Eidote 2/2006TAIDEHISTORIAN AINEJÄRJESTÖLEHTI

Eidote 2/2006

JULKAISIJAEidos ry.

PAINOS100 kpl

PAINOPAIKKALimes ry:n graafi set laitokset

PÄÄTOIMITTAJALinda Leskinenlinda.leskinen@helsinki.fi

TOIMITUSSIHTEERINoora Klaminoora.klami@helsinki.fi

TAITTOPetra Boijepetra.boije@helsinki.fi

KANNEN KUVAPetra Boije

Sisällys

3 Pääkirjoitus

4 Ulkoisia ja sisäisiä myrskyjä

Bratislawassa

8 Pala taidetta palaa

14 Edistyksen tiellä ei hidastelijoita

suvaita!

Eidotteen julkaisee Eidos ry, Helsingin yliopiston taidehisto-rian opiskelijoiden ainejärjestö. Eidos toimii jäsentensä edun-valvojana ja linkkinä yliopiston, tiedekunnan, oppiaineen sekä opiskelijoiden välillä. Eidos jär-jestää erilaista toimintaa, joka tarjoaa taidehistorian opiske-lijoille mahdollisuuden viettää aikaa yhdessä. Viime vuosina Eidos on järjestänyt aktiivisesti muun muassa työelämätapah-tumia, juhlia, opintomatkoja ja muuta kulttuuritoimintaa. Kaikil-le taidehistorian opiskelijoille avoimet Eidos-kokoukset pide-tään noin kahden viikon välein.

Lisätietoja Eidoksesta: www.helsinki.fi /jarj/eidos. Sivuilta löytyvät myös ohjeet järjestön sähköpostilistalle liit-tymisestä. Eidoksen hallituksen tavoitat osoitteesta eidos-hall@helsinki.fi ja puheenjohtajan osoitteesta laura.gelmi@helsinki.fi .

Laura Gelmi,Eidoksen puheenjohtaja 2006

9 Saamaton elämys

10 Metropolis

12 Tila taiteelle taiteilijoiden ehdoilla

Kevään toisen numeon teemana on elämys.

Slovakian modernin taiteen museossa ihminen on peto ja saalis.

Pyromaanin viehtymystä tulipaloihin on helppo ymmärtää.

Taidehallissa taisi olla jotakin etäisesti elähdyttävää.

Elokuvaklassikko viehättää ja inspiroi yhä.

Forum Box on toiminut jo 10 vuotta.

Ritva Silakka kolumnoi kurittomasta sukupolvesta.

PÄÄTOIMITTAJALTA

Linda Leskinen

Elämys -teeman alla luodut tekstit eivät juuri hät-kähdytä: pääosa kirjoittajista kyseenalaistaa jol-lain tasolla autenttisen taide-elämyksen mahdol-lisuuden. Niin, puuskahtaisi Ritva Silakka. Tuskin kannattaa lähteä toistamaan ajatusta kokemus-ten luokittelemisen epämielekkyydestä.

Jos opiskelijat ovat tätä mieltä, voi sen sijaan kysyä, mitä oikein tapahtuu elämyksiä periaat-teessa tarjoavissa laitoksissa, museoissa. Tun-tuu nimittäin kummalliselta, että taidemuseoalan väkeä pitäisi erikseen valistaa esimerkiksi kohde-ryhmäajattelun karikoista. Helmikuussa pidetyillä taidemuseoalan teemapäivillä odotettu puhuja, englantilaisen think tank Demoksen tutkimuspääl-likkö John Holden artikuloi hyvin selkeästi: ”The hell with targets!” Power point-kuvioita apuna käyttäen Holden täsmensi, miten suhtautuminen kulttuuriin lähtökohtaisesti välinearvona ei ehkä lopulta olekaan tarkoituksenmukaista.

On kovin absurdia, että taidemuseo muokkaa tarjonnastaan analogisen tuotteen verrattuna esi-merkiksi kauppakeskukseen: katsotaan, koetaan. Teokset sulautuvat osaksi yhtenäistä kokemuksen massaa. Taikka oikeastaan itse kritiikki on absur-dia: itse asiassa juuri jonkinlaisella positiivisella määrittelemättömyydellä on tavattu luonnehtia erilaisia kansalaistoiminnan foorumeja. Kyse on ihmisten kohtaamisesta; museot halunnevat en-nemmin samastua riippumattomiin kuin kaupal-lisiin järjestöihin. Kuten yliopiston ns. kolmannen tehtävänsä kautta, myös museoiden odotetaan tulevan ihmisiä vastaan sen sijaan, että ne pysyi-sivät esimerkiksi taidetta kategorisesti vahtivina vartiotorneina. Tällainen suuntautuminen ulos-päin tai kurkottaminen ei sinänsä liene negatiivista.

Voi kuitenkin kysyä, onko Kiasman tarjoamassa pelikonsolissa mitään eroa vähittäisliikkeen vas-taavaan laitteeseen.

Mikä siis tekee taidemuseosta tänä päivänä erilaisen kauppakeskuksen kiiltävään bulevardiin nähden? Teemapäivillä puhunut tilastokeskuk-sen erikoistutkija, sosiologi Mirja Liikkanen ruoti asioita kiintoisasta näkökulmasta esittäen, miten jälkimodernia kulttuuripolitiikkaa määrittää pitkäl-ti käsite yleisöydestä; kulttuurin instituutiot ovat suhteessa yleisöön. Uutta tietoa tässä ei luonnol-lisestikaan ole se, että instituutiot joutuvat tasa-painoilemaan oman linjansa ja populismin välillä. Pikemminkin vaikuttaa siltä kuin ne sopeutuisivat muualta yhteiskunnasta tuleviin ennakkoehtoihin. Tässä yhteydessä vähemmän yllättävältä tuntuu, että myös taidemuseoille on todella määriteltynä oma kolmas tehtävänsä.

Asiakas on kuningas. Mediassa on paljon esi-merkkejä äärimmäisestä huomion tavoittelusta. Huomioarvosta näyttääkin kehittyneen jonkinlai-nen maksiimi, jonka mukaan eri toimijat ryhmit-tyvät: tositelevisio elää vain katsojiaan varten. Ilkeästi ilmaistuna museoiden tapahtumat ja pal-velut elävät samalla tavalla reaaliajassa, lakas-tuen lopulta omia aikojaan. Kohderyhmiä luodes-sa helposti unohtuu, että ’lasta’ tai ’opiskelijaa’ on vaikea pakottaa havahtumaan.

Itse koin sattumalta vuoden riippumattoman taide-elämykseni oppiaineen pienellä kirkko-eks-kursiolla. Mellunkylän kirkon (kyllä vain) postmo-dernistinen estetiikka löi allekirjoittaneen täysin ällikällä, hienovaraisesti vihjaten toisin ajattele-misen mahdollisuudesta, kuten kai taide parhaim-millaan. Niin, hyvää kesää! •

Laura Gelmi

Eidote 2/2006- 5 -

Kyseessä on arkkitehti Peter Zalmanin

suunnittelema, vuonna 2000 toimintansa

aloittanut Slovakian modernin taiteen mu-

seo – Danubiana. Reissu tänne 15 km Bra-

tislavan ydinkaupungin ulkopuolelle voi ol-

la elämys. Luonnonidyllillä, ympäröivällä

vehreydellä ja kauneudellaan markkinoi-

tu galleria sijaitsee Slovakian, Itävallan ja

Unkarin rajalla, keskellä täydellistä hiljai-

suutta.

Harmonia luonnon kanssa oli kuitenkin

kaukana siitä todellisuudesta, jossa minä

tapauksen kohtasin: vimmatusti piiskaava

sade, puuskainen tuuli ja mutaisessa Tona-

vassa ajelehtivat puunrungot olivat ironi-

nen kuittaus paikalle pällistelemään saa-

puneelle turistiryhmälle. Tässä puistossako

pitäisi vielä kierrellä ja tutustua slovakialai-

seen veistotaiteeseen?

Sattuvaista kyllä, ulkona vellova tunnel-

ma löysi paremmin kuin hyvin vastineensa

gallerian sisältä. Esillä oleva näyttely Conti-

nuum esitteli kolmen keskenään läheisesti

työskennelleen taiteilijan tuotantoa: koti-

maassaan tunnetun jo edesmenneen Vin-

cent Hlozníkin ekspressiivisiä monumen-

taalimaalauksia, hänen tyttärensä Zuzana

Hlozníkován rujoja lino- ja puuleikkauksia

Suuren patokompleksin takaa, juuri tulvineen Tonavan keskeltä työntyy esiin pienen laivan muotoinen rakennus, joka on kuin symbolisena Arkkina ankkuroitunut yksinäiseen niemennokkaan. Rakennuksen seinäpinnassa vaihtelevat lasielementit, sekä kirkkaan punainen ja violetti väri luovat tietynlaista graafi sta linjakkuutta, joka jatkuu sivuille viheralueina avautuvassa veistospuistossa.

Eidote 2/2006 - 6 -

sekä tämän miehen L’ubo Zelinan dynaa-

misia öljyväritöitä.

Taiteilijoiden yhteinen inspiroitumi-

nen, ja taiteesta keskenään vaihdetut aja-

tukset näkyvät teoksissa selvästi. Esittävän

ja abstraktin, rationaalisen ja spontaanin

vuorovaikutuksessa näiden kolmen tai-

teilijan teokset tuovat esiin heidän näke-

myksensä humaanista ja ei-humaanista,

tai vielä paremmin – ihmisen tilanteesta

maailmassa.

Ehkä vaikuttavimman tulkinnan tästä

antavat Zuzana Hložníkován lino- ja puu-

piirrokset. Teosten mustan ja valkoisen

vastakohtaisuudesta syntyvät, sarjakuvan

estetiikkaa hyödyntävät hahmot esittä-

vät inhimillistä draamaa kaikessa lohdut-

tomuudessaan. Epätäydellisten ihmisten

sekä eläinten torsojen kautta Hložníková

paljastaa näkemyksensä olemisen perim-

mäisistä kysymyksistä: uhriksi joutumisen

ja pedon vaihtuvista rooleista. Edes sirkus

ei näyttäydy ilotteluna, vaan kauhistuttava-

na ja mystisenä.

Muotokielessä ja aiheissa on paljon sa-

maa kuin Vincent Hlozníkin ja L’ubo Zelinan

töissä, mutta tekniikka paljastaa eron näiden

välillä. Vaikka miesten abstraktia ekspressi-

onismia lähenevissä teoksissa tuntuu maa-

laamisen fyysisyys, on Zuzana Hložníkován

Zuzana Hložníkován huolellisesti työstettyjen puu- ja linoleikkausten jälki on todellakin kuin ikuisesti puuhun kaivettua.

Eidote 2/2006- 7 -

Epätäydellisten ihmisten sekä eläinten torsojen kautta Hložníková paljastaa näkemyksensä olemisen perimmäisistä kysymyksistä: uhriksi joutumisen ja pedon vaihtuvista rooleista. Edes sirkus ei näyttäydy ilotteluna, vaan kauhistuttavana ja mystisenä.

huolellisesti työstettyjen puu- ja linoleikka-

usten jälki vielä paljon karskimpaa, todella-

kin ikuisesti puuhun kaivettua.

Käynti Danubianassa muistutti koke-

muksena siitä tunnelmaan virittäytymi-

sestä, jota taiteen – sanotaanko – elämyk-

sellinen vastaanotto tuntuu edellyttävän.

Tällä kertaa huhtikuinen kevätmyrsky oli

kuin tilauksesta paikalle järjestetty ja sen

vaikutus kokonaisvaltainen. Silti täysin

yllättävästi, siirtymä ulkotilasta suojai-

saksi olettamaani galleriaan räväytti etee-

ni yhä hätkähdyttävämpiä näkymiä. Ehkä

jonkinlaista Danubianan lupaamaa tai-

teen, modernin arkkitehtuurin ja luonnon

symbioosia kai tässäkin.

Kokemus olisi voinut olla myös tyystin

erilainen. Vielä viimeisellä katseella veis-

tospuiston suunnalta, galleriarakennuk-

sen olemus hymyilyttää. Onneksi arkkiteh-

ti Zalman muisti tärkeän yksityiskohdan:

rakennuksen molemmin puolin keikkuvat

airojen rivistöt puolustavat tämän sym-

paattisen gallerian paikkaa ikään kuin va-

kuuttaen, ettei sitä tulisi riepottelemaan

pahempikaan myrsky. •

Eidote 2/2006 - 8 -

Oli perjantai-ilta. Olin juuri käynyt Raja-

saaressa sijaitsevassa teatterissa katsomassa

vaikuttavaa kokeellista näytelmää. Tekno-

logiariippuvaista, hektistä ja ihmisyydestä

vieraannuttavaa yhteiskuntaamme kipeällä

tavalla kritisoinut esitys jäi muhimaan ta-

karaivoon vielä Korjaamon oluttuopillisen

äärellä.

Yksi meistä sai tekstiviestin, jossa ilmoi-

tettiin, että Makasiineilla palaa. Taasko,

ja miksi, ja siis mitä? Keskustassa oli me-

neillään toisenlainen näytelmä, joka pu-

hui selvää kieltä eduskuntatalon portailla

istuvalle yleisölle. Helsinkiläiset hiljentyi-

vät vaikuttavan tulimeren edessä muiste-

lemaan yli satavuotiaita Makasiineja, jois-

sa vielä muutama päivä sitten järjestettiin

viimeisiksi jääneet bileet.

Minulle Makasiinit olivat erottamaton

osa kaupunkikeskustaa. Ne olivat vaihto-

ehtoista kulttuuria juhlien ja tapahtumien

merkeissä, ekologisuutta kirpputorien ja

Ruohonjuuren ansiosta ja ennen kaikkea

Pala taidetta palaapetra boije

historian limittymä. Aivan vieressä sijait-

sevat Kansallismuseo, Hakasalmen huvila,

Finlandia-talo, eduskuntatalo sekä nyky-

arkkitehtuurin helmet Kiasma, Sanomata-

lo ja eduskunnan lisärakennus. Makasiinit

istuivat kuvaan luonnollisena osana moni-

puolista kaupunkikulttuuria, juuri tuolla

paikalla.

Raivokkaana roihuava tuli keskellä Hel-

singin keskustaa oli elämyksenä voimak-

kaampi kuin mihin yksikään Edelfeltin,

Sallisen, Schjerfbeckin tai Mäen teos ky-

kenee. Se oli kokonaisvaltainen, kaikkiin

aisteihin vaikuttava elämys. Siinä palaa

pala taidehistoriaa ja me tässä vain kat-

somme, haistamme, kuuntelemme ja tun-

nemme! Kaisaniemen puistosta, Kiasman

nurmikolta ja terasseilta yleisö seurasi ta-

pahtumia tuopit edessään kuin mitä ta-

hansa performanssia. Seuraavana aamuna

mustuneet tiiliseinät ja onton sisuksen pal-

jastavat ammottavat ikkunat katselivat su-

rullisina tyhjyyteen. •

Eidote 2/2006- 9 -

Taidehalli on juuri ja juuri sopivan ko-

koinen tila vaelteluun ja ehkä myös taiteen

tarkkailemiseen. Yleisen taidehistorian

tenttiä edeltävänä iltana siellä ainakin oli

tunnelmallista; kiinnittäessäni pyöryläistä

tarraa näyttelykorttiini katselin vanhois-

ta muotokuvista hiukan vinossa kulmassa

otettuja valokuvia. Maalausten krakeloitu-

nut pinta tuli esiin, jolloin niiden esineluon-

ne korostui. Tätä kirjoittaessa mieli ryhtyy

tulkitsemaan: tekijä lienee halunnut refl ek-

toida omaa asemaansa taiteen historiassa

ja kyseenalaistaa yhtenäisen kertomuksen

mahdollisuuden julistaen yksilöyttään?

Muistelen edelleen jonkinasteisella läm-

möllä itseäni katselemassa vedoksia, mutta

voiko kokemisen ja elämyksen väliin sijoit-

tuvaa puolentoista vuoden viivettä pitää

muuna kuin naurettavana? Tarkoitan tällä

edellä esittelemääni luentaa tai tulkintaa,

johon liittyi vankkumatonta älyllisyyttä.

Apparaatti käynnistyi ja jalosti epämääräi-

sestä puolimukavuuden ja itsetyytyväisyy-

den tilassa velloneesta kokemuksen aihiosta

mielekkään tuotteen. Luulen silti edelleen

pitäväni kyseisistä teoksista.

Kevään edettyä vierailin hetken mieli-

johteesta jälleen Taidehallissa. Peeter Mu-

distin näyttelystä en juurikaan muista mi-

tään, mutta kuvan ja sanan rinnakkaiselon

mahdollisuudesta sain todisteita (minun

on vaikea samastua taiteilijoihin, jotka ni-

meävät töitään vain pakon uhalla). Maa-

lauksessa Saapuminen näkyi etualalla mies

ja nainen, jotka roikkuivat ilmassa ja kuin

Linda Leskinen

ulsterit pesulan tangolta heidät oli nykäis-

ty katsojan silmien eteen. Mutta hahmojen

takaa pilkottivat jo seuraavat tulijat. Hie-

man samanlaisen vaikutelman saa katsel-

lessa lentokentällä passintarkastuksesta lä-

pi kävelleitä ihmisiä. He saapuvat: lipuvat

tiettyyn pisteeseen, väistyvät sivuun ja an-

tavat tilaa seuraaville.

En tiedä, olenko kokenut taidetta; lienee

turhaa väkisin kategorisoida elämysmaail-

maa. Saapumisen käsitteen sen sijaan elin

tuossa hetkessä jotensakin voimakkaasti.

Kuvan ja sanan yhteistyö toteutui elähdyt-

tävällä tavalla. •

HYY:n Elokuvaryhmän ja Suomen elo-

kuva-arkiston Elokuvateknologia-luen-

tosarja (24.9.–10.12.2004) esitti elokuvia

äänisuunnittelun, leikkauksen, erikoiste-

hosteiden jne. selventämiseksi; aina Ber-

nardo Bertoluccin elokuvasta Viimeinen

tango Pariisissa (1972) Koskisen Kahle-

kuninkaisiin (2002) asti. Parasta antia oli

kuitenkin Fritz Langin ohjaus Metropolis

(1927), jonka musiikkisäestyksestä vasta-

sivat DJ:t Flux ja Levy (24.9.2004). Kaikki

luentosarjan elokuvaesitykset ja niihin liit-

tyvät luennot pidettiin luonnollisesti elo-

kuvateatteri Orionissa, joka oli otollinen

paikka tälle aiheelle.

Metropolis on Langin ohjaama ja Th ea

von Harboun käsikirjoittama mestariteos,

jonka pääosissa ovat Brigitte Helm, Al-

fred Abel, Gustav Fröhlich sekä Rudolph

Klein-Rogge. Aikanaan kalliiksi tullut elo-

kuva pääsi oikeuksiinsa Orionin juhlavassa

elokuvasalissa.

SEA:n sivuilla mainittiin, että ”teknolo-

gia on ollut elokuvan attraktio aina”. Eloku-

van alkuajoista nykypäivään asti olemme

ihmetelleet niitä teknologian saavutuksia

kaikkine tehosteineen, jotka muodostavat

elokuvan. Science fi ction on ollut yksi elo-

kuvatyyli, joka on tuonut esille elokuvatek-

nologiaa. Äänielokuvan tuleminen kuiten-

kin kesti, mikä näkyy myös Metropoliksen

kohdalla. Vuonna 2002 tehtiin restauroitu

versio elokuvasta, jolle oli jo ehtinyt syntyä

Noora Klami

Eidote 2/2006 - 10 -

useita versioita monilla eri äänillä ja mu-

siikeilla. Uusi versio on kuitenkin koitettu

palauttaa mahdollisimman lähelle alkupe-

räistä, se on jopa ensimmäisenä elokuvana

lisätty UNESCO:n maailmanperintölistal-

le! Yhden hauskimmista ääniversioista on

tehnyt Giorgio Moroderi vuonna 1985.

Elokuvateknologian luennon versio oli

kuitenkin aivan huippu! DJ:t hytkyivät mu-

siikin tahdissa etuoikealla kankaan edessä

(kankaaseen päin tietysti seissen) ja muu-

tenkin jännittävä elokuva sai aivan uusia

ulottuvuuksia elektronisen musiikin säes-

tyksestä. Orionin pehmeät upottavat tuolit

ja vanha klassikkoelokuva olivat upea kont-

rasti uudelle musiikille, josta yritin kuulla

jokaisen pienenkin yksityiskohdan.

Milloin musiikki on taidetta? Eräänä il-

tana epämääräisten ohikulkijoiden kanssa

visuaalisesta kulttuurista keskusteltaessa

tulimme tulokseen, että musiikkia ei voi

erottaa taiteesta, vaikka opiskelemamme

taidehistoria käsittääkin ainoastaan vi-

suaalisen taiteen: veistokset, maalaukset,

grafi ikan, valokuvauksen, arkkitehtuurin...

Metropolis osoitti, kuinka musiikki on

erottamaton osa elokuvaa, osa visuaalista

taidetta. Se täydensi, paikoin (jos mahdol-

lista) jopa syrjäytti sen. Kun aistit sekoit-

tuvat eri taiteen lajeista, ei ole enää väliä,

mikä voittaa. •

- 11 - Eidote 2/2006

Eidote 2/2006 - 12 -

Osuuskunnan alkuvaiheiden voimahahmo

oli kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tap-

per. Forum Boxin perustamisen taustalla

oli Tapperin tyytymättömyys Galerie Ar-

tekin ja Galleria Anhavan fuusioitumiseen

1996.

Tapper oli pitänyt näyttelyitä Galerie

Artekissa 1960-luvulta lähtien ja pelkäsi,

että gallerian nimen kadotessa fuusiossa,

sen edustamat arvot ja perinteet katoai-

sivat saman tien. Fuusio

näyttäytyi hänelle uhka-

kuvana liian voimakkaan

taidegallerian syntymises-

tä, jossa taiteilijan osaksi

jää systeemin palasena oleminen.

Tapper kritisoi myös kuraattorien val-

taa museoissa. Hän näki että ylhäältä käsin

johdetuissa taidelaitoksissa taiteelle asetet-

tiin sille vieraita vaatimuksia kaupallisuu-

desta ja trendikkyydestä. Sen sijaan että

valta keskittyy taidemaailmassa harvoille

ja valituille, sen tulisi kuulua taiteilijoille

itselleen. Vain näin taide voisi säilyttää it-

senäisyytensä.

Forum Boxissa valta on alusta pitäen ol-

lut taiteilijoilla. Osuuskuntaa oli perusta-

massa Lallukassa yksitoista taiteilijaa, tänä

päivänä jäseniä on 34.

Käytännössä taiteilijalähtöisessä orga-

nisaatiossa taiteilijat tekevät kaikki toi-

Tila taiteelle taiteilijoiden ehdoilla

mintaa koskevat päätökset, mutta he myös

rakentavat ja ylläpitävät toiminnan puittei-

ta konkreettisesti omilla käsillään. Keskei-

nen alkuvaiheen toiminnan rahoitusmuoto

oli jäsentaiteilijoiden teosten myynti, jon-

ka tuotto suunnattiin kokonaisuudessaan

osuuskunnan toimintaan.

Kun osuuskunta löysi pitkän etsinnän

jälkeen taiteelle oman tilan, se kunnos-

tettiin yhdessä talkoovoimin. Kaupungin

omistama entinen maapohjainen kylmä-

varasto Ruoholahdenrannassa saneerattiin

näyttelytilaksi 1998-99 Juhani Pallasmaan

suunnitelman mukaisesti.

Tilan kokonaispinta-ala on 360 m² ja

korkeimmillaan huonekorkeus on kuusi

metriä. Tilan avaruus ja vaikuttava mitta-

kaava vetosivat perustamisvaiheen kuvan-

veistäjävoittoiseen jäsenistöön. Maapoh-

jainen lattia onkin kaupungin vankimpia.

Forum Boxin ensinäyttely kesällä 1999

järjestettiin yhteistyössä Kiasman kanssa,

ja tilaan tuotiin näyttelyn raskaimpia teok-

sia: Richard Serran ja Antony Caron te-

räsveistoksia, joita Kiasman lattia ei olisi

kestänyt. Tilalla on oma tehdashallimai-

nen, kaunistelematon luonteensa, joka on

jätetty näkyviin. Rosoiset tiiliseinät on kal-

kittu ja harmaa betonilattia on karun käsit-

telemätön. Ikkunoista näkyy Hietalahden

ja Jätkäsaaren telakka- ja satama-aluetta.

saara karhunen

”Taiteen olemus on tulinen ja kapinallinen.” Tällä paatoksellisella tunnuslauseella Osuuskunta Forum Boxin toiminta lähti käyntiin vuonna 1996.

Eidote 2/2006- 13 -

Galleria-sanan sijaan Forum Boxista käytetään nimitystä Ti-

la taiteelle. Vaihtuvat kuvataidenäyttelyt ovat toiminnan ydin,

mutta lisäksi tila on pidetty alusta asti avoimena kaikille tai-

teen muodoille. Toimintaperiaate ei ole tiukkaan rajattu: erilai-

set tekijät ja taiteelliset ajatukset ovat olleet tervetulleita Forum

Boxiin. Sisällön rikkaus ja monimuotoisuus ovat tärkeimmät laa-

tuvaatimukset tilan käyttäjille. Tapperin aate pyritään säilyttä-

mään, vaikka taloudelliset realiteetit tuovat voittoa tavoittele-

mattomaan toimintaan omat haasteensa. Jäsenistön talkootyö

ja teosmyynti ovat edelleen tärkeitä tapoja ylläpitää toimintaa,

ja lisäksi toimintaa rahoitetaan apurahojen ja näyttelytilavuok-

rien turvin.

Kokonsa ja organisaatiorakenteensa puolesta Forum Box

sijoittuu taidegallerian ja museon välimaastoon. Jäsenistöstä

koostuva hallitus tekee toimintaa koskevat päätökset ja toi-

minnanjohtaja huolehtii niiden käytännön toteutuksesta. Toi-

minnanjohtaja Tanja Saarron mukaan osuuskuntapohjaisessa

kulttuuritilassa henkilökunta työskentelee yhtälailla jäsenistön

ja taideyleisön hyväksi.

Taiteilijalähtöinen näyttelytoiminta on viime vuosina saanut

uusia ilmenemismuotoja, kun nuorten taiteilijoiden kollektiivit

ovat perustaneet omia tavoitteitaan vastaavia taidegallerioita.

Myös uusi sukupolvi kokee Forum Boxin perustamisen lähtö-

kohtana olleet ajatukset tärkeiksi. •

Kain Tapper ja Teemu Saukkonen rakentavat näyttelyä vuonna 2000.

KOLUMNI

Eidote 2/2006 - 14 -

ritva silakka

En tiedä teistä, rakkaat lukijat, mutta allekirjoit-tanut on ainakin seurannut viime aikojen rette-löintitapahtumia aivan järkyttyneenä. Olisihan se pitänyt arvata, että joka viikko mielenosoituksia ties mistä kissojen oikeuksien puolesta järjestävä anarkistihuumenuoriso menee joku päivä täysin terveiden rajojen yli.

Ei riittänyt, että huonoa musiikkia pauhaava kul-kue häiritsi perinteikästä kunnon ihmisten vapun-viettoa melulla ja liikenteen estämisellä – porukka heittäytyi täysin vastuuttomaksi ja alkoi heitellä pulloja ikkunoihin. Itse olin vähällä saada olut-ta päälleni, kun joku hörhö heitti pullon katuki-veykseen läheisyydessäni. Poliisi ei tehnyt asialle yhtään mitään, vaan seisoi tyhjänpanttina seinän vieressä seuraamassa toimintaa! Mitä! Tähänkö on yhteiskuntamme mennyt? Poliisikin antaa lait-tomuuksien tapahtua aivan nenänsä edessä! Kä-sittämätöntä!

Edistyksen tiellä ei hidastelijoita suvaita!

Eidote 2/2006- 15 -

Huligaanihörhöt jatkoivat VR:n röttelöille, näin ai-nakin luin seuraavana päivänä maamme totuuden torvesta Helsingin Sanomista. Makasiinit, jo viimei-siä päiviään viettävät, lähes poltettiin jo tuolloin kun sisäpihalle jostakin käsittämättömästä päähän-pistosta johtuen kyhättiin kerrostalon korkuinen kokko. Kaiken huippu oli kyllä siinä, kun paikalle saapuneet täysin asiallisesti työtään tekevät mel-lakkapoliisit saivat kimppuunsa humalaisia teinejä, jotka kehtasivat heittää lainvalvojia sattumanvarai-silla esineillä. Kyllä heidänkin pitäisi ymmärtää, että poliisiakin voi sattua! Niin! Syyttäkööt huligaanit siis itseään, kun heidät kimppuun täysin oikeute-tusti käytiin pamput heiluen. Onneksi poliiseilla oli kuitenkin suojakilvet ja kypärät, ties millaisia mus-telmia he olisivat muuten saaneet!

On täysin oikein, että nämä nuoret vandaalit pidätet-tiin ja heitettiin putkaan kuulusteltaviksi. On myöskin pelkästään lakisääteisen yhteiskuntamme velvoite

julkaista iltapäivälehdissä syyllisiksi epäiltyjen nimet ja biografi at, jotta tulevat työnantajatkin osaavat olla varuillaan! Poliisin olisi pitänyt ottaa voimakeinot käyttöön jo siinä vaiheessa iltaa, kun hulinoitsijoiden käytös ylitti kaikki hyvät tavat. Am-pumalla ne olisi saatu päiväjärjestyksestä pois! Kuria ja selviä sääntöjä nämä mekastajat kaipaa-vat, eivätkä paapomista!

Toisaalta, olihan koko hommassa jotakin hyvää-kin. Ikivanhat, rumat röttelöt olisivat sietäneetkin palaa poroksi edistyksen tieltä. Ne olivat aivan väärässä paikassa, historiallinen reliikki ajalta, jolloin junia vielä tarvittiin johonkin. Ehdottaisin-kin, että tulevan musiikkitalon kylkeen rakennet-taisiin Suomen suurin autoparkki. Yksityisautoilu tuo hyvinvointia pääkaupunkimme keskustaan ja meidän tulee ottaa tämä mahdollisuus avosylin vastaan! Edistyksen, kurin ja järjestyksen puoles-ta, huligaaneja vastaan! •

Eidos ry huolehtii kirjoistasi ja painattaa ensi lukuvuodeksi

oman kangaskassin.

ONKO SE YKKÖNEN,KAKKONEN VAIKOLMONEN?

Äänestä suosikkiasi 15.6. mennessä:

linda.leskinen@helsinki.fi

KIL

PAIL

U!

3.

2.

1.