Review – tutkielma / Johanna Matikka / Tampereen yliopisto 16.5.2016

Vanhempien käyttämä kuritusväkivalta Suomessa tutkimusten valossa 2006–2016

2

Sisällys 1. JOHDANTO ............................................................................................................................... 3

2. KESKEISET KÄSITTEET ......................................................................................................... 4

2.1 Lapsen oikeudet ..................................................................................................................... 4

2.2 Kuritusväkivalta .................................................................................................................... 5

2.3 Kasvatus, tavat ja tavoitteet .................................................................................................... 8

3. TUTKIMUSTEHTÄVÄ, AINEISTO JA ANALYYSI .............................................................. 10

4. KURITUSVÄKIVALLAN VÄKIVALLAN YLEISYYS.......................................................... 11

5. VANHEMPIEN PERUSTELUT, SYYT JA RISKITEKIJÄT ................................................... 15

6. VIRANOMAISET JA KURITUSVÄKIVALTA ....................................................................... 18

7. JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ..................................................................................... 20

8. LÄHTEET ................................................................................................................................ 22

3

1. JOHDANTO

Olen työskennellyt vuodesta 2013 lähtien Ensi- ja turvakotien liiton Kannusta minut vahvaksi! –

hankkeen suunnittelijana. Hankkeen juuret ovat kansallisessa Älä lyö lasta! toimintaohjelmassa.

Kannusta minut vahvaksi! – hankkeen (2013–2016) tavoitteena on ehkäistä ja vähentää lapsiin

kohdistuvaa kaltoinkohtelua ja kuritusväkivaltaa.

Sosiaali- ja terveysministeriö asetti vuonna 2009 työryhmän laatimaan ehdotuksen lapsiin

kohdistuvan kuritusväkivallan ehkäisemiseksi ja vähentämiseksi (STM 2010, 3). Toimintaohjelma

nimettiin: Älä lyö lasta! Kansallinen lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan vähentämisen

toimintaohjelma 2010–2015. Työryhmä kuuli ehdotusta kootessaan eri alojen asiantuntijoita mm.

kansalaisjärjestöistä, uskonnollisten yhteisöjen edustajia sekä viranomaisia. Ensi – ja turvakotien

liitto oli yksi sisältöä tuottava asiantuntijataho, joka osallistui toimintaohjelman mietintöön.

Työryhmä kuuli myös lapsia toteuttamalla kuritusväkivaltaa koskevan kyselytutkimuksen lapsille ja

nuorille vuonna 2010. (STM 2010, 8.)

Vanhempien asennetta kuritusväkivaltaa kohtaan on Lastensuojelun Keskusliiton toimesta seurattu

taloustutkimuksen tekemän kyselyn tulosten pohjalta vuodesta 1981. Ennen vuoden 1984

lakimuutosta ruumiillisen kurituksen hyväksyi miehistä 52 % ja naisista 44 %. Lakimuutoksen

jälkeen vuonna 1985 ainoastaan naisten asenteet kuritusta kohtaan olivat muuttuneet n. 10

prosenttia kielteisimmiksi. Yhdeksänkymmentäluvulla kyselytutkimusta ei toteutettu. Seuraavan

kerran asenteita kartoitettiin vuonna 2004, jolloin miehistä kurituksen hyväksyi 45 % ja naisista 23

%. 2000-luvulla kysely on toteutettu vuosina 2006, 2007, 2012 sekä vuonna 2014, jolloin

lakimuutoksesta tuli kuluneeksi 30 vuotta. Asenteet ovat 30 vuoden aikana tasaisesti kääntyneet

kielteisimmiksi, miehillä jonkin verran naisia hitaammin. Viimeisimmän vuonna 2014 tehdyn

kyselyn pohjalta ruumiillisen kurituksen hyväksyivät miehistä 21 % ja naisista enää 8 %. (Sariola

2014, 5.)

Asenteet ruumiillista kuritusta kohtaan ovat tiukentuneet mutta käytäntöön asti muutos ei vielä ole

juurtunut riittävästi. Äideistä huomattava määrä; 44 % kertoo kurittaneensa lastaan fyysisesti

(Ellonen 2012, 83). Huolimatta väkivallatonta kasvatusta tukevasta lainsäädännöstämme ja

vanhempien tiukentuneista asenteista kuritusta kohtaan, lapsen oikeus väkivallattomaan

kasvatukseen ei toteudu. Tässä tutkielmassa tarkastelen vanhempien lapsiin kohdistamaa

kuritusväkivaltaa, viimeisen kymmenen vuoden aikana tehdyn tutkimuksen valossa ja pyrin

4

selvittämään kurituksen yleisyyden lisäksi sen taustalla olevia syitä. Miten vanhemmat perustelevat

väkivallan käyttöä ja mitä mahdollisia muita syitä tutkimukset nostavat esiin.

2. KESKEISET KÄSITTEET

Käsittelen teoriaosuudessa kuritusväkivaltaa lapsen kaltoinkohtelun muotona, lapsen oikeuksia ja

lopuksi kasvatusta. Lapsen oikeudet nousevat teemassa esiin siksi, että väkivallan ollessa kyseessä

nousee esiin kysymys lapsen oikeusturvasta. Lapsen oikeudet eivät itsestään selvästi toteudu,

johtuen lapsen heikommasta asemasta suhteessa aikuiseen minkä vuoksi niitä tulee aikuisten

toimesta aktiivisesti edistää. Kuritusväkivaltaa tarkasteltaessa tullaan väistämättä myös

kasvatuskysymysten äärelle. Joudutaan pohtimaan sitä mikä on myönteistä, hyvää ja väkivallatonta

kasvatusta. Kehittyvän aivotutkimuksen ja resilienssi-tietoisuuden myötä lapsen ja vanhemman

välisen vuorovaikutuksen laatu eli suhde on noussut kasvatuskeskustelun keskiöön.

2.1 Lapsen oikeudet

Väkivallaton elämä on jokaisen ihmisen perusoikeus. Lapselle kuuluvia oikeuksia löytyy

suomalaisesta lainsäädännöstä useista eri laeissa. Suomalaiseen lainsäädäntöön ja

viranomaistoimintaan vaikuttavat myös kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Lapsen oikeuksien

sopimus on ratifioitu Suomessa vuonna 1991 ja on näin ollen Suomessa lainvoimainen. Maailman

laajin ratifioitu ihmisoikeussopimus kieltää mm. kaiken väkivallan käytön myös henkisen, lasten

kasvatuksessa (artikla 18). Silti sopimusmaista vain murto-osa on kieltänyt kuritusväkivallan käytön

omassa lainsäädännössään; Suomi vuonna 1984, Ruotsi vuonna 1979, Tanska vuonna 1997 ja Saksa

vasta vuonna 2000.

Lapsen oikeuksien sopimus ei syrjäytä muuta kansallista lainsäädäntöä vaan pyrkii täydentämään ja

tarvittaessa parantamaan lasten asemaa sopimusvaltiossa sekä ohjaamaan valtion omien lakien

tulkintoja lapsen kannalta edullisimpaan suuntaan. Sopimus on kokonaisuus ja sen ytimessä olevaa

lapsen edun toteutumista voidaan arvioida kestävästi vain jos sopimusta tarkastellaan

kokonaisuutena (Hakalehto-Wainio & Nieminen 2013, 30–33). Sopimuksen neljä yleisperiaatetta

ovat syrjimättömyys (artikla 2), lapsen edun huomioiminen (artikla 3), oikeus elämään ja

kehittymiseen (artikla 6) sekä lapsen näkemysten kunnioittaminen (artikla 12). Nämä neljä

yleisperiaatetta muodostavat sopimuksen tukijalat.

5

Lapsen oikeuksien sopimuksen noudattamista valvoo YK:n lapsen oikeuksien komitea. Sopimuksen

allekirjoittaneet valtiot raportoivat komitealle lapsen oikeuksien toteutumisen tilasta viiden vuoden

välein. Lapsijärjestöjen moraalinen tehtävä on valvoa lapsen oikeuksien toteutumista kansallisella

tasolla. Järjestöt kokoavat oman raporttinsa virallisen maaraportin rinnalla, millä pyritään saamaan

selville asetettujen tavoitteiden ja käytännön toteutuksen välisen suhteen todellinen tilanne.

Epäkohdista maat saavat komitealta huomautuksia ja suosituksia epäkohtien parantamiseksi. Yksi

toistuva huomautus Suomelle on ollut sopimuksen huono tunnettavuus niin viranomaisten kuin

kansalaistenkin keskuudessa. (Hakalehto-Wainio & Nieminen 2013, 42–47.)

Suomen perustuslaki takaa lapselle mm. oikeuden yhdenvertaiseen kohteluun ja oikeuden vaikuttaa

itseään koskevissa asioissa (6§). Perustuslain lisäksi on useita muita lakeja, joissa säädetään lapsiin

liittyvistä asioista ja lasten oikeuksista. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta antaa ohjeita

siitä, kuinka lasta tulee hoitaa ja kasvattaa sekä kuinka huoltajan tulisi kuulla lasta ennen kuin tekee

tätä koskevia päätöksiä (1§ ja 4§). Lastensuojelulain tarkoitus on turvata lapsen oikeus turvalliseen

kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Lain

keskiössä on lapsen oikeus tulla kuulluksi ja vaikuttaa häntä koskeviin päätöksiin.

Lapsen oikeuksien sopimuksen vakavasti ottaminen haastaa lasten ja vanhempien välillä olevan

perinteisen autoritaarisen suhteen. Vanhempien oikeutta lapsen kasvatukseen voidaan pitää lasten

oikeuksien toteutumisen välikappaleena, minkä avulla lapsi saavuttaa kyvyn määrätä itsenäisesti

asioistaan täysi-ikäiseksi tultuaan. (Hakalehto-Wainio & Nieminen 2013, 22–30.)

2.2 Kuritusväkivalta

Kuritusväkivalta on toimintaa, jolla aikuinen pyrkii fyysistä ylivoimaa käyttäen aiheuttamaan

lapselle kipua tai epämukavan olon mutta ei fyysistä vammaa, rangaistakseen tai säädelläkseen

lapsen käyttäytymistä. (STM 2010, s 16.)

Kuritusväkivaltaa ei ole lapsen rajoittaminen tai estäminen voimaa käyttäen silloin, kun ei pyritä

aiheuttamaan eikä aiheuteta lapselle kipua. (STM 2010, 37.)

Kuritusväkivalta on Lastensuojelun keskusliiton lanseeraama käsite vuodelta 2006. Käsitteellä

halutaan viestiä selvästi, että ruumiillinen kurittaminen, mikä on perinteisesti mielletty

6

kasvatukselliseksi kurinpidoksi, on väkivaltaa (Sariola 2007, 7). Tukkapöllyt, luunapit, lapsen

pelottelu, nimittely, haukkuminen ja vanhemman symbolinen aggressio, kuten tavaroiden

paiskominen, huutaminen ja kiroilu ovat arkisia tapahtumia, joita ei aina tunnisteta väkivallaksi

(STM 2010, 18). Kannusta minut vahvaksi! hankkeessa tehdyn työn myötä tunnistan

kuritusväkivallan kasvatukseen liittyväksi ilmiöksi, josta jatkossa käytän synonyyminä myös

termejä kasvatusväkivalta tai kasvatuksellinen väkivalta. Kuritusväkivalta viittaa ruumiillisen

kurituksen termiin, johon asennetutkimuksen mukaan vanhemmat suhtautuvat nykyään hyvin

kielteisesti. Tukkapölly ja luunappi ovat lieviä väkivallan tekoja, joita aikuiset eivät aina miellä

väkivallaksi. Tästä syystä kasvatusväkivalta käsitteenä tavoittanee arkikeskustelun kuritusväkivalta

termiä paremmin.

Kasvatuksellinen väkivalta asettuu temaattisesti lasten kaltoinkohtelu sateenvarjokäsitteen alle.

Kaltoinkohtelu sisältää fyysisen ja henkisen väkivallan lisäksi lapsen fyysisten, emotionaalisten ja

sosiaalisten tarpeiden laiminlyönnin, väkivallalle altistumisen, lapselle sepitetyn tai aiheutetun

sairauden (Münchhausenin oireyhtymä) sekä seksuaalisen hyväksikäytön ja seksuaalisen väkivallan

ilmiöt (Kivitie-Kallio & Söderholm 2012, 16).

Kasvatuksellinen väkivalta voi muodoiltaan olla lähes mitä tahansa kaltoinkohtelun ilmiöön

kuuluvista käsitteistä, joita hyödyntäen aikuinen pyrkii ohjaamaan, muuttamaan tai lopettamaan

lapsen epätoivottua käytöstä. Kasvatuksellinen väkivalta erottuu väkivallasta nimenomaan aikuisen

kasvatuksellisen intention kautta (STM 2010, 16).

Alla oleva nelikenttä (kuvio 1) kuvaa lapseen kohdistuvaa fyysistä väkivaltaa ja fyysistä

laiminlyöntiä sekä henkistä väkivaltaa ja henkistä laiminlyöntiä. Näitä kaikkia muotoja aikuinen voi

käyttää rangaistakseen tai ”opettaakseen” lasta toimimaan aikuisen toivomalla tavalla. Psykologinen

kontrolli viittaa mm. tapaan, jolla aikuinen ohjaa lasta esimerkiksi sanomalla tälle, että se miten

lapsi toimii saa aikuisen häpeämään ja epäämään rakkauttaan lasta kohtaa. Jäsennys on Ensi- ja

turvakotien liiton Kannusta minut vahvaksi! – hankkeen tuotos kasvatuksellisen väkivallan ilmiöstä.

Jäsennyksen pohjalla on käytetty Lapsen kaltoinkohtelu teosta (Kivitie-Kallio & Söderholm 2012)

sekä kansallista Älä lyö lasta! ohjelman raporttia (STM 2010).

7

Kuvio 1

Kaltoinkohtelun vaikutukset ovat laaja-alaisia ja kauaskantoisia. Adverse Childhood Experiences

(ACE) tutkimus on esittänyt vahvaa näyttöä siitä, miten lapsuudessa koettu kaltoinkohtelu vaikuttaa

heikentävästi ihmisen kehitykseen, sairastavuuteen, sosiaaliseen – ja taloudelliseen selviytymiseen

sekä kuolleisuuteen. Toistuva ja pitkään jatkuva laiminlyönti, henkinen ja/tai fyysinen väkivalta

vaikuttaa dramaattisesti lapsen kehittyviin aivoihin, hormoni – ja immuunijärjestelmään (Söderholm

& Kivitie-Kallio 2012, 161). Väkivallan ulkoiset vaikutukset näkyvät lapsissa levottomuutena,

keskittymis- ja oppimisvaikeuksina, ongelmina sosiaalisissa suhteissa, pelkona, ahdistuksena ja

masennuksena (Peltonen 2011, 40–41). Pelko, jota lapsi kokee ollessaan joko henkisen tai fyysisen

väkivallan kohteena, aiheuttaa lapsen elimistössä kortisolivälitteisen reaktion. Lapsen näkökulmasta

ei ole eroa sillä, onko häneen kohdistunut teko tukkapölly vai vanhemman vihainen ja uhkaava

käytös (huutaminen, kiroilu, uhkailu, syyttely), sillä pelko on reaktion laukaiseva tekijä. Toistuvan

stressireaktion seurauksena kortisolipitoisuus pysyy elimistössä korkeana, mikä altistaa lapsen

somaattisille ja psyykkisille sairauksille (Söderholm & Kivitie- Kallio 2012, 164- 165). Lapset,

jotka altistuvat toistuvasti kuritusväkivallan lisäksi muulle, esim. perheväkivallalle on erityisen

suuri riski myrkyllisen stressin vaikutuksille. Läheiseen ihmiseen, kuten äitiin kohdistuvan

väkivallan todistaminen on lapselle yhtä haitallista, kuin väkivalta, joka kohdistuu häneen itseensä

(Ellonen, Piispa, Peltonen & Oranen 2013, 7-9). Väkivallan ennaltaehkäisy ja varhainen

puuttuminen on monin verroin kannattavampaa ja helpompaa, kuin lapsuudessa syntyneiden

vaurioiden korjaaminen aikuisiällä (Söderholm & Kivitie-Kallio 2012, 166).

8

2.3 Kasvatus, tavat ja tavoitteet

”Äiti sanoi että pojan on itse haettava vitsa. Pieni poika lähti ulos ja viipyi poissa pitkään. Lopulta

hän palasi takaisin itkien ja sanoi: En löytänyt mitään risua, mutta tässä on kivi, jolla voit heittää

minua. Silloin alkoi äitikin itkeä, sillä hän näki äkkiä kaiken lapsen silmin. Äiti asetti kiven keittiön

hyllylle ikuiseksi muistutukseksi itselleen: ei enää koskaan väkivaltaa. Astrid Lindgren jatkoi:

”Uskon, että olemme liian usein näkemättä tilanteita lapsen näkökulmasta. Tämä johtaa siihen, että

opetamme lapsiamme johonkin muuhun kuin siihen, mitä olimme aikoneet opettaa”. (Astrid

Lindgren 1978)

Kasvatus tapahtuu arjen toistuvissa rutiineissa ja vuorovaikutustilanteissa, kodeissa, päivähoidossa,

kouluissa ja muilla lapsen arkeen kuuluvilla areenoilla. Kasvatukseen kuuluu myös rajojen

asettaminen eikä kasvatustehtävästä selviä ilman hankalia ja haastavia tilanteita. Miten nämä

hankalat tilanteet ratkaistaan, on tutkimukseni tarkastelun kohteena. Monet tämän päivän

vanhemmista ja ammattikasvattajista ovat omassa lapsuudessaan kokeneet kasvatuksellista

väkivaltaa, sillä kuritus on ollut tiivis osa suomalaista kasvatusperinnettä. Kuritus oli vanhempien

lakiin pohjautuva oikeus Suomessa aina vuoteen 1979 asti ja sen käytölle on löytynyt tuki myös

raamatusta: ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” (Snl.13:24). Lapsuudessa saatu kasvatus periytyy

seuraavan sukupolven kokemuksiksi ja ongelmaksi se muodostuu silloin, kun kasvatukseen on

kuulunut haitallisia keinoja.

Kasvatustapojen muutospaine on syntynyt melko lyhyessä ajassa. Lakimuutos on vain reilu 30

vuotta vanha. Tämän päivän vanhemmat tietävät mitä kasvatuskeinoja ei tule käyttää mutta hyvästä

kasvatuksesta ja oikeista keinoista käydään keskustelua. Jokainen vanhempi ja jokainen lapsi on

yksilö. Tapa joka toimii yhdelle, ei automaattisesti toimi toiselle. Erilaisten perhemuotojen

kasvaessa on yhä vaikeampaa antaa valmiita vastauksia siitä, mikä toimii varmasti kaikissa

perheissä. Vanhemmat ovat ymmärrettävästi vaihtoehtojen viidakossa hämillään.

Kasvattajien on tärkeä tunnistaa palvelevatko käytössä olevat kasvatustavat asetettuja tavoitteita.

Ovatko kasvatukselle asetetut tavoitteet eilisen vai tämän päivän kasvatustavoitteita? Aikaisemmin

nähtiin, että vanhemmuuteen kuuluu tiukka kurinpito. Pelolla kasvattaminen oli tavoite ja valinta.

Tiukan kurin ja pelon myötä uskottiin, että lapsista kasvoi kunnollisia. Tämän päivän tutkimuksen

valossa hyvä kasvatus sisältää tiukan kurinpidon ja aikuisten pelon sijaan toisenlaisia tavoitteita.

9

Voidaan nähdä että kasvatus, lapsen ja vanhemman suhde seurailee läntistä parisuhteen reformia.

Vielä 1700 – luvulla nainen oli miehensä kuritusvallan alla. Nykyään parisuhde perustuu

molemminpuoliseen kunnioitukseen, tasa-arvoon ja rakkauteen. Lapsen ja aikuisen välillä on

epäsuhta valtasuhde, jota tulee käyttää eettisesti ja moraalisesti kestävällä tavalla. Hyvä kasvatus on

tietoista pyrkimystä ohjata ja tukea lasta saavuttamaan ne taidot ja kyvyt, joista hän tulevaisuudessa

tarvitsee ja jotka tukevat sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan rakentumista.

Positiivisen psykologian päämääränä on hyvinvoinnin tieteellinen tutkimus. Tieteenalan

tavoitteena on diagnosoida hyvää ja löytää ihmisyyden vahvuudet. Kasvatuksen näkökulmasta

positiivinen psykologia kiinnittyy tarkastelemaan lapsen ja hänen ympäristönsä välistä

vuorovaikutusta ja erityisesti sitä, mikä tuo lapselle hyvää oloa (Uusitalo-Malmivaara 2014, 228–

234).

Mentalisaatiokyvyllä tarkoitetaan vanhemman kykyä pohtia lapsen näkyvän käyttäytymisen taakse

kätkeytyviä tunteita, ajatuksia ja tarpeita arkipäivän tilanteissa ja sitä, millä tavoin ne ovat

yhteydessä vanhemman omiin kokemuksiin, toimintaan ja tunteisiin (toim. Viinikka 2014, 30).

Vanhemman heikko mentalisaatiokyky on riski lapsen kaltoinkohtelulle ja laiminlyönnille ja

vastaavasti mentalisaatiokyvyn vahvistuminen tukee hyvää ja kannattelevaa vuorovaikutussuhdetta

lapsen ja vanhemman välillä (Viinikka 2014, 65, 36).

Resilienssissä eli selviytymiskyvykkyydessä on kyse siitä, miten ihminen pysyy toimintakykyisenä

haastavissa elämäntilanteissa, palautuu kriisin tai kohdatessaan trauman ja luottaa

mahdollisuuksiinsa vaikuttaa omaan elämäänsä (Southwick & Charney 2012, 7). Vahvan

resilienssin omaavilla yksilöillä on todettu olevan vahva käsitys oikeasta ja väärästä ja taipumus

altruismiin. Heillä on ns. vahva sisäinen ”moraalikompassi”, mikä ohjaa heitä toisten

huomioimiseen ja epäitsekkyyteen (Southwick & Charney 2012, 64). Resilienssikykyä voidaan

vahvistaa pitkin elämää, mutta sen pohja rakentuu lapsuudessa. Näin ollen on varsin merkittävää

minkälaisena roolimallina lapsen kanssa tekemisissä olevat aikuiset toimivat (Southwick & Charney

2012, 115).

Jaana Poikolainen tarkastelee väitöskirjassaan ”Kasvatustietoisuuden ulottuvuuksia. Vanhempien

käsityksiä kasvatuksesta ja vanhemmuudesta” kasvatustietoisuuden rakentumista sekä sen

kehittymisen mahdollisuuksia, vanhempainkasvatuksen avulla (Poikolainen 2002). Yleensä

kasvatuksesta puhuttaessa mielikuvat kiinnittyvät kotona tapahtuvaan, lapsiin kohdistuvaan

kasvatukseen eli lasten käyttäytymisen ohjaamiseen. Lasten kasvatusta tapahtuu kaikilla lapsen

elämään kuuluvilla areenoilla, kuten päiväkodissa, koulussa, kerhoissa, harrastuspaikoissa,

10

sukulaisten ja ystävien luona. Harvemmin arkipuheessa ehkä ymmärretään että kasvatus voi

kohdistua myös vanhempiin ja ammattikasvattajiin, jolloin tavoitteena on lisätä heidän

kasvatustietoisuuttaan, vuorovaikutustaitoja ja mentalisaatiokykyä suhteessa lapsiin. (Poikolainen

2002, 45, 48).

Vanhemmat tarvitsevat tukea, keskustelua ja ohjausta vanhemmuuteen kasvussa. Joskus

vanhemmilla on hyvin epärealistisia odotuksia lapsiaan kohtaan. He saattavat odottaa lapsen

käyttäytyvän ”aikuismaisesti” tai osaavammin mitä lapsen ikätasolle on mahdollista (STM 2010,

18). Turun yliopiston Lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen kehittämä Voimaperheet – malli auttaa

perheitä, joissa on haastavasti ja uhmakkaasti oireileva alle kouluikäinen lapsi. Interventio

kohdistuu vanhempiin, joita tuetaan vanhemmuustaidoissa. Ohjelman pyrkii mm. muuttamaan

vanhemman negatiivista kuvaa lapsesta harjoitteiden ja keskusteluiden kautta. Tarkoituksena on

parantaa vanhemman kykyä hallita arjen tilanteita ja vahvistaa lapsen myönteistä käyttäytymistä,

sosiaalisia taitoja ja tunteiden hallintaa. Ohjauksen avulla vanhemmat oppivat vihamielisen

reagoinnin sijaan suosimaan myönteisiä kasvatustapoja, kuten lapsen kehumista ja positiivisten

tunteiden ilmaisemista (Haaste 4/2014).

3. TUTKIMUSTEHTÄVÄ, AINEISTO JA ANALYYSI

Halusin hyödyntää päivätyöni kautta syntynyttä mielenkiintoa myös kandidaatintutkielmassa,

minkä vuoksi valitsin kuritusväkivaltaa käsittelevän aiheen. Tässä kirjallisuuskatsauksessa

tarkastelen kuritusväkivallan yleisyyttä Suomessa, vanhempien väkivallan käytölle antamia

perusteluja ja syitä sekä pyrin lopuksi arvioimaan sitä, mitä tarvitaan väkivallattoman ja myönteisen

kasvatuksen vahvistumiseksi.

Olen rajannut aineistoni Suomea koskevaksi johtuen siitä, että suomalainen lainsäädäntö poikkeaa

monen muun maan lainsäädännöstä etenkin kuritusväkivallan käytön osalta. Lisäksi päätin keskittyä

viimeisen kymmenen vuoden aikana tehtyihin tutkimuksiin. Syy tähän on toisaalta

kandidaatintutkielman suppeus mutta myös oma mielenkiinto tarkastella aiheesta tuotettua uusinta

tietoa. Tutkielmani on laadullinen review – tutkimus, mikä tarkoittaa aineistolähtöistä

kirjallisuuskatsausta (Kallio 2006, 19-20). Laadullinen review – tutkimus on systemaattinen ja

toistettavissa oleva menetelmä. Tutkimus koostuu analyysistä, jossa luokitellaan aineistoa

laadullisin tutkimusmenetelmin sekä synteesistä, jossa esitellään johtopäätökset aineiston

analyysistä ja tuloksista. (Kallio 2006, 22–23.) Analyysimenetelmänä käytän teemoittelua.

11

Teemoittelun avulla poimin aineistosta toistuvia, samankaltaisia teemoja ja kokoan niistä vastauksia

asetettuihin tutkimuskysymyksiin. Teemoittelu sopii hyvin review -tutkimuksen kartoittavaan

tutkimustapaan. (Eskola& Suoranta 1998, 175-176.)

Käsittelen tutkimuksessa kasvatuksellista väkivaltaa ja lähestyn aineistoani seuraavien tutkimuskysymysten kautta:

• Kuinka yleistä kuritusväkivalta on?

• Miten kuritusväkivallan käyttöä perustellaan?

Aineistohakuja suoritin Tampereen yliopiston kautta käytettävissä olleista tietokannoista. Hauissa

käytin Nellin, Tamcatin, GoogleSholaria ja Arton tietokantoja. Aineistohakuja tein seuraavilla

hakusanoilla: kuritusväkivalta, kasvatusväkivalta, vanhempien käyttämä väkivalta, kasvatuksessa

käytetty väkivalta, lapsen oikeudet, corporal punishment, child malttreatment, violence in upbrining

ja child rights. Löytämieni aineistojen lisäksi minulla oli mahdollisuus saada tutkija Noora Ellosen

kautta muutama vielä julkaisematon tutkimusartikkelin käsikirjoitus käyttööni. Tutkielman

ohjaajalta sain yhden artikkelin.

Olen valinnut aineistohakujen pohjalta tutkielmaani 17 viimeisen kymmenen vuoden aikana tehtyä

tutkimusta. Näistä englanninkielisiä on kaksi väistökirjaa ja viisi artikkelia, jotka on julkaistu

kansainvälisissä julkaisuissa. Aineistoista muutamassa on vertailtu Suomen ja Ruotsin sekä Suomen

ja Tanskan tilannetta toisiinsa.

Olen tietoinen tutkimusta tehdessäni siitä, että minulla on aiheesta ennakkotietoa ja asiantuntijuutta

mitä en täysin kykene häivyttämään tutkimuksesta. Tämä on hyvä myös lukijan tiedostaa.

4. KURITUSVÄKIVALLAN VÄKIVALLAN YLEISYYS

Kasvatuksellisen väkivallan yleisyydestä saadaan hyvin erilaisia tuloksia riippuen siitä, keneltä

asiasta kysytään. Erityinen haaste liittyy pienten lasten kokemuksiin, sillä väkivaltakokemuksia on

kysytty vain kouluikäisiltä lapsilta (Ellonen 2012, 40.). Pienten lasten kokemuksia on pyritty

kokoamaan välillisesti vanhemmille suunnattujen kyselyiden avulla (Ellonen 2012, 44).

Suomessa on tutkittu lapsiin kotona kohdistuvaa väkivaltaa kysymällä aiheesta vanhemmilta sekä

lapsilta itseltään. Poliisiammattikorkeakoulun toteuttamat Lapsiuhritutkimukset vuosina 2008

(n=13515) ja 2013 (n=21 825) kohdistuivat 6. - ja 9. luokkalaisiin lapsiin. Kurin alaiset, lasten ja

12

vanhempien välisten ristiriitojen ratkaisemisesta perheissä, tutkimuksen kysely kohdistettiin 0-12 –

vuotiaiden lasten vanhemmille (n=3170). Tampereella toteutunut neuvolaikäisten turvallisuuskysely

(n=233) kohdistui 2- ja 4 –vuotiaiden lasten vanhempiin. Näiden lisäksi lapsiasiavaltuutetun

toimisto teki vuonna 2010 Älä lyö lasta työryhmän toimeksiantona kyselyn 7-18 –vuotiaille lapsille

ja nuorille (n=375). Osallistuneilta kysyttiin heidän näkemyksiään siitä, miksi vanhemmat käyttävät

kuritusväkivaltaa, millä keinoin asiaan tulisi puuttua, mitkä asiat saattavat estää lasta saamasta apua

ja miten asiasta olisi hyvä kertoa lapsille (Älä lyö lasta 2010, 53).

Tutkimuksissa on kysytty psykologiseksi aggressioksi luokitelluista teoista, lievän väkivallan ja

vakavan väkivallan teoista (Ellonen 2012, 40–41; Fagerlund, Peltola, Kääriäinen, Ellonen & Sariola

2013, 47; Hentilä, Ellonen, Paavilainen, Kääriäinen & Koivula 2010, 261). Noin puolet 0-12-

vuotiaiden lasten vanhemmista raportoi käyttävänsä kuritusväkivallaksi luokiteltua eli lievää

väkivaltaa ja reilu 80 % kertoo käyttävänsä psykologisen aggression tai verbaalisen aggression

keinoja ristiriitojen ja haastavien arjen tilanteiden ratkaisemiseksi. Vakavaa väkivaltaa raportoidaan

aineistoissa vain muutamia prosentteja. (Ellonen 2012, 87–88; Fagerlund ym. 2013, 49; Hentilä ym.

2010, 261.)

Lapset ja nuoret raportoivat Lapsiuhritutkimuksessa vuonna 2013 kokeneensa tukistamista 16 %,

vuonna 2008 määrä oli 34 %. Henkistä väkivaltaa, kuten haukkumista, nälvimistä, vanhemman

huutamista ja kiroilua kertoi kokeneensa 28 %. Vuonna 2008 symbolisen aggression kokemuksista

raportoi 40 % (Fagerlund ym. 2013, 48–49). Kouluikäisten lasten väkivaltakokemukset ovat viiden

vuoden aikana tutkimusten mukaan vähentyneet.

Kysyttäessä väkivallasta vanhemmilta itseltään saadaan väkivallasta korkeampia tuloksia kuin

lapsilta, eli väkivallan kohteelta kysyttäessä. Vanhemmille suunnattujen tutkimuskyselyiden

tulokset osoittavat, että väkivalta kohdistuu selvästi eniten 3-6 – vuotiaisiin lapsiin (Ellonen 2012,

116; Hentilä ym. 2010, 261). Sama ilmiö on havaittu Ruotsissa mutta Suomen ja Ruotsinkin välillä

on eroa aivan pienempien lasten kohdalla. Suomessa väkivaltaa kohdistuu 3-6 –vuotiaiden lisäksi

kouluikäisiä useammin alle 3- vuotiaisiin lapsiin, mitä ei Ruotsissa ole tutkimusten kautta havaittu

(Ellonen 2012, 87-88, 116). Yksi selittävä tekijä saattaa olla ruotsalaisten vanhempien suomalaisia

kielteisempi suhtautuminen kuritusväkivaltaa kohtaan (Ellonen, Jernbro, Janson, Tindberg & Lucas

2014, 413).

Tutkimusartikkelissa Adolescents´ Experiences of Parental Violence in Danish and Finnish

Families: A Comparative Perspective (Ellonen, Kääriäinen, Sariola, Helweg-Larsen & Larsen 2011)

verrataan suomalaisten ja tanskalaisten lasten ja nuorten väkivaltakokemuksia toisiinsa.

13

Tutkimusartikkelin aineisto koostuu vuoden 2008 lapsiuhritutkimuksen aineistosta ja vastaavasta

tanskalaisesta aineistosta eli kohderyhmänä kyselyssä ovat olleet 6. - ja 9.- luokkalaiset lapset ja

nuoret. Artikkelissa esitetään huomio suomalaisten äitien väkivallan yleisyydestä verrattuna

tanskalaisiin äiteihin; huomattavasti suurempi määrä suomalaisia alaikäisistä raportoi äidin

käyttämästä henkisestä väkivallasta ja symbolisesta aggressiosta verrattuna tanskalaisiin alaikäisiin

(Ellonen ym. 2011, 180). Tanskalaiset isät pitivät suomalaisia isiä yleisemmin mykkäkoulua

riitatilanteiden yhteydessä. Suomalaiset isät sen sijaan heittelivät tavaroita ja uhkasivat väkivallalla

useammin kuin tanskalaiset isät (Ellonen ym. 2011, 181).

Tässä tutkielmassa mukana olevissa vanhemmille suunnatuissa kyselytutkimusaineistoissa äidit

ovat yliedustettuina isiin verrattuna. Tampereen neuvolaikäisten turvallisuuskyselyssä äitejä

vastaajista oli 74 % (Ellonen & Kääriäinen 2010, 307) ja Kurin alaiset tutkimuksessa äitien osuus

vastaajista oli 88 % (Ellonen 2012, 46). Molempien aineistojen pohjalta äidit turvautuivat henkiseen

väkivaltaan ja symbolisen aggression keinoihin isiä useammin. Noin puolet vanhemmista kertoi

käyttäneensä lieväksi väkivallaksi luokiteltua kuritusväkivaltaa, Kurin alaiset aineistossa isät hiukan

äitejä useammin (Ellonen 2012, 83–88). Tampereen neuvolaikäisten turvallisuuskyselyssä isät

raportoivat vakavaa väkivaltaa hiukan äitejä useammin (Ellonen & Kääriäinen 2010, 308). Erot

äitien ja isien käyttämän fyysisen väkivallan käytön kohdalla ovat kuitenkin pieniä. Henkisen

väkivallan kohdalla äitien osuus on suurempi pienten lasten kohdalla raportoivat Tampereen

neuvolaikäisten turvallisuuskysely (2008) ja Kurin alaiset tutkimus (Ellonen 2012). Asia voi

selittyä aineistossa olevien isien aliedustettavuuden kautta, mutta mahdollisesti myös sillä, että

Suomessa pääasiassa äidit jäävät kotiin pienten lasten kanssa.

Kuvio 2 Kurin alaiset tutkimuksessa kysyttiin, onko äiti turvautunut erilaisiin aggressiivisiin tai väkivaltaisiin tekoihin

kuluneen vuoden aikana lapsen kanssa tulleen ristiriidan yhteydessä. Taulukossa on äitien väkivaltaisten tekojen

esiintyvyys lapsen iän mukaan tarkasteltuna % (Ellonen 2014).

0–2 3–6 7–12 Yhteensä

Heitellyt tai lyönyt esineitä rikki lapsen nähden 9 14 9 11 Uhannut lyödä lasta tai heittää häntä esineellä 1 5 6 5 Heittänyt lasta esineellä 1 2 1 1 Töninyt lasta tai tarttunut lapseen 32 42 26 32 Tukistanut lasta 18 25 15 19 Antanut lapselle luunapin 18 18 7 13 Ravistellut lasta 2 3 3 3 Purrut lasta 1 <1 0 0,2 Läimäyttänyt tai lyönyt lasta 3 6 4 4 Potkaissut lasta tai lyönyt lasta nyrkillä 0 <1 <1 <1 Yrittänyt lyödä lasta esineellä 0 1 1 <1 Lyönyt lasta esineellä <1 1 1 <1 N (vastausten määrä) 649 866 1214 2729

14

Kurin alaiset aineistoa (Ellonen 2012) on erotettu äitien vastaukset (n=2768), joita tarkastellaan

artikkeleissa Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta, kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa (Ellonen,

Pösö & Peltonen 2015). Artikkelissa etsitään äitien vakavan väkivallan käyttöä ennustavia

riskitekijöitä. Samaa aineistoa hyödyntävässä Psychological aggression and physical violence by

Swedish and Finnish mothers towards 0-12-year-old children who suffer from long-term illnesses

or disabilities (Koivula, Ellonen, Janson, Jernbro, Kanson & Paavilainen 2016) artikkelissa

vertaillaan pitkäaikaissairaiden tai vammaisten ja terveiden lasten äitien käyttämää väkivaltaa.

Merkittävimmäksi riskitekijäksi vakavan väkivallan käytölle (lyöminen, potkiminen, nyrkillä tai

esineellä lyöminen, pureminen ja lapsen ravistelu) tunnistettiin lievän väkivallan käyttö. Ne äidit,

jotka käyttävät ns. lieviä väkivallan eli kuritusväkivallaksi tutkimuksessa luokiteltuja tekoja, kuten

tukistamista ja luunappeja on 11 kertainen todennäköisyys käyttää kasvatuksessa myös vakavaa

väkivaltaa. Vakavan väkivallan käytön riskiä nostivat äidin omassa lapsuudessa koettu väkivalta ja

stressi. Erityiseksi riskitekijäksi analyysissä nousi ammattiavun hakematta jättäminen tai sen

riittämättömäksi kokeminen.

Sairaiden ja vammaisten lasten ja terveiden lasten äitien väkivallan käytön eroja tarkastelevasta

artikkelista nousi esiin psykologisen aggression yleisyys – reilu 80 % kaikista äideistä raportoi

kohdistaneensa sitä lapsiinsa ja 33 % kaikista äideistä kertoi käyttäneensä arjessa lievää fyysistä

väkivaltaa. Ero fyysisen väkivallan käytön suhteen terveiden ja sairaiden lasten välillä ei ollut

merkittävä, sen sijaan henkistä väkivaltaa käytetään tutkimuksen mukaan enemmän sairaisiin ja

vammaisiin (86,9 %) ja etenkin neurologisista ja psyykkisistä sairauksista kärsivien (91,8 %) lasten

kohdalla. (Koivula ym. 2016.) Lapsen sairaus on analyysin pohjalta riskitekijä etenkin symbolisen

aggression (huutaminen, kiroilu, tavaroiden paiskominen jne.) ja henkisen väkivallan käytölle.

Edellä käsitellyissä, vanhemmille suunnatuissa kyselyissä kohderyhmänä ovat olleet

kantasuomalaiset vanhemmat. Vuoden 2008 Lapsiuhritutkimusta hyödyntävässä artikkelissa Lapset

ja nuoret väkivallan uhreina: maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten vertailua (Kääriäinen,

Ellonen, Peutere & Sariola 2010) käy ilmi, että maahanmuuttajalapsiin kohdistuu kaiken muotoista

väkivaltaa enemmän kuin kantasuomalaisiin lapsiin. Maahanmuuttajalapset näkevät mm. kotonaan

enemmän vanhempien välistä, etenkin isän äitiin kohdistamaa väkivaltaa sekä joutuvat itse niin

lievän ja kuin vakavan väkivallan kohteiksi kantasuomalaisia lapsia useammin. (Kääriäinen ym.

2010, 165–171.)

Suomalaisessa yhteiskunnassa on myös kantaväestöstä koostuvia erityisryhmiä, joiden sisällä

väkivaltaa perustellaan ja siihen asennoidutaan voimassa olevasta lainsäädännöstä poiketen.

15

Johanna Hurtig on tutkinut lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa lestadiolaisyhteisössä (Hurtig 2013).

Kirjassaan Taivaan taimet Hurtig kuvaa yhteisöön kuuluvissa perheissä kasvaneiden lasten

väkivaltakokemuksia (n=178). Kertomusten pääosassa on seksuaalinen väkivalta, mikä on

pääsääntöisesti isän, veljen tai sukulaismiehen tekemää (Hurtig 2013, 127–128). Kasvatuksellista

väkivaltaa kuvaavissa kertomuksissa, kuvataan tyypillisen kuritusväkivallan (tukistaminen ja

luunappi) sijaan vakavaksi väkivallaksi luokiteltuja tekoja, jatkuvaa pelkoa ja varuillaan oloa

(Hurtig 2013, 158-161). Kasvatuksella perustellun väkivallan tekijänä oli kertomuksissa useammin

äiti kuin isä (Hurtig 2013, 159). Hurtig tunnistaa, kuten Ellonen ja kumppanit aiemmin väkivallan

riskitekijöinä äidin hyväksyvän asenteen kuritusta kohtaan, väsymyksen, keinottomuuden ja

neuvottomuuden (Hurtig 2013, 161–162). Lestadiolaisyhteisössä väsymys ja uupumus juontuvat

usein monilapsisuuden tuomista haasteista (Hurtig 2013, 161–163). Myös Ellonen (2012) raportoi

kuritusväkivallan käytön ja perheen monilapsisuuden yhteydestä (Ellonen 2012, 82).

Vanhemmat raportoivat lapsiin kohdistuvasta väkivallasta useammin kuin kouluikäiset lapset. Tätä

seikkaa selittää se, että kuritusväkivaltaa kohdistuu eniten 3-6 –vuotiaisiin lapsiin. Äidit käyttävät

isiä useammin henkistä väkivaltaa mutta toisaalta aineistoissa äidit ovat yliedustettuina. Suomessa

pienten lasten kanssa kotona ovat äidit isiä useammin.

5. VANHEMPIEN PERUSTELUT, SYYT JA RISKITEKIJÄT

Vanhempien käyttämän väkivallan taustalla olevia syitä on tutkimusten pohjalta tunnistettu olevan

vanhemman väsymys ja stressi, arjessa koettu yksinäisyys, tukiverkostoiden puute ja lasten alhainen

ikä (Ellonen 2012, 117–120). Erityisesti niissä perheissä, joissa esiintyy muuta lähisuhdeväkivaltaa,

on suuri todennäköisyys sille, että myös kuritusväkivaltaa käytetään (Ellonen 2012, 117). Kurin

alaiset (2012) ja Tampereen neuvolaikäisten turvallisuuskysely (2008) esittävät omassa lapsuudessa

koetun väkivallan yhteydestä kasvatusväkivallan käyttöön. (Koivula, Paavilainen, Ellonen,

Kääriäinen, Salin & Hentilä 2016; Ellonen 2012, 116–117.) Ne vanhemmat, jotka ovat omassa

lapsuudessaan kokeneet väkivaltaa, käyttävät sitä suurella todennäköisyydellä myös omien lastensa

kasvatuksessa.

Neuvolaikäisten turvallisuuskyselyssä on pyydetty vanhempia kuvaamaan pieniin lapsiin

kohdistuvia kaltoinkohtelu tilanteita ja niiden taustalla vaikuttavia ärsykkeitä (Hentilä, Ellonen,

Paavilainen, Kääriäinen & Koivula 2010). Vanhempien raportoimat perustelut väkivallan käytölle

nousevat lapsesta ja tai vanhemmasta itsestään ja nämä tekijät on kategorioitu: lapsen toiminta

16

laukaisevana tekijänä, vanhempaan liittyvät tekijät ja arjen rutiinien sujumattomuus (Hentilä ym.

2010, 268). Tyypillisimmät lapsesta lähtevät syyt olivat lapsen tottelemattomuus, kiukuttelu,

aggressiivisuus, huono käytös, uhmaaminen ja riitely. Yleisimmäksi syyksi ilmoitettiin lapsen

tottelemattomuus, seuraavaksi yleisin syy oli lapsen aggressiivisuus. Lapsen kiukuttelu aiheutti

erityisesti vanhemman huutamista, kiroilua ja lapselle kirkumista. (Hentilä ym. 2010, 268–270.)

Vanhempaan itseensä liittyvistä tekijöistä mainittiin osin samoja, joita muutkin tutkimukset, kuten

Kurin alaiset aineisto (Ellonen 2012) on nostanut esiin. Näitä olivat vanhemman väsymys, kiire,

stressi, maltin menetys ja voimattomuus. Väsymys oli korostetusti esillä etenkin vakavamman

väkivallan kohdalla. Tunteita, joita vanhemmat kuvailivat, olivat toivottomuus, jaksamattomuus,

kaaos ja masennus. (Hentilä ym. 2010, 270.) Arjen rutiineista tyypilliset päivittäistä toimintaa

rytmittävät tapahtumat, kuten ruokailu, aamu – ja iltatoimet sekä pukeutumistilanteet aiheuttivat

maltinmenetystä ja konflikteja lasten kanssa (Hentilä ym. 2010, 271).

Väestöliitto keräsi vuonna 2007 kertomuksia äitien kielletyiksi kokemista tunteista (Janhunen &

Oulasmaa 2012). Kertomuksissa äidit kuvasivat pienten lasten vanhempina arjessaan kokemia

negatiivisia tunteita. Julkisessa ja yleisessä puheessa äitiyteen liitetään pääasiassa positiivisia

mielikuvia. Näitä mielikuvia myös monin tavoin vahvistetaan mm. mediassa. Äidin väsymyksestä,

uupumisesta, vihasta ja muista negatiivisista tunteista ei juuri puhuta, jolloin kynnys negatiivisten

tunteiden esiin tuomiselle on korkea (Janhunen & Oulasmaa 2012, 9). Erityisesti väkivaltaisuus on

teema mikä ei sovi yleiseen kuvaan äitiydestä (Janhunen & Oulasmaa 2012, 20 – 38). Kerätyissä

kertomuksissa toistuvat arkisissa tilanteissa äidistä nousevat vihan, raivon ja pettymyksen tunteet,

joista naiset kantoivat syyllisyyttä ja häpeää. Joskus negatiivisten tunteiden kierre ja kokemus

epäonnistumisesta johti masennukseen. Hoitamaton tai tunnistamaton (myös synnytyksen jälkeinen)

masennus on riski väkivallan käytölle (Janhunen & Oulasmaa 2012, 54-57).

Kurin alaiset aineistoa (Ellonen 2012) on myös hyödynnetty väkivallan riskien tarkasteluun.

Analyysin pohjalta ne äidit, jotka olivat hakeneet apua lievään väkivallan käyttöön ja väsymykseen

mutta kokivat avun riittämättömäksi ja ne äidit, jotka eivät ongelmista huolimatta hakeneet apua, oli

2,6 kertaa suurempi todennäköisyys käyttää lapsiinsa vakavaa väkivaltaa. (Ellonen ym. 2015, 75–

77.) Äitien tunteiden negatiivisten tunteiden kohtaaminen on palveluissa haaste. Tämän on

tunnistanut myös Hannele Törrönen Vaiettu naiseus projektin raportissa (2009). Peruspalveluissa

toimivat työntekijät ovat valtaosin naisia. Äidin väkivaltaisuuden kohtaaminen ammattilaisena voi

olla hankalaa, mikäli aggressiiviset tunteet itsessä ovat tunnistamattomia ja kiellettyjä (Törrönen

2009, 146-151).

17

Lapsilta kysyttäessä kuritusväkivallan taustalla olevista syistä he esittävät mm. vanhempien tiedon

puutteen siitä, että muita kasvatustapoja on olemassa. Lapset tunnistivat myös vanhemman stressin

ja pahan olon vaikuttavan väkivallan käyttöön ja osa lapsista esitti kuritusväkivallan käytön syyksi

lapsen tottelemattomuuden ja sääntöjen rikkomisen. (STM 2010, 54–56.) Lasten esittämät syyt

kuritusväkivallan käytön takana olivat samassa linjassa vanhempien antamien syiden kanssa.

Perusteluja väkivallan käytölle on koonnut myös Anna Heinonen väitöskirjassaan The construction

of `disciplinary`violence against children – social workers´ police officers´ and parents´rationales

(2015). Heinonen tunnistaa neljä eri tapaa, jolla vanhemmat perustelevat viranomaisille väkivallan

käyttöä. Osa vanhemmista myöntää toimineensa väärin mutta perustelee toimintaa

maltinmenetyksenä, hermostumisena ja ns. viimeisenä keinona saada lapsi kuriin tai tottelemaan.

Nämä vanhemmat esittävät myös teon taustalle olevia tekijöitä, kuten yksinäisyyden ja tuen

puutteen, työpaineet, ihmissuhdeongelmat ja lapsen haastavan käytöksen. Toinen selkeästi erottuva

ryhmä olivat vanhemmat, jotka perustelivat väkivallan käytön kulttuurisiin syihin vedoten. Näihin

vanhempiin kuuluvat ne vanhemmat joiden juuret ovat maissa, joissa lasten ruumiillinen kuritus on

sallittua. Usein nämä vanhemmat olivat tietoisia suomalaisesta lainsäädännöstä mutta haluttomia

luopumaan omista kasvatustavoista. Tähän ryhmään kuuluvat perustelivat väkivallan käyttöä lapsen

huonon käytöksen ja erityisesti uskonnollisesta näkökulmasta epäsopivan käytöksen kautta.

(Heinonen 2015, 49.) Kolmas tunnistettava ryhmä muodostuu vanhemmista, jotka kiistävät lapsen

viattomuuden syyttäen lasta tapahtuneesta ja perustellen väkivallan käyttöä tarpeellisena opetuksen

antamisena. Nämä vanhemmat eivät tunnusta toimineensa väärin. Neljäs ryhmä koostuu

vanhemmista jotka kiistävät syyllistyneensä rikokseen. He myöntävät käyttäneensä

kuritusväkivaltaa mutta eivät näe tehneensä väärin rikokseen, koska heidän ei ollut tarkoitus

satuttaa lasta. (Heinonen 2015, 48–49.)

Tavanomaiset stressitekijät, kuten taloushuolet, työpaineet, parisuhdevaikeudet, lapsen haastava

käytös, mielenterveys- ja päihdeongelmat voivat heikentää vanhemmuustaitoja mutta eivät yksinään

johda kuritusväkivallan käyttöön. Vanhempi, joka kokee arjessaan keinottomuutta, väsymystä ja

tuen puutetta on vaarassa uupua, jolloin väkivallan käytön riski nousee. Ne perheet, joissa on useita

alle kouluikäisiä lapsia ja heikosti tukiverkkoja sekä vanhemmat jotka ovat omassa lapsuudessaan

kokeneet väkivaltaa ja hyväksyvät sen kasvatuskeinona, ovat erityisessä riskiryhmässä.

18

6. VIRANOMAISET JA KURITUSVÄKIVALTA

Kuritusväkivalta on Suomessa rikos, minkä vuoksi lapsiin kohdistuva väkivalta on aina myös

viranomaisasia. Viimeisten kahden vuoden aikana Iltapäivälehdissä on otsikoitu kuritusväkivallasta

tulleita sakkotuomioita. Tuomiot ovat herättäneet keskustelua lapsen ja aikuisen välisestä

valtasuhteesta ja kasvatustavoista. Haitalliset kasvatustavat eivät kuitenkaan tule kitketyiksi yksin

sakkotuomioilla. Lasten ja perheiden parissa toimivat ammattikasvattajat ja viranomaiset ovat

oleellisessa roolissa lapsiin kohdistuvan väkivallan ennaltaehkäisyssä ja siihen puuttumisessa.

Noora Ellonen ja Tarja Pösö ovat haastatelleet lasten ja perheiden kanssa työskenteleviä

viranomaisia ja hyödyntäneet viranomaisdokumentteja artikkelissaan Hesitation as a System

Response to Children Exposed to Violence (Ellonen & Pösö 2014). Anna Heinonen tarkastelee

lapsen oikeusturvan toteutumista ja sen esteitä väitöskirjassaan The Construction of 'Disciplinary'

Violence Against Children - Social Workers', Police Officers' and Parents' Rationales (Heinonen

2015). Johanna Hiitolan väitöskirja Hallittu vanhemmuus - Sukupuoli, luokka ja etnisyys

huostaanottoasiakirjoissa kysyy vanhempien tekemän väkivallan merkitystä ja huomiointia

huostaanoton oikeudellisessa prosessissa (Hiitola 2015). Tutkimusartikkelissa Moniammatillinen

toimintamalli lasten kaltoinkohteluun puuttumisessa kuvataan toimintamallin tunnettavuutta,

peruspalveluissa toimivien ammattilaisten koulutustarpeita ja moniammatillisen yhteistyön

kehittämistarpeita (Inkilä, Helminen, Kuosmanen & Paavilainen 2016, 62).

Anna Heinonen (2015) havaitsi, että kuullessaan vanhempia, näiden väkivaltaa perustelevat

selitykset vaikuttavat viranomaisten tekemiin johtopäätöksiin ja tapausten tutkintaan (Heinonen

2015, 48–51). Juridisesta näkökulmasta tarkasteltaessa fyysinen kuritusväkivalta täyttää

pahoinpitelyn määritelmän mutta käytännössä tapauksia ei aina käsitellä sen mukaisesti.

Arvioidessaan tapahtunutta rikosta, käyttäessään harkintavaltaansa ja muodostaessaan kuvaa

tapahtumista viranomaisten omat käsitykset väkivallasta ja vanhempien kertomukset muodostavat

lopulta polun, jota kuritusväkivalta tapaus etenee tai ei etene (Heinonen 2015, 50–51).

Lasten kaltoinkohtelu on vaikea ja emotionaalisesti raskas ilmiö kohdattavaksi. Sosiaali- ja

terveysalan ammatillisiin perustutkintoihin ei sisälly väkivalta ilmiöistä riittäviä valmiuksia antavaa

koulutusta (Inkilä ym. 2016, 71). Se, miten viranomaiset suhtautuvat lapsiin kohdistuvaan

väkivaltaan vaikuttaa merkittävästi se, millä tavoin he asennoituvat väkivaltaan (Heinonen 2015,

45–46). Monille varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen ammattilaisille oli epäselvää, missä

vaiheessa ja millä perustein lastensuojeluilmoitus tehdään. Lisäksi he epäröivät huolen heräämisen

19

jälkeen onko ilmoitus lapsen edun mukaista, leimaako ilmoitus ja mahdollinen asiakkuus perhettä ja

mitä ilmoituksesta seuraa heille itselleen (Ellonen & Pösö 2014, 738). Sosiaalityöntekijät käyttävät

myös harkintavaltaansa poliisille raportoidessaan. Kaikesta ilmi tulleesta vanhempien käyttämästä

väkivallasta ei tehdä ilmoitusta poliisille vaikka laki niin velvoittaa (Ellonen & Pösö 2014, 738;

Heinonen 2015, 45). Rikoslaissa kuritusväkivalta ei eroa yleisestä väkivallan käsitteestä, jonka

yleisin rikosnimike on pahoinpitely (Heinonen 2015, 51). Sekä Heinonen (2015), että Ellonen ja

Pösö (2014) raportoivat poliisiviranomaisten hahmottavat hyvin velvollisuutensa puuttua lapseen

kohdistuvaan väkivaltaan ja tutkia ilmoitusten perusteella onko rikosta tapahtunut (Ellonen & Pösö

2014, 740; Heinonen 2015, 45). Asenne kasvatusväkivaltaa kohtaan vaikutti kuitenkin myös

poliiseiden työhön ja tapausten tutkintaan (Heinonen 2015, 46).

Mikäli tilanne perheessä on niin vakava, etteivät kevyemmät tarjolla olevat tukitoimet riitä

takaaman lapsen turvallisia kasvuolosuhteita, tulee kysymykseen lapsen huostaanotto.

Huostaanottoa valmisteltaessa sosiaalityön kirjaama väkivalta on kuitenkin oikeudessa tullut

ohitetuksi (Hiitola 2015, 114). Hiitolan tutkimuksesta käy ilmi, että oikeus otti kantaa vain puoliin

niistä tapauksista, joiden käsittelyssä oli esitetty väkivaltaväitteitä ja vielä harvemmin esitetty

väkivalta vaikutti päätösten lopputuloksiin (Hiitola 2015, 114).

Viranomaiset eivät puutu systemaattisesti heidän tietoonsa tulleeseen lapseen kohdistuvaan

väkivaltaan. Lainsäädäntöä on viranomaisten ilmoitusvelvollisuuden osalta kiristetty mutta

harkintavaltaa ei ole rajattu. Viranomaisilla on edelleen lain suoma mahdollisuus käyttää

harkintavaltaa, minkä perusteella osa tietoon tulleista lapseen kohdistuvista väkivaltatapauksista jää

raportoimatta. (Heinonen 2015, 53.) Kuritusväkivalta on arkinen ja monia perheitä koskettava ilmiö

joka haastaa ammattilaisia. Viranomaiskäytännöissä aihe koetaan hankalaksi aiheeksi ottaa

puheeksi, puuttua ja tutkia. Vanhempien antamien perusteluiden edessä ammattilainen on hankalan

tehtävän edessä: toisaalta hänen tulee tukea vanhempaa tämän kasvatustehtävässä ja toisaalta

suojata lasta väkivallalta ja laiminlyönniltä.

20

7. JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin lapsiin kasvatuksellisen perustein kohdistettua väkivaltaa.

Kuritusväkivalta ei ole marginaalinen ainoastaan ns. riskiperheitä koskettava ilmiö vaan

pikemminkin kaikkia pienten lasten vanhempia uhkaava riski. Väsyvä, yksin arjessaan jäävä ja

keinoton vanhempi on suuressa vaarassa tukeutua kasvatuksessa haitallisiin keinoihin. Suomessa on

yksin pärjäämisen ihanne ja ammattiavun pyytämiseen korkea kynnys. Tästä syystä universaalit,

matalan kynnyksen palvelut ovat tärkeitä varhaisen puuttumisen ja avun tarjoamisen paikkoja.

Kehittyäkseen tasapainoiseksi aikuiseksi lapsi tarvitsee kasvunsa tueksi muutakin kuin ravintoa ja

fyysistä suojaa. Lapsi tarvitsee ympärilleen aikuisia jotka ovat vastaavat myös hänen

emotionaalisiin tarpeisiinsa. Yhden vanhemman vastuu lapsen suuresta tarvitsevuudesta on vaativa

tehtävä, minkä vuoksi kasvatustyö on kautta aikojen ollut yhteisöllinen tehtävä.

Vanhempien jaksaminen ja lapsiin kohdistuva kaltoinkohtelu on aina myös yhteiskunnallinen

kysymys. Tarvitaan yhteistä keskustelua kasvatuksen tavoitteesta, toimivista keinoista ja tietoista

kollektiivista pyrkimystä kohti myönteistä ja väkivallatonta kasvatusta. Tarvitaan palveluita, joista

väsyneet vanhemmat voivat saada nopeasta hetkellistä tukea. Yhteiskunnan eri toimijat, kuten

neuvola, varhaiskasvatus, perusopetus ja kansalaisjärjestöt tuottavat vastauksia siihen mitä on hyvä

kasvatus, kuinka toimia haastavasti käyttäytyvän lapsen kanssa, mitä tehdä oman väsymyksen tai

keinottomuuden kohdatessa. Tieto yksin ei riitä, tarvitaan monialaista yhteistyötä vanhemmuuden

tueksi ja moniammatitillista yhteistyötä kasvatusväkivallan tunnistamiseksi ja siihen puuttumiseksi.

Haitallisten kasvatuskeinojen sukupolvelta toiselle siirtymisen ketjun katkaiseminen on

avainasemassa väkivallan ehkäisyssä. Neuvolan järjestämä perhevalmennus voisi edistää

kasvatustietoisuuden syntymistä jo odotusvaiheessa, jolloin lasta odottavien vanhemmuus on

rakentumassa.

Kasvatus onkin viisasta suunnata yhteiskunnan taholta vanhempiin, jolloin se muuttuu vanhempien

välityksellä arjessa hyväksi kasvatukseksi lapsille. Vanhemmille annetun ohjauksen avulla arjen

haasteita on vähennetty ja lasten epätoivottua käytöstä on saatu muutettua positiivisempaan

suuntaan mm. International Child Development Programme (ICDP) ja Ihmeelliset vuodet

ohjelmin kautta. Näissä, kuten Turun yliopiston Lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen kehittämässä

Voimaperheet- mallissa ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton Mentalisaatioon perustuvassa

vanhempainryhmässä kasvatuksen kohteena ovat vanhemmat vaikuttavin tuloksin.

21

Kaltoinkohtelun kustannukset talouden, kansanterveyden ja sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta

ovat merkittäviä. Lasten kokeman väkivallan ennaltaehkäiseminen ja vähentäminen on siten

kannattavaa ja perusteltua niin moraalisesti, terveydellisesti kuin taloudellisestikin. (Söderholm &

Kivitie-Kallio 2012, 14.) Asenteet muuttuvat hitaasti ja teot vielä hitaammin, muutokseen tarvitaan

kaikki yhteiskunnan toimijoita.

Kasvatuskulttuurin muutos vaatii yhteiskunnallista keskustelua ja myönteisen kasvatuksen

edistämistä monilla eri tasoilla. Pienillä lapsilla ei ole mahdollisuutta turvautua tai hakea itselleen

oikeutta, minkä vuoksi on erityisen merkittävää, että hänen oikeusturvansa toteutumisesta

huolehtivat aikuiset. Lapsen oikeuksien sopimus tukee vanhempien kasvatustehtävää ja edellyttää

valtiota takaamaan vanhemmille riittävän tuen kasvatustehtävään. Vanhempien oikeus

kasvatustehtävän tukeen määritellään myös perustuslaissa. Lastensuojelulaki pohjaa lapsen

oikeuksien sopimukseen ja korostaa pysyviä ja lämpimiä suhteita lapsen kasvun tukena.

Miten vanhemmille laissa taattu tuki käytännössä toteutuu? Minkälaista apua on tarjolla

vanhemmille silloin, kun he tarvitsevat haitallisten kasvatustapojen tilalle uusia keinoja kasvattaa?

Kenelle vastuu kasvatustuen tarjoamisesta ja myönteiseen kasvatukseen ohjaamisesta kuuluu?

Kuuluuko väkivalta kenellekään muuta kuin rikosoikeudellisessa mielessä poliisille? Entä kuka

tukee perhettä mahdollisen rikostutkinnan aikana ja sen jälkeen? Edellä esitettyihin kysymyksiin ei

tutkielman aineistoista löytynyt yksiselitteisiä vastauksia. Lapsia arjessaan kohtaavat päivähoidon –

ja peruskoulun toimijat ovat erityisessä asemassa lapsen turvallisen kasvun toteutumisessa (Inkilä

ym. 2016, 71-73; Ellonen & Pösö 2014, 741-744). Kasvatuskeskustelu olisi kaikkein

hedelmällisintä aloittaa jo odotusaikana mutta neuvolatyö keskittyy perinteisesti lapsen kasvun ja

kehityksen seuraamiseen. Supistuneisiin vastaanottoaikoihin ei saada systemaattisesti mahtumaan

keskustelua siitä, miten vanhempaa itseään on kasvatettu ja minkälaista kasvatusta hän haluaa

omassa vanhemmuudessaan harjoittaa. Varhaiskasvatus olisi luonteva paikka puhua vanhempien

kanssa myös kotikasvatuksesta. Lastensuojelu tukee perheitä usein tilanteissa joissa vaikeudet ovat

jo vakavampia. Korjaavan lastensuojelun viedessä ennaltaehkäisevältä työltä resursseja,

vanhempainkasvatustyö jäänee käytännössä järjestöjen vastuulle. Kasvatuskulttuurin muuttaminen

vaatii kuitenkin toimia myös peruspalveluissa ja politiikassa; ennaltaehkäisevään

lastensuojelutyöhön on ohjattava riittävästi varoja. Lapset ovat huomisen aikuisia ja huomisen

vanhempia. Se missä epäonnistumme vanhempina, viranomaisina ja yhteiskuntana tänään siirtyy

korjattavaksi huomiselle, pitkittäen kohtuutonta inhimillistä kärsimystä.

22

8. LÄHTEET *Ellonen, Noora & Helweg-Larsen, Karin & Larsen, Helmer & Peltonen, Kirsi (2010) Parental violence and adolescent mental health. European Child & Adolescent Psychiatry 19 (11), 813-822.

*Ellonen, Noora & Jernbro, Carolina & Janson, Staffan & Tindberg, Ylva & Lucas, Steven (2014) Current parental attitudes towards upbringing practices in Finland and Sweden thirty years after the ban on corporal punishment. Child Abuse Review (early view in online) DOI: 10.1002/car.2356.

*Ellonen, Noora & Kääriäinen, Juha & Peutere, Laura & Sariola, Heikki (2010) Lapset ja nuoret väkivallan uhreina: maahanmuuttajien ja kansasuomalaisten vertailua. Yhteiskuntapolitiikka 75 (2), 159–176.

*Ellonen, Noora & Kääriäinen, Juha & Sariola, Heikki & Helweg-Larsen, Karin & Larsen, Helmer (2011) Adolescents´ experiences of Parental Violence in Danish and Finnish Families: A Comparative Perspective. Journal of Scandinavian Studies in Crime and Crime Prevention 12 (2), 173–197.

*Ellonen, Noora & Kääriäinen, Juha (2010) Alle kouluikäisiin lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkiminen itseilmoitusmenetelmällä – pilottitutkimus. Yhteiskuntapolitiikka 75 (2010):3, 303- 310.

Ellonen, Noora & Piispa, Minna & Peltonen, Kirsi & Oranen, Mikko (2013) Exposure to Parental Violence and Outcomes of Child Psycho-Social Adjustment. Violence and Victims 28 (1), 3-15.

*Ellonen, Noora & Pösö, Tarja & Peltonen, Kirsi (2015) Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015):1, 72–80.

*Ellonen, Noora & Pösö, Tarja (2014) Hesitation as a System Response to Children Exposed to Violence. International Journal of Children’s Rights 22 (2014), 730–747.

*Ellonen, Noora (2012) Kurin alaiset. Lasten ja vanhempien välisten ristiriitojen ratkaiseminen perheissä. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 103.

Ellonen, Noora (2014) Väkivalta äitien ja lasten välisten ristiriitojen ratkaisussa. Haaste 4/2014. http://www.haaste.om.fi/fi/index/lehtiarkisto/haaste42014/vakivaltaaitienjalastenvalistenristiriitojenratkaisussa.html. Viitattu 12.5.2016.

Elonheimo, Henrik & Ristkari, Teija & Huttunen, Jukka & Sourander, André (2014). Voimaperheet – uusi interventio lasten käytösongelmiin. Haaste 4/2014.

Eskola, Jari& Suoranta, Juho (1998) Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.

*Fagerlund, Monica & Peltola, Marja & Kääriäinen, Juha & Ellonen, Noora & Sariola, Heikki (2014) Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset 2013. Lapsiuhritutkimuksen tuloksia. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 110.

Hakalehto-Wainio, Suvianna & Nieminen, Liisa (toim.) (2013) Lapsioikeus murroksessa. Lakimiesliiton kustannus.

*Heinonen, Anna (2015) The Construction of 'Disciplinary' Violence Against Children - Social Workers', Police Officers' and Parents' Rationales. Oikeussosiologia ja Kriminologian väitöskirjatutkimus. Turun yliopisto.

23

*Hentilä, Sabina & Paavilainen, Eija & Ellonen, Noora & Kääriäinen, Juha & Salin, Sirpa & Koivula, Tanja (2010) Pieniin lapsiin kohdistuvan kaltoinkohtelun tilanteet vanhempien kuvaamana. Janus 18 (3), 260–276.

Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus 19 (1) 2011, 4-19.

*Hiitola, Johanna (2015) Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa. Tampereen yliopisto

*Hurtig, Johanna (2013) Taivaan taimet. Vantaa: Vastapaino.

*Inkilä, Jaana & Helminen, Mika & Kuosmanen, Taru & Paavilainen, Eija (2016) Moniammatillinen toimintamalli lasten kaltoinkohteluun puuttumisessa. Janus 24 (1) 2016, 62–78.

*Janhunen, Kristiina & Oulasmaa, Minna (toim.) (2012) Äidin kielletyt tunteet. Väestöliitto.

Kallio, Tomi (2006) Laadullinen review -tutkimus metodina ja yhteiskuntatieteellisenä lähestymistapana. Hallinnon tutkimus 2, 18–28.

Kivitie-Kallio, Satu & Söderholm, Annlis (toim.) (2012) Lapsen kaltoinkohtelu. Helsinki: Duodecim.

*Koivula, Tanja & Paavilainen, Eija & Ellonen, Noora & Kääriäinen, Juha & Salin, Sirpa & Hentilä, Sabina (2011) Väkivallan riskitekijät 2-ja 4-vuotiaiden lasten perheissä vanhempien ilmoittamana. Hoitotiede (1), 24–33.

Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 8.4.1983/361

Lastensuojelulaki 13.4.2007/417

Miller, Alice (1980) Alussa oli kasvatus. Kätketty julmuus ja väkivallan juuret. Juva: Werner Söderström.

*Paavilainen, Eija (2016) Psychological aggression and physical violence towards children with long-term illnesses or disabilities by their mothers in Finland and Sweden. Scandinavian Journal of Disability Research. (julkaisematon käsikirjoitus)

Peltonen, Kirsi (2011) Children and Violence. Nature, consequences and interventions. University of Tampere.

Poikolainen, Jaana (2002) Kasvatustietoisuuden ulottuvuuksia. Vanhempien käsityksiä kasvatuksesta ja vanhemmuudesta. Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 182.

Sariola, Heikki (2006) Älkäämme lyökö lapsia – historiallinen asennemuutos etenee. Haaste 3/2006, 9-11.

Sariola, Heikki (2007) Älä lyö lasta –kampanja muutti asenteita. Haaste 4/2007, 7-9.

Sariola, Heikki (2012) Kuritusväkivaltaa koskevat asenteet ja lapsiin kohdistuvan väkivallan kehitystrendejä Suomessa. Lastensuojelun Keskusliiton Taloustutkimuksella teettämän kyselyn tulokset. Lastensuojelun Keskusliitto.

Sariola, Heikki (2014) Asennekyselyraportti ”Herra Koivuniemi pantu viralta”. Lastensuojelun Keskusliitto.

24

Southwick, Steven M. & Charney, Dennis S. (2012) Resilience. The Science of Mastering Life´s Greatest Challenges. Cambridge: University Press.

Suomen perustuslaki 11.6.1999/731

Törrönen, Hannele (toim.) (2009) Vaiettu naiseus. Ajatuksia naisen väkivallan tunnistamisesta, nimeämisestä ja hoitamisesta. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 10.

Uusitalo-Malmivaara, Lotta (toim.) (2014) Positiivisen psykologian voima. Jyväskylä: PS-kustannus.

Viinikka Anne (toim.) (2014) Mentalisaatio perheiden kohtaamisessa. Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

Älä lyö lasta! Kansallinen lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan vähentämisen toimintaohjelma 2010-2015. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010:7

Yleissopimus lapsen oikeuksista 59/1991