POLEEMI4 / 10

Kuva: Mikko Virta

Poleemi4/2010

35. vuosikerta

Vastaava päätoimittajaElina Manninen

PäätoimittajatIlari Leskelä

Toivo MartikainenEveliina Anteroinen

Joonas Ranta

Art DirectorMikko Virta

SarjakuvaHanna Marjoranta

Kannen kuvaMikko Virta

Takasisäkannen kuvaMikko Virta

Takasisäkannen puvustusPekka Itälä

PainoPicaset Oy

Painos200

ISSN1235-4412

Sähköpostipoleemi-2010@helsinki.fi

JulkaisijaPoliittisen historian

opiskelijat Polho ry

Pääkirjoitus Elina ManninenOpinnoista Mikko VirtaAlumneista Tuomo LappalainenVaihtopalsta Jannika RantaGradupalsta Maria TomminenKun jalkapallo puettiin mustaan Joonas RantaErämaan lain vallitessa Toivo MartikainenGeopolitiikka kannattaa pitää mielessä Elina Manninen"Huipulle ja yhteiskuntaan!" Anni MäkeläinenZagrebin kartoitus Eetu JokelaHistoriantutkimus ja nykypäivä Mikko VirtaPäivä punakaartissa Ilmar MetsaloSexo, drogas y rock'n roll Eveliina AnteroinenOikeistolainen - Tuure Junnilan elämäkerta Veikko JarmalaAkateeminen perseily Antti VainionpääTohtorin Lukuvinkki Ilona KemppainenSanoja kauempaa Poleemi 1975Puheenjohtajalta Elina MiettinenPolhon toimijat 2011 Poleemin toimitusAikamatkalla puolueiden kanssa osa 2 Hanna Marjoranta

4

5

5

6

7

8

10

12

17

20

22

26

31

34

36

38

39

40

41

42

Sisällys

”Tiedonjano ei laannu, mutta äärettömyyden aavistus tyydyttää joskus.” - Elina Manninen

Lisää tilaisuuksia keskus-tella! Luennoilla ei ole aikaa, kokouksissa paahdetaan esi-tyslista läpi ja kielikursseilla

sanoja ei löydy. Useissa seuraamis-sani paneeleissa on istunut eri alo-jen auktoriteetteja, ja olen nauttinut kuuntelemisesta. Uskon silti, että myös vain opiskelijoita kannattaa koota vaihtamaan ajatuksia. Kysymi-nen gurulta on arvokasta, mutta itse vastatessa oppii yhtä lailla.

Kevyestä ja turvallisesta jutuste-lusta ei toki ole pulaa. Mutta ajoittain aiheisiin syvemmälle uppoutuminen tekee hyvää. Sillä ei ole väliä, järjes-tääkö joku keskustelutilanteen vai syntyykö se spontaanisti. Suosittelen esimerkiksi törmäämistä eksoottisiin luonnontieteilijöihin. Kerran ihailin yhden matematiikan opiskelijan elä-mänkatsomusta, kun tämä lohkaisi ratkaisevansa arjessakin kaikki on-gelmat. Mikä asenne!

Jo itsevarmuutta odotellessa tar-vitaan vuoropuhelua. Mitä siitä, jos joku ulkopuolinen pitää keskustelua naurettavana. Haastelu kuvaa sanan-vaihtoa hyvin – siinä haastetaan tois-ta ja itseä. Posket saavat punastua ja lihat täristä. Inhimillinen ymmärrys kasvaa kiivaimmissakin väittelyissä, joissa kohdataan vastapuoli fyysises-ti. Myös politiikka on keskustelua ja erilaisia ajatusten ruumiillistumia. Yksittäisinä ääneen puhuvat eivät joudu täysin alistetuiksi massan ta-solle edes Kiinassa.

Suuri osa väistämättömästä vuoro-vaikutuksesta tapahtuu joko anonyy-misti tai välimatkan päästä. Muun maailman kanssa on kuitenkin roh-kaistuttava tekemisiin, koska yksin ideoiden tasolla ei voi tuntea elä-mään kuuluvaa kipua eikä nautintoa. Filosofi Juha Varto on analysoinut Hollywood-näyttelijä Mae Westin pohdintoja lihan viisaudesta, joka tulee pääosin ilmi suhteessa toiseen. Westin mielestä ajattelemisen sijaan kannattaa keskittyä kokemaan se, että elää konkreettisesti toisten kans-sa yhdessä.

Immanuel Kantin mukaan vain uloimmilla planeetoilla voi elää ke-vyitä olentoja, joissa hengen voitto aineesta on täydellinen. Olipa Kantin lennokkuus hörhöilyä tai ei, oma ih-missukumme vaikuttaa joka tapauk-sessa kompromissilta. Siispä pieniko-koisinkaan älyniekka Maan pinnalla ei ole pelkkää henkeä vaan myös li-haa. Yksilö toimii omassa mitassaan mutta saa ajatella suuria ja kerätä joukkoja. Dialogi yllättää ja pitää täs-sä elämässä kiinni.

Poleemi koettaa omalta osaltaan houkutella lukijoita ja tekijöitä ajat-telemaan itse ja jakamaan mietteitä. Toivottavasti polemiikki jatkuu leh-den ulkopuolella. Uuden tieltä väis-tyvä toimitus kiittää. Hyvää joulua ja tulevaa vuotta kaikille!

Pääkirjoitus

Elina Manninen

4 POLEEMI

oPinnoista alumneista

Ensimmäisessä Poleemissa vuonna 1975 silloinen assistentti Seppo Hen-tilä kirjoittaa yhdeksän sivun verran analyysiä yliopistojen tutkinnonuu-

distuksesta ja sen vaikutuksista yhteiskunta-tieteellisiin opintoihin. Monet asiat ovat 35 vuodessa muuttuneet. Nykyään Hentilä kir-joittaa pohjoismaiden suurimmassa sanoma-lehdessä kesämökin kunnostamisesta ja uu-desta klapikoneestaan. Poleemissa sen sijaan jauhetaan edelleen tutkinnonuudistuksesta – ei kuitenkaan siitä samasta kuin 70-luvulla.

Tutkinnonuudistus – oikeammin tutkin-tovaatimusten uudistus – tarkoittaa tällä ker-taa sitä, että meillä poliittisessa historiassa on mahdollista muuttaa yksittäisten kurssien si-sältöjä – kuten tenttikirjoja – ja jopa yhdistellä eri kurssien sisältöjä uudenlaisiksi kokonai-suuksiksi.

Kuitenkin tärkeämpää kuin yksittäinen kolmen vuoden välein toistuva tutkintovaa-timusten uudistuskierros on ymmärrys siitä, että me opiskelijat voimme oikeasti vaikuttaa omiin opintoihimme melkoisen paljon. Tar-vitaan vain kommunikaatiota ja perusteltuja kehitysideoita.

Suurin ongelma opintojen kysynnän ja tar-jonnan yhteensovittamisessa on jatkuvuuden puute. Aktiiviset opiskelijasukupolvet vaihtu-vat noin kolmen vuoden välein ja oppiaineen henkilökunta monesti tätäkin useammin.

Ongelmaan ratkaisemiseen tarvitaan mei-tä kaikkia: Fuksit, kerätkää hiljaista tietoa van-hemmilta opiskelijapolvilta ja vaalikaa sitä. Vanhemmat opiskelijat, älkää karatko pois, ette te ole liian vanhoja, teidän kokemustanne ja viisauttanne tarvitaan vielä. Ja henkilökun-ta, se jatkuvuus on lopulta teidän vastuullan-ne, koska vain meitä opiskelijoita valtiovalta piiskaa keskittymään tutkinnonuudistuksien sijaan tutkinnonsuorittamisiin.

Kirjoittaja on Polhon opintovastaava.

Marraskuun pari viimeistä viik-koa sukkuloin tiiviisti Otanie-men, Arabianrannan ja Etu-Töölön väliä. Työn alla oli juttu

Aalto-yliopiston ensimmäisestä vuodesta. Mi-nusta tuli pari vuotta sitten puolivahingossa Suomen Kuvalehden Aalto-reportteri, kun ek-syin mukaan seuraamaan "huippuyliopistoa" valmistellutta Englannin-matkaa.

Aaltoa ympäröivässä innostuksessa on koko ajan ollut jotain liikuttavaa, ikään kuin tekniikan, kaupan ja taiteen liitto olisi jotakin aivan ainutlaatuisen poikkitieteellistä.

En malttanut olla sanomatta, että Helsin-gin yliopistossa sama temppu tehtiin jo yli 60 vuotta sitten. Mitä muutakaan poliittisen historian tuominen vasta perustettuun val-tiotieteelliseen tiedekuntaan oli kuin aikansa monitieteisyyttä?

Historian metodien ja lähestymistavan naittaminen klassisten yhteiskuntatieteiden kanssa oli lähes yhtä radikaali ratkaisu kuin teekkarien ja muotoilijoiden istuttaminen samoihin projekteihin on nyt. L.A. Puntila, vanha jäärä, oli komeasti edellä aikaansa.

Aalto-yliopistossa uskotaan, että sieltä val-mistuvilla moniosaajilla on työmarkkinoilla erityisen kova kysyntä. Poliittinen historia oli tässäkin suhteessa tiennäyttäjä. Se antoi hyvän pohjan moniin ammatteihin jo paljon ennen kuin työelämästä tuli pätkätöiden ja alanvaih-tojen sekamelskaa.

Ehkä olemme hokeneet liikaakin toisil-lemme, että meistä tulee tylsän yksitoikkoi-sesti tutkijoita, toimittajia tai diplomaatteja. Omia opiskelukavereitani löytyy nykyisin myös konsulttifirmoista, rahoitusalalta ja jopa urheilujärjestöistä. Eikä kukaan sano, että poliittinen historia oli huono pääainevalinta.

Kirjoittaja on Suomen kuvalehden toimittaja.

Mikko Virta Tuomo Lappalainen

5POLEEMI

VaihtoPalsta

Miltä tuntuu opiskella suurkaupungissa?Shanghai on valtava kaupunki, viral-listen lukujen mukaan asukkaita on jo yli 19 miljoonaa, eikä loppua muutto-virralle näy.  Vaikka ero mittakaavassa onkin suuri, itse opiskelijaelämä ei kuitenkaan suuresti poikkea suoma-laisesta. Fudanin yliopisto sijaitsee hie-man kauempana keskustasta, joten alue on huomattavasti rauhallisempaa ja kampuselämän ympärille keskit-tynyttä. Suurkaupungissa asumisesta muistuttaa lähinnä kaoottinen liikenne, sillä Shanghain ihmisvilinässä liiken-nesäännöt ovat vain suuntaa-antavia.

Millaista kiinan kielen opetusta saat?Kieliopiskelijat jaettiin heti alussa ta-sotestin mukaisesti eri luokkiin. Opiskelu jakaantuu puhetaito-, lukemis-, kirjoit-tamis- sekä kuuntelutunteihin, joista kaikilla on omat opettajansa ja oppikir-jansa. Koska etenemistahti tunneilla on tiukka, kouluopetuksen lisäksi päivään kannattaa yrittää mahduttaa myös itseopiskelua omatunnon mukaan.

Miksi päätit lähteä juuri Shanghaihin?Olen opiskellut Helsingissä kiinaa muu-taman kurssin verran, ja halusin lähteä vaihtoon kielitaitoani parantamaan. Shanghai on Kiinan kaupungeista kan-sainvälisin ja siksi helppo kohde ensi-kertalaiselle. Lisäksi minulta löytyy

omasta takaa matkaopas, jolla on aiem-paa kokemusta Shanghaissa asumises-ta ja opiskelusta.

Mitä erityistä kuuluu Shanghain arkeesi?Täällä ulkona syöminen on joka-päiväistä myös opiskelijoille.  Ravinto-loiden hinnat ovat sen verran alhaiset, ettei itse kokkaaminen tule juurikaan halvemmaksi. 

Mikä kiinalaisessa kulttuurissa kiehtoo eniten?Kiinalaisessa kulttuurissa kiehtoo sen omaleimaisuus sekä pitkälle ulot-tuva historia. Kiinan kieli merkkeineen on olennainen osa maan kulttuuri-perintöä, ja sen ymmärtäminen avaa uusia näkökulmia myös nyky-Kiinan tulkitsemiseen.

Mitä vaihtoaika on tähän mennessä opettanut sinulle?Itsenäisyyttä ja turhasta  stressaami-sesta luopumista. Vaihtovuosi pitää sisällään paljon hoidettavia asioita, joiden järjestämistä tukeva kielimuuri ei ainakaan helpota. Vastoinkäymisistä ja hankalista tilanteista selviää, kunhan on matkassa oikealla asenteella. Kiinalaiset ovat hyvin rentoa kansaa, jota pienet tai vähän suuremmatkaan kielioppivirheet eivät hetkauta. Viime kädessä kommu-nikaatio hoituu vaikka elekielellä!

Poleemin haastattelema Jannika Ranta aloitti poliittisen historian opinnot vuonna 2008. Lukuvuoden 2010–2011 hän on vaihdossa Shanghaissa Fudanin yliopistossa opiskelemassa kiinan kieltä.

Jannika Ranta

Jannikaa haastatteli Elina Manninen.

6 POLEEMI

GraduPalsta

Maria Tomminen aloitti poliittisen historian opinnot vuonna 2006. Poleemi haastatteli graduntekijää.

Mikä on gradusi aihe?Teen graduani vapaaehtoisen eläke- säästämisen verokohtelusta. Tutkin sitä, miten vapaaehtoisella eläke-säästämisellä on pyritty täydentämään hyvinvointivaltion uudelleen muotou-tumisen tuomaa aukkoa työeläkkeissä lamanjälkeisessä Suomessa. Erityi-senä mielenkiinnon kohteenani on se, miten ja millä perustein poliittisessa keskustelussa suomalaisia on ohjattu säästämään omia eläkkeitään.

Miten päädyit kyseiseen aiheeseen?Historiallisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävä aihe on myös ajankohtai-nen. Jo ikäiseni alkavat olla huolissaan tulevien eläkkeidensä riittävyydestä. Samaan aikaan kun pankit ja vakuutus-yhtiöt markkinoivat eläkevakuutuksia välillä aggressiivisestikin, on poliit-tinen keskustelu tiivistynyt. Aloin kan-didaatin tutkielmassani tutkia aiheen poliittisia taustoja ja vapaaehtoisen elä-kesäästämisen osuutta vuoden 2005 työeläkelain kokonaisuudistuksessa.

Kandin jatkaminen graduksi: uhka vai mahdollisuus?Kandin jatkaminen kannattaa, jos aiheeseen liittyy intohimoa ja kokee pystyvänsä vielä täyttämään selvän tutkimusaukon. Aikaisempi tutkimus aiheestani on tehty lähinnä oikeus- ja taloustieteellisestä näkökulmasta, ja yhteiskunnallinen lähestymistapa his-toriallisesta puhumattakaan puuttuu

lähes täysin. ”Puolet gradusta jo valmiik-si tehty” -ajatusta vierastan – gradussa täytyy olla valmis syventämään omaa näkökulmaa ja löytämään uusia lähesty-mistapoja.

Oletko kohdannut vaikeuksia työssäsi?Suurimmat vaikeudet ovat liittyneet ajankäyttöön. Kandin kirjoittamisen jälkeen vietin aikaa ulkomailla vaih-dossa ja työharjoittelussa, joten pro-sessi on keskeytynyt useaan otteeseen. Tällä hetkellä olen myös kokopäiväi sesti finanssialalla töissä, ja gradua kirjoi-tan ilta- ja viikonlopputyönä. Minulle tämä on tehokkain tapa työskennellä. Työnantajani on tukenut gradunteossa antamalla tarvittaessa vapaata.

Ajatustyötä gradun suhteen olen tehnyt kandista alkaen, joten tämä lopun kirjoittamisvaihe tuntuu ole-van ohjaajani Seppo Hentilän sanoin ”pelkkää laskettelua”. Gradun teko on ylivoimaisesti opiskeluajan antoisinta tekemistä, kun valitsee aidosti kiin-nostavan aiheen.

Mitä gradun jälkeen?Toivon jättäväni gradun keväällä 2011 ja ehtiväni näin promootioon. Valmis-tumisen jälkeen olen sopinut jatkavani nykyisessä työssäni, jossa viihdyn erin-omaisesti. Opiskelut tuskin ovat kuiten-kaan tässä. Toivon tekeväni toisen mais-terin tutkinnon ulkomailla muutaman vuoden kuluessa.

MaRia toMMinen

Mariaa haastatteli Ilari Leskelä.

7POLEEMI

Kun jalKapallo puettiin

Viime aikoina italialaisen median yhtenä kuumimpana puheen-aiheena on ollut eräiden paikallisten jalkapallojouk kueiden kannattajien avoimen rasistinen käytös. Ääriliikkeiden ja italia-laisen jalkapallon yhteispelin juuret juontavat fasismin kultai-selle vuosikymmenelle, 1930-luvun Italiaan.

alkapallo on Italiassa tunnetusti tärkeysjärjestyksessä katolista kirkkoa seuraava instituutio. Termi, johon Bolognassa vaih-tovuotta viettäessäni jalkapal-

loharrastajien – varsinkin yhteiskun-nallisesti aktiivisempien sellaisten – kanssa keskustellessa tulee usein törmättyä, on calcio malato, ”sairas jalkapallo”.

Loka-marraskuussa lehdistössä käsiteltiin erityisesti jalkapalloilija Samuel Eto’on kohdistuneita vastus-tajan kannattajien joukosta kuulunei-ta rasistisia huutoja. Tämä ei ollut ka-merunilaistähdelle tai muille sarjassa pelaaville ei-valkoisille uutta.

Avoimen rasistinen toiminta on toki myös italialaisessa jalkapallossa pienen, mutta sitäkin äänekkääm-män, väestönosan monopoli. Silti ilmiö vaikuttaa suurimmista man-nereurooppalaisista sarjoista olevan eniten juuri saapasmaan liigojen vit-saus.

Poliittisen ääriaineksen liikeh-dintä ei myöskään rajoitu pelkästään

kannattajien, joista tunnetummak-si itsensä ovat tehneet kiihkeimmät ultra-fanijoukot, toimintaan. Vuon-na 2008 urheilullisesti ihailtavan uran päättänyt italialaispalloilija Pa-olo Di Canio tuli tunnetuksi ylpeän avoimena fasistina sekä diktaattori Benito Mussolinin ihailijana. Vihat Di Canio sai niskaansa aina kansain-välistä jalkapalloliitto Fifaa myöten tervehdittyään silloisen joukkueensa roomalaisen Lazion kannattajia hie-man ikävämpiä assosiaatioita kan-tavalla niin sanotulla roomalaisella tervehdyksellä.

Vaikkeivät satunnaiset, erityi-sesti afrikkalaispelaajien kohtaamat vihaviestit suoraan Italian fasistis-poliittiseen historiaan liittyisikään – ilmiö on tuttu lukuisista eri jalka-pallokulttuureista –, tulee italialaisen jalkapallon yhteiskuntahistorialli-sista ulottuvuuksista kiinnostuneen tiedostaa Serie A:n (kirjaimellisesti) musta tarina. Tarina, joka alkaa kau-delta 1929–30.

PALLO MUSSOLINILLE

Jalkapallon suosio lähti Italiassa rä-jähdysmäiseen kasvuun ensimmäi-sen maailmansodan jälkeen, jolloin Mussolinin johtamat fasistit löysivät laajaa kansansuosiota nauttivan lajin käyttökelpoisuuden propagandas-saan. Vuonna 1926, neljä vuotta fasis-tien niin kutsutun Rooman marssin jälkeen, virallinen jalkapallotoiminta siirrettiin kokonaisuudessaan Mus-solinin hallintaan. Seuraavat vuodet todistivat uusien valtavien stadionien rakentamisprojekteja sekä kansallisia terveys- ja kunto-ohjelmia samal-

mustaanTeksti Joonas Ranta

J

8 POLEEMI

la kun maan parlamentti lopetettiin sekä muiden puolueiden ja ammatti-liittojen toiminta kiellettiin.

Ensimmäinen kansallinen Serie A -ottelu pelattiin kaudella 1929–30. Yksi maailman kovatasoisimmista jalkapallosarjoista oli syntynyt, ja pian italialaiset nousivat haastamaan muiden ohessa lajia tähän asti domi-noineet britit.

Italia sai järjestettäväkseen his-torian järjestyksessään toiset jal-kapallon maailmanmestaruuskisat vuonna 1934. Coppa del Mondo oli kaksi vuotta myöhemmin järjestettä-vien Berliinin ”natsiolympialaisten” tapaan isäntämaan johdon fasistis-kansallismielinen voimannäyte. Hitler sai siis vaikutteita eteläiseltä idoliltaan myös valtavan propagan-daspektaakkelinsa suhteen.

Italian voittaman MM-turnauk-sen lopputuloksia on myöhemmin kritisoitu järjestettyinä. Il Duce va-litsi avainottelujen tuomarit hen-kilökohtaisesti. Korruptio kentällä sai tragikoomisia piirteitä Italian ja Itävallan välillä pelatun semifinaalin tuominneen erotuomarin puskettua pelivälineen taidokkaasti suoraan ita-

lialaispelaajalle. Sama oikeudenjakaja oli tavannut Mussolinin henkilökoh-taisesti ennen ottelun alkua. ”Sairas jalkapallo” mainitaan usein myös Serie A:ta muutamaan otteeseen vai-vanneista korruptioskandaaleista pu-huttaessa.

Urheilulaji oli viimeistään toisen maailmansodan kynnyksellä saanut yllensä mustan paidan. Muun mu-assa maan tämän päivän luetuin ur-heilulehti La Gazetto dello Sport oli sekin fasistista ideologiaa ja valtaapi-tävien linjauksia ylpeänä rummutta-va julkaisu.

FASISTISEN FUTIKSEN TUHO

Mussolini teloitettiin partisaanisissi-en toimesta toisen maailmansodan loppusuoralla 27. huhtikuuta 1945. Euroopan fasistivaltiot oli lyöty ja myös italialainen jalkapallo vapau-tettu ideologisista kahleistaan. Serie A:n rakenteet ovat kuitenkin säily-neet lähes muuttumattomina tähän päivään asti, vaikka uudistuspaineita historian vuoksi uskoisi ilmenneen. Fasismin ja jalkapallon historiallis-ta kytköstä tutkinut Simon Martin

kirjoittaa sotaa seuranneen Italian tasavallan johdon käyttäneen lajin suosiota niin ikään hyväkseen kiin-nittäessään kansakunnan huomion pois myös sodanjälkeisen arjen raa-kuudesta.

Mitä tulee taas nykypäivän muu-kalaisvihamielisyyteen, tapahtumat on helppo sivuuttaa sanonnalla mä-distä omenista ja hedelmäkorista. Eikä poliittinen ääriliikehdintä sitä paitsi rajoitu Stadio Olimpicon poh-joiskaarteen natseihin, vaan esimer-kiksi toscanalaisen Livornon jouk-kueen kannattajien joukosta löytyy punamustia radikaaleja.

Italiassa jalkapallo heijastaa kaik-kea, mitä maassa tapahtuu. 2000-lu-vun talousongelmissa painiva valtio saa varautua sosiaalisiin ongelmiin myös vastaisuudessa, ja mistä esi-merkkejä helpommin löytäisi kuin tasavallan toisesta kansankirkosta: jalkapallokatsomosta? Maan poliitti-nen johto saa näissä messuissa usein kuulla kunniansa. Erityisesti Silvio Berlusconi, joka on tämän jutun kirjoitushetkellä sarjaa johtavan AC Milanin yksinvaltainen omistaja – ja maan pääministeri.

Lähteet:BBC: Italy 1934, http://news.bbc.co.uk/sport3/worldcup2002/hi/history/newsid_1632000/1632204.stmSimon Martin: Football and Fascism -- The national game under Mussolini, Berg Publishers, Oxford 2004.

9POLEEMI

Erämaan lain vallitEssa

Vahvimman oikeus on Suomen itäisessä naapuri-

maassa voimissaan. Vähemmistöjä tietysti on,

mutta niiden tulee sopeutua enemmistön

elintapoihin tai pysyä poissa näkyvistä.

Moni valitsee jälkimmäisen.

Teksti Toivo MartikainenKuva Onerva Martikainen

10 POLEEMI

Erämaan lain vallitEssa

Kaukasukselta tulleita sekä keskiaasialaisia sano-taan Venäjällä mustiksi. Heitä näkee lähinnä lait-

tomia yötakseja ajamassa, torimyy-jinä ja kebabkioskeja pyörittämässä. Usealla on perhe kotimaassa, ja Mos-kovasta lähtee viikoittain rahakuori kohti etelää.

Kolmen kuukauden aikana Mos-kovassa on näkynyt tummaihoisia kaksi kertaa, kummassakin tapauk-sessa maan alla. Ensimmäinen tapaus oli kellariklubilla soittanut bändi ja toinen metroa käyttänyt pääkaupun-gin riviasukas. Afrikkalaiset eivät us-kalla enää liikkua kaupungilla, aina-kaan iltaisin tai yksin.

Kiinalaisia asuu Moskovassa vi-rallisesti noin 250  000, rekisterin ulkopuolella kaiketi ainakin toinen mokoma. Heitä ei kuitenkaan näy missään, eikä esimerkiksi kiinalaisia ravintoloita ole mitenkään silmiin-

pistävän paljon katukuvassa. Mihin ovat kiinalaiset menneet?

Politiikassa vähemmistöt on teh-ty vaarattomiksi. Ainoa todellinen oppositiopuolue, liberaalidemo-kraattinen Jabloko lohkaisi vuoden 2007 parlamenttivaaleissa 1,6 pro-sentin siivun. Aroista aiheista kirjoit-tavien toimittajien asema on vaikea. Politkovskajan tapauksen tuntevat kaikki, ja Himkin kiistanalaisesta moottoritiehankkeesta kirjoittanut Oleg Kašin piestiin vastikään henki-hieveriin.

Myös seksuaalivähemmistöillä on tukalaa. Sateenkaariväen suosi-mat baarit sijaitsevat usein merkkaa-mattomien ovien takana sisäpihoilla eivätkä muutenkaan juuri mainos-ta olemassaoloaan. Moskovassa on järjestetty Pride-kulkueen sijasta perinteisiä perhearvoja kannatta-via seksuaalienemmistön marsseja. Marraskuussa pietarilaisviranomai-set sallivat ensimmäistä kertaa kou-rallisen ihmisiä osoittaa mieltään seksuaalisen tasa-arvon puolesta. Vastassa oli tosin satapäinen vasta-mielenosoittajien joukko, ja marssi jouduttiin keskeyttämään.

Venäläinen isänmaallisuuteen, heteronormatiivisuuteen ja muuka-laisvihamielisyyteen nojaava arvo-konservatiivinen ideologia syntyi 1990-luvulla, kun Neuvostoliiton

romahduksen jättämän arvotyhjiön oli täytyttävä jollain. Ilmiön lapsen-kenkäisyys hämmästyttää sivullista: usein vanhat ihmiset ovat jopa va-paamielisempiä kuin nuoret. Tai-vaanrantaan kerääntyy tummia pilviä – pian on vanhat kuopattu, nuoriso vallankahvassa ja diversiteetti ties-sään.

Neuvostoliiton aikana tasa-arvo oli teoriassa virallisena ohjenuorana. Ongelmana oli tietysti, että totali-taarisessa yhteiskuntajärjestelmässä nomenklatuuran sanelema arvomaa-ilma oli samalla jokaisen kansalai-sen, eikä yksityisiä ajatuksia tai hen-kilökohtaista moraalia saanut olla. Järjestelmä kaatui omaan mahdot-tomuuteensa. Uusi homogeeninen enemmistöajattelu kumpuaa kuiten-kin nuoresta, elinvoimaisesta kansas-ta, jota käytetään valtaapitävien tar-koitusperien ajamiseen. Luhistuneen hirviön tilalle on syntymässä toinen, ja sillä on todellista tukea.

Ulkomaailman tuleekin kaikista edellä mainituista epäkohdista huo-limatta ja eritoten niiden vuoksi olla läheisessä yhteydessä Venäjään ja venäläisiin, jotta federaation alamai-set alkavat uskoa avoimeen yhteis-kuntaan, oikeusvaltioon ja kansalai-suuteen alamaisuuden sijaan. Aivan kuten Neuvostoliitto kaikkien odo-tusten vastaisesti lakkasi olemasta suhteellisen rauhanomaisesti, täytyy autoritaarisesta enemmistö-Venäjäs-täkin päästää ilma ulos hitaasti mutta vääjäämättä. Vaikka yhteiskunta on ehkä epäonnistunut, on maa asuk-kaineen kuitenkin ihastuttava.

11POLEEMI

kannattaa pitää mielessäGeopolitiikka

Teksti Elina ManninenKuvat SASI Group, Mark Newman & vectorworldmap.com

Historiallisiin kehityskul-kuihin ja kansainvälisiin suhteisiin olennaisesti kuuluvaa tilaulottuvuutta olisi tärkeää pohtia opin-tojemme osana. Tällä hetkellä kriittisen analyy-sin etsiminen politiikan maantieteellisyydestä tai maantieteen poliittisuu-desta on poliittisen histo-rian opiskelijoiden oman aktiivisuuden varassa.

Helsingin yliopistossa opiskellaan koko maail-man poliittista historiaa. Yhdessä tenttikirjassa

voidaan sotia joka mantereella ja seurata kauppavirtojen kehittymis-tä kaikilla merillä. Emme tutki vain ajallisia vaan myös tilallisia ilmiöi-tä. Selailemme opiskeluvuosina läpi lukuisia karttoja ja luomme niiden kautta mielikuvaa maailmasta.

Geopolitiikka voisi olla nykyis-tä tiedostetummin ja syvällisemmin mukana opinnoissamme. Se voisi tar-koittaa kokonaisia kursseja tai vaikka vain enemmän vaihtoehtoisia kartta-

projektioita opetuksessa tai tenttikir-joissa.

Edellä mainituista huomioista johtuu tarve tarkastella tässä kir-joituksessa laajaa ja monitieteistä geopolitiikkaa ja halu vielä erikseen tuoda esille ajatuksia karttojen tut-kimisen mielekkyydestä. Poleemi haastatteli kolmea professoria aiheen tiimoilta.

Tila ja valta jo osana opintoja

Geopolitiikka on poliittisen maantie-teen osa-alue. Arkikielessä käsitettä käytetään vapaammin. Sitä voidaan

pitää niin käytännön toimintana kuin monitieteisenä oppialana. Sen eri merkityksissä pysyy kaksi olennaista elementtiä – tila ja valta. Geopolitiik-kaan kuuluu monenlaisia mielikuvia, sillä sekä geo että politiikka saavat jatkuvasti uusia sisältöjä. Tässä kir-

12 POLEEMI

joituksessa ei takerruta käsitteeseen sen tarkemmin vaan esitellään ylei-semmin geopolitiikan sellaisia puo-lia, joita olisi hyödyllistä pohdiskella poliittisen historian opiskelijana.

Professori Seppo Hentilä kertoo, että poliittisen historian tutkinto-vaatimukset oli jäsennelty maittain ja maanosittain ennen vuoden 2005

Bologna-uudistusta. Nykyään tut-kinnon runko rakentuu ongelma- ja ilmiölähtöisesti, jonka taas profes-sori Pauli Kettunen erittelee sisäl-tävän aikaisempaa enemmän alueel-lisuuden merkitysten ja muotojen muutoksia: kansallisvaltiollisuutta, imperialismia, integraatiota, globa-lisaatiota. Siis tilaulottuvuus on edel-leen opinnoissamme vahvasti läsnä.

Koko maailmaa harotaan erilaisten ilmiöiden kautta.

Perinteisessä poliittisen historian kirjallisuudessa geopoliittiset näkö-kulmat näyttäytyvät itsestäänsel-vyyksinä. Professori Pauli Kettunen liittää geopolitiikan historian kan-sainvälispoliittisen realismin histo-riaan, jonka mukaan "maantieteelle

emme mahda mitään". Niin valtio- kuin maantieteen aloilla on myö-hemmin esitetty kritiikkiä realismia kohtaan.

Pitkälle geopolitiikan historiaan ei liene tässä syytä kaivautua, sil-lä kiinnostavampaa on alalla viime

vuosikymmeninä tapahtunut niin sanottu kriittinen käänne. Sen myötä geopolitiikka ei ole ennallaan, vaan nouseva ja laajeneva oppiaine vetää puoleensa uusia sukupolvia.

Muuttuva geopolitiikka

Kriittinen käänne geopolitiikan pii-rissä tarkoitti uusia teoreettisia ja metodologisia suuntauksia. Geopoli-tiikkaa ryhdyttiin avaamaan käsittee-nä ja tieteenalana. Postmodernistien johdolla objektiiviset geopoliittiset ”totuudet” kyseenalaistettiin, ja pää-huomio siirrettiin eri tilojen keino-tekoiseen rakentamiseen ideoiden kautta. 2000-luvulle tultaessa geopo-litiikka ikään kuin syntyi uudelleen. Tämä ilmeisesti selittää osaltaan opiskelijoiden kasvavaa kiinnostus-ta oppialaan. ”Helsingin yliopistossa geopolitiikan ja poliittisen maantie-teen valinnaisten kirjatenttien suosio syventävissä opinnoissa on nousussa ja gradujakin tehdään”, kertoo kult-tuurimaantieteen professori Pauliina Raento.

Raento listaa poliittisen maantie-teen alan uusia suuntia: poliittinen ekologia, biopolitiikka, lapset sekä rajojen ja suvereniteetin tutkimus. Raennon mukaan osa aiheista voi tuntua epäpoliittisilta, mutta niihin liittyy merkittäviä tilan ja vallan suh-detta valottavia ulottuvuuksia. Raen-toa itseään tutkijana ovat lähimpänä politiikan ja kulttuurin tutkimuksen kehittyvät kosketuspinnat, kuten muun muassa poliittinen ikonogra-fia, populaari geopolitiikka ja raha-pelitutkimus.

Kirjassa Muuttuva geopolitiikka (toim. Harle & Moisio 2003) todetaan laveasti, että uudella tavalla määritel-lyn geopolitiikan tutkimukseen voi kuulua mikä tahansa kohde. Kyse on näkökulmasta ja avoimuudesta, ei poissulkemisesta.

Mainitussa teoksessa pohditaan myös sitä, mitä muusta akateemisesta tutkimuksesta poikkeavaa tuo esille

13POLEEMI

kriittisen lisääminen tieteenalan ni-men eteen. Kriittinen geopolitiikka ei tarkoita vain tuoreita teorioita ja menetelmiä ja niiden kautta syntyviä uudenlaisia tutkimuksia. Vilho Harle väittää artikkelissaan, että keskustel-taessa kriittisestä tieteestä puhutaan tieteen sisäisten pelisääntöjen sijaan ennen kaikkea sen yhteiskunnallises-ta tehtävästä. ”Jokaisen geopolitiikan tutkijan on problematisoitava ja poh-dittava omaa osallistumistaan maan-tieteellisen vallan käyttämiseen.”

Lisää yhteistyötä ja uusia näkökulmia

Kaikki kolme Poleemin haastattele-maa professoria haluaisivat entises-tään vahvistaa geopolitiikan moni-tieteisyyttä ja sen kautta eri alojen opetus- ja tutkimusyhteistyötä. Pau-liina Raento huomauttaa, että jot-kin geopolitiikan teemoihin liittyvät kurssit ovat jo nyt avoimia yli tiede-

kuntien ja laitosten rajojen. Seppo Hentilä taas väläyttää jopa mahdol-lisuutta tarjota geopolitiikkaa yhtenä poliittisen historian erikoistumis-kohtana aineopinnoissa.

Pauli Kettusen mielestä geo-poliittisten ajattelu- ja toiminta-tapojen historiaa olisi hyvä opet-taa nykyistä enemmän. ”Tähän historiaan avaavat ajankohtaista nä-kökulmaa globalisaatioksi kutsutut muutokset. Ne kyseenalaista-vat kuvaa toisiinsa rajoittuvi-en, suvereenien territoriaalisten ja kansallisvaltioiden ja niiden kes-kinäissuhteiden maailmasta.” Tältä kannalta Kettusen mukaan geopoli-tiikka on kiinnostava poliittishistori-allisena ilmiönä, ja sen tutkimukseen tarvitaan politiikan tilaulottuvuuden muutosta problematisoivia lähesty-mistapoja. Kuitenkaan professori ei pidä välttämättä perusteltuna kutsua tällaisia kriittisen tutkimuksen me-netelmiä geopolitiikaksi.

Kuten aikaisemmin mainittua, geopolitiikka onkin sanana usein epämääräisesti käytetty. Jostakin syystä tuntuisi hieman vanhanai-kaiselta lisätä esimerkiksi poliittisen historian opintoihin suoraan kurssi geopolitiikan nimellä. Mutta Pauliina Raento huomauttaa, että alaa vah-vasti kehittävä yhä uusi lehti on ni-meltään Geopolitics. Käsitteen van-giksi ei siis tässäkään kannata jäädä. Tieteenala tarjoaa joka tapauksessa mielenkiintoisia vaihtoehtoja tutki-muksen ja opetuksen näkökulmiksi.

Geopolitiikka kannattaa pitää mielessä. Maantieteen parista monet ajattelu- ja toimintatavat sopivat hy-vin myös poliittisen historian opiske-lijoiden tutkailtaviksi. Ne tekevät eri ilmiöitä omalta osaltaan ymmärret-tävämmiksi sekä auttavat asettamaan kysymyksiä ja löytämään tulkintoja.

Lähteet:Pauliina Raennon, Seppo Hentilän ja Pauli Kettusen sähköpostihaastattelut. Vilho Harle ja Sami Moisio (toim.): Muuttuva geopolitiikka (Gaudeamus, Helsinki 2003). http://www.exploringgeopolitics.org/

Islaminuskoisten osuudet väestöstä.

14 POLEEMI

Vinkkejä kriittisen kartanlukutaidon kehittämiseksi

Pauliina Raennon mukaan kriittistä kartanlukutaitoa voi harjoitella. Kiinnostuneille sopivat esimerkiksi seuraavat:

Poliittisesti viestivät Philippe Rekacewiczin kartat Le Monde Diplomatiquessa.

Mainiot kirjat aiheeseen: Mark Monmonierin How to Lie with Maps (University of Chicago Press, 1996), Guntram Herbin Under the Map of Germany (Routledge, 1996) sekä Katariina Kososen Kartta ja kansakunta (SKS, 2000).

Klaus Doddsin esitelmä 23.2.2011 klo 16–18 Economicumissa (Arkadiankatu 7). Kyseessä on kriittisen ja populaarin geopolitiikan yksi johtavista tutkijoista.

Julkisen terveydenhuollon menojen osuudet budjetista.

Osuudet ydinenergian tuotannosta.

15POLEEMI

Eri tieteenaloilla traditiot murenevat, eikä parhaimmistakaan tutkijoista, teorioista, kaa-vioista saati kartoista ole järkkymättömiksi to-denpuhujiksi. Historiantutkimuksen perinteikäs

ihanne on kirjoittaa maailmasta sellaisena kuin se todella oli. Sen kaltaiseen puhtauteen ja epäpoliittisuuteen py-ritään vanhan koulukunnan geopolitiikassa katsomalla maailmaa sellaisena kuin se on nyt.

Vaikka edellä mainittujen ihanteiden täydellisestä saavuttamisesta tuskin enää haaveillaan, maailman ilmi-öiden tarkastelu jatkuu. Kuten jo lapset tietävät, kartat ei-vät kerro tyhjentävästi maailmasta, mutta muun muassa niillä tätä elinpiiriä havainnollistetaan mielekkäästi eri perspektiiveistä. Kartat tuovat etäisyyttä niin kuin teoriat-kin ja vaativat aina uusia tulkitsijoita.

Professoreille kartat ovat intohimon kohteita ja työvälineitä. Seppo Hentilä tunnustautuu karttafriikiksi, jonka mieliharrastuksia on karttojen katselu. Hän pai-nottaa karttojen merkitystä opetuksessa: ”Maailman hah-mottaminen karttojen avulla on pedagogisena keinona voittamaton – niillä kursseilla, joihin se soveltuu. Minusta sitä tehdään aivan liian vähän.”

Myös professori Pauli Kettusta kartat kiehtovat. Hänen mielestään on todella terveellistä tarkastella karttaa, jossa maailma kuvataan Eurooppa-keskeisyyttämme rikkovilla tavoilla. Kettunen on kiinnostunut erityisesti vanhojen karttojen virheistä: ”Niissä [vanhoissa kartoissa] kuvas-tuu sekä mielikuvituksen historia että ihmistenvälisen konkreettisen yhteydenpidon historia. Esimerkiksi Ahve-nanmaan yletön koko vanhoissa kartoissa todistaa meri- ja saaristoyhteyden merkityksestä.”

Kulttuurimaantieteen professori Pauliina Raen-to myöntää kartografilla olevan paljon valtaa. Karttoihin tulevat ja niistä pois jäävät asiat valitaan aina uudelleen: projektio, yleistysaste, värit, symbolit, luokittelut ja niin edelleen. Nykypäivänä näitä valintoja eivät tee vain kar-tografian asiantuntijat, vaan yhä useammalla on kyky ja välineitä luoda erilaisia karttoja. Raento uskoo, että asian-tuntijuudella on merkitystä ylitsepursuavan tarjonnan keskellä: ”Internet, tietokoneavusteinen kartografia (GIS) ja muut uudet teknologiat ovat laajentaneet karttojen tuottamisen ja levittämisen mahdollisuuksia huimasti ja samalla lisänneet kriittisen lukemisen taidon arvoa.”

Karttojen mielestäTeksti Elina Manninen

16 POLEEMI

”Huipulle

Teksti Anni MäkeläinenKuva Mikko Virta

Koulutuspolitiikka on tänä vuonna uusi musta. Mustaa somistavat hyvin kansainvälisyyteen vivahtavat asus-

teet – eivätkä vähiten siksi, että ne tekevät hyvää myös yliopistojen sijoituksille maailman ranking-listoilla. Mutta miten kansainvälisyys todellisuudessa toimii

Helsingin yliopistossa?

Helsingin yliopiston kansainvälistymisestä

ja

yHteiskuntaan!”

ulkisuuteen pullahtaa herkeämättä lausun-toja suomalaisesta koulutuslaitoksesta, sen opiske-lijoiden tilasta sekä PISA-menestyksen mukanaan tuoman brändin valjastamisesta koulutusvientiin. Uuden yliopistolain mukanaan tuomat rahoituspai-

neet ovat saaneet yliopistot panostamaan viestintäänsä ja ulkoasuunsa entistä enemmän.

Helsingin yliopisto ei peittele asemaansa Suomen suurimpana ja halutuimpana yliopistona. Innovaatioyli-opistokeskusteluun se vastasi, että Suomessa on jo huip-puyliopisto – Helsingin yliopisto. Huippuyliopistojen ja sellaisiksi pyrkivien savottana on kasvavassa määrin

ollut kansainvälistymisen paineeseen vastaaminen. Näi-tä tavoitteita pidetään esillä myös Helsingin yliopiston strategiassa, mutta ajoittain vain niin itseisarvoisesti, että todelliset käytännöt tuntuvat jäävän vajavaisiksi.

”Kansainvälisyys on olennainen osa kaikkea toimintaa”

Vuonna 2009 Helsingin yliopistossa oli ulkomaalai-sia tutkinto-opiskelijoita yli 1500 yli sadasta eri maasta. Vaihtoon lähti yhteensä 1282 opiskelijaa ja HY puoles-taan vastaanotti 995 vaihto-opiskelijaa. Miksi yliopistoil-

J

17POLEEMI

le on tärkeää kansainvälistyä? Vastausta voi etsiä vuosille 2010–2012 laaditusta HY:n strategiasta, joka kantaa kun-nianhimoista nimeä ”Huipulle ja yhteiskuntaan”.

Strategian mukaan monikulttuurinen ja -kielinen yli-opistoyhteisö ”edistää maailman kulttuurien hedelmällis-tä vuorovaikutusta” ja välittää Suomeen uusia kulttuuri-vaikutteita. Lisäksi ” kansainvälisyys antaa tutkimukselle ja opetukselle monipuolisuutta ja syvyyttä ja niiden laa-dun tasolle vertailu-pohjan” unohtamatta ”valmiuksia toimia kansainvälisessä työ-elämässä”.

Tärkeänä ruo-honjuuritason edel-lytyksenä kansainvä-listymiselle pidetään tietenkin opiskelijavaihtoa. Koko Bolognan prosessista juontavan tutkintorakenneuudis-tuksenkin yksi keskeinen tavoite oli lisätä opiskelijoiden kansainvälistä liikkuvuutta muun muassa helpottamalla opintojen hyväksilukua kotiyliopistossa.

Sähköisestä opiskelijaliikkuvuuden järjestelmästä saatujen tilastotietojen perusteella paljastuu, että yli kol-men kuukauden opiskelijavaihdossa olleita opiskelijoita on Helsingin yliopistossa vuosittain reilut seitsemisensa-taa. Koko yliopistossa on tällä hetkellä noin 35 000 pe-rus- ja jatkotutkintojen opiskelijaa.

Vaihtoonlähtijöiden määrä on pysynyt koko 2000-lu-vun melko tasaisena huolimatta tutkintoaikojen rajauk-sesta tai toisaalta kasvavasta kansainvälisyyteen kannus-

tamisesta. Innokkaimmin vaihtoon lähtevät tunnetusti valtiotieteilijät (140–200 opiskelijaa vuosittain, tiedekun-nan koko 4355 opiskelijaa vuonna 2009, sisäänotto vuo-sittain noin 450) sekä oikeustieteilijät (noin sata opiske-lijaa vuosittain, tiedekunnan koko 2323, sisäänotto noin 240).

Vähiten opiskelijat hakeutuvat vaihtoon tiukan kou-lumaisilla lääketieteellisillä aloilla (hammaslääketiede,

eläinlääketiede, far-masia, psykologia), joilla määrät jäävät jopa niinkin alhaisik-si kuin kahteen opis-kelijaan vuodessa. Humanistisilta aloilta lähdetään lukumää-

räisesti vain jonkin verran useammin vaihtoon kuin val-tiotieteellisestä, vaikka tiedekunta on lähes puolet suu-rempi. Muissa tiedekunnissa vaihtoon lähtijät lasketaan pääsääntöisesti kymmenissä.

”Kansainvälistymispaketti jokaiseen yliopistotutkintoon”

Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL ajaa hallitus-ohjelmatavoitteissaan jokaiseen korkeakoulututkintoon pakollista kansainvälistymisjaksoa. Jakson voisi suorittaa vaihtona, työharjoittelulla tai kotikansainvälistymisen opintokokonaisuutena, johon kuuluisi muun muassa kieliopintoja, kansainvälistä viestintää sekä työryhmä-

”Helsingin yliopisto ei peittele asemaansa Suomen suurimpana ja halutuimpana yliopistona.”

18POLEEMI

harjoitteita. Maisteriksi valmistuneilla tulisi olla taka-naan vähintään 30 opintopistettä eli noin puoli vuotta kansainvälisyyttä edistäviä opintoja.

Keväällä julkaistussa kannanotossa kansainvälisty-misjaksoa perustellaan työelämän tarpeilla ja yhteiskun-nan monikulttuuristumisella: ”Näin valmistuvat olisivat kansainvälisesti kilpailukykyisempiä, sivistyneempiä ja valmiimpia kohtamaan toisia ihmisiä globaalissa työ-yhteisössä”, sanoo liiton puheenjohtaja Matti Parpala. ”Suomalainen yhteiskunta pärjää globaalissa maailmassa vain olemalla kansainvälisesti kiinnostava”, kannanotto toteaa.

Toteutuessaan laajamittaisena kansainvälistymisjak-so toisi monien opintoihin suuria muutoksia. Tällä het-kellä se on käytössä jo Hankenilla.

”Tuetaan opettajia ja muuta henkilökuntaa kansainvälistymisen haasteissa”

Vaivattomaan kansainvälisyyteen vaikuttaa Helsingin yliopistossa kuitenkin olevan vielä matkaa. Saapuvien vaihto-opiskelijoiden asuntopula on pääkau-punkiseudulla jokavuotinen ongelma, josta yliopisto ja kaupunki ovat tähän mennessä olleet haluttomia kanta-maan riittävää vastuuta. Pääasiassa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ja Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan voimin järjestetyssä hätämajoituksessa oli syksyllä lähes 50 ulkomaalaista opiskelijaa, näistä suurin osa vaihto-opiskelijoita. Jotkut lähtivät takaisin kotimaahansa, kun eivät löytäneet kohtuuhintaista asuntoa. Tämä jos mikä

on omiaan heikentämään yliopiston sekä Helsingin kau-pungin vetovoimaisuutta ja tekemään hallaa kansainvä-listymishankkeille.

Mutta ei täältä muualle lähteminenkään niin helppoa ole. Esimerkiksi humanistisen tiedekunnan vaihtopaik-koja, hakuedellytyksiä tai vaadittavia dokumentteja ei ole koottu mihinkään keskitetysti. Kiersin kävellen kaikki neljä keskustakampuksella olevaa laitosta, joissa minua pyydettiin ottamaan yhteyttä suoraan oppiaineisiin.

Erään oppiaineen koordinaattorille soittaessani tämä kertoi olevansa uusi työssään ja muiden laitoksella sa-noneen, ettei kv-liikkuvuuden sähköistä järjestelmää kannata opetella käyttämään, koska se on niin vaikeaa. Valtiotieteellisen tiedekunnan kansainvälisten asioiden suunnittelija puolestaan oli hakuaikaa edeltäneellä vii-kolla työmatkalla Ranskassa ja hakuajan alkaessa sairaa-na (syksyn paikat jaetaan nopeusjärjestyksessä). Kukaan muu opintotoimistossa ei kyennyt vastaamaan kysymyk-siini.

Edellytykset yliopistojen kansainvälistymiselle ja opiskelijoiden liikkuvuudelle lähtevät perusasioista: siitä, että tarvittava infrastruktuuri on kunnossa ja että tavoi-teohjelmien hankkeet on mahdollista toteuttaa. Kansain-välistyminen ei onnistu vain johtoportaan periaatepää-töksillä, vaan se vaatii teorian sijaan myös yliopistoille vaikeampaa käytännön toteutusta ja jalkauttamista koko yliopistoyhteisöön. Siitä on hyvä lähteä, kun haluaa tun-nistaa itsensä oikeaksi huippuyliopistoksi.

19POLEEMI

Zagrebin kartoitusJälleen kerran yhteiskunta­historian nuoret sankarit lähtivät perioditauolla pe­lotta kohti suurta tuntema­tonta, joka löytyi tällä kertaa Zagrebista, Kroatian pää­kaupungista. Tälle kartalle piirtyivät Gornji Gradin, yläkaupungin, tärkeimmät maamerkit yhisläisen silmin.

Teksti Eetu Jokela Kuva Riina Hyökki

Trg Ban JosipJelačićin. Kaupungin kes-kusaukiota hallitsee sille nimensä an-tanut Josip Jelačićin ratsastajapatsas. Mies on paikallinen kansallissankari, jonka saavutuksiin kuuluvat myllytykset unkarilaisten kanssa vuonna 1848 sekä maaorjuuden poistaminen Kroatiasta. Josipin ohella aukiota asuttaa suurehko pulupopulaatio, jonka asema tässä maa-ilmassa on elää zagrebilaisten turhau-tumispuuskien ja sadistisen väkivallan kohteena.

Hostel Fulir. Matkaajiemme tur-vapaikka, jonka vieraista parhaim-millaan 100 % koostui yhisläisistä. Toveruutta henkilökunnan kanssa yritettiin (tuloksetta) hieroa muun muassa heittämällä valkoviiniä työntekijän läppärin päälle.

1.

2.

20 POLEEMI

Zagrebin kartoitusTeksti Eetu Jokela Kuva Riina Hyökki

Tolkien’s house. Hobittihenkinen kapakka, joka saavutti välitöntä suosiota matkaajien keskuudessa. Kiitosta keräsi erityisesti mieliku-vituksellinen ja teemaan sopiva drinkkilista: Esimerkiksi Sauronin nimeä kantanut virvoke koostui kolmesta eri viinasta sekä appelsii-nimehusta. Aragorn oli puolestaan väriltään vaalenpunainen.

Funikulaari. Kaupungin kulkuneu-voista hellyttävin on myös maail-man lyhyin julkisen liikenteen rata. Matka-ajaltaan 55 sekuntia pitkää köysiratahissiä Zagrebin matkai-lutoimisto suosittelee erityisesti romantiikanjanoisille. Mäkijuna aiheutti myös syysmatkalaisissa voimakkaita tunnetiloja.

Night Club Purgeraj. Zagrebin yöelä-män jos ei suurin, niin ainakin kau-nein. Habitukseltaan paikallinen Fever tai Ale Pub, jossa suomalaisuus on valttia: Kansalaisuuteensa vetoamalla sai yksi matkaajista vältettyä yhden balkanilaisen turpasaunan. Suomea puhumalla sai myös rikottua jään esimerkiksi narikkajonossa. Narikka maksoi muuten noin 40 senttiä, siitä vähän mallia Suomeen.

3.

4.

5.

21POLEEMI

HISTORIANTUTKIMUS JA NYKYPÄIVÄ

Haastattelussa akateemikko Päiviö Tommila

Teksti & kuvat Mikko Virta

Tieteen akatee-mikko Päiviö Tommila jäi eläkkeelle Hel-singin yliopis-ton Suomen historian profes-sorin oppituo-

lilta yli viisitoista vuotta sitten. Sitä ennen hän ehti toimia muun muassa professorina Turun yliopistossa, reh-torina Helsingin yliopistossa sekä de-kaanina näissä molemmissa.

Vaikka Tommila onkin eläköity-nyt yliopistolta, ei hän ole suinkaan ole eläköitynyt tieteestä – päinvas-toin. Hän ei pelkästään seuraa ak-tiivisesti historian alan esityksiä ja lue uusinta tutkimuskirjallisuutta vaan myös tuottaa näitä molem-pia. Viimeisimpänä aluevaltauksena Tommila on siirtynyt historiantutki-muksen kaikkein kansoitetuimmalle kentälle eli sukututkimuksen pariin.

Hänen mukaansa historiantutkijalla on velvollisuus kertoa omille jälki-polvilleen siitä sukupolvien ketjusta, johon he kuuluvat.

Nykypäivän historiantutkimuk-sesta puhuttaessa Tommila on ha-vainnut, kuinka esimerkiksi poliit-tisen historian saralla niin sanotut samat vanhat teemat – esimerkkeinä toinen maailmansota ja vuosi 1918 – ovat edelleen pinnalla ja jatkuvas-ti tutkimuksen kohteena. Samaan kategoriaan hän nostaa epäröimättä merkkivuodet 1808 ja 1809, joiden historiallista murrosta käsiteltiin äs-kettäin kahden vuoden ajan.

Tommila haluaa korostaa merk-kivuosien merkitystä historiantut-kimuksessa. Niillä muistutetaan kansakuntaa sen omista vaiheista, palautetaan muistiin tärkeitä histo-riallisia kehityslinjoja ja synnytetään kiinnostusta historiaa kohtaan. Sa-malla tuodaan esiin, mitä uutta tie-

toa aiheesta on löytynyt – pyrkiihän jokainen tutkija aina etsimään uutta tietoa.

– Merkkivuosi terminä oikeastaan syntyi, kun vietettiin näitä 200-vuo-tisjuhlia Suomen sodasta, Porvoon valtiopäivistä ja Haminan rauhasta. Ei voitu juhlia sitä, että Suomi on ”vihdoinkin” päässyt eroon Ruotsista eikä sitäkään, että ”viimeinkin” liityt-tiin Venäjään. Merkkivuosi on neut-raali termi tästä murrosajasta.

Merkkivuodet eivät suinkaan ole mikään suomalainen keksintö eivät-kä vuodet 1808 ja 1809 koskettaneet ainoastaan Suomea. Koko Napoleo-nin kausi – johon Suomen autonomi-an synty liittyi – on ollut laajalti esillä Euroopassa viime vuosina. Esimer-kiksi itänaapurissamme Napoleonin sotaretken torjuminen oli yksi isän-maallisista sodista.

22 POLEEMI

Merkkivuodet ovat kan-sainvälinen ilmiö, ja kansainvälisyys onkin vuodesta toiseen muo-

tisana myös yliopistolla. Tommila näkee nykypäivän kansainvälisty-misessä hyviä puolia, koska kautta saadaan uusia näkemyksiä ja erilaisia näkökulmia asioihin.

Keskusteluun englannin kielen aseman nostamisesta jopa ainoaksi opiskelu- ja opetuskieleksi yliopis-tolla on Tommilalla kuitenkin selkeä mielipide.

– Pitää muistaa se kohdeyleisö, jolle kirjoitetaan. Onko se tutkijayh-teisö, akateeminen yhteisö vai suuri yleisö? Historiantutkimuksen yksi elinehto on, että se on muidenkin kuin jonkun fakki-ihmisen luettavis-sa. Historiantutkimus kääntyy suu-ren yleisön puoleen – siihen merk-kivuodetkin tähtäävät. Muistutetaan kansakuntaa sen oman historian

taite- ja murroskohdista; mitä mer-kitystä näillä on nykypäivän suhteen. Tällöin historiantutkimuksen täytyy olla kaikkien luettavissa ja ymmär-rettävissä.

Tommila tietää, että historian-tutkimuksessakin on erityisiä aloja, joilla kirjoitetaan enemmän tutki-jayhteisölle kuin suurelle yleisölle. Esimerkeiksi hän nostaa kansantalo-ustieteen perustietoja vaativat talous-historian osa-alueet sekä tutkimusta itseään metodisesti tai historiafiloso-fisesti eteenpäin vievän tutkimuksen.

– Pitää kuitenkin osata nähdä ero eri tieteenalojen välillä. Luonnontie-teet ovat aina olleet toisella tavalla kansainvälisiä kuin humanistiset ja valtiopoliittistyyppiset tutkimukset ja niin sanotut kansalliset tieteet. Luonnontieteiden rakenne on täysin toisenlainen, ne ovat luonteeltaan enemmän ylikansallisia ja niiden me-todeita eri aikoina on pidetty selkeän

eksakteina. Niiden tieteellisen julkai-sukulttuurin kohteena ei ole niinkään yleinen valistunut yleisö vaan pitkälti tutkijayhteisö.

Akateemisen uransa aikana Päiviö Tommila on tullut erityisen tunnetuksi suur-ten historian alan tutki-

mushankkeiden johtajana ja niiden tuloksena syntyneiden teossarjojen päätoimittajana. Näistä merkittävim-piä lienevät Suomen kulttuurihistoria, Suomen kaupunkilaitoksen historia, Suomen lehdistön historia, Suoma-laisuuden historia ja Suomen tieteen historia. Näistä Suomen lehdistön historia on 10-osaisena kaikkein laa-jin ja on akateemikon mukaan tuot-tanut pienen kirjaston verran muita julkaisuja.

Suurten historiahankkeiden ja tutkimusprojektien etuna Tommila

23POLEEMI

näkee mahdollisuuden päästä moni-puolisempaan kuvaan tutkittavasta aiheesta. Hänen mukaansa kaksi tut-kijaa voi nähdä paremmin kuin yksi ja tutkimusryhmän sisällä voi myös tulla esiin erilaisia kilpaileviakin nä-kemyksiä.

– En sanoisi, että suuret tutki-mushankkeet tuottavat välttämättä laadukkaampaa tutkimusta, koska kyllähän kaikki pyrkivät korkeaan laatuun. Sen sijaan tutkimustiimillä päästään monipuolisempaan kuvaan. Sanotaan esimerkiksi toimittamani moniosaiset teokset Suomen lehdis-tön historiasta ja Suomen tieteen his-toriasta – kyllähän ne ovat sellaisia, että yksi ihminen voisi niistä yhden kirjan kirjoittaa. Riippuu kokonaan siitä, kuinka syvälle yksityiskohtiin, monipuolisuuteen ja moninaisiin nä-kökulmiin pyritään. Yhden ihmisen

rajallinen kapasiteetti ei sitten oikein enää riitä kovin pitkälle.

Akateemikko näkee sekä useam-man tutkijan projektit että yhden tut-kijan työt tärkeinä. Vaikka nykyään rahoituksessa suositaankin suuria projekteja, ei kaikkia tutkimusaiheita ole helppo sellaisiksi muuntaa. Siksi Tommilan mielestä on tärkeää, että myös tulevaisuudessa rahoitetaan molempia.

Kysyttäessä viime aikoina myllertäneestä yliopisto-uudistuksesta on Päiviö Tommilalla selkeä vastaus

valmiina.– Sanotaan sillä tavalla, että olen

ihan tyytyväinen, ettei tarvitse olla mukana siinä, vastuussa siitä eikä rakentamassa sitä. Uudistus kun

näyttää jakavan ihmisten mielipiteitä edelleenkin, eikä lopputuloksesta oi-kein kukaan vaikuta tietävän.

Tommila kertoo rehtorina ol-lessaan kirjoittaneensa Yliopisto-lehteen, että yliopiston – ollakseen yliopisto – pitää olla aina jonkinlai-sessa kriisissä. Nykyinen tilanne seu-raa tätä linjaa: Aina on jokin kriisi. Tommila sanoo kuitenkin tuntevansa tämän päivän uudistusta loppujen lo-puksi aika huonosti, koska ei ole itse ollut mukana siinä.

Yliopistouudistuksen myötä jul-kisuutta saaneessa rahankeräyksessä ja lisääntyvässä tutkimuksen markki-noinnissa ja mainonnassa ei Tommi-la näe varsinaisesti ongelmaa.

– Ainahan yliopistot ovat mai-nostaneet itseään ja omaa tutkimus-taan. Kuten vanha kunnon Snellman tapasi sanoa, yliopiston pitää levittää

24 POLEEMI

ulkopuolelleen sitä tutkimuksellista tietoa, mitä sillä on. Tämä niin sa-nottu kolmas tehtävä – yliopistojen on palveltava yhteiskuntaa jakamal-la omasta tiedon pääomastaan – on vanha, vaikka se onkin nyt jotenkin keksitty uudestaan.

Hänen mukaansa järjestelmä, jossa valtio rahoittaa yliopiston perustoiminnan ja tutkimukseen hankitaan erikseen rahaa, on hyvä. Suomessa kun ei ole sellaisia mese-naatteja tai yksityisen rahan mahdol-lisuuksia kuin esimerkiksi Yhdysval-loissa.

– Nuoruudessani olin Turun yli-opistossa professorina silloin, kun se vielä oli yksityinen – ennen kuin se niin sanotusti sosialisoitiin. Sekin yk-sityisyys tarkoitti sitä, että loppujen lopuksi valtion apu kattoi lähes kai-ken toiminnan.

Pohdittaessa yksityisen rahan vaikutusta tutkimuksen ob-jektiivisuuteen tuntee Tom-mila asiassa kaksi puolta.

Toisaalta erilaiset säätiöt ovat aina rahoittaneet yliopistoa, eikä siinä ole nähty mitään ongelmia. Mutta sitten jos tukea saadaan elinkeinoelämältä, niin se nähdään aina jollain taholla jonkinlaisena korruptiona.

Historiantutkimuksen piirissäkin on ollut jonkinlaiseen korruptioon viittaavia tapauksia eri yhteisöjen ja yritysten tilaushistorioiden yhteydes-sä. Aina silloin tällöin joitakin töitä hyllytetään tai jäädytetään, kun tulos ei vastaa tilaajan toivomusta. Taustal-la saattaa olla syynä esimerkiksi se, että yritys ei ole menestynyt johdon mielestä kyllin hyvin, että on tapah-tunut joitain rikkomuksia tai se, että nykyinen johto ei halua kaikkia asioi-

ta otettavaksi esille.– Taloushistorian professori

Jorma Ahvenainen tapasi aikanaan sanoa, että yrityshistorioita pitäisi aina kirjoittaa kaksi. Toinen, joka jul-kaistaan ja toinen, joka laitetaan kas-sakaappiin ja jossa on se totuus.

Tommila kiteyttää näkemyksensä nykyisestä yliopistouudistuksesta:

– En näe sitä uhkana. Ihmisistä-hän yliopiston menestys viime kädes-sä riippuu.

Entä millaisia terveisiä akatee-mikko lähettäisi Poleemin lukijoille?

– On paikallaan muistaa, että jo-kaisella kansalla on oma historiansa, joka on ainutkertainen ja jota jokai-sella kansalla on velvollisuus tutkia ja oikeus puolustaa. Kansakunnan his-toria on erottamaton osa kansallista identiteettiä, joka puolestaan on sen olemassaolon edellytys.

”Yliopiston – ollakseen yliopisto – pitää olla aina jonkinlaisessa kriisissä.”

Päiviö Tommila

Syntynyt 4. elokuuta 1931 Jyväskylässä

Filosofian tohtori vuodesta 1962Turun yliopiston Suomen historian professori 1965–1976

Helsingin yliopiston Suomen historian professori 1976–1994Helsingin yliopiston rehtori 1988–1992

Tieteen akateemikko vuodesta 2004

25POLEEMI

26 POLEEMI

Teksti Ilmar Metsalo

Kuvat Ilmar Metsalo Topias Haikala

Kjell Westön Finlandia-palkittuun romaaniin

Missä kuljimme kerran pohjaava tv-sarja

kuvataan loppuvuoden aikana. Poleemi astui

kuvausavustajan saap-paisiin ja pääsi

kurkistamaan sarjan kulisseihin.

Suomenruotsalainen ohjaaja Peter Lindholm on ohjan-nut aikaisemmin elokuva-version Kjell Westön kir-jasta Leijat Helsingin yllä. Romaanista Missä kuljim-me kerran kuvataan saman-aikaisesti sekä elokuvaa että

kuusiosaista tv-sarjaa. Sarjan tapahtumat sijoittuvat ajasta ennen sisällissotaa vuoteen 1931. Noin 15 vuoden ajanjakso kuvataan vajaassa viidessä kuukaudessa. Syyskuusta

punakaartissa Päivä

27POLEEMI

tammikuuhun tarvitaan sekä kesäisiä säitä että lumimyräkkää. Tiukka ai-kataulu tarkoittaa käytännössä pitkiä päiviä ja joustavaa kuvausaikataulua.

Missä kuljimme kerran on kan-sainvälinen menestysteos, joten tv-sarjaan kohdistuu suuria odotuksia. Myös projektin budjetti on suoma-laiseksi sarjaksi melko suuri, yli kaksi miljoonaa euroa. Korkealle asetetusta rimasta on tuottajien Aleksi Bardyn ja Annika Sucksdorffin mukaan kiistatonta hyötyä: "Meillä on niin upea teos, että se inspiroi kaikkia kä-sikirjoittajista valaisijaan tekemään mahdollisimman hienoa työtä". Li-säksi kirjan kansainvälinen menestys mahdollistaa tv-sarjan ulkomaisen levityksen. Tuottajien mukaan ta-voitteena on tv-sarjan esittäminen

kaikissa niissä maissa, joissa Westön romaani on julkaistu. Sarja onkin jo myyty muun muassa Ruotsiin ja Is-lantiin.

Kuten myös isommissa tuo-tannoissa maailmalla, sarjan jouk-kokohtaukset kuvataan pääasiassa tavallisten ihmisten voimin. Kuvaus-avustajiksi etsitään monenikäistä vä-keä, ja esimerkiksi sotilaita värvättiin keväällä yliopiston sähköpostilisto-jen kautta.

Sateisena syysaamuna istumme autossa matkalla Kirkkonum-melle. Sarjan tekijät ovat olleet yhteydessä ystävääni Rikuun

edellisenä päivänä kuvausten tiimoil-ta, mutta meille on kerrottu käytän-

nössä vain aika ja paikka. Epäilemme, että meidät on värvätty punakaartiin.

Saapuessamme perille kuvauk-set ovat jo käynnissä. Kuvaamisen aikaan vallitsee ehdoton hiljaisuus, joten maskeeraajat, puvustajat, ääni-miehet ynnä muut assistentit hiipivät varoen paikasta toiseen. Tunnelma kuvauksissa on kuitenkin yllättä-vän leppoisa. "Haluatteko kahvia?", meille kuiskataan heti saavuttuam-me. Kahden kupin jälkeen meidät ohjataan muutama kerrallaan sermin taakse kyhättyyn puvustamoon, jossa saamme yllemme punakaartilaisrek-visiittaa. Erilaisia takkeja ja pukuja on usea naulakollinen ja asustesäk-kejä lukematon määrä. Patruunavyöt ovat yhdessä laatikossa, lierihatut toi-sessa ja kymmenkunta vanhaa venä-

28POLEEMI

läisvalmisteista kivääriä nojaa seinää vasten. Rekvisiittaa on haalittu Ylen varastoista sekä lukuisista teattereis-ta, jopa Ruotsista asti. Yksi syy ripe-ään kuvausaikatauluun on vaatteiden ja rekvisiitan korkea vuokra.

Muutaman vaatteidenvaihdon jälkeen saamme puvustajan hyväk-synnän ja siirrymme punaiset nau-hat käsivarsissamme maskeeraajan armoille. Meikkauksen ohella apu-laisohjaaja Kerkko Kuha selventää meille päivän aikataulua, joka am-mattinäyttelijöiden osalta kestää vielä useita tunteja.

Meidän avustajien osuus on kah-dessa lyhyessä kohtauksessa vangita piileskeleviä valkoisia. Pääsemme meikistä vähällä: hieman likaa kas-voihin ja kaulukseen. Porvareita

näyttelevät herrat sen sijaan kamma-taan oikein viimeisen päälle. Karta-non isäntä varustetaan jopa tasku-nauriilla, vaikkei se edes näy takin alta. "Tunnelman luomiseksi", ilmoit-taa puvustaja.

Apulaisohjaaja Kuha kertoo työpäivien olevan keskimäärin kymmentuntisia. Kohtausten val-mistelun määrä vaihtelee, mutta vä-himmilläänkin puhutaan kymmenis-tä työtunneista. Valmista materiaalia kuvataan päivässä vain noin viisi mi-nuuttia. Valot sekä pimentävät kan-kaat ja teltat mahdollistavat kohtauk-sien kuvaamisen vuorokaudenajasta riippumatta, mutta sää vaikuttaa Ku-han mukaan suuresti siihen, mitä on mahdollista kuvata: "Säät ovat olleet ennätyshuonoja. Tänään piti kuvata

fudismatsi, mutta päädyttiin kuvaa-maan talven 1918 kotietsintöjä."

Kohtauksia kuvatessa tun-nelma on kurinalainen. Ohjaajan komennot ka-jahtelevat liki sotilaallises-

ti ja meille on jo aikaisemmin täh-dennetty niiden merkitystä. Vajaan puolen minuutin kohtaus voi vaatia lähes puolen tunnin valmistelut. Kun ohjaaja, kuvaaja ja lavastaja ovat va-linneet kuvauspaikan, on kamera kiskoineen asetettava paikoilleen ja valomiesten rakennettava kohtauk-seen sopiva valaistus. Yhden tilan va-laistus voi hyvinkin koostua viidestä erilaisesta lampusta, alkaen massiivi-sista päivänvalolampuista aina lepat-

29POLEEMI

taviin myrskylyhtyihin.Ennen varsinaista ottoa näytteli-

jöiden ja avustajien on harjoiteltava kohtauksen liikeradat, eli mistä mi-hin kukin liikkuu ja millä nopeudel-la. Apulaisohjaaja tahdittaa kohtausta huutamalla komentoja sekä viitto-malla käsillään, ohjaaja istuu sivum-malla vakavan näköisenä tv-ruudun ääressä. Tömistelemme harjoituksek-si kartanon portaat alas muutamaan otteeseen etsien piileskeleviä "lahta-reita". Reitti on tarkkaan suunnitel-tu ja kulkee aivan kameran vierestä.

Television ruudulla isolta näyttävä tila on todellisuudessa ahdas ja täyn-nä henkilöstöä. Valomies pitelee isoa kangasta peittääkseen osan valosta, äänimiesten mikrofonit ovat käden ulottuvilla ja ohi kulkiessa joutuu to-sissaan varomaan, ettei tönäise kame-ran jalustaa.

Kolmannen oton jälkeen kuvaaja ja ohjaaja pohtivat keskenään, riittää-kö kuvattu materiaali sarjaa varten. Kohtaus päätetään ottaa vielä kerran kiellon päälle. Tämän jälkeen alkaa välitön kuvauspaikan purku samal-

la kun ohjaaja ja kuvaaja siirtyvät seuraavaan paikkaan. Me avustajat käymme vaihtamassa vaatteet ja vit-sailemme mahdollisesta läpimurros-ta näyttelijänä punakaartilaisen roo-lin myötä.

Produktio on suomalaisella mit-tapuulla varsin suuri, ja töitä paiski-taan sen mukaisesti. Ensi syksynä me katsojat pääsemme nauttimaan työn hedelmistä, mutta siihen asti studiol-la painetaan pitkää päivää.

Missä kuljimme kerran

Kjell Westön menestysromaani sai Finlandia-palkinnon vuonna 2006.

Kirja on käännetty yli 20 kielelle.

Elokuva sekä kuusiosainen tv-sarja saavat ensi-iltansa syksyllä 2011.

Produktio kuvataan kirjalle uskollisesti ruotsiksi.

Sarjaa tähdittää myös Ilari "Teloittaja" Leskelä.

30 POLEEMI

Marraskuun 20. päi-vänä vuonna 1975 ta-pahtui se, mitä oli jo pitkään aavisteltukin.

Espanjaa yli 30 vuotta otteessaan pi-tänyt diktaattori, kenraali Francisco Franco kuoli. Francon kuolema käynnisti Madridissa kulttuurival-lankumouksen, jonka vaikutukset näkyvät kaupungissa edelleen. Ilmiö sai nimen La Movida Madrileño.

Varsinaista alkamisajankohtaa La Movidalle on mahdotonta määritel-lä. Ensimmäiset merkit muutoksesta nähtiin kuitenkin hyvin pian Francon kuoleman jälkeen. Jo samana vuonna alettiin eri puolilla Espanjaa järjestää rockfestivaaleja. Vuotta myöhemmin avasi ovensa Pentagrama, baari, josta kehittyi nopeasti uuden kulttuurin keskus taidenäyttelyineen ja erinäi-

Teksti Eveliina Anteroinen Kuvat La Movida: Una crónica de los 80 & Pablo Pérez-Mínguez

drogassexo,

y rock'n roll

Espanja liberalisoitui vauhdilla 1980-luvun kuluessa. Madridista lähti leviämään villi kulttuurivallankumous.

31POLEEMI

sine tapahtumineen. Viimeistään vuoden 1980 helmikuussa järjestet-ty muistokonsertti, jossa esiintyivät käytännössä kaikki La Movidan tule-vat ikonit, potkaisi liikkeen kunnolla käyntiin.

La Movidan keskeisintä antia olivat musiikki, elokuvat, taide ja design. 80-luvulta ponnistaneita suuruuksia ovat mm. Pedro Almodóvar ja vaa-tesuunnittelija Agatha Ruiz de la Prada. Mu-siikin saralla kansainvä-listä menestystä ei juu-rikaan saavutettu, mikä pitkälti johtui siitä, että musiikki oli lähes poik-keuksetta espanjankie-listä. Vaikutteet tulivat kuitenkin sellaisilta bändeiltä kuin The Ramones, Queen, The Clash ja Depeche Mode. Bändit noudat-tivat pukeutumisessaan punkin ja futurismin estetiikkaa. Myös drag-vaikutteet olivat shokeeraavuuteen pyrkivissä musiikkipiireissä yleisiä. Aikakauden tunnetuimpia artisteja ja bändejä olivat mm. Alaska, Kaka de

Luxe ja Mecano.80-luvun kulttuurin tärkeim-

piä levittäjiä olivat baarit, joita sikisi Francon kuoleman jälkeen kiihtyväl-lä tahdilla ympäri kaupunkia. Nämä lähes laittomasti toimineet kuppilat tarjosivat lukuisille bändeille esiinty-mispaikan, taiteilijoille näyttelytiloja ja yleisesti paikan, jossa La Movida -henkiset nuoret, quemaot, saattoivat tavata toisiaan ja vaihtaa ajatuksia.

Myös radiokanavilla ja etenkin yksittäisillä radiotoimittajilla oli tär-keä rooli uuden musiikin levittäjinä. Kenties yksi merkittävimmistä 80-lu-vun kulttuuria levittäneistä tekijöistä oli kuitenkin artistinakin tunnetun Alaskan juontama lastenohjelma La Bola de Cristal, kristallipallo. Oh-jelmalla on 80-luvulla lapsuutensa

eläneille espanjalaisille suunnilleen sama merkitys kuin Pikku Kakkosel-la suomalaisille. La Bola de Cristal oli kuitenkin sisällöltään hyvin erikoi-nen lastenohjelma. Se oli avoimesti kapitalisminvastainen, hivenen ok-kultistinen ja siinä esiintyi säännölli-sesti aikakauden artisteja, myös mel-ko radikaaleja. Vai miltä kuulostaisi, jos Pikku Kakkosessa esiintyisi pun-kbändi, jonka laulun kertosäe kuului-

si: ”Join liikaa olutta, nyt kusettaa”?

La Movida oli ehdot-tomasti urbaani ilmiö. Se ei rajoittunut pelkäs-tään Madridiin, vaan myös esimerkiksi Bar-celonassa 80-luku vie-

tettiin samankaltaisissa tunnelmissa. Madrid kuitenkin johti La Movidaa. Francon aikana pääkaupunki oli ollut pahiten diktatuurin kuristusotteessa ja halusi kaikkein eniten ravistella viimeiset taantumuksen rippeet har-teiltaan. La Movida ilmenikin radi-kaaleimpana ja innovatiivisimpana juuri Madridista. Tämän vuoksi liike

” Seksi ei ollut enää pelkkää lapsentekoa pimeässä peiton alla, vaan siitä tuli normaali ihmiselämän nautinto.”

32 POLEEMI

kantaa Madridin nimeä.Politiikan rooli La Movidassa jäi

pieneksi. Liike koostui lähinnä nuo-rista, joille tärkeintä oli muokata kaupungin ilmapiiristä avoimempi ja modernimpi. Liikkeen aatemaailmaa voisi kuitenkin luonnehtia vasem-mistolaiseksi. Sillä oli myös sosialis-tipuolueen tuki, ja Enrique Tierno Galván suorastaan kehotti kaupun-kilaisia juhlimaan uutta vapauttaan noustessaan Madridin pormestariksi sosialistien voitettua vaalit vuonna 1979.

”Jos elit La Movidan aikana Mad-ridissa ja muistat siitä jotain, et todel-la elänyt sitä”, kuuluu yleinen sanonta Madridissa. Elämänrytmi 80-luvun Madridissa tosiaan oli kiihkeä. So-sialistien katsoessa asiaa läpi sormien madridilaiset harrastivat botellónia, pussikaljoittelua, kaduilla ja käärivät rauhassa jointtejaan. Muutenkaan huumeiden käyttöön ei juuri puu-tuttu. Vapautuminen koettiin myös tiukoista, avioliittokeskeisistä sek-suaalinormeista. Seksi ei ollut enää pelkkää lapsentekoa pimeässä peiton

alla, vaan siitä tuli normaali ihmis-elämän nautinto. Myös homoseksu-aalisuus, joka vielä 70-luvun lopulla oli ollut rikos, alkoi saada näkyvyyt-tä ja hyväksyntää homojen kansoit-taessa Chuecan kaupunginosan ja Almodóvarin tullessa kaapista ulos. Madrid elikin tavallaan muun maail-man 60-, 70-ja 80-luvut kaikki yhdes-sä vuosikymmenessä.

Juhlissa on aina joku, jolta karkaa mopo käsistä, ja tämä pätee myös Madridiin. Huume- ja aids-kuolemat yleistyivät 80-luvun loppupuolella huomattavasti. Tuolloin vielä melko tuntematon tauti herätti espanjalai-sissa pelkoa ja loi varjonsa koko La Movidan päälle. Vuonna 1985 viran-omaiset sulkivat Rockolan baarissa tapahtuneen kuolemantapauksen takia. Legendaarisen baarin sulkemi-nen enteili liikkeen loppua.

Vuonna 1991 Madridissa järjes-tettiin vaalit, joissa kaupungissa val-taa 12 vuotta pitäneiden sosialistien oli aika väistyä. Kaupungin uudeksi pormestariksi valittiin konservatii-

visen Partido Popularin José María Álvarez del Manzano. Hän tuli tun-netuksi miehenä, joka tukahdutti La Movidan. Tästä eteenpäin viran-omaiset puuttuivat julkiseen huu-meidenkäyttöön entistä hanakam-min. La Movidan aikana syntyneille, lähes pimeästi toimineille kuppiloille määrättiin aukioloajat. 80-luvun täy-dellä liekillä palanut kaupunki rau-hoittui hieman. ”Madridista on tullut yhtä tylsä kuin Oslo”, Pedro Almodó-varin kerrotaan jopa tuhahtaneen.

Vaikka varsinainen La Movida tulikin tiensä päähän 90-luvulle tul-taessa, liikkeen perintö elää vahvasti myös nyky-Madridissa ja koko Es-panjassa. Almodóvar jatkaa menes-tyksekästä elokuvauraansa, ja Alas-kan ja Mecanon musiikki soi yhä radiossa ja Singstarissa. Tärkeintä on kuitenkin La Movidan jälkeensä jättämä asenne: avoimuus, ennakko-luulottomuus ja kokeilunhalu. Nämä piirteet tekevät Madridista sen kau-pungin, joka se on tänä päivänä.

Lähteet:José Manuel Lechado García: La Movida: Una crónica de los 80.Anthony Ham: Lonely Planet Madrid City Guide.

”Vai miltä kuulostaisi, jos Pikku Kakkosessa esiintyisi punkbändi, jonka laulun kertosäe kuuluisi: ’Join liikaa olutta, nyt kusettaa’?”

33POLEEMI

OikeistOlainenT u u r e J u nn i l a n e l ä m ä k e r ta

Kirja-arvostelussa

Pankkiiri, kansantaloustieteilijä ja kan-sanedustaja Tuure Junnila (1910–1999) oli suomalaisen oikeiston legenda ja grand old man. Erityisesti hänet muistetaan reilu

kuukausi sitten pois nukkuneen ystävänsä Georg C. Ehrnroothin ohella Kekkosen ajan Suomen tunnetuimpana toisinajattelijana ja Kekkos-krii-tikkona. Varsinkin 1970-luvulla Junnila joutui kovan leimaamisen kohteeksi, kunnes pikkuhiljaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen hän on saanut oikeutetusti kunnianpalautuksen vakaumukselli-sena länsimaisen demokratian ja markkinatalou-den puolustajana. Kansanedustajana Junnila istui aina vuoteen 1991 asti.

Filosofian tohtori Petri Nummivuoren väitöskirja Tuure Junnila. Oikeistolainen (Ajatus Kirjat, Helsinki 2009) on jälleen uusi osoitus sii-tä, kuinka Turun yliopistossa poliittisen historian alalla Vesa Vareksen johdolla ja innoittamana syntyy korkeatasoista suomalaisen konservatis-min tutkimusta. Tässä olisi meidän oppiaineel-lammekin opittavaa. Aatehistorian tutkimus kun voi olla muutakin kuin sitä ainaista työväenliik-keen hajaannusten syiden pohdintaa. Nummi-vuoren tutkimuksen suuri ansio onkin se, että

se esittelee varsin vähän huomioidun Junnilan edustaman oikeistolaisen katsontakannan sotien jälkeisestä historiasta.

Junnilat on vanha satakuntalainen talonpoikais-suku, joka Tuuren syntyessä oli viljellyt tiluksiaan Kiikan pitäjässä jo satoja vuosia. Perheenjäsenet olivat poliittiselta kannaltaan nuorsuomalaisia, jotka siirtyivät vuonna 1918 Kansallisen Kokoo-muspuolueen kannattajiksi. Vaikka Junnilaa myö-hemmin suomettuneisuuden aikoina kutsuttiin "äärioikeistolaiseksi" ja "fasistiksi", ei hän ollut aktiivinen 1930-luvun politiikassa. Hän kuvaili tuolloin itseään maltilliseksi oikeistolaiseksi ja Kansallisen Edistyspuolueen Toivo Kivimäen kannattajaksi, joka vastusti IKL:ää. AKS:n jäse-neksi hän ei samanmielisyydestään huolimatta liittynyt, koska katsoi sen kontrolloivan liikaa jäsentensä ajatuksia.

Junnila politisoitui ja radikalisoitui vasta välirauhan jälkeen vuonna 1945 viimeistellessään kansantaloustieteen väitöskirjaansa. Konserva-tiiville kommunistien esiinmarssi ja uusi hänen löysän vasemmistolaiseksi mieltämänsä finanssi-politiikka oli liikaa. Hänen akateeminen uransa

Teksti Veikko Jarmala

34 POLEEMI

jäi lyhytaikaiseen kansantaloustieteen professuu-riin. Tie vei muutamassa vuodessa kokoomuksen kärkipaikoille ja lopulta äänivyöryllä 1951 edus-kuntaan. Kaksi vuotta myöhemmin hän nousi valtiovarainministeriksi Sakari Tuomiojan halli-tukseen. Junnilan valtaa tuon ajan kokoomuksessa kuvastaa hyvin se, että 1950-luvun lopulla junni-lalaisilla oli enemmistö puolueen eduskuntaryh-mässä. Hyvin alkaneen uran kuitenkin pysäytti kaksi suurta: Kekkonen ja noottikriisi. Vuoden 1961 jälkeen Junnilasta tuli ulkopoliittisesti kel-paamaton hylkiö, jonka täydelliseen vaientami-seen Tamminiemen herra kaikin voimin pyrki. Junnilalle oli virhe kiinnostua talous- ja veropoli-tiikan ohella ulkopolitiikasta.

Nummivuori osoittaa hyvin, että jälkeenpäin ajateltuna Junnilan arviot Suomen demokratian tilasta, Kekkosen poikkeuslain syistä ja Neuvos-toliiton todellisesta taloudellisesta tilanteesta oli-vat tarkkanäköisiä aikana, jolloin huomattava osa Suomen niin sanotusta älymystöstä aina tasaval-lan presidenttiä myöten uskoi sosialismin ja Neu-vostoliiton voittoon. Vaikka Junnila olikin isän-maallinen antikommunisti ja demokraatti, jättää Nummivuori hieman liian paljon huomioimatta

Junnilan talousoikeistolaisuutta, joka nykyoloissa kieltämättä vaikuttaa joiltain osin liian kovalta. Junnila vastusti 1960-luvun kalliita sosiaalipoliit-tisia uudistuksia, kuten sairausvakuutusta, eläke-järjestelmää ja peruskoulua, jotka kuitenkin ovat osoittautuneet pääasiassa hyvinvointia edistäviksi. Perustellusti Junnila korosti sitä, ettei yksilön vas-tuuta elämästä tullut sysätä valtiolle. Vaikka Jun-nila oli pohjoismaisen suuntauksen kannattaja, pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin hän suhtautui erittäin kielteisesti. Konservatiivina Junnilalle yhteiskunta oli muuttumaton kokonai-suus pysyvine luokka- ja ryhmäjärjestelmineen, eikä hän kyennyt näkemään sen suurta murrosta ja uutta agraaritaustaisten suurten ikäluokkien esiinmarssia.

Junnilan elämäkerta on myös kiinnosta-va taustalähde nyky-kokoomuksen tarkastelul-le. Vihreäksi työväenpuolueeksi profiloituvassa kokoomuksessa on jotakin samaa kuin 70-luvun edeltäjässään, joka pyrki keinolla millä hyvänsä ulkopoliittisesti kelpaavaksi yleis- ja hallituspuo-lueeksi. Tuolloin Junnila edusti pitkää perinteistä linjaa uusien kokeilujen rinnalla, eikä kysyntä täl-laiselle edustajalle varmasti vieläkään ohi olisi.

”Vihreäksi työväenpuolueeksi profiloituvassa kokoomuksessa on jotakin samaa kuin 70-luvun edeltäjässään, joka pyrki keinolla millä hyvänsä ulkopoliittisesti kelpaavaksi yleis- ja hallituspuolueeksi.”

35POLEEMI

AkAteeminenperseily

Teksti Antti Vainionpää

36 POLEEMI

Korkeakouluopiskelijat ovat jostain kumman syystä ke-ränneet ympärilleen erään - laisen nuoruuden villiy den

ja tolkuttoman juhlimisen imagon. Mielikuva ei ole syntynyt suotta, sil-lä nuoruus on niitä viimeisiä hetkiä, kun vielä olemme täysin vapaita teke-mään mitä haluamme.

Etääntyminen vanhempien ja yh-teiskunnan kontrollista ja kapinoin-ti hierarkioita vastaan saavuttavat kliimaksin muuttaessamme äitien helmoista opiskelijakaupunkien ka-ruihin soluihin. Kaikki on alussa hyvin uutta ja outoa. Alamme etsiä itseämme samalla hetkellä, kun kor-keakoulun ja tuoreen itsenäisen elä-mämme yli kulkevat tiedon, tunteen ja kokemuksen virtaukset – nuo elä-män korkeat aallonharjat kuin kepeät lempeät laineet. Nuoruus ja opiske-lijaelämä ovat yhdistelmä, joka pur-kautuu ulos näennäisistä sovinnalli-suuden kuoristaan kohti jotain aivan muuta.

PERSEILYN KULTTI

Mikä ihme saa korkeakouluissa opis-kelevat pukemaan ylleen sivistyneen perseilyn suurimman symbolin, eli haalarit? Teekkarien 1950–60-lu-vuilla aloittama perinne on asteittain levinnyt jokaisen korkeakoulun opis-kelijajärjestäytymisen ja ennen kaik-kea juhlinnan näkyväksi symboliksi.

Haalarikulttuuri on oikeastaan hyvin epäsalainen opiskelijajuhlin-nan kultti. Me tunnistamme toiset opiskelijat haalareista sekä haalarien merkeistä ja väreistä. Mitä korkeam-

malla kultin hierarkiassa on, sitä enemmän kulttilaisella on merkkejä rinnuksissaan, mahtipontisempi lak-ki päässä ja pinttyneempää paskaa univormussaan. Univormu antaa meille mahdollisuuden ottaa täysin siemauksin osaa yhteiseen ryyppää-misen, sekoilun ja juhlinnan kulttuu-riin.

Toisaalta unisex-haalarit yli-suurine kuoseineen tarjoavat mitä ihanteellisimman tasa-arvon, sillä haalarit todellakin ovat opiskeli-joiden oma burkha. Islamilaisessa kulttuurissahan burkha ja sitä pal-jastavammat puvut olivat alun perin suuri naisten vapautuksen symboli, sillä se salli naisten kulkea kunnial-lisina myös kodin ulkopuolella. Haa-lareissamme voimme kulkea häpeä-mättä minne haluamme, ilman että tarvitsisi jännittää pukeutumista tai laittautumista. Voimme ottaa osaa kaikkeen jännän, outoon ja villiin: Se on meidän oikeutemme, sillä olem-mehan me pukeutuneet kultin tun-nuksiin. Karu todellisuus on vain, että haalarit suojaavat erinomaisesti viriileidenkin juhlien sivutuotoksilta ja nesteiltä.

JUOMISEN HISTORIAA

Juomiskulttuurit ovat jo vanhas-taan ikuistuneet maailmanhistorian käännekohtiin ja tiiviiksi osaksi tra-ditionaalisia perinteitä. Vanhimmat arkeo logiset löydökset alkoholijuo-mista ajoittuvat ajalle noin 10 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, eli suunnilleen samoihin aikoihin, kun maanviljelys alkoi kehittyä. Ensim-mäiset alkoholijuomat eivät kuiten-kaan olleet viljasta vaan hunajasta tehtyä ja hiivalla käytettyä simaa.

Historian sivut ovat täynnä niin ikäviä, hupaisia kuin julmiakin to-

distuksia ryyppäämisen seurauksis-ta, mutta toisaalta ei tule unohtaa, miten se on iskostunut syvälle osaksi omaa normaalia hyväksyttävää kult-tuuriamme. Kohtuullinen juominen on ollut yleisempää kuin kohtuuton. Vaikka ennen vanhaan harvoin juo-tiin, juominen oli yleensä hyvin hu-malahakuista, ja suomalaisessakin perinteessä oli yleistä vetää kunnon jouluhumala. Krapula ei ole turhaan tullut tutuksi kansansairautena jo ammoisista ajoista.

LEIKKIMIELISTä KOHELLUSTA

Juominen, eli ylipäätänsä päihteiden nauttiminen, niveltyy osaksi mu-kavuuden ja mielekkyyden tarpei-tamme. Juopuminen antaa ihmiselle tekosyyn ja kannustimen olla vapaa-mielinen, rohkea ja onnellinen. Tässä mielessä leikkiteoreetikko Caillois’n lasten pyörityshumalaleikit ovat vain siirtyneet erilaisten riittien kautta osaksi aikuisempien ihmisten elä-mää. Humala ja päihteet ovat keino madaltaa kynnystä, jolloin lapsen-mielisyytensä kadottaneet voivat jälleen tavoitella toisen leikkiteoree-tikon, Huizingan, määrittelemää lei-kin maagista kehää. Kun saavutam-me tuon kehän, me vaivumme leikin otteeseen, unohdamme reaalisen maailman ja korvaamme ajan, pai-kan ja ympäristön leikin maailmalla. Häpeääkö aikuinen ihminen leikkiä vanhempana, vai emmekö vain kyke-ne raittiina?

Juominen, juhliminen ja sosiaali-set ympyrät ovat muodostuneet niin tiiviiksi osaksi toisiaan, että monilla ihmisillä on vaikea erottaa niitä toi-sistaan. Iloita ja huvitella voi juomat-takin. Tarvitaan vain oikea asenne, oikea leikki ja samanhenkisiä kump-paneita.

Älä juo juodaksesi, vaan uskalla leikkiä kun leikityttää.

37POLEEMI

tohtorin lukuVinkki

Johanna Rainio-Niemi

Hans J. Morgenthaun teos Politics among Nations. The Struggle for Power and Peace, ilmestyi ensimmäisen

kerran vuonna 1948. Se oli yhdysvalta-laisille politiikantekijöille ja opiskelijoille suunnattu perusoppikirja, josta tuli kyl-män sodan kauden poliittisen realismin klassikko. Kirja vaikutti perustavalla ta-valla siihen, miten kansainväliset suhteet ymmärrettiin. Sen ohjelma kertoi, miten ja miksi kansallista etua tuli vaalia maa-ilman näyttämöillä. Myös Paasikiven-Kekkosen linjalla voimapoliittiset tosi-asiat tunnustettiin ja niihin sopeuduttiin kansallisen edun nimissä. Poliittisen realismin ankarassa maailmassa yksi-kään valtioviisas ei levännyt, sillä kyse oli vallasta, sen saavuttamisesta, säilyt-tämisestä ja osoittamisesta. Kansainväli-siin ihanteisiin tai normeihin ei suonut luottaa, sillä tositilanteessa ne väistyivät kuin savuverhot.

On sanottu, että Hans J. Morgent-haun teokset ovat niitä, joihin usein viitataan mutta joita harvoin luetaan. Allekirjoitan. Tunsin puistatuksia kun päädyin selailemaan tätä kyynisen re-aalipolitiikan pahamaineista klassikkoa. Luin kirjan yhdeltä istumalta. Kokemus oli valaiseva ja koskettava – ennakko-odotuksista riippumatta tai niistä johtu-en.

Politics among Nations on synkkyy-dessään maineensa veroinen. Poliitti-sen realismin periaatteet ovat jyrkkiä ja ennalta annettuja. Ohueksi kuluneen jälkimaineen vastaisesti Morgenthaun teksti ei kuitenkaan ole kylmä tai sterii-li, ei yltiörationalistinen eikä kyyninen.

Päinvastoin. Kirja yllättää moniker-roksisuudellaan, sosiologisuudellaan ja historiallisuudellaan. Keskustelua poli-tiikasta leimaa vahva moraalinen sävy. Morgenthauta piinaa liberaalin demo-kratian (itse)tuho 1930-luvun Euroo-passa. Liberaali demokratia ei selviydy ilman tietoista realistista puolustusta, joka tunnustaa poliittiseen elämän yti-messä piilevän itsekkyyden ja pahankin. Tässä ei tietenkään puhuta vain kansain-välisistä suhteista vaan myös kansallisen politiikan perusteista.

Kaikessa illuusiottomuudessaan Po-litics among Nations on ällistyttävän tunnepitoinen kirja. Tunne horjuttaa teoriaa, mutta saa pohtimaan historiaa: missä, milloin ja kenen kynästä näin sy-västi pettynyt teksti syntyy? Millaisessa ajassa tällainen poliittinen näky puhut-telee?

Kylmän sodan realismin klassikko avaa mielenkiintoisen näkymän toisen maailmansodan jälkeisen ajan mielen-maisemiin. Jälkimaailma tuntee Mor-genthaun amerikkalaisena, mutta hän oli myös eurooppalainen. Vuonna 1904 Saksassa syntyneen Morgenthaun isä oli vakaumuksellinen patriootti. Poika sai toisen nimensä keisari Wilhelm II:n po-jan, Joachimin mukaan. Perhe oli juu-talainen. Morgenthau päätyi Yhdysval-toihin vuonna 1937 eikä juuri puhunut Euroopan vuosistaan. Poltics among Na-tions kirjan sivuilla Euroopan painolasti on läsnä. Kaikessa karuudessaan Mor-genthaun hahmottelema kansainvälisen politiikan malli on muistutus siitä, ettei ole teoriaa, jonka taustalla ei olisi histo-riaa ja ihmiskohtaloita.

38POLEEMI

sanoja kauemPaa

Palstalla pureudutaan Poleemin menneiden vuosikymmenien viisauksiin.

”Tulkaa sanomaan päivää. Tulkaa esittäytymään rohkeasti. Minä tiedän, että tämä ajatus on teille vähän vieras, mutta minusta yliopiston pitää olla sellainen paikka jossa kenenkään ei pidä arastella ottaa yhteyttä toisiin. Ei professori ole millään tavalla kaukana opiskelijoista. Professorin kannalta on erittäin hyvä, jos hän pystyy pitämään yhteyttä oppilaisiinsa.”

– Keijo Korhonen, Poleemi 1/1975

”Vuoden 1967 keväällä lähetti vt. professori Lauri Hyvämäki – Puntila oli eduskunnassa – assistentti Jorma Kalelalle ja dosenteille kirjeen, jossa hän totesi tutkintovaatimusten olevan uudistamisen tarpeessa, ’joskaan mihinkään kulttuurivallankumoukseen ei liene syytä mennä’.”

– Pauli Kettunen, Poleemi 1/1975

”Tässä vaiheessa tilanne oli siis se, että loistavan poliittisen taistelun, taktikoinnin, etten sanoisi hiekkalaatikon tarmokkaan pöllytyksen tu-loksena Pol.hist. opiskelijat ry:llä oli kaksi tomeraa hallitusta yhtä aikaa. Toiminta oli kummallakin tuimaa. Kirjeitä ja raastupahaasteita lähetel-tiin tarmokkaasti. Allekirjoittanut tuli jopa eroitetuksi yhdistyksestä.”

– Juha-Pekka Mäkinen, Poleemi 1/1975

”Eräät olivat Rautatieläisten talolla jytäämässä paikallisen kitarabändin säestyksellä, ja samalla luomassa läheisempiä kontakteja Petroskoin nuorisoon ja myös miliisiin.”

– Eero Hellsten, Poleemi 1/1975

”Poliittisen historian opiskelijat oli alkuvuosinaan (1965–68) lähinnä har-rastus- ja yhdessäolokerho. Se järjesti keskustelutilaisuuksia, ekskursioita, pikkujouluja ja avusti opinnoissa mm. vanhoja tenttikysymyksiä myymällä.”

– Markku Jääskeläinen, Poleemi 1/1975

Puheenjohtajalta

Elina Miettinen

Vuosi lähenee loppuaan. Puheenjohtajuusvuoden lopussa tuntuu, että niin kalenteriani kuin myös

yleistä mielialaani dominoi jo muu-taman viikon päästä tyhjyys. Vuosi sitten rauhoittumisesta joulun viet-toon ei tullut minun osaltani mitään. Mielessäni pyörivät aatokset siitä, mihin oikein olin ryhtymässä: Pol-hon puheenjohtajaksi, ja vielä vuo-sijuhlavuonna ‒ onkohan minusta siihen. Tänä jouluna annan itselleni luvan huokaista helpotuksesta.

Vuosi on mennyt ohi nopeasti. Polhon saralla on mielestäni saatu paljon aikaan tänä vuonna, mutta toki joitakin asioita, joiden nyt ha-luaisi olevan toteutettuina, on jäänyt keskeneräisiksi. Vasta näin vuoden lopussa minusta tuntuu, että nyt mi-nusta olisi Polhon puheenjohtajaksi. Pestini on kasvattanut minua kohti "maaliani", ja samoin näen tapahtu-neen myös muille Polhon hallituslai-sille.

Polhon vaalikokous herkisti tunteitani paljon. Tämä ei johtunut siitä, että minun olisi vaikea "luopua vallasta", eikä myöskään siitä, että sähköposteista ja muista hassutteluis-ta tuttu Polhon "Vallan Vaihduttava!" -ryhmittymä oli tuonut kokouspai-kalle kuvallani varustetun paperin "Likaiset hipit pois herrain parista". Herkistymisen aiheuttivat vaalipu-heissa esiintyneet kauniit kommentit Polhosta. Uuteen hallitukseen pyr-kineistä useat sanoivat motiivikseen

sen, että he ovat itse kokeneet läm-pimän vastaanoton Polhon yhtei-söön ja siksi haluavat vuorostaan olla toivottamassa ihmisiä tervetulleiksi. Tämän vuoden hallituksen linjauksi-en mukaisesti tämä on juuri se, mitä haluammekin näin vuoden lopussa kuulla.

Tietenkin edellä mainittujen kaltaiset lausunnot ovat vain osa to-tuutta. Tiedän, että jotkut Polhon jä-senistä kokevat jäävänsä jollain tapaa ulkopuolisiksi, koska he eivät kuulu tai ole kuuluneet Polhon hallituk-seen. Tämän asian parantamiseksi kuluvan vuoden hallitus on pyrkinyt ponnistelemaan paljonkin, mutta täysin emme ole onnistuneet ilmiötä pois pyyhkimään. Toivottavasti ensi vuoden hallitus jaksaa jatkaa tätä työtämme ja kehittää avoimuutta ja vastavuoroisuutta hallituksen ja jäse-nistön väliin enenevässä määrin.

Polhon hallitus tarvitsee jäse-nistön tukea, neuvoja ja mielipiteitä toimintansa kehittämiseen. Yhdis-tyksen toiminnan uudistaminen on haasteellista sen vuoksi, että tapah-tumia on jo niin paljon ‒ kaikkiin ei vain riitä kävijöitä. Uusien tapah-tumien lukuisten ideoiden joukosta olisi helpompaa valita toteutettavat, jos hallitukselle olisi yhä selkeämpää se, mitä jäsenistö kaipaa.

Työsarkaa on siis paljon jäljellä Polhon 45-vuotisjuhlavuoden päät-tyessä. Toivotan voimia Polhon uu-sille toimijoille!

40 POLEEMI

2011Polhon toimijat

Puheenjohtaja:Vpj. ja kulttuurivastaava:Taloudenhoitaja: Sihteeri ja ympäristövastaava:

Urheiluvastaava: Kansainvälisyys- ja ISHA-vastaava: 1.opintovastaava: Alumni- ja työelämävastaava: 2.opinto- ja tasa-arvovastaava: Juhlavastaava: Suhde- ja HOL-vastaava: Tiedotus- ja ATK-vastaava:

Ilari LeskeläIlmar MetsaloTuomas SaavalainenMari Fabritius

Joonas DammertReetta HeiskanenEetu JokelaRiina HyökkiHannele KirveskoskiJosefiina ManninenAnna NiemiTeemu Perhiö

Hallitus

PoleemiVeikko Jarmala, Eetu Jokela, Hanna Marjoranta ja Simo Ortamo

VirkailijatLyydia Aarninsalo, Veikko Jarmala, Tuomas Lassinharju, Henriikka Latva, Hanna Marjoranta, Elina Miettinen, Simo Ortamo, Marika Poutiainen, Johanna Sorsa ja Mikko Virta

41POLEEMI

Rauhaisaa joulun aikaa ja onnea ensi vuoden haasteisiin!