Ilmainen lukunäyte

Romaani

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

3

Jos joku olisi sanonut, että minä vielä joskus ra­kastuisin, olisin varmasti alkanut nauraa. Heti perään, nolostuneena naurustani, olisin nosta­nut käden suun eteen ja mutissut sormieni välis­tä, että jos niin onnettomasti kävisi, menisin lää­käriin ja pyytäisin lääkityksen ennen kuin oireet pahenisivat.

Että joku rakastuisi minuun, ei kukaan oli­si ikinä alkanut edes arvailemaan. Minä kun en ole niitä naisia, joihin rakastutaan. Ja siitä huo­limatta niin tapahtui. Rakkaudesta on sanot­tu kaikenlaista, vain sodasta yhtä paljon. Suu­rimmaksi osaksi rakkaudesta puhutaan sellaisin sanoin, jotka eivät kerro mitään siitä, mitä mi­

4

nulle tapahtui. Ne ovat vääriä sanoja, liian suu­ria sanoja, liian imeliä, liian kiillotettuja ja liian mahtipontisia. Ja liian mitättömiä, nahistunei­ta pikkusanoja, jotka maalaavat rakkauden kuin alennusmyyntilapun muodista menneen lenin­gin niskassa.

Me tapasimme asuntonäytössä.Menin sinne kadulla olevan kyltin johdatta­

mana, sattumalta. Oli kylmä talvipäivä, ja pak­kasilma koski keuhkoihini. Olin kävellyt vajaan tunnin, kun näin kyltin.

En etsinyt asuntoa, mutta olen kyllä aina pi­tänyt Port Arthu rin puutaloalueesta, eriväristen pitkien rakennusten muodostelmista, korkeis­ta aidoista, metalliporteista, viehättävistä sisä­pihoista talojen sylissä. Menneen maailman tun­nusta.

Taloyhtiön nimi komeili pitkän talon päädys­sä. Sata vuotta aiemmin alue oli työläisten asuin­aluetta, asunnot pieniä hellahuoneita ja pihat täynnä lapsia. Nyt talot on remontoitu ja kylmät kellari­ ja vinttitilat muutettu asuttaviksi. Monet

5

olivat ostaneet kaksi tai kolmekin vierekkäistä hellahuonetta ja saaneet näin aikaiseksi viihtyisiä ja avaria perheasuntoja. Minä en etsi nyt sellais­ta. Olen vasta kolme ja puoli vuotta sitten muut­tanut viiden huoneen ja keittiön omakotitalosta pieneen kaksioon.

En ollut ostamassa asuntoa, enkä ole koskaan pitänyt siitä, että jouduin olemaan itselleni vie­raiden ihmisten pienissä tiloissa. Ja inhoan nii­tä kenkien päälle laitettavia sinisiä suihkumys­syjäkin. Mutta siitä huolimatta astelin näyttöön Rauhan katu 22:ssa.

Minun oli päästävä vessaan, eikä lähistöllä ol­lut auki ainuttakaan kahvilaa. Kivijalkaleipomo­kin oli auki vain arkisin. Talon numero oli hakat­tu rautaista porttia kannattelevaan kivipaateen. Porttiin oli kiinnitetty tuuheat punavalkoisin ru­setein koristellut havukranssit. Kun astuin por­tista sisään, tuntui kuin olisin livahtanut satu­kirjan sivujen väliin. Lumikuorrutuksen keskellä olevat, kynttilöin koristellut katajat, asuntoihin vievät kiviportaat, pienet katokset ovien edes­sä ja keskellä pihaa nököttävä kuusikulmainen

6

kaivorakennus, ruutuikkunat ja ikkunalaudoil­la olevat kynttilät, lumilinnassa leikkivät puna­poskiset lapset ja heidän helisevät tinapillin lu­ritusta muistuttavat huudahduksensa läpäisivät suojaukseni.

Vanhojen talojen mittakaava on ihmisen ko­koinen, ne ovat kertomus ajasta, jolloin kau­neus kuului niillekin, joilla ei ollut rahaa. Aidois­sa, porteissa ja kiviportaissa, venytetyssä lasissa ja raskaissa puuovissa tuo mennyt aika elää edel­leen. Pidän siitä, että ajan kerrokset näkyvät, ja siitä miten puutalopiha sulkee ihmisen suojaansa.

Olin kävellyt oppilaitteni kanssa alueella usein, mutta nyt idylli tuntui melkein ylivoimaiselta. Se kolhaisi minua, kaikki se kauneus, viehättäväs­sä pihapiirissä olevat merkit perheistä ja lapsis­ta ja pariskunnista, jotka suutelivat toisiaan vielä viiden kymmenen avioliittovuoden jälkeenkin.

Asuntojen numerot olivat piilossa ovikellojen kupeessa, ja kiipeilin kurkkimassa kolmella eri ovella ennen kuin löysin oikean. Lapset seurasi­vat touhujani, mutteivät alkaneet neuvoa minua, vaikka varmasti tiesivät mitä etsin.

7

Kulmahuoneiston ovesta tuli ulos asuntoon selvästi ihastunut nuori pari. He olivat vähintään puolta nuorempia kuin minä ja taatusti onnel­lisempia. Tajusin tytön säälivästä katseesta mil­tä näytin: olinhan vain pitkällä päiväkävelyllä, enkä ollut ajatellut kotoa lähtiessäni poikkeava­ni missään. Minulla oli ylläni pian kolmetoista vuotta vanha talvitakkini, vaaleanruskea pitkä toppa takki, auttamatta poissa muodista, mutta lämmin, ehjä ja mukava. Se peittää kylmänaran ristiselkäni eikä paina paljoakaan. Täydellinen kävelytakki siis, muttei tarkoitettu kenenkään arvioitavaksi. Vielä takkiakin pahemmat olivat toppa housuni ja talvilenkkikenkäni. Ja pipo­kau­laliinasettini. Ja itse neulomani lapaset. Muistin minut hyvästelleen naisen pienen eteiseni hämä­rässä peilissä. Vain pullokassit puuttuivat.

Asunto oli kolmessa kerroksessa. Heti ulko­ ovelta lähtivät portaat sekä maan alla olevaan kellarikerrokseen että korkeaan keskikerrokseen, jossa oli sekä eteisaula, pieni vessa että avokeittiö­olohuoneyhdistelmä. En tietenkään voinut men­nä suoraan vessaan, vaan tervehdin asunnon­

8

välittäjää, jonka valitettavasti olin tavannut aiemminkin: sama nainen myi talomme, kun mieheni ja minä yllätyksekseni erosimme. Asun­nonvälittäjä vaikutti ilahtuneelta minut näh­dessään. Helahdin punaiseksi kuin olisin jäänyt kiinni valheesta. Sain käteeni esitteen, josta kävi ilmi, että taloyhtiö Rauhala oli rakennettu vuon­na 1904, asunnon pinta­ala oli 68 neliötä ja se oli remontoitu kaksituhattaluvun alussa.

Esitin kiinnostunutta ja pälyilin ympärille­ni ikään kuin arvioi den asunnon kuntoa ja so­pivuutta minulle. Asunnonvälittäjä kehui talo­yhtiötä ja pihapiiriä ja sijaintia ja mainitsi, että lähellä olevasta leipomosta saisi aina arkisin tuo­reet sämpylät jo kello seitsemän.

Panin merkille meksikolaistyylisen kivijälji­telmäseinän kulmassa olevan takan takana, rans­kalaistyylisen keittiön liian suurine liesikupui­neen ja tummaksi petsatun hirsiseinän välissä olevan pellavaeristeen. Pidin hirsiseinästä. Kau­nis, sanoin välittäjälle, ja hän alkoi innostuneena selittää, kuinka juuri tällaiset pienet yksityiskoh­dat antavat asunnolle luonnetta. Toivoin, etten

9

olisi sanonut mitään, ja pakenin yläkertaan. Olo­ni alkoi jo olla aika tukala, mutta päätin käydä katsomassa vielä vintinkin ennen kuin kysyisin, saisiko vessaa käyttää.

Portaat olivat tavattoman jyrkät ja taisin ajatel­la, että unissa kävelijät taittaisivat niissä helposti niskansa. Kummallista, millaisia ajatuksia ihmi­sen päähän eksyy.

Hän seisoi portaiden yläpäässä. Odotti koh­teliaasti, että pääsisin ylös, sillä paitsi jyrkät, portaat olivat myös kapeat. Me emme olisi mah­tuneet ohittamaan toisiamme, emme mitenkään.

Minä sanoin kai jotakin, en ole ihan varma, taisin pyytää anteeksi hitauttani, tai heittää jo­takin väistövelvollisuudesta tai yksisuuntaisesta tiestä. Missään tapauksessa en mitenkään voinut herättää hänen kiinnostustaan.

Siitä huolimatta hän katsoi minua pitkään. Pi­tempään kuin kukaan pitkään aikaan. Hänen sil­mänsä eivät kääntyneet pois, hän ei alkanut vit­sailla eikä esitelmöidä, hän vain katsoi minua ja odotti että pääsen ylös asti. Viisi vuoren korkuis­ta porrasta, hiukset, jotka olivat liimaantuneet

10

kasvoihini, katse, joka sulatti reaktorin kuoren ja paljasti sydämen.

Minä yritin olla puuskuttamatta ja hän hymyi­li, ei säälivästi eikä huvittuneesti, vaan niin kuin hymyillään jollekin, jonka tuloa on odotettu. Hän ei väistänyt, vaan seisoi porrastasanteella, ja kun minä pääsin ylös, me olimme tasanteella, sil­lä vajaan neliön kokoisella tanssilattialla vastak­kain, samassa sähkömagneettisessa kentässä. Eikä hän kääntynyt pois, ei kiirehtinyt alakertaan, ei rynninyt portaisiin, vaan seisoi vain siinä, enkä minä voinut olla katsomatta häntä. En alkanut selittää mitään, en pyydellyt anteeksi enkä pois­tunut paikalta. Yllätyksekseni minä pysyin siinä. Hengitys ei tasaantunut, eikä se johtunut por­taista eikä kävelylenkistä. Luin hänen kasvojaan, luin leukaperät ja korvat, nenän ja ihoon kaiver­tuneet uurteet. Me olimme aivan lähekkäin, hä­nen hengityksensä tuntui kasvoillani, minttupas­tillin tuoksuinen lämmin tuuli.

Tiesin, kuinka repaleina olin lenkkivaatteitteni ja vuosien parkitseman nahkani alla. Markkina­arvoni oli olematon, enkä millään saanut päästä­

11

ni pois entisen mieheni ääntä, hänen arvioitaan minusta naisena ja ihmisenä, hänen hapanta kyl­myyttään. Olin vaiti sillä pelkäsin, että jos avaan suuni, edessäni oleva mies katoaa. Aviomieheni messusi yhä minkä kerkesi. Hän kertoi, ettei mi­nuun kannattanut laittaa rahojaan, sillä en ollut voittajahevonen, mutta tanssilattian mies vaiensi hänet, työnsi hänet kuvasta ulos.

Vain me kaksi jäimme siihen, mies ja minä, eikä mies ollut hiljaa siksi, ettei hänellä olisi ollut mitään sanottavaa. Minä tiesin näin epävarmak­si ihmiseksi merkillisen varmasti sen, että hän oli vaiti kuullakseen minun sydämeni lyönnit, su­keltaakseen minun ajatusteni virtaan. Seisoessani siinä, hänen lähellään, näin avoimen oven, hänen yksityisen maisemansa, toisenlaisen kuin omani. Tunnistin käsittämättömän selvän haluni astua kynnykselle ja livahtaa ovesta sisään.

Onpa kuuma, livahti suustani, kuuma. Hän nyökkäsi. Lämpö nousee ylöspäin. Siinä kaik­ki. Sellaisen keskustelun me kaksi ensimmäistä kertaa kohdatessamme kävimme, sitten puheen­aiheet loppuivat. Minä liikahdin ensiksi. Yritin

12

hänen ohitseen. En mahtunut häntä kosketta­matta.

Vintillä oli vain yksi huone. Makuuhuone. Metsänvihreä tapetti päätyseinällä kauniin, van­han parisängyn takana. Katto ikkuna ja kapea rivi tuuletusikkunoita lattianrajassa. Jykevät hirsipar­rut oli jätetty esille, ja lautalattia oli varmasti al­kuperäinen vintin lattia. Huoneessa oli vain yksi huonekalu, parivuode. Ja me kumpikin näimme sen.

13

Ihmisessä kauneinta on hänen tapansa kuunnel­la, siihen tulokseen minä olen tullut avioeroni jälkeen. Kuuntelemisen hetkellä ihminen ei esitä mitään, vaan paljastuu sellaisena kuin on. Kaik­ki ulkoinen on vain savea, jota aika, perimä ja koettelemukset muovaavat. Hiukset harvenevat, rypyt syvenevät, vatsa kasvaa, iho muuttuu met­rokartastoksi. Jos rakastuu ulkonäköön niin voi sitä päivää kun olemus uurtuu ja rapistuu. Ja jos toisen luonne taas on se, joka viehättää, niin eikö jokaisen ihmisen luonteessa ole vähän kaikenlai­sia piirteitä, jotka elämä sitten kiskoo esiin? Eikö luonne ole yhdeksänkymmentäprosenttisesti esiintymis taitoa ja vain pieneltä osaltaan ihmis­tä itseään? Siksi vain silloin, kun kuuntelemme

14

toista, olemme puhtaimmillaan ihmisinä, ilman puheen koristekuvioita, ilman opittuja tapoja. Kuuntelemisen taito on harvinainen ja käy aina vain harvinaisemmaksi. Ihminen on niin täyn­nä omia asioitaan, niin täynnä oman elämänsä maanjäristyksiä ja mutavyöryjä, etteivät toisen kuulumiset ehdi koskettaa. Siksi vain ne, jotka kuuntelevat, voivat ymmärtää. Kuunteleminen on sydämen avaamista toiselle.

On ihmisiä, jotka vakuuttavat kuuntelevan­sa, ja niin sinä voit purkaa sydämesi osiin, kun­nes käsität, että toinen juoksee jossakin kaukana, omilla teillään, ja rusentaa sydäntäsi kourassaan. Hänen korvansa sijaitsevat molemmin puolin päätä kuten useimmilla ihmisrotuun kuuluvilla, mutta ne ovat siinä vain siksi, että silmälasit py­syisivät päässä. Kuuntelemisen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.

Minä olen keskustelija, en ehkä hyvä siinä­kään, mutta silti se on ainoa lahjakkuuden lajini. Haluan puida jonkun kanssa paitsi päivän asiat ja maailman tilan myös luetut kirjat ja lehti­artikkelit, nautitut ateriat ja kävelyreitit. Haluan

15

puhua Rooman kukkuloista, Taivaallisen kunin­gattaren tutkintavankilasta ja siitä, miten Pyhä Cecilia makaa basilikassaan pää alaspäin, valkoi­seen marmoriin valettuna, täsmälleen samassa asennossa kuin silloin, kun hänet löydettiin ka­dulta kirveen iskuihin kuolleena. Minä haluan puhua aamulla herätessä ja illalla ennen unta ja illan suussa ruokapöydässä. Haluan puhua siitä, miltä puiden ääni kuulostaa, ja miten koira kal­listelee päätään, ja siitä mitä ajattelin, kun kuulin radiosta laulun, jota äitini aina lauloi. Ja senkin minä tahdon jollekin kertoa, miltä paidan kan­gas tuntuu iholla. Ilman keskusteluja minä jään itseni sisälle, minä tarvitsen jonkun jonka kans­sa puhua. Jonkun joka kysyy ja jää odottamaan, kun etsin vastausta.

Hän osaa kuunnella, eikä siinä kaikki: hän osaa kuunnella minua. Se kävi selväksi heti ensi­tapaamisella. Hän kuuntelee sitäkin, mikä ei suostu suusta ulos.

Minulla oli aina vain tukalammaksi käyvä ves­sahätä, mutta en kehdannut kysyä, voisiko ves­saa käyttää. Hän kysyi. Kuulin kuinka hän kes­

16

kusteli välittäjän kanssa siitä, milloin yläkerran kylpyhuone on remontoitu, ja onko vesivahin­ko tapahtunut tämän nykyisen asunnonomista­jan aikana vaiko jo aiemmin. Ja vessa, hän sanoi, voiko sitä käyttää?

Hänen jälkeensä minäkin kehtasin. Hymyilin, pyytelin anteeksi ja päästin suustani jotakin sii­hen suuntaan kuin että täytyypä testata tätä talon tärkeintä paikkaa. Asunnonvälittäjä sanoi ilman muuta, ilman muuta, mutta vaikutti siltä, ettei oikeasti tarkoittanut.

Minua on aina kummastuttanut se, miksei­vät rakentajat ja remontoijat ajattele sitä, että vessoissa pitäisi olla kunnon ääni eristys. Pienissä asunnoissa vessa on yleensä kaiken keskellä, olo­huoneen tai vaikka keittiön vieressä. On kiusal­lista istua ruoka pöydässä tai seurustella vieraiden kanssa, jos vessasta kuuluu lorinaa tai plumpsah­duksia. Eikä minun kaltaiseni ihminen saa mi­tään tehtyäkään, jos on pieninkin epäilys siitä, että kaikki kuuluu seinien läpi. Siksi laitan aina vesihanan auki ennen kuin teen mitään muuta. Niin tein nytkin.

17

Kun olin valmis, huomasin miehen odottele­van minua. Lähdetäänkö, hän kysyi, ja välittäjä katsoi meitä ja henkäisi, ettei ollut tajunnut että me olemme, että te olette, hän hymyili, että te olette samaa porukkaa, pariskunta.

Emme me olekaan, meidän olisi tietenkin pitä­nyt sanoa, tai ainakin minun, mutta en kyennyt. Me vain kiittelimme välittäjää, vuolaasti, innos­tuneesti, tarpeettoman innostuneesti. Sanoimme palaavamme asiaan ja lähdimme ulos. Tule kulta, mies sanoi ja avasi oven. Nauru pyrki ulos sisältä­ni, mutta sisälle se jäi, sillä se pökerryttävä ihas­tumisen tunne, se mikä tekee ihmisen hyytelöksi, täyttää ruumiin kuumilla lähteillä, vie jalat alta ja saa silmät säihkymään, se tunne torppaa naurun. Tule kulta, minulle sanottiin. Tuo pieni tavan­omainen lause. Jota minulle ei sanottu juuri kos­kaan monikymmenvuotisen avioliittoni aikana.