Pääkirjoitus 3

Levynkansia Memphiksestä 4 Storm Thorgerson ja ajatuksia levykansitaiteesta 6

Sarjakuvan siniset sävelet 9

Vallankumous syö päänsä 10

Kaksi näkökulmaa: Banksy ja katutaide 12

Runokollaasi 14

Kulttuuriperintö – arjen salatiede 16

Eidos avaa Raamatun 17

AS IF! 18

Taidenäyttely 20

Kuka vie lapsen abstraktin taiteen näyttelyyn? 22

Riika 24

Fransin olutnurkka 26 Eidos avaa 27

EIDOTE 2/2014

Julkaisija: Helsingin yliopiston taidehistorian opiskelijoiden ainejärjestö Eidos ryPäätoimittaja: Mikko VälimäkiToimitussihteeri: Axel HackmanAD: Anna ParviainenTaitto: Anna Parviainen, Mariliis RebaneKansi: Michelle OreniusKuvitus: Frans Autio, Anna Parviainen, Aura Vilkuna, Mikko VälimäkiKuvaajat: Frans Autio

Tämä lehti on saanut HYY:n ainejärjestöjen lehtitukea.

Tästä numerosta saat lukea niin kolumneja kuin runojakin. Voit lukea, mitä levyjen kansitaide on antanut visuaaliselle taiteelle tai miksi kulttuuriperintö on maailman paras oppi-aine. Musiikin ja nähdyn maailman suhdetta pohditaan, ja kirjoitukset matkaavat Reykjavikin kahviloista Riikan TV-tor-niin. Katutaiteesta puhutaan hyvää ja pahaa.

Lehti seikkailee jossain taidehistorian ja oikean maailman välil-lä, maalaillen taivaanrantoja ja ihmetellen, saisiko ne jollain tav-alla kiinni. Joku luki Raamatunkin ja jos sieltä ei löydy vastauk-sia, niin ei sitten varmaan mistään. Mikäli kuitenkin haluat vielä yrittää ja ottaa toisen lähtökohdan asian selvittämiselle, niin voit palata Fransin olutnurkkaukseen - sinne tuttuun ja turvalliseen.

Eidos on taas avannut, useammankin kohteen. Ihan vain teitä varten.

PS. Ateneumissa on esillä Gallen-Kallelan Conceptio artis (1894). Käykäähän katsomassa.

Mikko VälimäkiEidotteen päätoimittaja

p ä ä k i r j o i t u s

Levynkansia Memphiksestä

Teksti & kuvitus Mikko Välimäki

On hämmästyttävää miten pienelle huomiolle levynkannet loppujen lopuksi jäävät. On totta, että iso osa niistä on mitäänsanomattomia tai suorastaan tylsiä. Kaikilla musiikkigenreillä on ne omat geneeriset levyn-kantensa – iskelmälevyissä artistista on rintakuva, mahdollisesti suomalaisessa luonnossa, heavy-metal-lin levynkannet ovat täynnä viikatemiehiä. Mutta on siellä loputtomien levyn kansien joukossa helmiäkin.

Vaikka Warholista ja Rolling Stonesista kieltämättä olisi kiinnostavaa kirjoittaa, se ei ole nyt tarkoitus. Täysin vaille minkäänlaista huomioita on jäänyt yksi musiikkityyli ja sen vähintäänkin ekstravagantit levynkan-net: Memphis-rap. Musiikkigenren levynkannet ovat poikkeuksellisen räikeitä ja joidenkin mielestä todel-la kitschiä. Ei minun mielestäni, ja vaikka ne ovat kieltämättä rumia, ovat ne myös totisuudessaan loistavia.

Levyjen kontekstista tai tekijöistä on mahdotonta saada näin Helsingistä käsin mitään käsitystä, johtu-en siitä, että Memphisläinen ghetto pitäisi varmaan tuntea henkilökohtaisesti, jotta sitä voisi ymmärtää. Tästä syystä asiaa on syytä lähestyä jollain muulla tavalla. Ja mikä olisikaan parempi keino tulkita näitä tummanpuhuvia levynkansia kuin – aivan, juuri niin – Panofskylainen kuva-analyysi (syvästi soveltaen).

Al Kapone

Al Kapone oli 1990-luvun Memphiksessä ug:n ykkösnimiä. Laahaava biitti ja vähintäänkin infernaaliset ai-heet olivat takuuvarmaa memphisräppiä, siinä sanan parhaassa merkityksessä. Al Kapone on jatkanut uraansa vielä 2000-luvullakin, mutta terä on ehkä vähän tylsynyt. Levynkannet olivat ainakin 90-luvulla tiukempia.

Da Resurrection, 1995, Brutal Records

Kuvassa on nuori ja laiha mies, jonka selän takana on risti. Tausta on tumma, melkein musta ja hohtaa punaisena vain himmeästi ristin takana. Mies on painanut päänsä alas ja tuijottaa eteensä alta kulmien, pitkä tukka meinaa valahtaa silmille. Miehen paita on napittamatta ja paljastaa rintakehää. Miehen kädet ovat taitettu selän taakse, kuin sidottuina. Kuvan ylälaidassa on teksti ”AL KAPONE” ja alalaidassa ”DA RESURRECTION”. Pienellä kuvan nurkissa ovat tekstit ”Rated R” ja varoitustekstejä vanhemmille, sekä lista levyllä vierailevista artisteista.

Kuva on mitä selvimmin viittaus Jeesukseen ja tämän viimeisiin päiviin maan päällä. Jeesuksen ristiinnaulit-seminen näkyy ristinä ja ylösnousemus nimessä. Hahmon ruumiinrakenne ja ulkonäkö on hämmästyttävän lähellä Jeesuksesta vallitsevaa kuvaperinnettä: hoikkuus, pitkä tukka ja pieni parransänki. Tässä vaiheessa huo-mion kiinnittää se, että hahmon kädet eivät ole levitettyinä ristille, vaan selän takana. Olisi luontevaa ku-vitella tämän olevan viittaus nykypäivän ”ristiinnaulitsemiseen”: nippusiteisiin ja poliisiväkivaltaan, josta yh-dysvalloissa käydään vieläkin jatkuvasti vilkasta keskustelua. Lista vierailijoista luo mielleyhtymän seuraajiin tai opetuslapsiin, mutta tuntematta silloista hierarkiaa tällaista vertausta on hankala tehdä. Tarkemmin kat-sottuna ristin takana hohtava punainen näyttäisi muodostavan hautausmaan maiseman hautakivineen. Tämä on selkeää kuolematematiikkaa: punainen väri veren vertauskuvana ja hautausmaa kuolleiden kaupunkina.

Kaiken kaikkiaan levynkansi täydentää loistavasti albumin sisältöä. Synkät lyriikat ja ahdis-tuneet biitit tarvitsevat tuekseen kuva-aineistoa joka ei jää niiden varjoon, vaan varmistaa täy-teläisen kokonaistaideteoksen toimivuuden ja kulttuurin kuluttajan miellyttävän elämyksen.

Project Pat

Memphis-rap on jossain määrin epämääräinen musiikkityyli. Siihen liitetään paljon elementtejä (esim. yllä olevia), mutta usein puhutaan Southern hip hopista, jonka yksi osa Memphis on. Usein kaikki Memphisläiset räppärit ni-putetaan Memphis-rapin piiriin. Toinen esimerkeistäni on uudempaa matskua, nimeltään Project Pat. Tyyliltään se lähentelee mainstreamia, sitä Lil Wayne (South Coast sällejä hänkin) tyyppistä matskua, mutta on siinä kai-kuja og Memphiksestä. Kyseessä on muuten Memphislegenda Juicy J:n (Three 6 Mafian perustajia) pikkuveli.

Project Pat Mixtape

Monipuolisuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan ja sekavuudessaan hämmästyttävä kuvapinta. Hallit-sevia elementtejä ovat keskellä oleva mies ja hänen kasvonsa sekä kuvapinnan leikkaavat keltaiset pin-nat ja niissä oleva teksti. Laajat vihreat alueet ja yläsektorin tumman oranssipunainen kenttä jaka-vat kuvan vinottain kahtia. Ylöspäin suuntautuvaa liikettä luovat kuvassa olevat rynnäkkökiväärit.

Kuvassa on selkeästi tarina. Kätensä yhdeksi nyrkiksi liittänyt mies ja tämän synny-ttämä tuuletuksen tunnelma ja hänen tyytyväinen virnistyksensä kertovat voitosta. Taustal-la oranssina palava kaupunki on viittaus väkivaltaiseen konfliktiin ja poliisin keltaiset eristysnau-hat kertovat sen olleen miehen ja virkavallan välinen. Ak-47 Konekivääri on tuttu niin armeijoilta, terroristeilta kuin katujengeiltäkin. Raskaan puoleinen aseistus kertoo miehen olevan katujen kuningas.

Vihreänä loistavat marihuana-kasvit kertovat kenties katukaupasta ja näin ollen rahallisesta varak-kuudesta. Palavien tornitalojen edustalla on Yhdysvaltojen Projectien, tietyntyyppisten asuinalue-iden tyypillisiä matalia taloja, joissa Project Pat on kappaleissaan kertonut kasvaneensa. Ne ovat kunnossa ja kukoistavia ja viittaa näin kenties Projectien voittoon yli keskustan tornitalojen ja kapital-istisen mahdin. Jännittävän kontrastin kokonaisuudelle luo kuvassa olevat sarjakuvamaiset tukaanit, joid-en tarina ei aukea. Kenties he ovat miehen tovereita, joille katuslangin kautta linnut ovat vertauskuvia.

Albumin kuvitus on hyvin tyypillinen tämän tyyppiselle musiikille. Aseet, huumeet, väkivalta ja valta muutenkin tuntuvat olevan lyriikoiden lisäksi pääteema kansitaiteessakin. Tämä kertonee jotain artistien maailmankuvasta.

Al Kapone, Da Resurrection (1995) Project Pat, Mixtape

4 5

Storm Thorgerson ja ajatuksia levykansitaiteestaTeksti & kuvat Frans Autio

Vanhemman ja kokeellisemman rockin klassikkolevyt ja omat suosikkini, kuten Houses of the Holyn,

Animalsin ja Lamb Lies Down on Broadwayn, sitoo yhteen yksi ja vahvasti omaan musiikkikäsitykseeni

vaikuttanut taiteilija, Storm Thorgerson. Hänen surrealistiset, unenomaiset ja mm. Dalia lainaavat

valokuvat loivat näistä (ja monista muista klassikkolevyistä) vielä vahvempia taiteellisia kokonaisuuksia.

Aloittaessani tosissani musiikin kuuntelun olivat levyjen kannet kuin viinipullojen etikettejä, joiden

kautta maistelu toteutui. Luotin hyvän tuotepakkauksen kertovan sisällöstä: eihän kaunis voi kuullostaa

rumalta. Thorgersonin esittämä kiehtova maailma ja kansikuvituksen symbolistinen taiteellisuus sai minut

valitsemaan kauneimmat levyt ensin.

Pelkkä kansi ei kuitenkaan riittänyt pitkälle; musiikillisen sisällön puuttuessa sekin menetti merkityksensä

ja muuttui tietyllä tapaa kaukaa haetun tuntuiseksi, itsetarkoitukselliseksi(?) proge-höpösymbolismiksi.

Thorgerson ja muut kansitaiteilijat, kuten Roger Dean, kuitenkin säilyttivät ajatuksissani pienestä

arvoinflaatiosta huolimatta taiteilija-asemansa nimenomaan musiikkikontekstistaan irrotettuina kuvittajina

ja levytaiteen visionääreinä. Kysymys kansitaiteen taiteellisuudesta ja sen esittämän kuvallisen sisällön

arvosta on hieman ristiriitainen: kuka tekee "taiteen", musiikkia esittävä taiteilija, vai musiikkiin ja tämän

musiikkia esittävän artistin sanomisiin teoksensa perustava levyn kannesta vastaava kuvittaja? Koitan

seuraavaksi avata mietteitäni levynkannesta ja Storm Thorgersonista omien suosikkiartistieni, kuten Pink

Floydin ja Led Zeppelinin kautta.

Storm Thorgerson oli siis Britanniassa syntynyt, jo 70-luvun alulla suosioon noussut, edelleen vaikuttava

itseoppinut graafikko ja kuvittaja, joka toimi alun perin levykansitaiteen parissa, siirtyen myöhemmin mm.

musiikkielokuvien pariin. Thorgerson kuoli viime keväänä syöpään, mutta hänen perustamansa musiikin

kuvallistamiseen keskittyvä Stormstudios jatkaa toimintaansa edelleen. Throgersonin taiteilijaura seuraa

vahvasti varhaista ja myöhemmin maailmalaajuista suosiota nauttivaa Pink Floydia, jonka albumeiden

kansista hän vastasi aina A Sauceful of Secretsistä livetaltiointi Pulseen.

Thorgersonin menestyksen salaisuutena Pink Floydin lisäksi voisi pitää hänen luottovalokuvaajaansa Aubrey

Powellia, jonka useiden valokuvien kautta koko Thorgersonin maailma katsojalle avautuu. Legendaarisimmat

kannet, juuri Led Zeppelinin Houses of the Holyn, Pink Floydin Wish You Were Heren tai Genesiksen The

Lamb Lies Down on Broadwayn kaltaiset teokset, nostivat Thorgersonin ja Powellin perustaman Hipgonis-

yhtymän koko maailman tietoisuuteen. Hipgnosis kuitenkin lopetti toimintansa 1983, minkä jälkeen

Thorgerson perusti oman Stormstudios-yhtiönsä, jonka toiminnasta hän vastasi aina kuolemaansa asti.

Hipgonis-aikana (1968–1983) luodut kansikuvat kuuluvat kuitenkin Thorgersonin ja Powellin parhaimmistoon: ne olivat enemmänkin itse albumien musiikista irrallisia teoksia, jotka saivat merkityksensä juuri musiikin kuuntelun kautta. Hyviä esimerkkejä lienevät Pink Floydin Atom Heart Mother, jonka albumikuvituksena toiminut "mystinen" lehmä ei todella ollut muuta kuin pelkkä tavallinen lehmä vailla intertekstuaalisia viittauksia. Lehmä sai kuitenkin oman merkityksensä massiivisen levyn nimikkosävellyksen ja muun häröilymateriaalin, kuten Alan's Psychedelick Breakfast-kappaleen kautta: se oli mysteeri, joka ei ollut mysteeri (vai oliko?), olemalla kuitenkin kiehtova, ajatuksia herättävä ja provosoiva.

Toinen hyvä esimerkki voisi olla jo useaan otteeseen mainittu Led Zeppelinin suurlevy Houses of the Holy, jonka kansitaide lainaa kuvastonsa Arthur C. Clarken scifiromaanista Chilhood's End (1953). Kannesta muotoutui erityisesti yhtyeen supersuosion kautta ikoninen, provosoiva, runollinen ja kysymyksiä herättävä. Saavutuksena voisi myös pitää kansikuvan kieltämistä mm. Espanjassa ja Oklahoman osavaltiossa. Erityistä näissä ja muissa tuon ajan Hipgnosis-kansissa on mielestäni juuri tuo kansitaiteilijan omavaltaisuus, vahva visuaalinen kerronnallisuus, rock-henkeen kuuluva päättömyys ja kannen oma-arvoinen asema musiikin yhteydessä. Kansi ei pelkästään toista levyn asettamia kysymyksiä vaan luo niitä lisää: miten prisma liittyy kuun pimeään puoleen?

Myöhemmin, ja itseasiassa jo vuonna 1975 Hipgnosis alkoi muuntumaan enemmänkin graafista suunnittelua ja kuvitusta toteuttavaksi ryhmäksi, jonka päähuomio ei enää ollut omien taiteellisten (ja epätaiteellisten) projektien toteuttamisessa vaan yhtyeen, levysanoitusten ja yleisön väliinputoava miellyttämisessä. Vaikka Wish You Were Heren kansitaide on kaunista ja tunteita avaavaa kuvitusta, en silti lähtisi pitämään sitä taiteellisesti läheskään yhtä arvokkaana kuin vaikkapa muutamaa vuotta aikaisempia Dark Side of the Moonia tai Houses of the Holya: WYWH sortuu vain toistamaan kappaleiden, kuten

Kuva: Pink Floyd, Wish You Were Here (1975)6

Shine on You Crazy Diamondin lyriikoita. Samoihin virheisiin Thorgerson alkaa kompastua yhä useammin kahdeksankymmentäluvun alkuvuosista lähtien: kuvat yrittävät olla liian sisällöllisiä musiikin kustannuksella olematta kuitenkaan kovin merkityksellisiä. Sisältö on otettu lähinnä yhtyeiden keulahahmojen, kuten Roger Watersin, ideoista. A Momentary Lapse for a Reasonin kansi olisi kaunis ilman musiikkia, musiikin kanssa se on mielestäni liian itsestään selvä ja suora.

Mielenkiintoinen näkökulma kansitaiteeseen on sen kyseenalaistaminen taiteena ja suhteuttaminen itse musiikkiin. Kaksi taidemuotoa, musiikki ja kuvataide tuntuvat kilpailevan keskenään, lopulta molempien hävitessä tai saavuttaessa tasapainon. Kummalle kuuluu valta ja kumpi on toissijainen? Mielestäni toteutusvastuu tulisikin ennenkaikkea olla molempien käsissä näin muodostaen molemmista (musiikki ja kuvitus) juuri erillisä, yhteneviä, tarinallisia kokonaisuuksia ja kysymyksiä, ei pelkkiä ideoiden representaatiota. Kuva ja musiikki ovat kuitenkin tehneet jo ensimmäisien 1600-luvun oopperoiden aikana molempia sitovan sopimuksen niiden yhteenkuuluvuudesta. Paras lopputulos on saavutettavissa silloin, kun kumpikaan ei toimi toiselle alisteisesti tai yritä syrjäyttää toisen asemaa. Thorgerson ja Powell onnistuivat siinä hyvin, muistettavimmalla tavalla klassikkolevy Dark Side of the Moonin kannen tapauksessa. Samojen visuaalisten elementtien, liiallisen suoruuden ja mielestäni kliinisen lopputuloksen tavoittelu jättivät jälkensä myöhempään ja heikompaan kuvalliseen tuotantoon. Thorgersonin perintö jää kuitenkin elämään vahvana musiikkimaailmaan, saaden ajan kuluessa uusia merkityksiä ja innoittaen taas uusia kuuntelijoita hyvien klassikkolevyjen pariin.

Jacques de Loustal & Philippe Pargingaux: Barneyn blues 1991 (Barney et la note bleue, 1987), käänt. Jukka Heiskanen, Like.On yö, magnolioiden imelä tuoksu saa voimaan pahoin, orkesteri soittaa Besame muchon afrokuubalaista sovitusta... Näin alkaa kuvittajakäsikirjoittajapari Loustal & Parginaux’n sarjakuva Barneyn blues. Lukijan on vaikea vastustaa kiusausta lukea lisää, saada tietää, millaiset tapahtumat vahvan tunnelman keskelle sijoittuvat. Albumi kertoo saksofonisti Barneyn surumielisen tarinan ja perustuu löyhästi jazz-muusikko Barney Wilenin (1937–1996) elämään. Matka läpi sateisten kaupunkien ja väliaikaisten asuntojen päättyy lopulta yliannostukseen hotellihuoneessa. Taiteilijamyytin kuvaus on kaikista kliseistään pariisilaisessa huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, luettavaa. kiehtovaaTarina on jaettu muutaman sivun mittaisiin lukuihin. Tutustuttuaan albumiin Wilen halusi tehdä siitä levyn. Levyn kappaleet on nimetty tarinan otsikoiden mukaan. Luvut voidaan näin lukea kuuntelemalla samalla niiden nimikkokappaleita. Kuultu tulkitaan helposti päähenkilön mielenmusiikiksi. Musiikin kera lukija vaipuu syvemmälle Barneyn maailmaan. Valppaasti kuvia havainnoivasta lukijasta tulee poissaolevampi, ympäristöstään piittaamattomampi ja omassa maailmassaan viihtyvä, kuten Barney. Lisäksi musiikki animoi kuvaa, saa sen heräämään henkiin.Barneyn blues ei sisällä ainuttakaan puhekuplaa. Teksti on sijoitettu kuvien alle, omiin laatikoihinsa. Niinpä se on ikään kuin kakkossijalla, alisteinen kuvalle ja musiikille. Puhekuplattomuus erottaa tekstin kuvien ajasta. Tarina muuttuu muistelemiseksi ja tapahtuneen kertomiseksi kuvattujen hetkien tulevaisuudesta käsin. Albumin ”sarjakuvallisuus” vähenee ja se lähestyy elokuvaa. Jazz välittyy myös kuvista. Loustalin notkea viiva ja kirkkaat värit muistuttavat musiikkia. Puhekuplattomuuden takia musiikin volyymi kuvissa on voimakkaampi. Sanoja ei tarvita, musiikki kertoo kaiken oleellisen.Loustalin inspiraationlähteeksi mainitaan usein kuvataiteilija David Hockney, mikä näkyy Barneyn blues -albumissa erityisen konkreettisesti. nähdään lähikuvassa keltainen ponnahduslauta ja Albumin alussa uima-altaan veden pinta vesiroiskeineen, aivan kuten Hockneyn maalauksessa ”A Bigger Splash” (1967). Loustal paljastaa maalauksen liittyvän, paljon pohditun arvoituksen, sillä sarjakuvassa nähdään, että roiskeiden aiheuttaja on hieman Hockneyta itseään muistuttava henkilö.Myös fauvismi nimetään usein Loustalin innoittajaksi. Hehkuvat värit ja piirustustyyli yhdistyvät Etelä-Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan, tuovat mieleen porottavan auringon, kuivuneet kasvit ja meren tuoksun. Näön ja kuulon lisäksi sarjakuva vaikuttaa herkistävän myös muita aisteja. Lukija on joka tavalla läsnä Barneyn maailmassa.

.... ja Barney soittaa vielä Besame muchon tavalla, jolla kukaan ei ole sitä vielä soittanut. Tämän jälkeen musiikki vaimenee.

Sarjakuvan siniset säveletTeksti & kuva Iina Schwanck

Kuva: Led Zeppelin, Houses of the Holy (1973)

8 9

10 11

Keväällä 1917 karismaattinen Jean Boldt ja sinisilmäinen Josefina Huttunen kokoavat sekalaisen joukon sosialisteja, anarkisteja ja yhteiskunnan hylkiöitä ja valtaavat Helsingin tuomiokirkon 18 tunniksi. Tavoitteena on aloittaa maanlaajuinen vallankumous, kristillinen kommunismi. Liike tukahdutetaan ja unohdetaan. Alle vuoden kuluttua alkaa Suomen sisällissota. Mitä piili pienen vallankumousyrityksen taustalla? Miten valtauksen aloittama yhteiskunnallinen tunnemyrsky eskaloitui sisällissodaksi? KOM-Teatterin syksyn ohjelmiston täyttää Juha Siltasen kirjoittama Vallankumous. Esityksen on ohjannut ja sovittanut näyttämölle huimassa nousukiidossa oleva Lauri Maijala, joka muistetaan erityisesti Juoppohullun päiväkirjan elokuvasovituksesta. Vallankumous on visuaalisesti kunnianhimoinen, genretön tyylikummajainen, joka käy läpi musikaalin, komedian, kamarinäytelmän ja nykyteatterin muotokieltä yksi kerrallaan kuin hapoissa kirjoitettu referaatti Suomen teatterihistoriasta. Se on ooppera, kabaree, historiallinen pukudraama, pop-konsertti ja toimintanäytelmä, jossa luodit lentävät. Se on kaikkea ja ei mitään. Se on upea esimerkki siitä, kuinka teatteri voi olla henkeäsalpaavan kaunis ja kokemuksellinen taidemuoto ja samanaikaisesti tyhjä kuin huuhdeltu suolakurkkupurkki. Se on kuin punaisella silkillä verhoiltu joululahja, jonka sisällä on uusi hammasharja.Taidehistorian opiskelijana en voi olla mainitsematta esityksen vaikuttavaa visuaalista ilmaisukieltä. Vallankumous etenee hienosti aseteltujen ja valaistujen näyttämösommitelmien läpi uskomattomalla sulavuudella. Asetelmat tuovat hetkittäin mieleen barokkimaalausten jyhkevät, dramaattiset poseeraukset ja jähmettyneen vauhdin tunteen. Lavan täyttävät punaisen ja mustan, vallankumouksen klassisen väriyhdistelmän, sävyt ja sekoitukset, jotka luovat jylhät puitteet hyvin fyysiselle näyttelijäntyölle. Valotekniseltä suunnittelultaan esitys on yksi monimutkaisimmista, joita olen koskaan nähnyt. Syvänsinisistä ja punaisista valomatoista siirrytään salamannopeasti strobovalotykitykseen ja takaisin. Esitys on täynnä tanssia ja laulua, mikä takaa sen, että asetelmien välissä lava on täynnä villiä liikettä. Erityisesti Johannes Holopainen ansaitsee erityismaininnan uskomattomasta energiastaan ja tanssijan lahjoistaan.Miksi teatteri on yhä olemassa? Mihin teatteria tarvitaan? Vastaus: haastamaan katsojaa. Teatterin on tehtävä tässä perustavalaatuinen pesäero elokuvaan, joka tuontokustannuksista ja markkinatalouden lainalaisuuksista johtuen harvemmin pystyy haastamaan katsojaa. Se on myös teatterin kultainen mahdollisuus erottautua edukseen elokuvasta, joka on aina niellyt enemmän yleisöä edullisuudestaan johtuen. Maijala käyttää teatterin tehokeinoja taitavasti, mutta pakenee teatterin ainutlaatuisen roolin asettamia haasteita. Vallankumous on pelkkä vitsi verrattuna klassisiin vasemmistolaisnäytelmiin, kuten Salon Lapualaisoopperaan tai Brechtin Setsuanin

hyvään ihmiseen. Vallankumous on y-sukupolven näkemys vasemmistolaisuudesta ja poliittisesta tulisieluisuudesta: diskoa, bailmaamista, hyvä fiilis, karaokea, laskuhumala ja elokuvaviittauksia. Tyylileikittely pitää huolta siitä, että jokainen hivenenkään vakava ajatuksen lanka katkeaa muutamassa minuutissa ja yhtäkkiä lavalle astelee jostain postmodernista madonreiästä Sibelius ja näyttelijät ottavat hänen kanssaan selfiet ja katsoja on ihan että ftw ja sillee. Katsojan suurimmaksi haasteeksi jää yrittää ymmärtää miksi näytelmä on ylipäätään olemassa ja mikä sen suhde vasemmistolaisuuteen on. Tässä vaiheessa on syytä muistuttaa, että KOM-teatteri perustettiin 70-luvun alussa nimenomaan ’’punaiseksi’’ teatteriksi, jossa on nähty paljon mm. Brechtin näytelmiä. Näytelmän olemassaoloa perustellaan sillä, että se perustuu tositapahtumiin. Kiinnostavasta historiallisesta premissistä jää käteen yllättävän vähän. Historiallinen konteksti toimii vain raamina vallankumouksellisen mielen ja poliittisten tuntemusten tutkimiselle. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen suunta, mutta esitys jää harmillisen kauas vakavasta vallankumouksen psykologian tutkimisesta. Maijalan analyysin syvyyden voi summata noin seuraavanlaisesti: duurivoittoinen biisi = hyvä fiilis, mollivoittoinen biisi = huono fiilis. Suvivirttä ja Kansainvälistä laulatetaan yleisöllä päällekkäin samalla kun näyttelijät bailaavat lavalla Springbreakersistä tutut värikkäät kommmandopipot päässään. Poliittisen innon ja pettymyksen kuvauksessa Maijala ei pelaa hillitysti. Finlandia ja Hector raikuvat. Kun sosialistisen utopian toivoa kuvataan räiskyvällä tulkinnalla Pharrell Williamsin kappaleesta Happy, allekirjoittaneella ei ole pokerinaamaa väittää, että ohjaaja kunnioittaisi yleisöä yhtään enempää kuin Mustan Härän DJ kunnioittaa umpihumalaisia asiakkaita puoli neljältä aamuyöllä. Less is not more. Vallankumous on pahimman laatuinen näytelmä siinä mielessä, että se ruokkii katsojassa hyvin skitsofreenisia tuntemuksia. Esityksestä haluaisi pitää, mutta silmiin lentävä kusi on niin kirkkaan ilmeistä, että kokemus jää keikkumaan loukkauksen ja ihastuksen välimaastoon. En ole teatteritieteen asiantuntija, mutta yleisö ei viimeisimmän tietoni mukaan ole lauma apinoita, joille pitää syöttää Hectoria ja Finlandiaa, jotta heidät saisi tunnetasolla mukaan esityksen maailmaan. Paras tapa saada yleisö mukaan esityksen maailmaan on välittää heille hyvin kirjoitettuja, kokonaisia ja samaistuttavia ihmiskohtaloita. Nämä jäävät Maijalan esityksessä sivuun visuaalisen ilotulituksen kuljettaessa teemoja omilla ehdoillaan ja usein aivan miten sattuu. Ainoa, mihin esitys sitoutuu paradoksaalisen vakavasti, on kronologia. Tarinassa edetään yksinkertaisesti alusta loppuun ja sillä jämpti.Vallankumouksen postmoderni poistomyynti on sekä sen vahvuus että sen heikkous: se on ilotulitus aisteille, joka ei vahingossakaan kysele turhan syvällisiä kysymyksiä vallankumouksen periaatteista, sen toiveista ja mahdollisuuksista. Se markkinoi katsojalle anteeksiantamatonta ajatusta, että sisällissodan ajan Suomen vasemmistolaisuus oli yhtä pinnallista ja toivotonta kuin tämän päivän vihreiden poliittinen toiminta. Se on täynnä valtavan kaunista, hukkaan heitettyä potentiaalia. Vallankumous on kultainen esimerkki suomalaisen teatterin nykyhetkestä. Se luulee omaavansa paljon sanottavaa, vaikka kaikki sen sanottava on lähinnä sosiaalisen median, popmusiikin ja kulttielokuvien valkoista kohinaa, josta katsoja muistaa vain Hectorin biisin ja kivat valot. Muu on hiljaisuutta.

Vallankumous syö päänsäTeksti Joonas Kallonen Kuvitus Aura Vilkuna

Kaksi näkökulmaa: Banksy ja katutaide

Katutaiteeksi määritetään usein julkiseen tilaan ilman tilausta tehdyt taideteokset, joita tyypillisesti ovat vapaalla kädellä tai stensiileillä toteutetut spraypullomaalaukset, tarrat tai julisteet. On olemassa myös erinäköisiä veistos- ja patsasvariaatioita, mutta ne ovat melko marginaalisia. Luonnollisesti tällainen määrittely ei ole kaikkein hedelmällisintä, sillä periaatteessahan kaikki taide (miten senkin sitten rajaa) on katutaidetta, jos se on kadulla.

Tästä syystä haluaisin tehdä selvän eron laittoman katutaiteen ja ns. salonkikelpoisen katutaiteen välille. Graffiti-termi sisältää itsessään jo laittomuuden, katutaide kuitenkaan ei. Näin ollen kaikki graffitit ovat katutaidetta, mutta kaikki katutaide ei ole graffitia. Katutaidetta tehdään nykyisin paljon, kaupungit tilaavat teoksia ulkotilaan ja monesti taidemuseotkin pyrkivät jatkamaan näyttelyitään ihmisten ilmoille. Joskus, kuten Porin taidemuseon 2012 pitämässä Street Art – The New Generation -näyttelyssä, graffiti-teoksia tehdään näyttelytilaan, mutta tällöin kyseessä on jokin rajapintatapaus.n näyttelytilaan, mutta tällöin kyseessä on jokin rajapintatapaus.

Mikä tekee Banksystä kiinnostavan hahmon on se, että hän on onnistunut ujuttamaan itsensä johonkin näiden kahden katutaideilmiön väliin. Hänet on etsintäkuulutettu laajasti ja ainakin näillä perustein hän on katu-uskottava myös muun katutaideskenen silmissä. Mutta kun hän salakuljetti oman teoksensa British Museumiin, otti museo teoksen kokoelmiinsa.

Jokin Banksyssa kuitenkin aiheuttaa minussa jonkinasteisen inhoreaktion. Kenties se on juuri tuo edellä mainittu väliinputoaminen. Taivun kenties sinne fundamentalistisempaan graffitiosastoon, jos katutaiteesta on puhe. Keskustelun ainainen siirtyminen Banksyyn ärsyttää, kun genren sisälle mahtuu niin paljon muutakin. Rehellisessä graffitissa on jotain paljon puhuttelevampaa kuin Banksyn mustavalkoisissa sapluunatöissä. Se on värikkäämpää ja monipuolisempaa, mutta tästäkin huolimatta aina puhutaan vain Banksysta.

Sisällöllisesti ärsyttää myös se, miten Banksyn laajasti rakastetut poliittiset ja yhteiskunnalliset teokset käsittelevät aiheitaan - suoraan sanottuna aika naiivisti. Taannoin taiteilija maalasi Länsirannan muuriin tytön, joka ylitti sitä ilmapalloilla. Hellyttävää kyllä, mutta ei kiinnostavaa. Banksyssa näkyy sama ilmiö kuin monessa muussakin nykytaiteen tapauksessa: töistä yritetään löytää kenties enemmän kuin mitä niissä todellisuudessa on.

Kyseessä on taitava ja rajapintoja rikkonut ennakkoluuloton taiteilija, siitä ei ole epäilystä. Tästä huolimatta Banksylla on mielestäni epäoikeutettu asema katutaiteen mestarina.

Mikko Välimäki

Kuvat Frans Autio

Kuten päätoimittaja Välimäen esittelemästä määritelmästä näkyy, Banksya ei voi suoraan lokeroida vain laittoman katutaiteen edustajaksi. Tämän ainoastaan pseudonyymistään tunnetun ”taideterroristin” luokitteleminen katutaiteilijaksi on myös riittämätöntä: CV:stä löytyy muun muassa dokumenttielokuva Exit through the Gift Shop (2010) ja viisi eri kirjaa. Ennen kaikkea kyse on kuitenkin poliittisesta aktivistista, joka käyttää taidetta lähinnä työkaluna mielipiteidensä ilmaisulle.

Tarkastellaanpa Banksyn graffititöitä niin yleistävästi kuin on mahdollista. Havaitaan, että jokaista teosta yhdistää juuri tietynlainen, tekijälleen tunnusomainen nokkeluus. Ajoratamerkinnät karkaavat seinälle kukaksi, Charles Manson liftaa vangin asussa, kaksi poliisia suutelee kadunkulmauksessa, varsinaisen teoksen vieressä esiintyy katutaiteilija työvälineineen… Kyse on yksinkertaisista, huumorin sävyttämistä konsepteista, joiden yhteiskunnallista kontekstia ei pahemmin piilotella.

Yhteiskunnallinen viitekehys onkin Banksyn taiteessa yhtä kiistattomasti läsnä kuin hänelle tunnusomainen sapluunatekniikka. Monesti koko graffitin tai muun vastaavan tempauksen tehtävänä on vain esitellä tietty konteksti. Ohikulkija ei tarvitse poikkeuksellisia älynlahjoja ymmärtääkseen, milloin kyseessä on vallitseville auktoriteeteille, ennen kaikkea katujen kunnossapitopartioille, osoitettu piikki. Kontekstit ovat erityisen ilmiselviä, kun teos on esillä täsmälleen siellä, minne sijoittuvaa ilmiötä se kuvaa. Mietitäänpä vaikka Länsirannan muurin tyttöä ilmapalloineen tai Disneylandin Guantanamo-vankia.

Tästä suoraviivaisuudesta Banksya on myös kritisoitu. Hänen useimmat työnsä avautuvat suurelle taideyleisölle niin helposti, että moni kokee taiteilijan saaman suosion haitalliseksi katutaideskenen kannalta. Viestimet jättävät muun skenen huomioimatta, jolloin yleinen käsitys katutaiteesta suppenee helposti yhden tekijän yksinkertaistavien provokaatioiden ympärille. Näkökulma on kieltämättä ymmärrettävissä: tasapäistyminen on minkä tahansa taiteenlajin pahin mahdollinen kauhuskenaario.

Kiehtovaa onkin, että toisaalta kyseisen taideterroristin tekoset ovat niin tietoisen avointa provoa, ettei niitä voi ”pinnallisuutensa” perusteella tuomita suoraan epäonnistuneiksi. Mitä räikeämpi tempaus, sitä varmemmin se on saavuttanut tavoitteensa: mahdollisimman laajan huomion. Jokainen yhteiskunta on täynnä vaiettuja, maton alle lakaistuja totuuksia, ja Banksyn heiniä on juuri näiden totuuksien kaivaminen mahdollisimman näkyville.

On loppujen lopuksi ymmärrettävää, että juuri tällaista tekijää pidetään laajalti salonkikelpoisena katutaiteilijana. Banksy onnistuu toistuvasti pukemaan kuviksi ajatuksia, jotka löytyvät valmiiksi tavallisen kansanosan kollektiivisesta tajunnasta. Auktoriteeteilla ei yhtäkkiä ole aina varaa imagotappioihin, joita näiden kuvien siivoaminen tuottaisi, kun julkinen mielipide kääntyykin tulkkinsa puolelle. Tämä erityisasema ei ole kuitenkaan ilmainen: uhrina vain sattuu olemaan katutaiteen monimuotoisuus. Ei ole itsestään selvää, kumpaa pitäisi varjella – Banksy ainakin seuraisi debattia kiinnostuneena.

Axel Hackman

12 13

REYKJAVÍK

Kuplia

Kylmä henkäys toivottaa tervetulleeksiEn pääse eteenpäin ja lamaannun

PanikoinPoistun

Saavun höyryävään huoneeseen

Kerään voimiaAnnan olla

olen

Pääsen perilleKuplat lipuu

Niiden sisältä näkee laattalattianLiotan itseni ja pääni kylmenee

15 minuuttiakahdeksan kohdalla lähden

Vesi tiivistyy ja tarttuu minuunKun kosken niin pisteet poistuu

Muuttavat muotoaanVesi tulee paineella,

hivelen sitäSe tuntuu klitorikselta

Häpeän myöntääPyyhkäisen ajatuksiani ja

vilvoittelen käsiäni

Höyry on vallannut terassin.

Runot

Michelle Orenius

Kuvitus Aura Vilkuna

REYKJAVÍK

Hallissa

Turkoosi ja valkoinen ovat tehneet liiton,minttu yrittää vikitellä välistä.

Napani on sinisellä viivallaMeistä on tullut yhtäLiike on kohtisuoraa.

Aika on pysähtynytVanhat papat juoruilevat

Kertovat kuulumisia Vahti kuluttaa muovipenkkiä

Videoruutu antaa luvan vakoillaTarkkailu on vahdin työ

Menen pinnan alleKaikki on sameaaHaluan happea

14 15

Kulttuuriperintö — arjen salatiede Otteita eidoslaisten kulttuuriperintöesseistä

”Ei. En vielä katso kelloa, ei ole kulunut tarpeeksi aikaa. Toisaalta onhan tässä ehditty jo siirtyä kivien silittelystä autonromujen suojeluperiaatteisiin. Ja joku arkeologi piti järkyttävän pitkän monologin, se oli vissiin oikeasti lukenut sen artikkelin. No, jos vain vilkaisen. Ei vitt...”

Kulttuuriperinnön pakolliset opinnot muodostuivat yleisen viime vuonna aloittaneiden taidehistorioitsijoiden keskuudessa hämmästyksen ja hilpeyden kohteeksi. Luentosali, jossa aika tuntui liikkuvan taaksepäin, ja jossa neonväreihin pukeutuneen opettajan rupattelua maitopurkeista rytmittivät kiusallisen pitkät hiljaisuudet, innoitti meitä alittamaan uusia rimoja esseissämme. Pakotettuna kaivamaan esiin arkisten ilmiöiden piilotetut merkitykset, uusi vuosikurssillinen taidehistorian opiskelijoita turvautui mm. käsittämättömään tilajargoniin, laiskaan feministiseen kritiikkiin ja nörttiraivoon.

Teksti & koonti Max Fritze Kuvitus Aura Vilkuna w Teksti Tiia Ala-Sippola, Hanni Halonen, Kirsi Nevalainen & Virva Sointu

”Natseista ei puhuta sanallakaan.”

”Kuluttaja ei siis ylipäätänsä edes mieti tarvitseeko hänen ostaa maitoa, se vain

tapahtuu.”

”Löydän itseni ihmettelemästä onko ääni edes ääntä, vaiko liikettä? Menetän hetkeksi uskoni kaikkeen mitä olen ikinä tiennyt.”

”Taiteilijoiden tuotoksien käyttäminen grafiikassa vain korostaa pyrkimystä maito-tuotteiden imagokampanjaan. Kyseessä ei ole vain elintar-vike, vaan itsetietoinen kult-tuurituote, kanonisoitu ”pyhä lehmä”…”

”Materialistiset, ahneet, omissa oloissaan viihtyvät, kiviä sekä käsitöitä rakastavat, lyhyet, kestävät ja karvaiset Aülen lapset — eli kääpiöt — ovat Tolkienin maailmassa lähes täysi antiteesi Iluvatarin ensimmäisille ja

kauniimmille luomuksille, ikiaikaisille haltioille.”

“Rakennettu, arkkitehtoninen tila ei ole vain tuotettu materiaalinen ja spatiaalinen konstruktio, jon-ka merkitykset olisivat kokijalle sisäsyntyisiä, saatikka ylhäältä päin annettuja, vaan kokemuksel-listen merkitysten muodostuminen tapahtuu aistihavaintojen avulla, hajuissa, äänissä, kosketuk-sissa, ruumiin liikkeissä tilassa, kosketusten ja painautumien äänessä ja äänen kosketuksessa.”

”Mona Lisa esittää naista joka on katsottavana, katsot-tuna objektina joka näkyy muttei kuulu. Tämä kuvaa naisen alisteista asemaa his-toriallisessa yhteiskunnassa.”

“Edellämainitsemani Suomailaisuuden toteutuminen maitopurki myötä on kai matiopurkin suurin saavutus: maitopurkki on yhtä kuin Suomi?”

”Jos tutkimuskohteeksi joutuisin vielä tämän tekstin jälkeen joskus ottamaan maitopurkit saattaisin vaihtaa alaa.”

”--nykypäivästä kulttuurip-erinnöksi tuleville polville jäävät juuri nämä lihavat ja rikkaat, väliajalla shampan-jaa tai konjakkia nauttivat ja esityksen aikana esitele-htiään selailevat, korviaan kaivavat ja yskivät ihmiset, joiden elämäntavoista ja käyttäytymisestä joku joksus täältäkin onnistuu väitöskir-jansa kirjoittamaan.”

Alussa oli tiiviisti ja pienellä fontilla painettu opus, jonka sivut ovat kustannustehokkaasti hentoa, ohutta, sekä luku mukavuudeltaan vaikeasti käännettäviä. Raamatun kaanonin kirjojen sisällöt,

sekä kirjoitustyylit vaihtelevat huomattavan paljon. Harmillisesti yksikään kirjoittaja ei ole käyttänyt lähdeviitteitä.

Opintopiiri kokoontui yhteensä 27 kertaa.

Sisukkaan lukutyön ja antaumuksellisen analysoinnin tuloksena Raamatun lukupiiri suosittelee:

Apokalyptinen kirjallisuusHesekielin kirja, passim. Danielin kirja, passim. Johanneksen ilmestys, passim.

Maailmanlopun tuloa on ennustettu jo jonkin aikaa, eikä lopun aikojen odotuksen syöksykierteelle näytä tulevan loppua. Sinunkin lienee aika tutustua tähän ajankohtaiseen materiaaliin.

Saarnaajan kirjaTutkielma elämän katoavaisuudesta, kaiken turhuudesta ja kauneudesta.

Tässä klassikkoainesta omaavassa kirjassa korostuu ajatus, että elämän pienistä asioista on nautittava nyt, sillä elämän kiertokulun edessä ihminen ei voi vaikuttaa kohtaloonsa eikä olla varma

tulevaisuudestaan.

Joonan kirjaKirja on helppolukuinen sekä sivu määränsä että kirjoittajan kertomustyylin puolesta. Päähenkilön

deliriumtila pitää mielenkiinnon yllä sepitteellisen kertomuksen loppuun asti. Erityismaininnan ansaitsee kirjan juonta siivittävä risiinikasvi ja sen ympärille muodostuvat tapahtumat.

2.Moos. 25Arkkitehtuurinteorioista elämälleen tarkoitusta etsivälle luku tarjoaa Telttamajan rakennusohjeet,

kyllä - yksityiskohtia myöten. Asiasta syvällisemmin kiinnostunut löytää lisäinformaatiota interiöörin sisustuksesta Mooseksen toisen kirjan luvuista: 25–28 ja 30.

Raamattu dieetti Voit heittää trendikkäät terveyslehdet roskakoriin ja lopettaa ruokablogien seuraamisen, sillä myös

Raamatusta löytyy runsaasti ruumiinravintoa käsitteleviä vinkkejä. Esimerkiksi:- Danielin paasto: (Dan. 1:12) ja (Dan. 10:3).

- Mooseksen dieetti: (1.Moos.1:29-30) ja (3.Moos.11). -Hengen dieetti: (Efes.5:18-19). Sopii opiskelijan kukkarolle ja arvioidut kustannukset ovat 0

euroa.

2. Sam. 23:8-39Lista Kuningas Daavidin sotureista ja heidän uroteoistaan on läpileikkaus Vanhan Testamentin maailmaan ja siihen, mitä sen ajan sankareilta odotettiin. Lukupiirin ehdoton suosikki oli Benaja,

Jojadan poika Kasebeelista, joka ”kerran lumituiskun aikana - - laskeutui vesisäiliöön ja tappoi siellä leijonan”.

Profeettojen teotProfeetta Elisa herättää kuolleen pojan henkiin makaamalla tämän päällä suu tämän suulla ja

painautumalla tätä vasten kunnes tämä lämpenee (2. Kun. 4:8-37), Jesaja kulkee alasti kolmen vuoden ajan Jumalan käskystä (Jes. 20:1-2) ja Jeesuskin parantaa sokean - kuinkas muutenkaan

kuin sylkemällä tämän silmiin (Mark. 9:22-26).

Jeesuksen viimeiset sanat (Matt. 27:46,50), (Luuk. 23:46) ja (Joh. 19:30).Voit valita kolmesta vaihtoehdosta mieleisesi.

Eidos avaa Raamatun

Eidos sulkee Raamatun.16 17

26.6.20131. Moos.2. Moos.

22.10.2014Ilm.

19.11.2013Job

12.3.2013Valit.

Hes. 1-21

16.4.2013Dan.Hoos.Joel Aam.

26.6.2014Luuk.

10.9.20141. Tess.2. Tess.1. Tim.2. Tim.

Tit.Filem.Hepr.

13.8.2014Room.1. Kor.

Michelle Orenius Kuvitus Wikimedia

Gil Jungerin ohjaama 10 things I hate about you (1999) on aikansa kulttiklassikko, josta kuulee

puhuttavan paljon. Mistä tämä elokuva sitten kertoo? Elokuva ammentaa inspiraationsa Shakespearen

näytelmästä Kuinka kesyttää äkäpussi. Draamakomedian ainekset ovat valmiit, kun nuoret juonittelevat

mitä moninaisimmin keinoin rakkauden tähden. Joseph Gordon-Lewittin esittämä koulun uusi oppilas

Cameron ihastuu koulun suosituimpaan tyttöön Biancaan (Larisa Oleynyk), mutta Bianca ei saa tiukan

isänsä käskystä deittailla, ellei vanhempi siskokin sitä tee. Biancan isosisko sattuu olemaan Julia Stilesin

AS IF!

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVI) toi Orionin valkokankaalle nostalgiaksi muuttuneet

ysäriteinileffat. Eidotteen toimittaja Michelle Orenius kävi katsastamassa valikoidusti viimeksi lapsena

ja varhaisteininä nähdyt klassikot.

As if –ysäriteinileffat -sarja (02.09.2014 - 10.01.2015) esittää peräti kaksitoista amerikkalaista

pääosin 1990-luvulla valmistunutta elokuvaa, joiden kohdeyleisönä on ollut selkeästi teinit. Elokuvissa

paneudutaan lähinnä nuorten naisten rakkaushuoliin, angstataan huolella flanellisissa kauluspaidoissa ja

vitsaillaan ironisesti kaikelle mahdolliselle. High school on joka elokuvassa jakautunut klikkeihin, ja kaikki

kuuluvat johonkin ryhmään. On urheilijapoikia, rikkaita pissistyttöjä, pilveä pössytteleviä skeittareita ja

aasialaisia tyttöjä. Ryhmät leiriytyvät joko koulun pihalla tai ruokalassa. On normista poikkeavaa, jos ei

kuulu mihinkään ryhmään. Ja siitä elokuvan ainekset syntyvätkin - väliinputoajasta, joka pitää sovittaa

johonkin ryhmään. Lopulta huomataan, että ryhmät ovat ihan typeriä, ja tärkeintä on olla oma itsenä.

Leffasarja osoittaa väistämättömän. 1990-luku alkaa olla ajallisesti niin etäällä, että sitä on voinut jo

tovin kultaisesti muistella ja nostalgisoida. Ei ole enää noloa tehdä tyylillistä aikamatkaa napapaitojen,

korkeiden urheilusukkien ja yhteensopivien ylä- ja alaosien aikaan. Saparotkin ovat ihan hyväksytty

kampaus Helsingin yöelämässä. On vain ajan kysymys, milloin milleniumin alun ilmiöt nostavat päätään

ja rynnivät takaisin muotiin. Eminem, Sugababes, kokovalkoiset asut ja sk8tergirlit tulevat pian, ole

valmis!

Teksti

esittämä angstinen teinityttö (se äkäpussi), joka ei jaksa mielistellä ketään vaan toimii mielensä mukaan lukien

filosofiaa päivät pitkät kuunnellen leppoisaa ysärityttöpunkkia. Pian Stilesin roolihahmoa aletaan toden teolla

parittamaan elokuvassa läpimurtonsa saavuttaneen Heath Ledgerin esittämälle koulun pahamaineisimmalle

pojalle. Vyyhti sen kuin tihenee. Käsillä on varsinainen draaman pesäke. Näyttelijäsuoritukset ovat mainiota,

ohjaus hyvää, mutta Shakespeare –viittaukset saattavat jäädä kovimmankin Shakespeare -fanin pimentoon,

joka on loppupeleissä ehkäpä ihan hyväkin asia. Väljä sovitus toimii.

10 things I hate about you sisältää mukavan määrän teiniangstausta, sopivan määrän ironiaa ja sen yhden

tiukan isäpapan, joka kaikissa ysäriteinileffoissa tuntuu olevan. Kaiken kaikkiaan elokuva on varsinainen

helmi.

Amy Heckerlingin Clueless (1995) sen sijaan on nykyaikainen sovitus Jane Austenin Emmasta. Monissa

ysäriteinileffoissa tuntuu olevan viittaus johonkin vanhempaan klassikkoteokseen (10 things I hate about

you, Romeo+Juliet), eikä tämäkään elokuva tee poikkeusta. Tarinan keskiössä on Alice Silverstonen esittämä

hyväosainen teinityttö Cher, jonka paras kaveri on Dione (Stacey Dash). Kaksikko lukeutuu koulun

suosituimpiin tyttöihin. He asuvat mahtipontisissa taloissa joonialaisine pylväineen, eivätkä koskaan tunnu

pukeutuvan samoihin vaatteisiin kahta päivää peräkkäin. Cherin isä on rikas juristi, joka kasvattaa tytärtään

rakastavan tiukalla kurilla. Beverly Hillsin lukaalissa häärii myös Cherin velipuoli (Paul Rudd) isän entisestä

avioliitosta. Cherillä menee likimain kaikki asiat hyvin – jopa huonot kouluarvosanat hän saa neuvoteltua

isältään oppimalla lakimiehen tiukalla kiistelytavalla korkeammaksi, kuin mitä hän oli alun perin saanut.

Cherillä ei kuitenkaan ole poikaystävää, toisin kuin Dionella. Kouluun ilmestyy pian uusi oppilas, Tai –

niminen tyttö (Brittany Murphy), joka on hieman ”clueless”. Cher ja Dione laittavat Tain tyylin kuntoon

kertaheitolla, ja alkavat järkkäillä Taille poikaystävää. Operaatio saa yllättäviä käänteitä, mutta elokuvan

loppu on hyvinkin arvattava.

Olin nähnyt Cluelessin yli kymmenen vuotta sitten, ja mieleenpainuvinta oli ollut elokuvan alussa näkyvä

tietokone, jonka ohjelmalla Cher saa valittua päivän vaatteensa pohjattomalta vaikuttavalta vaatekaapistaan.

Muistin elokuvan olevan täynnä toistaan trendikkäämpiä asukokonaisuuksia. Mitä en muistanut oli se

omien ajatusten määrä, jota elokuvassa viljeltiin päähenkilön osalta. Nokkelat vitsit lentävät mutta mieleen

nousee, kuka vitsailee, ja kenen kustannuksella? Hahmot ovat tosissaan, mutta samaan aikaan pilkkaavat

itseään. Clueless on jännittävä elokuva värikkyydessään. Sen häpeilemätön iva osuu oman aikansa nilkkaan,

mutta samalla se on tyypillisimpiä aikakautensa elokuvia sen ominaispiirteineen.

18 19

Taidenäyttely: tee se itse

Lokakuussa toteutunut Viides kerros -näyttely syntyi viime keväänä aloitetun tiiviin opintopiirityöskentelyn pohjalta. Näyttelyn pääteemoiksi valikoitui meditatiivisuus, tilasidonnaisuus ja kokeellisuus. Opintopiiriin osallistui seitsemän opiskelijaa, ja mukaan tekemiseen osallistui lisäksi kolme uutta taidehistorian fuksia. Neljä näyttelyssä mukana ollutta opiskelijaa kertoo, miten syntyy onnistunut taidenäyttely epätavallisessa ympäristössä.

1. Aluksi on oltava tietoaOpintopiiriin kuului yhteensä viisi luentokertaa, jonka aiheet vaihtelivat kuratoinnista konkreettiseen valokiskojen valitsemiskäytäntöihin.

2. On löydettävä oikea tilaTaidenäyttelyä ei voi järjestää ilman tilaa. Näyttelyssämme tila oli kaiken lähtökohtana. Humanistiklusteria ei kovin helposti saa näyttämään valkoiselta kuutiolta. Huomioon on otettava mm. parisataa tuolia, kymmeniä pöytää, pinttynyt kaljanhaju ja Maya-seminaarista jääneet massiiviset styroksitaulut. Tilan ongelmat oli käännettävä voitoksi. Erikoinen tila antoi tilasidonnaiselle taiteelle mainion mahdollisuuden. Näyttely jopa nimettiin tilan mukaan.

3. Teokset tekevät näyttelynMyös teosten valinnassa eräs tärkeimmistä kriteereistä oli tilasidonnaisuus. Kuvittelimme etteivät taiteilijat välttämättä haluaisi toteuttaa työläitä tilasidonnaisia teoksia näyttelyämme varten. Yllätykseksemme kaikki

joihin otimme yhteyttä kiinnostuivat näyttelystämme, jopa nimekkäämmät taiteilijat. Lopulliset taiteilijavalinnat varmistuivat lumipallomaisessa prosessissa. Keväällä kiersimme taidekoulujen lopputyönäyttelyitä. Muutamasta mielenkiintomme herättäneestä taiteilijasta inspiroituneena kehitimme teeman, jonka ympärille oli helppo luoda teoskokonaisuus.

4. Näyttelytekniikka kohdilleenProjektoreita, media playereita, tietokoneita, muistitikkuja, kaiuttimia, valkokankaita ja pimennysverhoja — näitä kaikkia on ajateltava videoinstallaatioiden kohdalla. Kannattaa myös varautua yllätyksiin, kuten hajoaviin teoksiin (älä huoli, kineettiset veistokset hajoavat myös oikeissa gallerioissa). Näytteillä olo saattaa myös muuttaa teosta: sähköpistokkeen päälle aseteltu vihreä lima saatetaan joutua vaihtamaan.

5. Muista riittävä yhteydenpitoOpintopiiriä varten perustettiin oma facebook-ryhmä, jossa keskustelu oli aivan muuta kuin hiljaista. Kaksi päivää poissa Facebookissa merkitsi n. 20 uutta huomiota. Opintopiirin jäsenten kesken vaihdettiin viestejä näyttelyyn liittyen lähes päivittäin. Lisäksi ei sovi unohtaa yhteydenpitoa taiteilijoihin, sponsoreihin, luennoitsijoihin, näyttelyyn liittyvien tapahtumien järjestäjiin, esiintyjiin… Lisäksi on muistettava kertoa myös muille, että näyttely on syntymässä. Siitä pääsemmekin listan kohtaan seitsemän.

6. Mitä enemmän sponsoreita, sitä enemmän resursseja!

7. Markkinointia ei voi koskaan olla liikaa Markkinointiin saatetaan usein liittää paha leima, mutta asia ei välttämättä ole niin yksiselitteistä. Markkinointiin kuuluu resurssien hankintaa, suhteiden solmiminen, kävijäkokemuksen suunnittelu, graafisen ilmeen luominen, facebookin päivittäminen, lehdistötiedotteen laatiminen ja levittäminen ja kaikenlaisen muun esille tulevan hoitaminen (esim. näyttelyyn johti vihreä lanka). Ei voi kyllin korostaa sitä, kuinka tärkeää on kertoa kaikille - ihan kaikille! Kasvotusten kertominen on paras keino saada ihmisiä paikalle.

8.Ohjelma tuo lisää ulottuvuuksia(tai oikeastaan kävijöitä) Oheistapahtumilla saa aikaan elävyyttä näyttelyn oheen. Taidenäyttelyn ei aina tarvitse olla pelkästään tila esitellä teoksia vaan rinnalle voi järjestää tapahtumia, jotka saattavat tuoda paikalle laajemman yleisön. Ohjelmasisällön ideoinnissa vain mielikuvitus on rajana!

9. Näyttelyä pitää valvoaOn selvää, että näyttelyssä on oltava valvoja, joka pitää huolen teoksista. Viides kerros -näyttelyssämme näyttelyn valvojat valvomisen lisäksi toimivat ikään kuin “elävinä näyttelyteksteinä” opastaen kävijöitä.

Seuraa näitä ohjeita ja käsissäsi on ensi vuoden näyttely, nauti taiteesta! Jos olet kiinnostunut osallistumaan vuoden 2015 näyttelyopintopiiriin, ole yhteydessä Mariliis Rebane’n. 

Teksti Michelle Orenius, Iina Schwanck, Sandra Lindblom, Mariliis Rebane Kuva Iisa Aaltonen

20 21

Kolumnin idea lähti liikkeelle siitä, kun halusimme Eidotteen kanssa tutkia sitä, miten lapsi kokee taiteen. Tarkoituksena oli vierailla lapsen kanssa taidenäyttelyssä ja poimia keskustelun varrelta kiinnostavia havaintoja ja lausahduksia, jotka paljastaisivat lapsen ajatuksia taiteesta. Innoissani ensimmäisestä jutustani Eidotteeseen otin nälkäisenä vastaan tehtävän viedä tokaluokkalainen serkkuni taidenäyttelyyn ja haastatella häntä siellä nähtävistä teoksista.

Ensimmäinen kompastuskivi tuli kuitenkin vastaan, kun rupesin miettimään, millainen näyttely tähän voisi sopia. Kävin läpi eri gallerioita ja museoita ja totesin tehtävän vaikeaksi. Useiden näyttelyiden teokset olivat tummanpuhuvia, synkkiä - lapselle siis pelottavia. Osa taas oli turhan seksuaalisia alastomine ihmishahmoineen. Yhdessä näyttelyssä oli kuvia raunioista - raunioista? Eiväthän lasta voi kiinnostaa kuvat raunioista!

Päädyin ratkaisuun, jossa epäsopivien mielikuvien synnyttämisen välttämiseksi turvallisinta olisi viedä lapsi mahdollisimman abstraktin taiteen näyttelyyn. Viivojen ja värien suloinen sotku ei voisi herättää lapsessa ahdistavia ajatuksia, saati saada enoni vihoja niskaani tuloksena siitä, että aiheutin serkulleni ikuiset taiteelliset traumat.

Asia mutkistui entisestään, kun menin esittelemään idean äidilleni. Hän katsoi minua kulmiaan rypistäen ja kysyi, kuka oikein vie lapsen abstraktin taiteen näyttelyyn. Onnessani omasta ideastani loukkaannuin välittömästi, ja välillemme syntyi kiivas väittely lapsista ja taiteesta. Äitini mielipide oli, että olisi suorastaan tylyä lätkäistä serkku keskelle Sami Havian abstrakteja illuusioita ja vaatia häntä näkemään teoksissa mielettömiä, tähtisumun keskellä kiemurtelevia liukumäkiä, joita pitkin vilkuttavat ketut ja koirat laskevat - tai jotain muuta yhtä tyypillistä, nerokasta "suoraan lapsen suusta" kuultua. Jos lapsen haluaa viedä taidenäyttelyyn, hänen mielestään asiaa täytyisi ajatella lapsen lähtökohdista ja kehittää käynnistä kiva päiväretki, jonka jälkeen lapselle saattaisi jopa jäädä fiilis että hei, taidenäyttelyssä oli kivaa, ehkä sinne voisi mennä uudestaankin.

Mutta enhän minä ole mikään lapsien leikkitäti, vaan Taidehistorian Opiskelija, joka haluaa tehdä mielenkiintoisen ja intellektuellin artikkelin lehteen tästä hedelmällisestä yhteentörmäyksestä,

Kuka vie lapsen abstraktin taiteen näyttelyyn?

Teksti Mari Turunen Kuvitus Aura Vilkuna

jonka abstrakti taide ja viaton lapsen mieli kohtaamisessaan synnyttävät. Ehei, minähän en serkkua minnekään Anita Snellmanniin vie. Nähdessään taulun, jossa on kukka, hänhän toteaisi vain, että siinähän on kukka. Saatoin jopa sanoa, että tämän ei olisi tarkoituskaan olla serkulle hauskaa, vaan puhdasta tutkivaa journalismia.

Heräsin viimeistään, kun kuulin edeltävän lauseen tulevan ulos suustani - ai kauhea. Argumentit abstraktin taiteen puolesta rupesivat käymään vähiin, kun mielessäni alkoi kehittyä pelottava kuva itsestäni ja serkusta kiertämässä näyttelyä painostavan hiljaisuuden vallitessa, serkun ilmeiden käydessä yhä tylsistyneemmiksi ja ärsyyntyneemmiksi. Minä kylmänä ja ymmärtämättömänä tivaamassa "Noh, sano nyt jotain!" samalla kun hitaasti mutta varmasti serkkuni lokeroi minut päässään "tuon kanssa en enää ikinä lähde minnekään" -osastoon.

Jep, abstrakti taidehan sopii mitä parhaiten lapsen katseltavaksi -  se ei todella herätä ahdistavia ajatuksia, itseasiassa ajatuksia ollenkaan. Mitäköhän oikein mietin? Että veisin tokaluokkalaisen pojan abstraktin taiteen näyttelyyn, ja odottaisin hänen suoltavan kuin Shakespeare syvällisiä mietintöjä teosten merkityksistä?

Syyllistyin virheistä pahimpaan. Ajattelin lasta objektina, hyödykkeenä, käsitteenä. Jos joku idea on kiva mutta vähän tylsä, niin mikä siihen sopisikaan paremmin tuomaan pientä lisätwistiä, kuin lapsi ja lapsen kommentit? Kyllä "lapselta" jotain tulee aina! Lapsi tai serkku - onko nimelläkään niin väliä, lapsi mikä lapsi.

Niin, tarkemmin ajateltuna, kuka todella vie lapsen abstraktin taiteen näyttelyyn. Hyvä jos sellaiseen suostuu itsekään menemään.

22 23

R i i k a

Teksti Anna Parviainen & Mikko VälimäkiKuva Frans Autio

Joukko eidoslaisia lähti vuotuiselle ulkomaan ekskursiolleen Riikaan lukuvuoden ensimmäisellä perioditauolla. Matkaan lähti 12 opiskelijaa eri vuosikursseilta, joista jokainen oli valmistellut kohde-esittelyn muulle

ryhmälle, pidettäväksi matkan aikana.

Ratikka numero 9 lähti liikkeelle klo: 06.18 Kallion Karhupuiston pysäkiltä. Samalta pysäkiltä kyytiin astui viisi matkalaista ja lisää tuli Rautatientorilta – tunnelma oli väsynyt, mutta odottavainen. Edessä on laivamatka Tallinnaan, josta jatkaisimme kaukoliikenteen linja-autolla Riikaan. Loput matkalaisistamme tapasimme Länsiterminaalissa, josta laiva liikahti laiturista klo: 07.30. Vietämme aikamme laivalla kahviossa, joka näyttää aivan ”kelluvalta ABC:ltä”. Tallinnassa meitä odottaa harmaus ja vaakatasossa kasvoihin hakkaava sade, jonka kiusaamana lähdemme kohti linja-autoasemaa. Onneksi hämmästyttävän hyvin varusteltu bussi kohotti kaikkien matkamoraalia: ilmainen kahviautomaatti, buspadit ja lämmitetyt penkit tekivät tehtävänsä. Hyvä näin, sillä matka Riikaan kesti 4,5 tuntia.

Noin 700 000 asukkaan Riika osoittautui heti ensisilmäyksellä monikerrokselliseksi kaupungiksi, jonka katukuvasta erottuu historian eri vaiheet. Ajaessamme läpi kaupungin näimme silmäyksen monumentaalisista rakennuksista, jotka rikastavat Riian luonnetta. Vuosisatojen mittaista kaupungin historiaa ei ole peitelty, vaan arkkitehtuurissa näkyy niin art nouveaun kuin sosialistinen realismikin vaikutuskin. Majoituimme Friendly Fun Frank’s Backpackers –hostelliin, jossa ensitöiksemme vaihdoimme passimme paikalliseen olueen ja kuohuviiniin.

Seuraava päivä alkoi hillopaahtoleipä ja pikakahvi aamiaisella, jonka voimilla aloitimme muodollisen ohjelmamme. Viikon ohjelmassa näkyi opiskelijaryhmämme kekseliäisyys; kohteita oli kivikirkoista TV-torneihin ja latvialaiseen kuvataiteeseen. Vaikka monella päivällä oli paljon ohjelmaa ja tiukka aikataulu, aina lounaalla sekä lukuisilla kahvitauoilla oli aikaa nauttia ravintoloissakin huokeista juomista. Pakkasen puolella olevassa säässä puolessa välissä päivää nautittu brandy lämmitti mukavasti. Hyvän ryhmädynamiikan ansiosta matkamme olikin onnistunut yhdistelmä kiinnostavia esitelmiä ja vapaa-ajan huvittelua.

Riian pitkä historia hansakaupunkina tuli esiin esimerkiksi 1300-luvun Mustapäidentalon ja Riian linnan kohdalla. Merkittävän hansakaupungin ominaisuudessaan Riika oli yksi Baltian ja koko Pohjois-Euroopan tärkeimpiä kaupunkeja. Vauras kauppakaupunki oli jatkuvien valloitusten ja valtataisteluiden näyttämö, jossa osansa esittivät niin saksalainen ritarikunta kuin Ruotsin hovikin. Riian linna on toiminut aina valloittajien tai valtaa pitävien asuinpaikkana, ja nykyisin linna toimiikin presidentin linnana. Kaupungin läpäisevän Daugava -joen rannalla sijaitsevat satamamakasiinit on muutettu niin sanotuiksi luoviksi kortteleiksi, joissa esitellään nykytaidetta ja -ruokakulttuuria. Kiinnostavaa historiallista kontrastia luovat myös vanhoihin zeppeliinihangaareihin pystytetyt markkinat.

Neuvostoliiton vaikutus latvialaiseen kulttuuriin on käsin kosketeltava. 1950-luvulla valmistuneen Stalinin hampaan olemus on kuin suoraan syntyajoiltaan. Kavutessamme 17 kerroksisen tornin näköalatasanteelle, todistimme sosialistisen realismin perintöä, joka näyttäytyi rapistuneena rakennuksen julkisivussa. Huolimatta siitä, että rakennus on kaikessa ristiriitaisuudessaan säilytetty, vaikutti siltä, ettei sitä oltu liiemmin restauroitu. Samaa henkeä todistimme vieraillessamme Riian 368 metriä korkeassa TV- ja radiotornissa, jonka pihan vesialtaan keskellä komeili kivenmurikasta ja punaisesta teräsputkesta taiteiltu Satelitš –veistos. Onneksi TV-tornin oppaamme tarkensi, että kyseessä oli nykytaideteos.

Toiseksi viimeisenä päivänä lähdimme lähiekskursiolle Bauskan ja Rundaleen noin 70 km päähän Riiasta. Ensimmäinen kohteemme oli keskiaikainen Bauskan linna, joka oli 1300-luvulla toiminut muun muassa saksalaisten linnoituksena. Linna oli hyvin säilynyt ja onnistuneesti restauroitu. Kiivetessämme linnan torniin huomasimme kuinka hyvin sijainti palveli rakennuksen funktiota puolustuslinnoituksena: edessämme aukeni kaunis, kukkulainen maasto ja vapaana virtaavat joen uomat. Bauskasta lähdimme jatkamaan pienekskursiotamme kohti Rundalen barokkipalatsia. Matka taittui 1960-luvun rötisköbussilla: auto oli kuin akseleiden päälle rakennettu pahvilaatikko, jonka matkustajakapasiteetin ylitimme kymmenellä hengellä. Osa ryhmästämme viettikin 20 minuutin matkan seisten, toiset taas hytkyvillä, huonosti kiinnitetyillä penkeillä. Bussista tupsahdimme ainoina matkalaisina pysäkille, joka sijaitsi sanalla sanoen surkean oloiselle maaseudulle. Matkasta häkeltyneille Versailles’in oloinen ja kokoinen Rundalen palatsi loi uskomattoman kontrastin Latvian maaseudulle. Hiljattain restauroitu palatsi on 130-huoneinen ”kesähuvila”, jonka venäläis-italialainen arkkitehti Rastrelli oli suunnitellut 1730-luvulla. Palatsin jokainen huone on koristeltu aikansa maalauksilla, huonekaluilla ja astiastolla. Palatsin alueen massiivisen kokoinen muotopuutarha. Ainutlaatuisen vierailusta teki se, että saimme nauttia palatsin arkkitehtuurista lähestulkoon keskenämme – harvoin saa kokea vastaavanlaisia kohteita ilman niihin usein kuuluvaa turistilaumaa. Vierailumme jälkeen moni matkalaisistamme totesi palatsin olevan yksi hienoimmista yksityiskäyttöön suunnitelluista rakennuksista.

Pienekskursiopäivän jälkeen koittikin viimeinen päivämme Riikassa, joka oli tarkoituksellisesti jätetty tyhjäksi ohjelmasta, jotta jokaisella olisi mahdollista vierailla jossain mikä itseä oli vielä jäänyt kiinnostamaan – oli kyse sitten shoppailusta tai näkemättä jääneistä kohteista. Koko viikon mittainen reissumme oli sujunut leijuvassa olotilassa, jossa tuli niin löhöttyä kuin koettua suurta kulttuuria. Viikko oli täynnä jaettua iloa, viinilasien (tai pahvimukien) juhlallista skoolausta. Vaikka illan juomapelien pelaaminen tai kapakoissa istuminen saattoi aamulla väsyttääkin, ei sitä malttanut olla hymyilemättä odottavalle päivälle. Paluumatka sujui väsyneen onnellisissa tunnelmissa. Paluumatkan bussissa oli pimeää ja hiljaista – laivassa suurin osa olikin jo nukahtanut.

24 25

Bouverij Bosteels, Tripel Karmeliet, Belgia, 8,4% 4,09€/Plo, Alko

Ehkä henkilökohtaisesti lähimpänä omaa sydäntäni ja pienimuotoista olutharrastustani on Begialainen makea blondi Tripel Karmeliet, josta katson itse koko kiinnostukseni lähteneen liikkeelle. Se oli vuosia sitten jotain aivan muuta kuin oluelta odotin ja mullisti käsitykseni tästä nestemäisestä elämän leivästä. Ensiaskeleeni kyseisen daamin kanssa otin Viron maaperällä (Drink Shop, Müürivahe 15, Tallinna), josta sitä tulikin yksi iso pullo rahdattua Suomeen. Nyttemmin olut on saapunut Alkon vakiovalikoimaan ja pitkäaikaisempi suhde tämän kaunottaren kanssa onkin varmalla pohjalla. Kauniista pullosta kaatuessa olut vaahtoutuu voimakkaasti, sen hedelmäinen tuoksu valtaa huoneen ja sameankultainen väritys vangitsee katseen. Tuoksussa on vahva banaaninen ja omenainen tuntu mutta päällimäisenä mieleeni jäävät kuivatut hedelmät. Suun valtaa maistaessa aluksi puhtaan mallaksen maku, joka vaihtuu hedelmäiseksi makean imeläksi pehmeydeksi suussa. Päämaku on lähellä omenaa tai ehkä enemmän jopa päärynää joka lämmittää vatsanpohjassa vahvuudestaan johtuen. Mielenkiintoista oluessa on sen hapokkuus joka tuo mieleeni vahvojen vehnäoluiden suutuntuman: se vaahtoutuu ja on kuitenkin höyhenen pehmeän miellyttävä. Olut ei kuitenkaan pienestä keimailustaan, makeudestaan ja miellyttämisestä huolimatta päästä lemmittyään helpolla: se haastaa voimakkaalla maullaan ja koostumuksellaan, joka sisältää alkukantaista sähäkkyyttä. Yksi parhaista.

Arvio: ”Kuin intohimoinen, viettelevä, hektinen ja arvaamaton parisuhde, jollainen vallitsee myös aidon, empiristisen alkoholistin ja hempeän oluen välillä. Runollinen Karmeliet rakastaa mutta repii sieluasi loppuessaan kesken ilta-kahdeksan jälkeen, Aamen.”

Saimaan juomatehdas, Brewers Special INDIA PALE ALE, Suomi, 4,7% 2,49€/tlk, K-Supermarket Postitalo

Iltojen hämärtyessä ja kaipuun kesään kasvaessa levypinostani löytyvät aina tutut melankoliset progressiivisen rockin klassikot kuten King Crimsonin teatraalinen In the Court of the Crimson King. Haikailessa kesää huomaa myös kaipuun olueen; kesäiseen olueen: viimevuosien muotiolueen Indian Pale Aleen. Kaupassa huomioni kiinnittääkin mielenkiintoinen, suomalainen tölkki, joka ulkonäön esteettisestä epämielyttävyydestä huolimatta lupaa tukevaa viiden eri humala-lajikkeen sisältävää katkeraa potkua. Päätän kokeilla onko suomalaisesta ja vieläpä tölkissä tarjotusta IPA:sta mihinkään. Tölkistä lasiin kaatuessaan oluen tuoksussa on Yhdysvaltalaisen syvää humalaa, hedelmää ja hieman katkeraa portteria. Väri on miehekkään samea ja epämääräinen: suodattamaton, kuten tölkin kyljen teksti lupaakin. Vaikutelma on oikea kauppaprosenteista ja typerästä tölkistä huolimatta. Lasista suuhun kaatuessaan olut on aluksi melko vetisen oloinen, mutta maku alkaa pienen alkujännityksen jälkeen vallata suuta sisältäen rautaisen kitkerän katkeran potkun, joka tuntuu todella. Pale Aleko tämä onkin? Ei toki, Hedelmä alkaa puskea esiin myöhemmin ja lasin yhä lämmitessä se valtaa suun ihanan täyteläisesti: tämähän on hyvää. Seuraavaksi suoritan kokeilun kesäkaljatyylillä suoraan tölkistä ja huomaan maun olevan vielä raikkaampi ja hedelmäisempi. Olut maistuu, King Crimsonin ja syysillan syventyessä. Hetken epäroin jo tietoisuuttani: oliko viimeinen huikka paras? Tätä täytyy saada lisää...

Arvio: ”Kuin se itse Intiaan matkannut katkera brittiläinen kansipoika, jonka ruokavalioon ovat kuuluneet lähinnä säilykehedelmät ja joka ei ole tainnut suihkua ainakaan kitkerästä tuoksusta päätellen nähdä vuosiin.”

o l u t n u r k k aF r a n s i n EIDOS AVAA

Eidos ekskursoi Eduskuntataloon. Merkintöjä marraskuiselta maanantailta:

Eduskunnan intendentti Liisa Lindgren vertaa funkkiskahvilaa Yrjönkadun uimahalliin. Vihreä katto välkkyy silmissä. Pylväät ja putket heijastuvat siitä kuin veden pinnasta.J. S. Sirén oli suuri symmetrian ystävä. Koko rakennus rakentuu sen varaan. Täysistuntosali muodostaa sydämen, jonka ympärille niin tilat, kerrokset kuin materiaalit jäsentyvät hierarkkisesti. Kaksi voittaa yhden, neljä kolmen, mutta vain palvellakseen kokonaistaideteoksen harmoniaa.Istuntosalissa on Wäinö Aaltosen veistossarja Työ ja tulevaisuus. Sen yksi viidestä hahmosta on nainen, joka sylissään lapsi näyttää puhemiehen istuimen yläpuolella kansalle takapuolta. Neljä miestä ovat herooisesti esillä, kun taas nainen piiloutuu asentonsa taakse. Mutta poikalapsi naisen sylissä tervehtii kansakuntaa, ja muuttaa Suomi-neidon sankarilliseksi äidiksi. Vuonna 1932 paljastetut veistokset aiheuttivat samana vuonna poliittisen kohun, ja niiden poistamisesta tehtiin eduskunnassa aloite; alastomien veistosten katsottiin olevan eduskunnan arvoa alentavia ja siveyskäsityksiä loukkaavia. Salliako Suomen tulevaisuus alastoman naisen käsiin? Alkuperäiset veistokset olivat kullattua kipsiä, näin ne kai sopivat paremmin ajan kauneusihanteisiin, mutta kullatut versiot olivatkin suunniteltu vain väliaikaisiksi. 60-luvulla Aaltosen alkuperäissuunnitelman mukaan pronssista valetut patsaat vaihdettiin niiden tilalle. Nykyään istuntosalissa konkreettisesti kiiltävät enää Sirénin suunnittelemat hopeoitua messinkiä olevat äänestysuurnat.Eduskuntatalon naisten huoneet ovat nykyään avoimia myös miehille. Montaa ei näy. Harmaassa, keltaisessa ja punaisessa naisten huoneessa tekstiilit ja huonekalut ovat naisten käsialaa. Maalauksellinen kokolattiamatto harmaassa huoneessa hiljentää askeleet. Täällä lienee tuoksunut parfyymi yli puoluerajojen.Pääportaikon alla kulkee käytävä talon toisesta päästä toiseen. Siellä keittäjättäret ja ovimiehet juoksentelivat muulta väeltä piilossa, pannujen ja koneiden keskellä. Intiimit kohtaamiset olivat kuulemma mahdollisia, sillä leveyttä huoltoväen käytävällä on vain reilu metri. Käytävä pannuineen tulee Lindgrenin aloitteesta säilymään vuodenvaihteessa alkavan peruskorjauksen yli; onhan se eräänlainen muisto rakennuksesta, joka edusti sekä aikansa uusinta tyyliä että teknologiaa. Lämmitysjärjestelmä ja keittiötilat olivat valmistuessaan huippumuodikkaita.Pohjois- ja eteläpäätyjen marmoriportaikkojen art deco –henkiset kaiteet ovat nikkelöityä rautaa ja messinkiä. Geometrinen ornamentiikka rytmittää niistä huokuvaa blingblingiä. Kyllä kulta kiiltää Suomessakin.Merkinnät päättyvät tähän.

Suomi-blingblingTeksti Emma Lilja Kuvitus Aura Vilkuna

27