Liikunnan erilaisia merkityksiä maistelemassa

– liikuntalajeista, vapaaehtoistoiminnasta ja liikuntaprofiileista tukea liikunnan ohjaukseen ja neuvontaan.

Miksi liikun –blogikirjoitukset 21-29.11.2011.

Näissä myöhäissyksyn blogikirjoituksissani pohdin alustavasti eri liikuntalajien

kokemuksellisuuksien erilaisia merkityksiä liikkujalle itselleen. Kirjoitan

vapaaehtoistoiminnasta, terveysliikunnasta, veteraaniurheilijoiden liikunnasta ja urheilusta.

Käyn kuntosalilla, veteraaniurheilukisoissa ja Lahden tiedepäivässä esiintymässä.

Vinkkaan ja linkkaan lukijoille – ehkä etenkin liikuntaa ohjaaville – hyödyllisistä nettisivuista

ja julkaisuista. Tarkoitus on jatkossakin ’verkottaa’ sivustoa yhä laajemmin kattamaan

liikuntasosiologista ja –tieteellistä tutkimusta, mutta myös soveltavia eli käytäntöä

kehittäviä artikkeleja, esityksiä tai materiaaleja. Muistutan, että nämä artikkelit ja esitykset

ovat myös erikseen löydettävissä pdf-muodossa arkistot –valikon alta.

Maanantai, 21.11.2011, Arto

Aamulla seitsemän jälkeen Porvoon moottoritie on jo ihan tukossa, kun kävelen tien yli vievää siltaa bussipysäkille. Valitsin tarkoituksella bussin, joka pakotti minut kävelemään sekä kotoa pysäkille että pysäkiltä Messukeskukseen yhteensä reilun kolmen kilometrin verran. Ilma oli loistava aamukävelylle; ei liian kylmää eikä liian lämmintä.

Messukeskuksessa oli työpaikkani Ikäinstituutin 40-vuotisjuhlaseminaari . Professori Jyrki

Jyrkämä piti lyhyen, mutta vaikuttavan avauspuheen, jossa hän luotasi gerontologian eli ikätutkimuksen tulevaisuutta. Nostan esiin ne näkökulmat, joita hän puheessaan painotti: moninäkökulmaisuuden, kohtaamisen ja etenkin käytännön ja teorian yhteensovittamisen. ’Miten käytännöstä lähdetään kohti teoriaa’, kysyi Jyrkämä ja toivoi tähän ikätutkimuksen antavan vastauksia. Kolme muuta keskeistä teemaa hänen puheessaan olivat: gerontologinen realismi, mielikuvitus ja refleksiivisyys. Kaikki tärkeitä käsitteitä ja näkökulmia.

Itseäni lämmittivät näistä erityisesti käytännöstä tai ehkä voisi sanoa kokemuksista käsin teoriaan päin lähteminen sekä refleksiivisyys eli (itse)arviointi. Nämä molemmat kuvaavat hyvin tätä www.miksiliikun.fi – sivuston perusideaa. Omat liikuntakokemukset ja liikuntakäytännöt tai –tavat ovat näillä sivuilla keskiössä ja niitä tässä teorioiden ja käsitteiden avulla refleksiivisesti arvioidaan.

Tänään onkin hyvä päivä antaa kahdelle liikkujalle (molemmat veteraaniurheilijoita) ääni – näin he ovat kuvanneet liikuntakokemuksiaan tekemissään itsearvioinneissa.

Oma laji, paras laji – mutta ei pidä väheksyä muitakaan liikuntamuotoja

Liikuntakokemukset ovat monenlaisia ja eri lajeista saa erilaisia kokemuksia. Mutta minkälaisia

kokemuksia ja niihin liittyviä merkityksiä saa lajista, jota harrastaa intohimoisesti ja

kilpailumielessä? Tutkaillaanpa kahden veteraaniyleisurheilijan kokemuksellisuuksia.

Tämä 67-vuotias mies on siis tässä kuviossa arvioinut kaikkia liikuntamuotojaan asteikolla 1 (ei

juuri lainkaan merkitystä)… 5 (erittäin suuri merkitys) erilaisten liikunnasta saatavien

kokemuksellisuuksien perusteella. Mitä sieltä voimme lukea?

• Oma laji (korkeushyppy) on vastaajalle (67-vuotias mies) kokemuksellisesti kaikin tavoin erinomainen (ka: 5/5). Siitä hän saa elämyksiä, merkityksellisiä kokemuksia sekä osallisuus- ja toimijuuskokemuksia

• Muut yleisurheilulajit ovat nekin kokemuksellisesti tärkeitä (ka: 4/5)

• Hiihto, kävely/juoksu ja patikointi ovat kokemuksellisesti ainakin tyydyttäviä (ka: 3-3,5/5)

• Sen sijaan pyöräily ei ole kokemuksellisesti kovin merkityksellinen (ka: 2/5), kuten ei myöskään kuntosaliharjoittelu tai jumppa

� Tämän vastaajan liikuntakokemusten kokonaisuus oli sikäli mielenkiintoinen, että kaikki kokemuksellisuudet – elämykset, merkitykselliset kokemukset, osallisuus- ja toimijuuskokemukset – olivat suurin piirtein tasavahvoja, vaikka lajikohtaiset erot olivat varsin suuria.

Annetaan ääni pari vuosikymmentä nuoremmalle miehelle, jonka oma urheilulaji on

keihäänheitto. Miten nämä eroavat toisistaan?

• Oma laji (keihäänheitto) on tälle vastaajalle elämyksellisesti tärkeä ja se tuottaa merkityksellisiä kokemuksia, mutta ei niinkään osallisuutta tai toimijuutta

• Liikuntamuodon sisällä suuria eroja kokemuksellisuuksissa; joku tuottaa elämyksiä, joku vaikkapa enemmän osallisuutta

� Erilaiset lajit (hiihto ja keihäänheitto) voivat olla kokemuksellisesti samankaltaisia � Tämä vastaaja hakee liikunnastaan eritoten merkityksellisiä kokemuksia ja elämyksiä

Vastaajien kesken on siis yhtäläisyyksiä: omaa lajia rakastetaan ja se on kokemuksellisesti

kummallekin varsin tärkeä. Harrastetuissa lajeissa on jonkin verran eroja, mutta eroja on etenkin

siinä, miten eri lajeja merkityksellistetään. Nuoremmalla miehellä elämyksellisyys ja

merkitykselliset kokemukset (esim. erilaiset käännekohdat, menestymiset jne.) ovat tärkeämpiä

kuin vanhemmalle, jolle myös osallisuus- ja toimijuuskokemukset ovat erityisessä asemassa.

Kokemuksellisesti eri liikuntamuodot ja –lajit ovat kummallakin melko erilaisia – ja tämä onkin hyvin

tärkeä havainto. Emme harrasta eri liikuntalajeja samanlaisia kokemuksia tai merkityksiä hakien,

vaan olemme tässä mielessä kokemuksellisestikin ’erilaisia’ eri liikuntalajien parissa. Jos siis ei

pidä kokemuksellisesti jostakin liikuntamuodosta, niin jotakin toista saattaa rakastaa. Mutta on

myös niin, että samasta liikuntamuodosta voimme hakea ja saada hyvinkin erilaisia kokemuksia.

Näiden kahden esimerkin kautta näemme, että kaksi aika lailla samanlaista miestä – taustoissakaan ei ollut paljon eroja – voivat suhtautua liikuntakokemuksiin eri tavoin. Tämä korostaa liikkumisen monimuotoisuutta ja monimerkityksellisyyttä yhtä hyvin kuin sitä, että ihmiset tulkitsevat samanlaiseltakin näyttäviä (liikunta)kokemuksiaan eri tavoin. On kuitenkin myös niin, että joidenkin ihmisryhmien liikkumisessa on samankaltaisuuksia, jos heitä verrataan toisiin ihmisryhmiin, joilla on erilainen liikuntaharrastustausta. Seuraavaan olen koonnut

veteraaniyleisurheilijoille tekemäni tutkimuksen yhteenvedon, jossa vertaan heidän kokemuksiaan kaikessa liikkumisessa siihen, miten he arvioivat omaa ykköslajiaan.

� Veteraaniyleisurheilijoiden kokemuksellisuuksista tärkeimmät ovat: elämyksellisyys, osallisuus, kokemuksellisuus ja toimijuus tässä järjestyksessä

� Omassa lajissa järjestys pysyy samana, mutta kokemuksellisuuksien merkitys kasvaa huomattavasti

� Eniten kasvaa toimijuuskokemusten merkitys: selityksenä todennäköisesti se, että omassa lajissa toimitaan ohjaajina, kilpailujen järjestäjänä ja muussa seuratoiminnassa

� Liikunnasta ja varsinkin urheilusta löytyy monenlaisia kokemuksia, jotka sitovat harrastajansa tähän toimintaan

Vaikka liikunta on näille miehille kaiken kaikkiaan kokemuksellisesti tärkeää, niin oma urheilulaji on kokemuksellisesti vielä selvästi tärkeämpää. Olisikin hyvä, että jokaisella ihmisellä olisi jokin oma, kokemuksellisesti rakas, ’lempilaji’. Mutta on myös erittäin tärkeää se, että harrastaa monia erilaisia liikuntalajeja, koska erilaisten lajien parissa saamme erilaisia kokemuksia ja täydennämme näin tulkintojamme itsestämme ja maailmasta. Tiistai, 22.11.2011, Arto

Taas kävelyllä tutussa metsässä Kivikossa. Olen tapojeni orja, voisi sanoa. Mutta siitähän liikunnan harrastamisessa oikeastaan onkin kysymys! Liikunnasta pitää muodostua hyvä tapa ja tottumus. ’Rutiini on neroutta’, sanoi vaimoni joskus tyttöystäväaikoinaan, kun ihmettelin hänen järjestelmällisyyttään.

Sosiologisesti ajatellen juuri tapa tai tottumus onkin se käsite, joka yhdistää toisaalta rakenteelliset tai kulttuuriset (liikunta)mahdollisuudet ja toisaalta oman henkilöhistoriamme konstruktiivisen puolen (minkälainen merkitys liikunnalla on meille rakentunut). Ilman toista ei ole toistakaan.

Hyvinvointivaltion alkuaikoina eli karkeasti ottaen 1950-luvulta 1980-luvulle painopisteen liikunnan edistämisessä pitikin olla rakenteellisten mahdollisuuksien lisäämisessä. Tarvittiin uimahalleja, pallokenttiä, kevyen liikenteen väyliä. 1990-luvulta lähtien painopisteen olisi pitänyt muuttua tänne kokemusten, merkitysten ja lopulta tapojen puolelle.

Liikuntapolitiikka ei kuitenkaan ole niin notkeaa, vaikka erilaista liikuntapoliittista ’jumppausta’ on harjoitettu monenlaisten valtakunnallisten liikuntapoliittisten ohjelmien muodossa. Useimmiten yleisenä lopputulemana on kuitenkin ollut se, että väestön liikkuminen lisääntyy, jos rakenteellisia liikuntamahdollisuuksia edelleenkin lisätään.

Mitä muuta se voisikaan olla, kun valtakunnallisen ja kunnallisen liikuntapolitiikan lähes ainut keino liikunnan edistämiseen on rakenteellisten mahdollisuuksien lisääminen. Toimintavastuuhan on liikunta- ja urheiluseuroilla ja –järjestöillä – näin linjataan jo noin 30 vuotta sitten säädetyssä liikuntalaissa. Miten tämä liittyy kokemuksellisuuksiin, joita liikunnasta haemme ja saamme?

Olemme pohtineet aihetta YTT Esa Pirneksen kanssa muutamassa artikkelissamme, jossa toisena aihealueena on ollut kulttuuri – kokemuksellinen näkökulma on kuitenkin tärkeä myös sosiaali- ja terveyspuolella. Kokemuksellisuuksien ja yhteiskunnan eri sektoreiden toimintavastuiden yhteensovittaminen on mielestämme erittäin tärkeä näkökulma hyvinvointiyhteiskunnan tulevassa kehityksessä. Alla linkit kolmeen aihetta käsittelevään artikkeliin.

Tiihonen A (2010) Vapaaehtoisuus ja järjestöt lähimmäisvastuussa. Julkaisussa Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? Etene-julkaisuja 28/2010 (http://www.etene.fi/c/document_library/get_file?folderId=41970&name=DLFE-1001.pdf) Pirnes E & Tiihonen A (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275) Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436-448. (http://yp.stakes.fi/FI/index.htm) (ei vielä sähköisenä). Näitäkin mietin tutulla lenkkipolulla, jossa toivoisin näkeväni enemmän liikkujia. Miksi he viettävät aikaansa mieluummin asunnoissaan kuin täällä erinomaisiksi rakennetuissa liikuntapaikoissa?

Keskiviikko, 23.11.2011, Arto

Heti aamusta liikkeelle kohti Vierumäkeä. Kolme opinnäyteohjattavaani esitteli tänään valmiit työnsä. Tein alkuvuodesta ’urakkasopimuksen’ Haaga-Helian Vierumäen yksikön kanssa opinnäytetöiden ohjaamisesta ja ohjaamisen järjestämisestä liikunnanohjaajaopiskelijoille, joilta työ oli jostain syystä jäänyt tekemättä tai se oli pahasti myöhässä. Vuoden aikana on valmistunut 25 ’opparia’, joista iso osa on ollut erittäin hyviä. Omaa osuuttani on vaikea arvioida – aika moni taisi tarvita vain sen yhden ihmisen, joka oli aidosti kiinnostunut heidän työstään.

Tämän päivän opinnäytteet olivat aiheiltaan ja menetelmiltään todella mielenkiintoisia. Eveliina ja Aapeli Markkanen tekivät työnsä Terveysliikkujan ääni –hankkeessa (http://www.lamk.fi/sosiaalijaterveys/tutkimus/hankkeet/terveysliikunta.html) , jossa he kehittivät menetelmän, jolla Lahden kaupungin palveluksessa olevat ikääntyneet hoivatyöntekijät saatiin kuvaamaan ja arvioimaan omaa liikkumistaan ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Tavoitteena koko Päijät-Hämeen kattavassa hankkeessa on löytää liikunnallisesti haavoittuvat ryhmät ja kehittää

heidän kanssaan keinoja liikkumisen edistämiseksi. Tulokset myös viedään paikallisille päättäjille tiedoksi.

Katja Vastialan aiheena oli jalkapalloseuran Tyky-toiminta ja sen kehittäminen. Tämä kokonaisuus liittyy väljästi Kolmas lähde –hankkeeseen (http://www.kolmaslahde.fi/), jossa kehitetään kolmannen sektorin, mukana nuoriso-, liikunta- ja kulttuurialat, toimintaa hyvinvointipalvelujen tarjoajina. Katjan työ käsitteli siis jalkapalloseuran mahdollisuuksia tuottaa hyvinvointipalveluita.

Sini Ratas on luontoliikunta-aktiivi ja Outward Bound Finland ry:n (http://www.outwardbound.fi ) kurssivastaava. OBF:n toimiala on elämyspedagogiikka ja Sinin opinnäytetyönä oli uuden koulutusmateriaalin tekeminen organisaatiolle, joka luottaa toiminnassaan luontoon ja kokemuksellisuuksiin.

Kaikki opinnäytteet olivat erittäin mielenkiintoisia, koska jokaisessa yritettiin ratkaista myös tätä miksi liikun – ongelmaa. (kaikki työt löytyvät ammattikorkeakoulujen opinnäytetyötietokannasta osoitteesta: https://publications.theseus.fi )

Eveliinan ja Akselin työ osoitti, kuten monet muutkin Terveysliikkujan ääni –hankkeen työt, että osallistava ja toimijuutta lisäävä menetelmä toimii. Kohderyhmä oli innolla mukana tekemässä omaa elämänkulkupohjaista liikuntapolkuaan sekä taapäin että eteenpäin. Hienoja ehdotuksia tuli niin resurssien lisäämiseen kuin oman liikkumisen merkitysten lisäämiseen päin.

’Ikäliikkujien teemapuisto’ kannattanee mainita uusista liikuntamahdollisuuksista puhuttaessa. Sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden merkitys korostui taas liikunnan erilaisia merkityksiä pohdittaessa. Haaste – johon tämäkin sivusto yrittää vastata – on kuitenkin suuri.

Ihmiset eivät oikein osaa puhua liikkumisen merkityksistä, käsitteet eivät ole julkisuudesta tuttuja. Tässäkin työssä puhuttiin paljon liikuntaharrastuneisuuden suuresta merkityksestä liikkumiselle, mutta se ei oikein hyvin auennut edes opinnäytetyön tekijöille, mitä kaikkea sillä tarkoitettiin.

Itse ajattelen, että se käsittää sekä liikkumisen kokemuksellisuudet, sosiokulttuuriset merkitykset että liikuntatottumukset. Harrastuneisuushan viittaa tapaan harrastaa jotakin liikuntamuotoa tai -lajia, joka on ikään kuin itsestään selvä eikä sitä kyseenalaisteta eikä oikein analysoidakaan. Mennään uimaan tai kävelemään tai pyöräilemään, koska ne ovat kokemuksellisesti tärkeitä, niitä harrastetaan jonkun itselle tärkeän ihmisen kanssa. Tai taitetaan työmatka pyöräillen, koska se on kätevää ja lisäksi terveydelle hyväksi.

Katjan työ oli eräänlainen toimintatutkimus, jossa hän kuvasi ja reflektoi omaa työtään ’Tyky-vastaavana’ jalkapalloseurassa. Hanke oli lähtökohtaisestikin varsin vaativa: hänen piti luoda tuotteet, markkinat, toteutus ja seuranta erittäin lyhyessä ajassa. Tuotteiden rakentaminen sujui hyvin, muutaman Tyky-tuotteen toteutuskin onnistui – ja palaute niistä oli hyvää. Markkinointi olisi vaatinut paljon suurempia resursseja kuin seuralla oli siihen antaa. Jatkuvuutta ei myöskään voitu taata.

Harmillista tässä Projekti-Suomessa onkin juuri tämä: tukea annetaan sen verran, että huomataan onko idea hyvä vai ei. Sen sijaan kukaan ei tunnu kantavan vastuuta siitä, saadaanko edes erinomaiset hankkeet juurrutettua käytäntöön. Mieluummin aloitetaan uusi ’innovatiivinen’ hanke, jossa keksitään se kuuluisa ’pyörä’ uudelleen. Valitettavasti kukaan ei koskaan pääse sillä ajamaan…

Katja kuitenkin kehittyi itse työn kuluessa huomattavasti: hän oppi itsereflektiota käytännössä ja huomasi, miten monet asiat vaikuttavat siihen, miten ihmiset saadaan mukaan liikunnan harrastajiksi. Jalkapalloseuran, tai minkä muun urheiluseuran tahansa, kannattaisi tämänkin työn perusteella miettiä sitä, mitä kokemuksellista lisäarvoa ne voisivat asiakkailleen tarjota vertautuessaan kaupalliseen toimijaan, jolla ei ole taustallaan elämyksiä luovia harjoituksia ja ottelutapahtumia, merkityksellisiä kokemuksia tarjoavia kohtaamisia esimerkiksi huippupelaajien tai -valmentajien kanssa liikkuessa, osallisuutta tarjoavaa seurayhteisöllisyyttä turnauksineen (oma joukkue), paitoineen, kannattajineen tai toimijuuskokemuksia tarjoavaa talkoo- ja ohjaajatoimintaa, vertaisryhmätoimintaa tai vaikkapa viestintään osallistumista.

Sinin työssä kokemuksellisuudet olivatkin sitten vahvasti läsnä. Hän oli soveltanut oivaltavasti näitä käyttämiäni kokemuksellisuuskäsitteitä omassa työssään. Kohteenaan hänellä olivat elämyspedagogiset harjoitteet, joita käytetään yleisesti heidän toiminnassaan. Seuraavassa lainaus Sinin opinnäytteestä (Elämyspedagogiset harjoitteet. Harjoiteosio Outward Bound Finland ry:n Elämyspedagoginen ohjaaminen –teokseen. s. 39).

”Taulukkoon olen arvioinut asteikolla 1-5 jokaisen harjoitteen päätavoitteen mukaan sen kokemuksellisuuden

tason, johon kyseisellä harjoitteella pyritään vaikuttamaan. Kuvion asteikko: 1 = ei lainkaan merkitystä, 2 = vähän

merkitystä, 3 = jonkin verran merkitystä, 4 = paljon merkitystä, 5 = erittäin paljon merkitystä

Kokemuksellisuuden tasot

Elämys Merkityk-sellinen kokemus

Osallisuuskokemus

Toimijuuskokemus

Yhteensä

Laatu passiivinen merkityksellinen

aktiivinen vaikuttava kokonais-valtainen

Perusta oma mielihyvä

ymmärrys itsestä ja

maailmasta

kuulumi-nen

ryhmään ja siinä

toimiminen

vaikuttaminen omaan ja toisten elämään

Ice breakers -harjoitteet 3 2 5 1 11

Tutustumisharjoitteet 3 4 5 1 13

Kommunikaatioharjoitteet 1 5 5 5 16

Ongelmanratkaisuharjoitteet 1 5 5 5 16

Luottamusharjoitteet 3 5 5 5 18

Metaforaharjoitteet 1 5 5 5 16

Luovuusharjoitteet 4 5 5 5 19

Retki 5 5 5 5 20

Köysitoiminnot 1 5 5 5 16

Soolo 4 5 1 1 11

Keskiarvo 2,6 4,6 4,6 3,8

KUVIO 6. Elämyspedagogisten harjoitteiden kokemuksellisuuden arviointi tavoitteiden näkökulmasta

katsottuna.”

Vaikka itse olen pyytänyt ihmisiä arvioimaan omia konkreettisia kokemuksiaan, niin miksei tätä voisi käyttää myös toiminnan – tässä harjoitteiden – tavoitteiden arviointiinkin. Suhde kokemuksiin on tällöin välillinen, mutta on se silti mahdollinen arviointikohde. Näin saatu tieto kertoo siitä, minkälaisia kokemuksellisuuksia harjoitteilta voidaan hakea ja mitä yksittäinen harjoite ikään kuin ’tuottaa’. Toki ohjaajat soveltavat harjoitteita eri tavoin ja painotukset vaihtelevat myös ryhmän ja tilanteenkin mukaisesti, mutta suuntaviivoja näin voidaan varmasti rakentaa.

Jatkossa kannattaisi tutkia sitä, miten osallistujat itse kokevat ja merkityksellistävät eri harjoitteet. Ja ehkä myös sitä, miten esimerkiksi opettajat tai muut ’asiakkaat’ näkevät elämyspedagogiikan vaikuttaneen niihin, jotka ovat olleet OBF:n kursseilla. Oletan, että osa asiakkaista hakee keskittymistä kehittäviä elämyksiä, osa osallisuuden tai yhteisöllisyyden vahvistumista ja kolmas identiteettiä vahvistavia merkittäviä (oppimis)kokemuksia. Vähäisintä ei liene sekään, että kursseilla oppii toimijaksi, joka pystyy ottamaan vastuuta itsestään ja muista tai tekemisestä yleensä.

Illaksi ehdin vielä sulkikseenkin. Liikuntapäiväkirjassani on merkintä: Erittäin hyvää 4-peliä. Rasituksen ja kokemuksen arvioin molemmat neloseksi. Aika hyvä ellei täydellinen liikuntapäivä!

Torstai, 24.11.2011, Arto

Tänään teimme nämä sivut Jensin kanssa avauskuntoon. Hän on Internet- tai oikeastaan Facebook- tai tietokonepelisukupolvea. Minä muistelen vieläkin kaiholla sitä, kun saimme telkkarista näkymään sen ’pallotenniksen’ parikymmentä vuotta sitten, kun hän oli pikkupoika. Sen jälkeen tipuin armottomasti pois pelistä – en oppinut sen enempää rallipeliä kuin futispelejäkään. Facebookiin en ole uskaltanut naamaani laittaa enkä ole ’piipittänyt’ kertaakaan.

Jo lapsena pidin ’ystäväkirjoja’ jotenkin falskeina enkä myöskään pitänyt sanonnasta ’ pikkulinnut ovat laulaneet, että…’. Se sen aikainen ’twiittaushan’ merkitsi aina jotakin ikävää. Joku salattu asia oli päässyt vuotamaan asiaankuulumattomien korviin. Ja ystäväkirjaan olisi pitänyt olla jotenkin ’parempi ihminen’ kuin oikeasti oli(n)kaan.

Päiväkirjan (toki varsin yksityisen) pitämistä olen taas arvostanut aina, siksi kai näistä uuden sosiaalisen median muodoista ’bloggaus’ onkin minulle läheisintä. Vaikka ei sekään ole ongelmatonta – kyllähän bloggaajan on paljastettava itsestään asioita, jotka voivat kääntyä itseä tai muita vastaan tarkoituksettomasti.

Kokemuksellisesti bloggaus on kuitenkin rehellisin ja refleksiivisin sosiaalisen median välineistä. Internet-sivuthan ovat muuttuneet ostoskatalogeiksi tai muuten juonettomiksi ja persoonattomiksi ’kiiltokuvakirjoiksi’ Näitäkinhän oli jo lapsuudessani – onko siis mitään uutta sosiaalisuuden kentillä kuitenkaan?

No, onhan toki Youtube. Sen korvasivat elävät muistikuvat menneistä tapahtumista.

Edellisestä huolimatta - tai sen vuoksi? – minä olen aina ollut valtavan innostunut multimedian mahdollisuuksista. Teimmehän jo kaksikymmentä vuotta sitten kolmelle TV-ruudulle sovitetun multimediateoksen suomalaisesta liikuntakulttuurista. Harmi, että tekniikka oli silloin niin alkeellista, ettemme saaneet teosta näkymään yhdellä ruudulla. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, että teemme sen uudestaan nykytekniikalla...

’Voimaannuttavia videoklippejä ja valokuvia’ (www.voimauttavavalokuva.net/) on viime vuosina tehty erilaisissa hankkeissa. Tytöistä, isistä ja vammaisista nuorista on ainakin tehty hienoja kuvia

heidän itse valitsemissaan asuissa ja tilanteissa. Itse olen kuvannut lapsiani pienestä asti sekä valokuvin että videolla.

Tyttäreni lukemaan oppimisen tallentuminen lienee vaikeimmin tavoitettava yksittäinen juttu. Poikani upeat maalikimarat viime vuosilta ovat sykäyttäviä. Maalintekohan on yhtä maaginen ja hiottua taitoa vaativa suoritus tehtiin se sitten kortteliliigassa tai valioliigassa.

Päivä meni siis blogisivustoa rakentaessa: minä tein ja editoin tekstejä, Jens siirsi ne sivuille. Katsoimme, arvioimme ja teimme uudelleen. Paljon on vielä opeteltavaa ja kokeiltavaa, mutta lopulta olimme kuitenkin aika tyytyväisiä.

Illalla menin katsomaan Mia Halmeen dokumenttielokuvaa Ikuisesti sinun, joka kertoo lastensuojelusta ja sijaisvanhemmuudesta. Hieno ja voimaannuttava elokuva, joka sai kyyneleet silmiin. Silti jälkikäteen mietin, miten miehet ja pojat elokuvassa esitettiin.

Äidit ja tyttäretkin olivat parempia kuin oppikirjoissa – kykenivät puhumaan erittäin vaikeista asioista empaattisesti ja toiset huomioiden.Kokemuksellisesti elokuva keskittyikin naisten sfääreihin – kohtauksissa oltiin sisätiloissa, sohvilla ruokapöydissä, kodinhoitohuoneessa – ja puhuttiin. Puhuttiin viisaita ja ymmärtäviä sanoja.

Isät ja pojat olivat enimmäkseen hiljaa, taustalla, sivurooleissa. Eikä elokuvassa pelattu jalkapalloa tai seikkailtu metsissä. Oma sijaisisän kokemusmaailmani ei tuohon dokumenttiin mahtunut – en tosin ole sisätiloissakaan sivuosassa.

Mutta laajemminkin: mihin unohtui se, että nuoren identiteetti rakentuu myös teoissa ja toiminnassa, toisten vertaisten seurassa? Eihän terapeuttinen puhe sohvalla ole koko elämä, vaikka se tärkeää olisikin. Merkityksellisiä kokemuksia – hyviä tai huonoja – nuori saa ja joutuu kohtaamaan paljon enemmän muualla kuin kotona.

Maailmassa aktiivista poikaa/tyttöä, miestä/naista tuo mainio dokumentti ei tallentanut eikä siten välittänyt katsojille. Dokumentin sijaisvanhemmat(äidit) olivat pikemminkin hoivatyön ammattilaisia kuin tavallisia vanhempia.

Itse olen sitä mieltä, että nuoren täytyy saada voimaannuttavia kokemuksia ja tunne siitä, että hän pärjää maailmassa - pelkkä sisäinen eheys riitä. Tai tietysti: riittävän määrän eheyttä ja riittävän määrän voimaannuttavia kokemuksia meistä jokainen tarvitsee.

Usein lasten kasvatuksessa ja suojelussa korostetaan vain tuota sisäisen eheyden merkitystä ja unohdetaan se, että ulkomaailmassakin on pärjättävä ja koettelemuksista on meidän jokaisen opittava selviytymään.

Kun edelliset sukupolvet ovat joutuneet selviytymään sodista ja muista traumoista tekemällä ja suoriutumalla ilman sisäistä eheyttä, niin nyt vastaliike mennee välillä toiseen suuntaan yli. Tekemistä ja kokemusten kautta oppimista ja vahvistumista ei enää arvosteta tarpeeksi.

Urheiluseura ja urheilun maailma ovat hyviä paikkoja identiteetin kasvattamiseen. Tästä olenkin kirjoittanut sekä gradussani, lisurissani että väikkärissäni, joissa olen tuonut esiin myös urheilumaailman nurjat puolet. Olen myös kuvannut ’voimaannuttavia’ videoklippejä ja kirjoittanut blogia poikani kanssa hänen jalkapallon peluustaan (www.sinut.fi ).

Yhtenä ajatuksena blogissamme onkin ollut se, että kaikkien nuorten olisi hyvä tiedostaa se, miten harrastukset ja vapaaehtoistoiminta voivat monin eri tavoin voimaannuttaa nuorta. Siellä rakentuu

sekä sosiaalista pääomaa että hyvinvointia. Näin tutkimuksetkin osoittavat (ks. esim. www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi)

Eihän urheilukenttä mikään leposohva ole, mutta ei leposohvakaan ole koko maailma. Kyllä nuoren on opittava selviytymään maailmassa, vaikka lapsuus ei olisikaan antanut kaikkein parhaimpia eväitä matkaan. Kaikilta ei maalinteko onnistu yhtä hyvin, mutta maaleja ei voi tehdä lainkaan, jos ei edes uskalla yrittää. Ja yrittäessä tulee myös epäonnistumisia.

(Sijais)vanhemman tehtävä ei ole estää nuorta kohtaamasta maailmaa eikä suojella maailman pahuudelta (vaikka se joskus tuntuisikin hyvältä ajatukselta), vaan ennen kaikkea tukea nuoren selviytymistä, jos (kun) vaikeuksia ilmenee (ks. HS, 4.12.2011: Anna-Stina Nykänen: Lisää jätkäenergiaa).

Selviytymistukea tarvitsemme tietysti jokainen. Lisää ymmärrystä, suhteellisuuden tajua ja monenlaisia voimavaroja tarvitaan, jotta nykymaailman moniin odotuksiin – jos kohta mahdollisuuksinkin – voisimme vastata itsellemme sopivimmalla tavalla. Ihan helppoahan se ei ole.

Koska elämän kolhuista selviytyminen on rankkaa, niin tarvitaan apuvälineitä. Muutama vuosi sitten rakensin tällaisen isien selviytymistä ja voimavaroja lisäävän hiukan erilaisen ’isätyökirjan’ (Isyyden pelikentät. Työkirja isille. Mannerheimin lastensuojeluliitto.), joka löytyy liiton sivuilta www.mll.fi. Siinä

Tänään oma liikunta jäi työmatkakävelyn varaan, kolmisen kilometriä syksyisessä säässä. Mutta muita voimavaroja sainkin erityisen paljon. Nettisivujen teko antoi mahtavasti energiaa samoin kuin elokuvan jälkeiset keskustelut ystävien kanssa.

Perjantai 25.11.2011, Arto

Aamulla luento Helsingin kaupungin kulttuurikeskuksessa, jossa kokoontui Tavoite-foorumi, jossa on toimijoita niin sosiaali-, opetus- kuin kulttuurialattakin. Tavoite-foorumin tavoitteena on ideoida ja juurruttaakin kulttuurista hyvinvointia –ajatusmallin mukaista toimintaa kouluista vanhainkoteihin.

Minut oli pyydetty alustamaan kokemuksellisuusteemasta, jota näkökulmaa toin myös Opetus- ja kulttuuriministeriön Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia toimintaohjelmaa tehneeseen työryhmään (ks. http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/Taiteesta_ja_kulttuurista_hyvinvointia.html).

Harvoin on ollut niin vastaanottavaista ja palautekykyistä joukkoa kuulijoina. Tämä johtui tietysti siitä, että heistä jokainen oli omassa työssään juuri tämän teeman kanssa tekemisissä. Keskustelut poukkoilivat tosiaan päiväkodeista vuodeosastoille, mutta koko ajan läsnä oli kysymys siitä, miten voisimme paremmin ymmärtää ja hyödyntää ihmisten erilaiset kokemuksellisuudet toiminnassamme. Opin lyhyessä ajassa valtavasti uutta.

Sain myös tietää, että tätä kokemuksellisuusjaotteluani käytetään jo täyttä häkää käytännössä. Helsingin kulttuurikeskuksen ja opetusviraston työstämässä oppaassa Kulttuurin käsikirja opettajille on lainattu ja sovellettu elämys, merkityksellinen kokemus ja osallisuuskokemus –jaotteluani onnistuneesti kouluympäristöön. Ei voi kuin toivoa, että käsitteistä on apua opettajille heidän arvokkaassa työssään.

Keskustasta kiirehdin Fallkullan kotieläinpuistoon tai tarkemmin sen navetassa sijaitsevaan Nuorisoasiainkeskuksen nuorisotaloon. Siellä konsultoin Nuorisokeskuksen poikatyöntekijöitä,

joiden harteillaan tuntuu olevan jos ei koko maailma, niin ainakin aika paljon siitä pahoinvoinnista, jota tämä aika nuorissa (pojissa) herättää.

Olemme käyneet läpi aika syvällisesti kaikkea sitä, mikä poikien elämään nykypäivänä vaikuttaa. Oma näkökulmani on se, että ongelmat pitää tunnistaa, mutta etenkin se, että pitää löytää voimavaroja lisääviä ratkaisuja. Aina se ei tietenkään ole helppoa, mutta onneksi nuorisotyöntekijät ovat erittäin innovatiivisia tyyppejä.

Tänään puhuimme kolmistaan – nuorisotyöntekijöiden on hyvin vaikea lähteä kesken päivän koulutuksiin – äijäenergiasta ja sen hyödyntämisestä nuorisotyössä. Tunnemme toisemme jo aika hyvin, joten aikajana lähtee helposti maailmansodasta – toki siitä toisesta – kelaamaan kohti tätä päivää ja huomista.

Käymme läpi omia kokemuksia yhtä aikaa nuorten kokemusten kanssa – yritämme näin eläytyä nykynuoren maailmaan ja nähdä omia ’mustia pisteitämmekin’. Usein oivallammekin, että jotkut meille aluksi käsittämättömät asiat tai käyttäytymismallit nykynuorten elämässä ovatkin tulleet tällaisen ’muistelutyömetodin’ avulla ymmärrettäviksi.

Opin taas valtavasti. Se on tällaisen ’tutkijasoveltajan’ työn paras puoli, että saa kokemuksellisenkin kosketuksen käytännön työhön sitä kautta, että saa olla pidemmissä prosesseissa mukana oikeiden ammattilaisten kanssa. Tieto ei ole ainoastaan kyselyillä tai muuten välillisesti kerättyä, vaan tekijöiden oman kokemuksen ja reflektion kautta välittyvää.

Illalla oli hienoa mennä kuntosalille, jossa sain olla yksin oman itsensä ja ajatustensa kanssa. Aivan yksin en tietenkään ollut, olihan paikalla perjantai-iltanakin salin ’vakiojengiä’. Se onkin tätä nykyä hyvin monikulttuurinen joukko, jossa pääosan muodostavat vähän alla ja vähän yli parikymppiset nuoret miehet Afrikasta, Aasiasta ja Itä-Euroopasta. He tulevat 2-3 hengen ryhmissä, mutta tuntevat myös muut salilla käyvät nuoret miehet ainakin jotenkin.

Heidän keskusteluissaan sekoittuu usein suomen ja englannin lisäksi viro, venäjä, arabian eri murteet, turkki, serbokroatia, ranska, Afrikan eri kielet sekä Vietnamissa, Intiassa ja Pakistanissa puhutut kielet. Kunnan omistama edullinen kuntosali onkin aika hyvä kulttuurien sulatusuuni ja oman ruumiin kehittäminen näyttää yhdistävän eri etnisistä taustoista tulevia nuoria.

Meitä keski-ikäisiä ja ikääntyneitäkin naisia ja miehiä on myös jonkin verran, samoin kuin nuoria naisia – ’isolla puolella’ käy myös joitakin voimanostajia. Keski-ikäiset tulevat usein pariskunnittain ja nuoret naiset kaverinsa kanssa, mutta yksintuleviakin toki on. Suurimman osan tunnen ulkonäöltä, vaikka emme juuri keskustele keskenämme.

Usein ajattelen, että olen käynyt tällä salilla kauemmin kuin suurin osa muista kävijöistä on ollut elävien kirjoissa. Ja silti nuoret ovat siellä yhtä lailla kotonaan kuin minä, koska tämä sali on todennäköisesti heidän ensimmäinen salinsa. Aika tai ikä ei olekaan aina ratkaiseva tekijä tällaisessa ’suhdeasiassa’, vaan suhde omaan kokemukseen – menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen ratkaisee.

Nuoret miehet nostavat käsipainoja ja puuhastelevat erilaisten taljojen kanssa. Tavoite on selvä: isommat lihakset ylävartaloon, pääasiassa käsivarsiin ja rintaan. Tänäänkin paikalla on ystävällinen jättiläinen jostakin Länsi-Afrikasta; joko Senegalista tai Gambiasta. Moikkaamme toisiamme lähes huomaamattomasti osoittaaksemme, että olemme rekisteröineet toisemme.

Hänen hauiksensa on paljon paksumpi kuin reiteni ja hän on muutenkin uskomaton näky valtavine lihaksineen. Vaikka salilla ovat harjoitelleet Suomen parhaimmat voimanostajatkin, niin hänen lihaksensa ovat omaa luokkaansa. Mietin, mikä mahtaa olla harjoituksen tulosta ja mikä on perittyä?

Nuoret naiset taas ajavat kuntopyörällä tai astelevat stepperillä – ja pumppaavat vatsalihaksia. Me keski-ikäiset teemme erilaisia kiertoharjoitteita eli käymme monipuolisesti eri laitteissa. Pitkähköjä sarjoja vartalon eri lihasryhmille. Jokaiselle siis jotakin omaan kokemusmaailmaan ja rooliodotuksiin sopivaa toimintaa. Voisi meidät erottaa eri ’heimoiksikin’ tai ainakin alakulttuureiksi sen mukaan, mitä ja miten salilta itsellemme haemme.

Nuorille miehille kuntosalilla käynti on selvästi sosiaalista toimintaa, he hakevat osallisuutta ja yhteenkuuluvuutta oman perusryhmänsä kanssa, joka on useimmiten ehkä etninen ryhmä, Mutta salilla on myös ’bodaajien’ tai nostajien sosiaalinen yhteisö, jossa lihasten kasvattaminen – ei niinkään punttien absoluuttinen paino – on yhdistävä tekijä.

Tämän ryhmän jäsenet myös tukevat parhaimpia kavereitaan, auttavat tarvittaessa painojen kanssa ja antavat nostovinkkejä toisilleen. Ja kannustavat, kun pumppaaminen meinaa hyytyä. ’One more time!’

Me muut olemme vähemmän vuorovaikutteisia; jotkut tyttöporukat saattavat jutella keskenään, keski-ikäiset parit vaihtavat nostojen välissä muutaman sanan, mutta muuten tyydymme tarkkailemaan kohteliaasti toisiamme. Kuntosali on minulle yhtä aikaa sosiaalinen ja ei-sosiaalinen tila. Olen yksin ryhmässä. Teen samoja asioita eri tavalla, omalla tavallani. Minulla on rituaalini, muilla omansa – käytämme samoja laitteita, mutta hyvin eri tarkoituksiin.

Nykyään oma päätavoitteeni on lisätä lihasten tai oikeastaan nivelten liikkuvuutta ja joidenkin lihasten tasapainoa ja kestävyyttä ja toisten räjähtävää voimaa. Kuntosali pohjustaa minua sekä jalkapallon peluuseen, pituushyppyyn ja pikajuoksuun, mutta myös hiihtoon, kävelyyn ja tietokonetyöhön. Muiden motiivit ja merkitykset ovat varmaan aivan toiset – sekin olisi mielenkiintoista tietää? (ks. Kinnunen, Taina 2001. Pyhät bodarit.)

Lauantai, 26.11.2011, Arto

Hassu ajatus tuli mieleen kesken päivän: taidanpa lähteä veteraaniyleisurheilukisoihin Liikuntamyllyyn. Sinänsä ajatus ei ollut uusi, sillä olen käynyt kisoissa silloin tällöin vuodesta 2008 lähtien. Osallistuin jopa veteraanien MM-kisoihin Lahdessa 2009. Juoksin – tai rämmin – 100 metriä ja yritin hypätä pituutta. Parhaiksi tuloksikseni jäivät 13,72 s satasella ja 478 cm pituudessa.

Ikävertailussa tulokset vastaavat niitä, joita tein 13-14 -vuotiaana sadalla metrillä – pituustulos taitaa tässä suhteessa olla parempi. Oppikouluajoilta muistan hypänneeni 490 cm, mutta en viittä metriä. Saattaa tosin olla, että lukion viimeisillä luokilla emme edes hypänneet pituutta.

Hassuksi ajatukseni teki se, että olen lonkkavammainen ja menossa tekonivelleikkaukseen tammikuussa 2012. Minua ei ole kielletty liikkumasta eikä edes urheilemasta, mutta kyllähän kuluma ja siihen kasvanut ’lisäluu’ estää aika hyvin tehokkaan liikkumisen. Silti ajattelin, että olisi kiva saada tietää, mikä on tasoni juuri ennen leikkausta. Voisin sitten tehdä arviointia ennen-jälkeen –akselilla.

Pyöräilin siis ’Myllikkään’ ja ilmoittauduin reippaasti sekä pituuteen että ’lentävään 30 metriin’. Aloitin ankaran verryttelyn ja venyttelyn reilu tunti ennen starttia. Hiukan se meni pipariksi, sillä niin monta tuttua tapasin ja hoidin myös työasioita samalla.

Pyysin tunnettuja veteraaniurheilijoita Senni Sopasta ja Kyösti Poutiaista liikuntakummeiksi hankkeeseemme Elämänkulku ja ikäpolvet, joka sisältää myös haastekampanjan, jonka avulla aiomme tuoda esille liikunta- ja muitakin tapahtumia, joissa neljä eri ikäpolvea on vaikkapa suunnistamassa, pelaamassa, yleisurheilemassa tai tekemässä jotakin muuta liikunnallista (ks. lisää www.ikapolvet.fi). Kummatkin suostuivat ilomielin!

Verryttelyn lopuksi päätin kokeilla lähes täysivauhtisia vetoja, joita en ollut tehnyt yli puoleen vuoteen. Enkä sitten tehnyt nytkään. Jalat vain eivät kerta kaikkiaan kestäneet kovempaa menoa. Ihan tarkkaan en edes osaa sanoa, mihin sattui ja miksi, mutta kipeää teki. Astelin siis rauhallisesti katsomon puolelle sen jälkeen kun kävin ilmoittamassa itseni pois lähtölistoilta. ’Pohjanoteerauksen’ sain siis aikaiseksi, mutta en sellaista jota tulin hakemaan.

Veteraaniurheilijat ovat ihmemiehiä ja -naisia, heidän suorituskykynsä tuntuu välillä uskomattomalta. Kun yli viisikymppiset, kuusikymppiset, seitsemänkymppiset ja kahdeksankymppisetkin kiihdyttivät itsensä täyteen vauhtiin tapahtui poikkeuksetta eräänlainen metamorfoosi eli ruumiillinen muuntuminen vanhasta tai ainakin ikääntyneestä köpöttelijästä täysiveriseksi pikajuoksijaksi, joka voittaisi suurimman osan teini-ikäisistä nuorukaisista tuolla 30 metrin matkalla.

Miksi he liikkuvat ja urheilevat vielä vanhoilla päivilläänkin, on erityisen mielenkiintoinen kysymys? Sain tilaisuuden tutkia tätä joukkoa, kun minua pyydettiin mukaan tekemään Suomen

Veteraaniurheiluliiton (www.svu.fi) 40-vuotisen taipaleen kunniaksi toimitettua juhlakirjaa Erilainen tapa vanheta. (Tiihonen A (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Erilainen tapa vanheta (SVU 40 – juhlakirja). Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.).

Seuraavassa kirjan artikkelin yhteenveto, joka on julkaistu SVU:n Ikiliikkuja-lehdessä (Tiihonen Arto, 2011.Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille? Ikiliikkuja 5/21, 21-22.)

Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille?

Miksi liikumme?

Kirjoitin Suomen Veteraaniurheiluliiton juhlakirjaan ’Erilainen tapa vanheta’ artikkelin

veteraaniyleisurheilijamiesten liikkumisesta kilpaurheilu mukaan luettuna. Tavoitteenani oli selvittää

miksi tällaiset ikämiesaktiiviurheilijat harrastavat liikuntaa. Tieto on tärkeää siksikin, että

tiedettäisiin miksi aktiiviliikkujat liikkuvat eli mikä heitä liikunnassa motivoi ja miksi se on

merkityksellistä. Tästä tiedosta voi olla hyötyä myös kaikille niille, jotka yrittävät lisätä liikkumistaan

tai jotka työkseen tai harrastuksekseen toimivat liikuntaneuvonnan, -ohjauksen tai valmennuksen

parissa.

Liikuntatieteissä on perinteisesti keskitytty tutkimaan enemmän sitä, miksi liikunta on fyysisesti tai

psyykkisesti tärkeää. Liikunnan terveys- ja hyvinvointihyödyt tiedetäänkin jo aika hyvin. Sen sijaan

sitä, miksi ihmiset harrastavat tai eivät harrasta liikuntaa, ei tiedetä kovinkaan hyvin. Oletus on

ikään kuin ollut se, että järkevät ihmiset liikkuvat, koska se on terveellistä. Liikuntavalistajat ovatkin

opettaneet ihmiselle tehokkaita kunto-ohjelmia ja ravintosuosituksia. Silti aivan liian suuri osa

ihmisistä harrastaa liian vähän liikuntaa.

Oletukseni oli, että veteraaniyleisurheilijat – tietysti muutkin veteraaniurheilijat – ovat jossakin

määrin poikkeusihmisiä, jotka voisivat kertoa jotakin olennaista siitä, miksi aktiivinen urheilu- ja

liikuntaharrastus on heille vielä iäkkäänäkin tärkeää. Liikuntasosiologina mielenkiintoni kohdistui

ennen kaikkea siihen, miten veteraaniyleisurheilijat itse arvioivat liikkumisensa merkityksiä.

Kyselyni oli varsin laaja kattaen itsearvioinnit liikkumisen määrästä ja muodoista aina siihen, mitä

eri asioita eri lajeja harrastaessa vastaaja pitää tärkeänä. Seuraavassa lyhyt yhteenveto

tärkeimmistä tuloksista.

Paljon aikaa liikuntaan

Tutkimusjoukkoni – 14 miestä iältään 42-72 –vuotiaita eri yleisurheilulajien kilpailijoita – harrastaa

liikuntaa varsin paljon. Miehet liikkuvat keskimäärin yli viisisataa tuntia (532t) vuodessa. Eniten

harrastanut pääsee melkein tuhanteen tuntiin (962t), kun vähiten harrastanutkin yltää liki kolmeen

sataan tuntiin (290t). Nuo tuntimäärät tarkoittavat keskimäärin reilua kymmentä tuntia viikossa eli

lähes puoltatoista tuntia päivässä. Aktiivisimmilla lähestytään kolmea tuntia päivässä.

Liikuntamuodoista suosituimpia olivat juoksu/kävely, kuntosali, pyöräily ja hiihto, jumppaakin

harrasti puolet tutkittavista. Lajikirjo ei ole suurin suuri – esimerkiksi palloiluja ei juuri harrasteta.

Oma kilpailulaji ei vie kaikkea aikaa, vaan reilusti yli puolet liikunnasta kuluu muita lajeja

harjoittaen.

Erilaiset kokemukset tärkeitä

Liikunta – mutta varsinkin urheilu – on kokemuksellista toimintaa. Veteraaniurheilijoille urheilu on

tarjonnut monia merkityksellisiä, identiteettiäkin rakentavia, kokemuksia. Onnistumiskokemukset

isoissa tai tärkeissä kisoissa toistuvat lyhyissä tarinoissa, joita myös keräsin. Mutta liikunta on

tarjonnut myös nautinnollisia, psyykkisiä elämyksiä niin souturetkillä kuin hiihtoladuillakin.

Yksilöurheilu aukeaa veteraaniyleisurheilijoille myös vahvasti yhteisöllisenä, osallisuuskokemuksia

tarjoavana areenana. Ja oman lajinsa piirissä jokainen on ollut myös toimija, joka aktiivisesti

vaikuttaa muutenkin kuin vain urheilijana – monet ovat seura-aktiiveja ja toimivat kilpailuissa

toimitsijoina. Ikämiesurheilijalla onkin erittäin vahva ja monipuolinen kokemuksellinen side

varsinkin omaan kilpailulajiinsa.

Ei vain terveyden vuoksi

Terveysliikuntaa on viime vuosina tarjottu varsinkin iäkkäämpien liikunnan motivoijaksi.

Veteraaniurheilija löytää urheilemisesta ja liikkumisesta monipuolisia ja vahvoja merkityksiä. Hän

motivoi itsensä liikkumaan ja urheilemaan terveellisyyden, kokemuksellisuuden, mutta myös sen

suoritussuuntautuneisuuden vuoksi. Vaikka hän myös kilpailee, niin hän pitää harrastustaan

vahvasti terveysliikuntana.

Tärkeää on huomata se, että miesten välillä oli aika suuria eroja ja etenkin se, että eri

liikuntamuodot motivoivat heitä eri tavoin. Seuraava lainaus kuvastanee aika hyvin sitä, miten

liikkuminen ja urheilu motivoi veteraaniurheilijaa eri tavoin eri elämän piireissä.

Liikun ja kuntoilen todella paljon. Harrastan myös hyötyliikuntaa kuntoilumielessä. Kuljen aina kun mahdollista jalan/pyörällä auton sijaan. Kilpaileminen motivoi ja tehostaa liikkumista, mutta toki olisin muutenkin ikiliikkuja. Saavutukset eivät ole ykköstavoite, mutta arvostan niitäkin niiden eteen vaadittujen hikipisaroiden vuoksi (TR42)

Liikkuminen on sosiaalista

Vaikka yleisurheilu on yksilölaji, niin veteraaniyleisurheilijat liikkuvat paljon myös erilaisissa

ryhmissä ja varsinkin kavereidensa ja puolisonsa kanssa. Liikunnalla ja urheilulla on hänelle

monenlaisia sosiaalisia tai sosiokulttuurisia merkityksiä. Hän voi nauttia luonnosta ja

yksinäisyydestä, mutta yhtä hyvin kavereiden ja kilpakumppaneiden tarjoamasta vertaisryhmästä

kuin puolison kanssa liikkumisesta.

Eri elämäntilanteissa ja elämänkulun vaiheissa pääsijalla ovat erilaiset roolit – lasten ollessa

pieniä, harrastetaan myös heidän kanssaan. Veteraaniurheilija osaa sisällyttää liikunnan omaan

kulloiseenkin arkeensa. Tämäkin huomio on tärkeä – useinhan vähän liikkuvilta ihmisiltä puuttuu

vertaisryhmä tai kumppani, jonka kanssa liikkua ja kokea se näin merkitykselliseksi.

Lajirakkaus on tärkeää

Liikunta kehittää ja ylläpitää veteraaniurheilijan toimintakykyä laaja-alaisesti. Ikämiesurheilija hakee

liikkumisestaan fyysistä, psyykkistä, kokemuksellista ja sosiaalista toimintakykyä. Vaikka fyysinen

toimintakyky painottuu, niin muut ovat vahvasti mukana. Ymmärretään, että liikunnalla on monia

vaikutuksia ja tämä on myös oma tunnetila. Liikunnalla kehitetään erilaisia liikunnallisia

ominaisuuksia – kestävyyttä haetaan eniten, vaikka oma kilpailulaji olisi pikajuoksu, hyppy- tai

heittolaji.

Yleisurheilijat arvostavat myös voimaa, taitoa ja nopeutta, mikä on nykysuositusten mukaista myös

ikääntyneille. Oman lajin harjoittelu tuntuu lisäävän erityisen paljon erilaisia liikunnallisia

ominaisuuksia, joita ei kuvittelisi lajin harrastamisesta edes löytyvän. Tämäkin kertoo osaltaan siitä,

miten veteraaniyleisurheilija motivoi itseään. ’Rakastettu’ laji antaa hänelle paljon.

Oma kilpailulaji nähtiinkin monipuolisesti niin liikunnallisia ominaisuuksia ja toimintakykyjä

kehittävänä kuin erilaisia myönteisiä merkityksiä sisältävänä liikuntamuotona. Jokaisen liikkujan

tulisikin löytää ainakin yksi oma laji, joka olisi monipuolisesti merkityksellinen. Vahva suhde

liikuntaan voi rakentua lajin kautta yhtä hyvin kuin toimintakyvyn tai terveyden kautta.

Veteraaniyleisurheilija – erilainen liikkuja ja malli muille!

Veteraaniyleisurheilija näyttäisi tämän tutkimuksen perusteella olevan monessa suhteessa

’erilainen vanha’. Kaiken edellä mainitun lisäksi hän tuntee itsensä kalenteri-ikäänsä reilusti

nuoremmaksi niin arjessa kuin liikuntaa harrastaessaankin. Omaa mielilajiaan harjoittaessaan

veteraaniyleisurheilija nuorentuu silmissä – parhaimmillaan nuorentumista tapahtuu parikymmentä

vuotta, mutta keskimäärinkin he tuntevat itsensä omassa lajissaan lähes kymmenen vuotta

kalenteri-ikäänsä nuoremmiksi.

Edellisen perusteella voi hyvällä omallatunnolla väittää, että veteraaniyleisurheilu on ainakin tämän

tutkimusjoukon kuvaamana erilainen tapa tai malli vanheta. Urheilijoiden suhde tai side liikuntaan

ja urheiluun on monipuolinen ja vahva. Se on erittäin merkityksellinen asia heidän elämässään.

Jos saisimme kaikki muutkin näkemään ja kokemaan liikkumisen ja urheilemisen edes jossain

määrin samalla tavoin kuin nämä veteraaniyleisurheilijamiehet tekevät, niin saisimme varmaan

lisää veteraaniurheilijoita, mutta aivan varmasti saisimme lisää liikunnanharrastajia.

Arto Tiihonen

Kuvio: Kokemuksellisuudet omassa kilpailulajissa. Kuvio kertoo hienosti sen, että

veteraaniyleisurheilijat kokevat oman kilpailulajinsa sekä elämyksiä, merkityksellisiä kokemuksia,

osallisuus- ja toimijuuskokemuksia tuottavana asiana.

Sunnuntai, 27.11.2011, Arto

Sunnuntaina olin taas kuntosalilla, nyt vaimoni kanssa kahdestaan. Harrastamme (sauva)kävelyä, juoksua, hiihtoa, (työmatka)pyöräilyä, ’kuntosaleilua’, melontaa ja joskus muitakin liikuntamuotoja useimmiten yhdessä. Se avaa liikkumiseen erilaisen merkitysmaailman kuin yksin liikkuessa tai kavereiden tai lasten kanssa liikkuessa.

Liikkumisen tai liikkumattomuuden erilaiset merkitykset puhuttavat myös liikuntatutkijoita. Liikunta

& tiede –lehden numerossa 5/2011 oli mm. Kati Kauravaaran artikkelit ’Etnografisella liikuntatutkimuksella pintaa syvemmälle’ ja ’Mitä sitten jos ei liikuta?’.

Olen Katin väitöskirjatyön ohjausryhmässä, jossa keskustelumme ovat varsin vauhdikkaita ja innovatiivisia. Kun Tommi Hoikkala, Kalle Laine ja Esa Rovio pääsevät kanssani vauhtiin, on Katilla kova työ pysyä juttujemme perässä. Usein tuntuu, että tulkintamme irtoavat niin sanotusti lapasesta…Onneksi Kati kuitenkin on pysynyt jalat maassa, joten väitöskirjasta varmaan tulee tottakin.

Katin aineistona ovat ammattikoulua käyvät liikkumattomat nuoret miehet. Tai liikuntaa harrastamattomat, pitäisi kai sanoa. Sillä kyllähän he liikkuvat varsin paljon, mutta yleensä autolla – ja lyhyimmätkin matkat.

Vaikka Katin aihe on liikuntasosiologinen, niin varsinaista liikunnan tutkimustahan se ei ole. Enemmänkin elämäntavan tai –tyylin sekä elämälle annettujen merkitysten tutkimista. Henkilökohtaisella liikunnalla ei ole kohderyhmälle kovinkaan suurta merkitystä, joten liikkumattomuuden tutkimisessa pääasia onkin tutkia sitä, miten heidän arkensa täyttyy ja mitä merkityksiä siihen sisältyy. Siksi Kati onkin jalkautunut seuraamaan poikien tekemisiä.

Tässä vaiheessa tuloksena on se, että etnografinen tutkimus voi auttaa ymmärtämään tätä ’liikkumattomuusilmiötä’ ja se, että tällaisesta ihmisten arkea tutkivasta asenteesta voisi olla hyötyä

-

0,50

1,00

1,50

2,00

2,50

3,00

3,50

4,00

4,50

5,00

Elämys Kokemus Osallisuus Toimijuus Keskiarvo

Kokemuksellisuudet

Kokemuksellisuudet

liikunnan edistämisessä. Aika lailla siis samanlainen ajatusmalli kuin tässä Miksi liikun –projektissamme. Seurataan, mitä Katin työssä tapahtuu jatkossakin…

Samassa lehdessä oli myös mielenkiintoinen tutkimusabstrakti liikuntalääketieteen päiviltä. Aaltonen S, Rintala M, Kaprio J ja Kujala U: Liikuntaan motivoivat tekijät vapaa-ajan

liikunnan suhteen aktiiveilla ja inaktiiveilla miehillä ja naisilla (L&t, 5/11, 28). Tulokset olivat mielenkiintoisia, sillä ne osoittivat, että aktiivien ja inaktiivien välillä oli merkittäviä eroja.

Aktiiveiksi luokiteltiin vähintään neljä kertaa viikossa harrastavat ja inaktiiveiksi kaksi kertaa tai vähemmän kuukaudessa harrastavat. Kohderyhmänä olivat noin 35-vuotiaat miehet ja naiset. Jos oikein ymmärsin, niin kyseessä on kaksostutkimus, mutta sitä, miten kaksoset jakautuivat aktiivisiin ja inaktiivisiin ei abstraktissa selitetty. Tulokset seuraavassa:

”Tärkeimmät motiivit osallistua vapaa-ajan liikuntaan liittyivät kaikilla tutkittavilla liikunnan tuottamaan fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin sekä liikunnasta nauttimiseen. Verrattaessa liikuntaan motivoivia tekijöitä vapaa-ajallaan aktiivisesti liikkuvien ja liikkumattomien välillä, tutkimus osoitti, että taitojen ja itsensä kehittämiseen (p<0,001), liikunnasta nauttimiseen (p<0,001), liikunnasta saataviin sosiaalisiin kontakteihin (p<0,001), fyysiseen kuntoon (p<0,001), psyykkiseen hyvinvointiin (p<0,001) ja ulkonäköön (p<0,001) liittyvät motivaatiotekijät olivat merkitsevästi tärkeämpiä liikuntaa harrastaville kuin liikkumattomille. Liikunnan suhteen aktiivit henkilöt kokivat merkitsevästi tärkeämmäksi myös halun olla paremmassa kunnossa tai paremman näköisiä kuin muut (p<0,001). Muiden ihmisten odotusten täyttäminen oli ainut osa-alue, jonka vapaa-ajallaan inaktiiviset henkilöt kokivat tärkeämmäksi motivaatiotekijäksi kuin aktiivit. Ero ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä.”

Miten itse tulkitsisin tuloksia? Toki tuloksiin voi suhtautua niinkin, että tuo on nyt itsestään selvä asia, että liikkuvat merkityksellistävät sellaiset asiat tärkeiksi, jotka liittyvät suoraan liikkumiseen itseensä tai liikkumisen tuottamiin vaikutuksiin. Miksi he muuten liikkuisivatkaan? Ei kai kukaan ainakaan mielellään tee asioita, joissa ei olisi mitään merkitystä?

Toisin päin tulkittuna asia on myös selvä: kun liikkumattomat eivät pidä näitä asioita merkityksellisinä, niin he eivät liiku. Tai vielä niinkin, miten he voisivat pitää sellaisia asioita itselleen merkityksellisinä, joita eivät edes tee?

Minusta tulokset ovat kuitenkin erinomaisen tärkeitä ja osoittavat sen, mitkä asiat liikkujilla merkityksellistyessään johtavat liikunnan harrastamiseen tai ylläpitävät sitä. Suhde ei tietenkään ole välttämättä kausaalinen sillä tavoin, että ihminen ensin merkityksellistää liikkumisen ja vasta sitten liikkuu, vaan liikkumaan on voitu ryhtyä monin eri tavoin ja positiiviset syyt tai merkitykset ovat rakentuneet vasta harrastaessa sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Siksi liikkumattomia olisikin pyrittävä houkuttamaan konkreettisesti ja kokemuksellisesti, jotta he voisivat edes ymmärtää, mitä merkityksiä liikkumisella voisi heille itselleen olla.

Toisaalta on hienoa nähdä, että liikkuvat pitävät noin monia liikkumisen merkityksiä tärkeinä – liikkuminen on siis hyvin monin eri tavoin merkityksellistä. Toki tässä tutkimuksessa verrattiin vain liikkumattomiin, joten ihan varmaa ei voi sanoa siitä, miten vahvoja merkityksiä näillä kyseisillä asioilla oli ja oliko liikkujien välilläkin eroja merkityksissä? Oletan, että oli ja oletan, että merkitysprofiilitkin olivat liikkujien välillä erilaiset. Mutta tätä siis ei tutkittukaan, tai ei ainakaan raportoitu. Luulisin, että tuloksista saataisiin tämäkin näkökulma esiin.

Abstraktin johtopäätöksenä oli seuraavaa:”Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että toisten ihmisten odotusten täyttäminen ei riitä motiiviksi ylläpitämään säännöllistä vapaa-ajan liikuntaharrastusta. Erityistä huomiota olisikin syytä kiinnittää liikkumattomien henkilöiden liikuntaneuvonnassa sisäisen liikuntamotivaation kasvattamiseen.”

Johtopäätös on sosiologille täyttä hepreaa tai ainakin hyvin hämmentävä. Itse olisin korostanut tutkimuksen tulosten perusteella sitä, että liikuntaneuvonnassa kannattaa korostaa kokemuksellisuutta ja niitä monia positiivisia merkityksiä, joita liikkujat liikunnasta saavat. Tulokset olivat tämän suhteen lähes vastaansanomattomia.

Tutkijat kuitenkin nostavat esiin tuloksen, joka ainoana oli tilastollisesti epäkelpo, mutta ehkä suuntaa-antava. Vielä oudompaa on se, että minä tulkitsin ’toisten odotusten täyttämisen’ merkitsevän jotakin muuta kuin ’ulkoista motivaatiota’ tai että yhtä hyvin ’ulkonäkö’, ’paremman näköinen kuin muut’ tai jopa ’sosiaaliset kontaktit’ tai ’fyysinen kunto’ merkitsevät ’ulkoista motivaatiota’ tai ainakin rajanveto sisäisen ja ulkoisen motivaation kesken näiden teemojen kohdalla hyvin vaikeaa.

Oma tulkintani voisi jopa olla täysin päinvastainen. Liikkumattomat ihmiset saattavat hoitaa lapsiaan, vanhempiaan tai he osallistuvat vapaaehtoistoimintaan, joissa he täyttävät ’ulkoisia odotuksia’. Sen sijaan sillä aikaa ’sisäistä motivaatiota’ osoittavat käyvät golfaamassa, kuntosaleilla ja Lapin retkillä kavereidensa kanssa jättäen huomiotta läheistensä eli ’muiden ihmisten odotukset’.

Itsekkäät ihmisetkö ovat sisäisesti motivoituneita? Tai onko ’sisäisesti motivoitunut’ jotenkin moraalisesti parempi kuin se, joka tekee asioita, joiden arvelee auttavan ja palvelevan muita? Kunhan vain liikkuu, niin on ’hyvä ihminen’?

Toivottavasti olen totaalisesti väärässä… Itse olen kuitenkin yrittänyt harrastaa liikuntaa niin, että olen samalla ottanut läheiseni huomioon, jotta olen kyennyt vastaamaan myös heidän odotuksiinsa minun suhteeni. Eihän se aina helppoa ole, mutta suhde liikuntaan ja liikkumisen merkitykset ovat minulle myös ikääntyessäni olleet varsin vahvat.

Ehkä 35-vuotiaat eivät vielä ole kohdanneet täysimääräisesti maailmaa, jossa asuu ja elää muitakin kuin he itse? Vai onko heidän maailmansa niin minäitse-maailma, että toisten huomioiminen on heikkoutta?

Toivottavasti olen toisen kerran totaalisesti väärässä ja selitys löytyykin ko. tutkijoiden tulkinnasta, jossa on ehkä hiukan hassusti tulkittu sinänsä merkittäviä tuloksia. Sellaistakin nimittäin sattuu – tutkimustulosten lukemiseen tarvitaan sitä kuuluisaa ’medialukutaitoa’ tai pikemminkin ’tutkimuslukutaitoa’.

Ja kun kyse on sovelluksesta silloin, kun puhutaan johtopäätöksistä, niin aina eivät edes tutkimuksen tekijät osaa soveltaa omia tuloksiaan käytäntöön kovin hyvin. Ehkä tässä oli kyse vain siitä…

Tiistai, 29.11.2011, Arto

Tiistaina suuntasimme Lahteen, jossa paikallinen yliopistokeskus järjestää joka vuosi Lahden tiedepäivän (Lahti Science Day). Olimme tehneet abstraktin, joka hyväksyttiin esitykseksi. Sen lisäksi järjestimme demon, johon halukkaat saivat tulla tekemään liikuntaprofiilejaan itsearviointimenetelmäämme hyväksi käyttäen.

Paikalla oli mukavasti porukkaa ja uudistettu Fellmannia oppimiskeskus toimi erinomaisena tilaisuuden järjestämispaikkana. Olin tehnyt esitykseeni tarkoituksellisesti enemmän dioja kuin mitä ehdin esityksessä käyttämään. Valikoin sieltä juuri sillä hetkellä parhaimmilta tuntuvat esimerkit esitykseeni, mutta jälkikäteen dioja lukevat voivat käyttää myös näitä esityksestä poisjätettyjä hyväkseen. Yritän näin palvella monipuolisesti tiedon erilaisia käyttäjäryhmiä… (http://www.lahdenyliopistokeskus.fi/easydata/customers/lahdenyliopistokeskus/files/lahden_tiedepaiva/lahden_tiedepaiva_2011/esitykset_2011/tiihonen_2911

Yksi asia kuitenkin harmittaa eli se, että en tavoistani poiketen käynyt tarkistamassa näkyvätkö diat salin takaosaan asti. Kyllä eivät näkyneet. ’Kyllä minä siitä mieleni pahoitin’, kirjailija Tuomas

Kyröä lainatakseni. Usein harmittaa sekin, että ihmiset pakkautuvat sinne salin takaosaan, vaikka esityksestä saa varmasti enemmän irti, jos näkee esittäjän ja esittäjä näkee yleisön. Nyt väkeä tosin riitti etuosaankin. (Lahden tiedepäivän abstraktit löydät osoitteesta: http://www.lahdenyliopistokeskus.fi/easydata/customers/lahdenyliopistokeskus/files/lahden_tiedepaiva/lahden_tiedepaiva_2011/lahden_tiedepaiva11_abstraktikirja_173x250_www.pdf )

Muuten esitys oli ok (ei mikään loistava kuitenkaan), ja yleisöltä tuli muutamia kiinnostuneita kysymyksiä. Parasta kuitenkin oli, että iltapäivän demoomme (menetelmän esittely ja kokeilu, jossa jokainen teki oman liikuntaprofiilinsa) tuli kahdeksan ihmistä – enempää emme ehtineet ottaa vastaankaan.

Se, että tieteellisissä seminaareissa pääsee keskustelemaan osallistujien kanssa oikein kunnolla aiheestaan, on todella harvinaista herkkua. Suullisten esitysten jälkeen tulee muutama (pinnallinen) kysymys; posteriesityksissä ehkä joku pysähtyy katsomaan julistetta ja ottaa A4-esitteen mukaansa nimikortilla höystettynä. Kovin usein ei pääse kunnolliseen keskusteluun hälisevässä aulassa, jossa posteriesitykset yleensä sijaitsevat. Illanistujaiset ja lounaat ovat ainoat mahdollisuudet tieteelliseen kommunikaatioon. Sitä varten kongresseja tietysti järjestetäänkin, että ihmiset kohtaisivat toisensa.

Oman demomme kautta pääsimme sekä esittelemään omaa menetelmäämme, joka soveltuu sekä tutkimusaineiston keruuseen että liikuntaneuvonnan työkaluksi. Demossa jokainen teki oman liikuntaprofiilinsa meidän avustuksellamme. Itsearvioinnit johdattivat pohtimaan jokaisen omaa liikkumista, sen määrää ja laatua, mutta ennen kaikkea liikkumisen erilaisia merkityksiä heille itselleen. Demon avulla saimme yhdessä pohtia osallistujien liikuntaa varsin syvällisesti ja monipuolisesti. Joitakin suosituksiakin keksimme yhdessä. Voisin myös suositella tällaista demoa kongressijärjestäjille: tarvitaan vain yksi pieni pöytä ja kaksi tuolia sekä tietokoneliitäntä.

Teimme siis jokaiselle oman profiilin, jossa on yhteenvedonomaisesti keskeisintä informaatiota tehdyistä itsearvioinneista (toki niissä on paljon muutakin tietoa, joka jää profiilin ulkopuolelle) sekä tekemämme tulkinnat ja ohjeet. Seuraavassa esimerkki yhdestä tekemästämme liikuntaprofiilista.

Miksiliikun-liikuntaprofiili (nainen, 56 vuotta)

Profiiliteema Keskiarvo Ylin arvo Tärkein tekijä

Lajimäärä 8

Tuntimäärä/vuosi 545 Lenkkeily, 47%

Liikuntamotiivi 3,08 3,75 Kokemusliikunta

Liikuntakokemus 2,72 3,63 Elämys

Liikuntaominaisuus 2,8 3,75 Taito/tekniikka

Liikuntarooli 1,88 3,13 Yksin

Liikunnan määrä ja laatu

Harrastat liikuntaa 545 tuntia vuodessa, mikä tarkoittaa 10,5 tuntia viikossa ja 1,5 tuntia päivässä. Harrastat

8 liikuntalajia vuoden aikana.

Liikunnan erilaiset merkitykset

Perusmotiivisi liikuntaan on keskiarvoisesti 3,1, mikä kertoo kohtuullisen hyvästä motivaatiosta. Keskeisin

syy liikunnan harrastamiseesi löytyy kokemusliikunnasta (ka 3,75). Erittäin vahvaa motivaatiota sinulla on

lenkkeilyyn ja luisteluun, mutta monet muutkin lajit motivoivat sinua vahvasti. Esimerkiksi bailatino on

sinulle kokemuksellisesti tärkeää ja vesijuoksu terveyssyistä.

Liikunnan kokemuksellisuuden merkitys on sinulle keskiarvoisesti 2,72, mikä on hyvää

keskitasoa. Jos toimijuuskokemukset jätettäisiin pois, niin lukema olisi huomattavasti korkeampi. Pidät

elämyksiä tuottavasta liikunnasta (3,6) eniten, mutta joissakin lajeissa merkitykselliset tai

osallisuuskokemukset ovat sinulle myös hyvin tärkeitä. Lenkkeily, luistelu, bailatino ja hiihto ovat sinulle

kokemuksellisesti monin tavoin tärkeitä liikuntamuotoja.

Haet liikunnasta keskiarvoisesti erilaisia ominaisuuksia 2,8 verran, mikä on hyvää keskitasoa.

Tärkeimmät ominaisuudet, joita haet ovat taito/tekniikka (3,75), kestävyys/kunto (3,63) ja voima/nopeus

(3,25). Monipuolisimmat lajeistasi ovat bailatino ja luistelu – niissä tärkeää on myös

ilmaisullisuus/estetiikka.

Harrastat liikuntaa pääasiassa yksin ja aika paljon myös ystävien/kaverien kanssa. Lisäksi

harrastat työmatkapyöräilyä ja lasten kanssa lenkkeilyä. Joitakin liikuntamuotoja teet erilaisissa sosiaalisissa

ryhmissä, mutta useimmiten harrastat tiettyä lajia aina samassa sosiaalisessa ympäristössä.

Tulkintaa ja ohjeita

Liikunta on sinulle selvästikin hyvin merkityksellinen asia. Käytät liikkumiseen paljon aikaa, lajit ovat

monipuolisia ja erilaisia liikunnallisia ominaisuuksia kehittäviä. Perusmotiivisi liikkua on vahva ja erityisesti

arvostat liikunnan sinulle antamia erilaisia kokemuksia.

Haluat liikkua monenlaisissa rooleissa – liikut sekä yksin että ryhmissä. Tietyt liikuntamuodot

– mm. bailatino, lenkkeily, luistelu - ovat sinulle monessa mielessä tärkeitä, joissakin toisissa merkitykset

keskittyvät tiettyihin yksittäisiin asioihin. Onkin hyvä, että liikuntamuodot eivät ole sinulle merkitykseltään

samanlaisia.

Kaiken kaikkiaan liikkumisesi on esimerkillistä eikä sinun tarvitse tämän

merkityksellisyysarvioinnin perusteella muuttaa mitään liikkumisessasi. Jatkat vain samaan tapaan, niin

liikkuminen tuo elämääsi tärkeitä merkityksiä tulevaisuudessakin!

Arto Tiihonen & Jens Tanskanen, www.miksiliikun.fi

Lahden tiedepäivä, 29.11.2011

Kyseinen liikkuja oli liikkujana ihanteellinen, mutta liikuntaneuvonnan kohteena haasteellinen. Miksi korjata sellaista, mikä ei korjausta tarvitse? Silti tällainenkin ihanneliikkuja saattaa hyötyä liikkumisensa itsearvioinnista. Eräs toinen demoomme osallistuja kertoikin viestissään, että hänen täytyy harkita parinsa kanssa liikkumista, vaikka hän jo muutenkin liikkuu paljon. Itsearviointi oli myös avannut uusia näkökulmia hänen liikkumiseensa.

Lahden tiedepäivä oli siis mitä onnistunein tilaisuus. Paitsi että olin ottanut vahingossa mukaani Jensin mustan puvun, joka on minulle noin 15 cm liian pitkä ja takkikin reippaasti yli oman kokoni. Vähän siis harmitti sekin, että olin iltajuhlassa farkut ja pikkutakki päällä, kun kaikki muut olivat arvokkaasti juhlapuvuissaan ja kaikki miehetkin mustissa puvuissaan.

Kariston Anttikin oli sonnustautunut – vähän tapojensa vastaisesti – koodin mukaisesti. Hänet tosin palkittiinkin yhdessä työryhmän kanssa, joka on oivaltavasti ottanut käyttöön muistitikun omassa ’tikutushankkeessaan’ (ks. http://www.helsinki.fi/palmenia/lahti/2011/01122011.html). Voittajana täytyykin käyttäytyä arvokkaasti ja pukeutua kuin jääkiekkovalmentajat kaukalon laidalla tai kuin lätkäpelaajat bussimatkalla…