S a a r e m m e Vo i m a t a r i n a t / / L a a j a s a l o 2 0 1 6

Yhdeksän kotihoidon asiakasta muuntautuu muistokseen valokuvaan. Mitä elämästä jää mieleen?

Taideprojektissa asiakkaat kertovat hoitajilleen tarinoita elämästään. Helsingin kaupungin kaakkoisen kotihoi-toyksikön työntekijöiden ja asiakkaiden hyvinvointiin suunnatussa projektissa yksi tarinoista valikoituu kuvatta-vaksi, ja vaatii heittäytymisen muodonmuutokseen.

Making of videodokumentti nähtävissä osoitteessahttps://vimeo.com/168285431

Anna-Liisa Salo

Me oltiin mieheni kanssa ihan tavallisia duunareita ja asuttiin Maunulassa eikä meidän ollut tarkoitus mitään taloa ostaa. Mutta sitten mun mies istui vessassa ja näki että täällä Laajasalossa myydään tällänen palsta ja siltä vessareissulta lähdettiin sitten tänne ja ostettiin se. Mun ystävätär oli töissä Helsingin Jätekeskuksella ja se sanoi että lähe Elannosta pois ja tule heille suppariksi, ja mä menin sitten. Mutta mua niin hävetti se nimi. Kun piti asioida pankissa jossa sitten kutsuttiin nimellä niin mä menin aina seisomaan sen pankkivirkailijan viereen jotta se näki minut, ettei tarvinnut huutaa niin lujaa että kaikki kuulee että mä oon Jätekeskuksesta. Mä häpesin sitä niin. Olin siellä supparina sitten konttoristina ja olin laskuttajana. Firma oli niin hyvä, saatiin mennä aina aamiastunnilla määrättyyn kapakkaan syömään ja jouluna saatiin aina kuukauden palkka tai jouluraha ja sit oltiin ulkomailllakin. Oli kyllä hyvä firma. Nykyään se firma nimi on paremmalla nimellä, Helsingin Paperinkeräys oy kai.

Anna Liisa ja Onni Andersson

Anna Liisa: Laitoin aina meidän herätyskellon viideltä aamulla soimaan, tein Ukki-pojalle eväät ja siitä se päivä sitten alkoi. Otin saaristoliikenne tilauksia vastaan kotona, sanoin meidän radiolähettimeen aina että “Saaristoliikenne Tuulispää, kuuntelen? Kuuleeko Saaristoliikenne Tuulispää, kuuntelen?” Piti sanoa aina että kuuntelen koska se oli radiopuhelin ja koko Suomen lahdella kuului mun ääni koko kesää, monta kesää, kaikkiin radiopuhelimiin samalla kanavalla, ja kaikki tunsivat minut äänestä. Nyt minun ääni on kulunut ja köränen, mutta silloin joku sanoi radiolähettimen toiselta puolelta että “sinulla on merten kaunein ääni!”. Mä en ole ihan kokonaan suomalainen ja siksi olen aina ollut kova puhumaan ja laulamaan, ja sen takia osasin myös tuossa puhelimessa aina puhua. Oli se ihanaa, sain puhua niin monen ihmisten kanssa joita kuljetimme, kaikkien pohjoismaiden kuninkaallisten ja Venäjän hallituksenkin.

Onni: Ajoin ihmisiä isäni laivalla jo kuusi vuotiaana. Kerrankin kaksi miestä olivat menossa Varissaareen ja isä sanoi minulle että vie nämä miehet sinne. Miehet epäilivät että mahtaako siitä tulla mitään, hän on pieni poika, johon isäni vastasi että “paremminhan hän ajaa kuin minä!” Siitä lähtien olen mina saaristossa ihmisiä kuljetetellut. Kerrankin koko suomen hallitus oli tulossa mun veneeseen ja olivat jo kyydissä mutta piti vaan odottaa ja odottaa, kunnes sitten saapui pari mustaa autoa ja venäjän kauppaministeri astui laivaan. Sitten vasta sai lähteä. Tämä liittyi suomen ja venäjän välisiin jäärsärkijäkauppoihin. Kerran eräs mies koputti veneen oven lasiin revolverilla ja pyysi avaamaan. Hän oli ulkomaalainen ja käytti tulkkia ja sanoi että nyt mennään tukholmaan. Se olisi ollut aivan mahdotonta meidän veneellämme, joten minulta pääsi kunnon röhönauru vastauksena. Mies sitten rauhottui, laittoi revolverin taskuun ja poistui. Kerran veneeseen tuli semmonen nuori poikalauma jotka alkoivat vaatia että nyt ajetaan Kuubaan. Hieman siinä piti selittää että ei se nyt ole mahdollista, mutta sitten mina ajelin heitä ympäriinsä ja näytin muita paikkoja.

Kaarina Harju

Elämä Laajasalossa oli kovin yhteisöllistä ja meillä oli paljon juhlia kun lapsetkin olivat aika isoja. Oli syntymäpäiviä ja uuttavuotta ja oltiin aina jonkun kotona ja tanssittiin, ja mä kannoin aina sitä boolikannua. Sitten me kaikki yhdessä juhlittiin ja juotiin. Silloin ku oli Alkon lakko me tehtiin sellaista kuin riisiviinaa, ja kun jotkut joi omansa sitten puolikäyneenä niin meillä se säilyi sillen että se oli sitten täysin valmista. Ja sitten porukka oli tietysti ihan huppelissa. Juhannusjuhlissa me emme juoneet, me olimme kaikki hommissa, oli arpajaisia ja myyjäisiä ja muuta. Ne oli tärkeitä ne juhannusjuhlat ja kaikki juhlat yleensä. Mä olen aina tykännyt vanhasta tanssimusiikista. Opetin pojillemme että pitää opetella tanssimaan että saa tyttöjä sitten paremmin, että tytöt tykkää tanssivista miehistä! Sain kamerani kerättyämme tarpeeksi kuponkeja, ja siihen meni kauan mutta siitä eteenpäin kuvasin aina. Ja aina kun lähdettin jonnekin niin kamera mukaan!

Martti Moisio

Mulla oli hyvä työkunta sen takia että siihen aikaan oli alkoholinkäyttö niin yleistä, ja mulle oli ehdotonta ettei työntekijät käytä. Työnanatajat saattoivat vuosi etukäteen tilata meidät sillä he tiesivät vakaumukseni. Jos siellä joku ryypyksissään niin se lähti heti. Minun työkuntani rakensi melkein kaikki kirkot siihen aikaan. Kirkkoruhtinaaksihan ne sitten minua nimitti. Leppävaaran kirkkoon muurasin yhden mustan tiilen puanisten sekaan ja siellä se on vieläkin, oletan. Se on siinä alttarin yllä, jotta tyttäret saavat jonkun kohdan katsella kun menevät naimisiin etteivät pökerry.

Marja Liisa Hirvonen

Muistan aina Pariisin ja kun ensin menin sinne 60 -luvulla. Se atmosfääri ja se musiikki mitä sieltä tuli kokoajan, Kaikki alkoi lukion aikasesta ranskankielen opettajastani Monsieur Mossesta joka innosti minua lähtemään Pariisiin. Siellä sitten Seinen siltojen alla kävelin, katselin aina niitä upeita näkymiä.Vaikka oli koti-ikävä olin tyytyväinen että sain olla siellä. Ihmettelin kuinka ihanaa siellä oli. Ihmiset, näin maalaistytön silmin, olivat hienosti puettuja, kauniita ihmisiä, ei me suomessa silloin sillee laitettu itseämme.. Se vei mukanaan se Pariisi ja Ranska. Ancyssä mä olin kome kuukautta piikomassa, ja kyllä mä osasin kieltä mutta saattoi silti tulla sellanen olo että oli jotenkin toisarvoinen, nehän kohtelee siellä välillä alentuvasti jos on ulkomaalainen tai palkollinen. Siskon lapset ovat kuin omiani ja itse innostin sitten myös heidät oppimaan ranskan.

Sinikka Orivuori

7 –vuotiaana mun oli pakko mennä pianotunneille enkä mä tykännyt siitä ollenkaan. En mä koulussakaan tykännyt mistään pakkopullasta, mutta koko elämäni soitin ja lopuksi myös opetin lapsenikin soittamaan. Mutta suurin juttu mulle on ollut mun eläinystävät. Kerran kun tulin synnytyslaitokselta kotiin ja olin ollut ehkä viikon pois, Sami, mun villakoira sekosi ihan kertakaikkiaan, tuli pää edellä rappuja alas, se kieri ja pyöri kuin hullu. Niin se vaan oli kaivannut minua. Koirat ja kissat ovat maailman parhaita ystäviä. Kaikkia olen ikävöinyt aivan mielettömästi. Kun Sami-koira kuoli niin minä laihduin varmaan 7 kiloa. En millään selvinnyt siitä. Enemmän minä koiria surin kuin jopa omia vanhempiani.

Taimi Taskinen

Synnyin niin pienenä että Taimi katsottiin minulle sopivaksi nimeksi. Kerran leivoin pullaa kun alhaalta alkoi kuulua töminää kun sisään tuli mun pojan pojat huutaen että mummo paistaa pullaa mennään maistamaan! Annoin koko pulla kasan heille siihen etteen että saavat valita sen minkä haluavat. Kun sitten katsoin sitä uudstaan niin koko kasa oli kadonnut, eikä yhtään jäänyt pakastettavaksi! Kun kodinhoitotyöni loppuivat aloin piirtämään. Piirsin ja piirsin ja lapset alkoivat kannustaa että lisää ja lisää. Siitä tuli sitten näyttely, vaikka en koskaan aikaisemmin ollut tehnyt taidetta! En vain keittiöhommiltani koskaan tiennyt että osaan.

Tyyne Vähänissi

Olen kotoisin Suojärven Leppäniemen kylästä. Me asuttiin isoisän isossa maatalossa siihen asti kunnes olin 10 -vuotias. Isoisällä oli selkävika, eikä hän kyennyt työntekoon ja meitä lapsia oli samassa pihapiirissä kuusi-seitsemän, ja niinpä hän vietti paljon aikaa meidän lasten kanssa. Meillä oli jumppatunteja, vahvistamaan luita ja lihaksia, erilaisia leikkejä ja kukkien hoitoa. Kevään alkaessa me lapset isoisän komennuksesta keräsimme höyheniä koreihimme, ja kun sirkutus alkoi, ja puut tulivat hiirenkorvalle, tiesimme että kohta tulevat pääskyt. Silloin piti höyhenien ja lasten olla valmiina, käveltiin kalliolle ja heitettiin höyhenet ilmaan toivottamaan pääskyt tervetulleiksi! Ne palasivat aina samoihin räystäisiin ja ne lentelivät pesän teko puuhissa, nappaillen höyheniä rakennusmateriaaliksi. Kevätauringon riemussa hyppelimme paljain jaloin ja lauloimme omaksi ja isoisän iloksi…”Tule lentäen lintu…” Kevät oli tullut. Sodan lopulla, perääntymisvaiheessa, talo sitten poltettiin perustuksia myöten. Jokainen kevät tuo edelleen mieleeni elävänä pääskymuiston, isoisän ja auringon. Totesin nyt kuvatessa että Isoisä varmaan pilvenlonkalta katselee, kun vieläkin heittelen täällä pääskyille höyheniä.

Anna-Liisa Pöllänen

Väkeä tuli Laihialta ja Isostakyröstä ja Ilmajoelta Orisperin kartanon juhannustansseihin. Ja me asuttiin ihan siinä järven vieressä. Sinne kerääntyi tuhansia ihmisiä katsomaan meidän tekemää näytelmää. Siellä oli lähellä myös maanviljelyskoulu jonne tuli oppilaita ympäri Suomen ja siellä sitten monet tytöt löysivät miehensä. Siinä oli aina sellaista että paikkakunnan pojat eivät oikein tykänneet siitä ja alkoivat välillä osoittamaan mieltä ettei heidän tyttöjään saa viedä. Tuli kahnauksiakin välillä.Olen tanhunnut lapsesta asti ja tanhuissa oli aina kansallispuku, ja koska siinä puvussa paljon esiinnyin niin siihen jotenkin kasvoin.

S a a r e m m e Vo i m a t a r i n a t / / L a a j a s a l o 2 0 1 6

TyöryhmäKotihoidon työntekijät ja asiakkaat yhdessä Pia Kindstedtin, Maria Gallen-Kallelan ja Anne Airaksisen kanssa

YhteystiedotPia Kindstedt pia.kindstedt@hel.fi 0400608958Maria Gallen-Kallela mariagallenkallela@gmail.com 0405807787

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto