helsingin kÄrÄjÄoikeus tuomio kantaja vastaajat...2013/11/28 · 1 helsingin kÄrÄjÄoikeus...

1 HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 3. osasto 28.11.2013 L 08/16911 Käräjätuomarit Jouko Räsänen Jussi Sippola Riikka Rask Kantaja Suomen valtio / Liikennevirasto Vastaajat Lemminkäinen Oyj VLT Trading Oy:n konkurssipesä (ent. Valtatie Oy) Skanska Asfaltti Oy SA-Capital Oy Rudus Asfaltti Oy NCC Roads Oy Interasfaltti Oy, purkautunut, jatketussa selvitystilassa Super Asfaltti Oy Asia Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus Vireille 17.6.2008

2

Sisällysluettelo1. ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA...................................................................... 5 2. KANNE...................................................................................................................................... 7

2.1 Vaatimukset...............................................................................................................................7 2.2 Perusteet ..................................................................................................................................22

3. VASTAUKSET ....................................................................................................................... 51 3.1 Lemminkäinen Oyj .................................................................................................................51

3.1.1 Vastaus ja vaatimukset ......................................................................................................... 51 3.1.2 Perusteet .............................................................................................................................. 51

3.2 VLT Trading Oy:n konkurssipesä ...........................................................................................69 3.2.1 Vastaus ja vaatimukset ......................................................................................................... 69 3.2.2 Perusteet............................................................................................................................... 70

3.3 Skanska Asfaltti Oy .................................................................................................................74 3.3.1 Vastaus ja vaatimukset ......................................................................................................... 74 3.3.2 Perusteet............................................................................................................................... 75

3.4 SA-Capital Oy .......................................................................................................................110 3.4.1 Vastaus ja vaatimukset ....................................................................................................... 110 3.4.2 Perusteet............................................................................................................................. 110

3.5 Rudus Asfaltti Oy ..................................................................................................................119 3.5.1 Vastaus ja vaatimukset ....................................................................................................... 119 3.5.2 Perusteet ............................................................................................................................ 119

3.6 NCC Roads Oy......................................................................................................................133 3.6.1 Vastaus ja vaatimukset ....................................................................................................... 133 3.6.2 Perusteet............................................................................................................................. 134

3.7 Interasfaltti Oy, purkautunut, jatketussa selvitystilassa...........................................................151 3.7.1 Vastaus ja vaatimukset ....................................................................................................... 151 3.7.2 Perusteet............................................................................................................................. 152

3.8 Super Asfaltti Oy...................................................................................................................163 3.8.1 Vastaus ja vaatimukset ....................................................................................................... 163 3.8.2 Perusteet............................................................................................................................. 163

4. VASTAAJIEN PÄÄKÄSITTELYN AIKANA ESITTÄMÄ UUSI VASTUSTAMISPERUSTE...................................................................................................... 168

4.1 Valtion osallistuminen KHO:n päätöksessä todettuun valtion urakoita koskevaan kilpailunrajoitukseen ja tietoisuus siitä.........................................................................................168 4.2 Näytönarvioinnin lähtökohdat................................................................................................170 4.3 Merkitys vastuuperusteiden kannalta .....................................................................................170 4.4 Merkitys vanhentumisväitteen kannalta .................................................................................172 4.5 Merkitys valtion esittämien pätemättömyys- ja kohtuuttomuusväitteiden kannalta .................172 4.6 Merkitys Skanska Asfaltin sovitteluvaatimuksen kannalta .....................................................172 4.7 Merkitys Skanska Asfaltin reklamaatioväitteen kannalta........................................................172 4.8 SA-Capitalin ja Super Asfaltin (toissijainen) vaatimus...........................................................173

4.9 Suomen valtio vastaa kaikilta osin valtion osallisuudesta KHO:n päätöksessä todettuun valtion töitä koskevaan kilpailunrajoitukseen...............................................................................173

5. VALTION VASTAUS VASTAAJIEN PÄÄKÄSITTELYN AIKANA ESITTÄMÄÄN UUTEEN VASTUSTAMISPERUSTEESEEN ........................................................................ 175 KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU ......................................................................................... 178 A OIKEUDENKÄYNTIVÄITTEET ....................................................................................... 178

1. Vaatimus jättää kanne tutkimatta kilpailunrajoituslakiin perustuvilta osin................................178 2. Kielletty kanteen muutos (NCC Roads ja Interasfaltti) ............................................................178

2.1 NCC Roadsin ja Interasfaltin vaatimus ja valtion vastaus perusteineen ................................. 178 2.2 Käräjäoikeuden ratkaisu perusteineen.................................................................................... 179

B. PÄÄASIAA KOSKEVAN RATKAISUN PERUSTELUT ................................................. 180 1. VALTION OSALLISTUMINEN KORKEIMMAN HALLINTO-OIKEUDEN PÄÄTÖKSESSÄ TODETTUUN KILPAILUNRAJOITUKSEEN TAI TIETOISUUS SIITÄ180

1.1 Taustaa .................................................................................................................................180 1.2 Näyttötaakasta .......................................................................................................................182 1.3 Valtio toimijana asfalttimarkkinoilla ......................................................................................182

1.3.1 Tielaitosuudistus vuosina 1998-2002 .................................................................................. 183 1.3.1.1 Tielaitoksen sisäinen jako hallintoon ja tuotantoon vuosina 1998-2000............................ 1831.3.1.2 Tiehallinto ja Tieliikelaitos 1.1.2001 alkaen..................................................................... 186

1.3.2 Tielaitosuudistuksen valmistelu ......................................................................................... 188 1.3.3 Käräjäoikeuden johtopäätökset koskien valtion tienpidon organisointia .............................. 189

1.3.3.1 Valtion päällystystoiminnan ja tielaitosuudistuksen kokonaisarviointi ............................. 1891.3.3.2 Tieliikelaitoksen ja valtion välisen suhteen arviointi ........................................................ 190

1.4 Näyttö koskien valtion tietoisuutta ja/tai osallistumista korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todettuun menettelyyn ..............................................................................................192

1.4.1 Kilpailuviraston selvitykset koskien Tieliikelaitosta ........................................................... 192 1.4.2 Henkilötodistelu ................................................................................................................. 193 1.4.3 Kirjalliset todisteista ja niihin liittyvästä henkilötodistelusta ilmenevät seikat ..................... 199

1.4.3.1 Neuvottelu 25.2.1998 ...................................................................................................... 1991.4.3.2 Muu yhteydenpito............................................................................................................ 2001.4.3.3 Tielaitoksen sisäinen markkinaselvitys ............................................................................ 201

1.4.4 Johtopäätökset valtion osallistumisesta ja tietoisuudesta koskien asfalttikartellia ................ 202 1.4.4.1 Osallistuminen kartelliin vuodesta 1998 .......................................................................... 2021.4.4.2 Tietoisuus kartellista ennen vuotta 1998 .......................................................................... 2041.4.4.3 Käräjäoikeuden johtopäätös ............................................................................................ 205

1.5 Valtion toiminnan ja tietoisuuden merkitys valtion vahingonkorvausoikeuden kannalta.........205 2. OIKEUDENKÄYNTIKULUT.............................................................................................. 207

2.1 Vastaajien vaatimat oikeudenkäyntikulut perusteineen...........................................................207 2.1.1 Lemminkäinen Oyj............................................................................................................. 207 2.1.2 VLT Trading Oy:n konkurssipesä....................................................................................... 207 2.1.3 Skanska Asfaltti Oy............................................................................................................ 208 2.1.4 SA-Capital Oy.................................................................................................................... 208 2.1.5 NCC Roads Oy ja Interasfaltti Oy, purkautunut, jatketussa selvitystilassa........................... 208 2.1.6 Rudus Asfaltti Oy............................................................................................................... 208 2.1.7 Super Asfaltti Oy................................................................................................................ 208

2.2 Valtion vastaus ......................................................................................................................208 2.2.1 Lemminkäinen Oyj............................................................................................................. 209 2.2.2 VLT Trading Oy:n konkurssipesä....................................................................................... 209 2.2.3 Skanska Asfaltti Oy............................................................................................................ 209 2.2.4 SA-Capital Oy.................................................................................................................... 209 2.2.5 NCC Roads ja Interasfaltti Oy, purkautunut, jatketussa selvitystilassa ................................ 209 2.2.6 Rudus Asfaltti Oy............................................................................................................... 210 2.2.7 Super Asfaltti Oy................................................................................................................ 210

2.3 Käräjäoikeuden ratkaisu koskien oikeudenkäyntikulujen määrää ...........................................210 2.3.1 Yleisperustelut ja arvioinnin lähtökohta.............................................................................. 210 2.3.2 Oikeustieteelliset asiantuntijalausunnot .............................................................................. 212 2.3.3 Asianosaiskulut .................................................................................................................. 213 2.3.4 Lemminkäinen Oyj............................................................................................................. 214 2.3.5 VLT Trading Oy:n konkurssipesä....................................................................................... 215 2.3.6 Skanska Asfaltti Oy............................................................................................................ 215 2.3.7 SA-Capital Oy.................................................................................................................... 217 2.3.8 NCC Roads Oy ja Interasfaltti Oy, purkautunut, jatketussa selvitystilassa........................... 217

3. TUOMIOLAUSELMA ......................................................................................................... 219 MUUTOKSENHAKU .............................................................................................................. 219

5

1. ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA Käräjäoikeus on 21.11.2008 tekemällään päätöksellä numero 08/34276 jättänyt kanteen lepäämään. Vastaajat ovat, Super Asfaltti Oy:tä (jäljempänä Super Asfalttia) lukuun ottamatta, vastauksissaan vaatineet, että käräjäoikeus antaa välituomion erinäisistä kysymyksistä. Käräjäoikeus on 8.4.2011 antamallaan päätöksellä numero 12833 hylännyt vastaajien vaatimuksen antaa välituomio vaadituista kysymyksistä. Käräjäoikeus on 20.9.2011 antamallaan päätöksellä numero 11/35172 hylännyt Interasfaltti Oy:n (Interasfaltti) vaatimuksen jättää valtion kanne Interasfalttiin kohdistuvilta osin tutkimatta Interasfaltin asianosaiskelpoisuuden puuttumisen perusteella. Käräjäoikeus on 5.12.2011 tehdyllä päätöksellä numero 11/49638 tehnyt asiakirjojen esittämisvelvollisuutta koskevan päätöksen, jossa käräjäoikeus on velvoittanut Lemminkäisen ja Tempo Economicsin toimittamaan kantajan vaatiman aineiston sekä hylännyt Lemminkäinen Oyj:n Liikennevirastoon kohdistaman vaatimuksen. Valtio on valmisteluistunnossa 2.2.2012 muuttanut Lemminkäiseen kohdistamiaan vaatimuksia. Lemminkäinen on vaatinut, että valtion esittämät uudet vaatimukset jätetään tutkimatta katsoen, että kyse oli oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetusta kielletystä kanteenmuutoksesta. Käräjäoikeus on 9.2.2012 tekemällään päätöksellä numero 12/66146 hylännyt Lemminkäisen vaatimuksen jättää uudet vaatimukset tutkimatta. Käräjäoikeus on 5.4.2012 tekemällään päätöksellä numero 12/19031 kehottanut kantajia täyttämään oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 20 §:n 1 momentissa tarkoitetut velvollisuutensa 18.4.2012 mennessä uhalla, että määräajan jälkeen kantaja ei saa vedota uuteen vaatimukseen tai seikkaan taikka ilmoittaa uutta todistetta, ellei kantaja saata todennäköiseksi, että hänen menettelynsä johtuu pätevästä syystä. Käräjäoikeus on 25.4.2012 antamallaan päätöksellä numero 12/23576 yhdistänyt päätöksestä ilmenevät kanteet käsiteltäväksi samassa oikeudenkäynnissä.

6

Käräjäoikeus on 25.4.2012 tekemällään päätöksellä numero 12/23575 kehottanut vastaajia täyttämään oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 20 §:n 1 momentissa tarkoitetut velvollisuutensa 15.6.2012 mennessä uhalla, että määräajan jälkeen vastaaja ei saa vedota uuteen vaatimukseen tai seikkaan taikka ilmoittaa uutta todistetta, ellei vastaaja saata todennäköiseksi, että hänen menettelynsä johtuu pätevästä syystä. Käräjäoikeus on 14.11.2012 tekemällään päätöksellä nro 12/57828 hylännyt useita Skanska Asfaltti Oy:n (Skanska Asfaltti) tekemiä oikeudenkäyntiväitteitä, joissa on ollut kysymys siitä, onko muun muassa Suomen valtion pääkäsittelyssä esittämissä väitteissä ollut kysymys uusista seikoista, jotka olivat vasta pääkäsittelyssä esitettyinä prekludoituneet. Käräjäoikeus on 7.1.2013 antamallaan päätöksellä numero 13/1195 hylännyt valtion vaatimuksen siitä, että Skanska Asfaltin, SA-Capital Oy:n (SA-Capital), Super Asfaltin, Lemminkäisen, NCC Roads Oy:n (NCC Roads), Interasfaltin, Rudus Asfaltti Oy:n (Rudus Asfaltti) esittämät väitteet Tielaitos tuotannon / Tieliikelaitoksen kuulumisesta tai mahdollisesta kuulumisesta kartelliin sekä siitä, että valtio olisi tiennyt kartellista jo aikaisemmin kuin, mitä vastaajat olivat ennen niille asetettua prekluusiota väittäneet, olivat prekludoituneet. Käräjäoikeus on 16.4.2013 tekemällään päätöksellä numero 13/17914 erottanut 25.4.2012 tekemällään päätöksellä nro 12/23576 samassa oikeudenkäynnissä käsiteltäviksi yhdistämänsä kanteet käsiteltäviksi erillisinä asioina.

7

2. KANNE

2.1 Vaatimukset Valtio on vaatinut, että käräjäoikeus velvoittaa vastaajat suorittamaan valtiolle seuraavasti: 1. Lemminkäisen 1.1.) 22.028.690 euroa, minkä määrän suorittamiseen VLT Trading Oy:n konkurssipesä (konkurssipesä) on velvoitettava yhteisvastuullisesti osallistumaan 21.564.745,42 euron osalta; 1.2.) Lemminkäisen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen seuraavasti: - yhteensä 164.343 eurolle 29.5.2004 lukien - yhteensä 1.118.249 eurolle 30.5.2004 lukien - yhteensä 195.606 eurolle 7.6.2004 lukien - yhteensä 440.770 eurolle 17.6.2004 lukien - yhteensä 246.969 eurolle 25.6.2004 lukien - yhteensä 43.322 eurolle 3.7.2004 lukien - yhteensä 1.644.864 eurolle 24.2.2005 lukien - yhteensä 119.027 eurolle 14.3.2005 lukien - yhteensä 104.830 eurolle 8.4.2005 lukien - yhteensä 778.172 eurolle 11.4.2005 lukien - yhteensä 613.664,12 eurolle 16.4.2005 lukien - yhteensä 426.506 eurolle 23.4.2005 lukien - yhteensä 633.331 eurolle 20.5.2005 lukien - yhteensä 466.273 eurolle 8.4.2006 lukien - yhteensä 17.209 eurolle 3.5.2006 lukien - yhteensä 473.846 eurolle 18.5.2006 lukien - yhteensä 238.225 eurolle 19.5.2005 lukien - yhteensä 2.307.184 eurolle 5.9.2005 lukien - yhteensä 3.952 eurolle 13.2.2006 lukien - yhteensä 143.879 eurolle 16.3.2006 lukien - yhteensä 46.949 eurolle 19.7.2006 lukien - yhteensä 838.332 eurolle 5.11.2006 lukien - yhteensä 3.814.586,38 eurolle 19.1.2007 lukien - yhteensä 350.095 eurolle 22.1.2007 lukien - yhteensä 5.381.805,05 eurolle 22.8.2008 lukien

tai toissijaisesti haasteen tiedoksiannosta lukien; 1.3) Lemminkäisen tuottokorkoa tai tuottokorkoa vastaavaa vahingonkorvausta 22.028.690 eurolle ensisijaisesti Lemminkäisen tilinpäätöstiedotteen mukaisen oman pääoman tuoton mukaan, kuitenkin enintään 47.103.795 euroa, seuraavasti: - vuodelta 1995 7,1 prosenttia

8

- vuodelta 1996 8 prosenttia - vuodelta 1997 12,1 prosenttia - vuodelta 1998 5,6 prosenttia - vuodelta 1999 20,6 prosenttia - vuodelta 2000 19,9 prosenttia - vuodelta 2001 31,4 prosenttia - vuodelta 2002 15,4 prosenttia - vuodelta 2003 12,7 prosenttia - vuodelta 2004 18,9 prosenttia - vuodelta 2005 24,5 prosenttia - vuodelta 2006 30,2 prosenttia - vuodelta 2007 27,5 prosenttia - vuodelta 2008 19,2 prosenttia, tai toissijaisesti Lemminkäisen oman pääoman tuoton mukaan, kuitenkin enintään 22.996.904 euroa, seuraavasti: - vuodelta 1995 7,1 prosenttia - vuodelta 1996 5,2 prosenttia - vuodelta 1997 8,7 prosenttia - vuodelta 1998 1,1 prosenttia - vuodelta 1999 11,0 prosenttia - vuodelta 2000 15,8 prosenttia - vuodelta 2001 13,5 prosenttia - vuodelta 2002 33,9 prosenttia - vuodelta 2003 5,5 prosenttia - vuodelta 2004 4,7 prosenttia - vuodelta 2005 1,8 prosenttia - vuodelta 2006 (-0,4) prosenttia - vuodelta 2007 (-26,8) prosenttia - vuodelta 2008 71,5 prosenttia kolmassijaisesti korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan, kuitenkin enintään 24.277.387 euroa, tai neljässijaisesti korkolain 3 §:n 2 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan, kuitenkin enintään 8.018.529 euroa; Tuottokorko lasketaan kunkin urakkasopimuksen sopimusvuoden lopusta lukien kullekin erälle seuraavasti: - yhteensä 2.209.259 eurolle 31.12.1994 lukien - yhteensä 5.097.836 eurolle 31.12.1995 lukien - yhteensä 1.570.273 eurolle 31.12.1996 lukien - yhteensä 3.866.712 eurolle 31.12.1997 lukien - yhteensä 2.978.370 eurolle 31.12.1998 lukien - yhteensä 1.591.074 eurolle 31.12.1999 lukien - yhteensä 4.082.679 eurolle 31.12.2000 lukien - yhteensä 632.486 eurolle 31.12.2001 lukien

9

siihen saakka kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt; sekä 1.4.) Lemminkäisen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa tuottokorolle samasta ajankohdasta lukien kuin pääomalle seuraavasti kohdasta 1.1.) ilmenevällä tavalla: Ensisijainen tuottokorkovaatimus: - yhteensä 230.893 eurolle 29.5.2004 lukien - yhteensä 1.571.653 eurolle 30.5.2004 lukien - yhteensä 275.725 eurolle 7.6.2004 lukien - yhteensä 623.581 eurolle 17.6.2004 lukien - yhteensä 350.421 eurolle 25.6.2004 lukien - yhteensä 61.647 eurolle 3.7.2004 lukien - yhteensä 2.438.414 eurolle 24.2.2005 lukien - yhteensä 177.889 eurolle 14.3.2005 lukien - yhteensä 158.430 eurolle 8.4.2005 lukien - yhteensä 1.177.622 eurolle 11.4.2005 lukien - yhteensä 930.728 eurolle 16.4.2005 lukien - yhteensä 648.875 eurolle 23.4.2005 lukien - yhteensä 825.054 eurolle 6.5.2005 lukien - yhteensä 366.587 eurolle 19.5.2005 lukien - yhteensä 975.011 eurolle 20.5.2005 lukien - yhteensä 3.315.474 eurolle 5.9.2005 lukien - yhteensä 6.508 eurolle 13.2.2006 lukien - yhteensä 240.629 eurolle 16.3.2006 lukien - yhteensä 788.690 eurolle 8.4.2006 lukien - yhteensä 29.465 eurolle 3.5.2006 lukien - yhteensä 766.441 eurolle 18.5.2006 lukien - yhteensä 83.376 eurolle 19.7.2006 lukien - yhteensä 1.463.032 eurolle 5.11.2006 lukien - yhteensä 6.688.623 eurolle 19.1.2007 lukien - yhteensä 622.576 eurolle 22.1.2007 lukien - yhteensä 11.023.621 eurolle 22.8.2008 lukien Toissijainen tuottokorkovaatimus: - yhteensä 170.446 eurolle 29.5.2004 lukien - yhteensä 1.159.918 eurolle 30.5.2004 lukien - yhteensä 203.096 eurolle 7.6.2004 lukien - yhteensä 458.213 eurolle 17.6.2004 lukien - yhteensä 256.996 eurolle 25.6.2004 lukien - yhteensä 45.125 eurolle 3.7.2004 lukien - yhteensä 1.639.695 eurolle 24.2.2005 lukien - yhteensä 118.759 eurolle 14.3.2005 lukien - yhteensä 104.723 eurolle 8.4.2005 lukien - yhteensä 777.492 eurolle 11.4.2005 lukien - yhteensä 613.279 eurolle 16.4.2005 lukien - yhteensä 426.386 eurolle 23.4.2005 lukien - yhteensä 539.410 eurolle 6.5.2005 lukien

10

- yhteensä 238.463 eurolle 19.5.2005 lukien - yhteensä 633.996 eurolle 20.5.2005 lukien - yhteensä 2.060.702 eurolle 5.9.2005 lukien - yhteensä 3.793 eurolle 13.2.2006 lukien - yhteensä 138.027 eurolle 16.3.2006 lukien - yhteensä 447.193 eurolle 8.4.2006 lukien - yhteensä 16.500 eurolle 3.5.2006 lukien - yhteensä 422.892 eurolle 18.5.2006 lukien - yhteensä 44.976 eurolle 19.7.2006 lukien - yhteensä 729.234 eurolle 5.11.2006 lukien - yhteensä 3.202.171 eurolle 19.1.2007 lukien - yhteensä 296.833 eurolle 22.1.2007 lukien - yhteensä 5.081.867 eurolle 22.8.2008 lukien Kolmassijainen tuottokorkovaatimus: - yhteensä 171.492 eurolle 29.5.2004 lukien - yhteensä 1.167.180 eurolle 30.5.2004 lukien - yhteensä 204.571 eurolle 7.6.2004 lukien - yhteensä 462.116 eurolle 17.6.2004 lukien - yhteensä 259.442 eurolle 25.6.2004 lukien - yhteensä 45.599 eurolle 3.7.2004 lukien - yhteensä 1.602.706 eurolle 24.2.2005 lukien - yhteensä 116.534 eurolle 14.3.2005 lukien - yhteensä 103.316 eurolle 8.4.2005 lukien - yhteensä 767.545 eurolle 11.4.2005 lukien - yhteensä 606.082 eurolle 16.4.2005 lukien - yhteensä 422.013 eurolle 23.4.2005 lukien - yhteensä 535.360 eurolle 6.5.2005 lukien - yhteensä 237.328 eurolle 19.5.2005 lukien - yhteensä 631.110 eurolle 20.5.2005 - yhteensä 1.836.919 eurolle 5.9.2005 lukien - yhteensä 3.701 eurolle 13.2.2006 lukien - yhteensä 135.904 eurolle 16.3.2006 lukien - yhteensä 443.221 eurolle 8.4.2006 lukien - yhteensä 16.470 eurolle 3.5.2006 lukein - yhteensä 400.579 eurolle 18.5.2006 lukien - yhteensä 45.886 eurolle 19.7.2006 lukien - yhteensä 752.122 eurolle 5.11.2006 lukien - yhteensä 3.254.121 eurolle 19.1.2007 lukien - yhteensä 303.171 eurolle 22.1.2007 lukien - yhteensä 5.063.944 eurolle 22.8.2008 lukien Neljässijainen tuottokorkovaatimus: - yhteensä 61.246 eurolle 29.5.2004 lukien - yhteensä 416.815 eurolle 30.5.2004 lukien - yhteensä 73.017 eurolle 7.6.2004 lukien - yhteensä 164.834 eurolle 17.6.2004 lukien - yhteensä 92.494 eurolle 25.6.2004 lukien

11

- yhteensä 16.248 eurolle 3.7.2004 lukien - yhteensä 549.092 eurolle 24.2.2005 lukien - yhteensä 39.881 eurolle 14.3.2005 lukien - yhteensä 35.303 eurolle 8.4.2005 lukien - yhteensä 262.223 eurolle 11.4.2005 lukien

- yhteensä 206.998 eurolle 16.4.2005 lukien - yhteensä 144.072 eurolle 23.4.2005 lukien - yhteensä 182.624 eurolle 6.5.2005 lukien - yhteensä 80.895 eurolle 19.5.2005 lukien - yhteensä 215.107 eurolle 20.5.2005 lukien - yhteensä 583.202 eurolle 5.9.2005 lukien - yhteensä 1.178 eurolle 13.2.2006 lukien - yhteensä 43.191 eurolle 16.3.2006 lukien - yhteensä 140.706 eurolle 8.4.2006 lukien - yhteensä 5.223 eurolle 3.5.2006 lukien - yhteensä 125.474 eurolle 18.5.2006 lukien - yhteensä 14.507 eurolle 19.7.2006 lukien - yhteensä 232.976 eurolle 5.11.2006 lukien - yhteensä 1.010.482 eurolle 19.1.2007 lukien - yhteensä 94.154 eurolle 22.1.2007 lukien - yhteensä 1.623.348 eurolle 22.8.2008 lukien tai toissijaisesti haasteen tiedoksiantoon mennessä kertyneelle määrälle haasteen tiedoksiannosta lukien seuraavasti: - ensisijaisessa tuottokorkovaatimuksessa 47.103.795 eurolle, - toissijaisessa tuottokorkovaatimuksessa 22.996.904 eurolle, - kolmassijaisessa tuottokorkovaatimuksessa (ei toissijaisen ylittävälle laskennalliselle 24.277.387 eurolle vaan enintään samalle kuin toissijaiselle) 22.996.904 eurolle ja - neljässijaisessa tuottokorkovaatimuksessa 8.018.529 eurolle;

1.5.) 3.185.443 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 10.4.2012 lukien; 1.6.) tuottokorkoa tai tuottokorkoa vastaavaa vahingonkorvausta kohdassa 1.5.) tarkoitetulle määrälle ensisijaisesti Lemminkäisen tilinpäätöstiedotteiden mukaisen oman pääoman tuoton mukaan, kuitenkin enintään 7.061.712 euroa, kohdassa 1.3.) kerrottujen ensisijaisten korkoprosenttien mukaan laskettuna sekä - vuodelta 2009 (-7,4) prosentilla, - vuodelta 2010 0,4 prosentilla ja - vuodelta 2011 10,5 prosentilla, toissijaisesti Lemminkäisen oman pääoman tuoton mukaan, kuitenkin enintään 5.045.725 euroa, kohdassa 1.3) kerrottujen toissijaisten korkoprosenttien mukaan laskettuna sekä vuodelta 2009 32,3 prosentilla,

12

vuodelta 2010 2,3 prosentilla ja vuodelta 2011 (-5,0) prosentilla, kolmassijaisesti korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan, kuitenkin enintään 4.403.553 euroa, tai neljässijaisesti korkolain 3 §:n 2 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan, kuitenkin enintään 1.295.739 euroa - 21.170,52 eurolle 1.1.1995 lukien - 342.149,68 eurolle 1.1.1996 lukien - 1.069.679,48 eurolle 1.1.1997 lukien - 663.502,73 eurolle 1.1.1998 lukien - 28.517,31 eurolle 1.1.1999 lukien - 612.288,02 eurolle 1.1.2000 lukien - 190.013,45 eurolle 1.1.2001 lukien - 258.122,66 eurolle 1.1.2002 lukien siihen saakka kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt; sekä 1.7.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa kohdassa 1.6.) tarkoitetulle tuottokorolle 10.4.2012 lukien kohdasta 1.1.) ilmenevällä tavalla; 2.) Lemminkäisen ja konkurssipesän yhteisvastuullisesti 2.1.) 4.676.225 euroa, minkä määrän suorittamiseen NCC Roads on velvoitettava yhteisvastuullisesti osallistumaan 2.305.175 euron osalta; 2.2.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 2.2.1) konkurssipesä seuraavasti: - yhteensä 352.968 eurolle 12.2.2005 lukien - yhteensä 105.513 eurolle 18.3.2005 lukien - yhteensä 72.477 eurolle 4.5.2005 lukien - yhteensä 401.637 eurolle 20.5.2005 lukien - yhteensä 392.778 eurolle 4.9.2005 lukien - yhteensä 126.070 eurolle 19.5.2006 lukien - yhteensä 919.607 eurolle 20.1.2007 lukien - yhteensä 2.305.175 eurolle 20.8.2008 lukien tai toissijaisesti haasteen tiedoksiannosta lukien, minkä viivästyskoron maksamiseen 2.2.2.) Lemminkäinen ja NCC Roads on velvoitettava yhteisvastuullisesti konkurssipesän kanssa osallistumaan siltä osin kuin sitä on kertynyt - 1.568.422 eurolle haasteen tiedoksiannosta lukien ja - 736.753 eurolle 10.4.2012 lukien, sekä

13

2.2.3.) Lemminkäinen on velvoitettava yhteisvastuullisesti konkurssipesän kanssa osallistumaan siltä osin kuin sitä on kertynyt - 2.371.050 eurolle 2.2.2012 lukien; 2.3.) 1.653.151 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 10.4.2012 lukien; 3.) Lemminkäisen ja Skanska Asfaltti yhteisvastuullisesti 3.1.) 7.681.033,10 euroa, minkä määrän suorittamiseen konkurssipesä on velvoitettava yhteisvastuullisesti osallistumaan 7.580.492,24 euron osalta; 3.2.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 3.2.1.) Skanska Asfaltti seuraavasti: - yhteensä 422.762,03 eurolle 5.6.2004 lukien - yhteensä 56.003,60 eurolle 7.6.2004 lukien - yhteensä 336.609,15 eurolle 7.5.2005 lukien - yhteensä 321.106,32 eurolle 18.5.2005 lukien - yhteensä 343.014,04 eurolle 22.4.2005 lukien - yhteensä 249.795,00 eurolle 20.5.2005 lukien - yhteensä 135.653,39 eurolle 20.2.2006 lukien - yhteensä 377.778,49 eurolle 8.4.2006 lukien - yhteensä 781.987,29 eurolle 24.5.2006 lukien - yhteensä 58.262,06 eurolle 27.7.2006 lukien - yhteensä 908.535,05 eurolle 9.11.2006 lukien - yhteensä 787.895,48 eurolle 22.1.2007 lukien - yhteensä 2.901.631,22 eurolle 15.8.2008 lukien tai toissijaisesti haasteen tiedoksiannosta lukien; 3.2.2.) minkä viivästyskoron maksamiseen Lemminkäinen on velvoitettava yhteisvastuullisesti Skanska Asfaltin kanssa osallistumaan siltä osin kuin sitä on kertynyt - 3.810.160 eurolle haasteen tiedoksiannosta lukien ja - 3.870.873 eurolle 2.2.2012 lukien; 3.3.) 997.260 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin viivästyskorkoineen 10.4.2012 lukien; 4.) Lemminkäisen, SA-Capitalin ja konkurssipesän yhteisvastuullisesti 4.1.) 9.217.863 euroa; 4.2.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 4.2.1.) SA-Capital seuraavasti:

14

- yhteensä 117.608 eurolle 13.5.2005 lukien - yhteensä 1.634.439 eurolle 15.3.2005 lukien - yhteensä 120.105 eurolle 21.4.2005 lukien - yhteensä 219.018 eurolle 1.5.2005 lukien - yhteensä 116.025 eurolle 20.5.2005 lukien - yhteensä 963.616 eurolle 23.2.2006 lukien - yhteensä 725.321 eurolle 17.3.2006 lukien - yhteensä 172.868 eurolle 13.4.2006 lukien - yhteensä 3.015.961 eurolle 20.1.2007 - yhteensä 158.275 eurolle 27.1.2007 lukien - yhteensä 1.974.627 eurolle 20.8.2008 lukien tai toissijaisesti haasteen tiedoksiannosta lukien; 4.2.2.) minkä viivästyskoron maksamiseen Lemminkäinen on velvoitettava yhteisvastuullisesti SA-Capitalin kanssa osallistumaan siltä osin kuin sitä on kertynyt - 1.974.626 eurolle haasteen tiedoksiannosta lukien, - 7.214.694 eurolle 2.2.2012 lukien ja - 28.543 eurolle 10.4.2012 lukien; 4.3.) 1.309.371 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin viivästyskorkoineen 10.4.2012 lukien; 5.) Lemminkäisen, Rudus Asfalttin ja konkurssipesän yhteisvastuullisesti 5.1.) 1.333.370 euroa; 5.2.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 5.2.1.) Rudus Asfaltti seuraavasti: - yhteensä 433.930 eurolle 20.1.2007 lukien - yhteensä 899.440 eurolle 6.8.2008 lukien tai toissijaisesti haasteen tiedoksiannosta lukien, 5.2.2.) minkä viivästyskoron maksamiseen Lemminkäinen on velvoitettava yhteisvastuullisesti Rudus Asfaltin kanssa osallistumaan siltä osin kuin sitä on kertynyt - 899.440 eurolle haasteen tiedoksiannosta lukien ja - 433.930 eurolle 2.2.2012 lukien; 6.) Lemminkäisen, Interasfaltin, NCC Roadsin ja konkurssipesän yhteisvastuullisesti

15

6.1.) 4.442.070 euroa 6.2.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 6.2.1.) Interasfaltti ja NCC Roads yhteisvastuullisesti seuraavasti: - yhteensä 274.697 eurolle 4.1.2007 lukien - yhteensä 964.052 eurolle 22.1.2007 lukien - yhteensä 3.203.321 eurolle 22.8.2008 lukien

tai toissijaisesti haasteen tiedoksiannosta lukien, 6.2.2.) minkä viivästyskoron maksamiseen Lemminkäinen on velvoitettava yhteisvastuullisesti Interasfaltin ja NCC Roadsin kanssa osallistumaan siltä osin kuin sitä on kertynyt - 3.066.546 eurolle haasteen tiedoksiannosta lukien ja - 1.375.524 eurolle 2.2.2012 lukien; 7.) Lemminkäisen, Interasfaltin ja NCC Roadsin yhteisvastuullisesti 32.994,94 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin viivästyskorkoineen 10.4.2012 lukien; 8.) Lemminkäisen, Super Asfalttin ja konkurssipesän yhteisvastuullisesti 8.1.) 126.052 euroa; 8.2.) mille määrälle Lemminkäinen ja Super Asfaltti on velvoitettava yhteisvastuullisesti suorittamaan korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa haasteen tiedoksiantopäivästä 1.9.2008 lukien; 9) konkurssipesän 9.1) tuottokorkoa tai tuottokorkoa vastaavaa vahingonkorvausta kohdassa 2.1.) vaaditulle pääomalle 4.676.225 eurolle korkolain 3 §:n 2 momentin mukaan laskettuna kunkin urakkasopimuksen sopimusvuoden lopusta lukien kullekin erälle, kuitenkin enintään 1.506.671 euroa, seuraavasti: - yhteensä 932.596 eurolle 31.12.1995 lukien - yhteensä 282.055 eurolle 31.12.1996 lukien - yhteensä 751.054 eurolle 31.12.1997 lukien - yhteensä 405.346 eurolle 31.12.1998 lukien - yhteensä 794.764 eurolle 31.12.1999 lukien - yhteensä 691.797 eurolle 31.12.2000 lukien - yhteensä 818.614 eurolle 31.12.2001 lukien siihen saakka kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt; sekä

16

9.2.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa tuottokorolle samasta ajankohdasta lukien kuin pääomalle kohdasta 2.2.1.) ilmenevällä tavalla seuraavasti: - yhteensä 117.538 eurolle 12.2.2005 lukien - yhteensä 35.382 eurolle 18.3.2005 lukien - yhteensä 24.537 eurolle 4.5.2005 lukien - yhteensä 136.414 eurolle 20.5.2005 lukien - yhteensä 103.232 eurolle 4.9.2005 lukien - yhteensä 38.398 eurolle 19.5.2006 lukien - yhteensä 249.614 eurolle 20.1.2007 lukien - yhteensä 17.759 eurolle 12.6.2008 lukien - yhteensä 557.444 eurolle 20.8.2008 lukien tai toissijaisesti haasteen tiedoksiantoon mennessä kertyneelle määrälle 1.506.671 eurolle haasteen tiedoksiannosta lukien; 9.3.) tuottokorkoa tai tuottokorkoa vastaavaa vahingonkorvausta kohdassa 2.3.) vaaditulle pääomalle 1.653.151 eurolle korkolain 3 §:n 2 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaisesti seuraavasti: 518.135,41 eurolle 1.1.1996 lukien 637.625,26 eurolle 1.1.1997 lukien 4.159,54 eurolle 1.1.1998 lukien 396.323,89 eurolle 1.1.1999 lukien 96.907,29 eurolle 1.1.2000 lukien siihen saakka, kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt; 9.4.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa kohdassa 9.3.) sanotulle tuottokorolle 10.4.2012 lukien; 10) Skanska Asfaltin 10.1.) kohdassa 3.1.) vaaditulle pääomalle 7.681.033,10 eurolle tuottokorkoa tai tuottokorkoa vastaavaa vahingonkorvausta ensisijaisesti kantajan ja Skanska Asfaltin välisten sopimusten perusteella 5.642.800,34 eurolle, kuitenkin enintään 3.807.032 euroa, Skanska Asfaltin tilinpäätöksiin perustuvan oman pääoman tuoton mukaan seuraavasti: - ajalta 1.1.1995-31.1.1995 123,4 prosenttia - ajalta 1.2.1995- 31.12.1995 75 prosenttia - vuodelta 1996 75 prosenttia - vuodelta 1997 52,2 prosenttia - vuodelta 1998 103,3 prosenttia - vuodelta 1999 50,5 prosenttia - vuodelta 2000 75,7 prosenttia - vuodelta 2001 39,1 prosenttia

17

- vuodelta 2002 17,8 prosenttia - vuodelta 2003 1,3 prosenttia - vuodelta 2004 (-0,4 prosenttia) - vuodelta 2005 (-33,0 prosenttia) - vuodelta 2006 (-23,2 prosenttia) - vuodelta 2007 (-26,1 prosenttia) - vuodelta 2008 ( -38,7 prosenttia) sekä kantajan ja Sata-Asfaltin välisten sopimusten perusteella 2.038.232,76 eurolle korkolain 3 §:n 2 momentin mukaan, tai toissijaisesti kulloinkin voimassaolevaa korkoa korkolain 3 §:n 2 momentin mukaisesti kunkin urakkasopimuksen sopimusvuoden lopusta lukien kullekin erälle, kuitenkin enintään 2.490.811 euroa, seuraavasti: - yhteensä 478.765,62 euroa 31.12.1994 lukien - yhteensä 1.250.524,51 euroa 31.12.1995 lukien - yhteensä 930.230,21 euroa 31.12.1996 lukien - yhteensä 879.071,03 euroa 31.12.1997 lukien - yhteensä 332.275,46 euroa 31.12.1998 lukien - yhteensä 2.124.155,21 euroa 31.12.2000 lukien - yhteensä 1.686.011,06 euroa 31.12.2001 lukien siihen saakka kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt; sekä 10.2.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa tuottokorolle samasta ajankohdasta lukien kuin pääomalle kohdasta 3.2.1.) ilmenevällä tavalla, Ensisijainen tuottokorkovaatimus - yhteensä 631.176 eurolle 5.6.2004 lukien 14.8.2008 saakka - yhteensä 20.905 eurolle 7.6.2004 lukien 14.8.2008 saakka - yhteensä 1.224.105 eurolle 22.4.2005 lukien 14.8.2008 saakka - yhteensä 114.028 eurolle 7.5.2005 lukien 14.8.2008 saakka - yhteensä 109.018 eurolle 18.5.2005 lukien 14.8.2008 saakka - yhteensä 885.113 eurolle 20.5.2005 lukien 14.8.2008 saakka - yhteensä 40.499 eurolle 20.2.2006 lukien 14.8.2008 saakka - yhteensä 999.390 eurolle 8.4.2006 lukien 14.8.2008 saakka - yhteensä 221.480 eurolle 24.5.2006 lukien 14.8.2008 saakka - yhteensä 171.408 eurolle 27.7.2006 lukien 14.8.2008 saakka (yhteensä (- 301.853) eurolle ei vaadita viivästyskorkoa) - yhteensä 1.374.678 eurolle 22.1.2007 lukien 14.8.2008 saakka - (- 1.682.916) eurolle ei vaadita viivästyskorkoa) - 3.807.032 eurolle 15.8.2008 lukien Toissijainen tuottokorkovaatimus - yhteensä 157.753 eurolle 5.6.2004 lukien - yhteensä 20.905 eurolle 7.6.2004 lukien

18

- yhteensä 115.845 eurolle 22.4.2005 lukien - yhteensä 114.028 eurolle 7.5.2005 lukien - yhteensä 109.018 eurolle 18.5.2005 lukien - yhteensä 84.841 eurolle 20.5.2005 lukien - yhteensä 40.499 eurolle 20.2.2006 lukien - yhteensä 114.001 eurolle 8.4.2006 lukien - yhteensä 221.480 eurolle 24.5.2006 lukien - yhteensä 18.041 eurolle 27.7.2006 lukien - yhteensä 125.589 eurolle 9.11.2006 lukien - yhteensä 214.486 eurolle 22.1.2007 lukien - yhteensä 703.011 eurolle 15.8.2008 lukien tai toissijaisesti haasteen tiedoksiantoon mennessä kertyneelle määrälle haasteen tiedoksiannosta lukien; 10.3.) kohdassa 3.3.) vaaditulle pääomalle 997.260 eurolle korkolain 3 §:n 2 momentin mukaista tuottokorkoa tai sitä vastaavaa vahingonkorvausta, kuitenkin enintään 367.069 euroa, seuraavasti: - 72.646,59 eurolle 1.1.1996 lukien, - 340.381,25 eurolle 1.1.1999 lukien ja - 584.233,11 eurolle 1.1.2000 lukien siihen saakka, kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt; 10.4.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa kohdassa 10.3) sanotulle tuottokorolle 10.4.2012 lukien; 11.) SA Capitalin 11.1.) kohdassa 4.1.) vaaditulle pääomalle 9.217.863 eurolle tuottokorkoa tai sitä vastaavaa vahingonkorvausta korkolain 3 §:n 2 momentin mukaan laskettuna kullekin erälle kunkin urakkasopimuksen sopimusvuoden lopusta lukien, kuitenkin enintään 3.364.086 euroa, seuraavasti: - yhteensä 2.207.195 eurolle 31.12.1995 lukien - yhteensä 1.861.805 eurolle 31.12.1996 lukien - yhteensä 1.413.991 eurolle 31.12.1997 lukien - yhteensä 1.760.244 eurolle 31.12.1998 lukien - yhteensä 1.974.627 eurolle 31.12.1999 lukien

siihen saakka kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt; sekä 11.2.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa tuottokorolle samasta ajankohdasta lukien kuin pääomalle kohdasta 4.2.1.) ilmenevällä tavalla seuraavasti: - yhteensä 547.739 eurolle 15.3.2005 lukien - yhteensä 40.554 eurolle 21.4.2005 lukien - yhteensä 74.103 eurolle 1.5.2005 lukien

19

- yhteensä 39.888 eurolle 13.5.2005 lukien - yhteensä 39.407 eurolle 20.5.2005 lukien - yhteensä 287.883 eurolle 23.2.2006 lukien - yhteensä 217.785 eurolle 17.3.2006 lukien - yhteensä 52.225 eurolle 13.4.2006 lukien - yhteensä 810.454 eurolle 20.1.2007 lukien - yhteensä 40.425 eurolle 27.1.2007 lukien - yhteensä 560.072 eurolla 20.8.2008 lukien tai toissijaisesti haasteen tiedoksiantoon mennessä kertyneelle määrälle 3.364.086 eurolle haasteen tiedoksiannosta lukien; 11.3.) kohdassa 4.3.) vaaditulle pääomalle 1.309.371 eurolle korkolain 3 §:n 2 momentin mukaista tuottokorkoa tai sitä vastaavaa vahingonkorvausta, kuitenkin enintään 590.312 euroa, seuraavasti: - 448.544,24 eurolle 1.1.1996 lukien, - 130.859,71 eurolle 1.1.1997 lukien, - 484.121,58 eurolle 1.1.1998 lukien ja - 245.846,22 eurolle 1.1.1999 lukien siihen saakka, kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt; 11.4.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 11.3) kohdassa sanotulle tuottokorolle 10.4.2012 lukien; 12.) Rudus Asfaltin 12.1.) kohdassa 5.1.) vaaditulle määrälle 1.333.370 eurolle tuottokorkoa tai tuottokorkoa vastaavaa vahingonkorvausta korkolain 3 §:n 2 momentin mukaan laskettuna kullekin erälle kunkin urakkasopimuksen sopimusvuoden lopusta lukien, kuitenkin enintään 379.872 euroa, seuraavasti: - yhteensä 109.457 eurolle 31.12.1997 lukien - yhteensä 324.474 eurolle 31.12.1998 lukien - yhteensä 344.804 eurolle 31.12.1999 lukien - yhteensä 554.637 eurolle 31.12.2000 lukien siihen saakka kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt; sekä 12.2.) korkolain 4 § 1 momentin mukaista viivästyskorkoa tuottokorolle samasta ajankohdasta lukien kuin pääomalle seuraavasti: - yhteensä 113.784 eurolle 20.1.2007 lukien - yhteensä 236.910 eurolle 6.8.2008 lukien tai toissijaisesti haasteen tiedoksiantoon mennessä kertyneelle määrälle 379.872 eurolle haasteen tiedoksiannosta lukien;

20

13.) NCC Roadsin ja Interasfaltin yhteisvastuullisesti 13.1.) kohdassa 6.1.) vaaditulle määrälle 4.442.070 eurolle tuottokorkoa tai sitä vastaavaa vahingonkorvausta korkolain 3 §:n 2 momentin mukaan laskettuna, kuitenkin enintään 1.243.100 euroa, kullekin erälle, kunkin urakkasopimuksen sopimusvuoden lopusta lukien seuraavasti: - yhteensä 1.438 eurolle 31.12.1997 lukien - yhteensä 1.374.086 eurolle 31.12.1998 lukien - yhteensä 1.001.145 eurolle 31.12.1999 lukien - yhteensä 1.792.143 eurolle 31.12.2000 lukien - yhteensä 273.258 eurolle 31.12.2001 lukien siihen saakka kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt; sekä 13.2.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa tuottokorolle samasta ajankohdasta lukien seuraavasti: - yhteensä 39.460 eurolle 4.1.2007 lukien - yhteensä 245.701 eurolle 22.1.2007 lukien - yhteensä 871.936 eurolle 22.8.2008 lukien tai toissijaisesti haasteen tiedoksiantoon mennessä kertyneelle määrälle 1.243.100 eurolle haasteen tiedoksiannosta lukien. 13.3.) kohdassa 7. vaaditulle 32.994,94 eurolle tuottokorkoa tai sitä vastaavaa vahingonkorvausta korkolain 3 §:n 2 momentin mukaan laskettuna 1.1.1999 lukien siihen saakka kunnes oikeus viivästyskorkoon on syntynyt, kuitenkin enintään 12.623 euroa sekä 13.4.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa kohdassa 13.3) sanotulle tuottokorolle 10.4.2012 lukien; 14.) Super Asfaltin 14.1.) kohdassa 8.1.) vaaditulle määrälle 126.052 eurolle tuottokorkoa tai sitä vastaavaa vahingonkorvausta 31.12.2000 lukien ensisijaisesti Super Asfaltin tilinpäätöksiin perustuvan oman pääoman tuoton mukaan, kuitenkin enintään 213.560 euroa, seuraavasti: - ajalta 1.4.2000- 31.3.2001 21,9 prosenttia - ajalta 1.4.2001- 31.3.2002 29,7 prosenttia - ajalta 1.4.2002- 31.3.2003 34,0 prosenttia - ajalta 1.4.2003- 31.12.2003 28,3 prosenttia - ajalta 1.1.2004- 31.3.2004 28,3 prosenttia - ajalta 1.4.2004- 31.12.2004 23,1 prosenttia - ajalta 1.1.2005- 31.3.2005 23,1 prosenttia - ajalta 1.4.2005- 31.3.2006 6,6 prosenttia - ajalta 1.4.2006- 31.3.2007 20,1 prosenttia

21

- ajalta 1.4.2007- 31.12.2007 11,3 prosenttia - ajalta 1.1.2008- 31.3.2008 11,3 prosenttia - ajalta 1.4.2008- 31.12.2008 25,9 prosenttia toissijaisesti korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan, kuitenkin enintään 99.826 euroa, tai kolmassijaisesti korkolain 3 §:n 2 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan, kuitenkin enintään 32.154 euroa, mukaan; 14.2.) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa tuottokorolle haasteen tiedoksiannosta 1.9.2008 lukien; 15) Lemminkäinen, konkurssipesä, Skanska Asfaltti, SA Capital, Interasfaltti, NCC Roads, Rudus Asfaltti ja Super Asfaltti yhteisvastuullisesti korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut korkoineen. Jako-osuutta valtiolle konkurssipesästä laskettaessa on kohtien - 2.1. ja 2.3. pääomavaatimuksille laskettava jako-osuutta enintään jako-osuuksia laskettaessa jäljellä olevalle konkurssissa valvotulle 5.870.008 eurolle ja - 1.1., 3.1., 4.1., 5.1., 6.1. ja 8.1. pääomavaatimuksille laskettava jako-osuutta enintään jako-osuuksia laskettaessa jäljellä olevalle konkurssissa valvotulle 15.000.000 eurolle Haaste on annettu tiedoksi Lemminkäiselle, Interasfaltille ja NCC Roadsille 22.8.2008, Valtatie Oy:lle ja SA-Capitalille 20.8.2008, Skanska Asfaltille 15.8.2008, Rudus Asfaltille 6.8.2008 sekä Super Asfaltille 1.9.2008.

Taustaa

Valtio tilaajana Kantaja oli teettänyt vastaajayhtiöillä tienpäällystystöitä valtakunnallisesti kartellin toimintavuosina 1994 - 2002. Sopimukset oli solmittu vastaajien kanssa pääasiassa tarjouskilpailujen jälkeen. Kantaja oli maksanut vastaajille tienpäällystystöistä vuosina 1994 - 2002 satoja miljoonia euroja. Työ oli rahoitettu pääasiallisesti julkisin varoin ja jossain määrin oman toiminnan tuloista. Vuosina 1994 - 1997 kantaja (tuolloin Tielaitos tiepiireineen) oli tehnyt osan tienpäällystystöistä itse ja kilpailuttanut loput eli noin 60 - 80 prosenttia kaikista tienpäällystystöistä. Vuoden 1998 alussa Tielaitoksessa oli toteutettu sisäinen jako tilaaja-tuottaja -mallin mukaisesti. Uudessa mallissa Tielaitos Hallinto oli toiminut tilaajan roolissa ja Tielaitos Tuotanto tuottajan roolissa. Tielaitos Hallintoon kuuluneet tiepiirit olivat teettäneet suuria kokonaisuuksia Tielaitos Tuotannolla Tielaitoksen sisäisillä sopimuksilla. Tuotannon tehtäviin oli kuulunut näiltä osin kaikista tienpäällystystoiminnan tehtävistä

22

huolehtiminen. Tielaitos Tuotanto ei ollut toteuttanut kaikkia töitä kokonaan itse, vaan se oli kilpailuttanut ja teettänyt osan töistä vastaajilla. Sisäisen jaon aikana Tielaitos Hallinto oli kilpailuttanut jonkin verran urakoita suoraan markkinoilla niin sanottuina pilottiurakoina ilman, että Tielaitos Tuotanto oli toiminut välikätenä yllä kuvatulla tavalla. Vuodesta 1999 alkaen myös Tielaitos Tuotanto oli osallistunut pilottiurakoiden tarjouskilpailuihin. Voitettuaan tällaisen pilottikilpailutuksen Tielaitos Tuotanto oli toiminut voitetussa urakassa samoin kuin edellä kuvattujen sisäisten sopimusten osalta, eli osan urakasta Tuotanto oli tehnyt itse ja osan teettänyt aliurakoina markkinoilla. Näidenkin urakoiden toteutuksessa Tuotanto oli käyttänyt budjettivaroja. Vuonna 2001 Tiehallinto oli kilpailuttanut kaikista urakoista noin kolmanneksen ja loput Tiehallinto oli teettänyt Tiehallinnosta kokonaan eriytetyllä Tieliikelaitoksella tiehallinnosta annetun lain (568/2000) 7 §:n 3 momentin nojalla neuvottelu-urakoina. Tielaitoksen Tielaitos Tuotanto -osiosta oli muodostettu Liikenneviraston liikelaitos. Tieliikelaitos oli kilpailuttanut neuvottelu-urakoista sen osan, joita se ei itse ollut toteuttanut. Vuoden 2001 jälkeen nämä neuvottelu-urakat olivat vähentyneet ja vuodesta 2003 lähtien Tieliikelaitos ei enää ollut saanut tienpäällystämisen urakoita neuvottelu-urakoina lainkaan, vaan Tiehallinto oli kilpailuttanut kaikki urakat.

2.2 Perusteet

1. Kilpailulainsäädännön rikkominen ja siitä valtiolle aiheutunut vahinko Vastaajien vastuu perustui lähtökohtaisesti kartelliin, joka oli kattavasti pantu täytäntöön Liikenneviraston ja vastaajien, taikka Liikenneviraston ja Skanska Asfalttia edeltäneen Sata-Asfaltin, Rudus Asfalttia edeltäneen Asfalttineliön ja NCC Roadsia edeltäneen Interasfaltin, välisissä urakkasopimuksissa. Urakkasopimuksiin sisältynyt kartellilisä oli palautettava tai se oli korvattava valtiolle laillisine korkoineen. KHO:n päätöksestä 2009:83 ilmeni, että vastaajat olivat vuosina 1994 - 2002 muodostaneet KRL:n vastaisesti valtakunnallisesti toimineen kartellin, jonka yksinomaisena tarkoituksena oli ollut kilpailun rajoittaminen. Menettelyllä oli harhautettu tarkoituksellisesti kantajaa luulemaan, että asfalttimarkkinoilla oli vallinnut normaali kilpailutilanne. Vastaajien tiedossa oli ollut, että valtio oli arvioinut kilpailun toimivuutta tarjousten

23

lukumäärän perusteella ja kilpailun kireyttä voittaneen ja toiseksi tulleen tarjouksen hintaeron perusteella. Kartellin olemassaolo ja vaikutus yksittäisissä urakkasopimuksissa Kartelli oli toiminut valtakunnallisesti ja se oli kattanut sekä Liikenneviraston että kuntien päällystystyöt. Vastaajat olivat rikkoneet kilpailulainsäädäntöä Liikenneviraston päällystystöissä, eli kartelliin osallistuneiden yhtiöiden ja kantajan välisissä sopimuksissa. Kartelliyhtiöt olivat etukäteen jakaneet Liikenneviraston ennalta julkisuuteen ilmoittamat päällystysurakat. Kartellisopimus oli toteutettu ja pantu täytäntöön viemällä kartellissa sovitut asiat sopimukseen. Näin oli saatu valtiolta salatun kartelliyhteistyön tulos eli ylihinta urakkasopimuksiin. Kartelliyhtiöt olivat myös seuranneet sopimusten toteutumista ja jälkikäteen korjanneet toteutumista vastaamaan kartellissa sovittua. Lisäksi vastaajat olivat eri tavoin toteuttaneet kartellia KHO:n päätöksestä ilmenevällä tavalla. Kartellin vahingolliset vaikutukset ilmenivät myös alan hintatasoa yleisesti nostavalla tavalla. KHO:n ratkaisusta voitiin suoraan päätellä, että kartelli ja kaikki siihen osallistuneet yhtiöt olivat olleet mukana kaikissa Liikenneviraston urakoissa. Vastaajien oli sopimuskumppanina osoitettava, etteivät ne vastoin KHO:n päätöksessä todettua olleet syyllistyneet kilpailurikkomukseen Liikenneviraston urakoissa. Kartelliin oli kuulunut sen huolellinen salaaminen tilaajalta. Kartellin olemassaolo oli salattu käyttämällä suojatarjouksia ja tarjoamalla ristiin. Liikennevirastolla ei ollut hallussaan näyttöä enempää kuin mitä kilpailuasian yhteydessä markkinaoikeudelle ja KHO:lle oli esitetty. Kartellin vaikutus valtion urakoissa oli ollut ajalla 5/1994-2/2002 keskimäärin 15 prosenttia lisäystä kilpailullisen urakkahintaan. Kartellissa toimineet yhtiöt olivat rikkoneet myös EU:n perustamissopimuksen 101 artiklaa. Kartellilla oli ollut tosiasiallinen tai mahdollinen vaikutus EU:n jäsenvaltioiden välisiin kauppavirtoihin suoraan tai välillisesti. Yhtiöillä oli yhdessä ollut kartellin ajan vähintään 70 prosentin markkinaosuus merkityksellisillä markkinoilla. Suurimmat toimijat olivat olleet valtakunnallisia. Kartellissa toimineilla yhtiöillä oli ollut tosiasiallinen tarkoitus estää ulkomaisten asfalttiyhtiöiden tulo Suomen markkinoille ja siten vaikuttaa kielteisesti rajat ylittävään kauppaan. Kilpailua rajoittavat menettelyt, jotka olivat kattaneet koko jäsenvaltion alueen, olivat lujittaneet markkinoiden jakautumista toisistaan erillisiin kansallisiin markkinoihin ja haitanneet EU:n perustamissopimuksessa tavoiteltua taloudellista vuorovaikutusta. Korvausvelvollisia kartellista aiheutuneesta vahingosta olivat ne vastaajat, jotka olivat osallistuneet kartelliin ja vaadituilta osin ne vastaajat, jotka olivat ottaneet vastaan liiketoiminnan määräysvallassaan olleelta yhtiöltä, joka oli osallistunut kartelliin.

24

1.1. Näyttötaakasta Vastaajien kartelli muodosti kantajan ja vastaajien välisessä sopimussuhteessa karkean sopimusrikkomuksen ja deliktin, mikä loi olettaman siitä, että vahinkoa oli aiheutunut. Vastaajien tuli näyttää, ettei kartellista ollut aiheutunut vahinkoa. Kansainvälisesti oli sovellettu olettamaa, jonka mukaan kartelli tyypillisesti johti 10 - 20 prosentin ylihintaan ja loi ylihintaolettaman. Vastaajien oli osoitettava, ettei olettama pitänyt paikkaansa ja että kahdeksan vuotta kestänyt kartelli oli ollut epäonnistunut. 2. Korvausvastuun oikeudelliset perusteet Liikenneviraston korvaus-/palautusvaatimus perustui useisiin vastuusäännöksiin ja oikeusperiaatteisiin, jotka olivat rinnakkaisia eivätkä ne sulkeneet toisiaan pois. Korvaus voitiin tuomita maksettavaksi myös sopimus- ja deliktivastuun välimaastossa, eikä kaikkia vastuuperusteita ollut välttämätöntä erottaa toisistaan. Ensisijaisesti vastaajien korvausvastuu perustui KRL 18a §:ään siltä osin, kun sen voimaantulosäännöksestä ei muuta johtunut. Siltä osin kuin KRL ei soveltunut, vastaajat olivat korvaus-/palautusvastuussa sopimusvastuun nojalla, sekä siltä osin kuin kyse ei ollut sopimusvastuun piiriin kuuluvasta vastuusta, vahingonkorvauslain nojalla. Vastuuperusteita täydensivät perusteettoman edun/ liikaa maksetun hinnan palautusoppi sekä sovittelu. 2.1. KRL 18a §:n perustuva vahingonkorvausvastuu kartellin aiheuttamasta vahingoista KRL:n 18a § oli 1.10.1998 voimaantullut erityissäännös, jota muut vahingonkorvausvastuusta annetut säännökset täydensivät. Kaikki lainvoimaiseen kilpailunrikkomukseen perustuvat vahingot oli korvattava. Vastaajat olivat rikkoneet myös EU:n perustamissopimuksen 81 artiklaa (nyk. 101 artikla). KRL 18a §:ää oli tulkittava EU:n kilpailusääntöjen ja EU-tuomioistuimen soveltamiskäytännön kanssa yhteensopivasti. KRL:n 18a §:n soveltaminen ei sulkenut pois muita korvausvastuun perusteita. KRL 18a § ei rajoittanut sopimusperusteisia kanteita kuten sopimuskumppanin mahdollisuutta saada palautetuksi hänen sopimuskumppaninsa pakottavan lain vastaisesti saama ylimääräinen etu eli ylihinta.

25

2.1.1. Vaatimuksen tutkimatta jättämiselle liikenneviraston puuttuvan asiavaltuuden takia ei ollut ollut perusteita Liikennevirasto oli kärsinyt vahinkoa maksaessaan ylihintaa tienpäällystystöistä vastaajien kartellitoiminnan takia. Vastaajat olivat saaneet perusteetonta etua kantajan kustannuksella. Liikennevirastolla oli oikeus esittää vaatimuksia asiassa eri oikeudellisilla perusteilla. Vastaajien väite asiavaltuuden puuttumisesta oli asia- eikä prosessiväite. Kanteen tutkimatta jättämiselle ei ollut perusteita. Vaatimus kanteen tutkimatta jättämisestä KRL:iin perustuvien vaatimusten osalta oli hylättävä. 2.1.2. Liikennevirasto oli KRL:ssa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja

Valtio ja kunnat olivat julkisyhteisöjä, jotka ostivat ammattimaisesti tavaroita ja palveluksia toisilta elinkeinonharjoittajilta. Valtion ja kuntien asfalttipäällysteiden ja asfaltointipalveluiden ostotoiminta ei ollut lakisääteistä toimintaa tai julkisen vallan käyttämistä. Valtio ja kunnat ostivat ammattimaisesti vastiketta vastaan asfalttipäällysteitä ja niissä tehtävissä kuuluivat KRL 3 §:n 1 momentin elinkeinonharjoittajan määritelmän piiriin. Valtion ja kuntien asfalttipäällysteiden ja asfaltointipalveluiden ostotoiminta oli ammattimaista sekä toiminnan luonteen, suunnitelmallisuuden, keston että laajuuden perusteella. Jos julkisyhteisön oli mahdollista uskoa määrätty tehtävä yksityiselle elinkeinonharjoittajalle tai yksityiset muutoin harjoittivat kyseistä toimintaa, KRL:a sovellettiin julkisyhteisöjen vastaavaan toimintaan. Teiden ylläpito voitiin uskoa yksityiselle elinkeinonharjoittajalle. Yksityiset elinkeinonharjoittajat myös harjoittivat kyseistä toimintaa. Valtion ja kuntien teiden ylläpito voitiin myös yhtiöittää taloudellista voittoa tavoittelevaksi toiminnaksi. Valtio ja kunnat eivät käyttäneet julkista valtaa silloin, kun ne ostivat asfalttipäällysteitä ja asfaltointipalveluita yksityisiltä elinkeinonharjoittajilta. Asfalttipäällysteiden ja asfaltointipalveluiden ostotoiminnassa sinänsä ei ollut kyse lakisääteisestä toiminnasta, vaikka yleisten teiden ylläpito oli lakisääteistä toimintaa. Yleisten teiden ylläpito ei ollut julkisen vallan käyttämistä. Valtion ja kuntien asfalttipäällysteiden ja asfaltointipalveluiden ostotoiminta oli vastikkeellista. Valtio ja kunnat kilpailivat asfalttipäällysteiden ja asfaltointipalveluiden hankintamarkkinoilla

26

muiden elinkeinonharjoittajien kanssa. Valtio ja kunnat ostivat asfalttipäällysteitä ja asfaltointipalveluita markkinoilla määrittyvillä hinnoilla. Valtio ja kunnat eivät ostajan roolissaan poikenneet muista asfalttipäällysteitä ja asfaltointipalveluita hankkivista elinkeinonharjoittajista. Elinkeinonharjoittaja -käsite täyttyi, kun tehtävä voitiin antaa yksityisen tehtäväksi, esimerkiksi Lahti-Järvenpää moottoritie, Lohja-Muurla ja Koskenkylä-Kotka -moottoritiet. Valtion ja kuntien asemaa elinkeinoharjoittajana oli verrattava muihin vastaavaa toimintaa harjoittaviin tahoihin. Myös yksityiset yhtiöt ostivat asfalttipäällysteitä ja asfaltointipalveluja omien toimipaikkojensa ylläpitämiseksi ja kohentamiseksi, eivätkä ne tavoitelleet ostotoiminnalla voittoa. Valtion ja kuntien markkina-asema ostajana oli verrattavissa muihin elinkeinonharjoittajiin eikä kuluttajiin. Sopimussuhteissa ne olivat tasavertaisessa asemassa muiden elinkeinonharjoittajien kanssa. Julkisyhteisön oikeudellisella muodolla ei ollut merkitystä elinkeinonharjoittajan käsitteen kannalta. Markkinoilla toimiva julkisyhteisö oli elinkeinonharjoittaja, vaikka toimintaa ei harjoitettu yhtiömuodossa tai liikelaitoksena. Oikeussuojan saaminen ei riippunut siitä, miten julkisyhteisö oli organisoinut ostotoimintansa: oliko se toiminut virastona, liikelaitoksena tai yhtiönä. Kaikissa näissä muodoissa kyse oli ammattimaisesta ostotoiminnasta. Elinkeinonharjoittaminen ei edellyttänyt toimintaa harjoitettavan taloudellisen voiton tavoittelemiseksi. Elinkeinonharjoittajan käsitettä koskeva ratkaisukäytäntö perustui KRL:n kieltosäännösten soveltamiseen, eikä se soveltunut arvioitaessa valtion ja kuntien oikeutta kilpailurikkomukseen perustuvaan vahingonkorvaukseen. Epäselvissä tulkintatilanteissa valtio ja kunnat oli luokiteltava elinkeinonharjoittajiksi. KRL:n mukaista elinkeinonharjoittajan käsitettä oli tulkittava laajasti ja tapauksen erityispiirteet huomioon ottaen. Muu tulkinta rajoitti KRL:n tarkoituksen vastaisesti kartelliin ryhtyneen yrityksen vastuuta. Laaja tulkinta ei ollut vastoin perustuslaillisen lailla säätämisen periaatetta. KRL 3 §:n 1 momentti sisälsi julkisyhteisön ammattimaisen ostotoiminnan. KRL:n elinkeinonharjoittajan käsite oli ratkaistava kyseistä lakia koskevien tulkintaperiaatteiden mukaan. KRL:a oli tulkittava yhdenmukaisesti EU-oikeudellisten kilpailusääntöjen ja niistä johdetun EU:n tuomioistuimen ratkaisukäytännön kanssa. EU:n tuomioistuimen ratkaisukäytännön

27

perusteella jokaisella tuli olla oikeus vaatia kilpailurikkomuksella aiheutetun vahingon korvaamista. EU-oikeudellista asiaa ratkaistaessa EU-oikeudellisilla periaatteilla, erityisesti vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteilla, oli tulkintavaikutusta kansallisten säännösten sisältöä tulkittaessa. EU-oikeuden mukaan kilpailusäännösten vastaiseen toimintaan syyllistyneen elinkeinonharjoittajan korvausvelvollisuus oli laaja kattaen kaikki vahinkoa kärsineet tahot. EU-oikeuden kanssa ristiriitaisen kansallisen lain säännöksen henkilöllinen rajoitus oli jätettävä soveltamatta. Elinkeinonharjoittajan oli korvattava kilpailunrajoituksella aiheutettu vahinko jokaiselle. Valtio ja kunnat olivat olleet KRL 18a §:ssä tarkoitettuja elinkeinonharjoittajia, kun ne olivat ostaneet asfaltointipalveluita vastaajilta. Valtiolla oli oikeus vaatia vahingonkorvausta kartellista aiheutuneesta vahingosta KRL 18a §:n perusteella. 2.2. EU:n perustamissopimuksen 101 artiklan tulkintavaikutus Vastaajat olivat rikkoneet perustamissopimuksen 101 artiklaa. EU-oikeus oli sovellettavissa asiassa. EU-oikeudellinen kartellikielto (art. 101) vaikutti välittömästi oikeussubjektien välisessä siviilioikeudellisessa suhteessa. Sekä yksityisten että julkisten oikeushenkilöiden oli mahdollista vedota artiklan 101 kartellikieltoon kansallisissa tuomioistuimissa siviilioikeudellisissa riita-asioissa. Vuonna 1994 EU -oikeudellisen kilpailurikkomuksen normipohja oli ollut ETA-sopimuksen artikla 53. EU-oikeuden mukaisesti jokaisella - myös julkisyhteisöllä - oli oikeus vaatia perustamissopimuksen 101 artiklan rikkomisen perusteella vahingonkorvausta siviilioikeudellisessa riita-asiassa. Lisäksi EU-oikeuden ensisijaisuus edellytti, että yhteisön oikeussäännön vastaista kansallisen lain säännöstä ei sovellettu. Yhteensopimattomuus saattoi koskea ristiriitaisen normin alueellista, asiallista ja henkilöllistä soveltamisalaa. Kaikki kantajan ja vastaajien väliset urakkasopimukset olivat yksityisoikeudellisia sopimuksia, joissa julkisyhteisöt olivat yksityisiä sopimusosapuolia ja yksityisoikeudellisessa vahingonkärsijän asemassa, sekä EU oikeuden suojan piirissä. Vahingonkorvaukseen oikeutettujen piirin rajoittaminen olisi 101 artiklan tehokkuuden vastaista ja se loukkaisi myös EU -oikeuden ensisijaisuus-, vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteita.

28

Vahingonkorvausvastuu ilmensi tehokkuusperiaatetta kahdessa ilmenemismuodossa: unionioikeuden ja kilpailuoikeuden normien tehokasta toteutumista ja jokaisen oikeussuojan toteutumista mahdollisimman tehokkaasti. Kansallisella tuomioistuimella oli lojaliteettivelvoitteeseen perustuva velvoite tehdä EU-oikeuden yksityisen rikkomisen vaikutukset tyhjiksi. EU-oikeus asetti myös reunaehtoja vahingonkorvausvastuun käytännön toteuttamiselle kansallisen prosessisääntelyn puitteissa. Myös vanhentumiseen liittyviä määräaikoja tuli tarkastella tehokkuusperiaatteen mukaisesti, eikä vanhentumisaikojen tulkinta saanut kohtuuttomasti vaikeuttaa kantajan oikeuksien käyttämistä. EU-oikeuden periaatteiden mukaisesti vahinkoa kärsineiden henkilöiden oli mahdollista vahingonkorvauksen lisäksi vaatia myös korkojen maksamista. 2.3. NCC Roadsin, Rudus Asfaltin ja Skanska Asfaltin kilpailuoikeudelliseen taloudellisen seuraannon periaatteeseen perustuva vastuu Taloudellisen jatkuvuuden kriteeriä voitiin soveltaa, kun yritystoiminnasta vastuussa oleva oikeushenkilö oli oikeudellisesti lakannut olemasta kilpailusääntöjen rikkomisen jälkeen. Vastuu kartelliin osallistuneiden yhtiöiden toiminnan aiheuttamasta vahingosta ulottui niiden toimintaa keskeytyksettä ja samalla toimialalla jatkaneisiin yhtiöihin. Asfalttineliö Oy:n (jäljempänä Asfalttineliö), Interasfaltin ja Sata-Asfaltin kilpailurikkomus oli tapahtunut siinä toiminnassa, jonka NCC Roads, Rudus Asfaltti ja Skanska Asfaltti olivat ottaneet vastaan, kun ensiksi mainitut yhtiöt olivat purkautuneet, ja kun ne olivat jatkaneet purkautuneiden yhtiöiden toimintaa. NCC Roads oli KHO:n päätöksen jälkeen ottanut vastaan VLT Trading Oy:n (ent. Valtatie Oy:n) harjoittaman toiminnan ja jatkanut sen toimintaa katkeamattomasti. KRL:ssa elinkeinonharjoittajan käsite oli laaja ja sen keskeinen sisältö oli tietyn taloudellisen toiminnan harjoittaminen. Kilpailuoikeudessa oikeudellinen arviointi perustui järjestelyjen taloudelliseen sisältöön eikä oikeudelliseen muotoon. Laajasta elinkeinonharjoittajan käsitteestä seurasi, että emoyhtiötä, joka liiketoiminnan vastaanotti, oli pidettävä puheena olevana elinkeinonharjoittajana ja tämä vastasi vahingon korvaamisesta. Kilpailulainsäädännön toimivuuden kannalta oli haitallista, jos yhtiöiden oli mahdollista vapaaehtoisin järjestelyin vapautua kilpailuoikeudellisesti vastuustaan. Korvausvastuullinen taho määräytyi elinkeinonharjoittajan määritelmän mukaan, eikä merkitystä ollut sillä, oliko menettely ollut rikkomista taikka tuottamuksellista tai tahallista rikkomista. Rudus Asfaltti tai NCC Roads eivät olleet itse rikkoneen kilpailusäännöksiä. Skanska Asfaltti oli osallistunut kartelliin myös itse.

29

Seuraamusmaksuvastuu oli määrätty taloudellisen seuraannon periaatteen mukaisesti. Myös vahingonkorvausvastuu oli ratkaistava samalla tavalla. Seuraamusmaksu oli maksunsaantijärjestyksessä vahingonkorvausten jälkeen viimesijainen suoritettava maksu. Seuraantovastuuta arvioitaessa oli otettava huomioon EU-oikeuden tulkintavaikutus. EU-oikeuden mukaan taloudellinen seuraanto merkitsi seuraamusten kiinnittymistä tiettyyn liiketoiminnalliseen kokonaisuuteen ja sen jatkuvuuteen, ei oikeudellisen henkilön identiteettiin. Liikenneviraston vaatimus ei perustunut väitteeseen, että tytäryhtiö ja emoyhtiö olisi yleisesti ottaen samastettava, kun tytäryhtiö oli emoyhtiön täydessä määräysvallassa. Rudus Asfaltin väitteellä ei ollut tässä asiassa merkitystä. 2.3.1. Myös NCC Roads oli ollut KRL 18a §:ssä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja NCC Roads ei ollut kaikilta osin sama oikeushenkilö, joka oli rikkonut kilpailulainsäädäntöä. Vaatimus NCC Roadsia vastaan perustui suurelta osin kilpailuoikeudellisen taloudellisen seuraannon ja laajan taloudellisen toiminnan harjoittajuuden käsitteeseen, jonka mukaan toiminnan harjoittajan oikeudellisella muodolla ei ollut merkitystä. Periaate oli voimassa myös kilpailuoikeuden yksityisoikeudellisessa täytäntöönpanossa, eli myös ratkaistaessa kilpailurikkomuksesta johtuvaa vahingonkorvausvastuuta. 2.4. Sopimusperusteinen vastuu 2.4.1. Sopimusehdon rikkominen KHO:n päätöksessä kuvattu kartelli ja sen täytäntöönpano valtion urakkasopimuksissa merkitsivät selvää sopimusrikkomusta. Lain kieltämästä kartelliyhteistyöstä pidättyminen oli osa sopimusta ilman erillistä kirjausta itse sopimukseen. Sopimusta rikkoneen oli saatettava sopimuskumppani siihen asemaan, jossa tämä olisi ollut ilman rikkomusta. Eli asemaan, jossa valtio ei olisi joutunut maksamaan kartelliylihintaa, vaan normaalin kilpailullisen hinnan. Vastaajien oli korvattava ja palautettava korkoineen takaisin kantajalle näiden hintojen erotus. Jos sopimuskumppanin osallisuus kartelliin olisi tullut aikanaan sopimusta täytettäessä ilmi, se olisi oikeuttanut purkamaan sopimuksen ja kantajan jättämään ylihinnan maksamatta jo tuolloin.

30

Lievempikin kuin purkuperusteen muodostava sopimusrikkomus johti vahinkojen korvausvelvollisuuteen. Tässä tapauksessa rikkomus oli erittäin vakava loukkaus sopimuskumppania kohtaan. Sopimussuhteessa vastaajan oli osoitettava, että vastaajan vastuulla ei ollut virhettä. KRL 18a §:n säätäminen ei ollut muuttanut näyttötaakkaa. 2.4.2. Epäasiallinen menettely sopimusneuvotteluissa Vastaajat olivat KRL:n ja EU:n perustamissopimuksen 101 artiklan vastaisella menettelyllään tarjoustoiminnassa rikkoneet tarjouksen pyytäjän luottamuksen suojaa. Vastaajat olivat sopimusneuvotteluun rinnastuvassa vaiheessa ja sitoutuessaan tarjouksella urakkaan syyllistyneet sopimuksentekorikkomukseen. Ne olivat velvollisia korvaamaan kantajalle aiheutuneen vahingon sopimussuhteessa noudatettavien periaatteiden mukaan. Sopimusneuvotteluissa aiheutettu vahinko oli korvattava positiivisen edun mukaisesti, kun neuvottelut olivat johtaneet sopimukseen. Korvaus oli positiivisen sopimusedun mukainen myös, vaikka sopimusneuvottelut eivät olisi johtaneet sopimukseen. 2.4.3. Lojaliteettiperiaate Sopimusosapuolten oli kaikessa toiminnassaan ja ilman erityistä sopimusehtoa otettava huomioon sopimuskumppanin oikeutetut edut ja huolehdittava kohtuutonta haittaa itselleen aiheuttamatta siitä, ettei sopimusetuja loukattu. Lojaliteettiperiaate edellytti, että sopimuskumppanille ei aiheutettu epälojaalilla toiminnalla vahinkoa. Vastaajat olivat asfalttikartellitoiminnalla vakavasti loukanneet kantajan etua, ja niiden oli korvattava lojaliteettiperiaatteen rikkomisesta aiheutunut vahinko. 2.4.4. Palautusvelvollisuus sopimusoikeudellisena velvoitteena Sopimusoikeuden yleisten oppien perusteella aiheeton tai vailla oikeusperustetta oleva suoritus oli tuottamuksesta riippumatta palautettava. Palautusvelvollisuus soveltui myös KRL:n vastaisella toiminnalla sopimuskumppanilta perityn ylihinnan palauttamiseen. 2.4.5. Pätemättömyys ja sovittelu 2.4.5.1. KRL 18 § ja artikla 101 (2) Kielletyllä kartellilla aikaansaatu hintaehto ei sitonut valtiota siihen sisältyneen ylihinnan osalta. Kartelliyhtiöiden keskinäinen kartellisopimus oli suoraan vaikuttanut urakkasopimusten hintaehtoon. Hintaehto oli muodostunut kartellisopimuksella eikä aidossa

31

hintakilpailussa. Valtio ei ollut hankintayksikkönä voinut neuvotella tarjouskilpailussa hinnasta, vaan se oli ollut tarjoajien yhteistyön armoilla. Kartelliyhteistyön tuloksena syntynyt hintaehto, ylihintaa koskevin osin, oli pätemätön ja maksettu ylihinta aiheeton/perusteeton. Valtion suorittamat maksut oli ylihinnan osalta palautettava korkoineen. Hintaehdon vaikutus oli ulottunut muihinkin kuin urakkasopimuksen osapuoliin. Kartelliyhtiöt olivat jälkikäteen seuranneet urakoiden jakojen toteutumista, ja tarvittaessa korjanneet toteutumat sovitun mukaisiksi aiheettomilla laskuilla toisilleen. Muilla urakoitsijoilla ei ollut ollut lupaa tarjota kartelliyhtiöiden sopimaa hintaa halvempaa hintaa. Siksi urakkasopimusten hintaehto oli rajoittanut kilpailua. Pätemättömyysvaikutus ulottui sekä kartellin osapuolten välillä kartellisopimukseen että kartellisopimuksen ulkopuolisiin kolmansiin tahoihin kuten tässä asiassa valtioon. 2.4.5.2. Oikeustoimilaki Urakkasopimusten hintaehto oli oikeustoimilain 30 § ja 33 §:n perusteella pätemätön. Kun koko oikeustoimi ei ollut peräytettävissä, hintaehto oli katsottava kantajaa sitomattomaksi (osapätemättömyys). Hinta ei ollut oikeustoimilain 31 §:n tarkoittamalla tavalla tasapainossa, vaan se oli ylitti rehellisessä kilpailussa tarjottavan hinnan. Kantaja ei hankintayksikkönä ollut ollut määräävässä asemassa vastaajiin nähden. Kartelliyhtiöt olivat päättäneet tarjouskilpailun voittaneen hinnan. Kantaja ei ollut määritellyt hintaa, vaan tullut uskotelluksi, että tarjoukset olivat olleet aitoja. Kantajan tarkoituksena oli ollut saada urakkatyöt tehdyiksi, mutta sillä ei ollut ollut tarkoitusta maksaa urakoista kartelliylihintaa. Oikeustoimilain pätemättömyysperusteet täyttyivät tässä tapauksessa. Sopimuksen sitovuus perustui yhteisymmärrykseen. Kantaja oli sopimuksia valmistellessaan toiminut huolellisesti, päällystysurakat oli kilpailutettu muutamaa yksittäistä tilausta lukuun ottamatta. Niin oli tehty myös tapauksissa, joissa oli saatu vain yksi tarjous. Tarjouspyynnön ja tarjouksen perusteella syntynyt yhteisymmärrys hinnasta poikkesi oleellisesti kantajan oletuksesta, että tarjous perustui aitoon hintakilpailuun. Vastaajat olivat tienneet tilaajan olettamuksen virheelliseksi. Hintaehto ei ollut ylihinnan osalta sitova, vaan pätemätön ja ylihinta oli palautettava. Kantajan kilpailuttamistoiminnassa kantajalla ei ollut mahdollisuutta neuvotella urakkahinnoista. Halvimman tarjouksen hyväksymisen vaihtoehto oli vain tarjouksen hylkääminen. Asiasta ei voitu neuvotella

32

Pätemättömyys voitiin perustaa myös sopimus- ja velvoiteoikeuden yleisten oppien mukaiseen pätemättömyyteen, erehdysoppiin ja motiivierehdykseen, sekä "sopimus kolmannen haitaksi" -asetelman mukaiseen pätemättömyyteen. 2.4.5.3. Sovittelu oikeustoimilain 36 §:n perusteella Kantajalta salatulla kartellilla aikaansaatu hintaehto ei ollut kahden tasavertaisen sopimuskumppanin aikaansaama lopputulos. Kartelliin osallistuneiden yhtiöiden toiminta oli ollut lähellä petosta. Hintaehto oli vaikuttanut sopimuksen sisältöön ja se oli olennainen osa sopimusta. Kartellilla luotu hintaehto poikkesi laillisesta ja oikeudenmukaisesta hintaehdosta. Vastaajien menettely täytti usean oikeustoimilain pätemättömyysperusteen -tunnusmerkistön. Pakottavan lainsäädännön vastainen hintaehto oli ylihinnan osalta pätemätön ja kohtuuton sopimusehto, mikä muodosti perusteen hintaehdon sovittelulle. Valtion maksama kartelliylihinta oli palautettava kantajalle tai hintaehtoa oli ainakin soviteltava. 2.5. Vahingonkorvauslaki Kaikkien kartelliin osallistuneiden yhtiöiden menettely kartellissa oli ollut vähintään tuottamuksellista. Kartellista oli aiheutunut valtiolle vahinkoa. Ylihinta oli kartellista tyypillisesti aiheutuva vahinko. Vahingot olivat olleet kartelliin osallistuneiden yhtiöiden ennakoitavissa. Kartellin luominen, seuranta ja ylläpito oli vaatinut useita osallistujia. Kartelliin osallistuneet yhtiöt vastasivat kartellin aiheuttamasta vahingosta yhteisvastuullisesti. Vahingonkärsijän sopimus jonkun kartellin jäsenen kanssa veti kaikki muutkin kartellin jäsenet yhteisvastuuseen sopimuskumppaniin rinnastettavalla tavalla. Kartellikumppanin yhteisvastuu sopimuskumppanin kanssa ei vähentänyt sopimuskumppanin vastuuta. Asiassa oli vahingonkorvauslain edellyttämät erittäin painavat syyt velvoittaa vastaajat korvaamaan valtiolle aiheutunut taloudellinen vahinko. Kartelli oli moitittava kilpailurikkomus, joka oli 1.9.1992 saakka ollut rikoksena rangaistava teko. Seuraamusjärjestelmän muutoksella ei ollut ollut tarkoitus heikentää vahingonkärsijöiden asemaa. Menettely oli ollut selvästi vastoin pakottavaa kilpailulainsäädäntöä. Vastaajat olivat tienneet ja heidän oli pitänyt ymmärtää kartellin avulla saatujen varojen olleen väärin perustein saatuja. Vastaajien menettely oli moitittavampaa kuin kertaluonteinen sopimattomasta menettelystä

33

elinkeinotoiminnassa annetun lain vastainen menettely. Kartelli oli ollut myös EY:n perustamisopimuksen 101 artiklan vastainen, ja sillä oli ollut vaikutusta myös jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. 2.6. Perusteeton etu sopimussuhteessa Perusteeton etu oli palautettava tuottamuksesta riippumatta, eikä vilpitön mieli poistanut palautusvelvollisuutta. Valtio oli sopimussuhteessa maksanut normaaliin kilpailutilanteeseen mukaiseen hintatasoon verrattuna liian suuren urakkahinnan. Hinta oli ollut pakottavan lainsäädännön vastaisena kilpailurikkomuksena perusteeton. Perusteettomuus oli ilmennyt, kun kilpailuoikeudellinen rikkomus oli todettu. Oppia perusteettoman edun palautuksesta sovellettiin myös sopimussuhteessa. 3. Vastaajat olivat menetelleet tahallisesti tai tuottamuksellisesti Kartellitapauksissa tahallisuus tai tuottamus oli olennainen osa kilpailurikkomusta. Kartelliin osallistuessaan vastaajat olivat menetelleet vähintään tuottamuksellisesti. Vastaajien menettely kartellissa oli ollut lainvastaista, pitkäaikaista ja sen toteutumista oli myös valvottu. Valvonnasta oli huolehtinut pääasiassa Lemminkäinen. Perusteettoman edun palautusvelvollisuus ei edellyttänyt tuottamusta. Jos vastaaja oli vastaanottanut perusteettoman edun alkuperäiseltä edun saajalta, vastaanottajan palautusvelvollisuus ei edellyttänyt tuottamusta. Skanska Asfaltti ja NCC Roads eivät olleet olleet vilpittömässä mielessä vastaanottaessaan kartelliyhtiöiden liiketoiminnat, joihin oli sisältynyt myös kantajan ylihintana maksama perusteeton etu. 4. Aiheutuneen vahingon määrä Valtiolle aiheutuneen vahingon määrä perustui oletukseen 26 prosentin keskimääräisestä ylihinnasta, mikä tarkoitti noin 21 prosentin suuruista ylihintaa toteutuneessa urakkahinnassa. Vastaajien oli korvattava myös Liikenneviraston kartellilisästä maksama 22 prosentin arvonlisävero. Kartellin aiheuttama vahinko muodostui tiepäällystysurakoiden ylihinnasta ja 240 urakan kilpailuttamisen järjestämisen aiheuttamasta työstä, joka oli kestänyt yhden viikon urakkaa kohti. Lisäksi tieverkoston ylläpito oli työn kalleuden takia ollut hitaampaa ja suppeampaa. Päällystystöiden hinnat olivat nousseet jo keväällä 1994 selvästi aikaisempaan hintatasoon verrattuna. Kantajalle oli aiheutunut vahinkoa mahdollisesti myös vielä vuonna 2002 solmituista sopimuksista.

34

Vastaajien markkinaosuus oli koko kartellin toiminnan ajan ollut valtakunnallisesti merkittävä. Markkinoilla oli vasta vuodesta 2001 alkaen ollut muitakin toimijoita (Tieliikelaitos ja Suomen Laatuasfaltti Oy). Vastaajat olivat etukäteen varmistaneet tarjouskilpailun voiton ja hinta oli siksi ollut korkeampi kuin todellisessa kilpailutilanteessa. Markkinoiden ja asiakaskunnan jakaminen oli vähentänyt myös tosiasiallisten tarjoajien määrää. Vahinkoa ei tullut osoittaa sopimuskohtaisesti, eikä vahingon määrän arvioiminen edellyttänyt vahingon näyttämistä sopimuskohtaisesti. Palautettavaa ja korvattavaa määrää arvioitaessa tuli ottaa huomioon ainakin seuraavat seikat: - Osassa urakoita vaatimus oli laskettu sovitun urakkahinnan eikä toteutuneen hinnan perusteella. Toteutuneet määrät olivat todennäköisesti keskimäärin sovittua urakkahintaa 9-13 prosenttia korkeammat. Sopimushintaa oli käytetty arvion lähtökohtana yhteensä noin 35 miljoonan euron sopimuksissa. Toteutuneet määrät olivat todennäköisesti noin 40 miljoonaa euroa. Näiden määrien erotukseenkin sisältyvä ylihinta oli huomioitava. Siitä laskettu 21 prosenttia oli noin miljoona euroa. - Joitakin urakoita oli edelleenkin saattanut jäädä vaatimuksista pois. Näitä olivat ainakin Lemminkäinen Oyj:n urakka V10/VBST /1996 (1.154.959,00 mk sis. alv, 194.250,16 euroa, josta 13 prosenttia oli 25 252,52 ja 21 prosenttia 40.792,53 euroa) ja VLT Trading Oy:n urakka T4/1997 (7.089.839,48 mk sis. alv., 1.192 425,40 euroa, josta 13 prosenttia oli 155.015,30 ja 21 prosenttia 250 409,33 euroa) Ainakin nämä oli huomioitava Lemminkäisen ja konkurssipesän maksettavaa määrää määrättäessä. 4.1. Päällystystöiden kustannustekijöistä Maanteiden päällystämisessä oli käytetty eri tyyppisiä asfalttilajeja riippuen muun muassa liikennemääristä. Asfaltin valmistamisessa oli tarvittu kiviainesta ja sidosaineena bitumia, sekä valmistuksessa ja levittämisessä siihen tarkoitettuja laitteita ja työvoimaa. Asfalttimassa oli levitettävä kuumana ja asfalttiaseman oli sijaittava enintään noin 150 kilometrin etäisyydellä levittämispaikasta. Asfalttimassa oli voitu ostaa myös toisen yrityksen asemalta. Liikenneviraston töissä asfalttiasemat olivat olleet usein siirrettäviä asfalttiasemia. Bitumi muodosti noin kolmanneksen urakoitsijalle aihetuvista kustannuksista. Uusiopäällysteessä uutta massaa tarvittiin vain noin yksi tai kaksi viidesosa uuteen päällysteeseen verrattuna.

35

Liikenneviraston kartellin toiminta-aikana kilpailuttamat urakat Vuosina 1994 - 1997 urakoitsijoiden tarjoukset olivat muodostuneet massanvalmistuksesta, sen kuljettamisesta päällystyskohteisiin, levittämisestä ja tiivistämisestä sekä tähän tarvittavista laitteista ja työstä. Kantaja oli toimittanut bitumin, joka oli huomioitu urakoissa kantajan määrittämällä hinnalla. Tarjouspyynnöissä kantaja oli ilmoittanut, mitä asfalttiasemia urakoitsija oli voinut käyttää. Vuodesta 1998 alkaen urakoitsijan tuli pääsääntöisesti hankkia ja tarjota kaikki päällystyksessä tarvittava materiaali ja työ itse. Päällystämisen lisäksi kilpailutettavaan urakkaan oli sisältynyt lisääntyvässä määrin myös muuta työtä, esimerkiksi vuosina 2000 - 2001 käyttöönotettuja rakenteenparantamisurakoita (RP-urakat). Päällystäminen oli säilynyt koko kartelliajan merkittävimpänä osana urakkaa. Toteutunut urakkahinta oli poikennut usein tarjoushinnasta bitumin hinnan muuttumisen sekä mahdollisten lisä- ja muutostöiden takia. Riski bitumin hinnan muutoksesta oli ollut pääsääntöisesti tilaajalla. Lisä- ja muutostöiden hinta oli perustunut urakoitsijan tarjouksessaan antamaan yksikköhintaan. Kartellin aikana hinnat eivät olleet perustuneet urakoitsijoille koituneisiin kustannuksiin ja tehokkaaseen toimintaan perustuvaan tuottoon vaan niihin oli sisältynyt kartellilisää. 4.2. Pitkäkestoisesta kartellista aiheutui aina vahinkoa Kartellit olivat lähtökohtaisesti vahingollisia. Markkinoiden jakaminen, tuotantomääristä tai hinnoista sopiminen taikka markkinoille tulon estäminen oli estänyt hintakilpailun. Kartellin välitön seuraus oli ollut, että valtio oli joutunut maksamaan päällystystöistä korkeamman hinnan kuin se olisi joutunut maksamaan normaalin hintakilpailun vallitessa. Asfaltointiyrityksille oli puolestaan tällöin koitunut valtion kustannuksella perusteetonta etua liian korkeiden hintojen kertymisenä.

Vaikka yrityksillä olisi ollut mahdollisuus myydä asfalttia halvemmalla, hintakartellin johdosta ne eivät olleet sitä tehneet. Hintakilpailun puute oli vähentänyt tarvetta toiminnan tehostamiseen ja uusinvestointeja. Asfalttiyritykset olivat keränneet erittäin hyvää katetta päällystystöistä, eivätkä ne olleet vieneet kustannusten pienentymistä tarjoamiinsa hintoihin. Tavallista korkeammasta hankintakustannuksesta valtiolle aiheutunut vahinko oli tyypillinen tarjouskartellista johtuva vahinko, joka oli vastaajien ennalta-arvattavissa niiden ryhtyessä ja ylläpitäessä kartellia.

36

Kalliit hinnat olivat vaikuttaneet päällystyksen absoluuttiseen määrään. Tarjoushinnat eivät olleet laskeneet, vaikka tilattujen päällystystöiden määrä oli vähentynyt. Bitumin hinnanvaihtelut eivät selittäneet urakkahintojen muutoksia. Tarjoushintojen kalleus oli johtanut siihen, että muutamissa hankkeissa kaikki tarjoukset oli hylätty. Vuonna 2001 hinnat olivat olleet huomattavasti korkeammat kuin materiaalien hintatason perusteella oli ollut perusteltua. Kartellin hintavaikutukset olivat jatkuneet kartellin jälkeen. Kartelli oli vaikuttanut myös muiden kuin tässä kanteessa mainittujen sopimusten hintatasoa nostavasti. Lisäksi kunnossapito oli viivästynyt eikä vuosina 1996 - 2001 ollut voitu tehdä korjauksia. Päällystyskorjaukset tuli tehdä tiheämmin välein kuin tuolloin hintojen kalleuden vuoksi oli ollut mahdollista. Korjaaminen 10 vuoden päästä oli huomattavasti kalliimpaa kuin normaali ylläpitokorjaus huomattavasti vähäisemmin toimin toteutettavissa olevat korjaukset yhteensä maksoivat. Vuonna 2002 oli arvioitu korjausvelasta koituvan 30 miljoonan euron lisäkustannukset. 5. Syy-yhteys Pitkäkestoisesta lähes kaikki alan yrittäjät kattaneesta kartellista aiheutui tyypillisesti vahinkoa. Voittajaksi etukäteen sovitun yhtiön ei tarvinnut ottaa kilpailua huomioon eikä tehostaa toimintaansa. Kartellin aikaisten hintojen muutokset eivät selittyneet yksinomaan muilla syillä kuten markkinatilanteella tai materiaalikustannusten (bitumi) muutoksilla. Kilpailullista hintatasoa korkeammalle asfaltointipalveluiden hinnalle ei ollut muuta syytä kuin vastaajien kartelli. Kartellin päättymisen jälkeen todellisen kilpailun mukainen hintataso vuodesta 2003 alkaen oli ollut selvästi alhaisempi kuin kartellin aikainen hintataso. Yhtiöiden tulokset olivat olleet poikkeuksellisen hyvät kartellin voimassa olon aikana. Se, että tarjouskilpailuun oli toisinaan osallistunut myös sellaisia yhtiöitä, joita ei ollut mainittu KHO:n päätöksessä, ei osoittanut, että vahinkoa ei ollut aiheutunut. KHO:ssa ei ollut tutkittu tai päätetty, mitkä yhtiöt eivät olleet osallistuneet kartelliin. Muut yhtiöt olivat pieniä ja niitä oli painostettu.

37

Kahdeksan vuotta kestänyt monin eri tavoin toiminut kartelli oli yleistä hintatasoa nostaessaan aiheuttanut vahinkoa myös suorahankinnoissa. Myös ne olivat kuuluneet kartellissa sovitun urakoiden jaon seurannan piiriin. Syy-yhteys kartelliin oli selvä. 6. Yhteisvastuun peruste (Lemminkäinen, konkurssipesä ja Skanska Asfaltti) Kaikki pitkäkestoiseen ja toteutumista valvovaan kartelliin osallistuneet yhtiöt olivat toimineet yksissä tuumin. Ne vastasivat toiminnasta aiheutuneesta vahingosta vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:n mukaisesti yhteisvastuullisesti. Kartelli oli perustunut vastaajien jatkuvaan ja aktiiviseen yhteistyöhön. Kartelliin osallistuminen oli painava syy velvoittaa mukana olleet yhtiöt osallistumaan taloudellisen vahingon korvaamiseen sopimuskumppanin kanssa yhteisvastuullisesti. Yhteisvastuun oikeudellinen peruste oli ensisijaisesti vahingonkorvauslaki, toissijaisesti KRL 18a §, kolmassijaisesti yleinen velvoiteoikeudellinen periaate ja neljässijaisesti sopimusvastuun kaltainen vahingonkorvausvastuu. Yhteisvastuuseen perustuvia saatavia ei ollut rajoitettu ajallisesti, vaan ne oli maksettava kokonaan, kuitenkin vähintään 1.10.1998 alkaen. Yhteisvastuu ei vanhentunut. Vaatimus perustui KRL 18a §:ään ja sitä täydentäviin vahingonkorvauslain säännöksiin.

7. Korvausvastuusta vastaajakohtaisesti 7.1. Lemminkäinen Lemminkäinen oli KHO:n päätöksessä todetulla tavalla osallistunut kartelliin ja toiminut sen johtajana. Lemminkäinen ei ollut valittanut markkinaoikeuden päätöksestä vuosien 1999 ja 2000 osalta. Lemminkäisen toiminta muina vuosina ei ollut poikennut vuosien 1999 ja 2000 toiminnasta. Lemminkäisen menettely oli ollut tahallista. Se oli tiennyt, että se saavutti toiminnallaan merkittäviä taloudellisia hyötyjä ja että tilaajille aiheutui vahinkoa liian korkeina hintoina. Lemminkäisen syyllisyys oli kattanut koko kartellista kaikkein merkittävimmän osan. Lemminkäinen oli yhteisvastuullisessa korvausvastuussa kaikkien muiden vastaajien kanssa solmittujen sopimusten yhteydessä aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta. Yhteisvastuu ulottui kaikkiin sopimuksiin ja ainakin niihin, jotka oli solmittu myöhemmin kuin 1.10.1998. Lemminkäinen oli ollut sopimassa kantajan urakoista ja se oli organisoinut valtion urakoiden jakamisen, hinnoittelun ja sopimusten seurannan kartellissa.

38

7.2. Konkurssipesä VLT Tradingin oli KHO:n päätöksessä todetulla tavalla osallistunut kartelliin. VLT Trading oli ollut sopimassa valtion urakoista. 7.3. NCC Roads, Interbetoni Oy ja Interasfaltti Valtio oli tehnyt urakkasopimuksia Interbetoni Oy:n (Interbetoni) ja Interasfaltin kanssa. Interasfaltti ja Interbetoni olivat KHO:n päätöksessä todetulla tavalla osallistuneet kartelliin 7.7.1997 lähtien kevääseen 2002 saakka. Interasfaltti oli asetettu vapaaehtoiseen selvitystilaan 31.1.2003 yhtiön purkamiseksi ja sen liiketoiminta oli siirretty ennakkojako-osuutena NCC Roadsille. KRL:n mukainen elinkeinonharjoittajan määritelmä oli laaja ja sen oli mahdollista sisältää myös yhtiötä laajempi kokonaisuus. Kilpailurajoitusasioissa oli tarkasteltava taloudellista toimintaa eikä sen oikeudellista muotoa. Toiminnanharjoittaja ei voinut vapautua vastuusta omilla yhtiöjärjestelypäätöksillä. Seuraamusmaksu voitiin määrätä myös sille oikeushenkilölle, jolle lakia rikkoneen yhtiön taloudellinen toiminta oli siirtynyt tai joka sitä oikeushenkilön lakattua oli jatkanut. NCC Roads oli 31.1.2003 ottanut ennakkojako-osuutena vastaan Interasfaltin liiketoiminnan ja jatkanut sitä katkeamatta. NCC Roads tai sen edeltäjä NCC Finland Oy olivat jo ennen 31.1.2003 vastaanottaneet Interasfaltilta osinkoja. Interasfaltin osakkeilla oli ollut omistajalleen varallisuusarvoa, jonka arvoon ja siitä saatuun tuottoon olivat vaikuttaneet muun ohella tienpäällystystoiminnasta Interasfaltille kertyneet tuotot. Interasfaltille kertynyt tuotto oli kartelliin perustuvaa kantajan kustannuksella syntynyttä perusteetonta etua, joka oli siirtynyt NCC Roadsille. NCC Roadsin oli palautettava saamansa etu kantajalle. Palautusvelvollisuus ei edellyttänyt tuottamusta. NCC Roads oli tiennyt Interasfaltin liiketoiminnan vastaanottaessaan, että Interasfaltti oli osallistunut kartelliin. NCC Roads ei ollut ollut vilpittömässä mielessä varallisuutta vastaanottaessaan. NCC Roads oli yritysjärjestelyistä huolimatta jatkanut katkeamatta Interasfaltin asfalttitoiminnan käsittävää taloudellista toimintaa myös sen jälkeen, kun Interasfaltin purkamiseen oli NCC Roadsin omalla päätöksellä päädytty. NCC Roadsille oli määrätty seuraamusmaksu Interbetonin/Interasfaltin KRL:n vastaisesta menettelystä. Kun vastuullista tahoa arvioitiin, keskeistä oli taloudellinen toiminta eikä sen oikeudellinen muoto. Yhtiöoikeudellisen järjestelyn yhteydessä oli otettava huomioon taloudellisen toiminnan siirtäminen ja sen jatkaminen, sekä järjestelyyn

39

osallistuneiden yhtiöiden rakenteellinen yhteys. Erityisen merkittävää oli, että kartelliin osallistunut Interasfaltti oli lakannut olemasta toisen konserniyhtiön yksinomaisessa päätösvallassa olleen valinnan mukaisesti. Lisäksi Interasfaltti oli ollut omistajansa työkalu päällystysmarkkinoilla toimimiseen. Interasfaltti oli tarjouksissa ja muussa viestinnässä voimakkaasti identifioitu omistajaansa. Omistajalla tarkoitettiin NCC Finland Oy:stä jakautumalla muodostunutta NCC Roadsia, joka oli ottanut jakautumisessa vastaan päällystystoimintaa harjoittaneen NCC Finland Oy:n yksin omistamat Interasfaltin osakkeet. Yhtiöoikeudellisesti NCC Roads Oy ei ollut puhtaasti uusi yhtiö, vaan se oli yleisseuraannon perusteella jatkanut NCC Finland Oy:n harjoittamaa toimintaa jakautumisessa vastaanottamiltaan osin. Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvausvastuu oli kilpailuoikeuden yksityisoikeudellista täytäntöönpanoa. KRL:ssa tarkoitettua elinkeinonharjoittajan käsitettä oli tulkittava laajasti myös kilpailulainsäädännön yksityisoikeudellisessa täytäntöönpanossa samoilla edellisessä kappaleessa mainituilla perusteilla kuin seuraamusmaksua määrättäessä. NCC Roads oli vastuussa myös Interasfaltin kilpailurikkomuksesta Liikennevirastolle aiheutuneesta vahingosta, vaikka se ei itse ollut syyllistynyt KRL:n rikkomiseen. Riittävää oli, että Interasfaltti oli osallistunut kartelliin. Lemminkäinen oli yhteisvastuussa Interasfaltin (ml. entinen Interbetoni) kanssa solmituissa sopimuksista aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta ja ainakin niistä, jotka oli solmittu myöhemmin kuin 1.10.1998. 7.4. NCC Roadsin vastuu VLT Tradingin toiminnasta NCC Roads oli KHO:n päätöksen jälkeen ostanut VLT Tradingin (ent. Valtatie Oy) liiketoiminnan. Ennen kauppaa NCC Roadsin kanssa samaan konserniin kulunut yhtiö oli omistanut 50 prosenttia Valtatien osakkeista. Kauppaa tehtäessä NCC Roads oli tiennyt Valtatie Oy:n liiketoiminnassa tehdyistä rikkomuksista. VLT Tradingillä ei ollut kaupan jälkeen ollut tosiasiallista liiketoimintaa ja se oli asetettu konkurssiin. Valtiolle ei tullut kertymään täyttä suoritusta konkurssipesästä. NCC Roads oli velvoitettava yhteisvastuullisesti Lemminkäisen ja VLT Tradingin kanssa korvaamaan 1.10.1998 jälkeen valtion ja VLT Tradingin välillä solmittujen sopimusten yhteydessä Liikennevirastolle aiheutuneet vahingot.

40

7.5. Skanska Asfaltti: kesä 1994 - talvi 2002 KHO:n päätöksestä ilmenevällä tavalla Asfaltti-Tekran, Sata-Asfaltin ja sittemmin Skanska Asfaltin nimissä toteutetut kilpailunrajoitukset olivat jatkuneet ainakin kesästä 1994 talveen 2002 saakka. Asfaltti-Tekra oli ollut mukana kartellissa valtion töissä ainakin jo koko vuoden 1996 ja sopimiskeskusteluja oli ollut jo vuonna 1994. Sata-Asfaltti oli sittemmin selvitystilamenettelyssä purkautunut. Sata-Asfaltin liiketoiminta oli luovutettu ennakkojako-osuutena Skanska Asfaltille. Skanska Asfaltti (ent. Asfaltti-Tekra) oli tiennyt myös Sata-Asfaltin osallistumisesta kartelliin. Sata-Asfaltin kanssa solmittuihin sopimuksiin perustuvien vahinkojen korvausvaatimus kohdistettiin Skanska Asfaltiin vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:n yhteisvastuusäännöksen ja taloudellisen seuraannon perusteella. Skanska Asfaltti oli kartellissa osallistunut kantajan urakoista sopimiseen ja varmistanut sitä kautta huomattavien tuottojen kerryttämisen itselleen kantajan kustannuksella. Se oli velvollinen korvaamaan Liikennevirastolle kartellista aiheutuneen vahingon. 7.6. SA-Capital (ent. Savatie Oy): 1.5.1995 - 15.2.2000 SA-Capital oli sinä aikana, jona se oli osallistunut kartelliin voittanut Lapin tiepiirissä lähes kaikki valtion kilpailuttamat urakat. Yhtiö oli toteuttanut Liikenneviraston urakat niin sanotuilta siirrettäviltä asfalttiasemilta tai kantajan nimeämiltä asfalttiasemilta, eikä Lapissa ja Pohjois-Suomessa ollut ollut estettä sille, etteivätkö muutkin urakoitsijat olisi voineet osallistua todellisin kilpailutarkoituksin valtion kilpailutuksiin. Pitkien etäisyyksien vuoksi hinnat olivat olleet Lapissa kalliimpia kuin muualla Suomessa. Kartellin aiheuttama epäasiallinen hinnannosto oli ollut suhteellisesti suurempaa kuin muualla Suomessa. Siten kartellin toiminta pohjoisessa oli ollut kantajalle erityisen vahingollista. Kartellin päätyttyä muut urakoitsijat olivat voittaneet Lapin ja Pohjois-Suomen alueella urakoita. Pohjois-Suomi oli ollut kartellin aikana vastaajien yhteisymmärryksessä varattu SA-Capitalille, eikä yhtiöllä ollut ollut intressiä hinnoitella tarjouksiaan todellisen kilpailun mukaiseen tasoon. Kartellin tuloksellisuus oli näkynyt SA-Capitalin liiketoiminnan tuloksessa koko sen kartellissa toimimisen ajan. Urakkasopimuksiin oli tullut vastaajien kartellilla tukema, sopima ja suojaama hinta. Kartelli oli pantu täytäntöön tarjouskilpailussa ja urakkasopimuksissa viemällä kartellilla aikaansaatu hintaehto sopimukseen, sekä perimällä urakkahinnat kantajalta. Urakkasopimusten hintaehdot olivat rajoittaneet tai vääristäneet kilpailua.

41

7.7. Rudus Asfaltti/Asfalttineliö: 1.1.1997 - 16.10.2000 Asfalttineliölle oli kuulunut kartellissa vuosittain yksi Tielaitoksen urakka. Ennen kartellia Asfalttineliö oli voittanut enemmän Tielaitoksen urakoita ja yhtiön oli myös tonnimääräisesti tehnyt huomattavasti enemmän tienpäällystystöitä Tielaitokselle. Kartelli oli rajoittanut Asfalttineliön osallistumista kilpailuun normaalisti, ja se oli saanut kartellista hyötyä selvästi korkeampana hintana päällystysyksikköä kohden. Ylihinta oli saatu valtion kustannuksella ilman laillista perustetta. Rudus Asfaltti oli ostanut Asfalttineliön osakekannan 20.6.2000. Asfalttineliö oli vuonna 2001 päätetty purkaa vapaaehtoisessa selvitystilamenettelyssä. Yhtiö oli purkautunut 23.1.2002, jolloin sen liiketoiminta oli siirretty ennakkojako-osuutena Rudus Asfaltille. Rudus Asfaltti oli vastuussa myös Asfalttineliön kilpailurikkomuksesta aiheutuneesta vahingosta, vaikka se ei itse ollut syyllistynyt kilpailulain rikkomiseen. Keskeistä kilpailuoikeudessa oli taloudellisen toiminnan harjoittaminen eikä sen oikeudellinen muoto. Elinkeinonharjoittajan käsite oli laaja ja sen keskeisenä sisältönä oli taloudellisen toiminnan harjoittaminen. Myös vahingonkorvausvastuu kuului NCC Roadsin vastuun yhteydessä lausutuin perustein laajan elinkeinonharjoittajan kilpailuoikeudellisen käsitteen mukaan samalle taloudellisen toiminnan harjoittajalle kuin seuraamusmaksukin. Lemminkäinen oli yhteisvastuussa Asfalttineliön kanssa solmituissa sopimuksista aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta ja ainakin niistä, jotka olisi solmittu myöhemmin kuin 1.10.1998. 7.8. Super Asfaltti: 16.4.1998 - 7.7.2001 Super Asfaltti oli rikkonut KRL säännöksiä Varsinais-Suomessa, mutta se oli ollut mukana maanlaajuisessa asfalttikartellissa. Super Asfaltti oli vastuussa kartellin aiheuttamista vahingoista koko kartelliin osallistumisensa ajalta. Super Asfaltin ja Tielaitos Tuotannon välillä oli vuonna 2000 tehty sopimus aliurakoinnista. Urakan hinta oli perustunut tuolloin Varsinais-Suomessa vallinneeseen yleiseen hintatasoon. Hintataso oli ollut vastaajien kartellitoiminnan vuoksi liian korkea normaaliin kilpailutilanteeseen verrattuna sekä kilpailutettujen että vastaajilta tehtyjen suorahankintojen osalta. Vastaajan kanssa solmitun sopimuksen aikaan kaikki kartelliyhtiöt olivat olleet mukana kartellissa.

42

Kartellin vaikutuksesta hinnat olivat olleet keskimäärin 15 prosenttia korkeammat kilpailulliseen hintatasoon verrattuna ajalla kevät 1994 - alkutalvi 2002. Vuonna 2000 hinnat olivat poikenneet bitumin hintakehityksestä huomattavasti enemmän korkeampaan hintatasoon kuin eräinä muina vuosina. 8. Vastaajien oli korvattava Liikennevirastolle myös kartelliylihinnan arvonlisäveron osuus Liikennevirasto oli velvollinen maksamaan ostoihinsa sisältyvän arvonlisäveron. Se ei ollut voinut saada veroa vähennyksenä hyväkseen omassa toiminnassaan missään arvonlisäverolaskelmassa. Vastaajien korvausvelvollisuuden kannalta ei ollut merkitystä, että veronsaajana oli ollut valtio. Liikennevirasto ei ollut kerännyt arvonlisäveroja eikä se saanut määrärahoihinsa automaattisesti mitään Liikenneviraston keräämistä arvonlisäveroista. Arvonlisävero oli kerätty eri menettelyssä, kuin mistä tässä asiassa oli kysymys. Velvollisuus korvata vahingonkorvausvelan arvonlisäveron osuus valtiolle oli vakiintunut oikeuskäytännössä. Vastaajat olivat verovelvollisuutensa vähennyksinä huomioineet verolliset ostonsa, eivätkä ne olleet itse maksaneet koko Liikenneviraston maksamaa veron osuutta valtiolle. Vastaajien vähentämien ostojen arvonlisäveron tilitysvelvollinen taho oli ollut joku muu kuin vastaajat. Koko arvonlisäverollisten yritysten ketjua ja siinä valtiolle kertynyttä arvonlisäveron määrä ei ollut tässä oikeudenkäynnissä mahdollista eikä tarpeen selvittää. Liikennevirasto oli joka tapauksessa maksanut arvonlisäveron osuuden vastaajille. Jos hinta olisi alun pitäen ollut oikea, kantajan ei olisi tarvinnut maksaa ylihintaa eikä siitä veloitettua arvonlisäveroa. 9. Korkovaatimukset 9.1. Tuottokorko Vastaajat olivat velvollisia maksamaan perusteetta hallussaan pitämille kantajalle kuuluville varoille tuottokorkoa. Tuottokorkoa oli maksettava sekä palautusvelvollisuuteen perustuvalle rahavelalle että vahingonkorvausvelalle. Vastaajat olivat saaneet moitittavalla kartellilla kantajan maksamaan heille ylimääräistä hintaa, jota valtio ei ollut ollut velvollinen suorittamaan. Vahingonkorvausvelvollisuus kattoi perusteettoman suorituksen palauttamisen ja tuottokorkoa voitiin poikkeuksellisesti vaatia myös vahingonkorvausvelalle.

43

Vastaajien oli maksettava tuottokorkoa kunkin sopimusvuoden lopusta lukien. Vastaajien oli maksettava todellisen tuoton mukaista korkoa. Lemminkäisen osalta todelliseksi tuotoksi Liikennevirasto oli arvioinut Lemminkäisen tilinpäätöstiedotteista ilmenevän oman pääoman tuottoprosenttien mukaisen tuoton. Tuottokoron määrä oli vähintään korkolain 3 §:n 2 momentissa tarkoitettua viitekorkoa vastaava määrä. NCC Roads, Skanska Asfaltti Sata-Asfalttia koskien ja Rudus Asfaltti olivat saaneet hyötyä vain välillisesti, kun ne eivät itse (vaan Interasfaltti/Sata-Asfaltti/Asfalttineliö) olleet saaneet suorituksia kantajalta. Tuottokorko oli KRL 18a §:ssä tarkoitettua välillistä vahinkoa. NCC Roads, Skanska Asfaltti ja Rudus Asfaltti olivat KRL 18a §:n nojalla velvollisia maksamaan Liikennevirastolle täyden korvauksen vahingonkorvauksena. Tältä osin tuottokoron määrä vastasi saamatta jäänyttä tuottoa. 9.2. Viivästyskorko Viivästyskorkoa oli maksettava siitä lukien, kun oli kulunut 30 päivää kuluttua korvausvaatimuksen esittämisestä ja viimeistään haasteen tiedoksiannosta lukien sikäli kuin viivästyskorkoa ei ole vaadittu vasta myöhemmästä ajankohdasta lähtien. 10. Liikenneviraston saatavat eivät olleet osaksikaan vanhentuneet minkään perusteen osalta 10.1. Vanhentumisajan alkamisajankohta Kartellivahinko oli puhdasta taloudellista vahinkoa, joka poikkesi tyypiltään tavanomaisista vahingoista. Kartellivahingon ilmeneminen ja havaitseminen ei ollut yksinkertaista kartellin toiminta-aikana eikä kartellin olemassaolon paljastumisen jälkeenkään. Vahingonkärsijä ei ollut tiennyt kärsineensä vahinkoa, eikä vahinko ollut ilmennyt ennen kuin kartellin olemassaolo oli hallintoprosessissa todettu lainvoimaisesti. Tieliikelaitoksen, eli 1.1.2001 voimaan tulleella lailla kantajasta eriytetyn toimijan, oleminen Kilpailuviraston tutkimusten kohteena ei merkinnyt, että kantaja oli tiennyt kenenkään vastaajista rikkoneen kilpailusäännöksiä kartelliin osallistumalla. Vanhentumisaika ei ollut alkanut kulua Kilpailuviraston tiedotteen julkaisemisajankohdasta 19.6.2003 ja siihen liittyneen uutisoinnin perusteella. Kilpailuviraston tiedotteessa ei ollut ollut riittävästi ja

44

riittävän varmaa tietoa kartellin olemassaolosta, laajuudesta ja osallistujista. Tiedotteessa oli ollut kysymys epäilystä, eikä tiedote keskeneräisestä asiasta velvoittanut vahingonkärsijää toimimaan uhalla, että kaikki oikeudet menetettiin. Sopimusperusteinen vastuu ei ollut alkanut vanhentua sopimuksen solmimisesta lukien. Vastaajat olivat sopimusvelvoitteitaan täyttämällä toistuvasti katkaisseet vanhentumisen. Vahinko ei voinut aiheutua sopimussuhteessakaan aikaisemmin kuin suoritukset oli vastaajille maksettu. Yleinen 10 vuoden vanhentumisaika ei alkanut sopimuksen solmimisesta, vaan aikaisintaan maksujen suorittamisesta vastaajalle. Markkinoidenjako-, tarjous- ja hintakartelli oli ollut yksi yhtenäinen kilpailunrajoitus, joka oli kattanut ainakin ajanjakson 1994 - 2002 ja kaikki kantajan urakat. Vanhentumis-, vetoamis- tai reklamaatioajat eivät minkään oikeusperusteen osalta olleet alkaneet ennen kilpailunrajoituksen päättymispäivää rikkomuksen jatkuessa. Markkinaoikeus oli katsonut kartellin suppeammaksi kuin KHO. Ennen KHO:n ratkaisua kantajalla ei ollut voinut olla riittävää tietoa kartellin laajuudesta, kestosta tai siihen osallisista. Tiehallinto ei ollut aktiivisesti osallistunut kartellitutkimuksiin. Tiehallinto oli antanut Kilpailuvirastolle sen pyynnöstä tietoja Tiehallinnon kustannuskehityksestä päällystystoiminnassa. Vanhentumisen alkamisajankohdan määräytyminen kartellivahingossa oli epäselvä sekä vanhentumislain että KRL:n mukaan. Liikennevirasto oli varmuuden vuoksi lähettänyt alustavat vaatimuksensa vanhentumisen katkaisemiseksi heti Kilpailuviraston markkinaoikeudelle tekemästä esityksestä alkaen ja pannut kanteen vireille 17.6.2008. Liikenneviraston menettely ei ollut osoitus siitä, mistä alkaen vanhentuminen oli alkanut lain mukaan kulua. Myöskään kuntaliiton tai kuntien kannanotot eivät olleet lain soveltamisessa lain oikeaa soveltamista osoittava oikeusohje. Kirjeet vastaajille 5/2008 ja kanteen vireillepano olivat vanhentumisen katkaisu kaikkiin vastaajiin nähden. Kaikki kantajan ja Lemminkäisen välisiin urakkasopimuksiin liittyvät katkaisuilmoitukset oli lähetetty Lemminkäiselle ja Lemminkäinen oli ottanut ne vastaan ennen 1.1.2007. Lisäksi kantaja oli jo aikaisemmissa Lemminkäiselle lähettämissään kirjeissään huomauttanut, että se palasi muiden sopimusten osalta vaatimuksiin erikseen, mikä oli riittänyt katkaisemaan kaikkien kartellivahinkovaatimusten vanhentumisajan.

45

Kantaja oli kirjeillä toukokuussa 2008 huomauttanut Lemminkäiselle, VLT Tradingille, Skanska Asfaltille ja SA-Capitalille mahdollisesta yhteisvastuusta, joka perustui muiden yhtiöiden kanssa solmittuihin sopimuksiin. Lemminkäinen oli ottanut kirjeen vastaan 7.5.2008. Kaikkia vastaajia oli huomautettu 12. - 15.12.2010. Vanhentuminen oli alkanut KHO:n tuomion antamisesta lukien, eivätkä vaatimukset olleet miltään osin vanhentuneet. Liikennevirasto oli keväästä 2004 lähtien lähettänyt Skanska Asfaltille ja muille vastaajille huomautuksia, joita oli pidettävä riittävinä reklamaationa ja vanhentumisen katkaisemisilmoituksina kaikista kartelliin liittyvistä vaatimuksista. Missään tapauksessa vastaajien vahingonkorvausvastuu ei muuttunut miltään osin pääluvun mukaiseksi. Vahingonkorvausvastuun jakautuminen määrättiin käräjäoikeudessa kunkin kartellissa osallisena olleen osalta. Lemminkäinen oli KHO:n päätöksessä todetulla tavalla johtanut kartellia ja sen osallisuus oli vastaajista suurin. Vanhentumisen arvioinnissa merkitystä oli hallintoprosessilla, joka oli ratkaisevasti vaikuttanut siihen, millaisia vaatimuksia voitiin esittää ja kenelle. Myös EU-oikeuden tulkintavaikutus edellytti, että ollakseen oikeutettu ja riittävä, vanhentumisaika oli alkanut aikaisintaan kulua siitä, kun vahinkoa kärsinyt oli voinut kohtuudella saada kilpailuoikeuden rikkomisesta tiedon. EU-oikeuden tulkintavaikutus edellytti kahden vuoden määräaikaa siitä, kun kilpailuoikeuden rikkomista koskeva päätös oli saanut lainvoiman. Määräaikojen kohtuullinen alkamisajankohta oli selvennetty uudessa kilpailulaissa. Kesken hallinnollisen prosessin ei voitu saada varmaa tietoa vastuutahoista, kilpailuoikeuden rikkomisesta ja vahinkojen laajuudesta. EU-oikeus sivuutti liian tiukat vanhentumissäännökset. Liikenneviraston vastaajille tiedoksiannetuissa katkaisuilmoituksissa käyttämä ilmoittamistapa oli riittävä ja asianmukainen / lain edellyttämä. Ilmoitukset olivat katkaisseet vanhentumisen siinä sanottujen sopimusten lisäksi myös muihin kartelliaikaan kohdistuvien sopimusten osalta. Liikennevirasto ei ollut sidottu alun perin ilmoittamiinsa käsityksiin esimerkiksi vaatimuksen määrästä, eikä ollut estettä esittää vaatimuksia suurempina kuin vanhentumiskatkaisemiskirjeissä oli arvioitu. Korko- ja muita lisävaatimuksia oli voinut tehdä ajan kulumisesta huolimatta, kun päävaatimus oli tehty ajoissa. Liikenneviraston viivästys- tai tuottokorkovaatimukset eivät olleet vanhentuneet. Pätemättömyyteen ja sovitteluun oli vedottu kohtuullisessa ajassa. Vetoamista ei ollut tehtävä jo ennen vanhentumisajan päättymistä. Perusteettoman edun/ liikaa maksetun urakkahinnan palauttaminen ei

46

ollut sellainen pätemättömyyden tai sovittelun seuraus, jolta vastaajia olisi lyhyillä vetoamisajoilla vastoin tehokkuusperiaatetta suojattava. 10.2. Vanhentumisesta vastaajakohtaisesti: Liikennevirasto oli katkaissut vanhentumisen vastaajakohtaisesti alla esitettävällä tavalla: 10.2.1. Lemminkäinen Yhteisvastuun toteuttamiseksi vaatimuksia ei tarvinnut tehdä oikeudenkäynnissä kaikkia kohtaan. Vanhentumiset oli riittävästi katkaistu. Yhteisvastuun voimassapitämiseksi vanhentumista ei tarvinnut katkaista purkautuneisiin yhtiöihin nähden. Vanhentuminen ei koskenut vastuuta, jossa yhteisvastuuseen ei oltu nimenomaisesti sitouduttu. Vanhentumislain 19 § tai vanhentumisasetuksen 3 § eivät soveltuneet kartellisopimuksesta johtuvaan yhteisvastuuseen. 10.2.2. VLT Trading Oy:n konkurssipesä Liikennevirasto oli esittänyt VLT Trading Oy:lle vaatimukset taulukossa 1, B esitettyinä ajankohtina ja huomauttanut 12.5.2008 päivätyllä kirjeellä mahdollisista yhteisvastuuseen perustuvista vaatimuksista. Liikennevirasto oli valvonut saatavansa yhtiön konkurssissa korkoineen yhteensä enintään 24 miljoonan euron määräisenä, sisältäen myös mahdollisen yhteisvastuun muiden vastaajien kanssa. 10.2.3. SA-Capital Vanhentumiset oli katkaistu paitsi liitteessä 1, D sanottuina ajankohtina, myös 12.5.2008 kirjeellä. Lisäksi kanteen vireillepano 17.6.2008 oli katkaissut kaikki vanhentumisajat. 10.2.4. Skanska-Asfaltti Yhteisvastuun toteuttamiseksi vaatimuksia ei tarvinnut tehdä oikeudenkäynnissä kaikkia kohtaan. Vanhentumiset oli riittävästi katkaistu. Yhteisvastuun voimassapitämiseksi vanhentumista ei tarvinnut katkaista purkautuneisiin yhtiöihin nähden. Vanhentuminen ei koskenut vastuuta, jossa yhteisvastuuseen ei oltu nimenomaisesti sitouduttu. Vanhentumislain 19 § tai

47

vanhentumisasetuksen 3 § eivät soveltuneet kartellisopimuksesta johtuvaan yhteisvastuuseen. Urakkasopimuksiin KeS 1/96/ 23.4.1996 ja 02/1995/26.4.1995 liittyvät vaatimukset eivät olleet vanhentuneet yleisen 10 vuoden vanhentumisajan kulumisen perusteella. Liikennevirasto oli molempien urakkasopimusten osalta katkaissut myös kymmenen vuoden vanhentumisajan myös siinä tapauksessa, että vanhentuminen oli alkanut sopimuksen solmimispäivästä. Urakkasopimukseen KeS 1/96/23.4.1996 liittyen Skanska Asfalttioli ottanut katkaisuilmoituksen vastaan 24.4.2006. Lisäksi Liikennevirasto oli jo aikaisemmissa kirjeissään huomauttanut, että se aikoi esittää vaatimuksia muihin sopimuksiin liittyen erikseen. Se riitti katkaisemaan kaikkien kartellivahinkovaatimusten vanhentumisajan, eikä vaatimus siten ollut vanhentunut tämän urakkasopimuksen osalta. Urakkasopimukseen 02/1995/26.4.1995 liittyvä kirje oli lähetetty vastaajalle 14.4.2005 ja se oli palautunut kantajalle päiväämättömällä vastaanottokuittauksella varustettuna 20.4.2005. Vaatimus ei ollut vanhentunut.

10.2.5. NCC Roads ja Interasfaltti

Liikennevirasto oli ilmoittanut viipymättä alustavista vaatimuksistaan paitsi kanteen liitteessä F sanottuina ajankohtina, myös 7.5.2008 NCC Roadsille lähettämällään kirjeellä. VLT Trading Oy:n kanssa solmittuihin sopimuksiin liittyvistä vastuista NCC Roadsille oli tehty vaatimus 1.3.2010. Vanhentumista ei ollut tapahtunut sillä edellytyksellä, että tapaukseen sovellettiin KRL 18a §:n vanhentumisaikaa, joka oli alkanut kulua myöhemmin kuin 1.3.2005. Vanhentumista ei myöskään ollut tapahtunut myöhemmin kuin 1.3.2000 maksettujen suoritusten osalta vanhentumislakia sovellettaessa, jos vanhentuminen oli alkanut kulua myöhemmin kuin 1.3.2007. VLT Trading Oy:lle oli tehty vaatimus taulukossa 1, B mainittuina päivinä ja 12.5.2008. Saatava oli myös valvottu VLT Trading Oy:n konkurssissa. 11. Liikennevirasto ei ole menettänyt puhevaltaa asiassa reklamaatiovelvollisuuden laiminlyönnin takia (Skanska Asfaltti) Liikenneviraston ei ole tarvinnut tehdä erillisiä reklamaatiota puhevalta säilyttääkseen. Asiassa ei ollut kyse Skanska Asfaltin viittaamista työn toteuttamiseen liittyvien urakkavelvoitteiden täyttämisestä. Sopimusrikkomus ei ollut tullut "suoritusta vastaanotettaessa",

48

urakkahinnat maksettaessa tai pitkään aikaan sen jälkeenkään kantajan tietoon. Liikennevirasto ei ollut missään vaiheessa pitänyt rikkomusta vähäisenä tai hyväksynyt sitä. Tiehallinto ei ollut aktiivisesti osallistunut kartellitutkimuksiin. Tiehallinto oli antanut Kilpailuvirastolle sen pyynnöstä tietoja Tiehallinnon kustannuskehityksestä päällystystoiminnassa. Liikennevirasto oli keväästä 2004 lähtien lähettänyt Skanska Asfaltille ja muille vastaajille huomautuksia, jotka olivat riittävä reklamaatio ja vanhentumisen katkaisemisilmoitus kaikista kartelliin liittyvistä vaatimuksista. Liikennevirasto ei ollut viivytellyt tahallisesti sopimusaineiston esittämisessä. Erillistä reklamaatiovelvollisuutta ei nyt kyseessä olevassa moitittavassa toiminnassa ollut. 12. Saatavat eivät ole prekludoituneet (Skanska Asfaltti, NCC Roads ja Interasfaltti) Kilpailuoikeudellinen taloudellinen seuraanto oli voimassa mahdollisesta prekluusiosta huolimatta seuraamusmaksua määrättäessä ja samasta rikkomuksesta johtuvassa korvausvastuussa. Kun vahingonkorvausvaatimus oli esitetty NCC Roadille, Skanska Asfaltille ja Rudus Asfaltille, kysymyksellä, olisiko vahingonkorvausvaatimus tullut valvoa Interasfaltin, Sata-Asfaltin tai Asfalttineliön vapaaehtoisissa selvitystilamenettelyissä, ei ollut vaikutusta arvioitaessa, voidaanko vahingonkorvausvastuu määrätä NCC Roadsille ja vastaavasti Skanska Asfaltille ja Rudus Asfaltille. 12.1. Skanska Asfaltti Liikennevirasto ei ollut ilmoittanut saatavia Sata-Asfaltti Oy:n vapaaehtoisessa selvitystilamenettelyssä, sillä se ei ollut tiennyt vahingoista. Missään tapauksessa mahdollisella prekludoitumisella, joka oli saattanut tapahtua Sata-Asfalttiin nähden, ei ollut merkitystä tässä asiassa. Ensinnäkin Skanska Asfaltti oli omalla päätöksellään ottanut vapaaehtoisessa selvitystilamenettelyssä purkautuneen Sata-Asfaltin liiketoiminnan vastaan ja jatkanut sitä katkeamattomasti. Kyseessä oli kilpailuoikeudessa sovellettava taloudellinen seuraanto, jonka johdosta kilpailurikkomusvastuu kuului toiminnan vastaanottajalle Skanska Asfaltille.

49

Skanska Asfaltti ja Sata-Asfaltti olivat osallistuneet samaan kartelliin, ja ne molemmat olivat yksin ja yhdessä vastuussa yhteisellä kartellilla aiheuttamastaan vahingosta. Tämä vastuu ei prekludoitunut Skanska Asfaltiin nähden, vaikka vaatimusta ei ollut tehty purkautuneelle kanssavelalliselle Sata-Asfaltille. 12.2. Interasfaltti ja NCC Roads Liikenneviraston korvaussaatava Interasfaltilta ei ollut prekludoitunut Interasfaltin vapaaehtoisessa selvitysmenettelyssä eikä Interasfaltin korvausvastuu ollut lakannut. Interasfaltin purkautumisen yhteydessä jako-osuuden vastaanottanut NCC Roads vastasi myös Interasfaltin veloista saamansa jako-osuuden määrällä. Liikennevirasto ei ollut paikalletulopäivänä 23.5.2003 tiennyt vahingosta ja velasta. Se ei ollut ollut Kilpailuviraston tutkimusten kohteena tässä asiassa. Tutkimukset olivat kohdistuneet tämän asian vastaajiin, Asfalttiliittoon ja Tieliikelaitokseen (nyk. Destia Oy). Kartellitoiminta oli päättynyt vuonna 2002 ja kilpailuviranomaisten tutkimukset Interasfaltin osallisuudesta kartellissa olivat olleet käynnissä paikalletulopäivänä toukokuussa 2003. Kartelliepäily oli tullut paitsi Interasfaltin johdon myös Interasfaltin selvitysmiehenä toimineen NCC konsernin Suomen pääyhtiön lakiasiainjohtajan tietoon. Interasfaltin toimitusjohtaja ja selvitysmies olivat tienneet myös kartellista ja vahinkoa kärsineestä asiakkaasta. Yhtiön selvitysmies oli tiennyt Kilpailuviraston ainakin epäilevän yhtiötä kilpailurikkomuksesta, ja että tarjouskartellista voi seuraamusmaksun lisäksi seurata vahingonkorvausvaatimuksia tienpäällystystöiden ostajilta. Valtio oli ollut yksi suurimpia ostajia, joten selvitysmies oli tiennyt myös mahdollisen velkojan. Siten Interasfaltin selvitysmiehet tai toinen heistä olivat riittävällä tavalla tienneet velvoitteen konkreettisesta perusteesta, sen maksamattomuudesta ja velkojasta. Velvoitteen konkreettinen peruste oli Interasfaltin osallisuus pitkäkestoisessa asfalttikartellissa, mistä seurasi tietoisuus kartellin aiheuttamasta vahingosta ja vahingonkärsijöistä, joita olivat tärkeimmät päällystyksen ostajat mm. Liikennevirasto. Jos saatava oli prekludoitunut Interasfalttiin nähden, NCC Roads oli siinäkin tapauksessa vahingonkorvausvastuussa kartellivahingosta laajan elinkeinonharjoittajan käsitteen mukaisesti. Velvoitteen siirtyminen ei edellyttänyt, että se oli voimassa tai voidaan panna täytäntöön alkuperäiseen velalliseen nähden. 12.3. Rudus Asfaltti / Asfalttineliö Liikennevirasto ei ollut ilmoittanut saataviaan Asfalttineliön paikalletulopäivänä, koska se ei ollut tiennyt vahingosta. Kantajalla ei

50

ollut näyttöä selvitysmiehen tietoisuudesta asiassa. Selvitystilamenettely oli käyty huomattavasti ennen Kilpailuviraston tutkimuksia. Saatavan mahdollisella prekludoitumisella Asfalttineliöön nähden ei ollut Rudus Asfaltin korvausvastuun kannalta merkitystä. Asfalttineliön harjoittama liiketoiminta oli katkeamatta jatkunut, kun Rudus Asfaltti oli selvitystilapäätöksen tehdessään ottanut liiketoiminnan vastaan. Kyse oli samasta taloudellisesta toimintakokonaisuudesta ja sen seuraannosta toiminnan oikeudelliseen muotoon katsomatta. Taloudelliseen seuraantoon perustuva vastuu Asfalttineliön osalta kuului Rudus Asfaltille.

13. Kielletty kanteen muutos (NCC Roads ja Interasfaltti) Kyse ei ollut vastaajien väittämästä kielletystä kanteenmuutoksesta. 14. Sovitteluvaatimus (Skanska Asfaltti) Vahingon aiheuttaneiden tekojen moitittavuus johti siihen, ettei sovittelu ollut perusteltua. Mahdollisessa sovittelussa oli huomioitava, että jos Skanska Asfaltin vastuulle kuuluvista urakoista (IPA 2/1998, IPA 2/1999, IPA 3/1999, EPA 8 Eura/1999) 10.4.2012 kantajan tekemää vaatimusta ei hyväksytä, Skanska Asfaltin vastuuta oli tosiasiallisesti näin jo soviteltu. Edellä sanottujen urakoiden urakkasumma oli pääomaltaan yhteensä noin 16 miljoonaa markkaa.

51

3. VASTAUKSET

3.1 Lemminkäinen Oyj

3.1.1 Vastaus ja vaatimukset

Lemminkäinen on vaatinut että käräjäoikeus 1) ensisijaisesti jättää kannevaatimukset tutkimatta ja toissijaisesti hylkää ne, siltä osin kuin vaatimukset perustuvat KRL 18a §:ään kantajalta puuttuvan asiavaltuuden takia; 2) hylkää kanteen perusteettomana siltä osin kuin kanne tutkitaan; sekä 3) velvoittaa valtion korvaamaan Lemminkäisen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

3.1.2 Perusteet

1. Valtio ei ollut ostotoiminnassaan ollut KRL:ssa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja. Valtiolla ei ollut asiavaltuutta esittää KRL:iin perustuvia vaatimuksia. Kunnat ja valtio olivat julkisyhteisöjä. Tilatessaan asfalttipäällystettä yksityisiltä yhtiöiltä kantaja oli toteuttanut sille kuuluvaa lakisääteistä tehtävää eli tienpitoa. Kanteen kohteena olevat urakkasopimukset olivat perustuneet julkisyhteisön lakisääteisen tehtävän täyttämiseen. Kantaja ei ollut harjoittanut kanteen perusteena oleviin urakoihin liittyen muuta vaihdantaa. Kanteen kohteena olevien urakoiden hankintatoimi oli rahoitettu verovaroin. Kantajan päällystysurakoihin liittyvää ostotoimintaa ei voitu rinnastaa yksityiseen yritykseen. Merkitystä ei ollut sillä, että tienpitoon oli kuulunut myös muita tehtäviä kuin tienpäällystys. Kantaja ei itse ollut harjoittanut taloudellista toimintaa, eikä se ollut toiminut elinkeinonharjoittajan asemassa väitettyä vahinkoa kärsiessään eli ostaessaan asfalttipäällystettä yksityisiltä yhtiöiltä. Kantaja ei ollut ollut KRL 3 §:ssä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja sen ostaessa asfalttipäällystettä yksityiseltä yhtiöltä. Kantajalla ei julkisyhteisönä ollut oikeutta vaatia kilpailusääntöjä rikkoneelta elinkeinonharjoittajalta vahingonkorvausta KRL 18a §:n perusteella. Kantajalla ei siten ollut asiavaltuutta vaatia korvauksia edellä mainitun säännöksen perusteella.

52

KRL 18a §:ää ei voitu tulkita vastoin sen selvää sanamuotoa laajentavasti, eikä elinkeinonharjoittajalla ollut velvollisuutta säännöksen perusteella korvata muulle kuin toiselle elinkeinonharjoittajalle aiheutunut vahinko. Elinkeinonharjoittajan käsitettä oli arvioitava samalla tavalla sekä kieltosäännöstä että vahingonkorvaussäännöstä sovellettaessa. Elinkeinonharjoittajan käsitteeseen liittyvä oikeuskäytäntö soveltui myös arvioitaessa kantajan oikeutta vahingonkorvaukseen. EU-oikeus ja siitä annettu EU-tuomioistuimen ratkaisukäytäntö ei edellyttänyt KRL 18a §:stä ilmenevän elinkeinonharjoittajan käsitteen tulkitsemista ja soveltamista säännöksen sanamuodon vastaisesti. EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössä oli vahvistettu, että EY:n perustamissopimuksen 81 artikla luo ylipäätään oikeuksia vain yksityisille oikeussubjekteille. Kyseinen artikla ei näin ollen luo oikeuksia jäsenvaltion lukuun laskettaville tahoille, joihin lukeutuvat Suomessa valtion ohella kunnat. Kantaja ei myöskään ollut "yritys" EU-oikeudellisessa arviossa. Se ei voinut vedota vaatimustensa perusteena suoraan EY:n perustamissopimuksen 81 artiklaan, eikä kyseistä artiklaa ja siinä mainittua yrityksen käsitettä voitu käyttää tulkintalähteenä kantajien vaatimusten tueksi. Uudessa kilpailulaissa julkisyhteisöjä koskeva soveltamisalarajoitus oli poistettu vahingonkorvaussäännöksestä. Tämäkin osoitti, että vanhan, tähän asiaan sovellettavan KRL 18a §:n perusteella kunta ei ollut oikeutettu esittämään vahingonkorvausvaatimuksia. Asiavaltuuden puuttuminen oli ehdoton prosessinedellytys. Kanne oli jätettävä tutkimatta. Jos vaatimukset tutkittiin, ne oli hylättävä lakiin perustumattomina. 2. Vastaajat eivät olleet toimineet kilpailusääntöjen vastaisesti kanteen kohteena olevissa urakkasopimuksissa Urakkasopimusten hintaehdot eivät olleet rajoittaneet tai vääristäneet kilpailua KRL:n vastaisesti. Valtio ei ollut maksanut sopimusten perusteella urakoista ylihintaa. KHO:n päätös hallintoprosessissa ei perustunut vastaavaan näytön arviointiin kuin siviiliprosessissa, vaan oletuksiin ja päättelyyn. KHO:n tai markkinaoikeuden päätöksissä/seuraamusmaksuprosessissa ei ollut tutkittu kanteen kohteena olevien urakkasopimusten kilpailusääntöjen mukaisuutta, eivätkä päätökset koskeneet yksittäisiä urakkasopimuksia ja niiden hinnoittelua.

53

Valtio ei ollut esittänyt muutakaan näyttöä sen sopijakumppaneiden kilpailusääntöjen vastaisesta menettelystä kanteen kohteena olevissa urakoissa. Siltä osin kuin kantajan vuosien 1994 ja 2002 urakkasopimuksiin perustuvat vaatimukset ajoittuivat kartellin toiminnan ulkopuolisena aikana käytyihin tarjouskilpailuihin tai tehtyihin sopimuksiin, ne eivät perustuneet KHO:n päätökseen ja siinä todettuun KRL:n rikkomiseen. Muuta perustetta kantaja ei ollut vaatimuksilleen näiltäkään osin esittänyt. Kanne oli hylättävä kokonaisuudessaan. 3. Lemminkäinen ei ollut korvausvastuussa muullakaan oikeudellisella perusteella valtion ja Lemminkäisen välisiin sopimuksiin perustuvista vaatimuksista KRL 18a § oli kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta säätelevä erityislaki, eikä sen voimaantulon 1.10.1998 jälkeiseltä ajalta voitu soveltaa muita vastuuperusteita. Muut kuin KRL 18a §:n mukaiset korvausperusteet eivät soveltuneet myöskään 1.10.1998 edeltäneeseen aikaan alla esitettävin perustein. 3.1. Sopimusperusteista vahingonkorvausta ja sopimuksentekorikkomusta koskevat yleiset periaatteet Lemminkäinen ei ollut rikkonut kanteen kohteena olevia urakkasopimuksia miltään osin, vaan täyttänyt sopimusvelvoitteensa urakkasopimusten ehtojen mukaisesti. Valtio ei ollut yksilöinyt, mitä urakkasopimusten ehtoja Lemminkäinen oli rikkonut. Riippumatta siitä, oliko Lemminkäinen rikkonut muusta normistosta johtuvaa velvoitetta, sopimusperusteista vahingonkorvausvastuuta ei voitu soveltaa. Urakkasopimukset oli sovittu viimeistään, kun sopimukset oli allekirjoitettu ja päällystystyöt tilattu. Valtion väittämä urakkasopimusten sisältöön vaikuttanut kilpailusääntöjen rikkominen oli tapahtunut ennen urakkasopimusten tekoa. Kyse ei voinut olla sopimusrikkomuksesta, kun Lemminkäinen oli noudattanut näin muodostuneita ehtoja. Sopimusperusteista vahingonkorvausvastuuta koskevia sääntöjä ei voitu soveltaa asiassa, jossa oli kyse väitetystä kilpailusääntöjen vastaisen ylihinnan perimisestä kantajalta osapuolten välisten sopimusten perusteella. Siinäkin tapauksessa, että Lemminkäisen katsottaisiin

54

perineen valtiolta kilpailusääntöjen vastaista ylihintaa, tämä oli tapahtunut urakkasopimusten ehtojen mukaisesti, eikä sopimusehtoja oltu rikottu. Valtion vaatimukset perustuivat valtion ja Lemminkäisen välille syntyneeseen pätevään urakkasopimukseen. Lemminkäisen korvausvastuuta ei voitu arvioida sopimuksentekotuottamusta koskevien yleisten periaatteiden perusteella. Sopimuksentekotuottamuksen perusteella voitiin velvoittaa korvaamaan ns. negatiivinen sopimusetu, mutta ei kantajan maksamaa ylihintaa. Missään tapauksessa Lemminkäinen ei ollut syyllistynyt sopimuksentekotuottamukseen, lojaliteettivelvollisuuden rikkomiseen tai sopimusrikkomukseen sisällyttämällä kanteen kohteena oleviin urakkasopimuksiin väitettyä kilpailusääntöjen vastaista ylihintaa. Valtio ei ollut oikeutettu sopimusperusteiseen vahingonkorvaukseen. 3.2. Urakkasopimusten hintaehtojen pätemättömyys Lemminkäinen ei ollut sisällyttänyt urakkasopimuksiin ylihintaa. Muutoinkaan minkään kantajan vetoaman pätemättömyysperusteen edellytykset eivät täyttyneet. Hintaehdot eivät olleet pätemättömiä minkään kantajan vetoaman pätemättömyysperusteen nojalla. Näyttötaakka pätemättömyydestä oli kantajalla. 3.2.1. KRL 18 § KRL 18 §:n pätemättömyyssäännös ei ulottunut kartelliin osallisen yhtiön tekemiin asiakassopimuksiin, kuten Lemminkäisen ja valtion välisiin sopimuksiin. Urakkasopimukset eivät olleet KRL 18 §:n perusteella pätemättömiä suoraan sen nojalla, että kartelliin osallistuneet yhtiöt olivat KHO:n päätöksen mukaan keskinäisin toimin rajoittaneet kilpailua. Siitä, että valtion sopimuskumppani Lemminkäinen oli KHO:n päätöksen mukaan osallistunut kartelliin urakkasopimusten tekohetkellä, ei seurannut asiakassopimuksen /urakkasopimuksen pätemättömyyttä. Valtion ja Lemminkäisen välisten asfalttiurakkasopimusten hintaehdot eivät itsessään rajoittaneet kilpailua KRL:n vastaisesti. 3.2.2. Oikeustoimilain mukainen pätemättömyys Oikeustoimilain pätemättömyysperusteiden soveltaminen ei voinut johtaa osapätemättömyyteen.

55

Oikeustoimilain 3 luvun pätemättömyysperusteiden soveltamisedellytykset eivät muutenkaan täyttyneet, sillä urakkasopimukset eivät sisällöltään olleet miltään osin epätasapainoisia: - Lemminkäinen ei ollut sisällyttänyt urakkasopimuksiin kilpailusääntöjen vastaista ylihintaa, eikä se ollut menetellyt moitittavasti urakkasopimuksia solmittaessa. KHO:n päätös ei koskenut yksittäisiä urakkasopimuksia. - Liikennevirasto valtion hankintayksikkönä ei ollut ollut Lemminkäiseen nähden alisteisessa asemassa vaan määräävässä asemassa. Se oli järjestänyt tarjouskilpailut ja niiden perusteella valinnut Lemminkäisen tarjouksen, joka oli ollut tarjouksista edullisin. - Lemminkäinen ei ollut erehdyttänyt eikä "vietellyt" valtiota urakkasopimusten solmimiseen. Valtio oli itse määritellyt urakkasopimusten kohteet, sisällöt ja pääasialliset suoritusvelvollisuudet, eikä siltä ollut puuttunut mitään urakkasopimusten kannalta merkityksellistä tietoa. - Lemminkäisen suoritus oli ollut sopimuksen mukainen. Valtion sopimuksella tavoittelema tarkoitus oli toteutunut. Urakkasopimukset eivät olleet oikeustoimilain perusteella pätemättömiä suoraan sen nojalla, että kartelliin osallistuneet yhtiöt olivat KHO:n päätöksen mukaan keskinäisin toimin rajoittaneet kilpailua. 3.3. Motiivierehdys Vaatimus korvauksesta motiivierehdyksen perusteella ei perustunut lakiin tai oikeuskäytäntöön. Joka tapauksessa motiivierehdys oli vaikutukseton eikä se vapauttanut sopimusosapuolta sopimuksen sitovuudesta. Lemminkäinen ei ollut erehdyttänyt Valtiota solmimaan urakkasopimuksia ja sitoutumaan niiden ehtoihin. Valtio oli valinnut Lemminkäisen tekemän edullisimman tarjouksen. Sopimusehdot olivat olleet Valtion tiedossa. 3.4. Oikeustoimilain 36 §:n sovittelu Valtion Lemminkäiselle maksama urakkahinta ei ollut epäsuhteessa Lemminkäisen sopimussuorituksen sisältöön ja laajuuteen, eikä sopimus ollut kokonaisuutena arvioiden epätasapainoinen. Molemmat sopimusosapuolet olivat olleet ammattitaitoisia ja keskenään tasaveroisia, eikä hintaehdon sovittelulle sopimuksen alkuperäisen kohtuuttomuuden perusteella ollut perusteita. Kyse oli ollut valtion laatimista sopimuksista. Kartelli ei ollut sopimuksen solmimisvaiheessa tosiasiassa vaikuttanut sopimuksen sisältöön. Sopimuksen sisältö ei poikennut siitä, mitä sen oikeudenmukaisesti ajateltuna oli kuulunut olla.

56

Pelkästään KHO:n päätöksessä todettu kilpailunrajoitus ei voinut johtaa sopimusehdon sovitteluun. Urakkasopimusten hintaehdon sovittelulle ei ollut perusteita. 3.5. Vahingonkorvauslain säännökset sopimuksenulkoisen varallisuusvahingon korvaamisesta Valtion vaatimukset perustuivat sen ja Lemminkäisen välisiin urakkasopimuksiin. Kilpailusääntöjen rikkomiseen perustuvasta vahingonkorvausvastuusta säädettiin lisäksi erityislaissa, KRL:ssa. Vahingonkorvauslaki ei soveltunut asiassa. Jos asiaa arvioitaisiin vastoin Lemminkäisen käsitystä sopimuksen ulkoisen vastuun tilanteena, vahingosta vastasivat kaikki kartelliin osallistuneet yhtiöt yhteisvastuullisesti. Siltä osin kuin valtio oli laiminlyönyt esittää yhteisvastuuseen perustuvat korvausvaatimukset muita kartelliyhtiöitä kohtaan, Lemminkäisen korvausvastuu oli supistunut vanhentunutta osaa vastaavilta osin ja muuttunut enintään pääluvunmukaiseksi osuudeksi näin supistuneesta vahingon määrästä. Vanhentumislaista seuraava vastuun hajautuminen ja muuttuminen pääluvun mukaiseksi koski muitakin tilanteita kuin sellaisia, joissa velalliset olivat sitoutuneet yhteisvastuuseen tai heidät oli siihen määrätty. 3.6. Perusteettoman edun palautus Valtion vaatimus perustui sen ja Lemminkäisen välisiin urakkasopimuksiin ja sopimusten perusteella valtion Lemminkäiselle maksamaan väitettyyn ylihintaan. Perusteettoman edun palautus ei soveltunut tilanteessa, jossa kantajan vaatimukset perustuivat kantajan ja vastaajan väliseen sopimukseen. Valtion vaatimukset oli hylättävä siltä osin kuin ne perustuivat perusteettoman edun palautusta koskeviin periaatteisiin. 3.7. Sopimusoikeuden yleisiin oppeihin perustuva palautusvelvollisuus Valtio ei ollut tehnyt aiheettomia suorituksia Lemminkäiselle. Valtion suoritukset olivat perustuneet osapuolten neuvottelemiin urakkasopimuksiin ja Lemminkäisen suoritus oli ollut sopimuksen mukainen. Valtion sopimuksilla tavoittelema tarkoitus oli toteutunut. Valtion näkemys sopimusoikeuden "yleisten oppien" sisällöstä oli virheellinen ja voimassa olevan oikeustilan vastainen.

57

4. Liikenneviraston saatavat ovat vanhentuneet 4.1. Vanhentumisajan alkamisajankohta Vanhentumisaika oli alkanut kulua, kun Valtio oli saanut tietää tai sen olisi objektiivisesti arvioiden pitänyt saada tietää vahingosta ja sen aiheuttaneesta tahosta. Vanhentumisajan alkamista arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä ei ollut sillä, milloin Valtio oli tosiasiallisesti saanut tietää väitetystä vahingosta taikka sillä milloin sille oli syntynyt tietoisuus soveltuvista oikeudellisista perusteista, vahingon määrästä tai oikeudenkäyntiä varten tarvittavista todisteista. Vanhentumisaika oli alkanut kulua, kun kantaja oli voinut esittää vanhentumisen katkaisua koskevan ilmoituksen vastaajalle. Valtio oli itse todennut antaneensa tällaisia ilmoituksia jo vuonna 2004. Kantaja ei olisi menetellyt siten, ellei se olisi katsonut tulleensa tietoiseksi väitetystä vahingosta ja siitä vastuussa olevasta tahosta. Vanhentumisaika oli siten alkanut kulua vuonna 2004. Muutoin vanhentumista ei olisi edes voitu katkaista. Vanhentumislaki ei tuntenut käsitettä "ennakoiva katkaisuilmoitus". Valtaosa kantajista oli nimenomaisesti myöntänyt valmisteluistunnoissa, että niiden tekemät vanhentumisen katkaisuilmoitukset olivat vanhentumislaissa tarkoitettuja vanhentumisen katkaisuilmoituksia. KRL 18a §:ää sovellettaessa kanneajan alkamisajankohtaa arvioitiin samalla tavoin kuin vanhentumislain mukaista vanhentumisajan alkamisajankohtaa. Vanhentumisaika ei ollut alkanut vasta KHO:n päätöksen antamisesta 29.9.2009, vaan objektiivisesti arvioiden 19.6.2003 tai viimeistään 31.3.2004. 4.1.1. Kilpailuviraston tiedote ja Lemminkäisen pörssitiedote 19.6.2003 Kilpailuvirasto oli antanut 19.6.2003 tiedotteen ja järjestänyt erillisen tiedotustilaisuuden asfalttikartellitutkimustensa tuloksista, jossa se oli todennut asfalttialan yhtiöiden harjoittaneen valtakunnallisesti kiellettyä hinta- ja tarjousyhteistyötä sekä markkinoiden jakamista ainakin vuosina 1995 - 2002. Lemminkäinen oli antanut asian johdosta pörssitiedotteen. Asiaa oli käsitelty laajasti eri tiedotusvälineissä 19. ja 20.6.2003. Useat kunnat olivat ryhtyneet toimenpiteisiin ja ne olivat siten tulleet tietoisiksi väitetystä vahingosta kilpailuviraston selvitysten valmistumisen johdosta. Osa kantajista oli tässä oikeudenkäynnissä itse vahvistanut vanhentumisajan alkaneen 19.6.2003 luopumalla vaatimuksista sellaisten saatavien osalta, joiden osalta ne eivät olleet

58

katkaisseet vanhentumista ennen 1.1.2007. Väitetty vahinko oli tullut myös Valtion tietoon kilpailuviraston selvityksen tultua julkiseksi. 4.1.2. Kilpailuviraston seuraamusmaksuesitys markkinaoikeudelle sekä kilpailuviraston tiedote ja Lemminkäisen pörssitiedote asiassa 31.3.2004 Kilpailuvirasto oli antanut lopullisen seuraamusmaksuesityksen markkinaoikeudelle ja Lemminkäinen pörssitiedotteen asian johdosta 31.3.2004. Kuntaliitto oli tämän jälkeen antanut valtakunnallisen tiedotteen 5.4.2004 kunnille ja suosittanut, että kunnat ryhtyvät toimenpiteisiin vanhentumisen katkaisemiseksi. Kuntaliiton kanta oli ollut, että vanhentumisaika oli alkanut kulua huhtikuussa 2004. Yhtä lukuunottamatta kantajakunnat olivat antaneet vanhentumisen katkaisuilmoituksia tiedoksi Lemminkäiselle ennen KHO:n päätöstä. Katkaisuilmoituksissa oli todettu vanhentumisen katkaisemisen perustuvan kilpailuviraston "päätökseen" 31.3.2004. Kuusitoista kantajaa - mukaan lukien Valtio - oli nostanut kanteen Lemminkäistä vastaan ennen KHO:n päätöstä. Väitetty vahinko oli tullut myös Valtion tietoon viimeistään kilpailuviraston seuraamusmaksuesityksen perusteella. Velallisen kiistäminen ei ollut yhteydessä siihen, milloin velkoja oli tullut tai sen olisi pitänyt tulla tietoiseksi vahingosta ja siitä tahosta, jota kohtaan vanhentumisen katkaisuilmoitus voitiin tehdä. Velallisen kiistämisellä ei ollut merkitystä sen kannalta, milloin väitetyn saatavan vanhentuminen oli käynnistynyt. KHO ei ollut tutkinut Valtion vahingonkorvausvaatimuksia eikä KHO:n ratkaisu osoittanut vaatimuksia oikeiksi. Siten KHO:n päätöksellä tai sillä että Valtio ei ollut voinut tutustua seuraamusmaksuoikeudenkäynnissä esitettyyn aineistoon ei ollut Valtion tietoisuuden syntymisen kannalta merkitystä. 4.1.3. Vanhentumislain mukainen 10 vuoden enimmäisaika Valtion kanne perustui väitettyyn lainvastaiseen toimintaan sopimusten neuvottelu- ja laadintavaiheessa eli ennen sopimusten allekirjoittamista. Näin ollen väitetty vahinko oli aiheutunut viimeistään sopimusten tekohetkellä ja vanhentumisaika oli alkanut kulua sopimuskohtaisesti viimeistään urakkasopimuksen tekohetkestä. Jos vanhentumisen katkaisuilmoitusta ei ollut annettu vastaajalle tiedoksi ennen kuin kymmenen vuotta oli kulunut sopimuksen solmimisesta, Valtion saatava oli myös muiden kuin KRL:n korvausperusteiden osalta vanhentunut. KRL 18a §:n 3 momentti ei sisältänyt säännöstä siitä, minkä ajan kuluessa vahinkotapahtumasta vaatimus oli esitettävä. Kanneaika ei ollut

59

samalla vanhentumislain vanhentumisajan ja vanhentumisen katkaisemisen enimmäisajan korvaava säännös. Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin 10 vuoden enimmäisaika soveltui täydentävänä säännöksenä KRL 18a §:n 3 momentin kanneajan rinnalla. KRL:n erityissäännös ei syrjäyttänyt vanhentumislain mukaista 10 vuoden määräaikaa. KRL 18a §:ään perustuvan vaatimuksen vanhentuminen oli tullut katkaista vanhentumislain 11 §:n mukaisella tavalla nostamalla kanne. 4.2. Valtion KRL 18a §:ään perustuvien vaatimusten vanhentuminen Valtio oli lisännyt lausumassaan 10.4.2012 kannevaatimuksiinsa 26 urakkasopimusta, jotka Valtion mukaan oli solmittu sen ja Lemminkäisen välillä sekä 23 urakkasopimusta, jotka Valtion mukaan oli solmittu sen ja muiden urakoitsijoiden kuin Lemminkäisen välillä. Valtio oli laiminlyönyt nostaa kyseisiin sopimuksiin perustuvan korvauskanteen Lemminkäistä vastaan 19.6.2008 mennessä ja ainakin ennen 31.3.2009. Kantajan oikeus vaatia vahingonkorvausta kyseisistä sopimuksista KRL 18a §:n 3 momentin nojalla oli vanhentunut. Joka tapauksessa kaikki ne Valtion KRL 18a §:ään perustuvat väitetyt saatavat, jotka koskivat ennen 10.4.2002 allekirjoitettuja urakkasopimuksia, olivat vanhentuneet vanhentumislain 10 vuoden vanhentumisajan perusteella. Koska kaikki Valtion lausumassaan 10.4.2012 lisäämät urakkasopimukset oli solmittu ennen 10.4.2002, Valtion kyseisiin sopimuksiin perustuva väitetty saatava oli myös tällä perusteella kokonaisuudessaan vanhentunut. 4.3. Muihin vastuuperusteisiin kuin KRL 18a §:ään perustuvien vaatimusten vanhentuminen 4.3.1. Valtio oli laiminlyönyt katkaista vanhentumisen kolmen vuoden kuluttua tietoisuudesta Valtio oli tullut vanhentumislaissa tarkoitetuin tavoin tietoiseksi väitetystä asfalttikartellin aiheuttamasta vahingosta 19.6.2003. Vanhentumisaika oli alkanut kulua ennen vanhentumislain voimaantuloa 1.1.2004. Valtion olisi tullut muistuttaa Lemminkäistä väitetystä saatavastaan kolmen vuoden kuluessa lain voimaantulosta eli viimeistään 31.12.2006 pitääkseen väitetyn saatavansa voimassa. Valtio oli katkaissut sen ja muiden kuin Lemminkäisen välisiin urakkasopimuksiin perustuvan väitetyn saatavansa vanhentumisen Lemminkäiselle vasta 7.5.2008 tiedoksi annetulla ilmoituksella. Valtion väitetty saatava Lemminkäiseltä oli siten sen ja muiden kuin Lemminkäisen välisiin urakoihin perustuvilta osin kokonaisuudessaan vanhentunut.

60

Myös valtion ja Lemminkäisen välisiin urakoihin perustuva kantajan väitetty saatava oli vanhentunut siltä osin kuin valtion Lemminkäiselle ennen 1.1.2007 toimittamissa vanhentumisen katkaisuilmoituksissa ei ollut mainittu erikseen kaikkia kanteen kohteena olevia sopimuksia. Valtiota edustavat tiehallinnon piirit olivat toimittaneet Lemminkäiselle vanhentumisen katkaisuilmoituksia, jotka on päivätty vuosina 2004 - 2006. Useisiin marras-joulukuussa päivättyihin katkaisuilmoituksiin ei ollut merkitty tiedoksiantopäivää. Niitä ei mahdollisesti ollut annettu tiedoksi ennen vanhentumisajan päättymistä 31.12.2006. Valtiolla oli näyttötaakka siitä, milloin vanhentuminen oli katkaistu. Jos vanhentumisen katkaisuilmoitusta ei ollut annettu Lemminkäiselle ennen 1.1.2007, valtion saatava oli tältä osin vanhentunut ja vaatimukset oli hylättävä. 4.3.2. Valtio oli laiminlyönyt katkaista vanhentumisen uudelleen kolmen vuoden määräajassa Vanhentumislain mukaan velan vanhentumisen katkaisemisesta oli alkanut kulua uusi, entisen pituinen vanhentumisaika. Valtio oli antanut Lemminkäiselle tiedoksi useita erillisiä vanhentumisen katkaisuilmoituksia. Siltä osin kuin valtio ei ollut katkaissut kaikkien sen ja Lemminkäisen välisiin, kanteen kohteena oleviin sopimuksiin perustuvien väitettyjen saataviensa vanhentumista uudelleen kolmen vuoden kuluessa kyseisiä urakkasopimuksia koskevan ensimmäisen katkaisuilmoituksen tiedoksiannosta, valtion ja Lemminkäisen välisiin urakkasopimuksiin perustuva kantajan väitetty saatava Lemminkäiseltä oli vanhentunut. Sama periaate koski myös Valtion ja muiden kuin Lemminkäisen välisiä urakkasopimuksia ja niihin perustuvien väitettyjen saatavien vanhentumista. 4.3.3 Valtio ei ollut katkaissut väitettyjen saataviensa vanhentumista kymmenen vuoden kuluessa urakkasopimusten allekirjoittamisesta Valtion väitetty saatava oli kanteen kohteena olevien urakkasopimusten osalta vanhentunut myös vanhentumislain 7 §:n 2 momentin nojalla siltä osin kuin vanhentumista ei ollut katkaistu kymmenen vuoden kuluessa urakkasopimusten allekirjoittamisesta. 4.3.4. Valtio oli rajoittanut vanhentumisen katkaisun koskemaan vain tietynsuuruista väitettyä saatavaa Siltä osin kuin valtion Lemminkäiselle tiedoksiantamissa vanhentumisen katkaisuilmoituksissa oli todettu Valtion väitetyn saatavan olevan

61

"enintään" tietty summa, valtio oli katkaissut kanteen kohteena oleviin, yhtäältä sen ja Lemminkäisen ja toisaalta sen ja muiden kuin Lemminkäisen välisiin urakkasopimuksiin perustuvan väitetyn saatavansa vanhentumisen Lemminkäistä kohtaan ainoastaan mainittujen summien osalta. Valtion katkaisuilmoituksissa ei ollut todettu, että kantaja tulisi muuttamaan eri sopimuksiin perustuvien väitettyjen saataviensa enimmäismääräksi ilmoitettua kokonaissummaa myöhemmin. Valtio oli esittänyt korvausmäärän enimmäismäärän, eikä arviota vahingonmäärästä "enimmäismäärätyyppisesti". Katkaisutoimessa oli ollut kyse dispositiivisesta varallisuusoikeudellisesta oikeustoimesta. Valtio oli omatoimisesti rajoittanut väitetyn saatavansa laajuutta esittämällä siitä katkaisuilmoituksissa enimmäismäärän, jota se tuli mahdollisesti asiassa vaatimaan. Tämän omatoimisen rajoittamisensa johdosta valtio ei voinut myöhemmin vaatia Lemminkäiseltä tuota enimmäismäärää ylittävää summaa. Myöskään kantajan mahdollisesti myöhemmin tekemien katkaisuilmoitusten vaatimusmäärän muotoiluilla ei ollut asiassa enää merkitystä. Lemminkäinen oli voinut luottaa siihen, että väitetty saatava ei ole ilmoitettua määrää suurempi. Valtion korvaus- ja palautusvaatimukset olivat vanhentuneet siltä osin kuin ne ylittivät katkaisuilmoituksissa yksilöidyt enimmäismäärät. Siltä osin kuin katkaisuilmoituksissa mainittuihin väitettyihin saataviin sisältyi arvonlisäveroa, se tuli vähentää enimmäismääristä perusteettomana. 4.4. Valtio oli menettänyt oikeuden vedosta urakkasopimusten hintaehdon pätemättömyyteen tai vaatia sen sovittelua Valtio oli edellä todetuin tavoin tullut tietoiseksi väitetystä sovitteluperusteesta 19.6.2003 tai joka tapauksessa viimeistään 31.3.2004. Valtio oli vedonnut väitettyyn sovitteluperusteeseen ensimmäistä kertaa kuitenkin vasta haastehakemuksensa täydennyksessä 1.3.2010. Kantaja ei näin ollen ollut vedonnut väitettyyn pätemättömyyteen tai sovitteluperusteeseen eikä myöskään nostanut kannetta kohtuullisessa ajassa. 5. Lemminkäinen ei ollut korvausvastuussa millään oikeudellisella perusteella valtion ja muun sopimuskumppanin kuin Lemminkäisen välisiin urakkasopimuksiin perustuvista vaatimuksista Muu kuin sopimuskumppani ei voinut olla vastuussa sopimukseen perustuvista suorituksista. Valtio ei voinut vaatia Lemminkäiseltä korvausta sellaisten urakkasopimusten perusteella, joissa Lemminkäinen ei ollut ollut osapuoli. VLT Trading, Skanska Asfaltti, SA-Capital, Rudus Asfaltti, Interasfaltti / NCC Roads ja Super Asfaltti olivat

62

Liikenneviraston sopijakumppaneina yksin vastuussa osapuolten välisissä sopimussuhteessa valtiolle aiheutuneesta vahingosta. Vastaajayhtiöiden ei ollut KHO:n päätöksessä todettu rikkoneen KRL:a ja kilpailusääntöjä kanteen kohteena olevissa yksittäisissä urakkasopimuksissa miltään osin. KHO:n tai markkinaoikeuden päätöksissä/seuraamusmaksuprosessissa ei ollut tutkittu kanteen kohteena olevien urakkasopimusten kilpailusääntöjen mukaisuutta, eivätkä päätökset koskeneet yksittäisiä urakkasopimuksia ja niiden hinnoittelua. Valtiolle ei ollut aiheutunut vahinkoa sen ja muiden kuin Lemminkäisen välisissä urakkasopimuksissa. Lemminkäisen osallistuminen kartellitoimintaan ei ollut sellainen oikeusperuste, jonka nojalla Lemminkäinen olisi korvausvastuussa kolmansien osapuolten välisissä sopimussuhteissa aiheutetusta vahingosta. Valtion oli mahdollista kohdistaa sen ja muiden kuin Lemminkäisen välisissä sopimussuhteissa peritystä "ylihinnasta” vaatimuksia vain sopijakumppaneihinsa. Jos asiaa arvioitaisiin Lemminkäisen käsityksen vastaisesti sopimuksen ulkoisen vastuun tilanteena, väitetystä vahingosta vastasivat kaikki kartelliin osallistuneet yhtiöt yhteisvastuullisesti. Valtion oli vaadittava korvausta kaikilta yhteisvelallisilta. Valtio oli laiminlyönyt esittää vaatimuksia kaikkia yhteisvelallisia kohtaan. Lemminkäistä kohtaan esitetyt yhteisvastuuvaatimukset eivät perustuneet KHO:n tai markkinaoikeuden johtopäätöksiin Lemminkäisen KRL:n vastaisesta menettelystä. Jos vahinko olisi aiheutunut KRL:n vastaisesta menettelystä KHO:n päätöksessä todetulla tavalla, vastasivat kaikki kartelliin kuuluneet vastaajayhtiöt solidaarisesti valtiolle aiheutuneesta vahingosta. Valtion oli vaadittava korvausta kaikilta kartellissa osallisina olleilta yhtiöiltä. Valtio oli esittänyt kuhunkin urakkasopimukseen perustuvat korvausvaatimuksensa ainoastaan sopimuskumppaneitaan ja Lemminkäistä kohtaan. Valtio oli laiminlyönyt vaatia yhteisvastuun perusteella korvausta muilta vastaajayhtiöiltä, minkä johdosta Lemminkäisen korvausvastuu oli supistunut vanhentunutta osaa vastaavalta osin ja muuttunut enintään pääluvun mukaiseksi osuudeksi näin supistuneesta väitetyn vahingon määrästä. Lemminkäisen vastuu oli enintään Lemminkäisen pääluvun mukainen osuus sen ja valtion välisiin urakkasopimuksiin perustuvan ja vanhentunutta osaa vastaavilta osin supistuneen vahingon määrästä, minkä ylittäviltä osin vaatimukset oli hylättävä.

63

Valtion korvaussaatavat olivat vanhentuneet Lemminkäiseen kohdistuvilta osin. 6. Kartellista ei ollut aiheutunut vahinkoa/ vahingon määrä Valtio ei ollut esittänyt selvitystä väitetystä ylihinnasta ja kantajalle aiheutuneesta vahingosta. Valtion solmimiin urakkasopimuksiin ei ollut sisältynyt ylihintaa eikä Valtiolle ollut aiheutunut väitettyä vahinkoa. Valtion esittämä arvio vahingon määrästä, eli noin 26 prosentin ylihinnasta, oli liiallinen, perustelematon ja yksilöimätön. Tämä oli lähes kaksi kertaa enemmän kuin kantajan oman asiantuntijan (VATT) arviot väitetystä ylihinnasta. Myös VATTin arviot olivat virheellisiä. KHO ei ollut tutkinut yksittäisiä urakkasopimuksia ja niiden hinnoittelua. Kilpailuoikeudellista seuraamusmaksua koskevalla päätöksenteolla ei ollut merkitystä kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen oikeudellisen arvioinnin kannalta. KHO:n ratkaisu ei osoittanut valtion väitteitä aiheutuneesta vahingosta miltään osin oikeiksi. Valtiolla kantajana oli näyttötaakka väitetystä vahingosta ja siitä, että vahingon olivat aiheuttaneet nimenomaan ne vastaajat, joita kohtaan vaatimukset oli esitetty. Valtiolla oli lisäksi näyttötaakka siitä, että väitetty ylihinta oli seurausta vastaajien toimista eikä esimerkiksi muista seikoista, jotka olivat kanteen kohteena olevana ajanjaksona vaikuttaneet asfalttipäällysteiden hintaan niillä alueilla, joissa kantaja oli tilannut urakoita vastaajayhtiöiltä. Siltä osin kuin kantajan ilmoittamat vuosien 1994 ja 2002 urakkasopimukset oli solmittu tai niiden perusteena olevat tarjouskilpailut käyty ennen kuin kartelli KHO:n päätöksen mukaan oli alkanut tai sen jälkeen kun kartelli oli KHO:n päätöksen mukaan päättynyt, KHO:n päätös ei voinut olla oikeusperuste kanteelle näiltä osin. Vaatimukset oli hylättävä muun ohella oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 4 §:n nojalla siltä osin kuin ne perustuivat urakkasopimuksiin, joiden tueksi ei ollut esitetty käräjäoikeudelle urakkasopimusasiakirjoja. Väitettyä vahinkoa oli arvioitava taloudellisten analyysien perusteella. Viittaukset yleisiin kartellitutkimuksiin ja kilpailuviraston väitteisiin KHO:n päätöksessä eivät osoittaneet väitettyä vahinkoa ja sen määrää oikeiksi.

64

6.1. Vahingon määrää koskevat selvitykset Valtion väite 26 prosentin ylihinnasta oli perusteeton ja ristiriidassa VATTin raportin kanssa. Lisäksi valtio oli vaatinut vastaajayhtiöiltä korvausta 26 prosentin suuruisesta ylihinnasta kaikkien kanteen kohteena olevien eri vuosien urakkasopimusten osalta. Valtion oman käsityksen mukaan urakkahintoja oli kuitenkin nostettu "vähitellen" vuosien 1994 - 2002 aikana, eikä VATTin raportissa ollut huomioitu hintasodan vuosia 1996 - 1997. Vaatimukset olivat ristiriidassa kantajan lausumassa esitetyn kanssa. 6.2. Väitteet ylihinnasta Urakoitsijoiden liiketoiminnan tuotto valtion urakoissa tai tuotantokustannusten muutokset ja päällystysyhtiöiden kannattavuuden kehittyminen eivät osoittaneet ylihintaa. Mikäli päällystysalan yritysten liikevaihdoista poistettaisiin tarkastelujaksolla vuosina 1996 - 2002 väitetty ”ylihinta” eli 21 prosenttia, yritykset olisivat keskimäärin tuottaneet tappiota kaikkina kyseisinä vuosina. Jo tämä osoittaa, että kantajan väite ”ylihinnan” perimisestä oli perusteeton. Lemminkäinen oli lisäksi selvittänyt kannattavuuttaan Valtion Lemminkäiseltä vuosina 1996 - 2002 tilaamissa urakoissa. Lemminkäisen Valtion urakoita koskeva liiketulosprosentti on ollut kyseisenä ajanjaksona keskimäärin hieman alle 7 prosenttia. Pienimmillään se oli ollut negatiivinen (noin –0,9 prosenttia vuonna 1999) ja suurimmillaan noin 12,7 prosenttia (vuonna 2002). Valtion väite urakoissa peritystä 21 prosentin ”ylihinnasta” oli tätäkin taustaa vasten täysin perusteeton. Mikäli väitetyn 21 prosentin ”ylihinnan” vaikutus poistettaisiin Lemminkäisen tuloksesta, yhtiö olisi tehnyt Valtion urakoissa vuosina 1996 - 2002 tappiota vuositasolla keskimäärin 18,0 prosenttia ja enimmillään noin 27,8 prosenttia. Ylläpitourakoiden sisältö oli vaihdellut, eivätkä urakoiden hintatasot olleet olleet keskenään vertailukelpoisia. Vuosina 1995 - 2002 Tielaitos oli vastannut suurimmasta osasta valtion teettämistä urakoista. Tielaitoksella oli ollut määräävä asema ja se oli käytännössä määrittänyt hintatason valtion teettämissä urakoissa. Myös vuoden 1998 Tielaitoksen organisaatiomuutokset olivat vaikuttaneet hintakustannusten kehitykseen valtion päällystystöissä vuosina 1998 - 2000. Siten Liikenneviraston päällystyskustannusten nousu vuosina 1998 - 2000 oli johtunut muista tekijöistä kuin Lemminkäisen ja muiden vastaajayhtiöiden urakkahintojen noususta.

65

Tielaitoksen perustaminen ja tulo urakoitsijamarkkinoille oli aiheuttanut muutoksia valtion urakoiden tarjouskilpailuissa ja hinnoittelussa. Vuodesta 2003 lähtien kaikki valtion päällystysurakat oli kilpailutettu. Tielaitos oli joutunut tinkimään korkeasta sisäisestä katteesta, jota se oli aikaisemmin perinyt neuvotteluteitse tilaajalta. Siten päällystyskustannusten lasku vuosina 2002 - 2003 ei ollut johtunut kartellin päättymisestä vaan muista tekijöistä. Suomessa oli vuonna 1993 vallinnut poikkeuksellisen syvä lama, mikä oli laskenut yksikköhintoja. Vuoden 1993 käyttäminen vertailukohtana antoi väärän kuvan muutoksen syistä. Vuonna 1994 tapahtunut yksikköhintojen kohoaminen oli ollut seurausta päällystysurakoiden hintatason asteittaisesta normalisoitumisesta. Lisäksi Asfaltti Haka oli kilpaillut aggressiivisesti markkinoilla. Hintatason muutos vuonna 1994 ei ollut johtunut kartellista. Suomen päällystysmarkkinoilla oli vallinnut vuosina 1996 - 1997 hintasota, jonka aikana päällystysurakoiden hinta ei ollut vastannut normaalia markkinahintaa. Asfalttitöiden hintojen nousu vuodesta 1997 vuoteen 1998 ei ollut ollut seurausta kartellin toiminnasta. Vertailu vuosien 1997 ja 1998 välillä antoi väärän kuvan koko päällystysalan yleisestä kannattavuuskehityksestä. Tuotantokustannuksissa tapahtuneet olennaiset muutokset olivat vaikuttaneet urakkahintoihin vuosina 1994 - 2002. Esimerkiksi bitumin hintakehitystä kuvaava indeksiluku oli yli kaksinkertaistunut vuosien 1994 - 2002 välisenä aikana. Kantajan viittaukset hintojen kehitykseen muualla Suomessa eivät osoittaneet mitään väitetystä vahingosta. 6.3. Kartelliin kuulumattomien asfalttiyritysten osallistuminen kantajan tarjouskilpailuihin Kartellin ulkopuoliset päällystysurakoitsijat olivat tehneet valtion kanteen kohteena olevissa urakkakilpailuissa korkeampia tarjouksia kuin urakan voittaneet vastaajayhtiöt. Vastaajayhtiöt eivät olleet perineet urakkasopimuksissa "ylihintaa", eikä valtiolle ollut aiheutunut kartellista johtuvaa vahinkoa tilanteessa, jossa urakkatarjouskilpailun voittanut tarjous ja sen johdosta tehty urakkasopimus olivat olleet hinnaltaan edullisempia kuin niiden urakoitsijoiden tarjoukset, jotka eivät olleet kuuluneet kartelliin. Kartelliyhtiöt eivät olleet päättäneet keskenään kulloisenkin valtion järjestämän tarjouskilpailun voittanutta hintaa. Kaikkia muita asfalttiurakoitsijoita kuin KHO:n päätöksessä kartelliin osallistuneiksi todettuja yhtiöitä oli KHO:n päätöksen nojalla pidettävä kartellin ulkopuolisina yhtiöinä. Kartellin ulkopuolisia tarjouksia oli

66

voitu vertailla kanteen kohteena oleviin urakkasopimusten perusteena oleviin tarjouksiin. 6.4. Ilman tarjouskilpailua sovitut urakat Siltä osin kuin kanteen kohteena oli urakkasopimuksia, jotka oli sovittu ilman tarjouskilpailua, valtion vaatimukset olivat joka tapauksessa perusteettomia. Valtio ei ollut kärsinyt vahinkoa tarjouskartellin johdosta tilanteessa, jossa tarjouskilpailua ei ollut järjestetty. Valtio ei ollut tällöin antanut eri asfalttiurakoitsijoille mahdollisuutta jättää edullisempaa tarjousta kyseisestä urakasta. Valtio oli ottanut tietoisesti riskin, että se olisi voinut saada saman urakan edullisemmin toiselta KHO:n päätöksen mukaan kartellin kuuluneelta tai kartellin ulkopuoliselta urakoitsijalta. 6.5. Arvonlisäveron osuus Valtion urakoitsijoille maksamat arvonlisäverot eivät olleet jääneet valtion rasitukseksi, eikä valtio ollut siten kärsinyt vahinkoa arvonlisäverojen maksamisen johdosta. Valtiolla, jonka osa myös liikennevirasto oli ollut, ei ollut oikeutta vaatia Lemminkäiseltä korvausta sille ja muille vastaajayhtiöille maksamistaan arvonlisäveroista. Lemminkäinen oli suorittanut arvonlisäveron valtiolle koko myyntihinnan osalta, mukaan lukien väitetty ylihinta, jolloin koko arvonlisäveron osuus oli kertynyt yhteen kertaan valtiolle. Jos vastaajat velvoitettaisiin korvaamaan myös ylihinnan sisältämä arvonlisäveron osuus osana vahingonkorvausta, tulisi arvonlisävero tosiasiallisesti kahteen kertaan maksetuksi valtiolle. Arvonlisäveron periminen toiseen kertaan olisi rikastumiskiellon vastaista. Sillä, ettei kantaja suoraan kerää arvonlisäveroja ei ollut vaikusta asian arviointiin, koska kantajaa ei voitu pitää valtiosta erillisenä oikeussubjektina. Myöskään sillä, että vastaajat olivat arvonlisäveron tilityslaskelmissaan vähennyksinä huomioineet verolliset ostonsa, ei ollut vaikutusta asian arviointiin. Vähennysoikeuden tarkoituksena oli estää veron kertaantuminen poistamalla tavaran tai palvelun hinnasta aikaisemman portaan maksama vero, kun tavara tai palvelu myydään verollisena eteenpäin. Vastaajien aliurakoitsijat sekä tavaran- ja palveluntoimittajat, kuten myös näiden käyttämät alihankkijat, olivat olleet itse suoraan arvonlisäverolain nojalla velvollisia suorittamaan veron omasta myynnistään perimiensä hintojen perusteella sekä vastaavasti vähentämään omissa ostoissaan ostohintaan sisältyneet ostojen arvonlisäverot. Lemminkäinen ei ollut tilittänyt sitä arvonlisäveron osuutta, jonka sen alihankkijat tai tavaran toimittajat olivat maksaneet. Kaikki nämä yhteen laskien valtio oli saanut verona sen määrän, jonka se

67

oli maksanutkin hyödykkeen hintana, vaikka Lemminkäisen itsensä maksama vero oli ollut myyntihinnoissa veloitetun arvonlisäveron ja tuotantotekijöiden ostohinnoissa maksettujen verojen erotus. Valtiolle veronsaajana oli tilitetty kaikki se vero, mitä valtiolta palvelun ostajana oli peritty. Valtion vaatimukset oli joka tapauksessa hylättävä niiden sisältämän arvonlisäveron määrän osalta kokonaisuudessaan. 7. Korkovaatimukset Valtion tuotto- ja viivästyskorkovaatimukset olivat perusteettomia. 7.1. Tuottokorko Tuottokorkoa voitiin määrätä maksettavaksi ainoastaan palautusvelalle. Sitä ei voitu määrätä suoritettavaksi vahingonkorvaukselle. Tuottokorkoa ei voinut kertyä myöskään arvonlisäveron osuudelle. Valtio ei ollut esittänyt selvitystä ylihinnan perusteesta ja määrästä, eikä tuottokoron maksuvelvollisuus ollut voinut käynnistyä. Siltäkin osin kuin valtion kannevaatimuksissa oli kysymys Lemminkäisen väitetystä palautusvelvollisuudesta, tuottokorkovaatimus oli hylättävä perusteettomana. Valtio oli katkaissut väitetyn saatavansa vanhentumisen Lemminkäistä kohtaan ainoastaan Lemminkäiselle tiedoksiannetuissa katkaisuilmoituksissa mainittujen urakkasopimusten perusteella lasketun väitetyn "ylihinnan" osalta. Valtion esittämä tuottokorkovaatimus oli siten joka tapauksessa vanhentunut. Tuottokoron tarkoitus oli kompensoida velkojalle se tuotto, jonka velkoja olisi vaatimalleen summalle saanut, jos kyseinen summa olisi ollut velkojan hallussa. Tämän vuoksi tuottokoron korkokanta vastasi korkolain 3 §:n 2 momentin mukaisen viitekoron korkokantaa. Lemminkäisen oman pääoman tuottoprosentilla ei ollut merkitystä arvioitaessa, minkälaista tuottoa valtio olisi saanut vaatimalleen väitetylle "ylihinnalle", jos se olisi ollut valtion hallussa. Valtio ei voinut vedota asiassa Lemminkäisen oman pääoman tuottoprosentin mukaiseen korkokantaan. Vaatimus oli tältäkin osin perusteeton ja lisäksi epälooginen, lakiin perustumaton ja rikastumiskiellon vastainen. Korkolain 4 §:n 1 momentti koski koron määräytymistä velalle, jonka maksu oli viivästynyt, eikä sillä ollut tekemistä tuottokoron kanssa. Po. määräytymisperuste oli myös ristiriidassa valtion korkovaatimusten kanssa, kun valtio vaati tuottokorkoa siihen asti kunnes oikeus viivästyskorkoon oli syntynyt. Vaatimus oli tältäkin osin perusteeton.

68

Tässä asiassa viivästyskorko ei määräytynyt samoin perustein kuin rikosperusteisissa korvausasioissa eikä tuottokorkoa voitu tämänkään vuoksi laskea viivästyskorkokannan mukaan. Siltä osin kuin kantajan vaatimukset perustuivat Valtion ja muun kuin Lemminkäisen välisiin urakkasopimuksiin, Lemminkäinen ei ollut saanut kyseisten sopimusten nojalla mitään vastiketta, eikä siten pitänyt väitettyä ylihintaa hallussaan. Tuottokorkovaatimuksille ei tästäkään syystä ollut perustetta. 7.2. Viivästyskorko Kantajan varsinaiset korvaus- ja palautusvaatimukset olivat kaikilta osin perusteettomia. Valtio oli katkaissut väitetyn saatavansa vanhentumisen Lemminkäistä kohtaan ainoastaan Lemminkäiselle tiedoksiannetuissa katkaisuilmoituksissa mainittujen urakkasopimusten perusteella lasketun väitetyn "ylihinnan" osalta. Valtion oikeus vaatia viivästyskorkoa oli siten joka tapauksessa vanhentunut. Valtio ei ollut esittänyt saatavansa perusteesta ja määrästä sellaista korkolain 7 §:n edellyttämää selvitystä eikä myöskään maksuvaatimusta, jonka nojalla viivästyskoron maksuvelvollisuus olisi käynnistynyt. Viivästyskoron maksuvelvollisuus oli voinut siten alkaa korkolain 9 §:n nojalla aikaisintaan haasteen tiedoksiannosta lukien. Kantajan vaatimus oli myös ristiriitainen: kantaja väitti yhtäältä, ettei se ollut ollut edes tietoinen väitetystä saatavastaan antaessaan vanhentumisen katkaisuilmoituksen, mutta toisaalta kantaja väitti esittäneensä katkaisuilmoituksessaan korkolain tarkoittaman yksilöidyn selvityksen väitetystä saatavastaan ja sen perusteesta. Korkolain edellyttämän selvityksen tekeminen tilanteessa, jossa velkoja ei oman käsityksensä mukaan ollut tietoinen väitetystä saatavastaan, oli mahdotonta. Siltä osin kuin kantaja oli muuttanut kannevaatimuksiaan oikeudenkäynnin aikana, viivästyskoron oli mahdollista alkaa juosta aikaisintaan vaatimuksen esittämisestä.

69

3.2 VLT Trading Oy:n konkurssipesä

3.2.1 Vastaus ja vaatimukset Konkurssipesä on vaatinut että käräjäoikeus 1) ensisijaisesti jättää kanteen tutkimatta; 2) toissijaisesti hylkää kanteen, tai ainakin antaa vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:n tai kyseisestä lainkohdasta ilmenevien periaatteiden perusteella määräyksen korvausvastuun lopullisesta jakautumisesta yhteisvastuullisten kesken; sekä 3) velvoittaa kantajan korvaamaan vastaajalle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Vastaajan asemasta / Taustaa VLT Tradingiä kohtaan oli ollut Helsingin käräjäoikeudessa vireillä kahdeksan ennen yhtiön konkurssia 17.12.2009 vireille tullutta kannetta. Kanteissa VLT Tradingille esitetyt vaatimukset olivat olleet yhteensä pääomaltaan 33.499.806,02 euroa. Edellä mainittujen oikeudenkäyntien kantajat olivat valvoneet saataviaan ja viivästysseuraamuksia VLT Tradingin konkurssissa 24.6.2010 järjestetyssä konkurssivalvonnassa yhteensä enintään 72.843.919,24 eurolla. Aikaisemmin vireillä olleiden kanteiden lisäksi yhtiön konkurssissa valvonnan oli tehnyt 11 kuntaa, joilla ei aikaisemmin ollut ollut vireillä oikeudenkäyntiä VLT Tradingiä kohtaan. Uusien valvontojen enimmäismäärä oli ollut 12.258.337,54 euroa, joka oli valvojien lausumissa täsmentynyt 6.347.960,85 euroon. Kaikki "uudet" asiat oli jätetty lepäämään ja odottelemaan yhteiskäsittelyssä olevien juttujen ratkaisua. Konkurssipesän 17.2.2010 kokoontunut velkojainkokous oli päättänyt, että konkurssipesä osallistui vireillä oleviin oikeudenkäynteihin saatavien olemassaolon, määrän sekä lopulta velkojille maksettavien jako-osuuksien selvittämiseksi. Konkurssipesän kannalta myös aikaisemmin vireillä olleet oikeudenkäynnit olivat siten asiallisesti riitautusprosesseja. Riitautusprosessin asema oli sittemmin myös tullut viralliseksi, sillä VLT Tradingin konkurssissa vahvistetun jakoluettelon mukaan kantajien saatavat huomioitiin oikeudenkäyntien lainvoimaisten lopputulosten mukaisina. Velkojien yhdenvertaisen kohtelun vuoksi konkurssihallinto oli riitauttanut kaikki vahingonkorvauksia koskevat valvonnat vireillä olevasta oikeudenkäynnistä riippumatta. Konkurssipesä intressinä

70

asiassa oli saada aikaan lainvoimainen jakoluettelo taloudellisella ja velkojien kannalta yhdenvertaisella tavalla. Konkurssipesää kohtaan esitetyt vaatimukset oli suurelta osin esitetty yhteisvastuullisesti yhtä tai useampaa kanssavastaajaa kohtaan. Jotta jakoluettelo olisi valmis nyt puheena olevien oikeudenkäyntien jälkeen ja vältettäisiin erillinen vastuun jakautumista koskeva oikeudenkäyntien sarja, tuli mahdollisessa yhteisvastuutilanteessa selvittää samalla myös yhteisvastuullisten velallisten keskinäinen vastuu vahingosta.

3.2.2 Perusteet

Konkurssisaatavilla oli oltava laillinen peruste. Valtatie Oy:n kilpailusääntöjen vastaista toimintaa ja sen vaikutusta ei ollut tutkittu yksittäisissä sopimuksissa. Kantajan vaatimukset olivat perusteettomia, eikä väitetyn vahingon ja VLT Tradingin toiminnan välillä ollut ollut syy-yhteyttä. 1. Korvausvastuun oikeudellisista perusteista Julkisyhteisö oli täyttänyt tienpäällystyspalveluja ostaessaan lain mukaista tienpitovelvoitettaan, eikä se ollut harjoittanut elinkeinotoimintaa. Kyse oli lakiin perustuvasta toiminnasta ilman taloudellisen edun tavoittelua. Kyse ei ollut julkisen vallan käytöstä. Elinkeinonharjoittamisen raja ei ollut sama kuin julkisen vallan käytön. Todellisuudessa suuri osa julkisyhteisöjen toiminnasta jäi elinkeinotoiminnan ja julkisen vallan käytön "väliin". Lailla säätämisen vaatimus esti KRL 18a §:n laajentavan tulkinnan. Espoo ei ollut KRL:ssa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja, eikä sillä siten ollut asiavaltuutta esittää KRL 18a §:ään perustuvia vaatimuksia. Kanne oli KRL:iin perustuvilta osin jätettävä tutkimatta tai hylättävä lakiin perustumattomana. Kilpailunrajoituksista aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta oli säädetty erikseen, eikä vahingonkorvauslakia sovellettu sopimussuhteisiin. Vahingonkorvauslakiin perustuvilta osin kanne oli hylättävä. Kaikkiin vaatimuksiin liittyi ainakin yksi sopimusoikeudellinen suhde urakoitsijaan. Urakkasuhdetta oli arvioitava ensisijaisesti sopimusoikeudellisin normein ja periaattein. Niissä tapauksissa, joissa Valtatie Oy ei ollut ollut minkäänlaisessa sopimussuhteessa kantajaan, ja joissa se ei ollut vastaanottanut urakkahintaa tai muutenkaan hyötynyt urakkasopimuksista, ei ollut perustetta vaatia vahingonkorvausta tai muuta hyvitystä.

71

VLT Trading ei ollut toiminut moitittavasti kantajaan nähden, eikä yksittäisissä sopimuksissa kantajiin nähden. Asiassa oli kyse vahingonkorvauksesta. Kantajien esittämät muut vastuuperusteet ja juridiset rakennelmat olivat turhia. Väitetty korvausvelvollisuus ei perustunut oikeustoimilain pätemättömyysperusteisiin, eikä asiassa ollut perusteita pitää sopimusta pätemättömänä. Hintaehdon sovittelulle ei ollut perusteita. Vastaaja ei ollut hyötynyt kanteessa kuvatuista menettelyistä, eivätkä perusteettoman edun palautusta koskevat oikeusperiaatteet soveltuneet tapaukseen. 2. Saatavien vanhentuminen Vanhentumisajat olivat alkaneet viimeistään Kilpailuviraston julkaisemasta tiedotteesta 19.6.2003 tai viimeistään 31.3.2004 jätetystä seuraamusmaksuesityksestä, jonka jälkeen myös Kuntaliitto oli ohjeistanut kuntia toimimaan asiassa vanhentumisen katkaisemiseksi. Kantajien lähettämissä vanhentumisen katkaisuilmoituksissa oli viitattu seuraamusmaksuesitykseen, joten kantajat olivat olleet tietoisia vahingon aiheutumisesta. Kantaja ei ollut nostanut kannetta KRL 18a §:n 3 momentin mukaisessa määräajassa, joten KRL:iin perustuvat vaatimukset olivat vanhentuneet. Jos kantaja ei ollut katkaissut vanhentumista vanhentumislain mukaisesti, olivat vaatimukset muiden korvausperusteiden osalta vanhentuneet. Jos vastuu perustuisi KRL 18a §:n tai johonkin muuhun sopimussuhteesta riippumattomaan yhteisvastuuseen, oli kantajan osoitettava säilyttäneensä puhevaltansa kaikkia yhteisvastuussa olevia kohtaan. Saatavan vanhentumisen katkaisemisen laiminlyönti muihin yhteisvastuullisiin velallisiin nähden muutti velan vanhentumisesta annetun lain 19 §:n 2 momentin mukaan velallisten vastuun pääluvun mukaiseksi. Ennen konkurssin alkamista 17.12.2009 vanhentuneita saatavia ei voinut vahvistaa konkurssissa maksettavaksi. 3. Väitetystä vahingosta Tarjous- ja urakkahinnan muodostumiseen olivat vaikuttaneet yksittäisessä tarjouskilpailussa lukuisat eri muuttujat. Yleisistä tutkimuksista ei saanut tukea yksittäisen sopimuksen tarkasteluun. Kartellin vaikutukset eivät olleet olleet aikaisemman kilpailuoikeudellisen hallintoprosessin kohteena, eikä hallintoprosessista

72

voitu saada johtoa vahingonkorvausvaatimusten ratkaisemiseen tässä oikeudenkäynnissä. Ylihinnan määrää ei voitu päätellä yksittäisistä urakkasopimuksista tai hinnanmuutoksista yksittäisen kunnan alueella. Vaatimukset olivat vaihdelleet välillä 10 - 30 prosenttia urakkahinnoista, mikä oli liian suuri vaihteluväli. Kartelli ei ollut voinut vaikuttaa toisen kunnan alueella 10 prosenttia ja toisen 30 prosenttia hintoja kohottavasti. Mikään tiedossa oleva seikka, myöskään urakoiden hinnat eivät tukeneet tällaista vaihtelua. Näyttötaakka vahingon syntymisestä ja määrästä oli kantajalla. Markkinoilla oli jatkuvasti ollut toimijoita, jotka eivät olleet osallistuneet kartelliin. Vastaajan toiminnan tuloskaan ei antanut viitteitä kantajan väittämien kartellissa sovittujen ylihintojen perimisestä. Nämä seikat olivat ristiriidassa kartellin tehosta esitettyjen väitteiden kanssa. Pelkkä markkinoiden jakaminen ei ollut aiheuttanut vahinkoa kantajalle ainakaan kanteessa vaaditulla tavalla. Kantajan oman selvityksen ylittävät vaatimukset olivat ainakin kokonaan vailla luotettavaa selvitystä ja näyttöä. Yleisiä tutkimuksia ja näkemyksiä kartellien vahingollisuudesta muilla markkinoilla ei voitu pitää näyttönä vahingosta. Kansainväliset selvitykset eivät osoittaneet tässä tapauksessa asfalttikartellin aiheuttaman vahingon suuruutta. Asfalttikartellin oli todettu KHO:n päätöksen perusteluissa keskeytyneen vuosina 1996 ja 1997 markkinoihin vaikuttaneen ns. hintasodan vuoksi. Tilaajat eivät olleet kärsineet vahinkoa ainakaan sanottuna ajanjaksona. 4. Arvonlisäveron osuus Kaikki vaatimukset arvonlisäveron korvaamisesta olivat perusteettomia. Valtio oli ollut lopullinen veronsaaja arvonlisäveronkin osalta ja arvonlisäveron periminen toiseen kertaan johti vahingonkorvausoikeudellisen rikastumiskiellon rikkomiseen. Kantajalle ei ollut voinut koitua vahinkoa arvonlisäveron osuudesta, eikä sitä tullut ottaa huomioon mahdollisia korvauksia laskettaessa. Tältä osin kanne oli hylättävä. 5. Korkovaatimukset Vaatimus tuottokoron maksamisesta vahingonkorvausvelalle vahinkotapahtumasta lukien oli lakiin perustumaton. Missään tapauksessa konkurssipesä ei ollut koronmaksuvelvollinen tai

73

velvollinen maksamaan muuta koron suuruista korvausta tai hyvitystä mahdollisesti korvattaville määrille. Vastaajayhtiön konkurssiin asettamisen takia korko voitiin laskea konkurssiinasettamishetkeen, eli 17.12.2009, saakka kertyneille viivästysseuraamuksille. Kantajan esittämät korkovaatimukset olivat siten joka tapauksessa viimesijaisia 17.12.2009 jälkeiseltä ajalta. 6. Vastuun jakamisesta Jos konkurssipesän katsotaan joiltain osin olevan yhteisvastuussa muiden vastaajien kanssa, käräjäoikeuden tuli lausua vastuun lopullisesta jakautumisesta yhteisvastuullisten vastaajien kesken vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:n säännös huomioiden. Valtatie Oy:n osuus kartellin ylläpitämisessä sekä kartellista saama hyöty oli ollut vaatimaton erityisesti Lemminkäiseen verrattuna. Yhteisvastuutilanteessa lopullisen vastuu tuli määrätä joko markkinaosuuksien tai KHO:n määräämien seuraamusmaksujen suhteessa.

74

3.3 Skanska Asfaltti Oy


Skanska Asfaltti on vaatinut, että käräjäoikeus 1) jättää kannevaatimukset tutkimatta tai hylkää ne kantajalta puuttuvan asiavaltuuden vuoksi siltä osin kuin vaatimukset perustuvat KRL 18a §:ään; 2) hylkää vaatimukset vanhentuneilta osin; 3) hylkää kaikki vaatimukset puhevallan menettämisen perusteella tai perusteettomina; 4) jos se ei hylkää kannetta kokonaisuudessaan, toissijaisesti 4.1) sovittelee Skanska Asfaltin korvausvelvollisuutta määrän osalta ja 4.2) vahvistaa kantajan ja Sata-Asfaltin välisiin sopimuksiin perustuvan Skanska Asfaltin vastuun vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:n perusteella nollaan (0) euroon tai enintään pääluvun (1/8) mukaiseksi; sekä 5) velvoittaa kantajan korvaamaan Skanska Asfaltin oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Taustaa

Valtion Skanska Asfalttiin kohdistamat vaatimukset perustuivat 39 urakkasopimukseen, joissa valtion sopimuskumppanina oli ollut joko Skanska, Asfaltti-Tekra tai Sata-Asfaltti. Skanska-konserni oli tullut Suomen asfalttimarkkinoille hankkimalla yksinomaisen määräysvallan Asfaltti-Tekra Oy:stä 31.12.1997 tehdyllä kaupalla. Tätä ennen se oli ollut Asfaltti-Tekran vähemmistöosakkaana vuoden 1996 tammikuusta alkaen. Asfaltti-Tekra oli 22.3.2000 ostanut Sata-Asfaltin osakekannan. Sata-Asfaltti oli purettu 12.12.2000 selvitystilamenettelyssä osakeyhtiölain (734/1978) 13 luvun mukaisesti ja selvitystilamenettelyn aloittaminen sekä purkautuminen oli merkitty kaupparekisteriin. Purkamisen yhteydessä Sata-Asfaltin liiketoiminnot olivat siirtyneet Asfaltti-Tekralle, jonka nimi oli muutettu samalla Skanska Asfaltiksi. Ennen vuotta 2000 Asfaltti-Tekra oli ollut pieni, pääosin Kuopion alueella toiminut perheyritys, jonka markkinaosuus oli ollut noin yhden prosentin luokkaa. Osassa sopimuksia oli kantajan sopimuskumppanina ollut Asfaltti-Tekra Oy Savatie. Asfaltti-Tekra oli ostanut

75

rovaniemeläisen perheyhtiön Savatie Oy:n asfaltointi- ja tienpäällystysalan liiketoiminnat helmikuussa 2000. Kyseinen yksikkö oli käyttänyt toiminimenään Asfaltti-Tekra Oy Savatietä joulukuuhun 2000 saakka, jonka jälkeen nimi oli muutettu Skanska Asfaltiksi.

3.3.2 Perusteet

1. Valtio ei ollut maksanut urakoista ylihintaa, sille ei ollut aiheutunut väitettyä vahinkoa, eikä Skanska Asfaltti ollut saanut perusteetonta etua 1.1. KHO:n päätöksen perusteella ei voitu tehdä johtopäätöksiä kartellin tai siinä esitetyn näytön hintavaikutuksesta yksittäisissä urakkasopimuksissa KHO:n päätöksessä ei käsitelty Skanska Asfaltin menettelyä yksittäisissä urakkasopimuksissa, tai todettu yksittäisten urakkasopimusten tai niiden määräysten olleen miltään osin kilpailusääntöjen vastaisia. KHO:n päätös ei koskenut yhtiöiden menettelyä suorahankintana tehtyjen sopimusten osalta, vaan päätös rajoittui tarjouskartellin vahvistamiseen. KHO:n päätöksen oikeusvoima rajoittui ratkaisun oikeudellisesti relevanttiin lopputulokseen, jossa oli todettu kartellin olemassaolo ja siihen osallistuneille yrityksille määrätty seuraamusmaksu. Muilta osin KHO:n päätöksellä ei ollut oikeusvoimaa nyt käsiteltävänä olevassa riita-asiassa. KHO:n ratkaisun todistusvaikutus riita-asian oikeudenkäynnissä oli rajallinen. Näytön arviointi poikkesi hallintoasioissa merkittävästi riita-asioiden oikeudenkäyntimenettelystä. KHO:ssa esitetyn todistelun ja siitä tehtyjen päätelmien huomioon ottaminen näyttönä nyt käsiteltävänä olevassa riita-asiassa oli oikeudenkäynnin välittömyyden vastaista. Kilpailurikkomukseen perustuva kanne poikkesi vaaditun näytön osalta pelkän kilpailurikkomuksen toteamisen edellyttämästä kilpailuoikeudellisesta näytöstä. Kartellikiellon soveltaminen ei edellyttänyt, että kilpailunrajoituksella oli vahingollisia vaikutuksia. Riidatonta oli, että seuraavat urakat oli kilpailutettu ennen 2.5.1994: (i) T7/1994: Sata-Asfaltin tarjous 16.3.1994 (ii) KeS 6/1994: Asfaltti-Tekran tarjous 20.4.1994 (iii) H 2/1994: Sata-Asfaltin tarjous 19.4.1994 (iv) H 10/1994: Sata-Asfaltin tarjous 13.4.1994.

76

1.2. Näyttötaakasta Valtiolla oli näyttötaakka kilpailurikkomuksesta tai muusta tuottamuksellisesta menettelystä kunkin sopimuksen osalta erikseen, kartellista aiheutuneesta konkreettisesta vahingosta sekä lisäksi vahingonkorvausoikeudessa edellytetystä suorasta ja välittömästä syy-yhteydestä vastaajan moitittavaan menettelyn ja aiheutuneen vahingon välillä. Valtiolla oli tässä asiassa kantajana näyttötaakka myös sopimusrikkomusvastuuseen perustuen vastaajan tuottamuksesta. 2. Valtio oli laiminlyönyt reklamaatiovelvollisuutensa Sopimusosapuolen oli reklamoitava sopimuskumppaniaan mahdollisesta sopimushäiriöstä, tässä tapauksessa valtion Skanskalle, Asfaltti-Tekralle tai Sata-Asfaltille väitetysti maksamastaan ylihinnasta. Reklamaatio oli tehtävä kohtuullisessa ajassa siitä, kun sopimuskumppani oli saanut tiedon tai sen oli pitänyt saada tieto hyvityksen perusteena olevasta seikasta, sillä uhalla, että kysymyksessä oleva osapuoli menettää oikeuden vedota mahdolliseen suoritushäiriöön ja hänen katsotaan hiljaisesti hyväksyneen sopimuksen. Reklamaatio tuli tehdä myös epäselvemmissä tapauksissa. Valtio/tiehallinto oli saanut tiedon väitetystä ylihinnasta 7.3.2002, jolloin Kilpailuvirasto oli tiedottanut yllätystarkastusten käynnistämisestä useissa asfalttiyrityksissä, tai viimeistään 19.6.2003, jolloin Kilpailuvirasto oli tiedottanut asfalttikartelliselvitysten valmistumisesta. Tiehallinto oli valmistellut kartellitutkimuksia yhteistyössä Kilpailuviraston kanssa, ja saanut tietoa asiasta jo valmistelun aikana. Tielaitostuotanto oli ollut tietoinen yritysten välisestä kielletystä yhteistyöstä jo ennen kuin Kilpailuvirasto oli aloittanut tutkimuksensa. Valtio oli kanteen nostaessaan 17.6.2008 itsekin laskenut tietoisuuteen perustuvan määräajan siitä, kun Kilpailuvirasto oli 18.6.2003 pyytänyt valtion omistamalta silloiselta Tieliikelaitokselta selvitystä sitä ja sen edeltäjää Tielaitos-tuotantoa kohtaan esitettyjen kartelliepäilyjen johdosta. Sillä, että Skanska oli kiistänyt osallisuutensa kartelliin ei ollut merkitystä reklamaatiovelvollisuuden osalta. Kohtuullinen reklamaatioaika oli yhdestä tai kahdesta viikosta enintään neljään kuukautta tiedon saannista. Valtio oli toimittanut katkaisuilmoitukset Skanska Asfaltille urakkasopimuskohtaisesti vasta 5.5.2004 - 22.12.2006 välisenä aikana. Valtio oli viivytellyt tietoisesti reklamaatioilmoituksen jättämisessä. Se ei ollut reklamoinut väittämästään ylihinnasta viipymättä, vaan lähes kaikkien sopimusten osalta jättänyt vanhentumista koskevan ilmoituksen vasta vanhentumislain mukaisen vanhentumisajan viimeisinä päivinä.

77

Valtio oli laiminlyönyt reklamoida Skanska Asfaltille väittämästään ylihinnasta viimeistään 7.7.2002 tai ainakin 19.10.2003 mennessä. Valtio oli siten menettänyt oikeuden esittää vaatimuksia Skanska Asfalttia kohtaan. 3. Suomen valtion väitetyt saatavat Skanska Asfaltilta olivat vanhentuneet 3.1. Vanhentumisajan alkaminen Kaikkien korvausperusteiden osalta vanhentumisajan alkamisen kannalta ratkaiseva hetki oli ajankohta, jolloin vahingonkärsijällä oli objektiivisesti arvioituna korvausvaatimuksen tekemiseksi riittävät tiedot tosiasioista, eikä se edellyttänyt selvyyttä kaikista korvaukseen liittyvistä seikoista. Tietoisuuden syntyminen ei siten ollut yhteydessä siihen, milloin vahingonkärsijä tosiasiallisesti oli saanut tiedon kilpailuasiasta ja siinä annetuista ratkaisuista, taikka siitä milloin mahdollista oikeudenkäyntiä varten tarvittavat todisteet oli saatu ja milloin vaadittava korvausmäärä oli täsmentynyt. Valtio/Tiehallinto oli saanut tai ainakin sen olisi pitänyt saada tieto väitetystä ylihinnasta 7.3.2002, jolloin Kilpailuvirasto oli tiedottanut yllätystarkastusten käynnistämisestä useissa asfalttiyrityksissä. Viimeistään valtio oli saanut tai ainakin sen olisi pitänyt saada tieto asiasta 19.6.2003, jolloin Kilpailuvirasto oli tiedottanut asfalttikartelliselvitysten valmistumisesta ja julkistanut kartelliepäilyjen kohteena olleiden yhtiöiden nimet. Lisäksi tiehallinto oli valmistellut kartellitutkimuksia tiiviissä yhteistyössä Kilpailuviraston kanssa, ja siten saanut tietoa asiasta jo valmistelun aikana. Samaan aikaan asiaa oli käsitelty laajasti julkisuudessa. Kantajan tosiasiallinen tietoisuus oli varmistunut aivan viimeistään Kilpailuviraston markkinaoikeudelle 31.3.2004 tekemän seuraamusmaksuesityksen jälkeen. Valtio ei ollut saanut kilpailuprosessin seurauksena mitään lisätietoa väitetystä vahingosta tai sen määrästä verrattuna tietoon, jonka Kilpailuvirasto oli julkistanut 19.6.2003 tutkimustensa päätyttyä. Vahinkojen määrää ei ollut selvitetty kilpailuprosessissa, eivätkä markkinaoikeuden ja KHO:n päätökset koskeneet kanteiden kohteena olevia yksittäisiä urakkasopimuksia ja niiden hinnoittelua. Valtion tekemiin vanhentumisen katkaisuilmoituksiin oli sisältynyt kaikki tieto, joka oli vaadittu vanhentumisajan alkamiseksi. Valtiolla oli ollut vaadittu tieto mahdollisesta vahingosta ja siitä mahdollisesti vastuussa olevasta tahosta joka tapauksessa ennen ensimmäistä toimittamaansa vanhentumisen katkaisuilmoitusta, joka oli päivätty 26.4.2004.

78

Yleinen kymmenen vuoden vanhentumisaika ei ollut alkanut aikaisintaan maksujen suorittamisesta, vaan vanhentumisasetuksen 1 §:n mukaisesti saamisen syntymisestä eli tässä sopimuksen tekemisestä. Vanhentumisen katkaisu oli tullut tehdä viimeistään kymmenen vuoden kuluttua sopimuksen allekirjoituspäivästä tai viimeistään 31.12.2006. Voimaantulosäännöksen perusteella 1.1.2007 jälkeen ei sopimuksen allekirjoituspäivä enää vaikuttanut vanhentumista myöhentävästi, joten 1.1.2007 vanhentuivat kaikki sellaiset saatavat, joiden osalta ei vanhentumista ollut siihen mennessä katkaistu. Kaikki vanhentumislain mukaisen kymmenen vuoden vanhentumisajan perusteella vanhentuneet saatavat olivat vanhentuneet myös KRL 18 a §:n perustuvien vaatimusten osalta. 3.1.2. EU-oikeuden merkityksestä Suomen kansallisen lainsäädännön vanhentumissäännökset eivät tehneet vahingonkorvauksen vaatimista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, eikä Suomen vanhentumissäännöstö ollut ristiriidassa eurooppaoikeuden kanssa. Kantajalla oli ollut mahdollisuus katkaista väitettyjen saataviensa vanhentuminen. Siltä osin kuin kantaja oli laiminlyönyt vanhentumisen katkaisemisen, kyse ei ollut Suomen kansallisen lainsäädännön vanhentumissäännösten tiukkuudesta, vaan kantajan oman passiivisuuden ja/tai huolimattomuuden johdosta tapahtuneesta väitetyn maksuvelvollisuuden raukeamisesta. Suomen kansallisen lainsäädännön vanhentumissäännökset täyttivät myös EU-oikeuden vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden vaatimukset. EU-oikeus ei sivuuttanut kansallisia lakiin perustuvia vanhentumissäännöksiä. 3.2. Valtion saatavien vanhentuminen 3.2.1 Kantajan esittämät vaatimukset kuuden uuden urakkasopimuksen perusteella Kantaja oli esittänyt vaatimuksia kuuden urakkasopimuksen (SK Nilsiän paikallistie 1995 / Asfaltti-Tekra, H8 SOP 1995 / Sata-Asfaltti, IPA 2/1998 / Sata-Asfaltti, IPA 3/1999 / Asfaltti-Tekra, EPA 8 Eura/1999 / Sata-Asfaltti ja IPA 2/1999 / Sata-Asfaltti) osalta Skanska Asfalttia kohtaan ensimmäisen kerran 10.4.2012. Kaikki kyseisiin sopimuksiin perustuvat vaatimukset olivat vanhentuneet sekä vanhentumislain kolmen ja kymmenen vuoden vanhentumisaikojen että KRL 18a §:n kanneajan perusteella.

79

3.2.2. KRL 18a §:ään perustuvat vaatimukset Valtio oli laittanut kanteen vireille Skanskan Asfalttia vastaan 17.6.2008 eli myöhemmin kuin viisi vuotta sen jälkeen, kun se oli saanut tiedon väitetystä ylihinnasta. Sen sijaan Sata-Asfaltin selvityspesää vastaan kannetta ei ollut laitettu vireille vieläkään mennessä. Valtio ei ollut minkään kanteen kohteena olevan urakkasopimuksen osalta pannut vireille KRL:iin perustuvia vaatimuksiaan lain edellyttämässä viiden vuoden määräajassa. KRL:n mukainen vanhentumisaika oli merkityksetön ennen 1.10.1998 tehtyjen urakkasopimusten osalta. KRL:iin perustuvat vaatimukset olivat vanhentuneet. 3.2.3. Muihin kanneperusteisiin perustuvat vaatimukset Valtion katkaisuilmoituksilla oli katkaistu vain kyseisissä katkaisuilmoituksissa nimenomaisesti mainittuihin urakkasopimuksiin liittyvien vaatimusten vanhentuminen. Kantaja oli nimenomaisesti ilmoittanut, että katkaisuilmoitus oli koskenut vain siinä mainittuja sopimuksia. Muiden sopimusten osalta vanhentumisen katkaisutoimeksi ei riittänyt katkaisuilmoituksiin sisältynyt huomautus, että kantaja tuli esittämään vaatimuksia muihin sopimuksiin liittyen erikseen. Kantaja oli itse myöntänyt katkaisseen vanhentumisen ainoastaan 2.5.1994 - 1.10.1998 välisenä aikana solmittujen urakkasopimusten osalta. Yleinen kymmenen vuoden vanhentumisaika ei ollut alkanut aikaisintaan maksujen suorittamisesta, vaan vanhentumisasetuksen 1 §:n mukaisesti saamisen syntymisestä eli tässä sopimuksen tekemisestä. Vastaavasti myös vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukainen kymmenen vuoden enimmäisaika alkoi sopimuksen allekirjoituspäivästä. Kymmenen vuoden vanhentumisajan nojalla olivat vanhentuneet seuraavia sopimuksia koskevat kantajan väitetyt saatavat Skanska-Asfaltilta: - Keski-Suomi: KeS 1/1996 urakkasopimuksen päivämäärä oli 23.4.1996 ja se oli vanhentunut 23.4.2006. Vanhentumisen katkaisuilmoitus oli annettu tiedoksi 24.4.2006 eli yli 10 vuotta allekirjoituspäivästä. - Uusimaa: U2/1995 urakkasopimuksen päivämäärä oli 26.4.1995 ja se oli vanhentunut 26.4.2005. Katkaisuilmoituksen (päivätty 14.4.2005) tiedoksisaantipäivä ei ilmennyt katkaisuilmoituksesta. Seuraavien sopimusten osalta ei vanhentumista ollut katkaistu lainkaan ennen haastehakemuksen tiedoksiantopäivää 15.8.2008. Tämän seurauksena nämä vaatimukset olivat vanhentuneet vanhentumislain voimaantulosäännös huomioon ottaen kolmen vuoden vanhentumisajan perusteella:

80

- Savo-Karjala: Sata-Asfaltin tienpäällystysurakka IPA 23/2000; sopimuksen päivämäärä 13.6.2000, - Vaasa: Asfaltti Tekra Oy Savatien tienpäällystysurakka REST 2000 osaurakka LPA V5/2000; sopimuksen päivämäärä 28.1.2000, - Oulu: Savatien tienpäällystysurakka PPA/1999, osaurakat A, F ja G; Asfaltti-Tekran vuonna 2000 tehty työ; sopimuksen päivämäärä 27.4.1999, - Oulu: Asfaltti Tekra Oy Savatien tienpäällystysurakka PPA1 /2000, osaurakka B; sopimuksen päivämäärä 30.3.2000, - Lappi: Asfaltti Tekra Oy Savatien tienpäällystysurakka REST 2000, osaurakat PPA 3/2000 ja EPA 6/2000; sopimuksen päivämäärä 16.5.2000, - Lappi: Asfaltti Tekra Oy Savatien tienpäällystysurakka PPA 2/2000, osaurakka A; sopimuksen päivämäärä 16.5.2000, - Lappi: Asfaltti Tekra Oy Savatien tienpäällystysurakka PPA/7/2000 URAREMO; sopimuksen päivämäärä 23.5.2000, - Häme: Asfaltti-Tekran tienpäällystysurakka, Tietuotannon aliurakointisopimus LPA-1 /2000; sopimuksen allekirjoituspäivä 14.6.2000, - Oulu: Asfaltti Tekra Oy Savatien tienpäällystysurakka PPA6/2000/REMO; sopimuksen päivämäärä 11.7.2000, - Uusimaa: Asfaltti-Tekran tienpäällystysurakka EPA 9/2000; sopimuksen päivämäärä 8.8.2000, - Häme: Skanska Asfaltin tienpäällystysurakka nro 7 TO 1901; sopimuksen päivämäärä 12.3.2001, - Lappi: Skanska Asfaltin tienpäällystysurakka, E4/E75 Torni-Kemi/ 2001 U01 2049, Urakkaosa B; sopimuksen päivämäärä 9.5.2001, - Lappi: Skanska Asfaltin tienpäällystysurakka Lappi 4 UraREMO/2001 U01 2042; sopimuksen päivämäärä 20.6.2001. Sata-Asfaltin urakkasopimuksiin perustuvien saatavien prekludoitumisen lisäksi valtio ei ollut katkaissut Sata-Asfaltin urakkasopimuksiin perustuvien saatavien vanhentumista suhteessa Sata-Asfalttiin, joten vaatimukset olivat vanhentuneet vanhentumislain kolmen ja kymmenen vuoden vanhentumisaikojen perusteella.

81

Valtion vaatimukset olivat edellä esitetyin perustein vanhentuneet vanhentumislain ja sen voimaantulosäännöksen perusteella kokonaisuudessaan seuraavien 24 urakkasopimuksen osalta: (i) U2/1995, (ii) U6/1996/PAB, (iii) EPA 9/2000, (iv) H 2/1994, (v) H 10/1994, (vi) Päällystysurakka nro 7 TO 1901, (vii) LPA-1/2000, (viii) KeS 1/1996, (ix) KeS 1/1997, (x) REST 2000 osaurakat PPA 3/2000 ja EPA 6/2000, (xi) PPA 2/2000 Osaurakka A, (xii) PPA 7/2000 URAREMO, (xiii) E4/E75 Tornio-Kemi/2001 UO 1 2049 Urakkaosa B, (xiv) Lappi 4 URAREMO 2001 UOa 2042, (xv) SK 3/1995, (xvi) SK 9/1996, (xvii) IPA 23/2000, (xviii) Tienpäällystysurakka T7/1994, (xix) T7b/1997, (xx) REST 2000 osaurakka LPA V5/2000, (xxi) 0 2/1995, (xxii) PPA 1/1999, osaurakat A, F ja G, (xxiii) PPA6/2000/REMO, (xxiv) PPA1/2000, osaurakka B. Muidenkin urakkasopimusten osalta (KaS 2/1995, TM 4/1996, LPA 1/1998, LTA-6, KeS 6/1994, KeS 13/1994, SK 2/1996, SK 2/1997, OuLap 2001, R01 211 ja RP1 Oulu2001) valtion saatavat olivat katkaisuilmoituksissa ilmoitettujen enimmäismäärien ylittävin osin vanhentuneet. Valtio oli Skanska Asfaltille toimittamissaan vanhentumisen katkaisuilmoituksissa itse rajannut aiheutuneeksi väitetyn määrän ilmoittamalla nimenomaisesti vaatimustensa enimmäismäärän eli määrittänyt sen, mitä se tulee enintään vaatimaan. Tästä johtuen vanhentuminen oli voinut katketa vain katkaisuilmoituksissa yksilöityihin ilmoitettuihin enimmäismääriin: KeS 6/1994 31.231,22 euroa KeS 13/1994 23.987,82 euroa H 2/1994 119.135,23 euroa H 10/1994 26.960,23 euroa T 7/1994 26.668,38 euroa KaS 2/1995 163.340,02 euroa

82

SK 3/1995 160.290,07 euroa O2/1995 152.907,77 euroa U 2/1995 97.500 euroa U6/1996/PAB 64.596,85 euroa SK 2/1996 155.566,88 euroa SK 9/1996 24.327,64 euroa KeS 1/1996 170.731,56 euroa KeS 1/1997 201.643,34 euroa TM4/1996 22.740,85 euroa OuLap 2001 294.632,99 euroa RP1Oulu 2001 138.002,75 euroa SK 2/1997 193.636,69 euroa LPA-1/1998, LTA-6 129.693,78 euroa T7b/1997 23.325,22 euroa Siltä osin kuin valtion vaatimukset ylittävät vanhentumisen katkaisuilmoituksissa ilmoitetut enimmäismäärät, olivat kantajan väitetyt, vuosien 1994 - 2001 perustuvat saatavat 2.220.919,29 euron ylittävin osin joka tapauksessa vanhentuneet. Lisäksi valtio ei ollut nostanut oikeustoimilain mukaista kohtuullistamis- ja/tai pätemättömyyskannetta kohtuullisessa ajassa sen jälkeen kun valtio oli saanut tiedon vaatimuksen perusteena olevista seikoista. 3.2.3. Vanhentumisen katkaiseminen muihin kartelliyhtiöihin nähden Vanhentumisen katkaisu muiden kartelliyhtiöiden, kuten Sata-Asfaltin, urakkasopimusten osalta oli tehty vasta vuonna 2008, ja vaatimukset olivat siten vanhentumislain perusteella vanhentuneet. KRL 18 a §:ään perustuvan yhteisvastuun osalta kanneajan kuluminen oli mahdollista katkaista ainoastaan kanteen vireillepanolla, eikä kantaja ollut kanteessaan esittänyt yhteisvastuuvaatimuksia Sata-Asfaltin osalta kaikkia kantajia kohtaan. Kantajan 5/2008 lähettämät kirjeet osoittivat kantajan vanhentumisajan alkamisen kannalta riittävän tietoisuuden jo huomattavasti ennen KHO:n päätöstä. Lisäksi yhteisvastuun voimassapitämiseksi vanhentuminen tuli katkaista myös purkautuneisiin yhtiöihin nähden. Vanhentumisen katkaisutoimi oli kohdistettava siihen tahoon, joka oli ollut itse osallisena kyseisessä velkasuhteessa. Kantajan ja Sata-Asfaltin urakkasopimusten osalta tämä taho oli ollut Sata-Asfaltin selvityspesä. Kantaja olisi voinut ja sen olisi myös pitänyt kohdistaa vaatimukset Sata-Asfaltin selvityspesään jatkettua selvitystilaa koskevien osakeyhtiölain säännösten perusteella, kuten se oli tehnyt Interasfaltti Oy:n toimintaan kohdistettujen vaatimusten osalta.

83

4. Asfaltti-Tekra ei ollut ollut mukana valtion asfaltointitöiden kartellissa ennen asfaltointikautta 1997 Valtion vaatimukset eivät vastanneet vuosina 1994 - 1996 allekirjoitettujen urakkasopimusten osalta Kilpailuviraston käsitystä siitä, milloin Asfaltti-Tekra oli liittynyt valtion töitä koskevaan kartelliin. Skanska/Asfaltti-Tekra oli ollut kartellin alkuvuosina mukana ainoastaan Kuopion talousalueen kuntien töissä. Skanska Asfaltti ei ollut syyllistynyt kilpailurikkomukseen kantajan urakoissa ainakaan ennen kesä/heinäkuuta 1996, eli käytännössä ennen päällystyskautta 1997, koska urakat oli kilpailutettu alkuvuodesta. Asfaltti-Tekra ei ollut sopinut niitä koskevasta tarjousyhteistyöstä muiden yritysten kanssa. Valtion esittämiin ennen vuotta 1997 solmittuihin urakkasopimuksiin perustuvat vaatimukset oli hylättävä. Myös seuraavassa esitetyt Sata-Asfaltin vuosien 1994 - 1996 urakkasopimuksiin perustuvat vaatimukset oli hylättävä ainakin siltä osin, kuin Skanska Asfalttia kohtaan esitetty vaatimus perustui yhteisvastuuseen. 5. Sata-Asfaltin sopimussuhteeseen perustuvat vaatimukset 5.1a. Valtion ja Sata-Asfaltin välisiin sopimuksiin perustuvat saatavat olivat julkisen haasteen johdosta prekludoituneet Sata-Asfaltti oli purettu 12.12.2000 aloitetussa selvitysmenettelyssä, jonka alkaminen oli merkitty kaupparekisteriin 20.12.2000. Purun seurauksena liiketoiminnot olivat siirtyneet Asfaltti-Tekralle, jonka nimi oli muutettu samalla Skanska Asfaltiksi. Sata-Asfaltin selvitystilamenettelyssä julkisen haasteen paikalletulopäivä oli ollut 4.7.2001. Sata-Asfaltin ja kantajan välisissä urakkasopimuksissa perityksi väitettyä ylihintaa ei ollut valvottu julkisessa haasteessa. Myöskään yhtiön selvitysmiehellä, Markus Heinolla, ei ollut ollut tietoa kilpailurikkomuksista tai väitetystä ylihinnasta ennen julkisen haasteen paikalletulopäivää. Prekludoitunutta saatavaa ei ollut mahdollista periä enää julkisen haasteen paikalletulopäivän jälkeen. Seuraaviin valtion ja Sata-Asfaltin välisiin sopimuksiin liittyvät vaatimukset olivat prekludoituneet : (Tiepiiri-sopimuksen pvm- urakkahinta (sis. alv)-vaatimus euroa (1/2012, sis. alv) Uusimaa - 20.5.1996 - 645.968,5 - 135.653,39 Häme - 23.5.1994 - 1.191.353,2 - 250.184,17 Häme - 23.5.1994 - 269.608,8 - 56.617,85

84

Keski-Suomi - 23.4.1996 - 1.707.315,6 - 358.536,28 Keski-Suomi - 22.4.1997 - 2.016.433,4 - 423.451,01 Savo-Karjala - 9.5.1995 - 1.602.900,7 - 336.609,15 Savo-Karjala - 8.5.1996 - 243.276,4 - 51.088,04 Savo-Karjala - 13.6.2000 - 1.211.466,1 - 254.407,88 Turku - 11.5.1994- 266.683,80 - 56.003,60 Turku - 26.5.1997 - 233.252,2 - 48.982,96 Oulu - 12.5.1995 - 1.529.077,7 - 321.106,32 Yhtä, 13.6.2000 solmittua sopimusta, lukuun ottamatta kaikki sopimukset olivat vuosilta 1994 - 1997, eli 3 - 7 vuotta ennen kuin selvitystila oli tullut vireille Hyvinkään käräjäoikeudessa. Kartelliepäilyt olivat tulleet esille vasta tämänkin jälkeen 7.3.2002. Vastaavalla tavalla prekludoituneita olivat myös kantajan 10.4.2012 esittämät uudet vaatimukset kantajan ja Sata-Asfaltin neljän urakkasopimuksen perusteella (H8 SOP/1995, IPA 2/1998, EPA 8/Eura 1999 ja IPA 2/1999). Valtio oli Sata-Asfaltin selvitysmenettelyssä laiminlyönyt ilmoittaa tuomioistuimelle väitetystä korvaussaatavastaan julkisen haasteen yhteydessä määrättyyn päivään 4.7.2001 mennessä. Saatava oli ollut tuntematon julkisessa haasteessa määrättynä päivänä ja sen oikeusperuste oli syntynyt ennen selvitystilan alkamista 12.12.2000. Valtiolla oli todistustaakka siitä, että saatava oli ollut velallisen tiedossa julkisen haasteen määräpäivänä 4.7.2001. Kartelliepäilyjä oli käsitelty julkisuudessa vasta 7.3.2002, 19.6.2003 ja 31.3.2004. Velka, tai sen perusteeseen ja määrän suuruusluokkaan liittyvät konkreettiset tosiseikat, eivät olleet olleet Sata-Asfaltin selvitysmiehen Markus Heinon tiedossa määräpäivänä 4.7.2001. Velan tunteminen olisi edellyttänyt, että selvitysmiehellä olisi ollut velan perusteeseen sekä määrän suuruusluokkaan liittyvät konkreettiset tosiseikat tiedossaan. Merkitystä ei ollut Skanska Asfaltin mahdollisella tietoisuudella Sata-Asfaltin osallistumisesta kartelliin, tai valtion ja Sata-Asfaltin välisiin sopimuksiin liittyvistä virheellisyyksistä. Siten valtion korvaussaatava oli selvitystilan paikalletulopäivänä valvomatta jätettynä ja tuntemattomana prekludoitunut ja lakannut. Vaatimukset oli näihin sopimuksiin perustuvilta osin hylättävä Kilpailuoikeudellisella taloudellisella seuraannolla ei ollut merkitystä prekludoitumista ja sen oikeusvaikutuksia arvioitaessa. Taloudellinen seuraanto ei mitätöinyt prekludoitumisen vaikutuksia. Suomen yhtiöoikeuden järjestelmä ja sen periaatteet eivät vahingonkorvausasiassa väistyneet sillä perusteella, että kysymys oli kilpailurikkomukseen perustuvasta vaateesta. Myöskään EU-oikeus ei edellyttänyt asian arvioimista toisin.

85

KRL 3 §:n elinkeinonharjoittajan määritelmällä tai muilla määritelmillä oli merkitystä vain KRL 18 a §:n voimaantulon 1.10.1998 jälkeisenä aikana, eli valtion ja Sata-Asfaltin välisissä sopimuksissa vain kolmen urakkasopimuksen osalta. KRL:n vahingonkorvaussäännös ei muutoinkaan edellyttänyt Suomen yhtiöoikeudellisen lainsäädännön sivuuttamista ja kantajan esittämät perustelut liittyivät ainoastaan kilpailuoikeudelliseen vastuuseen. Tässä asiassa oli kyse yksityisoikeudellisesta korvauskanteesta, eivätkä kilpailuoikeudelliseen vastuuseen liittyvät perustelut olleet merkityksellisiä. KHO:n päätöksessä todetulla vastuullisen tahon määräytymisellä seuraamusmaksun osalta ei ollut merkitystä arvioitaessa, oliko valtio voinut vaatia julkisen haasteen johdosta prekludoitunutta saatavaa Sata-Asfaltin liiketoiminnan vastaanottaneelta Skanska Asfaltilta. Myöskään seuraamusmaksun ja vahingonkorvaussaatavan maksunsaantijärjestyksellä ei ollut merkitystä arvioitaessa, tuliko kilpailuoikeudellinen taloudellinen seuraanto sovellettavaksi. Merkitystä oli hallintolainkäyttö- ja siviiliprosessin keskeisillä eroilla. Valtion olisi tullut kohdistaa korvausvaatimus Sata-Asfaltin selvityspesään jatkettua selvitystilaa koskevien osakeyhtiölain säännösten perusteella. Valtio ei ollut katkaissut nyt esittämiensä vaatimusten vanhentumista suhteessa Sata-Asfaltin selvityspesään, minkä johdosta vuosilta 1994 - 2000 peräisin olevat Sata-Asfaltin toimintaan liittyvät saatavat olivat vanhentumislain 3 ja 10 vuoden vanhentumisaikojen ja KRL:n 5 vuoden kanneajan perusteella vanhentuneet. Skanska Asfaltti oli sopimusperusteisesti esitettyjen vaatimusten osalta väärä vastaaja, eikä Skanska Asfaltti liiketoiminnan luovutuksensaajana muutoinkaan vastannut Sata-Asfalttia koskevista sopimusperusteisista vaatimuksista laajemmin kuin mikä olisi ollut Sata-Asfaltin vastuu suhteessa sopimuskumppaniinsa. Siten väitetyt vahingonkorvaussaatavat olivat prekludoituneet samalla tavalla sekä Sata-Asfaltin selvityspesään kuin Skanska Asfalttiinkin nähden. Selvitystilan jatkaminen ei itsessään tarkoittanut, että jo prekludoituneet saatavat siirtyisivät tunnettujen, ei-prekludoituneiden saatavien joukkoon. Yhtiöoikeudellista prekluusiota ei voitu sivuuttaa kilpailuoikeudellisen taloudellisen seuraannon perusteella. Skanska Asfaltti ei voinut olla vahingonkorvausvastuussa Sata-Asfaltin toiminnassa tapahtuneista väitetyistä rikkomuksista, vaan vahingonkorvauskanne olisi näiden osalta tullut nostaa Sata-Asfaltin selvityspesää vastaan.

86

Sata-Asfaltin selvitystilaan liittyvää prekluusiota koskeva asia oli ratkaistu oikeusvoimaisesti. Hyvinkään käräjäoikeus oli vuonna 2001 antanut todistuksen, jossa oli lueteltu velkojat, jotka olivat määräajassa ilmoittaneet saamisensa Sata-Asfaltilta. Käräjäoikeuden antaman ratkaisun EU-oikeudellinen oikeusvoimavaikutus esti EU-oikeudelliseen tehokkuusperiaatteeseen liittyvän taloudellisen seuraannon periaatteen soveltamisen siinäkin tilanteessa, että Sata-Asfaltin selvitystilaan liittyvän prekluusion katsottaisiin olevan ristiriidassa valtion EU-oikeudellisen vahingonkorvausoikeuden kanssa. Julkisen haasteen oikeusvoimavaikutus esti taloudellisen seuraannon ja tehokkuusperiaatteen soveltamisen. Prekluusio ei ollut menettänyt merkitystään EU-oikeudellisten periaatteiden perusteella. 5.1b. Taloudellisen seuraannon periaate ei soveltunut Taloudellisesta seuraannosta ei ollut säädetty laissa, eikä kyseistä periaatetta voitu soveltaa vastaajan vahingoksi perustuslaillisesta lailla säätämisen vaatimuksesta johtuen. Myöskään uusi kilpailulaki (948/2011) ei edellyttänyt, että taloudellisen seuraannon periaatetta tulisi soveltaa vahingonkorvausasiassa. Taloudellisen seuraannon periaatetta ei voitu soveltaa kilpailurikkomusta koskeviin yksityisoikeudellisiin vaatimuksiin. Prekluusion lisäksi jo kansallisesta prosessiautonomiasta itsessään seurasi, ettei tehokkuusperiaatteeseen liittyvää ja ainoastaan kilpailuprosessissa sovellettava taloudellisen seuraannon periaate soveltunut tässä asiassa, eikä eurooppaoikeus edellytä asian arvioimista toisin. Näin ollen Sata-Asfaltin toimintaan liittyviä vaatimuksia koskeva asia tuli ratkaista Suomen kansallisen lainsäädännön perusteella. Koska Suomen kansallinen lainsäädäntö ei sisältänyt säännöstä, jonka mukaan Skanska olisi miltään osin vastuussa Sata-Asfaltin toiminnasta väitetysti aiheutuneista vahingoista, oli Sata-Asfaltin solmimia urakkasopimuksia koskevat vaatimukset hylättävä perusteettomina. 5.2. Skanska ei ollut muullakaan perusteella vastuussa Sata-Asfaltin toiminnassa väitetysti aiheutuneesta vahingosta tai Sata-Asfaltin väitetysti saamasta perusteettomasta edusta 5.2.1. Perusteettoman edun palautuksen edellytykset eivät täyttyneet Skanska Asfaltti ei ollut saanut etua Sata-Asfaltin sopimuksista. Joka tapauksessa tuntematon velka oli prekludoitunut ja lakannut lopullisesti, eikä sitä ollut mahdollista periä myöskään perusteettoman edun palautuksena. Prekludoitunut saatava ei ollut velallisen saamaa perusteetonta hyötyä, vaan prekludoituminen johtui laista. Lisäksi Skanska Asfaltin saamaksi väitetyn edun ja valtion menettämäksi

87

väitetyn hyödyn välillä ei ollut syy-yhteyttä. Urakkasopimukset oli yhtä sopimusta lukuun ottamatta tehty kantajan ja Sata-Asfaltin välillä vuosina 1994 - 1997 ja Skanska Asfaltti oli tullut mukaan vasta vuonna 2000. Missään tapauksessa Sata-Asfaltin saamaksi väitetty perusteeton etu ei ollut myöhemmin siirtynyt sellaisenaan Skanska Asfaltille. Myöskään Skanska Asfaltin mahdollisesti tosiasiallisesti saamaksi katsottu epäsuora hyöty Sata-Asfaltin menettelyn johdosta ei ollut siirtynyt sillä tavalla valtiolta Skanskalle, että perusteettoman edun palautuksen edellytykset voisivat täyttyä. 5.2.2. Skanska Asfaltti ei Sata-Asfaltin emoyhtiönä vastannut tytäryhtiönsä aiheuttamaksi väitettyihin vahinkoihin perustuvista velvoitteista Skanska Asfaltti ei ollut vastuussa Sata-Asfalttiin kohdistuvista vaatimuksista yhtiöoikeudellisilla perusteilla. Emoyhtiö ei vastannut tytäryhtiön velvoitteista. Myöskään konsernin osalta laissa ei ollut poikkeusta. Skanska Asfaltti ei ollut yhtiöoikeudellisen samastuksen perusteella vastuullinen Sata-Asfaltin toimintaan liittyvistä velvoitteista. 5.2.3. Vahingonkorvauslain mukaisesta vastuusta Vahingonkorvauslakia ei sovellettu sopimukseen perustuviin korvausvaatimuksiin. Lisäksi valtio oli esittänyt Sata-Asfaltin osalta vaatimuksia Lemminkäistä ja konkurssipesää lukuun ottamatta vain Skanska Asfalttia kohtaan, eikä se ollut vaatinut korvausta myös muilta KHO:n päätöksen mukaan kartelliin osallistuneilta yhtiöiltä vahingonkorvauslain yhteisvastuusäännöksen edellyttämällä tavalla. Skanska Asfaltti ei ollut aiheuttanut tuottamuksellisella menettelyllään kantajan väittämää vahinkoa, eikä väitetyn vahingon ja Skanska Asfaltin menettelyn välillä ollut syy-yhteyttä. Skanska Asfaltti ei ollut Sata-Asfaltin toimista vastuussa vahingonkorvauslain yhteisvastuusäännösten perusteella. Sata-Asfaltin sopimuksiin kohdistuvat vaatimukset olivat Sata-Asfalttia kohtaan prekludoituneet, eikä siten ollut vastuuta, jota muut väitetyt yhteisvastuulliset olisivat jakamassa. Siltä osin kuin kantaja oli laiminlyönyt esittää vaatimuksia/katkaista vaatimusten vanhentumisen muiden väitetysti yhteisvastuuvelallisten eli kaikkien kartelliin osallistuneiden yhtiöiden osalta, vaatimukset olivat vanhentuneet ja Skanska Asfaltti vastasi vanhentumislain 19 §:n 2 momentin mukaisesti enintään pääluvun mukaisesta osuudesta. Se oli enintään 1/8 vanhentumisten myötä supistuneesta kantajan vaatimasta määrästä.

88

Sata-Asfalttia koskevat vaatimukset kiistettiin myös kaikilla muilla Skanska Asfaltin esittämillä perusteilla. 5.2.4. Syy-yhteys Asfaltti-Tekran ja väitetyn vahingon välillä Asfaltti-Tekran toiminnan ja väitetyn vahingon välillä ei ollut syy-yhteyttä eikä Skanska Asfaltti vastannut Sata-Asfaltin sopimussuhteessa aiheutuneeksi väitetystä vahingosta vahingonkorvauslain yhteisvastuusäännöksen tai KRL:n perusteella (vuoden 2000 sopimus ja kantajan 10.4.2012 esittämien uusien vaatimusten perusteena olevat EPA 8/Eura/1999 ja IPA 2/1999). Valtio esitti vaatimuksia vain Lemminkäistä, konkurssipesää ja Skanska Asfalttia kohtaan, eikä se vaatinut korvausta muilta KHO:n päätöksen mukaan kartelliin osallistuneilta yhtiöiltä. Skanska Asfaltin/ Asfaltti-Tekran osalta vastuuta perusteltiin ainoastaan yhtiön osallistumisella samaan kartelliin Sata-Asfaltin kanssa. Asfaltti-Tekra oli kuitenkin pieni ja paikallisesti lähinnä Kuopion alueella toiminut perheyritys, jonka asema asfaltointimarkkinoilla ja kartellissa oli ollut vähäinen. Viidentoista urakan osalta kanneperusteena oli kantajan ja Sata-Asfaltin välillä tehty sopimus, joista kymmenen sopimuksen osalta Asfaltti-Tekra ei ollut osallistunut Sata-Asfaltin voittamaan tarjouskilpailuun eikä ainakaan seitsemän osalta yhtiölle oltu edes lähetetty tarjouspyyntöä. Asfaltti-Tekra ei ollut myöskään lähettänyt ”tukitarjouksia”. Kahden urakan osalta ei ollut tiedossa, perustuiko sopimus tarjouskilpailuun ja oliko Asfaltti-Tekra osallistunut siihen. Kolmen Sata-Asfaltin urakan osalta Asfaltti-Tekra oli osallistunut tarjouskilpailuun, johon vaatimuksen kohteena oleva urakka oli perustunut. Muiden urakoiden osalta Asfaltti-Tekralla ei ollut ollut mahdollisuutta vaikuttaa tarjouskilpailuun osallistuneiden yritysten tarjoamiin hintoihin. Skanska Asfaltin ei ollut edes väitetty olleen kartellissa johtoasemassa tai muuten erityisessä asemassa. Riittävää ja välttämätöntä syy-yhteyttä Asfaltti-Tekran toiminnan ja valtiolle aiheutuneeksi väitetyn vahingon välillä ei ollut niidenkään urakoiden osalta, joista pidettyihin tarjouskilpailuihin Asfaltti-Tekra oli osallistunut. 6. Tarjouskilpailuja ei ollut järjestetty kaikista niistä sopimuksista, joiden perusteella korvausta vaadittiin, eikä näiden sopimusten osalta voinut olla kyse tarjouskartellista Kilpailuprosessissa käsittelyn kohteena oli ollut yritysten menettely urakkasopimuksia koskevissa tarjouskilpailuissa. KHO:n päätös ei koskenut suorahankintana tehtyjä päällystysurakoita eli sellaisia, jotka oli tilattu suoraan Skanska Asfaltilta ilman, että julkisista hankinnoista annetun lain mukaista tarjouskilpailua oli järjestetty ja tarjouspyyntöjä jätetty useille yrityksille. Tarjous oli pyydetty vain Skanska Asfaltilta.

89

Tarjouskartellia ei tällaisessa tilanteessa ollut olemassa. Suorahankintojen osalta ei ollut olemassa korvausperustetta. Suorahankintana tehdyissä tilauksissa Skanska Asfaltti tai sen edeltäjä eivät näiden urakoiden osalta olleet toimineet KRL:n vastaisesti. Urakkasopimus oli syntynyt suoran tilauksen ja kahdenkeskisten neuvotteluiden tuloksena ja myös sopimuksen ehdoista oli sovittu yhdessä. Näiden urakoiden osalta vastuuperusteena oleva tuottamuksellinen tai lainvastainen toiminta puuttui. Suorahankintana tehtyjen urakoiden yhteydessä valtiolta ylihintana aiheutuneeksi väitetty vahinko ei ollut syy-yhteydessä kartelliin tai Skanska Asfaltin osallisuuteen siinä. Nämä sopimukset olivat joka tapauksessa perustuneet kantajan ja Skanska Asfaltin tai sen edeltäjän välisiin suoriin neuvotteluihin. Niihin kartellilla tai Skanska Asfaltin osallisuudella siihen ei ollut ollut mitään vaikutusta. Suorahankinnat eivät olleet olleet mukana VATT:n tutkimuksessa, eikä valtio ollut näiden sopimusten osalta muutoinkaan esittänyt mitään selvitystä väittämästään normaalia hintatasoa korkeammasta hinnasta. Valtion vaatimuksista lähes viidesosa perustui urakoihin, jotka oli tilattu Asfaltti-Tekra Oy Savatieltä (myöhemmin Asfaltti-Tekra Oy) sen omaaman erityiskaluston ja -osaamisen takia suorahankintana. Näihin erityistöitä koskeviin urakoihin perustuvien pääomavaatimusten yhteenlaskettu määrä oli lähes 1,5 miljoonaa euroa: 1. Lapin tiepiirissä: REST 2000 Osaurakat, PPA 3/2000 ja EPA 6/2000, Asfaltti-Tekra Oy Savatien kanssa, vaadittu määrä 110.821,75 euroa. 2. Lapin tiepiirissä: PPA 7/2000 URAREMO, Asfaltti-Tekra Oy Savatien kanssa, vaadittu määrä 45.393,94 euroa. 3. Lapin tiepiirissä: Lappi 4 UraREMO 2001, Skanska Asfaltin kanssa, vaadittu määrä 92.734,15 euroa. 4. Vaasan tiepiirissä: REST 2000 - osaurakka LPA V5/2000, Asfaltti-Tekra Oy Savatien kanssa, vaadittu määrä 81.124,03 euroa. 5. Oulun tiepiirissä: PPA 6/2000/REMO, Asfaltti-Tekra Oy Savatien kanssa, vaadittu määrä 94.367,45 euroa. 6. Oulun tiepiirissä: PPA 1/2000 Osaurakka B, Asfaltti-Tekra Oy Savatien kanssa, vaadittu määrä 1.089.201,06 euroa. Muut asfalttiyritykset eivät olleet pystyneet tekemään urakoita, jotka olivat sisältäneet tierakenteen parantamista REST-menetelmällä (edellä urakat 1, 4 ja 6). Tällaista erityisosaamista ja -koneistoa vaativien töiden

90

osalta muut asfalttiyritykset eivät olleet olleet Savatie-yhtiöiden kilpailijoita, eivätkä ne olisi voineet sopia Savatie Oy:n kanssa, etteivät tarjoa ko. erityistöitä. Kun yritys oli monopoliasemassa, kartellisäännöt eivät ylipäänsä soveltuneet. Koska muut yritykset eivät olleet tehneet Skanska Asfaltin vuosisopimuksen mukaisia REST-töitä koko maassa eikä REMO tai URAREMO-töitä ainakaan Pohjois-Suomessa, ei näillä töillä edes ollut olemassa sellaista ”normaalia” eikä myöskään ”kartellin aiheuttamaa tasoa”, johon tilaaja olisi voinut verrata Skanska Asfaltin hintatasoa ja erehtyä. Skanska Asfaltin käyttämässä tekniikassa oltiin hyödynnetty vanhaa asfalttimassaa ja säästetty kustannuksia. Tilaaja oli tämän vuoksi saanut tosiasiassa etua Skanska Asfaltin kanssa solmimistaan vuosisopimuksista. Suorahankinnat oli tilannut Tielaitos Tuotanto, joka itsekin oli suorittanut päällystystöitä ympäri Suomea. Tielaitos Tuotanto oli tiennyt, miten päällystystyöhinta muodostui ja mitkä seikat vaikuttivat alueellisesti hintoihin. Tielaitoksella oli myös ollut suorahankintana tilatuissa urakoissa vahva neuvotteluasema. Väitteet ylihinnasta olivat siten jo lähtökohtaisesti epäuskottavia. Se, että jokin vuosisopimus oli perustunut annettuun tarjoukseen, ei tarkoittanut, että kyseisestä urakasta olisi järjestetty tarjouskilpailu, johon olisi pyydetty kilpailevia tarjouksia. Ns. suorahankinnankin osalta oli selvää, että suorahankinnan toteuttava yritys antoi tarjouksen, jonka perusteella sopimuksesta neuvoteltiin. Riidatonta oli, että vuosisopimuksiin perustuvia yksittäisiä urakkasopimuksia ei ollut kilpailutettu. Viiden urakan osalta ei ollut tiedossa, oliko urakka perustunut tarjouskilpailuun. Mahdollisia tarjouskilpailuja koskeva aineisto oli vain valtion hallussa. Valtiolla oli todistustaakka korvausperusteena olevasta kilpailurikkomuksesta ja siten myös siitä, että kyseinen urakka oli tehty sellaisen tarjouskilpailun perusteella, johon oli pyydetty tarjouksia useilta yrityksiltä. Vaatimukset seuraavien urakoiden osalta oli hylättävä perusteettomina: 1. Hämeen tiepiiri, LPA-1/2000, sopimuskumppani Asfaltti-Tekra, vaatimuksen määrä 190.423,13 euroa, 2. Lapin tiepiiri, PPA 2/2000 Osaurakka A, sopimuskumppanina Asfaltti-Tekra, vaatimuksen määrä 139.296,28 euroa, 3. Oulun tiepiiri, PPA 1/1999 osaurakat A, F ja G, sopimuskumppanina Savatie/Asfaltti-Tekra Oy Savatie, vaatimuksen määrä 54.635,43 euroa,

91

4. EPA 8 Eura, sopimuskumppani Sata-Asfaltti, vaatimuksen määrä 39.944,20 euroa, 5. Kaakkois-Suomen tiepiiri, IPA 2/1999, sopimuskumppani Sata-Asfaltti, vaatimuksen määrä 293.863,15 euroa. Suorahankintaurakoihin perustuvilta osin vaatimukset oli hylättävä. 7. Oikeudellisiin korvausperusteisiin liittyvät kiistämisperusteet KRL 18a § sisälsi vahingonkorvausta koskevan erityissäännöksen. Tämän vuoksi 1.10.1998 jälkeen tehtyihin sopimuksiin perustuvat, muuhun kuin sanottuun lainkohtaan perustuvat vaatimukset oli hylättävä perusteettomina. 7.1. KRL 18 a § korvausperusteena 7.1.1. Valtiolla ei ollut asiavaltuutta esittää vaatimuksia KRL 18a §:n perusteella. Valtio ei ollut ostotoiminnassaan ollut KRL:ssa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja. Valtio oli julkisyhteisö. Tilatessaan asfalttipäällystettä yksityisiltä yhtiöiltä kantaja oli toteuttanut sille kuuluvaa lakisääteistä tehtävää eli tienpitoa. Kanteen kohteena olevat urakkasopimukset olivat perustuneet julkisyhteisön lakisääteisen tehtävän täyttämiseen. Kantaja ei ollut harjoittanut kanteen perusteena oleviin urakoihin liittyen muuta vaihdantaa. Kanteen kohteena olevien urakoiden hankintatoimi oli rahoitettu verovaroin. Kantajan päällystysurakoihin liittyvää ostotoimintaa ei voitu rinnastaa yksityisen yrityksen harjoittamaan elinkeinotoimintaan. Merkitystä ei ollut sillä, että tienpitoon oli kuulunut myös muita tehtäviä kuin tienpäällystys. Julkisyhteisön vastuulla olevaa tienpitovelvollisuutta ei ollut mahdollista uskoa yksityiselle elinkeinonharjoittajalle. Elinkeinonharjoittajan toiminnan oli oltava taloudelliseen tulokseen tähtäävää toimintaa, johon liittyi yrittäjäriski ja ansiotarkoitus. Kantaja ei itse ollut harjoittanut taloudellista toimintaa eli tarjonnut asfaltointipalveluita yrittäjävastuulla, eikä se ollut toiminut elinkeinonharjoittajan asemassa väitettyä vahinkoa kärsiessään eli ostaessaan asfalttipäällystettä yksityisiltä yhtiöiltä. Tielaitoksen sisällä viranomaistoiminta ja elinkeinotoiminta oli erotettu toisistaan tilaaja-tuottajamallin mukaisesti Tiehallinnon vastatessa erillislainsäädännössä tarkoitetusta viranomaistoiminnasta ja Tietuotannon vastatessa Tielaitoksen harjoittamasta elinkeinotoiminnasta. Markkinarajapinta oli muodostunut näiden organisaatioiden välille. Vain tuotannossa toiminut Tieliikelaitos oli voinut olla elinkeinonharjoittaja. Tästä ei ollut käsillä olevassa asiassa

92

kysymys, kun kyseessä oli ollut pelkkä hallintotoiminta mukaan lukien lakisääteiset tienpitopalvelut ja hankintojen kilpailutus hankintalain mukaan. Tiehallinnon toimialaan kuuluvat hankinnat ja niiden kilpailutus eivät olleet olleet KRL 18 a §:ssä tarkoitettua elinkeinotoimintaa. Kantaja ei ollut ollut KRL 3 §:n 1 momentissa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja sen ostaessa asfalttipäällystettä yksityisiltä yhtiöiltä. Kantajalla ei lakisääteistä tehtäväänsä toteuttavana julkisyhteisönä ollut oikeutta vaatia kilpailusääntöjä rikkoneelta elinkeinonharjoittajalta vahingonkorvausta KRL 18a §:n perusteella. Kantajalla ei siten ollut asiavaltuutta vaatia korvauksia edellä mainitun säännöksen perusteella. Perustuslain 80 §:n 1 momentin sisältämän nimenomaisen lailla säätämisen vaatimuksen mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista oli säädettävä lailla. Tämä vaatimus yhdessä oikeusvarmuuden periaatteen sekä luottamuksen suojan ja perusteltujen odotusten periaatteen kanssa edellytti, ettei yksityisille vastuita tai velvollisuuksia asettavia lain säännöksiä voida tulkita laajentavasti ja etenkään vastoin lain sanamuotoa. KRL 18a §:ää ei voitu tulkita vastoin sen selvää sanamuotoa laajentavasti eikä elinkeinonharjoittajalla ollut velvollisuutta säännöksen perusteella korvata muulle kuin toiselle elinkeinonharjoittajalle aiheutunut vahinko.

Elinkeinonharjoittajan käsitettä oli arvioitava samalla tavalla sekä kieltosäännöstä että vahingonkorvaussäännöstä sovellettaessa. Elinkeinonharjoittajan käsitteeseen liittyvä oikeuskäytäntö soveltui myös arvioitaessa kantajan oikeutta vahingonkorvaukseen.

EY:n perustamissopimuksen 81 artiklan (nykyisin SEUT 101) mukaisen vahingonkorvausoikeuden toteuttamiseen sovellettiin kansallista lainsäädäntöä. EU-oikeus ja siitä annettu EU-tuomioistuimen ratkaisukäytäntö eivät edellyttäneet KRL 18a §:ää sovellettaessa elinkeinonharjoittajan käsitteen tulkitsemista ja soveltamista sanamuodon vastaisesti. EU-oikeuden mukainen tulkinta ei voinut johtaa siihen, että yksityisen oikeussubjektin edellytettäisiin täyttävän sellainen velvoite, jota ei ollut pantu jäsenvaltiossa asianmukaisesti täytäntöön, tai että kansallista säännöstä sovellettaisiin yksityisen oikeussubjektin vahingoksi. Se olisi myös laillisuusperiaatteen ja oikeusvarmuuden periaatteen vastaista. Kansallinen lainsäädäntö täytti EU-oikeudelliset vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden vaatimukset.

EY:n perustamissopimuksen 81 artikla tuotti välittömiä oikeusvaikutuksia yksityisten välisissä suhteissa ja loi oikeuksia vain yksityisille oikeussubjekteille. Se ei luonut oikeuksia jäsenvaltion lukuun laskettavalle taholle, kuten valtiolle ja kunnille. Kantaja ei ollut "yritys" EU-oikeudellisessa arviossa, eikä se voinut vedota

93

vaatimustensa perusteena suoraan EY:n perustamissopimuksen 81 artiklaan. Kyseistä artiklaa ja siinä mainittua yrityksen käsitettä ei voitu käyttää tulkintalähteenä kantajien vaatimusten tueksi.

Asiavaltuuden puuttuminen oli ehdoton prosessinedellytys. Kanne oli jätettävä tutkimatta. Jos vaatimukset tutkittiin, ne oli hylättävä lakiin perustumattomina. 7.1.2. KRL 18a § ei soveltunut asiassa muutenkaan KRL 18a §:n mukaista vahingonkorvausvelvollisuutta ei syntynyt yksin sillä perusteella, että Skanska Asfaltti oli osallistunut kartelliin. Korvausvelvollisuuden syntyminen edellytti, että valtiolle oli aiheutunut vahinkoa, että Skanska Asfaltti oli toiminut tahallisesti tai tuottamuksellisesti, että vahinko oli aiheutunut syy-yhteydessä Skanska Asfaltin tuottamuksellisesta teosta ja että aiheutuneen vahingon määrä oli selvitetty. Lisäksi KRL 18a §:n korvaussäännös soveltui vain säännöksen voimaantulon jälkeen toteutettuihin kilpailunrajoituksiin. KRL 18 a §:n voimaantulon 1.10.1998 jälkeen tehdyt urakkasopimukset muodostivat alle puolet kaikista vahingonkorvausvaatimuksen perusteena olevista urakkasopimuksista. Näistäkin vähintään kuuden urakkasopimuksen hinta oli perustunut osapuolten kahdenkeskisiin neuvotteluihin. Viiden urakkasopimuksen osalta ei ollut selvitystä siitä, oliko urakoista järjestetty tarjouskilpailua vai oliko ne toteutettu suorahankinta. Joka tapauksessa valtion vaatimukset olivat vanhentuneita, koska kanne oli pantu vireille vasta 17.6.2008. 7.2. Skanska Asfaltti ei ollut vastuussa väitetystä kartellin aiheuttamasta vahingosta vahingonkorvauslain yhteisvastuullisuussäännösten perusteella Kysymys oli kaikilta osin sopimukseen perustuvasta vastuuasetelmasta, eikä vahinkojen korvaaminen sopimuksen ulkoista vastuuta koskevien sääntöjen perusteella ollut mahdollista. 7.2.1. Vahingonkorvauslaki Valtion vaatimukset perustuivat sen ja Sata-Asfaltin välisiin urakkasopimuksiin. Vahingonkorvauslaki ei soveltunut sopimustilanteissa lainkaan. Sopimuksen valmisteluvaiheessa tapahtuneiden virheiden osalta sovellettiin sopimusperusteisia vastuusäännöksiä. Vahingonkorvauslain säännökset eivät soveltuneet ennen sopimuksen valmistelua tapahtuneisiin väärinkäytöksiin ainakaan tilanteessa, jossa sopimus osapuolten välillä oli myöhemmin solmittu.

94

KRL 18a §:n voimaantulon 1.10.1998 jälkeen korvausvastuu kilpailurikkomuksen perusteella määräytyi yksinomaan em. säännöksen perusteella. KRL 18a § oli tyhjentävä ja kattoi kaikki KRL:iin perustuvat korvaustilanteet. Se syrjäytti vahingonkorvauslain 1.10.1998 jälkeen solmittujen sopimusten kohdalla. Sellainen oli Savo-Karjalan tiepiirin sopimus IPA 23/2000, joka oli allekirjoitettu 13.6.2000, sekä kantajan 10.4.2012 esittämien uusien vaatimuksien perusteina olevista urakkasopimuksista EPA 8/Eura 1999 ja IPA 2/1999. Vahingonkorvauslaki ei soveltunut myöskään ennen KRL:n voimaantuloa aiheutuneisiin vahinkoihin. Valtion ja Sata-Asfaltin välinen sopimus poissulki vahingonkorvauslain vastuuperusteena myös Skanska Asfalttiin kohdistetulta korvausvaatimukselta. Perustetta taloudellisen vahingon korvaamiselle ei ollut. Skanska Asfaltti ei ollut tahallisella tai tuottamuksellisella toiminnallaan aiheuttanut valtiolle vahinkoa, eikä Skanska Asfaltin väitetty tietoisuus Sata-Asfaltin osallistumisesta kartelliin perustanut Skanska Asfaltille vastuuta kantajalle aiheutuneesta vahingosta. Valtiolle ei ollut aiheutunut vahinkoa, Skanska Asfaltti ei ollut toiminut tahallisesti tai tuottamuksellisesti, vahinko ei ollut aiheutunut syy-yhteydessä Skanska Asfaltin tuottamuksellisesta teosta, eikä vahingon määrä ollut selvillä. Skanska Asfaltin vastuu oli riippumaton siitä, mikä oli myöhemmässä vaiheessa ollut Skanska Asfaltin ja Sata-Asfaltin välinen suhde. Skanska Asfaltti ei ollut toiminut moitittavasti ostaessaan yrityksen, joka oli ollut mukana kartellissa. Skanska Asfaltin oma toiminta ei ollut vaikuttanut valtion ja Sata-Asfaltin välisiin hintaehtoihin sellaisella syy-yhteyden edellyttämällä tavalla, että Skanska Asfaltti olisi vastuullinen väitetystä ylihinnasta. Kantajalle aiheutuneeksi väitetyt vahingot eivät olleet syntyneet Skanska Asfaltin toteennäytetyn tuottamuksellisen toiminnan adekvaattina seurauksena. 7.2.2. Yhteisvastuu vahingonkorvauslain perusteella Pelkkä kartelliin osallistuminen ei yksin johtanut siihen, että Skanska Asfaltti olisi vastuussa kantajan ja kolmannen välisessä sopimussuhteessa väitetysti aiheutuneesta vahingosta. Skanska Asfaltti ei vastannut yhteisvastuullisesti Sata-Asfaltin sopimussuhteessa aiheutuneiksi väitetyitä vahingoista kartelliin osallistumisen perusteella vahingonkorvauslain yhteisvastuusäännöksen nojalla. Ainakin Skanska Asfaltin osuus Sata-Asfaltin urakkasopimuksiin perustuvista vaatimuksista tuli keskinäisessä vastuunjaossa vahvistaa

95

nollaan euroon tai enintään pääluvun mukaiseksi (Vahingonkorvauslaki 6 luku 3 §). Suurin osa Sata-Asfaltin urakkasopimuksista ajoittui vuosille 1994 – 1996, jolloin Skanska Asfaltti ei ollut ollut mukana valtion töitä koskevassa kartellissa. Skanska Asfaltti ei ollut myöskään hyötynyt väitetystä vahinkotapahtumasta. Sata-Asfaltin urakkasopimuksiin perustuvat saatavat olivat joka tapauksessa prekludoituneet ja vanhentuneet. Lemminkäiseen ja konkurssipesään kohdistettua yhteisvastuuvaatimusta lukuun ottamatta valtio oli vaatinut Sata-Asfaltin urakkasopimusten perusteella aiheutuneesta vahingosta korvausta ainoastaan Skanska Asfaltilta. Se, että Skanska Asfaltti oli myöhemmin ostanut Sata-Asfaltin osakekannan ei asettanut Skanska Asfalttia eri asemaan suhteessa muihin kartelliin osallistuneisiin yhtiöihin. Skanska Asfaltti ei ollut ollut mukana valtion asfaltointitöiden kartellissa ennen asfaltointikautta 1997, joten vuosien 1994 - 1996 urakkasopimuksiin perustuvat vaatimukset kartelliin osallistumiseen perustuvan yhteisvastuun osalta oli hylättävä jo tällä perusteella. Jos yhteisvastuu syntyi pelkästään kartelliin osallistumisen perusteella, vanhentumisen katkaisemisesta olisi tullut joka tapauksessa huolehtia kaikkien yhteisvastuuvelallisten eli kaikkien kartelliin osallistuneiden yhtiöiden osalta. Kantaja ei ollut ainakaan Sata-Asfaltin ja Skanska Asfaltin sopimusten osalta näin toiminut. Siltä osin kuin kantaja oli laiminlyönyt esittää vaatimuksia/vanhentumisen asianmukaisen katkaisemisen muita yhtiöitä kohtaan, Skanska Asfaltti vastasi vanhentumislain 19 §:n 2 momentin mukaisesti enintään pääluvun mukaisesta osuudesta. Skanska Asfaltin pääluvun mukainen osuus korvauksesta oli enintään 1/8 vanhentumisten myötä supistuneesta kantajan vaatimasta määrästä. 7.2.3. Sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa Valtio ei ollut sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain mukainen elinkeinonharjoittaja eikä lakiin sisältynyt perustetta vahingonkorvaukselle. Skanska Asfaltti ei ollut toiminut tavalla, joka muodostaisi perusteen taloudellisen vahingon korvaamiselle.

7.3. Skanska Asfaltti ei ollut vahingonkorvausvastuussa myöskään sopimussuhteeseen liittyvillä kanneperusteilla 7.3.1. Sopimukseen perustuva vastuu Valtio ei ollut yksilöinyt, mitä sopimusehtoja Skanska Asfaltti oli rikkonut. KHO:n päätöksessä ei todettu Skanska Asfaltin syyllistyneen sopimusrikkomukseen kaikkien urakkasopimusten osalta. Valtion oli

96

näytettävä sopimusrikkomus kunkin yksittäisen sopimuksen osalta erikseen. Skanska Asfaltti ei ollut rikkonut miltään osin osapuolten välisiä sopimuksia, vaan täyttänyt urakkasopimusten mukaiset velvoitteensa. Valtio oli joka tapauksessa laiminlyönyt reklamaatiovelvollisuutensa ja siten menettänyt oikeuden vedota väittämäänsä sopimusrikkomukseen. Kantajan väite sopimusoikeuden yleisten oppien mukaisesta tuottamuksesta riippumattomasta palautusvelvollisuudesta oli lakiin perustumattomana virheellinen. Kyse ei ollut siitä, että suoritus olisi ollut aiheeton tai vailla oikeusperustetta. Skanska Asfaltti oli täyttänyt sopimusvelvoitteensa osapuolten välisten urakkasopimusten mukaisesti. Väitetyn ylihinnan palauttaminen ei ollut edes teoriassa mahdollista, koska Skanska Asfaltti ei ollut kantajan sopimuskumppanina tällaista perinyt. 7.3.2. Sopimusneuvotteluiden aikainen menettely Sopimuksentekorikkomukseen perustuva vastuu tuli kysymykseen vain tilanteessa, jossa sopimusta ei ollut syntynyt, eikä tämä vastuuperuste tullut sovellettavaksi tilanteissa, joissa pätevä sopimus oli syntynyt. Valtion vaatimukset perustuivat sopimusosapuolten välillä solmittuun pätevään sopimukseen. Lisäksi sopimuksentekorikkomuksen perusteella korvattavaksi tuli negatiivinen sopimusetu, jota valtio ei ollut vaatinut. Asiassa ei voinut olla kysymys sopimuksentekorikkomukseen perustuvasta vastuusta. Skanska Asfaltti ei ollut toiminut asiassa lojaliteettiperiaateen vastaisesti. Sata-Asfaltin urakoiden osalta Skanska Asfaltti ei voinut olla vastuussa sopimusneuvotteluiden aikana tapahtuneesta tytäryhtiön lojaliteettivelvollisuuden vastaisesta toiminnasta tai sopimuksentekorikkomuksesta. Vastaavasti Skanska Asfaltti ei ollut vastuussa kantajan ja Savatien välisen urakkasopimuksen PPA 1/1999 osaurakat A, F ja G Savatien väitetystä sopimusneuvotteluiden aikaisesta toiminnasta. Lojaliteettivelvollisuuden laiminlyönnistä tai sopimuksentekorikkomuksesta ei ollut kyse niissä kilpailuttamattomissa urakkasopimuksissa, jotka olivat perustuneet suorahankintoihin. Kantajan oli näytettävä lojaliteettiperiaatteen laiminlyönti kunkin urakkasopimuksen osalta erikseen. 7.3.3. Oikeustoimilain mukaiset pätemättömyysperusteet Valtio hankintayksikkönä ei ollut ollut Skanska Asfalttiin nähden alisteisessa asemassa määritellessään tarjouskilpailuissa urakkasopimusten kohteet, sisällöt ja pääasialliset suoritusvelvollisuudet. Osa urakkasopimuksista oli solmittu asianmukaisesti tarjouskilpailun perusteella, eikä Skanska Asfaltti ollut erehdyttänyt kantajaa solmimaan sopimuksia. Osa urakkasopimuksista oli perustunut suorahankintoihin,

97

joissa valtio oli vahvana ostovoimaa omaavana neuvottelukumppanina käynyt kyseisistä suorahankinnoista suorat neuvottelut, joiden lopputuloksena urakkasopimus oli syntynyt. Oikeustoimilain 30 ja 33 §:n mukaiset edellytykset pätemättömyydelle eivät täyttyneet. Kartelliin osallistuminen ei tehnyt yksittäisistä sopimuksista pätemättömiä, vaan kantajan oli osoitettava pätemättömyys kunkin yksittäisen urakkasopimuksen osalta erikseen. Kysymys oli kymmenistä sopimuksista, joiden tarjouskilpailut ja sopimusten solmimisolosuhteet olivat omanlaisensa. Oikeustoimilain pätemättömyysperusteet eivät voineet johtaa yksittäisen sopimusehdon pätemättömyyteen, osapätemättömyyteen, vaan koko oikeustoimen pätemättömyyteen. Sopimuksen toteaminen pätemättömäksi sai aikaan suoritusten molemminpuolisen palautusvelvollisuuden. Urakkasopimusten hintaehdot eivät olleet kantajan esittämillä perusteilla pätemättömiä. Kantaja ei ollut nostanut oikeustoimilain mukaista pätemättömyyskannetta kohtuullisessa ajassa sen jälkeen, kun kantaja oli saanut tiedon vaatimuksen perusteena olevista seikoista. Valtio oli siten menettänyt oikeuden vedota pätemättömyyteen. 7.3.4. KRL 18 §:n mukainen pätemättömyys Yksittäisen urakkasopimuksen hintaehto ei ollut pätemätön KRL 18 §:n perusteella sen vuoksi, että sopimuksen toinen osapuoli oli osallistunut kartelliin. KRL 18 §:n perusteella elinkeinonharjoittajien välinen kartellisopimus oli pätemätön. Tämä ei koskenut kartelliin osallisen yrityksen asiakkaiden kanssa tekemiä sopimuksia. Urakkasopimusten hintaehdoissa ei itsessään ollut lainvastaisuutta, joka voisi saada sopimuksen tai sen ehdon osalta aikaan pätemättömyysvaikutuksen. Sopimusehto ei ollut lainvastainen yksin sillä perusteella, että sopimuksen toinen osapuoli oli kuulunut kartelliin sopimuksentekoajankohtana. Hintaehto oli pätemätön vain, jos se itsessään KRL:ssa tarkoitetulla tavalla esti, rajoitti tai vääristi kilpailua merkittävästi. Valtio hankintayksikkönä ei ollut ollut Skanska Asfaltiin nähden alisteisessa asemassa määritellessään tarjouskilpailuissa urakkasopimusten kohteet, sisällöt ja pääasialliset suoritusvelvollisuudet. Osa urakkasopimuksista oli perustunut suorahankintoihin, joissa valtio oli vahvana ostovoimaa omaavana neuvottelukumppanina käynyt kyseisistä suorahankinnoista suorat neuvottelut.

98

7.3.5 Hintaehdon sovittelu oikeustoimilain 36 §:n perusteella Valtion Skanska Asfaltille maksama hinta ei ollut kohtuuton. Sopimuksen sovittelu oikeustoimilain 36 §:n nojalla ei tullut kysymykseen Oikeustoimen pätevyyden ja sen sovittelun edellytykset olivat kaksi eri asiaa. Sovittelu edellytti sopimusehdon kohtuuttomuutta, joka arvioitiin eri perusteilla kuin sopimuksen pätemättömyys. Sopimusosapuolen osallistuminen kartelliin ei merkinnyt sopimuksen tai sen yksittäisen ehdon kohtuuttomuutta. Hintaehto ei ollut kohtuuton Skanska Asfaltin sopimuksen mukaiseen suoritukseen nähden. Sopimusehdon sovittelu ei ollut mahdollista edes kahden tasaveroisen sopimusosapuolen välillä. Valtio hankintayksikkönä ei ollut ollut Skanska Asfalttiin nähden alisteisessa asemassa määritellessään tarjouskilpailuissa urakkasopimusten kohteet, sisällöt ja pääasialliset suoritusvelvollisuudet, vaan pikemminkin päinvastoin. Osa urakkasopimuksista oli perustunut suorahankintoihin, joissa valtio oli vahvana ostovoimaa omaavana neuvottelukumppanina käynyt kyseisistä suorahankinnoista suorat neuvottelut. Kantaja ei ollut nostanut oikeustoimilain mukaista kohtuullistamiskannetta kohtuullisessa ajassa sen jälkeen, kun kantaja oli saanut tiedon kohtuullistamisvaatimuksen perusteena olevista seikoista. Valtio oli menettänyt oikeuden vaatia sovittelua. 7.3.6. Sopimus- ja velvoiteoikeuden yleisten oppien ja ”sopimus kolmannen haitaksi” -asetelman mukainen pätemättömyys Kantajan suoritukset eivät olleet olleet aiheettomia tai vailla oikeusperustetta tavalla, joka saattoi saada aikaan pätemättömyysvaikutuksen. Riittävää ei ollut, että sopimuksen tekohetkellä tilaajan sopimuskumppanin katsottaisiin toimivan kartellissa. Skanska Asfaltti oli täyttänyt sopimusvelvoitteensa osapuolten välisen urakkasopimuksen mukaisesti. Väitetyn ylihinnan palauttaminen ei ollut mahdollista, koska Skanska Asfaltti ei ollut kantajan sopimuskumppanina tällaista perinyt. ”Sopimus kolmannen haitaksi” -asetelma saattoi koskea ainoastaan kartellisopimusta, johon nähden kantaja oli kolmas, ja joka tämän johdosta olisi pätemätön. Tästä ei seurannut, että kartelliin osallisen yrityksen asiakkaidensa kanssa tekemät sopimukset olisivat pätemättömiä.

99

7.3.7. Erehdysoppi ja motiivierehdys Skanska Asfaltti ei ollut perinyt ylihintaa kantajan ja Skanska Asfaltin välisissä urakkasopimuksissa, eikä se ollut siten erehdyttänyt kantajaa hintaehdon osalta tavalla, joka olisi syy-yhteydessä sopimuksen solmimiseen. Urakkasopimuksia ei ollut mahdollista pitää pätemättöminä motiivierehdyksen perusteella vain kartelliylihintaa koskevilta osin. Motiivierehdystä eli erehtymistä sopimuksen kannalta olennaisista seikoista koskevan väitteen menestyminen johti koko sopimuksen pätemättömyyteen. Sopimuksen osapätemättömyyttä ei ollut mahdollista toteuttaa oikeustoimilain pätemättömyysperusteiden tai motiivierehdyksen perusteella. Lisäksi motiivierehdyksen asema itsenäisenä pätemättömyysperusteena oli kiistanalainen. Motiivierehdys tuli arvioitavaksi lähinnä oikeustoimilain pätemättömyysperusteiden perusteella. 7.4. Perusteettoman edun palautuksen edellytykset eivät täyttyneet Perusteettoman edun palautusta ei sovellettu sopimussuhteessa tilanteessa, jossa edun palautusta vaadittiin sopijapuolelta, joka oli tehnyt suorituksensa sopimuksen mukaisesti. Skanska Asfaltti ei ollut saanut etua, joka voisi olla perusteettoman edun palautuksen kohteena. Väitetty Skanska Asfaltin saama etu ei ollut perusteeton, koska se perustui täytettyyn sopimukseen joko valtion ja Skanska Asfaltin tai valtion ja Sata-Asfaltin välillä. Skanska Asfaltin väitetysti Sata-Asfaltin ja valtion välisen sopimuksen perusteella saama etu ei ollut sellaisessa kausaaliyhteydessä kantajan menettämäksi väitettyyn hyötyyn, että perusteettoman edun palautuksen edellytyksenä oleva yhtenäisen varallisuuden siirron vaatimus täyttyi. Sata-Asfaltin urakkasopimusten osalta saatavan prekludoituminen esti joka tapauksessa saatavan perinnän myös perusteettoman edun palautuksen perusteella, koska saatavan prekludoitumisesta saaduksi väitetty etu ei ollut perusteeton, vaan perustui lakiin. 8. Skanska Asfaltin menettelyn ja valtiolle aiheutuneeksi väitetyn vahingon välillä ei ollut syy-yhteyttä Skanska Asfaltin vahingonkorvausvastuun ehdoton edellytys oli, että Skanska Asfaltti oli syyllistynyt moitittavaan menettelyyn ja tämä oli syy-yhteydessä valtiolle aiheutuneeseen vahinkoon. Kilpailurikkomukseen perustuvassa vahingonkorvausoikeudenkäynnissä

100

kantajan tuli näyttää vastaajan sopineen kussakin konkreettisessa kantajaa koskeneessa tarjouskartellitilanteessa tarjoushinnastaan. Se, että kartellista tyypillisesti aiheutui vahinkoa tai että kartelliyrityksen toiminta saattoi osaltaan vaikuttaa tarjoushintojen kohoamiseen esimerkiksi jollakin toisella maantieteellisellä alueella, ei ollut riittävä syy-yhteyden edellytys yksittäisissä urakkasopimuksissa. Valtion oli osoitettava, että näin oli tapahtunut myös valtion konkreettisissa tarjouskilpailuissa. Siinä tapauksessa, että jokin kartellin ulkopuolinen yritys oli osallistunut yksittäiseen tarjouskilpailuun ja tarjonnut korkeamman hinnan kuin kartelliin osallistuneet yritykset, ei syy-yhteyttä Skanska Asfaltin menettelyn ja kantajalle aiheutuneeksi väitetyn vahingon välillä ollut. Näiden kartellin ulkopuolisten yritysten tarjoamat hinnat olivat osoitus markkinahinnasta. Valtiolle aiheutunut vahinko ei ollut muutoinkaan syy-yhteydessä nimenomaan Skanska Asfaltin moitittavaan menettelyyn. Riittävää ei ollut, että Sata-Asfaltti oli mahdollisesti menetellyt tuottamuksellisesti. Tältä osin syy-yhteysvaatimus edellytti, että vahinko oli aiheutunut nimenomaan Skanska Asfaltin moitittavan menettelyn seurauksena Ainakaan Skanska Asfaltti ei ollut voinut vaikuttaa siihen, millaiseksi valtion ja muiden sopimuskumppaneiden väliset sopimuksen hintaehdot olivat muodostuneet. Pelkkä kartelliin osallistuminen ei yksin johtanut siihen, että Skanska Asfaltti olisi vastuussa valtion ja kolmannen välisessä sopimussuhteessa aiheutuneeksi väitetystä vahingosta. Muiden sopimuskumppaneiden valtiolta perimän ylihinnan määrä oli ollut Skanska Asfaltin vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Skanska Asfaltti ei ollut voinut vahingon aiheutumishetkellä mieltää väitetyn vahingon aiheutumista mahdolliseksi teon seuraukseksi. Valtion vaatimukset oli syy-yhteyden puuttumisen perusteella hylättävä perusteettomina. 9. Vahingon määrä: Valtiolle ei ollut aiheutunut kartellista valtion väittämää vahinkoa yksittäisissä urakkasopimuksissa Asiassa oli ollut kysymys useista kymmenistä urakkasopimuksista, joiden tarjouskilpailujen olosuhteet, niihin osallistuneet yritykset sekä niissä tarjotut hinnat olivat olleet erilaiset. Kantaja ei ollut osoittanut kunkin yksittäisen tarjouskilpailun ja urakkasopimuksen osalta väittämäänsä ylihintaa. Vahingon aiheutumista tai sen määrää yksittäisten urakkasopimusten osalta ei ollut mahdollista todeta pelkästään kartellin olemassaololla tai yleisillä väitteillä kartellin vahingollisuudesta sen asiakkaalle.

101

KHO:n päätöksessä ei ollut todettu, että Kilpailuvirasto olisi osoittanut vastaajayhtiöiden veloittaneen urakoista ylihintoja. Ajanjakson 1994 - 1997 ja 1998 - 2002 välillä Tiehallinnon urakoissa ja niiden kilpailuttamisessa oli tapahtunut merkittäviä muutoksia, joilla oli ollut huomattava vaikutus sekä yksityisten urakoitsijoiden urakkahintoihin että urakoiden vertailukelpoisuuteen. Aikakaudet eivät olleet keskenään vertailukelpoisia. Merkittävä osa valtion Skanska Asfalttia kohtaan esittämistä vaatimuksista perustui vuosina 1994 - 1997 tehtyihin ns. konevuokraussopimuksiin, minä aikana hintakilpailu oli ollut normaalia. Tielaitos oli säännönmukaisesti hankkinut vuosina 1994 - 1997 bitumin keskitetysti. Sen hinta oli ollut mukana urakoitsijan vastuulla olleessa urakkahinnassa kantajan määrittämän suuruisena läpikulkueränä. Bitumin osuus urakan kokonaiskustannuksista oli noin 30 prosenttia. Tähän osaan urakkahinnasta ei ollut voinut sisältyä lainkaan ylihintaa. Läpikulkuerää ei oltu huomioitu vaaditussa määrässä. Tiehallinnon urakoihin oli vuosina 1998 - 2002 vaikuttanut Tielaitoksen uudistus, jolla oli ollut merkittäviä ja välittömiä vaikutuksia sekä kustannusten ja vastuiden jakoon Tielaitoksen ja urakoitsijoiden välillä että urakoiden hankintamenettelyihin. Päällystystöiden hinnat eivät olleet nousseet selvästi keväällä 1994 jätetyillä tarjouksilla. Päällystealalla oli ollut myös ennen vuotta 2001 merkittäviä kartelliin kuulumattomia toimijoita (esim. Tieliikelaitos, Suomen Laatuasfaltti Oy, Interbetoni Oy (ennen 7.7.1997), Andament Oy, Asfaltti-Unioni Oy, Helsingin Päällysteasfaltti Oy ja YIT-Yhtymä Oy). Useimmissa tarjouskilpailuissa oli ollut mukana kartelliin kuulumattomia yrityksiä. Kartellin ulkopuolisten yritysten tarjoamat hinnat olivat edustaneet markkinahintoja. Kartelliyhtiöiden tarjoukset olivat heijastaneet tuotantokustannuksia samalla tavalla kuin kartellin ulkopuolisten yritysten tarjoukset. Urakkahinnat eivät olisi ilman kartellia olleet alhaisemmat. Toteutuneet urakkahinnat poikkesivat aina tarjoushinnoista, eikä poikkeama osoittanut vastaajien perineen ylihintaa. Kantajan väitteet yksittäisen urakan LPA 1/1998 osalta olivat virheellisiä. Urakkahintojen nousu oli johtunut töiden monipuolistumisesta ja siitä, että ne olivat muuttuneet vaativammiksi. Kalliit hinnat eivät olleet vähentäneet päällystystöiden määrää. Myös toimivassa

102

kilpailutilanteessa volyymin lasku saattoi johtaa yksikköhintojen nousuun. Kartelli ei ollut vaikuttanut sekä urakoiden kokonaishintaan että yksikköhintoihin. Hinnat eivät olleet kartellin päätyttyä kääntyneet selvään laskuun. Hinnat olivat nousseet taas vuonna 2004. Kantajan muutkin johtopäätökset liittyen hintakehitykseen olivat virheellisiä. Hintakehitys kartellin aikana ja jälkeen oli ollut aaltomaista, mikä osoitti hintakilpailun toimineen. Taloustieteelliset analyysit ja Tiehallinnon urakkahintojen kehityksen tarkastelu osoittivat, etteivät hinnat olleet nousseet kartellin seurauksena. 9.1. Valtion urakoihin ei ollut sisältynyt ylihintaa Suurimpaan osaan valtion tarjouskilpailuista oli osallistunut myös kartellin ulkopuolisia yrityksiä, jotka olivat tehneet korkeamman urakkatarjouksen kuin Asfaltti-Tekra, Sata-Asfaltti tai Skanska Asfaltti. Muidenkaan tarjouskilpailuiden osalta valtio ei ollut osoittanut, että Asfaltti-Tekra, Sata-Asfaltti tai Skanska Asfaltti olisivat perineet kartellisääntöjen vastaisesti ylihintaa valtiolta. Siltä osin kuin tarjouskilpailuja- tai urakkasopimusta koskevia asiakirjoja ei ollut esitetty vaatimukset oli hylättävä selvittämättöminä. Osassa tarjouskilpailuista oli ollut kysymys lisätöihin verrattavista pienistä urakoista, joissa aikataulu oli ollut tiukka ja tarjous oli pyydetty vain kolmelta urakoitsijalta (KeS 13/1994 ja SK 9/1996). Näihinkään urakoihin ei ollut sisältynyt ylihintaa. Lapin alueen tarjouskilpailuista REST 2000 -aliurakassa osaurakoissa (PPA 3/2000 ja EPA 6/2000), ja PPA 7/2000 URAREMO -aliurakassa ja Lappi 4 UraREMO 2001 urakassa, Vaasan REST 2000 osaurakassa, Oulun PPA 1/2000 osaurakka B:ssä ja PPA 6/2000/REMO urakassa kyseessä ei ollut ollut tarjouskilpailu, vaan Tielaitos Tuotanto oli solminut suoraan erillisen urakkasopimuksen Asfaltti-Tekra Oy Savatien, Skanska Asfaltin, Asfaltti-Tekran (myös Savatie) tai Sata-Asfaltin kanssa ilman kilpailutusta. Kyseessä ei ollut kielletty tarjouskartelli, jos tarjouskilpailua ei ollut järjestetty ja urakka oli tehty ns. suorahankinta. Remix-stabilointiin eli REST-käsittelyyn soveltuvia laitteita tai osaamista ei ollut ollut muilla kuin Asfaltti-Tekralla / Skanska Asfaltilla eivätkä muut yritykset olleet pystyneet tekemään näitä urakoita.

103

Kartelliyhtiöt eivät olleet tienneet etukäteen, mitkä yhtiöt osallistuivat eri tarjouskilpailuun. Muiden kuin kartelliyhtiöiden urakoiden yhteydessä tapahtuneeksi väitettyä hinnannousua ei tullut kokonaisarvioinnissa huomioida kantajalle aiheutuneeksi väitetyn vahingon arvioinnissa. Kartelli ei ollut nostanut kartellin ulkopuolisten yritysten urakkahintoja. Kantajan 10.4.2012 toimittama asiakirjanäyttö oli olennaisin osin puutteellinen (OK 5:4), eikä osoittanut toteutuneita urakkahintoja. Kantajan vaatimukset kuuden (6) uuden urakkasopimuksen (SK Nilsiän paikallistie 1995, H8 SOP 1995, IPA 2/1998, IPA 3/1999, EPA Eura 1999 ja IPA 2/1999) oli tällä perusteella hylättävä toteennäyttämättöminä ja perusteettomina. 9.2. Vahinko ei ollut aiheutunut yksittäisissä urakkasopimuksissa Valtio oli itse ollut merkittävä toimija asfalttimarkkinoilla. Valtiolla oli ollut oman tuotantotoimintansa perusteella hyvä käsitys asfalttialan kustannusrakenteesta ja eri kustannustekijöiden eli ns. panoshintojen kehityksestä. Valtion tiedossa oli ollut, että urakoitsijoiden hintataso oli ollut halvempi kuin esimerkiksi Tielaitos hallinnon ja tuotannon välisten ns. neuvottelu-urakoiden hintataso. Vuosina 1998 - 2000 Tielaitos tuotannon ja vuodesta 2001 Tieliikelaitoksen saamien neuvottelu-urakoiden hintataso oli ollut keskimäärin 25 prosenttia korkeampi kuin kilpailutettujen urakoiden hintataso. Toisin kuin valtio oli väittänyt, korvauksia ei voitu määrätä kartelleista keskimääräisesti aiheutuvan hinnannousun tai muiden kartellien hintakehityksen perusteella. Kartellin hintavaikutuksen oli mahdollista olla nolla tai negatiivinen. Epäonnistuneiden kartellien todellinen osuus kaikista kartelleista saattoi olla raportoitua merkittävästi korkeampi. Keskeisin kartelleja yhdistävä tekijä ei ollut niiden hintavaikutus, vaan niiden erilaisuus ja erilainen kyky saada aikaiseksi kartellilisiä. Kartellit olivat perusluonteeltaan epävakaita järjestelyjä. Kartellin hinnoittelulle oli luonnollisia rajoitteita, jotka nakersivat sen kykyä aikaansaada pysyviä ja korkeita kartellilisiä. Olettamus, että kartellista aina aiheutuisi vahinkoa, oli taloustieteellisen tutkimuksen valossa virheellinen. Kartelleista keskimääräisesti aiheutuvan hinnannousun perusteella ei voinut tehdä johtopäätöksiä kartellilisästä yksittäisen kartellin tai yksittäisten sopimusten osalta. Kartellilisä oli kaikissa tapauksissa näytettävä erikseen. Kilpailurikkomusta koskevasta tuomiosta ei voinut tehdä johtopäätöksiä vahingon aiheutumisesta.

104

VATT:n lukuisia virheitä sisältävää selvitystä ei voitu pitää luotettavana näyttönä siitä, että asfalttikartellista olisi aiheutunut mitään vahinkoa tilaajana olleelle Suomen valtiolle. VATT:n raportti ei osoittanut Skanska Asfaltin tai minkään muunkaan vastaajayhtiön perineen valtiolta väitettyä ylihintaa. Tilinpäätöksiin sisältyvät luvut kuvasivat suoraan yhtiöiden taloudellista tilannetta sellaisena kuin se tilinpäätöshetkenä oli ollut. Jos myyntituloista poistettiin 21 prosentin kartellilisä olisi yhteenlaskettu liiketulos kaikkina vuosia ollut liikevoittotasolla voimakkaasti tappiollinen. Tarjoushintoihin ei ollut sisältynyt valtion väittämää kartellilisää. Myös valtion muut väitteet olivat perusteettomia, eikä niiden perusteella voinut tehdä johtopäätöstä siitä, että urakkahintoihin olisi sisältynyt valtion väittämää ylihinta. Koska valtio ei ollut esittänyt vahingon aiheutumisesta tarvittavaa näyttöä, kanne oli hylättävä kokonaisuudessaan määrältään toteen näyttämättömänä. 10. Valtio oli saanut takaisin Skanska Asfaltille maksamansa arvonlisäveron osuuden, eikä arvonlisäveron osalta valtiolle ollut aiheutunut vahinkoa tai Skanska Asfaltti saanut hyötyä, joka voisi olla edunpalautuksen kohteena Valtio oli maksanut urakkamaksun yhteydessä sopimuksesta riippuen Skanska Asfaltille tai Sata-Asfaltille arvonlisäveroa, joka oli myöhemmin tilitetty takaisin veronsaajana olevalla valtiolle. Suomen valtio oli saanut takaisin Skanska Asfaltille ja Sata-Asfaltille maksamansa arvonlisäveron osuuden. Skanska Asfaltin ja Sata-Asfaltin kannalta arvonlisäverossa oli ollut kysymys yrityksen läpi kulkevasta erästä, josta ei ollut kertynyt Skanska Asfaltille tai Sata-ASfaltille voittoa eikä tappiota. Valtiolla ei ollut oikeutta saada arvonlisäveroa hyödykseen kaksinkertaisena ja päästä parempaan asemaan kuin missä se olisi ollut ilman vahinkotapahtumaa. Perusteettoman edun palautukseen perustuvan vaatimuksen ja pätemättömyysvaatimusten osalta oli huomattava, että arvonlisäveron osuus ei ollut jäänyt Skanska Asfaltille tai Sata-Asfaltille. Yhtiöt eivät olleet saaneet etua. Arvonlisävero oli tilitetty takaisin valtiolle. Valtio ei ollut menettänyt etua, joka olisi syy-yhteydessä Skanska Asfaltin saamaksi väitettyyn etuun. Vero oli tilitetty valtiolle takaisin, eikä valtio ollut kärsinyt tältä osin vahinkoa.

105

Sovittelun kohteena ei voinut olla arvonlisävero, jonka valtio oli jo saanut takaisin. Missään tapauksessa arvonlisäveron osuutta ei tullut huomioida sopimusehdon kohtuullisuutta tai kohtuuttomuutta arvioitaessa. Valtion vaatimukset oli vastuuperusteesta riippumatta hylättävä siltä osin kuin ne kohdistuivat urakkasopimushintojen arvonlisäveron osuuteen. Tuottokoron osalta oli huomattava, että arvonlisävero ei ollut ollut Skanska Asfaltin tai Sata-Asfaltin hallinnassa kuin sen ajan, joka oli kulunut arvonlisäveron tilittämiseksi takaisin valtiolle tai vähennysoikeuden toteuttamiseksi. Yhtiöt eivät siten olleet saaneet arvonlisäveron osuudelle tuottoa. Tuottokorkoa ei tullut maksaa arvonlisäveron osuudelle. Liikennevirasto ei ollut juridisesti itsenäinen oikeussubjekti, vaan valtio muodosti yhden yhtenäisen julkisoikeudellisen oikeushenkilön. Valtion budjetointikäytännössä Liikenneviraston ostamien tavaroiden ja palvelujen hankintahintoihin sisältyneet arvonlisäverot eivät olleet vaikuttaneet millään tavalla viraston käytössä olevien määrärahojen määrään. Liikenneviraston tai sen edeltäjien Tielaitoksen ja Tiehallinnon ostamista palveluista maksettuja arvonlisäveroja ei ollut maksettu näiden omista määrärahoista, vaan valtionvarainministeriön hallinnonalan pääluokkaan kuuluneesta arvonlisäveromomentista. Liikennevirastolle ei ollut aiheutunut vahinkoa siltä veloitetun arvonlisäveron johdosta. Oikeusapua koskevalla oikeuskäytännöllä ei ollut merkitystä tässä asiassa. Käsiteltävänä olevassa tapauksessa valtio oli itse ostanut arvonlisäveroa sisältävän palvelun tai tuotteen Skanska Asfaltilta tai Sata-Asfaltilta, kun taas valtion vetoamassa oikeuskäytännössä valtio oli maksanut toisen henkilön puolesta arvonlisäveroa sisältävästä palvelusta. Valtiolle ei kertynyt, eikä arvonlisäverojärjestelmän mukaisesti kuulunutkaan kertyä, verotuottoa tilanteissa, joissa valtio osti itselleen arvonlisäverollisia tavaroita ja palveluita. Valtio ei voinut rikastumiskiellon periaatteen vastaisesti saada arvonlisäveron sekä arvonlisäveron saajana että lisäksi oikeudenkäynnin seurauksena vahingonkorvauksena. Oli arvonlisäverolain perusperiaatteiden vastaista, jos vastaaja joutui maksamaan valtiolle summan, jota se ei pystynyt keräämään lopulliselta kuluttajalta. Kaikki Skanska Asfaltin tai Sata-Asfaltin sekä niiden alihankkijoiden ja tavarantoimittajien tilittämät arvonlisäverot yhteen laskien valtio oli saanut takaisin verona sen määrän, jonka se oli osana urakkahintaa maksanut. Valtiolle ei siten ollut voinut aiheutua lainkaan vahinkoa arvonlisäveron osalta. Valtiolla oli näyttötaakka siitä, ettei se ollut saanut

106

kaikkia arvonlisäveroja itsellensä siltä osin kuin mahdollisia alihankkijoita oli käytetty. Jos valtio ei ollut saanut perittyä veroa kokonaisuudessaan, ei tästä kuitenkaan syntynyt korvausvastuuta Skanska Asfaltille. Skanska Asfaltti tai Sata-Asfaltti eivät olleet vastuussa jonkin aliurakoitsijansa tai tavarantoimittajansa mahdollisesta maksukyvyttömyydestä tai muusta vastaavasta syystä tilittämättä jättämistä arvonlisäveroista. Arvonlisäveroa ei voitu vaatia myöskään oikeudenkäyntikuluille, koska myös tällöin valtiolla oli mahdollisuus saada arvonlisävero kahteen kertaan itselleen ostamastaan palvelusta. 11. Tuottokorkovaatimus oli perusteeton Ensisijaisesti kaikkien kanneperusteiden osalta tuottokorkoa koskeva vaatimus oli perusteeton. Ylihintaa ei ollut peritty, eikä valtio ollut katkaissut vanhentumisaikaa tuottokoron tai tuottokorkoa vastaavan vahingonkorvauksen osalta. Tässä tapauksessa tuottokoron maksuvelvollisuudesta ei ollut erityistä säännöstä, kauppatapaa tai sopimusmääräystä, eikä Skanska Asfaltti ollut velvollinen suorittamaan tuottokorkoa korkolain soveltamisalaan kuuluvien vaatimusten osalta. Enintään tuottokoron maksuvelvollisuus oli mahdollista siltä osin kuin valtion vaatimukset perustuivat Skanska Asfaltin ja valtion väliseen sopimukseen, ja urakkahinnan palautusta vaadittiin perusteettoman edun palautuksena. Tuottokorkovaatimus saattoi koskea ainoastaan rahassa maksetun etuuden tai vastikkeen palauttamista. Sata-Asfalttiin kohdistettujen vaatimusten osalta Skanska Asfaltti ei ollut pitänyt varoja hallussaan, eikä tuottokoron maksuvelvollisuus ollut syntynyt. Korkolain korottomuusolettama eräpäivää edeltävältä ajalta sulki pois tuottokoron maksuvelvollisuuden vahingonkorvauksen, oikeustoimilain 36 §:n kohtuullistamiskorvauksen ja sopimuksen pätemättömyyden perusteella palautettavan suorituksen osalta. Tuottokorkoa vastaavassa vahingonkorvauksessa oli kysymys välillisestä vahingosta, jonka korvaaminen määräytyi eri perusteilla kuin tuottokoron maksuvelvollisuus. Tuottokorosta poiketen vahinkoerän määrää ei ollut määritelty korkolain perusteella. Vahingon määrän oli perustuttava aiheutuneisiin voiton tms. menetyksiin, jotka olivat seurausta siitä, että kantaja oli maksanut ylihintaa urakoista eikä siksi ollut voinut käyttää varoja muihin tarkoituksiin. Vaatimus oli hylättävä perusteettomana. Valtio oli toimittanut ensimmäisen vanhentumisen katkaisuilmoituksen Skanska Asfaltille 5.5.2004, jolloin se oli ollut tietoinen tuottokoron

107

perusteeksi väittämästään seikasta. Valtion oikeus vaatia tuottokorkoa tai sitä vastaavaa vahingonkorvausta oli vanhentunut viimeistään kolmen vuoden kuluttua ensimmäisestä Skanska Asfaltille 5.5.2004 toimitetusta katkaisuilmoituksesta eli 5.5.2007. Valtio oli katkaisuilmoituksissa ilmoittanut vaatimustensa enimmäismäärän ilman mainintaa tuottokorosta. Tuottokoron maksuvelvollisuus ei ollut suoraan laista johtuva seuraamus eikä vanhentumislain 12 §:n 2 momentin tarkoittama liitännäisvaatimus. Valtio oli esittänyt vaatimuksen tuottokorosta 17.6.2008 Helsingin käräjäoikeudelle toimitetussa haastehakemuksessa. Valtion vaatimus tuottokorosta oli joka tapauksessa vanhentunut. Myös tuottokorolle vaadittu viivästyskorko oli vanhentunut. Valtiolla ei ollut oikeutta vaatia tuottokorkoa kanteen täydennyksen, liitteessä 1C mainittujen urakkasopimusten osalta. Valtion vaatimus tuottokorosta tai tuottokorkoa vastaavasta vahingonkorvauksesta oli hylättävä. Vaatimus tuottokoron tai tuottokorkoa vastaavan vahingonkorvauksen kertymisen alkamisesta ”kunkin sopimusvuoden lopusta lukien kullekin erälle” oli lakiin ja oikeuskäytäntöön perustumaton. Tuottokorolle tai tuottokorkoa vastaavalle vahingonkorvaukselle ei tullut maksaa viivästyskorkoa. Tuottokoron määrä oli vakiintuneesti korkolain 3 §:n 2 momentin tarkoittaman viitekoron korkokannan mukainen. 12. Skanska Asfaltin velvollisuus maksaa viivästyskorkoa ei ollut alkanut ainakaan siitä ajankohdasta, kun valtio oli lähettänyt vahingonkorvaussaatavan vanhentumisen katkaisemista koskevan kirjeensä Valtio oli katkaisuilmoituksissa ilmoittanut, että ilmoitus oli tehty nimenomaan vahingonkorvausvelan / perusteettoman edun palautuksen vanhentumisen katkaisemiseksi. Valtion vanhentumisen alkamisajankohdan perusteeksi ilmoittamat katkaisuilmoitukset eivät olleet sellaisia, korkolain 7 §:n tarkoitettuja maksuvaatimuksia, joiden perusteella viivästyskoron alkaminen oli voinut käynnistyä. Valtio oli katkaisuilmoituksissa ilmoittanut tulevansa myöhemmin tarkemmin ilmoittamaan vaatimuksensa perusteet ja määrän. Valtio ei siten ollut esittänyt väitetyn korkosaatavansa perusteesta ja määrästä korkolain 7 §:n edellyttämää selvitystä, jonka mukaan viivästyskoron maksuvelvollisuus oli alkanut.

108

Viivästyskoron maksuvelvollisuus oli voinut alkaa korkolain 9 §:n nojalla aikaisintaan haasteen tiedoksiantopäivästä. 13. Korvattavaksi tuomittua vahingonkorvausta on soviteltava kaikkien korvausperusteiden osalta Jos Skanska Asfaltti velvoitettiin korvaamaan väitettyjä vahinkoja, oli sekä vahingonkorvauksia että korkovaatimuksia soviteltava vahingonkorvauslain yleisen sovittelusäännöksen, sitä vastaavan vahingonkorvauksen sovittelua koskevan yleisen oikeusperiaatteen ja/tai KRL:n sovittelusäännöksen perusteella, sekä vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n sisältämien sovitteluperusteiden perusteella. Tämän oikeudenkäynnin osapuolten varallisuusolot puolsivat sovittelua. Yhtiön kannattavuutta, vakavaraisuutta ja maksukykyä koskevat tunnusluvut vuosien 2009 ja 2010 osalta sekä niiden vertaaminen tavoite-/ohjearvoihin osoittivat, että Skanska Asfaltin tuloksentekokyky ja taloudellinen asema olivat olleet viime vuosina erittäin heikkoja. Merkityksellisiä, sovittelua edellyttäviä muita seikkoja olivat: - KHO:n Skanska Asfaltin jo valtiolle maksettavaksi määräämän seuraamusmaksulla ja nyt käsiteltävänä olevalla vahingonkorvauksella oli kohtuuttomuuteen johtava yhteisvaikutus; -valtion tarpeen korvauksen saamiselle tyydyttyminen jo vähintäänkin osittain seuraamusmaksun perusteella; -kantajan kyvyttömyys näyttää toteen vahingon aiheutumista tai syy-yhteyttä vastaajan toiminnan ja väitetyn vahingon välillä; -kantajan kyvyttömyys esittää mitään perustetta sille, miksi vastaaja olisi vastuussa Sata-Asfaltin toiminnassa väitetysti aiheutuneista vahingoista; -lukuisten ulkopuolisten syiden vaikutus väitetyn vahingon määrään, jos vahinkoa on ylipäätään aiheutunut; sekä -kantajan esittämät perusteettomat tuottokorko- ja muut vastaavat vaatimukset. Skanska Asfaltin emoyhtiö Skanska Oy ei ollut tiennyt kartellista, eikä se ollut vastuussa tytäryhtiönsä aiheuttamista vahingoista miltään osin. KHO:n tuomion perusteella valtion hyväksi tuomittiin jo 82,55 miljoonaa euroa seuraamusmaksu, mikä puolsi valtion vaatimien vahingonkorvausten sovittelua. KHO ei ollut ottanut vahingonkorvausvaatimuksia huomioon seuraamusmaksua määrättäessä. Valtiolle sen vaatimilla vahingonkorvauksilla ei ollut mitään vaikutusta sen taloudelliseen asemaan, eikä valtiolla ollut erityistä tarvetta korvausten saamiseen täysimääräisinä sen taloudellisen aseman kannalta. Sen sijaan Skanska Asfaltin taloudelliseen asemaan vaadituilla

109

korvauksilla täysimääräisinä oli välittömään maksukyvyttömyyteen johtava vaikutus. Skanska Asfaltin kannalta täysimääräisesti määrättävä korvausvelvollisuus olisi kohtuuttoman raskas seuraamusmaksun ja vahingonkorvauksen em. yhteisvaikutuksen takia. Valtiolle jo maksettu seuraamusmaksu oli erityinen syy valtion vaatimien vahingonkorvausten sovittelulle. Vahingonkärsijöiden yhdenvertaista asemaa koskeva tavoite ei lisäksi täyttyisi, jos Skanska Asfaltin olisi maksettava sekä seuraamusmaksu että vaaditut vahingonkorvaukset täysimääräisinä korkoineen valtiolle ilman sovittelua. Valtio olisi siinä tapauksessa huomattavasti paremmassa asemassa kuin muut väitetyt vahingonkärsijät. Siten seuraamusmaksu oli otettava huomioon vahingonkorvausta määrättäessä johtuen seuraamusmaksun ja vahingonkorvauksen yhteisvaikutuksesta ensinnäkin Skanska Asfaltin ja toisaalta valtion taloudelliseen tilanteeseen. Skanska Asfaltin toiminta ei ollut syy-yhteydessä valtiolle yhdenkään yksittäisen urakkasopimuksen perusteella aiheutuneeseen vahinkoon. Skanska Asfaltin toiminta ei myöskään ollut ollut tuottamuksellista varsinkaan Sata-Asfaltin toimintaan liittyvien vahinkojen osalta. Siltä osin kuin korvauksia vaadittiin pelkästään sen perusteella, että vastaaja oli osallistunut samaan kartelliin muiden yhtiöiden kanssa ja siten toiminnallaan väitetysti aiheuttanut vahinkoa kantajalle, vaikuttivat vahingon aiheutumiseen lukuisat Skanska Asfaltista riippumattomat ulkopuoliset syyt. Myös se puolsi korvausten sovittelua. Myös tuottokorkoa ja erityisesti tuottokorkoa vastaavaa vahingonkorvausta oli soviteltava, koska (i) tuottokorkoa vastaavia vahinkoja ei ollut näytetty toteen, (ii) syy-yhteys Skanska Asfaltin toiminnan ja näiden väitettyjen vahinkojen välillä puuttui, (iii) Skanska Asfaltti ei ollut toiminut tuottamuksellisesti näiden väitettyjen vahinkojen osalta ja koska (iv) jos tällaisia vahinkoja oli aiheutunut, olivat niiden syntymiseen vaikuttaneet useat Skanska Asfalttiin nähden ulkopuoliset syyt.

110

3.4 SA-Capital Oy


SA-Capital on vaatinut, että käräjäoikeus 1) ensisijaisesti jättää valtion lausumassa 18.4.2012 mainittuihin urakkasopimuksiin ja välillisiin vahinkoihin perustuvat vaatimukset sekä valmisteluistunnossa 27.8.2012 esitetyt aikaisemmin kuin 1.5.1995 kilpailutettuihin tai solmittuihin urakkasopimuksiin perustuvat vaatimukset tutkimatta; 2) jättää kanteen tutkimatta siltä osin kuin se on perustunut KRL 18a §:ään kantajalta puuttuvan asianvaltuuden takia; 3) hylkää KRL 18a §:ään perustuvat vaatimukset vanhentuneina; 4) hylkää muilla kuin KRL 18a §:n nojalla ajetut vaatimukset vanhentuneina siltä osin kuin ne perustuvat jäljempänä erikseen lueteltuihin urakkasopimuksiin; 5) toissijaisesti hylkää kanteen siltä osin kuin käräjäoikeus tutkii kanteen; sekä 6) velvoittaa valtion korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut korkoineen.

3.4.2 Perusteet

1a. Kielletty kanteenmuutos Liikennevirasto oli 18.4.2012 vaatinut SA-Capitalilta pääomaltaan 1.309.371 euron suoritusta, mitä vaatimusta ei ollut esitetty aikaisemmin. Vaatimuksen perusteena oli 8 urakkasopimusta, jotka oli solmittu vuosina 1995 – 1998. Kun niitä koskevia vaatimuksia ei ollut esitetty aikaisemmin, kyse oli kielletystä kanteen muutoksesta, joka tuli jättää tutkimatta. Liikennevirasto oli 18.4.2012 esittänyt uusia välillisiä vahinkoja koskevia vaatimuksia. Koska niitä ei ollut ajettu alkuperäisessä kanteessa, kyse oli kielletystä kanteenmuutoksesta, jota ei tullut käräjäoikeudessa tutkia. Liikennevirasto oli valmisteluistunnossa 27.8.2012 muuttanut kannevaatimuksiaan siten, että valtio väitti SA-Capitalin osallistuneen

111

kartelliin 1.1.1995 alkaen. Se oli siihen asti ajanut kannetta perustuen SA-Capitalin väitettyyn kartellijäsenyyteen ajalla 1.5.1995 - 15.2.2000. SA-Capital ei ollut vastannut muunlaisiin vaatimuksiin. Valmisteluistunnossa muutettu kanne oli kielletty kanteenmuutos, joka oli esitetty prekluusion 18.4.2012 jälkeen. Muutetut vaatimukset oli jätettävä tutkimatta. 1b. SA-Capital ei ollut osallistunut kartelliin, eikä KHO:n päätöksellä ollut asiassa oikeusvoimaa eikä todisteluarvoa SA-Capital ei ollut osallistunut kartelliin. Ainakin käräjäoikeuden oli otettava kantaa siihen, minä aikana SA-Capital Oy:n katsottaisiin kuuluneen siihen. KHO:n päätöksestä ei selvinnyt, mistä 1.5.1995 alkamishetki oli peräisin ja mihin se perustui. Markkinaoikeus oli katsonut rajoitetun osallistumisen alkaneen 1.1.1996, vaikkei silläkään ollut selvää perustetta. Siten kaikki SA-Capitaliin kohdistetut vaatimukset, jotka koskivat urakkasopimuksia ajalta ennen 1.1.1996 oli hylättävä perusteettomina. Useiden kanneperusteina käytettyjen urakkasopimusten kilpailutus ja SA-Capitalin valinta urakoitsijaksi oli tapahtunut aikaisemmin kuin 1.5.1995. Nämä urakkasopimukset eivät soveltuneet kanneperusteiksi. SA-Capitalin ei ollut KHO:n päätöksessä väitetty edes kuuluneen kartelliin silloin, kun kyseiset urakat oli kilpailutettu. Tällaisia urakoita olivat: a. Uudenmaan sopimus oli allekirjoitettu ennen 1.5.1995 (10.4.1995) ja sitä koskeva tarjouskilpailu oli ratkennut 16.2.1995; b. Keski-Suomen sopimusta koskeva tarjouskilpailu oli ratkennut 12.4.1995; c. Lapin sopimuksia (L1/95, L2/95, L4/95/LVR ja L5/95) koskevat tarjouskilpailut olivat ratkenneet 9.3.1995, 23.3.1995, 4.4.1995 ja 4.4.1995; d. Savo-Karjalan sopimus (SK5/1995), joka kerrottiin päivätyn 6.6.1995. Tarjouskilpailut oli käyty vuosittain jo kevättalvella, ja tämäkin tarjouskilpailu oli ratkennut jo ennen 1.5.1995; e. Oulun Öljysoran jyrsintä 1995 -sopimus oli päivätty ennen 1.5.1995 (26.4.1995) ja tarjouskilpailu oli ratkennut 19.4.1995. Valtion esittämistä kaikkiaan 39 SA-Capitalin urakkasopimuksesta kahdeksan oli kanneperusteena ajallisesti mahdottomia. KHO:n päätökseen perustuva, väitetty kartelliin kuulumisen ajallinen rajaus

112

(1.5.1995 – 15.2.2000) teki liikenneviraston kyseisiin urakoihin kohdistuvat vaatimukset mahdottomiksi. Kantajan ilmoituksen mukaan riidatonta oli, että edellä mainittujen urakoiden kilpailutukset oli tehty ennen 1.5.1995. KHO:n päätöksellä SA-Capitalin osallistumisesta asfalttialan kartelliin 1.5.1995 - 15.2.2000 välisenä aikana ei ollut asiassa esitetyn näytön tasosta johtuen oikeusvoimavaikutusta tässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä. Päätös perustui laajalti kuulopuhetodisteluun, joka ei kelvannut näytöksi oikeudenkäynnissä. Tuomion perustaminen kuulopuheisiin oli ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen d-kohdan kanssa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli ottanut asian tutkittavaksi. KHO:n päätöksessä näytetyksi katsottuja seikkoja ei voitu hyväksyä valtion vahingonkorvauskanteen perusteena "tosiasioiksi". Valtion oli näytettävä kanteensa toteen tavanomaisin todistelustandardein. Käräjäoikeus ei voinut perustaa ratkaisuaan miltään osin KHO:n päätökseen. Kanne oli hylättävä. Joka tapauksessa vaatimukset, jotka perustuivat ennen KHO:n päätöksessä todettua kartelliin osallistumisen alkamisajankohtaa 1.5.1995 solmittuihin urakkasopimuksiin, oli hylättävä. 2. Valtion väitetty saatava SA-Capitalilta oli vanhentunut KRL:n voimaantulon jälkeen eli 1.10.1998 jälkeen solmittujen urakkasopimusten (6 kpl) vanhentumista oli arvioitava KRL:n 18a §:n nojalla. Valtio oli tullut tietoiseksi väittämästään vahingosta, kun sen oma virasto eli Kilpailuvirasto oli viimeistään vuonna 2002 alkanut tutkia väitettyä kartellia. Valtion asfaltiointiurakoita tilanneet yksiköt olivat tehneet tiivistä yhteistyötä Kilpailuviraston kanssa selvityksen laatimisessa. Ne olivat tienneet vastuuperusteista, väitettyjen vahinkojen ilmenemisestä ja vastuullisista jo selvästi ennen Kilpailuviraston 19.6.2003 julkistamaa tiedotetta. KRL 18a §:n mukainen kanne olisi tullut nostaa viimeistään vuoden 2007 aikana. Valtio oli nostanut kanteen vasta 18.6.2008. KRL:n perusteella ajetut vaatimukset olivat siten vanhentuneet. Joka tapauksessa ne perusteet, jotka ajoittuivat 1.10.1998 jälkeiseen aikaan, ja joihin valtio oli vedonnut 1.7.2011 antamassaan lausunnossa, olivat vanhentuneita KRL 18a §:n perusteella. Ajalla 1995 - 30.9.1998 solmittuihin urakkasopimuksiin (29 kpl) perustuvien vaatimusten vanhentumista oli arvioitava vanhentumislain

113

nojalla. Vaatimukset olivat vanhentuneet, jos niitä ei ollut katkaistu lain edellyttämällä tavalla. Valtio oli katkaissut vanhentumisen seuraavasti: 1) Lapin tiepiiri, 10.2.2005 päivätty, tiedoksi 15.2.2005, 774.955,27 euroa (neljä urakkaa, solmittu 16.5.1995), 2) Keski-Suomen tiepiiri, 22.2.2005 päivätty, tiedoksi 21.3.2005, 57.192,77 euroa (urakkasopimus 24.5.1995), 3) Savo-Karjalan tiepiiri, 1.4.2005, 104.294,48 euroa (1 urakkasopimus 6.6.1995), 4) Oulun tiepiiri, 13.4.2005, 56.003,88 euroa (2 urakkaa, solmittu 26.4.95 ja 27.6.95), 5) Uudenmaan tiepiiri, 14.4.2005, 55.250 euroa (1 urakkasopimus 10.4.2005), 6) Lapin tiepiiri 23.1.2006, 458.864,87 euroa (eri urakat kuin kohdassa 1, neljä urakkaa toukokuulta 1996), 7) Lapin tiepiiri 4.5.2006, 458.864,87 euroa (samat urakat kuin kohdassa 6), 8) Oulun tiepiiri, 17.2.2006, 345.391,55 euroa (eri urakat kuin kohdassa 4. Neljä urakkaa, solmittu 3.5. – 8.10.96), 9) Savo-Karjalan tiepiiri, 13.3.2006, 82.317,90 euroa (eri urakka kuin kohdassa 3, yksi urakka 26.4.1996), 10) Lapin tiepiiri 4.12.2006, samat vaatimukset ja urakat kuin kohdassa 6, 11) Lapin tiepiiri 20.12.2006, eri vaatimukset ja urakat kuin kohdassa 6 (urakat vuosilta 1997 – 1998), 12) Oulun tiepiiri 20.12.2006, eri vaatimukset ja urakat kuin kohdissa 4 ja 8 (neljä urakkaa vuodelta 1998), 13) Savo-Karjalan tiepiiri 20.12.2006, (eri urakat kuin kohdissa 3 ja 9, kaksi urakkaa 24.4.1997 ja 17.4.1998), 14) Valtio uudelleen 4.2.2008 kohdat 2, 5, 7 sekä Savo-Karjalan tiepiiristä kohdat 3 ja 9 + 13 ja Lapin tiepiiristä kohdat 1 ja 6 ja 11 ja Oulun tiepiiristä kohdat 4 ja 7 sekä 12 vielä uutena Turun tiepiiristä yhden urakan määrältään 61.777,84 euroa. Kaikki yhteensä 3.876.686,14 euroa. Lapin tiepiirin ennen haastehakemusta katkaistut vaatimukset ja Keski-Suomen ja Savo-Karjalan tiepiirien vaatimuksista eivät olleet muilla kuin KRL 18a §:n perusteella vanhentuneet. Sen sijaan Uudenmaan tiepiirin vaatimus oli vanhentunut. Urakkasopimus oli tehty 10.4.1995, mutta tiedoksiantokirjekin oli päivätty vasta 14.4.2005. Vasta haastehakemuksen liitteessä D1 ensimmäisen kerran esitetyt vaatimukset neljästä uudesta vuonna 1999 Lapin tiepiirissä tehdystä urakkasopimuksesta olivat kaikki vanhentuneet vanhenemislain 21 §:n 3 momentin nojalla 31.12.2006. Samoin olivat vanhentuneet vasta haastehakemuksessa esitetty vaatimus Vaasan tiepiirin urakasta vuodelta 1999 ja vaatimukset Oulun tiepiirin 27.5.1999 tehdyistä kolmesta osaurakasta.

114

Yhteensä valtio oli ennen 31.12.2006 katkaissut vanhentumisen 1.934.270,50 euron suuruisilta vaatimuksilta. Uudenmaan tiepiirin 10.4.1995 tehtyyn urakkasopimukseen perustuvat vaatimukset olivat vanhentuneet kymmenen vuoden vanhentumisajan perusteella. Siten vanhentumatta olevaa vaatimusta oli yhteensä 1.879.020,50 euroa. Vuosina 1995 - 1998 solmittuihin sopimuksiin perustuvat vaatimukset olivat vanhentuneet vanhentumisasetuksen nojalla kymmenen vuoden kuluessa niiden syntyperusteesta (VanhL siirtymäsäännös 21 § 3 mom.). Kymmenen vuoden vanhenemisaikaa ei laskettu sopimuksen mukaisen urakkahinnan maksamisesta vaan sopimuksen solmimisesta. Liikennevirasto oli vasta 18.4.2012 viimeisen kerran liitettä D1 uusiessaan esittänyt vaatimuksen 1.309.371 eurosta, joka perustui 8 aikaisemmin mainitsemattomaan urakkasopimukseen. Urakkasopimukset oli solmittu vuosina 1995 – 1998. Kun niitä koskevia vaatimuksia ei ollut esitetty KRL 18a §:n perusteella viimeistään 31.3.2009 eikä muilla perusteilla 10 vuoden kuluessa sopimusten solmimisesta eikä edes 31.12.2006, kyseiset vaatimukset olivat vanhentuneita. Vanhentumisen alkaminen ei ollut riippuvainen väitetyn kilpailunrajoituksen päättymisajankohdasta eivätkä EU-oikeuden määräykset sivuuttaneet kansallisia vanhenemissäännöksiä. 3. SA-Capital ei ollut menetellyt kilpailusääntöjen vastaisesti kanteen kohteena olevissa urakkasopimuksissa Urakkasopimusten hintaehdot eivät olleet rajoittaneet tai vääristäneet kilpailua KRL:n vastaisesti. KHO:n päätöksen perusteella ei voitu todeta syy-yhteyttä urakkasopimusten ja aiheutuneen vahingon välillä. KHO:n päätöksessä ei ollut todettu SA-Capitalin menetelleen kilpailusääntöjen vastaisesti kanteen kohteena olevissa yksittäisissä urakkasopimuksissa eikä prosessissa ollut tutkittu sopimusten ja niiden hinnoittelun kilpailusääntöjen mukaisuutta. SA-Capital ei ollut menetellyt kilpailusääntöjen vastaisesti kanteen kohteena olevissa urakkasopimuksissa, eikä se ollut perinyt kantajalta lainvastaisesti "ylihintaa".

115

4. SA-Capital ei ole millään oikeudellisella perusteella vastuussa valtion väitetyn vahingon korvaamisesta Vahingonkorvausvaatimuksia voitiin ajaa tietyissä tilanteissa vaihtoehtoisilla perusteilla, elleivät ne nimenomaan sulkeneet toisiaan pois. KRL 18a §:n voimaantulon jälkeiseltä ajalta peräisin olevissa urakoissa kannetta voitiin ajaa KRL:n nojalla, sikäli kuin vaatimukset eivät olleet vanhentuneita. Valtion oli mahdollista vedota sopimusrikkomukseen ja sopimusta edellyttäviin sopimuksen pätemättömyysperusteisiin ja sopimuksen sovitteluperusteisiin suhteessa sopimuskumppania SA-Capitalia vastaan, jos vaatimukset eivät olleet vanhentuneita. Näyttötaakka väitetyn vahingon aiheutumisesta ja sen määrästä ei ollut käännetty. Todistustaakka molemmista seikoista oli kantajalla. 4.1. Valtio ei ollut KRL 3 §:ssä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja, eikä sillä ollut asiavaltuutta esittää KRL 18a §:ään perustuvia vaatimuksia yhtiötä kohtaan Valtio oli julkisyhteisö, joka oli asfalttipäällystettä ostaessaan toteuttanut sille lakisääteisesti kuuluvaa tehtävää, eli katujen rakentamista ja kunnossapitoa. Asfalttipäällysteen tilaajana valtio ei ollut harjoittanut taloudellista toimintaa, eikä se sen vuoksi ollut KRL 3 ja 18a §:ssä tarkoitetun elinkeinonharjoittajan asemassa. Ainoastaan elinkeinonharjoittajalla oli oikeus vaatia korvausta RL 18a §:n perusteella. Siten valtiolla ei ollut asiavaltuutta vaatia korvausta väitetystä vahingosta kilpailusääntöjen vastaisella toiminnalla aiheutetusta vahingosta. Asiavaltuuden puuttuminen oli ehdoton ja korjauskelvoton prosessinedellytys. Valtion KRL 18a §:ään perustuvat vaatimukset oli jätettävä tutkimatta. Missään tapauksessa SA-Capital ei ollut menetellyt kilpailusääntöjen vastaisesti kanteen kohteena olevissa urakkasopimuksissa. Pelkästään se, että yrityksen oli todettu osallistuneen kiellettyyn tarjouskartelliin, ei osoittanut, että tilaajalle oli aiheutunut tämän vuoksi korvattavaa vahinkoa. Kanne oli joka tapauksessa KRL:iin perustuvien vaatimusten osalta hylättävä

116

4.2. Sopimusperusteinen korvausvelvollisuus SA-Capital ja valtio olivat solmineet kanteen kohteena olevat urakkasopimukset, eikä niiden syntymisestä ollut ollut epäselvyyttä. Sopimuksentekorikkomus vastuuperusteena ei soveltunut. SA-Capital ei ollut rikkonut valtion kanssa tekemiään sopimuksia, eikä niiden ehtoja. SA-Capital ei ollut osallistunut kartelliin, eikä kartelli ollut vaikuttanut valtiolle tehtyyn hintatarjoukseen. Valtio olisi myös voinut hylätä tarjouksen ja käyttää asfaltointityöhön omaa organisaatiotaan. SA-Capitalin lojaliteettivelvollisuus valtiota kohtaan urakoita tarjottaessa tai niistä neuvoteltaessa ei tarkoittanut, että SA-Capitalin olisi tullut tarjota hintoja, joilla se olisi tehnyt tappiota. SA-Capital ei ollut myöskään rikkonut lojaliteettiperiaatetta. Palautusvelvollisuus koski aiheetonta ja vailla oikeusperustetta olevaa suoritusta takaisin sopimuskumppanille. Tässä oikeusperuste oli urakkasopimus eikä urakkasopimuksen mukaisen hinnan periminen ollut ollut aiheetonta. Valtion ja SA-Capitalin väliset urakkasopimukset eivät olleet oikeustoimilain pätemättömyysperusteiden tai KRL 18 §:n perusteella pätemättömiä. Myöskään oikeustoimilain 36 §:n edellyttämät edellytykset sovittelulle lappilaisen pienyrityksen ja valtion välillä eivät täyttyneet. SA-Capital ei ollut kuulunut kartelliin, eikä se ollut tarjonnut valtiolle urakoita ylihintaan. Valtio oli vedonnut erehdysoppiin, mikä ei soveltunut SA-Capitalin kanssa tehtyihin urakkasopimuksiin. Valtio ei ollut erehtynyt mistään sopimusten ehdosta. 4.3. Vahingonkorvauslaki ja perusteettoman edun palautus eivät sovellu sopimukseen perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen kanneperusteeksi Valtion vaatimukset perustuivat sen ja SA-Capitalin välisiin urakkasopimuksiin, joten kysymys oli sopimustilanteessa. Vahingonkorvauslaki tai perusteettoman edun palautus eivät tulleet sellaisessa tilanteessa sovellettaviksi. KRL 18a §:n vahingonkorvaussäännös sulki sopimussuhteen ohella pois valtion oikeuden vaatia 1.10.1998 jälkeiseltä ajalta korvauksia vahingonkorvauslain perusteella.

117

4.4. Yhteisvastuullisuudesta Joka tapauksessa yhteisvastuullisuus oli jaettava "syyllisyyden asteen" mukaan. SA-Capitalin osuus yhteisvastuullisesta korvauksesta tuli vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:n perusteella määrätä huomattavasti pienemmäksi kuin kartellissa mukana olleiden suurten yhtiöiden osuus (VahL 6:3). 5. Valtiolle ei ole aiheutunut korvattavaa vahinkoa kanteen kohteena olevissa urakkasopimuksissa Valtion ja SA-Capitalin välisiin urakkasopimuksiin ei ollut sisältynyt vaadittua ylihintaa. SA-Capital ei ollut voinut tarjota Lemminkäisen tarjousta alhaisempaa hintaa urakalle, koska se olisi ollut SA-Capitalille tappiollista. Asfaltoinnin hinnat eivät olleet kohonneet 1990-luvun lopulla muuta maata enempää. Kartellin tuloksellisuus ei ollut näkynyt millään tavoin SA-Capitalin tuloksissa. SA-Capitalin tuloksen parantuminen vuosina 1995 - 1998 johtui siitä, että yhtiö oli urakoinut tuolloin Venäjällä, jossa katteet olivat olleet selvästi parempia kuin Suomessa. Joka tapauksessa vaatimus oli määrältään liian suuri ainakin jo vanhentuneiden vaatimusten osalta. 5.1 Kilpailuttamatta jääneet urakat Valtiolla oli näyttötaakka siitä, että se oli kilpailuttanut urakat, mutta, että se oli saanut kartellista johtuen liian korkeita tarjouksia. Vaatimukset olivat perusteettomia, jos kilpailutusta ei ollut järjestetty. Liikennevirasto ei ollut kilpailuttanut vuosina 1996 – 1999 tehtyjä urakkasopimuksia, eikä valtio ollut kärsinyt vahinkoa kilpailuttamatta jättämistään urakoista. Seuraavat urakat oli sovittu kilpailuttamatta: a. Lapin urakka REST98, jossa sopimus on tehty 12.5.1998, b. Lapin urakka PPA7/98/URAREMO, jossa sopimus oli tehty 20.7.1998, c. Savo-Karjalan urakka IPA24/1998, jossa sopimus oli tehty 17.4.1998, d. Vaasan ainoa urakka REST/1999, jossa sopimukset oli tehty 19.5.1999, e. Oulun viimeinen urakka PPA1/1999, jossa sopimukset oli tehty 27.5.1999, f. SK5/1995, joka oli myös ”ajallisesti mahdoton”. Sopimus oli tehty 6.6.1995, g. SK5/1996, jossa sopimus oli tehty 26.4.1996, h. SK3/1997, jossa sopimus oli tehty 24.4.1997,

118

i. T6/1998, 02/Tet/98/03, jossa sopimus oli tehty 25.5.1998, j. Oulun urakka O7/1995/REMO, jossa sopimus oli solmittu 27.6.1995, k. Oulun urakka Oulu 3, jossa sopimus oli tehty 3.5.1996, ja l. Oulun urakka O2/96, jota koskeva sopimus oli tehty 3.5.1996. Valtion kanneperusteena käytetyistä 39 sopimuksesta yhdeksästä ”ajallisesti mahdottomasta” kahta ei ollut kilpailutettu, ja lisäksi muista 30 sopimuksesta kymmentä ei ollut kilpailutettu. Kaikkiaan 39 sopimuksesta siis vain 20 oli sellaisia, joiden osalta saatettiin keskustella määrällisestä tai kilpailutuksen tapahtumisen riidattomuudesta. 6. Arvonlisäveron määrä Valtio oli arvonlisäveron saaja, eikä sille ollut aiheutunut vahinkoa arvonlisäveron maksamisesta. 7. Korkovaatimukset olivat vanhentuneet ja/tai perusteettomia Tuottokorkoa voitiin määrätä maksettavaksi ainoastaan palautusvelalle eikä sitä voitu määrätä maksettavaksi vahingonkorvausvelalle. Tuottokoron maksuvelvollisuus ei ollut voinut alkaa. Valtio ei ollut vaatinut tuottokorkoa maksettavaksi vanhentumisen katkaisuilmoituksissaan, joten tuottokorkovaatimus oli vanhentunut. Valtio ei ollut katkaisuilmoituksissaan tai haastehakemuksessaan yksilöinyt vaatimuksia siten, että SA-Capital olisi voinut ilmoitusten perusteella suorittaa jotakin. Vaatimukset oli yksilöity vasta 1.3.2010 annetussa täydennyksessä, mistä lähtien viivästyskoron maksuvelvollisuuden oli mahdollista aikaisintaan alkaa. Liikennevirasto oli esittänyt uusia korkovaatimuksia aiemmin mainitsemattomille pääomille vasta 18.4.2012 lausumassa. Ne olivat kaikki paitsi perusteettomia myös vanhentuneita. Valtio ei ollut vaatinut katkaisuilmoituksissa viivästyskorkoa tuottokorolle, joten sitä koskeva vaatimus oli vanhentunut.

119

3.5 Rudus Asfaltti Oy

3.5.1 Vastaus ja vaatimukset Rudus Asfaltti on vaatinut, että käräjäoikeus 1) jättää kanteen tutkimatta, koska saatava on prekludoitunut ja Liikennevirasto on menettänyt oikeutensa esittää kannevaatimuksen Rudus Asfalttia vastaan; 2) jättää kanteen tutkimatta siltä osin kuin vaatimukset perustuvat kilpailunrajoituslain 18a §:ään; 3) hylkää kanteen perusteettomana siltä osin kuin käräjäoikeus tutkii sen; sekä 4) velvoittaa kantajan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

3.5.2 Perusteet 1. Rudus Asfaltti ei voinut olla korvausvastuussa valtiota kohtaan valtion ja Asfalttineliön välisten sopimusten perusteella 1.1. Liikenneviraston korvaussaatava oli prekludoitunut Asfalttineliötä ja Rudus Asfalttia kohtaan Rudus-konserniin kuulunut Siilin Sora Oy oli 20.6.2000 ostanut asfalttikartelliin osallistuneeksi todetun Asfalttineliön osakekannan, minkä jälkeen yhtiön liiketoiminta oli siirretty selvitystilamenettelyssä ostajayhtiölle, joka oli muuttanut nimensä Rudus Asfaltiksi ja Asfalttineliö oli purettu. Asfalttineliön purkamisen yhteydessä annetun julkisen haasteen johdosta velkojien oli tullut ilmoittaa saatavansa 9.7.2001 mennessä. Valtio oli Asfalttineliön purkamisen yhteydessä laiminlyönyt ilmoittaa tuomioistuimelle vahingonkorvaussaatavastaan määräpäivään 9.7.2001 mennessä. Ilmoitusvelvollisuus oli koskenut myös vahingonkorvaussaatavia. Ainakin niiden arviomäärä olisi tullut ilmoittaa. Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnin takia saatava oli ollut tuntematon julkisessa haasteessa määrättynä päivänä. Saatavan oikeusperuste oli syntynyt ennen selvitystilan alkamista. Valtion väitetty saatava ei ollut ollut selvitysmiehen tiedossa Asfalttineliötä purettaessa ennen 9.7.2001. Kanteen kohteena oleva saatava oli prekludoitunut Asfalttineliöön nähden.

120

Saatava oli prekludoitunut myös Rudus Asfalttiin nähden. Kanne oli jätettävä tutkimatta tai hylättävä. 1.2. Rudus Asfaltti ei voinut olla korvausvastuussa toisen oikeushenkilön menettelystä Taloudellisen seuraannon periaate ei soveltunut siviilioikeudellisessa vahingonkorvausasiassa, vaan yksinomaan kilpailuoikeudessa hallinnollisissa seuraamusmaksuasioissa, eikä periaatteen soveltamisalaa voitu siitä laajentaa. Myös uudessa kilpailulaissa oli tehty selkeä ero seuraamusmaksuvastuun ja vahingonkorvausvastuun välillä. Myös EU-oikeudelliset periaatteet estivät vahingonkorvausvastuun ulottumisen muulle kuin kilpailurikkomukseen syyllistyneelle oikeussubjektille. Rudus Asfaltin ei väitetty rikkoneen kilpailusäännöksiä, se ei ollut ollut mukana kartellissa eikä se ollut ollut siitä tietoinen. Rudus Asfaltti ei ollut menettelyt miltään osin moitittavasti, eikä se voinut olla vahingonkorvausvastuussa Asfalttineliön menettelyn perusteella. KRL:n elinkeinonharjoittajan käsitteellä ei ollut merkitystä arvioitaessa, oliko taloudellisen seuraannon periaate sovellettavissa siviilioikeudellisessa vahingonkorvausasiassa. Siten vahingonkorvausvelvollinen saattoi olla vain se oikeussubjekti, joka väitetyn vahingon oli aiheuttanut. Vahingonkorvausvelvollisuutta ei voitu laajentaa toiselle oikeushenkilölle. Myös valtiosääntöoikeudellisesta lailla säätämisen vaatimuksesta seurasi, ettei vahingonkorvausvastuu voinut ulottua laissa säädettyä laajemmalle. Yksityisoikeudellisesta vahingonkorvausvaatimuksesta vastasi ainoastaan vahingon aiheuttanut oikeussubjekti. Vahingonkorvausvastuuta tai perusteettoman edun palautusvastuuta ei voitu arvioida ns. taloudellisen seuraannon periaatteen nojalla. Rudus Asfaltti ei ollut osallistunut kartelliin, eikä yhtiöjärjestelyissä voinut sen kohdalla olla kysymys vastuusta vapautumisesta. Perustuslaki edellytti, että omistusoikeuden rajoituksista oli säädettävä lailla. Oikeushenkilö ei voinut olla muutoin kuin nimenomaisen erityissäännöksen perusteella vahingonkorvausvelvollinen toisen oikeushenkilön aiheuttamasta vahingosta. Vastuun oli yhtiöoikeudellisesti mahdollista siirtyä vain sulautumisen myötä. Asfalttineliö oli purkautunut ja lakannut itsenäisenä oikeussubjektina. Rudus Asfaltti oli eri oikeushenkilö kuin kilpailurikkomukseen KHO:n päätöksen mukaan syyllistynyt Asfalttineliö, eikä se ollut vahingonkorvausvastuussa tämän toisen oikeushenkilön menettelyn perusteella.

121

KRL 18a §:ssä säädetyn korvausvelvollisuuden edellytyksenä oli vahingonaiheuttajan menettelyn tahallisuus tai tuottamus. Korvausvastuu rajoittui siten vahingon aiheuttaneeseen oikeushenkilöön. Vastuuta ei voinut laajentaa toiselle konserniyhtiölle tai konsernin emoyhtiölle. Rudus Asfaltti ei vastannut Asfalttineliön aiheuttamasta vahingosta myöskään Asfalttineliön osakkeenomistajana 20.6.2000 lähtien. 1.3. Rudus Asfaltin menettelyn ja väitetyn vahingon välillä ei ollut syy-yhteyttä eikä vahinko ollut ollut Rudus Asfaltin ennakoitavissa Rudus Asfaltin menettely ei ollut syy-yhteydessä vahinkoon, joka oli aiheutunut valtion ja Asfalttineliön välisiin urakkasopimuksiin sisältyneestä ylihinnasta. Väitetty vahinko oli aiheutunut Rudus Asfaltin menettelystä riippumatta. Rudus Asfaltti oli ollut vilpittömässä mielessä ostaessaan Asfalttineliön osakekannan ja vastaanottaessaan sen liiketoiminnan. Kantajan ja Asfalttineliön välisten urakkasopimusten hinnoitteluun liittyvä vahinko ei ollut ollut Rudus Asfaltin ennakoitavissa 1.4. Rudus Asfaltti ei ollut menetellyt tässä asiassa tahallisesti tai tuottamuksellisesti Rudus Asfaltti oli ollut vilpittömässä mielessä, kun se oli ostanut Asfalttineliön osakkeet, liiketoiminta oli siirretty ja Asfalttineliö purettu. Rudus Asfaltti ei ollut tiennyt Asfalttineliön osallistumisesta kartelliin. Rudus Asfaltti ei ollut toiminut tahallisesti tai tuottamuksellisesti, vaan huolellisesti. Rudus Asfaltti ei millään perusteella voinut olla vahingonkorvausvelvollinen Liikennevirastolle vahingonkorvauslain tai KRL:n perusteella. Myös sopimusperusteisen korvausvastuun edellytyksensä oli tahallisuus tai tuottamus. Rudus Asfaltti ei voinut olla millään perusteella vahingonkorvausvastuussa kantajaa kohtaan Asfalttineliön menettelyyn perustuen. 2. Rudus Asfaltti tai Asfalttineliö eivät olleet menetelleet kilpailusääntöjen vastaisesti yksittäisissä urakkasopimuksissa KHO ei ollut päätöksessään ottanut kantaa yksittäisiin urakkasopimuksiin, joihin Liikenneviraston kannevaatimukset perustuivat. Liikenneviraston oli osoitettava, että vastaajat olivat toimineet kilpailusääntöjen vastaisesti ja rajoittaneet kilpailua jokaisen

122

Liikenneviraston vaatimuksen perusteena olevan urakkasopimuksen osalta. Näyttötaakka oli kantajalla. 3. Rudus Asfaltti ei vastannut korvausvaatimuksista kanteessa esitetyillä oikeudellisilla perusteilla Korvausvelvollisuutta oli 1.10.1998 jälkeiseltä ajalta arvioitava ainoastaan KRL 18a§:n perusteella. 3.1. KRL 18a § 3.1.1. Kantajalla ei ollut asiavaltuutta esittää KRL:iin perustuvia vaatimuksia KRL 18a §:n soveltamisala rajoittui elinkeinonharjoittajiin. Säännöksen perusteella vain elinkeinonharjoittajan oli mahdollista olla oikeutettu korvaukseen. Liikennevirasto ei tilatessaan asfalttipäällysteitä ollut harjoittanut sellaista taloudellista toimintaa, jota KRL 3 §:ssä tarkoitettiin. Silloisen Tielaitos Tiehallinnon toiminta asfalttipäällysteiden tilaajana ei ollut luonteeltaan ollut ensisijaisesti liiketaloudellista. Valtio ei ollut harjoittanut taloudellista toimintaa tai hankkinut ammattimaisesti palvelua KRL 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla tilatessaan asfalttipäällystettä yksityisiltä yhtiöiltä. Ostaessaan asfalttipäällysteitä yksityisiltä yrityksiltä valtio oli toteuttanut sille kuuluvaa lakisääteistä tehtävää. EU-oikeus ei edellyttänyt laajentavaa tulkintaa, jonka mukaan kunnilla tai valtiolla olisi oikeus vaatia vahingonkorvausta KRL 18a §:n perusteella. EU-tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmeni, että EU-oikeuden tulkintavelvollisuus ei edellyttänyt kansallisen lainsäädännön contra legem -tulkintaa. EU:n perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklat tuottivat ylipäänsä oikeuksia vain yksityisille oikeussubjekteille. Valtion ja kuntien kaltaiset julkisyhteisöt eivät olleet tahoja, joille ko. artiklat tuottivat oikeuksia. EU-oikeus ei näin ollen edellyttänyt, että valtiolla tai kunnilla olisi oikeus vahingonkorvaukseen KRL 18a §:n nojalla. Liikennevirasto ei ollut KRL 3 §:ssä ja 18a §:ssä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja, eikä sillä ollut oikeutta vaatia vahingonkorvausta KRL 18a §:n perusteella Rudus Asfaltilta. Korvausvaatimus oli jätettävä tutkimatta tai hylättävä lakiin perustumattomana siltä osin kuin se perustui KRL:iin.

123

3.1.2. Rudus Asfaltti ei ollut vahingonkorvausvastuussa KRL:n perusteella Rudus Asfaltti ei ollut vahingonkorvausvastuussa toisen oikeushenkilön kilpailusääntöjen vastaisen menettelyn perusteella. Asfalttineliö ei ollut toiminut kilpailusääntöjen vastaisesti Liikenneviraston vaatimuksen perusteena olevissa osapuolten välisissä urakkasopimuksissa. Asfalttineliö ei ollut aiheuttanut vahinkoa Liikennevirastolle. Missään tapauksessa Rudus Asfaltti ei ollut menetellyt tahallaan tai huolimattomasti, vaan se oli ollut edellä sanotusti vilpittömässä mielessä. Vaatimus on hylättävä siltä osin kuin se perustui KRL:iin. 3.2. Sopimusperusteinen vastuu 3.2.1. Sopimusrikkomus KHO:n päätöksessä todettu kartelli ja sen täytäntöönpano kantajan urakkasopimuksissa eivät merkinneet sopimusrikkomusta Liikenneviraston ja Asfalttineliön välisissä urakkasopimuksissa. Asfalttineliö oli toiminut sen ja Liikenneviraston välisten urakkasopimusten ehtojen mukaisesti, eikä se ollut rikkonut sopimusehtoja. Kartellin ulottumisesta ja vaikutuksesta yksittäisiin sopimussuhteisiin ja yksittäisiin urakkasopimuksiin ei ollut esitetty näyttöä, eikä pelkkä osallistuminen kartelliin merkinnyt syyllistymistä sopimusrikkomukseen. Kyseessä oli sopimusrikkomus vain, jos sopimusosapuoli oli ko. sopimuksen ja sen täyttämisen osalta menetellyt sopimusrikkomuksen muodostavalla tavalla. Asfalttineliö ei ollut toiminut kilpailusääntöjen vastaisesti ja rajoittanut kilpailua Liikenneviraston vaatimuksen perusteena olevien urakkasopimusten osalta. Valtiolle ei ollut aiheutunut vahinkoa KHO:n toteamasta kartellista aiheutunut. 3.2.2. Sopimuksentekorikkomus/ sopimusneuvottelut Valtion vahingonkorvausvaatimus perustui syntyneisiin ja päteviin sopimuksiin, joten sopimuksentekotuottamusta koskevat periaatteet eivät soveltuneet. Valtion korvausvaatimus käsitti positiivisen sopimusedun mukaisen korvauksen, joka ei voinut tulla korvattavaksi sopimuksentekotuottamuksen perusteella. Sopimuksentekorikkomukseen perustuva kanneperuste ei soveltunut ja vaatimus oli siihen perustuvilta osin hylättävä. Asfalttineliö ei ollut toiminut tuottamuksellisesti osapuolten välisissä sopimusneuvotteluissaeikä Asfalttineliö ollut aiheuttanut

124

sopimusneuvotteluissa vahinkoa Liikennevirastolle. Sopimuksentekotuottamus oli osoitettava jokaisen osapuolten välisen urakkasopimuksen osalta erikseen. Liikenneviraston kanne oli perusteeton myös siltä osin kuin se perustui sopimuksentekotuottamukseen. 3.2.3. Lojaliteettiperiaatteesta Lojaliteettivelvollisuudella oli merkitystä ennen kaikkea sopimuksen tulkinnassa. Sen noudattamisen laiminlyönti muodosti vain rajoitetusti sopimusrikkomuksen. Neuvottelulojaliteetin rikkominen saattoi täyttää sopimuksentekotuottamuksen edellytykset. Muutoin lojaliteettivelvollisuuden rikkomiseen ei liity suoria, vaan enintään välillisiä oikeusseuraamuksia. Liikennevirastolla ei ollut oikeutta sopimusperusteiseen vahingonkorvaukseen väitetyn lojaliteettivelvollisuuden rikkomuksen perusteella. Asfalttineliö ei ollut loukannut valtion etua osapuolten välisten sopimusten osalta, eikä se aiheuttanut valtiolle vahinkoa osapuolten välisten urakkasopimuksissa. Liikenneviraston kanne oli perusteeton myös siltä osin, kuin se perustui väitettyyn lojaliteettivelvollisuuden rikkomiseen. 3.2.4. Sopimusoikeudellinen palautusvelvollisuus Liikenneviraston suoritus ei ollut ollut vailla oikeusperustetta. Liikenneviraston Asfalttineliölle maksama hinta oli ollut sopimuksen mukainen vastike saadusta hyödystä ja Asfalttineliö oli täyttänyt sopimuksen mukaiset velvoitteensa. Missään tapauksessa Asfalttineliön ja valtion välisiin urakkasopimuksiin ei ollut sisältynyt ylihintaa. Asfalttineliö ei ollut toiminut kilpailusäännösten vastaisesti osapuolten välisissä urakkasopimuksissa. Liikenneviraston kanne oli perusteeton myös siltä osin kuin se perustui sopimusoikeudelliseen palautusvelvollisuuteen. 3.2.5. KRL 18 §:n ja perustamissopimuksen 101(2) artiklan mukaisesta sopimusehdon pätemättömyys/mitättömyys Kartellin kilpailusäännösten vastaisuus ei johtanut kartelliin osallistuneen yrityksen kolmannen tahon kanssa tekemän sopimuksen tai sen ehdon pätemättömyyteen tai mitättömyyteen KRL:ssa tai perustamissopimuksessa tarkoitetulla tavalla. Urakkasopimuksen hintaehdon vaikutus oli ulottunut vain kyseisen sopimuksen osapuolten väliseen suhteeseen, eikä sillä ollut ollut kilpailua rajoittavaa vaikutusta.

125

Liikenneviraston ja Asfalttineliön välisiin urakkasopimuksiin sisältyvät hintaehdot eivät itsessään olleet rajoittaneet kilpailua. Sopimusten hintaehdot eivät olleet pätemättömiä tai mitättömiä KRL:n 18 §:n perusteella. Liikenneviraston kanne oli perusteeton myös siltä osin, kuin se perustui KRL 18 §:n ja perustamissopimuksen 101(2) artiklan mukaiseen pätemättömyyteen tai mitättömyyteen. 3.2.6. Oikeustoimilain mukainen pätemättömyys Liikennevirasto ja Asfalttineliö olivat vuosina 1997 - 2000 solmineet useita urakkasopimuksia. Väitettyä oikeustoimilain mukaista pätemättömyyttä oli arvioitava jokaisen sopimuksen osalta erikseen. Petollista viettelyä koskevan säännöksen soveltamiskynnys oli asetettu hyvin korkealle. Valtion ja Asfalttineliön väliset sopimukset oli solmittu asianmukaisesti julkisen tarjouskilpailun perusteella eikä niiden sisältö millään tavalla poikennut normaalista. Asfalttineliö ei ollut petollisesti vietellyt tai muutoin erehdyttänyt kantajaa solmimaan sopimukset. Asfalttineliö oli ollut pieni Viitasaarelainen asfalttialan yritys, kun taas silloinen Tielaitos oli ollut kooltaan ja resursseiltaan selkeästi suurempi. Liikenneviraston ja Asfalttineliön väliset urakkasopimukset eivät olleet syntyneet sellaisissa olosuhteissa, että sopimuksiin olisi niistä johtuvista syistä kunnianvastaista ja arvotonta vedota. Oikeustoimilain 30 ja 33 §:n mukaiset edellytykset pätemättömyydelle eivät täyttyneet miltään osin. Liikenneviraston oli osoitettava, että Asfalttineliö oli toiminut petollisen viettelyn edellyttämällä tavalla kunkin yksittäisen osapuolten välisen urakkasopimuksen osalta. Liikenneviraston ja Asfalttineliön väliset urakkasopimukset eivät olleet pätemättömiä oikeustoimilain perusteella. Oikeustoimilain pätemättömyysperusteiden soveltaminen johti kokonaispätemättömyyteen ja siihen että oikeudellinen tilanne palautettiin entiselleen. Osapätemättömyys ei ollut mahdollinen. Korvattavaksi saattoi lisäksi tulla vain negatiivinen sopimusetu. Liikenneviraston oikeustoimilain mukaisen pätemättömyyden perusteella vaatima oikeusseuraamus ei ollut mahdollinen. Kanteen perusteena olevat urakkasopimukset oli tehty vuosina 1997 - 2000. Liikennevirasto oli saanut tiedon kanteen perusteena olevista tosiseikoista Kilpailuviraston 19.6.2003 julkistaman tiedotteen myötä.

126

Liikennevirasto oli vedonnut urakkasopimusten oikeustoimilain mukaiseen pätemättömyyteen 1.3.2010 päivätyssä kanteen täydennyksessään. Liikennevirasto ei ollut vedonnut sen ja Asfalttineliön välisten urakkasopimusten pätemättömyyteen kohtuullisessa ajassa. Liikennevirasto oli menettänyt oikeutensa vedota sopimusten pätemättömyyteen oikeustoimilain perusteella. 3.2.7. Sovittelu oikeustoimilain 36 §:n perusteella Urakkasopimukset olivat sisällöltään tasapainoisia. Valtio oli maksanut sovitun vastikkeen ja Asfalttineliö oli suorittanut sopimusvelvoitteensa. Asfalttineliö oli ollut pieni yhtiö, jonka liikevaihto oli ollut 1,5 - 3 miljoonan euron luokkaa vuosittain. Tielaitos oli ollut selvästi vahvempi osapuoli sopimussuhteessa. Sopimusosapuolet eivät olleet olleet epätasavertaisia ainakaan Asfalttineliön eduksi. Missään tapauksessa Liikennevirasto ei ollut esittänyt selvitystä hintaehdon ylihinnasta, eikä asiassa ollut olemassa oikeustoimilain 36 §:n mukaisia edellytyksiä hintaehdon sovittelulle. Kantajan vaatimus hintaehdon sovittelusta oli perusteeton. Liikennevirasto oli vedonnut kohtuullistamiseen 1.3.2010 päivätyssä kanteen täydennyksessään, eikä se ollut sitä ennen ilmoittanut sovitteluvaatimuksestaan Rudus Asfaltille. Liikennevirasto ei ollut vaatinut oikeustoimilain 36 §:n mukaista sovittelua kohtuullisessa ajassa. Se oli menettänyt oikeutensa vaatia urakkasopimusten hintaehtojen kohtuullistamista. 3.3. Vahingonkorvauslaki Valtion korvausvaatimus oli perustui valtion ja Asfalttineliön vuosina 1997 - 2000 tekemiin urakkasopimuksiin. Vahingonkorvauslaki ei koskenut sopimusperusteista vastuuta, eikä se soveltunut asiassa. Kilpailusääntöjen rikkomisesta oli lisäksi säädetty erityislaissa eli KRL:ssa. 3.4. Perusteettoman edun palauttaminen Liikennevirasto ei ollut yksilöinyt, mitä etua Rudus Asfaltti oli saanut perusteetta. Rudus Asfaltti ei ollut osallistunut kartelliin eikä se ollut ollut sopimussuhteessa kantajaan. Liikennevirasto ei ollut maksanut väitettyä ylihintaa Rudus Asfaltille.

127

Edun perusteettomuutta oli arvioitava etua saaneen henkilön kannalta. Rudus Asfaltti ei ollut saanut asiassa perusteetonta etua vaatimusten perusteena oleviin urakkasopimuksiin liittyen. Siilin Sora Oy oli maksanut Asfalttineliön osakkeista käyvän hinnan. Jos Asfalttineliö olisi hyötynyt kartellista, yhtiö olisi joutunut maksamaan osakkeista korkeamman hinnan. Rudus Asfaltin ei ollut saanut sellaista etua, jonka oli mahdollista olla palautuksen kohteena. Asfalttineliö oli urakkasopimusten osalta täyttänyt sopimusvelvoitteensa, ja Liikennevirasto oli maksanut sille sopimusten mukaiset hinnat. Väitetyn edun perusteena olivat Liikenneviraston ja Asfalttineliön väliset urakkasopimukset. Etu ei ollut perusteeton, vaan sille oli olemassa oikeudellinen peruste. Liikennevirasto ei myöskään ollut maksanut perusteetonta etua, eli ylihintaa, sen ja Asfalttineliön välisten urakkasopimuksissa. Väitetyn valtion tappion ja Rudus Asfaltin edun välillä ei ollut palautusvelvollisuuden syntymisen edellyttämää välitöntä syy-yhteyttä. Väitetty etu ja tappio eivät olleet aiheutuneet samasta tapahtumasta, eikä kysymys ollut ollut yhtenäisestä varallisuudensiirrosta. 4. Valtio oli laiminlyönyt katkaista saatavien vanhentumisen muiden kuin vuosien 1997 ja 1998 osalta 4.1. Vanhentumisen alkaminen Kilpailuvirasto oli 19.6.2003 antanut julkisuuteen tiedotteen, jossa se oli todennut asfalttikartelliselvitysten valmistuneen, ja tehnyt esitysluonnoksen seuraamusmaksun määräämiseksi asianosaisille. Kilpailuviraston esitystä oli myös uutisoitu laajasti välittömästi tiedotteen julkistamisen jälkeen. Liikennevirasto oli viimeistään tuolloin saanut tietää tai sen olisi pitänyt saada tietää väitetyn vahingon ilmenemisestä. Liikennevirasto oli laittanut kanteen vireille 17.6.2008 juuri ennen kuin 19.6.2003 alkanut viiden vuoden pituinen vanhentumisaika oli mennyt umpeen. Uuden kilpailulain vanhentumissäännöksellä oli nimenomaisesti muutettu aikaisemmin voimassa ollutta vanhentumissäännöstä. Liikennevirasto oli voinut tehdä Kilpailuviraston 19.6.2003 julkaiseman tiedotteen ja esitysluonnoksen perusteella vanhentumisen katkaisemiseen riittävän ilmoituksen, jossa vain viitattiin kartelliasiaan ja varattiin mahdollisuus tehdä vaatimuksia tulevaisuudessa. KHO:n päätöksestä ei ilmennyt sellaista tosiasiatietoa, joka olisi tältä osin lisännyt Liikenneviraston tietoisuutta väitetyn vahingon ilmenemisestä. Kartelliin syyllistyneiden yhtiöiden kiistäminen oli vailla merkitystä arvioitaessa vanhentumisajan alkamisajankohtaa. Liikennevirasto ei

128

voinut lähteä siitä, että kilpailunrajoitukseen syyllistyneiden yhtiöiden kiistäminen olisi luotettavampi tieto kuin Kilpailuviraston julkaisemat tiedot. Vanhentumisajan alkaminen ei ollut kytköksissä siihen, että vaatimuksen perusteena olevista tosiasioista oli saatu täysi näyttö. Liikennevirasto ei voinut luottaa siihen, että vanhentumisaika alkoi kulua vasta, kun se oli saanut täyden varmuuden vahingosta, korvausvelvollisesta tai muista vahingonkorvaukseen vaikuttavista seikoista. Vanhentumisaika ei ollut alkanut vasta, kun valtiolla oli ollut tieto "peritystä ylihinnasta". Vaatimusten perusteena olevien urakkasopimusten osalta ei ollut peritty ylihintaa. Liikenneviraston vastaajille lähettämä vaatimuskirje yksityiskohtaisin vaatimuksineen osoitti, että valtiolla oli ollut tiedossa vahingon perusteena olevat tosiseikat. Vanhentumislain korvausvelan vanhentumisajan alkamisesta säädetty vastasi KRL 18a §:n 3 momentin mukaista vanhentumisajan alkamisajankohtaa. KRL 18a §:n 3 momentin mukainen viiden vuoden vanhentumisaika ja vanhentumislain säännösten mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika olivat alkaneet kulua 19.6.2003. Vanhentumisaika oli joka tapauksessa alkanut kulua viimeistään, kun Kilpailuvirasto oli tehnyt lopullisen seuraamusmaksuesityksensä markkinaoikeudelle 31.3.2004. Vanhentuminen ei ollut alkanut kulua vasta KHO:n 29.9.2009 antamasta tuomiosta lukien. 4.2. Liikenneviraston vaatimusten vanhentuminen Valtio oli 20.12.2006 antanut Rudus Asfaltille tiedoksi vanhentumisen katkaisuilmoituksen, jossa se oli ilmoittanut vahingon määräksi enintään 206.633,64 euroa. Ilmoituksessa oli rajoitettu katkaisutoimen laajuutta siten, että se koski vain vuosina 1997 ja 1998 Tiehallinnon Keski-Suomen tiepiirin ja Asfalttineliön välillä tehtyihin sopimuksiin liittyviä vahinkoja. Liikennevirasto oli katkaisuilmoituksessaan rajannut vanhentumisen katkaisun koskemaan vain näinä urakkasopimuksia. Mainittujen vuosien jälkeen tehtyjen sopimusten osalta Liikennevirasto ei ollut tehnyt katkaisutoimia. Liikenneviraston vanhentumisen katkaisu oli sidottu katkaisuilmoituksessa yksilöityihin urakkasopimuksiin ja enimmäismäärään. Vanhentumisen katkaisu ei voinut koskea muiden vuosien urakkasopimuksiin perustuvia vaatimuksia ja enimmäismäärää suurempaa määrää. Katkaisutoimi oli katkaissut vanhentumisen vain

129

siltä osin, kuin korvausvelka ja sen perusteena olevat tosiseikat oli yksilöity katkaisutoimessa. Kolmen vuoden vanhentumisaika oli edellä todetun mukaisesti alkanut kulua 19.6.2003. Velka vanhentui 1.1.2004 voimaantulleen vanhentumislain siirtymäsäännöksen mukaan vanhentumislain nojalla kuitenkin aikaisintaan 1.1.2007. Liikennevirasto ei ollut katkaissut vanhentumista vanhentumislain mukaisesti muiden kuin vuosina 1997 ja 1998 Tiehallinnon ja Asfalttineliön välillä tehtyjen urakkasopimusten osalta. Vanhentumista ei ollut katkaistu 206.633,64 euron ylittävältä osalta. Liikenneviraston kannevaatimus Rudus Asfalttia vastaan oli pääomaltaan 1.333.370 euroa. Siltä osin kun Liikenneviraston vaatimus ylitti 206.633,64 euroa Liikenneviraston väitetty korvaussaatava oli vanhentunut. Vuosien 1997 ja 1998 urakkasopimuksia koskevat Liikenneviraston vaatimukset olivat määrältään 433.930,65 euroa. Siltä osin kuin vaatimukset koskivat vuosina 1999 ja 2000 Tiehallinnon ja Asfalttineliön välillä tehtyjä urakkasopimuksia, eli 899.441,77 euron osalta, Liikenneviraston vaatima korvaussaatava oli joka tapauksessa vanhentunut. Liikenneviraston kanne oli joka tapauksessa hylättävä osittain vanhentuneena siltä osin kuin se perustui muihin kanneperusteisiin kuin KRL 18a §:ään. 4.3. Valtion tuottokorkovaatimus oli vanhentunut Liikenneviraston 11.12.2006 päivätty katkaisuilmoitus ei ollut sisältänyt tuottokorkoa koskevaa vaatimusta. Katkaisuilmoituksessaan Liikennevirasto oli ilmoittanut sille aiheutuneen taloudellista vahinkoa enimmäismäärän, eikä tuottokorkovaatimuksesta ollut ollut mainintaa. Liikennevirasto ei siten ollut katkaissut vanhentumista tuottokoron osalta. Tuottokoron maksaminen ei ollut vanhentumislaissa tarkoitettu liitännäisvaatimus. Liikenneviraston tuottokorkovaatimus oli vanhentunut. Liikennevirasto ei ollut katkaissut vanhentumista tuottokoron määrää vastaavaan vahingonkorvauksen osalta. Myös tämä vaatimus oli vanhentunut.

130

5. Väitetystä vahingosta 5.1. Rudus Asfaltti ei ollut aiheuttanut vahinkoa Liikennevirastolle Myös muut kuin KHO:n päätöksen mukaan kartelliin kuuluneet asfalttiyritykset olivat osallistuneet Liikenneviraston kanteen kohteena oleviin urakkasopimuksiin johtaneisiin tarjouskilpailuihin ja tehneet niissä hinnaltaan korkeampia tarjouksia. Esimerkiksi Tiehallinnon Keski-Suomen tiepiirin ja Asfalttineliön välisen 19.5.2000 päivätyn urakkasopimuksen tarjouskilpailuun oli osallistunut Tielaitos Tuotanto. Tielaitos Tuotannon tarjoushinta oli ko. tarjouskilpailussa ollut selvästi korkeampi kuin voittaneen tarjouksen tehneen Asfalttineliön tarjoushinta. Vastaajayhtiöt eivät olleet perineet kanteen perusteena olevissa urakkasopimuksissa "ylihintaa", eikä Liikennevirastolle ollut voinut aiheutua urakkasopimuksiin perustuvaa vahinkoa edellä kuvatussa tilanteessa. Vastaajien katteet, SMA-päällysteen hintakehitys tai päällystystyön hintakehitys suhteessa bitumin hinnankehitykseen ja toteutuneiden päällystystöiden määrään eivät olleet oikea tapa selvittää aiheutuneeksi väitettyä vahinkoa. Liikennevirastolle ei ollut aiheutunut vahinkoa valtion ja Asfalttineliön välisiin urakkasopimuksiin liittyen. 5.2. Väitetyn vahingon määrästä Liikenneviraston väite vahingon määrästä oli ylimitoitettu ja perusteeton. Liikenneviraston väite siitä, että kartellivahinko oli VATT:n esittämiä laskelmia suurempi, koska markkinoiden sopeutuminen uuteen kilpailulliseen tilanteeseen oli vienyt aikaa, oli merkityksetön. Liikennevirasto ei ollut vaatinut Rudus Asfaltilta vahingonkorvausta vuoden 2000 jälkeisistä urakoista. Vahingon määrää arvioitaessa merkitystä ei myöskään ollut niillä sopimuksilla, jotka joku muu kuin kartelliyhtiö oli voittanut ajalla 1994 - 2002. Liikennevirastolla oli näyttötaakka siitä, että sille oli yksittäisissä urakkasopimuksissa aiheutunut vahinkoa. Liikennevirastolla oli lisäksi näyttötaakka väittämänsä vahingon määrästä. 5.3. Urakkasopimushintoihin sisältyneestä arvonlisäveron osuudesta ei ollut aiheutunut Liikennevirastolle vahinkoa Valtiota käsiteltiin arvonlisäverotuksessa hallinnollisista syistä yhtenä verovelvollisena. Liikennevirasto oli ollut Valtiokonttorin tarkoittama kirjanpitoyksikkö, jonka kulutus- ja investointimenot oli talousarviossa budjetoitu ilman arvonlisäveroa. Kirjanpitoyksikön ei tarvinnut ottaa

131

hankintansa arvonlisäveroa ostopäätöstä tehtäessä huomioon. Valtion noudattaman kirjausmenettelyn vuoksi kirjanpitoyksikkö ei ollut tehnyt lainkaan arvonlisäverolaissa tarkoitettua vähennystä hankintojensa arvonlisäveron perusteella. Kirjanpitoyksikön kustannukseksi oli tullut käytännössä ostetun palvelun tai tavaran hinta ilman arvonlisäveroa. Arvonlisäverojärjestelmän rakenne huomioon ottaen valtiota veronsaajana ei voitu vahinkoa määritettäessä asettaa verollista toimintaa harjoittavaa yritystä edullisempaan asemaan. Liikenneviraston ostamista palvelusta maksettu arvonlisäveron osuus ei ollut muodostunut sille lopulliseksi kustannukseksi. Liikennevirastolle ei ollut aiheutunut korvattavaa vahinkoa arvonlisäverojen maksamisesta. Liikenneviraston kanne oli hylättävä siihen sisältyvän arvonlisäveron määrän osalta. 6. Korkovaatimukset olivat perusteettomia 6.1. Tuottokorko Tuottokorko saattoi tulla kysymykseen vain tilanteessa, jossa osapuoli oli pitänyt toisen osapuolen varoja hallussaan. Rudus Asfaltti ei ollut saanut suorituksia Liikennevirastolta eikä pitänyt hallussaan Liikenneviraston varoja. Tuottokorkovaatimukselle ei ollut perusteita. Liikennevirasto ei ollut maksanut ylihintaa. Vahingonkorvausvaatimukselle tuottokoron määrää vastaavasta saamatta jääneestä tuotosta ei ollut perustetta. Tuottokorkoa ei voitu määrätä maksettavaksi vahingonkorvausvelalle vaan ainoastaan palautusvelalle. Kantajan korvaussaatavaa koskenut katkaisuilmoitus ei ollut sisältänyt tuottokorkoa koskevaa vaatimusta, vaan vaatimus on esitetty vasta haastehakemuksessa. Tuottokorkovaatimus oli vanhentunut. Liikenneviraston tuottokorkoa tai tuottokorkoa vastaava vahingonkorvausta koskeva vaatimus oli hylättävä perusteettomana. 6.2. Viivästyskorko Liikenneviraston korvausvaatimukset olivat perusteettomia. Myös viivästyskorkovaatimukset olivat perusteettomia. Viivästyskoron maksuvelvollisuus ei ollut alkanut kantajan 29.4.2004 päivätyllä ja 7.5.2004 Rudus Asfaltille toimittamalla katkaisuilmoituksella. Siihen ei ollut sisältynyt korkolain 7 §:ssä

132

edellytettyä korvausvaatimusta. Viivästyskoron maksuvelvollisuus saattoii alkaa aikaisintaan haastehakemuksen tiedoksiannosta.

133

3.6 NCC Roads Oy


NCC Roads on vaatinut, että käräjäoikeus 1) jättää kanteen tutkimatta, koska saatava on prekludoitunut; 2) jättää kanteen tutkimatta tai hylkää sen siltä osin kuin vaatimukset perustuvat kilpailunrajoituslain 18a §:ään kantajalta puuttuvan asiavaltuuden takia; 3) jättää kanteen tutkimatta tai hylkää sen siltä osin kuin kysymys on kielletystä kanteenmuutoksesta; 4) siltä osin kuin käräjäoikeus tutkii kanteen, hylkää kanteen kokonaisuudessaan perusteettomana, sekä toissijaisesti, jos NCC Roads tuomitaan yhteisvastuulliseen korvausvastuuseen, käräjäoikeuden on lausuttava siitä, miten korvausmäärä on jaettava korvausvelvollisten kesken (VahL 6:3); sekä 5) velvoittaa kantajan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Taustaa

NCC-konserniin kuulunut NCC Finland Oy oli 31.10.2000 osana koko NCC-konsernia koskevaa yrityskauppakokonaisuutta ostanut Oy Läntinen Teollisuuskatu 15:n, joka oli ollut Interasfaltin (jäljempänä vanha Interasfaltti) emoyhtiö ja johon vanha Interasfaltti oli sittemmin 30.9.2002 sulautunut. Sulautumisen yhteydessä Oy Läntinen Teollisuuskatu 15 oli muuttanut nimensä Interasfaltti Oy:ksi (jäljempänä uusi Interasfaltti). NCC Finland Oy oli jakautunut 1.1.2003, eli kilpailurikkomuksen päättymisen jälkeen, kolmeksi yhtiöksi, joista yksi oli NCC Roads. NCC Roads oli saanut uuden Interasfaltin osakekannan haltuunsa jakautumisessa, jonka yhteydessä uudesta Interasfaltista oli tullut NCC Roadsin tytäryhtiö. Uusi Interasfaltti oli purettu vapaaehtoisen selvitysmenettelyn jälkeen 31.12.2003. Interasfaltti ei ollut sulautunut NCC Roadsiin tai NCC Finland Oy:öön. KHO:n tuomitsemaan kilpailurikkomukseen KHO:n päätöksen mukaan osallistunutta yhtiötä (ns. vanha Interasfaltti) taikka yleisseuraannon / oikeudellisen seuraannon kautta tämän yhtiön toimintaa jatkanutta yhtiötä (vastaajana esillä olevassa asiassa oleva Interasfaltti) ei enää ollut olemassa.

134

Vanha Interasfaltti oli KHO:n päätöksen mukaan osallistunut kartelliin 7.7.1997 alkaen talveen 2002 saakka. Uusi Interasfaltti, NCC Finland Oy tai NCC Roads eivät olleet osallistuneet kartelliin. NCC Roads oli ostanut Valtatie Oy:n (myöhemmin VLT Trading Oy:n) liiketoiminnan vuonna 2008.

3.6.2 Perusteet

1. NCC Roads ei ollut osallistunut kartelliin, se ei ollut kantajan sopimuskumppani yhdessäkään kannevaatimusten perusteena olevassa urakkasopimuksessa eikä se ollut aiheuttanut väitettyä vahinkoa valtiolle NCC Roads oli perustettu vuonna 2003. Se ei ollut aiheuttanut kantajalle vahinkoa kartellin toiminta-aikana vuosina 1994 - 2002. Se ei myöskään ollut valtion sopimuskumppani kannevaatimusten perusteena olevissa urakkasopimuksissa. NCC Roads ei ollut Interasfaltin seuraaja. Interasfalttia ei purkautumisen jälkeen enää ollut olemassa. Yritysjärjestelyssä ei ollut ollut illojaaleja tarkoitusperiä, eivätkä NCC Finland tai NCC Roads olleet tienneet vanhan Interasfaltin KHO:n päätöksessä todetuista kilpailurikkomuksista.

NCC Roads ei millään oikeudellisella perusteella vastannut vanhan Interasfaltin kilpailurikkomuksella aiheuttamasta vahingosta. 2. Vanhan Interasfaltin toimintaan liittyvä saatava oli prekludoitunut Selvitysmiehet eivät olleet ilmoittaneet vahingonkorvaussaatavaa tunnettujen velkojen luettelossa, eikä valtio ollut valvonut vaatimusta Interasfaltin selvitysmenettelyssä 4.4.2003 velkojille annetussa julkisessa haasteessa mainittuun määräpäivään 26.5.2003 mennessä. Väitetty saatava oli tuntemattomana ja valvomattomana lakannut. Tuntemattoman velan lakkaaminen oli keskeinen osakeyhtiön purkautumiseen liittyvä oikeusvaikutus. NCC Roadsilla ei ollut velvollisuutta maksaa velkaa, eikä kantajalla oikeutta vaatia velan maksua tuomioistuimessa. Vaatimus oli jätettävä tutkimatta tai hylättävä. Velan oikeusperuste oli vanhan Interasfaltin kilpailurikkomus tai kilpailurikkomukseen liittyneet urakkasopimukset. Kilpailurikkomus oli tapahtunut ja sopimukset oli solmittu ennen selvitystilan alkamista 31.1.2003. Vahingonkorvausvaatimus olisi tullut ilmoittaa julkisessa haasteessa ilmoitetussa määräajassa.

135

Arvioitaessa selvitystilaan liittyen sitä, oliko velka ollut tunnettu vai ei, ratkaisevaa oli selvitysmiehen tietoisuus. Pitääkseen velkasuhteen voimassa kantajan oli osoitettava, että velka oli ollut ainakin toisen selvitysmiehen tiedossa ennen julkisessa haasteessa asetettua määräpäivää 26.5.2003. Selvitysmiehen tuli konkreettisesti tietää velan perusteesta ja maksamattomuudesta. Riittävää ei ollut, että selvitysmiehen yleensä pitäisi se tietää. Merkitystä ei ollut sillä, oliko kantaja tiennyt velasta ennen 26.5.2003 vai ei. Velka ei ollut ollut selvitysmiesten tai toisen selvitysmiehen tiedossa, eikä ilmennyt yhtiön kirjanpidosta. Selvitysmiehellä ei ollut aktiivista selonottovelvollisuutta yhtiön veloista. Julkisen haasteen tarkoituksena oli velvoittaa velkojia ilmoittamaan aktiivisesti saatavansa, jotka puuttuivat luettelosta tai poikkesivat siinä esitetystä. Saatavat oli ilmoitettava määräajassa saatavan lakkaamisuhan torjumiseksi, ei velkasuhteen tarkemman sisällön selvittämiseksi. Velkojan velvollisuuteen ilmoittaa saatavansa julkisen haasteen nojalla ei vaikuttanut velan luonne. Velkojan oli ilmoitettava määräajassa saamisvaatimuksensa myös siinä tapauksessa, että saatava oli ehdollinen tai enimmäismääräinen. Tarkoituksena oli, että selvitystilassa selvitysmies sai tietoonsa velallisen taloudellisen aseman kokonaisuudessaan myös epävarmojen saatavien osalta. Valtio ei ollut ollut tunnettu velkoja julkisen haasteen antamisen kannalta. Interasfaltin selvitystilan jatkamisen perusteella ei ollut ollut velvollisuutta antaa uutta julkista haastetta. Julkisen haasteen oikeusvaikutukset olivat pysyneet voimassa Interasfaltin selvitystilan jatkamisesta huolimatta. Interasfaltin toisena selvitysmiehenä toiminut Kari Korpela oli ollut NCC Rakennus Oy:n lakiasiainjohtaja. Korpela ei ollut ollut Interasfaltin palveluksessa, osallistunut yhtiön liiketoimintaan tai työskennellyt edes samassa toimipisteessä. Hän oli hoitanut ns. ulkopuolisena lakimiehenä konserniin kuuluvan toisen yhtiön yritysjärjestelyjä koskevan juridisen konsultaation ja käytännön toimenpiteet. Hän ei ollut lähettänyt kilpailuvirastolle tietoa julkisen haasteen määräpäivästä. Hän ei ollut tullut tietoiseksi kilpailurikkomuksesta eikä kantajan vahingonkorvaussaatavasta kilpailuviraston yhtiöön tekemien tarkastusten perusteella keväällä 2002. Kumpikaan selvitysmiehistä ei ollut tiennyt kantajan vahingonkorvausvaatimuksesta kilpailuviraston selvityspyyntöön 6.2.2003 annetun vastauksen perusteella ainakaan siten, että saatavaa voitaisiin pitää tunnettuna velkana. Kumpikaan selvitysmiehistä ei ollut saanut tietää kantajan vahingonkorvausvaatimuksesta Interasfaltin toimitusjohtajalta Olli Kokkoselta, joka oli kiistänyt vuonna 2006 markkinaoikeudessa kuultuna kilpailurikkomuksen.

136

Jos alkuperäisen velallisen Interasfaltin vastuu katsottiin lakanneeksi prekludoitumisen johdosta, ei velkaa voitu vaatia muiltakaan tahoilta. Tällöin saatava oli lakannut myös NCC Roadsiin nähden. Osakeyhtiölain rekisteristä poistamista koskevat säännökset eivät koskeneet selvitysmenettelyn kautta puretun osakeyhtiön varojen jakoa eivätkä jako-osuutena selvitysmenettelyn kautta varoja saaneen vastuuta puretun yhtiön veloista. NCC Roads ei vastannut tunnetustakaan saatavasta, vaan saatavasta vastasi kantajaa kohtaan velallinen. Kansallisen prosessin mukainen prekluusio oli lopullinen myös EU-oikeuden perusteella. Väitetty saatava oli ollut tuntematon ja se oli valvomattomana lakannut. Kanne oli jätettävä tutkimatta tai hylättävä. 3. Kanne oli osittain jätettävä tutkimatta kielletyn kanteenmuutoksen vuoksi koskien valtion ja VLT Trading Oy:n välisiä urakkasopimuksia sekä valtion ja Interasfaltin välisiä urakkasopimuksia Valtio oli haastehakemuksen täydennyksessä esittänyt uuden vaatimuksen koskien valtion ja VLT Trading Oy:n välisiä urakkasopimuksia. Valtio oli esittänyt perusteiksi uusia ajanjaksoja ja urakkasopimuksia. Uusi vaatimus ei johtunut olennaisesti samasta perusteesta kuin aiemmat vaatimukset. Kanne oli jätettävä tältä osin tutkimatta. Kantaja oli lisäksi esittänyt 10.4.2012 päivätyssä lausumassaan uuden vaatimuksen koskien valtion ja Interasfaltin välisiä urakkasopimuksia. Vaatimuksen perusteeksi valtio oli esittänyt uusia urakkasopimuksia. Uusi vaatimus ei johtunut olennaisesti samasta perusteesta kuin aiemmat vaatimukset. Kanne oli myös tältä osin jätettävä tutkimatta. Valtio ei ollut 18.4.2012 mennessä esittänyt vaatimuksensa kohtiin 7 ja 13 kirjattua yhteisvastuuvaatimusta NCC Roadsia ja Interasfalttia kohtaan. Joka tapauksessa vaatimukset oli alla esitetyn perusteella hylättävä perusteettomina.

4. NCC Roadsin väitetyn vastuun perusteista NCC Roadsin korvausvastuun syntyminen edellytti laissa säädettyä täsmällistä ja tarkkarajaista vastuuperustetta (laillisuusperiaate).

137

Taloudellisen seuraannon periaate ei perustunut mihinkään lain säännökseen, eikä NCC Roads voinut sen perusteella olla vastuussa toisen yhtiön aiheuttamaksi väitetystä vahingosta. KRL 18a § oli tullut voimaan 1.10.1998 ja säännöstä voitiin soveltaa sen jälkeen solmittujen sopimusten (10 kpl) perusteella esitettyihin vaatimuksiin. Muut kanneperusteet saattoivat soveltua ainoastaan ennen 1.10.1998 solmittujen sopimusten perusteella esitettyihin vaatimuksiin. NCC Roads ei ollut vastuussa vanhan Interasfaltin kilpailurikkomuksellaan aiheuttamasta vahingosta millään alla selostettavalla oikeudellisella perusteella. 4.1. NCC Roads ei vastannut kilpailurikkomukseen syyllistyneen Interasfaltin aiheuttamasta vahingosta osakeyhtiöoikeudellisella perusteella / vastuun samastaminen Osakkeenomistajalla tai toisella konserniyhtiöllä ei ollut vastuuta yhtiön velvoitteista osakeyhtiölain nojalla. NCC Roads ei ollut osakeyhtiölain tai vanhan osakeyhtiölain nojalla Interasfaltin osakkeenomistajana vastuussa kilpailurikkomukseen syyllistyneen vanhan Interasfaltin mahdollisista velvoitteista. NCC Finland ei ollut uuden Interasfaltin emoyhtiönä vastuussa kilpailurikkomukseen syyllistyneen vanhan Interasfaltin mahdollisista velvoitteista. NCC Finlandin vastuu ei ollut voinut jakautumisen yhteydessä edes teoriassa siirtyä NCC Roadsille. Interasfaltti oli siirtynyt NCC-konsernin omistukseen 31.10.2000. Sitä ennen vanha Interasfaltti ja NCC yhtiöt olivat olleet sekä juridisesti että omistuksellisesti täysin erillisiä. Osakeyhtiöoikeudellinen osakkeenomistajan vastuu esillä olevassa asiassa ei voinut koskea aikaa ennen 31.10.2000. NCC Roads ei ollut ollut missään vaiheessa vahingonkorvausvaatimuksen kohteena olevana ajanjaksona ns. vanhan Interasfaltin osakkeenomistaja. Vastuun samastaminen ei ollut voimassa olevaa oikeutta Suomessa. Vastuun samastus ilman kirjoitetun lain tukea edellytti Suomen perustuslain 80 §:n ja osakeyhtiölain nimenomaisten säännösten vastaista tulkintaa. Vastuun samastuksen edellytykset eivät asiassa täyttyneet. 4.2. Vahingonkorvauslaki Valtion korvausvaatimus perustui urakkasopimuksiin. Kilpailurikkomukseen perustuvasta korvausvastuusta säädettiin lisäksi KRL:ssa. Vahingonkorvauslaki ei soveltunut asiassa lainkaan. Ainakaan

138

vahingonkorvauslaki ei soveltunut KRL 18a §:n voimaan tulon 1.10.1998 jälkeiseen aikaan kohdistuviin vaatimuksiin. NCC Roads ei ollut osallistunut kartelliin ja menetellyt kilpailusääntöjen vastaisesti, eikä se siten ollut tuottamuksellisesti tai tahallisesti aiheuttanut valtiolle vahinkoa. NCC Roads ei ollut vahingonkorvauslaissa tarkoitettu korvausvelvollinen. NCC Roadsilla, joka ei ollut kantajan sopimuskumppani ja joka ei ollut rikkonut kilpailuoikeutta, ei ollut ollut vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua tahallisuutta tai tuottamusta. 4.3. KRL 18a § 4.3.1. Valtio ei ollut KRL 18a §:ssä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja, eikä sillä ollut oikeutta esittää vaatimuksia KRL 18a §:n perusteella Julkisyhteisön lakisääteinen toiminta ei ollut elinkeinonharjoittamista. Kantaja oli julkisyhteisö, joka vastasi lakisääteisenä tehtävänään tienpidosta. Kantajan vaatimukset perustuivat sen rooliin asfalttipäällystystöiden ostajana. Ostaessaan asfalttipäällystöitä yksityisiltä yhtiöiltä kantaja oli toteuttanut sille kuuluvaa lakisääteistä tehtävää eli tienpitoa. Kanteen kohteena olevat urakkasopimukset perustuivat julkisyhteisön lakisääteisen tehtävän täyttämiseen. Valtio ei ollut KRL 18a §:ssä tarkoitettu toinen elinkeinonharjoittaja ostaessaan asfalttipäällystystyötä yksityisiltä päällystysalan yhtiöiltä laissa säädettyä tienpitovelvollisuuttaan varten. Kantaja ei siten ollut oikeutettu vahingonkorvaukseen KRL 18a §:n perusteella. Valtion tienpitoon liittyvässä ostotoiminnassa ei ollut kysymys KRL:ssa tarkoitetusta taloudelliseen tulokseen tähtäävästä toiminnasta, johon liittyi yrittäjä riski ja joka oli luonteeltaan ammattimaista. Asfalttipäällystystyön ostotoiminta liittyi saumattomasti kantajan julkisyhteisönä harjoittamaan lakisääteiseen tienpitoon. Tienpitäjänä ja tienpitovastuullisena oli yksiselitteisesti valtio. Valtio ei voinut uskoa vastuutaan tienpidosta yksityiselle elinkeinonharjoittajalle eivätkä yksityiset elinkeinonharjoittajat muutoinkaan harjoittaneet tätä toimintaa. Kyse oli valtion lakisääteistä toiminnasta ja julkisen tehtävän hoitamisesta eikä elinkeinonharjoittamisesta. Kantaja ei ollut hankkinut asfalttipäällysteitä käytettäväksi taloudellisessa toiminnassaan / elinkeinotoiminnassaan, vaan lakisääteisen tienpitovelvoitteensa täyttämiseksi. Tämä ostotoiminta ei ollut kantajan KRL 3 §:ssä tarkoitettua elinkeinonharjoittamista. Yksittäisillä elinkeinonharjoittamisen arvioinnissa käytetyillä kriteereillä, kuten suunnitelmallisuus, ammattimaisuus ja laajuus, ei ollut merkitystä, kun kantajan ostotoimintaa arvioitiin kokonaisuutena.

139

Valtiolla ei julkisyhteisönä ollut oikeutta vaatia elinkeinonharjoittajalta vahingonkorvausta KRL:n perusteella. Muu tulkinta oli vastoin perustuslaista ilmenevää lailla säätämisen vaatimusta. KRL 18a §:ää ei voitu tulkita vastoin sen selvää sanamuotoa. Elinkeinonharjoittajalla ei ollut säännöksen perusteella velvollisuutta korvata muulle kuin toiselle elinkeinonharjoittajalle aiheutunut vahinko. Elinkeinonharjoittajan käsitettä oli arvioitava samalla tavalla sekä kieltosäännöstä että vahingonkorvaussäännöstä sovellettaessa. Elinkeinonharjoittajan käsitteeseen liittyvä oikeuskäytäntö soveltui myös arvioitaessa kantajan oikeutta vahingonkorvaukseen. EY:n perustamissopimuksen 81 artiklassa (nykyisin SEUT 101 artikla) tai muussa EU:n lainsäädännössä ei säädetty 81 artiklan rikkomiseen perustuvasta vahingonkorvauksesta. Po. artiklan rikkomiseen perustuvissa vahingonkorvausasioissa oli sovellettava kansallisen prosessiautonomian mukaisesti yksinomaan kansallista lainsäädäntöä. EY:n perustamissopimuksen 81 artikla tai siitä annettu EU:n tuomioistuimen ratkaisukäytäntö eivät edellyttäneet KRL 18a §:stä ilmenevän elinkeinonharjoittajan käsitteen tulkitsemista ja soveltamista säännöksen sanamuodon vastaisesti. EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössä oli vahvistettu, että EY:n perustamissopimuksen 81 artikla loi ylipäänsä oikeuksia vain yksityisille oikeussubjekteille. Kyseinen artikla ei näin ollen luonut oikeuksia jäsenvaltioille, kuten kantajalle. EU-oikeuden vaikutusta kansallisen oikeuden tulkintaan (tulkintaperiaate) rajoittivat lainalaisuus- ja oikeusvarmuusperiaatteet. Kantaja ei myöskään ollut ”yritys” EU-oikeudellisessa arviossa. Se ei voinut vedota vaatimustensa perusteena suoraan EY:n perustamissopimuksen 81 artiklaan, eikä kyseistä artiklaa ja siinä mainittua yrityksen käsitettä voitu käyttää tulkintalähteenä kantajan vaatimusten tueksi. Suomen oikeusjärjestys sisälsi menettelysäännöt oikeussuojakeinoista vahinkojen korvaamiseksi. Valtio oli myös vaatinut korvausta useilla eri oikeudellisilla korvausperusteilla. Tilanne ei siten ollut EU-oikeuden vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden vastainen. 4.3.2. NCC Roads ei ollut KRL 18 a §:ssä tarkoitettu korvausvelvollinen elinkeinonharjoittaja NCC Roads ei ollut rikkonut kilpailusääntöjä ja ollut mukana asfalttikartellissa, eikä se ollut tuottamuksellisesti tai tahallisesti

140

aiheuttanut valtiolle vahinkoa KRL 18a §:n edellyttämällä tavalla. NCC Roads ei ollut se elinkeinonharjoittaja, joka oli rikkonut KRL:n 18a §:ssä mainittua kieltoa. Säännöksessä tarkoitettu korvausvelvollisuus rajoittui siihen oikeushenkilöön, joka tosiasiallisesti oli rikkonut kohdassa mainittuja säännöksiä. Sanamuotoa laajentava tulkinta oli laillisuusperiaatteen vastainen. Kantajalla oli näyttötaakka NCC Roadsin menettelyn oikeudenvastaisuudesta, tuottamuksesta ja syy-yhteydestä sekä siitä että NCC Roads oli menetellyt KRL 18a §:ssä tarkoitetulla tavalla tahallisesti tai huolimattomasti. Ainakaan NCC Roads ei vastannut kartelliin osallistuneen Interasfaltin kilpailurikkomuksiin perustuvista vaatimuksista ajalta ennen 31.10.2000. 4.3.3. NCC Roads ja Interasfaltti eivät muodostaneet kokonaisuutta, joka saattoi yhdessä olla KRL 18a §:ssä tarkoitettu korvausvelvollinen elinkeinonharjoittaja Elinkeinonharjoittajan käsite oli rajattu "oikeushenkilöön", eikä käsitteen laaja tulkinta tarkoittanut "oikeushenkilöllisyys-edellytyksen" laajaa tulkintaa, vaan elinkeinotoiminnan laajaa luonnetta. NCC Roads ja Interasfaltti olivat kaksi toisistaan erillistä osakeyhtiötä ja siten osakeyhtiölain ja KRL 3 §:n mukaan kaksi toisistaan erillistä oikeushenkilöä. Vanhasta Interasfaltista oli tullut osa NCC-konsernia 31.10.2000, eivätkä ne tämän jälkeenkään muodostaneet osakeyhtiölaissa tarkoitettua yhtä oikeushenkilöä. KHO:n päätöksessä ei todettu, että NCC Roads ja Interasfaltti muodostivat elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän tai olivat yksi elinkeinonharjoittaja KRL 3 ja 18a §:ssä tarkoitetulla tavalla. KRL 18a § ei edes soveltunut elinkeinonharjoittajien yhteenliittymään. Korvausvastuu oli ainoastaan sillä elinkeinonharjoittajalla, joka oli rikkonut KRL 18a §:ssä mainittuja säännöksiä. KHO:n päätöksessä vanhan Interasfaltin oli todettu olevan kilpailusääntöjä rikkonut elinkeinonharjoittaja. KHO:n päätöksessä todettuun kartelliin perustuvassa vahingonkorvausasiassa ei voitu kilpailusäännöksiä rikkonutta tahoa tulkita laajemmaksi kuin KHO oli päätöksessään todennut. NCC Roadsille oli määrätty seuraamusmaksu vanhan Interasfaltin rikkomuksesta EU-kilpailuoikeudessa seuraamusmaksua määrättäessä poikkeuksellisesti sovellettavaksi tulevan niin sanotun "taloudellisen seuraannon" periaatteen perusteella. Periaate ei soveltunut vahingonkorvausasiassa, joka oli ratkaistava yksinomaan kansallisen lain perusteella.

141

4.4. Kilpailuoikeudellista taloudellisen seuraannon periaatetta ei voitu soveltaa vahingonkorvausasiassa Taloudellisen seuraannon periaate soveltui vain poikkeuksellisesti ja ainoastaan kilpailuoikeudellista hallinnollista seuraamusmaksua määrättäessä. Se ei soveltunut muissa yhteyksissä, kuten kansallisissa vahingonkorvaus- tai perusteettoman edun palautusasioissa. KRL 18a §:ssä tai muuallakaan KRL:ssa tai lainsäädännössä ei ollut säännöksiä taloudellisen seuraannon periaatteesta. Periaatetta ei ollut sovellettu koskaan missään edes kilpailurikkomukseen perustuvassa vahingonkorvaus- tai perusteettoman edun palautusasiassa. KHO:n päätöksen perustelut periaatteen soveltamiselle hallinnollista seuraamusmaksua määrättäessä eivät soveltuneet KRL 18a §:n mukaiseen vahingonkorvausperusteeseen. Periaate liittyi ainoastaan kilpailuoikeudellisen hallinnollisen seuraamusmaksun määräämiseen, eikä se ulottunut hallintoprosessia laajemmalle. Toisin kuin KRL 8 §:n soveltaminen, KRL 18a §:n soveltaminen edellytti korvausvelvollisen menetelleen vähintään tuottamuksellisesti. Missään tapauksessa NCC Roads ei ollut menetellyt KRL 18a § edellyttämällä tavalla tahallisesti tai tuottamuksellisesti. Kilpailurikkomukseen pohjautuvan korvausvastuun perustaminen taloudellisen seuraannon periaatteen nojalla ilman lain säännöksen tukea jollekin muulle kuin sille oikeussubjektille, joka oli syyllistynyt kilpailurikkomukseen, oli lainalaisuus- ja oikeusvarmuuden periaatteen vastaista. Ainakaan taloudellisen seuraannon periaate ei soveltunut muihin kantajan esittämiin kanneperusteisiin kuin KRL:iin, eikä aikaan ennen KRL:n 18a §:n voimaantuloa 1.10.1998. Valtio ei ollut KRL 18a §:ssä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja eikä KRL:ia voida tästäkään syystä soveltaa. Taloudellisen seuraannon periaatteessa ei ollut kysymys yhteisvastuusta. NCC Roads ei ollut yhteisvastuussa Interasfaltin ja VLT Trading Oy:n kanssa näiden aiheuttamiksi väitetyistä vahingoista ainakaan taloudellisen seuraannon periaatteen perusteella. EU-oikeudelliset periaatteet tai EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntö eivät edellyttäneet taloudellisen seuraannon periaatteen soveltamista vahingonkorvausasiassa.

142

Joka tapauksessa valtion väittämä saatava oli prekludoitunut. Kantaja ei voinut vaatia samaa saatavaa toiselta yhtiöltä taloudellisen seuraannon periaatteen perusteella. 4.5. Perusteettoman edun palautus Perusteettoman edun palautus oli vahingonkorvausnormistoon ja sopimusoikeuden sääntöihin verrattuna toissijainen oikeussuojakeino eikä se soveltunut niiden kanssa rinnakkain tai täydentävänä. NCC Roads ei ollut valtion sopimusosapuoli kanteen perusteena olevissa urakkasopimuksissa eikä valtion ja NCC Roadsin välillä ollut tapahtunut konkreettista varallisuudensiirtoa. NCC Roads ei ollut osallistunut kilpailurikkomukseen. Kantaja ei ollut yksilöinyt, mitä palautettavaa objektiivista hyötyä vaaditaan, ja miten NCC Roads oli saanut hyötyä asiassa. NCC Roads ei ollut saanut hyödykseen kantajan väittämää "lisähintaa". Valtio ei ollut esittänyt perusteita väitetyn edun perusteettomuudelle. Perusteettomuus ei NCC Roadsin osalta johtunut sopimus- tai kilpailurikkomuksesta. Interasfaltin omaisuuden siirtymiselle NCC Roadsille jako-osuutena oli ollut oikeudellinen peruste eikä sitä voitu vaatia palautettavaksi perusteettomana. Valtion urakkasopimusten perusteella suorittamat maksut eivät olleet pakottavan lainsäädännön vastaisia pelkästään siksi, että sopimusosapuolen oli myöhemmin todettu rikkoneen kilpailuoikeutta. Vanhalla Interasfaltilla oli ollut oikeudellinen peruste periä maksu valtiolta urakkasopimuksen mukaisesti. Perusteettoman edun palauttamisen edellytykset eivät olleet Interasfaltinkaan kohdalla olemassa. Hyötyminen toisen kustannuksella edellytti sellaista kausaalisuhdetta hyödyn ja menetyksen välillä, että oli kyse yhtenäisestä varallisuudensiirrosta. Kantaja ei ollut esittänyt kausaalisuhdetta koskevia perusteita väittämänsä menetyksen ja NCC Roadsin väitetyn hyödyn välille. Valtio ei ollut maksanut NCC Roadsille "lisähintaa". Perusteettoman edun palautusta koskevat edellytykset eivät NCC Roadsin kohdalla toteutuneet eikä vilpittömällä mielellä ollut asiassa merkitystä. Kantajan väitteissä, että Interasfaltin liiketoiminnan mukana olisi vuonna 2003 siirtynyt NCC Roadsille jopa useita vuosia tätä ennen ”kantajalta ylihintoina saadut edut”, ei ollut kysymys perusteettoman edun palautuksessa vaaditusta yhtenäisestä varallisuudensiirrosta tai suorituksen välittömästä siirtymisestä tappionkärsijältä edunsaajalle.

143

Saatava oli prekludoitunut, eikä velkoja voinut turvautua edunpalautukseen prekluusion tai vanhentumisen jälkeen. 4.6. Sopimusperusteiset vaatimukset NCC Roads ei ollut valtion sopimuskumppani kanteen perusteena olevissa sopimuksissa, se ei ollut rikkonut KRL:a, eikä käynyt sopimusneuvotteluja valtion kanssa tai tehnyt tarjousta kantajalle kanteessa tarkoitettuna aikana. Sopimussuhteen puuttumisen johdosta NCC Roadsin ja valtion välillä ei ollut lojaliteettivelvollisuutta. NCC Roads ei ollut syyllistynyt sopimuksentekorikkomukseen, se ei ollut rikkonut lojaliteettivelvollisuuttaan eikä syyllistynyt muuhunkaan sopimusrikkomukseen. NCC Roads ei ollut menetellyt oikeustoimilain vastaisesti, eikä se ollut "edustanut itselleen ylihintaa". NCC Roads ei ollut myöskään erehdyttänyt valtiota. Valtio ei ollut maksanut mitään vastaajalle, eikä palautettavaa ylihintaa tai soviteltavaa hintaehtoa ollut olemassa. Kantajan sopimuksenteko- ja lojaliteettivelvollisuuden rikkomiseen, erehdysoppiin ja motiivierehdykseen, velvoiteoikeuden yleisiin oppeihin ja ”sopimus kolmannen haitaksi -asetelmaan” sekä oikeustoimilain rikkomiseen perustuvat vaatimukset oli hylättävä. Vaatimukset perustuen ”velvoiteoikeuden yleisiin oppeihin”, ”sopimus kolmannen haitaksi -asetelmaan” sekä "yleisiin vahingonkorvausoikeudellisiin tai sopimusoikeudellisiin periaatteisiin sopimussuhteessa tai sopimussuhteen ulkopuolella" olivat yksilöimättömiä. Missään tapauksessa sopimussuhteessa sovellettavat yleiset vahingonkorvaus- tai sopimusoikeudelliset periaatteet tai velvoiteoikeuden yleiset opit eivät tulleet sovellettaviksi kanteen perusteena. 4.7. Laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa NCC Roads ei ollut syyllistynyt sopimattomaan menettelyyn elinkeinoelämässä. Sen toiminnan ei ollut edes väitetty olleen kilpailulainsäädännön vastaista tai sopimatonta menettelyä elinkeinotoiminnassa. NCC Roads ei ollut vastuussa toisen osakeyhtiön menettelystä. Valtio ei ollut lain tarkoittama elinkeinonharjoittaja. Lakia sovellettiin elinkeinonharjoittajiin, jotka olivat toisiinsa nähden kilpailijoita. Valtion ja vastaajan välillä ei ollut lain edellyttämää kilpailuasetelmaa. 5. Yksittäiset urakkasopimukset eivät olleet olleet kilpailuoikeuden vastaisia

144

Markkinaoikeuden ja KHO:n ratkaisut eivät koskeneet yksittäisiä urakkasopimuksia. Ratkaisuissa todetuilla kilpailusääntöjen rikkomisilla ei ollut merkitystä kantajan vahingonkorvaus- ja palautusvaatimuksia arvioitaessa. Markkinaoikeus tai KHO eivät olleet tutkineet tai todenneet kilpailurikkomusta kantajan vaatimusten perusteena olevissa yksittäisissä urakkasopimuksissa. Ne eivät olleet tutkineet myöskään urakkasopimusten hinnoittelua tai kilpailurikkomuksista johtuvia kantajan väittämiä vahinkoja. Urakkasopimukset eivät olleet kilpailuoikeuden vastaisia. 6. NCC Roads ei vastannut yhteisvastuullisesti valtion ja muiden vastaajien välisiin urakkasopimuksiin perustuvista korvausvaatimuksista NCC Roads ei ollut valtion sopimuskumppani kanteen perusteena olevissa sopimuksissa, se ei ollut rikkonut KRL:a, eikä se ollut käynyt sopimusneuvotteluja valtion kanssa tai tehnyt tarjousta kantajalle po. aikana, eikä NCC Roads ollut aiheuttanut vahinkoa valtiolle. KRL 18a §:ssä ei säädetty yhteisvastuusta. NCC Roads ei ollut aiheuttanut säännöksessä tarkoitettua vahinkoa, eikä se siten voinut olla yhteisvastuussa siinä tarkoitetusta vahingosta. Vahingonkorvauslaki ei soveltunut asiassa. NCC Roads ei ollut vahingonkorvauslaissa tarkoitetulla tavalla aiheuttanut kantajalle väitettyä vahinkoa yhdessä muiden vastaajien kanssa. Yhtiö ei ollut minkään muunkaan lain nojalla tai yksilöimättömän ”yleisen velvoiteoikeudellisen periaatteen” perusteella velvollinen korvaamaan jonkun toisen aiheuttamaa vahinkoa. NCC Roadsin yhteisvastuulle ei ollut oikeudellista perustetta. NCC Roads ei ollut vastannut VLT Tradingin ja Lemminkäisen kanssa yhteisvastuullisesti valtion ja VLT Tradingin välisiin urakkasopimuksiin perustuvista vaatimuksista. Yhteisvastuu ei voinut perustua taloudellisen seuraannon periaatteeseen. Periaatteessa ei ollut kysymys yhteisvastuusta, eikä se soveltunut siviilioikeudellisessa vahingonkorvausasiassa. NCC Roadsin yhteisvastuulle myöskään valtion ja VLT Tradingin välisiin urakkasopimuksiin perustuvista vaatimuksista ei ollut perustetta. Valtatie Oy (nykyisin VLT Trading) ei ollut sulautunut NCC Roadsiin, eikä yleisseuraantoa ollut tapahtunut. NCC Roads oli ostanut pelkän Valtatie Oy:n liiketoiminnan vuonna 2008. Yhtiö oli yhä olemassa ja se oli asetettu sittemmin konkurssiin. Valtiolla oli lain mukaiset oikeudet saada VLT Tradingin konkurssipesästä sille lain mukaan kuuluva osuus. NCC Roads ei Valtatie Oy:n liiketoiminnan ostajana ollut vastuussa

145

myyjän liiketoiminnankauppaa edeltäneisiin rikkomuksiin mahdollisesti liittyvistä vastuista, vaan näistä vastasi velallinen itse. Yhteisvastuuseen perustuvat vaatimukset vastaajaa vastaan oli hylättävä. Jos NCC Roads tuomittiin yhteisvastuulliseen korvausvastuuseen, käräjäoikeuden oli vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:n tarkoittamalla tavalla lausuttava siitä, miten korvausmäärä oli jaettava korvausvelvollisten kesken. Vastuuperuste oli erilainen eri vastaajilla ja korvausvastuu oli jaettava muutoin kuin pääluvun mukaan. NCC Roadsin asemaan liittyvien erityispiirteiden ja niistä johtuvan yhtiön "viaksi" jäävän "syyllisyyden" määrän, vahinkotapahtumasta saaman edun ja muiden seikkojen perusteella NCC Roads oli määrättävä nimelliseen korvaukseen. 7. NCC Roads ei missään tapauksessa voinut olla vastuussa vaatimuksista, jotka koskevat aikaa ennen 31.10.2000 NCC Finland Oy oli ostanut 31.10.2000 Oy Läntinen Teollisuuskatu 15:n, joka oli kilpailurikkomukseen syyllistyneen vanhan Interasfaltin emoyhtiö. Ennen tätä NCC Finland Oy:llä tai NCC-konsernilla ei ollut ollut minkäänlaista määräysvaltaa kilpailurikkomukseen syyllistyneen vanhan Interasfaltin toimintaan nähden. Osakekannan hankkimisen ja 8.8.2001 välisenä aikana NCC Finland Oy ei ollut vaikuttanut vanhan Interasfaltin toimintaan tai päätöksentekoon. Vanhan Interasfaltin KRL:n vastaisessa menettelyssä ei ollut ollut kyse toiminnasta, jota oli harjoitettu NCC Finland Oy:n lukuun. NCC Finland Oy ei itse ollut osallistunut kartellin toimintaan tai ollut tietoinen vanhan Interasfaltin KRL:n vastaisesta menettelystä. NCC Finland Oy ei ollut tullut tietoiseksi vanhan Interasfaltin kielletystä menettelystä pelkästään siksi, että Kilpailuvirasto oli tehnyt vuonna 2002 yllätystarkastuksen vanhan Interasfaltin tiloissa. NCC Finland Oy:n jakautuminen ei ollut tapahtunut illojaaleista tarkoitusperistä. NCC-konsernilla tai NCC Roadsilla ei ollut täyttä kontrollia vanhassa Interasfaltissa ennen kuin joskus kartellin toiminnan päättymisen jälkeen. Kaikki kantajan vaatimukset oli hylättävä. Vaihtoehtoisesti täysi kontrolli voitiin katsoa omaksutun aikaisintaan loppukesällä 2001. Viimeisin vaatimusten perusteena oleva urakkasopimus oli solmittu 17.4.2001. Vaatimukset oli hylättävä myös tässä tapauksessa. Vaatimukset oli joka tapauksessa hylättävä 31.10.2000 edeltävää aikaa koskevilta osin. Viimesijaisesti NCC Roads saattoi olla vastuussa 31.10.2000 jälkeen solmittujen urakkasopimusten perusteella, eli 17.4.2001 solmitun urakkasopimuksen perusteella.

146

8. Kannevaatimukset olivat vanhentuneet 8.1. Vanhentumisen alkamisajankohta Valtio oli tullut tietoiseksi väittämästään vahingosta viimeistään 19.6.2003, jolloin Kilpailuvirasto oli julkistanut seuraamusmaksuesitysluonnoksen ja julkaissut asiaa koskevan tiedotteen sekä pitänyt lehdistötilaisuuden, joka oli raportoitu valtakunnallisessa mediassa laajasti. Myös Lemminkäinen oli antanut tuolloin asiassa pörssitiedotteen. Tieliikelaitos oli saanut asianosaisena tuolloin luonnoksen kommentoitavaksi, ja se oli toimittanut vastineensa kilpailuvirastolle 17.9.2003. Saatavaa koskeva vanhentumisaika oli alkanut kulua 19.6.2003. Vanhentuminen oli tullut katkaista viimeistään 1.1.2004 voimaantulleen vanhentumislain siirtymäsäännöksen mukaan 1.1.2007 sekä tämän jälkeen uudelleen kolmen vuoden kuluessa ensimmäisestä katkaisusta. Vaihtoehtoisesti valtion oli tullut katkaista vanhentuminen viimeistään kolmen vuoden kuluessa Kilpailuviraston 31.3.2004 päivätystä seuraamusmaksuesityksestä laskettuna, eli viimeistään 31.3.2007, sekä tämän jälkeen uudelleen kolmen vuoden kuluessa ensimmäisestä katkaisusta. Seuraamusmaksuprosessissa ei ollut käsitelty vahingonkorvausvastuuta eikä kantajan tietoisuus nyt esitetyistä vaatimuksista tai perusteista voinut olla merkittävästi erilainen KHO:n päätöksen myötä kuin Kilpailuviraston 19.6.2003 antaman seuraamusmaksuesitysluonnoksen perusteella. Kantajalla oli ollut asiassa selonottovelvollisuus. Sen oli tullut selvittää aktiivisesti vahinkoa ja siitä vastuussa olevaa tahoa. Kantaja oli omassa asiassaan rinnastettavissa asiantuntijaan, jonka kyky havaita ja arvioida vahinkoja oli olennaisesti parempi kuin tavallisella vahingonkärsijällä. Vanhentumislain mukaista kymmenen vuoden vanhentumisaikaa oli alkanut kulua sopimuskohtaisesti sopimuksen tekopäivästä. EU-oikeudella tai 1.11.2011 voimaan tulleella kilpailulailla ei ollut kantajaa tukevaa merkitystä vanhentumisajan alkamisajankohdan kannalta. 8.2. Vanhentumisen katkaiseminen Valtio ei ollut asianmukaisesti katkaissut urakkasopimuksiin perustuvia saataviaan:

147

- kolmentoista urakkasopimuksen osalta katkaisuilmoitusta ei ollut annettu. - seitsemän urakkasopimusta oli solmittu yli 10 vuotta ennen valtion haastehakemusta 17.6.2008, eikä valtio ollut katkaisut vanhentumista ennen tätä. - kaksi urakkasopimusta oli solmittu yli 10 vuotta ennen valtion niiden osalta lausumassaan 10.4.2012 tekemää vaatimusta, eikä valtio ollut katkaissut vanhentumista tätä ennen. Katkaisukirjeillä 26.9.2006, 12.12.2006, 8.12.2006, 11.12.2006, 18.12.2006 ei ollut yhteyttä NCC Roadsiin, jolle kirje oli tiedoksiannettu. Kirjeet eivät täyttäneet velan vanhentumisen katkaisemisen edellytyksiä NCC Roadsiin nähden. Kirjeet eivät olleet katkaisseet ainakaan muihin sopimuksiin kuin siinä mainittuihin sopimuksiin perustuvien saatavien vanhentumista, eikä enempää tai laajemmin kuin kirjeissä vaaditun määrän osalta. Telefax 7.5.2008, johon kantaja ei ollut vedonnut, ei ollut katkaissut vanhentumista Interasfalttiin nähden. Tämä tuli ottaa huomioon yhteisvastuuvaatimuksen osalta NCC Roadsin mahdollista vastuuta määrättäessä. Saatavat olivat vanhentuneet. KRL ei sisältänyt säännöstä siitä, minkä ajan kuluessa vahinkotapahtumasta vaatimus oli esitettävä. Vanhentumislain mukaista kymmenen vuoden vanhentumisaikaa sovellettiin täydentävänä säännöksenä viiden vuoden kanneajan rinnalla. Jos KRL 18a §:ään perustuva kanne oli laitettu vireille vasta sen jälkeen kun kymmenen vuotta oli kulunut ilman vanhentumislain mukaista katkaisutoimea, olivat KRL 18a §:ään perustuvat kannevaatimukset vanhentuneet, vaikka kanne olisi nostettu KRL 18a §:ssä tarkoitettuna viiden vuoden aikana. NCC Roads oli saanut tiedon valtion ja VLT Tradingin välillä 1.10.1998 jälkeen solmittuihin urakkasopimuksiin perustuvista vaatimuksista 1.3.2010 päivätystä haastehakemuksen täydennyksestä. Vaatimus oli vastaajaan nähden vanhentunut ainakin neljän urakkasopimuksen kohdalla, jotka oli solmittu yli 10 vuotta ennen tiedoksiantoajankohtaa. Vaatimus oli vanhentunut myös kahden muun sopimuksen osalta. Katkaisuilmoituksia ei ollut annettu tiedoksi edes sopijakumppaneille Valtatie Oy/ VLT Trading Oy:lle. NCC Roads oli lisäksi saanut tiedon valtion ja Interasfaltin välillä 16.8.1998 ja 17.7.2001 solmittuihin urakkasopimuksiin perustuvista vaatimuksista vasta kantajan 10.4.2012 päivätystä lausumasta. Vaatimus oli vastaajaan nähden vanhentunut myös näiden kahden urakkasopimuksen kohdalla, jotka oli solmittu yli 10 vuotta ennen

148

tiedoksiantoajankohtaa. Katkaisuilmoituksia ei ollut annettu tiedoksi edes kantajan sopijakumppanille Interasfaltille. Kannetta ei ollut nostettu määräajassa, joten saatavat olivat vanhentuneet myös KRL 18a §:n 3 momentin nojalla. 8.3. Yhteisvastuullisiin saataviin liittyvät vanhentumiset Vanhentumislain 19 §:n mukaan velan vanhentuminen katkesi vain sen velallisen osalta, jonka nimissä katkaisutoimi oli tehty tai johon katkaisutoimi oli kohdistunut. Jos valtio oli laiminlyönyt väitetyn saatavansa vanhentumisen katkaisemisen osittain tai kokonaan muihin yhteisvastuussa oleviin vastaajiin nähden, jäljelle jääneet velalliset vastasivat vain oman osuutensa suorittamisesta pääluvun mukaisessa suhteessa. Vanhentuminen tuli katkaista myös purkautuneeseen yhtiöön nähden. Jos NCC Roadsilta ja Interasfaltilta yhteisvastuullisesti vaaditun saatavan vanhentumista ei ollut katkaistu asianmukaisesti NCC Roadsiin nähden, vaatimus oli kaikkien kuuden sopimuksen osalta vanhentunut.

9. Kannevaatimusten määrät Seuraamusmaksuoikeudenkäynnissä ei ollut tutkittu tai todettu kilpailurikkomusta kantajan yksittäisissä urakkasopimuksissa eikä kantajan urakkasopimusten hinnoittelua tai kilpailurikkomuksista johtuvia kantajan väittämiä vahinkoja. KHO:n päätös ja sen perusteena esitetty selvitys eivät osoittaneet kantajan vaatimuksia oikeiksi. Pelkästään se, että yrityksen oli todettu osallistuneen esimerkiksi kartelliin, ei tarkoittanut, että tilaajalle olisi aiheutunut tämän vuoksi korvattavaa vahinkoa. Valtion oli osoitettava vahingonkorvausasiassa, että kartelliin osallistunut vastaaja oli tosiasiallisesti perinyt kantajalta kantajan vaatimusten perusteena olevissa yksittäisissä urakkasopimuksissa lainvastaisesti tietynsuuruista ylihintaa. Valtion oli osoitettava valtiolle aiheutunut vahinko sekä syy-yhteys vahingon ja ns. vanhan Interasfaltin kilpailurikkomuksen välillä eli se, että vahinko on aiheutunut nimenomaan ns. vanhan Interasfaltin kilpailurikkomuksesta, eikä muusta kantajan asfalttiurakan hintaan vaikuttaneesta seikasta kuten markkinatilanteesta tai markkinoiden rakenteesta. Suomen lainsäädäntö ei tuntenut vahinkoa koskevaa olettamaa.

149

9.1. Valtio ei ollut esittänyt selvitystä väitetystä vahingosta ja sen määrästä Valtion uudelleenpäällystyskilometrien kustannuksia vuosina 1994 - 2005 koskevat väitteet olivat virheellisiä, eikä kustannuksista voinut päätellä kartellin aiheuttamaa väitettyä hintavaikutusta urakkahintoihin. Valtion esittämä vaatimus 21 prosentin suuruisesta ylihinnasta oli ristiriidassa VATT:n selvityksen johtopäätösten kanssa ja virheellinen. Kilpailuviraston seuraamusmaksua koskevassa hallintoprosessissa esittämä näyttö ei ollut luotettavaa eikä se perustunut mihinkään selvityksiin. Vahinkoa ei ollut mahdollista selvittää luotettavalla tavalla ilman taloudellista analyysia. Yleiset kartellitutkimukset eivät osoittaneet kartellin aiheuttamaa vahinkoa yksittäisissä tapauksissa. Vahingon aiheutuminen ja sen määrä oli tutkittava kussakin yksittäistapauksessa erikseen kansallisen lainsäädännön asettamien vaatimusten mukaisesti. Tarjouskilpailuihin oli osallistunut myös kartellin ulkopuolisia yrityksiä. Ns. vanhan Interasfaltin oli tullut hinnoittelussaan huomioida täysin normaali riski tarjouskilpailun häviämisestä. Kilpailurikkomukseen kuulumattomat yritykset olivat myös hävinneet tarjouskilpailut kalliimmalla hinnalla, joten kantajan väittämää ylihintaa ei ollut voinut sisältyä ns. vanhan Interasfaltin tarjouksiin. Valtio ei ollut vaatinut vastaajalta vahingonkorvausta hukkaan menneestä työstä kilpailutusten järjestämisessä tai ylläpidon hitaudesta. Kantaja ei ollut myöskään esittänyt vaatimuksia kartellin jälkeiseltä ajalta tai muiden kuin kanteessa yksilöityjen yhtiöiden ja/tai urakkasopimusten perusteella. Vaatimusten määrät oli yksilöity kanteessa. Vahingonkorvauksena tai väitettyä kantajan maksamaa ylihintaa arvioitaessa ei ollut mahdollista ottaa huomioon edellä mainittuja, kantajan 18.4.2012 lausumassaan esittämiä seikkoja. Vastaaja ei ollut aiheuttanut kantajalle tällaista vahinkoa. Valtio ei ollut toimittanut vastaajalle tai käräjäoikeudelle kaikkia vaatimusten perusteina olevia urakkasopimusasiakirjoja. Kantaja oli laiminlyönyt esittää selvitystä vaatimustensa perusteista, ja tältä osin vaatimukset oli hylättävä. 9.2. Arvonlisäveron osuus Vanha Interasfaltti oli tilittänyt arvonlisäveron osuuden kokonaisuudessaan takaisin valtiolle. Valtio oli saanut urakkahintaan sisältyneen arvonlisäveron osuuden myyjältä tilityksenä takaisin eikä se ollut kärsinyt vahinkoa maksamansa arvonlisäveron osalta.

150

Valtion kolmannelle maksaman arvonlisäverollisen työsuoritteen korvausvelvollisuutta koskeva oikeuskäytäntö ei soveltunut asiassa. Merkitystä ei ollut sillä, että vastaajilla oli oikeus vähentää verovelvolliselta myyjältä tehtyihin ostoihin sisältynyt arvonlisäveron osuus eikä sillä, että myyjä ei tilittänyt valtiolle sitä arvonlisäveroa, joka oli jo tilitetty aikaisemmilla portailla. Vaatimus oli hylättävä arvonlisäveron osuutta koskevan vaatimuksen osalta. 10. Korkovaatimukset 10.1. Viivästyskorko Kantajan viivästyskorkovaatimukset olivat perusteettomia. Koska kantaja ei ollut katkaissut korkovaatimusten vanhentumista ne olivat myös vanhentuneet. Viivästyskorko oli alkanut kertyä aikaisintaan haasteen tiedoksiannosta lukien niiden urakkasopimusten osalta, joita koskien valtio ei ollut lähettänyt vastaajalle lainkaan "vaatimuskirjelmää". Kantajan ja VLT Tradingin välisiin sopimuksiin perustuvien vaatimusten osalta haasteen tiedoksiannolla tarkoitettiin haasteen tiedoksiantoa vastaajalle 18.3.2010. Valtion 1.7.2011 korotetun vaatimusmäärän osalta viivästyskorko oli alkanut kertyä aikaisintaan korotetun vaatimuksen esittämisestä lukien. Korotuksen määrälle ei tullut miltään osin joutua maksamaan myöskään viivästyskorkoa tuottokorolle ennen kuin aikaisintaan korotetun vaatimuksen esittämisestä lukien. 10.2. Tuottokorko Tuottokorkovaatimukset olivat perusteettomia. Kantaja ei ollut myöskään katkaissut tuottokorkovaatimusten vanhentumista, joten ne olivat vanhentuneet. NCC Roads ei ollut sopimussuhteessa valtioon, eikä se ollut saanut tuottoa/hyötyä väitetystä ylihinnasta tai pitänyt perusteettomasti hallussaan valtion varoja. NCC Roadsiin kohdistuneissa vaatimuksissa ei ollut kysymys palautusvelasta. Vahingonkorvaukselle ei tullut maksaa tuottokorkoa.

151

3.7 Interasfaltti Oy, purkautunut, jatketussa selvitystilassa

3.7.1 Vastaus ja vaatimukset Interasfaltti on vaatinut, että käräjäoikeus 1) jättää kanteen tutkimatta saatavan prekludoitumisen takia; 2) jättää kanteen tutkimatta tai hylkää sen siltä osin kuin kysymys on kielletystä kanteenmuutoksesta; 3) jättää kanteen tutkimatta tai hylkää sen siltä osin kuin vaatimukset perustuvat kilpailunrajoituslain 18a §:ään kantajalta puuttuvan asiavaltuuden takia; 4) siltä osin kuin se tutkii kanteen, hylkää kanteen kokonaisuudessaan perusteettomana; sekä 5) velvoittaa kantajan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Taustaa

NCC-konserniin kuulunut NCC Finland Oy oli 31.10.2000 osana koko NCC-konsernia koskenutta yrityskauppakokonaisuutta ostanut Oy Läntinen Teollisuuskatu 15:n, joka oli ollut Interasfaltin (jäljempänä vanha Interasfaltti) emoyhtiö ja johon vanha Interasfaltti oli 30.9.2002 sulautunut. Sulautumisen yhteydessä Oy Läntinen Teollisuuskatu 15 oli muuttanut nimensä Interasfaltti Oy:ksi (jäljempänä uusi Interasfaltti). NCC Finland Oy oli jakautunut 1.1.2003 kolmeksi yhtiöksi, joista yksi oli NCC Roads. NCC Roads oli saanut uuden Interasfaltin osakekannan haltuunsa jakautumisessa, jossa yhteydessä uudesta Interasfaltista oli tullut NCC Roadsin tytäryhtiö. Interasfaltti oli purettu vapaaehtoisen selvitysmenettelyn jälkeen 31.12.2003. Kilpailurikkomukseen KHO.n päätöksen mukaan osallistunutta yhtiötä (ns. vanha Interasfaltti) taikka yleisseuraannon / oikeudellisen seuraannon kautta tämän yhtiön toimintaa jatkanutta yhtiötä eli vastaajana olevaa Interasfalttia ei enää ollut olemassa. Vanha Interasfaltti oli KHO:n päätöksen mukaan osallistunut kartelliin 7.7.1997 alkaen talveen 2002 saakka. Yhtiön toiminimi oli 31.12.1998 muutettu Interbetoni Oy:stä Interasfaltti Oy:ksi. KHO oli tuominnut hallinnollisen seuraamusmaksun NCC Roadsille ns. vanhan Interasfaltin rikkomuksesta. Uusi Interasfaltti, NCC Finland Oy tai NCC Roads eivät olleet osallistuneet kartelliin

152

3.7.2 Perusteet

1a. Vanhan Interasfaltin toimintaan liittyvä saatava oli prekludoitunut Selvitysmiehet eivät olleet ilmoittaneet vahingonkorvaussaatavaa tunnettujen velkojen luettelossa, eikä valtio ollut valvonut vaatimusta Interasfaltin selvitysmenettelyssä 4.4.2003 velkojille annetussa julkisessa haasteessa mainittuun määräpäivään 26.5.2003 mennessä. Väitetty saatava oli tuntemattomana ja valvomattomana lakannut. Tuntemattoman velan lakkaaminen oli keskeinen osakeyhtiön purkautumiseen liittyvä oikeusvaikutus. Interasfaltilla ei ollut velvollisuutta maksaa velkaa eikä kantajalla oikeutta vaatia velan maksua tuomioistuimessa. Vaatimus oli jätettävä tutkimatta tai hylättävä. Velan oikeusperuste oli vanhan Interasfaltin kilpailurikkomus tai kilpailurikkomukseen liittyneet urakkasopimukset. Kilpailurikkomus oli tapahtunut ja sopimukset oli solmittu ennen selvitystilan alkamista 31.1.2003. Vahingonkorvausvaatimus olisi tullut ilmoittaa julkisessa haasteessa ilmoitetussa määräajassa. Arvioitaessa selvitystilaan liittyen sitä, oliko velka ollut tunnettu vai ei, ratkaisevaa oli selvitysmiehen tietoisuus. Pitääkseen velkasuhteen voimassa kantajan oli osoitettava, että velka oli ollut ainakin toisen selvitysmiehen tiedossa ennen julkisessa haasteessa asetettua määräpäivää 26.5.2003. Selvitysmiehen oli tullut konkreettisesti tietää velan perusteesta ja maksamattomuudesta. Riittävää ei ollut, että selvitysmiehen yleensä piti se tietää. Merkitystä ei ollut sillä, oliko kantaja tiennyt velasta ennen 26.5.2003 vai ei. Velka ei ollut ollut selvitysmiesten tai toisen selvitysmiehen tiedossa, eikä se ollut ilmennyt yhtiön kirjanpidosta. Selvitysmiehellä ei ollut aktiivista selonottovelvollisuutta yhtiön veloista. Julkisen haasteen tarkoituksena oli velvoittaa velkojia ilmoittamaan aktiivisesti saatavansa, jotka puuttuivat luettelosta tai poikkesivat siinä esitetystä. Saatavat oli ilmoitettava määräajassa saatavan lakkaamisuhan torjumiseksi, ei velkasuhteen tarkemman sisällön selvittämiseksi. Velkojan velvollisuuteen ilmoittaa saatavansa julkisen haasteen nojalla ei vaikuttanut velan luonne. Velkojan oli ilmoitettava määräajassa saamisvaatimuksensa myös siinä tapauksessa, että saatava oli ehdollinen tai enimmäismääräinen. Tarkoituksena oli, että selvitystilassa selvitysmies sai tietoonsa velallisen taloudellisen aseman kokonaisuudessaan ja myös epävarmat saatavat. Valtio ei ollut ollut tunnettu velkoja julkisen haasteen antamisen kannalta. Interasfaltin selvitystilan jatkamisen perusteella ei ollut ollut velvollisuutta antaa uutta julkista haastetta. Julkisen haasteen oikeusvaikutukset olivat pysyneet voimassa Interasfaltin selvitystilan jatkamisesta huolimatta.

153

Interasfaltin toisena selvitysmiehenä toiminut Kari Korpela oli ollut NCC Rakennus Oy:n lakiasiainjohtaja. Korpela ei ollut ollut Interasfaltin palveluksessa, hän ei ollut osallistunut yhtiön liiketoimintaan eikä työskennellyt samassa toimipisteessä. Hän oli hoitanut ns. ulkopuolisena lakimiehenä konserniin kuuluvan toisen yhtiön yritysjärjestelyjä koskevan juridisen konsultaation ja käytännön toimenpiteet. Hän ei ollut lähettänyt kilpailuvirastolle tietoa julkisen haasteen määräpäivästä, eikä hän ollut keväällä 2002 tullut kilpailuviraston yhtiöön tekemien tarkastusten perusteella tietoiseksi kilpailurikkomuksesta tai kantajan vahingonkorvaussaatavasta. Kumpikaan selvitysmiehistä ei ollut tiennyt kantajan vahingonkorvausvaatimuksesta Kilpailuviraston selvityspyyntöön 6.2.2003 annetun vastauksen perusteella ainakaan siten, että saatavaa voitaisiin pitää tunnettuna velkana. Kumpikaan selvitysmiehistä ei ollut saanut tietää kantajan vahingonkorvausvaatimuksesta Interasfaltin toimitusjohtajalta Olli Kokkoselta, joka oli kiistänyt vuonna 2006 markkinaoikeudessa kuultuna kilpailurikkomuksen. Kansallisen prosessin mukainen prekluusio oli lopullinen myös EU-oikeuden perusteella. Väitetty saatava oli ollut tuntematon ja se oli valvomattomana lakannut. Kanne oli jätettävä tutkimatta tai hylättävä. 2. Interasfaltin väitetyn vastuun perusteista KRL 18a § oli tullut voimaan 1.10.1998. Sitä voitiin soveltaa sen jälkeen solmittujen sopimusten (10 kpl) perusteella esitettyihin vaatimuksiin. Muut kanneperusteet soveltuivat ainoastaan ennen 1.10.1998 solmittujen sopimusten perusteella esitettyihin vaatimuksiin. Interasfaltti ei ollut vastuussa väitetystä kilpailurikkomuksella aiheuttamasta vahingosta millään alla selostettavalla oikeudellisella perusteella.

2.1. Vahingonkorvauslaki Valtion korvausvaatimus perustui urakkasopimuksiin. Kilpailurikkomukseen perustuvasta korvausvastuusta säädettiin lisäksi KRL:ssa. Vahingonkorvauslaki ei soveltunut asiassa. Ainakaan vahingonkorvauslakia ei voitu soveltaa KRL:n voimaan tulon 1.10.1998 jälkeen tehtyihin sopimuksiin perustuviin vaatimuksiin. Vanha Interasfaltti ei ollut menetellyt kilpailusääntöjen vastaisesti yksittäisissä urakkasopimuksissa, eivätkä menettely ja väitetty vahinko ainakaan olleet syy-yhteydessä toisiinsa. Vanhan Interasfaltin menettely ei ollut ollut törkeän tuottamuksellista.

154

2.2. KRL 18a § 2.2.1. Valtio ei ollut KRL 18a §:ssä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja, eikä sillä ollut oikeutta esittää vaatimuksia KRL 18a §:n perusteella Julkisyhteisön lakisääteinen toiminta ei ollut elinkeinonharjoittamista. Kantaja oli julkisyhteisö, joka vastasi lakisääteisenä tehtävänään tienpidosta. Kantajan vaatimukset perustuvat sen rooliin asfalttipäällystystöiden ostajana. Ostaessaan asfalttipäällystöitä yksityisiltä yhtiöiltä kantaja oli toteuttanut sille kuuluvaa lakisääteistä tehtävää eli tienpitoa. Kanteen kohteena olevat urakkasopimukset perustuivat julkisyhteisön lakisääteisen tehtävän täyttämiseen. Valtio ei ollut KRL 18a §:ssä tarkoitettu toinen elinkeinonharjoittaja ostaessaan asfalttipäällystystyötä yksityisiltä päällystysalan yhtiöiltä laissa säädettyä tienpitovelvollisuuttaan varten. Kantaja ei siten ollut oikeutettu vahingonkorvaukseen KRL 18a §:n perusteella. Valtion tienpitoon liittyvässä ostotoiminnassa ei ollut kysymys KRL:ssa tarkoitetusta taloudelliseen tulokseen tähtäävästä toiminnasta, johon liittyi yrittäjän riski ja joka oli luonteeltaan ammattimaista. Asfalttipäällystystyön ostotoiminta oli liittynyt saumattomasti kantajan julkisyhteisönä harjoittamaan lakisääteiseen tienpitoon. Tienpitäjänä ja tienpitovastuullisena oli yksiselitteisesti valtio, valtio ei voinut uskoa vastuutaan tienpidosta yksityiselle elinkeinonharjoittajalle eivätkä yksityiset elinkeinonharjoittajat muutoinkaan harjoittaneet tätä toimintaa. Kyse oli valtion lakisääteistä toiminnasta ja julkisen tehtävän hoitamisesta eikä elinkeinonharjoittamisesta. Kantaja ei ollut hankkinut asfalttipäällysteitä käytettäväksi taloudellisessa toiminnassaan / elinkeinotoiminnassaan, vaan lakisääteisen tienpitovelvoitteensa täyttämiseksi. Tämä ostotoiminta ei ollut kantajan KRL 3 §:ssä tarkoitettua elinkeinonharjoittamista. Yksittäisillä elinkeinonharjoittamisen arvioinnissa käytetyillä kriteereillä, kuten suunnitelmallisuus, ammattimaisuus ja laajuus, ei ollut merkitystä, kun kantajan ostotoimintaa arvioitiin kokonaisuutena. Valtiolla ei julkisyhteisönä ollut oikeutta vaatia elinkeinonharjoittajalta vahingonkorvausta KRL:n perusteella. Muu tulkinta oli vastoin perustuslaista ilmenevää lailla säätämisen vaatimusta. KRL 18a §:ää ei voitu tulkita vastoin sen selvää sanamuotoa. Elinkeinonharjoittajalla ei ollut velvollisuutta säännöksen perusteella korvata muulle kuin toiselle elinkeinonharjoittajalle aiheutunut vahinko. Elinkeinonharjoittajan käsitettä oli arvioitava samalla tavalla sekä kieltosäännöstä että vahingonkorvaussäännöstä sovellettaessa. Elinkeinonharjoittajan käsitteeseen liittyvä oikeuskäytäntö soveltui myös arvioitaessa kantajan oikeutta vahingonkorvaukseen. EY:n perustamissopimuksen 81 artiklassa (nykyisin SEUT 101 artikla) tai muussa EU:n lainsäädännössä ei säädetty 81 artiklan rikkomiseen perustuvasta vahingonkorvauksesta. Po. artiklan rikkomiseen

155

perustuvissa vahingonkorvausasioissa oli sovellettava kansallisen prosessiautonomian mukaisesti yksinomaan kansallista lainsäädäntöä. EY:n perustamissopimuksen 81 artikla tai siitä annettu EU:n tuomioistuimen ratkaisukäytäntö eivät edellyttäneet KRL 18a §:stä ilmenevän elinkeinonharjoittajan käsitteen tulkitsemista ja soveltamista säännöksen sanamuodon vastaisesti. EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössä oli vahvistettu, että EY:n perustamissopimuksen 81 artikla loi ylipäänsä oikeuksia vain yksityisille oikeussubjekteille. Kyseinen artikla ei näin ollen luonut oikeuksia jäsenvaltioille, kuten kantajalle. EU-oikeuden vaikutusta kansallisen oikeuden tulkintaan (tulkintaperiaate) rajoittivat lainalaisuus- ja oikeusvarmuusperiaatteet. Kantaja ei ollut ”yritys” myöskään EU-oikeudellisessa arviossa, eikä se voinut vedota vaatimustensa perusteena suoraan EY:n perustamissopimuksen 81 artiklaan. Artiklaa ja siinä mainittua yrityksen käsitettä ei voitu käyttää tulkintalähteenä kantajan vaatimusten tueksi. Suomen oikeusjärjestys sisälsi menettelysäännöt oikeussuojakeinoista vahinkojen korvaamiseksi. Valtio oli myös vaatinut korvausta useilla eri oikeudellisilla korvausperusteilla. Tilanne ei joka tapauksessa siten ollut ollut EU-oikeuden vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden vastainen. Pelkän kartelliin osallistumisen perusteella vastaajalle ei voinut syntyä KRL:ssa tarkoitettua vahingonkorvausvelvollisuutta. 2.3. Perusteettoman edun palautus Valtio ei ollut vedonnut perusteettoman edun palautukseen Interasfalttia vastaan. Joka tapauksessa perusteettoman edun palautus oli vahingonkorvausnormistoon ja sopimusoikeuden sääntöihin verrattuna toissijainen oikeussuojakeino, eikä se soveltunut niiden kanssa rinnakkain tai täydentävänä. Valtion urakkasopimusten perusteella suorittamat maksut eivät olleet pakottavan lainsäädännön vastaisia pelkästään siksi, että sopimusosapuolen oli myöhemmin todettu rikkoneen kilpailuoikeutta. Interasfaltti ei ollut saanut asiassa hyötyä valtion kustannuksella. Vanhalla Interasfaltilla oli ollut oikeudellinen peruste periä maksu kantajalta urakkasopimukseen mukaisesti. Perusteettoman edun palauttamisen edellytykset eivät olleet olemassa. Valtion väitetty saatava oli edellä lausutuin perustein prekludoitunut, eikä edunpalautukseen voitu turvautua preklusion tai vanhentumisen jälkeen.

156

2.4. Sopimusperusteiset vaatimukset 2.4.1. Sopimuksentekotuottamus/sopimusneuvottelut Valtion ja Interasfaltin välillä oli syntynyt päteviä urakkasopimuksia eikä korvausvastuuta arvioitu sopimuksentekotuottamuksen perusteella. Urakkasopimuksiin ei ollut sisältynyt väitettyä ylihintaa, eikä Interasfaltti ollut syyllistynyt sopimuksentekotuottamukseen. 2.4.2. Sopimusrikkomus, lojaliteettivelvollisuuden rikkominen Interasfaltti oli täyttänyt sopimusvelvoitteensa urakkasopimuksen ehtojen mukaisesti. Vaatimus sopimusrikkomukseen perustuvasta vahingonkorvauksesta oli perusteeton. Interasfaltti ei ollut rikkonut myöskään lojaliteettivelvollisuuttaan. KHO ei ollut päätöksessään "kuvannut", tutkinut tai todennut kilpailurikkomusta valtion ja ns. vanhan Interasfaltin välisissä yksittäisissä urakkasopimuksissa. Vanhan Interasfaltin menettelyä yksittäisissä urakkasopimuksissa ei voitu arvioida KHO:n päätöksen perusteella. 2.4.3. Palautusvelvollisuus sopimusoikeudellisena velvoitteena Valtion suoritus vanhalle Interasfaltille ei ollut ollut aiheeton tai perusteeton. Vaatimus "ylihinnan" palauttamisesta oli kaikilta osin perusteeton. 2.4.4. Pätemättömyys 2.4.4.1. KRL 18 § Vain KRL:n kieltosäännösten vastaiset sopimukset, kuten elinkeinonharjoittajien välinen kartellisopimus, olivat KRL 18 §:n perusteella pätemättömiä. Kiellettyyn sopimukseen osallistuneen yrityksen ja tämän asiakkaiden väliset sopimukset eivät olleet pätemättömiä KRL 18 §:n perusteella. KRL 18 §:n pätemättömyyssäännös ei soveltunut kantajan vaatimusten perusteena oleviin urakkasopimuksiin. Urakkasopimuksen ehdot eivät olleet KRL:n vastaisia, eivätkä ehdot itsessään "estäneet, rajoittaneet tai vääristäneet kilpailua merkittävästi". KRL:n vastaisen sopimuksen vaikutus urakkasopimuksiin ei merkinnyt näiden sopimusten KRL:n vastaisuutta. Urakkasopimusten ehdot eivät olleet pätemättömiä KRL 18 §:n perusteella. 2.4.4.2. Oikeustoimilaki Oikeustoimilain 3 luvun pätemättömyysperusteisiin perustuva vaatimus urakkasopimuksen hintaehtojen osapätemättömyydestä oli lakiin perustumaton.

157

Toisin kuin valtio oli väittänyt, KHO:n päätöksessä ei ollut todettu kaikkien kantajan urakkasopimusten kuuluneen kartellin toiminnan piiriin. KHO:n päätös ei koskenut yksittäisiä urakkasopimuksia, eikä sen tai markkinaoikeuden päätökset osoittaneet menettelyä, jonka perusteella urakkasopimukset voitaisiin julkistaa oikeustoimilain perusteella pätemättömiksi. Valtio hankintayksikkönä oli ollut vanhaan Interasfalttiin nähden määräävässä asemassa. Vanha Interasfaltti ei ollut erehdyttänyt kantajaa urakkasopimusten solmimiseen. Kantaja oli itse ollut aloitteellinen ja määritellyt urakkasopimusten kohteet, sisällön ja suoritusvelvollisuudet, eikä siltä ollut puuttunut mitään sopimusten kannalta merkityksellistä tietoa. Vanhan Interasfaltin suoritus oli ollut sopimuksen mukainen. Sopimukset eivät olleet sisällöltään miltään osin epätasapainoiset. Pätemättömyysperusteiden edellytykset eivät täyttyneet. Valtio ei ollut vedonnut urakkasopimusten hintaehdon pätemättömyyteen kohtuullisessa ajassa siitä, kun se oli tullut tai sen olisi pitänyt tulla tietoiseksi väitetystä pätemättömyysperusteesta. Valtio oli siten joka tapauksessa menettänyt oikeuden vedota urakkasopimusten hintaehdon pätemättömyyteen OikTL 3 luvun pätemättömyysperusteiden perusteella. 2.4.4.3. Velvoiteoikeuden yleiset opit Vaatimukset perustuen velvoiteoikeuden yleisiin oppeihin olivat yksilöimättömiä. 2.4.4.4. ”Sopimus kolmannen haitaksi -asetelma” Vaatimukset perustuen ”sopimus kolmannen haitaksi -asetelmaan” olivat yksilöimättömiä. 2.4.4.5. Erehdysoppi ja motiivierehdys Vaatimukset perustuen erehdysoppiin ja motiivierehdykseen olivat yksilöimättömiä. Valtio ei ollut erehtynyt urakkasopimuksessa. Suomen lainsäädännössä ei ollut motiivierehdystä koskevaa säännöstä. Motiivierehdys ei vapauttanut sopimussidonnaisuudesta. 2.4.5. Oikeustoimilain 36 §:n mukainen sovittelu Valtion maksama urakkahinta ei ollut epäsuhteessa vanhan Interasfaltin sopimussuorituksen sisältöön ja laajuuteen sopimusta solmittaessa tai sen jälkeen. Sopimus ei ollut kokonaisuutena arvioiden epätasapainoinen ja sopimusosapuolet olivat olleet keskenään tasavertaisessa asemassa. Vanha Interasfaltti ei ollut rikkonut kilpailusääntöjä tai sisällyttänyt väitettyä ylihintaa valtion ja vanhan Interasfaltin välisiin yksittäisiin urakkasopimuksiin. Valtio ei ollut vaatinut urakkasopimusten hintaehtojen sovittelua kohtuullisessa ajassa siitä, kun se oli tullut tai sen olisi pitänyt tulla

158

tietoiseksi väitetystä sovitteluperusteesta. Valtio oli menettänyt oikeuden vaatia hintaehdon sovittelua. 2.4.6. Yleiset vahingonkorvausoikeudelliset ja sopimusoikeudelliset periaatteet sopimussuhteessa tai sopimussuhteen ulkopuolella Vaatimukset perustuen "yleisiin vahingonkorvausoikeudellisiin tai sopimusoikeudellisiin periaatteisiin sopimussuhteessa tai sopimussuhteen ulkopuolella" olivat yksilöimättömiä. 2.4.7. Laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa Vaatimus oli yksilöimätön. Lakia sovellettiin elinkeinonharjoittajiin, jotka olivat toisiinsa nähden kilpailijoita. Valtio ei ollut ollut po. laissa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja. Valtion ja vanhan Interasfaltin välillä ei ollut ollut lain edellyttämää kilpailuasetelmaa. 3. Urakkasopimukset eivät olleet kilpailuoikeuden vastaisia Markkinaoikeuden ja KHO:n ratkaisut eivät koskeneet yksittäisiä urakkasopimuksia eikä ratkaisuissa todetuilla kilpailusääntöjen rikkomisella ollut merkitystä kantajan vahingonkorvaus- ja palautusvaatimuksia arvioitaessa. Markkinaoikeus tai KHO eivät tutkineet tai todenneet kilpailurikkomusta kantajan vaatimusten perusteena olevissa yksittäisissä urakkasopimuksissa. Ne eivät olleet tutkineet myöskään urakkasopimusten hinnoittelua tai kilpailurikkomuksista johtuvia kantajan väittämiä vahinkoja. 4. Interasfaltti ei vastannut yhteisvastuullisesti valtion ja VLT Trading välisiin urakkasopimuksiin perustuvista vaatimuksista Valtio ei ollut esittänyt yhteisvastuullista korvausvaatimusta valtion ja VLT Tradingin välisiin urakkasopimuksiin perustuvien vaatimusten osalta Interasfalttia kohtaan. 5. Vaatimukset ovat vanhentuneet 5.1. Vanhentumisen alkamisajankohta Valtio oli tullut vanhentumisen kannalta merkityksellisellä tavalla tietoiseksi väittämästään vahingosta viimeistään 19.6.2003, jolloin kilpailuvirasto oli julkistanut seuraamusmaksuesitysluonnoksen ja julkaissut asiaa koskevan tiedotteen, jotka oli raportoitu laajasti mediassa. Myös Lemminkäinen oli antanut asiassa pörssitiedotteen. Tieliikelaitos oli saanut asianosaisena tuolloin luonnoksen kommentoitavaksi ja se oli toimittanut vastineensa kilpailuvirastolle 17.9.2003. Saatavaa koskeva vanhentumisaika oli alkanut kulua 19.6.2003 ja vanhentuminen olisi tullut katkaista viimeistään 1.1.2004 voimaantulleen vanhentumislain siirtymäsäännöksen mukaan 1.1.2007

159

sekä tämän jälkeen uudelleen kolmen vuoden kuluessa ensimmäisestä katkaisusta. Vaihtoehtoisesti valtion oli tullut katkaista vanhentuminen viimeistään kolmen vuoden kuluessa kilpailuviraston 31.3.2004 päivätystä seuraamusmaksuesityksestä laskettuna, eli viimeistään 31.3.2007, sekä tämän jälkeen uudelleen kolmen vuoden kuluessa ensimmäisestä katkaisusta. Vanhentuminen tuli katkaista myös purkautuneeseen yhtiöön nähden. Seuraamusmaksuprosessissa ei ollut käsitelty vahingonkorvausvastuuta eikä kantajan tietoisuus nyt esitetyistä vaatimuksista tai perusteista ollut merkittävästi erilainen KHO:n päätöksen perusteella kuin kilpailuviraston 19.6.2003 antaman seuraamusmaksuesitysluonnoksen perusteella. Kantajalla oli ollut asiassa selonottovelvollisuus. Sen oli tullut selvittää aktiivisesti vahinkoa ja siitä vastuussa olevaa tahoa. Kantaja oli omassa asiassaan rinnastettavissa omassa asiassaan, jonka kyky havaita ja arvioida vahinkoja oli olennaisesti parempi kuin tavallisella vahingonkärsijällä. Vanhentumislain mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika oli alkanut kulua sopimuskohtaisesti sopimuksen tekopäivästä. EU-oikeudella tai 1.11.2011 voimaan tulleella kilpailulailla ei ollut kantajaa tukevaa merkitystä vanhentumisajan alkamisajankohdan kannalta. 5.2. Vanhentumisen katkaiseminen Valtio ei ollut asianmukaisesti katkaissut urakkasopimuksiin perustuvia saataviaan: - kolmentoista urakkasopimuksen osalta katkaisuilmoitusta ei ollut annettu. - seitsemän urakkasopimusta oli solmittu yli 10 vuotta ennen valtion haastehakemusta 17.6.2008, eikä valtio ollut katkaisut vanhentumista ennen tätä. - kaksi urakkasopimusta oli solmittu yli 10 vuotta ennen valtion niiden osalta lausumassaan 10.4.2012 tekemää vaatimusta, eikä valtio ollut katkaissut vanhentumista tätä ennen. Valtio ei ollut ollut esittänyt yhteisvastuullista korvausvaatimusta valtion ja VLT Tradingin välisiin urakkasopimuksiin perustuvien vaatimusten osalta Interasfalttia kohtaan. Valtio ei ollut lähettänyt 12.5.2008 vaatimuskirjettä Interasfaltille, vaan VLT Tradingille, eikä kirje ollut katkaissut vanhentumista ainakaan vastaajaa kohtaan.

160

Katkaisukirjeet 26.9.2006, 12.12.2006, 8.12.2006, 11.12.2006, 18.12.2006 oli annettu tiedoksi ainoastaan NCC Roadsille. Ne eivät olleet katkaisseet vanhentumista Interasfalttiin nähden. Telefax 7.5.2008, johon kantaja ei ollut vedonnut, ei ollut katkaissut vanhentumista Interasfalttiin nähden. Saatavat olivat vanhentuneet, joten niihin perustuvat vaatimukset oli hylättävä. KRL ei sisältänyt säännöstä siitä, minkä ajan kuluessa vahinkotapahtumasta vaatimus oli esitettävä. Vanhentumislain mukaista kymmenen vuoden vanhentumisaikaa sovellettiin täydentävänä säännöksenä KRL:n viiden vuoden kanneajan rinnalla. Jos KRL 18a §:ään perustuva kanne oli laitettu vireille vasta sen jälkeen kun kymmenen vuotta oli kulunut ilman vanhentumislain mukaista katkaisutoimea, olivat KRL 18a §:ään perustuvat kannevaatimukset vanhentuneet, vaikka kanne olisi nostettu KRL 18a §:ssä tarkoitettuna viiden vuoden aikana. Vastaaja oli lisäksi saanut tiedon 16.8.1998 ja 17.7.2001 solmittuihin urakkasopimuksiin perustuvista vaatimuksista vasta kantajan 10.4.2012 päivätystä lausumasta. Vaatimus oli vastaajaan nähden vanhentunut myös näiden kahden urakkasopimuksen kohdalla, jotka oli solmittu yli 10 vuotta ennen tiedoksiantoajankohtaa. 5.3. Yhteisvastuullisiin saataviin liittyvät vanhentumiset Vanhentumislain 19 §:n mukaan velan vanhentuminen katkesi vain sen velallisen osalta, jonka nimissä katkaisutoimi oli tehty tai johon katkaisutoimi oli kohdistunut. Jos valtio oli laiminlyönyt väitetyn saatavansa vanhentumisen katkaisemisen osittain tai kokonaan NCC Roadsiin tai muihin yhteisvastuussa oleviin vastaajiin nähden, jäljelle jääneet velalliset vastasivat vain oman osuutensa suorittamisesta pääluvun mukaisessa suhteessa. 6. Kannevaatimusten määrät Seuraamusmaksuoikeudenkäynnissä ei ollut tutkittu tai todettu kilpailurikkomusta kantajan yksittäisissä urakkasopimuksissa, eikä kantajan urakkasopimusten hinnoittelua tai kilpailurikkomuksista johtuvia kantajan väittämiä vahinkoja. KHO:n päätös ja sen perusteena esitetty selvitys eivät osoittaneet kantajan vaatimuksia oikeiksi. Pelkästään se, että yrityksen oli todettu osallistuneen esimerkiksi kartelliin, ei tarkoittanut, että tilaajalle olisi aiheutunut tämän vuoksi korvattavaa vahinkoa. Valtion oli osoitettava vahingonkorvausasiassa, että kartelliin osallistunut vastaaja oli tosiasiallisesti perinyt kantajalta kantajan vaatimusten perusteena olevissa yksittäisissä urakkasopimuksissa lainvastaisesti tietynsuuruista ylihintaa. Valtion oli osoitettava valtiolle aiheutunut vahinko sekä syy-yhteys vahingon ja ns. vanhan Interasfaltin kilpailurikkomuksen välillä eli se,

161

että vahinko on aiheutunut nimenomaan ns. vanhan Interasfaltin kilpailurikkomuksesta, eikä muusta kantajan asfalttiurakan hintaan vaikuttaneesta seikasta kuten markkinatilanteesta tai markkinoiden rakenteesta. Suomen lainsäädäntö ei tuntenut vahinkoa koskevaa olettamaa. 6.1. Valtio ei ollut esittänyt selvitystä väitetystä vahingosta ja sen määrästä Valtion uudelleenpäällystyskilometrien kustannuksia vuosina 1994 - 2005 koskevat väitteet olivat virheellisiä, eikä kustannuksista voinut päätellä kartellin aiheuttamaa väitettyä hintavaikutusta urakkahintoihin. Valtion esittämä vaatimus 21 prosentin suuruisesta ylihinnasta oli ristiriidassa VATT:n selvityksen johtopäätösten kanssa ja virheellinen. Kilpailuviraston seuraamusmaksua koskevassa hallintoprosessissa esittämä näyttö ei ollut luotettavaa, eikä se perustunut mihinkään selvityksiin. Vahinkoa ei ollut mahdollista selvittää luotettavalla tavalla ilman taloudellista analyysia. Yleiset kartellitutkimukset eivät osoittaneet kartellin aiheuttamaa vahinkoa yksittäisissä tapauksissa. Vahingon aiheutuminen ja sen määrä oli tutkittava kussakin yksittäistapauksessa erikseen kansallisen lainsäädännön asettamien vaatimusten mukaisesti. Tarjouskilpailuihin oli osallistunut myös kartellin ulkopuolisia yrityksiä. Ns. vanhan Interasfaltin oli tullut hinnoittelussaan huomioida täysin normaali riski tarjouskilpailun häviämisestä. Kilpailurikkomukseen kuulumattomat yritykset olivat myös hävinneet tarjouskilpailut kalliimmalla hinnalla. Kantajan väittämää ylihintaa ei ollut voinut sisältyä ns. vanhan Interasfaltin tarjouksiin. Valtio ei ollut vaatinut vastaajalta vahingonkorvausta hukkaan menneestä työstä kilpailutusten järjestämisessä tai ylläpidon hitaudesta. Kantaja ei myöskään ollut esittänyt vaatimuksia kartellin jälkeiseltä ajalta tai muiden kuin kanteessa yksilöityjen yhtiöiden ja/tai urakkasopimusten perusteella.. Vaatimusten määrät oli yksilöity kanteessa. Vahingonkorvauksena tai väitettyä kantajan maksamaa ylihintaa arvioitaessa ei siten ollut mahdollista ottaa huomioon edellä mainittuja, kantajan 18.4.2012 lausumassaan esittämiä seikkoja. Vastaaja ei ollut aiheuttanut kantajalle tällaista vahinkoa. Valtio ei ollut toimittanut vastaajalle tai käräjäoikeudelle kaikkia vaatimusten perusteina olevia urakkasopimusasiakirjoja. Kantaja oli laiminlyönyt esittää selvitystä vaatimustensa perusteista, ja tältä osin vaatimukset oli hylättävä. 6.2. Arvonlisäveron osuus Vanha Interasfaltti oli tilittänyt arvonlisäveron osuuden kokonaisuudessaan takaisin valtiolle. Valtio oli saanut urakkahintaan

162

sisältyneen arvonlisäveron osuuden myyjältä tilityksenä takaisin, eikä se ollut kärsinyt vahinkoa maksamansa arvonlisäveron osalta. Valtion kolmannelle maksaman arvonlisäverollisen työsuoritteen korvausvelvollisuutta koskeva oikeuskäytäntö ei soveltunut asiassa. Merkitystä ei ollut sillä, että vastaajilla oli oikeus vähentää verovelvolliselta myyjältä tehtyihin ostoihin sisältynyt arvonlisäveron osuus eikä sillä, että myyjä ei ollut tilittänyt valtiolle sitä arvonlisäveroa, joka oli jo tilitetty aikaisemmilla portailla. 7. Korkovaatimukset 7.1. Viivästyskorko Kantajan viivästyskorkovaatimukset olivat perusteettomia. Kantaja ei lisäksi ollut katkaissut korkovaatimusten vanhentumista ja ne olivat vanhentuneet. Viivästyskorko oli alkanut kertyä aikaisintaan haasteen tiedoksiannosta lukien niiden urakkasopimusten osalta, joita koskien valtio ei ollut lähettänyt vastaajalle lainkaan "vaatimuskirjelmää". Valtion 1.7.2011 korotetun vaatimusmäärän viivästyskorko oli alkanut kertyä aikaisintaan korotetun vaatimuksen esittämisestä lukien. Korotuksen määrälle ei missään tapauksessa tullut miltään osin joutua maksamaan myöskään viivästyskorkoa tuottokorolle ennen kuin aikaisintaan korotetun vaatimuksen esittämisestä lukien. 7.2. Tuottokorko Kantajan tuottokorkovaatimukset olivat perusteettomia. Kantaja ei lisäksi ollut katkaissut tuottokorkovaatimusten vanhentumista ja ne olivat vanhentuneet. Vahingonkorvaukselle ei tullut maksaa tuottokorkoa.

163

3.8 Super Asfaltti Oy

3.8.1 Vastaus ja vaatimukset Super Asfaltti on vaatinut, että käräjäoikeus 1) ensisijaisesti jättää valtion lausumassa 18.4.2012 mainittuihin välillisiin vahinkoihin perustuvat vaatimukset tutkimatta; 2) jättää kanteen tutkimatta KRL 18 a §:n mukaan ajettuna kantajalta puuttuvan asiavaltuuden takia; 3) toissijaisesti hylkää kanteen perusteettomana, yksilöimättömänä ja toteennäyttämättömänä siltä osin kuin käräjäoikeus tutkii kanteen; ja 4) velvoittaa valtion korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut korkoineen.

3.8.2 Perusteet 1a. Kielletty kanteenmuutos Liikennevirasto oli 18.4.2012 esittänyt uusia välillisiä vahinkoja koskevia vaatimuksia. Koska niitä ei ollut esitetty alkuperäisessä kanteessa, kyse oli kielletystä kanteenmuutoksesta, jota ei tullut käräjäoikeudessa tutkia. 1b. Super Asfaltti ei ollut menetellyt kilpailusääntöjen vastaisesti Super Asfaltin ei ollut sen enempää markkinaoikeudessa kuin KHO:ssa väitetty osallistuneen valtakunnalliseen kartelliin. KHO:n päätöksen mukaan Super Asfaltti oli toiminut vain Varsinais-Suomessa ja rikkonut KRL:n säännöksiä vain siellä. Kaikki markkinaoikeudessa ja KHO:ssa Super Asfalttia vastaan esitetty näyttö oli koskenut Varsinais-Suomessa toimivia yksityisiä tilaajia ja sikäläisiä kuntia, eikä valtiota. Super Asfaltti ei ollut osallistunut valtion töiden jakamiseen tai hinnoitteluun muiden alan yritysten kanssa edes Varsinais-Suomessa eikä se ollut sellaisesta edes tiennyt. Super Asfaltti ei ollut ollut osallisena valtion töitä koskevissa KRL:n vastaisissa toimissa. Super Asfaltti ei ollut valittanut markkinaoikeuden seuraamusmaksupäätöksestä, jossa sen oli katsottu osallistuneen kilpailunrajoituksiin kuntien ja yksityisten urakoissa Turun seudulla. Se oli kuitenkin vastannut Kilpailuviraston sinne tekemään valitukseen. Valtion vaatimus perustui yhteen urakkaan, jonka tielaitos (Tielaitos Tuotanto) oli teettänyt Super Asfaltilla Varsinais-Suomessa. Kyse oli urakasta, jonka Tielaitos Hallinto oli tilannut Tielaitos Tuotannolta, mutta jonka Tielaitos Tuotanto oli hankkinut Super Asfaltilta aliurakkana. Tuotanto oli maksanut Super Asfaltin käsityksen mukaan

164

Super Asfaltille alhaisemman hinnan kuin se, minkä Tielaitos Hallinto oli maksanut Tielaitos Tuotannolle. Tielaitos Hallinto oli sopinut urakasta tarjouskilpailua järjestämättä ns. neuvottelu-urakkana Tielaitos Tuotannon kanssa. Sen päätettäväksi oli jäänyt, urakoiko se työn itse vai teettikö se urakan alihankintana. Tässä tapauksessa Tielaitos Tuotanto oli kysynyt Super Asfaltilta, tekisikö se urakan alihankintana siten, että Tielaitos Tuotanto toimitti myös urakassa tarvitut bitumit. Tielaitos Hallinto ei ollut järjestänyt tarjouskilpailua, vaikka se olisi ollut mahdollista, vaan se oli antanut työn Tielaitos Tuotannolle ilman kilpailua, sovitulla hinnalla. Kaksi valtion laitosta oli sopinut hinnan keskenään. Sen jälkeen Tielaitos Tuotanto oli määrännyt hinnan, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli alhaisempi kuin se, jolla Tielaitos Tuotanto oli itse veloittanut Tiehallintoa. Tuotanto oli tiedustellut Super Asfaltilta riittikö hinta tälle. Super Asfaltti ja muut Varsinais-Suomessa urakoineet yhtiöt eivät olleet määritelleet markkinahintaa, vaan Tielaitos Tuotanto oli itse ollut merkittävä urakoitsija Varsinais-Suomessa kiinteine asfalttiasemineen. Sen markkinaosuus oli ollut moninkertainen Super Asfalttiin verrattuna. Tielaitos Tuotanto oli ollut perillä hintatasosta ja asfaltoinnin kuluista. Kantaja ei ollut maksanut urakasta liikaa Super Asfaltille. Kartellilla ei ollut ollut vaikutusta hintaan. Valtio ei ollut kärsinyt vahinkoa tarjouskartellin johdosta tilanteessa, jossa tarjouskilpailua ei ollut järjestetty. Valtio ei ollut antanut eri asfalttiurakoitsijoille mahdollisuutta jättää edullisempaa tarjousta kyseisestä urakasta. Tässä tapauksessa tämä oli tapahtunut kahdesti, ensin Hallinnon ja Tuotannon välillä ja toisen kerran Tuotannon ja Super Asfaltin välillä. Valtio oli ottanut tietoisesti riskin, että se olisi voinut saada saman urakan edullisemmin toiselta KHO:n päätöksen mukaan kartellin kuuluneelta tai kartellin ulkopuoliselta urakoitsijalta. Liikenneviraston vaatimus ei voinut menestyä millään kanneperusteella ajettuna, koska 1) Super Asfaltti ei ollut rikkonut sopimusta, jonka valtio oli sille tarjonnut, 2) Syy-yhteyttä valtion väitetyn vahingon ja Super Asfaltin menettelyn - sen hyväksyessä valtion tarjoaman hinnan ja työn – välillä ei ollut 3) Valtio ei ollut kärsinyt vahinkoa määriteltyään itse kenenkään sitä pyytämättä hinnan, jonka se oli halunnut urakasta maksaa. 2. Valtion väitetty saatava Super Asfaltilta on vanhentunut Super Asfaltti oli hyväksynyt tielaitoksen (Tielaitos Tuotannon) tarjouksen vuonna 2000, eli KRL:n 18a §:n voimaantulon jälkeen. Valtion oma virasto, kilpailuvirasto oli ryhtynyt tutkimaan kartellia viimeistään vuonna 2002 ja valtion asfalttiurakoita tilannut liikennevirasto ja sen yksiköt olivat tehneet kilpailuviraston kanssa tiivistä yhteistyötä. Ne olivat tienneet vastuuperusteista, väitetyistä vahingoista ja väitetyistä vastuullisista jo selvästi ennen kilpailuviraston 19.6.2003 julkistamaa tiedotetta. KRL 18a §:ään perustuvat kanne olisi

165

tullut nostaa viimeistään vuoden 2007 aikana. Valtio oli nostanut kanteen vasta 18.6.2008, eli viisi vuotta aikaisemmin julkistetun tiedotteen ajankohdan jälkeen. KRL 18a §:iin perustuvat vaatimukset olivat vanhentuneet. Liikenneviraston kannetta ajettiin myös useilla muilla perusteilla. Valtio ei ollut toimittanut Super Asfaltille saatavan vanhenemisen katkaisuilmoitusta ennen kanteen nostamista. Liikennevirasto oli laiminlyönyt saatavan vanhentumisen katkaisuilmoituksen, joka olisi pitänyt muita kuin KRL 18a §:n kanneperusteita silmällä pitäen toimittaa velan vanhentumisesta annetun lain siirtymäsäännöksen mukaan viimeistään 31.12.2006. Liikennevirasto oli vaatinut kanteessaan 18.6.2008 noin 60.000 euroa, ja nyt vaadittavaa summaa vasta 15.12.2010 tiedoksi annetussa vaatimuskirjelmässä. Koska urakka oli vastaanotettu 5.12.2000 muut kuin KRL 18a §:n mukaiset kannevaatimukset olivat vanhentuneet 10 vuoden vanhentumisajan perusteella. Kymmenen vuoden vanhenemisaikaa ei laskettu sopimuksen mukaisen urakkahinnan maksamisesta vaan sopimuksen solmimisesta. Vanhentumisen alkaminen ei ollut riippuvainen väitetyn kilpailunrajoituksen päättymisajankohdasta, eivätkä EU-oikeuden määräykset sivuuttaneet kansallisia vanhenemissäännöksiä. 3. Super Asfaltti ei ollut vastuussa väitetystä vahingosta millään oikeudellisella perusteella Vahingonkorvausvaatimuksia voitiin tietyissä tilanteissa ajaa vaihtoehtoisin perustein, jos ne soveltuivat tilanteeseen tai jos ne eivät sulkeneet toisiaan pois. Liikennevirasto saattoi periaatteessa ajaa kannetta KRL 18a §:n nojalla, sekä vedota sopimusrikkomukseen ja muihin sopimusteorioihin, koska sillä oli ollut sopimussuhde Super Asfaltin kanssa. Selostetuista kiistämisperusteista kuitenkin johtui, etteivät nämäkään vastuuperusteet johtaneet korvausvastuuseen. Näyttötaakka väitetyn vahingon aiheutumisesta ja sen määrästä ei ollut käännetty. Todistustaakka molemmista seikoista oli kantajalla. 3.1. Valtio ei ollut KRL 3 §:ssä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja eikä sillä ollut asiavaltuutta Valtio oli julkisyhteisö. Ostaessaan asfalttipäällystettä se oli toteuttanut sille lakisääteisesti kuuluvaa tehtävää, eli katujen rakentamista ja kunnossapitoa. Päällysteen tilaajana valtio ei ollut harjoittanut taloudellista toimintaa eikä se sen vuoksi ollut KRL 3 ja 18 §:ssä tarkoitetun elinkeinonharjoittajan asemassa.

166

Vain elinkeinonharjoittajalla oli oikeus vaatia korvausta KRL 18a §:n perusteella. Siksi valtiolta puuttui asiavaltuus. Sen puuttuminen oli ehdoton ja korjauskelvoton prosessinedellytys. Valtion KRL 18a §:ään perustuvat vaatimukset oli jätettävä tutkimatta. Super Asfaltti ei ollut menetellyt kilpailusääntöjen vastaisesti hyväksyessään valtion sille tarjoaman ja valtion jo ennalta itse hinnoitteleman urakan, jota valtio ei ollut kilpailuttanut. Valtion menettelystä johtui, ettei kartellin olemassaololla ollut tässä tapauksessa merkitystä. Kanne oli hylättävä KRL:n perusteella ajettuna. 3.2. EU-oikeus korvausperusteena Super Asfaltti ei ollut rikkonut EU:n perustamisartiklan 81 (SEUT 101) artiklaa, koska se oli toiminut vain Turun seudulla eikä muualla Suomessa ulkomaista puhumattakaan. Perusteen kohdistaminen Super Asfaltin kaltaiseen yhtiöön oli virheellistä myös KHO:n päätöksen perusteella. 3.3. Sopimusperusteinen korvausvastuu Super Asfaltti oli solminut valtion kanssa kanteessa tarkoitetun urakkasopimuksen. Kysymys ei ollut sopimuksen neuvotteluaikaan liittyvästä sopimuksentekotuottamuksesta. Super Asfaltti ei ollut menetellyt epäasiallisesti tai illojaalisti sopimuksesta neuvoteltaessa, kun Super Asfaltti oli hyväksynyt urakan, jota valtio oli sille tarjonnut sen ilmoittamalla hinnalla. Lojaliteettiin ei kuulunut, että Super Asfaltin olisi pitänyt yrittää alentaa valtion sille pyytämättä tarjoamaa hintaa. Valtion tarjoamassa urakassa ei ollut sopimusehtoa, jota Super Asfaltti olisi rikkonut suoraan tai implisiittisesti. Urakkasopimusta ei myöskään rasittanut mikään pätemättömyysperuste. Super Asfaltti ei ollut vietellyt tai pakottanut valtiota tarjoamaan itselleen urakkaa puhumattakaan hinnasta, jonka valtio itse oli ilmoittanut. Mitään sovitteluperustetta ei myöskään ollut käsillä. Urakasta oli sovittu Super Asfaltin kanssa Tielaitos Tuotannon projekti- päällystysyksikön toimitusmies Raimo Halonen. Kun urakka oli tehty, hän oli 5.12.2000 allekirjoittanut urakan vastaanottotarkastuspöytäkirjan. Valtion tarjoama hinta ei ollut ollut kartellista johtuen liian korkea. Kyse oli ollut valtion oman Tielaitos Tuotannon urakasta, jonka se oli saanut Tielaitos Hallinnolta. Toisin sanoen valtio oli päätynyt tekemään urakan toisella valtion virastolla ja markkinahinta oli määräytynyt siinä. Tielaitos Tuotanto oli kuitenkin teettänyt urakan alihankintana Super Asfaltilla todennäköisesti sitä alhaisemmalle hinnalla. Valtio oli vedonnut erehdysoppiin ja katsonut, ettei sillä olisi ollut mahdollisuutta neuvotella urakkahinnoista. Tämä ei sopinut Super Asfalttia vastaan ajettuun vaatimukseen, jossa kyse oli valtion itsensä ilman tarjouskilpailua määrittelemästä hinnasta, jonka Super Asfaltti oli hyväksynut.

167

3.4. Vahingonkorvauslaki Vahingonkorvauslain 1 luvun 1 §:stä johtui, ettei vahingonkorvauslaki soveltunut sopimussuhteissa. Super Asfaltin ja valtion välillä oli sopimus, eikä vahingonkorvauslaki tullut korvausperusteena kyseeseen. Super Asfaltti ei myöskään ollut syyllistynyt tuottamukseen valtiota kohtaan, eikä sen kärsimäkseen väittämä vahinko ollut syy-yhteydessä Super Asfaltin menettelyyn, joka oli vain hyväksynyt valtion sille ilman kilpailutusta tarjoaman urakan valtion määräämästä hinnasta. 4. Valtiolle ei ole aiheutunut korvattavaa vahinkoa Valtion Super Asfaltille maksama hinta ei ollut sisältänyt 21 prosentin tai muunkaan suuruista ”ylihintaa”. Tielaitos Tuotanto oli itse määritellyt hinnan, joka oli sille voitollinen suhteessa Tielaitos Hallintoon. Super Asfaltti ei olisi voinut hyväksyä alhaisempaa hintaa kuin se, jolla valtio työtä tarjosi, koska se olisi ollut Super Asfaltille kannattamaton. Valtion nyt vaatima 126.050 euron kauppahinnan palautus tarkoitti toteutuessaan, että urakka olisi ollut Super Asfaltille tappiollinen. Vaatimus oli määrältään liian suuri. Liikenneviraston vaatimukset välillisistä vahingoista, jotka oli mainittu yhteenvedon valtiota koskevassa kohdassa 4.1, eivät voineet koskea Super Asfalttia. Sen osaltahan ei ollut järjestetty mitään tarjouskilpailua eivätkä muutkaan siinä mainitut välilliset vahingot voineet liittyä Super Asfalttiin. Valtio oli arvonlisäveron saaja, eikä sille ollut aiheutunut vahinkoa arvonlisäveron maksamisesta. Jos Super Asfaltti velvoitettiin maksamaan valtiolle arvonlisäveron määrä, valtio sai sen Super Asfaltilta kahteen kertaan. 5. Korkovaatimukset Tuottokorkoa voitiin määrätä maksettavaksi ainoastaan palautusvelalle, eikä sitä voitu määrätä maksettavaksi vahingonkorvausvelalle. Tuottokoron maksuvelvollisuus ei ollut voinut alkaa. Liikennevirasto oli vaatinut tuottokorkoa ensisijaisesti Super Asfaltin oman pääoman tuoton mukaan, mikä ei perustunut lakiin. Toissijaisesti vaadittu tuottokoron määrä oli perustettu korkolain 4 §:n 1 momenttiin, mikä ei soveltunut tuottokoron laskentaan. Jos korkoa vastoin Super Asfaltin käsitystä tulisi tuomittavaksi, se ei voinut määrällisesti perustua muuhun kuin korkolain 3 §:n 2 momenttiin. Valtio ei ollut tehnyt velan vanhentumisen katkaisuilmoitusta ennen kanteen nostamista, mistä syystä tuottokorkovaatimus oli vanhentunut.

168

4. VASTAAJIEN PÄÄKÄSITTELYN AIKANA ESITTÄMÄ UUSI VASTUSTAMISPERUSTE

4.1 Valtion osallistuminen KHO:n päätöksessä todettuun valtion urakoita koskevaan kilpailunrajoitukseen ja tietoisuus siitä

Kaikki vastaajat ovat lausumissaan vedonneet toistensa lausumissa esitettyihin perusteisiin. Valtio oli itse osallistunut valtion urakoita koskevaan kilpailusääntöjen vastaiseen menettelyyn, jonka nojalla se vaati korvausta vastaajilta. Valtio ei ollut kärsinyt vahinkoa, koska se oli itse osallistunut väitettyä vahinkoa aiheuttaneeseen toimintaan ja oli ollut siitä tietoinen. Valtio olisi voinut itse estää väitetyn vahingon aiheutumisen. Siinäkin tapauksessa, että valtio olisi vastoin vastaajien käsitystä maksanut väitettyä ylihintaa valtion urakoissa, vastaajilla ei ollut korvausvastuuta, koska vaatimuksia esittävä taho oli itse osallistunut siihen samaan valtion urakoita koskevaan KHO:n päätöksessä todettuun lainvastaiseen menettelyyn, jonka perusteella valtio esitti vaatimuksia. Valtion keskeinen toimija asfalttimarkkinoilla oli ollut Tielaitos ja sen seuraajat. Tielaitos tuotanto ja Tielaitos hallinto olivat molemmat olleet osa Tielaitosta. Myös Tieliikelaitos oli ollut kantajan kanssa sama oikeushenkilö. Valtion liikelaitokset eivät olleet valtiosta erillisiä oikeushenkilöitä vaan osa valtionhallintoa. Vastuu Tielaitoksen, Tielaitos tuotannon ja Tieliikelaitoksen kilpailusääntöjen vastaisesta menettelystä oli Suomen valtiolla, joka oli tässä asiassa kantaja. Sen jälkeen, kun Tielaitos oli vuoden 1998 alusta lukien jaettu sisäisesti Tielaitos hallinnoksi ja Tielaitos tuotannoksi, Tielaitos tuotanto oli saanut neuvottelu-urakoina lähes kaikki valtion urakat, joista huomattava osa oli kilpailutettu alihankintana yksityisillä päällystysalan yhtiöillä. Lisäksi Tielaitos tuotanto oli tarjoajana osallistunut Tielaitos hallinnon suoraan itse kilpailuttamien urakoiden tarjouskilpailuihin. Vuoden 2001 alusta alkaen Tieliikelaitos oli osallistunut valtion urakoiden tarjouskilpailuihin. Myös kyseisiä urakoita oli valtion kanteen perusteena. Valtio ja yksityiset päällystysalan yhtiöt olivat ennen tarjouskilpailujen ratkaisemista olleet yhteydessä toisiinsa valtakunnallisesti kartellin aikana, ja tiedustelleet toistensa urakkatarjoushintoja ja / tai ilmoittaneet omia tarjoushintoja toisilleen. Valtio oli tapauskohtaisesti ottanut huomioon sekä noudattanut ja hyödyntänyt yhteydenpidossa näiden yhtiöiden kanssa saatuja hinnoitteluohjeita ja hintatietoja omissa valtion urakoita koskevissa urakkatarjouksissaan. Valtion menettely oli vastannut sitä menettelyä, jonka KHO oli todennut kilpailusääntöjen vastaiseksi yksityisiä yhtiöitä koskevassa päätöksessään. Valtion edustajat olivat kilpailijayhtiöiden kanssa osallistuneet valtion urakoita koskeviin tapaamisiin, joissa oli ollut kyse valtion urakoiden jakamisesta kilpailijoiden kesken. Valtion menettely oli vastannut myös tältä osin sitä menettelyä, jonka KHO oli todennut kilpailusääntöjen vastaiseksi

169

yksityisiä urakoitsijoita koskevassa päätöksessään ja joka KHO:n päätöksen mukaan oli täyttänyt valtion kanteen perusteena olevan kartellin tunnusmerkistön. Valtion puolesta kilpailusääntöjen vastaiseen toimintaan osallistuneet ja siitä tietoiset henkilöt olivat olleet vastaavassa asemassa valtion palveluksessa kuin ne henkilöt yksityisten yhtiöiden palveluksessa, joiden toiminnan oli katsottu merkitsevän yksityisten yhtiöiden kilpailusääntöjen vastaista menettelyä. Kun KHO oli katsonut yksityisten yhtiöiden olevan vastuussa kyseisten henkilöiden menettelystä riippumatta siitä, oliko yhtiöiden ylin johto edes tiennyt menettelystä, myös valtion vastuuta oli arvioitava samalla tavoin. Valtio oli sopinut yksityisten yhtiöiden kanssa siitä, mikä osuus valtion töistä oli tehty valtion itsensä toimesta ja mikä osuus yksityisten urakoitsijoiden toimesta. Siltä osin kuin Tielaitos tuotanto ja myöhemmin Tieliikelaitos olivat osallistuneet itse valtion urakoiden tarjouskilpailuihin, valtio oli sopinut näiden töiden jakamisesta yksityisten urakoitsijoiden kanssa. Valtio oli tiennyt KHO:n päätöksessä todetusta valtion töitä koskevasta kartellista ja siihen osallistuneista tahoista kartellin aikana. Seuraamusmaksuprosessissa Suomen valtio oli ollut yksi epäillyistä vielä kilpailuviraston seuraamusmaksuesitysluonnoksessa 18.6.2003. Tieliikelaitos oli todennut vastauksessaan Kilpailuviraston seuraamusmaksuesitysluonnokseen, että se ei vastannut Tieliikelaitoksen perustamista edeltäneestä valtion mahdollisesta kilpailusääntöjen rikkomisesta, vaan että oikea vastaaja oli Tiehallinto. Kilpailuvirasto ei kuitenkaan ollut pyytänyt Tiehallinnolta vastausta seuraamusmaksuesitysluonnokseen. Kilpailuvirasto ei myöskään ollut tehnyt tarkastusta Tiehallintoon, vaikka tällainen oli tehty kaikissa KHO:n päätöksen mukaan kilpailurikkomukseen osallistuneissa yhtiöissä sekä useissa muissa yhtiöissä Kilpailuviraston tutkimusten aikana. Tämän sijaan Kilpailuvirasto oli käynyt laajaa kirjeenvaihtoa Tiehallinnon kanssa pyrkimyksenään osoittaa Tiehallinnon avulla yksityisten urakoitsijoiden kilpailusääntöjen vastainen toiminta. Kilpailuvirasto oli ilmoittanut 31.3.2004 sekä Tieliikelaitokselle että Tiehallinnolle poistaneensa asian käsittelyn niiden osalta, vaikka se ei ollut ollut tosiasiassa pyytänyt Tiehallintoa vastaamaan sitä koskeviin epäilyihin. Kilpailuvirasto oli kuitenkin todennut kirjelmissään KHO:lle, että valtio oli tiennyt kartellista kartellin aikana. Kilpailuviraston mukaan asia oli ilmennyt seuraamusmaksuoikeudenkäynnissä esitetystä asiakirja- ja henkilötodistelusta. Mitä tulee kysymykseen valtion omasta osallistumisesta KHO:n päätöksessä todettuun valtion töitä koskeneeseen kartelliin, Kilpailuvirasto oli todennut tutkimustensa päätelmänä, että Kilpailuvirasto ei totea, oliko valtio osallistunut kartelliin, vai ei. Kilpailuvirasto ei ollut esittänyt vastaavaa päätelmää minkään muun tahon osalta.

170

Markkinaoikeus ja KHO eivät olleet tutkineet valtion osallisuutta kartelliin, koska Kilpailuvirasto oli poistanut asian käsittelystä valtion osalta eikä esittänyt seuraamusmaksua valtiota kohtaan.

4.2 Näytönarvioinnin lähtökohdat Todistelua valtion osallistumisesta kilpailusääntöjen vastaiseen toimintaan on arvioitava samalla tavoin kuin KHO oli arvioinut todistelua yksityisten urakoitsijoiden osalta KHO:n päätöksen jaksoissa 2 ja 3 todetusti. Näytönarviointi kilpailunrajoituksen olemassaolosta, sisällöstä ja siihen osallistuneista tahoista poikkesi olennaisesti siviilioikeudellisessa riita-asiassa sovellettavasta näytönarvioinnista.

4.3 Merkitys vastuuperusteiden kannalta Valtio oli ollut tietoinen kilpailunrajoituksesta jo kartelliaikana ja itse osallistunut siihen. Vastaajat eivät olleet toimineet kantajaa kohtaan epälojaalisti tai antaneet sille virheellistä tietoa. Kartellissa mukana olleet urakoitsijat eivät olleet erehdyttäneet valtiota, kun tämä oli tilannut niiltä urakoita. Kantaja ei voinut vahingonkorvausoikeudenkäynnissä vilpittömässä mielessä vedota siihen, että vastaajat olivat erehdyttäneet sitä urakkasopimusten solmimisen yhteydessä. Osallistumalla kilpailusääntöjen vastaiseen menettelyyn valtio oli myötävaikuttanut ja osaltaan aiheuttanut sen väitetyn vahingon, josta valtio vaatii vastaajilta korvausta. Valtio oli ollut yhdessä KHO:n päätöksen mukaan kilpailusääntöjen vastaiseen toimintaan osallistuneiden yritysten kanssa mukana sille väitettyä vahinkoa aiheuttaneessa toiminnassa. Näin ollen valtiolla ei ollut oikeutta korvaukseen sille väitetysti aiheutuneesta vahingosta. Valtio oli ollut kartellin aikana suurin valtion töiden urakoitsija. Valtio oli siten ollut koko ajan tietoinen siitä, mikä oli ollut valtion urakoiden kilpailullinen markkinahinta. Osallistuessaan kilpailusääntöjen vastaiseen toimintaan ja ollessaan tietoinen tästä toiminnasta valtio oli asemassaan yhtäältä tilaajana ja toisaalta urakoitsijana koko ajan tiennyt, jos toteutuneet urakkahinnat olisivat valtion väittämin tavoin poikenneet kilpailullisesta markkinahinnasta. Valtio oli tiennyt myös, miten valtion töissä yksityisten urakoitsijoiden hinnoittelu oli muodostunut ja mikä oli ollut oikea hintataso. Valtio oli ollut mukana sopimassa yksityisten urakoitsijoiden kanssa kanteen perusteena olevien urakoiden jakamisesta ja hinnoista. Valtion tietoisuus ja osallistuminen kilpailunrajoitukseen merkitsi, että valtion oli täytynyt tietää väitetystä vahingosta jo urakat tilatessaan, jos urakkahinnoissa olisi ollut väitettyä ylihintaa.

171

Sinä ajanjaksona, jolloin Tielaitos tuotanto oli saanut lähes kaikki valtion työt niin sanottuina neuvottelu-urakoina Tielaitos hallinnolta, Tielaitos tuotanto oli itse perinyt kokonaisurakkahinnat Tielaitos hallinnolta. Kilpailusääntöjen vastaiseen toimintaan itse osallistunut Tielaitos tuotanto oli puolestaan maksanut vastaajayhtiöille ne urakkasummat, joihin valtion kanne perustui. Jos tällöin valtio katsoi kärsineensä vahinkoa, tämä oli seurausta kilpailusääntöjen vastaiseen menettelyyn osallistuneen Tielaitos tuotannon toiminnasta. Vahingonkorvausoikeudellisessa arviossa valtion oli siten katsottava joka tapauksessa suostuneen sille väitetysti aiheutuneeseen vahinkoon osallistumalla aktiivisesti ja myötävaikuttamalla väitettyä vahinkoa aiheuttaneeseen toimintaan ja olemalla siitä tietoinen. Valtion suostumus oli tämän lisäksi ilmennyt myös passiivisuutena, koska se oli sallinut väitetyn vahingon aiheutumisen ja kyseisen asiantilan jatkumisen puuttumatta siihen. Valtion suostumus ja myötävaikutus oli otettava yleisten vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden, jotka ilmenevät muun muassa vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:stä, mukaisesti huomioon valtion vaatiman vahingonkorvauksen poistavana tekijänä. Vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:stä ilmenevää yleistä vahingonkorvausoikeudellista periaatetta sovellettiin riippumatta siitä, mihin väitettyyn vastuuperusteeseen kantaja oli vedonnut. Vastaava yleinen periaate oli kirjattu myös kilpailunrajoituslain 18a §:n 2 momenttiin. Vahingonkärsineen myötävaikutusta arvioitaessa vahingonkärsijän toimiksi katsottiin ainakin kaikkien sellaisten tahojen toimet, joista vahingonkärsinyt on isännänvastuussa. Valtio oli isännänvastuussa mm. Tielaitos tuotannon sekä Tieliikelaitoksen koko henkilöstön toiminnasta. Jos valtion katsottaisiin maksaneen ylihintaa valtion urakoista, valtio oli lisäksi joka tapauksessa laiminlyönyt vahingonkärsijän yleisen vahingonkorvausoikeudellisen velvoitteen vahingon rajoittamisesta. Jo pelkkä vahingonkärsijän tietoisuus vahinkoa aiheuttaneesta tapahtumasta johti vahingonkorvauksen sovitteluun. Siinäkin tapauksessa, että valtion tietoisuus kilpailusääntöjen vastaisesta toiminnasta ja sen väitetysti aiheuttamasta vahingosta olisi syntynyt myöhemmin kuin 2.5.1994, valtio oli tietoisuuden syntyhetkellä tullut samalla tietoiseksi kyseistä hetkeä edeltäneestä kilpailusääntöjen vastaisesta menettelystä ja väitetystä vahingosta. Valtio ei ollut kuitenkaan reagoinut asiaan millään tavalla ennen vuotta 2004. Oikeudellisessa arvioinnissa tämä tarkoitti, että valtion oli tästäkin syystä katsottava antaneen suostumuksensa sille väitetysti aiheutuneeseen vahinkoon. Mikään valtion esittämistä vastuuperusteista ei soveltunut tilanteessa, jossa vahingonkärsijä oli osallistunut vahingon aiheuttaneeseen menettelyyn ja ollut siitä tietoinen.

172

Valtion vaatimukset oli hylättävä.

4.4 Merkitys vanhentumisväitteen kannalta Kantajan tietoisuus kartellista kartellin aikana ei ollut rajoittunut ainoastaan huhupuheisiin ja vastaajien toimintaan siinä. Kilpailuvirasto oli todennut KHO:lle johtopäätöksenään, että valtio oli tiennyt KHO:n päätöksessä todetusta valtion töitä koskevasta kilpailunrajoituksesta jo kilpailunrajoituksen aikana. Valtio oli vanhentumislaissa ja kilpailunrajoituslaissa tarkoitetulla tavalla objektiivisesti arvioiden tullut tietoiseksi kartellin aiheuttamasta vahingosta jo kartelliaikana ennen 2000-luvun alkua / osallistumishetkestä lähtien. Valtion vaatimukset olivat myös tällä perusteella ainakin osittain vanhentuneet.

4.5 Merkitys valtion esittämien pätemättömyys- ja kohtuuttomuusväitteiden kannalta Valtio ei ollut vedonnut kanteen perusteena olevien urakkasopimusten väitettyyn kohtuuttomuuteen ja pätemättömyyteen kohtuullisen ajan kuluessa siitä, kun sen olisi tullut näin tehdä. Valtio oli menettänyt oikeuden vedota väitettyihin kohtuuttomuus- ja pätemättömyysperusteisiin.

4.6 Merkitys Skanska Asfaltin sovitteluvaatimuksen kannalta Valtio oli myötävaikuttanut väitetyn vahingon syntymiseen olemalla tietoinen kartellista ja osallistumalla samaan kartelliin. Toissijaisesti valtion vaatimuksia oli soviteltava näistäkin syistä.

4.7 Merkitys Skanska Asfaltin reklamaatioväitteen kannalta Kantaja oli ollut tietoinen väitetystä sopimushäiriöstä / vahingosta ja vastuutahoista jo 1990-luvulla, mikä oli otettava huomioon reklamaatiovelvollisuuden alkamisajankohtaa arvioitaessa. Kantajan ensimmäiset yhteydenotot olivat vanhentumisen katkaisuilmoitukset, jotka oli tehty 5.5.2004–22.12.2006. Kantaja oli laiminlyönyt velvollisuutensa reklamoida väittämästään ylihinnasta kohtuullisessa ajassa siitä, kun se oli saanut tiedon tai ainakin sen olisi pitänyt saada tieto väitetystä ylihinnasta. Kantaja ei voinut vilpittömässä mielessä vedota reklamaatiovelvollisuudesta vapautumiseen Skanska Asfaltin väitetyn moitittavan toiminnan johdosta tilanteessa, jossa se itse oli ollut kartellista tietoinen ja osallisena kartellissa. Skanska Asfaltti ei ollut miltään osin toiminut kunnianvastaisesti ja arvottomasti, vilpillisessä

173

mielessä tai muutoinkaan moitittavasti. Kantajalla oli todistustaakka reklamaatiovelvollisuuden poistavasta törkeästä tuottamuksesta. Kantaja oli menettänyt oikeutensa esittää vaatimuksia, koska se oli kartellista tietoisena ja siihen osallisena reklamaatiota tekemättä hyväksynyt väitetysti maksamansa ylihinnan.

4.8 SA-Capitalin ja Super Asfaltin (toissijainen) vaatimus Ainakin valtion kuuluminen kartelliin muodosti KRL 18a §:n 2 momentissa tarkoitetun edellytyksen sovitella korvaus nollaan.

4.9 Suomen valtio vastaa kaikilta osin valtion osallisuudesta KHO:n päätöksessä todettuun valtion töitä koskevaan kilpailunrajoitukseen

Ainoa oikea taho vastaamaan vastaajien väitteeseen oli kantaja eli Suomen valtio. Tielaitoksen osallistumisesta kilpailunrajoitukseen ajanjaksolla 2.5.1994 – 31.12.1997 vastasi Suomen valtio. Sama koski ajanjaksoa 1.1.1998–31.12.2000, jolloin Tielaitos oli jaettu sisäisesti Tielaitos tuotantoon ja Tielaitos hallintoon. Valtio vastasi samalla tavoin sekä Tielaitos tuotannon että Tielaitos hallinnon menettelystä. Kantaja oli edustanut valtiota molempien näiden yksiköiden nimissä ja todennut niiden olevan ”juridisesti täsmälleen sama taho.” Kantaja ei ollut myöskään kiistänyt olevansa oikea taho vastaamaan yllä mainittujen tahojen osallisuudesta kilpailunrajoitukseen. Kantajan vastuuseen kyseisten tahojen menettelystä ennen 1.1.2001 ei vaikuttanut myöskään se, että Tielaitoksen tuotannolliseen toimintaan liittyvät sopimukset olivat siirtyneet vuonna 2001 Tieliikelaitokselle. Vastuuta kilpailunrajoitukseen osallistumisesta ei ollut erikseen siirretty, vaan se oli Tieliikelaitoslain siirtymäsäännöksen mukaan jäänyt valtiolle eli silloiselle Tiehallinnolle. Myös vastuu Tieliikelaitoksen kilpailusääntöjen vastaisesta toiminnasta (ajanjakso 1.1.2001-11.2.2002) kuului valtiolle. Valtion liikelaitokset eivät ensinnäkään olleet valtiosta erillisiä oikeushenkilöitä. Velvoiteoikeudellisessa arviossa kaikki valtion virastot ja laitokset sekä muut valtion elimet muodostivat yhden oikeussubjektin ja siten yhden sopimusvelvoitteiden ja vastuiden kantajan. Esiintyminen asianosaisena tapahtui valtion lukuun ja valtiolta saadulla toimivallalla. Kysymys siitä, olisiko Tieliikelaitos voinut olemassaoloaikanaan esiintyä tässä asiassa itsenäisesti, oli merkityksetön, koska Tieliikelaitosta ei ollut enää olemassa. On selvää, että tässä tilanteessa kantaja vastasi Tieliikelaitoksen puolesta ja kantoi vastuun Tieliikelaitoksen osallistumisesta kilpailunrajoitukseen. Valtio ei ollut edes väittänyt, että jokin muu taho vastaisi Tieliikelaitoksen osallisuudesta kilpailusääntöjen vastaiseen menettelyyn 1.1.2001-11.2.2002.

174

Tieliikelaitoksen liiketoiminnan siirtäminen Destia Oy:lle ei ollut vaikuttanut valtion vastuuseen Tieliikelaitoksen toiminnasta. Valtio ei ollut esittänyt mitään oikeudellista perustetta, jonka nojalla vastuu kartellista olisi voinut siirtyä Destia Oy:lle. Lain tieliikelaitoksen muuttamisesta osakeyhtiöksi 4 §:n (1126/2007) mukaan Destia Oy oli ottanut vastatakseen ainoastaan sille luovutettuun omaisuuteen ja liiketoimintaan liittyvistä sitoumuksista. Tämä ei koskenut vastuuta Tieliikelaitoksen kilpailusääntöjen vastaisesta toiminnasta, vaan kyseinen vastuu oli jäänyt valtiolle. Myös valtion toissijainen vastuu Tieliikelaitoksen sitoumuksista oli jäänyt voimaan.

175

5. VALTION VASTAUS VASTAAJIEN PÄÄKÄSITTELYN AIKANA ESITTÄMÄÄN UUTEEN VASTUSTAMISPERUSTEESEEN

Tielaitos oli sisäisesti jakautunut lainsäädäntötoimin 1.1.1998 tuotantoon ja hallintoon. Tielaitos, Tielaitos hallinto eikä Tielaitos tuotanto eivät olleet osallistunut valtion urakoita koskevaan kartelliin tai muuhunkaan kilpailulainsäädännön vastaiseen menettelyyn. Kartellissa mukana olleet urakoitsijat olivat erehdyttäneet valtiota, kun tämä oli tilannut niiltä urakoita. Tielaitos oli jakautunut lainsäädäntötoimin 1.1.2001 niin, että Tielaitos hallinnosta oli tullut Tiehallinto ja Tielaitos tuotannosta Tieliikelaitos. Varallisuus, velvoitteet ja sopimukset olivat siirtyneet vastaanottajille tämän jaon mukaisesti eräin esimerkiksi maa-ainesalueita koskevin poikkeuksin. Tiehallinnolla ei ollut ollut tietoa, oliko Tieliikelaitoksen toiminnassa väitetysti osallistuttu kartelliin. Kartelliin ei voinut osallistua ilman, että muut kartellinjäsenet olivat tietoisia osallistujista. Vastaajat olivat väitteensä mukaan vasta nyt tulleet tietoisiksi valtion osallistumisesta kartelliin. Vastaajat eivät olleet tienneet, miten Tielaitos tuotanto tai Tieliikelaitos olivat hinnoitelleet urakkansa, eikä kantaja siten ollut saattanut osallistua kilpailua merkittävästi rajoittavaan toimintaan. Kantajan menettelyssä ei ollut ollut kyse kilpailevien yhtiöiden välisestä kielletystä sopimisesta, päätöksenteosta ja yhteensovittamisesta. Tielaitos tuotanto tai Tieliikelaitos olivat myös saattaneet hyödyntää hintatietoja kilpailuetunaan markkinoilla. Tielaitos tuotannon kapasiteetti oli ollut täynnä. Sillä ei ollut ollut intressiä kuulua kartelliin, vaan tehdä edullisia alihankintasopimuksia. Todistaja Tapio Töllin saamat hintailmoitukset eivät olleet olleet KHO:n päätöksessä ilmenevää vastavuoroista ja systemaattista hinnoitteluyhteistyötä. Kyseessä oli ollut kartelliyhtiöiden hintasignalointi, kartelliin kuulumattoman tahon painostus hinnoitella tiettyyn suuntaan ja pyrkimys vaikuttaa tällä tavalla markkinoiden toimintaan. Töllin tietoisuus/epäily asfalttialan kartellin toiminnasta ja valtion töiden jaosta oli perustunut huhupuheisiin. Joka tapauksessa yksittäisen virkamiehen tai muiden yhtiöiden edustajien mahdollisuudet ottaa toiminnassaan huomioon kartelliepäily olivat olleet rajoitetut. Tielaitos tuotannon henkilökuntaan kuuluvan tietoisuus kartellista ei tarkoittanut Tielaitoksen, Tielaitos hallinnon, Tiehallinnon tai Liikenneviraston tietoisuutta kartellista. Valtio ei ollut tietoinen kartellista ainakaan siinä laajuudessa, että se oli menettänyt oikeuden korvauksiin kartellin sille aiheuttamista vahingoista. Tielaitos oli ollut kartelliyhtiöihin nähden lähes yksinomaan ostaja. Se ei ollut osallistunut kilpailuttamiensa töiden tarjouskilpailuihin vuosina 1994 - 1997.

176

Tielaitos oli laskenut tarjouksen muutamissa urakoissa, minkä seurauksena työ oli joko päätetty tehdä itse tai teettää halvemman tarjouksen tehneellä urakoitsijalla. Tielaitos tuotanto ei ollut osallistunut Tielaitos hallinnon tarjouskilpailuihin vuonna 1998. Tielaitos tuotannon toiminnalle oli asetettu rajoitteita ja se oli velvoitettu olemaan yhteistyössä muiden markkinatoimijoiden kanssa, sekä sopimaan mahdollisuudesta osallistua Tiehallinnon kilpailuttamiin pilottiurakoihin. Muut markkinatoimijat olivat painostaneet Tielaitos tuotantoa. Se, että Tielaitos oli siltä edellytetyllä tavalla sopinut yksityisten urakoitsijoiden kanssa siitä, minkä osuuden urakoista Tielaitos hallinto kilpailutti vuosina 1998-2000 siten, että Tielaitos tuotanto sai osallistua tarjouskilpailuun, ei ollut kilpailurikkomus. Tielaitoksen ja Tielaitos tuotannon päätökset siitä, mitkä urakat se tekee itse ja mitkä kilpailuttaa urakoitsijoilla ei ollut kilpailurikkomus. Tielaitos tuotanto oli osallistunut vuosina 1999 ja 2000 viiteen Tielaitos hallinnon järjestämään ns. pilottiurakoita koskevaan tarjouskilpailuun. Nämä olivat kanteessa tarkoitetut urakat LapOu TP 1999, SK1 TP 1999, H-T-KeS TP ABRC 2000, KeS1 PU 2000 ja KAS 1/2000. Tielaitos tuotanto oli saattanut ottaa hintailmoitukset huomioon enintään näissä viidessä urakassa. Menettely ei ollut vastaajien luomassa kartellikokonaisuudessa merkittävä. Tieliikelaitos oli vuoden 2001 siirtymävaiheessa saanut Tiehallinnolta neuvottelu-urakoina kaksi kolmasosaa kaikista Tiehallinnon päällystystöistä ja yhden kolmasosan vuonna 2002. Tiehallinnon ja Tieliikelaitoksen välillä ei 1.1.2001 alkaen ollut juridista, hallinnollista tai taloudellista yhteyttä. Liikennevirastoa ei voitu samaistaa Tieliikelaitokseen. Tieliikelaitos oli eri oikeushenkilö kuin kantaja, eikä Tieliikelaitoksen toiminta ollut kantajan toimintaa. Tieliikelaitos ei ollut tässä asiassa asianosaisena, ja väite oli 1.1.2001 jälkeistä aikaa koskien tästäkin syystä perusteeton. Liikennevirasto edusti tässä asiassa valtiota vain sitä koskevissa asioissa ja niihin ei kuulunut Tieliikelaitos sen enempää kuin muukaan liikelaitos tai mikään toinen valtion virasto. Seuraamusmaksuprosessin aikana Tiehallinto oli vastannut Kilpailuviraston kysymyksiin päällystystoiminnasta ja sen kustannuksista. Tiehallinto ei ollut osallistunut seuraamusmaksuprosessiin kartellin tutkijana. Seuraamusmaksuprosessi oli päättynyt, eikä vastaajien väittämää kilpailurikkomusta voitu enää tutkia seuraamusmaksuasiana. Väitettyä osallisuutta kartelliin voitiin arvioida vain siltä kannalta, oliko sillä vaikutusta kantajan oikeuteen saada korvausta. Väitetty osallisuus ei ollut missään tapauksessa ollut vähäistä suurempaa eikä sillä ollut suurentavaa vaikutusta vahingon aiheutumiseen tai sen määrään. Ainakaan vaikutus ei ollut sellaista, että kantajalle maksettavaksi määrättävää korvausta olisi aihetta alentaa.

177

Kilpailuvirasto ei ollut kirjelmissään todennut valtion tienneen kartellista, vaan se oli katsonut kahden Tieliikelaitoksen palveluksessa olleen henkilön tienneen kartellista. Tielaitos ja Tielaitos tuotanto ostajana olivat perustaneet markkinahintakäsityksensä saamiinsa tarjouksiin ja virastomuotoisen toimintansa kustannuksiin. Tämä ei merkinnyt tietoisuutta kartellin aiheuttamista ylihinnoista. Tiehallinto oli perustanut markkinahintakäsityksensä saamiinsa tarjouksiin. Tämä ei merkinnyt tietoisuutta kartellin aiheuttamista ylihinnoista. Kantaja ei ollut suostunut eikä hyväksynyt vahingon aiheuttamista. Kantaja ei ollut ollut luomassa kartellia, eikä sen toiminta ollut merkinnyt osallistumista järjestäytyneen asfalttikartellin toimintaan. Kantaja ei ollut isännänvastuussa ainakaan Tieliikelaitoksen henkilöstöstä. Kantaja ei ollut laiminlyönyt toimintavelvollisuuttaan. Asfalttialan hintakartelliepäily oli ollut tutkittavana kilpailuvirastossa jo ainakin vuodesta 1999 lähtien. Mikäli katsottaisiin kantajan tulleen tietämään kartellista jonakin hetkenä kartellin toiminnan aikana, se ei ollut merkinnyt tietoisuutta tätä edeltäneestä kartellin toiminnasta. Mahdollinen tietoisuuden saaminen kartellista ei ollut merkinnyt tietoisuutta vahingoista. Pelkkä tietoisuus vahingon aiheuttaneesta tapahtumasta ei johtanut vahingonkorvauksen sovitteluun. Siitä, ettei Tieliikelaitosta enää liikelaitoksena ollut, ei seurannut, että Tieliikelaitoksen toiminnan vaikutukset rasittaisivat kantajaa.

178

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

A OIKEUDENKÄYNTIVÄITTEET

1. Vaatimus jättää kanne tutkimatta kilpailunrajoituslakiin perustuvilta osin

Vastaajat ovat väittäneet, että valtiolta puuttui asiavaltuus esittää vaatimuksia kilpailunrajoituslain 18a §:n perusteella ja että kanne olisi siksi jätettävä tältä osin tutkimatta, tai hylättävä lakiin perustumattomana. Asiavaltuus tarkoittaa, että oikeudenkäynnissä asianosaisina esiintyvien oikeussubjektien tulee olla sellaisessa asemassa, että heillä on oikeus prosessata omissa nimissään kanteessa esitetyistä vaatimuksista. Erityisesti varallisuusoikeudellisissa asioissa, kuten vahingonkorvausasiassa, kantajan kanteessaan esittämä väitetty oikeus vastaajaa vastaan synnyttää jo sellaisenaan sekä kantajalle että vastaajalle asiavaltuuden (mm. Juha Lappalainen: Siviiliprosessioikeus II, 2001). Käräjäoikeus toteaa, että kantajan asialegitimaation kannalta ei ole merkitystä sillä, voidaanko jotain vaatimuksen perusteeksi esitettyä säädöstä soveltaa asiassa ja korvausvaatimus ratkaista jonkin tietyn säädöksen perusteella. Tässä asiassa valtiolla on oikeus vaatia omissa nimissään vahingonkorvausta kartellin sille aiheuttamasta vahingosta keneltä vastaajalta tahansa. Vastaajien esittämässä väitteessä on kysymys asiaväitteestä, joka koskee sitä tuleeko kanne hyväksyä. Vastaajien vaatimus jättää kilpailunrajoituslain 18a §:n perusteella esitetyt vaatimukset tutkimatta hylätään.

2. Kielletty kanteen muutos (NCC Roads ja Interasfaltti)

2.1 NCC Roadsin ja Interasfaltin vaatimus ja valtion vastaus perusteineen

a) Valtio oli 1.3.2010 päivätyssä haastehakemuksen täydennyksessä kohdistanut NCC Roadisiin uuden vaatimuksen koskien valtion ja Valtatie Oy:n välisiä urakkasopimuksia. Valtio oli esittänyt perusteiksi uusia ajanjaksoja ja urakkasopimuksia. Uusi vaatimus ei johtunut olennaisesti samasta perusteesta kuin aiemmat vaatimukset. Kanne oli jätettävä tältä osin tutkimatta. b) Kantaja oli lisäksi 10.4.2012 päivätyssä lausumassaan kohdistanut NCC Roadsiin ja Interasfalttiin uuden vaatimuksen koskien valtion ja Interasfaltin välisiä urakkasopimuksia. Vaatimuksen perusteeksi valtio oli esittänyt uusia urakkasopimuksia. Uusi vaatimus ei johtunut olennaisesti samasta perusteesta kuin aiemmat vaatimukset. Kanne oli myös tältä osin jätettävä tutkimatta.

179

c) Valtio ei ollut 18.4.2012 mennessä esittänyt vaatimuksensa kohtiin 7 ja 13 kirjattua yhteisvastuuvaatimusta NCC Roadsia ja Interasfalttia kohtaan. NCC Roads on vaatinut kohtien a-c ja ja Interasfaltti kohtien b ja c osalta, että kanne on jätettävä tutkimatta kielletyn kanteenmuutoksen vuoksi. Valtion mukaan kyse ei ollut vastaajien väittämästä kielletystä kanteenmuutoksesta.

2.2 Käräjäoikeuden ratkaisu perusteineen

Valtio on esittänyt kanteen täydennykseksi -nimetyssä 1.3.2010 päivätyssä kirjoituksessaan NCC Roadsiin kohdistuvia uusia vaatimuksia. Vaatimukset on annettu NCC Roadsille tiedoksi haastamalla 18.3.2010. Lisäksi valtio on esittänyt 10.4.2012 päivätyssä kirjelmässään uusia NCC Roadsiin ja Interasfalttiin kohdistettuja vaatimuksia, joita ei ole annettu tiedoksi NCC Roadsille eikä Interasfaltille haastamalla. Kiellettyä kanteen muuttamista harkitaan vain tilanteissa, joissa kantaja esittää uusia vaatimuksia aikaisemmin haastamalla tiedoksiannetun haastehakemuksen perusteella. Kun valtion 1.3.2010 kirjoituksessa esittämät vaatimukset on annettu NCC Roadsille tiedoksi haastamalla, kysymys ei ole tilanteesta, jota tulisi arvioida kiellettynä kanteen muuttamisena. Valtion esittämistä uusista vaatimuksista on näin ollen vain edellä kohdissa b ja c tarkoitettujen NCC Roadsiin ja Interasfalttiin kohdistettujen vaatimusten osalta arvioitava, onko kysymys kielletystä kanteen muuttamisesta. Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan kannetta riita-asiassa ei saa oikeudenkäynnin aikana muuttaa. Kantajalla on kuitenkin oikeus muun ohessa tehdä uusikin vaatimus, jos se johtuu olennaisesti samasta perusteesta. Asiassa on näin ollen kysymys siitä, johtuvatko valtion edellä kohdissa b ja c tarkoitetut esittämät uudet vaatimukset oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla olennaisesti samasta perusteesta kuin sen asiassa aikaisemmin NCC Roadsiin ja Interasfalttiin kohdistamat vaatimukset. Oikeuskirjallisuudessa (Lappalainen, Siviiliprosessioikeus I) on katsottu lain sanonnan "olennaisesti samasta perusteesta" merkitsevän, että uusien vaatimusten johdosta vähäiset muutokset alkuperäisen vaatimuksen tueksi esitettyyn oikeustosiseikastoon ovat luvallisia, kunhan haasteessa mainittu kanneperuste keskeisiltä osin pysyy entisenä. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:105 on katsottu, että osituksen sisältöä koskeva uusi, moitekanteelle säädetyn määräajan jälkeen esitetty vaatimus johtuu pesänjakajan tekemästä osituksesta eli samasta perusteesta kuin kanteessa esitetty vaatimus.

180

Nyt kysymyksessä olevassa asiassa valtio on esittänyt uusia vaatimuksia, jotka liittyvät kanteessa alunperin kerrottujen sopimusosapuolten välillä tehtyihin urakkasopimuksiin. Riippumatta siitä, millä oikeudellisilla perusteilla kannetta ajetaan sekä aikaisemmin esitettyjen että nyt kysymyksessä olevien vaatimusten taustalla on kartelli, jonka olemassaolo on vahvistettu korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä. Kantajan sekä aikaisemmin esittämät että myöhemmin esitetyt vaatimukset lähtevät siitä, että urakkasopimuksiin olisi kartellin johdosta sisältynyt ylihintaa. Kantajan vaatimusten oikeustosiseikasto on muuttunut vähäisessä määrin, mutta kanteen kanneperuste on pysynyt keskeisiltä osin entisenä. Kantajan uudet vaatimukset johtuvat näin ollen olennaisesti samasta perusteesta kuin sen aikaisemmin esittämät vaatimukset. NCC Roadsin ja Interasfaltin vaatimukset jättää niihin kohdistetut uudet vaatimukset tutkimatta hylätään.

B. PÄÄASIAA KOSKEVAN RATKAISUN PERUSTELUT

1. VALTION OSALLISTUMINEN KORKEIMMAN HALLINTO-OIKEUDEN PÄÄTÖKSESSÄ TODETTUUN KILPAILUNRAJOITUKSEEN TAI TIETOISUUS SIITÄ

1.1 Taustaa Tässä asiassa on kysymys vahingonkorvauskanteesta, jossa Suomen valtio, jonka puhevaltaa asiassa käyttää Liikennevirasto, on kantajana vaatinut korvausta/palautusta Korkeimman hallinto-oikeuden 29.9.2009 antamassa päätöksessä taltionumero 2389 ja vuosikirjanumero 2009:83 todetusta menettelystä aiheutuneeksi väitetyn vahingon perusteella. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan Suomen asfalttimarkkinoilla on vuosina 1994-2002 toiminut valtakunnan laajuinen kilpailunrajoituslain 5 ja 6 §:n vastainen kartelli. Asfalttialalla toimineet, Kilpailuviraston seuraamusmaksuesityksen mukaiset elinkeinonharjoittajat olivat sopineet koko Suomen asfalttimarkkinoiden jakamisesta ja niistä toimista, joiden avulla markkinoiden jako toteutetaan (1113). Markkinoidenjakoa oli toteutettu käytännössä tarjous- ja hintayhteistyön avulla (1110). Koska kilpailunrajoituslain 6 §:ssä kielletty markkinoiden jakaminen oli toteutettu kilpailunrajoituslain 5 §:ssä kielletyn tarjousyhteistyön avulla, KHO ei ole katsonut tarpeelliseksi tarkastella toimia erikseen kilpailunrajoituslain 5 ja 6 §:n rikkomisina, vaan todennut kyseisten rikkomusten olleen osa Suomen asfalttimarkkinoilla toiminutta, kartelliksi katsottavaa kilpailunrajoitusten kokonaisuutta (1111). KHO on todennut, että kartellia ei voitu jakaa käsittämään toisaalta valtion teettämiä urakoita ja toisaalta kuntien ja yksityisten teettämiä urakoita, vaan kyse oli ollut yhdestä ja samasta, kaikki urakkatyypit käsittävästä

181

kokonaisjärjestelystä, jonka keskeisenä päämääränä on ollut poistaa toimiva kilpailu Suomen asfalttimarkkinoilta. (1112) Jäljempänä korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todetusta menettelystä on käytetty myös ilmaisua asfalttikartelli. Tässä vahingonkorvausasiassa olevat vastaajat Lemminkäinen, VLT Trading Oy:n (ent. Valtatie) konkurssipesä, Skanska Asfaltti, NCC Roads, SA-Capital, Rudus Asfaltti ja Super Asfaltti on korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaisesti tuomittu yhteensä 82,55 miljoonan euron suuruisiin seuraamusmaksuihin asfalttikartellin perusteella. Lisäksi tässä asiassa vastaajana on Interasfaltti, jonka menettelystä seuraamusmaksu on määrätty NCC Roadsille. Vastaajat ovat pääkäsittelyn aikana esittäneet uuden kanteen vastustamisperusteen. Vastaajien mukaan pääkäsittelyssä on henkilötodistelun yhteydessä tullut esiin olennaisia uusia seikkoja, joilla on huomattava merkitys arvioitaessa valtion esittämiä vaatimuksia, ja joihin ne eivät olleet voineet aikaisemmin vedota. Vastaajat ovat uutena oikeustosiseikkana vedonneet siihen, että valtio on osallistunut ja siten ollut tietoinen siitä asfalttikartellista, jonka valtio on väittänyt aiheuttaneen sille vahinkoa, ja jonka perusteella valtio on vaatinut vastaajayhtiöiltä vahingonkorvausta/palautusta. Vastaajat ovat väittäneet, että valtio on menetellyt kuten korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä on todettu yksityisten päällystysalan yhtiöiden toimineen valtion päällystystöissä. Asfalttikartelliin osallistumisen johdosta valtiolle ei ole aiheutunut vahinkoa, eikä perustetta vahingonkorvauksen/ palautuksen määräämiselle ollut. Vastaajat eivät ole väittäneet, että valtio olisi osallistunut asfalttikartelliin kuntatöiden osalta. Käräjäoikeus on 7.1.2013 antamastaan päätöksestä numero 13/1195 tarkemmin ilmenevillä perusteilla hylännyt valtion esittämän vaatimuksen siitä, että vastaajien esittämä uusi vastustamisperuste on prekludoitunut. Valtio on lausuessaan uuden kiistämisperusteen johdosta ensinnäkin kiistänyt, että Tielaitos tuotanto on osallistunut asfalttikartelliin tai ollut tietoinen siitä. Edelleen valtio on katsonut, että Liikennevirasto tai sen edeltäjä Tiehallinto eivät ole olleet tietoisia väitetystä Tieliikelaitoksen menettelystä, eikä Tieliikelaitoksen menettely vaikuttanut valtion vahingonkorvausoikeuteen. Lisäksi valtio on väittänyt, että Liikennevirastoa ei voitu samaistaa Tieliikelaitokseen, joka oli eri oikeushenkilö kuin kantaja, ja jonka toiminta ei ollut kantajan toimintaa. Liikennevirasto edusti tässä asiassa valtiota vain Liikennevirastoa koskevissa asioissa ja niihin ei kuulunut Tieliikelaitos. Edelleen kantaja on katsonut, että Tieliikelaitoksen toiminnan päättyminen ei vaikuttanut valtion vahingonkorvausoikeuteen. Kantaja on myös väittänyt, että vastaajien vasta nyt esittämä väite siitä, että ne olivat tulleet tietoisiksi valtion osallistumisesta kartelliin, osoitti, että kantaja ei ollut osallistunut kartelliin, koska kartelliin ei voinut osallistua ilman, että muut kartellinjäsenet olivat olleet tietoisia osallistujista. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä ei ole tutkittu

182

valtion osallisuutta kartelliin, koska Kilpailuvirasto ei ollut selvityksissään löytänyt näyttöä valtion osallistumisesta. Käräjäoikeudessa on vahingonkorvausasian pääkäsittelyssä kantajan esittämästä todistelusta käynyt ilmi uusia seikkoja liittyen siihen, että Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos olivat saattaneet olla mukana kartellissa, mihin vastaajat ovat sittemmin vedonneet kiistämisensä tueksi ja esittäneet asiasta lisää todistelua. Se, että vastaajat eivät ole korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen perustuvaan kanteeseen vastatessaan ja myöhemmin valmistelussa väittäneet myös valtion kuuluneen kartelliin, ei osoita, että ne eivät olisi olleet tietoisia valtion osallistumisesta tai tietoisuudesta kartellista. Käräjäoikeus on käsitellyt väitettä yllä myös mainitussa päätöksessä numero 13/1195. Kysymyksessä oleva kiistämisperuste on ennakkoluonteinen vastaajien muihin valtion kanteen osalta esittämiin kiistämisperusteisiin nähden, minkä vuoksi se on ratkaistava ensin. Tässä oikeudenkäynnissä valtiolta ei ole vaadittu korvausta kilpailurikkomuksen aiheuttamasta vahingosta. Tässä asiassa arvioitavana on ainoastaan se, mikä vaikutus Tielaitoksen ja Tieliikelaitoksen väitetyllä osallistumisella asfalttikartelliin tai tietoisuudella siitä on valtion vahingonkorvausoikeuden kannalta.

1.2 Näyttötaakasta Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momenttiin sisältyy yleisperiaate näyttövelvollisuuden jakautumisesta riita-asiassa. Säännöksen mukaan kantajan tulee näyttää toteen ne seikat, jotka tukevat kannetta. Jos vastaaja edukseen tuo esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava se todisteella. Vastaajat ovat vastustaneet kannetta ja väittäneet, että valtio oli osallistunut asfalttikartelliin tai ainakin ollut tietoinen siitä, eikä sillä siten ollut oikeutta vahingonkorvaukseen. Kysymys on vastatosiseikasta, jolla on kiistetty kantajan oikeus vahingonkorvaukseen, ja josta vastaajilla on näyttövelvollisuus.

1.3 Valtio toimijana asfalttimarkkinoilla Muun ohessa vuosina 1994-2002 voimassa olleen, sittemmin kumotun yleisistä teistä annetun lain (21.5.1954/243) 4 §:n mukaan tienpito käsitti tien tekemisen ja kunnossapidon, siitä huolehti tienpitäjä, joka oli ensisijassa valtio mutta myös kunta saattoi olla tienpitäjä silloin, kun se tielain 20 §:n perusteella oli määrätty suostumuksensa mukaisesti huolehtimaan tehtävästä. Lain tarkoittamien yleisten teiden pitämisestä huolehdittiin julkisena tehtävänä. Myös vuoden 2000 loppuun saakka voimassa olleen Tielaitoksesta annetun lain 1 §:n mukaan Tielaitos huolehti ja vastasi yleisten teiden tienpidosta. Myös tielaitosuudistuksessa tienpito katsottiin Tiehallinnosta annetun lain esitöistä (HE 25/2000) ilmenevällä tavalla yhteiskunnan perustoiminnaksi, ja sen säilyttämistä virastomuodossa toimivalla tilaajaorganisaatiolla, Tiehallinnolla, pidettiin välttämättömänä. Siten

183

myös vuosina 2001-2006 voimassa olleessa Tiehallinnosta annetun lain 2 §:ssä säädettiin aikaisemmin voimassa ollutta lakia vastaavalla tavalla. Säännöksistä ilmenee, että valtion tehtävänä on korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todetun kartellin toiminta-ajan ollut huolehtia ja vastata tienpidosta. Tienpidosta on huolehtinut valtion Tielaitos, jonka organisaatiota ja erityisesti tuotantotoimintaa on muutettu voimakkaasti 1990-luvulta lähtien koko asfalttikartellin toiminta-ajan. Vuosina 1993 ja 1995 toimineet kaksi tiehallinnon uudistamista pohtinutta työryhmää esittivät, että tielaitoksen viranomaistoiminnat ja tuotantotoiminta tulisi erottaa. Ehdotukset eivät johtaneet lakimuutoksiin, mutta Tielaitoksen kehittämistä jatkettiin edellä mainitun tavoitteen toteuttamiseksi. Tielaitosuudistuksessa voidaan erottaa neljä vaihetta, ennen vuotta 1998 toiminut Tielaitos, vuosina 1998-2000 toiminut sisäisesti hallintoon ja tuotantoon jaettu Tielaitos, sekä vuosina 2001-2007 erillisinä organisaatioina toimineet Tiehallinto ja Tieliikelaitos. Tienpidon uudistamista on asfalttikartellin päättymisen jälkeen myöhemmin 2000-luvulla jatkettu. Tiehallinnosta, Ratahallintokeskuksesta ja Merenkulkulaitoksesta on 1.1.2010 alkaen muodostettu Liikennevirasto siltä osin kuin niiden toimintoja ei ole siirretty Liikenteen turvallisuusvirastoon (L 862/2009, L 863/2009). Tieliikelaitoksesta on muodostettu Destia Oy 1.1.2008 alkaen (L 1126/2007), jonka NCC Roads on ostanut vuonna 2011. Muutokset tielaitoksen organisaatiossa ilmentävät myös muutoksia valtion roolissa ja asemassa asfalttimarkkinoilla.

1.3.1 Tielaitosuudistus vuosina 1998-2002

1.3.1.1 Tielaitoksen sisäinen jako hallintoon ja tuotantoon vuosina 1998-2000 Tielaitos on talouspoliittisen ministerivaliokunnan 20.5.1997 tekemän päätöksen (F14) mukaisesti asetuksella jaettu sisäisesti sekä keskus- että piirihallintotasolla Tielaitos hallintoon ja Tielaitos tuotantoon 1.1.1998 alkaen. Tielaitoksen toimintaa sisäisen jaon aikana on selostettu muun muassa tielaitosuudistuksen seuraavaa vaihetta koskevissa esitöissä (HE 25/2000) ja valtioneuvoston eduskunnalle antamassa tielaitosuudistusta koskevassa selonteossa (D917). Asiakirjoista käy ilmi, että Tielaitos hallinto ja tuotanto ovat toimineet saman organisaation sisällä sekä tienpidon tilaajana että tuottajana. Tielaitos hallinto oli tieviranomainen, joka vastasi yleisistä teistä, ja tuotannon tehtävänä oli toteuttajaorganisaationa hoitaa tienpidon tuotannollisia tehtäviä. Pidemmän aikavälin tavoitteena on sisäisen jaon aikana ollut erillisten organisaatioiden eli tiehallintoviranomaisen ja tuotantoliikelaitoksen perustaminen. Sisäisessä jaossa Tielaitos hallinnon ja tuotannon organisaatiot eriytettiin. Hallinnon organisaatio koostui keskushallinnosta ja yhdeksästä tiepiiristä, ja tuotannon pääkonttorista, sekä teiden rakennus- ja kunnossapitotoimintojen osalta neljästä tuotantoalueesta ja valtakunnallisesta projekti- ja päällystysyksiköstä. Tuotannon yksiköt

184

tuottivat tienpidon tuotteita ja palveluja osittain omana työnä ja osittain hankkimalla alihankintapalveluja ulkopuolisilta yhtiöiltä. Nettobudjetoidun palvelutoiminnan osuus oli noin 4-5 prosenttia Tielaitoksen koko budjetista, kun suurin osa rahoituksesta tuli valtion talousarviosta. Liikenneministeriö asetti vuodesta 1998 lähtien Tielaitos hallinnolle ja tuotannolle erilliset tulostavoitteet. Tiehallinnon tuli tilata osa työstä markkinoilta ja suurin osa tuotannolta, joka puolestaan teki osan itse ja tilasi osan aikaisempaan tapaan yksityisiltä urakoitsijoilta. Yleensä tuotanto ei voinut olla tarjoajana Tielaitos hallinnon tilauksissa, mutta hallinto saattoi kokeiluna kilpailuttaa tuotantoa yksityisten yrittäjien ja Tielaitos tuotannon kesken osapuolten sopimalla tavalla. Näissä niin sanotuissa pilottiurakoissa on ollut kysymys kilpailuttamiskokeilusta. Kirjallisista todisteista ilmenee, että Tielaitos hallinto on vuonna 1998 kilpailuttanut niin sanottuina pilottiurakoina neljä urakkaa (urakat U 5, T 3, H 1 ja H-KeS 6 määrältään 70.000 tonnia), ja että tuotanto ei vielä vuonna 1998 ollut osallistunut kilpailutuksiin. Vuonna 1999 kilpailutettuja pilottiurakoita oli ollut kahdeksan, joista Tielaitos tuotanto oli voittanut viisi. (D917, F14, F54, F55, F109, F112) Pääosan valtion päällystystöistä Tielaitos hallinto teetti niin sanottuina neuvottelu-urakoina Tielaitos tuotannolla. Tuotanto toteutti urakat omilta asfalttiasemiltaan niiden kapasiteetin puitteissa ja kilpailutti muun osan aliurakoina yksityisillä urakoitsijoilla. Esitöistä (HE 25/2000) käy ilmi, että Tielaitos tuotanto oli Tielaitoksen sisäisen jaon aikana teettänyt ulkopuolisina alihankintoina 70-80 prosenttia saamiensa rakennusurakoiden (eli neuvottelu-urakoiden) töistä. Kunnossapitotöiden osalta tuotannon omana työnä hoitama osuus on ollut suurempi, ja ulkopuolisen työn osuuden ollessa 1990-luvulla 30-40 prosenttia. Osuus on vaihdellut eri tyyppisten kunnossapitotöiden osalta, ja ulkopuolisilla on teetetty suurin osa esimerkiksi päällysteen uusimistöistä. Tielaitoksen uudistamisesta on kertonut todistaja diplomi-insinööri, ekonomi Eero Iisakki Karjaluoto, joka oli koko työuransa toiminut Tielaitoksen ja Tiehallinnon palveluksessa, muun muassa Tielaitos tuotannon ylijohtajana vuodesta 1997 lähtien, sekä vuoden 2000 lopusta Tiehallinnon pääjohtajana. Karjaluodon tehtävä Tielaitos tuotannon ylijohtajana oli ollut Tielaitos tuotannon kehittäminen. Kertomuksesta käy ilmi, että Tielaitoksen uudistamisessa oli toimittu lainsäätäjän edellyttämällä tavalla. Tielaitos tuotannon toimintaa oli kehitetty markkinakelpoiseksi liikenne- ja viestintäministeriön ohjatessa suoraan tuotannon toimintaa hallinnosta erillisillä tulostavoitteilla. Lisäksi Karjaluoto on kertonut uudistamiseen liittyneestä yhteistyöstä yksityisten maanrakennusalan yhtiöiden kanssa. Kehittämistyötä oli yhtäjaksoisesti seurannut viikoittain kokoontunut ministeriön edustajan vetämä työryhmä, johon olivat osallistuneet maanrakennusala ja urakoitsijapuoli sekä Karjaluoto Tielaitos tuotannosta. Tielaitoksen ja urakoitsijoiden välisissä kehitysvaiheen keskusteluissa urakoitsijapuoli oli aluksi vahvasti tuonut esiin, että se ei halunnut Tielaitos tuotantoa alalle kilpailijaksi. Sen jälkeen kun tuotannon markkinoille tulo oli alkanut näyttää varmalta, kovaa ristiriitaa oli ollut siitä, millaisilla lähtökohdilla tuotanto tulee markkinoille. Kilpailijat olivat halunneet

185

mahdollisimman huonot lähtökohdat, ja tuotanto itse kelvolliset tasapuoliset lähtökohdat, kun kilpailu avataan. Karjaluodon mukaan pilottiprojektien tarkoituksena oli ollut yhtäältä parantaa Tiehallinnon teettäjäorganisaation valmiuksia kilpailuttaa toimeksiantoja normaalisti vapailla markkinoilla, ja toisaalla testata tuotannon kilpailukykyä. Tiehallinto oli neuvotellut maanrakennusalan kanssa ja sopinut, mitkä urakat oli pantu kilpailuun. Tätä ennen valtaosa töistä oli tehty omina töinä, eikä niitä ollut kilpailutettu. Lisäksi Tielaitos tuotannon mukana olo oli vaikuttanut asiassa. Siirtymäajan tarkoitus tuotannon kannalta oli ollut sopeuttaa henkilöstö tilanteeseen. Lisäksi siirtymäkauden aikana oli neuvoteltu tietyistä pelisäännöistä kuten siitä, että tuotanto ei ollut osallistunut pienten toimeksiantojen urakoihin, jotta se ei olisi häirinnyt noiden urakoitsijoiden markkinoita. Välillä oli ollut erimielisyyttä siitä, oliko pelisääntöjä noudatettu. Todistaja Tapio Aukusti Tölli on työskennellyt Tie- ja vesirakennushallituksen palveluksessa vuodesta 1969, vuodesta 1991 lähtien Uudenmaan tiepiirissä päällystysinsinöörinä. Vuoden 1996 alusta Uudenmaan tiepiirin kunnossapidosta oli organisaatiouudistuksessa tullut Helsingin urakointiyksikkö, jonka päällikkönä Tölli oli toiminut vuoteen 1998 saakka, jolloin hän oli aloittanut Tielaitostuotannon valtakunnallisen päällystysyksikön päällikkönä. Vuosina 1999 ja 2000 hän oli työskennellyt eteläisen päällystysalueen päällikkönä, jolla oli ollut myös valtakunnallinen koordinointivastuu, vuosina 2001-2004 Tölli oli toiminut Tieliikelaitoksen valtakunnallisen ja eteläisen päällystysyksikön päällikkönä. Sen jälkeen hän oli ollut sivussa päällystystöistä. Töllin mukaan Tielaitos hallinto ja tuotanto olivat toimineet hyvin erillään. Tiehallinnon henkilökunta oli ottanut etäisyyttä tuotannon työntekijöihin. Tuotanto oli kohdellut hallinnon edustajia asiakkaina. Suhde oli ollut toimittajan ja asiakkaan välinen suhde. Töllin mukaan vuonna 1998 urakat olivat tulleet neuvottelu-urakoina Tielaitos tuotannolle, joka oli edelleen valinnut niistä Maantiekylän asemalle ja Tielaitos tuotannon valtakunnallisen organisoinnin yhteydessä siirrettäväksi asemaksi kesällä 1998 muutetulle Turun asemalle sopivat kokonaisuudet, ja kilpailuttanut loput aliurakoina. Kilpailutetut kokonaisuudet oli pyritty muodostamaan noin 100.000 tonnin suuruisiksi, jotta ne oli ollut mahdollista hoitaa yhdeltä koneasemalta yhden kauden aikana. Myös Turun alueen urakat oli kilpailutettu, koska asema oli jo tuolloin ollut muualla. Urakkasopimuksiin oli sisältynyt bitumi, kiviaines ja koneasemalupa. Pilotointivaiheessa Tiehallinto oli kilpailuttanut muutamat urakat kaikkien urakoitsijoiden kesken, jolloin tarjouskilpailuun oli osallistunut myös Tielaitos tuotanto. Remixer-töitä ei ollut pilotointivaiheessa voitu kilpailuttaa, vaan ne oli tehty neuvottelu-urakoina, mutta hyvin pian ensin parille ja sitten myös muille urakoitsijoille oli tullut siihen soveltuvat laitteet. Todistaja Väinö Luttinen, joka on toiminut muun muassa Tielaitos tuotantoon perustetun uuden projekti- ja päällystysyksikön päällikön tehtävässä 1.1.1999 alkaen maaliskuun 2001 loppuun, on kertonut Tielaitos tuotannon organisaatiosta. Tuotanto oli jaettu neljään

186

päällystyspäälliköiden vastuulla olleeseen tuotantoalueeseen. Etelä-Suomen alueesta oli vastannut Tapio Tölli, läntisestä Markku Kleemola, itäisestä Raimo Ledentsä sekä pohjoisesta aluksi Esko Laitinen. Tosiasiassa Kleemola oli vastannut myös pohjoisesta alueesta. Vuonna 2000 organisaatiota oli keskitetty siten, että päällystystoiminta oli vastuutettu yhdelle päällikölle Tapio Töllille. Töllin vastuualueena oli ollut maantieteellisesti koko Suomi ja päällystystoimi. Tiemerkintätoimi oli ollut erikseen. Muut päälliköt olivat siirtyneet toisiin tehtäviin. Vuonna 2001 Tieliikelaitoksen päällystystoimintaa oli jatkettu entisellä organisaatiomallilla. Todistaja Harri Jalonen, joka on toiminut vuodesta 1972 Uudenmaan tiepiirissä sekä vuodesta 1982 tielaitoksen keskushallinnossa, on kertonut lisäksi että toimitilat ja muun ohessa tietojärjestelmät oli tuolloin eriytetty. Tiehallinto oli vuonna 1998 jakautunut sisäisesti, harjoittelutarkoituksessa Tielaitoksen tuotantoon ja -hallintoon, jotta Tielaitosuudistus voitaisiin toteuttaa. Yli puolet henkilökunnasta oli siirtynyt tuotantoon ja loput tilaajapuolelle. Tuotanto ja hallinto olivat toimineet samoissa rakennuksissa mutta osastoittain eri tiloissa. Myös tietojärjestelmät oli eriytetty. Molemmat Tielaitoksen osat olivat kuitenkin olleet yhtä budjettivirastoa eikä nettobudjetointia ollut vielä tuolloin harjoitettu. Lähes koko päällystystuotanto oli annettu Tielaitos tuotannon hoidettavaksi. Todistaja nimitti näitä harjoittelu-urakoiksi, koska eduskunta sääti neuvottelu-urakoista vasta vuonna 2000. Tielaitos tuotanto oli tehnyt omilla tuotantolaitoksillaan niiden kapasiteetin verran ja ostanut loput aliurakoina. Tielaitos tuotannolle ei ollut jäänyt näistä todellista katetta, koska harjoitteluympäristössä ei kysymys ollut todellisesta rahansiirrosta tuotannon ja hallinnon välillä. Budjetista ei ollut voinut veloittaa katteita tai voittoja. Tällöin oli osittain palattu siihen, että Tielaitos tuotanto oli hankkinut bitumin keskitetysti. Tiehallinnon tilattavaksi oli jätetty pieni osa pilottihankkeita, joista osaan Tielaitos tuotanto oli vuodesta 1999 lähtien saanut osallistua.

1.3.1.2 Tiehallinto ja Tieliikelaitos 1.1.2001 alkaen Tiehallinnosta ja Tieliikelaitoksesta annettujen lakien (16.6.2000/568 ja 16.6.2000/569) mukaisesti tielaitoksesta on muodostettu 1.1.2001 alkaen kaksi liikenneministeriön hallinnonalalla toimivaa erillistä organisaatiota. Tiehallinnosta annetun lain 1 §:n mukaan Tiehallinto on liikenneministeriön hallinnonalalla toimiva virasto, joka toimii valtioneuvoston ja eduskunnan budjettiohjauksessa. Tieliikelaitoksesta annetun lain 1 §:n mukaan Tieliikelaitos on liikenneministeriön hallinnonalalla toimiva liikelaitos, johon sovelletaan valtion liikelaitoksista annettua lakia (627/1987), jollei erikoislaissa toisin säädetä. Uudistukseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 25/2000) mukaan Tiehallinto oli aikaisemmin tielaitokselle kuuluneita viranomais- ja hallintotehtäviä hoitava viranomainen, joka hankki kilpailuttamalla valtioneuvoston, liikenneministeriön ja eduskunnan päätösten mukaiset, yleisten teiden ylläpidossa ja kehittämisessä tarvittavat tuotteet ja palvelut markkinoilla toimivilta tuottajilta. Yksi näistä tuottajista on

187

ollut Tieliikelaitos, joka puolestaan on lailla muodostettu Tielaitoksen tuotantotoiminnoista ja joka on pääasiassa tuottanut Tielaitos tuotannon tuotteita ja palveluja. Uudistuksen tarkoituksena on ollut erottaa tienpidossa tilaajan ja tuottajan roolit sekä avata tienpito kilpailulle. Tilaajan ja tuottajan roolien erottamista on pidetty erityisen tärkeänä, kun virastomuodossa tuotetaan tuotteita ja palveluja, joita on ollut saatavissa myös markkinoilta tai joissa markkinat olivat avattavissa kilpailulle. Muut kuin julkisoikeudelliset suoritteet tuli tuottaa pääsääntöisesti liiketaloudellisin periaattein maksullisina palvelutoimintoina nettobudjetointia käyttäen liikelaitos- tai yhtiömuodossa. Toisaalta tavoitteena on ollut kilpailua lisäämällä parantaa tielaitoksen oman toiminnan sekä koko maa- ja vesirakennustoimialan taloudellisuutta ja tehokkuutta. Kilpailua on lisätty saattamalla vielä tielaitoksen omana työnä tehdyt tienpidon tuotteet ja palvelut asteittain ja hallitusti avoimeen kilpailuun maa- ja vesirakennusalalla. Lain esitöiden mukaan Tieliikelaitoksen liiketoiminta tuli organisoida ja ja sen toimintaa ohjata siten, että pystytään takaamaan kilpailun neutraalisuus ja toiminnan läpinäkyvyys. Siirtymäaikana Tieliikelaitoksella oli velvollisuus Tiehallinnon kanssa tehtävien sopimusten nojalla hoitaa ne tienpidon tehtävät, joita ei vielä siinä vaiheessa ollut kilpailutettu. Tienpidon markkinoiden avaamisen vastapainoksi Tieliikelaitoksella oli mahdollisuus kilpailla tienpidon ulkopuolisista töistä, mutta siirtymäkauden ajaksi liikenne- ja viestintäministeriö asetti sille liiketoimintarajoituksia. Tieliikelaitokseen on sovellettu yleislakina sittemmin kumottua lakia valtion liikelaitoksista (10.7.1987/627). Tieliikelaitos on yleislain 4 §:n mukaisesti päättänyt omista sisäisistä organisaatio- ja toimintarakenteistaan ja niiden kehittämisestä. Lain 2 §:ssä on säädetty liikelaitosten tehtävistä ja tavoitteista. Säännöksen mukaan liikelaitoksen on toimittava eduskunnan ja valtioneuvoston sille asettamien palvelutavoitteiden ja muiden toimintatavoitteiden sekä liiketaloudellisten periaatteiden mukaisesti. Liikelaitoksen tulostavoitteesta päättää valtioneuvosto. Liikelaitoksella on oma pääoma, ja menojaan liikelaitos rahoittaa muun muassa toiminnastaan saamillaan tuloilla ja ottamillaan lainoilla (luku 2). Lain 22 §:ssä on säädetty liikelaitoksen esiintymisestä asianosaisena. Lainkohdan mukaan liikelaitos kantaa ja vastaa valtion puolesta sekä valvoo tuomioistuimissa, viranomaisissa ja toimituksissa valtion etua ja oikeutta kaikissa liikelaitosta koskevissa asioissa. Valtion liikelaitoksia koskevan lain muutosta koskevassa hallituksen esityksessä on selostettu ennen lakimuutosta voimassa olleen lain mukaisten valtion liikelaitosten asemaa, toimintaa ja vastuita (HE 161/2002). Esityksen mukaan "valtion liikelaitokset ovat valtion laitoksia, jotka toiminnassaan noudattavat liiketaloudellisia periaatteita. Valtion liikelaitosten henkilöstö on valtion henkilöstöä. Ne eivät ole yksityiseen yritykseen rinnastettavia itsenäisiä oikeushenkilöitä. Liikelaitos vastaa hallinnassaan olevalla omaisuudella sitoumuksistaan ja muista velvoitteistaan. Velkojien tulee vaatia saataviaan ensisijaisesti

188

liikelaitokselta. Valtion yleinen vastuu on toissijainen. Jos liikelaitos ei pysty vastaamaan velvoitteistaan, kantaa niistä vastuun viime kädessä valtio." Esitöiden (HE 25/2000) mukaan valtion tienpitoon liittyvän viranomais- ja tuotantotoiminnan erottaminen on tarkoitettu toteutettavaksi neljän vuoden siirtymäajan puitteissa asteittain niin, että vuosittain enenevä osuus tienpidosta on tullut kilpailun piiriin. Siirtymäaika on kestänyt kaksi vuotta maanteiden rakentamisessa ja ylläpidossa, sekä tienpidon suunnittelussa ja hoitourakoissa neljä vuotta. Vuoden 2005 alussa kaikki tienpitotoiminta on ollut kilpailun piirissä. Valtion urakoiden vapauttamisesta kilpailulle ovat kertoneet todistajat Harri Jalonen ja Tielaitoksen aikana hallinnon puolella työskennellyt Tero Uolevi Ahokas. Heidän mukaansa Tiehallinnon urakat oli vapautettu kilpailulle vaiheittain siten, että vuonna 2001 Tieliikelaitos oli saanut niistä neuvottelu-urakoina kaksi kolmasosaa, vuonna 2002 yhden kolmasosan ja vuodesta 2003 kaikki urakat oli kilpailutettu, ja Tieliikelaitos oli ollut mukana kilpailussa. Tieliikelaitoksesta on 1.1.2008 alkaen muodostettu valtion omistama osakeyhtiö Tieliikelaitoksen muuttamisesta osakeyhtiöksi annetun lain perusteella (1126/2007). Lain 4 §:ssä on säädetty vastuusta liikelaitoksen sitoumuksista. Säännöksen mukaan osakeyhtiö vastaa laina-, palvelu-, urakka-, hankinta- ja toimitussopimuksista sekä muista niiden kaltaisista sitoumuksista, joihin Tieliikelaitos on toimintansa aikana sitoutunut ja jotka koskevat osakeyhtiölle luovutettua omaisuutta ja liiketoimintaa. Valtion toissijainen vastuu Tieliikelaitoksen ottamista lainoista ja sitoumuksista jää voimaan. Säännöstä koskevien esitöiden (HE 92/2007) yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan että "Velallisen vaihdokseen on saatava velkojien suostumus. Siinä määrin kuin velallista ei voida vaihtaa ja velkaa siirtää osakeyhtiölle, valtio olisi edelleen velallinen yhtiöittämistä edeltäneistä velvoitteista alkuperäiseen velkojaan nähden, ja valtion ja osakeyhtiön välille luotaisiin keskinäinen velkasuhde. Säännöksellä varmistettaisiin toiminnan ja palvelujen tarjonnan jatkuvuus yhtiöittämisen yhteydessä."

1.3.2 Tielaitosuudistuksen valmistelu Valtioneuvoston selonteossa Eduskunnalle tielaitosuudistuksesta (D917) käy ilmi, että Tielaitoksen sisäisen jaon aikana tielaitoksen organisaation kehittämistyötä oli valmisteltu tuolloiseen hallitusohjelmaan ja vuoden 2000 talousarvioon kirjatun mukaisesti "käynnissä olevien pilottikokeilujen pohjalta hyvää henkilöstöpolitiikkaa noudattaen". Vuosina 1999 ja 2000 Tielaitoksen organisaation uudistamistyötä oli valmisteltu liikenneministeriön johdolla laaja-alaisesti. Valmistelutyössä olivat olleet mukana tielaitoksen johdon sekä henkilöstöjärjestöjen samoin kuin maarakennusalan ja elinkeinoelämän sekä valtiovarainministeriön ja kilpailuviraston edustajat. Maaliskuussa 2000 valtioneuvosto oli tehnyt tielaitosuudistuksesta ja tienpidon rahoituksesta periaatepäätöksen, jonka mukaan Tielaitos tuotannosta tehdään valtion liikelaitos ja Tielaitos hallinto jatkaa tienpidon tilaajaviranomaisena.

189

Päätös oli sisältänyt lisäksi yleiset linjaukset muun muassa kilpailun asteittaiseksi avaamiseksi vuosina 2001-2004. Valtioneuvoston eduskunnalle antamasta tielaitosuudistusta koskevasta selonteosta käy ilmi, että Liikenneministeriön 22.9.2000 asettamassa ja johtamassa Tielaitosuudistuksen seurantaryhmässä oli sovittu ja käsitelty periaatteet muun muassa kilpailun avaamiseen ja tienpidon markkinoiden toimivuuteen liittyen. Tieliikelaitoksen toiminnalle on vuonna 2000 siirtymäajaksi sovittu useita toimintaperiaatteita ja liiketoimintarajoituksia.

1.3.3 Käräjäoikeuden johtopäätökset koskien valtion tienpidon organisointia

1.3.3.1 Valtion päällystystoiminnan ja tielaitosuudistuksen kokonaisarviointi Valtio on koko asfalttikartellin toiminta-ajan toiminut valtion asfalttimarkkinoilla paitsi ainoana valtion päällystystöiden tilaajana myös yhtenä suurista tuottajista. Tielaitoksen erilaisten roolien on katsottu aiheuttaneen ongelmia muun ohessa tienpidon tuottavuuden ja maarakennusalan kehityksen kannalta, minkä johdosta tielaitoksen toimintaa ja valtion tienpitoa on uudistettu 1990-luvun alusta lähtien. Tielaitosuudistuksessa muun muassa valtion päällystystyöt on vähitellen ja vaiheittain vapautettu avoimeen kilpailuun, sekä toisaalta valtion omasta tuotantotoiminnasta on kehitetty kilpailukykyisempää toimijaa päällystysmarkkinoille. Uudistuksen eri vaiheissa Tielaitos on yhtäällä valmistautunut tilaamaan ja kilpailemaan avoimilla markkinoilla aikaisemmin yksinomaan sille kuuluneista urakoista. Toisaalla tarkoituksena on ollut, että valtion tuotantotoiminnan mukaantulo päällystysmarkkinoille tapahtuu yksityisen maanrakennusalan kannalta hallitusti ilman vakavia markkinahäiriöitä. Valtion lakisääteistä tienpitovelvollisuutta hoitanut tielaitos on vuoden 1998 alusta organisoitu tilaaja-tuottaja -mallin mukaisesti kahtia siten, että yhteiskunnalliset ja viranomaistehtävät on erotettu tuotannollisista tehtävistä. Ensin mainitut tehtävät on sijoitettu Tielaitos hallintoon ja jälkimmäiset Tielaitos tuotantoon. Tielaitoksen sisäisen jaon aikana hallinto- ja tuotantoyksiköiden välillä on myös pyritty toimimaan tosiasiallisesti mahdollisimman itsenäisesti, mikä käy ilmi muun muassa todistaja Töllin kertomuksesta. Sisäisen jaon aikana pieni osa Tielaitos hallinnon tilaamista töistä on osoitettu niin sanotuiksi pilottiurakoiksi, ja urakkakilpailuun ovat voineet osallistua tuotannon lisäksi myös yksityiset urakoitsijat. Siitä, mitkä urakat voidaan kilpailuttaa, on muutosvaiheessa neuvoteltu ja sovittu lainsäätäjän edellyttämällä tavalla maanrakennusalan yksityisten tahojen kanssa. Pääosin tienpitovelvollisuus on tuossa vaiheessa edelleen toteutettu valtion sisäisesti siten, että Tielaitos hallinto on teettänyt muun ohessa päällystystyöt neuvottelu-urakoina Tielaitos tuotannolla. Tämä on toteuttanut urakat omilta asfalttiasemiltaan niiden kapasiteetin puitteissa ja kilpailuttanut muun osan aliurakoina yksityisillä urakoitsijoilla.

190

Tielaitoksen toimintojen erillisyydestä ja erilaisista organisaatioista huolimatta tienpidon tuotantotoiminta on Tielaitoksen sisäisen jaon aikana säilynyt osana viranomaistoimintaa. Toimintojen organisatorisesta eriyttämisestä huolimatta Tielaitos tuotanto ja hallinto ovat edelleen muodostaneet yhden valtion laitoksen. Vuoden 2001 alusta lähtien tielaitosuudistusta on jatkettu. Tieliikelaitoksen ja Tiehallinnon muodostaminen vuonna 2001 on tarkoittanut, että tienpidon viranomais- ja tuotantotoiminta on erotettu toisistaan. Tiehallinto on huolehtinut viranomaistehtävästä ja toiminut valtion tienpidon päällystystöiden tilaajana. Tienpidon tuotantotoiminta on järjestetty muodostamalla nettobudjetoitu Tieliikelaitos, joka on tuottanut liiketaloudellisten periaatteiden mukaisesti maksullisia palvelutoimintoja. Muun ohessa päällystysurakoiden kilpailu on avattu vaiheittain kolmen vuoden kuluessa muun muassa Jalosen ja Ahosen kertomuksista ilmenevällä tavalla. Kilpailutettujen urakoiden määrä on lisääntynyt selvästi Tieliikelaitoksen perustamisen jälkeen. Tielaitosuudistusta on valmisteltu koko ajan laajapohjaisesti muun muassa yksityisen maarakennusalan kanssa. Tielaitokselle asetettujen tavoitteiden mukaisesti Tielaitoksen on tullut muun muassa sopia yksityisten päällystysalan edustajien kanssa pilottiurakoiden kilpailuttamisesta. Myös Tieliikelaitoksen perustamiseen liittyvistä asioista ja toimintaperiaatteista on sovittu laajasti eri tahojen kesken.

1.3.3.2 Tieliikelaitoksen ja valtion välisen suhteen arviointi Suomen valtio hallintokoneistoineen on yksi jakamaton oikeushenkilö. Oikeushenkilön oikeudet ja velvollisuudet kohdistuvat itse oikeushenkilöön eivätkä suoraan sen jäseniin. Valtion hallintoelimillä ei ole itsenäistä oikeussubjektiutta, vaan kullakin hallintoelimellä on hallinnon alaansa sääntelevien määräysten perusteella muotoutuva kompetenssi toimia valtion puolesta ja käyttää valtion puhevaltaa. Erityisesti valtion ja sen hallintoviranomaisten suhteessa ulkopuoliseen tahoon valtion oikeushenkilöllisyyden jakamattomuuden periaate on selvä. Tästä johtuen tilanteessa, jossa valtio käy hallintoelimensä välityksellä oikeutta ulkopuolista tahoa vastaan, hallintoelin käy oikeutta "valtiokokonaisuuden" nimissä eikä itsenäisesti omissa nimissään. (Juha Lappalainen Lakimies 1985; Lappalainen Siviiliprosessioikeus I) Valtiosta erillisiä oikeushenkilöitä eivät myöskään ole sellaiset valtion omistamat laitokset, joita ei ole organisoitu erillisiksi oikeushenkilöiksi. Laitoksen ja valtiovallan suhdetta tulee tarkastella kokonaisvaltaisesti, kun arvioidaan sitä, onko laitos itsenäinen oikeushenkilö ja itsenäinen prosessisubjekti. Valtion liikelaitoksia ei oikeuskirjallisuudessa ole "tiukan muodollisesti" ottaen pidetty itsenäisinä asianosaisiksi kelpaavina subjekteina. (Juha Lappalainen, Lakimies 1985; Lappalainen Siviiliprosessioikeus I) Tieliikelaitoksen ja Tiehallinnon muodostaminen vuonna 2001 on tarkoittanut, että viranomais- ja tuotantotoimintoja varten on

191

muodostettu kaksi erillistä organisaatiota, jotka ovat toimineet hallinnollisesti ja taloudellisesti erillisinä toisistaan. Tieliikelaitoksen erottaminen Tiehallinnosta on ollut tapa organisoida valtion vastuulla olevaa tienpitoa, eikä tämä yksinään ole merkinnyt sitä, että Tieliikelaitos ei enää olisi ollut osa valtiota. Tieliikelaitoksen ja valtion suhdetta on arvioitava erikseen Tiehallinnon ja Tieliikelaitoksen välisestä suhteesta. Tieliikelaitoksen asemaa osana valtiota on arvioitava kokonaisuutena. Tieliikelaitoksen asema nettobudjetoituna yksikkönä on ollut melko itsenäinen. Toisaalta sen toiminta on ollut säänneltyä, ja sillä on ollut esimerkiksi osakeyhtiömuodossa toimivista yksityisistä yhtiöistä poikkeavia velvollisuuksia ja liiketoimintarajoituksia, muun muassa velvollisuus toteuttaa ei-kilpailutetut valtion urakat. Sidonnaisuutta valtioon ja epäitsenäistä asemaa osoittavat myös, että viime kädessä vastuu Tieliikelaitoksen velvoitteista on ollut valtiolla, ja että sen henkilökunta on ollut osa valtion henkilöstöä. Tielaitosuudistuksen tavoitteet ilmentävät osaltaan, että Tieliikelaitoksen perustamisessa on ollut kyse väli- ja siirtymävaiheesta valtion töiden päällystystöiden kilpailun avaamisessa ja valtion tuotantotoiminnan mukaantulossa markkinatoimijaksi. Valtio on harjoittanut liikelaitosmuodossa tienpitoon liittyvää tuotantotoimintaa ja valmistautunut siihen, että valtion päällystystöiden tuotantotoiminta erotetaan kokonaan erilleen valtiosta. Vasta tielaitosuudistuksen seuraavassa vaiheessa Tieliikelaitoksesta on muodostettu nimenomaisesti valtiosta erillinen ja itsenäinen oikeushenkilö vuonna 2008, jolloin on perustettu valtion kokonaan omistama osakeyhtiö jatkamaan Tieliikelaitoksen liiketoimintaa. Valtion päällystystoiminnan organisointitavalla ei ole merkitystä valtion oikeushenkilöllisyyden kannalta ainakaan ennen vuotta 2008. Vaikka Tieliikelaitoksen asema on ollut melko itsenäinen, eikä se enää ole kuulunut valtion varsinaiseen viranomaiskoneistoon, Tieliikelaitoksen ja Tiehallinnon erottaminen toisistaan ei merkitse, että Tieliikelaitoksesta olisi muodostettu valtiosta erillinen itsenäinen oikeushenkilö, jonka toiminta ei olisi valtion toimintaa. Tienpidon toiminnan organisoinnilla ennen vuotta 2008 on ollut vaikutusta vain siihen, mikä tahoista on käyttänyt valtion puhevaltaa toimintaansa liittyvissä asioissa laissa säädetyllä tavalla. Vuosina 1994-2000 valtion puhevalta on ollut Tielaitoksella, vuosina 2001-2007 Tiehallinnolla ja Tieliikelaitoksella, ja vuodesta 2007 alkaen Tiehallinnolla, josta on vuonna 2010 muodostettu Liikennevirasto. Tielaitos ja Tieliikelaitos eivät ole olleet itsenäisiä oikeushenkilöitä, vaan niiden toiminta on ollut osa Suomen valtion, tämän asian kantajan toimintaa. Valtiokokonaisuuden jakamattomuus korostuu suhteessa valtion ulkopuoliseen vastaajatahoon. Myös tämä lähtökohta puoltaa johtopäätöstä siitä, että Tieliikelaitosta ei voida tässä asiassa erottaa valtiokokonaisuudesta itsenäiseksi oikeushenkilöksi. Liikenneviraston Suomen valtion puolesta esittämää valtion vahingonkorvausvaatimusta arvioitaessa Tielaitoksen tuotantotoimintaa

192

hoitaneiden Tielaitos tuotannon ja Tieliikelaitoksen väitetty tietoisuus tai osallistuminen kartelliin on otettava huomioon osana kantajan omaa toimintaa.

1.4 Näyttö koskien valtion tietoisuutta ja/tai osallistumista korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todettuun menettelyyn

Vastaajat ovat jättäneet kirjallisiksi todisteiksi Kilpailuviraston selvitysten yhteydessä tehdyistä haastatteluista laadittuja puhtaaksi kirjoituksia, eli niin sanottuja transkriptejä, joissa ei ole kysymys todistajien kertomuksista, vaan Kilpailuvirastossa tapahtuneiden kuulemistilanteiden tallentamisesta. Vastaajien mukaan niistä ilmenee Kilpailuviraston kanta valtion osallisuudesta kilpailusääntöjen vastaiseen menettelyyn. Niin sanotussa transkriptissä on kysymys henkilön kuulemisesta tai useiden henkilöiden keskustelusta nauhoitetun tallenteen siirtämisestä kirjalliseen muotoon. Silloin, kun todistelu perustuu henkilön kertomaan, kysymys on henkilötodistelusta. Tuollainen todistelu on vastaanotettava suullisesti eikä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohta salli esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkityn tai muulla tavalla tallennetun lausuman käyttämistä todisteena. Tallennettua lausumaa voidaan käyttää henkilötodistelun yhteydessä vertailuaineistona, jonka avulla selvitetään todistajan tai todistelutarkoituksessa kuultavan henkilön kertomuksen uskottavuutta. Itsenäisiä todisteita niin sanotut transkriptit eivät sen sijaan ole. Käräjäoikeus toteaa, että siltä osin kuin tässä asiassa vedottuihin transkripteihin on kirjattu henkilön tai useiden henkilöiden lausumia, transkriptit ovat oikeudenkäyntiaineistoa vain ennen tätä oikeudenkäyntiä menehtyneen Jarmo Sikasen kertomuksen osalta sekä siltä osin kuin transkripteihin on todistajaa käräjäoikeudessa kuultaessa vedottu.

1.4.1 Kilpailuviraston selvitykset koskien Tieliikelaitosta Kilpailuvirasto on asfalttikartellia koskevissa selvityksissä tutkinut myös Tielaitoksen ja Tieliikelaitoksen osallisuutta kartelliin. Kilpailuvirasto on tehnyt tarkastuksen Tieliikelaitokseen 7.-8.3.2002 ja kerännyt sieltä aineistoa (F13), sekä pyytänyt tämän jälkeen lisäselvityksiä myös Tieliikelaitokselta (F19, F48, F49, F50). Osa tästä aineistosta on nimetty kirjallisiksi todisteiksi tässä oikeudenkäynnissä. Kilpailuvirasto on seuraamusmaksua koskevassa luonnoksessa 18.6.2003 (salainen/F 20) esittänyt, että Tieliikelaitos ja Asfalttiliitto ovat syyllistyneet KRL 6 §:n ja EY:n perustamissopimuksen 81.1 artiklan (SEUT 101.1) vastaiseen kiellettyyn tietojen vaihtoon ja että Tieliikelaitos on lisäksi paljastanut kilpailijoilleen tulevia pyrkimyksiään. Kilpailuvirasto on lähettänyt seuraamusmaksua koskevan esitysluonnoksen Tieliikelaitokselle vastinepyyntöineen.

193

Tiehallinto ja Tieliikelaitos eivät kuitenkaan enää ole olleet Kilpailuviraston lopullisen seuraamusmaksuesityksen 31.3.2004 kohteena. Kilpailuvirasto on ilmoittanut, että se poistaa asian käsittelyn Tieliikelaitoksen ja Tiehallinnon osalta (F17). Seuraamusmaksuesityksen tiivistelmäosassa Kilpailuvirasto on todennut, että seuraamusmaksuesityksen tekemiseen Tieliikelaitoksen osalta ei ollut ollut riittäviä perusteita, vaikka sitä oli aiemmin epäilty kielletystä tietojen vaihdosta. Tielaitoksen osallisuutta kartellissa ei siten ole markkinaoikeudessa ja KHO:ssa tutkittu. Käräjäoikeudessa on Tielaitoksen ja Tieliikelaitoksen osallisuudesta ja/tai tietoisuudesta kartellista esitetty näyttöä, joka on osin Kilpailuviraston tutkimusten yhteydessä kertynyttä ja Kilpailuviraston käytettävissä ollutta, ja jonka Kilpailuvirasto oli arvioinut olleen riittämätön seuraamusmaksuesityksen tekemiseen Tiehallinnon ja Tieliikelaitoksen osalta. Käräjäoikeudessa on esitetty myös uutta näyttöä asiasta. Käräjäoikeus arvioi Kilpailuviraston käytössä olleen aineiston, siltä osin kuin aineistoa on tässä asiassa nimetty kirjallisiksi todisteiksi, osana käräjäoikeudessa esitetyn näytön kokonaisuutta.

1.4.2 Henkilötodistelu Väinö Luttinen Todistaja Väinö Luttinen oli koko työuransa toiminut Tielaitoksen ja Tiehallinnon palveluksessa muun muassa Tielaitos tuotantoon perustetun uuden projekti- ja päällystysyksikön päällikön tehtävässä 1.1.1999 alkaen maaliskuun 2001 loppuun, jolloin hän oli siirtynyt Tieliikelaitoksessa toiseen yksikköön. Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos olivat olleet mukana jakamassa kilpailuun tulleita valtion töitä yksittäisten urakoitsijoiden kanssa. Esittelijöinä toimineet Tölli ja Kleemola olivat kertoneet Luttiselle esittelemänsä urakan taustoista, eli siitä että urakasta oli keskusteltu toisten tarjoajien kanssa, ja että oli sovittu, mikä yhtiö oli ollut vuorossa saada urakan. Tarjousten käsittelyn yhteydessä oli tullut yhtiökohtaisesti esiin, mikä yhtiö oli sovittu urakan voittajaksi. Mukana sopimisessa olivat olleet suurimmat yhtiöt eli Lemminkäinen, Skanska Asfaltti, NCC ja Valtatie. Tölli ja Kleemola olivat monta kertaa esittelijänä kertoneet Luttiselle menettelystä, ja varmasti osallistuneet jakamiseen. Ledentsä oli ollut vain vähän aikaa operatiivisena Itä-Suomen päällystystyöalueen vastaavana. Luttinen ei ole muistanut, oliko Ledentsä esitellyt Luttiselle Itä-Suomen alueen urakoita. Etukäteen tehty jako oli koskenut ennen kaikkea kilpailuun tulleita urakoita, koska Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos olivat olleet tiukassa asemassa, kun työkanta oli pitänyt saada kilpailun kautta. Samaan jakamista koskeneeseen kokonaisuuteen olivat kuitenkin kuuluneet myös kilpailutetut Tielaitos tuotannon alihankintana teettämät päällystysurakat, joiden osalta ratkaisuvaltaa olivat pääosin käyttäneet muut henkilöt kuin Luttinen.

194

Tarjouskilpailun voittaja oli yhtiön tarkkuudella sovittu, ja myös hinta oli sovittu, mistä seurasi se, että hintatietoa oli myös hyödynnetty. Luttinen oli tullut tietoiseksi menettelystä vähitellen sen jälkeen, kun hän oli tullut Tielaitos tuotantoon lokakuun lopulla vuonna 1998. Vuoden 1999 kevään aikana Luttiselle oli hänelle kerrotun perusteella ja ihmisiä tapaamalla syntynyt käsitys alan menettelystä. Aikaisemmassa tehtävässä hänellä ei ollut ollut mitään aavistusta alan toimintamallista. Luttisella oli omakohtaista tietoa menettelystä ajalta, jolloin hän oli toiminut yksikön johdossa. Alan ihmisten kanssa käytyjen epävirallisten keskustelujen perusteella Luttisen käsitys oli, että näin oli menetelty aikaisemminkin kuin 1.1.1999. Luttisella ei ollut varmaa tietoa siitä, oliko urakoiden etukäteen jakaminen jatkunut 1.4.2001 jälkeen, mutta Luttinen piti epäuskottavana, että menettely olisi kerta heitolla loppunut. Luttisen tietoon ei ollut tullut, että ennakkojako ei olisi toteutunut asiasta sopineiden Tielaitos tuotannon ja Tieliikelaitoksen sekä yhtiöiden kesken. Joku muu jaon ulkopuolinen urakoitsija oli silloin tällöin saanut urakan. Luttinen ei ollut kertonut etukäteisjaosta esimiehilleen Karjaluodolle tai Koivistolle. Luttinen oli kutsuttuna osallistunut asfalttiyhtiöiden kanssa yhteiseen lounastapaamiseen 2.1.2001 eli ensimmäisenä arkipäivänä Tieliikelaitoksen aikana. Matti Kokko Lemminkäiseltä oli halunnut järjestää tapaamisen, johon hän oli Luttisen lisäksi kutsunut NCC:ltä Kokkosen, Valtatieltä Blombergin, Skanska Asfaltilta Sevan ja Kemppaisen. Tapaamisessa Kokko oli halunnut keskustella päällystystuotannosta historian valossa ja lähitulevaisuudessa sekä kysyntävolyymista asfalttikovapäällysteiden ja PAB-kylmäpäällysteiden osalta, ja myös näistä kokonaisuutena. Tapaamisen taustalla oli ollut Tieliikelaitoksen toiminnan aloittaminen virallisesti, jolloin Tieliikelaitoksen toimintamahdollisuudet olivat erilaiset kuin virastolla. Luttisen "näkökulma" tapaamisessa oli ollut Tieliikelaitoksen muuttunut asema verrattuna Tielaitos tuotantoon. Tielaitos tuotannon aikana urakoitsijamaista toimintaa oli pyritty kehittämään päällystyssektorilla, mutta Tielaitoksen urakat olivat olleet "meidän urakoita", kun tuotanto oli ollut sisäinen tuottaja. Tieliikelaitoksen oli jatkossa saatava urakat kilpailemalla konkreettisesti. Tapaaminen oli kestänyt noin puolitoista tuntia. Paikalla olleet henkilöt olivat kertoneet volyymeista eli siitä, miten oli mennyt ja paljonko eri yhtiöt olivat tehneet valmistustonneissa aikaisemmin. Tieliikelaitoksen niin sanottu alkusaldo päällystystöitä tehneenä urakoitsijana ei ollut ollut suuri, koska Tielaitos tuotannolla ei käytännössä ollut ollut kuumapäällystyskapasiteettia kiinteän Maantiekylän aseman lisäksi. Maantienkylän asemalta käsin Tielaitoksella oli ollut strateginen kyky kilpailla myös kuumapäällystysurakoista. Tämä oli ollut kehikko, jossa oli eletty, ja kysymys oli ollut siitä, miten Tieliikelaitosta voitiin tätä taustaa vasten kehittää. Jokainen oli käyttänyt puheenvuoron siitä, miten asiassa mennään eteenpäin. Yhtiöitä olivat kiinnostaneet eri tavoin kovapäällysteet ja PAB-työt. Perinteisesti niin sanotut etelän päällystysyhtiöt eivät olleet

195

pitäneet strategisina PAB-töiden tekemistä, joiden osuus Tieliikelaitoksen liikevaihdosta oli ollut suuri ja PAB-kapasiteettia oli ollut liikaakin. Tapaamisessa oli keskusteltu siitä, että jos Tieliikelaitos löysäisi volyymia PAB-puolelta myös muiden urakoitsijoiden tehtäväksi ja hyväksi, nämä pystyisivät hyväksymään ja sallimaan sen, että Tieliikelaitos saisi kovapäällystystöitä enemmän. PAB-töiden löysääminen tarkoitti, että kun Tielaitos tuotanto oli aikaisemmin tehnyt noin 600.000 tonnia vuodessa, niin se tulisi vähentämään tätä määrää. Määristä ei ollut sovittu, luvuista ei ollut puhuttu, eikä varsinaista sopimusta ollut tehty. Asiasta tuli kuitenkin sanaton yhteisymmärrys läsnäolijoiden kesken, että "okei näin jakaumaa aletaan muuttamaan" tähän suuntaan. Tämä oli ollut tapaamisen agenda tiivistäen. Käytännössä yhteisymmärryksen ydinkysymys Luttisen näkökulmasta oli ollut se, että tarjouksia valmistellessa oli tiedetty, mitkä urakat Tieliikelaitoksen oli ollut mahdollista saada. Luttinen oli hyväksynyt yhteisymmärryksen, jotta Tieliikelaitos voisi saada töitä. Luttinen oli myöhemmin kertonut tapaamisesta Töllille ja Kleemolalle, ja siitä miten he alkavat tapaamisessa keskusteltua konkreettisesti soveltaa. Luttinen oli kertonut, että hänen puolestaan voitiin löysätä kunhan päästään kuumapäällyste puolelle enemmänkin kuin pelkän Maantiekylän aseman kautta. Tapaamisen jälkeen Luttisen vastuuaika tässä tehtävässä oli jatkunut enää kolme kuukautta. Eri tehtävästä Tieliikelaitoksessa sivusta seuraten oli vaikuttanut siltä, että tämä jakauman siirto olisi toteutunut. Luttinen ei ollut ollut mukana muussa tapaamisessa, joka olisi liittynyt jakamisasiaan. Muut tapaamiset Luttisen ja kilpailijayhtiöiden edustajien kanssa olivat olleet kahdenvälisiä ja liittyneet muihin asioihin. Tapio Tölli Todistaja Tapio Tölli on kertonut kuulleensa vuonna 1999 tai 2000 luvun alussa, että Lemminkäinen, Valtatie, NCC ja Skanska olivat sopineet ensisijassa valtion urakoista. Myös Töllin alaisena toimineet aluepäälliköt olivat kertoneet hänelle asiasta sekä markkinoiden jakamiseen sekä tarjous- ja hintayhteistyöhön liittyneistä yhteyksistä Valtatiehen koko valtakunnan alueelta vuosina 1999-2002. Markku Kleemola oli kertomansa mukaan osallistunut joihinkin kokouksiin, joissa oli mahdollisesti käsitelty valtion urakoiden jakoa Tiehallinnon töitä tehneiden urakoitsijoiden kanssa. Tarkemmin Tölli ei asiasta kertomansa mukaan tiennyt, koska hän ei ollut kokouksiin osallistunut. Tölli oli kuullut Kleemolalta, että tällä oli taulukoita, joissa oli Tiehallinnon kilpailuttamia urakoita, ja joihin oli kirjattu myös Tielaitos tuotannon tai Tieliikelaitoksen tonneja tai osuuksia. Taulukoissa ei ollut ollut tuotannon kilpailuttamia aliurakoita. Tölli ei ollut taulukoita nähnyt. Lemminkäisen edustaja oli kysynyt Tölliltä hintoja ennen valtion tarjouskilpailun ratkeamista. Lemminkäisen Pekka Tammi oli lisäksi antanut ohjeita siitä, miten urakoita pitäisi hinnoitella. Ohjeet oli Töllin mukaan joskus otettu huomioon, joskus ei. Välillä ohjeita oli otettu

196

vastaan paljonkin, joskus niiden mukaan ei oltu toimittu. Ohjeet tarkoittivat sitä, että oli määritelty, mitkä Tiehallinnon urakat pitäisi mennä ulkopuolisille urakoitsijoille ja mitkä tuotannolle/Tieliikelaitokselle. Tuotannon / Tieliikelaitoksen itsenäisesti laskema hinta oli annettu urakoitsijoille, jotka olivat ottaneet sen huomioon. Myös laskentaperusteista oli oltu yhteydessä Tölliin ja hän joskus esimieheensä. Töllin mieleen oli joskus tullut, että myös he olivat mukana kartellissa. Tätä oli tapahtunut vuosina 1999-2002. Tällaisen yhteistyön määrä oli lisääntynyt kilpailun vapautumisen edistyessä; vuonna 2001 yhteistyötä oli ollut enemmän kuin vuonna 2000. Väinö Luttisen kautta oli tullut selväksi, että Tammen ohjeita oli noudatettava. Tölli oli saanut Luttiselta tiedon siitä, minkälainen osuus kilpailluista urakoista voisi tulla heille. Tölli ei ollut jaksanut panna vastaan esimiehelleen. Pelkona oli ollut, miten tuotanto pystyi suurine investointeineen, viranomaislasteineen ja suuren työntekijämääränsä kanssa selviämään kilpailussa. Töllin kannalta suurin merkitys oli tuotannon työntekijöiden työllisyyskysymyksellä. Tölli oli myöhemmin kuin vuonna 1998 keskustellut esimiehenään ennen vuotta 1999 ja 1.4.2001 lähtien olleen Antti Piiraisen kanssa valtion urakoiden jakamisesta ja hintatietojen vaihdosta yksityisten urakoitsijoiden kanssa. Piirainen oli kertonut Töllille, että hän oli tavannut yksityisiä urakoitsijoita urakoiden jakamiseen liittyen. Kokko oli ollut yhteydessä Tölliin siinä vaiheessa, kun Tielaitos tuotanto oli voinut osallistua tarjouskilpailuihin eli aikaisintaan vuonna 1999. Yhteistyötä urakoitsijoiden kanssa ei ollut tapahtunut viranomaisaikana eikä yhteydenpito tuotannon ja urakoitsijoiden välillä ollut koskenut tuotannon aliurakoina kilpailuttamia urakoita. Tieto näiden urakoiden laadusta ja suuruudesta oli mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ilmoitettu kaikille urakoitsijoille, jotta nämä pystyivät valmistautumaan siihen, minkälaisia urakoita oli tulossa. Tölli oli vuosien aikana ollut usein yhteydessä Interasfaltin Alpo Mänttäriin silloin, kun yhtiö oli tehnyt valtion urakoita. Valtion urakoiden jaosta tai hintatietojen vaihtamisesta heidän välillään ei ollut ollut keskustelua. Kleemola oli todennäköisesti käynyt keskusteluja. Todisteena C48 olevaa asiakirjaa (P.O-taulukot) ei ollut laadittu Tielaitos tuotannossa ellei sitä ollut laadittu jälkikäteen. Tämä oli pääteltävissä siitä, että asiakirjassa oli tuotannon alihankintaurakoita, joiden osalta mitään yhteistyötä ei ollut ollut. Tölli ei ole muistanut keskustelua Heikkilän kanssa vuonna 1995. Näyttöä siitä, että urakoista olisi sovittu Töllillä ei tuohon aikaan ollut ollut. Töllin käsityksen mukaan valtion urakoissa ei ollut ollut ylihintaa.

197

Eero Karjaluoto Karjaluoto ei ollut epäillyt tai saanut vihiä siitä, että Tielaitos tuotanto tai Tieliikelaitos olisi ollut mukana kartellissa. Ajatus oli outo, koska pilottiurakoilla oli testattu kilpailukykyä. Lisäksi koko siirtymäajan oli ollut erimielisyyksiä, mikä ei olisi ollut hyvä lähtökohta neuvotteluille. Myös tulosohjaus ja tuotannon johto oli viritetty kilpailukyvyn parantamiseen ja sen testaamiseen aidosti. Todistaja ei uskonut, että Tielaitos tuotannon avainhenkilöt ja johto tai kukaan muukaan olisi olleet tietoisia kartellista. Tällainen menettely olisi ollut erittäin räikeä poikkeama Tielaitos tuotannon toiminnasta ja siihen olisi reagoitu voimakkaasti. Tiehallinto oli seurannut tilaajana Tielaitos tuotannon kilpailukykyä seuraamalla hintatasoa. Hintatieto oli saatu markkinoilta. Lähtökohta oli ollut että neuvottelu-urakoiden hintataso oli sama kuin markkinahinta tai lähellä sitä. Juhani Kallio Todistaja Juhani Armas Kallio on kertonut työskennelleensä asfalttialalla suorittavassa työssä vuosina 1974-1978, Teho-Asfaltilla työnjohtajana 1979-1980, Tie- ja Pihapäällyste Oy:llä työmaapäällikkönä 1983-1984, Valtatiellä työmaapäällikkönä vuonna 1994 sekä kuukauden ajan keväällä 1995, vuosina 1995-1996 Tie- ja Pihapäällysteellä työpäällikkönä sekä 1997-2000 Interbetoni/Interasfaltti/NCC:llä työmaa- ja aluepäällikkönä. Skanska-Asfaltilla Kallio oli työskennellyt noin kuukauden ajan keväällä 2004. Kallion vetämä Interbetonin Pirkanmaan yksikkö oli tehnyt vain kunta- ja yksityisen puolen urakoita. Interbetonilla oli ollut erillinen Tielaitoksen töitä tehnyt yksikkö. Kallion mukaan Tielaitoksen edustaja Markku Kleemola oli vieraillut Alpo Mänttärin kanssa usein Tampereen koneasemalla. Kalliolla ei ollut käsitystä vierailujen syistä. Kallio oli ollut vuosina 2002 ja 2003 kuultavana kilpailuvirastossa. Hän oli kuulemisessa 7.11.2002 vastannut hänelle esitettyyn kysymykseen, että Tielaitos tuotanto oli ollut "täysillä sielun ja ruumiin voimissa mukana siinä kuin voi olla jaossa". Koska Interbetonin toiminta oli aiheuttanut kuntaurakoissa markkinahäiriön, mutta Tielaitoksen urakoiden tilanne oli ollut rauhallinen, Kallio oli olettanut, että siltä osin "jako oli kohdillaan". Kalliolla ei ollut omakohtaista kokemusta eikä tietoa Tielaitoksen urakoiden kilpailuttamisesta tai jakamisesta. Kallio on käräjäoikeudessa kertonut, että hänen kilpailuvirastossa antamansa lausuma oli ollut hänen omaa päätelmäänsä. Korkeimman hallinto-oikeuden tuomion selostusosan kohdassa 419 mainitussa Pirkanhovin TB-huoltamon urakkaa koskeneessa ennen vuotta 2000 käydyssä keskustelussa tuolloin Interbetonia edustaneen Kallion, Lemminkäisen Hannu Haapamäen ja Valtatien Timo Vainionpään välillä oli ollut epäselvyyttä siitä, laskettiinko kyseinen päällystystyö valtion vai yksityisten töiden kiintiöön. Paikalla olijat olivat valtuuttaneet Haapamäen käymään asiassa keskusteluja. Kallio on

198

uskonut, että hänen markkinaoikeudessa kertomansa, jonka mukaan Haapamäki oli ollut neuvottelemassa heidän kaikkien puolesta Tielaitoksen kanssa, piti paikkansa, vaikka hän ei asiaa enää muistanut. Tilaajan edustaja oli tuohon aikaan ollut Markku Kleemola, joka oli Kallion käsityksen mukaan ollut mukana. Haapamäki oli tuonut tiedon siitä, miten asia oli mennyt. Raimo Heikkilä Insinööri Raimo Heikkilä on kertonut todistajana työskennelleensä Savatie Oy:ssä työmaapäällikkönä vuodesta 1988 lokakuuhun 1994, jonka jälkeen hän oli ollut perustamassa Viarex Oy:tä, jossa hän oli ollut mukana vuoteen 2002 saakka. Heikkilä on valtion töihin liittyen kertonut keskustelleensa vuonna 1995 Tapio Töllin kanssa ja ihmetellyt tälle, miten urakat menivät siten kuin menivät. Tölli oli Heikkilän arvion mukaan humoristisessa mielessä tai tosissaan todennut, että urakoitsijat olivat sopineet siitä, miten urakat menivät urakoitsijoiden kesken. Heikkilä oli keskustellut Tielaitoksen palveluksessa olleiden Töllin, Keimo Komulaisen, Tapio Joensuun, Reijo Jääskön, Kalevi Luiron, Jorma Paanasen ja Markku Kleemolan kanssa, joista jotkut olivat kertoneet hänelle hinnoista sopimisesta ja urakoiden jakamisesta. Viarex oli yrittänyt ostaa kylmämassaa Joensuulta, joka oli antanut kirjallisen tarjouksen. Joensuu oli kuitenkin kertonut, että hänen esimiestään Paanasta oli painostettu ja oli hyvä, jos sopimuksesta voitiin irtautua. Lemminkäinen oli ehkä painostanut Tielaitosta. Jarmo Sikanen Jarmo Sikanen on menehtynyt, eikä häntä ole voitu kuulla käräjäoikeudessa. Kilpailuviraston tutkimusten yhteydessä oli kuultu Jarmo Sikasta ensimmäisen kerran 8.2.2002 (F69) ja uudelleen 9.10.2002 (F70 ja F71). Sikanen oli kertonut, että Tieliikelaitos oli ollut mukana kartellissa. Hän oli kertonut Tielaitos hallinnon vuonna 2001 kilpailuttamasta urakasta, jonka Suomen Laatuasfaltti Oy oli voittanut, ja joka Sikasen käsityksen mukaan olisi pitänyt mennä Tielaitos tuotannolle. Suomen Laatuasfaltti oli pyytänyt Tielaitos tuotantoa tekemään osan urakasta aliurakkana, mihin Tölli ei ollut suostunut, vaan ilmoittanut, että mitään yhteistyötä ei Sikasen kanssa tehdä. Vasta kun Sikanen oli ollut yhteydessä Tieliikelaitoksen johtoon, Tieliikelaitos oli suostunut tekemään tiemerkinnät aliurakkana. Edellä selostetusti Tölli on kertonut samasta urakasta, mutta ei ole käräjäoikeudessa muistanut Sikasen kanssa urakasta käymänsä keskustelun sisältöä.

199

1.4.3 Kirjalliset todisteista ja niihin liittyvästä henkilötodistelusta ilmenevät seikat

1.4.3.1 Neuvottelu 25.2.1998 Asfalttiliitto ry:n ja Tielaitos tuotannon edustajien tapaamisesta 25.2.1998 on laadittu 3.3.1998 päivätty pöytäkirja (F12), josta käy ilmi, että tapaaminen on ollut "Lemminkäinen Oy:ssä", ja että tapaamiseen ovat osallistuneet Blomberg/Valtatie, Kokkonen/Interbetoni, Tammi/Lemminkäinen, Jämsä/Asfalttiliitto sekä Piirainen, Tölli ja Kleemola/Tielaitos tuotanto. Pöytäkirjassa on useissa kohdissa kirjauksia Tielaitos tuotannon ja urakoitsijoiden välisestä yhteistyöstä. Osa kirjauksista ilmentää pidemmälle menevää sopimista ja urakoiden jakamista. Esimerkiksi kohdassa "Tuotannon alihankinnat urakoitsijoilta", on kirjattu, että "Tuotannolla ei ollut intressiä muuttaa lukuja, jos yhteistyöstä päästään sopimukseen. Muussa tapauksessa markkinaosuuksista kilpaillaan ehkä laajemmin." Luvuilla on tarkoitettu tuotannon tekemiä alihankintoja urakoitsijoilta. Myös kirjaus "Tuotanto antaa urakoitsijoille 160.000 tn PAB, jos EU-asia vedetään pois käsittelystä (haittaa yhteistyötä periaatteellisella tasolla)" viittaa muuhun kuin tavanomaiseen yhteistyöhön kilpailijoiden välillä. Tuotannon pidempiaikaista yhteistyötä (1-3 vuotta) koskevaan tavoitteeseen "business-kuvio" liittyen on kirjauksia koskien urakoiden alueellista ja päällystetyyppikohtaista jakoa, sekä isoja urakoita koskevasta yhteistyökuviosta. Lisäksi pöytäkirjaan on kirjattu, että "Tuotanto ei laajenna toimintaansa Remix-puolelle, mikäli saa korvaavat markkinat muualta." Todistaja Tölli on käräjäoikeudessa kertonut tapaamiseen liittyen, että neuvottelun ajankohtana 25.2.1998 ei ollut ollut tiedossa, että Tieliikelaitos perustetaan eikä varmuutta ollut ollut siitä, että valtion urakat tullaan vapauttamaan avoimeen kilpailuun, mutta siihen oli varauduttu. Tielaitos tuotanto oli hakenut tuohon aikaan kumppanuuksia, joissa he olisivat voineet pitkäjänteisesti tarjota töitä yhdessä. Sellaista yhteistyötä oli jo aikaisemmin tehty Elg-yhtiöiden ja Andamentin kanssa, koska tuotannolla ei ollut ollut remixer- ja stabilointilaitteistoa tai niitä ei ollut ollut tarpeeksi. Mikäli kumppanuuteen olisi päästy, he eivät olisi ainakaan olennaisesti laajentaneet toimintaansa. Urakkakohtaisesta jaosta ei ollut missään tapauksessa ollut kysymys. Töllin mukaan EU:lle oli kanneltu siitä, että valtio ei ollut kilpailuttanut PAB-töitä. Niiden määrä oli pudonnut noin kolmanteen osaan, jolloin niitä ei ollut jäänyt paljonkaan kilpailuun sen jälkeen, kun tuotanto oli ottanut niistä neuvottelu-urakoina tarpeellisen määrän omille asfalttiasemilleen. PAB-töitä oli jäänyt urakoitsijoille lähinnä Länsi-Suomessa, koska tuotannolla ei ollut siellä ollut tuollaista asemaa. Tilaisuudessa 25.2.1998 oli keskusteltu siitä, että pöytäkirjassa mainittua suuruusluokkaa 160.000 tonnia vastaava määrä PAB-töitä kilpailutettaisiin alihankintaurakoina. Niitä ei ollut ollut tarkoitus antaa yksityisille urakoitsijoille. Todisteen toisella sivulla oleva business-kuvio oli kirjattu väärin. Todisteena olevaa pöytäkirjaa ei ollut jaettu, eikä Tölli ollut sitä tuolloin nähnyt.

200

Pöytäkirjasta käy ilmi, että Tielaitos tuotannon edustajat Tölli ja Piirainen ovat ainakin keskustelleet valtion töiden yhteistyöstä yksityisten päällystysalan yhtiöiden kanssa helmikuussa 1998. Kirjauksista osa saattaa liittyä Kilpailuvirastonkin arvioimalla tavalla (Seuraamusmaksuesitysluonnos s. 48-50) talouspoliittisen ministerivaliokunnan päätöksen 20.5.1997 mukaiseen pilottiurakoiden kilpailuttamisesta sopimiseen. Osassa kirjauksista käy ilmi, että ne eivät ole liittyneet päätöksessä tarkoitettuun yhteistyöhön, vaan ilmentävät pidemmälle menevää sopimista ja liittyvät urakoiden jakamiseen. Tältä osin keskustelua ei voi pitää normaalina samalla markkinalla kilpailevien yhtiöiden välisenä neuvotteluna, eikä kyse myöskään ole ollut lainsäätäjän Tielaitos uudistuksessa edellyttämästä yhteistyöstä yksityisten yhtiöiden kanssa. Vaikka tilaisuudessa ei olisi Töllin kertomin tavoin sovittu töiden jakamisesta urakkakohtaisesti, keskusteluista tehdyt kirjaukset viittaavat siihen, että tilaisuudessa on sovittu valtion urakoiden tekemisestä eri urakoitsijoiden kesken.

1.4.3.2 Muu yhteydenpito Kilpailuviraston tarkastuksessa 6.3.2002 Tieliikelaitoksesta keräämästä aineistosta on jätetty kirjallisiksi todisteiksi Tielaitoksen henkilökunnan työhuoneista otettua aineistoa. Asiakirjat LNO 2 ja LNO 3 (F13) ovat Töllin tekemiä muistiinpanoja 14.12.1997 ja 20.1.1998 pidetyistä kokouksista. Tölli ei ole käräjäoikeudessa kuultaessa muistanut, miksi 14.12.1997 pidetyssä kokouksessa olivat olleet läsnä Lemminkäisen, JJ Asfaltin ja Tielaitoksen edustajat Tölli ja Kleemola, tai miksi todennäköisesti 20.1.1998 pidetyssä kokouksessa edellä mainittujen tahojen lisäksi oli ollut läsnä myös Valtatien edustaja. Valtion urakoiden jakamisesta ei Töllin mukaan kuitenkaan ollut ollut kysymys. Todennäköisesti oli keskusteltu SOP-urakoita koskeneesta valituksesta EU:hun. Asiakirja HJA 4 (F13) on 1.6. - vuosi ei ilmene todisteesta - päivätty muistio, johon on merkitty Tielaitoksen, Lemminkäisen, Interasfaltin, Valtatien, Skanskan, Lohja-Ruduksen, Viarexin, Superin ja yhden epäselväksi jääneen yhtiön osuudet kokonaismarkkinoista. Töllin kertoman mukaan muistio oli tehty Valtatien johtajan Peltomäen ja Töllin puhelinkeskustelun perusteella. Kysymys oli siitä, mikä oli ollut edellisen eri urakoitsijoiden toteutumien suuruusluokat. Tielaitoksella ei ollut ollut kyseisiä tietoja, mutta Peltomäellä ne oli ollut. Töllin huoneesta löydetystä Antti Piiraisen laatimassa päiväämättömässä muistiossa HJA 16 (F19) on todettu, etteivät YIT/Valtatie ja Lemminkäinen kilpaile keskenään. KKV:n päätöksestä 2.4.2013 ilmenee, että muistio oli päivätty 2.10.1996. Antti Piiraisen huoneesta löytyneissä asiakirjoissa TEL 19-22 on kyse kalenterimerkinnöistä (F13), joiden mukaan mukaan Piiraisella oli muun muassa ollut tapaaminen 10.10.2001 Lemminkäisen Kokon (2,5 h), 28.9.2001 Elgin edustajan (2,5 h), 6.9.2001 Elgin edustajan, jolloin mukana olleet myös Kleemola ja Tölli (3 h), 31.8.2001 tiehallinnon

201

johtajien ja tiejohtajien kanssa Vammalassa, sekä 26.4.2001 Pank (päällystysalanneuvottelukunta) kokous. Asiakirja LNO 1 (F13) otsikoltaan "Tilanne tiehallinnon kilpailuttamissa urakoissa" on päivätty 17.4.2001, ja siinä on luetteloitu 12 urakkaa, niiden tekijät ja urakan arvo. Töllin mukaan kyse oli tilannekohtaisesta luettelosta, joilla oli seurattu mikä yhtiö oli voittanut urakoita. Sitä, miksi Suomen Laatuasfaltin voittama urakka U2/2001 oli mainittu myös asiakirjan alaosassa kohdassa "ratkaisematta" ja laskettu sen osuus, Tölli ei ole osannut kertoa. Kysymyksessä oli ollut erikoinen urakka, johon oli sisältynyt myös tiemerkintöjen tekeminen. Sellaiseen Suomen Laatuasfaltilla ei ollut ollut kalustoa eikä Tieliikelaitos ollut aikonut niitä tehdä ennen kuin ylempi johto oli niin päättänyt. Sikasen kanssa urakasta käymänsä keskustelun sisältöä Tölli ei ole muistanut. Asiakirjoista käy ilmi Tielaitos tuotannon ja yksityisten päällystysyhtiöiden edustajien välinen yhteydenpito ja tietojenvaihto vuodesta 1996 alkaen, sekä erityisesti vuoden 1998 jälkeen.

1.4.3.3 Tielaitoksen sisäinen markkinaselvitys Tielaitos tuotannossa on laadittu kyselytutkimuksena organisaation sisäinen markkinaselvitys vuonna 1998 (F51.15, C29). Todiste muodostuu tutkimuksen laatijan kirjaamista haastatteluista, eikä siitä käy ilmi kenen haastattelusta on kysymys. Todisteesta kuitenkin ilmenee, että haastateltavat muun muassa Tölli, Piirainen ja Ledentsä, ovat olleet Tielaitos tuotannon palveluksessa. Haastateltujen kertomaksi on kirjattu kilpailijoista päällystysmarkkinoilla muun muassa seuraavaa "Aluejaot, eli kabinettisopimukset ovat myös realiteettiä. Kunta- ja yksityispuolella Lemminkäinen hallitsee ja silloin muutkin tulevat kuvaan määrätyillä alueilla. Siihen liittyvät nämä kokonaismarkkinat mitä Tielaitos tilaa ulkoa, nämä jaetaan keskenään samassa "kabinetissa"." Lisäksi yhteistyökumppaneihin ja verkostoitumiseen liittyen on kirjattu, että Asfalttiliiton puitteissa oli yhteistyökumppaneilla ollut teknisen yhteistyön lisäksi "sopimuskerho, jossa ne jakavat nämä työt. Me olemme mukana siinä muussa teknisessä yhteistoiminnassa Asfalttiliiton kanssa, jäseninä, ja se on sinänsä tämä teknisen alan kehittämisasia". Toimintaympäristöstä ja ostopäätöskriteereihin liittyen on kirjattu että kilpailu ei ole täysin vapaata, vaan Lemminkäinen määrää, mikä näkyy muun muassa Helsingin kaupungin urakoiden jakautumisessa Valtatien ja Lemminkäisen kanssa. "Tämä johtuu siitä, että ne ovat sopineet siitä. Kun kilpailu ei ole tervettä siihen liittyy hinta ja sopiminen, joka ei tietystikään ole julkista missään vaiheessa." Todistaja Tölli on kertonut Tielaitos tuotannon teettäneen markkina-analyysin, koska sillä ei ollut ollut tietoa kuntien ja yksityisten markkinoista. Tutkimuksella ei ollut saavutettu sille asetettuja tavoitteita, eikä tutkimukseen pettynyt Tölli ollut sitä lukenut. Hänen tutkimuksessa lausumansa ei ollut perustunut faktoihin, vaan hänen kuulemiinsa puheisiin.

202

Markkinatutkimukseen kirjatuista vastauksista, esimerkiksi sivuilla 66, 68, 69, 82, ja Töllin kertomuksesta käy ilmi, että Tölli ja muutkin Tielaitos tuotannon palveluksessa olleet henkilöt ovat vuonna 1998 olleet tietoisia päällystysalalla toimineesta kartellista.

1.4.4 Johtopäätökset valtion osallistumisesta ja tietoisuudesta koskien asfalttikartellia

1.4.4.1 Osallistuminen kartelliin vuodesta 1998 Vastaajien esittämä näyttö valtion osallistumisesta kartelliin tai tietoisuudesta siitä perustuu ennen kaikkea Tielaitoksen ja Tieliikelaitoksen palveluksessa toimineiden Luttisen ja Töllin kertomuksiin. Muu vastaajien esittämä todistelu tukee heidän kertomuksiaan. Kantaja ei sinänsä ole väittänyt Luttisen ja Töllin kertomuksia virheellisiksi, vaan katsonut, että heidän menettelyllään ei eri perusteista johtuen ole merkitystä arvioitaessa valtion oikeutta vahingonkorvaukseen. Kantajan esittämä näyttö asiassa on myös liittynyt ennen kaikkea tähän teemaan. Käräjäoikeus on edellä todennut, että Tielaitos tuotannon ja Tieliikelaitoksen toimintaa on pidettävä osana valtion toimintaa. Luttinen ja Tölli ovat molemmat toimineet valtion tienpidon organisaatiossa sellaisessa asemassa, jossa he ovat olleet keskeisesti päättämässä valtion päällystysurakoiden toteuttamisesta, muun muassa urakoiden teettämisestä ja kilpailuttamisesta. Heillä on muun ohessa ollut oikeus allekirjoittaa urakkasopimukset valtion puolesta. He ovat toimineet Tielaitos tuotannon ja Tieliikelaitoksen edustajina valtion päällystystöihin liittyvissä asioissa. Siten pelkästään Luttisen ja Töllin osallistuminen kartelliin tai tietoisuus siitä tarkoittaa Tielaitos tuotannon ja Tieliikelaitoksen osallistumista kartelliin tai tietoisuutta siitä. Lisäksi Tölli on kertonut myös ennen vuotta 1999 ja 1.4.2001 jälkeen esimiehenään toimineen Antti Piiraisen sekä aluepäälliköistä ainakin Kleemolan olleen mukana sopimassa urakoista. Tielaitos tuotannon henkilökunnan tietoisuutta asfalttikartellista osoittaa myös vuonna 1998 laadittu markkinaselvitys. Sillä, että Karjaluoto on kertomansa mukaan ollut tietämätön Tielaitoksen henkilökunnan menettelystä, ei ole merkitystä edellä mainittujen laitosten tietoisuuden syntymisen kannalta. Sekä Luttinen että Tölli ovat kertoneet, että he ovat Tielaitos tuotannon ja Tieliikelaitoksen palveluksessa ollessaan sopineet yksityisten päällystysalan yhtiöiden edustajien kanssa valtion päällystystöiden jakamisesta ennen päällystysurakasta järjestettyä tarjouskilpailua. Tieliikelaitoksen aikana Luttinen oli itse Tieliikelaitoksen toiminnan ensimmäisenä päivänä 2.1.2001 sopinut asfalttikartellissa mukana olleiden yksityisten päällystysalan yhtiöiden kanssa valtion urakoiden jakamisesta yleisellä tasolla, sekä tämän jälkeen ohjeistanut alaisiaan, muun muassa Tölliä, toimimaan sovitulla tavalla. Kummankin kertomuksesta käy ilmi, että he ovat pitäneet sopimista muuna kuin sallittuna alan toimijoiden välisenä menettelynä ja yhteydenpitona.

203

Sekä Luttinen että Tölli ovat toimineet vuosia valtion päällystämiseen liittyneissä johtotehtävissä. He ovat siten kyenneet arvioimaan menettelyn luonnetta myös kilpailuoikeudellisesti. Selvää on, että menettelyssä on ollut kysymys muusta, kuin tielaitosuudistuksen yhteydessä Tielaitokselta ja Tieliikelaitokselta edellytetystä yhteistyöstä yksityisten maanrakennusalan urakoitsijoiden kanssa. Myös sopimisen alkamisajankohdasta Luttinen ja Tölli ovat kertoneet pääasiallisesti yhdenmukaisesti. Luttisen kertomuksesta on pääteltävissä, että Tielaitos tuotannon urakoista oli sovittu jo ennen kuin Luttinen oli aloittanut tehtävässään Tielaitos tuotannossa loppuvuonna 1998. Töllin kertoman mukaan yhteistyötä on ollut vuosina 1999-2002. Toisaalta Tölli on todennut, että sopimista ei ollut tapahtunut "viranomaisaikana" eli ennen vuotta 1998. Lisäksi molemmat ovat pitäneet urakoiden jakamisesta sopimista lähes välttämättömänä edellytyksenä sille, että Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos olivat voineet uudessa kilpailutilanteessa edelleen saada valtion töitä, vaikka niiden kilpailukyky oli ollut yksityisiä yrityksiä huonompi. Siten myös Luttisen ja Töllin kertomat syyt menettelylle osoittavat sitä, että sopiminen on liittynyt nimenomaan siihen tielaitosuudistuksen vaiheeseen, jossa valtion töitä on alettu avata kilpailulle eli vuoden 1998 jälkeiseen aikaan. Sopimisen jatkumisesta ainakin vuoteen 2002 Luttinen ja Tölli ovat kertoneet yhdenmukaisesti, minkä lisäksi Töllin kertomuksesta käy ilmi, että yhteydenpito on lisääntynyt loppua kohden. Sekä Luttisen että Töllin mukaan sopimisen piiriin ovat kuuluneet Tielaitos hallinnon/Tiehallinnon kilpailuttamat niin sanotut pilottiurakat, joita koskeviin tarjouskilpailuihin Tielaitos tuotanto on osallistunut vuosina 1999-2001 ja Tieliikelaitos vuodesta 2002 alkaen. Luttinen ja Tölli ovat kertoneet osin eri tavoin siitä, ovatko sopimuksen kohteena olleet pilottiurakoiden lisäksi myös Tielaitos tuotannon ja Tieliikelaitoksen aliurakoina teettämät kilpailutetut päällystystyöt. Luttisen mukaan myös aliurakoista oli sovittu, minkä Tölli puolestaan on kiistänyt. Tältä osin asia ei myöskään ilmene kirjallisista todisteista, ja sopimisen laajuus on siten tältä osin jäänyt epäselväksi. Molempien kertomuksesta käy ilmi, että sopimisen kohteena olleet valtion päällystysurakat on jaettu etukäteen ennen tarjousten jättämistä urakka- ja yhtiökohtaisesti Tielaitos tuotannon / Tieliikelaitoksen ja ainakin suurimpien päällystysalan yhtiöiden kesken. Jakoa on toteutettu siten, että tarjousten tekemisestä vastanneet tahot ovat ennen tarjousten jättämistä sopineet, mikä urakoitsijoista saa kunkin urakan. Tielaitoksen/Tieliikelaitoksen edustajat, ainakin Tölli ja Markku Kleemola, ovat antaneet Tielaitos tuotannon tekemien tarjousten hintatietoja kilpailijoille, sekä saaneet hinnoitteluohjeita ja hintatietoja kilpailijoilta, ainakin Lemminkäisen Tammelta ja Kokolta. Sopiminen on käytännössä edellyttänyt, että tarjoushinnasta on sovittu tai että ainakin tarjoushinnat ovat olleet kilpailijoiden tiedossa. Tietoja on siten tarjouskilpailussa myös hyödynnetty. Jakoa on noudatettu sekä Tielaitoksen sisäisen jaon aikana että Tieliikelaitoksen aikana toteutuneissa urakkakohtaisissa tarjouskilpailuissa. Kysymys on ollut laajasta tarjouskilpailuja koskeneesta yhteistyöstä, eikä kantajan

204

väittämästä joidenkin itsenäisesti muodostettujen hintatietojen luovuttamisesta. Kertomuksista käy ilmi, että Tielaitos ja Tieliikelaitos ovat vuodesta 1998 alkaen osallistuneet markkinoilla toimineeseen asfalttikartelliin. Luttisen ja Töllin kertomuksista tehtävää johtopäätöstä tukevat kirjallisista todisteista ilmenevät seikat.

1.4.4.2 Tietoisuus kartellista ennen vuotta 1998 Asiassa esitetty näyttö koskien Tielaitoksen tietoisuutta kartellista on melko hajanaista. Arvioinnissa on kuitenkin otettava huomioon, että Tielaitos - toisin kuin kunnat - on koko ajan ollut itse mukana toimijana päällystysmarkkinoilla tuotantotoiminnassa sekä omien töiden tekijänä että teettäjänä. Valtion rooli ja asema markkinoilla on edellä kuvatusti muuttunut, mutta lähtökohtaisesti voidaan olettaa, että Tielaitoksen palveluksessa ja tuotantotoiminnassa mukana olleet henkilöt ovat tunteneet päällystysmarkkinoiden toimintatavat myös aikana, jolloin valtio on toiminut yksityisiin yhtiöihin nähden ainoastaan tilaajana, ja jolloin päällystystyöt eivät ole olleet avoimia kilpailulle. Tietoisuudesta esitettyä näyttöä on arvioitava kokonaisuutena tästä lähtökohdasta käsin. Luttinen ei ollut kertomansa mukaan tiennyt kartellista, kun hän oli ennen vuotta 1999 toiminut Tielaitoksen Oulun tiepiirissä. Tölli oli kertomansa mukaan epäillyt Tielaitoksen toiminnan aikana ennen vuotta 1998 kartellin olemassa oloa, mutta hänellä ei ollut ollut näyttöä asiassa. Töllin epäilyjä kartellin olemassa olosta osoittaa myös todistaja Heikkilän kertomus koskien hänen ja Töllin välistä keskustelua vuonna 1995. Kallio, joka tosin ei omakohtaisesti ole tiennyt Tielaitoksen urakoista, on vuosina 1997-2000 havainnut Kleemolan ja Interasfaltin Mänttärin yhteydenpitoa. Kleemolan ja Mänttärin yhteydenpidosta on kertonut myös Tölli. Kirjallisista todisteista käy ilmi, että Tölli ja Piirainen ovat keskustelleet urakoiden jakamisesta yksityisten päällystysalan yhtiöiden kanssa helmikuussa 1998, ja että heillä on ollut myös muuta yhteydenpitoa yksityisiin päällystysalan yhtiöihin vuosina 1996-1998. Tielaitoksen henkilökunnan tietoisuus asfalttikartellin olemassa olosta käy selvästi ilmi vuonna 1998 tehtyä markkinaselvitystä varten annetuista vastauksista. Ilmeistä on, että vastauksissa on kuvattu päällystysmarkkinoiden toimintaa, joka on vakiintunut Tielaitoksen aikana ennen laitoksen sisäistä jakoa. Vastauksista voidaan päätellä, että ne koskevat myös markkinatutkimuksen tekoaikaa, eli kevättä 1998, aikaisempaa aikaa. Markkinaselvityksestä käy ilmi, että useat Tielaitos tuotannossa päällystysasioissa päättävässä asemassa olleet henkilöt ovat olleet tietoisia asfalttikartellin olemassa olosta. Pelkästään kalenterimerkintöjen sekä Kallion ja Heikkilän kertomusten perusteella ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöstä siitä, että Tielaitos on jo ennen sisäistä jakoa hallintoon ja tuotantoon ollut itse mukana sopimassa urakoista.

205

Ottaen huomioon Tielaitoksen tuotantotoiminta päällystysmarkkinoilla on näytön kokonaisarvion perusteella ilmeistä, että Tielaitoksen edustajat ovat olleet tietoisia asfalttikartellin olemassa olosta jo ennen Tielaitoksen sisäistä jakamista. Luttisen kertomus ei anna aihetta arvioida asiaa toisin.

1.4.4.3 Käräjäoikeuden johtopäätös Asiassa on selvitetty, että Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos ovat sopineet vuosina 1998-2002 etukäteen valtion teettämien asfaltointitöiden jakamisesta, eli siitä mikä urakoitsijoista saa tarjouskilpailun kohteena olleen päällystystyön tehdäkseen. Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos sekä yksityiset päällystysalan yhtiöt ovat toteuttaneet jakoa tekemällä yhteistyötä tarjouskilpailuissa. Sopiminen on tapahtunut samojen suurimpien yksityisten päällystysalan yhtiöiden kanssa, jotka ovat korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaisesti osallistuneet asfalttikartelliin. Sopiminen on koskenut ainakin niin sanottuja Tielaitos hallinnon ja Tiehallinnon kilpailuttamia pilottiurakoita. Sillä, ovatko myös tuotannon kilpailuttamat aliurakat kuuluneet sopimisen piiriin, ei ole merkitystä arvioitaessa valtion osallistumista ja tietoisuutta asfalttikartellista. Valtion menettelyssä on ollut kysymys siitä, että Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos ovat osallistuneet korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todettuun valtion töitä koskevaan asfalttikartelliin ainakin Tielaitoksen sisäisen jaon jälkeisenä aikana vuodesta 1998 alkaen ja Tieliikelaitoksen aikana ainakin vuosina 2001-2002. Lisäksi asiassa on selvitetty, että Tielaitoksen edustajat ovat olleet tietoisia kartellin olemassa olosta jo ennen kuin tielaitoksen sisäinen jako hallintoon ja tuotantoon on toteutettu vuonna 1998. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ajankohta, jolloin valtio on tullut tietoiseksi kartellista on jäänyt epäselväksi. Tölli ei ole rajannut ajanjaksoa, jolla hänellä on ollut epäilyjä, mutta ei näyttöä kartellin olemassa olosta. Ottaen huomioon että valtio on ollut merkittävä toimija asfalttimarkkinoilla (ja että Tölli on toiminut vuodesta 1969 alkaen valtion töiden parissa) on epätodennäköistä, että valtio ei olisi ollut tietoinen asfalttikartellista ja siitä, että hintataso ei ole ollut aidosti kilpailullinen, koko korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todetun toiminta-ajan. Tietoisuus on ulottunut kaikkiin niihin vuosiin ja urakoihin, jotka ovat valtion kanteen perusteena.

1.5 Valtion toiminnan ja tietoisuuden merkitys valtion vahingonkorvausoikeuden kannalta

Valtio on tässä asiassa väittänyt, että se on päällystystöiden tilaajana kärsinyt korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todetun asfalttikartellin johdosta vahinkoa. Toisaalta käräjäoikeus on edellä todennut, että Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos ovat olleet tietoisia ja osallistuneet itsekin asfalttikartelliin.

206

Käräjäoikeus on edellä todennut myös, että Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos eivät ole itsenäisiä oikeushenkilöitä vaan päällystystöiden tuottajana muodostavat osan valtiota. Siten valtion kanteessa väittämä vahinko on johtunut menettelystä, josta se on toisaalla ollut tietoinen ja johon se on osallistunut. Käräjäoikeus toteaa, että valtio on oikeushenkilönä jakamaton, eikä valtion eri laitosten/tahojen menettelystä johtuvia seurauksia tässä asiassa voida tarkastella erillään. Sillä, kuka asiassa käyttää valtion puhevaltaa, ei ole merkitystä. Siten Tiehallinnon ja sen seuraajan Liikenneviraston valtion puolesta esittämiä vaatimuksia on tässä asiassa arvioitava ottaen huomioon valtion tienpidon tuotannosta vastanneiden yksiköiden menettely. Tielaitos tuotannon ja Tieliikelaitoksen osallistuminen asfalttikartelliin vuodesta 1998 alkaen tarkoittaa, että ne ovat antaneet toiselle valtion yksikölle eli Tielaitos hallinnolle/Tiehallinnolle tarjouksia, joista ne ovat ennen tarjouksen jättämistä sopineet kilpailijoidensa kanssa. Valtio on tuolloin katsonut saavansa hyötyä kartellista. Asfalttikartellin toimintaan osallistumisen on arvioitu ennen kaikkea varmistavan sen, että Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos saavat tehdäkseen valtion urakoita myös avoimessa kilpailutilanteessa. Kyse ei ole seikasta, joka tekisi kartelliin osallistumisen miltään osin hyväksyttävämmäksi. Valtion asema päällystysmarkkinoilla ainoana tilaajana on ollut vahva, eikä valtion osallistumisen ole osoitettu johtuneen kartellissa olleiden yksityisten päällystysalan yhtiöiden painostuksesta. Kyse on ollut siitä, että Tielaitoksen omaa toimintaa on sopeutettu kartellisoituneisiin päällystysalan markkinoihin osana markkinakäyttäytymistä. Valtiolle ei ole voinut aiheutua vahinkoa sellaisen toiminnan perusteella, jonka se on toiminnan tapahtuma-ajankohtana hyväksynyt, johon se on osallistunut ja josta se on itsekin katsonut hyötyneensä. Lisäksi valtio on ennen vuotta 1998 ollut tietoinen valtion päällystystöitä koskeneesta asfalttikartellista. Valtio ei voi samaan aikaan olla tietämätön väitettyä vahinkoa aiheuttaneesta toiminnasta ja tietoinen/osallinen siihen. Valtio on jo ennen osallistumistaan asfalttikartellin toimintaan tiennyt, että päällystysmarkkinoiden hintataso ei ole ollut kilpailullinen, ja että kartelli on saattanut kantajan väittämällä tavalla vaikuttaa päällystysmarkkinoilla vallinneeseen hintatasoon hintoja nostavasti. Tietoisuudesta huolimatta valtio ei ole tuolloin puuttunut asfalttikartellin toimintaan ja kieltäytynyt yhteistyöstä kartellissa mukana olleiden yhtiöiden kanssa, vaan tilannut ja teettänyt niillä osan päällystystöistään. Siten valtio on urakoiden teettämisaikana hyväksynyt väittämänsä kartellista johtuvan vahingon aiheutumisen, eli väitetyn yksityisillä päällystysyhtiöillä teetettyjen valtion päällystystöiden hintoihin sisältyneen ylihinnan. Kun valtio on ollut tietoinen ja osallistunut asfalttikartellin toimintaan, vastaajat eivät myöskään ole erehdyttäneet valtiota solmimaan urakkasopimuksia, joihin on sisältynyt valtion väittämää ylihintaa. Valtio on tehnyt sopimukset tietoisena asfalttikartellin olemassa olosta ja sen mahdollisesti aiheuttamasta ylihinnasta sekä sopimuskumppanin

207

mahdollisesta osallistumisesta asfalttikartelliin. Perustetta vahingonkorvaukselle tai ylihinnan palauttamiselle sopimusoikeudellisilla perusteilla ei tästäkään syystä ole. Mahdollista on että tässä asiassa valtion puhevaltaa käyttävän Liikenneviraston ja sen edeltäjän Tiehallinnon edustajat eivät ole olleet tietoisia tienpidon tuotannosta vastanneiden tahojen menettelystä kartelliaikana. Valtiolla riittävän korkeassa, päättävässä asemassa olleen henkilön tai henkilöiden toiminta ja tietoisuus tarkoittaa valtion tietoisuutta riippumatta siitä, ovatko muut valtion organisaatiot tapahtumahetkellä tai myöhemmin tietoisia tuosta menettelystä. Valtiokokonaisuuteen kuuluneiden yksiköiden kartellin toiminta-aikana hyväksymästä menettelystä ei voi aiheutua valtiolle vahinkoa, vaikka valtion myöhempi organisaatio ei olisi hyväksymisestä tietoinen. Valtiolle ei ole aiheutunut kanteessa väitettyä vahinkoa. Siten perustetta väitetylle vahingonkorvaukselle tai väitetyn ylihinnan palauttamiselle ei ole. Valtion kanne hylätään kokonaisuudessaan.

2. OIKEUDENKÄYNTIKULUT

2.1 Vastaajien vaatimat oikeudenkäyntikulut perusteineen

2.1.1 Lemminkäinen Oyj

Lemminkäinen Oyj on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvamaan sille yhteensä 1.951.047,94 euroa laillisine korkoineen. Määrään ei sisältynyt arvonlisäveron osuutta. Valtion osuus oikeudenkäyntikulujen kokonaismäärästä vastasi valtion kanteen pääomavaatimusten määrän osuutta Lemminkäistä vastaan esitettyjen kanteiden kokonaismäärästä.

2.1.2 VLT Trading Oy:n konkurssipesä VLT Trading Oy:n konkurssipesä on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvamaan sille pääluvunmukainen osuus yhteensä 137.407,50 eurosta laillisine korkoineen. Määrään sisältyi arvonlisäveron osuus. Konkurssipesällä ei ollut arvonlisäverollista toimintaa, eikä se voinut vähentää arvonlisäveron osuutta omassa toiminnassaan. Valtion oli korvattava myös arvonlisäveron osuus. Kukin kantaja vastasi pääluvunmukaisesta osuudesta (1/8) konkurssipesän oikeudenkäyntikulujen kokonaismäärästä (17.175,94 euroa).

208

2.1.3 Skanska Asfaltti Oy Skanska Asfaltti Oy:n on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvamaan sille oikeudenkäyntikulujen korvausta toimenpiteistä 1.131.468,75 euroa ja kuluista 63.499,53 euroa sekä asianosaiskuluina 48.000 euroa, yhteensä 1.242.968,28 euroa laillisine korkoineen. Vaatimukseen ei sisälly arvonlisäveron osuutta.

2.1.4 SA-Capital Oy SA-Capital Oy on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvamaan sille 69.822,81 euroa. Oikeudenkäyntikuluvaatimukseen ei sisälly arvonlisäveron osuutta.

2.1.5 NCC Roads Oy ja Interasfaltti Oy, purkautunut, jatketussa selvitystilassa NCC Roads Oy on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvamaan sille yhteensä 291.442,99 euroa laillisine korkoineen, Interasfaltti Oy, purkautunut, jatketussa selvitystilassa, on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvamaan sille yhteensä 291.442,99 euroa laillisine korkoineen. Vaatimuksiin ei sisälly arvonlisäveron osuutta.

2.1.6 Rudus Asfaltti Oy Rudus Asfaltti Oy on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvamaan sille yhteensä 273.835,84 euroa laillisine korkoineen. Vaatimukseen ei sisälly arvonlisäveron osuutta.

2.1.7 Super Asfaltti Oy Super Asfaltti Oy on vaatinut, että valtio velvoitetaan yhteisvastuullisesti Espoon ja Vantaan kaupunkien kanssa korvamaan sille yhteensä 72.495,87 euroa, sekä asianosaiskuluina 44.418,50 euroa laillisine korkoineen. Määriin ei sisälly arvonlisäveron osuutta. Jos Super Asfaltti ei voittanut kaikkia kanteita, valtio oli velvoitettava korvaamaan yksi kolmasosa Super Asfaltille asiassa aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista. Timo Mäen asianosaiskulut 39.750,50 euroa olivat syntyneet ennen kuin Super Asfaltti oli antanut toimeksiannon asiamiehelle 16.4.2012, minkä jälkeen kuluja oli aiheutunut istuntoihin osallistumisesta ja niihin valmistautumisesta 8.3.2013 ja 22.3.2013, sekä Haloselle maksetusta todistajan palkkiosta 1.328 euroa.

2.2 Valtion vastaus Valtio on vastustanut vastaajien oikeudenkäyntikuluja perusteeltaan ja osittain määrältään.

209

Lukuun ottamatta VLT Trading Oy:n konkurssipesää valtiota ei tullut velvoittaa korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikuluvaatimukseen sisältyvää arvonlisäveron osuutta.

2.2.1 Lemminkäinen Oyj Valtio on kiistänyt Lemminkäisen asiamiesten palkkioiden määrän 1.000.000 euron ylittäviltä osin. Lemminkäinen ei ollut erotellut työtä kannekohtaisesti. Yhteismäärän jakaminen vaatimusten määrän suhteessa ei ollut oikea tapa jakaa oikeudenkäyntikuluvaatimusta. Lemminkäinen ei ollut erotellut vaatimusta toimenpiteittäin valtion kanteeseen kohdistuneisiin toimenpiteisiin tai kaikkiin kantajiin yhteisesti kohdistuneisiin toimenpiteisiin. Kulujen kohdentamistapa johti kulujen liian suureen painottumiseen valtion kanteelle.

2.2.2 VLT Trading Oy:n konkurssipesä Valtion kanteen osuus muodostui uuden kiistämisperusteen osalta aiheutuneista kustannuksista enintään 11.416,69 euroa ja muista valtion kanteeseen kohdistuneista toimenpiteistä enintään 5.000 euroa. Muiden kanteiden kanssa yhteisistä kulusta valtio vastasi enintään pääluvunmukaista osuutta vastaavasta määrästä. (16.416,69 euroa + 1/8 osa yhteisistä kuluista) Valtio on hyväksynyt konkurssipesän vaatiman tuntiveloitushinnan ja arvonlisävero-osuuden.

2.2.3 Skanska Asfaltti Oy Valtio on paljoksunut vaatimusta 400.000 euron ylittäviltä osin. Jari Lankin työhön perustuvat asianosaiskulut 48.000 euroa olivat perusteettomia.

2.2.4 SA-Capital Oy SA-Capitalin vaatimus velvoittaa kantajat yhteisvastuullisesti korvaamaan vastaajalle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut ei perustunut lakiin. Kantajat eivät olleet nostaneet kannetta yhdessä, vaan kantajat olivat esittäneet vaatimukset erikseen.

2.2.5 NCC Roads ja Interasfaltti Oy, purkautunut, jatketussa selvitystilassa Valtio on paljoksunut vaatimusta 300.000 euron ylittäviltä osin.

210

2.2.6 Rudus Asfaltti Oy

Valtiolla ei ole ollut lausuttavaa vaatimuksesta.

2.2.7 Super Asfaltti Oy Super Asfaltin vaatimus velvoittaa kantajat yhteisvastuullisesti korvaamaan vastaajalle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut ei perustunut lakiin. Kantajat eivät olleet nostaneet kannetta yhdessä, vaan kantajat olivat esittäneet vaatimukset erikseen. Timo Mäen todistajanpalkkion lisäksi vaaditut asianosaiskulut olivat hyväksyttäviä muutaman tunnin työmäärää vastaavalta osalta.

2.3 Käräjäoikeuden ratkaisu koskien oikeudenkäyntikulujen määrää

2.3.1 Yleisperustelut ja arvioinnin lähtökohta Valtion kanne on hylätty, ja valtio on siten velvollinen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n pääsäännön mukaisesti korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Korvattavista oikeudenkäyntikuluista on säädetty oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:n 1 momentissa. Ensin mainitun lainkohdan esitöiden (HE 107/1998) mukaisesti sanalla "kaikki" korostetaan täyden korvauksen periaatetta, ja tarpeellisia ovat toimenpiteet, jotka ovat olleet aiheellisia kanteen ajamiseen tai siihen vastaamiseen kyseessä olevan oikeudenkäynnin kannalta. Tarpeellisuutta arvioidaan objektiivisin perustein toimenpiteen suorittamisen ajankohtana. Täysimääräinen kulujen korvaaminen ei tarkoita sitä, että hävinnyt asianosainen velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikuluina kustannukset, jotka ovat aiheutuneet oikeudenkäynnin kannalta tarpeettomista toimenpiteistä tai sinänsä tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneista, mutta kohtuuttoman suurista kustannuksista. Esimerkiksi ylipitkien kirjoitusten laatimista ja siihen käytettyä aikaa ei voitaisi hyväksyä vastapuolen korvattavaksi tulevaksi tarpeelliseksi toimenpiteeksi. Edelleen lain esitöistä käy ilmi, että toimenpiteiden tarpeellisuutta ja niistä aiheutuneiden kustannusten kohtuullisuutta arvioidaan samankaltaisten seikkojen perusteella. Merkitystä on asian vaikeudella ja laajuudella, riidanalaiseen etuuteen liittyvillä seikoilla kuten etuuden arvolla ja sen muulla merkityksellä, sekä toimenpiteiden vaativuudella ja niiden vaatimalla työn määrällä. Kohtuusvertailua tehdään samankaltaisissa asioissa yleensä aiheutuneisiin kustannuksiin. Vastaavasti korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on todettu, että arvioitaessa vastapuolen korvattavien oikeudenkäyntikulujen määrää asiaa on arvosteltava lähtien siitä, mitä jutun hoitaminen on sen laatu ja

211

laajuus huomioon ottaen edellyttänyt ja mikä on siitä normaali ja kohtuullinen palkkio (KKO 1997:195). Näiden seikkojen perusteella toimenpiteiden tarpeellisuutta ja niistä aiheutuneiden kustannusten kohtuullisuutta arvioidaan kokonaisuutena. Tässä asiassa on kysymys laajasta kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskevasta asiasta, josta ei ole juurikaan olemassa aikaisempaa oikeuskäytäntöä. Käräjäoikeus on valmistellut samassa aikataulussa ja yhdistänyt käsiteltäviksi samassa pääkäsittelyssä vuosina 2008-2011 vireille tulleet yhteensä 41 kannetta, jotka ovat perustuneet korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todettuun asfalttikartelliin. Kaikissa kanteissa korvausta on vaadittu päällystystöitä koskeneisiin urakkasopimuksiin sisältyneestä ylihinnasta. Kannevaatimusten perusteena ollut tosiseikasto ja todistelu ovat siten merkittäviltä osin olleet kaikissa kanteissa samat. Kanteisiin liittyvä tosiseikasto on poikennut toisistaan kanteeseen liittyvien urakkasopimusten osalta. Kanteeseen liittyvien urakkasopimusten määrä vaikuttaa riidanalaisen etuuden määrään, ja siihen kuinka laajoja toimenpiteitä kanteen laatiminen ja kanteeseen vastaaminen ovat vaatineet. Kanteeseen liittyvien urakkasopimusten lukumäärällä ja korvausvaatimuksen suuruudella on siten merkitystä arvioitaessa kanteeseen liittyvien tarpeellisten toimenpiteiden laajuutta tässä asiassa. Lisäksi kanteet ovat poikenneet toisistaan siinä, onko korvausta vaadittu sopimuskumppanin lisäksi myös muilta vastaajilta. Käräjäoikeudessa on toimitettu kaksi yhteistä valmisteluistuntoa, kannekohtaiset valmisteluistunnot, 69 päivää kestänyt yhteinen pääkäsittely ja yhden päivän pituinen jatkettu pääkäsittely Helsingin, Raision, Sodankylän ja Rovaniemen kanteiden osalta. Asiaan on liittynyt oikeudellisia kysymyksiä, joista asianosaiset ovat lausuneet laajasti kirjelmissään ja pääkäsittelyssä. Kirjallisia todisteita on esitetty noin kaksi tuhatta ja pääkäsittelyssä on kuultu 37 päivänä 66 eri todistajaa, joista 15 on ollut kuultavana kahteen kertaan. Vahingon määrästä vastaanotettu todistelu on muodostunut yleisestä taloustieteellisestä todistelusta että kannekohtaisesta todistelusta. Osa kantajista on vedonnut ainoastaan yleiseen taloustieteelliseen todisteluun ja muiden kuntien asiassa esittämään selvitykseen. Erityisesti vastaajat ovat selvittäneet kanteisiin liittyneiden urakkasopimusten taustoja ja sisältöä laajasti. Vastaajien tekemä selvitystyö on liittynyt vastaajien kiistämisperusteeseen. Kokonaisuudessaan asiaan liittyneet oikeudelliset ongelmat, käsittelytapa ja todistelun laajuus ovat poikenneet normaalista vahingonkorvausoikeudenkäynnistä. Oikeudenkäynnin poikkeuksellinen laatu ja laajuus huomioon ottaen on hyväksyttävää, että myös asianosaisille aiheutuneet kulut ovat olleet tavanomaista vahingonkorvausoikeudenkäyntiä suuremmat. Asianosaiset ovat esittäneet erittelyjä vaatimuksistaan. Toimenpidekohtaisen arvioinnin sijaan käräjäoikeus on arvioinut edellä

212

lausuttujen seikkojen perusteella oikeudenkäyntikuluvaatimuksen perusteena olevan ajankäytön kohtuullisuutta kokonaisuutena. Arvioinnissa käräjäoikeus on kiinnittänyt huomiota asiamiesten laatimien kirjelmien sisältöön ja laajuuteen sekä asian käsittelyyn osallistuneiden asiamiesten lukumäärään. Käräjäoikeus on pitänyt kirjelmöintiä tarpeettomana siltä osin kuin samassa asiassa eri vaiheessa jätetyissä kirjoituksissa on liikaa toistettu samoja asioita, ja ennen kaikkea siltä osin kuin kirjelmissä on laajasti arvioitu näyttöä ennenaikaisesti. Kirjelmiin on sisällytetty erittäin laajasti liitteitä, kuten otteita esitöistä ja oikeuskirjallisuudesta. Nämä kopiot oikeuslähteistä, jotka ovat muutoinkin käräjäoikeuden käytettävissä kokonaisuudessaan, ovat tarpeettomia. Edellä mainituin osin vaadittuja oikeudenkäyntikuluja ei ole syytä määrätä vastapuolen korvattavaksi. Oikeudenkäyntiaineiston laajuus ja pääkäsittelyn kesto huomioon ottaen useamman kuin yhden asiamiehen perehtyminen ja osallistuminen asian suulliseen käsittelyyn on ollut kaikkien asianosaisten kohdalla tarpeellista. Kaikkia 41 kannetta on valmisteltu saman aikaisesti, minkä johdosta useammankin lakimiehen käyttäminen asiaan valmistautumisessa on laajimmissa kanteissa ollut perusteltua, koska siten on ollut mahdollista nopeuttaa asian käsittelyä. Asianosaiset ovat vedonneet laajasti myötäpuoliensa esittämiin lausumiin ja todisteluun, minkä johdosta asianosaisen asiamiehen läsnäolo pääkäsittelyssä on ollut tarpeellista niinäkin päiviä, jolloin istunnossa ei ole käsitelty suoraan tämän kannetta. Oikeudenkäynnin valmistelusta aiheutuvat kulut sisältävät kaikkia oikeudenkäyntiä edeltäviä toimenpiteitä, ja se on siten käsitteellisesti laajempi kuin oikeudenkäymiskaaren 5 luvussa säännelty riita-asian valmistelu (HE 107/1998). Näin ollen vaikka haastehakemus on jätetty lepäämään vastausta pyytämättä, on asian vireille panosta, erityisesti kun kysymys on laajasta asiasta, voinut aiheutua vastaajille kantajan korvattavaksi määrättäviä oikeudenkäyntikuluja odotettavissa olevaan oikeudenkäyntiin valmistautumisesta. Valtion kanne on ollut vireillä 18.6.2008 alkaen, ja siis pitkään. Kantaja on lisäksi oikeudenkäynnin kuluessa muuttanut vaatimuksiaan useita kertoja ja vielä suullisen valmisteluistunnon jälkeenkin, mistä on aiheutunut ylimääräistä työtä vastaajille. Nämä seikat ovat lisänneet vastaajille aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen määrää.

2.3.2 Oikeustieteelliset asiantuntijalausunnot Asianosaiset ovat esittäneet runsaasti oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja. Oikeudelliset asiantuntijalausunnot on hankittu tukemaan avustajan esittämiä väitteitä erinäisistä oikeudellisista kysymyksistä, ja niiden tarkoituksena on ollut vakuuttaa tuomioistuin oikeuskysymyksen ratkaisusta. Asianosaisella on kuitenkin väittämistaakka vain hänen haluamaansa lopputulokseen johtavien oikeustosiseikkojen olemassa olosta. Todistustaakkanormit eivät ulotu asian oikeuskysymysten puolelle eli kysymykseen siitä, miten jutun

213

oikeustosiseikastoa on oikeudellisesti arvioitava. Asianosaisten ja heidän asianajajiensa perustelut eivät ole näyttöä, jota arvioidaan näyttövelvollisuutta tai näytön riittävyyttä koskevin kriteerein. Oikeuskysymykseen tuomioistuin ottaa kantaa itsenäisesti (jura novit curia). Näin ollen oikeudellisten asiantuntijalausuntojen luonteesta johtuen niiden hankkimisesta aiheutuneita kustannuksia ei pääsääntöisesti tule velvoittaa vastapuolen korvattavaksi. Oikeustieteellisten asiantuntijalausuntojen korvattavuuteen osana oikeudenkäyntikuluja on myös oikeuskäytännössä suhtauduttu kielteisesti (esim. Itä-Suomen HO 19.12.2001 nro 2525 ja Turun HO 18.2.2005 nro 441). Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että esimerkiksi vieraan valtion oikeudesta hankitut lausunnot saattavat poikkeuksellisesti olla tarpeellisia joissain oikeudenkäynneissä. (Jokela: Oikeudenkäynti III 2004, s. 289.) Tässä asiassa käsitellyt oikeudelliset kysymykset liittyvät Suomen oikeusjärjestelmän vahingonkorvausoikeusnormistojen soveltamiseen. Ne eivät ole olleet luonteeltaan sellaisia, että ne olisivat edellyttäneet oikeustieteellistä eritystietämystä, jota tuomioistuimella ei voida edellyttää olevan. Myöskään kysymysten EU-oikeudellisten liityntöjen ei voida katsoa edellyttävä erityistä oikeudellista asiantuntemusta. Siten tässäkään asiassa esitettyjen oikeudellisten asiantuntijalausuntojen hankkiminen ei ole ollut tarpeellista. Vastaajien vaatimus oikeustieteellisten asiantuntijalausuntojen hankkimisesta aiheutuneiden kustannusten korvaamisesta hylätään kaikilta osin.

2.3.3 Asianosaiskulut Asianosaisella on oikeus saada korvausta myös oikeudenkäynnin hänelle itselleen aiheuttamasta työstä ja oikeudenkäynnin välittömästi aiheuttamasta menetyksestä. Oikeudenkäyntiin valmistautumisen ja siihen osallistumisen vaatima ajankäyttö ja tavanomainen vaivannäkö eivät ole korvauskelpoisia. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:ssä tarkoitettua korvattavaa työtä ovat ensi sijassa sellaiset erityisosaamista vaativat asian hoitamiseen kuuluvat tehtävä, jotka asiamiehen tekeminä olisivat laskutettavaa työtä. Säädöstä koskevista esitöistä käy ilmi, että asianosaiselle itselleen sen omasta työstä suoritettava oikeudenkäyntikulujen korvaus on poikkeuksellista. Lähtökohta on, että jokainen on omassa asiassaan velvollinen tekemään työtä ja näkemään vaivaa korvauksetta, eikä kysymys ole korvauksesta oikeudenkäyntiin osallistumisesta tai siihen valmistautumisesta aiheutuvasta tavanomaisesta vaivannäöstä. Korvausta voidaan poikkeuksellisesti maksaa, jos asianosaisen tekemästä työstä olisi joka tapauksessa aiheutunut kustannuksia. Korvaus voi siten tulla maksettavaksi tilanteissa, joissa asianosainen on itse ammattitaitonsa tai erityisosaamisensa perusteella tehnyt sellaisia oikeudenkäynnin kannalta välttämättömiä paljon aikaa vaativia toimenpiteitä, jotka muun suorittamina olisivat myös asiamiehen tai avustajan laskuttamia kulueriä (HE 107/1998, s. 19).

214

2.3.4 Lemminkäinen Oyj

Lemminkäisen oikeudenkäyntikuluja ei ole eritelty kannekohtaisesti, vaan kultakin kantajalta on vaadittu korvausta yhteisistä oikeudenkäyntikuluista kanteissa vaaditun pääoman suhteessa. Vaadittu määrä on 39 kanteen osalta yhteensä 4.148.440,81 euroa, ja valtiolta vaadittu osuus on 1.951.047,94 euroa, eli noin 47 prosenttia. Tämän asian käsittelytapa ja laajuus huomioon ottaen toimenpiteiden erottaminen kantajakohtaisesti ei ole ollut välttämätöntä, vaan kunkin kantajan korvattavaksi tulevia kuluja voidaan arvioida osuutena vastaajalle aiheutuneista kokonaiskustannuksista. Valtion kanteessa esitetyn korvausvaatimuksen pääoma on lähes puolet Lemminkäiseen kohdistettujen vaatimusten yhteismäärästä. Vastaavasti valtion kanteeseen liittyvien urakkasopimusten lukumäärä on ollut suurin, noin 300 urakkasopimusta. Lemminkäinen on käyttänyt merkittävästi aikaa urakkasopimusten sisällön ja niihin liittyvien seikkojen läpikäymiseen ja esittämiseen oikeudenkäynnissä. Nämä toimenpiteet ovat liittyneet Lemminkäisen kiistämisperusteeseen, minkä lisäksi ne ovat olleet asian käsittelyä edistäviä sekä siten tarpeellisia. Oikeudenkäyntikuluja koskevan korvausvaatimuksen perustaminen kanteissa vaadittuun pääomaan vastaa kanteesta vastaajalle aiheutuneita kuluja. Lemminkäisen palkkiovaatimus yhteensä 3.723.806,14 euroa perustuu 13.296,75 tuntia vastaavaan työhön. Eri asiamiesten tuntiveloitushintaa ei ole eritelty. Keskimääräinen tuntiveloitushinta on 280 euroa, mikä on kohtuullinen. Valtiolta vaadittu osuus oikeudenkäyntikuluista muodostuu siten noin 6.251 tunnin työstä, mikä vastaa noin kolmen vuoden työtä, kun työviikkoon sisällytetään 40 tuntia. Huomioon ottaen että Lemminkäinen on ollut vastaajana 39 eri kanteessa, joita on käsitelty yhdessä tiiviissä käsittelyaikataulussa, sekä että valtion kanteeseen liittyneestä laajasta asiakirja-aineistosta Lemminkäisen urakkasopimuksia on ollut 126 kappaletta, useiden lakimiesten osallistuminen asian valmisteluun ja 2-4 asiamiehen esiintyminen suullisissa käsittelyissä on ollut tarpeellista. Valtion kanteeseen liittyvän editiovaatimusten käsittelystä aiheutuneista kuluista on annettu ratkaisu erikseen, minkä johdosta laskuerittelystä ilmenevät yhteensä ainakin 18,5 tunnin työtä vastaava palkkiovaatimus on perusteeton. Tarkasteltaessa palkkiovaatimusta edellä mainittujen seikkojen perusteella kokonaisuutena käräjäoikeus arvioi, että Lemminkäisen vaatima hieman yli kolmen vuoden työtä vastaavan suuruinen palkkio on kohtuuton. Kohtuullisena työmääränä voidaan valtion kanteen osalta pitää sadan viikon työtä vastaavaa määrää, eli 1.120.000 euroa, minkä ylittäviltä osin vaatimus hylätään.

215

Lemminkäiselle oikeustieteellisten asiantuntijalausuntojen hankkimisesta aiheutuneet kustannukset ovat yhteensä 51.350 euroa, miltä osin Lemminkäisen vaatimus velvoittaa vastapuoli korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hylätään. Muut kulut eli 373.284,67 euroa (424.634,67 euroa - 51.350 euroa), josta valtion osuus 47 prosenttia on 175.443,80 euroa, ovat olleet tarpeellisia ja ne ovat määrältään kohtuulliset. Valtio velvoitetaan tämän vuoksi korvaamaan ne Lemminkäiselle.

2.3.5 VLT Trading Oy:n konkurssipesä Valtio on myöntänyt VLT Trading Oy:n konkurssipesän oikeudenkäyntikuluvaatimuksen määräksi 16.416,69 euroa vastaajan vaatiessa valtiolta 17.175,94 euroa, eli valtion pääluvunmukaista osuutta (1/8) konkurssipesän oikeudenkäyntikulujen kokonaismäärästä. Käräjäoikeus arvio, että vastaajan laskussaan esittämät toimenpiteet ovat olleet tarpeellisia ja korvausvaatimus on määrältään kohtuullinen.

2.3.6 Skanska Asfaltti Oy Skanska Asfaltin oikeudenkäyntikuluvaatimus on eritelty kantajakohtaisesti. Valtioon kohdistuva palkkiovaatimus on yhteensä 1.131.468,75 euroa eli 4.305,5 tunnin työtä vastaava määrä, ja kulut yhteensä 63.499,53 euroa. Eri asiamiesten tuntiveloitushintaa ei ole eritelty. Keskimääräinen tuntiveloitushinta on kohtuullinen eli noin 263 euroa. Valtiolta vaaditut oikeudenkäyntikulut perustuvat 4.305,5 tunnin työhön, mikä vastaa noin kahden vuoden ja yhden kuukauden työtä, kun työviikkoon sisällytetään 40 tuntia. Skanska Asfaltti on ollut vastaajana 13 eri kanteessa, ja valtion kanteeseen liittyneestä asiakirja-aineistosta Skanska Asfalttiin liittyviä urakkasopimuksia on ollut 33 kappaletta. Skanska Asfalttia koskenut osuus on ollut olennaisesti suppeampi kuin Lemminkäistä koskenut osuus. Skanska Asfaltin kirjelmät ja esitykset pääkäsittelyssä ovat olleet poikkeuksellisen laajoja, ja niissä on muun muassa ennenaikaisesti arvioitu asiassa esitettävää näyttöä laajasti. Näiltä osin kirjelmien ja esitysten laatiminen on ollut tarpeetonta. Tarkasteltaessa palkkiovaatimusta edellä mainittujen seikkojen perustella kokonaisuutena käräjäoikeus arvioi, että Skanska Asfaltin vaatima hieman yli kahden vuoden työtä vastaavan suuruinen palkkio on kohtuuton. Kohtuullisena työmääränä voidaan valtion kanteen osalta pitää noin 40 viikon työtä vastaavaa määrää, eli 420.800 euroa. Skanska Asfaltille oikeustieteellisten asiantuntijalausuntojen hankkimisesta aiheutuneet kustannukset ovat yhteensä 6.100 euroa,

216

miltä osin Skanska Asfaltin vaatimus velvoittaa vastapuoli korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hylätään. Muut kulut eli 57.399,53 euroa (63.499,53 euroa - 6.100 euroa) ovat olleet tarpeellisia ja määrältään kohtuulliset. Valtio velvoitetaan tämän vuoksi korvaamaan ne Skanska Asfaltille. Kokonaisuutena arvioiden Skanska Asfaltin kohtuulliset oikeudenkäyntikulut ovat yhteensä 478.199,53 euroa. Lankin asianosaiskulut Skanska Asfaltin edustajan Lankin kuluja koskevasta vaatimuskirjelmästä ilmenee, että Lanki oli selvittänyt asiamiehille kanteeseen liittyvien urakkasopimusten sisältöä ja muutosta, urakoissa käytettyjä työmenetelmiä, hinnan muodostusta, kilpailuttamista ja valtion päällystystoiminnan organisaation muutoksia arviolta 480 tuntia ajalla 13.8.2008-11.4.2013, mistä hänelle oli maksettu korvausta 100 euroa/tunti. Käräjäoikeus toteaa, että tässä asiassa oikeudenkäynnin kohteena on ollut selvittää, onko kartellista aiheutunut vahinkoa ja sen jälkeen mikä on kartellista aiheutuneen vahingon määrä. Kysymys ei ole ollut tavanomaisesta urakkasopimusten laatimiseen, sisältöön ja/tai sopimusvelvoitteiden toteuttamiseen liittyvästä oikeudenkäynnistä, vaan lähtökohta on ollut, että osapuolet ovat sinänsä toteuttaneet sopimusvelvoitteensa asianmukaisesti. Urakkasopimusten sisältöön liittyvä selvitystyö on siten liittynyt lähtökohtaisesti molempien asianosaisten tiedossa olleisiin seikkoihin. Urakkasopimusten sisällön selvittämisestä aiheutuneet kulut eivät ole vaatineet erityisosaamista, vaan sitä voidaan pitää normaalina vastaajalle kuuluvana selvitystyönä. Kantaja on jo haastehakemuksessaan selostanut valtion päällystystoiminnan organisaation muutoksia ja muutokset käyvät ilmi myös eri virallisasiakirjoissa, eikä myöskään tältä osin ole ollut kysymys erityisosaamista vaativasta selvityksestä. Näihin seikkoihin nähden Lankin selvityksiin käyttämä aika on liiallinen. Toisaalta on ilmeistä, että Lankin tekemä selvitystyö on jossain määrin vähentänyt asiamiesten tarpeellisena pidettävää työtä, joka olisi tullut korvattavaksi asiamiesten laskuttamana työnä. Lähtökohta on että yhtiön tulee saada korvaus sille aiheutuneista kuluista, mutta toisaalta ei enempää. Siten kohtuullisena arviointiperusteena käräjäoikeus pitää oikeudenkäynnin ajalta yhtiölle aiheutuneita palkkakustannuksia. Edellä lausutuin perustein ja lisäksi ottaen huomioon, että vaatimus on erittelemätön ja perustuu vastaajan arvioon tekemistään toimenpiteistä, käräjäoikeus arvioi kohtuulliseksi noin viikon eli 40 tunnin työtä vastaavan korvauksen Lankin työstä. Enemmän selvityksen puuttuessa käräjäoikeus arvioi kohtuulliseksi tuntiveloitushinnaksi 60 euroa/tunti. Siten valtion on korvattava Skanska Asfaltille aiheutuneina asianosaiskuluina 2.400 euroa. Ylimenevältä osalta vaatimus hylätään.

217

2.3.7 SA-Capital Oy Valtio ei ole kiistänyt SA-Capitalin oikeudenkäyntikuluvaatimusta määrällisesti.

2.3.8 NCC Roads Oy ja Interasfaltti Oy, purkautunut, jatketussa selvitystilassa NCC Roadsin ja Interasfaltin valtioon kohdistuva palkkiovaatimus on molemmilta yhtiöiltä yhteensä 570.245,05 euroa eli 2.136 tunnin työtä vastaava määrä, ja kulut yhteensä 12.600,94 euroa. Eri asiamiesten tuntiveloitushintaa ei ole eritelty. Keskimääräinen tuntiveloitushinta on kohtuullinen eli noin 272 euroa. Palkkiovaatimus vastaa noin yhden vuoden työtä, kun työviikkoon sisällytetään 40 tuntia. NCC Roads on ollut vastaajana 5 eri kanteessa, joista myös Intersfaltti on ollut vastaajana 2 eri kanteessa. Valtion kanteeseen liittyneestä asiakirja-aineistosta Interasfalttiin liittyviä urakkasopimuksia on ollut 16 kappaletta. Intersfalttia ja NCC Roadsia koskeneiden urakkasopimusten lukumäärä on ollut noin puolet Skanska Asfalttiin liittyneistä sopimuksista. Toisaalta kahden erilaisessa asemassa olleen vastaajan puolustautuminen on edellyttänyt toimenpiteitä molempien osalta erikseen. Vaikka oikeustosiseikat ovat molempien yhtiöiden kohdalla olleet pitkälti samat, molempien yhtiöiden on ollut perusteltua vastata kanteeseen itsenäisesti. Erillisestä vastaamisesta aiheutuneita kuluja voidaan pitää puolustautumisen kannalta tarpeellisina. Myös NCC Roadsin ja Interasfaltin kirjelmät ovat olleet poikkeuksellisen laajoja, ja niissä on muun muassa ennenaikaisesti arvioitu asiassa esitettävää näyttöä laajasti. Näiltä osin kirjelmien laatiminen on ollut tarpeetonta. Tarkasteltaessa palkkiovaatimusta edellä mainittujen seikkojen perustella kokonaisuutena, käräjäoikeus arvioi, että NCC Roadsin ja Interasfaltin vaatima hieman yli vuoden työtä vastaavan suuruinen palkkio on kohtuuton. Kohtuullisena työmääränä voidaan valtion kanteen osalta pitää 40 viikon työtä vastaavaa määrää, eli 435.200 euroa. NCC Roadsille ja Interasfaltille oikeustieteellisten asiantuntijalausuntojen hankkimisesta aiheutuneet kustannukset ovat yhteensä 10.930 euroa, miltä osin vastaajien vaatimus velvoittaa vastapuoli korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hylätään. Muut kulut eli 1.670,94 euroa (11.110,94 euroa - 10.930 euroa) ovat olleet tarpeellisia ja määrältään kohtuulliset, ja valtio velvoitetaan korvaamaan ne vastaajille. Kokonaisuutena arvioiden kohtuulliset oikeudenkäyntikulut ovat yhteensä 436.870,94 euroa.

218

2.3.9 Rudus Asfaltti Oy Valtio ei ole kiistänyt Rudus Asfaltin oikeudenkäyntikuluvaatimusta määrällisesti.

2.3.10 Super Asfaltti Oy Super Asfaltin osalta valtio on kiistänyt yhteisvastuullisuuden muiden kantajien kanssa sekä Timo Mäen asianosaiskuluvaatimuksen määrän siltä osin kuin vaatimus ylittää muutaman tunnin työtä vastaavan palkkion. Super Asfaltin Mäen asianosaiskuluvaatimus perustuu ajalla 10.3.2010-4.1.2012 tehtyihin toimenpiteisiin yhteensä 244,5 tuntia, tuntiveloitushinnan ollessa 140-155 euroa/tunti ja kuluihin. Vastaaja on tutustunut kanteeseen ja siihen liittyvään aineistoon sekä laatinut vastauksen aikana ennen kuin vastaaja on antanut asian hoitamisen asiamiehelle. Mäen toimenpiteet ovat luonteeltaan sellaisia, joita lähtökohtaisesti jokainen on omassa asiassaan velvollinen tekemään korvauksetta. Aineiston tutustumiseen käytettyä aika on liiallinen, minkä lisäksi ottaen huomioon että Mäen laatimat kirjelmät ovat olleet laajuudeltaan enintään kahden sivun mittaisia, myös kirjelmien laatimisesta vaadittu korvaus on kohtuuton. Toisaalta Mäen tekemä työ on ollut välttämätöntä ja se olisi ollut asiamiehen tekemänä laskutettava kuluerä. Edellä lausutuin perustein käräjäoikeus arvioi kohtuulliseksi noin viikon työtä eli 40 tunnin työtä vastaavan korvauksen Mäen työstä. Käräjäoikeus arvioi kohtuulliseksi tuntiveloitushinnaksi 80 euroa/tunti. Haloselle maksettu todistajan palkkio 1.328 euroa on riidaton. Super Asfaltille on aiheutunut korvattavia asianosaiskuluja yhteensä 4.528,00 euroa. Valtio, Espoon ja Vantaan kaupungit olivat kantajina eri kanteissa, eivätkä ne vastaa yhteisvastuullisesti valtion kanteesta Super Asfaltille aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista. Se seikka, että asiat on pääkäsittelyä varten yhdistetty käsiteltäviksi samassa pääkäsittelyssä, ei anna aihetta arvioida kuluvastuun jakautumista toisin. Siten valtio velvoitettaan korvaamaan yksi kolmasosa Super Asfaltin asiassa vaatimista oikeudenkäyntikuluista eli 24.165,29 euroa ja asianosaiskuluista 1.509,33 euroa.

219

3. TUOMIOLAUSELMA

Suomen valtion kanne hylätään. Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista - Lemminkäinen Oyj:lle 1.295.443,80 euroa, - VLT Trading Oy:n konkurssipesälle 17.175,94 euroa, - Skanska Asfaltti Oy:lle 480.599,53 euroa, - SA-Capital Oy:lle 69.822,81 euroa, - NCC Roads Oy::lle 218.435,47 euroa, - Interasfaltti Oy:lle, purkautunut, jatketussa selvitystilassa 218.435,47 euroa, - Rudus Asfaltti Oy:lle 273.835,84 euroa, sekä - Super Asfaltti Oy:lle 25.674,62 euroa, kaikki määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä, kun kuukausi on kulunut käräjäoikeuden ratkaisun antamisesta.

MUUTOKSENHAKU

Tuomio on annettu kansliassa. Tuomioon ja sen alussa mainittuihin oikeudenkäynnin aikana annettuihin ratkaisuihin saa hakea muutosta valittamalla Helsingin hovioikeuteen. Muutoksenhakuohjaus on liitteenä. Tyytymättömyyttä on ilmoitettava viimeistään torstaina 5.12.2013 kaikkiin ratkaisuihin, joihin halutaan hakea muutosta. Ratkaisu on yksimielinen. Jouko Räsänen Käräjätuomari

helsingin kÄrÄjÄoikeus tuomio kantaja vastaajat...2013/11/28 · 1 helsingin kÄrÄjÄoikeus...

Documents