Ta m m i

Merja Mähkä

MerjaMähkä

IhanastI hukassa ja Miten sieltä pääsee pois

IhanastI hukassa ja

Mit

en

sie

ltä p

ää

se

e p

ois

543 päivän reppuMatka

Joskus on vaIn pakko lähteä! puolitoista vuotta, 35 maata. Millaista on elämä unelmien reppumatkalla? Syyskuussa 2009 Merja Mähkä lähtee Delhiin pelkkä menolippu taskussaan. Delhistä Merjan matka jatkuu mantereelta toiselle läpi mitä ihmeellisempien paikkojen. Puoleentoista vuoteen mahtuu tulivuoria, paratiisirantoja, suklaa terapiaa, savimajoja ja sarvikuonoja. Merja tutustuu korvanpuhdistajien ylpeään ammattikuntaan, eksyy kokaiinibaariin, saa pyhästä dildosta iskun päähänsä, eroaa ja pohtii, mitä maailmalta etsii. Millaiseksi muodostuu reissu arki, kun kamat varastetaan tai purjevene hajoaa myrskyisellä avomerellä? Rennolla otteella kirjoitettu matkakertomus tarjoaa rinkantäydeltä vinkkejä siihen, miten maailmalla selviää. Ja kokeneen matkailijan tarinoita siitä, mitä ei todellakaan pidä tehdä! Hersyvän ja elämänmyönteisen kirjan sanoma on selvä: myös sinä voit lähteä – ja tulla takaisin.

Merja Mähkä (s. 1977) on äetsäläisistä juuristaan ylpeä helsinkiläistynyt toimittaja. Matkustamiseen Merja rakastui jo 1980-luvun alussa, kun mummu ja pappa veivät hänet voinhakureissulle Ruotsin Kapellskäriin. Koko nuoruus- ja aikuisikänsä Merja on matkustanut maailmaa ristiin rastiin ja kolunnut niin Aasiaa, Afrikkaa kuin Amerikoitakin.

Keväällä 2009 Merja tuli laskeneeksi, kuinka monessa maassa oli käynyt. Lopputulos oli 55 maata. Tästä alkoi pohdinta, mikä olisi sadas maa, jossa hän haluaisi käydä. Saman vuoden syksyllä hän vihdoin lähti Suurelle Matkalle. Matkan aikana Merja kirjoitti suosittua Sata maata -blogia. Jossain vaiheessa matkan merkitys muuttui eikä sata maata enää tuntunutkaan tärkeältä.

KAnSi: SAnnA-ReeTA MeiLAHTi KAnnen KuvAT: MeRJA MäHKä

www.tammi.fiKL 40.71ISBN 978-951-31-6684-7

ihanasti hukassa_KANsi_FINAL.indd 2,5 14.12.2011 9.45

Delhi�, IntIajosta matka alkaa ja jossa Intia on Intia

Saapuminen Intian pääkaupunkiin Delhiin oli suu ­ri hetki, joka ei tuntunut oikein miltään. In nostus puuroutui unettoman lentokoneyön jäl jiltä häm­mennykseksi. Nytkö se alkoi? Missä kaikki lehmät ovat? Miksi rinkkani painoi jo nyt julmetusti, vaik­kei sen sisällä ollut vielä yhtään matkamuistopat­sasta? Ja miksi täältä ei lähde yhtään bussia sinne minne minä olen menossa?

Bussi löytyi. Se ei ajanut halpojen majatalojen ja satunnaisten lehmien kaupunginosaan Pahargan­jin, kuten kuski lupasi, vaan meni jonnekin muualle . Intia. Vielä minä sille näyttäisin! Hyppäsin pois liikennevaloissa ja luikin kahden kaistan yli valta­tien varteen. Autokuskit tööttäilivät kakofonises­ti, mutta niin ne olisivat tehneet ilman minuakin. Riksakuski kiristi ylihinnan puolen kilometrin kyydistä Pa har gan jiin .

Olin ladannut Suureen Matkaani enem män odo­tuksia kuin hindukerjäläi nen sielunvaellukseen sillä erotuksella , et tä halusin antaa sieluni jatkaa vael lustaan loputtomiin. Mi nä halusin seikkailuja. Juhlia, jännitystä ja onnea. Rak kaut ta . Viisautta. Ja tietysti paljon hyviä valokuvia.

Delhi oli pelätynlainen. Li kai nen, haiseva ja meluinen 16 miljoonan ihmisen kaupunki. Etsin sokkeloisesta Paharganjista majapaikan ja yritin

turhaan nukkua aikaeroväsymystä pois. Halu­sin vakuuttaa itselleni, että nyt aika riittäisi ,

ettei ollut kiirettä tai tarvetta nähdä mitään, tehdä mitään, olla mitään. Jäin

pyörimään hotellin tärkättyihin la ­kanoihin pariksi tunniksi, kunnes kyllästyin.

Etsin ravintolan, jossa oli sanoma ­lehtiä luettavaksi. Se tuntui toimitta ­

jasta kotoisalta. Hindus tan Timesin

s y y s k u u 2 0 0 9

15

1716

mu kaan viisi tyttöoppilasta oli tallottu kuoliaaksi myrskyn aiheut ta massa joukko paossa delhiläisestä koulusta. Puolen sivun juttu. Luck now’n kaupungissa mies oli tappanut orvon veljentyttärensä, koska kyllästyi maksamaan tämän HIV­lääkkeitä. Parin palstan kama. Oli vaikeaa olla vertaa matta intialaisia palsta tilakriteereitä suoma laisiin. Oli vaikeaa irrottautua töistä ja Suomesta , vaikka dalissa, intialaisessa linssipadassa, oli taatusti enemmän ytyä kuin helsin­kiläisten ravintoloiden laimeammissa versioissa. Ongelma oli siinä, että minus­sa ei ollut potkua lainkaan.

Delhi vilisi silmissä kuin kiihkeäksi leikattu toimintafilmi, joka imee sisäänsä niin, että vasta jälkeenpäin huomaa, ettei rymistelyllä ole lainkaan juonta. Ja jos helvetissä on ostoskatuja, ne ovat sellaisia kuin Chandi Chowk, Delhin vanhan­kaupungin pääkatu.

Kaksi kilometriä pitkien muurien ympäröimältä Punaiselta linnoitukselta , Lal Quilalta, alkava rysä oli pysähtyneen kaaoksen vallassa. Autot, riksat, polku­pyöräilijät ja jalankulkijat seisoivat ja mekastivat aivan kuin ne olisi luotu sii­hen tehtävään, eikä liikkumaan eteenpäin. Kävelin heti alkuun epähuomiossa jaina laisen uskontokunnan temppelin ohi. En nähnyt sitä massojen takaa, vaik­ka olen intialaisia yleensä päätä pitempi. Kaikki energiani meni eteenpäin luovi­miseen. Ärsykkeitä oli tuhannesti liikaa.

Opaskirjan ylistämien temppelin marmoripylväiden sijaan törmäsin Chandi Chowkilla alaruumis paljaana makaavaan, kerälle kääriytyneeseen muumion oloiseen myttyyn. Pysähdyin katsomaan, oliko mies kuollut vai tarvitsisi ko hän apua. Aikani emmittyäni huomasin ohikulkijoiden nauravan minulle ja taju­sin pian miksi: mytyn näkyvin ruumiinosa oli kohti taivasta paistava takapuoli. Mytty liikahti. Jatkoin matkaa.

Kolme aiempaa Intian­reissuani eivät olleet mitenkään valmistaneet minua Delhiin. Satoi ja oli kuuma. Äidin vanha sininen sadetakki hiosti, vaikka olin pukenut sen alle vain pitkähihaisen T­paidan ja hameen. Pienet hankaluudet jat­kuivat. Hukkasin metrolippuni paluumatkalla Chandi Chowkilta Pahargan jiin. Siitä rapsahti reilun euron tarkastusmaksu. Skype­yhteys Anthonylle pätki niin, etten saanut sanottua edes sitä, että matkan alku oli menossa plörinäksi .

Sinä iltana söin paharganjilaisen ravintolan parveketerassilla shahi panee­ria (juustokuutioita kermaisessa tomaattikastikkeessa) ja katselin alas kadulle , jossa valko harmaa, hyvin pyhä lehmä päivysti ja odotti ravintolan ruuanjättei­tä. Menin nukkumaan miettien, kuinka nopeasti pääsisin häipymään Suuren Matka ni ensimmäiseltä pysäkiltä.

Vasta seuraavana aamuna join reissun ensimmäisen chain, makeasti maus­tetun intialaisen teen. Kuinka olinkaan sitä kaivannut! Ja voi, kuinka olisinkaan halunnut juoda sen rauhassa. Turha toivo. Merkkiliikkeiden ja hienojen hotel­lien ympäröimän Connaught Placen aukion kupeessa sijaitsevassa puistossa päivystänyt korvienpuhdistaja vaati saada jäädä juttusille.

”Mutta minun korvani ovat puhtaat”, sanoin painokkaasti.

Miekkonen ravisteli päätään. ”Likaiset, likaiset.”Hän heristi sormiaan. Yritin katsella toiseen suuntaan ja keskittyä chaihini.

”Tiedätkö”, mies aloitti, ”korvienpuhdistaminen on todella jännittävää työtä.”Mies herätti mielenkiintoni. Kävi ilmi, että korvienpuhdistaja on yritys maail ­

massa aitiopaikalla, kun puhutaan siitä, ovatko ihmisten korvat puhtaat vai eivät.

”Joidenkin korvat ovat hyvinkin vaikkuiset”, mies vakuutti. Korvienpuhdistuksen taito kulkee isältä pojalle. Ammattilaiset etsivät asiak­

kaita erityisesti puistoista ja elokuvateatterien nurkilta, mistä vain, missä ihmi­set odottelevat toimettomina. Ala on kuitenkin ongelmissa. Edulliset tee­se­itse­vanupuikot uhkaavat bisnestä.

Laskusuhdanteessa korvienpuhdistajienkin joukkoon on ilmestynyt huija­reita. He saattavat tuikata pahaa­aavistamattomien korvaan vaikun kaltaista mönjää ja tarjoutua sitten puhdistamaan sen korvausta vastaan. Ammatistaan ylpeät korvienpuhdistajat eivät tietenkään näin tee.

”Anna kun putsaan korvasi.” Inttämistä he eivät häpeä.”Enkä. Sanoin jo, että ne ovat puhtaat.”Intia.Ensimmäisellä Intian­matkallani tulin aluksi huijatuksi joka käänteessä. Täl­

lä kertaa osasin olla vähän paremmin varuillani.Matkatoimisto, josta kyselin junalippua Amritsariin ilmoitti, että suun ­

nitelmani matkata Jammun ja Kashmirin osavaltion kautta Manaliin oli toivo­ton, koska vuorilla kulkeva tie oli suljettu aikaisin sataneen lumen takia.

”Juuri eilen satoi lunta”, virkailija väitti.Väite paljastui valheeksi seuraavassa toimistossa. Sen omistaja soitti Mana­

liin ja tiedusteli, vieläkö yleensä lokakuun loppuun saakka käytössä oleva vuo­ristotie oli auki. Tietysti se oli. Ensimmäisen toimiston huijari olisi halunnut myydä minulle paluun sisältävän pakettimatkan Kashmiriin.

Seuraavat koijarit tulivat vastaan Jama Mashidin, Intian suurimman moskei­jan portailla. He kaupittelivat sisäänpääsylippua moskeijaan, jonne on vapaa pääsy.

Jollain tavalla huijarit ovat aina olleet minulle osa Intian viehätystä, sillä kaik ­kien huijausten emämaassa ei koskaan tarvitse miettiä, yrittääkö vasta puoli vetää välistä. Yrittää! Ja monesti lopputuloksena molempia hymyilyttää. Mutta alitui nen varuillaanolo kuluttaa energiaa, ja minä kaipasin rauhaa keskit tyä Suureen Matkaani. Delhissä siitä oli mahdotonta saada kiinni.

Vietin kaupungissa vain kaksi päivää ennen kuin pakenin etsimään matkan rytmiä pohjoisesta.

Yöjuna vei minut Punjabin osavaltioon, Pakistanin rajalle Amritsarin kau­punkiin. Odotus oli vihdoin ohi, matkanteko alkoi. En vielä tiennyt, kuinka pal­jon aikaa tarvitsisin, että saisin sen juonesta kiinni.

s y y s k u u 2 0 0 9

18

Amri�tsar, IntIa jossa Intia on sellainen kuin se saduissa on

Amritsarin­junassa tutustuin Jalandahariin mat­kalla olleeseen nuoreen naiseen, Honeyhyn, joka murehti tulevaa, vanhempiensa järjestämää avio ­liittoaan. Hänen kihlattunsa oli töissä Espanjan Alicantessa intialaisessa ravintolassa, eikä Honey ollut nähnyt häntä neljään vuoteen. Honey­parka ei ollut ehtinyt vielä naimisiin ja oli jo kyllästynyt kaukana olevaan mieheen. Omien ihmissuhde­epä­onnistumisieni top kymppi kautta aikojen tuntui aika erilaiselta Honeyn murheisiin verrattuna. En edes keksinyt sopivaa vertailukohtaa.

Sitä paitsi minähän olin juuri mennyt nai misiin ! Kokemuksesta viisastuneena otin Intiassa heti tavaksi kertoa onnellisesta aviosää dystäni, sillä yksin matkustavan naisen ei kan nata intialaisille myöntää, että papin aamen vielä puuttuu. Sitä ei yksinkertaisesti ymmärretä. Väärää vastaus ta seu­raa joko kymmenen uutta tunkeile vaa kysymys tä tai pahimmassa tapaukses sa lähentely ­yritys. Tyh­mempikin oppii varomaan pu heitaan, kun samat kysymykset toistuvat yh den junamatkan aikana lukuisia kertoja.

Where are you from? Where is your husband? Why are you not married ? How old are you? Is it normal in your country?

Suomesta! Ei ole aviomiestä. En ole löytänyt sopivaa. Olen jo 32. Monet kyllä löytävät miehen nuorempana, mutta eroavat sitten.

What!?Valehtelin olevani naimisissa englantilaisen sai­

raanhoitajan kanssa, joka juuri silloin oli töissä Australiassa, mutta matkaisi pian Intiaan luokse­ni. Se oli melkein totta. Odotin tapaavani Anthonyn jossain päin Aasiaa tai mahdollisesti Austra liassa. Pian Anthony tosin yleni lääkäriksi, sillä myös mies­sairaanhoitajat ylittävät intialaisten käsityskyvyn.

Sikhien tärkeimmässä kaupungissa, 1500­luvulla perustetussa, nykyisen Punjabin osavaltion alueel­la sijaitsevassa Amritsarissa kaikilla, kaikil la mie­hillä, on pitkä parta ja turbaani. Monet miehet kantavat myös miekkaa. Värikäs Amritsar näyt­tää Tuhannen ja yhden yön satujen Intialta .

Sikhiläisyys on myöhäissyntyntyinen, reilut 500 vuotta vanha uskonto, jossa yhdistyvät eu roop pa­lainen ja aasialainen uskontoperinne. Sik hit usko­vat yhteen jumalaan kuten muslimit ja kristityt ja toisaalta sielunvaellukseen kuten buddhalaiset ja hindut. Sikhiläisyys on poliitti nen uskonto : se syn­tyi vastalauseena hindu yhteiskunnan ihmisiä luo­kittelevalle kastilaitok sel le. Intian osavaltioista Pun jab on ainoa, jos sa sikhiläisyys on valtauskonto . Silti juuri sikhit turbaa neineen edustavat monille Intian kasvoja, sillä Pakistanin ja Intian rajalla sijaitsevasta Punjabista on sotien ja levottomuuk­sien takia lähtenyt maailmalle enemmän intialai­sia kuin monista Intian suuremmista osavaltioista . Euroopan intialaisissa ravintoloissa tarjottavat currytkin ovat yleensä punjabilaisia, vaikka nii­tä kutsutaan yleisnimellä intialainen, joka ei itse asiassa kerro ruuasta mitään.

Sikheille kaikki jumalan antama on pyhää, eikä siihen sovi ihmisen koskea. Siksi miehet eivät kos­kaan aja partaansa tai leikkaa hiuksiaan. Turbaa­nin lisäksi sikhin tunnistaa sukunimestä. Vuonna 1699 annetun asetuksen mukaan kaikkien sikhien sukunimen on oltava Singh. Se tarkoit taa leijo­naa. Sama asetus määrää myös, että miesten on kannettava miekkaa uskonsa symbolina.

Matkustin juna­asemalta polkupyöräriksalla määränpäähäni, Kultai selle temppelille. Se on sik­hien tärkein pyhiinvaelluskohde, niin kuin Mekka on muslimeille. Leppoisa riksakuski Surinder ker­toi asiantuntevasti, että temppelin kupoli muistut­taa nurinpäin käännettyä lootuksen kukkaa. Asen­to kuulemma symboloi sikhien huolta maailman sekasortoisuudesta.

Heitin kamani temppelin majoitustiloihin ja lähdin katsomaan itse nähtävyyttä. Olin innoissa­ni. Nyt näkisin jotain mahtavaa!

makuusalini kylpyhuoneeseen oli aina jonoa. Kukaan ei mulkoillut pahansuo­vasti. Päinvastoin. Sikhinaiset tungeksivat pesemään hampaita kanssani. Peilis­tä katseli aina takaisin vähintään kymmenen naamaa.

Istuin kaikki Amritsarin illat temppeliä kiertävän vesihaudan laidalla ja ihai­lin kullan loistoa iltavalaistuksessa. Tuntui kunnialta saada olla Amritsarissa. Aloin vähitellen tajuta olevani tien päällä. Vietin Amritsarissa kolme ihanaa päi­vää, ennen kuin lähdin kohti Kashmirin muslimialuetta. Matkalla pysähdyin Jammussa.

Jammu�, IntIa jossa joudun yksin samaan maasturiin militanteiksi epäilemieni miesten kanssa

Yöbussi Amritsarista saapui Jammun ja Kashmirin osavaltion pääkaupunkiin Jammuun kello 4.30 aamulla. Bussikuski potki minut ulos kesken unien ja väitti, että olimme Jammun bussiasemalla. Epäilin miehen sanoja heti kun astuin ulos. Paikka näytti ennemminkin jätemaalta. Sen yläpuolella kaareutui iso silta , jota pitkin rekat harvakseltaan huristivat.

Bussi kaasutti pois. Yhä puolinukuksissa jäin rinkka selässä miettimään, mitä ihmettä minun pitäisi tehdä. Halusin jatkaa suoraan Intian pohjoisimpaan kolk­kaan, Kashmirin Srinagariin, mutta en nähnyt missään ristin sielua, jolta kysyä neuvoa. Jokainen ikkuna ja luukku oli kiinni. Päättelin, että jos olisin ollut bussi­asemalla, joku paikka olisi ollut auki.

Ei kestänyt kauan ennen kuin yksinäinen riksakuski löysi minut.”Minne haluat mennä?”Toinen kuski posotti paikalle. Sitten kolmas.

”Etsiskelen bussia Srinagariin”, vastasin.”Sinne ei mene bussia, rouva.””Ei bussia?” (Rouva? Ai niin, minähän olen keksinyt olevani naimisissa .)”No bus, no bus. Jeeppi. 250 rupiaa.” Ympärilleni ehti kerääntyä parikymmentä

miestä. Mietin, pitäisikö juosta pakoon vai olla imarreltu. Aloin nauraa. Koko tilanne oli absurdi. Olin saapunut autiuttaan kumise valle

kadunpätkälle keskelle ei mitään kello 4.30 ja kello 4.31 minua saartoi lauma miehiä. Miehiäkin alkoi naurattaa. Yksi heistä otti rinkkani ja kantoi sen maas­turiin. En välittänyt edes tinkiä. Kyydin oli määrä lähteä seitsemältä aamulla.

Istuin pienelle penkille ja aloin odottaa ajan kulumista. Miehet kaivoi­vat jos tain pieniä muovimukeja ja muovipussin, jossa oli kuumaa chaita. Otin pikkurui sen muovimukin kiitollisena vastaan. Aamukin oli valkenemassa. Täl­laista matkustaminen on. Kahden ja puolen tunnin kökötys tien varressa tuntuu Suomessa kuolemantuomiolta. Intiassa se on Kokemus.

Jeeppi­mies tuli yllättäen ilmoittamaan, että lähtisimmekin heti. Maasturiin oli löytynyt muitakin matkustajia.

2120

Kultaisella temppelillä kengät on jätettävä marmoriselle sisäänkäynnille. Paljaat jalat pitää pestä huolellisesti kelta­asuisten vartijoiden valvovan kat­seen alla. Peitin pääni valkoisella huivilla, joita vartijat jakavat ovensuulla , ja astuin sisään.

Vesihaudan ympäröimä temppeli säkenöi koruna au ringossa. Olisin hauk­konut henkeäni, ellei kahden vähintään 70­vuotiaan miekkamiehen partio olisi heti tullut luokseni. He halusivat, että ottaisin heistä valokuvan temp­pelin edessä. Lupasin postittaa kuvan Singheille, kunhan teettäisin siitä paperi kopion.

Punjab sijaitsee maantieteellisesti haastavassa paikassa. Lännessä vas­tassa ovat nykyisen Pakistanin muslimit, idässä Intian hindut. Välissä on tapeltu ja paljon. Sotaisesta menneisyydestä huolimatta kaikki ovat terve­tulleita Kultaiseen temppeliin. Samaan aikaan kun minä valokuvasin, rupat­telin ja taivastelin, pyhiinvaeltajat kylpivät ja polvistuivat rukouksiinsa.

Sikhit antavat matkailijoiden asua temppelillä ilmaiseksi. He piffaavat vielä ruuatkin! Ruoka tarjotaan temppelin kupeessa sijaitsevassa valtavassa pöydättömässä ravintolassa, jonne nälkäiset jonottavat sopuisasti. Tarjoilu on tehdasmaisen tehokasta. Ruokailijat istuutuvat lattialle pitkiin riveihin , joiden väleissä vapaaehtoiset tarjoilijat kiertävät ja kauhovat lautasille ruo­kaa sinkkiämpäreistä. Söin 40 000 ihmistä päivässä ruokkivassa suurravinto­lassa yksinkertaista linssi­dalia riisin ja chapati­leipien kera aamuin ja illoin.

Amritsarissa, temppelin turisteille tarkoitetussa makuusalissa, nukah­din ensimmäistä kertaa vuosiin joka ilta levollisena. Sikhipyhiinvaeltajille on omat tilansa. Kävin siellä suihkussa ja pesemässä hampaani, sillä oman

s y y s k u u 2 0 0 9