matkalippu menneisyyteen 14 olli jalosen ja jukka-pekka …(2).pdf · vuosia, kesäloma alkaa,...

Arto SAlminen 8Kulttikirjailija tunsi suomalaisuuden.

mAtkAlippu menneiSyyteen 14 Olli Jalosen ja Jukka-Pekka Koskisen

intohimona on historiantutkimus.

opASkirjA, yStäväni 28Mistä etsiä apua luovaan

kirjoittamiseen?

Hämeen taidetoimikunta

OPTIMISTI 20122 OPTIMISTI 2012 3

Pääkirjoitus Päivi Haanpää

Lukemisen jaettu ilo Tuulikki Norrlin

Yksi kauneimmista äänistä Päivi Haanpää

Arto Salminen Taija Tuominen

Vaikuttavaa tekstiä Essi Tammimaa

Matkalippu menneeseen Pia Kaulio

Lajista, materiaalista, menetelmästä Harry Salmenniemi

4

5

7

8

11

14

20

SiSällySluETTElo

Olen rakastanut sitä kaikkea ja saanut siitä kyllikseni Taija Tuominen

Opaskirja, ystäväni Päivi Haanpää

Puhutaanpa klassikoista Paula Susitaival

Mahtuuko maailma aforismiin? Pertti Munck

Novelli: Menneiden tähden Kaisa Kovalainen

Tuoreita Lukuvinkkejä

Internet-osoitteita

Kirjailija- ja kirjoittajayhdistyksiä

24

28

32

34

36

42

44

46

kAnnen kuvA Maileena TuOKKO


Lukemisen jaettu iLo

Mukavaa, että tartuit Optimistiin.Mikähän sai sinut tekemään niin? Olet ehkä vannou-tunut kirjallisuuden rakastaja. Ehkä kirjoitat itsekin? On toki mahdollista, etteivät kirjat ole välttämätön osa arkeasi. Kenties sait tämän lehden tuliaisiksi tai löysit sen joltain pöydältä lojumasta ja päätit vilkais-ta paremman tekemisen puutteessa. Tai ehkä kuulut heihin, jotka joskus lukivat paljon ja kirjoittivat kiih-keitä runoja pöytälaatikoihin. Sitten tuli muita kiireitä, runot jäivät sitku-elämää odottamaan, kirjat kirjahyl-lyyn.

Oli kirjallisuussuhteesi millainen tahansa, toivon, että Optimisti voi johdattaa sinut syvemmälle kirjal-lisuuden ja kirjoittamisen maailmaan. Tässä nume-rossa kerrotaan mm. lukupiireistä, aforismeista ja sanataideoppaista. Käydään Venäjällä ja muistellaan menneitä. Politisoidutaankin. Ja kun lehti on luettu, voi sukeltaa lukuvinkkeihin, nettisivuille ja yhdistysten toimintaan.

Meillä kaikilla on suhde kieleen ja kirjallisuuteen. Se suhde voi olla intohimoinen, penseä, häilyvä tai toivei-kas. Kivettää sitä ei kannata. Kieli elää, kirjallisuus löytää uusia ilmaisumuotoja. Elämäntilanteet vaihtele-vat, ihminen kasvaa ja oppii. Runo, joka oli yhdente-kevä viisi vuotta sitten voikin koskettaa nyt syvemmin kuin mikään muu taide-elämys. Lempikirjat vaihtuvat. Lomamatkalla luetaan toisenlaista kirjaa kuin työkiirei-den keskellä.

Optimisti on saanut uuden, upean ulkoasun. Sen ydin on kuitenkin ennallaan. Optimisti on kirjalli-suuden asialla. Toivottavasti tartut Optimistiin vielä monta kertaa, Lukija.

Päivi Haanpää

JK. Mikäli et halua luopua Optimististasi mutta soisit mielel-läsi lukuilon myös ystävällesi ja serkullesi ja kalastusporu-

kalle, voit tilata lehden maksutta Hämeen taidetoimi-kunnasta. Optimistin voi lukea myös verkkoversiona taidetoimikunnan kotisivuilla. Yhteystietomme löydät tämän sivun ylälaidasta lehden julkaisijatiedoista.

päätoimittAjAPäivi Haanpää

K uitenkin ihmiset kokoontuvat yhteen keskustellakseen kirjoista, kirjaimel-lisesti vaihtamaan ajatuksia: ota sinä

minun näkemykseni päähenkilöstä, minä saan sinulta vihjeen siitä, miksi kirjan rakenne on tällainen. Lukupiiri syntyy siellä, missä kaksi tai kolme kohtaa ja alkaa puhua – kirjoista.

se lähtee pienestä. kotona kaksi ihmistä lukee samoja kirjoja. se tuottaa paljon iloa ja sopivas-sa määrin erimielisyyttä, sillä onhan mukavam-paa olla eri mieltä kirjoista kuin jostain muus-ta. Ystävykset, neljä naista, tapaavat muutaman kerran vuodessa huvitellakseen, kunnes alkavat puhua tapaamisissaan myös kirjoista, yhdestä kerrallaan, ja huomaavat, että neljällä ihmisellä on neljä keskenään aivan erilaista tapaa lukea.

Lukupiiriksi tavataan nimittää jotakin vähän muodollisempaa. edesmenneessä pienkirja-kaupassa muutama vuosi sitten alkuun sysätty kokoonpano puhuu kiihkeästi kirjoista, vail-la kirjallisuustieteellistä terminologiaa tai vii-sastelupaineita. muista harrastuksista kar-kaillaan ja arkipäivän velvollisuuksia väistel-lään, jotta päästäisiin käymään läpi yhteistä ja

Lukeminen on yksityisistä yksityisin ajanviete: vain minä ja kirjan maailma, jota en halua jakaa kenenkään toisen kanssa. Sehän voisi ymmärtää väärin! Se haluaisi ehkä lukea tyhmiä kirjoja eikä niitä, joita minä haluan!

tekSti TuuliKKi nOrrlin kuvA KaTri nOrrlin

silti ikiomaa lukukokemusta. tarina on yleen-sä se päällimmäisin, eikä eläytymisestä tingitä: ”miten se saattoi tehdä niin!” kirjojen tarinat saavat jatkoa piiriläisten omista, joskus kipeis-täkin kokemuksista.

oi kirjojen kirjoa: luetaan klassikoita ja uu-tuuksia, synkkää ja kepeätä, dekkaria ja taide-novellia. tulkinnat poikkeavat toisistaan kuin yö päivästä, onneksi. joskus vieraalta tuok-sahtavaan kirjaan tarttuminen voi olla työläs-tä, mutta lukupiirikonkari tietää, että monta uutta näkökulmaa jäisi avaamatta, jos tyytyisi lukemaan vain omia kirjasuosikkejaan. kun lu-kupiiri ikääntyy, sen kokoontumiset muuttu-vat yhä sosiaalisemmiksi. tapaamisia odotetaan muunkin kuin luettavan kirjan takia. tarjoi-lut pursuavat yli lautasten reunojen, kun mel-kein aina löytyy syy pikku juhlaan: joku täyttää vuosia, kesäloma alkaa, kesäloma päättyy.

kun kaikki maailman asiat menevät verkkoon, niin menkööt sitten lukupiiritkin! kun Etelä-Suomen Sanomien lukupiiriblogi polkaistiin käyntiin helmikuussa 2011, malleja oli olemas-sa: muidenkin lehtien piirejä, kirjastojen pii-

ParaHiN luKija

ulkoASuVille Salonen Quill Illustration & Design

20

julkAiSijAHämeen taidetoimikuntaViipurintie 413200 Hämeenlinna

pAinopAikkAM&P Paino Oy, Lahti

pAinoS2000 kpl

iSSn 0357-4342

12


rejä, yliopisto-opintoihin liittyviä piirejä, yksi-tyisten innostuneiden piirejä. innostus onkin avainsana: lukupiiriblogi ei voi olla armotto-man kritiikin tyyssija, koska sen tarkoitus on kannustaa lukemiseen, kutsua kirjan pariin.

elävän lukupiirin peruskävijälle verkko on ikävä ympäristö. siellä ei saa kahvia. siellä on vaikea puuskahdella spontaanisti, koska kirjoit-tamalla kommunikoiminen vaatii enemmän täsmällisyyttä kuin puheleminen tutuksi tullei-den ihmiskasvojen kanssa. eikä kirjoja rakasta-va lukuihminen millään haluaisi jättää itsestään epämääräistä kirjallista jälkeä, vaikka sen voisi tehdä nimettömänäkin. ne, jotka parhaiten viihtyvät lukupiireissä, usein keski-ikäiset nai-set, eivät viipyile verkossa turhan takia.

onko verkkolukupiiri sitten näsäviisaiden ja näyttämisenhaluisten kirjanoppineiden ko-koontumispaikka? Yksi uusi paikka päteä? ei näytä ollenkaan siltä. kirjat houkuttelevat kir-joittamaan asiallisesti, ehkä turhankin varovas-ti. Vaikka verkkolukupiirissäkin ollaan henki-lökohtaisia, suurimpia tunteita säännöstellään,

kuvittele: ihmisiä, kaksi tai kolme riittää, mutta heitä voi olla myös toistakymmentä. iällä, sukupuolella, kokemuk-sella ei ole merkitystä, yhdistä-

väksi tekijäksi riittää se, että kaikki ovat tul-leet kirjoittamisen vuoksi. tuoleja, pöytiä, huone, jonka oven saa kiinni. kyniä, lyijy-kyniä, mustekyniä, tarkkaan varjeltuja kir-joituskyniä, jostain mukaan tarttuneita mainoskyniä. Paperia, irtolehtiä, muistikir-joja, ruutuvihkoja. se hetki, kun tehtävä on annettu, tarkentavat kysymykset tehty, tus-kastuneet huokaukset päästetty.sitten se alkaa kuulua: kirjoittamisen ääni.

kuuntele, miten kynä hankaa paperia, miten sen kärki kulkee ja jättää jälkeensä sa-noja, lauseita, merkkejä. Välillä joku kään-tää sivua, paperi kahahtaa, toisinaan melkein repeää, kun kirjoittajalla on kiire jatkaa ta-rinaa, ei ole malttia odottaa hitaasti paljas-tuvaa puhdasta sivua. kynän terä raapii pa-peria, kämmensyrjä pyyhkii pöytää, siirtyy tekstin tieltä. aikaa on rajatusti ja rajatto-masti, ihmiset ovat yhdessä ja yksin. He kir-joittavat. He sukeltavat sovituksi ajaksi het-keen, uivat sanojen maailmassa ja rakentavat uuden universumin, antavat nimen asioille, nostavat esiin ja kääntävät pois. joku ehkä yskähtää, tuhahtaa, naurahtaa omille ajatuk-silleen, mutta kukaan ei puhu. He kirjoitta-vat. He eivät tiedä, millainen lopputulos on, mutta he eivät välitä, sillä ensin on tehtä-

vä teksti, liikutettava kynää, käännettävä uusi, puhdas sivu, täytettävä se sanoilla ja rivien vä-leillä.

käsin kirjoittamisen ääni on yksi kauneim-mista tietämistäni äänistä.

sen jälkeen, kun aika on käytetty, kynät lasketaan pöydille. Viimeisen pisteen nap-sahdus on erityisen painokas. Pöydälle pudo-tettu kynä antaa merkin tauosta, ensimmäi-sen version valmistumisesta. jonkun suusta purkautuu parisanainen kommentti, vasta kuiskaus tai sihahdus. katse kääntyy mui-hin, olemuksessa voi olla unesta heräämisen tuntua, paluuta toiseen maailmaan. silmien räpyttelyä, oman tekstin vilkuilua. Lumous vaihtuu pelkistetyksi luokaksi, liitutaulu on huonosti pyyhitty, lattialla on pyyhekumin palasia, ihmisten ääriviivat palaavat.

olen ohjannut kirjoittajia vuodesta 2001, enkä ole edelleenkään kyllästynyt kirjoitta-misen ääneen. se lumoaa minut kerta toi-sensa jälkeen. miten jutteleva, kyselevä, nau-rava, kyseenalaistava, epäilevä, hapuileva ryhmä hiljenee, sanat eivät enää tule maail-maan suusta vaan kynästä, ja tilaan laskeu-tuu tiheä keskittyminen. Paikka on sakea ideoista ja ehdotuksista ja ajatuksista, joita ei puhuta vaan lasketaan paperille, hetkes-sä, liikaa miettimättä. Hiljainen ääni, mel-kein huomaamaton, kynä uurtaa paperia.

minä istun ja kuuntelen, kun runo, tari-na, muisto ja maailma syntyvät.

toisin kuin elävässä lukupiirissä, jossa saa pääs-tää kielensä valloilleen. siellä tuttujen kesken sanottavaansa voi korjailla heti, kovia sano-ja pehmentää hymyllä. Lukupiiri kaipaa läm-pöä, jota verkossa kirjoittamalla on työläämpää pitää yllä kuin kasvokkain istuttaessa.

Yhteisen pöydän ääressä tai nettiavaruudessa, sama se. jos lukee paljon ja tutustuu monenlai-siin maailmoihin, voi hyvässä lykyssä viisastua vähän, oppia suhteellisuudentajua, hahmot-taa omaa paikkaansa kaiken ympärillä vellovan keskellä. jos lukee yhdessä toisten kanssa, voi viisastua vielä pikkuisen enemmän.

Lisää lukupiireistä:Johanna Matero, Ritva Hapuli

ja Nina Koskivaara (toim.): Lukupiirikirja. BTJ 2010.

Suvi Ahola tekee parhaillaan väitöskirjaa suomalaisista

lukupiireistä.

Yksikauneimmistaäänistä

tekSti Päivi HaanPää


koSkenkorvAtampereen yliopiston taideaineiden laitoksen aulan keskellä seisoi silmälasipäinen ja hiuk-sensa sängelle ajanut arto salminen, joka vaa-timattomasti korkkasi lämpimän koskenkorva-pullon ja otti siitä pitkän ryypyn. tämän pääl-le hän vielä suuteli pulloa. oli vuosi 1998 ja minä katselin tungoksen keskellä koskenkor-va-palkinnon jakoa.

mieleeni jäi myös palkittu kirja. mikä ih-meen Varasto? Raati totesi, että kirjan näköis-kuva suomalaisesta kaupungista on armotto-mampi kuin Poliisi-tv:n suora lähetys, ja sen poliittinen sanoma on tylympi kuin työväen-liikkeen puolueohjelma.

Hain kirjakaupasta Varaston ja ahmin sen. kuinka joku voi kirjoittaa noin tiiviisti ja har-kitusti Remontti-Ässää kärräävistä haalariasui-sista miehistä? juuri tuollaisia miehiä katselin nuorena Hämeen Dieselin halleissa mäkelän teollisuusalueella. Pesin öljyisiä lattioita ja ajat-telin, että tätäkö tämä elämä on. Pelkäsin, että en koskaan pääse sieltä pois.

Varaston jälkeen hankin arto salmisen esi-koisteoksen Turvapaikka (1995), joka kuvaa pakolaiskeskusta. Pakolaiskeskuksessa työsken-nellyt salminen käsitteli teemaa tavalla, jota joku voi pitää julkisessa keskustelussa vallan so-pimattomana.

Lainasin kirjan muusikkoystävälleni, joka riemastui: ”täällä on just se naistyyppi. ne pullukat, jotka on kasvissyöjiä, hennaavat hiu-kasensa ja pukeutuvat violetteihin kaapuihin ja kuvittelevat, että kaikki afrikkalaiset osaavat rummuttaa!”

ihmettelen, miksi arto salmisen esikoisro-maanista ei noussut julkista keskustelua. ”ei mun kirjoja muut lue kuin alibin lukijat ja Hk:n sinisen lenkin syöjät, eikä ne käy kirjas-toissa tai kirjakaupoissa”, arto salminen sanoi minulle sittemmin.

ujo mieStapasin arto salmisen vuonna 2001 Hämeen rahaston apurahojen jakotilaisuudessa. Hän oli vastikään muuttanut Hausjärven Hikiälle. Hankkiuduin oitis arto salmisen kanssa kes-kusteluun ja muistan miten hyväkäytöksinen – ja ujo – hän oli.

salminen teki töitä ja kirjoitti. seurasivat ro-maanit Paskateoria (2001) ja Ei-kuori (2003).

Vuonna 2003 toimitin johannes ojansuun kanssa Hämeen taidetoimikunnan optimis-tin, johon tilasimme arto salmiselta kolum-nin. salmisen ”Maailma ei lopu Joroisiin” on kenties osuvin lukemani kirjallisuuskolumni. Hän aloittaa: ”mikään ei ole niin teennäistä

16.11.2005 maailmani pysähtyi.kävelin silloin pitkin lumista ja hämärän har-maata Hämeenlinnan kävelykatua. Puhelin tas-kussani piippasi viestin, joka tuli tutulta toi-mittajalta Helsingin sanomista. Hän taittoi parhaillaan nekrologia seuraavan päivän leh-teen.

Viestissä luki: ”Arto Salminen on kuollut”.tuijotin puhelinta. katu seisahtui. soitin toi-mittajalle ja hän luki koko nekrologin ääneen.

Yöllinen sairauskohtaus, sen hän tiesi. seuraa-vaksi jatkoin saamaani tekstiviestiä eteenpäin muille tuntemilleni arto salmisen lukijoil-le. olin niin tolaltani, että jatkoin vahingossa viestin myös lakimiehelleni ja ilmajoen taksille. kumpikaan ei ole koskaan kommentoinut saa-maansa viestiä, mutta jälkimmäinen on oikeas-taan aika looginen vahinko, sillä arto salmisen neljäs romaani Ei-kuori (2003) liikkuu juuri taksimiesten maailmassa.

tekSti TaiJa TuOMinen

OPTIMISTI 2012 9


kuin taide. mikään ei kerro natisevasta maail-masta niin vähän kuin kirjallisuus. kaiken tai-teen suomessa tekee keskiluokka. kaikki taide tehdään keskiluokalle.”

eräässä kirjallisuuspaneelissa käsiteltiin mai-seman merkitystä kirjailijalle. kun Harri Tap-per ylisti maaseudun kauneutta ja Pirjo Rissa-nen kertoi savolaisesta sielunmaisemasta, arto salminen raivostutti yleisön ilmoittamalla, että harvalla suomalaisella on enää minkäänlais-ta suhdetta luontoon, hänellä itselläänkään ei ole. taianomainen luontosuhde on samanlai-nen klisee kuin suomalainen sisu. kun yleisö tivasi salmisen luontokokemuksia, hän ilmoit-ti, että ei tunne ketään, joka kulkisi vapaaeh-toisesti metsässä.

kAnSAlliSeepoSjos haluatte pahan olon, ottakaa arto salmi-sen romaanista Lahti (2004) kansipaperit pois. kanteen on painettu kuvia ammutuista ja kuo-levista sioista. kuvat salminen otti salaa ar-meija-aikanaan, kun hän suoritti salaista tehtävää Hennalan metsissä Lahden lähel-lä.

aurinkoisena pakkaspäivänä 1.12.2004 iisalmessa Lahti palkittiin olvi-kirjal-lisuuspalkinnolla. arto tuli vaivihkaa paikalle ja katosi vaivihkaa kukkiensa kanssa, sillä hän ei viihtynyt suurissa joukoissa ja juhlissa. Hän ei notku-nut aamuyöllä baarin nurkassa hen-kilöhahmojensa tavoin. ennen läh-töään hän piirsi kirjani liepeeseen omakuvan, jossa kalju ja silmälasipäi-nen mies sanoo: ”moi!”.Kalavale (2005) jäi arto salmisen vii-meiseksi romaaniksi. kaikista salmi-sen romaaneista juuri kalavale osuu kipeimmin tähän aikaan, sillä siinä ra-kennetaan suomeen auschwitz-nimis-tä tosi-tv-sarjaa. Voittaja kestää ka-uimmin sähkötuolissa ja eräs kala-

valeen henkilöistä julistaa ”money macht frei”.kalavale on tämän päivän kansalliseepos. ne,

jotka valittavat yhteiskunnallisen kirjallisuuden puutetta, eivät ole tarttuneet arto salmisen ro-maaneihin. Hän oli yhteiskunnallinen kirjailija kuuden romaanin ja 1033 sivun verran.

arto salminen nähtiin usein kirjojensa nä-köisenä miehenä – mitä hän ei ollut. Rivien välissä ja kauniissa kielessä, anttihyrymäisessä kirkkaidessa, vilahtaa elämään uskova roman-tikko. kuvaamalla koko nyrjähtäneen maail-man hän peräänkuuluttaa sitä mikä elämässä on tärkeintä. Hän käyttääkin oivaltavasti kar-nevalismin logiikkaa.

arto salmisen ura katkesi jo 46-vuotiaana, ja voi vain arvailla hänen kirjoittamattomia kirjo-jaan. kirjoitetut kirjat olen asettanut ikuisek-si näyttelyksi, joka sijaitsee kirjahyllyssäni van-han renginkaapin päällä. samana syksynä kuin arto, kuoli myös 20-vuotias ahvenraitainen kissani sulo. nyt puisen renginkaapin päällä

ovat vierekkäin sulon valkoinen tuhkauurna ja arto salmisen

kuusi romaania.

vAikuttAvAA

tekStiä-eli kuinka opin puhumaan vaikenemisesta

viihdettä niin kuin nyt kirjoitan – jatkokerto-musta naistenlehteen ja menevää nuorten fan-tasiakirjasarjaa – tarinan henkilöt, heidän taus-tansa ja valintansa sekä heidän kohtaamansa vaikeudet nousevat vääryyksistä, joita olen to-distanut ja jotka näen yhteiskunnallisesti mer-kittäviksi.

kirjAilijoitA näytetään pitävän hyvin

Vaahtosin kerran baarin pöydässä sydäntäni kiusaavasta aiheesta – tasa-arvosta – eräällekin tuttavalleni. Hän kuunteli, pisteli takaisin ja antoi minun vihdoin kuulla kunniani:

tekSti essi TaMMiMaa

No, jos se on sulle noin tärkeää, rupea poliitikoksi. en osannut sitä vielä sil-loin sanoa, mutta nyt en enää epäröi:

minä teen jo politiikkaa.

tunnuStAn nyt tässä asian, joka saattaa jopa ärsyttää joitain lukijoita: en jaksaisi kirjoittaa kirjoja, jos en ruotisi niissä yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia. silloinkin, kun kirjoitan


narsistisina otuksina. narsismiin suhtaudu-taan jopa luvallisena, ehkä etäältä ihailtunakin ammattitautina: kaikki haluavat tietää, kuinka paljon kirjailija kirjoittaa itsestään. kaikki ha-luavat tietää, mikä siitä on totta. Harva tajuaa, että oman elämänkokemuksen varassa kirjoit-taminen on eri asia kuin se, että kirjoittaa vain omista elämänkokemuksistaan.

mikä sitten tekee tekstistä yhteiskunnallis-ta? monista kritiikeistä, lehtijutuista ja keskus-teluista olen päätellyt, että naisten kirjoittamat tekstit nähdään jostain syystä harvemmin yh-teiskunnallisesti kommentoivina kuin mies-ten. Yleisesti selityksenä on käytetty väitettä, jonka mukaan naiset kirjoittavat ”yksityisestä”

ja miehet ”yleisestä”, mitä ikinä sillä sitten tar-koitetaankaan. kun nyt mietin muutamaa esi-merkkiä – James Joycen Taiteilijan omakuvaa nuoruuden vuosilta ja Jean Paul Sartren Inhoa verrattuna Virginia Woolfin Orlandoon sekä Christa Wolfin Medeiaan – tuntuu tulkinta minusta aika tuulesta temmatulta. Lähempää-kin voi etsiä: entä Kari Hotakaisen Juoksuhau-dantie verrattuna Sofi Oksasen Puhdistukseen?

oli miten oli, on tekstin yhteiskunnallisuus minusta muuta kuin sitä, että tekstissä suoraan kerrotaan, mitä kommentoidaan ja miksi. ai-hevalinta, tilannevalinnat, henkilövalinnat – ne kaikki puhuvat puhuttelevampaa kieltä kuin yksinkertaisin mahdollinen keino: sanat tämä on poliittista. ”Yksityinen on poliittista” oli fe-

ministisen liikkeen oivallus, eikä sen painoar-vo ole mihinkään näissä noin sadassa vuodessa muuttunut, kun suffragetteja on tarvittu. myös historiankirjoitus on poliittisesti motivoitua, ja ainakin minun kouluaikanani sieltä puuttui lähes kokonaan arjen ja esimerkiksi yksityiseksi määriteltyjen syntyvyysasioiden käsittely. elä-män ja kuoleman kysymystä ei nähty merkit-tävänä, mutta valtiorajojen muutokset nähtiin.

romAAnitAiteeSSA (tai viihteessä) ongel-mana saattaa olla se, että vetävän tarinan läpi voi olla vaikea nähdä sitä, mistä teksti puhuu. kertojanääni voi hämätä valistunuttakin luki-jaa. tekstin kertoja päättää ehkä kommentoi-

da tapahtumia suorastaan moraalittomasta nä-kökulmasta. Henkilöt saattavat tehdä valinto-ja ja tekoja, joita ihmettelemme tai joita emme edes hyväksy. Romaanissa kertojallakin voi olla oma agenda – ja kylmästi henkilöt tuomitse-va kertoja voikin olla kirjailijan juoni, jolla hän korostaa henkilöidensä elämän epätoivoa, ul-kopuolisen maailman suhtautumista siihen ja juonittelee lukijan henkilöidensä puolelle.

suurimpana ongelmana tiellemme lukijoi-na tulee ehkä se, että olemme suomessa kovas-ti ajautuneet tulkitsemaan tekstiä biografisti-sesti. Palaan taas aiempaan kysymykseen, jota kirjailijoille esitetään uudestaan ja uudestaan: mikä tästä on totta? kysymys on epäolennai-nen – ainakin, jos totuudella tarkoitetaan sitä,

”KuN Me oleMMe KiiNNoStuNeitA teKStiN yHteiSKuNNAlliSeStA SANoMAStA,

oleNNAiSeKSi NouSee Se, Mitä NäytetääN JA MiKSi.”

mitä kirjailijan omassa elämässä on tapahtunut ja miltä kohdin tarina muistuttaa hänen elä-määnsä. se voi mahdollisesti kiinnostaa utelias-ta lukijaa, joka haluaisi tietää lisää kirjailijasta, mutta totuus ei kerro meille mitään siitä, miksi kirjailija on valinnut kertoa juuri ne asiat, jotka kertoi.

kun me olemme kiinnostuneita tekstin yh-teiskunnallisesta sanomasta, olennaiseksi nou-see se, mitä näytetään ja miksi. jälkimmäiseen kysymykseen pystyy yleensä vastaamaan tutki-malla yksityiskohtia – juonen lisäksi kuvailua ja henkilöiden valintoja.

kun SAnjA jää esikoisromaanissani Ilmes-tyksessä (Gummerus 2007) yhteiskunnan tu-kiverkkojen ulkopuolelle alaikäisenä omillaan asuvana nuorena, hän päätyy elättämään itsen-sä prostituutiolla. Valitsin kirjailijana olla kom-mentoimatta valintaa, olla esittelemättä yh-teiskuntaa, joka ratkaisuun johti tai myöskään omia moraalisia tai poliittisia kannanottojani sen enempää. Päätin näyttää vain sen, kuinka kävi, koska ajattelin, että varsin ruumiillises-ti rajut tapahtumat itsessään kertovat kaiken, mitä haluan asiasta sanoa. Voiko selvempää tuomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakentei-den toimivuudesta olla?

olen vAStuStAnut , ja vastustan jossain määrin edelleen, suorasanaista motiivien selit-tämistä. kaunokirjallisuudella on oikeus olla taipumatta pamfletiksi, sillä kaunokirjallisuu-della on vaikuttamisen keinoja, jotka ovat huo-mattavasti tehokkaampia kuin iskulauseet. minä yritän vaikuttaa ihmisiin tarjoamalla heille teksteissäni ruumiillisesti ja emotionaa-lisesti uskottavia samastumiskappaleita. juo-tan runollisen, osin kokeilevankin kielen avul-la lukijaa sisälle henkilöiden nahkoihin. Halu-an näyttää, en kertoa, mitä siitä pitäisi ajatella.

sama pätee valitsemaani tapaan kuvailla tun-teita ja aistimuksia. Yritän tavoittaa sen, kuin-ka tunteet vaikuttavat henkilön ruumiiseen.

Yritän löytää vertauksen tai läheltä liippaavan kokemuksen, jonka avulla lukija pääsee todella käsiksi tunteeseen. en kerro, että ”nainen sanoi ilkeästi” tai ”käsi tuntui pahalta iholla”. en tee tulkintoja lukijan puolesta, vaan tarjoilen heil-le kuvailun, jonka perusteella he voivat tulkita, miltä sama heistä tuntuisi. Poliittiset valintani kirjoittajana ovatkin äkkiä kielen muodon va-lintoja.

minulle ei graduni Rakel Liehun kuvakieles-tä tehneenä tule yllätyksenä, että monille po-liittisesti motivoitu kieleni ei näyttäydy po-liittisena. kielen vaikutuksiin sillä ei ole mi-tään vaikutusta, ymmärtääkö vastaanottaja sen, mihin sillä pyritään. ainakin romaanieni kieli on herättänyt viha-rakkaus-reaktioita kaikis-sa tapaamissani ihmisissä. jonkin naulaan kan-taan minun on siis täytynyt osua, kun vastaus on, että ei näin saa kirjoittaa – juuri näin pitää kirjoittaa!

no, minkä sille sitten voi, jos tekstiä ei tul-kita yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekstiksi?

ei sille mitään voi. kun tekstin päästää käsis-tään, se vaihtaa omistajaa. ajatukset ja tulkin-nat elävät ihmisten sisällä, eikä niitä voi omia, ohjata oikeille poluille. Parempi niin, koska mitään oikeaa polkua tuskin on. en kuiten-kaan usko, että se ikävä tosiasia, ettei useim-pia teoksia lueta yhteiskunnallisesti kommen-toivina, vaikka ne sitä selkeästi olisivatkin, mil-lään tavalla vähentäisi niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Lukija tietenkin ottaa itselleen teoksesta aina sen, mitä sillä hetkellä tarvitsee. siitä kirjallisuus onkin niin rikas ja aulis antaja. Lukija voi peilata itseään valitsemiinsa asioihin ja henkilöihin ja jättää muun tarinankuljetuk-selle. jos kirjailija kuitenkin on lähtenyt kuvaa-maan tiettyä yhteiskunnallista epäkohtaa, – jos tuo epäkohta suorastaan määrittää hänen koko teoksensa juonen, rakenteen, henkilöiden psy-kologisen kehityksen ja suhteet muihin henki-löihin – se jättää varmasti jälkensä myös luki-jaan.

ja lukija taas – hän jättää jälkensä maailmaan.


Kirjailijat Olli Jalonen ja Juha-Pekka Koskinen kiipeilivät tikkailla ja puhalsivat pölyä kirjalöydöistään. Mikä saa heidät innostumaan menneisyydestä?

tekSti jA kuvAt Pia KauliO kuvAnkäSittely ville salOnen

OPTIMISTI 2012 15OPTIMISTI 201214


avohyllyt ovat parhaita, toteaa Olli Jalonen. Hän tä-hyilee kirjahyllyjen korkeuksiin Hämeenlinnan Lyse-on opettajanhuoneessa. –niistä löytää vahingossa ihan uusia juttuja.

jalonen kapuaa tikapuille ja alkaa tutkia nahkaselkäisiä teoksia. kohta tikkaiden nokassa on hiljaista.

-mitä löytyi? huikkaa Juha-Pekka Koskinen. Vastaus viipyy het-ken.

-olen etsinyt tätä, jalonen sanoo ja paukauttaa kirjan kannet kiinni. ilmaan pölähtää tomupilvi. ei se mitään, nyt alas tikkailta ja kirjoittamaan muistiin vahtimestarin puhelinnumeroa. kuuluu-ko tämä kaupunginkirjaston tietokantaan? saako tätä lainata?

olli jalosen ja juha-Pekka koskisen teoksissa menneisyys elää ja puhuu. aikakausien ymmärtäminen ei synny it-sestään, joten kirjastot ja ar-kistot ovat tulleet heille tu-tuiksi. Pölyiset kirjat eivät tosin suuresti inspiroi kos-kista. Hän saa virikkeensä ihmisistä ja esineistä. koski-sen lapsuudenkodin ja mik-kelin keskustan välissä sijait-see suur-savon museo, jossa koskinen koululaisena usein poikkesi.

-Henkilökuntaa ei kum-memmin ollut, joten sain vapaasti vaellella. kävin siel-lä varmaan sata kertaa.

- olitko niin innostunut aiheesta? kysyy jalonen.- en nyt innostuksesta tiedä. sitä ihmettelin, että kaverini eivät aina halunneet tulla mukaan. kerran pari sain heidät sinne, mutta pian heille riitti.

kun koskinen opiskeli matematiikkaa Helsingissä, hän piipahte-li kansallismuseossa. arkisin sielläkin sai kulkea kaikessa rauhassa.

olli jaloselle vanhat esineet ovat tärkeitä yksityiskohtia, mutta varsinainen inspiraatio lähtee jostakin yleisemmästä, paikasta tai ajasta. Ymmärryksen syventäminen on hänellekin tärkeää.

- kun tein kirjaa Johan ja Johan, luin siinä rinnalla Suuri maail-

manhistoria -sarjan, joka oli juuri ilmestynyt. kyllä, koko sarjan, 21 osaa ja kartasto. Luin myös 1800-luvun Raamatun.

jalonen miettii hetken. –niin ja tähtitiedettä. kävin siitä kurs-sinkin.

Yksityiskohtien selvittäminen on työlästä.- se on loputon labyrintti, toteaa jalonen. –Vastaan tulee aina uusia asioita, jotka on selvitettävä. ne johtavat taas uusiin kysy-myksiin. matkalla voi myös eksyä sivupolulle, joka voi poikia ko-konaan uuden aiheen.

Tieto ja tunneHistoriallisia romaaneja luetaan suomessa paljon, mutta niitä il-mestyy harvakseltaan. miksi kukaan haluaisi hautautua arkistoon, kun voi tehdä perinpohjaista taustatyötä vaikkapa uuteen Juoppo-hullun päiväkirjaan?

- tämän päivän kertakäyttöiset aiheet eivät vain kiinnosta, sanoo koskinen. -klassikkoainekset ovat olemassa vielä sadan vuoden ku-luttua. sitä paitsi hahmot ja tarinat vievät mukanaan. miten minä olisin toiminut hänen sijassaan? mikä asia olisi toteutunut toisin? kyllä minä samastun ja olen siinä maailmassa mukana.

Vihdoin päästään fiilistelyyn. saako menneisyyden tutkija déjà vu -kokemuksia? onko hän herkistynyt kohtaamaan paikko-jen historian kerroksellisuuden ja aikatihentymät, joista jalonen puhuu väitöskirjassaan? (Hitaasti kudotut nopeat hetket, Otava 2006) nämä kirjailijat eivät lämpene mysteeripohdinnoille.

- se vaatii ensin tiedon, sanoo jalonen. -kuka tahansa voi havaita ajan ja paikan kerrokset, jos haluaa. täytyy kuitenkin tietää, mitä paikassa on ennen ollut.

koskinen on samaa mieltä. –tietomateriaalia tarvitaan paljon, jotta henkilöt ja paikat näyttäytyvät elävinä. ei autenttisilla pai-koilla fiilistelystä aina ole suurta iloa. esimerkiksi konstantinopo-lin muurin läpi ajetaan nyt moottoritietä. muurin olemassaoloa ei

“KuKA tAHANSA voi HAvAitA AJAN JA pAiKAN KeRRoKSet, JoS HAluAA.

täytyy KuiteNKiN tietää, Mitä pAiKASSA oN eNNeN ollut.”



edes huomaa, jos sitä ei tiedä – ja vaikka tietäisi, ei se vastaa enää mennyttä. tapahtumapaikka on joka tapauksessa rakennettava uu-delleen pään sisälle.

koskisen tuore kirja Ystäväni Rasputin sijoittuu vuosien 1910-1918 Pietariin. tätä varten koskinen kävi Pietarissa tutkimas-sa rakennuksia, katukarttoja ja paikkojen etäisyyksiä. jos Pieta-rin esikaupunkialueelle kulkee nyt metrolla 45 minuutissa, kuin-ka monta tuntia matkaa tehtiin hevosvaunuilla Rasputinin aikaan? Puhuttiinko silloin edes tunneista?

- Vanhoista mittayksiköistä on se kirja, muistaa jalonen. -”tiima, tiu, tynnyri”.

Lähdekritiikkikumpikin kirjailija hallitsee tutkimuksen periaatteet ja korostaa al-kuperäislähteiden merkitystä. toisen käden tietoja jalonen ja kos-kinen eivät hevillä usko. Vakuuttavakin kuvaus voi olla väärässä tai ristiriitainen.

mitä paremmin tutkija on ujuttautunut kohteensa pään sisälle, sitä herkemmin hän tunnistaa mahdollisesti virheelliset väittämät. koskista riepoi epäsuhta fiktiivisen hirviön, kreivi Draculan ja al-kuperäisen prinssi Vlad Draculin välillä. näin syntyi koskisen seit-semäs romaani, Paholaisen vasara.

-Historian virheet ärsyttävät, etenkin kun olin itse vakuuttunut siitä, kuinka Vlad oli todella ajatellut. on muistettava, että yleensä historian aikakirjat ovat sotien voittajien tilaustöitä. Hyvä valehte-lija osaa esittää kolme vaihtoehtoa. Yksi on se, mitä hän itse halu-aa. toinen vaihtoehto esitetään huonona ja kolmas erittäin huono-na.

tilannetta korjaa nykyinen kiinnostus arjen mikrohistoriaan. esimerkiksi vanhoista kirjeistä tavoittaa aikakauden kielen, arjen ja ajatusmaailman. internetiin on siirretty runsaasti alkuperäislähtei-tä, kuten digitaalinen sanomalehtikirjasto.

Etäältä näkee paremmin”kirja on halpa matkalippu toiseen maahan, aikaan ja elämään”, sanoo koskinen nettisivuillaan. menneisyyden tutkija pääsee ylit-tämään paitsi omat rajansa myös oman yhteiskuntansa ja koko vii-tekehyksensä rajat. miksi museoissa ja arkistoissa ei ole suorastaan tungosta? onko aikamme ja tiedontarpeemme pinnallinen? olli jalonen ei syytä nykyihmisiä.

- meissä kaikissa on toisenlainenkin viritys, tarve jäsentää asioita syvemmin. ei maailma ole sen tyhmempi kuin vaikkapa itsenäisyy-den alkuaikoina, ainoastaan erityyppinen.

menneisyyden maailmankatsomuksiin on syytä suhtautua kun-nioittavasti, vaikka itse olisi eri mieltä. Lisääkö tämä ymmärrystä myös omaa aikaa kohtaan?

- kyllä varmasti, sanoo jalo-nen. –menneisyys antaa laajem-paa perspektiiviä nykyhetkeen. esimerkiksi monia valintoja sa-notaan nyt välttämättömiksi ja vaihtoehdottomiksi. näin on sanottu ennenkin. silti kym-menen, viidenkymmenen, ehkä sadan vuoden kuluttua kyseinen valinta on osoittautunut vääräk-si. se tie, mikä valitaan pelkäs-

tään nykyisyyttä katsomalla, ei välttämättä ole oikea.

jalosen uusin kirja pysyttelee nykyajassa, mutta kerrostumina kulkevat mukana paikkojen his-

toriat ja pyramidien mystiikka. Yhdeksän pyramidia -teoksen tarina siis jatkuu. myös kirjan

nimi löytyy historiasta: karatolla. mikä?- se tarkoittaa metsätulta, tai pääsiäisenä lumen päälle sytytettyä

kokkoa.koskinen on hiljaa. Hän on syventynyt sata vuotta vanhaan kirjaan.

- mitä löytyi? kysyy jalonen.Vastaus viipyy hetken.- keskiajan tutkimuksia. saako näitä lainata?

“KiRJA oN HAlpA MAtKAlippu toiSeeN

MAAHAN, AiKAAN JA eläMääN.”

OPTIMISTI 2012 19OPTIMISTI 201218


En pidä itseäni runoilijana. Se, että kolme julkaisemaani kirjaa ovat runoteoksia, on minulle melko yhdentekevää.

lAJiStA MAteRiAAliStAMeNetelMäStä tekSti Harry salMennieMi

Ne voisivat aivan yhtä hyvin olla no-vellikokoelmia tai romaaneja. en ole koskaan tahtonut olla runoilija enkä

ole koskaan rajoittanut vaikutteitani runouden piiriin.

kysymys kirjoittamisen merkityksestä on tär-keämpi kuin kysymys runouden merkitykses-tä. Viime vuosien tärkeimmistä runokoelmis-ta suurin osa on hybridejä: ajatellaanpa vaikka Vesa Haapalan ja Markus Pyörälän visuaalista tekstitaideteosta Kuka ampui Ötzin?, Kristian Blombergin esseerunoa Itsekseen muuttuva tai Henriikka Tavin ja Mikael Bryggerin taiteili-jaryhmä iC-98:n näyttelyyn pohjaavaa lauseru-nokirjaa Tekstinauhoja.

kaikilla näillä teoksilla on pohjansa jossa-kin muualla kuin tavanomaisesti määritellyn runouden sisällä. kaksi ensimmäistä käyttä-vät hyväkseen kollaasia niin perustavalla taval-la, että päätyvät ylittämään runoudelle asetetut rajat ja kulkevat kohti kulttuurikritiikkiä ja es-seemäistä pohdintaa. Tekstinauhojen perustel-

tavuus taas sijaitsee teoksen ulkopuolella, reaa-limaailmassa: se vihjaa ja ohjaa lukijaansa ko-kemaan näyttelyn, jota hän ei välttämättä ole nähnyt. näyttelyn varjo rakentaa runoteoksen sisälle toisen teoksen.

mainuttuja runoteoksia on mielekästä lukea, koska ne eivät ole runoutta millään yksiselittei-sellä tai yksinkertaisella tavalla. juuri siksi ne ovat minulle tärkeintä ja elävintä nykyrunout-ta.

Ajattelen, että tähänastisista teoksistani laajin Texas, sakset on oikeastaan myös romaa-ni. ainakin se on aikalaisrunoelma enemmän kuin runokokoelma. siinä ei ole runokoelmaa määrittäviä erillisiä runoja. se on ehdottomas-ti tehty kokonaan luettavaksi, vaikkakaan lu-kemisen ei tarvitse välttämättä olla lineaarista. mikä tahansa pieneen osaan keskittyminen ka-valtaisi itse teoksen. kuvA irMeli Jung 2007 / OTava

OPTIMISTI 201220


Yhtä paljon kuin runokokoelma texas, sakset on ehkä lehtileikekokoelma, päiväkirja, oma-elämäkerrallista proosaa, readymade-taidetta, poliittinen manifesti tai leikekirja. Lähteidensä puolesta se on melkein mitä tahansa, sillä teok-sen äänissä sekoittuvat niin graffitit, poliittiset muistelmat, sotahistoria kuin japanilaiset ru-notkin.

keräsin teosta varten viitisen vuotta lähtei-tä kaikkialta, missä näin pysäyttävää tai häkel-lyttävää tekstiä. sekä melbournen yliopiston miesten että naisten wc:n seinäkirjoituksia on mukana kirjassa.1

tämä lajien ja lähteiden sekoittuminen on tarkoituksellista. en usko, että runouteen on mahdollista tuoda kovinkaan paljon lisää ru-nouden itsensä sisältä: esimerkiksi kirjoittamal-la japanilaisten ja suomalaisten runojen pääl-le en saisi aikaan kovinkaan voimakasta teosta. sen sijaan muokkaamalla lehtiartikkeleita, ho-roskooppeja ja laihdutusaforismeja runouden aluetta on mahdollista kasvattaa ja hämmen-tää. uusi materiaali saa väistämättä runoudesta esiin uudenlaisia puolia.

tulevaisuuden merkittävimmät teokset ovat väistämättä jonkinlaisia hybridejä. mitä kirjal-lisuuden kannalta vihamielisemmäksi aika käy, sitä suurempia teoskokonaisuuksia on tehtävä, jotta kokonaisuus luo tarvittavan suojan luke-miselle. monissa nykyromaaneissa tämä näkyy jo hyvin. esimerkiksi Mark Z. Danielewskin loistava ja valtava House of Leaves hyödyntää rakennusaineinaan useita päällekkäisiä kerto-muksia, nykyfilosofiaa, fragmentteja, runoja – ja tämän lisäksi koko suurromaani on vaikutta-va graafinen taideteos.

mahdoton ja siksi hyvä tavoite on kirjoit-taa teoksia, jotka ovat yhtä hämmentäviä kuin maailma itse, yhtä monimuotoisia myös lajien-sa ja aineksiensa puolesta. Lajien sekoittaminen

ei tietenkään ole välttämätöntä, mutta sen tie-toinen välttäminen on mieletöntä. olisi mie-lipuolista yrittää pitää kiinni lajirajoista, jotka huojuvat yhä nopeammin liikkein. Kysymys materiaalista on minulle tär-keämpi kuin kysymys lajista. on valmiin teok-sen laji mikä hyvänsä, sen rakennusaineet voi-vat olla runoutta, proosaa, näytelmiä, asiateks-tiä, poliittisia muistioita, mitä hyvänsä. Ready-made-aineistona käytetty laji ja teoksen oma laji eivät missään tapauksessa ole sama asia.

olen itse kirjoittanut novelleja, jotka saa-vat tarinansa kertovista runoista. olen ottanut repliikkejä suoraan näytelmistä, kirjoittanut itse kertovat osat, ajatuksen vaeltelut olen teh-nyt sekoittamalla esseistiikkaa ja matkakerto-muksia, ja kierrättänyt vanhojen lehtijuttujen lopetuksia novellien lopuissa. tällä tavoin on mahdollista havaita huvittavia kaavamaisuuksia esimerkiksi siinä, miten pitkät lehtireportaasit ja novellit lopetetaan.

minusta on hämmentävää, että valmiiden teosten oletetaan ongelmitta lankeavan lajin kategorioihin, vaikka teosten kirjoittaminen muuttuu koko ajan ristiriitaisemmaksi ja laji-rajoista piittaamattomiksi. Lähimmät kollegani kierrättävät tekstiä aivan kuten minä: paljon, intohimoisesti ja teksin alkuperästä piittaamat-

ta. samalla tavoin he myös lukevat: paljon, in-tohimoisesti ja tekstin alkuperästä piittaamatta.

Löytäminen ja kierrättäminen on vaikut-tanut käsitykseemme kaunokirjallisuudesta enemmän kuin arvaammekaan. siksi on mer-killistä, että lajityyppien rajoille ei ole tapah-tunut mitään, vaikka kierrätysteko on melkein aina hyppäys lajista toiseen. kun kirjoittami-sesta on tullut näin merkittävän epäpuhdas-ta, luulisi että lukemisen kävisi samoin. Luuli-si että lukeminen muuttuisi yhtä piittaamatto-maksi lajimääreisä kuin kirjoitus, mutta josta-kin syystä niin ei ole käynyt. on myös mah-dollista, että niin on käynyt, mutta emme ole vielä huomanneet sitä.

Koen, että kahta tekstiä yhdistää tarkemmin metodi kuin laji. esimerkiksi edellisessä runo-kokoelmassani Runojä, jota voi ongelmitta kut-sua runokokoelmaksi, on pitkään lipogrammi-perinteeseen liittyvä runo syysmyrskyt, jonka jokaisessa sanassa on vähintään yksi y: ”Yksi-näisyys mykistää, kärsimys yhdistää”, ”syvät myrskyt jyrähtävät hyisessä sydämessä”, ”Ylei-nen kärsimys yhdistyy yksinäisen yskähtelyyn” ja niin edelleen.

Vaikka kysymyksessä on suomalainen nyky-runo, sen sukulaisteos voisi olla vaikkapa Ge-orges Perecin romaanin La Disparition pikem-minkin kuin mikä tahansa suomalainen nyky-runokirja. Perec kirjoitti romaaninsa vailla e-kirjainta, mikä on ranskaksi huomattava suo-ritus. tämä valinta esti Pereciä mainitsemasta sukunimensä lisäksi muun muassa sanoja äiti (mère) ja isä (père). 2 3

kirjaimeen liittyvä rajoite yhdistää teoksia voimakkaammin kuin lajityyppi. Lipogram-miperinteeseen kuuluu näytelmiä ja novelleja

siinä missä runoja ja romaaneja. ankara me-netelmä yhdistää kaikki nämä teokset toisiin-sa ja luo niiden välille yhteyden, jota on mah-dotonta olla ajattelematta. esimerkiksi tiettyä kirjainta käyttämätön näytelmä on lähempänä samaa kirjainta käyttämätöntä runoa kuin toi-sia näytelmiä.

koska nykykirjallisuuden yksi keskeistä piir-teistä on valmismateriaalin käytön ehtymättö-mät mahdollisuudet, nousevat erilaiset mene-telmät kirjoittamisen keskiöön. on tärkeätä kysyä, kuinka materiaalia käytetään, mikä on sen käyttömenetelmä. Yhtä tärkeätä on luoda itselleen rajoitteita, sillä kun mahdollisuuksia on paljon, täytyy mahdollisuuksien avaruut-ta rajoittaa jollakin tavalla. on keskeistä kysyä, kummalla tavoin kirjoittaja mielekkäämmin rajoittaa toimintaansa: pysymällä uskollisena valitsemalleen lajityypille vai pysymällä uskol-lisena valitsemalleen metodille.

Ranskalaisen avantgarderyhmän, kirjoitta-misen menetelmiä ja rajoitteita tutkivan ouli-pon saavutukset ovat tästä näkökulmasta ohit-tamaton horisontti. menetelmät ja rajoitteet eivät ainoastaan rajaa kirjoittamisen ja luke-misen aluetta tarkemmin kuin lajityypit. ne myös synnyttävät kysymyksen siitä, kumpi on tärkeämpi, teos vai sen takana oleva rajoite tai menetelmä.

uusia horisontteja avaava tekstin tuottami-sen menetelmä on kuin kokonaan uusi laji: se sisältää lupauksen joukosta teoksia, jotka eivät vielä ole olemassa mutta metelmän avulla pää-sevät purkautumaan maailmaan. Vaikka uusia kirjallisuudenlajeja ei enää syntyisi, uusia me-netelmiä kehitetään jatkuvasti. kehittyvien menetelmien ja rajoitteiden varassa lepää toivo-ni siitä, että kirjoitus säilyy elävänä, reagoivana, merkitsevänä, merkittävänä.

1 Tälle on kaksi mahdollista selitysmallia: a) kävin naistenvessassa niinä päivinä, joina tunsin itseni enemmän naiseksi kuin mieheksi b) pyysin naispuolisia ystäviäni raportoimaan minulle wc-kirjoituksista. En ole varma kumpi vaihtoehdoista on totta.

2 Koskettavaksi rajoitteen valinnan tekee se, että Perec menetti vanhempansa toisessa maailmansodassa.3 Geoges Perec rakasti alaviitteitä.

”tulevAiSuudeN MeRKittäviMMät teoKSet

ovAt väiStäMättä JoNKiNlAiSiA HybRideJä.”

OPTIMISTI 2012 23


kun elämä on tylSää, järjestän työviisumin ja lähden tempauk-senomaisesti autolla kiertämään Laatokkaa. kuolemanjärvellä minut yritetään ryöstää, Pietarin kupeessa poliisi tivaa lahjuksia ja keskellä murmanskin tietä makaa ruumis jalka irti repeytyneenä. Yön vietän autossa pensaiden takana ovet lukossa, vaihde ykkösellä, toppatakis-sa ja pipossa, silmälasit päässä ja avain virtalukossa.

kun löydän aamukahvia aunuksesta, elämä hymyilee. savut nousevat kylistä ja sortavalan jälkeen autoradiosta kuuluu aki sir-kesalon naispaholainen. ajan vihreitä mäen reunoja, eikä elämä ole enää tylsää.

vuoSiA myöhemmin inkerinmaalla vanhainkodissa tapaan valoi-sia ihmisiä, jotka ovat kärsineet siperian metsätyömaiden pakkaset tai keski-aasian puuvillatasankojen kuumuuden. kun kerron heil-le nimeni, olen heti tuttu. samaa sukua, samaa heimoa. He ottavat käteni käsiensä väliin ja kertovat, että kotikylässä keltossa, Hatsinas-sa tai kikkeroisissa oli monta taijaa. täälläkin oli vielä yksi viime vuonna. se tuntuu hyvältä. minun piti matkustaa sumussa ja ke-vätsohjossa tanjan ja tatjanan maalle, inkeriläiskyliin, kuulemaan, että minulla on vanha inkeriläinen nimi.

Olen rakastanut sita kaikkea

ja saanut siita kyllikseni

tekSti jA kuvAt TaiJa TuOMinen kuvAnkäSittely ville salOnen


olen tehnyt läänintAiteilijAnA, taidetoimikunnan jäsenenä ja toimittajana 1990-luvun puolesta välistä lähtien yhteistyötä venä-läisten kanssa. olen painattanut kirjallisuuslehtiä, toimittanut suo-malais-ugrilaisten vähemmistökielten antologian, vieraillut koulussa ja pitänyt kursseja mitä erilaisimmissa luokkahuoneissa.

olen matkustanut Lokakuun rautateitä, nähnyt uralin ja pa-lellut kodassa tundralla. olen ollut autoni kanssa routaisella tiel-lä keskellä karjalan metsää. olen väärentänyt leimoja ja paperei-ta, sillä vanha opettajani sanoi, että kirjoittamisen ja kirjallisuu-den eteen kaikki keinot ovat sallittuja. joskus elämäni oli pelkkää Petroskoita, leveitä kivikatuja ja nousevia rajapuomeja. Vierailuja sinne ja kutsuvieraita tänne. sieniämpäreitä ja pellavakangasnippu-ja. olen nähnyt loputtomasti suomalaisia ja venäläisiä delegaatioi-ta. olen nähnyt turhia kokouksia ja vodkaa kiskovia virkamiehiä.

- kAto, mä tein puolukkAvodkAA, karjalainen kirjailija il-moittaa lähdettäessä Petroskoista.

Hän on tunkenut vodkapulloon puolukoita. karjalainen kirjaili-ja tulee kyydissäni uuteen kotimaahansa ja humaltuu silmissä.

- miksi sä et oo koskaan ollu mun kanssa? hän haastaa riitaa Lo-tinanpellon kohdalla.

tihvinän risteyksessä hän ostaa savustetun siian, avaa auton han-sikaslokeron ja tekee sen kannesta pöydän. Ruokailua kestää Pie-tariin asti, jossa hän keksii, että hänen reittinsä on parempi kuin minun. olemme eksyksissä tunnin.

Pietarista Viipuriin minun pitää ajaa 50 kilometrin tuntinopeu-della, sillä hän näkee kuoleman seuraavan mäntymetsässä.silloin saan tarpeekseni.

pAlAAn pietAriin itävaltalaisten ystävieni kanssa. He ovat maas-sa ensimmäistä kertaa ja katsovat kaikkea lumoutuneena.

- Wien ei ole mitään tämän rinnalla, he toteavat.minäkin katson Pietaria uusin silmin. aurinko paistaa ja nevan

vesi kimmeltää. makailemme nurmikolla rantapuistossa puiden siimekseksessä ja lueskelemme. Vaivun uneen. unessa on pietari-laisia palatseja, kääpiöitä ja vihreistä ruohoista tehty tiara. Lumous on palannut.

"Joskus elamani

oli pelkkaa Petroskoita,

leveita kivikatuja ja nousevia

rajapuomeja."


kuuluin 1980-luvulla silloisen Postipankin kautta lasten kul-tapossukerhoon. kultapossuker-holaiset saivat muutaman ker-ran vuodessa jäsenlehden. ker-

ran lehdessä oli juttusarja kirjoittamisesta. olin jo siihen aikaan innostunut kirjoittajanalku, joten taisin jopa ottaa sivut talteen. enää en muista kuin ohjeistuksen tekstin asettelusta – ja vielä paremmin reaktioni siihen. olin nimit-täin pöyristynyt kuullessani, miten valtavia ri-vivälejä ja marginaaleja suositeltiin. minä olisin säästänyt paperia ja ahtanut liuskat mahdolli-simman täyteen tarinaa…

kirjastosta löysin vaaleanpunakantisen kir-jan Ressu – luova kirjoittaja. Bianca Pitzornon kirjoittama opas ilmestyi suomeksi 1989, joten olin ainakin kymmenvuotias opasta lukiessani. kirjassa oli Tenavat-sarjakuvia ja tietoa luovas-ta kirjoittamisesta. Luinko kirjasta muuta kuin sarjakuvat, sitä en muista.

Luultavasti keskittyneempi tutus-tuminen oppaisiin tapahtui Poh-janmaan kirjoittajakoulussa, ete-lä-Pohjanmaan opistossa, missä opiskelin kirjoittamista vuoden ajan lukion jälkeen. kun aloin pitää en-simmäisiä sanataidekurssejani vuon-na 2001, oppaat muodostuivat yhä tärkeäm-miksi ja aloin hankkia niitä myös omaan kirja-hyllyyni. Lisäksi vierailin ahkerasti kirjas-tossa luokan 86.07 kohdalla. opiskelin suomen kirjallisuutta, ja pro graduni ai-neistoksi valikoitui neljä sanataideopasta, vaikka jossain hulluuden puuskassa haa-veilin kaikkien suomalaisten oppaiden tut-kimisesta.

Voiko kirjoittamista oppia oppaista? kyllä. ei. oppaissa kerrotaan kirjoittamisen pro-sessista, annetaan kirjavinkkejä, kerrotaan proosan rakenteista, opetetaan runomittoja, selvite-tään suoran ja epäsuoran repli-koinnin eroja. monissa op-

paissa on myös harjoituksia, joiden avulla voi testata teorioita ja kokeilla uusia näkökulmia käytännössä. avuksi ja opiksi voivat olla myös kirjailijoiden kokemukset vastoinkäymisistä, tyhjän paperin kammosta tai rakenteen löyty-misestä. silkkaa oppia siis!

mutta sitten: pelkkä oppaiden lukeminen ei riitä. on tartuttava kynään, käynnistettävä tie-tokone, tuijotettava valkoista paperia, kirjoitet-tava sana, lause, kasvatettava niistä tekstikoko-naisuus. opas ei pakota, ei sido työtuoliin, ei rankaise tekemättömistä harjoituksista. opas ei anna sanoja kirjoittajalle, hänen on löydettävä ne itse. näiden perusteella väitän, ettei kirjoit-tamista voi kokonaan oppia oppaista. siihen on sukellettava itse, möyrittävä sanojen seas-sa, törmättävä kliseisiin, kumautettava otsansa riimipareihin ja hypättävä dialogiin tietämättä miten se päättyy.Minulla on yli 70

kirjoittajaopasta. Ne vievät kirjahyllystäni 1,6 metriä tilaa. En antaisi yhtäkään pois. Uusia olen valmis hankkimaan milloin tahansa. Suostun lainaamaan oppaitani, mutta vain lyhyeksi aikaa. Muiden kirjojen suhteen olen paljon löperömpi. Mutta miten tämä rakkaus sai alkunsa?

tekSti Päivi HaanPää


kirjoittajaopas on kirja, joka pyrkii antamaan neuvoja siihen, miten tekstistä voisi tulla entistä parempaa. kirja, josta voi etsiä tietoa luovasta kirjoittamisesta. oppaiden kirjo on suuri – onneksi. toiset kes-kittyvät kirjoittajansa kokemuksiin, ovat työ-päiväkirjamaisia. tällaisista oiva esimerkki on Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen, joka kuvaa kirjoittajan elämää huiman avoi-mesti ja koskettavasti. myös Stephen Kingin Kirjoittamisesta ja Claes Anderssonin Luova mieli ovat oppaita, joiden sivuilta voi lukea paitsi neuvoja myös kirjailijan kirjoittajaelämä-kertaa. tällaiset kirjat ovat peilejä, joiden avul-la voi miettiä omia tapojaan, tottumuksiaan ja ajatuksiaan. mitä kirjoittaminen on juuri mi-nulle? ajattelenko eri tavalla kuin oppaan kir-joittaja – ja miksi? miten minä kirjoitan, mil-laisia merkityksiä sille annan?

toiset kirjat – usein proosaan keskittyvät – tarttuvat rakenteisiin ja teorioihin. oppaat

pilkkovat proosan osiksi, joita ova t esimerkiksi henkilöt, miljöö, dialogi, jän-

nite ja juoni. Pala kerrallaan oppaat kerto-vat, mitä termit tarkoittavat ja mitä niiden kir-joittamisessa on hyvä huomioida. teoria höys-tetään harjoituksilla ja tekstiesimerkeillä. moni asia on tuttu kirjallisuuden analysoinnista, mutta nyt näkökulma kääntyy siihen, miten itse voi vaikuttaa tekstiin. mistä oikeanlainen jännite syntyy? Marketta Rentolan Kirjoita hyvin kulkee usein mukanani kursseille, sen si-vuilta on helppo etsiä selkeät neuvot prosais-teille, jotka tuskailevat näkökulmien ja teemo-jen parissa. Asko Martinheimon Hyvä lause ja Parempi lause sisältävät tekstiesimerkkejä, jotka avaavat peruskäsitteitä oivallisesti. Runouden puolella Tommi Parkko on tehnyt tarpeellisen avauksen oppaallaan Kirjoita runo!, jossa ava-taan käsitteitä ja runon tunnusmerkkejä.

sitten on kirjoja, jotka usuttavat kirjoitta-maan. omia kokemuksia kerrotaan, teoriaa-kin ujutetaan mukaan. mutta pääpaino on sillä, että lukija sysätään oppaan luota oman

muistikirjansa ääreen. uskallan käyttää Na-talie Goldbergin kirjoista nimitystä klassik-ko – ainakin Luova mieli ja Luihin ja ytimiin ovat muualla maailmassa tunnettuja ja meil-lekin käännöksinä tulleet jo kahdeksan vuot-ta sitten. Goldbergin oppaat herättävät minus-sa uinuvan kirjoittajan, sulattavat mahdollisen vastentahtoisuuden. kirjoittaminen muuttuu täytekakuksi, josta on pakko saada palanen, edes vähän kermavaahtoa ja mansikanpuoli-kas. Goldberg kannustaa ja kehottaa lempeästi, enkä edes muista kirjoitusvastarinnan olemas-saoloa.

olen joskus kutsunut sanataideoppaita työ-kavereikseni. kun en saa kirjoittamista suju-maan, kun en keksi hyvää harjoitusta kurssil-le, kun olen unohtanut miten aforismi määri-tellään, kun kaipaan vertaistukea, kun haluan ajatella kirjoittamista jonkun kanssa – silloin menen kirjahyllylle, kuljetan sormiani kirjo-jen selkämyksillä, otan yhden tai kaksi opasta ja ryhdyn selailemaan. ja – Merete Mazzarel-laa lainatakseni – silloin en koskaan ole yksin.

“KirjoiTTajaoPaS oN Kirja, joKa PyrKii aNTaMaaN NEuvoja SiiHEN, MiTEN TEKSTiSTä voiSi Tulla ParEMPaa.”

Sanojenviettelemille

VOP 2012–2013 Kurssit

KirjallisuusPuhutaan dekkareista

Huulille tähtien hipaisu –runouden teemaillat

Lukutunti –kirjallisuutta ja keskustelua

Kirjallisuutta neuloen Koskettavien kirjojen maailmassa

KirjoittaminenAforismi tutuksi

Tämä matka – kirjallisuutta jaluovaa kirjoittamista

Aamupalakynä Viisas kynä –

voimauttava kirjoittaminen Wanhat viisaat

Muistoina paperilleLuovan kirjoittamisen lauantait

Kokeileva kirjoittaminen

VOP-kirjoittajakouluLeikkiä sanoilla (8–10-v.)

Kynäilijät (10–12-v.)Kirjoittajat (12–14-v.)Nobelistit (14–18-v.)

Kirjoittajakoulun hintaan sisältyy kirjoittajaryhmien yhteinen tutus-tumisretki tiedekeskus Heurekaan erikseen sovittavana lauantaina. Koko lukuvuoden kurssimaksu 110 € sisältää retkipäivän matkakustan-

nukset.

Ilmoittautumiset 15.8. alkaenpuh. (03) 621 2572

vop.fi


on muutAmiA yleiSiä tuntomerkkejä. klassikko on painava sekä fyysisesti että ver-tauskuvallisesti. se kuuluu pakolliseen oppi-määrään. sijaitsee usein hyllyssä, harvemmin käytössä. ei kikatuta saati räisky. Herättää us-kottavuutta. Varman päälle. siteeraus suositel-tavaa. Parhaimmillaan kaivautunut syvälle kan-sakunnan piilotajuntaan.

on mukavaa huomata että kirjallisuuden ja muotoilun alan klassikoita voi kuvailla samoja termejä käyttäen. muutamia erojakin on. De-sign-ihmiset tykkäävät tämän tästä nimetä leh-dissään “tulevaisuuden klassikoita”, ja tähän en ole huomannut kirjallisuusväen vielä uskaltau-tuvan. Vaan rohkea kirjailijapa nimeää teok-sensa suvereenisti klassikoksi jo ensipainoksel-ta. moiseen riskinottoon ei ironisimmankaan muotoilijan ego tahdo riittää.

klassikko on aina ansainnut statuksensa, jos ei muuten, niin historiallisen käänteentekevyy-tensä ansiosta. silti tai juuri siksi on klassikoi-den kieltovaihe erittäin tärkeä etappi matkalla luovaksi yksilöksi. aidolla klassikolla on van-noutunut liuta vihamiehiä ja kyseenalaistajia.

toki on aina olemassa myös sellaisia ihmisiä, jotka pitävät klassikkoa asunnossaan näkyvällä paikalla ainoastaan kultivoituneen vaikutelman toivossa.

Design-klassikot ovat kalliimpia luultavas-ti siksi, että bluffaaminen on helpompaa eikä juonitiivistelmiä tarvita - lukemiseen tuhraan-tuva aikakin on rahaa. Vertailun vuoksi: yhden Aalto-jakkaran hinnalla saa 8 kappaleen pinon Alastalon salissa -teoksia. molemmilla on suun-nilleen yhtä helppo ja mukava istua.

klassikoita myös tulkitaan ajasta aikaan uu-delleen. Isolan Unikkoa ja Linnan Tuntema-tonta on versioitu rakastaen ja rienaten. muo-toilun merkkituotteiden osalta tapahtuu myös kaupallista “uudelleentulkintaa”, jonka motiivit ovat arveluttavammat.

jos käy niin hyvin että on onnistunut luomaan klassikon, saattaa jopa hyötyä saavutuksestaan taloudellisesti. jos käy huonosti ja sattuu ole-maan Aleksis Kivi, on mahdollista silti päästä postuumisti läheiseen suhteeseen rahan kanssa. miespuolisella klassikon luojalla on nimittäin

vakava riski saada muoto-kuvansa arvoltaan pieneh-köön seteliin. tai olisi, jos eläisimme yhä markka-aikaa. euro sensuroi klassikkomaaka-rit vaihdannan välineistä. ei ehtinyt armi seuraavan sukupolven hunttiin, minna viissataseen saati tarja tonniin.

sydäntäni lähellä ovat erityisesti klassikot, joi-den selässä tai pohjassa lukee “tekijä tuntema-ton”. kuten vaikka savolaismallinen soutuve-ne. tai alahal on allin mieli, uiessa vilua vettä: 15 rivin riipivä tunnelmaruno jonka säkeis-sä nimetön esi-isämme onnistuu kiteyttämään kylmän ja pimeän maamme asukkeja jäytävän vuosituhantisen angstin ja osattomuuden aivan ajattomalla tavalla. Reikäleipä, tuo korpiem-me kompakti superruoka on valjastettu muo-toilutuotteena jopa designpääkaupunkivuoden mannekiiniksi. oikeastaan se on vähän häm-mentävää, koska tämän klassikon estetiikka on jo etääntynyt kauaksi funktionaalisuudesta: ku-kaan ei enää tiedä mitä reiällä loppujen lopuksi pitäisi tehdä. Viipaloimista se kyllä helpottaa.

“deSigN-KlASSiKot ovAt

KAlliiMpiA luultAvASti

SiKSi, että bluffAAMiNeN

oN HelpoMpAA eiKä

JuoNitiiviStelMää tARvitA.”tekSti Paula susiTaival


H yvin kysytty on puoliksi vastattu. Luin otsikon kysymyksen suomen aforismiyhdistyksen julkaisusta ja se

synnytti lisäkysymyksiä maailman ja aforismi-en koosta. joidenkin kysymysten äärellä hiljen-tyy, toiset aiheuttavat vastausten pulppuavan tulvan. samoin tekevät maailma ja aforismit.

Hiljaisuus jatkuu ikuisesti, alkamatta, loppu-matta. maailman alku ja loppu ovat yhtä to-dennäköisiä. aforismien kirjattu alkaminen lii-tetään romanttisesti Hippokrateen oppilauseil-leen antamaan kreikankieliseen sanaan aphoris-mós. maailman alkamisesta on tarinoita enem-män. Valkoinen on mustaa -kokoelmassani olen ohittanut maailman synnyn ajatuksella ”Luo-jan nukkuessa pommiin, Big Bang olisi jäänyt suutariksi”.

miten aforismi syntyy? tähän vastaa Sami Feiring toimittassaan Tiheiden ajatusten kirjas-sa mm. näin: ”on sanottu, että aforismeja ei

kirjoiteta, ne syntyvät”, ja jatkaa myöhem-min: ”aforismi voi olla valmis jo synty-

hetkellään, mutta yleistä on, että sitä myöhemmin muotoillaan edelleen.”

maailma ja aforismi ovat häm-mentävän samankaltaisia ja lyhyellä ajatuksella mahdutettavissa toisiin-sa käänteiskysymyksellä: mahtuu-ko aforismi maailmaan? siihen on helppo vastata, mahtuu. kuin täh-tiä taivaan kannelle, ne eivät kaik-kina hetkinä näy eivät kuulu, mutta ovat olemassa. Pilvet peittävät tähtiä, eivät ylety niihin koskaan. Pilviä pois

puhaltamalla voi saada ajatusten ava-ruuden paljastamaan tähtensä. samu-

rait tuijottelivat taivaan sineen päivisin

ja väittivät näkevänsä siellä tähtiä. uskonhan minä. Vaikka samurait nukkuisivat, heidän aja-tuksensa eivät.

”maailman kuvaa katselet, et maailmaa”, kir-joittaa Markku Envall teoksessaan Samurai nukkuu.

Pilke on suomen aforismiyhdistys ry:n ja kirja kerrallaan -kustantamon yhteinen sarja, joka on suureen tarpeeseen julkaissut markku envallin kirjan Miten kirjoitan aforismeja. olen tuota kirjaa käyttäessäni tehnyt itselleni kuvit-teellisen työkirjan: miten ajattelen aforisme-ja? olen työkirjassani korvannut alkuperäiste-oksen jokaisen kirjoittaa-verbin ajattelemisella, etten suoraan kirjoittaisi, mitä ajattelen. enval-lin kirjassa yksi ajatus pysähdytti minut erityi-sesti: ”Älykäs lukija, ainoa jolle kannattaa kir-joittaa, osaa itse lukea aforismiin sen tarkem-mat totuusehdot; niitä ei kannata tyrkyttää hänelle.” aika on paras lääke ajattelun jälkeen ennen lopullista kirjoittamista. olen kokenut ”työkirjan” hedelmälliseksi, avartavaksi ja uusia kysymyksiä herättäväksi.

”ihminen on maailman keino tulla tietoisek-si itsestään”, kirjoittaa markku envall.sami Feiring puolestaan: ”Lyhytnäköisen sokea piste: maapallo.”

maapallo ei kaikille tähdille näy.uskon maailmani mahtuvat aforismiin ja

aforismien mahtuvan maailmaani.aloitin toisen aforismikirjani Valkoinen on

mustaa ajatuksella ”tahdon nähdä varjoni us-koakseni olevani olemassa”. minun maailma-ni on jossain pienten ja suurten ajatusten välis-sä. ajatteleminen pyörryttää ja maailma pyörii. joskus ne pyörivät samalla nopeudella, joskus eivät.

Aamuyön uni on perhosen pyrähdys

äänetön kaiku.

maHtuuko maaiLma

Mitä jos? Ajatukset näkyisivät.Taivaasta voi pudota, kuusta ei.Sanat pidentävät ajatuksia.Ajatella.

tekSti PerTTi MuncK

aFoRismiin?

34


kun annikki vihdoin uskaltaa avata silmänsä, hän muistaa piikkipäisen heinäpellon tuoksun ja miehen, joka aikoi hakea tuoreita sämpy-

löitä leipomosta sienikeitolle. Petäjät elehtivät keskenään korkeuksissa, eivätkä kiinnitä huo-miota, kun annikki nousee pajukon takaa ja karistelee havunneulasia ja risuja vaatteistaan. Hän näyttää kulkevan määrätietoisesti takai-sin metsäpolulle ja hiekkaiselle kävelytielle jät-täen keräämättä herkkutatit, jotka ovat levin-neet pitkin kangasta. annikki kuitenkin tun-tee, että häntä vie varjo, ja hän itse kulkeutuu mukana tahdottomana ja ohuena, salaa kuin sylkäisty purukumi kengänpohjassa. ajatuk-set törmäilevät toisiinsa ja pirstaloituvat, lin-nut laulavat, kirkuvat, mieli on kuin metsäpa-lon jäljiltä, tummanharmaata tuhkaa, pihkan tuoksu tunkeutuu ihmisen onteloihin. koti-talon asfalttipihaa lähestyessään hän ei tunne maan ytimen resonoivan askelten alla niin kuin usein jalan ollessa keveä ja kiitollinen jokaisesta läpisoljuvasta päivästä. annikki havahtuu yht-äkkiä työntäessään täristen avainta lukkoon, mutta avaimet putoavat ja hätääntyneet kädet soimaavat tyhjää lattiaa ja tyhmää mieltä, joka ei ahneuksissaan lähtenyt ajoissa metsästä.

sämpylät tuoksuvat paperipussissaan keittiön pöydällä ja mies katsoo kahvinkeittimen luona haparoivaa vaimoaan, jonka hentoon hahmoon hän oli kiinnittänyt huomiota heti tämän as-tuttua sisälle galleriaan avajaisvieraiden seassa. Lintu, lintu pieni! hän oli ajatellut ja ehtinyt hävetä seinällä riippuvia töitään ja omaa kel-lastumistaan. nainen oli punaisessa takissaan ihmeellinen ilmestys, kuin puhtoinen nukke, jonka uteliaisuutta läikkyvän katseen alta saat-toi aistia syvät, sitkeät juurakot. ujosti tämä oli tarttunut valkoviinilasiin, istunut gallerian soh-valle ja katsonut miehen töitä niin, että ne sai-

vat hengittää. He olivat kävelleet yhtä matkaa syksyisessä illassa kadulla, joka kahisi pudon-neista lehmuksen lehdistä; he, jotka jo ymmär-sivät täältä poistuneiden mieliä. ja nyt, lähes kuuden vuoden kuluttua, lintu pieni istahtaa yhteisen keittiönpöydän ääreen silmät oudon sameina, särjetyn näköisenä ja sanoo olevansa tulossa kipeäksi. eikä mies kysy enempää, sillä heillä ei ole koskaan ollut tapana kiusata toisi-aan. He ovat vapaita sellaisesta.

mies siirtyy parvekkeen ovelle, nitkauttaa kahvaa ylöspäin ja ähkäisee, avaa oven. kesä-päivä tulvii huoneistoon, mies nojautuu par-vekkeen kaidetta vasten ja katsoo alas. sisäpi-halla kymmenkesäiset pojat ajavat tyttöjä takaa ja saaliit väistelevät ja kiljahtelevat. ilmassa

puhkuu sydänkesän tummanvihreän ruohon uho, lähestyvä vuosituhannen vaihde. maail-manloppu, uskottiin ennen. Pihakeinu nitkah-taa taajaan kuin kello, jossa minuutti on ikui-suuden mittainen, mutta joka sallii ajan val-tavan massan vyöryä ihmiselämän yli silmän-räpäyksessä. mies vilkaisee sisään ikkunasta ja näkee, että vaimo on yhä pöydän ääressä kädet sylissään kuin pysähtynyt viisari.

-ei tässä maailmassa mikään ole sattumaa, mies ajattelee ääneen, kun palaa sisälle ja istuu takaisin pöydän äärelle.

Vaimo säpsähtää, eikä sano mitään heidän

usein yhdessä päivittelemästään ihmeestä, rak-kaudesta, jonka he vielä saivat kokea, ja joka menneiden tähden asettui heidän eteensä.

-mene, hyvä ihminen, lepäämään. jospa se helpottaisi.

Annikki vetäytyy huoneeseensa ja käy sängylleen. Hän kuulee, kuinka tohveli-en laahustus menee vastapäiseen huoneeseen, jonne mies oli siirtänyt sänkynsä antaakseen vaimolleen kuorsaukseltaan rauhan. kun äiti kuoli vuosikymmen sitten, annikki ei saatta-nut kuvitellakaan, että tulisi vielä mies, joka haluaisi hänet, vanhan naisen. miesten suhteen hän oli tottunut olemaan kivijalkojen edit-se hiipivä henki tai lohjennut kahvikuppi tu-sinassa, korkeintaan koskematon huopa perin-tötuolilla. aviomiehen kohtaaminen galleriassa kuusi vuotta sitten kypsytti hänen kehityslap-sena vihertäneen äänensä äkkiarvaamatta tum-maksi, ja hän tunsi, kuinka hänen puheensa vi-risi jalkapohjien läpi syvemmältä maasta täy-teläisen soivana kuin puisesta puhaltimesta. miehen seurassa hän oli heti se, jonka viivaa taideleireillä oli kehuttu vahvaksi ja konstai-lemattomaksi, ja myöhemmin, miehen hy-väksyvän katseen alla, hän antautui myös voi-makkaiden värien, ristiriitojen maalariksi. Hän ei ollut enää hailakka hiekanvärinen luonnos, joka hänestä oli tullut aina, kun oli, vuosikym-menet, viikonlopuiksi ja pitkien kesälomiensa ajaksi suunnannut junalla itään ja ottanut hil-jaisen paikkansa äidin kyynärpäässä.

tänään aamupäivällä annikin ääriviivat jäl-leen ohenivat, häipyivät. mustat pilvet parveu-tuivat auringon eteen ja pimensivät hänet sie-niretkeltä palatessa. Väräjävä soitin, ihminen, vaikeni äkillisestä käsivarren riuhtaisusta. Pe-täjät puhuivat korkeuksissa aikuisten asioita, tuntemattomat miesäänet terassille menemises-tä, ja annikin silmät rusentuivat kiinni suojeli-joiksi, kun ärhäkkä sänki raapaisi hänen poske-

MeNNeideN täHdeNtekSti Kaisa KOvalainen kuvituS ville salOnen


aan. kun olkalaukun ohut hihna katkesi, an-nikki oli varma, että aika leikkautui poikki. Hänestä tuli neulanen, pelkkä haara.

Annikki kuulee miehensä nukah-taneen ja luottavainen kuorsaus kouraisee vat-sanpohjaa. Ruumis on vaivoin hengittävä tu-hatkiloinen kivi, mutta samalla annikki on kuin läpinäkyvää ohutta lasia; äkillinen liikah-dus, sana, voisi pirstoa hänet, suupuhalletun ihmisen. sienetkin jäivät, keitto. Yksitotinen moite liittyy raskaiden aatosten pilveen. miten hän saattaisi miehelle kertoa, tahria tämän her-kän mielen ja hupenevat päivät saamansa ristin vuoksi? kuinka kiitollinen hän olikaan ehtinyt olla löytämästään ystävästä, sielunkumppanis-ta, jonka silmät pulppusivat kirkkaana purona ja kädet puhuivat maailmankaikkeuden kiel-tä, hienovireistä ja väkevää! Yhä kuulaammat työt, joita mies ikäännyttyään oli maalannut, hipoivat avaraa iäisyyttä, valoa, jonka he lop-puelämänsä lempeässä suvanteessa olivat saa-neet tuntea, ja jota olivat lähenneet kuin ystä-vää. annikki nousee, tuntee sukkahousuihin jääneiden neulasten pistelyn ja vetää pimen-nysverhon ikkunan eteen. Verhossa on nuppi-neulanpään kokoinen reikä, josta valo vuotaa huoneeseen ja asettuu väkisin kirkkaaksi pis-teeksi seinälle. Luodinreikä, annikki ajattelee. Hän hengittää hämärrettyä huonetta, tuijottaa vanhaa matka-arkkua kädet avuttomissa nyr-keissä ja muistaa, kuinka viidentoista vanha-na tuli naapurista menneen kesän hei-

niä hiuksissaan, vaikka oli jo syys ja satoi; koti kiilsi maitotonkkaa puristavan annikin edessä ja äidin hahmo vilahti ikkunan ohi ennen kuin annikki otti keskittyneen etukumaran, jossa työntyi pirttiin sisään.

annikki pysyi pitkään vaiti, mutta möykky kasvatti raajojaan, työnsi kättään ulos kurkusta, tuuppi häntä, pakotti. kun kevätaamu oli kir-kas raita pellon laidalla ja aamu kurotti väkisin kohti, annikki olisi mieluummin pesiytynyt perunasäkin pimentoon ja odottanut tuomio-päivään saakka. Äiti kyykisteli navetassa, haki käteensä jakkaran, ja katsomatta ovella kurot-televaa annikkia puuskahti painokkaasti, louk-kaantuneena, että ”kyllä minä olen huoman-nut”. kyyneleet karkasivat annikin poskille kuin vapauteen kirmaavat karitsat, vahinko oli jo tapahtunut, ja annikki kaatui polvilleen vii-leään santaan. Äidin kädet löysivät utareet, pu-ristivat ja jatkoivat rytmikästä liikettä maidon sihistessä ämpäriin.

-sitä on ennenkin lapsia syntynyt kuolleena, ei tässä vielä kannata pitkälle suunnitella. nyt pysyt kotona. ei ole nimittäin vain sinun hä-peäsi.

Äiti tasapainoili lypsyjakkaralla tottuneesti, tuijotti eteensä.

-no! Pistähän toimeksi sinäkin!myöhemmin, kun aamut avautuivat jo sake-

ampina, valosta raskaampina, ja pelto oli saatu kynittyä piikkipäiselle sängelle, annikin levot-tomaan mieleen syöpyi kellertävänä pöllyävä ilma, heinänsä luovuttaneen maan ja auringon paahtaman likaisen ihon tuoksu.

-niillä on naapurissa joku joka imettääkin, äiti tokaisi, kun serkun ystävätär miehineen oli

kadonnut pihatieltä kolmeviikkoinen toivo sylissään.

annikin tukahtunut parahdus halkoi tupaa, hän oli jätti-

mäisen nyrkin puserta-

ma, maitotyttö letti-pää. Äiti laskosti toi-von puuvillaliinan, veti taitosta kämmen-syrjällä terävästi, asetti sen arkkuun isän van-hojen vaatteiden pääl-le ja sulki kannen.

-niin kauan kuin minä elän, sinä et isättömiä lapsia enää tee. tämä on nyt sit-ten unohdettu.

sinä iltana annikki juoksi Lentuan ran-taan, missä taivas oli riekaleinen ja mustuva, vesi tumma, levo-ton ja liian lämmin. Hän kahlasi kiivain harp-pauksin veteen ja helma pullahti pinnalle kuin vain yösydännä hetkeksi avautuva kukka, tuul-ta myötäilevä hento keiju. mutta väreet yltyivät vahvemmiksi, tuuli taivutti metsänreunaa ja etäällä välähti salama, ja vaikka annikki tunsi, ettei olisi muuta keinoa kuin upottaa halkinai-nen ruumis, hän kahlasi takaisin rantaan, joka jo kavahti lähenevää ukkosta, ja raskaiden pi-saroiden paiskautuessa maahan hän raahautui saunalle, missä riisuutui ja tärisi. annikki muisti pellon jukuripäisen sängen ja hellepäivän, jolloin häneltä vietiin toivo, tu-kahduttavan ilman, kun katseli ulos lapsuu-denkotinsa ikkunasta vaitonaisina kesäiltoi-na. Äidin ja annikin samanlaiset popliinitakit roikkuivat sopuisasti naulassa, teevesi kiehui ja lehtien varjot värisivät seinillä kuin kaitafilmin alku. olit vauvana hirveä huutamaan, eikä mi-kään kelvannut, äiti muistutteli, ja vaikka an-nikki ei muistanut, hän ei myöskään unohta-nut. seinäkello raksutti tasaisen tarkasti mi-nuutit, vuodet, karttumaan seuraaviksi kym-meniksi, vanhan leskirouvan ja tämän tyttären elämäksi. Vaikka ikkunasta avautuva maisema todisti, että pellolle oli rakennettu kaksi taloa, joiden pihoilla seisoivat lastenrattaat, polku-

pyörät ja lopulta pelkät autot, ja vaikka hei-nätöiden pöllyttämän ilman sijaan vain ojaa reunustavat huolimat-tomat kurjenpolvet oli-vat merkki menneestä, annikki näki vastas-saan heinäseiväsarmei-jan, joka kuuromykäl-lä toljotuksella kuitta-si hänen huutonsa vä-lirauhan kesänä. nai-maton ja lapseton, hän vannoi hieman myö-hemmin, ja pelkäsi il-

mavalvonnassa yhtä lailla kuolemaa kuin nimensä kirjaamista mustaan kirjaan, jos joku vähistä, jotka tiesivät, puhuisi hänen salaisuu-destaan toden.

nykyisin, päivinä jolloin ilma hyökyy kuu-mana yli kaupungin, annikki havahtuu jos-kus ajatukseen, onko mennyt sittenkin unta, vai elääkö jossakin mies, jonka suonissa virtaa hänen verensä. Hänen sodassa kaatuneen veri.

Äidin hautajaisten jälkeen kesä oli tyhjä ja annikki matkusti taidekurssin muka-na itämeren rannikolle, missä hän käveli pit-kin mukulakivisiä katuja ja näki, kuinka sodas-sa murjottu kaupunki oli huolella rakennettu uudelleen, entiseen ilmeeseensä. samalla hän tavoitti mieleensä naapurin isän-nän ja muut, jotka eivät rintamal-ta palanneet, sekä surut, jotka olivat kohmettuneet menetysten laavaan. annikki hiveli goottilaisen tiilikir-kon vanhaa röpelöistä mustuneen-punaista seinää, joka kohosi kor-keuksiin muuttuen uudemmaksi, puhtaammin hehkuvaksi, säännöl-lisemmistä ja tuoreemmista tiilistä


rakennetuksi. samassa hän muisti näkemänsä kuihtuneen puun, jonka ympärille hänen kä-tensä eivät olleet yltäneet, mutta jonka lehdet-tömästä rungosta versoi yllättäen oksa, josta pullahti suuri kirkkaanvihreä lehti, nuori ja hä-peilemätön. Hän istui kirkon viereiseen puis-toon ja luonnosteli puun ja monitornisen kir-kon, joka piirroksessa pullistui ja avautui tai-vasta vasten lumpeenkukkana. Paluumatkalla annikki istui linja-auton ensimmäisellä paikal-la hiekkaa kengässään ja näki edessään avau-tuvan maantien, jonka varrella ihmiset pitivät piirejään monenkasvoisissa taloissa ja taajamis-sa. ilma oli helteestä uupunut, aurinko työntyi ikkunaverhon läpi polttaen hänen käsivarttaan vaateliaana, ja hän tajusi unohtaneensa äidin ostaman beigen popliinitakin puistonpenkille. Yöllä hän tunsi vilua, kietoutui lujemmin kä-sivarsiinsa ja sukelsi välillä horteisiin uniin. Lä-hellä kotia, aamun koitettua, hän näki kalli-oleikkausten päällä tuulessa helisevät koivut ja suoraan edessä tummana vyöryvän pilvimas-san, jonka yläpuolella oli rajaton ja heleä tai-vaan sini.

kotona annikki kaatoi hiekan kengästään kukkaruukkuun, soi itselleen tilkan likööriä ja asetti äänilevyn lautaselle. Hän halusi kuulla Chydeniusta, niitä raapivia sointuja, jotka pu-toilivat ilmaan rehellisinä ja sanojen painoisi-na, jäivät leijumaan, kunnes katosivat. annikki tunsi yhä vasta vapautuneen maan toivon, kuin kevään arkailevan oraan, kun musiikki soi ja hänen korvissaan kohisi luonnontilainen koski, jota oli joskus laskenut puuveneen laitoja pu-ristaen. kuoppaiselle hiekkatielle lankeavat lin-ja-auton valokeilat yössä, rapistuvat huoltoase-mat ja maa, jonka puhetta annikki sai olla ym-märtämättä, vaikka kuuli ympärillään vilkkaan sorinan kuin rauhoittavan sateen ropisemassa peltikattoon, kihelmöivät mielessä. Pianon to-teavat soinnut tuntuivat kosketuksina nikami-en välissä, kokeilevina ja silmiin katsovina, ja annikki siveli luonnoslehtiönsä kantta. Hän kaatoi kasvot valoisina toisen tilkan likööriä,

joka läikähti vallattomana lasissa: hän ostaisi it-selleen uuden takin, istuvan ja punaisen!

ennen matkalaukkunsa purkamista annikki luki eteismatolla odottaneen kirjeen, jossa sisar ihmetteli, miksei annikki ollut vastannut pu-helimeen ja toivoi, että hän ottaisi päävastuun äidin haudan kunnossapidosta; kukkia ja kynt-tilöitä toki toisi sisarkin, tai vaikka postittai-si sipuleita. ja joskus kitkisikin, tietenkin. an-nikki kun oli lapseton ja viettänyt kesät äidin kanssa, ollut tälle läheisin, sisar kirjoitti. an-nikki etsi kiireesti kynän, kirjoitti sisarelle suos-tuvansa ilman muuta ja kiiruhti vastauksen saman tien postiin. illan hämärryttyä annik-ki sytytti kynttilän äidin valokuvan viereen ja antoi huuliltaan purkautua huokauksen, jonka olisi suonut olevan yksinomaan kaipausta ja surua.

Voiko suurempaa rakkautta olla-kaan kuin se, minkä vain kuolema erottaa, an-nikki oli ajatellut ensimmäisenä yhteisenä ke-sänä, jolloin hän oli viettänyt aikaa miehen ke-sämökillä, missä he olivat kalastaneet ja maa-lanneet, kuulleet etäisesti toisen siveltimen ja luonnon äänet, käyskennelleet pihalla toisis-taan tietoisina kuin samaan laumaan kuuluvat villieläimet ja iltaisin puhelleet vähin sanoin kaikesta, mikä oli tärkeää.

-me emme enää elä täällä tulevaisuutta var-ten, mies virkkoi, kun taivas avautui kallioisen merenrannan yllä kaarevana ja äärettömänä. annikki tunsi syiden ja seurausten seitin sitten-kin antaneen armoa ja yksinäisten vuosikym-menten johdattaneen hänet tähän hetkeen. Hän tunsi hartioillaan rauhan.

-mitäs sinulle kuuluu, sisar kiekaisi puhe-limeen, kun annikki oli palannut mökiltä, ja puhelusta ilahtuneena tämä kertoi sisarelle nä-kemästään harmaahaikarasta, joka ennen siivil-leen nousuaan oli oikaissut kaulaansa, asettanut sen jälleen uljaalle kaarelle noustuaan lentoon

-Hauta oli siivoton. minulla meni puoli tun-tia kitkiessä, sisar jatkoi, ja silloin annikki va-pahtui kertomaan ystävästään, jopa rakaste-tustaan, jonka kanssa oli pitänyt yhtä syksystä saakka ja jonka kanssa suunnitteli avioliittoa. Hänen ensimmäinen miehensä.

-aika iäkäs mies. no, onnea. minä en vali-tettavasti ehdi haudalle niin usein kuin sinä, sillä minua tarvitaan lastenlasten kaveriksi. annikki tunsi piston rinnassaan, kun muis-ti, kuinka äiti oli viimeisellä vierailulla taput-tanut annikin kämmenselkää kädellään, jonka iho oli silkkipaperinohut, ja sanonut lempeäs-ti no niin. annikki näki silmissään ruohon ja voikukkien metsittämän kukkapenkin, apeat verenpisarat ja ruusun käpristyvät terälehdet. Yksikään rikkaruoho ei enää haudalla kasvai-si, siitä hän aikoi pitää huolen. Hän oli äidille kunniansa velkaa.

Vaimo on ollut huoneessaan pit-kään. mies kurkistaa sisään, tuntee huoneen tihentyneet värit, painavammat kuin on näh-nyt tai osannut aavistaa. Hän muistaa taulun, jonka näki pian heidän ensitapaamisensa jäl-keen. Lumpeen alla tumma, tumma virta. tuo-nen virta. Vaimon salattu mieli, maalauksen henki.

annikki kyyhöttää sängyssään päällään pit-

sinen päiväpeitto, taiten silmukoitu ajan juok-su. miehen harkittu harmaa hahmo asettuu varoen sängyn laidalle istumaan, laskee käten-sä hänen käsivarrelleen. käsivarsi on kipeä vie-raan miehen puristuksesta ja annikki säpsäh-tää, sillä jäljet ovat yhä tummumassa vaalealla iholla, huutavien linnunpoikien suut lähene-vät mustaa. kirkuna värisyttää annikin sisintä, vaikka hän aavistaa kirkkaan virran lempeän sylin, kun mies hengittää tasaisesti ja valopis-te lankeaa tämän otsalle. mitä vielä on jäljel-lä; montako vuotta, hetkeä, valhetta? Vai jääkö enää mitään? Lattialla kiemurtelee annikin laukun olkahihna, käärme. eihän tällaista ih-mistä voi rakastaa. annikki vaikertaa ääneti ja pusertaa silmänsä kiinni, mutta heinän tuok-su, puhuvat petäjät ja hiljaiset vuodet myllertä-vät auttamattoman ahtaassa uomassa, tahtovat kohisevaan koskeen, vahvalla kädellä maalat-tuun. annikki tietää, että on umpikujassa, an-sassa. Värinä yltyy, maan sisukset pyrkivät kuu-mina ulos, vavisuttavat ennen kivikovaa, ohut-ta kuorta. Luomet ovat pato, joka alkaa tihkua, vuotaa noroa ja railottua, eikä vaihtoehtoa ole; jos annikki haluaa hengittää, olisi puhuttava. on puhuttava. Levottomat sormenpäät ha-kevat päiväpeitteen silmukoista pistettä, josta ottaa kiinni, aloittaa. kuin hukkuva annikki haukkaa ilmaa pyristellessään pintaan, avaa sil-mänsä ja tuskin kuuluvasti hengähtää:

-minulla on poika.


Ahti, Risto:RunoAapinen 3.Sanasato 2011.

Risto Ahti pohtii taiteilijan moraalia esseete-oksessa, joka on itsenäistä jatkoa aikaisem-min ilmestyneille RunoAapisille.

EkstRöm, NoRA:Kirjoittamisen opettajan kertomus. Kirjoittamisen opettamisesta kognitiiviselta pohjalta.Jyväskylän yliopiston kirjasto 2011.

Nora Ekström kertoo väitöskirjassaan, kuinka hänestä tuli kirjoittamisen opettaja. Hän myös luotaa kirjoittamisen opettami-sen historiaa, palautteenannon perinteitä ja opettamiseen liittyviä tapoja.

ENvAll, mARkku:Miten kirjoitan aforismeja.Kirja kerrallaan 2011.

Kirjailija Markku Envall jakaa kokemuksiaan aforismien kirjoittamisesta monipuolisesti ja – kuten aforistikolta odottaa sopii – tiiviisti.

hiRvoNEN, EliNA jA silfvERbERg, ANu:Sata sivua. Tekstintekijän harjoituskirja.Avain 2010.

Kahden kirjailijan kokoama kirjoittajaopas sisältää sata kirjoitusharjoitusta ja lukuisia vinkkejä yli kahdeltakymmeneltä kirjailijalta.

Harjoitukset ovat omiaan kirjoittajalle, jolla on halu kehittyä koko ajan paremmaksi, ja sopivat ne alkuunpääsemisenkin avuksi.

jokiNEN, EliNA:Vallan kirjailijat. Valtion apurahoituksen merkitys kirjailijoille vuosituhannen vaihteen Suomessa.Avain 2010.

Hyvin harva kirjailija elää pelkillä kirjojen kirjoittamisesta saamillaan tuloilla. Apuraha on usealle se, joka mahdollistaa taiteelliseen työhön keskittymisen. Elina Jokinen kertoo väitöskirjassaan, miten apurahoitus vaikut-taa kirjailijaan ja kirjallisuuteen.

kARlssoN, YlvA jA kuick, kAtARiNA:Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas.Suomentanut Sirkka-Liisa SjöblomKaristo2010.

Ideoita ja intoa pursuava kirja, jota voi nimestään huolimatta suositella myös aikuisikään ehtineille kirjoittajille. Visuaali-sesti runsas kirja toimii inspiraatiokirjana, jonka sivuja voi selailla missä järjestykses-sä haluaa. Teoriannälkäisille annetaan hake-misto, jonka avulla löytyvät niin dialogi- kuin sonettiharjoitukset.

PARkko, tommi:Kirjoita runo! Opas aloittelevalle runoilijalle.Avain 2011

Mikä on runo ja miten sellainen kirjoitetaan? Opas johdattaa mm. runon kirjoittamiseen,

runouden keinoihin ja kokoelman rakenta-miseen. Kirjassa on runsaasti harjoituksia ja lukuvinkkejä, joiden avulla kirjoittaja voi etsiä omaa runoilijanääntään.

NEimAlA, kAisA jA PAPiNNiEmi, jARmo:Aloittamisen taito.Avain 2010

Hyvä aloitus jää mieleen. Aloittamisen taito esittelee unohtumattomimmat aloitukset, analysoi niiden tehoa ja antaa lukuvinkkejä.

RENtolA, mARkEttA:Vaikuta mediassa. Kirjoittamisen keinot tutuiksi.Kansanvalistusseura 2011.

Miten syntyy hyvä haastattelu? Miksi jokin otsikko tempaa lukemaan koko jutun? Mikä on kolumni? Selkeä ja havainnollinen opas johdattelee mediatekstien pariin, ja tekee sen kiinnostavasti.

Vastakaanon. Suomalainen kokeellinen runous 2000-2010.Toim. Juri Joensuu, Marko Niemi ja Harry SalmenniemiPoesia 2011.

Vastakaanon esittelee kokeellisen runouden monia muotoja. Mihin kieli taipuu, millainen runo voi olla, mitä on tapahtunut suoma-laisen runouden kentällä? Antologialla on myös internetosio osoitteessa poesia.fi/vastakaanon.

TuorEiTa luKuviNKKEjä:


hämeen tAidetoimikunnAn kotisivuilta www.hameentaidetoimikunta.fi löytyy tietoa taidetoimikunnan toiminnasta ja apurahoista. Sivuilla on myös alle 20-vuotiaiden kirjoittaji-en Runonetti. Kesäkuusta joulukuuhun valitaan kuukauden runo, josta annetaan myös palaute. Julkaisut-sivulta löytyy Niina Hakalahden ja Taija Tuomisen kokoama Kirjoittajaohjaajan tukipaketti sähköisessä muodossa. Myös tämä Optimisti-lehti löytyy verkkoversiona sivuilta.

rihmASto on verkkojulkaisu, jossa kirjoitta-jalla on mahdollisuus saada ja antaa palautet-ta sekä keskustella kirjoittamisesta ja kirjallisuu-desta. Rihmastosta löydät myös kirjallisuusai-heisia uutisia ja blogeja. http://www.rihmasto.ma-pe.net/

lukukeSkuS edistää luovaa lukemista, julkai-see lehtiä ja välittää kirjailijavierailuita: www.lukukeskus.fi. Kirjallisuuskritiikkiin keskit-tynyt verkkolehti www.kiiltomato.net on myös oiva paikka kirjallisuusihmiselle. Kiiltomadon ilmoitustaululla ilmoitellaan niin runotapahtu-mista kuin kirjoituskilpailuistakin.

kuStAntAjien yhteystiedot löytyvät Suomen kustannusyhdistyksen sivuilta www.kustantajat.fi

kirjAlliSuuSlehti pArnASSon päätoi-mittaja Jarmo Papinniemi pitää keskustelevaa blogia osoitteessa www.parnasso.fi. Sivulta löytyy myös runsaasti linkkejä kirjailijoiden blogeihin.

SAnojen AikA esittelee suomalaisia kirjailijoi-ta ja heidän tuotantoaan monipuolisesti ja kiin-nostavasti. http://kirjailijat.kirjastot.fi/

kirjASAmpoStA voit etsiä luettavaa aiheen, kirjailijan tai vaikkapa kansikuvan perusteella. Teoksista löytyy myös aikalaisarvioita, ja etusi-vulle päivittyy YLEn kirjallisuusuutisia. http://www.kirjasampo.fi/

riSingShAdow.net keskittyy suomen-kieliseen scifi- ja fantasiakirjallisuuteen. Sen tietokannasta löytyy kaikkien suomen kielel-lä julkaistujen scifi- ja fantasiakirjojen tiedot. Risingshadow.net tiedottaa uusista kirjoista, pitää keskustelupalstaa ja julkaisee artikkeleita. http://fi.risingshadow.net/

AukeA.net on vapaa luomisgalleria niin ammattilaisille kuin harrastajille. Aukea on paikka kirjallisuudelle, valokuvaukselle ja kuva-taiteelle. http://aukea.net

kirjAlliSuuStApAhtumiStA ja kirjoituskil-pailuista tiedottaa www.teonsana.net

rAkkAuSrunot.fi antaa mahdollisuuden tuoda omat tekstit näkyville. Tuhannet kirjoit-tajat ovat jakaneet runojaan tämän sivuston kautta. www.rakkausrunot.fi

runoA jA urnoA - www.nokturno.org näyttää erilaisia lähestymistapoja runoon, kuvaan ja kieleen. Kokeelliseen runoon voi vain tutustua sivuilla tai osallistua itse vuorovaikut-teisten runojen tekemiseen tai erilaisten runo-generaattoreiden käyttöön.

kuuden kirjAilijAn blogi tarjoaa kurkis-tusikkunoita kirjailijoiden arkeen: iloihin, kiuk-kuihin, pohdintoihin. Kirjailijat myös tiedottavat paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden uutisista.http://grafomania.wordpress.com lAStenkirjAhyllySSä arvioidaan uusia mutta myös vanhempia lasten- ja nuorten-kirjoja. Asiantuntevia tekstejä blogiin kirjoit-taa tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen. http://lastenkirjahylly.blogspot.com

Sivupiiri esittelee nuorten kirjallisuutta. Nuorten kirjoittamia arvioita, kirjastolaisten tekemiä kirjavinkkejä, kirjailijoiden lukublogi ja keskustelua. www.sivupiiri.fi

Suomen SAnAtAideopetukSen SeurAn tiedotuspainotteinen blogi on osoitteessa www.sanataide.fi

kirjAn AikA on nelipäiväinen kirjailijafesti-vaali Verkatehtaalla Hämeenlinnassa. Tapahtu-man verkkosivuilla www.kirjanaika.fi on paitsi ajantasaisin ohjelma myös blogi, josta pääset seuraamaan tapahtuman tunnelmia ja osallis-tumaan kirjallisuusaiheisiin keskusteluihin.

iNTErNET-oSoiTTEiTa:

OPTIMISTI 201246

jAnAki(toimii Kanta-Hämeessä)Puheenjohtaja Elisa Göös040 503 [email protected]

lAhden runomArAton(toimii Lahden seudulla)[email protected]

lAhti SoundS poetry(toimii Lahden seudulla)[email protected]://lahtisoundspoetry.blogspot.com/

lounAiS-hämeen kirjAn yStävät ry.(toimii Lounais-Hämeessä)Puheenjohtaja Paula Perttula050 536 [email protected]

nAStolAn Säkenet ry.(toimii Nastolassa)Puheenjohtaja Juhani Sillanmäki050 911 7161

orimAttilAn tAideyhdiStyS ry.(toimii Orimattilassa)puheenjohtaja Pirkko Onnela044 708 [email protected]://orimattilantaideyhdistys.blogspot.com/

SAlpAuSSelän kirjAilijAt(toimii Päijät-Hämeessä)Puheenjohtaja Timo [email protected]://salpausselankirjailijat.yhdistysavain.fi/

SAmuli pAroSen SeurA ry.(toimii Riihimäellä ja lähikunnissa)Puheenjohtaja Kirsi Ollila040 569 [email protected]://www.nimikot.fi/nimikkoseurat/samuli-paronen/

SAnAtAiteen ry.(toimii valtakunnallisesti)Tuomas Juselius044 550 1048 [email protected]://koti.aina.net/~sanataide/

vAnA -66 ry.(toimii Kanta-Hämeessä)Puheenjohtaja Kari [email protected]://vana-66.net/

AVOIN YLIOPISTO:Kirjoittamisen perusopinnot 30 op, JY, lv. 2012-2013Kirjoittamisen aineopinnot 40/50 op, JY, lv. 2012-2014 Kirjallisuuden perusopinnot 30 op, JY, lv. 2012-2013

MATKAKURSSIT:Sanoittajan aurinko 9.-16.3.2013 (40 t), Puerto Rico, Gran CanariaSanoittaja, säveltäjä, muusikko Heikki Salo (Miljoonasade), lauluntekijä Eija Hinkkala ja VTM Kari Aavasto

MUUT KURSSIT:Luova kirjoittaminen Väinö Linnan maisemissa 4.-5.8.2012 (20 t), Urjala, Taija TuominenKurssi on osa Pentinkulman päivien ohjelmaa, teemana “Entäs nyt, naiskirjallisuus?”Sanataidetta Verkatehtaalla - aika kirjoittaa 30.8.-2.9.2012 (24 t), Hämeenlinna, Taija Tuominen. Kurssi to-teutetaan yhteistyössä Hämeen Taidetoimikunnan ja Verkatehtaan kanssa osana Kirjan aika -festivaalia.Biisejä bändeille 5.9. ja 13.10. 2012 la klo 10-17 (16 t) sekä konsertti ke 14.11.2012 klo 19-22 (3 t), Hämeenlinna, muusikko Heikki SaloDekkaripaja 29.9., 17.11. ja 1.12.2012 la klo 10-17 (24 t), Hämeenlinna, Tapani BaggeElämäkertakirjoittaminen, Riihimäki10.9., 17.9., 15.10., 5.11., 19.11., 26.11., 3.12. ja 17.12. 2012 ma klo 14-17 (30 t), Taija TuominenElämäkertakirjoittaminen, HämeenlinnaKevät 2013 (ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin) (30 t), Taija TuominenLuovan kirjoittamisen työpaja, 17.9., 15.10., 5.11., 19.11., 3.12. ja 17.12.2012 ma klo 18-21.15 (24 t), Hämeenlinna, Taija TuominenHauskaa ja hyödyllistä kielenhuoltoa! Suomen kielen uusimmat kuulumiset ja keskeisimmät kompastuskivet, 30.10 2012 klo 9-16 (8 t), Hämeenlinna, Marsa LuukkonenSketsikäs kirjoittaminen 13.4., 27.4. ja 11.5.2013 la klo 10-17 (24 t), Hämeenlinna, televisiokäsikirjoittaja ja tuottaja Jussi Tuominen (esim. Tankki täyteen ja Sisko ja sen veli). Uutuuksien sanoituspaja 2.2. ja 16.2.2013 la klo 10-17 (16 t), Hämeenlinnamuusikko Heikki Salo sekä muusikko, lauluntekijä Tuija Rantalainen

HÄMEEN KESÄYLIOPISTON KIRJOITTAJAKOULU tarjoaa Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston opintoja, kirjoittajamatkoja ja sanataiteen kursseja niin aloitteleville kuin jo pidemmälle ehtineille kirjoittajille ja kirjallisuuden harrastajille. Osa kursseista järjestetään yhteistyössä Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana-66 ry:n kanssa.

“Sana on silmu joka haluaa tulla oksaksi. Kuinka kukaan voi olla unelmoimatta kirjoittaessaan? Tyhjä paperi antaa oikeuden unelmoida.” - Gaston Bachelard

HÄMEEN KESÄYLIOPISTO Sibeliuksenkatu 25 B13100 HämeenlinnaPuh. (03) 647 4070

[email protected]

OHJELMAT JA ILMOITTAUTUMINEN: www.hameenkesayliopisto.fi

KaNTa- ja PäijäT-HäMEEN Kirjailija- ja KirjoiTTajayHdiSTyKSiä:

Mukana mm. Tuomas Kyrö, Kaari Utrio, Rosa Liksom,

Hannu Rajaniemi, Emmi Itäranta, Olli Jalonen, Anna Kortelainen, Martti Suosalo, Pekka Tarkka,

Vilja-Tuulia Huotarinen ja monia muita.

KoKo ohjelma: www.KirjanaiKa.fi tai SuomalaiSen KirjaKaupan myymälöiStä.

VaStaaVat järjeStäjät: hämeen taidetoimikunta ja Kulttuuri- ja kongressikeskus Verkatehdas oy

yhteiStyöKumppanit:

matkalippu menneisyyteen 14 olli jalosen ja jukka-pekka …(2).pdf · vuosia, kesäloma alkaa,...

Documents