O P . 1 0 8

4 / 2 0 1 2 // M U S I I K K I T I E D E // H E L S I N G I N Y L I O P I S T O

3 PääkirjoitusTATU TAMMINEN

04 // 2012

ISS 0356-9691

Julkaisija Helsingin yliopiston musiikkitieteen

opiskelijoiden ainejärjestö Synkooppi Ry

Synkooppi-lehti, PL 35, 00014 Helsingin yliopisto

Päätoimittaja Tatu Tamminen

Toimitussihteeri Anniina Leskelä

Art director Elissa Shaw

Toimituskunta 4 / 2012 Anniina Leskelä, Elissa Shaw,

Tatu Tamminen

Avustajat Lauri Hyvärinen, Erla Pulli,

Anna-Elena Pääkkölä, Tommi Saarikoski, Michael Sagulin,

Mikko Sarvanne, Irma Vierimaa

Kansikuva Jukka Virtanen ja toimituskunta

Oikoluku Sanni Koskela, Maija Moilanen,

Roosa Pohjalainen, toimituskunta

Tilaukset anniina.leskela@helsinki.fi

Hinnat Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 €

Ilmoitusmyynti

Toimituskunta

Painos 140 kpl

Painopaikka

Kopijyvä Tampere 2012

Synkooppi suosittelee11

TYÖ JA TAIDE: Pohdintoja PadillaltaERLA PULLI8

4 ARVIO: Viulunsoittaja katollaANNA-ELENA PÄÄKKÖLÄ

O P . 1 0 9

ARVIO: Wayne ShorterMIKKO SARVANNE32ARVIO: AkodeLAURI HYVÄRINEN34

30 ARVIO: Igudesman & JooMICHAEL SAGULIN

36 ARVIO: TinariwenTOMMI SAARIKOSKI

26 Laitteisto liikkuu - elektroninen elämäntapa jatkuuTATU TAMMINEN

38 Levyarviot

12 SPESIAALI: Vironkatu Files

PÄÄK I R JO I TUS

MuISTAn kirjoittaneeni äidinkielen ylioppilasaineessani jotain iPodista. Ylistääkseni taas teknistä kehitystä puhun hetkisen tabletista eli taulutietokoneesta. Musiikintekijälle tabletit ovat mahdol-listaneet työskentelyn entistä rajoitetuimmissa oloissa. Esimerkiksi Gorillaz-yhtye teki The Fall -al-buminsa (2010) iPadin ja sille lanseerattujen musiikkiohjelmien avulla. Tällä hetkellä Applella on kilpailijoihinsa nähden etumatkaa pro-musiikkisovellusten parissa. Laitteiden eri mallivaihtoehtoja, varsinkin vain viihdekäytöstä kiinnostuneille, on kuitenkin lukuisia. Olemme astumassa tilantee-seen, jossa termit ”seiska- ja kymppituumainen” tarkoittavat ihmisille kahta tablettien kokoluokkaa eivätkä vinyylilevyjä.

Tablettien piristävä viesti on ”DIY”: tee se itse, missä tahansa, leiki ammattilaista, jaa kelle ta-hansa. On turha rajoittua musiikkiin tai musiikissa ainakaan siihen kivan rivi-insinöörin valelemaan virtuaaliseen rumpusettiin, jota voi naputella ja äänitellä sormenpäillä. Kosketusnäytöt tarjoavat di-gipuhteita myös kuvan ja liikkuvan kuvan intoilijoille. Suomalaisen sähkömusiikin vapaustaistelija Erkki Kurenniemi tarinoi jo vuonna 1971 taiteilijan työkalusta, jossa yhdistyisivät esimerkiksi tie-tokone, televisio, puhelin, nauhuri ja kamera. Visio yhdistyi nyt toteutuneeseen tietoverkkoistumi-seen. Kämmenpäätteen äärellä voi hoitaa yhteydet omaan taiteilijasieluunsa sekä kanssaihmisiin.

Olen iloinen siitä, ettei omaleimaisesta futu-Kurenniemestä tarvitse puhua vähättelevästi ”Suo-men henkilö X:nä”. Hänen perustamastaan Helsingin yliopiston musiikkitieteen studiosta voit lu-kea tuonnempana tämän lehden sivuilta. Erla Pullin haastattelema Alfonso Padilla kertoo hänkin omasta työstään taiteen parissa. Koska musiikkitiede muuttaa toimintansa uusiin tiloihin pois Vironkadulta, on myös aika antaa muistoille ja välihengähdyksille tilaa. Monesti studion tiloista poistuessani olen lukenut ovesta pienen mutta väkevän tekstin: ”En rajoita enää itseäni”. Lause kuu-luu säveltäjä Karlheinz Stockhausenille, joka uudisti saksalaista säveltaidetta kuin kynttilä kaamos-ta. Olisiko pitänyt ottaa vähän nöyremmin? Kurenniemikin olisi voinut järkisyihin vedoten todeta: ”Ei Erkkikään tällaista haaveilua kuitenkaan koskaan toteuta.” Olisinhan itsekin jo voinut rienata: ”Kyllä nyt ylioppilasaineen kehtaa vielä kirjoittaa, mutta samaa huttua julkaistussa muodossa? Ehei, en minä kykene.”

Rauhallista joulunaikaa, hyvät lukijat! Pian näemme, kuinka monesta pukinkontista paljastuu uusi tabletti. Musiikkitieteen väelle toivotan lisäksi mukavaa asettumista Topelian tiloihin. Muodos-timme kansikuvaa varten kynttilöistä fermaatin Vironkadun portaille. Se olkoon musiikillinen ja ajankohtainen pysähtymismerkki itse kullekin. Lepo.

TATu TAMMInEn

Taiteilijantyökalu

4 // SYnKOOPPI

Viulunsoittaja katollaHelsingin kaupunginteatteri

Suomennos Esko Elstelä Suomennoksen sovitus Sanna niemeläinen ja Merja Turunen Ohjaus Hans Berndtsson Koreografia Rebecca Evanne Kapellimestari Markku Luuppala Rooleissa Esko Roine, Riitta Havukainen, Anna-Maija Tuokko, Raili Raitala, Marika Westerling, Antti Lang, Tuukka Leppänen, Ritva Jalonen, Eero Saarinen, Risto Kaskilahti, Matti-Olavi Ranin

AinA jossAin on

viulunsoittAjATEKSTI Anna-Elena Pääkkölä KUVAT Tapio Vanhatalo / HKT

SYnKOOPPI // 5

V iulunsoittaja katolla on mielestäni aina ollut kuin kaksi eri musikaalia yhdessä. Ensimmäinen puolisko on kepeä kuplet-

ti, jossa pääosassa saapasteleva isä hämmentyy tyt-täriensä naimissuunnitelmista, ja kuitenkin kaikki kääntyy kuin parhain päin huolimatta vanhasta ja vastenmielisestä teurastajasta, joka olisi mielel-lään ottanut nuoren tytön kotiansa kaunistamaan. Toinen puolisko onkin täynnä katkerampia tari-noita: yksi tytär lähtee sulhasensa perään Siperian maanpäälliseen helvettiin, toinen tulee isänsä kiel-tämäksi, kun menee rakastumaan vääräuskoiseen. Kaiken kukkuraksi koko juutalaiskylän asukkaat saavat lähtöpassit kotiseudultaan valtauskonnon puhdistamistoimissa. Jäljelle ei jää kuin tyhjä lava, Tevje ja psalmi 22: ”Jumalani, miksi minut hyl-käsit”.

Joseph Steinin kirjaan perustuva musikaali sai ensi-iltansa Suomessa vuonna 1966. Siitä läh-tien sitä on pidetty Suomen rakastetuimpana mu-sikaalina, ainakin jos ulkomaisista musikaaleista puhutaan. Viulunsoittaja on menestynyt myös pitkin maailmaa, sitä esitetään usein, ja suosittuun elokuvaversioon tehdään jatkuvasti viittauksia tv-sarjoissa ja elokuvissa. Voidaan siis sanoa, että aina jostain löytyy Viulunsoittaja. Kenties jonkin-laista tuttuuden tai kulttuurisen muistin tunnetta tuo se, että tarinan asetelma on käytännössä sama kuin Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulo -kir-jassa: viisi naimatonta tytärtä ja heistä huolehtiva isä. Jopa tytärten persoonallisuudet osuvat yksiin Bennetin tyttärien kanssa: Tzeitel on kaunis Jane, Hodel teräväsanainen Elisabeth ja Chava luku-toukka Mary. Chava sentään kokee erilaisen koh-talon kuin edeltäjänsä.

Vaikkei olisi koskaan musikaaliin tutustunut-kaan, lähes kaikille ovat tuttuja sen tähtihetket, eli laulut Rikas mies jos oisin ja Nousee päivä, las-kee päivä. Jälkimmäinen on yhä suosittu häävals-si. Suomalaiseen mentaliteettiin varmasti purevat sekä Esko Elstelän suomennokset että rikkaus-haaveet ensimmäisessä laulussa, kun taas jälkim-mäisessä puhuttelee slaavilainen melankolia. Itse olen aina jonkin verran aprikoinut syitä tämän nimenomaisen musikaalin suosioon. Miksi juu-talais-ukrainalaisen kyläpahasen tarina kosket-taa niin syvästi nimenomaan suomalaista yleisöä? Pakkohan siihen on olla parempikin syy kuin sa-

maistuminen kokemuksiin venäläiskulttuurin alis-tamisyrityksistä. Käsiohjelmaan otettu harvinaisen oivaltava teksti, Pentti Paavolaisen väitöskirjasta referoitu, avaa silmiä tässä kontekstissa: taide ja teatteri ovat toimineet jonkinlaisena terapeuttina ja kansallisidentiteetin muodostajana isojen mul-listuksien jälkeen. Kenties sodanjälkeinen uudel-leenasutus (Karjalan evakot, sotaveteraanit) on se kollektiivisen muistimme trauma, jota musikaali hoitaa toisaalta kepeillä klassikkolauluilla, toisaal-ta julmalla häädön representaatiolla. Toisaalta sukupolvien yhteentörmäys ja uusien tapojen kon-fliktit vanhojen perinteiden kanssa ovat teemoja, joihin kaikkien on helppo samaistua. Olen silti eri mieltä käsiohjelman johtopäätöksen kanssa, että kaikesta selvitään, kun perinteistä pidetään kiinni. Viulunsoittajahan nimenomaan kritisoi taipumat-tomia perinteitä ja rikkoo niitä yksi kerrallaan. Jos jokin on musikaalin viesti, niin se, että maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana. Vain Tevje pitää jääräpäisesti kiinni perinteistään huutaen sanaa tyhjyyteen, ennen kuin suostuu tyttäriensä aiko-muksiin.

Mitä queer-tutkija etsii Viulunsoittajas-ta? Mielenkiintoiseksi teemaksi nousee kahden kulttuurin, juutalaisyhteisön ja valtakulttuurin, vastakkainasettelu ja niiden väliset konfliktit. Yh-dyskohtia voidaan nähdä oikeastaan minkä tahan-sa pienemmän kulttuuripiirin ja valtakulttuurin suhteessa, varsinkin jos niiden välinen kitka on avointa vihanpitoa ja väkivaltaisuutta. Ensimmäi- sen näytöksen lopussa kuvattu väkivaltainen pog-romi ei ole kovinkaan kaukana queer-kansan vai-noista muutama vuosikymmen sitten. Toisaalta kolmen siskoksen iloinen Puhemies-laulu musi-kaalin alussa on camp-arvoa täynnä, ensinnäkin siksi, että he unelmoivat vähän liian tyttömäisesti tulevista ihanista aviomiehistään, ja toisaalta siksi, että homoyleisö on jo omaksunut laulun itselleen sukupuolia ylittävänä diskurssina. Yhtä hyvin lau-lun voisi kuulla homobaarissa kolmen miehen lau-lamana karaokeversiona.

Helsingin kaupunginteatterin Viulunsoittaja on varsin konservatiivinen. Surrealismia haetaan lähinnä unikohtauksessa sekä itse viulunsoittajan hahmossa, mutta nämäkin ratkaisut ovat niin pe-rinteisiä, että niitä voidaan kutsua konservatiivi-siksi. Eritoten unikohtauksen monta metriä pitkä

6 // SYnKOOPPI

Fruma Sarah -nukke liikuttelijoineen näkyy ole-van lähes suoraan Metropolitan-oopperassa esite-tystä Philip Glassin Satyagrahasta lainattu idea. Kenties ainoa oikeasti radikaali (mutta monelle katsojalle näkymättömäksi jäävä) näyttämöllinen fakta on, että venäläisten ja juutalaisten välille ei tehdä kovin isoa vaatetuksellista eroa. Joskus on vaikeaa huomata, kuka edustaa mitä kulttuuria, ellei vinkkejä tule musiikista tai tanssiliikkeistä. Hyvänä esimerkkinä tästä on mainio Elämälle-numero, jossa kaksi kulttuuria törmäävät vielä ystävällisissä merkeissä. Tämä edustanee sitä ajat-telutapaa, että kaikenlaiset oletetut erot ja niiden korostaminen ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti konstruoituja, mutta pohjimmiltamme olemme kuitenkin kaikki samanlaisia.

Esko Roineen Tevje on paljolti miehen it-sensä näköinen. Tämä Tevje ei ole korostuneen teatraalinen (kuten esimerkiksi Topolin eloku-va-Tevje) tai edes vokaalisesti täydellinen (Oulun kaupunginteatterin versiossa Kari J. Ristolaisen vahva tenori), vaan aivan tavallinen, keski-ikäi-nen, humoristinen, lämminsydäminen, mutta vanhaan takertuva mies, joka ei turhia hötkyile. Mieleen tulee Roineen mainio Otto Kivivuori

uusista Täällä Pohjantähden alla -elokuvista. Ehkä siksi on ymmärrettävää, miksi Roine ei pai-nota liikaa soolokohtaustaan Rikas mies jos oi-sin. Hän hoitaa sen ilman turhia painotuksia ja teatraalisuuksia, melkein kuin ohimennen. Pel-kistetty kohtaus on yllättävän tehokas pelkän hevoskärryn, viulistin ja Roineen kanssa. Ei sitä muuta tarvita, kun sen osaa. Ainoa pettymyksen tunne tulee siitä, että kohtaus tuntuu kestävän niin vähän aikaa. Roinetta jupisemassa itsekseen katselisi vaikka koko illan.

Vaikka mielelläni olisin nähnyt Riitta Havu-kaisen Golden roolissa, ilahduttavana yllätykse- nä oli nähdä aviopari Roine ja Ritva Jalonen esittämässä vanhaa pariskuntaa. Ehkä näiden kahden ihmisen hiljainen karisma oli se, joka sai kyyneleet silmiin duetossa Mua rakastatko?, joka on suloinen pieni hetki yleensä kähisevän näyttä- möavioparin välillä. Jalosen ääni ei ollut tässä esityksessä kunnossa, mutta jokin noissa salaisis-sa katseissa oli hyvin aitoa.

Tuukka Leppänen tuo Perchikin rooliin yl-lättävää sex appeal -tekijää. Poleemisesta kuuma-veriköstä tulee vetävä, mutta politiikkaan oikeita tunteitaan pakeneva karismaattinen mies. Antti

SYnKOOPPI // 7

Langin Motel jää höpsöksi vääntelijäksi, mutta onnistuu silti tasapainottamaan Anna-Maija Tuokon vähän liian modernia tulkintaa Tzeitelis-ta. Kiltistä ja kuuliaisesta kotitytöstä on onnis- tuttu saamaan teinityttö, joka on rohkeasti seksuaalinen ja hieman liiankin feministinen hahmo. Onhan hienoa, että musikaalin patriar-kaalista ajan henkeä kritisoidaan näin, mutta toki feminismi tulee eniten esille kahdessa nuo-remmassa sisaressa, jotka päättävät avioliitoistaan itse eivätkä jää odottamaan isän lupaa avioliit-toon. Risto Kaskilahti menee osaltaan täysin hukkaan juomanlaskija Mordchan roolissa. Mie-hen, jolle on suotu niinkin mainiot koomiset lahjat, tulisi loistaa suuremmassa roolissa, esi-merkiksi Lazar Wolfina, jona nyt nähtiin vaisuksi jäänyt Eero Saarinen. Tuntui, että Kaskilahti va-rasti show’n huolimatta pienestä roolistaan. Toi-saalta, kenties tämä oli vasta alkua. Silmissäni kiilteli jo mahdollisuus Kaskilahdesta esittä-mässä muitakin ovelia pikkukriminaalin rooleja musikaalimaailmasta. Olisiko Helsingin kaupun-ginteatterin seuraavaksi lavastettava Oliver!-mu-sikaali ja kiinnitettävä Kaskilahti suoraan Faginin rooliin?

Viulunsoittaja on raikas musiikiltaan, ja esi-tyksen energia on mukaansatempaava. Jälleen kerran pitää esittää erityiskiitos sekä kaupungin-teatterin orkesterille että ison salin akustiikalle, sillä kuulemiskokemuksessa ei tälläkään kertaa ollut moitteen sijaa. Tanssijat olivat hyvässä isku-kunnossa varsinkin kapakkakohtauksessa. Kuten aina, on pakko tunnustaa, että lipun hinta tun-tuu varmasti opiskelijan lompakossa kirvelevältä, mutta jos kerran aikoo maksaa, kannattaa mak-saa laadusta. Helsingin kaupunginteatterin koh-dalla saa aina olla varma siitä, ettei euroakaan lipun hinnasta tarvitse maksaa tyhjästä.

KirjallisuuttaPaavolainen, Pentti 1992. Teatteri ja suuri muutto. Ohjelmisto sosiaalisen murroksen osana 1959–1970. Helsinki. Väitöskirja.

8 // SYnKOOPPI

Palstalla musiikkitieteen laitoksen henkilökunta pohtii työ- ja opintopoliittisia asioita.

Pohdintoja

Padillalta

Mihin suuntaan musiikkitiede on kulkenut vuosien varrella? Miltä näyttää musiikkitieteilijän tulevaisuus? Yliopistonlehtori Alfonso Padilla muistelee menneitä ja tuumailee tulevaa.

TA I D E & TYÖ

SYnKOOPPI // 9

KuInKA PääDYIT MuSIIKKITIETEEn PARIIn?

En päätynyt alalle pääoven, vaan ikkunan kautta. Opiskelin Chilessä taloustiedettä, journalismia ja historiaa, Suomessa taloustiedettä, sosiologiaa ja suomen kieltä. Työskentelin pari vuotta Pariisissa ranskalais-chileläisessä ADICAP-kulttuuri-insti-tuutissa, missä koordinoin maanpaossa olevien chileläisten taiteilijoiden tapahtumia ja järjestin kiertueita, konsertteja ja näyttelyitä. Silloin opin paljon taidemaailmasta ja haluni oppia lisää kasvoi. Muusikkona ja musiikin opettajan olen itseoppinut. Vankilassa ollessani harrastin paljon musiikkia ja myös opetin muun muassa kitaransoittoa. Voisin sanoa vankilan olleen korvaava konservatorioni, sil-lä opin siellä musiikista todella paljon. Kun akseli pyörii elämän ja kuoleman välillä, taiteiden mer-kitys ihmisille kasvaa. Olin nuorisopoliitikko ja kiinnostunut filosofiasta ja kansanmusiikista. En tuntenut länsimaista taidemusiikkia ennen kuin tu-lin opiskelemaan musiikkitiedettä, ja tutustuin sii-hen samalla lailla kuin muihinkin musiikkilajeihin. Tämä on yksi syy siihen, miksi taidemusiikki on minulle yhtä arvokasta kuin muukin - tai päinvas-toin. Päädyin musiikkialalle, koska nautin musii-kista ja ennen kaikkea koska musiikki ja yleisesti taide on mielestäni tärkeää. On vaikeaa kuvitella ihminen, joka ei musisoisi: musiikki kuuluu koko-naisvaltaisesti ja myös yhteiskunnallisesti ihmisen kokemuspiiriin.

MIKä On MuSIIKKITIETEEn TILA TäLLä HETKELLä?

Musiikkitiede on vahvistanut asemaansa Suomessa paljon vuosien varrella ja laajentanut tutkimus-kohteitaan. Tänä päivänä musiikkitieteen pohja on hyvä ja vahva. 80-luvulla valmistui vain muu-tamia maistereita, joita nykyään on useita satoja, ja määrä lisääntyy. Myös tohtorien määrä on mo-ninkertaistunut. Erityisesti etnomusikologian ase-ma on nousussa. Yleisesti musiikin akateeminen tutkiminen on lisääntynyt musiikkitieteen lisäksi esimerkiksi Sibelius-Akatemiassa. Musiikkitiedettä myös sivutaan useissa oppiaineissa kuten taiteiden tutkimuksessa, psykologiassa, kirjallisuustieteessä, semiotiikassa, sosiologiassa, antropologiassa, ja näitä oppiaineita musiikkitiede sivuaa tutkimus-

työssään myös itse. Tieteenalat eivät ole itseriit-toisia, vaan niiden rajat laajenevat. Varsinkin Suomessa vallitsee Pohjoismainen monitieteelli-syyden malli: tapana on opiskella ja syventyä usei-siin kohteisiin. Mielestäni eri tieteenalojen välillä tulee vallita hedelmällinen dialogi. Kommuni-kointia tulee tapahtua myös oppiaineen sisällä: musiikkitieteessä eri musiikkilajien välinen arvo-keskustelu on esimerkki tästä. Musiikkitieteellä on paikkansa yhteiskunnassa, sillä vain musiikkitiede tutkii absoluuttista musiikkia eli sävellystä, teosta itse tai sävelmää itse ja sen musiikkiteoreettista puolta. Humanistisilla aloilla ei kuitenkaan tehdä yhtä mullistavia asioita kuin vaikka geenitieteessä, fysiikassa tai astronomiassa.

MILLAISTA TYÖ MuSIIKKITIETEEn PARISSA On OLLuT?

Olen pärjännyt yliopistomaailmassa enimmäkseen hyvin. Minuun on luotettu, enkä ole kokenut syr-jintää. Opettajat kuten Eero Tarasti, Kalevi Aho, Mikko Heiniö ja Erkki Salmenhaara uskoivat mi-nuun ja olen saanut heiltä tukea. Minulla on elä-mänkokemusta yhteiskunnalliselta puolelta niin opiskelijana kuin henkilökohtaisessa elämässäni, ja olenkin syventynyt paljon opintopolitiikkaan. Akateeminen ilmapiiri on mielenkiintoinen, ja siksi haluan myös vastata siihen vastuullisesti ja tehdä työni mahdollisimman hyvin. Uusi postmo-derni ajattelutapa on romuttanut perinteisiä arvo-ja koskien esimerkiksi musiikin rajoja. Tämä on hyvä, sillä rajat ovat perusteettomia, ja tätä haluan tuoda esiin myös opetustyössäni. Opettaessani yh-distelen asioita ja pyrin opettamaan kokonais- kuvan hahmottamista. Teen opetustyön lisäksi paljon ohjaustyötä kandeista väitöskirjoihin. Kai-paan enemmän aikaa tutkimustyölle, mutta eläk-keellä ehtinen enemmän.

Kun akseli pyörii elämän ja kuoleman välillä, taiteiden merkitys ihmisille kasvaa.

10 // SYnKOOPPI

MIKSI MuSIIKKITIEDETTä TARVITAAn?

Musiikkitiedettä tarvitaan pohtimaan sitä, mitä ja miksi musiikki on. Musiikilla on kognitiivisia funktioita, ja musiikki vaikuttaa ihmisiin sisäisesti ja spirituaalisesti. On mielenkiintoista tarkastella musiikkia osana yhteiskuntaa. Kun musiikki ja kulttuuri muuttuvat, minkälaisiksi ja mihin ne reagoivat? Teknologinen kehitys ja sosiaalinen me-dia ovat radikaalisti muokanneet musiikkimaail-maa ja tapaamme käsitellä ja kuluttaa musiikkia. Musiikkia löytyy mistä vain ja milloin vain, mil-joonilla ihmisillä on pääsy internettiin, ja muu-taman vuoden päästä mahdollisuus ladata kaikki maailman äänilevyt puhelimeensa. Tietokone eris-tää mutta toisaalta myös yhdistää ihmisiä. Musii-kin alalla välimatkat ovat teknologian kehityksen myötä pienentyneet. Tästä oivana esimerkkinä on kollektiivinen säveltäminen sosiaalisen median il-miönä.

Kaikilla ihmisillä on oikeus esteettiseen nautintoon.

MITä MuSIIKKI On?

Musiikkia voi määritellä monimuotoisesti ja -mut-kaisesti, mutta institutionaalisesti ajatellen mu-siikki on sitä, mitä ihmiset pitävät musiikkina. Jollekin musiikki on itkuvirsi ja jollekin se on tek-noa. Itse olen musiikin suhteen absoluuttisen tole- rantti. Musiikki laajentaa tietoisuutta ja auttaa meitä ajattelemaan. Toisaalta se on myös puhdasta hedonistista mielihyvää. Kaikilla ihmisillä on oi-keus esteettiseen nautintoon. Musiikki on tärkeää koska sen kautta ihminen voi saavuttaa kauneutta, ja kauneutta me tarvitsemme.

ERLA PuLLI

MANNERHEIMINTIE 13a B00100 Helsinkiwww.fuga.fi, fuga@fuga.fi

SYnKOOPPI // 11

Synkooppi SuoSittelee

MUSIca NOva

8.-16.2.2013 - Musiikkitalo

Festivaali keskittyy tällä kerralla Aasian,

Lähi-idän ja Välimeren alueiden musiik-

kiin. Esiintymään saapuu mm. japanilainen

noise-artisti Ryoji Ikeda. Musica nova ja

nykymusiikkikaupunki Helsinki, vihdoin

arvoisessaan talossa!

cODY cHESNUTT

23.2.2013 - Tavastia

uuden albumin juuri julkaissut soul-laulaja

raapii genrensä oppi-isiltä mehevän perin-

töosan ja tuo lämpömusiikkinsa Helsingin

talveen.

23.1.2013 - Vapaan taiteen tila, Torikortteli

Sveitsiläisten haitaristin ja elektronimuu-

sikon harva ja hienovarainen improvisaatio

luo hehkuvia kipinöitä öiselle taivaalle.

Illan toinen esiintyjä Verisuoniongelmia

taas rypee vulgaarissa yltäkylläisyydes-

sään.

UUSI vUOSI 2013

31.12.2012

Helsingissä vuodenvaihdettaan viettävillä

riittää viljalti musiikillisia juhlamenoja, mistä

valita: Musiikkitalossa Helsingin Barokki-

orkesteri ja nathalie Stutzmann (altto)

tulkitsevat Vivaldin musiikkia, Korjaamolla

pistetään jälleen koreaksi We Love Helsin-

gin tansseissa, ja tanssiravintola Adamsis-

sa hurmaa lontoolais-dj Kindness.

ÄÄNIKUva

16. & 19.-20.1.2013 - Ateneum

Muusikko-pedagogi Soila Sariola syven-

tyy monitaiteellissa soolokonserteissaan

esimerkiksi oman äänen maalaamiseen

tai oman kuvan laulamiseen. Konsertit

sisältyvät museolippuun, jolla tammikuus-

sa pääsee tutustumaan mm. symbolismin

suurnäyttelyyn. Taatut taideöverit!

DOcPOINT

22.-27.1.2013 - Esim. Bio Rex & Orion

Kahdettatoista kertaa järjestettävä

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali tuo

kaupungin tunnelmallisimmille elokuvakan-

kaille kansainvälisiä suosikkeja, kotimaisia

lupauksia sekä harvinaisia klassikkoja.

JONaS KOcHEr & GaUDENz BaDrUTT

12 // SYnKOOPPI

Vironkatu Files

Koonnut tatu tamminen

Kuvat hY/Musiikkitiede & irma Vierimaa

SYnKOOPPI // 13

Vironkatu Files

14 // SYnKOOPPI

Musiikkitiede muuttaa pois Viron-kadulta. Miksi? Virallinen selitys: toiminnan tehostaminen. Todellinen syy: talo myytiin jo keväällä luk-sushuoneistoiksi. Miksi se myytiin? Koska yliopisto tarvitsee rahaa. Miksi yliopisto tarvitsee rahaa? Koska siitä on tehty privaatti firma, jonka on kerättävä budjettinsa lah-joituksina. Samaan aikaan perustet-tiin Aalto-yliopisto. Valtion rahat pantiin sinne. Miksi valtion rahat pantiin tähän huiput… anteeksi huip-puyliopistoon? Koska Suomen pitää me-nestyä taloudellisessa kilpailussa. Tiedettä tarvitaan tuottamaan niin

sanottuja innovaatioita. Eikö tiede ole aina tuottanut innovaatioita? Ei, nyt tarvitaan aivan erityisiä inno-vaatioita, joita kaupallinen elämä voi välittömästi hyödyntää.

Normaalia tiedettä tekevät enää ”maalaisyliopistot”. Näin annettiin ymmärtää Helsingin Sanomien pääko- lumnissa tiistaiaamuna 6. marraskuuta 2012. Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja Matti Apunen ilmoitti, että nyt kaikki opetus voidaan jär-jestää kustannustehokkaasti online- kursseilla, joita pitävät maailman huipputiedemiehet (ilmeisesti amerik-kalaiset), joita seuraavat kymmenet

Mitä tapahtuuTragikoominen pakina

EERO TARASTI

SYnKOOPPI // 15

tuhannet opiskelijat. He ovatkin nii-tä varsinaisia opiskelijoita, jotka ”eivät vain maleksi akateemisen va-pauden nimissä”. Siinä se kuultiin, mitä kaikkivoipa liike-elämä ajatte-lee meistä.

Ei sen puoleen, olen itsekin jo tallentanut englanninkieliset kurs-sini onlineen eli Helsinki Universi-ty Youtubeen. Mutta se, että opetus olisi vain onlinea, on outoa. Mieleen tulee taannoinen Seppo Heikinheimon ehdotus, että kaikki Suomen sinfo-niaorkesterit voidaan lakkauttaa ja palkata Marinsky pitämään kiertueita ympäri Suomea, niin että kaikki saa-vat kuulla vain huipputulkintoja.

Suomella oli vielä 2000-luvun alussa koko maan kattava erinomainen korkeakoululaitos. Mutta niin sanot-tu tiedepolitiikka oli jo aloittanut myyräntyönsä.

Kaikki tapahtui hyvää tarkoitta-vien prinsiippien varjossa. Ensiksi professoreilta vietiin valta hallin-nossa kolmikantamallilla; se tuntui-kin erinomaiselta. Mutta kukaan ei vielä silloin 90-luvulla tajunnut, että professorit olivat ainoa ammat-tikunta, joka olisi yhdessä kyennyt vastustamaan sitä, mitä oli tuleva. Seuraavaksi ajateltiin, että rahat pitää jakaa oikeudenmukaisesti suori-tusten mukaan. Alettiin laskea pis-teitä ja edellyttää kaikilta, vaikka edesmennyt kansleri Saxén sanoi, että yliopisto on riskilaitos, joka ottaa riskin, että asiat onnistuvat. Seuraavaksi tuli laadun kontrolli, loputtomat itsearvioinnit. Ja kan-sainväliset arvioinnit. Olin itse-kin mukana sellaisissa, esimerkiksi Sibelius-Akatemiassa: sain estettyä nuoriso-osaston lakkauttamisen, jota ulkomaalaiset ehdottivat.

Tämän jälkeen yliopisto alkoi itse rahastaa itseään: piti maksaa

tiloista ja kaikesta; rahat otettiin köyhiltä tutkijoilta, opetuksesta ja kaikesta muusta. Lisättiin kont-rollia: piti laatia tarkat työsuun-nitelmat, käydä kehityskeskustelut, jokainen tunti oli raportoitava, pe-rustettiin laadun tarkkailijan vir-koja. Psykologian ja kasvatuksen asiantuntijat sanoivat, ettei ihmi-nen tuota mitään hyvää kontrollin alaisena. Puolustusvoimain Johtajan käsikirjassa (2012) luokitellaan joh-tajatyyppejä: syväjohtaja, kontrol-loiva, passiivinen ja niin edelleen. ”Kontrolloiva ei luota alaisiinsa. Luottamuksen puute ilmenee tiukkana valvontana. Uskotaan, että alaiset tekevät työnsä hyvin ainoastaan sil-loin, kun heitä valvotaan…” Kuulos-taako tutulta?

Johtaja Apunen sanoi, ettei yli-opistoja enää tarvita. Itse asiassa aivan samaa on todettu Englannissa, jossa yliopistoja jo suljetaan. Mut-ta mikä on yliopisto?

Kaikissa ihmisyhteiskunnissa on paikka, johon laitetaan ihmiset, jotka eivät ole enää lapsia eivät-kä vielä aikuisia. Monille paikka on nimeltään yliopisto. Heidän annetaan siellä rauhassa kypsyä, löytää itsen-sä, omaksua kulttuurinsa perusarvot ja käytöstavat, löytää elinikäiset ystävänsä ja niin edelleen. Yliopis-to on siis reservaatti. Joidenkin mielestä se on luostari. Kollegani Masao Yamaguchi perusti Japanin syr-jäseudulle buddhalaisen mietiskely-yliopiston.

Antiikin Kreikan kuuluisimmat op-pineet muodostivat ”peripateettisen” koulukunnan: sana tulee verbistä peri-pathein, ’kävellä ympäriinsä’. He, jotka keksivät eurooppalaisen kulttuurin perusideat, joita yhä opiskelemme, siis kävelivät eli ma-leksivat!

16 // SYnKOOPPI

Synkoopin edeltäjä Äänitorvi vuonna 1976

SYnKOOPPI // 17

Erik Tawaststjernan haastattelusta, Äänitorvi v. 1977

Tawaststjerna piti huippusuosittuja studia generalia -luentojaan yliopiston juhlasalissa vuonna 1984.

18 // SYnKOOPPI

Erkki Salmenhaara oli yleisen

musiikkitieteen voimahahmo.

Säveltäjä Otto Romanowski teki studiossa elektroakus-

tista musiikkia ja opetti laitoksella akustiikkaa, muoto-

oppia sekä partituurinsoittoa.

Studiokurssilaiset tekivät v. 1988 vierailun Pariisin

IRCAMiin. Kuvassa Kai Lassfolk ja Riitta Pietilä.

SYnKOOPPI // 19

Harri Vuori ja tyylikäs parkkeeraus työpaikan edustalle.

Erkki Kurenniemi kävi katsastamassa analogistudion vuonna 2002.

20 // SYnKOOPPI

Musiikkitieteen päätilat olivat Vironkatu 1:ssä 1970-luvulla siinä siivessä, missä oppiaineen kirjasto sijaitsi viimeksi. Sisään tullessa vastaan iski vahva tupakansavun ja palavan puun haju. Pienestä eteises-tä mentiin avoimeen konttoriin, jon-ka pöydän ääressä istui oppiaineen sihteeri-vahtimestari. Hän poltti ketjussa tupakkaa. Hänen vastauksen-sa häiritsevien opiskelijoiden ky-symyksiin olivat pääasiassa lyhyitä urahduksia.

Isot kaakeliuunit lämmittivät huoneita. Mitä kauempana kaakeli-uunista istuit seminaarihuoneessa, sitä kylmempää oli. Tupakanpoltto oli yleistä; opettajat polttivat huoneissaan ja joissakin seminaa-reissa jopa opiskelijat. Professo-reiden työhuoneissa oli vaikuttavat nahkaiset antiikkihuonekalut, muu-alla kalustus oli ankeaa ja perus-

teellisesti käytettyä. Pitäneeköhän paikkansa, että silloin oli peräti kolme professoria: Erik Tawaststjer-na ja apulaisprofessoreina Erkki Salmenhaara ja Ilkka Oramo? Oramon pitämä propedeuttinen kurssi johdat-teli tieteen tekemisen mysteereihin, Salmenhaaran opetusalaa olivat soin-tu- ja muotoanalyysi. Muistaakseni taidemusiikin opettajat puhuttelivat opiskelijoita sukunimillä: rouva Lahtinen, neiti Rinne, herra Mänty-lä.

Koko opiskeluaikanani näin Tawast- stjernan laitoksen tiloissa vain kaksi kertaa. Laitoksen vetoiset ja kylmät huoneet eivät sopineen hänen terveydelleen. Paksuun turkiskauluk-siseen talvitakkiin sonnustautuneen professorin vierailu laitoksella oli suuri tapahtuma. Laitoksen kokouk-set, joihin joitakin meitä opiskeli- joitakin osallistui, pidettiin hä-

Kolmenkerroksen

väkeäPIRKKO MOISALA

SYnKOOPPI // 21

nen kotonaan Katajanokalla, tilavas-sa antiikkikalusteilla sisustetussa arvoasunnossa. Tawaststjerna luennoi meille Porthanian ylimmässä kerrok-sessa sijaitsevassa piirustussalis- sa, ja myöhemmin hän piti myös suu-ren yleisömenestyksen saaneita Sibe- lius-luentojaan Päärakennuksen juh-lasalissa.

Ensimmäisen kerroksen lisäksi käytössä olevia huoneita oli myös muualla, muistaakseni alakerrassa ja ainakin kolmannessa kerroksessa. Alakerrassa sijaitsi Erkki Kurennie-men pystyttämä elektronisen musiikin studio, jota minun opiskeluaikanani ylläpiti Juuso Ruohomäki. Hänen opastuksellaan sain tuotettua Kuren-niemen monimutkaisista laitteista ulos muutamia haluamiani ääniä.

Aluillaan oleva etnomusikologian opetus tapahtui kolmannessa kerrok-sessa, missä ei ollut varsinaista seminaarihuonetta, vaan opiskelijat ja opettajat istuivat kuka milläkin, sohvassa, nojatuoleilla, palleil-la, lattialla. Siellä ei teititelty, vaan tehtiin musiikintutkimuksel-lista vallankumousta, jonka pyrki-myksenä oli saada musiikkitieteen opetusohjelmaan etnomusikologia ja taidemusiikin lisäksi muutkin mu-siikinlajit. Etnomusikologian assis-tentti Philip Donner toi mukanaan ison joukon muitakin opettajia, mui- den muassa Timo Leisiö (myöhemmin Tampereen yliopiston kansanperin-teen, erityisesti kansanmusiikin professori) luennoi meille arabia-laisen musiikin teoriasta. Opimme myös äänityksestä ja valokuvaukses-ta, ja meillä oli jopa oma valokuva- laboratorio. Keskustelut taiteen, populaarin ja arjen käytäntöjen vä-lisistä suhteista, kaikenlaisen mu-siikin kulttuurisuudesta ja vieraan kohtaamisesta musiikissa kävivät kiivaina. Näistä keskusteluista syn-

tyi Suomen Etnomusikologinen Seura, joka on näihin päiviin asti toimi-nut laitoksen tiloissa. Seuran jul-kaisut ovat antaneet suomenkielisen julkaisukanavan jo usealle etnomusi-kologisukupolvelle.

En muista, että laitoksen tilois-sa olisi opiskeluaikanani järjestet- ty opiskelijabileitä. Sen sijaan muutamat helsinkiläisopiskelijat järjestivät niitä kodeissaan. Mie-leeni on painunut Helena Tyrväisen Kuusisaaressa sijainneen lapsuuden-kodin avaran salin keskellä oleva suuri valkoinen flyygeli, jolla Ta-waststjerna soitti meille Sibeliuk-sen Kuusen.

Kaiken kaikkiaan Vironkadun ti-loista ja toiminnoista tuli sokke- loinen ja boheemin räjähtänyt vaiku-telma verrattuna moneen muuhun oppi- aineeseen. Suomalainen luokkayhteis- kunta oli tuolloin käymistilassa, ja yliopistossa vaalittiin hallintoa myöten akateemista vapautta. Laitok-sen tilatkin muuttuivat 1980-luvun alkupuolella, jolloin assistenttina toimiessani olimme Vironkadun re-monttia paossa Töölössä Apollon-kadulla. Sen jälkeen siirryinkin töihin Sibelius-Akatemiaan ja lähi-suhteeni Helsingin yliopiston mu-siikkitieteeseen pääsi jatkumaan vasta runsaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Nyt on musiikkitieteessä uuden aikakauden aika. Uudet tilat voivat mahdollistaa uudenlaisia toimintoja ja uudenlaista ajattelua. Tulen varmasti nauttimaan uusien tilojen arkkitehtuurista, siisteydestä ja sisäpihan puista. Vaikka muutamme- kin lähemmäksi muita oppiaineita, ei sen tarvitse tarkoittaa omasta boheemissävytteisestä musiikki- identiteetistä luopumista. Vironka-dun henki tulee elämään myös uusis-sa tiloissa.

22 // SYnKOOPPI

On kulunut 36 vuotta siitä kun aloi-tin opintoni Helsingin yliopistossa. Palaan vuoteen 1976. Ylioppilas-kirjoitukset olivat takana ja heti keväällä kävin nuuskimassa musiikki- tieteen laitoksen ilmapiiriä Viron-kadulla. Minusta oli kummallista, että yliopiston laitos toimi enti-sessä asuinhuoneistossa. Kun sitten syksyllä aloitin opintoni, vanhan ja nuhjuisen huoneiston tuoksu, sen na-tisevat parketit ja epämuodollinen ilmapiiri tuntuivat jo kotoisilta.

Vuosina 1976–1979 vietin paljon aikaa Vironkatu 1:ssä. Toisena ja kolmantena lukuvuonna ohjasin uusien opiskelijoiden pienryhmiä. Kokoonnuimme ensimmäisen kerroksen perähuoneessa, jossa säilytettiin äänilevyjä ja kelanauhoja. Keväällä 1978 perustimme Tero-Pekka Henellin ja Risto Niemisen kanssa Synkooppi- lehden, jonka yhtenä ideana oli toi-mia harjoitteluvälineenä julkiselle kirjoittamiselle. Uusi lehti tar-vitsi tietysti hieman kärjekkään otteen, joten ideoimme palstan ”Kyö-kin puolelta”, jossa saatoimme nimi-merkkien suojissa irvailla laitoksen pikku puutteille ja ottaa kantaa opetukseen. Nimensä palsta sai huo-neiston kulahtaneesta keittiöstä, joka kuitenkin palveli mainiosti ko-koontumistilana.

Vuosina 1978–1979 olin Synkoopin puheenjohtaja ja seuraavan luku- vuoden musiikkitieteen laitoksen

laitosneuvoston jäsen. Järjestimme paljon juhlia. Mainostimme yhteisiä illanviettoja eteisaulan ja kanslia- huoneen välisen oven yläpuolella, jonne teippasimme ruskealle voimapa-perille tekstatut isot houkuttelevat ilmoitukset. Väkeä bileisiin tuli myös Sibelius-Akatemiasta.

Tapasin Vironkadulla tulevan vai-moni, Kristiinan. Eräänä päivänä syyslukukauden 1978 alkupuolella pyysin häntä laitoksen eteisessä kahville, mutta sain pakit. Kun muu-taman viikon kuluttua kysyin uudel- leen, hän suostui. Olin välillä käy-nyt parturissa eikä ylipitkä punai- nen kaulahuivini tainnut onneksi olla mukana. Aloimme seurustella Synkoopin pikkujouluissa 8.12.1978. Tuona iltana tanssimme Kalevi Ahon soittaessa viululla kaustislaisen Häävalssin. Juhlien päätyttyä nuo-kuimme käsi kädessä istuen läpi yön professori Erkki Salmenhaaran työ-huoneen etuhuoneessa epämukavalla ja kovalla mustalla sohvalla. Menimme naimisiin juhannuksena 1979. Hääjuh-lassamme Erkki soitti selloa ja piti puheen, jossa hän sanoi: ”Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitos on vanhanaikainen sokkeloinen talo, joka ilmeisesti luo otolliset puit-teet tällaisten romanssien syntymi-selle ja kukoistamiselle.”

Syyslukukauden 1980 alussa sain töitä laitokselta. Työskentelin puo-litoista vuotta musiikkitieteen

Kiitos, VironkatuPEKKA HAKO

SYnKOOPPI // 23

Pekka Hakon ja Risto Niemisen toimittaman ja Synkoopin julkaiseman Ammatti: säveltäjä

-kirjoituskokoelman julkistamistilaisuus 1.4.1981 Vironkadun äänilevy- ja nauha-arkistossa.

Vasemmalta oikealle: Anneli Arho, Risto Nieminen, Jouni Kaipainen, Herman Rechberger,

Tapani Länsiö, Harri Wessman ja Pekka Hako.

vastaavana ylimääräisenä toimisto-apulaisena. Käytännössä työ oli osa-päiväinen kirjastonhoitajan tehtävä. Omaa työhuonetta ei ollut, vaan työ-piste oli samassa kirjastohuoneessa, jossa kirjat ovat aina olleet. Kun laitos siirtyi pariksi vuodeksi kiinteistön remontin alta Apollonka-dulle ja Vironkatu 7:ään, pakkasin kirjaston kirjat muuttolaatikoihin, jotka nostettiin ikkunoiden kautta jalkakäytävällä odottelevaan muutto- autoon. Sen jälkeen lajittelin kir-jat Apollonkadulla takaisin hyllyi-hin. Se oli tehokas pikakurssi oppia perusteellisesti tuntemaan koko ko-koelma. Kun laitos muutti takaisin laajennettuihin ja siisteiksi remon- toituihin tiloihin, tunnelma oli toisenlainen. Ehdin kuitenkin kiin-

tyä myös uudistettuihin tiloihin, sillä työskentelin siviilipalve-lusvuoteni 1985 Eero Tarastin sih-teerinä. Tuo hauska vuosi tuotti sivaritöiden vastapainoksi hupsun Dingolle rakkaudella -kirjan.

Vaikka olen vuosien varrella ol-lut muutaman vuoden töissä toisella puolella maapalloa, olen aina halun-nut pitää henkisesti toisen jalkani musiikkitieteen laitoksella. Uskon hakeutuvani myös laitoskortteli To-peliaan. Ja työskenteleehän siellä amanuenssi Irma Vierimaa, joka oli ollut 1970-luvun alussa ennen opin-tojeni alkua luomassa tukevan poh-jan ainejärjestön toiminnalle, mitä ilman en olisi kokenut niin rikkaita opiskeluni alkuvuosia. Kiitos, Syn-kooppi. Kiitos, Vironkatu 1.

C1TOPELIA | C1-KERROS 1:150 | MUSIIKKITIEDE, IRTOKALUSTEET 1.10.2012, 12.10.2012, 24.10.2012 | EIJA SIISKONEN muuttokokous 25.10.2012

A3-KOOSSA 1:150

C1TOPELIA | C1-KERROS 1:150 | MUSIIKKITIEDE, IRTOKALUSTEET 1.10.2012, 12.10.2012, 24.10.2012 | EIJA SIISKONEN muuttokokous 25.10.2012

A3-KOOSSA 1:150

C1TOPELIA | C1-KERROS 1:150 | MUSIIKKITIEDE, IRTOKALUSTEET 1.10.2012, 12.10.2012, 24.10.2012 | EIJA SIISKONEN muuttokokous 25.10.2012

A3-KOOSSA 1:150

C1TOPELIA | C1-KERROS 1:150 | MUSIIKKITIEDE, IRTOKALUSTEET 1.10.2012, 12.10.2012, 24.10.2012 | EIJA SIISKONEN muuttokokous 25.10.2012

A3-KOOSSA 1:150

Laıtteısto lııkkuu

elektro-ninen

elämän- tapa jatkuu

T E K S T I TAT U T A M M I N E N

K U VAT J U K K A V I R T A N E N

SYnKOOPPI // 27

28 // SYnKOOPPI

MUSIIKInTUTKIjoISTA koostuvan Sonic Culinarism -ryhmän järjestämässä studioseminaarissa käsi-teltiin Helsingin yliopiston elektroni-musiikkistudion vaiheita ja merkitystä. Sijansa sai myös tulevaisuuden hahmot-telu, josta vallitsi laaja yksimielisyys: stu-dion toimintaa on jatkettava sen omia erityispiirteitä kunnioittaen. Syksyllä 50 vuotta täyttänyt studio on historiansa aikana tarjonnut myös taiteellisella puolella toimintamahdollisuuksia eri-laisille tekijöille. osa heistä on tullut akateemisten piirien tai ainakin musiik-kitieteen ulkopuolelta. Tätä näkökulmaa tarjotessaan studioamanuenssi Kai Lassfolk kertoi esimerkkinä organ-yh-tyeen, joka kuuluu maamme varhaiseen syntikkapop-aaltoon. Musiikintutkija

Susanna Välimäen mukaan ”studiokurssit ovat vaikuttaneet laajasti kulttuurikenttään”, koska kurssien ilmapiiriä on päässyt kokemaan mittava joukko lopulta aivan muualle suuntautuneita musiikkitieteilijöitä.

Musiikkitieteen studion toiminnan lukuvuoden 1961–62 aikana käynnistänyt Erkki Kurenniemi on yksi suo-malaisen tiede- ja taidekentän johtavista futurologeista ja monialaisista osaajista. Studion oma Kurenniemi-tutkija Mikko Ojanen esitteli laitteiden muodostamaa kokonaisuutta säveltäjän työkaluna. Pohjana pohjoismaiden vanhim-man elektronimusiikkistudion perustamiselle Kurenniemellä oli kirjallista materiaalia esimerkiksi kuuluisista Pariisin ja Kölnin äänilaboratorioista. Kurenniemen soitinrakentelun ja -kokeilun tuloksena syntyi tallenteita, joiden joukossa on esimerkiksi pioneeriteos On-Offin (1963) lisäksi nimettömiä äänityksiä. ojanen korosti tapaa, jolla ”Kurtsi” siirtyi välittömästi projektista toiseen. Musiikkitieteen laitokselle palkattomana työskennellyt assistentti ei pystynyt resurs-sien puutteen takia toteuttamaan kaikkea haluamaansa, minkä takia projektit jäivät jatkuvasti kesken. ”Studion var-haishistoriaa leimaa sattumanvaraisuus taiteellisessa työssä”, ojanen arvioi. Musiikkitieteen oppiaineen amanuenssi Irma Vierimaa korosti myös professori Erik Tawaststjernan merkitystä studion alulle: ”Tawaststjernan suhteilla ja suopealla avustuksella laitteita ruvettiin hankkimaan, ja hän oli sitä mieltä, että musiikkitieteellä pitää olla studio.”

MIKSI uudet opiskelijat tulevat yhä mukaan studion toimintaan ja innostuvat esimerkiksi vanhoista sähkösoitti-mista? Seminaarin loppukeskustelussa käsiteltiin uudelleen löytämisen iloja ja haasteita. Asiaa pohdiskeli esimerkiksi Andrew Bentley, joka piti studiokursseja Helsingin yliopistossa 1980-luvun alussa. Retroilu, ”uusi käynti saman asi-an luo”, mahdollistaa Bentleyn mukaan ”sen, että tullaan samaan paikkaan uudestaan, uudessa kulttuurikontekstissa, uudessa elämäntilanteessa, ehkä useita vuosikymmeniä myöhemmin − − olemme ehkä edelleen [tekniikan käytön suhteen] tiukkapipoisia, mutta eri tavalla tiukkapipoisia kuin ennen”. Lassfolkin hahmotelmassa nykyajan tee-se-itse-tekijällä on ”vietti voittaa teknologian rajoittuneisuus”. olemmehan tilanteessa, jossa digitaaliteknologia mahdollistaa musiikinteossa niin paljon asioita, että varsinaista eteenpäin menoa voikin hyvin olla menneissä ajoissa hyppiminen.

Kun musiikkitieteen oppiaine siirtyy uusiin tiloihin, studion toiminta pidetään edelleen vireänä. Lassfolkin mu-kaan elektroakustisen musiikin praktikum -kursseilla on jatkossakin tarkoitus leikata ja liimata ääninauhaa. Kuren-niemen studio pidetään vähintään yhtä käyttökuntoisena kuin ennenkin. Seminaarissa ilmeni jaettu mielipide, jonka mukaan tieteenteon lomassa on syytä ylläpitää myös sähkömusiikin käsityöläisyyttä. Vanha laitteisto säteilee jatkos-sakin ympärillensä hivenen legendaarista ja kulttuuria muokkaavaa henkeään. ”Tää [Vironkadulla syntynyt musiikki] on aina jotenkin erilaista kuin muualla tehty”, kuvaili Pauli Laine, joka luotsasi yhdessä Lassfolkin kanssa studiota 1980-luvulla. ııııı ı

SYnKOOPPI // 29ı

STUdION VAIhEITA1962Kurenniemi sai studion toimintakuntoon Porthaniassa. Suunnitelmissa alusta alkaen laitteiden digitaalinen ohjauslogiikka.

1963K:n teos On-Off osoituksena studion käytöstä instrumenttina.

1967Siirtyminen Vironkatu 1:een.

1968K:n teos Antropoidien tanssi, josta osa julkaistiin nimellä Dance of the Andropoids Wigwamin levyllä v. 1970.

1970– Useita eri sijainteja Vironkatu 1:ssä. jukka Ruohomäki otti johdon Kurenniemen jälkeen.

1981 –84 Remontti ja studion väliaikainen sijainti Vironkatu 7:ssä.

1984–2012 Vironkatu 1:n 1b-kerroksen studio. Tutkimuksen painottuminen musiikkiohjelmointiin, äänianalyysiin, audioelektroniikkaan ja elektroakustisen musiikin historiaan.

2013– Topelian studio.

KURENNIEMI. NyT.• Erkki Kurenniemen tuotanto oli laajasti esillä Sak-

sassa Kasselissa järjestetyssä doCUMEnTA (13) -nykytaidenäyttelyssä kesällä 2012.

• Musiikkitieteen studion omistamat soittimet Sähkö-kvartetti, DIMI-A ja DICo jatkavat esittelyretkeä Tanskan Århusiin tammikuussa 2013.

• Syksyllä 2013 nykytaiteen museo Kiasma esittelee Kurenniemen töitä.

• Ektro Records julkaisi kesällä 2012 Kurenniemen musiikkia kokoavan levyn Rules. ohessa ovat sään-nöt, joiden pohjalta teokset syntyivät: ”1. Teos on saatava valmiiksi päivässä. 2. Kunkin äänen seuraa-jaksi valitaan sellainen ääni, joka on täysin epäjoh-donmukainen ja yllättävä eikä missään järkevässä suhteessa edeltäjäänsä.”

ıııııı

Lähteet: Seminaaripuheet sekä Pääkkölä, Anna-Elena (toim.) 2012. Suomen musiik-

kitiede 100 vuotta: juhlasymposiumin satoa. Suomen musiikkitieteellinen seura ry.

30 // SYnKOOPPI

Ke i K Ka -arv iot

IGUDESMAN & JOOSAVOY-TEATTERI 22.11.2012

A Little Nightmare Music

Julia Wesely

SYnKOOPPI // 31

Ke i K Ka -arv iot

”J a nyt: Mozartia!” Ensimmäiset tahdit kuu-lostavat tutulta. Kyllä, Mozartin neli-kymppinenhän se siinä, mutta yhtäkkiä

ollaankin James Bondin tahdissa ja siitä päädytään vielä kaikkien ammattimuusikoiden tuntemaan vitsiin: ”Mistä alkaisin?” Mikä meni vikaan?

Kuulostaako Victor Borge tai Dudley Moore tutulta? Entäpä Aleksey Igudesman ja Hyung-Ki Joo, kavereiden kesken ihan vain Igudesman ja Joo? Viimeksi mainitut herrat ovat kaveruskaksik-ko, jonka ensikohtaaminen tapahtui suunnilleen 12 vuoden iässä, kun pojat kävivät samaa legen-daarista Yehudi Menuhinin musiikkikoulua Eng-lannissa. Alku on aina hankalaa, mutta luojan kiitos Joo sai aikanaan Igudesmanin lepyteltyä hy-vällä fish and chips -annoksella, kuten ohjelmaleh-tinen kertoo. Voin nimittäin väittää, että muutoin maailma ei olisi samanlainen. Kaksikon jo vuodes-ta 2004 lähtien pyörittämä show A Little Night-mare Music nimittäin irvailee hauskalla tavalla paitsi klassiselle musiikille myös muille musiikki- tyyleille, muusikon arjelle ja tietyille aikamme val-litseville trendeille. Kaverukset ovat julkaisseet videointeja vitseistään myös YouTubessa, jossa nii-tä on katsonut tähän mennessä jo yli 28 miljoonaa ihmistä.

Igudesmanin ja Joon vetämä huumorishow loppuunmyydyssä Savoy-teatterissa alkaa varsin perinteisesti. Viulisti ja pianisti astelevat lavalle, yleisö taputtaa ja hetkeä myöhemmin musiikki alkaa soida. Ilmoille kajahtaa Jules Massenet’n Meditaatio. Yhtäkkiä salissa alkaa soida liiankin tuttu Nokia-tunnari. Aivan, se kaikkien vihaama korvamato, joka pilaa konsertin kuin konsertin! Jatko on kuitenkin odottamaton, sillä kaksikko ei pysäytäkään soittoa vaan kehittää kyseisestä melo-diasta sähäkän, tosin välillä minun makuuni liian siirappisen, klassisen musiikkiteoksen romantiikan ajan tyyliin.

Pienen ärsyttävän, mutta valitettavasti varsin yleisen, välikohtauksen jälkeen yleisölle tarjotaan hiukan Mozartia. Valitettavasti muusikkokaksikon fengshuit eivät kohtaa, sillä Joon mielestä Rondo alla turca (alunperin Mozartin 11. pianosonaatin kolmas osa) pitäisi soittaa a-mollin sijaan A-duu-rissa. Perustelutkin ovat varsin hupaisat: ”Olemme Helsingissä. Etkö tunne energiaa? Ei aurinkoa, ja

ihmiset tekevät itsemurhia. Helsinki vaatii selkeäs-ti A-duuria!”

Show’n edetessä lavalla siivoillaan nuotteja sellaisella vauhdilla, että harjoitteleva viulisti ei pysy perässä vaan joutuu vaihtamaan kappaletta salamaakin nopeammin, ja flyygelin kansi sulkeu-tuu ja sen saa auki vain luottokortilla ja pin-koodilla. Väliajan jälkeen viulisti ehtii nukahtaa soitinta virittäessään ja soittaa viuluaan jousen sijaan maidonvaahdottajalla. Kaiken huipuksi Joo menettää oikean kätensä suututtaessaan Igudes-manin pelleilyllään!

Tällaista show’ta ei heitetä tuosta noin vain, vaan se vaatii paljon ja huolellista valmistautumis-ta. Kaksikon pannessa parastaan lavalla sen myös huomasi, vaikka yksi kappale olikin jäänyt harjoit-telematta jet lagin vuoksi ja se jouduttiin harjoit-telemaan lavalla yleisön edessä. Ulkomaalaisiksi miehet äänsivät suomea erittäin hyvin. Sanavaras-tokin oli varsin laaja, vaikka kaksikko on harvoin Suomessa käynyt. Ilokseni sain myös huomata, ettei Savoy-teatterin lavalla nähty show ollut vain YouTube-videoiden toistoa, sillä joukossa oli aina-kin minulle uusia vitsejä, kuten edellä mainittu lavalla harjoiteltu blueskappale, joka kertoi Joon suuresta rakkaudesta Bessyyn, Jeesuksen lempi-lehmään.

Show’ssa viljelty huumori kukki niin monella tasolla lähtien yksinkertaisista, tyylillisesti täysin erilaisten kappaleiden yhdistämisistä erilaisten onomatopoeettisten äänten tuottamisen kautta sanallisiin sutkauksiin, että sitä riitti varmasti kai-kille. Näiden kahden miehen show’ssa viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Hiukan yllättäen kir-sikkana showkakun päällä toimi yleisössä istunut isokokoinen mies, joka kauaskantavilla naurun-hörähdyksillä sai muunkin yleisön purskahtamaan nauruun.

Jokainen klassista musiikkia harrastava yksilö on varmasti joskus kuullut, kuinka tylsää klas-sinen musiikki on. Onneksi Borgen ja Mooren jalanjälkiä seuraavat venäläinen Igudesman ja ko-realais-brittiläinen Joo pölyttävät oikein kunnolla klassisen musiikin kaappeja. Tällaista pitäisi olla enemmän ja useammin. Seuraavaa show’ta odotel-lessa!

MIcHAEL SAguLIn

32 // SYnKOOPPI

Ke i K Ka -arv iot

wayneshorterMuSIIKKITALO 5.11.2012

Y ksi vuoden odotetuimmista jazz-konserteista koettiin epäilemättä maanantai-iltana 5.11., kun sak-

sofonisti Wayne Shorter saapui kova-tasoisen kvartettinsa kanssa täyttämään Musiikkitalon konserttisaliin asettuneen jazzyleisön korkeita odotuksia. Tämä oli myös harvinainen tilaisuus kuulla jazzia kehutussa salissa, joka on tähän mennessä toiminut lähinnä taidemusiikin esitysaree-nana. Shorter onkin sen verran merkittävä musiikin kehittäjä, että hänelle voi suoda kunnian esiintyä parhaassa mahdollisessa salissa. Kvartetin muissakaan jäsenissä ei ollut hävettävää: pianossa oli Danilo Pe-rez, bassossa John Patitucci ja rummuissa Brian Blade. He kaikki kuuluvat tämän hetken jazz-eliittiin.

Kuten konsertin alkupuheen pitänyt Jukkis Uotila mainitsi, Shorter on vaikut-tanut jazziin kolmella aikakaudella. Ensin Art Blakeyn hardbop-henkisessä yhtyees-sä, tämän jälkeen Miles Davisin modaali-suutta ja vapautta kehittäneessä kokoon panossa ja lopuksi fuusiojazzin edelläkävi-jänä Joe Zawinulin kanssa perustamassaan Weather Reportissa. Shorter tunnetaan ennen kaikkea sävellyksistään, joita löytyy paljon esimerkiksi Milesin Nefertiti-levyltä ja Shorterin 60-luvulla johtaman yhtyeen

Shorter ei tyytynyt vanhan toistoon

Andrew Hulburt

-

SYnKOOPPI // 33

Ke i K Ka -arv iot

levyiltä, joista ehkä tunnetuin ja merkittävin on Speak No Evil. Musiikkitalossa kuultu Shorter toi mieleen Milesin 60- ja 70-luvun taitteessa ja siitä eteenpäin soittaman vapaamuotoisen, miltei pelk-kään improvisaatioon ja kommunikaatioon perus-tuneen musiikin. Täysin vapaata Wayne Shorter Quartetin soitto ei silti ollut. Tätä todisti myös valtava määrä nuotteja, jotka soittajilla oli muka-naan. Ilmaan jäi kuitenkin kysymys, kuinka paljon soitossa oli Shorterin ennalta säveltämiä osuuksia ja kuinka paljon taas puhdasta improvisaatiota. Todennäköisesti kaiken aikaa häilyttiin jossain näiden kahden rajamailla.

Ensimmäinen kappale perustui pikaisesti esi-tetyn teeman varioimiseen ja sillä leikittelyyn. Ennalta suunniteltua saattoivat olla selkeästi toi-sistaan poikenneet pahaenteisen aggressiivinen ja rauhallisen leijaileva tunnelma, joiden välillä yhtye tasapainotteli sujuvasti. Aluksi tuntui, ettei Shor-ter aikonutkaan ottaa kovin merkittävää roolia yhtyeessä. Komppi soitti oman mielensä mukaisia kuvioita, joiden päälle Shorter kommentoi lyhyillä kantaa ottamattomilla fraaseilla. Näihin komppi ei juurikaan reagoinut ja Shorter tuntui jäävän hieman erilleen muusta yhtyeestä. Shorterin rooli kuitenkin kasvoi konsertin edetessä.

Esityksen parasta antia oli Brian Bladen im-pulsiivisen dynaaminen rumpujen soitto. Kesken hiljaisen tunnelmoinnin hän saattoi yhtäkkiä yl-lättää soittamalla yksittäisen kuvion korkeimmalla kuviteltavissa olevalla energiatasolla ja äänenvoi-makkuudella. Vaikka tätä tapahtui konsertin ai-kana melko usein, se ei tehnyt musiikista itseään toistavaa, vaan ennemminkin kiinnostavaa. Se herätti myös ajattelemaan, kuinka harvoin Suo-messa kuulee rumpujen soittoa yhtä estottoman laajalla dynamiikalla.

Helsingin Sanomien haastattelussa (HS, 5.11.2012) Shorter kertoi, ettei pidä aluista ja lo-puista musiikissa. Tämä näkökulma ilmeni hyvin varsinkin konsertin alkupuolella. Kappaleet lähti-vät kuin tyhjästä ja ne lopetettiin sopivan hetken tullen ilman mitään sen kummempaa varoitusta tai valmistelua. Aluksi vaikuttikin siltä, että yhtye aikoo soittaa koko puolitoistatuntisen ilman min-käänlaisia keskeytyksiä. Ensimmäinen kappale loppui kuitenkin kuin tyhjään, melko varmas-

ti sattumalta ilmaantuneeseen yhteiseen hiljaiseen hetkeen. Perinteinen jazzkappaleiden rakenne, jos-sa soitetaan ensin teema, sitten soolot yksitellen ja lopuksi teema, toteutui vasta toisessa encoressa. Koko muu konsertti oli kollektiivista improvisoin-tia, jota ohjasivat mahdollisesti nuoteille kirjoite-tut rakenteet, soinnut tai muut yksittäiset ideat. Sointurakenteet, silloin kun niitä oli, eivät myös-kään olleet kovin perinteisiä. Siispä lyhyttä, tonaa-lisuuteen viittaavaa melodianpätkää, jonka Shorter soitti kolmannessa kappaleessa konsertin loppu-puolella, osasi arvostaa aivan eri mittakaavassa kuin tavallisesti. Yksi selkeä teema yhtyeen mu-siikissa oli vaihtelu helposti seurattavasta grooves-ta vaikeammin hahmotettavaan, jossain tahtilajin yläpuolella leijailevaan rytmiikkaan.

Yhtyeen musiikissa kuului vaikutteita useista kulttuureista ja jazzin ”tyylikausista”. Kappaleista toinen alkoi rytmisesti ja melodisesti afrikkalais-henkisenä. Suuri osa tästä vaikutelmasta johtui ehkä siitä, että Perez soitti tässä vaiheessa pianon kieliä sormin, mistä seurasi monien Afrikassa käy-tettyjen kielisoittimien sointia muistuttava äänen-väri. Tässä kappaleessa, kuten koko konsertissakin, tuli esille monia lyhyen pätkän toistoon perustu-neita vamppeja, jotka todennäköisesti määrittelivät sen, missä osassa oltiin menossa. Pian näkyväm-pään rooliin tuli myös Shorterin ja rytmisektion välinen vuoropuhelu, joka alkoi usein Shorterin soittamalla fraasilla, johon taas muut selvästi vas-tasivat.

Hieman yli tunnin kestänyt konsertti tuntui loppuvan lyhyeen ja yleisö jäi kerrankin janoa-maan oikeasti lisää pakollisen encoren taputuksen sijaan. Yleisö osoittikin suosiota kunnioittavasti seisaaltaan, varmasti osin myös Shorterin maineen vuoksi. Wayne Shorter Quartet oli hyvä alku Mu-siikkitalon konserttisalissa pidettäville jazzkon-serteille. Konsertissa huomasi kuitenkin sen, ettei salia ole suunniteltu tämän tyyppisen musiikin esittämiseen: soittajien välinen balanssi ei ollut kaikkialla salissa yhtä hyvä ja basson selkeys tun-tui kärsivän pitkästä jälkikaiusta. Itse uskon, että tunkkaiseksi ja soimattomaksi kritisoitu Black Box sopii jazzyhtyeiden tarpeisiin loppupeleissä parem-min kuin konserttisali, vaikka jazzkonsertti suures-sa salissa olikin elämys.

MIKKO SARVAnnE

34 // SYnKOOPPI

Ke i K Ka -arv iot

A iemmin Alan Wilkinsonin johtamana ”norjalaiskvartettina” tunnettu free jazz -yhtye esiintyi nyt nimellä AKODE, jossa muusikoiden etunimet muodostavat kirjainyhdistelmän. Konsertti oli osa vuotuista London Jazz Festivalia.

Alan Wilkinson on englantilainen herrasmies sekä altto- ja baritonisaksofonisti. Kenties parhaiten hänet tunnetaan triostaan Paul Hessionin ja Simon Fellin kanssa. Wilkinsonin saksofoninsoitto on vähätellen sanottuna omaperäistä, taidokasta ja kirjavaa. Etenkin baritonin kanssa Wilkinson on varsinai-nen hirviö; hänen soittonsa muuttuu hetkessä rytmisistä pulputteluista eläimellisiin glissandoihin tai yli-puhallettuihin melodioihin. Alttosaksofonin kanssa hän on tosin hieman pohdiskelevampi ja keskittyy lyyrisempään ja melodisempaan kehittelyyn. Toisinaan hän saattaa myös laulaa. Juuri persoonallinen lo-

AKODE cAFE OTO, LOnTOO 11.11.2012

Jospehine Dixon

SYnKOOPPI // 35

Ke i K Ka -arv iot

giikka, jolla Wilkinson yhdistelee ja muokkaa fraasejaan näennäisesti kaukana toisistaan olevista palasista, tekee asiasta mielenkiintoisen. Tämä tai-pumus leimaa myös muita yhtyeen jäseniä.

Rytmiryhmä eli kontrabasisti Ola Høyer ja rumpali Dag-Erik Knedal Andersen edustavat kahta kolmasosaa yhtyeen nuoremmasta ja norja-laisesta jakaumasta. Johtuuko nuoruuden innosta vai mistä, mutta kaksikon energialataus, kekseliäi-syys ja intensiteetti on varsin huikea. Hämmästyt-tävää kyllä, parivaljakko pitää sykkeen yllä, vaikka Høyerin pirstoutuneet fraasit saattavat muodostua pizzicatosta, jousitetusta huiluäänestä sekä läimä-yksestä basson kylkeen. Andersen taas kokeilee ja keksii jatkuvasti uusia tapoja tuottaa ääniä soitti-mistaan. Hän esimerkiksi heittelee soittokelloja tai symbaaleja rumpukalvojen päälle tai soittaa neljällä rumpukapulalla yhtäaikaisesti. Jatkuva in-novaatio yhdistettynä usein huimaan nopeuteen on todella häkellyttävää seurattavaa.

Kollegoihinsa verrattuna kitaristi Kim Jo-hannesenin tyyli on lähestymistavoiltaan astetta sivistyneempi – onneksi sentään harmoniakäsityk-seltään varsin barbaarinen. Hän lainaa atonaali- suuden ja sarjallisuuden ideoita soittoonsa pitäen jännitteen jatkuvasti purkautumattomana tukien etenkin Wilkinsonin äänellisiä seikkailuja. Johannesenia onkin verrattu esimerkiksi amerik-kalaiseen kitaristiin Joe Morrisiin, kenties juuri juoksevien, abstraktien melodialinjojensa takia, mutta tämä on vain yksi osa-alue Johannesenin repertuaarissa. Lisäksi hän muovaa kitarastaan tekstuureja mm. särö- ja volumepedaaleilla, slide-putkella tai muovisella viivaimella.

AKODEn ollessa kyseessä erilaiset ja erikoiset tekniikat eivät suinkaan ole konseptuaalista ove-luutta vaan luonnollinen osa musiikillista sana-varastoa, jota uudistetaan jatkuvasti ja käytetään tilannekohtaisesti. Jos ns. vapaata musiikkia tulisi analysoida, mitä etenkin sen esittäjät ovat usein haluttomia tekemään, voitaisiin olettaa, että ”epä-tyypillisten” tekniikoiden käytön pyrkimyksenä on luoda syntaksitonta ja näennäisiltä merkityksil-tään vapaata musiikillista ainesta. Tämä pyrkimys mahdollistaa vuorovaikutuksen hyvin abstraktilla tai ambivalentilla tasolla. Tietyllä tavalla kyse on

alkukantaisesta ”call-and-response”-kommunikaa-tiosta, joka tässä tapauksessa tapahtuu korkealla älyllisellä tasolla. Se mikä taas yhdistää kyseisen musiikin ns. perinteiseen musiikkiin ovat tuttujen instrumenttien käytöstä syntyvät konnotaatiot.

AKODE soitti illan aikana kaksi settiä. Mo-lemmat olivat taattua tavaraa, mutta sisälsivät odotuksiini nähden muutamia yllätyksiäkin. Eräs niistä oli ensimmäisen setin aloittanut drone-mat- to, joka syntyi Wilkinsonin sinnikkäästi puhal-tamista pitkistä äänistä ja Johannesenin slide-putkella hieromasta äänimaisemasta. Aavemaisia resonoivia ylä-ääniä tuntui muodostuvan katonra-jaan, ja aika ikään kuin pysähtyi. Vastaavanlaista verkkaista kehittelyä en ollut aiemmin yhtyeeltä kuullut. Yhtäkkiä Andersen vetäisi maton alta nopeatempoisella rummutuksella. Tästä seurasi kirjava ja vaiheikas kokonaisuus, jossa pallo siirtyi luontevasti soittajalta toiselle. Tunnelmat aaltoili-vat hurjasta myllytyksestä hupaisaan ehkä hieman cagemaiseen kohtaan, jossa yhtyeen hiljaiset eleet sekoittuivat yleisön tuolien narinaan ynnä muihin salin ääniin.

Illan toinen setti alkoi Johannesenin kitara-soololla, jonka rinnalle muut alkoivat pikkuhiljaa rakentaa omia tiluksiaan. Kokonaisuudessaan toi-sen setin dynamiikka oli ensimmäiseen verrattuna hieman tasapaksumpi: toinen setti kun koostui pelkästä äärimmilleen viedystä tulituksesta. Inten- siteetin huipentuessa Wilkinson ja Johannesen ki-sailivat vihlovimman hälyäänen löytämisestä Andersenin ja Høyerin hakatessa monotonista rytmiä johdattaen kuulijat sietämättömyyden rajat ylittäneeseen hurmioon.

Tässä vaiheessa onkin sanottava sananen Cafe Oton yleisön ylivertaisuudesta. Vaikka olikin kyse modernista, vapaasta, ”vaikeasta” ja ties mistä jat-sista, konsertin yleisö koostui nuorista taideopis-kelijoista yllättäen aina eläkeikäisiin mummoihin ja pappoihin! Juuri toisen setin hurjimmassa ja meluisimmassa kohdassa eräskin mummo tuntui halkeavan onnesta heiluessaan ekstaattisen rytmin tahtiin! Tämän kun näkisi vielä Helsingissäkin...

LAuRI HYVäRInEn

36 // SYnKOOPPI

Ke i K Ka -arv iot

TinariwenKORJAAMO 5.11.2012

Marie Planeille

SYnKOOPPI // 37

Ke i K Ka -arv iot

V uoden 1979 paikkeilla libyalaisella pako-laisleirillä perustettu Tinariwen on nous-sut 2000-luvun aikana kuuluisuuteen

myös länsimaissa. Maanpakoilun, sotilasleirien ja kapinoiden keskellä kehittyneestä malilaiskollek-tiivista on tullut Roskilden, Glastonburyn ja Coachellan kaltaisia festareita kiertävä yhtye. Eikä bändin suosio ole jäänyt vain maailmanmusiikki-piireihin, sillä fanien joukosta löytyy mm. Bono, Robert Plant, Chris Martin ja Thom Yorke. Vii-mevuotisella, Grammy-palkitulla Tassili-albumilla yhteistyökumppaneina oli puolestaan TV On The Radion ja Wilcon jäseniä.

Hypnoottisen Korjaamon-keikan nähtyään Tinariwenin kattavaa suosiota ei ihmettele lain-kaan. Yhtyeen musiikissa on juuri sopivassa suh-teessa tuaregi-eksotiikkaa ja helposti omaksuttavaa bluesmaista juurevuutta. Maagisinta Tinariwenissa oli livenä kuusihenkisen kokoonpanon yhteensoit-to. Yhdestä lyömäsoittajasta, basistista, sähkökita-roista, laulusta ja taputuksista syntyi loputtoman kiehtova groove, joka jaksoi ihastuttaa läpi puo-litoistatuntisen keikan. Sekä laiskasti nykiessään että vauhdikkaasti tampatessaan Tinariwenin ryt-miikassa oli jotain, mikä ei länsimaalaisen soitta-jan tai kuulijan selkärangasta irtoa helpolla. Tämä korostui hauskasti yhtyeen jäsenten taputuksista, joihin osumisessa yleisöllä oli paikoin hieman vai-keuksia, vaikkei mitään kovin poikkeavia rytmejä kuultukaan.

Mielenkiintoista yhtyeen kokoonpanossa oli se, että laulusolisti vastasi aina myös soolokita- roinnista. Komppikitaristia ja perkussionistia lu-kuun ottamatta kaikki muut jäsenet astuivat vuo-rollaan valokeilaan ja onnistuivat toinen toistaan

paremmin. Kiinnostavaa oli myös se, etteivät kaik-ki jäsenet soittaneet missään vaiheessa yhtä aikaa, vaan kävivät tauoilla tai keskittyivät taputuksiin ja taustalauluihin. Äänimaailman hypnoottisuus ei perustunut siis volyymiin tai soitinten määrään, vaan riisuttuun, mutta virtuoosiseen yhtyesoit-toon. Tinariwen ei myöskään sortunut loputto-maan jammailuun, vaan kappaleet loppuivat aina sopivasti saturaatiopisteen lähestyessä.

Tamashek-kielellä esitetyistä kappaleista ei luonnollisesti paljoakaan ymmärrä, mutta kielen rytmiikassa ja äänikuvassa on jotain todella kieh-tovaa. Tiuhaan illan aikana toistuneet sanat ”te-nere” (aavikko, sanan tinariwen yksikkömuoto) ja ”imidiwan” (ystävät) antanevat osviittaa siitä, mikä Pohjois-Saharan tuaregipaimentolaisten elä-mässä on tärkeää. Tinariwenin musiikissa ollaan perusasioiden äärellä, ja juuri tällainen maanlähei-syys paistaa yhtyeen tekemisestä läpi.

Vaikka Korjaamon ja Tassili n’Ajjerin kansal-lispuiston välillä on yli 4000 kilometriä, löytyi yhteinen sävel yhtyeen ja yleisön välille heti kät-telyssä eikä suvantovaiheita tullut eteen. Tinari-wenin aavikkobluesin kyydissä aika meni kuin siivillä, ja keikka tuntui loppuvan jopa hieman kesken. Juuri kun tie lopulliseen hurmioon näytti olevan auki, komeisiin esiintymisasuihin pukeutu-nut kuusikko kiitti, kumarsi ja jätti hyvästit suosi-otaan osoittavalle yleisölle. Lisäkeston ohella jäin kaipaamaan uusimman levyn koukuttavia ässärai-toja, kuten Asuf D Alwa, Tenere Taqqim Tossam ja Imidiwan Ma Tenam. Siltikin Tinariwenin keikka oli äärimmäisen avartava ja hypnoottinen koke-mus.

TOMMI SAARIKOSKI

38 // SYnKOOPPI

L EVYarV iot

David Aaron Carpenter & Tapiola Sinfonietta

JOSEPH MARTIn KRAuS: VIOLA cOncERTOS

OnDInE 2012

J okainen vähänkään klassisen musiikin kanssa tekemisissä ollut henkilö on var-masti kuullut jossain elämänsä vaiheessa

vitsejä alttoviulisteista, noista klassisen musiikin basisteista. Milloin altisteja parjataan niissä älykkyyden puutteesta, milloin taas vajaasta soit-totaidosta. Onneksi nykypäivän todellisuus on erilainen. Ohi ovat ne ajat, jolloin alttoviulua pidettiin instrumenteista kaikkein vähäisimpänä.

Valitettavasti vuosisatojen mittainen ali-arvostus näkyy kuitenkin edelleen alttoviulun ohjelmistossa. Vaikka uusia teoksia soittimelle sävelletään tiuhaan tahtiin, ei alttoviululle löydy yhtä montaa varteenotettavaa klassismin aikaa edustavaa konserttoa kuin esimerkiksi viululle. Siksi tartuinkin mielenkiinnolla David Aaron Carpenterin ja Tapiola Sinfonietan levyyn, joka

sisältää jopa kolme uusvanhaa alttoviulukonsert-toa.

Levyllä soivat konsertot ovat saksalaisen Joseph Martin Krausin (1756–1792) hengen-tuotoksia. Kraus syntyi Miltenburg am Mainis-sa, mutta päätyi 1778 Tukholmaan ja muutamaa vuotta myöhemmin Kustaa III:n hoviin. Kon-sertot on todennäköisesti sävelletty vuosien 1777–1781 aikana. Toisin sanoen ne on aina-kin viimeistelty Tukholmassa, melkein naapuris-sa! Krausin alttoviulukonserttoihin liittyy myös hauska detalji: konserttoja kun luultiin pitkään benediktiinimunkki Pater Romanus Hoffstet-terin säveltämiksi. Konsertot eivät sinänsä ole mikään uusi löytö, sillä Breitkopf kustansi nuot-timateriaalin jo 1787 Hoffstetterin nimellä. Kuitenkin konsertot esittämisen sijaan ovat pää-

SYnKOOPPI // 39

tyneet arkistojen kätköihin lepäämään.Muutaman kuuntelukerran jälkeen voin

yleisesti sanoa, että Joseph Haydn ei todella-kaan aikanaan puhunut potaskaa. Haydn nimit-täin piti Krausia merkittävänä säveltäjänä ja rinnasti tämän jopa Wolfgang Amadeus Mo-zartiin. Carpenter ja Tapiola Sinfonietta ovat siis tehneet merkittävän työn levyttäessään nämä kolme konserttoa, joista joku, esimerkiksi G-duuri, toivottavasti nousee alttoviulistien keskuudessa suureen suosioon Franz Anton Hoffmeisterin ja Carl Philipp Stamitzin kon-serttojen rinnalle.

Carpenterin ja Tapiola Sinfonietan työ Kra-usin konserttojen vangitsemiseksi myös tulevien jälkipolvien kuultaviksi on ihan hyvää. Levyllä on selkeästi havaittavissa sekä solistin että orkes-terin kehittyminen edetessä konsertosta toiseen. Kaikkien soitto on nimittäin levyllä ensimmäi-senä olevassa Es-duurikonsertossa (VB 153c) jäykähköä. Kepeys tuntuu puuttuvan kokonaan, vaikka klassismin aikana sävelletyssä musiikissa juuri kepeyden tulisi kuultaa läpi selkeästi. Or-kesteri kuitenkin osoittaa jo ensimmäisen kon-serton aikana hallitsevansa muutoin klassismin artikulaation. Tapiola Sinfonietta on selkeäs-ti soittanut Mozartinsa. Es-duurikonserton toi-sessa osassa hiljaiset nyanssit eivät mielestäni tahdo oikein luonnistua, mutta kolmas osa on-neksi osittain pelastaa ilottelullaan konserton. Viimein levyn muusikot löytävät kauan kaiva-tun kepeyden, joka tosiaan vain paranee levyn edetessä. Kepeyden löytymisestä huolimatta Es-duurikonsertto jää varsin vaisuksi. Tämä pis-tää pohtimaan, onko syy todellakin säveltäjässä vaiko sittenkin soittajissa? Konserton ensitah-dit ovat kuitenkin tekstuuriltaan mielenkiintoi-set, ja Krausin ratkaisu olla viittaamatta solistin tekstiin orkesterin alkusoitossa on varsin hauska. Kenties osoittava sormi kohdistuu siis enemmän soittajiin. Carpenterin vibraattokin on amerik-kalaiseen tapaan varsin imelää siirappia, mikä ei tässä kohtaa mielestäni ole mikään saavutus.

C-duurikonsertossa (VB 153b) soittajat ovat selkeästi enemmän läsnä ja solistikin onnistuu luomaan draamaa. Nyt Carpenter näyttää ole-vansa kykenevä myös virtuoottiseen soittoon. Kraus itse oli taitava alttoviulisti, ja soitin kuu-

lui ehdottomasti hänen lempi-instrumentteihin-sa. Kraus on siis tiennyt aivan varmasti, millaisia temppuja altolla on mahdollista tehdä, kun-han soittaja vain tietää niksit. Soittajien yhtäk-kiseen heräämiseen varmasti vaikuttaa myös se, että tämän konserton ensimmäisen osan tem-pomerkintä on edellisen konserton ensimmäistä osaa majesteettisempi (allegro maestoso). Kon-serton toinen osa on kauniin maalaileva, ja kol-mannessa osassa saadaan kunnon riehakkuutta. Kokonaisuudessaan C-duurikonsertto on draa-mallisesti paremmin hallinnassa kuin Es-duuri. Täydellinen se ei kuitenkaan ole. Carpenterin soitossa on välillä havaittavissa liian raspimaista sointia, ja soitto on paikoitellen epäpuhdasta.

Levyllä viimeisenä soiva kaksoiskonsertto alttoviululle ja sellolle G-duurissa (VB 153a) on näistä kolmesta tuotoksesta kenties paras, mikä on selkeästi ollut myös luetteloijan mielipide. Mielestäni on kuitenkin naurettavaa kutsua kon-serttoa kaksoiskonsertoksi. Sen verran vähäinen rooli soolosellolla mielestäni on, vaikka sellolisä-ke onkin varsin hauska. G-duurikonserton soitto on levyn kepeintä. Valitettavasti konserton alku-soolo epäonnistuu Carpenterilta. Soitto kuu-lostaa ylöspäin menevässä juoksutuksessa aivan liian falskilta ja epävarmalta. Carpenter varmasti pystyisi paljon parempaankin. Juoksutus toistuu myöhemminkin ensimmäisen osan aikana, eikä Carpenter silloinkaan saa paikkaa korjattua.

Krausin kirjoittaman tekstuurin ansiosta or-kesteri innostuu kunnon fraseeraukseen. Teke- misen meininki on selkeästi kuultavissa loppu-tuloksesta. Konserton toinen osa on ihanan dra-maattinen: suru ja alho ovat käsinkosketeltavia! Kolmannessa osassa sellollekin tulee viimein te-kemistä. Luojan kiitos, kun konsertto kerran on nimetty kaksoiskonsertoksi.

Pienistä säröistä huolimatta levy on mainio tuotos ja pystyy hyvin täyttämään ensilevytyksen tuomat odotukset. Lisäksi levy on hieno jatko Carpenterin kahdelle aiemmalle levylle. Ihailen Carpenteria suuresti, koska hän on paitsi muusikko myös akateemisesti koulutettu. Car-penterilla on myös kandidaatin tutkinto valtio-tieteestä ja kansainvälisistä suhteista. Hän ei siis voi olla aivan turha jätkä.

MIcHAEL SAguLIn

40 // SYnKOOPPI

L EVYarV iot

AnathemaWEATHER SYSTEMS

KSOPE 2012

P arikymmenvuotisen historiansa aikana Anatheman musiikillinen linja on vaih-dellut siinä missä miehityskin. Alkujaan

doom- ja death metaliin keskittyneen yhtyeen soundi vaihtui tunnelmoivampaan progeen vuosi-tuhannen vaihteessa. Kauden hedelmiä olivat mm. albumit Judgement (1999) ja A Natural Disaster (2003). Seitsemän vuotta kypsynyt We’re Here Be-cause We’re Here (2010) esitteli jälleen linjaansa uudistaneen, valoisamman Anatheman.

Weather Systems jatkaa edelleen pikemmin po-strockin kuin aiemman metallin hengessä. Tästä parhaana esimerkkinä lienee Sunlight, joka ilman sen suurempaa uutuusarvoa tahi tarttumapintaa solahtaa ikävä kyllä toisesta korvasta ulos . Leijuva postrock-tekele hukkuu muiden brittiyhtyeiden vastaaviin. Parhaimmillaanhan pitkän crescendon ja kärsivällisen motorikin leijuva yhdistelmä sti-muloi kuulijan keskittyneeseen transsiin. Sunlight-in kohdalla tämä kaava lähinnä vain puuduttaa.

Paljaimmillaan ja parhaimmillaan yhtye on Untouchable -avausraidoissa ja loppupuolen Begin-ning And The Endissä. Ilman sen suurempia ko-keellisia linjoja kappaleet tyydyttää parhaiten A Natural Disasterin jälkeen kasvaneen, positiivisen Anathema-nälän.

Jousisovitukset tuovat oman, tuhdin lisänsä Anatheman sointiin. Sovituksellisesti levyn ko-meimpiin kuuluva The Gathering Of The Clouds kaatuu kuitenkin omaan musiikilliseen yksitoik-koisuuteensa lopputuloksen kuulostaessa tyhjäl-

tä angstiselta kailotukselta. Michelle Richfieldin kristallisiin vokaaleihin nojaava Lightning Song an-taa musiikillisen vastakohdan siten, että kappaleet muodostavatkin huomattavasti ehjemmän draa-man kaaren yhtenä kokonaisuutena kuin yksittäi-sinä raitoina.

Kaksiosaisen, tummempisävyisen The Storm Before The Calmin alkupuolisko on elektroninen kokeilu, jossa ei sinänsä musiikillista painoarvoa tunnu olevan. Kappaleen tunteikas loppupuolisko sen sijaan on levyn kohokohtia.

Kuunneltavuudeltaan Weather Systems on epä-tasainen ja hajanainen. Parhaiten albumi toimii-kin lyhyempinä kokonaisuuksina. Kertaistumalta levystä jää päällimmäisenä mieleen huippuhetkien sijaan väleihin ripoteltu keskinkertainen höyste, jolloin kokonaisvaikutelma jää suhteellisen val-juksi.

Yhtyeen linjan ollessa hiukan tuuliajolla, mu-siikin punainen lanka muotoutuu Vincent Cava-naghin seesteisistä vokaaliosuuksista. Albumilla on kuultavissa sitä tunteikasta melodisuutta, jo-hon aiemman Anatheman tarttumapinta vahvasti perustuu. Weather Systems on siis aavistuksen lä-hempänä aiempaa Anathemaa kuin leijaileva We’re Here Because We’re Here. Albumi on kuitenkin ni-mensä mukainen: epävakaa ja ailahteleva kuin po-laarisäärintama. Se avautuu vain keskittyvälle kuuntelijalle, joka ei alun pienoista pettymystä säikähdä.

AnnIInA LESKELä

SYnKOOPPI // 41

L EVYarV iot

KeaneSTRAngELAnD

ISLAnD REcORDS 2012

B rittirockin kentällä usein Coldplayn ja U2:n pikkuveljeksi miellettyä Keanea ei vaan voi vihata. Neljättä kertaa yhtye

lunastaa fanien luottamuksen julkaisemalla al-buminmitallisen verran lähes hävettävän kuulija- ystävällistä herkkua. Strangeland -albumia edel-täneet Night Train -EP (2010) ja Perfect Symmet-ry (2008) kumarsivat 80-lukuiselle elektropopille tehden sen ilman suurempia tyylimokia. Uudella albumilla yhtye palaa takaisin juurilleen, puh-taasti pianovetoisen Hopes And Fears -debyyttial-bumin äänimaisemiin.

Albumin kahdestatoista toinen toistaan tart-tuvammasta kappaleesta on ensi kuulemalta mahdotonta erotella radiohitit, sillä niin vahvaa ja tasalaatuista jälkeä tulee yhtyeen pianisti Tim Rice-Oxleyn kynästä. Tyylipuhtaat mutta oival- tavat melodiat tarttuvat suloäänisen Tom Chap-linin vahvan tulkinnan myötä vastustamattomal-la tavalla korvaan soimaan. Yksinkertaisuudesta huolimatta populaarit melodiat eivät kuitenkaan kulu tusinapopin tavoin kertakuulemalta, vaan paranevat radion pakkotoistossakin kerta kerralta kadottamatta maagista tarttumapintaansa.

Albumin julkaisuajankohta, toukokuun alku- puoli, on kuin vakuutus siitä, että Strangeland soi useamman kesäisen roadtripin soundtrackinä. Ainakin single Silenced By Night kuin myös On The Road huutavat päästä autoradion pyörityk-seen. Etenkin jälkimmäinen on kuin tehty nos-tattamaan festariyleisö kesäiseen hurmokseen.

Pitemmän päälle albumi vaikuttaa kuitenkin hieman toistavan itseään. Elämäniloinen poppi kaipaa rinnalleen toisenlaistakin, tasapainoitta-vaa Keane-soundia Hopes And Fearsin haikeiden sävyjen tapaan. Puolivälin ähkyn kohdalla rau-hallisempi Black Rain antaa ensimmäisen hen-gähdystauon vieraammissa, Aasia-henkisissä maisemissa. Teemaan palataan kuitenkin enää In Your Own Time -raidan introssa. Albumin nimes-säkin ilmenevä teema vaikuttaa hieman päälle liimatulta, ilman varsinaista kytköstä levyn sisäl-töön.

Keanen uutukainen antaa rahoille kuitenkin täyden vastineen. Strangeland lunasti ainakin allekirjoittaneen levyhyllyssä virallisen aseman yhtenä kesän 2012 soundtrackeistä. Vaikka Strangeland on tunnistettavissa aikansa tuotteek-si, se säilyttänee arvonsa soiden vielä tulevienkin kesien ilona.

AnnIInA LESKELä

42 // SYnKOOPPI

L EVYarV iot

Kent JAg äR InTE RäDD

FÖR MÖRKRET

SOnET 2012

R uotsalaisyhtye Kentin kymmenennen al-bumin hieno ensimaistiainen 999 live- soittovideoineen lupaili jonkinlaista pa-

luuta juurille muutaman vaisuhkon konepainot-teisemman levyn jälkeen. 999 on orgaaninen ja toiveikas klassinen Kent-anthem, jollaisia yhtye loi liukuhihnalta vuosituhannen vaihteessa. Siksi pettymys on melkoinen, kun Jag är inte rädd för mörkret ei kokonaisuudessaan vakuuta sen enem-pää kuin edellisetkään levyt. Se ei ole missään ni-messä huono suoritus, mutta Kentiltä on lupa odottaa hiukan peruspoppia tukevampaa tavaraa.

Ensi kuuntelut menevät ihmetellessä kaiken- laisen luovan energian poissaoloa. Kappaleet tun-tuvat kulkevan helpoimman kautta, eikä tarttuma- pintaa löydy oikein mistään. Muutaman pyöräy-

tyksen jälkeen Kentin perusvarmuutta alkaa arvos-taa, mutta lahjomaton ihokarvamittari värähtää vain 999:n sekä tummasävyisen Beredd på alltin kohdalla. Päätösbiisi Hänsynin jousisample on toi-miva, mutta muuten kappale tuntuu kuin vaisum-malta versiolta vuoden 2002 Hur jag fick dig att älska mig -kappaleesta.

Kun viimeisestä loistavasta Kent-levystä on jo 10 vuotta, on pakko todeta, että yhtye on kulta-kautensa jo elänyt. Toivon kyllä yhtyeen julkaise-van vielä levyjä, mutta en jaksa enää uskoa bändin pystyvän säväyttämään vanhaan tyyliin. Silti on pakko nostaa hattua parikymppisen yhtyeen elin-voimaisuudelle – ei se vielä mikään kehäraakki ole.

TOMMI SAARIKOSKI

SYnKOOPPI // 43

L EVYarV iot

Paul & Linda McCartneyRAM

HEAR MuSIc 2012

T unnustan, olen parantumaton The Beatles -fanaatikko. Syvällä sisimmässäni olen sitä mieltä, että kaikki 1960-luvun jälkeen

tehty hyvä musiikki on tavalla tai toisella velkaa Beatlesille. Yhtyeen jäsenten soololevyt ovat sen sijaan jääneet aina hieman etäisiksi. Yksittäisistä kappaleista löytyy toki onnistumisia, mutta albumi-mitassa levyt eivät ole nousseet lähellekään emo-yhtyeen neroutta. Vuonna 1971 julkaistun Paul McCartneyn Ram-albumin uudelleenjulkaisuun tutustuminen muutti kuitenkin kaiken.

En tiedä miksi Ram on aiemmin jäänyt tarkas- tamatta, mutta onneksi tiemme kohtasivat. Maccan toinen soololevy on nimittäin kuin jatko-osa Beat-lesin viimeiseksi äänittämälle Abbey Road -klassi- kolle. Se on parhaimmillaan samaan tapaan yhte- näinen, mutta rikas kokoelma kiehtovia sointukul-kuja, lumoavia melodioita ja taidokkaasti sovitet-tuja lauluharmonioita. McCartneyn suvereenista melodian ja harmonian käskyttämisestä todisteeksi käyvät vaikkapa Dear Boy, Long Haired Lady tai Backseat of My Car, joita kuunnellessa tuntuu siltä, kuin olisi löytänyt kadonneita Beatles-aarteita.

Ei Maccakaan täysin kuolematon ole. Kaava-maisten rock- ja bluesrepäisyjen parissa hän on aina hävinnyt John Lennonille eikä Ram-albumillakaan McCartney vakuuta revitellessään. Vanhoille Beat-les-jäsenille kenties suunnattu 3 Legs ja Smile Away ovat levyn heikointa antia. Myös varsinaisen albu-min mukana tuleva, samoissa sessioissa äänitettyjä kappaleita sisältävä bonuslevy on erinomaista Anot-her Day -singleä lukuun ottamatta täynnä tylsähkö-

jä rock-veivauksia.Ram valmistui kiinnostavaan aikaan, sillä se on

McCartneyn ensimmäinen Beatlesin hajoamisen jälkeen äänittämä albumi. McCartneyn ja muun Beatles-leirin välinen skisma ja oikeustaistelut hei-jastuivat myös levyn lyriikoihin. Albumilla on piikkejä erityisesti John Lennonin suuntaan. Avaus- raita Too Many People on tästä selkein esimerkki. Viimeistään tämä kappale ajoi vanhat ystävykset useaksi vuodeksi sanasotaan, jota käytiin niin kap-paleiden kuin lehdistön välityksellä.

Jonkinlaisena kannanottona voidaan nähdä myös se, että Ram on merkitty sekä Paulin että sil-loisen vaimon Lindan nimiin. Ehkä Macca halusi korostaa, että hänkin on löytänyt rinnalleen uuden musiikillisen kumppanin, aivan kuten Lennon löysi Yoko Onon. Nimi taitaakin olla enemmän osoitus rakkaudesta kuin tasavertaisesta roolista musiikin tekemisessä. Lindan taustalaulua kuullaan kyllä monessa kappaleessa, mutta ainakin parin McCart-ney-elämäkerran mukaan Linda oli melko epämu-sikaalinen, ja osuus sävellyksissä lienee ollut melko pieni.

Parasta Ramissa on lopulta se, että se on täysin ajaton levy, vaikka julkaisusta on kulunut jo päälle 40 vuotta. Lisäksi se osoittaa, että Paul McCartney on detaljien mestari, oli kyse sitten bassolinjoista, stemmoista, soitinnuksesta tai rumpufilleistä. Seu-raavaksi McCartney syöksyi suursuosioon Wingsin kanssa, mutta Ram on jäänyt näihin päiviin asti hä-nen hienoimmaksi soolotyökseen.

TOMMI SAARIKOSKI

44 // SYnKOOPPI

L EVYarV iot

Paleface MAAn TAPA

ExOgEnIc MuSIc gROuP 2012

P alefacen Helsinki-Shangri La oli kerta-käyttöuniikkien ja -chiikkien seassa suo-mirapin pelastus, ja mielestäni parhaita

suomalaisia 2000-luvun taideteoksia. Miettinen tietänee Helsinki-Shanrgi La’n olleen napakymppi, ja siksi hän ei ole edes lähtenyt yrittämään samaa uudestaan. Maan tapa on tyylillisesti ja musiikil-lisesti täysin erilainen teos, ja fakta on, ettei levy yllä edeltäjänsä tasolle. Mutta sanoma on tuttua Palefacea: maailmassa ei ole kaikki hyvin, pitäisikö tehdä jotakin?

Albumin energia on iskevää ja tasaista, sovi-tukset runsaita ja loppuun asti vietyjä. Sointimaa-ilma on orientaalisin vivahtein maustettua melko suoraviivaista rokkia. Instrumentaalipuolen hoitaa Räjähtävä Nyrkki jäseninään Tuomo Prättälä, DJ Leijonamieli, Mikko Pöyhönen, Aki Haarala ja Heikki Laine. Bändin funktio on pitää musiikilli-set raamit kasassa ja lähinnä säestää Palefacen räp-päystä.

Levyn vahvuus onkin se, mitä Paleface eli Karri Miettinen päästä suustaan. Yleisenä lyyrise-nä tematiikkana ovat ajatukset kulttuurisista tavoista ja itsestäänselvyyksistä: mitä ovatkaan nämä maan tavat? Flow’n soisi soljuvan toisinaan paremminkin, mutta suomen kielen Paleface hal-litsee. Intertekstuaalisia viittauksia vilisee John Irvingistä Raamattuun. Karrin kielenkäyttö ei ole jatkuvaa paatoksellista sylkemistä, vaan sekä sivis- tynyttä ja monitasoista että kadunmakuista ja rä-känokkaista. Paleface osaa koskettaa monitasoi-

sesti globaaleja aiheita vain parilla lauseella, kuten raita Nestehöyryjää osoittaa: ”Veri virtaa veden kanssa kilpaa / luomakunta viettää pimenevää iltaa / kaivo kuivuu / tv-kamerat filmaa / yksi-näinen ihminen on heikoimmillaan”. Kyseiseen biisiin on yllättävän toimivaksi taustaksi sovi- tettu Uuno Klamia. Levyn parasta antia on ni-mibiisi Maan tapa, joka on silkkaa lyyristä ilo-tulitusta. Tumminta groovea tarjoavat Tyhjästä sanasta sakko, Koivunahkasyanidit ja aloitusraita Kuinka historiaa luetaan. Huudatusbiisinä toimii numetalsävytteinen Muista!. Biisi on raivokkaine power-sointuineen lipsahtamaisillaan krumeluu-rin puolelle varsinkin, kun fiittaamassa ovat sekä Redrama että Tommi Lindgren. Samalla se on kuitenkin ylvään julistuksellinen muistutus siitä, kuinka onnekkaita saamme olla, etteivät panssari-vaunut rullaa pitkin Itäväylää.

Maan tapa on kymmenen kelpo biisin paketti, jonka temaattinen sanoma antaa pohdittavaa use-aksikin illaksi. Lyyrisiä alleviivauksia löytyy, mutta Karrin kalpeanaamaisella karismalla ne ovat uskot- tavia. Kuten aikaisempi levy tämäkin tuntuu ole-van jonkinmoinen kokeilu, ja uskallan väittää että seuraava albumi on taas jotain aivan muuta. Pale-face on koko uransa ajan ollut pioneeri ja uskalta-ja, eivätkä totaaliset hudit kuulu hänen tyyliinsä. Ja juuri siksi hän onkin niin kova jätkä.

ERLA PuLLI

SYnKOOPPI // 45

L EVYarV iot

PMMPRAKKAuDESTA

SOnY 2012

V iidennen varsinaisen albuminsa keväällä julkaissut ikinuori PMMP on tunnettu yleisön lemmikkinä, joka osaa tehdä, niin

kuin se itse tahtoo. Tuloksena on ollut järkkymätön suursuosio, joka kattaa niin kertakäyttömusiikkia ja iskelmää vuorotellen kuluttavan mattimeikäläisen kuin rock-uskottavan kriitikonkin. Vuosia jatku-neesta hypetyksestä huolimatta PMMP on onnis- tunut säilyttämään perusolemuksens, joka on edel-leenkin herttaisen tavis.

Ensikuulemalta Rakkaudesta vaikuttaa lähinnä hajanaiselta läpileikkaukselta yhtyeen edellisillä al-bumeilla kuulluista tyylillisistä otteista. Albumilla kuuluu silti tietynlainen rauhoittuminen – lieneekö ikä kasvattanut mielenrauhaa – sillä levyltä puuttuu se turhautuneiden nuorten naisten estoton riehu-minen, joka on PMMP:n yksi tunnistettavimmista tavaramerkeistä. Lavaesiintymisestä energiaa ei to-distettavasti vieläkään puutu, joten rauhoittuminen levyllä vain lisää lähinnä PMMP:n kuunneltavuutta.

Musiikillisesti PMMP:n taustavoima Jori Sjö-roos on omimmillaan luodessaan yksinkertaisia me-lodioita ja soundeja, jotka tekevät aina oikeutta tekstille. Puhtain esimerkki tästä lienee single Rak-kaalleni, joka konstailemattomalla yksinkertaisuu-dellaan ja aitoudellaan muotoutui yhdeksi kesän soitetuimmista hiteistä. Koko Show on tarttuva fes-tariralli, joka kertoo riemastuttavalla ja ajallemme ilahduttavalla tavalla uskollisuudesta ja sitoutu-misesta. Perussävyltään useammasta haikeahkosta kappaleesta kaunis Pahvinaamari edustaa heleällä

pianollaan PMMP:n tuotannon herkintä ja lyyrisin-tä osastoa. Sen sijaan yhteiskunnallisempi Tytöt jää hieman epämääräiseksi ja irralliseksi viritelmäksi, jossa teksti ja itse räppäys eivät juurikaan kannattele toisiaan.

PMMP:n sanoitukset ovat aina olleet täynnä osuvia ja säväyttäviä, toisinaan hieman yhteiskunta-kriittisiäkin kuvauksia ihmisyydestä. Rakkaudesta jatkaa tätä samaa, teatterinomaista linjaa. Paula Ve-salan teksteissä kuuluu oman elämänsä sankareiden ja antisankareiden ääni. Muun muassa Korkeasaari on todentuntuinen kuvaus syrjäytyneen nuoren ka-venneesta elämänpiiristä ja sen iloista. Yhdistettynä Jori Sjöroosin melodiikkaan syntyy ikään kuin pieni realistisen teatterin numero, josta ei voi olla liikut-tumatta.

Leskiäidin tyttärien tapaan albumilla hypitään tunnelmasta toiseen, joten albumista muodostuu aluksi tilkkutäkkimäinen vaikutelma. Edeltävään, yhtenäisempään Veden varaan -albumiin verrattuna Rakkaudesta vaikuttaakin ikään kuin sivuprojekti- maiselta, lyhyessä ajassa kyhätyltä kokoelmalta, jos-sa musiikillinen punainen lanka jää löytymättä. Sa- noitusten kautta repaleinen vaikutelma jäsentyy kuitenkin moniulotteisuudeksi, joka otsikkoon Rakkaudesta kuuluukin. Ennen kaikkea PMMP tar-joaakin kuulijoilleen lukemattomia samastumisen kohteita ja erilaisia tarttumapintoja ihmisyyteen. Kukapa meistä voisikaan väittää, että rakkaudesta voi kertoa täysivaltaisesti vain yhdellä äänellä.

AnnIInA LESKELä

46 // SYnKOOPPI

2012

1977

Toimituskuntia vuosien varrelta...

SYnKOOPPI // 47

JUTUT

Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään 12.2.2013 mennessä päätoimittajalle osoitteeseen tatu.tamminen@helsinki.fi

Julkaistavaksi tarkoitetut kuvat lähetetään tait-tajalle osoitteeseen elissa.shaw@helsinki.fi

Sävykuvien resoluution tulee olla painokoossa vähintään 300 dpi. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta. Synkooppi-lehti pidättää oikeuden juttujen muokkaami-seen tarvittaessa.

Syn koo pp i op. 1 10i lme Styyma a l i S kU USSa

TILAUKSET

Mikäli haluat painontuoksuisen paperiversion suoraan kotiisi ja tukea mainiota järjestölehte-ämme, lähetä tilauspyyntö toimitussihteerille osoitteeseen anniina.leskela@helsinki.fi

Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa vain 20 €. Irtonumeroita voi ostaa mm. Akateemisesta kirjakaupasta 6 € hintaan.

Verkkolehti on kaikille luettavissa osoitteessa

issuu.com/synkooppi

Synkooppi - mukana talviriennoissasi!

M-ITELLA OY