�

poleemi

1 / 2009

Uusi

�� ��� ��

Poleemi on palannut joulutauon jälkeen uusin kasvoin.

Päätoimituskuntamme ensimmäinen Poleemi on käsillä.

Teema “uusi” keksittiin sattumalta, mutta ajatukselle ei

löytynyt vastustusta. Onhan kyseessä uusi Poleemi, ja

lisäksi kyseinen sana viittaa monenlaiseen jännittävään,

ajankohtaiseen ja mielenkiintoiseen. Onhan nyt uusi

vuosi, maailmalla uusi johtaja, kenties olemme siirtyneet

suorastaan uuteen maailmanaikaan.

Etsimmekö siis yksittäisellä sanavalinnalla uutta

menevämpää ilmettä lehdellemme? Emme kai vain ole

astumassa mielikuvamarkkinoinnin kaltevalle pinnalle,

sukeltamassa kielellisten silmänkääntötemppujen

syvyyksiin? Jopa yksittäisillä sanavalinnoilla pyritään

edesauttamaan mielikuvan syntyä ilman, että se

välttämättä millään lailla vastaa todellista sisältöä.

Keskustelut uudesta yliopistolaista ja uudesta

palkkausjärjestelmästä johtavat ajattelemaan, mitä

sanalla uusi oikein tarkoitetaan? Ovathan ne kieltämättä

uudistuksia, mutta onko nimenomaan uutuus se hyve,

millä niitä markkinoidaan. Onko uutuus uudistuksen

ainoa positiivinen sisältö? Sanalla uusi on liikkeeseen

ja energisyyteen viittaava kehityksen eetos. Tarvitaan

jatkuvasti uutta pitämään mieltä virkeänä ja kehitystä

yllä. Tästä syntyy sanan uusi positiivinen sisältö. Ihmisen

tulisi uusiutua, organisaatioiden tulisi uusiutua. Uutta

pitää rakentaa ja luoda, koko ajan.

Ihmisten suhtautuminen uuteen vaikuttaa kuitenkin

ambivalentilta. Se on kehystetty muutosvastarinnalla ja

vieraan pelolla. Jo viittaus johonkin uuteen herättää usein

tunteenomaisia viittauksia vanhoihin hyviin aikoihin,

nykyisten asiaintilojen siedettävyyteen, jopa vihjauksiin

käsillä olevasta peruuttamattomasta virheestä. Tuntuu,

että ihmisiä, joilla on uusia ideoita —ihmisiä jotka

haluavat luoda uutta— väheksytään. Heidän puheisiinsa

suhtaudutaan pilkallisesti ja tyypillinen reaktio heidän

aktiivisuuteensa on huonosti peitelty huvittuneisuus.

Tulisi muistaa, että ilman uudisraivaajahenkeä ei

tässä pohjoisessa maassa olisi pitkälle päästy. Eipä

olisi Nummi-Pusulan kunnan pientä Oinolan kylää

sähköistetty jo vuonna 1912 ilman uudistushenkeä ja

tarmokkuutta. Sama logiikka pätee mielestäni edelleen,

lähes sata vuotta myöhemmin. Me emme kannata

silmänkääntötemppuja tai muka-innovatiivisuutta. Sen

sijaan kannatamme todellista yritystä, itsensä likoon

laittamista ja uusia ajatuksia.

Vaikka näkymät eivät ole parhaat mahdolliset, ei kannata

vaipua apatiaan, sillä olonsa voi tehdä siedettävämmäksi.

Riittää muistaa joskus tehdä jotain mitä ei ole ennen

tehnyt, luoda uutta, saada uusia ideoita. Aloittaa voi

vaikkapa nolaamalla itsensä tanssitunnilla, tai miettimällä

jutunaihetta seuraavaan Poleemiin.

Pääkirjoituspoleemi

Akseli Peltola

Uuden jäljillä

�� ��� ��

Sisällys

poleemi

Poleemi 1/2009, 34. vuosikerta

JulkaisijaPoliittisen historian opiskelijat, Polho RyYhteiskuntahistorian laitos ,PL 54 000�4 Helsingin yliopistoPäätoimituskuntaAkseli Peltola (vastaava), Maria Pirkkalainen, Elina Romppanen, Ilkka Kärrylä, Antti Lehtinen

KirjoittajatMarika Poutiainen, Maria Pirkka-

lainen, Tuomas Huuskonen, Mikko

Virta, Topias Laine, Otto Tähkäpää,

Ilkka Kärrylä, Arno Rydman, Toivo

Martikainen, Akseli Peltola, Antti

Lehtinen, Ulla Tarkka, Seppo Hentilä

PainopaikkaPicaset OYPainos 300 kpl

ISSN ���5-44�� Palaute:akseli.peltola@helsinki.fi

2 Pääkirjoitus

4 Hassuaukeama

6 Gradupalsta

7 Vaihtopalsta

8 Berliinin taivaan alla

10 Huomista tutkimassa

12 Islamismi -jotain mennyttä vai jotain vielä tulevaa

16 Uusi tapa kuolla

17 Sankarin kotiinpaluu

18 Uusi kronologia -maailmanhistoria on silmänlumetta

21 Asianajoa arvolatauksella

22 Minä ja kevät

23 Puheenjohtajalta

24 Jalkaväenkenraali uuden isänmaallisuuden aallonharjalla

28 Vallanpitäjät vaihtoon

30 Palopuhe

31 Proffan lukuvinkki

54 54

Winston Churchill ja Yorkshire-vanukas

Tarunhohtoinen sota-ajan pääministeri, kaikkien aikojen suurimmaksi britiksi äänestetty Winston Churchill

muistetaan vakuuttavista puheistaan ja rakkaudestaan sikareihin. Churchillin tiedetään olleen ranskalaisen

haute cuisinen ystävä, mutta myös juurevat brittiruoat maistuivat moninkertaiselle ministerille.

Erityisessä suosiossa oli saarivaltakunnassa tavallinen sunnuntaipäivällinen, jonka pääruokana tarjotaan

paahtopaistia ja Yorkshire-vanukasta. Tämä Suomessa varsin heikosti tunnettu vanukas muistuttaa hieman

suolaista pannukakkua, joskin se on paremmin kohonnut.

Yorkshire-vanukas 4:lle :

n. 2 1/2 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

1 tl pippuria

1 tl muskottia

4 munaa

n. 2 1/2 dl keitettyä maitoa

3/4 dl rasvaista paistolientä

Sekoita jauhot ja mausteet.

Vatkaa munien rakenne rikki ja vatkaa ne, jauhot ja maito taikinaksi.

Anna taikinan seistä peitettynä kylmässä muutama tunti.

Kaada rasvaista paistolientä yhteen suureen tai useampaan pieneen paistovuokaan.

Kaada taikinaa vuokaan tai vuokiin kaksi kolmannesta vuokien tilavuudesta.

Pane vuoat uuniin ja paista n. puoli tuntia.

Tarjoa vanukas paahtopaistin lisäkkeenä.

Kastikkeeksi käy paistoliemi, josta on kuorittu rasva.

Jälkiruoaksi Sir Winston ottaisi todennäköisesti Stilton-homejuustoa ja arvokkaasti ikääntynyttä viskiä. Kyllä

näiden sapuskojen jälkeen kelpaa tuprutella sikaria!

Poliitikkojen pöperöt

Toimituskunnan tekstariterveiset

Ei valtiotakaan johdeta tyhjällä vatsalla. Tällä palstalla tutustutaan suurmieshistorian herkullisempiin puoliin.

Resepti:

www.keittotaito.com

Rakkauteni äidinkieleen

syttyi vasta kypsällä iällä,

mutta sitäkin palavammin.

Tällä hetkellä oikoluvun ja

kielenhuollon edelle menevät

ainoastaan hiihdon mm-kisat.

Jou nyt ois aika Poleemin uuden, alku

viiden päätoimittajan huippuvuoden.

Nauttikaa nyt täysin kybällä tästä

julkaisusta, ens numeros sit lisää

settiä Pirkkalaisen päräyttävästä

tsubusta.

Ilkka: Maria:

54 54

Nauta (Bos taurus)

levinneisyys: lähes kaikki asutut alueet

lukumäärä: 1,3 miljardia

Poliittinen eläin

Eläimet ovat poliittisia! 1 .Ont tosar v is ten he imo la inen ,

sorkkaeläinten lahkolainen.

2. Erittäin Poliittinen. Toistaiseksi ei omaa

poliittista joukkoliikettä(vaikka ehkä olisi

syytä).

3. Intiassa saattaa nähdä lehmän vapaana kaduilla. Hindujen

pyhä eläin. Sen asema on ainakin näennäisesti turvattu. Nauta

on ollut inhimillisen kulttuurin kehitykselle korvaamaton apu niin

ravinnonlähteenä kuin työvoimanakin.

4. Karja on yksi vanhimmista varallisuuden muodoista, ja karjavarkaudet siten vanhimpia varastelun

muotoja. Omistussuhteet ongelmallisia, afrikkalaisen maasai-heimon mukaan koko maailman

karja on heidän jumalalta saatua omaisuuttaan.

5. Karjasodat. Esimerkiksi Woymingin Johnson Countyssä vuonna

1892 cowboyt palkkasivat 25 miehen teksasilaisarmeijan

taisteluun uudisraivaajia vastaan.

6. Karjankasvatus aiheuttaa sademetsien tuhoa

Brasiliassa, tuottavat hiilidioksidia ja metaanikaasuja,

sekä sitoo viljavaroja aiheuttaen ravitsemusongelmia.

7.Älä unohda Miina Äkkijyrkän taistelua suomalaisten

kyyttölehmiensä puolesta Helsingin Vuosaaressa. Tämä

postmoderni karjasota on ylittänyt uutiskynnyksen

useaan otteeseen viimevuosina.

Hyviä juttuja just nyt: lumi,

kiireetömyys, Black Kids, POLEEMI

ja Lentäjän Poika. Kiitotien päässä

on taivaassa reikä.

Ovi miltei mahdottomaan!

Antti:Olen muun muassa fysiikassa ja

matematiikassa kuviteltu suora,

jonka ympäri kappale pyörähtää

tai jonka suhteen kappaleen osat

sijaitsevat symmetrisesti tai

muutoin tietyllä tavalla; Maan

pyörähdysakseli, x-akseli.

Akseli:

Po l eem in t ekem inen on

absoluuttisesti kivempaa kuin

teekkarisitsit!

Elina:

�� �� ���

Gradupalsta

Kyösti Knuuttila

Sivistyneenä ja hauskana miehenä tunnettu Kyösti on viidennen vuoden polholainen. Monivuotinen ainejärjestöaktiivi on sittemmin käynyt Saksassa vaihdossa ja on nyt edennyt opinnoissaan graduvaiheeseen. Katsotaanpa, miten Kyöstin urakka etenee.

Mikä on gradusi aihe?Graduni on osa Pilvi Torstin

johtamaa His tor ia t ie to isuus

Suomessa -tutkimushanketta.

Hankkeessa tutkitaan postikyselyllä

ja haastatteluilla mitä suomalaiset

a jat te levat menneisyydestä ,

tästä päivästä ja tulevaisuudesta.

Historiatietoisuudesta ol laan

kiinnostuneita, koska ajatellaan että

menneisyyskäsitykset vaikuttavat

nykypäivän ajatteluun ja asenteisiin

sekä tulevaisuuden odotuksiin. Aihe

on siis selvillä ja tutkimuskysymyskin

muotoutuu matkan var re l la

tarkemmin.

Minkälaista aineistoa käytät gradussasi?Aineistonani on tuhannelle 15-

79 -vuotiaalle Suomessa asuvalle

lähetettävä kyselytutkimus. Tämä on

hankkeen esitutkimus, jossa testataan

erityisesti lomakkeen toimivuutta.

Vastausten ja palautteen pohjalta

kyselylomaketta tuunataan syksyllä

tehtävää varsinaista tutkimusta

varten. Gradussani pääsen siis

pohtimaan historiatietoisuutta

kyselylomakkeella kerätyn aineiston

pohjalta.

Miksi juuri tämä aihe?Päädyin aiheeseen sattumalta, kun

kuulin että Pilvi etsii avustajaa.

Keksimme varsin nopeasti, että voin

tehdä graduni tutkimushankkeen

ohessa.

Mitä olet oppinut gradua vääntäessäsi?Graduni myötä tilastotieteen perusteet

tulivat vastaan vielä ihan opintojen

loppuvaiheessa, vaikka luulin jo

päässeeni niistä. Tilastotieteen

alkeet ja kyselytutkimuksen

tekeminen ovat osoittautuneet

yllättävän kiinnostaviksi. Tuntuu, että

numeroihin uskotaan aika sokeasti,

vaikka jo tilastotieteen perusteet

tunteva löytää puutteita Hesarin

gallupeista.

Kyselytutkimusta järjesteltäessä tuli

vastaan pienimuotoista budjetointia

ja kaikenlaisia käytännön järjestelyjä.

Erityisesti budjettia tehdessä tuli

opittua kaikenlaista kantapään

kautta.

Millaista on työskennellä laajemman tutkimusprojektin puitteissa?On ihan opettavaista nähdä läheltä

miten tutkimusprojekti etenee ja

mitä kaikkea tutkijan työhön kuuluu.

Graduni on osittain tilausgradu,

koska aihe on annettu ulkopuolelta.

Minulle tästä on ollut vain hyötyä.

Projektin myötä saa hyvin ohjausta

työhön, ja työn valmistumiselle on

selkeä aikataulu.

Onko elämää valmistumisen jälkeen?Kyllä kai , koska itsel länikin

v a l m i s t u m i n e n s i i n t ä ä

(odotus)horisontissa. Valmistumiseen

liittyvä “keskiluokkaistuminen” on

hämmästyttävää. Polhon hallituksen

entinen virkistysvastaava saattaa

eräänä päivänä olla muuttunut

perheenisäksi ja pohtia asuntolainan

ottamista. Onneksi Facebookissa

on kuitenkin varmassa tallessa se

toinen puoli johon tutustuimme

opiskeluaikana.

poleemi

�� �� �

Vaihtopalsta

��

Simo Hiilamo on kuudennen vuoden polholainen. Iloisena seuramiehenä tunnettu Polhon pj 05 on nyt toista kertaa vaihdossa. Lontoossa vietetyn vuoden jälkeen hän päätti lähteä vielä toisen kerran vaihtoon, tällä kertaa suuntana Moskova.

Olit jo aiemmin vaihdossa Lontoossa, mikä sai sinut suuntaamaan uudelleen vaihtoon?Ensimmäisen vaihdon hyvät

kokemukset innoittivat hakemaan

vaihtoon uudelleen. Vaihto-opiskelu

tarjoaa mielestäni mainion tavan

tutustua vieraisiin maihin ja

kulttuureihin, se antaa tietynlaisen

sosiaalisen kontekstin. Toiseksi

Higher School of Economics

Moscow´n opetustarjonta vaikutti

todella mielenkiintoiselta ja halusin

saada kokemuksia siitä, miltä Venäjä

näyttää sisältäpäin.

Mil laista ulkomaalaisen o p i s k e l i j a n o n a s u a Moskovassa? Suurin osa vaihto-opiskelijoista asuu

Moskovassa asuntoloissa. Asuntolat

ovat aitoa Soviet Designea minkä

takia useat opiskelijat viettävät paljon

aikaa (erityisesti iltaisin) kaupungin

lukuisissa kuppiloissa.

Toisaalta asuntolan henkilökunnan

äidillinen ja isällinen lähestymistapa

v o i r a j o i t t a a v a p a a s e e n

opiskel i jaelämään tottunutta

asukkia. Asuminen ja muutenkin

e läminen tuossa maa i lman

kalleimmassa kaupungissa on usein

halvempaa kuin Helsingissä, mutta

monet länsituotteet saattavat olla

hinnakkaita samoin kuin tasokkaat

ravintolat. Kyllä Moskovassa

rahoistaan pääsee jos niin haluaa!

Oletko edelleen hyvissä väleissä paikallisen virkavallan kanssa?Virkavallan kanssa minulla ei ole ollut

koskaan mitään vaikeuksia!

Oletko ehtinyt opiskella vai onko aikasi mennyt muiden aktiviteettien parissa?Harjoittelujaksot Suomen Moskovan

Suurlähetystössä ja Avenir Groupissa

ovat vieneet suurimman osan ajastani,

mutta kevät on tarkoitus viettää

luentosalissa ja Leninin kirjastossa.

Onko Moskovassa helppo tutustua paikallisväestöön?Venäläiset vaikuttavat usein

ulkopuolisen silmistä hieman töykeiltä

ja kylmiltä, mutta lyhyen keskustelun

jälkeen heistä usein paljastuu

välittäviä ja seurallisia ihmisiä. Voisin

jopa sanoa, että Venäjällä tutustuu

paikallisiin varmasti helpommin kuin

Suomessa.

Mitä haluaisit sanoa Venäjälle vaihtoon tai harjoitteluun mielivälle yhisläiselle?Opetelkaa venäjän kieltä! Venäjä

on itseriittoinen kulttuuri, jossa

nuoristakin harvat puhuvat englantia.

Suosittelen vaihtoa kaikille, Venäjä

tarjoaa jotain aivan muuta kuin Keski-

Euroopan suositut vaihtokohteet, niin

hyvässä kuin pahassa, turvallisia

keskiteitä on siltä turha etsiä.

Simo Hiilamo

�� ��

Idea lähteä seikkailemaan Berliinin elokuvafestivaaleille

puhkesi viimekesäisellä reilimatkalla läpi tuon unelmien

kaupungin. Suunnitelma vaikutti heti täydelliseltä –

vaikka leffat eivät jostain syystä natsaisikaan, olisin

kuitenkin Berliinissä, missä tekemistä riittäisi.

Yhtä innokkaan matkaporukan, halpojen lentojen ja

ohjelmiston varmistuessa reissukuume nousi nopeasti.

Suuren maailman meno alkoi jo perjantai-aamuisella

menomatkalla, kun Finnairin pieneen lentokoneeseen

änkesi seurakseni Alexander Stubb ja todella monta

vihreällä maastotakilla Saksaan varustautunutta Suomen

elokuvavaikuttajaa, kuten ohjaajat Aku “Levottomat”

Louhimies ja A.J. “Sauna” Annila.

Kun jo seuraavana iltana pääsin Beast Stalker -elokuvan

jälkeen suoraan erään Hongkong-lempikoomikkoni Nick

Cheungin viereen valokuvaan, tuntuivat kaikki lippujen

jonottamiseen käytetyt tuskaiset tunnit vain kaukaiselta

muistolta. Toki kotimaisillakin festareilla on paljon vieraita,

mutta Berliinissä vuorovaikuttaminen tekijöiden kanssa

oli suorastaan kannustettua ja äärimmäisen rentoa.

Potsdamerilla kuhisee

Berliinin elokuvafestivaalit ovat Euroopan suurimpia

ja tunnetuimpia festivaaleja. Ensimmäisen kerran niitä

vietettiin vuonna 1951, jolloin festivaalin nykyinen keskus

Potsdamer Platz oli vielä kaukana siitä modernista

teatterikeskittymästä, mikä se on nykyään.

Seitsemän päivää, satoja elokuvia, julkkiksia parveilemassa kaduilla ja yöttömiä öitä. Poleemi raportoi, mitä Berliinin vuoden 2009 elokuvafestivaaleilla oikein tapahtuikaan.

Berliinin taivaan allaMaria Pirkkalainen

�� ��

Joka helmikuu kaupunki täyttyy kymmeneksi päiväksi

elokuva-alan ammattilaisista, levittäjistä, toimittajista

ja tietenkin myös niistä tähdistä. Paikalliset City-lehdet

toitottivat, missä gael garcia bernalit, keanu reevesit ja

julie delpyt pystyi bongaamaan ja kaikkein tehokkaimmat

julkkishaukat päivystivät suoraan Hyatt-hotellin tai

Berlinale Palastin punaisen maton läheisyydessä.

Filmifestareiden kolmetoista elokuvateatteria oli

ripoteltu ympäri kaupunkia. Parhaimmillaan niiden

välillä suhatessa tutustui Berliiniin aivan uudella tavalla,

pahimmillaan sai katsoa panikoivia ihmismassoja, jotka

yrittivät ehtiä teatterista toiseen, kun metromatkakin

saattoi kestää 40 minuuttia. Elämysero oli myös

melkoinen - vanhassa länsipuolella sijainneessa Delphi

Palastissa oli osa istuimista muhkeita nojatuoleja, kun

taas idästä Karl Marx Alleelta löytynyt valkoinen laatikko

eli International-teatteri oli ulkopuolelta puhdasta DDR:

ää.

Naisten satuja ja saksalaista toimintaa

Festivaaleilla oli elokuvissa valinnanvaraa monesta

eri genrestä ja maasta, vanhoista klassikoista uusiin

löytöihin. Pääpalkinnosta eli Kultaisesta karhusta

kilpailevia elokuvia pidettiin kriitikoiden keskuudessa

heikoimpina vuosiin. Lippuja oli silti myyty jo puolessa

välissä yli 270 000 eli enemmän kuin koko viime vuoden

festivaaleilla. Itsekin katsoin 8 elokuvaa, joista kaikista

pidin edes jollain kierolla tavalla.

Lippuja elokuviin pystyi jonottamaan vasta kolme päivää

ennen näytöstä, mutta jos malttoi odottaa esityspäivään,

pystyi esitysteatterista myös ostamaan puoleen hintaan

(3,5e) opiskelijalipun. Elokuvien suosioon vaikutti

varmasti myös se, että monet vanhat klassikot näytettiin

harvinaisesti 70 millimetriseltä filmiltä eli huomattavasti

tarkemmalla kuvalla.

Muurin murtumisen 20. juhlavuoden kunniaksi näytettiin

festivaaleilla paljon Länsi-Saksassa ja itäblokin

maissa vuosina 1977-1989 tehtyjä elokuvia. Idän

yhteiskuntakritiikkiä oli myös venäläisessä Rossiya 88

-feikkidokumentissa skinheadeista, missä näyttelijät

olivat saaneet roolihahmoissaan aidot moskovalaiset

kaduntallaajatkin toistamaan spontaanisti “Venäjä

venäläisille!”-huudahduksia.

Vahvat naiset olivat edustettuina runsaasti sekä

tekijöinä että elokuvien aiheina. Julie Delpyn The

Countess kertoi traagisen tarinan Erzebet Bathorystä,

joka ikääntymistä pelätessään 1600-luvulla alkoi kylpeä

neitsyiden veressä. Catherine Breillatin Bluebeardin

satumaisessa maailmassa taaskin nuori, mutta neuvokas

tyttö naitetaan ritari Siniparralle, jonka edelliset vaimot

ovat mystisesti kadonneet.

Saksalaisen b-luokan toimintaohjaajan Ulli Lommelin

uusinta elokuvaa Absolute Evilia katsoessa ymmärsi

täysin, miksi Saksassa myös elokuvateattereissa

myydään olutta. Kill Billeistä tuttu David Carradine oli

varmaan pakotettu elokuvaan aseella uhaten, dialogi oli

nolostuttavan huonoa ja välillä Carradinen monologin

väliin leikattiin täysin mielivaltaisesti kuvaa pöllöstä.

Edes ohjaajan oma vaimo ei pystynyt katsomaan

elokuvaa loppuun saakka, vaan poistui monen muun

katsojan mukana ulos.

Kiitos, Berliini

Muuri murtui, Saksat yhdistyivät, mutta festivaali viettää

ensi vuonna jo 60. vuotisjuhliaan. Saksalaiset elokuvat

eivät ole pitkään aikaan olleet näin suosittuja, ja Berlinale-

elokuvafestivaalikin tahkoaa uusia ennätyksiä.

Itse odotin reissulta paljon ja sain vielä enemmän

vastineeksi. Ensi vuonna aion todellakin tulla takaisin

seikkailemaan kaupungin yöttömään yöhön ja hämäriin

elokuvateattereihin ja klubeille. Kulttuuriturismi

kunniaan! Ei ole palkinto-karhun kitaan katsomista!

���0 ���0�0�0

Poliittisen historian opiskelijat ovat kiinnostuneet menneestä ja spekuloivat tulevaa, mutta tulevaisuutta voi myös tutkia tieteellisesti. Poleemi selvitti, kuinka tulevaisuutta tutkitaan Turussa.

Huomista tutkimassa

Marika Poutiainen

Turun kauppakorkeakoulun alaisuudessa toimiva

tulevaisuuden tutkimiskeskus on Suomen ainoa ja

Pohjoismaiden suurin tulevaisuuden tutkimiseen

erikoistunut yksikkö. Sen tehtävänä on tutkia

vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja niihin liittyviä haasteita

sekä uhkia. Keskuksen toiminta ei rajoitu pelkästään

akateemiseen tutkimukseen, vaan siellä tuotetaan

myös soveltavaa tilaustutkimusta sekä korkeatasoista

koulutusta. Erityisiä vahvuusaloja ovat mm. ympäristö-

ja energiatutkimus, innovaatiot, kulttuuri ja luova talous,

tietoyhteiskunta, viestinnän tulevaisuus sekä kulutuksen

tulevaisuus.

Keskus tarjoaa opetusta niin tutkinto- kuin jatko-

opiskelijoillekin. Tulevaisuuden tutkimuksesta voi

suorittaa 25 opintopisteen opintokokonaisuuden

Tulevaisuudentutkimuksen Verkostoakatemian (TVA)

kautta, johon myös Helsingin yliopiston opiskelijoilla

opinto-oikeus. Lisäksi Turun kauppakorkeakoulussa on

mahdollista suorittaa kansainvälinen Master’s Degree

Programme in Futures Studies -tutkinto. Jos tulevaisuuden

tutkimus tuntuu oikealta uravalinnalta, loppusilauksen

opintoihinsa saa TVA:n jatkokoulutusohjelmasta tai

tutkijakoulusta.

Yksi keskuksen tutkimusryhmistä on sosio-kulttuuristen

ilmiöiden tutkimusryhmä. Sen painopistealueita ovat

mm. kulttuuristrategiat, -prosessit ja tulevaisuuskuvat,

hyvinvointi ja hoiva-ala, kulttuurisesti ja sosiaalisesti

kestävä kehitys, kulttuurien kohtaaminen sekä ihmisen

ja ympäristön kohtaaminen. Ryhmä pyrkii kulttuurin

ymmärrykseen ja hallintaan eli kulttuuriosaamiseen, joka

on tärkeää nykypäivän erilaisissa,

monimutkaisissa ja muuntuvissa verkostoissa.

Sosio-kulttuuristen ilmiöiden tutkimusryhmää johtaa

Katriina Siivonen, Turun yliopistosta valmistunut filosofian

tohtori. Hänen etnologian, eli kansantieteen, väitöskirjansa

käsitteli Varsinais-Suomen saariston kulttuuria ja

identiteettejä. Hän tutki, kuinka identiteettejä käytetään

hyödyksi aluekehitystyössä, ja miten ihmisten arkielämä

ja aluekehitystyö kohtaavat sekä vaikuttavat alueen

kehitykseen. Siivonen kutsuttiin jo kesken väitöskirjan

teon tulevaisuuden tutkimuskeskukseen saaristotutkijan

roolissa. Sen jälkeen hän on työllistynyt myös muissa

kulttuurialan hankkeissa, mutta pysynyt tulevaisuuden

tutkimuskeskuksen työyhteisön jäsenenä.

Etana, etana näytä sarves, onko huomenna pouta?

���0 ���0 ���0�0

Siivonen kertoo, että ryhmä kokoaa sosiokulttuurisesti

suuntautuneiden tulevaisuudentutkimuksen kehittämis-

ja tutkimushankkeiden tekijät yhteen tieteelliseen

keskusteluun ja uusien hankkeiden kehittämiseen.

Ryhmän painopiste on laadullisessa tutkimuksessa

ja osallistuvassa tulevaisuuden rakentamisessa.

Tutkimuskenttä hahmotetaan hyvin laajasti, samoin kuin

keskeinen käsite kulttuuri. Se määritellään etnologian

ja antropologian tapaan kaikkina niinä kulttuurisina

toiminnan ja merkityksellistämisen muotoina, joiden

a v u l l a i h m i s e t elämäänsä elävät

Siivonen perustelee tutkimuksen tärkeyttä laajasti.

Hänen ryhmänsä perustutkimuksen tarkoitus on

tuottaa ymmärrystä siitä, miten ihmisten arkinen

elämä eri ulottuvuuksineen muokkaa tulevaisuutta ja

sopeutuu erilaisiin muutoksiin. Kulttuuria käytetään

yhteiskunnassa myös usein välineellisesti, esimerkiksi

imagon rakennuksessa ja tuotteistuksessa, ja sen

välineelliseen käyttöön liittyvä tutkimus kuuluu ryhmän

toimintaan. Kriittisen tutkimuksen tavoitteena on

ymmärtää paremmin kulttuurin välineellistä käyttöä ja

sitä kautta kehittää uusia sovellutuksia.

Soveltava tutkimus taas toteuttaa hankkeita, joissa

kulttuuria käytetään hyväksi, kuten vuosina 2003-

2005 toteutettu KULMA-hanke, jossa tehtiin

varsinaissuomalaisille kunnille ja kaupungeille

yhteiset kulttuuristrategiat. Kulttuuristrategia

tarkoittaa tutkimusryhmän kulttuurialan toimijoille

tekemää suunnitelmaa, jonka on tarkoitus auttaa heitä

suuntaamaan työtään tulevaisuuteen ja rakentamaan

yhteistyöverkostoa muihin kulttuurialan toimijoihin.

Hankkeiden yhteydessä puhutaan myös paljon

luovuudesta ja sen elinkeinoistamisesta. Ryhmän työn

yksi tarkoitus onkin vahvistaa innovaatioyhteiskuntaa

ja luovan talouden kasvua. Myös kestävän kehityksen

periaatteet ovat monesti mukana hankkeissa.

Siivonen kertoo, että viime aikoina kiinnostusta

herättäneet ja hyvin rahoitusta keränneet aiheet ovat

olleet ruokaan ja kulttuuriseen hyvinvointipalveluihin

liittyviä: esimerkiksi ruoankulutuksen ennakointiryhmän

nyt käynnissä oleva BRIGADE-hanke, joka tutkii arvojen

ja toiminnan ristiriitaa kestävän kehityksen mukaisen

ruoankulutuksen esteenä.

Samuel Huntingtonin kulttiteos The Clash of Civilizations

and the Remaking of World Order (1996) kuvaa

ryhmän yhtä erikoisalaa, kulttuurien kohtaamista, tai

tässä tapauksessa törmäämistä. Siivosen mielestä

kuitenkin Huntingtonin tutkimusote on sellainen,

että se tulee tuottaneeksi vastakkainasettelua, eikä

huomioi ruohonjuuritason kulttuurien yhtenäisyyksiä

tai yhdistäviä piirteitä riittävästi, vaikka se olisikin

oleellista. Ruohonjuuritasolta lähtevä osallistava ja

yhteisymmärrystä tuottava tulevaisuustyöskentely

olisikin Siivosen mielestä tärkeä aihe, mutta siitä ei

valitettavasti tällä hetkellä ole hankkeita käynnissä.

Myös poliittisen historian opiskelijoilla, kuten historian

opiskelijoilla yleensä, on Siivosen mielestä hyvät

valmiudet tuleviksi tulevaisuuden tutkijoiksi. Historian

opiskelu antaa perusvalmiudet ajallisten ilmiöiden

operointiin. Vaikka historia ei toista itseään, niin kuin

sananlasku väittää, on tieto menneestä oleellista

tulevaisuuksien hahmottamisessa ja ymmärtämisessä.

Lisäksi tulevaisuuden tutkija tarvitsee uteliaisuutta

j a l a a j a k a t s e i s u u t t a m o n i t i e t e e l l i s e s s ä

tutkimusympäristössä toimimiseksi.

Lisätietoa tulevaisuuden tutkimuksesta ja artikkelissa

mainituista hankkeista:

http://www.tse.fi/FI/yksikot/erillislaitokset/tutu/tietoa/

Pages/default.aspx

Kulttuurin kulmakiviä, sähköinen versio:

http://www.tse.fi/FI/yksikot/erillislaitokset/tutu/

Documents/publications/tutu_2005-3.pdf.

Markku Wilnius: Luovaan talouteen, Edita 2004

Ar t ikke l i in on haastate l tu tu leva isuuden

tutkimuskeskuksen projektipäällikköä Katriina

Siivosta.

���� ����

Tuomas Huuskonen

Islamismi-jotain mennyttä vai jotain vielä tulevaa?

Ranskalainen Lähi-idän asiantuntija Gilles Kepel julkaisi

vain vuosi ennen New Yorkin ja Washingtonin iskuja

kirjan Jihad: The Trail of Political Islam, jossa hän

kuvaa islamistisen liikkeen epätoivoa, eristäytymistä

ja hajaantuneisuutta – todellista kuolinkamppailua.

Islamistiterrorismin ja käynnistyneen terrorismin

vastaisen sodan valossa kirjan näkökulma sai kuitenkin

tylyn tuomion. Kepel, Lähi-idän tutkimuksen professori

Pariisin politiikan tutkimuksen instituutissa (Institut

d’Études Politiques de Paris) ja tunnettu islamilaisen

maailman kommentoija Ranskan televisiossa, julkaisikin

heti vuonna 2002 kirjastaan uuden, tuoreella esipuheella

täydennetyn painoksen. Esipuheessa Kepel asetti terrori-

iskut kirjansa kontekstiin ja islamististen liikkeiden

historialliseen jatkumoon.

Uusintapainos räjäytti valloilleen kiivaan keskustelun.

Suurinta huomiota herätti Kepelin väite, jonka mukaan

iskut Yhdysvaltoihin eivät olleet merkki radikaalin

islamistisen liikkeen voimasta ja lannistumattomasta

tahdosta vaan päinvastoin liikkeen 1990-luvulla

alkaneesta alamäestä. Esipuheessa Kepel näkee iskujen

olleen tarkkaan punnittua strategiaa ja taktiikkaa,

väkivaltaisen ja symbolisen voiton tarkoituksena oli luoda

emotionaalista sympatiaa ja innostusta sekä mobilisoida

muslimimassat hyökkääjän asialle. Edelleen iskujen piti

kauhistuttaa lukuisilla viattomilla uhreilla, joihin suurin

osa ihmisistä pystyi identifioitumaan.

Poliittinen islam, islamismi, on moderni poliittinen ideologia, jonka kannattajien ensisijaisena tavoitteena on perustaa islamilainen valtio nojautuen muinaisiin islamilaisiin lakeihin ja kirjoituksiin. Koko maailman tietoisuuteen islamismi nousi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Islamismiin oli kiinnitetty ennen tuhoisia terrori-iskuja vain rajattua huomiota, joten iskujen jälkeiset vuodet näkivät poikkeuksellisen laajan ilmiötä käsittelevän kirjallisuuden synnyn. Näissä teoksissa islamismi näyttäytyy usein varsin uutena, elinvoimaisena ja mysteerisenä ilmiönä.

���� ����

Kepelin näkemyksen ymmärtämiseksi on kuitenkin

kahlattava läpi koko tutkimus, joka on itse asiassa

historiallisesta ja sosiopoliittisesta näkökulmasta

kirjoitettu poliittisen islamin historia. Kepel on jakanut

liikkeen historian kahteen osaan, laajenemiseen ja

heikkenemiseen.

Muutama vuosikymmen nousukiitoa ja vajaa yksi laskusuhdannetta

Ilmiönä islamismi on kovin heterogeeninen, sillä sen

alle on niputettavissa suuri joukko opinkappaleiltaan ja

toimintastrategioiltaan radikaalistikin poikkeavia liikkeitä

ja ryhmiä. Vaikka islamistiset liikkeet ovat syntyneet

sidoksissa omiin paikallisiin ja historiallisiin

konteksteihinsa, voidaan niiden kuitenkin katsoa

jakavan enemmän tai vähemmän yhteisen

näkemyksen toiminnan kohteena olevista

yhteiskunnallisista epäkohdista ja

ongelmista.

Kepel kuvaa kirjassaan islamismin syntyä ja nousua kovin

totunnaisesti. Hän lähtee liikkeelle modernin islamilaisen

valtion idean synnystä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa

edeten sitten aina vuonna 1928 tapahtuneeseen

muslimiveljeskunnan perustamiseen ja edelleen kuuden

päivän sodan kautta islamismin ”hurjalle 70-luvulle”, joka

kulminoitui vallankumoukseen Iranissa. Vallankumousta

seurannutta vuosikymmentä Kepel kuvaa islamistisen

liikkeen räjähdysmäisen kasvun ja laajenemisen ajaksi.

Tuolloin eri puolilla Lähi-itää, Pohjois-Afrikkaa ja Aasiaa

sikisi islamistisia liikkeitä. Paikoin onnistuttiin jopa

perustamaan islamilaisen lain periaatteiden mukaan

hallittuja valtioita tai valtioiden osia.

Kuinka liike, joka vain muutamaa vuotta aikaisemmin

näytti voittamattomalta, olikin 1990-luvulla sitten

äkillisesti heikkenemässä? Kepel selittää heikkenemistä

islamististen liikkeiden luomien sosiopoliittisten

koalitioiden hajoamisella.

�5�4 �5�4 �5�4

Euroopan itä-länsi -otteluKepel huomauttaa, kuinka 1990-luvulla Algeriassa,

Egyptissä, Kashmirissa ja Bosniassa toimineet

islamistiset liikkeet alkoivat toimia uudella tavalla.

Niiden toimintastrategia ei ollut enää samanlainen kuin

esimerkkitapauksessa Iranissa, missä erilaiset sosiaaliset

ryhmät omine agendoineen kerättiin vallankumouksen

taakse. Näissä tapauksissa liikkeiden kaikista radikaalein

aines, joka oli sotinut Afganistanissa puna-armeijaa

vastaan, ei katsonut erilaisten agendojen yhdistämistä

enää tarpeelliseksi. Radikaalit alkoivat sitä vastoin

toteuttaa Afganistanissa sisäistämäänsä sotilaallista

toimintatapaa, jossa vihollista lyötiin yllättäen ja

voimakkaasti. Tämä taktiikka oli helposti kopioitavissa

paikallisiin olosuhteisiin. Lisäksi se oli halpaa ja nopeaa.

Yllättävien väkivaltaisten iskujen tuli paljastaa vihollisen

heikkoudet, inspiroida ja mobilisoida massat nopeasti

muutoksen tielle.

Tämä uudenlainen radikalismi ja väkivallan ihannointi

oli vahingollista liikkeen koheesiolle. Liikkeen radikaali

osa eristi itsensä muusta liikkeestä ja suurista massoista,

jotka suhtautuivat pelolla ääriradikaalien toimintaan.

Laajan taustatuen menetys johti liikkeiden melko

nopeaan heikkenemiseen ja myös sotilaalliset tappiot

alkoivat nopeasti kerääntyä. Näin kävi esimerkiksi

Algeriassa sekä Egyptissä, missä presidentti Hosni

Mubarak heikensi terroristien voimaa massapidätyksin.

Lisäksi egyptiläisten islamistien toteuttamat ulkomaisten

turistien ja tuhansien egyptiläisten murhat johtivat

keskiluokan tuen menetykseen. Samaan aikaan myös

Turkin fundamentalistit epäonnistuivat radikaalin

ohjelmansa läpiviennissä. Jopa Iranin suunnalta oli

nähtävissä merkkejä muutoksesta, kun maltillinen

Mohammed Khatami valittiin presidentiksi elokuussa

1997.

Poliittisen islamin uusi tuleminen?

Samaan aikaan kun islamistit alkoivat kokea paikallisia

vastoinkäymisiä, alkoivat myös radikaalien islamistien

terrori-iskut Yhdysvaltoja vastaan. Muistettavimpia

olivat vuoden 1993 yritys WTC-tornien tuhoamiseksi,

Yhdysvaltain Kenian ja Tansanian suurlähetystöjen

pommi-iskut vuonna 1998 sekä vuoden 2000 isku

hävittäjä USS Colea vastaan Jemenissä. Kyse oli Kepelin

mukaan siitä, että islamistisen liikkeen äärisiivet, kuten

Al-Qaida, joutuivat laajan yhteiskunnallisen tuen

menetettyään siirtymään korvaavaan strategiaan

ja taktiikkaan. Niiden täytyi siirtyä käyttämään

maailmanlaajuista huomiota herättäviä

toimintatapoja, jotka osoittivat, että

vihollinen – kansainvälinen ja kansallinen

– oli heikko ja haavoittuvainen, ja että

massojen ei tullut pelätä vihollista

vaan pikemminkin mobilisoitua.

�5�4 �5�4 �5

Terrorismin vastaisen sodan käynnistyttyä ja koko

maailman tutustuttua radikaaliin islamismiin kovimmat

kriitikot väittivät Kepelin kirjan olleen esimerkki

epäonnistuneesta tulkinnasta, sillä islamismi näytti

vastoin ranskalaisen teesiä porskuttavan navakassa

myötätuulessa. Kaikki kriitikot eivät kuitenkaan

huomanneet, ettei Kepel varsinaisesti väitä kirjassaan

mitään islamististen liikkeiden kyvystä terrori-iskuihin.

Kepel ei myöskään arvioi islamismin kohtaloa New Yorkin

ja Washingtonin terrori-iskujen jälkeen. Huomiotta jäi

monelta myös se, että islamismin ”porskutus” oli ainakin

osittain julkisuuden synnyttämää harhaa.

Ehkä vasta nyt, kohta vuosikymmen terrori-iskujen jälkeen,

voimme tarkastella ja arvioida vuoden 2001 iskujen

merkitystä islamistiselle liikkeelle, sen kehitykselle,

koheesiolle [ja] vaikutusvallalle islamilaisessa

maailmassa. Tarjolla on kaksi vaihtoehtoista näkökulmaa.

Toisen näkemyksen mukaan islamismin feenikslintu

nousi WTC-tornien tuhkasta uuteen lentoon, toisesta

näkökulmasta New Yorkin ja Washingtonin iskut olivat

merkki poliittisen islamin kuolinkouristelusta.

Poliittisen islamin kuolinkamppailua vastaan puhuu

ainakin maltil l isten islamististen puolueiden

viime vuosina saavuttama menestys kansallisissa

vaaleissa – joskin vaaleja on usein käyty enemmän

tai vähemmän epäselvissä olosuhteissa. Tällä hetkellä

islamistipuolueilla on vähintään kohtuullinen edustus

ainakin Marokon, Indonesian, Irakin, Egyptin ja Palestiinan

lainsäädäntöelimissä. Uutisista on viime aikoina voinut

myös seurata Talibanien uutta aktivoitumista ja nousua

Afganistanissa ja Pakistanin vuoristoseudulla. Pakistanin

hauraalla hallituksella on kädet täynnä töitä myös omien

kotoperäisten islamistijärjestöjen kanssa. Islamismilla

pyyhkii suhteellisen hyvin myös Iranissa, missä mullahit

ovat säilyttäneet tiukan otteen vallasta.

2000-luvulle ajoittuu myös islamistisen poliittisen

ajattelun muutos todelliseksi globaaliksi kulttuurilliseksi

ilmiöksi. Tämän muutoksen vaikutuksia on vaikeaa

ennustaa. Liikkeen ja sen ideologian globalisoitumisesta

huolimatta suurin osa islamistiryhmistä toimii kuitenkin

yhä korostetun paikallisesti ja hyvin kontekstisidonnaisin

tavoittein.

October War Panorama, Damaskus, Syyria

Yksi maailman varmasti hämmentävimmistä museoista sijaitsee Syyrian pääkaupungissa Damaskuksessa.

Vuoden 1973 sodan tapahtumia esittelevä museo rakennettiin Pohjois-Korean toimesta 1990-luvulla. Sisäänpääsy

maksaa noin 5 euroa ja museoon pääsee ainoastaan sotilasoppaan seurassa.

Kierros alkaa ensimmäisestä kerroksesta, jossa on esillä pohjoiskorealaisten maalarien maalaamia historiallisia

maalauksia. Tämän kuunnellaan seisten Syyrian kansallislaulu, minkä jälkeen katsotaan lyhyehkö dokumentti

syyrialaisista sankareista valtaamassa vahtitornia Golanilla. Itse panoraama esittelee taisteluja Quneitran

kaupungissa Etelä-Syyriassa. Pyörivästä katsomosta voi ihailla pohjoiskorealaisten toteuttamia maalauksia ja

kuunnella ääniefektejä ja arabiankielistä selostusta. Viimeinen huone on omistettu kuville Syyrian presidentti

Hafez al-Assadista. Museon pihalla on laaja kokoelma tuhottuja Israelilaisia tankkeja ja hävittäjiä.

October War Panorama ei tarjoa objektiivista tietoa sotatapahtumista, mutta se tuskin on tarkoituskaan.

Sen sijaan museo on elävä esimerkki siitä, kuinka historian poliittinen käyttö vaikuttaa myös nykypäivään.

Poleemi suosittelee museota lämpimästi kaikille Syyriaan eksyville politiikasta ja historiasta kiinnostuneille

matkaajille!

Poleemin matkavinkki

�4

���� ����

Oletko harkinnut uutta tapaa kuolla mutta et tiedä, miten

sen tekisit? Kuoleminen on jokaisen ihmisen perusoikeus.

Ole siis huoleti! Osoitteesta http://darwinawards.com

löydät runsaasti hassunhauskoja tapoja suorittaa veivien

heitto.

Eikö vieläkään innosta? Ei hätää! Heti kappaleenvaihdon

jälkeen esittelemme parhaita paloja fantastisen

innostavista ja toimiviksi testatuista keinoista päästä

tuonpuoleiseen. Päivän erikoistarjouksena kaikki

seuraavat esimerkit veloituksetta!

Vain tänään! Lue siis heti!

Kaatuisitko kalaan?

Eräs ukrainalainen kalastaja keksi aikoinaan uuden

innovatiivisen tavan kalastaa. Tämä 43-vuotias mies kytki

kaapelit kotinsa sähköverkkoon ja johti sen jälkeen sähkön

kaapeleilla läheiseen jokeen tappaen siellä olevia kaloja.

Kuolleiden kalojen noustessa pintaan kellumaan, mies

lähti kahlaten jokeen keräämään niitä. Hän ei kuitenkaan

viitsinyt kytkeä sähköjä pois, vaan seurauksena jakoi pian

kalojen kanssa saman kohtalon.

Toinen tarina puolestaan kertoo 23-vuotiaan taiwanilaisen

miehen poismenosta hänen syötyään itse myrkyttämänsä

kalan. Mitenkö tähän oli päädytty? Mies oli ystäviensä

ehdotuksesta päättänyt kalastaa kaatamalla veteen

myrkyllisiä kemikaaleja. Ilmeisesti saalista oli tullut.

Kuolemaa edelsi tarinan mukaan kolmen päivän

yhtämittainen ripuli ja oksentaminen. Mikä suurenmoinen

tapa oikaista koipensa!

Räjäyttävä lähtö?

Postin kanssa asioiminen on tarkkaa hommaa. Tämän

sai huomata irakilainen terroristi, joka maksoi liian

pienen postimaksun lähettämästään kirjepommista.

Posti nimittäin palautti kirjeen lähettäjälle, joka fiksuna

kaverina sitten meni avaamaan sen.

Lähes samaan kategoriaan pääsevät kolme kambodzalaista

miestä, jotka saivat baarissa hyvän idean. Eräs heistä oli

löytänyt takapihaltaan Vietnamin sodan aikaisen vanhan

telamiinan ja oli jostain syystä ottanut sen vielä baariin

mukaan. Miehet päättivät alkaa pelata venäläistä rulettia

miinalla juoden vuorotellen shotteja ja polkaisten shotin

jälkeen aina yksi kerrallaan miinaa. Seurauksena he kaikki

polkaisivat eli potkaisivat tyhjää.

Kuuma tapaus?

Tyhmyys on tarttuvaa – stultia est contagiosa.

Kanadalainen mies pukeutui muumioksi Halloweenina

1998 kietomalla itsensä päästä varpaisiin valkoisiin

pörröisiin puuvillakääreisiin. Odotellessaan tyttöystävänsä

sonnustautumista omaan asuunsa, mies päätti sytyttää

savukkeen. Samalla hänelle selvisi tyhmyyden lisäksi

myös tulen olevan tarttuvaa. Puuvillakääreet leimahtivat

liekkeihin ja loppu liekin arvattavissa.

Eikä tässä vielä kaikki! Jos toimit välittömästi ja

olet kuolematta, on juuri sinulla mahdollisuus kuolla

tulevaisuudessa täysin uudella, mainiolla ja innovatiivisella

tavalla! Toimi siis heti!

Uusi tapa kuolla?

Kyllästynyt homehtumaan vanhainkodissa? Tylsää vain nukkua pois? Ei hätää! Hiippakunnan vaihtamiseen on keksitty vuosien saatossa mitä mielenkiintoisempia keinoja! Kaupan päälle edistät evoluutiota!

Mikko VirtaParental advisory!

Explicit content!

���� ����

Sankarin kotiinpaluuTopias Laine

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Jatkokertomus

Vanhan virran vartta seuratessa tulee vastaan hämyinen

mäntymetsä, jonka sammalmättähien jälkeen, vie pieni

piskuinen polku punaisten puolukkaketojen vierttä

valonsäteitä kohti. Siinä aukeaa metsikkö ja edessä

levittäytyy rauhainen laakso, jonka sopukoista pienet

savuvanat kohoavat aurinkoiselle taivaalle kilpaa

pääskysparvien kanssa.

Siellä lepää pieni kylä. Lähempänä kylää voi jo kuulla

lasten huudahdukset ja iloiset naurun rämäkät sieltä

täältä. Punatiili- ja kuparikattojen kimallus sekoittyy

vehnäpelloilla heilahtelevien terävien sirppien

ja viikatteiden väläyttelemiin auringonsäteisiin.

Vain viimeinen kumpare, joka vielä hetkeksi peittää

kylän idylliset majat ja majatalot näkyvistä, ja voi jo

tuntea sieraimissaan avotulella grillatun juhla-aterian

hunajamarinaadisen aromin ja vasta-avattujen olutsaavien

maltaisan tuulahduksen.

Kumpare on pieni, mutta jyrkkä. Hikikarpalo tai kaksi

valahtaa ohimoille sitä talsiessa, mutta sen takana

odottavan levon ja rauhan, pyyteettömän ilon ja

rauhoittavan levollisuuden atmosfääri kannustaa

nostamaan koipea askel askeleelta eteenpäin.

Kylä avautuu edessä. Naamaan pöllähtää tuulenvireen

mukana hiekkaa, siihen on sekoittunut karvas maku.

Polun hieno vaalea hiekka on sieltä täältä paakkuuntunut

ja värjääntynyt. Yhä enemmän mitä lähemmäs kylää

askeltaa. Nyt voi jo nähdä kuinka savuvanut kohoavat

palavista taloista ja liekit nielevät niiden räystäitä. Tummat

varisparvet raakkuvat siellä, missä vielä äskettäin nuoret

pääskyset kilvoittelivat lentotaidoistaan.

Huudahdukset tulevatkin aikuisten suusta, vaikka niissä

voikin kuulla jotain lapsellisen alkukantaista ja niitä

seuraavat aina vahingoniloiset, tunteettomat ja savun ja

viinan käheyttämät naurun revahdukset. Auringonsäteitä

heijastelevat sirpit lennättävät muassaan verivanoja

viuhtoessaan voimallisesti kaaria ilmaan. Palavan lihan

tuoksu leviää kylän keskellä rouhuavasta roviosta, jonka

lieskoja yhä uusilla uhreilla lisää lietsotaan. Kaljan aromi

kumpuaa rasvaisten karvaisten vatsojen uumenista, joihin

kaadetaan kaljaa suoraan kiulusta ja joista aromi yhä

uudelleen ryöpsähtää kajahtavan röyhtäyksen kera.

Nyt nousevat hikikarpalot myös otsalle, kun silmiin

osuu kaiken keskipiste. Hetken aikaa päässä surisee

ja pyörryttää, kun alitajunta taistelee kieltämisen ja

hyväksynnän välillä, sillä keskellä sekasortoa heiluttaa

ilkeyden orkesterin tahtipuikkoa Belsebuubin peräpukama.

Se, jonka nimeä ei lausuta. Siis Paha-Janne, neitsyiden

ryöstäjä, katkeruuden kovertama ihmiskunnan vihaaja,

jonka määrätietoinen päämäärä on näyttää kaikille, jotka

eivät häneen uskoneet. Näyttää, neitsyitä varastamalla.

Paha-Janne huomaa tulijan. Viskaa neitsyen olalleen ja

kirmaa pahan naurun saattelemana kohti metsänreunaa.

Kuka on tulija? Voiko hän pelastaa sen uhkean ja

uumikkaan neitsyen, jonka Paha-Janne riisti omiin

tarkoitusperiinsä...

Kirjoittaja on vantaalainen runoilija, joka

ei halua nimeään julkisuuteen.

���� ����

Antiikin historia luodaan tyhjästä

Alun perin arvostettuna matemaatikkona tunnettu

venäläinen A.T. Fomenko (s.1945) kiinnostui

historiantutkimuksesta 1970-luvulla. Luonnonilmiöitä,

taivaankappaleiden liikkeitä ja historiallisten lähteiden

samankaltaisuuksia tutkimalla hän tuli tehneeksi

hämmästyttävän löydöksen, jonka mukaan ihmiskunnan

historia alkoikin todellisuudessa vasta varhaiskeskiajalta

ja että sitä edeltäneet tapahtumat – mm. antiikin ja

Egyptin muinaiset kulttuurit – olivat jälkikäteen

kirjoitettua kuvitelmaa.

Fomenkon mukaan ihmiskunnan historia alkaa siis

todennäköisesti joskus 800-luvun tietämillä, mutta

aikaväliltä 800–1000 jaa. ei ole säilynyt juurikaan

kirjoitettua tietoa jälkipolville ja, että lähes koko tunnettu

maailmanhistoria on tapahtunut 1000-luvun jälkeen.

Virheet tunnetuissa keskiajalla kirjoitetuissa kronologioissa

ovat Fomenkon mukaan selitettävissä tietoisen

väärentämisen tai historiallisten “haamutarinoiden”

avulla. Haamutarinoilla Fomenko tarkoittaa ilmiötä, jossa

suullisesti kerrotut tarinat ovat kirjoitettu tietoisesti tai

tietämättä eri lähteisiin itsenäisinä tapahtuminaan kuten

vaikkapa Troijan sota ja ristiretket, jotka todellisuudessa

ovat samasta historiallisesta tapahtumasta kertovia

haamuja.

Venäjän historian kiistakysymykset uusiksi

Fomenkon alkuperäisen väittämän mukaan Venäjälle 1700-

luvulla kutsutut saksalaiset historioitsijat väärensivät

olemassa olevat alueen historiasta kertovat kronikat

ja hävittivät alkuperäiset versiot legimitoidakseen

valtaan nousseen saksalaistaustaisen Romanovien

hallitsijasuvun oikeuden kruunuun. Tätä Fomenkon

tekemää lähtöolettamusta seuraa hämmästyttäviä

päättelyketjuja, joiden kautta hän tulee ottaneeksi

kantaa Venäjän historian suurimpiin kiistakysymyksiin

– varjagien (so. viikinkien) merkitykseen Venäjän

kansojen yhdistäjinä ja mongolimiehityksen seurauksiin

sen valtiollisessa kehityksessä.

Fomenkon päättelyketjujen punaisena lankana näyttäytyy

venäläisyyden sen omalaatuisen ja historiallisesti

ainutlaatuisen luonteen korostaminen. Uuden kronologian

perusolettamusten pohjalta Fomenko on tuominnut

esimerkiksi Nestorin kronikassa esiintyvät kertomukset

v.862 slaaveja hallitsemaan saapuneista varjageista

silkaksi fiktioksi ja täten mitätöinyt perinteisesti

länsimaisessa historiantutkimuksessa hyväksytyn

käsityksen pohjanmiesten merkityksestä Venäjän

varhaisimman valtiomuodostelman luojina.

Uusi kronologia - maailmanhistoria on silmänlumetta

Otto Tähkäpää

Tiesitkö, että maailmanhistorian tapahtumien ajoittamisesta vastaavat kronologiat ovat suurta huijausta ja seurausta tietoisesta väärentämisestä, että todellisuudessa Egyptin ja antiikin suuret sivilisaatiot ovat lähinnä sepitettä ja maailmanhistoria on alkanut vasta 800-luvulta? Tai että Jeesus olikin todellisuudessa yhdistelmä ainakin neljästä eri historiallisesta henkilöstä? Edellä esitetyt väitteet eivät ole Dan Brownin uuden menestysdekkarin rakennuspalikoita, vaan esimerkkejä Venäjällä kukoistavan uudeksi kronologiaksi nimetyn historianäkemyksen väittämistä, joiden mukaan ihmiskunnan historia tulisi mitata vuosituhansien sijaan vuosisadoissa.

���� ����

Slaavilais-turkkilainen maailmanvalta

Fomenkon luoman uuden historiankirjoituksen yksi

keskeisimmistä elementeistä on keksintö slaavilais-

turkkilaisesta maailmanvallasta, joka nykyinen Venäjä

keskuksenaan hallitsivat koko tunnettua maailma sen

historian ensimmäisen puoliskon – uuden kronologian

mukaan siis noin vuodet 1000–1500. Tällä Fomenkon

mielikuvituksellisella luomuksella on kaksi kärkeä, joista

toinen on osoitettu alleviivaamaan Venäjän historiallisesti

roolia maailmanmahtina (ja länsimaista sen vasalleina)

ja toinen mitätöimään perinteisen historiankirjoituksen

mukaan (Kiovan) Venäjää 1200–1400-luvuilla kohdanneen

mongolimiehityksen merkitys sen valtiolliselle

kehitykselle.

Fomenko on järkeillyt, että suurta monikansallista

imperiumia asuttivat lukuisat eri heimot, joista

mongolit olivat vain yksi monista. Hän esittää, että

mongoleilla ei suinkaan alun perin tarkoitettu nykyisen

Mongolian alueelta tulleita paimentolaisheimoja, vaan

sana “mongoli” on yksinkertainen kronikoihin istutettu

käännösvirhe sanasta “mogol” (=suuri) joka vasta

myöhemmin sai sanan nykyisen merkityksen.

Joka tapauksessa sinisilmäiset, vaaleahiuksiset ja

pitkäkasvuiset mongolit asuttivat suuren valtakunnan

maita siinä missä monet muutkin heimot, eivätkä siten

voineet olla ulkopuolisia valloittajia maassa, jossa he jo

asuivat. Uuden kronologian esittämän selityksen mukaan

mongolivalloituksissa olikin kyse vain verokapinoiden

tukahduttamisesta, johon tsaari tai kaani oli mongolit

määrännyt.

���0 ���0�0

Maailmanhistorian salat olohuoneisiin

Fomenkon vallankumoukselliset ajatukset eivät ole

saaneet kannatusta perinteisen historiantutkimuksen

keskuudessa, mutta se ei ole estänyt Venäjälle syntynyttä

uuden kronologian ajatusten ympärille noussutta

teollisuuden alaa kukoistamasta asiaan kuuluvine

seuraajineen ja kannattajineen, jotka ovat nostaneet

Fomenkon kirjojen myynnin miljooniin kopioihin. Hiljattain

Fomenko on kuitenkin laajentanut venäjänkielisille

internetsivuille (www.chronologia.org) ja kirjallisuudelle

rakentuvaa kannattajakuntaansa englanninkielisen

teossarjansa “History: Fiction or Science?” myötä yli

aiempien kielirajojen.

Nykyään kuka tahansa englanninkielentaitoinen voikin

muutamalla hiiren klikkauksella tilata maailmanhistorian

kätketyt salaisuudet olohuoneeseensa ja selvittää olivatko

Iivana Julma ja Tšingis-kaani todellakin yksi sama

henkilö ja mikä selittää suuren slaavilais-turkkilaisen

imperiumin länsieurooppalaisten vasallivaltioiden

nousun renessanssin aikana. Kukapa tietää jos vaikka

historian salattujen totuuksien tonkiminen johdattaa

lukijan yhtä huimiin seikkailuihin kuin Robert Langdonin

Pariisissa 2003 – ainakaan mielikuvituksessa Fomenko

ei häviä Brownille.

Shakin suurmestarina ja Toinen Venäjä-

oppositioliikkeen johtohahmona tunnettu

Garri Kasparov (s.1963) lienee kuuluisin

Fomenkon lukuisista tukijoista. Kasparov on

julkisesti tunnustanut kannattavansa uuden

kronologian historianäkemystä ja hänen

Fomenkoa puolustaneet lehtikirjoituksensa ovat

olleet Venäjällä merkittävä tekijä koulukunnan

menestyksen taustalla. Lisää Kasparovin

ajatuksia aiheesta mm. http://www.new-

tradition.org/view-garry-kasparov.htm.

���0 ���0

Asianajoa arvolatauksella

Ilkka Kärrylä

© ABC Networks

Primetime-television kultasormi David E. Kelley paalutti

aikanaan lakidraaman konventiot huippusuosituilla

Ally McBeal ja The Practice -sarjoillaan. Viimeistään

niiden myötä neuroottiset asianajajat, kiharaiset

ihmissuhdekuviot ja rosoiset rikosjutut muodostuivat

lajityypin normeiksi. Monelta on jäänyt huomaamatta, että

TV-muodin heilahdettua syvällisempään suuntaan myös

Kelley ryhtyi tuottamaan sisällökkäämpää näkemystä

nykyaikaisesta oikeusvaltiosta.

Pintapuolisesti tarkasteltuna The Practicen spinoffina

syntynyt Boston Legal noudattaa kevyen draamakomedian

kaavoja, ja aluksi sarja vaikuttikin uudelleenlämmitetyltä

Ally McBealilta. Etsikkoajan jälkeen hallitsevaksi

teemaksi nousi kuitenkin Yhdysvaltain yhteiskunnallisen

tilanteen ja Bushin hallinnon säälimätön kritiikki. Pienen

amerikkalaisen vapautta puolustettiin viikoittain paitsi

suuryhtiöitä, myös USA:n puolustusvoimia, Homeland

Securitya ja jopa Demokraattista puoluetta vastaan.

Boston Legalin keskiössä on kahden hyvin erilaisen

miehen ystävyys, jonka kautta amerikkalainen

yhteiskunta peilautuu kärjistetyllä mutta oivaltavalla

tavalla. Sarjan keskushahmo Alan Shore (roolista Emmy-

palkittu James Spader) on karismaattinen nuoremman

polven asianajaja, jonka toimintaa ohjaa pettämätön

liberaalidemokraattinen oikeustaju. Omatunto pakottaa

juristin tuon tuostakin asettamaan kansalaisoikeudet

ammattietiikan edelle.

Lakifirman pääosakas Denny Crane (Star Trekista

tuttu William Shatner) puolestaan on tervaskanto, jolle

oma ase edustaa yksilönvapautta puhtaimmillaan.

Vanhuudenhöperö patriarkka tarkoittaa pohjimmiltaan

hyvää, vaikka saattaakin ampua kiinalaisia sijoittajia

värikuulilla tai antaa varomattomia lausuntoja kaverilleen

Larry Kingille. Hahmon avulla piiretään karikatyyriä

republikaaneista ja osoitetaan, että toveruus ei katso

puoluerajoja. Ainakaan silloin, jos toinen on valmis

tarkistamaan mielipiteitään.

Boston Legal nojaa paatoksellisesti amerikkalaisiin

vapausarvoihin. Sarjan päähenkilöt ovat vanhanajan

patriootteja, jotka pyrkivät korjaamaan isänmaansa

rappiotilan ja syöksemään huonot hallitsijat vallasta.

Juristien juhlavista loppupuheenvuoroista voivat

kuitenkin nauttia muutkin kuin vannoutuneet liberaalit,

sillä David E. Kelley tuo agendansa julki äärimmäisen

herkullisesti ironisoiden. Mikä olisikaan parempi keino

taistella järjestelmän mädännäisyyttä vastaan kuin

amerikkalaisen vapauksista perustavin: vapaus haastaa

kuka tahansa oikeuteen.

Boston Legalin viimeinen jakso esitettiin USA:ssa viime

joulukuussa. Tuottajan mukaan sarjan lopettaminen oli

TV-yhtiö ABC:n päätös, mutta tarina tuskin olisi voinut

päättyä sopivampiin tunnelmiin. Viimeisissä jaksoissa

presidentinvaalin lopputulos oli nimittäin jo selvillä.

�0

���� ����

Arno Rydman

Suomessa on perinteisesti ollut aina neljä

vuodenaikaa ja kevät on yksi niistä, vaikka ilmaston

lämpeneminen välillä näitä hieman sekoittaa.

Henkilökohtaisesti kevät merkitsee minulle

viimeistä ponnistusta kohti kesää. Pimeä ja sateinen

syksy on takanapäin ja talven paukkupakkaset on

voitettu. Jäljellä on enää loppurutistus kohti

aurinkoista ja lämmintä kesää. Hieman

samaan tapaan kevättä tulkitsee myös

kuuluisa suomalainen laulaja, Tommi

Läntinen.

Läntisen huikea ja sydämet valloittava kappale,

Kevät ja minä, kuvaa kevättä juuri oikealla tavalla

ja tuo kaiken oleellisen esille. Tämä on kappale,

jonka jokaisen yhteiskuntahistorian laitoksen

opiskelijan tulisi tietää. Kuten herra Läntinen

asian ilmaisee: ”Ei mikään oo niin ihanaa, kuin

kulkea öisiä katuja mmmmmm kevät aikaan, kun

maa alkaa tuoksua…”. Itse kuuntelen kyseistä

laulua usein juuri kevään kynnyksellä ja mikäs

sen mukavampaa, kuin laulaa kyseinen kappale

esimerkiksi vappuaattona, keskellä valtiotieteellisen

tiedekunnan pihaa. Tämä laulu on ollut myös kovin

suosittu erilaisissa yhiksen tapahtumissa ympäri

lukuvuoden.

Tämä kevät on erityisen tärkeä ja ainutlaatuinen minulle.

Tällä kertaa en vietä akateemista lukuvuottani teidän

kanssanne ”yhiksen” parissa, vaan suoritan vaihtovuottani

suurenmoisella saksanmaalla, eli Saksassa. Vaikka tulen

muutamaksi kuukaudeksi Suomeen lukukausitauon

aikana, niin ”opiskeluni” painottuu kuitenkin Saksaan ja

pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni tarkastelemaan

kevättä saksalaisesta näkökulmasta. Mistään suuresta

kulttuurillisesta tai yhteiskunnallisesta erosta ei

kuitenkaan ole kysymys. Tästä huolimatta joitakin tiettyjä

eroja löytyy.

Saksassa talvilukukausi alkaa yleensä lokakuun

puolivälissä ja kestää aina helmikuun alkuun asti.

Tämän jälkeen seuraa muutaman kuukauden mittainen

lukukausitauko, jonka jälkeen kesälukukausi alkaa

huhtikuun puolivälissä ja jatkuu aina elokuun alkuun

asti. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että saksalaiset

ystävämme nauttivat alkavasta keväästä yleensä

lukukausitauolla. Sen lisäksi Saksassa vaikuttaa

mannereurooppalainen ilmasto, mikä tarkoittaa sitä, että

kevät koittaa aikaisemmin ja on myös usein lämpimämpi.

Mielestäni tämä on suurin ero Suomen ja Saksan välillä.

Vaihtelu virkistää aina ja odotan jo innolla paluutani

mahtavalle saksanmaalle. On mielenkiintoista nähdä

ja kokea kevät Saksassa erilaisesta näkökulmasta

tarkasteltuna.

Lopuksi haluaisin vielä toivottaa koko yhikselle oikein

mukavaa ja lämmintä kevättä. Kevät on mahtavaa aikaa

ja luo parhaimmillaan positiivisen ilmapiirin opintojen

lomaan. Se auttaa jaksamaan läpi arjen ongelmien ja luo

uskoa tulevaisuuteen. Mikäli joku joukostamme ei ole

kuullut herra Läntisen lumoavaa kappaletta keväästä,

niin suosittelen kyseisen kappaleen lataamista jollakin

ohjelmalla tai etsimällä se YouTubesta. Toivottavasti

nähdään pian! Nauttikaa keväästä.

Minä ja kevät

���� ����

Puheenjohtajalta

Polhon uudet tuulet

Koska Poleemin uudet päätoimittajat eivät suostuneet

julkaisemaan tällä palstalla tarinoita unistani, joudun

pitäytymään asiassa. Vuosi 2009 merkitsee Polholle

uusia aktiiveja ja uusia kujeita. Vanhoista perinteistä

on toki syytä pitää kiinni, mutta toimintaa on myös

uudistettava. Uutena puheenjohtajana haluan kiinnittää

erityishuomiota yhdistyksen kansainvälisyyteen. Kuinka

monta Polhon vaihto- tai ulkomaista opiskelijaa tiedät?

Kuinka monen kanssa olet päätynyt juttusille? Onko

Polholla ylipäänsä kansainvälisiä opiskelijoita?

Ulkkariopiskelijoita todellakin on, mutta he eivät

aikaisemmin ole näkyneet yhdistyksen toiminnassa.

Tähän on saatava muutos. Uusi hallitus on linjannut

vahvasti vaihto-opiskelijoiden ja ulkomaisten tutkinto-

opiskelijoiden huomioonottamisen puolesta ja helmikuun

alussa järjestettiin jo ensimmäinen ulkomaisten

opiskelijoiden tapaaminen Vanhan Kuppilassa.

Paikalle saapui kolme ulkkariopiskelijaa: saksalainen,

romanialainen sekä bulgarialainen. Ensimmäinen askel

on pieni, mutta merkittävä.

Vuonna 2009 Polholle on tarkoitus saada suomen- ja

ruotsinkielisten nimien rinnalle myös englanninkielinen

nimi. Lisäksi yhdistyksen jäsenet voivat vastedes esittää

asiansa myös englanniksi. Ulkomaisia opiskelijoita aiotaan

kutsua aiempaa tehokkaammin mukaan yhdistyksen

toimintaan ja tapahtumiin. Näillä muutoksilla ei ole

tarkoitus heikentää suomen- tai ruotsinkielen asemaa,

vaan helpottaa ulkkariopiskelijoiden elämää. Kuten

polholainen Irina Subulica kirjoittaa Ylioppilaslehden

(2/2009) kolumnissaan, “If we accept that a right is

only as valuable to an individual as his possibility to

uphold it, then in Helsinki, international students are

second class citizens.”

Miksi kaikki tämä? Yhteistoiminta ulkomaisten

opiskelijoiden kanssa antaa myös meille paljon.

Globalisoituvassa maailmassa lähes mikään ei ole

yhtä tärkeää kuin erilaisten kulttuurien ja ihmisten

ymmärtäminen. Ulkomaiset opiskelijat tarjoavat

polholaisille arvokasta tietoa ulkomailla opiskelusta

ja ovat kaiken lisäksi mukavaa porukkaa. Jos siis näet

joskus Polhon tapahtumassa henkilön, joka ei osallistu

suomenkieliseen keskusteluun tai vaikuttaa muuten

eksyneeltä, mene rohkeasti juttusille.

Yhdistyksen muista haasteista lienee paikallaan sanoa

myös pari sanaa. Kuluvana vuonna yliopistoa myllertää

laki- ja hallintouudistus, jonka toteuttamisvauhdissa

tuntuu välillä järki jättävän. Polhon tehtävänä on pitää

opiskelijoiden ääntä kuuluvilla ja valvoa jäsentensä etua.

Tasa-arvotyö nousee yliopistouudistuksessa arvoon

arvaamattomaan. Tapahtumien osalta mainostettakoon

erityisesti kirjakerhoa, jonka suunnitelmissa on vuoden

2009 aikana saada paikalle myös kirjailijavieraita.

Loppuun uuden puheenjohtajan lyhyt esittely. Olen 21-

vuotias opiskelija Helsingistä ja harrastuksiini lukeutuvat

jalkapallo sekä polhoilu kaikissa muodoissaan. Pyytäisin

kaikkia polholaisia tulemaan nykimään hihasta ja

esittämään kehitysehdotuksia. Nähdään Klixillä,

Kuppalassa, Ulliksella ja futiskentällä!

Toivo Martikainen

�5�4 �5�4�4

Jalkaväenkenraali uuden isänmaallisuuden aallonharjalla

Adolf Ehrnroothin kuolemasta tulee kohtapuoliin kuluneeksi viisi vuotta. Siis kenen? Aivan, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin, isänmaallisuuden ikonin ja kansallisen kunniavanhuksen, isänmaan ja isänmaallisuuden puolustajan.

Akseli Peltola

© Puolustusvoimat

�5�4 �5�4�4

Kuka oli Adolf Ehrnrooth?

Adolf Ehrnrooth sai kuolla kansallisena kunniavanhuksena,

kaapin päälle nostettuna sankarina. Hän oli sota-aikana

rivikomentaja rintamalla ja sai Mannerheim-ristin ritarin.

Hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi vuonna 1981. Kun

Adolf Ehrnrooth melko tarkalleen viisi vuotta sitten kuoli,

hänet haudattiin valtiollisin menoin. Siunaustilaisuus

näytettiin suorana Ylen kanavilla, tuhannet ihmiset

seurasivat tapahtumaa myös paikanpäällä Helsingissä.

Adolf Ehrnroothista tuli todellisuudessa kansallinen

figuuri vasta 1990-luvulla. Hän sai kiertää koko 90-luvun

kaikenlaisissa isänmaallisissa tilaisuuksissa ja kouluissa

kertomassa oikeasta isänmaallisuudesta. Ehrnroothin

haastattelusta tuli itsenäisyyspäivän vastaanoton

tärkeimpiä ohjelmanumeroita. Hänen iskulauseensa

“Suomi on hyvä maa. Se on puolustamisen arvoinen. Ja

sen ainoa puolustaja on Suomen kansa,”

iskostui syvälle suomalaisiin mieliin 1990- ja 2000-luvulla.

Niin syvälle, että kun Yle järjesti Suuret Suomalaiset

-äänestyksen, Ehrnrooth sai yli 27 000 ääntä ja sijoittui

neljänneksi, jättäen taakseen muiden muassa Jean

Sibeliuksen, J.K Paasikiven ja Tarja Halosen.

Taistelu Suomen historiasta

Harva nuoremman polven suomalainen välttämättä edes

tiedostaa, että isänmaalliset puheet torjuntavoitoista,

sotaelokuvat ja sotakirjat, joita pidämme nykyään täysin

normaalina, olisivat olleet poliittisesti melko mahdottomia

esimerkiksi 70-luvulla. Turkulainen tutkija Vesa Varas on

todennut, että suomalaisten osuutta jatkosotaan sai 70-

luvulla kritisoida täysin avoimesti. Jos kysymys “kuka

oli Adolf Ehrnrooth?” olisi esitetty tuolloin, vastaus olisi

ollut muinaisjäänne, pateettinen reliikki, juoksuhautoihin

jäänyt sotahullu.

Sotahistorian buumi populaarikulttuurissa on itse

asiassa varsin uusi ilmiö, sen alku voidaan ajoittaa

vuoteen 1994. Samana vuonna ilmestyi myös suureksi

myyntimenestykseksi ja isänpäivän hitiksi kohonnut Adolf

Ehrnroothin muistelmateos Kenraalin testamentti.

Miksi jalkaväenkenraalista tuli niin tärkeä hahmo ja

hänen puheistaan niin suosittuja? Yksi selitys on,

että sotakokemuksen vähättely ja siitä vaikeneminen

synnytti sosiaalisen tilauksen isänmaallisuudelle ja

sotamuisteluiden esiinmarssille. Kun Neuvostoliitto

romahti ja maan ulkopoliittinen keskustelu koki

suunnanvaihdoksen, avautui isänmaalliselle puheelle

myös mahdollisuus. Nationalistinen liikehdintä koki

muutenkin renessanssin Euroopassa, nimenomaan

Neuvostoliitosta irrottautuneiden maiden nationalistisen

korostusten myötä. Suomen kehitystä voidaan katsoa

samaa taustaa vasten.

Niin Suomessa kuin muuallakin, ulkopoliittisten

olosuhteiden muutos 90-luvun alussa johti myös sisäisten

valtasuhteiden muuttumiseen. Markku Jokisipilä on

todennut, valtasuhteiden muuttuessa myös kansakunnan

historiakäsitykset tulevat uudelleenneuvottelun

kohteeksi.

Suomessa uuden isänmaallisuuden ja sotakokemuksen

suoranaisen romantisoinnin ydinsanoma voidaan

kiteyttää Kenraali Jaakko Valtasen puheeseen Adolf

Ehrnroothin hautajaisissa.

“Talvisota oli meille suomalaisille paitsi suurten

menetysten ja kärsimysten aikaa, myös runsaasti

omanarvotuntoa ja tulevaisuudenuskoa antanut

kokemus. Kansamme astuminen torjumaan suureksi

epäoikeudenmukaisuudeksi koettua hyökkäystä merkitsi

niiden yhteisten arvojen löytymistä, jotka tekivät tästä

maasta jokaiselle suomalaiselle elämisen, rakentamisen

ja myös puolustamisen arvoisen. Kaikki suomalaiset

- laidasta laitaan - kokivat silloin Suomen yhteiseksi

isänmaakseen. Se oli kokemus, joka antoi meille

sellaista henkistä pääomaa, jonka turvin olemme siitä

lähtien selvinneet monista yhteisistä ponnistuksista ja

vaikeuksista.”

���� ����

Sotakokemus oli suuresta inhimillisestä kärsimyksestä

huolimatta kansallisesti hyvä ja positiivinen, yhdistävä

kokemus. Nationalistisessa puheessa korostuu

usein juuri tällainen kärsimyksen kansallistaminen

ja kohottaminen. Suomalaisessa itsenäisyyspäivän

vietossa tämä näkyy erityisesti. Hyviä esimerkkejä

ovat ala-asteen kynttiläkulkueet sankarihaudoille,

Tuntemattoman Sotilaan esittäminen televisiossa

jokavuotisena ohjelmanumerona ja Mannerheim-ristin

ritarien saapuminen itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Adolf Ehrnrooth kritisoi “historian vääristelyä” ja “70-

lukulaista sukupolvea”, joka vähätteli veteraaneja ja

pyllisti isänmaallisille arvoille. Ehrnroothin noustessa

pikavauhtia uuteen asemaansa arvonpalautuksen

saaneen veteraanisukupolven symbolina ja johtajana, hän

saattoi asemoida itsensä moraalisesti totuudenpuhujaksi.

Hän oli oikeassa jo niinä vaikeina aikoina, kun totuutta

ei tunnustettu.

Y l i p ä ä t ä ä n 9 0 - l u v u n u u s p a t r i o o t t i s i s s a

historiantulkinnoissa on hyvin voimakas arvolataus, joka

heijastuu nykypäivään. Ehrnroothilaisen logiikan mukaan

jos kyseenalaistaa jatkosodan oikeutusta tai esittää

kriittisiä mielipiteitä liian nationalistisista äänensävyistä,

ei kunnioita kymmenien tuhansien rintamalla kuolleiden

uhrausta tulevien sukupolvien puolesta.

Näin sanoi jalkaväenkenraali

Mutta mitä Adolf Ehrnroothin symboloima uusi

isänmaallisuus oikeastaan on? Mitä Adolf Ehrnrooth

ajatuksineen edustaa? Seuraavassa käyn hieman

läpi Kenraalin testamentissa esitettyjä mielipiteitä.

Ehrnroothin puheessa on vahva puolustuksellinen eetos.

Puolustuksellisuuteen liittyy sisäisen ja ulkoisen uhan

dynamiikka. Ehrnroothin tekstistä on helppo löytää

esimerkiksi epäluottamusta Venäjää kohtaan. Hänestä

maa tarvitsee selvitäkseen vahvat puolustusvoimat ja

ennen kaikkea vankkumattoman maanpuolustustahdon.

Tästä seuraa se, että kaikki maanpuolustustahtoa

heikentävät tekijät ovat isänmaan uhkia. Ehrnrooth

kaipaa vanhoja hyviä aikoja selkeine sukupolvi- ja

sukupuolirooleineen.

Hänen suhtautumisensa nuoriin on kaksijakoinen. Hän

tunnustaa nuoret tulevaisuuden toivoksi, mutta pelkää

samalla nuorison omaksuvan vääränlaisia asenteita ja

unohtavan oikeat arvot. Tässä hän katsookin vanhempien

kasvatuksen olevan erityisen tärkeässä roolissa oikean

isänmaallisuuden edistämiseksi.

Tärkeintä on oppia ja sisäistää isänmaalliset arvot.

Miespuolisille tämä tarkoittaa käytännössä asepalveluksen

suorittamista. Nuoren naisen rooli on ymmärtää ja tukea

miestä tässä tärkeässä isänmaallisessa tehtävässä:

’Naisen asenne maanpuolustukseen on yhtä tärkeä. Olen

lukenut useammistakin tapauksista, joissa nuori mies on

tehnyt itsemurhan siksi, että tyttöystävä hylkäsi tämän

inttiin menon vuoksi. Pidän julmana tällaista nuorta naista

enkä arvosta hänen kaltaisiaan. Todellinen tyttöystävä

sanoo, “sehän kestää vain muutaman kuukauden, lomia

on kyllä riittävästi ja intin suorittaa jokainen kunnon mies,

sellaisen miehen minäkin haluan.’’’

Hänestä nainen ei ole sopiva käyttämään asetta muuten

kuin itsepuolustukseen, koska “hän on liian heikko”.

Toiseuttaminen tavallaan kaksinkertaistuu, kun Ehrnrooth

jatkaa, että ainoa aseistautunut naissotilas, jonka hän on

nähnyt, oli venäläinen. ”Sota ja taistelu on mielestäni

siinä määrin kovaa, ettei nainen minun käsitykseni

mukaan oikein sovellu taistelukentille. Rauhan aikana

on vaikea käsittää, mitä siellä tositilanteessa tapahtuu.

Jopa miesten on sitä vaikea ymmärtää.”

Vääränlaiset kulttuuriset vaikutteet, joille nuoret

ovat erityisen alttiita, saattavat myrkyttää puhtaan

isänmaanrakkauden ja siten katkaista sen sukupolvien

ketjun, joka siirtää isänmaanrakkauden ja sen kyllästämän

uhrimielen aina seuraavalle. Hän kauhistelee pubien ja

hampurilaisbaarien rantautumista kaikkialle Suomeen,

paheksuu nuorten innostusta rock-musiikkia kohtaan

sen sijaan että kuuntelisivat kauniita suomalaisesta

luonnosta kertovia lauluja. ”Milloin tulee se päivä, jona

on kaikkein hienointa olla suomalainen?”, hän kysyy.

��

���� ���� ��

Kirjallisuutta:

Brantberg, Robert: Ehrnrooth, Jalkaväenkenraalin ja

Mannerheimristin ritarin elämäkerta, Kustannusosakeyhtiö

Revontuli, Jyväskylä 2002

Ehrnrooth, Adolf; Lehtonen, Marja-Liisa: Kenraalin

testamentti, 2.painos, WSOY, Porvoo Helsinki Juva 1994.

Jokisipilä, Markku (toim): Sodan totuudet, Ajatus Kirjat,

Helsinki 2007.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot

ja sukupolvien dynamiikka. Suomalaisen Kirjallisuuden

Seura, Hämeenlinna 2002.

Pakkasvirta&Saukkonen(toim):Nationalismit, WSOY,

Helsinki 2005,

Kaikenlainen poliittisuus ja politikointi esitetään

nationalistisessa retoriikassa pahana, kansakuntaa

heikentävänä tekijänä, valtio ja kansakunta nähdään

organismina. Useat nationalismintutkijat ovat havainneet,

miten nationalismi pyrkii epäpolitisoimaan itsensä.

Käytännössä tämä viittaa kansakuntaan eräänlaisena

luonnollisena yhteisönä, joka vastaa sukulaisuussuhdetta.

Suomen kielessä tämä saa kiinnostavan muodon sanassa

isänmaanrakkaus. “Ihmettelen sitä, että aate voi ajaa

isänmaanrakkaudenkin edelle”, ihmettelee Adolf

Ehrnrooth kirjassaan. Kaikki aatteet ovat toki poliittisia,

mutta isänmaanrakkaus on sen ulkopuolella, se ei ole aate

laisinkaan, vaan luonnollinen yhteisöllisyyden muoto.

Sukupolvi, politiikka ja nationalismi

Adolf Ehrnrooth -ilmiö voidaan nähdä osana laajempaa

identiteetin uudelleenmäärittelyä kylmän sodan

jälkeisessä, integraatioajan Suomessa. Konteksteja on

useampia. Ehrnrooth-ilmiö voidaan nähdä eräänlaisena

sukupolvimobilisaation ilmentymänä: Ehrnrooth nousi

myyttiseksi hahmoksi sukupolvisymbolin paikalta.

Ilmiötä voidaan myös tulkita individualisaatiokehityksen

näkökulmasta eräänlaisena vastareaktiona perinteisen

yhteisöllisyyden rappeutumiselle. Lisäksi olisi aihetta

keskustella Ehrnrooth-ilmiön suhteesta perinteiseen ja

uuteen nationalismiin.

Kuten Pauli Kettunenkin on osoittanut, nationalismi elää ja

saa uusia muotoja ja kiinnekohtia muuttuvaan maailmaan.

Se on sitkeämpää tekoa kuin kenties on luultu. Kettunen

puhuu uudenlaisesta nationalismista, joka ilmenee muun

muassa kilpailukykypuheena. Kansallisvaltiota tuotetaan

talousretoriikalla, mutta samalla oikeutetaan kilpailukyky

lähtökohdaksi kansalliseen politiikkaan. On kiinnostavaa,

että vanhakantaiseen nationalismiin liitettävät ilmiöt

kuten kansalliset historiamyytit ja sankarifiguurit jäävät

elämään ja sekoittuvat Kettusen uuteen nationalismiin

yllättävilläkin tavoilla. Hiljattain Adolf Ehrnrooth on

yhdistetty suomalaisten hyvään PISA-menestykseen.

Ehrnrooth nousi sukupolvisymboliksi sellaiselle

yhteiskunnan polvelle, jonka jäsen hän ei tiukasti

tulkiten edes itse ole. Siinä missä sota oli avainkokemus

nimenomaan nuorina rintamalle joutuneille, Ehrnroothin

avainkokemukset sijoittuvat ennemmin, aatelismiehen

maailmankuvaan, 20-luvun kadettiaikoihin ja 30-

lukulaiseen isänmaallisuuteen.

Hänen taustansa vuoksi Kenraalin testamentissa

esiintyvät näkemykset edustavat monissa kysymyksissä

niin äärimmäisiä kantoja, että olisi ylitulkitsemista ajatella

koko sukupolven —puhumattakaan kansakunnasta—

jakavan yhtä voimakkaan patrioottiset arvot kuin hän.

Maailmankuvallisen perusvireen voi kuitenkin mielestäni

aistia. Oleellista on sodan kokeneen sukupolven tarve

siirtää itsenäisyyden kunnioittaminen korkeana arvona

nuorelle polvelle. Tähän kuuluu Suomen historian

ymmärtäminen, suomalaisuuden kunnioittaminen myös

kulttuuri-identiteettinä ja halu puolustaa isänmaata.

���� ����

Turkemenistan, 8.2.2009

Turkmenistanissa järjestetään helmikuun alussa

parlamenttivaalien kolmas kierros, jonka jälkeen

vaalien lopullinen tulos on selvillä. Suurin osa 135-

henkisestä parlamentista valittiin jo joulukuussa. Vaalit

ovat historialliset, sillä ensimmäistä kertaa itsenäisen

Turkmenistanin historiassa listoilla on ehdokkaita

useista puolueista. Vaalit ovat silti vapaat vain teoriassa,

sillä 90 prosenttia ehdokkaista kuuluu hallitsevaan

Turkmenistanin demokraattiseen puolueeseen. Myös

enemmistövaalitapa hankaloittaa oppositiopuolueiden

toimintaa, sillä kustakin vaalipiiristä valitaan vain yksi

ehdokas.

Turkmenistan julkaisi listan 123:sta jo valitusta

ehdokkaasta. Listasta ei käy ilmi ehdokkaiden

puoluekanta, mutta pidetään selvänä, että kaikki

kuuluvat Turkmenistanin Demokraattiseen puolueeseen.

Useat länsimaiset ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöt

ovatkin kritisoineet joulukuun vaalien vapautta. Virallinen

äänestysprosentti oli huikea 93.87, mutta todellisen luvun

arvellaan olevan lähempänä kolmeakymmentä.

Intia, huhti-toukokuussa

Maailman suurin demokraattinen valtio valitsee uuden

parlamentin loppukeväällä pidettävissä vaaleissa.

Ääntenlaskijoille riittää tekemistä, sillä maasta löytyy

äänioikeutettuja hulppeat 650 miljoonaa. Vaaleissa on

vastakkain kolme suurta vaaliliittoa. Kongressipuolueen

johtama United Progressive Alliance (UPA) on ollut

hallitusvastuussa viimeiset neljä vuotta. Johtava

oppositioryhmittymä, hindunationalistisen Bharatiya

Janata –puolueen ympärille muodostunut National

Democratic Alliance (NDA), pyrkii haastamaan

Kongressipuolueen. Oman mausteensa soppaan tuovat

useat paikalliset ja kommunistiset puolueet, joiden

kannatus on ollut kasvussa.

Intian poliittinen kenttä on hyvin hajanainen: perinteisen

oikeisto-vasemmisto-jaon lisäksi puoluekenttää jakavat

niin uskonnolliset, alueelliset kuin kastilaitokseenkin

perustuvat tekijät. Itse vaalitulosta merkittävämpi

kysymys saattaakin olla tulevan hallituksen kestävyys.

Hidastuvan talouskasvun ja terrorismin kanssa painiva

Intia tarvitsee vahvan hallituksen, joka ei hajoa koalition

sisäisiin riitoihin.

Vallanpitäjät vaihtoon

Antti J. Lehtinen

Yhdysvallat siirtyi Obaman aikaan, mutta valta vaihtuu myös muualla. Vuonna 2009 äänestetään ahkerasti eri

puolilla maailmaa. Poleemin toimitus esitelee alkaneen vuoden kiinnostavimpia vaalitaistoja.

���� ����

Europarlamenttivaalit, 4-7.6.2009

Syyskuun alussa 27 EU-maan asukkaat valitsevat Euroopan

parlamenttiin 736 edustajaa. Historian suurimmissa

ylikansallisissa vaaleissa valitut europarlamentaarikot

edustavat viittäsataatuhatta unionikansalaista. Oman

mausteensa vaalitaisteluun tuo yhä vallitseva epäselvyys

parlamentin roolista Unionissa: toimielinten valtasuhteita

muuttavan Lissabonin sopimuksen ratifiointikierros on

yhä kesken.

Suomessa kampanjointi on vielä toistaiseksi ollut

vaisua. Valittavien edustajien määrä vähenee yhdellä

kolmeentoista. Brysselin koneessa on tilaa uusille

kasvoille, sillä peräti kahdeksan nykyisistä mepeistä

ei asetu ehdolle. Puolueilla onkin ollut vaikeuksia

saada kovia nimiä listoilleen. Etukäteen kiinnostavia

nimiä ehdokaslistoilla ovat ainakin Risto L.J. Penttilä

(kokoomus), Jani Sievinen (SDP) ja Atik Ismail (Vas.). Timo

Soini sai tammikuussa aikaan helpotuksen huokauksia

ilmoittaessaan, ettei asetu ehdolle. Lisäjännitystä

yhteiskuntahistorioitsijoille tuo tutkijatohtori Pilvi Torstin

ehdokkuus SDP:n listoilla.

Japani, viimeistään 10.9.2009

Japanin parlamenttivaaleissa on jaossa kaikki

kaksikamarisen parlamentin alahuoneen 480 paikkaa.

Vaalien ajankohta on yhä auki, mutta perustuslain mukaan

ne on pidettävä viimeistään syyskuun kymmenentenä

päivänä. Vaalit saattavat merkitä käännekohtaa maan

historiassa, sillä maata toisen maailmansodan jälkeen

lähes yhtäjaksoisesti hallinnutta Liberaalidemokraattista

puoluetta (LDP) uhkaa vaalitappio. Heikko talouskehitys,

korruptioskandaalit ja eripuraisuus parlamentissa ovat

nakertaneet puolueen kannatusta, ja kolme viimeistä

pääministeriä ovat hallinneet alle vuoden kukin.

Vuoden 2007 vaaleissa Japanin Demokraattinen puolue

(DPJ) saavutti ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan

jälkeen enemmistön parlamentin ylähuoneessa. Puolue

saa suurimman osan kannatuksestaan liberaalilta

keskiluokalta ja kannattaa hallinnon rationalisoimista sekä

liberaalimpaa ja joustavampaa Japania. Kulinaristina ja

manga-fanina tunnettu liberaalidemokraattipääministeri

Taro Aso saa todella taistella valta-asemansa puolesta

tulevissa vaaleissa. Hallitakseen parlamenttia

Liberaalidemokraattinen puolue tarvitsisi kaksi

kolmasosaa alahuoneen paikoista, mikä nykytilanteessa

näyttää epätodennäköiseltä.

Saksa, 27.9.2009

Saksassa vaaleihin lähdetään erittäin kiinnostavista

asetelmista, sillä vastakkain ovat tämänhetkiset

hallituskumppanit. Vuodesta 2005 valtaa on pitänyt

sosiaalidemokraattien (SPD) ja kristillisdemokraattien

(CDU/CSU) suuri koalitio. Nyt kumpikin puolue haluaa

muodostaa hallituksen ilman toista suurta.

Suur ten puolueiden vaalimenestyksen ohella

keskeiseksi saattaa nousta ”apupuolueiden” menestys.

Kristillisdemokraattien johtaja, liittokansleri Merkel,

asettaa toivonsa omiensa menestyksen lisäksi

keskustaoikeistolaisen Vapaan Demokraattisen puolueen

(FDP) varaan. Sosiaalidemokraatit halajavat hallitukseen

yhdessä vihreiden kanssa, mutta yhteistyö puolueesta

erkaantuneen Vasemmiston (die Linke) kanssa ei toimi

.

Tuloksena saattaakin olla mitä mielenkiintoisimpia

yhdistelmiä, mikäli kumpikaan suurista puolueista

ei onnistu toivomansa koalition muodostamisessa.

Lehdistössä on nostettu esille ns. liikennevalohallitus,

jossa mukana olisivat SPD, FDP ja vihreät. Toinen

mahdollisuus voisi olla ”Jamaika-koalitio”, jossa

CDU ottaisi kanssaan hallitukseen FDP:n ja vihreät.

Heinäkuussa olemme viisaampia tässäkin asiassa.

Vallanpitäjät vaihtoon

���0 ���0 �0�0�0

Sinulla on idoli. Hän mielessäsi teet pienet ja suuret päätökset, ostokset, uuden vuoden

lupaukset, facebook-ryhmiin liittymiset ja liittymättä jättämiset. Saatat katsella idoliasi

etäältä tuntematta kaikkia hänen ominaisuuksiaan tai mielenliikkeitään, tai saatat tuntea

idolisi läpikotaisin. Idolisi saattaa olla hybridi useista todellisista henkilöistä tai kokonaan

kuvitteellinen. Idolisi ottaa vaikutteita ympäristöstään ja muuttuu jatkuvasti. Et ehkä ole

edes tiedostanut ajattelevasi häntä, mutta teet niin koko ajan − pyrit muuttumaan hänen

kaltaisekseen. Kun sinä onnistut, teistä tulee hetkeksi yhtä, mutta sitten hän taas karkaa.

Hän on kuva itsestäsi sellaisena kuin haluaisit olla, ideaaliversio sinusta.

Tämä jatkuva itsensä kehittämisen prosessi on tuotekehittelyä: olemassaolevaan runkoon voit

liimailla erilaisia ominaisuuksia, ja sitten karsia niitä, jos jokin ei sopinutkaan kokonaisuuteen.

Saatat olla uskotellut itsellesi, että vain muovi-ihmiset tekevät niin. Kuitenkin myös sinä

rakennat itsestäsi tuotetta, jonka toivot jonkun poimivan ostoskoriinsa. Tuotekehittely on

välttämätöntä, koska vähintään sinä itse joudut ostamaan koko paketin. Itsestäsi et pääse

eroon.

Joskus tuote ylikuumenee tai joutuu rankkasateeseen tai jopa meteoriitikuuron piiskaamaksi.

Sen kapasiteetti joutuu äärirajoilleen tai iskut heikentävät sen toimintakykyä. Silloin tahtia

on hidastettava tai tuote on vietävä suojaan, ja uhan mentyä ohi se on korjattava. Iskut

ovat kuitenkin tuotteelle hyväksi, koska ne paljastavat sen heikkoja kohtia, jotka voit

uudelleenrakentamisessa ottaa huomioon. Silloin on hyvä myös kuunnella jonkun muun

kokemuksia tuotekehittelystä.

Nykyään kannustetaan tuotteiden vapaaseen liikkumiseen. Mahdollisuudet hankkia ulkomaisia

lisäosia ovat hyvät, mutta myös kotimaisuus on arvossaan. Kehityksen säätely ei ole enää

keskusjohtoista, vaan vastuu on siirretty yksilölle. Yksilöllisyys antaa tuotekehitykselle laajat

vapaudet, mutta samalla vierittää vastuun yksin prosessinhaltijan niskoille. Näin ei tulisi

olla, koska tuotekehitys on paljolti itsestäänohjautuvaa, ulkoisten impulssien muokkaamaa.

Niinpä saattaa käydä, että tuote kehittyy ei-toivottuun suuntaan, ja prosessi tuntuu olevan

hallitsemattomissa. Silloin sinun on otettava prosessinhallinta omiin käsiisi. Anna potkut

tiimissäsi oleville vääränlaisille tuotekehittelijöille tai etsi uusia, jos niille on tarvetta.

Jokaisella tuotteella on rajallinen elinkaari ja se päätyy joskus kaatopaikalle. Menneenä

kerskakulutuksen aikana tuotteita on tuhlattu, ja pidetty jopa kertakäyttötavarana. Sittemmin

on onneksi huomattu, että vastuullinen kuluttaminen on ainoa kestävä ratkaisu ja tuotteesta

on pidettävä huolta. Sinä olet kuitenkin kestävä tuote, jonka kehittämismahdollisuudet ovat

lähes rajattomat, joten tuotetta ei kannata laittaa laatikkoon pölyttymään, vaan se pitää

ottaa aktiiviseen käyttöön. Tuote on monikäyttöinen, joten älä käytä sitä muiden sanelemaan

tarkoitukseen, vaan mieti mitä sinä siltä haluat ja kokeile ennakkoluulottomasti. Juokse

idolisi kiinni, keskustele sen kanssa ja seuraa sitä minne se sinut viekin. Hän on olemassa

vain pääsi sisällä, ja vain sinä voit tehdä hänestä totta.

Palopuhe

Ulla Tarkka

���0 ���0

Proffan lukuvinkki

Minulla on pitkäaikainen insinööri-tuttava, joka on

historian himolukija. Sellaisiakin insinöörejä onneksi on.

Hänellä on kuitenkin hieman ärsyttävä tapa briljeerata

sillä, että hän ehtii aina lukea historian uutuuskirjat

ennen minua. Mutta tietty ammatista johtuva etu minulla

kuitenkin on, saan nimittäin ohjaajana, esitarkastajana ja

vastaväittäjänä työkseni lukea sellaisia historiateoksia,

jotka eivät ole vielä edes ilmestyneet. Ja sekös insinööri-

tuttavaani harmittaa.

Vielä ilmestymättömät teokset valloittavat proffan ilta-

, viikonloppu- ja lomalukemistostakin leijonanosan.

Jos proffa haluaa päästä lukemaan alansa uutta

tutkimuskirjallisuutta ja sitten vähän itsekin tutkia,

hänen on paettava yliopistolta virkavapauteen. Tällaista

henkisen uudestisyntymisen riemua sain nauttia

vieraillessani kolme lukukautta Berliinin Humboldt-

yliopistossa vuosina 2007–08.

Vapaaseen intellektuaaliseen löysäilyyn ja kaiken

käsiin sattuvan kiinnostavan kirjallisuuden lukemiseen

ei silti ollut varaa. Kun päätin tehdä seuraavan

tutkimukseni jatkosodan muistamisen politiikasta, aloin

järjestelmällisesti lukea alan uusinta saksalaista teoria- ja

metodikirjallisuutta. Sen ohella minun oli vielä paikattava

takavuosina syntyneitä lukuaukkoja, joten repussani oli

aika patteri suomalaisia jatkosodan tutkimuksia.

Uutta kirjallisuutta ilmestyi Suomessa koko ajan lisää, ja

niinpä päätin ilahduttaa – niin ainakin toivon – opiskelijoita

pitämällä kevätlukukaudella 2009 luentosarjan jatkosodan

historiapolitiikasta. Uudesta jatkosotakirjallisuudesta

haluan nostaa lukuvinkeikseni Poleemin lukijoille Oula

Silvennoisen ”Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan

turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944”(Otava) ja Antti

Kujalan ”Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat

ampumiset jatkosodassa” (WSOY). Kumpikin ilmestyi

viime syksynä.

Silvennoinen ja Kujala haastavat viime sotien

muistamisen myyteistä sitkeimmän: suomalaiset

taistelivat puhtaammin asein kuin muut. Tähän asti

myös historiantutkimus on esittänyt, että suomalaisten

yhteistyössä saksalaisten kanssa ei käytetty lainkaan

sellaisia tuhoamis- ja rotusodan menetelmiä kuin Saksan

muilla rintamilla. Odotusarvo ja suorastaan toive on ollut,

ettei mitään tuollaista löytyisi. Silvennoinen ei ole tähän

uskonut vaan esittänyt rohkean vastahypoteesin. Ja

sitkeä uurastus arkistoissa palkittiin: Suomen Lapistakin

löytyi SS:n Einsatzkommando Finnland, jota Valpon

virkamiehet avustivat seulomalla venäläisten sotavankien

joukosta politrukkeja ja juutalaisia ammuttaviksi.

Suomalaisten käsiin joutuneiden sotavankien

kuolleisuus oli tunnetusti järkyttävän korkea, kolmannes

kaikkiaan noin 67 000 vangista. Antti Kujala osoittaa,

että suomalaiset myös kohtelivat sotavankejaan

julmasti ja tappoivat noin 1 500 vankia. Vertahyytävän

kertomuksensa lopuksi Kujala toteaa, että emme toki

olleet sen pahempia kuin muutkaan. Mutta miksi

olisimme olleet parempiakaan?

Tällä palstalla oppiaineemme opettajat suosittelevat lukijoille hyvää kirjallisuutta.

Seppo Hentilä

�0

����