Kotka-raapaleita

- kirjoituksia 135-juhlavuoden kilpailusta

Julkaisija Kotkan kaupunginkirjasto

2015

Tekstien oikeudet kirjoittajilla

2

Kun Kotkan kirjastolaitoksen 135-vuotisjuhlavuoden

ohjelmaa suunniteltiin, syntyi idea yleisölle suunnatusta

kirjoituskilpailusta, jossa kirjaston asiakkaat saisivat kertoa

kirjastomuistoistaan, lukukokemuksistaan, hauskoista tai

muuten mieleen jääneistä tilanteista kirjastossa. Kilpailu kulki

nimellä ”Kotka-raapaleita”, joka tarkoitti tässä tapauksessa

tasan 135 sanan novellia.

Kirjoituksia saatiin yli 60, koskettavia ja hauskoja kertomuksia

eri-ikäisiltä ja eri puolilla Suomea asuvilta henkilöiltä. Kirjasto

kiittää lämpimästi kaikkia kilpailuun osallistuneita. Kotka ja

sen kirjasto olivat selvästi jättäneet lähtemättömän jäljen ja

inspiroineet monia kirjoittajia. Kilpailuun saapuneet

kirjoitukset tullaan säilyttämään pysyvästi Kotkan

kaupunginkirjaston paikalliskokoelmassa, Kotka-

kokoelmassa.

Samoin kirjasto kiittää kirjoituskilpailun arvovaltaista raatia,

erityisesti sen puheenjohtajaa Esko Junkkaria sekä jäseniä,

kirjailija Jari Järvelää ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori

Anna Lehmosta sekä kilpailun suojelijaa, kirjailija Salla

Simukkaa. Ilman raadin tekemää vapaaehtoistyötä ei

kilpailun toteuttaminen olisi ollut mahdollista.

Katariina Kupiainen

kirjastotoimenjohtaja

3

Esipuhe

Kirjasto päätti juhlavuotensa kunniaksi järjestää

kirjoituskilpailun. Muodoksi valikoitui raapale eli

määrämittainen mininovelli joka on normaalisti 100 sanan

pituinen, mutta kirjaston juhlavuoden nimissä pituudeksi

valittiin poikkeuksellisesti 135 sanaa. Kilpailuaikaa oli 135

päivää alkaen Mikael Agricolan päivästä eli suomen kielen

päivästä 9.4.2015 ja pääpalkinnoksi sovittiin 135 euroa.

Kilpailuun osallistui määräaikaan mennessä 61 kirjoitusta.

Osa osallistui useammalla tekstillä. Teksteistä 38 oli naisen

kirjoittamia ja 22 miehen kynästä. Yhden sukupuoli jäi

raadille ikuiseksi arvoitukseksi. Kirjoittajista nuorin oli

seitsemän vuotta ja vanhin 85. Alle kaksikymmenvuotiaita

osallistui viisi ja yli kuusikymmenvuotiaita viisitoista.

Kaksikymmentä ilmoitti iäkseen jotain kahden- ja

kuudenkymmen väliltä ja kaksikymmentäyksi jätti ikänsä

kertomatta kokonaan.

Kirjoittajien joukossa oli henkilöitä kaikilta elämänalueilta. Oli

pieniä lapsia ja isovanhempia. Oli päättäjiä ja pienipalkkaisia.

Oli koko elämänsä Kotkassa asuneita ja ensimmäisen

sukupolven maahanmuuttajia. Kilpailuun oli osallistuttu

myös muualta. Ei vain Kymenlaaksosta, vaan tekstejä oli

useita pääkaupunkiseudulta ja jopa Pihtiputaalta ja Oulusta

saakka! Raapaleissa näkyi silti kaiken keskellä Kotka

pienoiskoossa.

Kilpailuraadin puheenjohtajana toimi eläkkeellä oleva

äidinkielen opettaja Esko Junkkari. Muut raadin jäsenet

olivat kotkalainen kirjailija Jari Järvelä, Keskuskoulun

äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Anna Lehmonen ja

kirjaston edustajana ja raadin sihteerinä osastonjohtaja

Markku Kesti. Kilpailun suojelijana ja palkintojen jakajana

toimi kirjailija Salla Simukka.

4

Tässä kokoelmassa julkaistaan kaikki kilpailuun saapuneet

kirjoitukset riippumatta siitä, täyttivätkö ne 135 sanan ehdon

vai eivät. Pyrkimyksenä on ollut julkaista kirjoitukset

mahdollisimman tarkoin sellaisenaan kuin kirjoittajat ovat ne

tarkoittaneet. Olemme toisin sanoen pyrkineet olemaan

korjaamatta tai lisäämättä kirjoitusvirheitä, säilyttämään

lihavoinnit ja kappalejaot paitsi silloin, kun luettavuus on

mielestämme sitä ehdottomasti vaatinut.

Kotkan kaupunginkirjaston puolesta tämän tekstin ovat

toimittaneet Markku Kesti, Anne Ruonala ja Sari Heino. Apua

olemme saaneet lisäksi seuraavilta henkilöiltä: Rosa Hahkala,

Titi Kalenius ja Susanna Soini.

5

Luku 1

Tiutisen kirjaston lukusali 1950-luvulla

6

I Palkinto

Tyttö ja Nukke

Kirjastossa piti olla hiljaa. Täti puhui välillä minulle, välillä

Helena Savolaiselle. Piti olla hiljaa kuten Helena.

Täti selitti, että kun kirjoja avasi, sieltä suorastaan pursusi

tarinaa. Oli parasta olla hiljaa tai ei kuullut mitä siellä

kerrottiin. Äiti oli jo huomauttanut hautausmaalla, että

kirjastossa kuiskitaan eikä sitäkään, jos ei ole oikeasti asiaa.

Niin kuin kirkossa ei puhuta ja hautakivien alta mummi ei

juttele.

Minusta täti oli outo. Kyllä minä kuiskata osasin, hiljaakin

olla jonkin aikaa, mutta kirjat eivät kerro tarinaa. Äiti kertoo.

Ja äänikirjat.

Helena Savolainen sullottiin ullakolle kun opin lukemaan.

Erilaiset äänet kumpuilivat rivien välistä, aivan kuten täti oli

selittänyt. Äänikirjat vaihtuivat sarjakuviin, jotka puolestaan

tekivät tilaa Enid Blytonille.

Helena sen sijaan menetti äänensä moniksi vuosiksi. Kunnes

tyttäreni syntyi. Tänä päivänä Helena Savolainen kulkee

tyttäreni kainalossa kirjastoon. Kirjan tavoin Helena on

rakastettu, unohdettu, uudelleen löydetty.

Josefiina Ollikainen

7

II Palkinto, jaettu

Kotkan siivin rajattomien mahdollisuuksien maahan

Haukoin henkeäni. Suolaiset pärskeet iskivät vasten

kasvojani. Tuuli riepotteli syydvestiäni, ja laiva allani oli

uppoamaisillaan. Valtava aalto toisensa jälkeen löi kannelle,

ja laivani vajosi tyrskyihin. Takerruin reelinkiin kuin

mustekala saaliiseensa, mutta imukuppini eivät olleet

tarpeeksi vahvat. Huuhtouduin mereen. Juuri kun virtaus oli

nielaisemaisillaan minut, tunsin terävät kynnet niskassani.

Nousin lentoon. Olin pelastunut.

Kotkani, pelastajani! Se lennätti minut halki myrskyävän

taivaan. Kuinka pitkälle kulkisimme yhdessä? Minne

pääsisin sen vahvojen siipien kantamana?

Olimme saapuneet maailman reunalle asti, rajattomien

mahdollisuuksien maahan, kun yhtäkkiä havahduin

kuulutukseen: ”Hyvät asiakkaat. Kirjasto suljetaan 15

minuutin kuluttua.” Kuulutuksen kaikuessa korviini vielä

kolmella muulla kielellä laskin kirjan käsistäni ja pyyhin

suolaiset pärskeet poskiltani. Kävelin kertomakirjallisuuden

osastolle ja työnsin kirjan paikalleen hyllyn tummaan syliin.

Kulkiessani kirjameren ohi katsahdin illan valossa

kiiltelevään Hengen peiliin ja huikkasin ystävällisesti

hymyilevälle kirjastonhoitajalle: ”Huomiseen!” Laskeuduin

rappuset ja astuin tyyneen kesäiltaan.

Satu Rakkolainen-Sossa

8

II Palkinto, jaettu

Löydettyä

– Mummo, voisitsiä taas kertoo sen tarinan?

– No kai miä voin kusiä noin nätist pyyät.

Mummon silmiin syttyi se sama säihke, jonka tyttärentytär

oli nähnyt niin monta kertaa aiemminkin. Kuin meri olisi

heijastunut niistä vielä säteilevämpänä kuin se jo keskellä

kauneinta kesää oli.

– Mulloli semmoset kirkkaanpunaset lettinauhat, joil äiti oli

kesyttänny mun takkutukan.

Mummo käänsi katseensa ohilipuvasta laivasta keskustaan

– kuin olisi yrittänyt nähdä jonkin tietyn rakennuksen – ja

jatkoi sitten sinnepäin viitaten:

– Kumiä kävin siäl ekaa kertaa, nii emmiä ois halunnu pois

lähtäkkää, miä vaa luin ja luin. Miä melkee asuin siäl

vuaskausii.

Mummon katse kirkastui kirkastumistaan, ja yhtäkkiä hän

oli taas se nuori haaveilija.

– Siält miä löysin mun miälikuvituksen ja lukemattomast

lukemattomii kirjoi. Löytyhän siält tiätyst jotaa muutakii.

Hykerrellen mummo käänsi taas katsettaan.

– Niino, pitihän jonkuu ne sun jumalattomat kirjapinotkii

kantaa, vitsaili vaari vallaton pilke silmäkulmassaan.

Ella Airaksinen

9

II Palkinto, jaettu

Valkoiseen tiileen kätketty manna

Ikkunaton valkotiiliseinä oli ehdottomuudessaan

samanaikaisesti ahdistava ja rauhoittava. Samankaltaisia

valkotiilisellejä olin nähnyt vuosia sitten, työperäisellä

ekskursiolla Jokelan vankilaan. Ajatus siitä, että itse istuisin

kopissa, ei ollut käväissytkään mielessäni.

Vasta kolme kuukautta sitten olin lasten kanssa käynyt

elokuun markkinoilla. Toripossot, Sibelius-puiston

suihkukaivo ja kirjastosta iltasaduksi uusi Ella. Tosin

aavistelin tiilenpäitä, koska Helsingin keikka oli päättynyt

yllättävästi.

Ikkunattomuus ei estänyt marraskuun koleutta

tunkeutumasta koppiin. Kohmeisin sormin teippasin

tiiliseinään uuden paperin, johon listasin tekosiani.

Kirjoitin päivittäin. Seinäpaperit auttoivat minua

ymmärtämään, miksi vietin päiväni tiilenpäitä katsellen, sen

sijaan että olisin ollut töissä, perheen luona…

Olin kopin ansiosta kuitenkin edistynyt tutkimuksessani.

Pääkirjaston tutkijankammion tiilinen valkeus oli mannaa

mielelle, ja päähän rauhoittui tilaa teorioiden pyörittelylle.

Tähän verrattuna Vellamon tutkijanhuoneet värillisine

verhoineen ja satamanäkymineen tuntuivat suorastaan

riettailta.

Liimasin teoreettisen viitekehyksen tiiliseinään

maalarinteipillä. Kello näytti 16.40. Ehtisin kaupan kautta

seuraavalla kuutosella kotiin.

Nimimerkki Martti Klang

10

II Palkinto, jaettu

Fahrenheit 451

Vuosi 2031. Kaupunginkirjaston painetut kirjat on arkistoitu

kirjavarastoon, josta niitä hakevat enää retroilijat. Kirjaston

ensisijainen tehtävä on lainata ladattavia lukuoikeuksia

kansalaisten lukulaitteisiin. Kotkan kaupunki on ulkoistanut

kirjastotoimen samalle monikansalliselle autojen

varaosajätille, joka huolehtii kaupungin kouluruokailusta.

– Mitäs laitetaan?

– Täällä pohjantähden alla, osa kolme.

– Mikä lukulaite?

– Fahrenheit 451.

– Vuosimalli?

– 2028.

– Kapasitiivinen kosketusnäyttö?

– Joo.

– Aha…onkin vähän hankala malli…Pohjantähden kolmosta ei saa

tuohon malliin erikseen…näytän sulle kuvasta…näetkö…se on

samaa komponenttia kaikki…koko Linnan tuotanto. Eikä Linna-

paketti kuulu peruskirjastokortin ilmaispalveluun, kun sulla ei ole

premium-asiakkuutta. Puolivuosilataus tekisi siinä viitisen

kymppiä.

– Olihan mulla ilmaiseksi kakkososa…

– Joo, mut sekin on poistuva tuote. Mut hei…sun lukulaitteen

maahantuojalla olisi aika edullinen promokampanja. Paketissa tulisi

kaikki Pohjantähden osat puoleksi vuodeksi kympillä. Siinä vain

pitää lukea ensin se promottava kirja, niitähän ei voi

promolatauksissa ohittaa. Onko tuttu teos, Alastalon salissa?

Nimimerkki Raimo Raatipuu

11

Kunniamaininta

Lukukoira Jaksu

Kerronpa teille karvaisesta ystävästäni kirjastossa.

Sillä on pitkäkarvainen turkki ja kostea kuono. Se on

LUKUKOIRA JAKSU

Jaksu on pieni, rauhallinen shetlanninlammaskoira.

Se kuuntelee esimerkiksi niitä,

jotka haluavat oppia lukemaan.

Jaksu työskentelee Kotkan pääkirjastossa torstaisin,

vuorotellen muiden lukukoirien kanssa.

Muut lukukoirat kuuntelevat keskiviikkoisin.

Ota kirja ja pyydä Voisinko varata ajan Jaksulle.

Se ei maksa mitään.

Se kuuntelee kun luen tarinaa.

Ihan kun se ymmärtäisi joka sanan.

Hassua vai mitä.

Mutta ymmärtääköhän se oikeasti, mitä sille puhutaan.

Lukutuokio kestää noin 15 minuuttia.

Käyn lukemassa Jaksulle aina kirjaston pohjakerroksessa.

Äiti ei saa tulla sinne.

Siinä huoneessa on lukija, koira ja koiran omistaja.

Mikä kirja tahansa, Jaksu kuuntelee aina.

Jaksulla on oma peitto,

ja se on aina iloinen.

Jaksu saa lukutuokion päätteksi namuja.

Minä pidän Jaksusta ja Jaksu varmaan minusta.

Minä pidän lukemisesta oikein paljon.

Sen pituinen se tarina.

Eetu Autio

12

Kunniamaininta

Kirjastomuistokirjoitus

Minä olen ollut täällä ennenkin. Olen koputtanut maailman

kaiken tiedon portille, ja joka kerta portti on avattu. Siihen on

tarvittu vain avain. Lapsena minulla oli niitä kolme. Eri

portinvartijat halusivat erivärisen avaimen. Jokainen niistä

kuitenkin avasi oven sinne, minne kulloinkin halusin päästä.

Minä olen ollut täällä ennenkin. Avain on edelleen taskussani.

Nyt se tosin ei ole enää pahvinen. Se ei ole enää

vaaleanpunainen, ei sininen, ei keltainen. Nyt sama avain

sopii jokaiseen porttiin.

Minä olen ollut täällä ennenkin. Olen eksynyt tiedon

valtateillä, harhaillut lukemattomien kirjojen keskellä, etsinyt

jotakin uutta, jotakin ennen kokematonta, jotakin, jotakin... Se

avain taskussani olen päässyt joka paikkaan, aikaan ja

universumiin. Olen saanut kätteni ulottuville kaiken

maailman tiedon. Enkä minä ole koskaan pystynyt lukemaan

kaikkea, mitä halusin. Minä halusin tietää kaiken.

Minä olen ollut täällä ennenkin. Ja yhä vielä haluan tietää

kaiken.

Meri Markus

13

Kunniamaininta

Tuntematon sotilas kävi kotkalaisella perheellä kylässä

joulupäivänä 1954

Isä saa joululahjaksi juuri ilmestyneen Väinö Linnan

sotaromaanin, ”Tuntematon sotilas”.

Isä alkoi heti jouluaamuna lukea sitä. Kirja vei välittömästi

hänet mukaansa. Toisinaan hän hihkuu äidille ja minulle, kun

on oikein hyvä kohta.

Isä menee välillä kahville. Otan kirjan käteeni, selailen ja

huomaan sen erittäin mielenkiintoiseksi. Jo 13 vuotiaana, olen

lukenut muitakin kuin lastenkirjoja.

Huudan isälle keittiöön:

- Anna mun lukea tää ensin.

- No en varmasti anna, tulee vastaukseksi. Aikamme

kinasteltuamme äiti sanoo:

- Luetaan ääneen, kukin vuorollaan. Ehdotus menee läpi.

Isä alkaa lukea kirjaa uudelleen alusta. Istumme kammarin

pöydän ympärillä ja vaihdamme lukijaa, kun edellisen kieli

alkaa kangistua. Tunnelma on hyvin tiivis. Välillä kyyneleet

valuvat pitkin poskia, välillä taas nauraa kätkätämme. Äiti

juoksee toisinaan kurkkaamaan uuniin, ettei kinkku kärähdä.

Joulupäivä siinä lukiessa meni. Tuskin kolmihenkinen

perheemme tulee viettämään rauhallisempaa ja

mieleenpainuvampaa yhteistä päivää, kuin tämä joulu oli.

Marja-Liisa Vainikka

14

Kunniamaininta

Rakas löytölapsi

Tiedäthän tunteen, kun hullaantuu johonkin. Yökaudet

menevät sen kanssa valvoessa, päivisinkin sen huumassa

hehkut.

Eikä sen tarvitse olla laiha. Tai paksu ja painava. Ei tietyn

värinen, -näköinen, -muotoinen. Jokainen löytää omansa,

vuosien, vuosikymmenten saatossa montakin omaa.

Oma tai lainattu – sitä voi sivellä ja hivellä, ottaa esiin ja

panna pois, silmäillä hellästi, nauttia siitä ja sen sisällöstä.

Alkuun minäkin lainasin. Kerta kerran jälkeen palautin ja

lainasin. Ikiomaksi haaveilin, mutta eihän niitä maksustakaan

mistään saa, jokaista aikaa sitten syntynyttä.

Asioilla on tapana järjestyä, ja myös unelmat voivat toteutua.

Oli kirkas kevätpäivä, tai syksy tai alkukesä, kun se tömähti

silmieni eteen. Kotkan pääkirjastossa, kakkoskerroksessa.

Se oli siinä! Poistokirjamyynnissä. Sinisine kansineen,

valtavan rakkaine sisältöineen. Euron kolikolla ostettavissa.

Teki niin mieleni huutaa ja hyppiä ilosta mutta eihän sitä

kehtaa, ihmisten ilmoilla.

Sydän onnesta sykkyrässä poistuin kirjastosta, Gösta Ågrenin

”Tääl” kainalossani.

Margit Nuutinen

15

Luku 2

Lastenosasto 1952

16

Pieni sivukirjasto jäi sydämeeni!

Kaiholla vieläkin muistelen aikaa, joka ei palaa.

Ensimmäinen tuntumani kirjastoon tuli 70-luvun lopussa

lapsuudessani ja sen arvon aloin tajuamaan kunnolla vasta 80-

luvulla, jolloin Kotkan Turvalassa oli Turvalan sivukirjasto.

Nykyään siellä on pizzeria ja vaikka sielläkin tulee käytyä,

niin ei se ole enää sama asia.

Tuossa sivukirjastossa aloin käyttämään lukutaitoani ensin

Tintin sekä Lucky Luken sarjakuvilla ja ajan mittaan siirryttiin

kirjallisuuteen McLeanin ja Tom Clancyn kautta.

Myöhemmin sitten minua alkoi kiinnostamaan miten

maailma oikeasti toimii, eikä tämä mielestäni valheellinen

maailmankuva, joka tällä hetkellä hallitsee ihmisten mieliä.

Jo nuorena poikana ymmärsin sen, että pieni eliitti käy sotaa

suuren massan mielistä omista valta - sekä taloudellisista

syistään johtuen.

Yksilö saa periaatteessa työkalut vastustaa tuota sortoa

lukemalla sekä hyvän kirjallisuuden kautta.

Portti omaan mielenhallintaan aukeni Turvalan

sivukirjastossa. On todella surullista että kirjasto lopetettiin

turhista säästösyistä johtuen.

Jarno Jäppinen

17

337- Lupa lainata

Me oltiin niitä Metsolan kakaroita 70-luvun alussa. Meidän

kirjasto sijaitsi Haikarantiellä, siinä toisen punaisen

kerrostalon päässä, alakerrassa. Jotkut kävivät kirjastossa ihan

lainaamassa kirjoja, useimmat eivät. Itse kuuluin tuohon

ensimmäiseen joukkoon. Toinen ryhmä oleili kirjastossa

lähinnä silloin kun ulkona satoi vettä tai oli kylmä. Istuimme

usein etuosassa olevassa pyöreässä pöydässä kuin Kuningas

Arthurin ritarit konsanaan. Kirjasto ei ollut kirjasto, vaan

lainasto, lyhensimme sen ”laikaksi”. Kirjastonhoitajat olivat

kauniita naisia, toinen tumma, toista kutsuimme ”jellonaksi”

hänen upean tukkansa vuoksi. ”Jellonasta” tuli myöhemmin

erään arvovaltaisen kotkalaisen vaimo. Viisikot ja Tarzanit

riittivät ihan alkuaikoina, sittemmin kolahtivat Alpo Ruuth

Kämppineen, Montereyn mies John Steinbeck, sekä Victor

Hugon vavahduttava Jean Valjean. Vaikka olin kova

lukemaan niin Kalevala jäi kesken, hieman se kaiversi

luontoani. Silloinkin oli jo käytössä kirjastokortit, en muista

varmasti, mutta taisivat olla pahviset. Korttini numeron

kuitenkin muistan. Se oli 337.

Jorma Hjelt

18

Hei, KIRJASTO

Kävimpä tässä jokin aika kirjastossa, ajattelin tämäpä mukava

Mesta! Voisiko tänne päästä asumaan edes vähäksi aikaa?!

Menin juttelemaan iloisen ja palvelualttiin kirjastovirkailijan

kanssa asiasta. Hänpä oli heti mukana ajatuksessa ja oli

huumorintajuinen virkailija! Ehdotin: Hyvänen aika olisiko

täällä vuokrattavana huone? Vuokraisin huoneen ja kaikki

maailman kirjat olisivat seinän takana yötäpäivää luettavissa.

Virkailija lupasi tehdä asialle jotakin. Seuraavan kerran, kun

menin kirjastoon, kysyin huonetta taas. Hänpä kertoi asian

olleen vireillä ja sanoi minun olevan ekana vuokralistalla!

Odotan soittoa kirjastosta.

Kertomus on tosi ihan oikeasti.

Nimimerkki Ei opettaja

19

Joki kuljettaa hiekkaa ja mutaa, se tuo mukanaan ihmisiä,

ihmiset uittavat tukkeja, tukeista valmistetaan paperia,

paperille kirjoitetaan tarinoita, tarinat painetaan kirjoiksi ja

jaetaan, asetetaan saataville.

Kirjoja kuljin itsekin noutamaan isän ja äidin kanssa

pimenevässä syysillassa, katulyhtyjen sälöiset valokehät

puiden oksistossa, kirjastoauto hyrisi Metsolan torilla, sen

loisteputket ja dieselintuoksu, sen Pekka Töpöhäntä-

valikoima, lainauskoneessa kiertyvä pikku veivi ja

kirjastonkorttini, johon aina ikuisuuden päästä lyötiin uusi

vuosileima.

Paluumatka ja kirjakassin paino, entisestään pimentynyt ilta -

tähtiä taivaalla jo - ja odotus.

Näin minut liitetään osaksi miljardilukuista ihmiskuntaa,

otetaan sen tarinoiden ja tietämyksen piiriin. Sillä joku

kirjoitti, joku valmisti painotuotteen, joku asetti sen saataville,

ja minä siihen tartuin ja minulle sitä luettiin. Minulle luettiin,

ja kirjat puhuivat minulle.

Myöhemminkin kirjastoauton hyrinä, pääkirjastojen

ihmeellinen laajuus, yliopistokirjaston mutkikkuus, ja kaikissa

niissä yhteinen viesti: tätä ihmiset tekevät, me kirjoitamme,

me luemme, me jaamme.

Ari Rotonen

20

Kotka on minun toinen kotimaa

Kotka on yksi kaupunki Suomesta. Olin muuttanut sinne

noin viisi vuotta sitten. Minulle oli yllätys, kun näin, että

Kotka näyttää melkein samanlainen, kun minun

kotikaupunki.

Kotkassa on paljon kiinnostavia paikkoja, jonne aina

lähtevät turistit. Vaikka Sapokka puisto. Siellä on hienoja ja

kaunis luonto. Kun muuttanut Kotkaan, Sapokka oli

ensimmäinen paikka, jonka minä näin. Kotkassa on paljon

paikkoja, jotka liittyvät mereen. Yksi niistä on museo Vellamo.

Olin siinä vain yhden kerran, mutta se oli tosi kiinnostava, ja

halusin joskus käydä siellä uudestaan. Siellä on vanhoja

puvut ja astiat, lentokoneet ja laivoja sodasta. Myös

Maretarium on hieno paikka. Siellä on paljon pieniä ja isoja

kaloja. Yksi, josta tykkään tosi paljon on Hanna hauki.

Kun vielä asunut kotikaupungissa, en voinut käydä

tanssikouluun, mutta kun muuttanut tänne löysin sopivan

koulun (Vikman). Kotkassa on paljon mahdollisuuksia eri-

ikäisille.

Viihdyn Kotkassa.

Svetlana Kauppinen

21

Valistusta

Pidän kirjastoista. Olen aina lainannut paljon erilaisia

aineistoja laidasta lainaan. Erityisen rakkaaksi ovat kuitenkin

tulleet kirjat. Toki lainattavien artikkeleiden valikoimiin ovat

vuosien varrella kuuluneet niin vhs-video kuin cd-levytkin.

Joskus vuosia sitten suurta hupia ja valistustakin tarjosivat

esim. italiankielen kurssimateriaalit. Kirjoista seuraamalla ja

kasettinauhurista käsin kuunneltuna kai hieman tuli opittua

”arrivedertsiä” ja ”buona nottea?”. Homasin tämän

katsellessani eräänä iltana tv:stä Komisario Montalbanoa.

Kieli kuulosti hyvin tutulta, kuin äidinkieltä.

Aarteiden luola

Kirjasto on minulle paikka, josta löydän aarteita. Menen sinne

yleensä ”vain” palauttamaan entisiä lainoja ja kuinkas

ollakaan, taas olen löytänyt jonkin todella mielenkiintoisen

tutkittavan kirjasen. Itselle teoksia opiskelun tueksi ja muulle

perheelle viihdettä, henkilökuvia, historiaa tai vaikkapa

ohjeita uuteen harrastukseen. Toisinaan kirja käsittelee

kuvataidetta, antiikkisia esineitä tai vain jotain kiinnostavaa

henkilöä, josta on mukavaa saada lisää tietoa. Suurta

lukunälkää pystyn hallitsemaan Ilona- kirjastoauton

läheisyydellä ja ystävällisellä palvelulla.

Outi Saikkonen

22

Ensi käynnit Kotkan kaupungintalossa

Ne suuntautuivat Kotkan Kirjastoon, joka oli kaupungintalon

Keskuskadun puoleisessa päädyssä. Nousin pohjakerroksesta

kapeat kiviportaat, mielessä Viisikot tai Nuorten kirjaston

kansallishenkiset, 30-luvun hengessä kirjoitetut kirjat. Tuota

jatkui aina vuoteen 1960, jolloin muutimme Ruonalaan.

Ruonalan koulussa olleen kirjaston kolusimme ystävieni

Pertti Rahikaisen ja Raimo Heiskasen kanssa moneen kertaan

60-luvun loppupuolella. Tuolloin Mika Waltarin Ihmiskunnan

Vihollisten ilmestyminen oli todellinen lahja, muut waltarit

oli jo luettu.

Sittemmin olen kulkenut samoja, nyt toisessa käytössä olevia

kaupungintalon portaita vuodesta 1976, ”valtuustouraa” on

jatkunut 39 vuotta, joista neljä ensimmäistä vuotta

varavaltuutettuna.

Ruonalan koulun kirjasto johdatti meidät kolme (kaksi

filosofian maisteria ja kirurgian erikoislääkärin) kirjallisuuden

ja tiedon maailmaan, osoittaen paikalliskirjaston tärkeyden.

Kirjastojen lakkauttaminen on maligmi, pahanlaatuinen

sairaus!

Pentti Tiusanen

23

Mummo infotiskillä maanantaina 11.8.2015 iltapäivällä.

- Tarvitsen keppiksen kaavan. En löydä mistään. Olisiko teillä

kirjaa, josta löytyisi? Pojantyttäreni, 11 vuotta, on hevoshullu.

Ompelemme yhdessä.

Informaatikko ymmärsi heti tilanteen äärimmäisyyden

herkkyyden.

- Katsotaan, hän hymyili. Nyt molemmat keppis-kirjat ovat

lainassa. Mutta Karhulasta löytyy toinen. Soitan sinne.

Päivi tässä, hei. Katsoisitko Keppis-kirjastanne, onko siinä

kaavoja.

No voi, sitten ei käy.

- Katsotaanpa, olisiko lehdissä. Tännepäin:

Päivi edellä, mummo perässä. Käsityölehtiä selaillut rouva

vieressä löysi lehdestä villasukasta tehdyn keppiksen.

- Oi, oi, ei kelpaa villasukka.

- Odottakaas, katson vielä, löydänkö jotain koneeltani, Päivi

huikkasi ja kiiruhti takaisin työpöytänsä luo.

- Löysin Kodin Kuvalehdestä kaavan! 12 sivua!

- Ihanaa!

- Tulostanko, 20 senttiä sivu?

- Kiitos, kaikki, kaavat ja ohjeet.

- Voin käydä viemässä maksun.

Mummo, kallisarvoinen paperinippu kädessään, tunsi itsensä

VIP-asiakkaaksi. Suuri ilo odottaa mummoa ja pojantytärtä.

Kaavat ja ohjeet on saatu, kangasta löytyy. Päiville lähetimme

kuvan keppiksestämme.

- Ihahaa, kopotikop.

Kiitos, Päivi.

Mummo ja Ilona, ompelijat.

Nimimerkki Mummo kirjastossa

24

Hakukone muistelee Kotkan kirjastoa

Ajo-ohjeet: Kaivokatu. Kirkkokatu. Kaakko 135 astetta.

48100 tykkäystä. 48100 puhuu tästä. 48100 oli täällä.

Minulla on tuore kuva Kotkan kirjastosta, jossa hän pitää

kahvilaa. Viihtyisä ja siisti - aina tuoretta hyvää. Oman

rakkaan pullat!

Toinen suosikkini on pikkuruinen Karhunvuoren sivukirjasto.

Vierailen siellä ahkerasti, vaikka käynti tietää kymmenen

kilometrin pyöräilymatkaa.

En ole kirjaihmisiä, mutta kirjaston taidenäyttelyiden valot ja

heijastukset kiinnostavat. Kannattaa tsekata!

Kirjasto on tärkeä kohtaamispaikkanakin. Luova tila syntyy

siellä, missä luovat ihmiset kohtaavat.

Kotkan kirjasto on ollut se laitos, jonka piirissä olen kokenut

nuoruuteni väkevimmät elämykset ja tehnyt ratkaisevimmat

löytöni. Ne määräsivät elämäni suunnan ja antoivat

elämälleni tarkoituksen.

Löysin kirjan välistä rahaa. Toisella kerralla löysin vanhan

ranskalaisen viestin. Siinä luki ”ota syliin, rutistetaan ollaan

hiljaa, kuunnellaan.”

Tulevaisuudessa Kotkan kirjastosta voi löytyä 3D-tulostin.

Minun elämässäni vaativinta on sisäistää tämä uusi tietotulva

- Kotkassa se on selkeää tai melkein selkeää.

Aapo Siippainen

25

Tutun sadun tuoksu

Nappaan tutun sadun kirjahyllyköiden välistä. Lähden kohti

edessäni siintävää tuolia. Istahdettuani avaan kovakantisen

kirjan ja haistan sen puista tuoksua. Muistan kirjan

tapahtumat, mutta kuitenkin luen sen. Olihan kirjalla

tunnearvoa, sillä mummolleni oli luettu sama kirja hänen

ollessaan pieni. Mummoni taas oli lukenut satua minulle

ollessani lapsi. Nyt olin aikuinen, mutta silti luin tätä tuttua

satua pienestä jääkarhusta. Minulla oli syyni sen lukemiseen,

sillä mummoni oli eilen nukkunut pois. Halusin ehdottomasti

lukea tämän kirjan, enkä ostaa sitä. Koska kädessäni oleva

kirja on täsmälleen sama mitä mummolleni ja minulle oli

luettu. Kirja oli pysynyt hyvässä kunnossa, sillä onhan se

kirjaston kanssa yhtä vanhat. Pamautan kirjan kannen kiinni,

luettuani sen. Katselen ympärilleni ja hymyilen ajatellessani,

että mummoni oli ehkä istunut tässä samassa paikassa

ollessaan nuori. Iloitsen myös ajatuksesta, että lapsenikin

voivat viettää aikaa paikassa jossa heidän mummonsa oli.

Nuutti Rahikainen

26

Koputus

”Mikäs se on Wayne Gretzkyn pelinumero?”

Näin aioin sanoa sälleille, ennen kuin käännän kortit esiin.

Ysipari. Ja tokavikana koputtamassa. Melkein paras paikka.

Laatukorteilla ankkuripaikka olisi paras. Viimeisenä voisi

bluffata kämäkädelläkin, mutta sen tietää kaikki. Joten jos

viimeinen koputtaa, niin joku epäilee ja lähtee haisteleen.

Koputan kirjastopöytään.

Kari huutaa jääkiekkoapinan Oi-join. Hakee impotentin

tukijoukkohuudon Makelta, ainaiselta lakeijalta. Molemmat

ovat ulkona. Sitten Sale - kolmantena vuorossa, empii pitkään.

Vaan ei kasetti kestä. Kuitenkin kolmesataa yhteensä

pöydässä. Ja jos koputtaa ja häviää, on seuraavaksi itse

pöytään kolmesataa, muut pelkät markat.

Kivinaama- Tero, neljäntenä ennen minua. Ei

äännähtänytkään, kun kippasi korttinsa jo ennen vuoroaan.

Ihmekös, päälle parinsadan miinuksella. Koko viikolta

neljättä sataa. Liian hanakka bluffaamaan. Ei bluffaa nyt.

Jäljellä enää Miksu. Kultapossukerhopoika viimeisenä. Jos

se erehtyy mukaan, se on kolmesataa pöytään. Sillä eihän sillä

voi olla kymppiparia tai isompaa.

Eihän?

Jaakko Markus Seppälä

27

Paras kirjastomuistoni

Syksy 1991, olin nuori yläkoululainen. Eräänä iltana otin

pyöräni ja suuntasin Karhulan kirjastoon.

Tutkin hyllyjä, kun yhtäkkiä kuulin takaani äänen: ”tosta

hyllystä jos joku löytää hyvää luettavaa niin ihmettelen vaan.”

Mukavannäköinen nuori poika oli ilmestynyt taakseni.

Juttelimme ja aikanaan suuntasimme kumpikin

lainaustiskille. Vielä ulkona jatkoimme juttua.

Oli jo pimeä kun lähdimme kotiinpäin. Vielä kotona

ihmettelin, miten hän saattoi minut kotipihaan saakka, vaikka

kirjaston pihalla selvisi, että hän asui ihan eri puolella

Karhulaa. Kivaltahan se tietysti tuntui.

Tämä kirjastoreissu oli elämäni mieleenpainuvin. Vaikka en

silloin vielä tiennyt, niin olin juuri tavannut tulevan

aviomieheni.

Eräänä päivänä tavatessamme sovimme illaksi tapaamisen

kirjastoon. Päivämäärä oli 26.11.1991.

Tämä kirjastoreissu päättyi suudelmaan kotipihassa. Siitä se

lähti. Olemme olleet yhdessä pian 24 vuotta. Kirjastossa

olemme käyneet kaikkien viiden poikamme kanssa.

Erään kerran mietin, mitenköhän elämäni olisi mennyt, ellen

sinä iltana olisi lähtenyt kirjastoon.

Onneksi lähdin!

Mari Heiskanen

28

Luku 3

Pääkirjaston lastenosasto 1988, kuvaaja Raimo Poutanen

29

Merikotkan silmin

Kaarre vasempaan, kiepsahdus oikeaan. Sitten hurja syöksy

kohti kimmeltävän meren pintaa. Lisää tuulta siipien alle ja

takaisin korkeuksiin. Kirkolle. Vartioimaan omaa rauhaa.

Täydellinen vapaus.

Hetkeksi partioimaan korkeimman kuusen latvaan,

katselemaan maan kamaralle. Tasaista, sulavaa liitoa sulat

järjestyksessä. Mutta, pahus, yksi irtoaa ja leijailee hitaasti

maahan asti.

Sitä sulkaa ei enää takaisin saa, mutta aina tulee uusia.

Virtaviivaisempia, kauniimpia, vankempia. Pienenä pisteenä

matkaava sulka laskeutuu suuremman pisteen viereen.

Lähemmäs, vikkelämmin.

Piste onkin vanha harmaahapsinen hamppuhius. Nostaa

sulan, sivelee sitä sormiensa välissä ja katsoo kohti. Taivaalle,

hymyilee. Kuin yrittäisi tervehtiä nyökäten.

Vanhus kiinnittää sulan lätsäänsä, köpöttelee kohti

oviaukkoa. Katoaa lasiovien taa.

Kaksi kevyttä siiveniskua ja sitten taas tasaista liitoa. Ukko

tulee takaisin kirja kainalossaan. Paksu, sileäkantinen opus.

Istahtaa penkille ja alkaa selailla. Silmät loistaen vertailee

kuvia ja tähyilee kohti, muttei löydä heti oikeaa. Yhtä uljasta,

vapaata, sukkelaa.

Ella Airaksinen

30

Tarina ajasta, jolloin kirjoja oli vielä olemassa

”Tänään kerron teille muinaisesta paikasta. Vuosia ja taas

vuosia sitten oli meren rannalla pikkuinen kaupunki, joka

Kotkan nimellä liihotti. Kaupungista löytyi maailman

rauhallisimmaksi luonnehdittu paikka, jollaisesta

nykyihminen ei osaa uneksiakaan. Paikka , jossa puhelimet oli

laitettava äänettömälle ja jossa oli mahdollista keskittyä vain

omiin mietteisiinsä tai halutessaan jonkun paljon viisaamman

ajatuksiin.

Paikassa tuoksuivat mäntypuiset hyllyt, jotka parkuivat

painavien sanojen, lauseiden ja jopa kokonaisten aatteiden

alla. Uusia tarinoita tai tiedonmuruja janoavat esi-isänne

harhailivat hyllyjen välissä hypistellen kiinnostavien kirjojen

kansia.

Kyllä, kuulitte oikein, tuohon aikaan ihmiset vielä lukivat;

he vajosivat pehmoisten nojatuolien uumeniin, suuntasivat

nälkäiset silmänsä sanojen sekaan ja kääntelivät paperisia

sivuja aivan itse.

Tuolloin tieto ei kulkenut aina heidän korvanjuurellaan napin

painalluksen päässä ja juurtunut heidän aivoihinsa itsestään.

Ennen muinoin tämä paikka, jossa faktaa ja fiktioita oli

helposti tarjolla niin romantikoille, haaveilijoille kuin

uteliaillekin, kulki nimellä kirjasto.”

Ella Airaksinen

31

Tuli uusi kirjasto Karhuvuoreen,

se iski rajusti tajuntaan nuoreen.

Siellä oli kaikki niin hienoa,

ihmeteltiin mattoa, lukusalia.

Oli lapsilla satuhuone oma,

ja kirjastotädit niin somat.

Mutta mikä olikaan se juttu?

Ei ollut entuudestaan tuttu,

vaan jotakin ihmeellisen ihanaa -

kirjastoko musiikkia tulvillaan?

Kotona ei ollut musiikkilaitteita

vaan kuunneltiin rokkia radiosta.

Kirjastossa tarjoutui siihen mahdollisuus

kaikui korvissa nyt musiikki uus.

Musiikkia kuunneltiin pienessä nurkkauksessa, jossa oli kuusi

erillistä nojatuolia. Tuolit, jossa ei ollut käsinojia, olivat 70-

luvun tyyliin väritykseltään kelta- ruskeita. Kahden tuolin

välissä oli aina pieni pöytä, johon kuulokkeista lähtevä

kierrejohto kytkettiin. Musiikin kuuntelemista varten varattiin

aika virkailijalta, ja samalla varattiin erilliseltä listalta levy.

Levyt olivat isoja vinyylilevyjä, älpeitä. Kuulokkeiden lisäksi

virkailija antoi mukaan myös älpeen kuoret, joiden avulla

pystyi hyvin seuraamaan kappaleita. Olin äärettömän

ihastunut suomalaiseen folk- tyyliseen musiikkiin, erityisesti

Hectorin lyyriset biisit puhuttelivat nuorta herkkää tyttöä.

Anitta Hannola

32

En osannut lukea kansakoulun alkaessa. Jouduin

opettelemaan lukemista tosi vanhanaikaisen opettajan kanssa,

eikä siitä tullut mitään. Kotona isä opetti tavaamaan lehden

avulla: TEK-NII-KAN MAA-IL-MA. Muistan sen riemun, kun

vihdoin oivalsin miten sanat muodostuivat kirjaimista.

Lukemisen avulla löysin itselleni satumaisen pakopaikan. Se

tarkoitti Ruonalan kirjastoa vanhassa myymälärakennuksessa

ja sen lisäksi kirjastobussia erään vanhustentalon

parkkipaikalla. Köpöttelin ison kirjakassin kanssa innokkaana

kirjastoon useamman kerran viikossa ja välillä kävin myös

kirjastoautolla. Ne olivat onneksi niin lähellä, että

pikkulikkakin sai mennä itsekseen.

Lukeminen avasi myös kirjojen maailman! Olin hyvin ujo ja

jotenkin pelkäsin ihmisiä. Kirjojen avulla voin olla kuka vaan,

missä vaan! Todellakin, aivan kaikki luettava olisi kelvannut

minulle. Oli kuitenkin aloitettava lasten ja nuorten kirjoista.

Kirjastotädit vahtivat, ettei kassiini tullut liian rankkoja

lukemisia. Äiti sanoi, että yhdellä kertaa sai tuoda vain

kymmenen kirjaa. Sittemmin kertoja onkin tullut jo satoja!

Anitta Hannola

33

Kun oli pieni, kirjasto oli isossa ja rumassa talossa.

Äiti kantoi sieltä minulle kassikaupalla lukemista viikoittain.

Nyt kun olen itse vanhempi, on kirjasto edelleen rumassa

talossa.

Minä kannan lapselle kassikaupalla lukemista viikoittain.

Mutta kirjojen lumoava maailma ei ole kadonnut mihinkään.

Iloa ja rakkautta. Surua ja haikeutta. Tarua ja totta. Kuvia ja

sanoja. Tarpeeseen ja omaksi huviksi.

Huomaan tartuttaneeni lukumadon kutinan omaan

toukkaani.

Majakoitten historia on meidän yhteinen kiinnostuksen

kohteemme.

Kirjaston majakkakirjavalikoima on tullut tutuksi.

Talven aikana tutkitaan majakoitten historiaa ja

kesäisin matkaamme noille karuille majakkasaarille.

Useimmiten lapsi muistaa historialliset vuosiluvut ja

tapahtumat minua paremmin.

Kuuntelen mieluusti hänen sujuvaa lukemistaan.

Suljen silmäni ja näen hänen lukemansa tapahtumat edessäni.

Kylmiä väreitä kulkee selkärankaa pitkin kun ajattelee,

kuinka kovilla ihmiset majakkasaarilla aikoinaan olivat.

Ihan sama, vaikka kirjasto onkin rumassa talossa.

Kunhan kirjojen lumo säilyy ja niitä riittää luettavaksi.

Viivi Autio

34

Kirjastomuistoja

Minä Riitta, joka olen syntynyt 8- lapsiseen perheeseen, ja

asunut kakkoskotolassa. Paras paikka lapsena oli kirjasto.

Kirjasto oli kaupungintalon alakerrassa. Sen puhdas ihana

tuoksu ja se hiljaisuus, joka viikko oli lapsille 10 kysymystä

kilpailu kirjoista, sinne mentiin aina täyttämään kilpailua ja se

kirjastontäti, joka oli arvokkaan ja siistin ja kiltin näköinen

tiesi että kotolan lapset tulee täyttämään kilpailuja ja antoi

jokaiselle kysymykset ja kiitimme kauniisti, kotoonta opituilta

käytöstavoilta. Sitten lainasimme kirjoja kotiin ja kirjastontäti

ehdotti meille kivoja kirjoja. Läksimme kotiin ihanien kirjojen

myötä ja käytävällä oli hyvin vahatut rappuset laskimme ne

aina alas oli mukava liukumäki, muistoihini on piirtynyt

ihana kirjasto, täti ja kilpailut ja kaiken kukkuraksi ne raput.

Riitta Haakana

35

Lapsena kävimme usein äitini ja isoveljeni kanssa kirjastossa.

Etenkin minä olin hulluna kirjoihin, ja olisin jaksanut

kuunnella äidin lukemista loputtomiin. Pidin monenlaisista

kirjoista, mutta minulla oli myös muutamia suosikkeja, joita

halusin lainata aina uudestaan ja uudestaan - en kyllästynyt

niihin ikinä! Äitini tosin saattoi olla asiasta eri mieltä…

Tiedonjanoni oli niin suuri, että opin lukemaan

sujuvasti jo ennen kouluikää, ja siitä lähtien luin ahnaasti

monenlaisia kirjoja. Koulutaipaleeni alettua odotin aina

kovasti kesäloman alkua, ja lomalla teinkin aina monta retkeä

pyörällä kirjastoon. Kirjasto ja sen tarjoamat mahdollisuudet

loivat perustan sille, että olen aina menestynyt hyvin

opinnoissani: kriittinen lukutaito, sekä sanallinen ilmaisutaito

harjaantuvat vuosien saatossa, ja niistä onkin ollut apua niin

lukiossa kuin yliopistossakin. Olen kiitollinen, että äitini

tutustutti minut jo varhain kirjojen ihmeelliseen maailmaan.

Kirja on sekä työväline opinnoissa, että avain uusiin

maailmoihin: apukeino paeta synkkää arkea.

Minttu Hukka

36

Luku 4

Karhulan kirjasto 1975, kameralainaus

37

Ystäviä

Pieni tyttö lähti kävelemään maauimalan kulmalta kaupungin

toiselle puolelle. Käsi tapaili taskussa olevaa korttia. Tyttö

kulki lehmusten reunustamaa Puistotietä pitkin kohti linja-

autoasemaa. Keskuskadulla vastaan tulevan poliisipartion

kohdalla askeleet tihenivät ja tyttö siirtyi kadun toiselle

puolelle. Nehän hakevat kuulemma kouluunkin, jos ei itse

mene. Viimein Stellan talon ja kauppahallin välistä häämötti

torin laitaa vartioiva möhkälemäinen kaupungintalo. Tyttö

käveli talon taakse ja avasi raskaan oven.

Hän astui sisään hiljaiseen huoneeseen, joka tuoksui hieman

tunkkaisille kirjoille. Kierrellen hyllyjen välissä hän luki

selustojen kiehtovia nimiä Alexandre Dumas, Kolme

Muskettisoturia, Monte Criston kreivi, loistava Orsini. Ei

vielä, ne olivat aikuisten kirjoja. Tiina- kirjat oli jo luettu. Käsi

tarttui Nuori neiti Tovaan ja pariin Anna- kirjaan. Lainatiskin

ääressä tyttö ojensi ylpeänä, ensimmäistä kertaa oman

vaaleanpunaisen kirjastokorttinsa virkailijatädille. Täti

merkitsi palautuspäivän takakannen pussissa olevaan

pahvikorttiin. Kirjat sujahtivat laukkuun. Tyttöä hymyilytti

ajatus taakse jäävistä lukemattomista ystävistä.

Tarja Kemppi

38

Inhotus vai koukutus?

Huoh. Miksi me tänne tulimme? Onhan se kiva päästä

luokassa istuskelun sijaan kävelylle, mutta miksi juuri

kirjastoon. Kaiken lisäksi opettajakin käveli liian hitaasti.

Pahinta kuitenkin on, että täytyy lukea yli sadan sivun kirja.

Siihen menee ikuisuus! Hyvästi ulkoleikit ja kaikki muukin

mukava!

Paras kaverini on oikea lukutoukka. Nytkin hän on ehtinyt

kerätä sylinsä täyteen kirjoja. Ystäväni - kirjaan hän taisi

kirjoittaa suosikkikirjakseen Animorphs- kirjat. Pitäisiköhän

minunkin kokeilla? Pakkohan jotain on keksiä, jos aion

kolmosluokan läpäistä! Kansikuvassa poika muuttuu liskoksi.

Oikeastaan poika näyttää aika komealta ja liskokin on

lempieläimeni. Jos jotain on pakko valita, niin tämä on

varmasti siedettävin vaihtoehto.

Äidinkielen oppituntia on kirjastoreissun jälkeen vielä vartti

jäljellä ja opettaja kehottaa meitä aloittamaan kirjamme.

Avaan huokaisten kirjani ja luen.

Kello soi kotiinlähdön merkiksi. Ei vielä! Enhän minä voi nyt

lopettaa. Juoksen koko matkan kotiin jatkamaan kirjaani. Olen

koukussa.

Oona Kettunen

39

Elinikäinen ystävyys

Kirjastokortti oli pahvia ja vaaleansininen. Kurkotin tiskille.

Äiti oli lainannut käsityölehtiä ja meille tytöille oli

lastenkirjoja. Karhulan kirjastosta löytyi kaikkea mitä

tarvittiin talouden ja elämän ylläpitoon. Kannoimme kotiin

ruokareseptikirjoja, remonttioppaita, lemmikkioppaita,

matkailukirjoja sekä kävimme jopa lainaamassa kirjan silloin

kun oli aika kertoa kukista ja mehiläisistä. Äiti tosin aina

pimitti sen yhden kiinnostavimman sivun.

Kun lukemisen salat avautuivat, löytyi kirjastosta uusi

ihmeellinen maailma joka laajeni Viisikoiden ja Neiti Etsivien

kautta yhä haasteellisempiin kirjallisiin aarteisiin sekä

vähemmän palkittuihin hömppärakkausromaaneihin. Kirjasto

mahdollisti myös jatko- opiskelun. Kaikki opukset löytyivät

vieläpä kohtuullisessa ajassa. Myös ammatissani turvaudun

kirjaston apuun. Omat lapset, joita sain vaikka yksi sivu jäikin

pimentoon, vein kirjastoon vauvasta alkaen.

Äiti kävi uskollisesti pienessä lähikirjastossa. Samalla syntyi

myös tuttavuus kirjaston työntekijään. Äidin sairastuessa

vakavasti, työntekijä tuki äidin lukemisharrastusta viimeiseen

asti. Sydän täynnä kiitollisuutta palautin äidin muovisen,

sinivalkoisen kirjastokortin henkilökohtaisesti hänelle.

Anu Korjus

40

1980- luvun alussa kirjastoauto kävi kotikylässäni kahden

viikon välein. Se oli odotettu käynti. Muistan edelleen, että se

aina keskiviikkoisin parillisina viikkoina iltapäivällä.

Pysähtymispaikka oli Arvilanmäellä, joka oli pyörämatkan

päässä lapsuudenkodistani. Siihen maailmaan aikaan paistoi

yleensä aina aurinko ja niin myös matkalla kirjastoautolle.

Minulla oli vanha, ties keneltä peritty polkupyörä. Pyörän

sarvessa kuljetin koria, jossa pidin palautettavia kirjoja. Samaa

koria olin käyttänyt hakiessani naapurista kaksi kissanpentua.

Odotellessani autoa muistan miettineeni, miten kirjaston setä

tai tädit osasivatkin varsinaisen työnsä lisäksi ajaa bussia ja

vieläpä niin, että kirjat pysyivät hyllyssä.

Palautusten jälkeen kori täyttyi uusista lainoista. Valintani

kohdistui Neiti Etsivään, Sos-, Viisikko- ja Lotta- sarjaan.

Kirjastoauton peräpäässä olleista sarjakuvalehdistä saatoin

valita Tintti- kirjan. Silloin ei ollut vielä viivakoodillisia

kirjastokortteja saatikka mahdollisuutta suorittaa lainausta

itse. Lainattavien kirjojen takakannen sisäpuolella oli kortti,

johon virkailija merkitsi käsin lainaajan kirjastokortin

numeron. Minun korttini numero oli 935.

Hanna

41

Minun kirjastoni

Rasmus nalle- kirjat hävisivät joka kerta matkalla kirjastosta

kotiin. Äiti vein ne aina salaa takaisin hyllyyn, kun en

huomannut. Pupu Tupuna -kirjoista äitikin piti ja luki minulle

niitä uudelleen ja uudelleen. Osasin osan niistä ulkoa.

Äiti vei meidät, minut ja siskon, satutunnille. Sisko oli vielä

niin pieni, ettei malttanut kuunnella, vaan juoksi ja riehui.

Hain siskon takaisin istumaan mutta turhaan. Olisi pitänyt

vain nauttia sadusta ja antaa siskon juosta.

Lastenosaston punaisilla penkeillä oli ihanaa vain istua ja

haaveilla. Maalasin ne myös ala- asteen kuvaamataidon

tunnilla paperille. Se kuva on jo hävinnyt kuten ne penkitkin.

Yläasteella netti syrjäytti hetkeksi kirjat. Kotona ei vielä ollut

konetta, joten kirjastoon oli tultava jos halusi päästä chattiin.

Tietokone ja netti tulivat kotiin mutta kirjat hain ja haen

edelleen kirjastosta.

Pian on aika viedä oma pieni poikani kirjastoon. Aloittaa

ikään kuin alusta.

Nimimerkki Äidiltä lapselle

42

Kyydissä edelleen

Henkistä ravintoa oli tarjolla kahden vierekkäisen

rakennuksen voimin. Koulun keittolan pinaattikeittopäivänä

ehti ruokavälitunnilla hyvin käymään lainastossa kirjojen

äärellä. Ensin oli aina ovella tervehdittävä tiukkailmeistä

Salme- kirjastonhoitajaa, joka sisään tullessa joskus kysäisi,

että eihän tytöillä ole näkkileipää matkassa, muruset kun

eivät sovi kaupunginrakennukseen lainkaan. Niiasimme,

tervehdimme ja puistelimme päitä. Kun kaikki Viisikot,

Tiinat, Ursulat ja Jutat oli luettu, siirryimme kirjoihin, jotka

olivat ohuita, pehmeäkantisia ja nuorille aikuisille

tarkoitettuja. Salme lainaustiskin takana nosti

paksusankaisten silmälasien takaa kysyvää katsetta, kirjoitti

kauniilla koukeroisella käsialalla korttiin

palautuspäivämäärän, ja hiljaa huokaisi. Sitäkö, että aloimme

varttua jo teineiksi ja kaivata hyppysellistä romantiikkaa

lukunälkäämme, vaiko kenties pelkäsi meidän siirtyvän

sarjakuvien lukijoiksi. Oppikirjojen jälkeen työhön liittyvät

ammattikirjat. Omille lapsille Ainot ja Teemut. Remontti- ja

keittokirjat. Finlandia-palkitut ja muutamat muistelmat. Kiitos

nuoruudesta alkaneen lukunälän jatkumolle, Salme-

kirjastonhoitajalle ja kiitos kaikille kauniille suomen kielen

sanoille.

Tuija- Ilona

43

Iloosta hyppelyä Kotkan pääkirjastossa

Siinä ne paistattelevat auringon lämmössä, paraatipaikalla.

Uutuudet. Mokomatkin raapaleet.

Minut on lajiteltu tavalliseen hyllyyn, yläriville. Tiiviisti kylki

kylkeen muiden kanssa. Ahdasta on. Ja aikaa katsella

ikkunasta ulos. Monet hääparit ja häävieraat olen kirkon

edessä nähnyt. Rippilapset, konserttiväet, hautajaissaattueet.

Ja lukemattomat ohi kulkevat ihmiset.

Ohi ne täälläkin yleensä kulkevat, etsivä ilme kasvoillaan.

Poimivat kirjan sieltä, toisen täältä ja mieleisensä löydettyään

näyttävät kovasti ilahtuvan. Sitä on mukava katsoa.

Haikamielin, sen toki myönnän.

En ole aikoihin käynyt kenenkään kotona, tässä vai

möllöttelen. Kenkien kopsetta vähän kaipailen mutta ne on

nykyaikana nykyajan jalkineet. Hiljaiset. Piti ihan säikähtää

kun joku seisoi yhtäkkiä hyllyni edessä. Katseli aikansa,

tarttui minuun ja nosti alas. Luki takakannen, selaili sivujani,

otti kainaloonsa.

Näin sitä mennään lukulaitteen läpi, sujahdetaan kassiin.

Pompahdellaan iloisesti portaat alas, ovesta ulos uuteen

kotiin. Lempeästi hyväileviin käsiin, ymmärtävien silmien

alle. Hetkeksi vapauteen.

Margit Nuutinen

44

Rääpäle lainastossa

Isommat pojat olivat kertoneet, että kaukana Ison Puiston

tuolla puolen oli suuri harmaa kenkälaatikko, jonka

pohjakerroksissa sijaitsi Lainasto. Lainastossa oli lasten osasto

- ja aikuisten osasto, lainaus lapsilta kielletty. Pian

satumaailman klassikot - ja myös painajaiset - avautuivat

minulle. Varoitus vanhemmille ja isovanhemmille!

Topeliuksen Kauneimmissa Mellastaja Rymsteeraaja joutuu

ottamaan rangaistukseksi käteensä hehkuvan hiilen

(pantuaan ensin kissan uuniin).

Jacod Grim tyylittelee Kiikkerinlinnussaan: ”Hän kaatoi tytön

kumoon, laahasi hänet hiuksista huoneeseen, iski hänen

päänsä poikki ja silpoi ruumiin, niin että veri virtasi lattialle,

Sitten hän heitti hänet muitten joukkoon sammioon.”

Buschin kertomuksessa Max ja Moritz pojat eivät tulleet

hyviks’ vaan jauhettiin jyviks (ja syötettiin kanoille).

12-vuotiaana väärensin kirjastokorttini aikuisten osastoa

varten (14v). Rikos ja rangaistus? Pettymys. Yksi halkaistu

mummo ja 600 sivua katumusta. Ketä kiinnostaa.

Kirjastojen lainaustoiminta on laajentunut kaikenlaisten

härpäkkeiden hyyraamiseen, esitän että perustetaan Kotkan

lainasto. Lainaisin mielellään kesäkanoja.

Jouni Salo

45

Kotkan kirjasto ihmisryhmien, kansallisuuksien, ja

yhteiskuntaluokkien sulatusuunina

Saapuessani kirjastoon on usein tapanani istahtaa johonkin

miellyttävään - mielellään mukavasti pehmustettuun -

soppeen, hengähtää hetkinen paikan rauhaisassa ilmapiirissä,

ja poimia hyllystä mielenkiintoinen kirja.

Selailen alkusivuja, kunnes huomaankin vaivihkaa siirtyneeni

tarkkaamaan muita paikallaolijoita. Mieleni kiinnittyy hieman

tärkeän näköiseen, ehkäpä noin kolmenkymmenenviiden

vuoden ikäiseen rouvaan. ’Mitäköhän hänenlaisensa mahtaa

lainata’ - tuumin. Katson kun hän ottaa hyllystä kirjan:

Voltaire, siinä lukee - filosofi Ranskan vallankumouksen ajan

tienoilta! Naista kiinnostaa siis filosofia.

Mittaan katseellani vuoroin rouvaa, vuoroin kirjaa, ja totean;

’Voltaire, 1700-luvun lopun ranskalainen ajattelija, eikö totta?’

Nainen nyökkää hieman hämillisesti, kertoen ettei tunne

aihetta vielä kovin hyvin.

Puhuttelemastani rouvasta katseeni siirtyy tatuoituun nistiin,

joka valitsee videoita: Kylläpä hän on rauhallinen ja

käyttäytyy asiallisesti, tuumin, vilkaisten samalla kirjaani.

Olipa sitten iPodia kuunteleva maahanmuuttaja, vanha

arvokas herra, taikka rastatukkainen hippi, niin täällä

kirjastossa olemme samanarvoisia. Kukin omalla

tuntemattomalla asiallamme kirjaston monenkirjavaan

massaan sulautuneina.

Nimimerkki Kasvoton

46

Kivetkin voivat puhua

Alussa ei ollut suota, kuokkaa, saatikka Jussia. Ne ajat olivat

vasta edessäpäin. Pitkään rakenteilla ollut Kölnin

tuomiokirkko valmistui lopulta, Gustave Flaubert kuoli ja

Maria Jotuni syntyi. Kirjasto aloitti toimintansa vasta

perustetussa Kotkan kaupungissa. Suuria tapahtumia kaikki.

Vuosikymmenet vaihtuivat, lukemalla kansa oppi enemmän.

Yrjö Kokko kuoli, Sofi Oksanen syntyi ja Kotkaan rakennettiin

uusi pääkirjasto. Tehtaan varjossa satama ja meri värittivät

kaupunkilaisten elämää. Ne menneet vuodet loivat perustan

kotkalaiselle sivistykselle.

Uudella vuosituhannella kirjaston atmosfääriin ilmaantui

uhkaava vaara: nuoriso vieraantui lukemisesta. Kotkassa se

osattiin nähdä mahdollisuutena, ja kohtalon kämmen puuttui

tulevan kirjastosukupolven elämään. Tätä eivät mies ja muut

punapartaiset herrat vielä aavistaneet.

Koko maailma voi mahtua aitan tai uunin sisään. Se voi

mahtua myös kirjaston sisään. Kotkan kirjasto on kirjojen koti

ja kuntalaisten olohuone. Kirjoissa kivetkin voivat puhua, jos

on asiaa. Ja sitten syttyvät tarinan valot silmiin, ikkunoihin.

Nimimerkki Eekoo

47

Luku 5

Kaupunginsairaalan potilaskirjasto 1948

48

1950-luku

Kirjasto sijaitsi kaupungintalon kivijalassa Keskuskadun

puolella. Me lapset kävimme useasti kerran viikossa

lainaamassa kirjoja sekä lukemassa niitä. Paikka oli

harmoninen ja kunnioitusta herättävä. Hyllyjen päädyissä

luki suurilla kirjaimilla HILJAISUUS.

1960-luku

Ruonalan kirjasto oli entisöidyssä Kyminlaakson kaupassa.

Kirjastonhoitaja Anja piti lauantaisin kirjaston sulkemisen

jälkeen lapsille luovaa teatteria. Lapset improvisoivat milloin

mitäkin näytelmää, Peppi Pitkätossu oli suosittu. He myös

itse kirjoittivat ja loivat erilaisia hahmoja tarinoineen.

Valokuva suurennokset näytelmistä koristivat kirjaston

ikkunaa ohikulkijoiden iloksi.

Karhuvuoren koulun valmistuttua 1973 kirjasto sai uudet

hienot tilat. Satuhuoneessa oli pörröinen kellanruskea

nukkamatto. Lasten oli ihana istua lattialla kuunnellen satuja

ja tietysti näytellä.

Kaupunginkirjasto on tärkeä paikka. Ilmapiiri on sama kuin

50-luvulla; rauhoittava, hiljaisuuskylttejä ei enää tarvita.

Osastot ovat täynnä mitä erilaisinta luettavaa. Osa sydäntäni

on kirjaston ilmapiirissä, levollisuudessa ja rauhassa.

Vuosikymmenten aikana ovat virkailijat tulleet minulle

ystäviksi niin kuin kirjatkin.

Marja-Liisa Järvenpää

49

Todellisuuspakoa

Opettajaneiti kiipesi Kotkan pääkirjaston portaita ylös.

Yleensä hän käytti Karhulan kirjastoa, mutta siellä oli aina

tuttuja. Nyt hän tarvitsi viikonlopuksi romanttista luettavaa

eikä halunnut oppilaittensa näkevän lainauksiaan. Takana oli

rankka viikko, edessä yksinäinen viikonloppu, siinä ei

auttanut kuin pako todellisuudesta.

Hyllyistä löytyikin romantiikka ihan lupaavasti. Kaari

Utrion keskiaikaromaaneja, ne ovat kunnon rouvapornoa,

sitten Laila Hietamiestä, Maeve Binchyn hyvänmielenkirjoja,

Catherine Cookson- uusi tuttavuus, kokeillaan! Opettajaneiti

kokosi pinon ja lähti lainausautomaateille.

Mutta kuka tulikaan viereiselle automaatille, ellei se mies,

joka oli pilannut hänen vanhempainiltansa arvostelemalla

hänen opetustaan. Ei kyllin hyvää hänen lapsilleen, muka.

Tietysti sillä oli päällimmäisenä Jussi Valtosen Finlandia-

palkittu romaani. Mies laittoi kirjat nurinpäin, mutta

opettajaneiti sai kurkistettua seuraavaa kirjaa sen verran, että

näki sen olevan Jallu Nenosta! Ja eikös sen alla ollut Juha

Vuorinen!

Hymyillen opettajaneiti laittoi kirjat kassiin ja lähti

hankkimaan viiniä ja suklaata.

Varpu Sintonen

50

Olen meri

Olen 18. Suutelen ensimmäistä kertaa. Tyttö on 14.

Jälkeenpäin hän kutsuu minua pedofiiliksi. Seison

hautausmaalla, isäni tuhkia lasketaan maahan kaivettuun

kuoppaan. Olen 26. Olen 16. Lyön veljeäni ja revin häntä

hiuksista. Lopulta ajan hänet pois kotoamme. Kirjoitan

ylioppilaaksi. Epäonnistun mielestäni täydellisesti. Makaan

huutaen maassa. Revin hiuksiani ja haluan vain kuolla. Isäni

makaa päälläni ja yrittää rauhoitella. Olen 23. Olen 13. Minua

aletaan kiusata koulussa. Kukaan ei lyö minua, mutta arvet

ovat ikuisia. Saan koiran. Rakastan sitä enemmän kuin mitään

muuta maailmassa. Koirani kuolee. Lapsuudenkotimme

laitetaan myytiin. Äitini muuttaa kerrostalokaksioon. Käyn

terapiassa kolme vuotta. Olen kirjaston siviilipalveluksessa.

Romahdan ensimmäistä kertaa. Romahdan toisen kerran.

Minusta ja veljestäni tulee läheisiä ensimmäistä kertaa

vuosiin. Äitini täyttää pyöreitä. Hän on 60. Olen 30. Muutan

pois kotoa. Muutan takasin vanhempieni luokse. Istun yksin

merenrannalla ja katson aaltojen lyövän rantaan. Olen meri.

Nimimerkki I. T. T. Tuokko

51

Kauniilla alulla

Herään ensimmäiseen aamuuni kotona Kotkassa. Eilen toin

nyssellä muuttokuormani viimeiset viisi kassia. Tästä alkaa

kasvamiseni kotkalaiseksi, niin kotkalaiseksi kuin

nyssentuomana kykenen.

Prima vista: vastapäisen autokatoksen päällä seisoo mies.

Sehän on raksamies työmaakoppinsa pihamaalla. Akvaario-

oloa hälventääkseni ripustan ikkunaverhot.

Kympin tyttö käy virittämässä puhelinlankani. Tilaan Kymen

sanomat ja sähkön.

Sitten lähden kirjastoon. Olen siellä ennenkin käynyt, turistina

alakerran taidenäyttelyssä. Nyt nousen leveät portaat toiseen

kerrokseen. Saan oman sinivalkoisen kirjastokortin, jota

komistaa upea kotkakuvioinen kaupungin vaakuna. Lainaan

kolme kirjaa. Ulko-oven pielessä riemastuttaa kirjojen

kierrätyskaappi.

Kotimatkalla ostan lipun huomiseen Kymi Sinfoniettan

konserttiin, joka ensikohtaamisessamme tarjoaa mainion

musiikillisen kuntokoulun.

Kotona polku pakkilaatikoiden välissä levenee, kapineet

löytävät sijansa. Illalla lämmitän saunan.

Viikon kuluttua kirjaston auditoriossa tapaa Petri Pietiläisen,

Panu Rajalan ja Juhani Ahon. Loppuviikosta kirjastossa Toivo

Pekkasen Lapsuuteni - elokuva näyttää sitä Kotkaa, josta olen

jäänyt paitsi.

Mutta huomisen Kotkassapa olen pisarana miäkin.

Sinikka Saarto

52

Lukija on aina utelias

Tehtaalla veteraanit kertoivat Meltin kirjallisuuspiiristä- 1930-

luvulla. Uteliaisuuteni heräsi.

Kävelin kirjastoon kyselemään, onko joku Meltti kirjailija.

Varastosta löytyi Kotkan Työväenyhdistyksen 50-vuotisen

toiminnan historia vuosilta 1888 - 1938 ja kirjoittaja oli

Työväenopiston johtaja maisteri Väinö Meltti. Siitä alkoi

harrastukseni paikallisen työväenliikkeen historiaan. Kirjoja

löytyi, lukemiseni löysi uusia alueita. Minusta tuli tutkija, jota

kirjaston kaukolainauspalvelu ystävällisesti avusti.

Kahdeksanvuotiaana aloin vierailla syntymäkylän,

Römpötinmäen pienessä kyläkirjastossa etsimässä satu- ja

seikkailukirjasia. Kirjastotädistä tuli mainio opas ja ystävä

ohjaamaan kasvavaa lukuharrastustani.

Synkkyydestä valoon ja vapauteen

Sotavuodet elin sotatoimialueella vailla koulunkäyntiä, ilman

kirjastopalveluja, ilman kirjoja. Pakollisen työvelvollisuuden

keskellä elämä oli raskasta ja synkkää. Kun evakkopolulla

harhaileva kuusitoistavuotias nuorukainen löysi lokakuussa

1944 Turun kaupunginkirjaston oven, tunsin elämäni

alkaneen toipua kirjojen avulla.

Mukavia runoiltoja

Kirjasto on ollut minulle tietoisuuden kasvattaja, köyhän

työläisen iltayliopisto, maailman laidoille kuljettava ja

kotimaan kulttuuria avartava lähimmäinen. Tavastilan

kyläkirjasto on autottomalle eläkeläiselle lähin kosketus

ihmiskunnan moniarvoiseen sielunmaisemaan.

Nimimerkki Nysä

53

Kivisillan ylittäjä

- Ette taia pojat olla täält Hovarilt? Meripäiville menoss?

Tuulitakkinen persvako kähisi itsensä nuorison pöytään.

- Kirjan kans baariss, sivistynyttä porukkaa. Vähä ku

Remposen Late.

Tunneks Latee?

Helvetin hieno tyyppi.

Asu Pistetaloiss. Siin samass miss oli kirjasto. Istu aina siäl.

Hiton lukenu kaveri.

Se kirjotti joka päivä runon seiloripäivistää,

ku lusi serkkupoikasa tapost.

Ku se pääs linnast

se julkas runot

anto mulle runokirjasa ja sano

”Pena, älä unohda totuutta”

Pirun älykkääst sanottu.

Vippaatteks kaljan? Maksan takasin Meripäivill. Horttolaisen

Kake on mulle kympin pystys.

- Ethän Pena kiusaa nuorisoa, kysyi tyhjiä keräävä kyyppari.

- Meil on täss herrojen kanss HELVETIN hyvä keskustelu

runoilijoist. Älä tähä puutu ku et runoudest mitää ymmärrä.

Myä lähetää koht Meripäiville.

- Oisko Penalla keskipäivän kotikäynnin paikka? Meripäivät

loppu toissapäivänä, etkä näköjään tänäkään vuonna niille

ehtiny.

- Paska! No, ne onkii paremman väen pirskeet. Remposen

Late kävi meripäivill.

Nimimerkki Toni Lestijalka

54

70-luvun harmaita sävyjä

Hovinsaaren kirjaston virkailija kirjoitti ulkomuistista

harmaahapsisen herran asiakasnumeron, 470, korttiin. Herra

470 oli pedanttisuudessaan poikkeuksellinen. Keskiviikkoisin

Suomen kuvalehden luku, lainaksi kaksi klassikkoromaania ja

tietoteos. Kohtelias mutta vähäsanainen herrasmies pakkasi

lainat huolellisesti harmaaseen salkkuun. Joka ainoa

keskiviikko.

Siksi kirjastonhoitaja hämmästyi kun 470 ilmestyi kirjastoon

eräänä perjantaina. Luki Hesaria, notkui romaanihyllyllä

hermostuneesti, poistui lainaamatta mitään. Herra Jackin

ihmeellinen luonne.

Maanantaina 470 palasi kirjastoon ja Jack hyllyyn.

Luvattomasta viikonloppulainasta tuli rutiini, jota jatkui

kuukauden, kunnes 470 kertoi muuttavansa Kotkansaarelle.

Kirjastonhoitaja mainitsi työskentelevänsä uudessa

pääkirjastossa aamupäivisin, joten he tapaisivat.

Viikon päästä pääkirjaston lainaustiskille saapui 470 työntäen

vaimoaan pyörätuolissa. Hän pahoitteli, etteivät he olleet

päässeet Hovisaarella yhdessä käymään kirjastossa kirjaston

oven kapeuden takia. Molemmat lainasivat kirjansa omilla

korteillaan. 470:lla oli tuttu kolmen kirjan pino, vaimolla yksi

kirja. Henry Millerin Kravun kääntöpiiri.

Nimimerkki Kauno Ruunumaa

55

Kirjaelämä

Hei olen Simo ja tykkään hirveästi lukea teidän kirjoja,

ensimmäiset kirjat lainasin kirjasto-autosta joka käy

keskiviikkoisin Mussalossa. Minua jännitti ihan hirveästi, kun

sain oman kirjastokortin, sen jälkeen olen lainannut paljon

kirjoja. Toisella kerralla kävin kotkan kirjastossa, hämmästyin

käydessäni kuinka kivaa siellä oli ja miten iso valikoima oli

tarjonnassa. Samalla käynnillä sain omat tunnukset

automaatti lainaukseen ja sielläkin olen käynyt jo monta

kertaa palauttamassa ja lainaamassa erilaisia kirjoja. Viimeisin

ison asian tarve jolloin oli pakko hakea tietoa kirjastosta oli,

kun vuosi sitten meille tuli kissa (Miisu), halusin saada siintä

paljon tietoa ja sainkin, sillä sain jopa DVD elokuvan eri

roduista ja kissojen käyttäytymisistä sekä paljon erilaisia

kirjoja. Kivaa on myös jos kirjasto-autossa sattuu olemaan

perhetuttavamme Harri työssään, sillä hän on tosi kiva ja

ystävällinen sekä voin aina kysyä Harrilta mitä vain ja aina

saan vastauksen hassuihinkin kysymyksiini.

Simo Hanska

56

Palatsinaukion ristiäisissä

- Pois ikkunoiden luota, voivat hajota, huusi pelastuslaitoksen

mies.

Kairon ikkunasta näkyi läpimärkä, myrskyn raunioittama

meripäiväalue. Satama-altaan vaahtopäissä kellui

metrilakutelttoja. Konstaapeli otti myrskyssä tukea

ylikäytävällä seisovasta Menneisyyden vankien

keikkabussista.

Päivällä oli aurinkoiselle palotorninvuorenpikinikille haettu

kirjastosta Asterixia luettavaksi ja Dostojevskia kalusteeksi.

Rane luki uutisia kännykästään. Putin pitäisi Palatsinaukion

kemiallisesti aurinkoisena jälkeläisensä ristiäisjuhlassa.

Asiantuntijat pitivät sään peukalointia riskinä.

Ohrapirtelön ramaisemana oikaisin nurmikolle. Heräsin

Ranen tönimiseen.

- Kato taivasta mennään jonnekin sisään.

Satamakadulla poliisi ohjasi ihmismassaa sisätiloihin.

Hirmumyrskyvaroitus.

Tunnelma Kairossa oli hiostava. Yrmeä naistarjoilija oli

eristänyt baarin nurkkaan tatuoidun paidattoman

kaksipromillisen, jonka hartioilla oli käärme. Käärmemies

olisi halunnut lohduttaa paraatityttöä, joka itki myrskyyn

kadonnutta kaveriaan.

Turvauduin pöydänalustorkkuihin, vaikka paraatitytön

kengänkärki kolhi selkääni.

- Herää nyt, helvetti!

Rane heilutti pääsylippuja. ”Meripäiväareena, Menneisyyden

vangit”. Selkääni painoi puunjuuri ja takaraivoa Karamazovin

veljekset. Oksistosta häikäisi ilta-aurinko.

Palotorninvuorellakin vallitsi ristiäissää.

Nimimerkki Marko Buchmann

57

Kirjastotoimintaa Kotkan Hietasessa

Enzo-Gutzeit Oy ylläpiti koululaitosta ja kirjastoa. Yhtiö

rakensi saaren asuintalot sekä koulurakennuksen. Kirjasto

toimi koulun liikuntasalissa, yhtenä iltana viikossa, hoitajana

opettaja Hulda Suomalainen. Varmaa tietoa kirjaston

perustamisesta minulla ei ole. Joskus 1800-luvulla?

Omat muistoni ovat 1938 alkaen, jolloin muutimme

Hietaseen.

Kirjasto toimi punasen pytingin kammarissa, avoinna joka

päivä hoitajana neiti Lilja Ahvenainen. Hän oli aikaisemmin

Enzo-Gutzeitin konttoristi. Pytingit olivat vain punaisia tai

keltaisia omissa riveissään. Näin asukkaat tunnistettiin.

Osoite oli vain Kotka Hietanen.

Nuoruusajan lukumuistoni

Nuorena en saanut lukea. Äidillä oli tapana sanoa ”meillä ei

lörötöksiä lueta siivoa ruokakomero”. Kävin salaa kirjastossa,

luin myös salaa. Anni Swanin Iiris Rukka oli suosikkini.

Kun kaupunki otti Hietasen koulun virallisesti oma

koululaitoksensa piiriin, tuli kirjastosta samalla

kaupunginkirjaston sivukirjasto.

Kirjastotalo on nyt kulttuurin kehto. Täytän 85 v käyn luovan

kirjoittamisen kurssilla. Nuorena en saanut lukea. Nyt

vanhana saan henkistä virkistystä kirjaston tunnelmasta.

Airi Viitanen

58

Kaikki alkoi siitä kun

- Mies tuli pellolle reppu selässä ja kuoli. Mitä hänellä oli

repussa? kysyi luentonsa alustukseksi Kotkassa vieraileva

lisensiaatti. Me Kotkan kaupungin esimieskurssilla

opiskelevat virkamiehet ja – naiset aloimme arvailla.

Vieressäni auditoriossa istui silloinen kaupunginkirjaston

musiikkiosaston esimies Janne, mutta eipä vaan hänkään

tiennyt.

Lopulta minulle tuli oivallus: - Aukeamaton laskuvarjo!

Lisensiaatti hymyili ja hyväksyi vastauksen. Hän selitti,

kuinka asioita kannattaa lähestyä eri suunnista eikä jämähtää

omiin ennakkoasenteisiinsa. Pellolle voi tulla ylhäältäkin.

Luento oli mielenkiintoinen ja jäin kirjaston kahvioon

juttelemaan Jannen kanssa. Kyselin häneltä, mistä tuollaisia

vitsikkäitä viisauksia voisi vielä ihan itsekseen lukea, ja Janne

lupasi etsiä sopivaa kirjaa asiaan liittyvältä osastolta, mutta

sitä ennen hän esitteli minut viehättävälle naiselle.

Riikka oli tullut Kotkaan Kymi Sinfonietan toimitusjohtajaksi.

Keskustelimme pitkään Riikan kanssa kahdestaan. Hän lupasi

tulla mukaan suunnittelemaani runomatineaan lausumaan ja

soittamaan viulua.

Koulutuspäivästä tuli täydellinen, kun Janne toi kahvioon

haikailemani kirjan.

Antero Marjakangas

59

Luku 6

Hovinsaaren kirjasto 1953

60

Karhulan kirjasto

Kuin kertomus sokeudesta kiiruhdan kaatosateessa hitaasti

mitään näkemättä kanjonin yli kohti Karhulan kirjastoa. Olen

kulkenut tästä lukemattomia kertoja. Takanani on Ricardo

Reisin viimeinen vuosi ja nyt haluan lukea kaikkien nimet

tässä yksinäisyydessäni.

Katseeni kiinnittyy kirjastosta tulevaan, kuin nälkäkuoleman

partaalla olevaan laihaan mieheen. Hän puristaa tiukasti

vasten kehoaan vanikan palat, kuin suojatakseen löytönsä

vettyvältä sateelta. Saavuttuani kirjaston portaikolle, etsin

selkärepustani kirjettä jonnekin. Löydän vain sinun kirjeesi.

Puolituttu ruusun nimeä kantava nainen kertoo minulle

vanhasta miehestä joka luki rakkausromaaneja sekä yläkerran

paperitalo näyttelystä. Ohi kävelevät kirjaston henget

mukanaan kertomus näkevistä. Nousen portaat ja pelastan

poistomyyntihyllystä makeisrasian, ilmaiset monot, hiiriä ja

ihmisiä sekä myöhempien aikojen pyhiä kirjoja. Vieressäni

oleva nainen nappaa hiljaisen tytön käteensä ja ojentaa

yllättäen ilman ennakkovaroitusta elämän käyttöohjeen.

Karhulan kirjasto on minulle pieni suklaapuoti, päivän talo,

yön talo, oikea maisema, toinen minä täynnä julkisia

salaisuuksia.

Nimimerkki Epätavallinen lukija

61

Myöhässä

Aina myöhässä. Saamattomuuttani en uusinut lainoja

ajoissa. Sen olisi voinut tehdä helposti netissä, Kyyti-

palvelussa, johon minulla on tunnukset, mutten tehnyt. Nyt

saan maksaa. Olisiko pitänyt odottaa Lainan päivää, kun

kirjat saa palauttaa ilmaiseksi? Siihen olisi monta kuukautta,

liian pitkä aika kieriskellä syyllisyydessä. Käännyn

risteyksestä Kirkkokadulle. Siinä se on, tuttu tasakattoinen

rakennus. Nousen portaat ylös. ”Hei”, kuiskaan tuskin

korvinkuultavasti, sillä kirjastossa on oltava hiljaa. Ojennan

kirjat virkailijalle, joka tervehtii normaaliäänellä. ”Olin

reissussa”, katson velvollisuudekseni selittää. Miksi minun

pitää selittää, aikuisen ihmisen? Myöhässä ovat, entä sitten?

Hävettää silti. Virkailija vetää kirjat lukulaitteen yli. ”20

senttiä.” Minulla on viisikymppinen. Onkohan sillä antaa

takaisin? Miksen ymmärtänyt varata pienempää mukaan?

Onneksi vaihtorahaa sentään löytyy. Sakot on maksettu ja

omatuntopuhdistettu, sitten hyllyjen väliin valitsemaan uutta

luettavaa. Poimin pari kirjaa mukaani. Ensi kerralla palauta

lainat ajallaan, niin olen muistaakseni vannonut ennekin.

Nimimerkki Appelsiini

62

Oli synkkä ja myrskyinen yö, aloitti Tenavien Ressu

kustantajien hylkäämän kirjansa. Kirjastomme

Suosittelemme - telineen kirjat ovatkin alkaneet erilailla.

Tulitikku räsähti ja lepattava valo hehkui kuorma- auton

kuljettajan kasvoilla.

(Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet)

Alif lam min. Olipa kerran talo, jota sanottiin moskeijan

taloksi.

(Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä)

Eräänä marraskuun yönä pian kolme vuotta sitten puhelin soi

hallissa.

(Kjell Westö: Lang)

Mummoja oli kolmea eri päälajityyppiä ja lisäksi

alkuperäismummolaji.

(Terttu Lensu; Mummo vastaan muu maailma)

Suomalaisten mahtavin vihollinen on synkkyys,

surumielisyys, pohjaton apatia.

(Arto Paasilinna: Hurmaava joukkoitsemurha)

Sauna sai alkunsa, kun jumala oli puurtanut

maailmaluomistöissään kuusi päivää.

(Saunakirja)

Vain muutama päivä sen jälkeen kun saarelaiset rantautuivat

Loviisaan, Idaa ja Sannaa kohtasi onni.

(Irja Sinivaara: Kevään hämärä)

Vastaanoton tyttö kuvasti paikan sisustustyyliä, hän oli

ihmissomiste, joka täsmälleen sointui ympäristön hillittyyn,

melkein karuun tyylikkyyteen.

(Peter Mayle: Saaliina Cezanne)

Kaikkia Godervillen ympäristössä olevia teitä pitkin oli

maalaisia vaimoineen tulossa kauppalaan.

(Guy de Maupassant: Valitut novellit)

63

Syyskuun lopulla 1970, vähän ennen kuin astuin virkaani

itäenglantilaisessa Norwichin kaupungissa, Clara ja minä

lähdimme etsimään asuntoa.

(W. G. Sebald: Vieraalla maalla)

Kärsimys teki minusta surullisen ja synkän.

(Yann Martel: Piin elämä)

Nii se on et laske päiv ja nousse päiv ja väliin tule öit…

(Heli Laaksonen: Pulu uis)

Marja Lavi

64

Toivo Pekkanen puhui Kotkan Kaupunginkirjaston 75 -

vuotisjuhlassa.

Olin silloin kolmevuotias poika. Isä lainasi kirjastosta kirjoja,

joita luki iltaisin perheelle ääneen.

Muutettuamme Metsolasta Kotkansaarelle tutustuin isän

mukana kirjastoon. Muistan, että pysähdyimme hetkeksi

Kotkan poika- patsaan vierelle ennen kirjastoon menoa, joka

oli kaupungintalossa: lastenosasto toisessa kerroksessa ja

aikuisten kirjat katutasossa.

Vartuttuani kävin kirjastossa yksin. Tykkäsin kirjoista.

Koton makailin kirjahyllyjen edessä ihaillen kirjojen kauniita

selkiä. Nuorukaisena minä vierailin kirjastossa yhtä usein

kuin meren rannalla. Kirjojen lukeminen avasi minulle uusia

väyliä maailmaan, aloin valikoida kirjoja ja luin paljon.

Pekkasen lapsuuteni

Kirja on kuin satamalaituriin töijätty rahtilaiva. Kirjan

kirjoittaminen tervehdytti Toivo Pekkasta myös

aivohalvauksen aiheuttamista muistikatkoista. Minulle

Lapsuuteni - kirjan lukeminen on aina merkinnyt nostalgista

matkaa kotikaupungin historiaan.

Kirjaston 135–vuotisjuhlavuotena ostin kirpputorilta

Pekkasen alkuperäiskirjoituksia.

Kahdellakymmenellä eurolla. Nehän ovat mittaamattoman

arvokkaita, ajattelin kun tutkin käsialaa. Sattuma teki minusta

onnellisen. Mitähän käsikirjoituksille teen?

Pekkanen puhui: ”tämä kirjasto on ollut se henkinen kenttä

jossa itsekasvatukseni ratkaisevat vaiheet on suoritettu”.

Nimimerkki Porturus

65

Tähän on tultu

Näkö heikkenee

peilit samenevat

valokuvat valehtelevat

vuodet viiltävät vakonsa

vanhuus saapuu sukkasillaan

vähitellen vähätellen

Nyt voin myöntää muuttuneeni

tänään olen enemmän

muistutan vain vähemmän.

Opin lukemaan vasta toisella luokalla, mutta siitä alkaen olen

tehnyt sitä aina tilaisuuden tullen, lainannut kirjoa ensin

koulukirjastosta ja sitten kirkonkylän kirjastosta. Suosikkejani

olivat Pertsa ja Kilu- sarja, Tarzanit ja Zane Greyt, mutta

oikeasti oli jo silloin kaikkiruokainen.

Kun aikuinen esikoiseni kirjoitti yliopistoesseessään, että

”isäni luki alituisesti minulle, kaikkea sopivaa Kiplingistä,

Kivestä ja Twainista Raamattuun. Hän kertoi tapahtumia

kaukaisesta Intian viidakoista ikävystyneen

toimistotyöntekijän kätketyllä innostuksella ja voi yhä kuulla

käärmeen sihisevän äänen ja mustan pantterin pehmeän

murinan.”

Niin siitä paikasta ilmoittauduin halukkaaksi lukijaksi

Otsolan sivukirjastoon ja sain pestin perjantaiaamuiksi ensin

Otsolaan ja sitten Tavastilaan. Siinä sivussa keräsimme

vaimoni kanssa lähes tuhat allekirjoitusta vastustamaan

näiden sivukirjastojen lakkauttamista.

Enää sellaista ei tapahdu, vai tapahtuuko?

Nimimerkki Isäpappa

66

Kirjastokoti kutsui kulkijaansa

Kuulin kirjaston kutsun. Kannat kopisten kiipesin kutsua

kohti. Kadun kolina kaikkosi kuulumasta korviini.

Kyyristelin, kurkottelin kirjojen kuisketta kuunnellen.

Koskettelin kirjojen kansia. Koko kirjon kohtasin: kopeita

kovakantisia, kauniisti käsiteltyjä kuin koppakouran käsissä

kovia kokeneita . Kurkistelin kuvakirjaa Kalkutan kaduilta

kertovaa. Kaukokaipuuni katosi. Katovuodet, kirkkotaide,

kivilajit, kartastot, kielioppi, kissanhoito, kaikki kuuluu

kirjastoon. Koko kirjakavalkadi käsissäni kääntyili.

Kertomusten kerroksista kohtasin kultaisen kuvakielen.

Kaksin käsin kaappasin kuusi kirjaa kainalooni. Kyllä kelpaisi

kohta kokea kimppakivaa kirjojen kanssa kotona.

Kirjastokortti kukkarossa kannusti kuluttamaan kulttuuria,

koskaan kylliksi kokien .

Keveästi kuin kevät-keiju kuljin kohti kahvilaa. Kaiken

kruunasi kermapulla kera kyytipoikana kulautettu kuuma

kahvi. Kyllä kelpaa kirjastossa kyläillä. Kirjaston käyttäjä

kumartuu kukkien kera kiittämään Kotkan kirjastoa.

Sirkka Koho

67

Kirjastokokemuksia

Olin 7-vuotias ja juuri oppinut lukemaan koulussa. Äitini

osti minulle kirjakaupasta Peppi Pitkätossukirjan. Ihmeteltiin,

mistä saataisiin tarpeeksi kirjoja lukuintooni. Mummoni keksi

viedä minut kirjastoon. Lainasin innokkaasti kirjoja koko

lapsuuden ja nuoruuden. Muistan Astrid Lindgrenin, viisikko

– ja salaisuussarjat ja paljon muuta. Jules Verneäkin luin.

Vähän isompana tyttönä aloin ahmia dekkareita. Agatha

Christie oli Maria Langin kanssa suosikkikirjailijoitani. Sitten

löysin runot. Maaria Leinonen oli lempikirjailijani. Luin myös

Nobel-kirjailijoiden teoksia ja maailmahistorian klassikoita.

Myöhemmin lukuinnostukseni taantui henkisten kykyjeni

myötä ja tyydyin vain uskonnollisiin kirjoihin. Tasaannuin ja

rauhoituin lukuinnossani. Yhä edelleen haaveilen, että voisin

saada käsiini kaikki kiinnostavat kirjat ympäri maailmaa.

Lukeminen avartaa ja antaa uusia näkyjä. Joka joulu lainaan

jotakin pyhiksi. Viimeiseksi luin Siekkisen Raijan novelleja. Se

piristi kummasti. Kotipaikkakunnan kirjailijaa muistetaan

vielä kuoleman jälkeenkin. Lukuinto on hyvä olemassa ja

joskus sen myötä voi löytää myös jopa uuden ammatin.

Päivi Tenhunen

68

Kirjaston ystävän ohdakkeinen alkutaival

Hankittuani lukutaidon isosiskon aapisen avulla, pääsin

mukaan lainakirjastoon. Löysin paljonkin kiehtovaa luettavaa,

mutta kirjastonhoitaja mutisi pöytänsä takaa, että saa lainata

vain yhden kirjan jos ei osaa lukea. Pelkäsin yrmeää ukkoa

enkä kyennyt kertomaan osaamisestani.

Seurasin kiinnostuneena virkailijaa. Kirjan takakannen

sisäpuolella oli taskussa kortti, johon hän merkitsi

lainastokorttini numeron ja pani lappusen kortistolaatikkoon.

Hän leimasi palautuspäivämäärän toiseen korttiin, jonka pani

takakannen taskuun. Oivalsin, että haluan aikuisena

kirjastonhoitajaksi leimailemaan ja tekemään merkintöjä.

Lukisin kaiket päivät.

Kotona luin tarinan ja kipitin takaisin lainastoon. Setä silmäili

tuikeasti lasiensa yli: ”Ei tänne saa tulla samana päivänä

uudestaan”. Laahustin kotiin. Ei ollut lukemista ja

tulevaisuudensuunnitelmani olivat murskana ammattitoverin

tylyyden tähden.

Mielipahan lieventämiseksi sain juosta kirjakauppaan. Siellä

harmitti myyjän kärsimätön pälyily, kun ostopäätös kesti

kauan. Kotimatkalla päätin perustaa oman kirjaston. Laatisin

luettelon kaikista kirjoistani. Pikkukoira oli niistä

ensimmäinen.

Huomenna voisin mennä uudestaan kirjastoon.

Tytti Riita

69

Miklaksen, 2,5v, ensimmäinen kirjastoreissu mamman

kanssa. Maaliskuu 2015, Kotkan-saareen kaupunginkirjasto

- Nyt mennään kirjastoon…

- Mikä se on?

- Se on toi iso rakennus, siellä on paljon kirjoja

- Miks?

- Ihmiset haluaa lainata

- Mitä lainata

- Kirjoja

- Missä se laina on, minne ne kirjat menee?

- Tossa on tätejä, ne antaa kirjoja, lapset ja aikuiset voi viedää

ne kotiin ja lukea ja sitte ne pitää tuoda takaisin

- Miks?

- Ne on kirjaston

- Mitkä?

- Ne kirjat

- Mikä toi on?

- Semmonen kone, jonne voi laittaa kirjoja, kun ne tuo kotoa,

ne menee hihnalle ja tipahtaa laatikkoo

- Emmiä tuo mun kirjoja, ku toi kone vie muuten ne

- Ei se sun omia kirjoja vie, ne on kotona hyllyssä.

- Mitä tyttö tekee?

- Hyppii

- Miks?

- Se on ilonen, ku täällä on leikkipaikka lapsille. mene tytön

kans hyppimään

- Empäs

- Voiko, mamma, ton kirjan ottaa?

- Voi, mamma lukee sen sulle, tule tähän viereen

- ”Kylän kello oli lyönyt…”

- Mamma tullaanko toisena päivänä taas?

Maritta Tinkanen

70

Luovuuden liputus

Kun 33 vuotta sitten tulin lainaajana Karhulan kirjastoon,

eteisaulassa leijui suuren taidetapahtuman lemu, johon oli

sekoittunut aavistus heinänhajua ja pyykin tuoksua. Oli

rohkaisevaa ja vapauttavaa havaita, ettei mikään luonnollinen

ole liian arkista sille, joka laittaa kirjastossa esille muutakin

kuin kirjoja.

Narulle ripustetut mummon pitkäpunttiset viestittivät

emansipatorisesta pyrkimyksestä vapautua äiti-myytistä. Jos

pöksyt koetaan kahlehtiviksi tai liian suuriksi, ne pitää riisua

ja ripustaa esoteerisesti näytille. Tärkeimpänä

katseenvangitsijana eksisteerasi kuitenkin kuiva heinäkasa,

joka tapikkaan seipään ympärille kietoutuneena vei ajatukseni

suoraan asiaan. Heinälatoromantiikka ei ollutkaan vielä ohi.

Hymyilin ja puikkelehdin narun ali hakemaan Päätalon

uusinta romaania hyllystä. Kotkassa niin kuin muuallakin

tarvitaan tuulettajia ja liputtajia. Kaikkihan on taiteessa

luvallista. Kyllä voi tehdä keisarillisen vaatetempun:

esteettinen, kosmeettinen, syvyyspsykologinen ja romanttinen

aspekti mahtuu myös kirjastoon. Tajunnanvirtatekniikkaa

pitää käyttää häikäilemättä hyväksi.

Kirjastonhoitajaa nauratti, kun vien Päätalon romaanin

lainaustiskille. Oliko hän myös ajatustenlukija…

Nimimerkki Kriitikko

71

Kellarin kutsu

Heräsin hikisenä. Puistelin vastenmielisen painajaisen

kauemmas. Huuhdoin juustoleivät veriappelsiinimehulla.

Purskutin hampaat, tyrkkäsin jalat farkkuihin. Pusero pisti

hanttiin. Repäisin laukun kainaloon, puristin auton avaimia

nyrkissäni. Fiat yskähteli.

Kellervä kirjastolaatikko voihki yksinäisyyttään.

vahtimestarin naama päilyi lasin läpi, suu venähti

haukotukseen. Ovi napsahti raolleen.

Laukaisin nahkaisesti: Kellariin! Ynähti, mikä kiire sinne?

Tallusti verkkaisesti, narisutti palo-ovea, vitkutti valoa.

Lehdet murjottivat vaitonaisina. Riuhdoin pinosta toiseksi

alimman. Vuosi 1945, alkupuoli. Rojautin kansion pöytään,

loikkasin yli alkukuukausien, kuiva paperi räpisteli vastaan.

Toukokuun 4., 5., 6.! Ja seitsemäs: Etusivulla evakot vaelsivat,

venäläiset juhlivat Berliinissä, Mussolini ahmi Afrikkaa.

Seuraava aukio läiskähti auki, kuoleman ristit juoksivat

tasarivissä. Hautaustoimisto Hertzen, kolonialtavaroita,

imettäjää etsitään, vuokrataan parihuoneet kaivolla,

talvenylistä koivuhalkoa.

”Annetaan vastasyntynyt tyttölapsi, pitovaikeuksien tähden.

Ei kantakirjaa, tummatukkainen, syö vähän. Vielä

keskeneräinen. Tee tästä mieleisesi! Vastaukset pikaisesti tl.

kontt. nimim. Vahinko vain”

Ampaisin veri kohisten ulos.

Nimimerkki Salaisuus

72

Kirjat osana elämääni - siis matka kirjastoon ja takaisin

Monien ensimmäinen sana on tavallisesti äiti. Minun oli kirja.

Meillä on aina ollut paljon kirjoja joita halusin äitini minulle

lukevan. Kun nelivuotiaana opin lukemaan itse aloin

huomioida äidin väsyvän lukemiseen ja hän yritti tiivistää

tarinaa siinä onnistumatta. Niin päädyimme kirjastoon, josta

löytyi aina jokin uusi hieno kirja. Vuodet kuluivat, minä

kasvoin ja ahmin teoksia. Mainitaan Harry Potterit, Tolkienin

teokset ja Narnia. Kaikkea aina klassikoista uutuuksiin. Luen

nopeasti ja paljon ja kerään tietoa. Kirjat ovat edistäneet omaa

kirjoitusharrastustani, lohduttaneet vaikeina aikoina,

kehittäneet mielikuvitusta. Suoritin työharjoitteluakin

Kirjastossa. Työ on oikeasti monipuolista ja kiireistä vaikka

toisin luulisi. Tapahtumat, kirjavarasto, kahvio. Kirjoja

valitessa viettämäni tunnit. Tuttu henkilökunta. Kaikki

kirjastossa. 16 vuotta on lyhyt aika 135 vuoteen verraten,

mutta minulle se on ollut korvaamattoman tärkeää. Kiitos.

Suvi Tanskanen