Konservatismista uusliberalismiin, nationalismista fasismiinLänsimaisen oikeiston ja äärioikeiston talousoppeja ja identiteettipolitiikkaa 1900-

luvulla

YKY, Jussi Jalonen, maanantai, 10.4.2017

Kansallismielisyys, luokkataistelu ja vastavalistuksen perintö

• Nationalismin voittokulku ja eurooppalaisten kansallisvaltioiden synty 1800-luvulla. Vapausaatteisiin, liberalismiin ja sosialismiin kytköksissä ollut kansallismielisyys vakiintuu myös konservatismin identiteettipolitiikaksi.

• Aikakausi Wienin kongressista vuoteen 1848 on ollut vapaamielisen ja kansallismielisen vallankumouksellisuuden kamppailua vanhaa sääty-yhteiskuntaa ja itsevaltiutta vastaan. Vuosisadan jälkipuolella porvaristo ja keskiluokka vakiinnuttavat asemansa; uusiksi haastajiksi nousevat syvempää yhteiskunnallista muutosta tavoittelevat työväenliike ja sosialismi.

• Pariisin kommuuni 1871 vedenjakajana; jakolinja kansallismielisyyden ja luokkataistelun välillä vakiintuu ja lujittuu. Oikeiston käsitteen uudelleenrakentuminen ennen kaikkea vastavoimana sosialismille ja työväenliikkeelle. Vihkiytyminen status quoon, usko järjestykseen, vaatimus kansakunnan eheydestä, yhteiskunnan vallitsevien hierarkioiden hyväksyminen ja enintään maltillisen muutoksen vaatiminen.

• Vastavalistuksen ja taantumuksen perintö yhdistyy nationalismiin. Kansalliskiihkoisuus, populismi, aggressiivinen nationalismi. Boulangisme Ranskassa; saksalainen völkisch-ideologia. Näkemys vastavallankumouksellisuudesta vallankumouksellisuuden tasapainona.

Klassisen talousopin murros 19. ja 20. vuosisadan taitteessa

• Methodenstreit: preussilaisen historiallisen taloustieteen koulukunnan ja itävaltalaisen koulukunnan oppikiista 1800-luvun lopulla.

• Enin osa historiallisen taloustieteen koulukunnasta tukee Bismarckin sosiaalipoliittisia reformeja, eli ”katederisosialismia”. Max Weber pohjaa sosiologiansa preussilaisen historiallisen taloustieteen linjauksiin.

• Itävaltalaisen koulukunnan markkinalähtöinen orientaatio: Friedrich Hayek, Ludwig von Mises. Sijoittuu sosialismin kritiikissään lähelle klassisen liberalismin ihanteita, saavuttaa suunnannäyttäjän aseman 1920-luvulle tultaessa ja ensimmäisen maailmansodan päättyessä.

• Laissez-faire-politiikan kultakausi ja usko kultakantaan 1920-luvulla. Keynesiläisyys.

Sosiaalidarwinismin ja modernin rasismin läpilyönti

• Yleinen kulttuuripessimismi 1800-luvulla. Paradoksaalinen pelko eurooppalaisuuden katoamisesta imperialismin ja siirtomaavallan kultakautena. Dreyfusin juttu ja moderni antisemitismi eurooppalaisessa ajattelussa, ”Siionin viisaiden pöytäkirjat”.

• Kehitysopin vääristymänä syntynyt näkemys ihmisrotujen hierarkiasta; filologian ja kielitieteen yhdistyminen rotuteorioihin. Historioitsija ja filologi Ernest Renanin näkemys ”arjalaisista” innoittaa kreivi Arthur de Gobineaun ajatuksia ihmisrotujen välisestä luonnollisesta epätasa-arvosta. Houston Stewart Chamberlain muovaa ajatusta edelleen teoksessaan Die Grundlagen des neunzehnten Jahrhunderts (1899) hyläten kuitenkin darwinistiset selitykset.

• Madison Grantin vuonna 1916 ilmestyvä The Passing of the Great Race varoittaa Yhdysvaltain valkoisen anglosaksisen perinnön katoamisesta siirtolaisuuden myötä. Grantin ratkaisu on rotuhygienian ylläpito eugeniikan keinoin.

Venäjän vallankumous ja punainen vaara

• Venäjän vallankumouksen synnyttämä huoli ja pelko ensimmäisessä maailmansodassa kärsineen länsimaailman vajoamisesta voimattomana kommunismiin. Bolševikkien tukemat punaiset vallankumousliikkeet Saksassa ja kansannousuyritykset reunavaltioissa lietsovat tulta. Sodan myötä virinnyt kansallistunne kanavoituu kiihkokansalliseksi kommunismin vastaiseksi reaktioksi.

• Veteraanien kokoamat vapaajoukot Saksassa (Freikorps) ja taistelu vallankumouksellisia vastaan Baijerissa ja Berliinissä. Eurooppalaiset lakonmurtajaliikkeet. Daily Mailin julkaisema Zinovjevin kirje 1924.

• Yhdysvalloissa lisääntynyt työväen liikehdintä, lakkoliikkeet sekä anarkismin, syndikalismin ja sosialismin esiinmarssi ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa synnyttää ensimmäisen reaktion ”punaista vaaraa” vastaan 1920-luvulla.

FASCISMI, KANSALLISSOSIALISMI, OIKEISTORADIKALISMI

• Ensimmäinen maailmansota merkitsee 1800-luvun lopulla kehkeytyneen taantumuksellisen kiihkokansallisuuden uutta kärjistymistä. Sotakokemus ja sodan seuraukset radikalisoivat osan rintamamiessukupolvesta. Vallankumouksen ja punaisen vaaran synnyttämä oikeiston puolisotilaallinen liikehdintä; talouskriisin synnyttämä vahvan hallitusvallan kaipuu.

• Mussolinin fascismi Italiassa; kansallissosialismi Saksassa, omaksuu kiihkokansallisena liikkeenä oman mallinsa Bismarckin aikaisemmasta sosiaalireformismista; Action française ja Croix-de-feu Ranskassa; Ku Klux Klan Yhdysvalloissa; Espanjan falangismi; Lapuan liike Suomessa. Oikeistoradikalismi vakiinnuttaa asemansa yleismaailmallisesti 1930-luvulla.

• Identiteettipolitiikka: äärinationalismi, joka yltyy kansallisen puhtauden varjelemiseen ja taisteluun kansakunnan sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan. Antisemitismi, avoin rasismi. Kannatuspohjana keskiluokka ja alin proletariaatti, nojaa monissa maissa populistisesti myös maaseutuväestöön. Konservatiiviset perhearvot, nainen kansakunnan puhtauden symbolina. Antimodernin, menneisyyteen katsovan politiikan paradoksi suhteessa moderneihin menetelmiin ja moderniin yhteiskuntapolitiikkaan, tiedotusvälineisiin ja teollisuuteen.

• ”Kolmannen tien” liikehdintää. Omaksuu vastavalistuksen ja taantumuksen periaatteet. Fascismin korporativistinen hallintomuoto; Saksassa Führerprinzip. Totalitarismi ja usko kansallisvaltion kaikkivoipaisuuteen. Pyrkimys omavaraisuuteen. Talousopit lähestyvät eräänlaista valtiokapitalismia, liitto valtiovallan ja kansallisen pääoman välillä.

Toisen maailmansodan jälkeinen uudelleenrakentunut konservatismi

• Kristillisdemokratia nousee avainasemaan Länsi-Saksassa ja Italiassa sodanjälkeisessä tilanteessa. Tausta sosiaalireformismissa, arvoiltaan pääosin konservatiivinen ja kansallismielinen. Japanissa vastaavaa roolia näyttelee liberaalidemokraattinen puolue.

• Saksassa kristillisdemokraatit omaksuvat valtion säätelyä ja markkinoiden vapautta tasapainottavan ”ordoliberalistisen” talousopin, tavoitteenaan ”sosiaalinen markkinatalous” (Soziale Marktwirtschaft). Yhdistelmä mahdollistaa sotienjälkeisen Länsi-Saksan talousihmeen. Kommunismin paineessa hyvinvointiyhteiskunta nähdään säilyttävänä elementtinä ja kansallisesti tärkeänä projektina.

• Suomessa omaksuu Kansallinen Kokoomus vuoden 1957 ohjelmassaan länsisaksalaista sosiaalisen markkinatalouden esikuvaa noudattavan suhtautumisen hyvinvointi- ja sopimusyhteiskuntaan ja valtion rooliin taloudessa. Avainroolissa Päiviö Hetemäki, sittemmin Juha Rihtniemi.

Vastareaktio: toisen maailmansodan jälkeinen kova oikeisto

• Kylmän sodan kansainvälinen jännite ja kulttuurinen murros länsimaissa synnyttävät voimakkaan antikommunistisen, kovaa oikeistoa edustavan reaktion. Kommunistien voitto Kiinassa ja Korean sodan myötä syntynyt pelko ”maailmankommunismin” etenemisestä laskevat Yhdysvalloissa pohjan senaattori Joseph McCarthyn toiminnalle. John Birch Society aikansa merkittävimpänä antikommunistisena amerikkalaisena kansalaisjärjestönä.

• Pelkoreaktio sodanjälkeiseen murrokseen; kommunismin uhka, naisemansipaatio, vähemmistöjen oikeudet ja lisääntynyt kansalaisaktivismi merkitsevät status quon järkkymistä ja aiheuttavat länsimaissa oikeiston sisäisen reaktion.

• Suuntauksella on vaikutuksensa etenkin republikaanipuolueeseen, joka on presidentti Eisenhowerin kaudella sitoutunut maltillisuuteen ja pääosin hyväksynyt New Dealin; puolueen painopiste alkaa siirtyä identiteettipoliittiseen konservatiiviseen kulttuuritaisteluun, ja vuonna 1964 puolueen presidenttiehdokkaana on Barry Goldwater.

• Ranskassa Algerian sota merkitsee äärioikeistolaisen terrorismin läpilyöntiä protestina presidentti De Gaullen linjauksia vastaan: presidentin murhayritys salaisen armeijakunta OAS:n toimesta 1962.

• Britanniassa konservatiivipuolueen sitoutuminen sodanjälkeiseen puitetalouteen saa vastaansa Enoch Powellin edustaman radikaalia markkinoiden vapauttamista ajavan vaihtoehtoisen linjan. Rivers of Blood –puheessaan 1968 Powell profiloituu näkyvästi maahanmuuton vastustajana.

• Kamppailu valkoisesta ylivallasta Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelun aikana; kamppailu eurooppalaisesta ylivallasta Algerian sodassa ja Etelä-Afrikassa; kamppailu kansakunnan harmonian ja puhtauden puolesta siirtomaakauden perintönä tullutta maahanmuuttoa vastaan; kaikkialla vaaniva kommunismin uhka.

Libertarismi, monetaristiset talousopit, uusliberalismi ja uuskonservatismi

• Itävallan koulukunnan ja laissez-faire-politiikan perilliset; libertaristisen liikkeen synty Yhdysvalloissa 1940- ja 1950-luvulla talousoikeistolaisena protestina New Dealia vastaan. Ayn Rand, Atlas Shrugged ja objektivismi. Murray Rothbard ja anarkokapitalismi. Amerikkalainen oikeisto alkaa omaksua periaatteellisen kielteisen suhtautumisen valtiovaltaa ( Big Government) vastaan, jossa on kuitenkin alusta asti ambivalentti sävy republikaanien kasvattaessa liittovaltion budjettia Reaganin presidenttikaudella.

• Chicagon koulukunnan talousoppien ”uusklassinen” kritiikki keynesiläisyyttä kohtaan; Milton Friedman ja monetarismi. Öljykriisi ja stagflaatio vedenjakajina 1970-luvun alussa; Friedmanin linjaukset vaikuttavat jo Richard Nixonin hallintoon ja nousevat asteittain valtavirtaoikeiston talouspoliittiseksi ohjenuoraksi. Siirtymä takaisin markkinaehtoiseen talousjärjestelmään.

• Chicagon oppien soveltaminen käytännössä. Pinochetin sotilasdiktatuurin aikainen Chile ja ensimmäinen ”uusliberalistinen” kokeilu; Etelä-Korean siirtymä Park Chung Heen keskitetystä valtiokapitalismista ”vakauttavaan” monetaristiseen vaiheeseen 1970-luvun lopulla.

• Reaganin ja Thatcherin hallintojen aikana vapaiden markkinoiden ja supistetun valtion roolin nimeen vannovat talousopit lyövät läpi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, ja vakiinnuttavat asemansa länsimaisen oikeiston keskuudessa, aina vuoden 2008 finanssikriisiin asti. Ayn Randin nousu uuden radikaalin teekutsuliikkeen (Tea Party) kulttihahmoksi Yhdysvalloissa presidentti Obaman valtakaudella.

Kolmannen aallon oikeistoradikalismi ja uusi eurooppalainen äärioikeisto

• Alain de Benoist, GRECE (Groupement de recherche et d'études pour la civilisation européenne) ja Nouvelle Droite; Ranskan äärioikeiston uusi ryhmittyminen kylmän sodan aikana ja sen jälkeen. Kamppailu ”mondialismia” vastaan kanavoituu sittemmin EU-vastaisuuteen ja siirtolaisuuden vastustamiseen. Molemmat nousevat eurooppalaisen äärioikeiston johtotähdiksi 1990-luvun oloissa, jolloin Neuvostoliitto ja kommunismi lakkaavat olemasta vastavoimia.

• Vuosituhannen vaihteen keskeiset eurooppalaiset puolueet: Jean-Marie le Penin Front National Ranskassa, Jörg Haiderin FPÖ Itävallassa, Karel Dillenin Vlaams Belang Belgiassa; Tanskan kansanpuolue (DF); Geert Wildersin PVV Alankomaissa yhdistää oikeistoradikaalin identiteettipolitiikan hollantilaisen liberalismin perinteisiin. Kaikkia puolueita yhdistää voimakas uusi nationalistinen identiteettipolitiikka, jossa viholliseksi määräytyy massasiirtolaisuus ja kansakunnan identiteetin uhaksi määritelty monikulttuurisuus.

Uusi vuosituhat, jälkimoderni oikeisto