Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2017

Eduskunnan valtiovarainvaliokunta 11.10.2016

Lausunto: Matti Viren

1. Taustaa

Vuoden 2017 budjettiesitys noudattaa aiempien vuosien kaavaa sisältäen suuren joukon

alalukukohtaisia muutoksia muuttamatta kuitenkaan menojen ja tulojen yleislinjaa. Menojen

taso ei olennaisesti muutu kuluvasta vuodesta. Menot eivät kuitenkaan supistu, vaan kasvavat

lähes miljardilla eurolla. Myös budjetoidut tulot kasvavat niin, että budjettitalouden alijäämä

näyttäisi aavistuksen verran supistuvan. Lopputuloksena on finanssipoliittisen virityksen

kannalta jossain määrin mitäänsanomattoman linjan jatkuminen: finanssipoliittisen

elvytyksen voi sanoa jatkuvan ja valtiontalouden tasapainottuminen jää tulevien vuosien

(hallitusten) haasteeksi.

Epäselväksi tosin jää, miten tasapainottumien todellisuudessa tapahtuu, koska mitään selkeää

toimenpideohjelmaa tasapainottumisen suhteen ei esitetä. Perusideana on edelleen se, että

tulevien vuosien talouskasvu generoi riittävästi lisätuloja, jotka tasapainottavat budjetin.

Mitään selitystä sille, miksi talouskasvu alkaisi, ei kuitenkaan esitetä, vaan vedotaan siihen,

että nykyinen nollakasvu johtuu epäedullisista suhdannetekijöistä, Nokia – yhtiön ongelmista,

Venäjän kauppasaarrosta, Brexitistä jne. Koska suhdannetekijöillä yhäkin uskotaan olevan

suuri merkitys, ajatellaan, että budjettialijäämiä ei voi eliminoida, koska silloin kasvu

vaarantuisi. Eli ollaan tilanteessa, jossa alijäämien eliminoimiseen kuvitellaan tarvittavan

ainakin nykyisen kokoisia, tai jopa suurempia alijäämiä, jotka sitten johtaisivat talouden

kasvu-uralle. Jos näin ajatellaan, alijäämäkehitykseen ei voida koskaan puuttua.

VM:n ennusteen kasvuskenaariossa olennaista roolia näyttelee myös olettamus, että inflaatio

kiihtyy olennaisesti vuosikymmenen loppua kohden niin, että nimellisen BKT:n kasvu ylittää

3 %. On hieman vaikea mieltää sitä, että inflaatio olisi niin sensitiivinen talouskasvun

suhteen, että kokonaistuotannon kasvun ylittäessä yhden prosentin inflaatio kiihtyisi

nykyisestä vajaasta puolesta prosentista kahteen. Empiirisen evidenssin kanssa tämä

olettamus ei ole sopusoinnussa.

Toki on mahdollista, että inflaatio kiihtyy (jos nyt näin pienistä luvuista puhuttaessa on

legitiimiä puhua kiihtymisestä), mutta silloin on varmaankin kyse koko Euroaluetta

koskevasta muutoksesta. Jos näin tapahtuu, on ilmeistä, että korot alkavat palautua

normaalitasolle, mikä on valtion talouden kannalta jossain määrin ongelmallista, koska

nollakoroista siirrytään jonnekin, ehkä kolmen prosentin tasolle, mikä tietäisi usean miljardin

lisälaskua valtiolle. Tätä korkoriskiä budjettilaskelmissa ei kuitenkaan ole huomioitu, edes

keskipitkän aikavälin skenaarioissa.

Kuten tunnettua, Suomen taloudella menee huonosti. Vielä vuosikymmen sitten Suomi oli

Euroopan mallimaa – nopean kasvun, korkean teknologian, hyvän koulutuksen ja korkean

elintason maa. Mutta nyt tilanne näyttää tyystin toisenlaiselta. On menty jopa niin pitkälle,

että ulkomaisissa talouslehdissä ’Suomea kutsutaan Euroopan ”sairaaksi maaksi”.

BKT:n kasvussa Suomi on EU:n heikoin suoriutuja yhdessä Kreikan ja Italian kanssa.

Kuluttajahinnoilla mitattuna Suomi on euroalueen kallein maa. Julkinen sektori on kooltaan

maailman (markkinatalousmaiden) suurin. Työvoimakustannusten kasvun vertailuissa Suomi

on EU19 maiden keskiarvon yläpuolella siitäkin huolimatta, että lähtökohtaisesti kilpailukyky

on huono.

Näin jälkeenpäin on selvää, että 2000-luvun alun hyvät vuodet olivat harhaa hieman samalla

tavalla kuin Kreikassa, jossa silläkin kolkuteltiin viiden prosentin kasvulukuja. Ongelmallista

on se, että nyt kasvun moottoreiksi ovat muodostuneet yksityinen ja julkinen kulutus. Vuoden

2015 luvut kertovat, että kulutusmenojen BKT-osuus oli yli 80 prosenttia. Toki se on hieman

vähemmän kuin Kreikassa, jossa vastaava luku oli 90, mutta niin korkea osuus ei ole

sopusoinnussa terveen talouskasvun kanssa. Ongelmallista on etenkin se, että kotitalouksien

säästäminen on olematonta - kotitalouksien säästämisaste olikin viime vuonna negatiivinen

(ks. liitekuvat). Kotitalouksien pitkään jatkunut nollasäästäminen merkitsee sitä, että

kotitalouksilla on keskimäärin hyvin vähän nettovarallisuutta, jonka turvin ne voivat

selviytyä toimeentulo-ongelmista. Tämä johtaa siihen, että taloutta kohtaavat negatiiviset

sokit johtavat välittömästi paineisiin julkisen sektorin tulosiirtojen suhteen. Alkuvuodesta

2016 kulutusmenot (yksityinen ja julkinen) olivat suuremmat kuin koko kansatalouden

käytettävissä oleva tulo. Tilanne on tässä suhteessa täysin nurinkurinen: kansatalouden

säästöt ovat negatiivisia ja (netto)investoinnit rahoitetaan lainarahalla. Vaikka Suomessa

useaan otteeseen puhutaan Kreikan tapaan leikkauksista ja kurjistamispolitiikasta, on hieman

vaikea mieltää, että kuvatun kaltainen velkarahoitteinen kulutuksen kasvu olisi jotenkin

leimattavissa kireäksi talouspolitiikaksi.

Vuoden 2007 (siis finanssikriisin alun) jälkeen Suomen henkeä kohden lasketun brutto-

kansantuotteen keskimääräinen kasvuvauhti on ollut -1.1 %. Elintaso on siis laskenut, mutta

lasku ei vielä ole näkynyt oikeastaan missään, koska kotitalouksien tulot ja kulutusmenot

ovat lamasta huolimatta kasvaneet lähes puolen prosentin vuosivauhdilla. Tulevaisuutta

ajatellen vieläkin pahaenteisempää on se, että sekä teollisuustuotanto että vienti jatkavat

laskuaan, tavaravienti peräti kuuden prosentin vuosivauhdilla. Teollisuustuotanto on nyt

vuoden 2000 ja tavaravienti vuoden 2005 tasolla. Valtionhallinto ja tutkimuslaitokset

lupaavat yleensä runsaan prosentin kasvulukuja ensi vuodelle ja sitä seuraaville vuosille. On

vaikea sanoa, miten näihin ennusteisiin pitäisi suhtautua, kun vuoden 2007 jälkeiset

ennustetut luvut ovat lähennelleet kahta, kolmea, eikä suinkaan miinus yhtä prosenttia. VM:n

nyt omasumaan vajaan puolentoista prosentin kasvuskenaarioon sisältyy optimismiharhan

lisäksi ainakin kaksi sudenkuoppaa. Ensinnäkin talous on viime vuosina ”kasvanut” julkisen

sektorin velkaelvytyksen avulla. Valtion ja kuntien yhteenlasketut alijäämät ovat olleet yli

kolme prosenttia BKT:sta. On selvää, että näin ei voi jatkua loputtomiin, varsinkin kuin

BKT:n lähes olematon kasvu ei riitä kompensoimaan kasvavaa velkaantuneisuutta.

Korjausliikkeet tulevat väistämättä supistamaan kokonaistuotannon kasvua ja niissä

vaikuttavat samat kerroinvaikutukset kuin aiemmassa elvytyspolitiikassa. Toinen

sudenkuoppa liittyy korkokehitykseen. Ennätyksellisen alhaiset korot Euroopassa

”normalisoituvat” jossain vaiheessa, kun Euroopan talous pääsee kasvu-uralle. Suomelle

tämä tietää ongelmia, jos talous edelleen jatkaa nollakasvu-urallaan. Korkojen noustessa

valtion ja kuntien alijäämä kasvaa helposti jopa useilla prosenttiyksiköillä suhteessa BKT:n

arvoon. Tämä hankaloittaa edelleen valtion (ja kuntien) talouden tasapainottamista; siksi

tasapainottamisen lykkääminen ajankohtaan, jolloin rahapolitiikka väistämättä kiristyy, on

hyvin riskialtista.

Alkusyksystä on useaan otteeseen povattu talouskasvun käynnistymistä, mutta ennusteiden

katteena ovat useimmiten olleet vain jonkin yksittäisen kuukauden kasvuluvut. Viimeksi näin

kävi heinäkuun kokonaistuotannon kuukausikuvaajan lukujen suhteen, jotka heijastelevat

Tilastokeskuksen tekemiä työpäiväkorjauksia tuotannon määriin. Todellisuudessa

korjaamattomat tuotannon kasvuluvut heinäkuussa (vuoden takaisin lukuihin verrattuna)

olivat -1.2 % koko alkuvuoden kasvun jäädessä 0.1 prosenttiin, eli kauas kesällä povaillusta

1.4 prosentista. Paljon suurempi uutinen oli, että heinäkuussa tavaravienti suorastaan romahti

(- 13 %) vuoden takaiseen verrattuna ja lasku jatkui elokuussa niin, että alkuvuoden (8

kuukauden) laskuksi tuli 6 %. Koska myös palvelusten vienti on ollut alamaissa, on täysin

mahdotonta, että viennin volyymi kasvaisi kuluvana vuonna niin kuin VM:n taloudellisessa

katsauksessa povataan. Kokonaistuotannon kasvu on ollut pitkälle vain kulutuksen varassa ja

siltäkin osain painopiste on ollut kestokulutustavaroissa (autokauppa yli 10 %, syyskuussa

ennätykselliset 13.3 %). Toki myös jonkin sorttinen asuntohintabuumi on saanut

asuntoinvestoinnit liikkeelle (alkuvuona + 11 %), mutta kasvun ja viennin kannalta tärkeä

tuotannolliset investoinnit eivät ole käynnistyneet.

Toki työttömyysluvut ovat ”parantuneet” mutta vain Tilastokeskuksen työvoimatiedustelussa.

Työ- ja elinkeinoministeriön kortistodatassa ei ole mitään muutosta havaittavissa, mikä

merkitsee sitä, että työttömyysmenot eivät muutu miksikään (osa ihmisistä putoaa pois

ansiosidonnaiselta, mutta siirtyy sitten KELA:n muiden etuuksien piiriin). Työllisyys on ehkä

hieman parantunut viime kuukausina, mutta sekin koskee vain julkista sektoria.

Ne jotka mielellään tulkitsevat kansantalouden tilinpidon lukujen desimaalitason muutoksia,

unohtavat helposti sen, että nykyinen ”kasvu” ei olisi mahdollista ilman jatkuvaa

velkaantumista. Kotitaloudet, valtio ja kunnat (lisä)velkaantuvat jatkuvasti (ks. oheiset kuvat)

ja rahoittavat kulutustaan lisävelalla. Valtion ja kuntien yhteenlaskettu alijäämä tänä ja ensi

vuonna on runsaat seitsemän miljardia euroa ja yhteenlaskettu velka lähentelee lähivuosina

120 miljardia euroa. Kotitalouksien velkaantuminen on ennätystasolla ollen 126 % suhteessa

käytettävissä olevin tuloihin.

Mutta mitä tapahtuisi, jos velanotto loppuisi nyt? Jos kunnat ja valtio sopeuttaisivat menonsa

tuloihin, tietäisi se mekaanisesti tulkittuna noin seitsemän miljardin supistusta kulutuksessa

(yksityisessä tai julkisessa). Jos unohdetaan kerroinvaikutukset, BKT supistuisi runsaat 3 %.

Nollakasvun maailmassa tämä olisi tietenkin paljon, mutta kyse olisi tietenkin vain yhtä

vuotta koskevasta muutoksesta.

Optimistien mukaan talouskasvu lähtee liikkeelle, kun on riittävästi kysyntää, mutta on

uskallettua ajatella, että kasvu voisi pysyvästi rakentua kotimaisen kulutuksen varaan. Pienen

avoimen talouden ajatellaan yleensä rakentavan elintasonsa maailmanmarkkinoilta saatavan

kasvun varaan. Jos talous ei pärjää kansainvälisessä kilpailussa, edessä on väistämättä

elintason lasku.

Asiaa voi toisaalta katsoa myös tuotannon ja tuotantopanosten näkökulmasta. Yleensä – ihan

oikein – ajatellaan, että kasvu seuraa tuotantopanosten ja tuottavuuden kasvusta. Mutta kun

näkyvissä on, että (markkinasektorin) työvoima ei kasva ja tuotannollinen pääoma supistuu,

mistä sitten kasvu syntyy? Kokonaistuottavuus on vuoden 2007 jälkeen ollut laskussa,

keskimäärin prosentin vuodessa (ks. liitekuviot). Miksi se nyt kääntyisi kasvuun?

Kokonaistuottavuuden ohella myös työn tuottavuus on vuoden 2007 jälkeen pysynyt

ennallaan poiketen aivan olennaisesti aiempien vuosikymmenten mallista, jossa tuottavuuden

kasvu oli keskimäärin noin 2 %. On vaikea sanoa, mistä tämä johtuu – varsinkin tilanteessa,

jossa IT ”vallankumous” näyttää jatkuvan ja ns. digitalisointi tuntuisi vaikuttavan kaikkiin

tuotantoprosesseihin. Voi olla, että viime vuosina on tapahtunut olennainen muutos

teknisessä kehityksessä siinä mielessä, että kehitys ei enää olekaan ”säästänyt” työvoimaa

vaan pääomaa. Siksi investointien tarve on kaiken aikaa minimaalisen pieni, vaikka

rahapolitiikan viritys on lähestulkoon maksimaalisen ekspansiivinen.

Kasvun ohella hallitus esittää alijäämien eliminoimisen aseiksi ns. leikkauksia ja reformeja.

Leikkauksiin hieman vaikea ottaa kantaa, kun valtion ja kuntien menot kaiken aikaa kasvavat.

Toki mukana ovat myös erilaiset indeksijäädytykset, mutta niiden teho on epäilyksenalainen,

koska nollainflaatioregiimin jatkuminen tekee tyhjäksi jäädytysten menovaikutukset. Taas

termi ”reformit” näyttää olevan synonyymi SOTE – uudistukselle, jonka

kustannusvaikutuksista on lähes mahdoton sanoa mitään eksaktia. Uudistukseen on toki

ladattu paljon toiveita, mutta tehdyistä päätöksistä on vielä pitkä matka sellaisiin

konkreettisiin kustannuslaskelmiin, joiden oikeellisuutta voisi arvioida.

2. Budjetin perustana olevat oletukset tulevasta talouskehityksestä

Budjettiesitys perustuu olennaiselta osin suhdannekehitykseen, jonka voi tiivistää seuraaviin

numeroihin:

- BKT:n kasvu on runsaan prosentin luokkaa.

- Inflaatio kiihtyy keskipitkällä ajanjaksolla lähelle kahta prosenttia.

- Palkkojen kasvuvauhti on vain (hieman runsaan) prosentin luokkaa, reaalipalkat

laskevat 2017-2018.

- Työttömyysaste laskee 8 prosenttiin.

- Nollakorkoregiimi jatkuu aina vuoteen 2020 asti.

Ennustettu kasvu-ura on historiallisessa perspektiivissä kovin vaatimaton, mutta syytä kysyä,

onko sekään mahdollinen nykyisessä taloustilanteessa (tuotannollinen pääoma pienenee ja

työllisten määrä pysyy ennallaan). Viimaisen viiden aikana tehdyt ennusteet ovat olleet

äärettömän huonoja (ks. kuvio 1-4). Lamaa on tulkittu ohimeneväksi suhdanneilmiöksi ja

kasvun on aina oletettu palaavan aiemmalla 2-3 prosentin trendille. Ennustetarkistukset ovat

aina tuottaneet alhaisempia lukuja. Siksi tälläkin kertaa on paikallaan kyseenalaistaa

ennusteiden lähtötaso.

Näin siitäkin huolimatta, että kasvuennusteissa on nyt omaksuttu realistisempi ote. Edelleen

lähtökohtana on verraten optimistinen kehityskulku, johon ei sisälly mitään suuria riskejä.

Taloudellisessa katsauksessa on vain ohimennen tarkasteltu vaihtoehtoisskenaarioista, joissa

kasvu olisi olematointa puhumattakaan siitä, että tuotanto supistuisi koko vuosikymmen

loppukauden. Aiemmista virheistä olisi syytä ottaa oppia ja panostaa aiempaa enemmän

vaihtoehtoistarkasteluihin, jotka ottavat vakavasti mahdolliset negatiiviset kasvuyllätykset.

Vaikka yllätyksiä on mahdotonta ennustaa, olisi ainakin identifioitava mahdolliset häiriöiden

syyt. Niistä hyvänä esimerkkinä on pakolaiskriisi, jonka vaikutuksista ei vieläkään ole mitään

kattavaa laskelmaa.

Olettamalla runsaan prosentin kokonaistuotannon kasvu ja lähes kahden prosentin inflaatio,

saadaan aikaiseksi kohtuullinen verokertymien kasvu (esimerkiksi ALV:n osalta yli 2 %

vuodessa). Jos kokonaistuotannon arvon kasvu jää lähelle nolla, putoaa pohja näiltä luvuilta.

Toisaalta sama putoaa pohja myös indeksijäädytysten teholta, jotka kuitenkin edustavat

huomattavaa osaa kaavailluista 4 miljardin sopeuttamistoimista. Oletus reaalipalkkojen

pysyvästä laskusta on sekin epäuskottava, kun huomioidaan suomalaisten työmarkkinoiden

erityspiirteet. Vaikka sopimuspalkoissa jatkettaisiin nolla-linjaa, liukumat ovat yleensä niin

suuret, että nimellispalkkojen kasvu ylittää inflaatiovauhdin. Julkinen sektori on siinä määrin

työvaltaista, että palkkojen oletettua nopeampi kasvu vaikuttaa välittömästi kielteisesti

alijäämätavoitteiden toteutumiseen.

Julkisen sektorin tilaa arvioitaessa on huomioitava se huolestuttava kehitys, joka on liittynyt

SOTU -rahastojen (erityisesti eläkerahastojen) ylijäämien pienenemiseen ja kuntasektorin

alati kasvaneisiin alijäämiin (kuvio 5 ja 6). Näissä ennusteissa on omaksuttu hyvin

optimistinen käsitys tulevien vuosien kehityksestä, mikä on tuskin mahdollista. Kun vielä

muistetaan korkomenojen uhkaava kasvu tulevaisuudessa, on julkisen sektorin

velkaantumisen katkaiseminen (kuviot 7 ja 8) entistä haasteellisempaa.

Budjetissa ei oteta varsinaisesti mitään kantaa SOTE -ratkaisun mahdollisiin

kustannusvaikutuksiin. Toki siinä mainitaan aiempi kolmen miljardin säästötavoite, mutta

mitään perusteellisempaa arviota eri osatekijöistä ja mekanismeista ei ole tehty. Tämä on

yllättävää, kun kuitenkin kaavaillut säästöt aiemmin edustivat leijonan osaa sopeuttamisen

menosäästöistä. Harmaasta taloudesta saatavat suuret lisätulot (300-500 miljoona euroa),

joista aiemmin pidettiin ”suurta ääntä”, ovat nekin häipyneet jonnekin. Ehkä sekin kertoo

kasvaneesta realismista tulokehityksen suhteen.

Budjetin perustelut ovat kunnioitettavan yksityiskohtaisia muutaman miljoonan euron

hankkeista, mutta itse isoon kuvioon ei suunnitelmassa oteta kantaa. Aiotaanko julkisten

menojen taso pitää nykyisellään tästä eteenpäin, vai yritetäänkö sitä supistaa lähemmäs

Euroopan Unionin maiden keskimääräistä tasoa (joka on BKT:hen suhteutettuna noin

kymmenen prosenttia Suomen nykyistä tasoa alempi). Miten julkisen talouden toiminta

saadaan palvelemaan tarvetta palauttaa Suomen talous kasvu-uralle? Ensin mainitun asian

suhteen budjetin perusteluissa ollaan täysin hiljaa, jälkimmäisen tavoitteen osalta viitataan

vain hallituksen ns. kärkihankkeisiin, joka kuitenkin näyttävät olevan enemmän

budjettitaloudellinen rasite kuin todellinen talouskasvun kiihdyttäjä.

Kriisejä tulee väistämättä vastaa tulevaisuudessa. Niihin pitää varautua ja se edellyttää

liikkumatilaa finanssipolitiikassa. Siksi mitään mielitä ei ole käyttää finanssipolitiikan jäljellä

olevaa liikkumatilaa nykyisessä suhteellisen normaalissa tilanteessa elvytystoimiin.

Kokemukset kotimaasta ja ulkomailta kertovat, että finanssipoliittinen elvytys on huono lääke

talouden rakenteellisille ongelmille. Sellaisten maiden kuin Italian ja Japanin esimerkit

kertovat, että jopa usean vuosikymmenen nollakasvu on mahdollista, eikä se taitu

tavanomaisilla raha- ja finanssipoliittisilla toimilla (kuviot 9 ja 10). Päinvastoin löysä

politiikka tekee tyhjäksi tarpeelliset rakenteelliset muutokset ja suhteellisten hintojen

korjausliikkeet. Tavoitteeksi on siten otettava velkatason kasvun nopea pysäyttäminen ja

kääntäminen laskuun. Samalla on pyrittävä katkaisemaan myös yksityisen sektorin kasvava

velkaantuminen. 1990 – alun kriisin opetus on se, että pahasti velkaantunut yksityinen

(erityisesti yritys-)sektori on pahaa myrkkyä kriisitilanteessa, varsinkin jos korkokehitys ei

ole hallinnassa.

Johtopäätöksiä

Yhteenvetona voi todeta, että hallituksen linjaamat sopeutustoimet eivät yksin riitä

suunnitelmassa asetettujen alijäämätavoitteiden saavuttamiseen, vaikka lähtökohtana

pidettäisiin nykyisiä talousennusteita. Samalla tavalla ne eivät myöskään riitä niiden Suomen

sitoumusten täyttämiseen, jotka perustuvat EU:n talouskoordinaatioon..

Alijäämätavoitteiden saavuttaminen ja EU-sitoumusten täyttäminen, puhumattakaan

talouskasvua koskevista tavoitteista, edellyttävät muita talouspolitiikan toimia. On vaikea

nähdä, että hallituksen suuren luokan hankkeet (yhteiskuntasopimus, SOTE-hanke) muuttavat

tilannetta julkisen sektorin tasapainon, saati sitten kustannusrasituksen osalta olennaisesti.

Kaikki tämä merkitsee sitä, että jatkossa on otettava olennaisesti tiukempi linja menojen

kasvun suhteen ja budjettialijäämä on eliminoitava mahdollisimman nopealla aikataululla, ja

pääsääntöisesti leikkaamalla menoja. Menojen leikkaaminen tekisi samalla tilaa verotuksen

keventämiselle ja julkisen sektorin kustannusrasituksen keventämiselle, jotka ovat

välttämättömiä edellytyksiä kasvun käynnistymiselle. Niin kauan kuin Suomi on lähestulkoon

”Euroopan kallein maa”, Suomen kyky vallata takaisen vientimarkkinoita on liiankin

haasteellista. Toki se vaatii muitakin toimia markkinoin toiminnan tehostamiseksi ja kilpailun

lisäämiseksi. Ne eivät kuitenkaan ole välittömästi budjettitalouteen liittyvä ongelmia.

VM:n taloudellinen katsaus, Tulukko 2

Kuvio 1 VM:n BKT-ennusteiden osuvuus

-2

-1,5

-1

-0,5

0

0,5

1

1,5

2

2012 2013 2014 2015 2016

Budjetin yhteydessä julkaistu VM:n BKT:n kasvuennuste

Todellinen VM syksy2016=2016.tammi-

Kuvio 2. BKT -ennusteiden toteutuminen: kevään 2011 ennusteet ja toteutuma

-2

-1

0

1

2

3

4

2010 2011 2012 2013 2014 2015*

Todellinen VM 3/11

Kuvio 3 Julkisen sektorin yli/alijäämä koskevat ennusteet vuodelta 2011

Kuvio 4 Suomen Pankin BKT –ennusteiden kehitys

-4

-3

-2

-1

0

1

2

3

2010 2011 2012 2013 2014 2015*

todellinen

vm 3/11

pt 3/11

Kuvio 5 Sote-rahastojen ylijäämän kehitys

Luvut on suhteutettu BKT:hen

Kuvio 6 Kuntien toimintaylijäämän kehitys

Lähde Kuntaliitto

0

0,5

1

1,5

2

2,5

3

3,5

4

4,5

5

2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015

sotu-rahastot

Kuvio 7 Julkisyhteisöjen velka (miljoonia euroja)

Kuvio 8 Valtion korkomenot

Kuvio 9 Suomen ja Italian BKT 1960-2015(7)

Lähde Ameco. Luvut ovat volyymeja (laskettu kiintein 2010 hinnoin). Vuosien 2016 ja 2017 luvut ovat

Komission ennusteita. Italian 2015 BKT luku on pienempi kuin vuoden 2000 arvo. Vastaavasti Suomen BKT:n

luku vuodelle 2015 on pienempi kuin vuoden 2007 arvo.

Kuvion 10 VM:n arvio finanssipolitiikan kireydestä

Rakenteellisen jäämä muutoksia käytetään usein tahdonvaraisen finanssipolitiikan indikaattoreina. Vastaavasti

koko alijäämän ja rakenteellisen alijäämän erotusta tulkitaan alijäämän suhdannekomponentiksi.

0

50

100

150

200

250

0

200

400

600

800

1000

1200

1400

1600

18001

96

0

19

62

19

64

19

66

19

68

19

70

19

72

19

74

19

76

19

78

19

80

19

82

19

84

19

86

19

88

19

90

19

92

19

94

19

96

19

98

20

00

20

02

20

04

20

06

20

08

20

10

20

12

20

14

20

16

e

Italy

Taustamateriaalia:

A1 Suomen teollisuustuotanto 1948-2015.

Työllisyys 1993-2016

Kotitalouksien säästämisaste 1992-2015

Työn tuottavuus 1990-2014

Työn tuottavuus Suomessa (pitkä sarja)

2016-2018 OECD ennusteita

Kokonaistuottavuus Suomessa