Syrjinnänvastaisen sosiaalityön näkökulma väkivaltaiseen ekstremismiin

Reeta Sivonen 0293040

Kandidaatintutkielma

Kevät 2015

Sosiaalityö

Lapin yliopisto

Liisa Hokkanen

rsivonen@ulapland.fi

Sisällys

1 Johdanto....................................................................................................1

2 Syrjinnänvastainen sosiaalityö..................................................................32.1Syrjintä.......................................................................................................................................3

2.2Syrjinnänvastainensosiaalityöteoriana.....................................................................................6

2.3Syrjinnänvastainensosiaalityökäytännössä..............................................................................7

3 Väkivaltainen ekstremismi........................................................................93.1VäkivaltainenekstremismiSuomessa........................................................................................9

3.2Väkivaltainenradikalisoituminen.............................................................................................10

3.3Terrorisminvastaisetkeinot.....................................................................................................13

4 Sosiaalityön poliittinen konteksti............................................................164.1Sosiaalityönyhteiskunnallinenasema......................................................................................16

4.2Syrjinnänvastainensosiaalityöpoliittisenkonfliktinaikana.....................................................18

5 Pohdinta..................................................................................................20

Lähteet........................................................................................................23

1

1 Johdanto

Väkivaltainen ekstremismi, radikalismi ja terrorismi ovat nousseet keskeisiksi huolenai-

heiksi Euroopan unionin ja Suomen turvallisuudesta vastaavien viranomaisten toimin-

nassa. Väkivaltainen radikalisoituminen vaikuttaa kuitenkin kaikkiin yhteiskunnan toi-

mintasektoreihin, minkä vuoksi sitä ei pidä ymmärtää vain turvallisuussektoriin liitty-

vänä kysymyksenä. Kansainvälisessä politiikassa ymmärretään terrorismiin johtava ra-

dikalisoituminen myös yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan – siis myös sosiaalityön – on-

gelmana. Ilmiön laaja-alainen ymmärtäminen tarkoittaa käytännön tasolla poikkihallin-

nollisuutta ja moniammatillista yhteistyötä. Väkivaltaisen ekstremismin vastustamisessa

on viime vuosina suuntauduttu ennalta ehkäisevään työhön. Tavoitteena on rakentaa

yhteiskuntaa, jossa yksilöt ja ryhmät kokisivat itsensä täysivaltaisiksi yhteiskunnan jä-

seniksi. Keskeistä on pyrkiä työskentelemään demokratian edistämisen, uskonnollisen

vastakkainasettelun vähentämisen sekä vähemmistöjen aseman parantamisen puolesta.

Toisin sanoen tavoitteena ennaltaehkäisevässä työssä on sosiaalisen koheesion vahvis-

taminen. (Laitinen & Lumo 2009, 11‒12; Tavoitteena eheä yhteiskunta 2012; Malkki

2012; Tikkanen ym. 2011, 25.)

Käytän tässä tutkielmassa Sisäministeriön ja YK:n määritelmää, jonka mukaan väkival-

tainen ekstremismi on jonkin radikaalin ideologian, opin tai ääriajattelun motivoimaa

väkivaltaa ja muuta laitonta toimintaa, joka äärimmillään voi johtaa terrorismiin. Väki-

valta voi kohdistua esimerkiksi etnisiin, seksuaalisiin tai uskonnollisiin vähemmistöihin,

jotka edustavat ekstremismin ajatusmaailmassa väärinajattelijaa, jopa vihollista. Ekst-

remismin lievempiä muotoja ovat vandalismi, uhkailu ja pelottelu. Terrorismilla tarkoi-

tetaan yleensä vakavia väkivallan tekoja, joilla pyritään demokratian horjuttamiseen ja

muihin poliittisiin tavoitteisiin. (Tavoitteena eheä yhteiskunta 2012, 9; YK 2006; Guru

2010, 286; Precht 2007, 17; Kullberg 2011, 17.)

2000-luvun terroriteot World Trade Centeristä alkaen ovat herättäneet ympäri maailmaa

paljon vastakkainasetteluja ja poliittista dialogia terrorismin aiheuttamasta turvallisuus-

uhasta väestöä, kansakuntia ja kulttuureita kohtaan (Guru 2010, 272; Briggs ym. 2006,

12; Precht 2007, 71; Beresford 2003). Surinder Gurun (2010, 272) mukaan sosiaalityö

sivuutti pitkään sen, millaisia vaikutuksia terrorismin vastaisen työn diskursseilla ja lin-

jauksilla on sen asiakkaisiin ja ammatillisiin käytäntöihin, ja aihetta onkin alettu tutkia

2

vasta viime vuosina. Väkivaltaista ekstremismiä voidaan perustellusti kutsua terrorismin

esiasteeksi, mutta terrorismin uhka ei kuitenkaan välttämättä realisoidu. Valitsin tutki-

muskohteeksi terrorismin sijaan väkivaltaisen ekstremismin, koska miellän sen ilmiöksi,

johon sosiaalityöllä on vielä mahdollisuus vaikuttaa. Myös Leena Malkki (2012) on ero-

tellut väkivaltaisen ekstremismin torjumisen keinoiksi muun muassa sosiaalityön, nuori-

sotyön ja muut hyvinvointipalvelut, kun taas terrorismin torjunnassa keskeisiä toimijoita

ovat turvallisuusviranomaiset eli puolustussektori. Terrorismin torjunnan keinot ovat

pääasiassa salassa pidettäviä tietoja.

Syrjinnänvastaisella sosiaalityöllä tarkoitan tässä tutkielmassa ihmisten oikeudenmukai-

seen kohteluun perustuvaa teoriaa ja työskentelyotetta. Selvitän, miten syrjinnänvastai-

nen sosiaalityö paikantuu väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyssä. Tarkastelen

molempia ilmiöitä – syrjinnänvastaista sosiaalityötä ja väkivaltaista ekstremismiä – sekä

yksilön että yhteiskunnan näkökulmista. Tällöin ne ymmärretään yhtäältä yksilön toi-

mintaa kuvaavina, toisaalta laajempina yhteiskunnallisina ilmiöinä (ks. Linderborg ym.

2014, 9). Kahdensuuntainen lähestymistapa on perusteltu, koska suomalaiselle sosiaali-

työlle on alusta lähtien ollut ominaista yhteiskunnallisen ja asiakastasoisen toiminnan

yhdistäminen (Raunio 2009, 6; Kananoja ym. 2011, 24).

Yksittäisillä teorioilla ei voida tyhjentävästi selittää väkivaltaista radikalisoitumista,

mutta niiden avulla mahdollistetaan ilmiön yhä syvempi ymmärtäminen (Laitinen &

Lumo 2009, 65). Aiheen tutkimattomuudesta johtuen hyödynnän tutkimustietoa sosiaa-

lityöstä poliittisen konfliktin ja niin kutsutun terrorismin vastaisen sodan aikana, koska

ekstremismillä pyritään usein demokratian ja yhteiskuntarauhan horjuttamiseen (Tavoit-

teena eheä yhteiskunta 2012, 9). Tutkielmani on siis muodoltaan synteesi näistä kaikista,

minkä vuoksi käytän termejä ”ekstremismi”, ”radikalismi” ja ”terrorismi” osin ikään

kuin toistensa synonyymeina. Kannatan kuitenkin Sisäministeriön (2012) näkemystä

siitä, että radikalismi voi olla myös myönteinen, yhteiskuntaa eteenpäin ajava voima,

vaikka tässä tutkielmassa se näyttäytyy negatiivisena ilmiönä.

3

2 Syrjinnänvastainen sosiaalityö

2.1 Syrjintä

Syrjinnänvastaisen sosiaalityön käytäntöjä kehittänyt Neil Thompson (2006) määrittelee

syrjinnän olevan oikeudellisesti, moraalisesti ja poliittisesti epäoikeudenmukaista kohte-

lua. Yksilö tai ryhmä kärsii haitasta, koska heidät identifioidaan ”erilaisiksi” esimerkik-

si sukupuoleltaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan. Ihmisten välisiä eroja ei tällöin

nähdä positiivisena asiana, vaan niiden pohjalta oikeutetaan ihmisten epäoikeudenmu-

kainen kohteleminen. Thompson huomauttaa, että syrjintä ei ole vain yksilöiden koke-

mia ennakkoluuloja, koska syrjinnässä on aina mukana valta-asetelma. Syrjinnästä, jota

harjoittavat yhteiskunnan valtaa pitävät ryhmät, muotoutuu sosiaalisissa käytännöissä

ennen pitkää kaavoja, kuten rasismi, ikärasismi ja seksismi. (Thompson 2006, 13.)

Myös Malcolm Payne (2005, 272) hyödyntää edellä mainittua määrittelyä, ja keskittyy

syrjinnän muodoista ennen kaikkea rasismiin, johon valta-aspekti liittyy historiallisista

syistä erittäin merkittävällä tavalla. Phil Clements ja Tony Spinks (2010) määrittelevät

syrjinnän toiminnaksi, jossa ryhmää kohdellaan epäoikeudenmukaisesti heihin kohdis-

tuneiden ennakkoluulojen ja negatiivisten oletusten takia.

Toyin Okitikpi ja Cathy Aymer (2010) kuitenkin kritisoivat edellä mainittuja syrjinnän

määrittelyjä. He kiinnittävät huomion syrjinnän uhriin ja hänen kokemukseensa.

Thompsonin määritelmä on heidän mukaansa liian kapea eikä tuo esille sitä, että syrjin-

tä aiheuttaa psykologisia, fyysisiä ja henkisiä vaikutuksia niin sen kohteelle kuin har-

joittajallekin. Syrjinnän tutkimuksessa fokusoidutaan heidän mielestään liikaa siihen,

kuka sanoi mitä, milloin, millä tavalla ja missä kontekstissa. Vaihtoehtoisesti saatetaan

kiinnittää huomio siihen, mitä joku teki ja kenelle, milloin ja missä. Tällöin tutkitaan

vain itse tapahtumaa ja siinä käytettyä kieltä, ei tapahtuman vaikutusta sen kohteena

olleeseen yksilöön tai yhteisöön. Huomion kiinnittäminen tapahtumaan ja syyllisiin tar-

joaa konkreettisen tutkimusalueen, mutta yhdyn Okitikpin ja Aymerin kantaan siitä, että

on yhtä tärkeää kuulla ja arvioida syrjinnän kohteeksi joutune(id)en kokemusta. (Mt.,

10.)

Syrjintä jättää syviä jälkiä ihmisen fyysiseen, psyykkiseen ja henkiseen tilaan. Se ai-

heuttaa epäluottamusta, heikentää hyvinvointia, tuhoaa itseluottamusta sekä vaikuttaa

4

identiteettiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Syrjintä saa aikaan ainakin ajoittaista voimatto-

muuden tunnetta, joka pakottaa yksilön tai ryhmän arvioimaan uudelleen omaa paik-

kaansa maailmassa. Syrjintä turruttaa aistit ja aiheuttaa fyysistä, psyykkistä ja henkistä

toimintakyvyttömyyttä. Se paljastaa ihmisen sisimmän olemuksen haavoittuvuuden ja

korostaa sosiaalisen vuorovaikutuksen tärkeyttä. (Okitikpi & Aymer 2010, 10‒11.)

Syrjintää käytetään kattavana terminä kuvaamaan erilaisia syrjiviä käytäntöjä. Okitikpi

ja Aymer (2010) luokittelevat syrjinnän neljään ulottuvuuteen: avoimeen ja piilotettuun

sekä yksilö- ja organisaatiotasoiseen syrjintään. Avoin syrjintä on helposti tunnistetta-

vissa, koska sitä harjoitetaan julkisesti. Esimerkiksi etnisten vähemmistöryhmien korke-

at työttömyysluvut kertovat julkisesta etnisten vähemmistöjen kokemasta syrjinnästä

työnhaussa. Piilosyrjintä on hienovaraisemmin toteutettua ja siksi vaikeammin tunnis-

tettavissa ja todistettavissa. Piilosyrjintää peitellään tekosyillä ja kiertoilmauksilla. Jos-

kus piilosyrjintä on niin syvällä organisaatiossa, että se on muuttunut rakenteelliseksi

syrjinnäksi. (Mt., 14‒15.) Piilosyrjintään puuttuminen on erityisen vaikeaa, jos tekijä ei

itse tiedosta toimintaansa syrjiväksi.

Asiakassuhteen vuorovaikutustilanteessa eli yksilötasoinen syrjintä voi ilmetä verbaali-

sena ja non-verbaalisena sekä tapahtua tarkoituksellisesti tai tarkoituksetta – tärkeää on

kiinnittää huomio vastaanottavan puolen kokemukseen tilanteesta. Non-verbaalisella

kommunikaatiolla tarkoitetaan kehonkieltä, katseita, eleitä sekä olemusta. Kielenkäytöl-

lä on niin ikään tärkeä merkitys, koska useilla sanoilla ja ilmauksilla on halventava tai

loukkaava sävy. Korrektien sanojen käyttämistä vaikeuttaa kielen nopeasti muuttuva

luonne – sana, jota eilen kannustettiin käyttämään, voidaan kokea loukkaavaksi tänään.

(Okitikpi & Aymer 2010, 15‒16.) Ratkaisu ei ole lista kielletyistä sanoista, joita työnte-

kijä ei käytä ymmärtämättä syytä, vaan sensitiivinen tietoisuus kielenkäytön potentiaali-

sesti syrjivästä luonteesta. Thompsonin (2006, 38) mielestä tiedostamisen tulisi olla

keskeisessä roolissa syrjinnänvastaisessa sosiaalityössä, sillä kielenkäytön yliyksinker-

taistaminen estää näkemästä kielen ja vallan välisen yhteyden. Okitikpi ja Aymer (2010,

16) tulkitsevat Thompsonin tekstin kehotuksena suhtautua empaattisesti ihmisiin, jotka

loukkaantuvat työntekijän kielenkäytöstä.

Asiakkaan kohtelu vaikuttaa siihen, millainen tunne hänelle jää kohtaamisesta. Jos työn-

tekijällä on negatiivisia näkemyksiä joitain ihmisryhmiä kohtaan, näkemykset vaikutta-

vat vuorovaikutussuhteisiin. Ihmisen ajatukset, asenteet ja uskomukset vaikuttavat hä-

5

nen toimintaansa. Syrjintää paljon kokevat ihmiset kehittyvät taitaviksi vaistoamaan

toisten ihmisten asenteita. (Okitikpi & Aymer 2010, 16.) Sosiaalityö rakentuu vuoro-

vaikutuksessa. Sen kohtaamisissa ovat läsnä instituutioiden toimintapolitiikat, kulttuuri-

set diskurssit, asiakas ja työntekijä sekä molempien osapuolten henkilökohtaiset tiedot,

arvot ja asenteet. Työntekijän reflektiivisyys helpottaa työn tekemistä tilanteissa, joissa

eettiset periaatteet näyttävät vaarantuneen. (Juhila 2012, 249; Clements & Spinks 2010,

6.)

Organisaatiotason syrjinnällä tarkoitetaan organisaation syrjintää kohtaan osoittamaa

tukea, hyväksyntää tai rohkaisua. Syrjintä voi sisältyä organisaation toimeksiantoihin ja

laiminlyönteihin sen järjestelmien, kulttuureiden ja prosesseiden kautta. Organisaatiota-

son syrjintä on usein kirjoittamattomia sääntöjä, joita jokaisen työntekijän odotetaan

seuraavan. Vastakkaisen työkulttuurin kannattajia hyljeksitään ja suljetaan ulkopuolelle,

mikä tuo ongelmaan mukaan työpaikkojen sisäisen valtataistelun. (Okitikpi & Aymer

2010, 17‒18.)

Eettisiä ristiriitoja syntyy sosiaalityössä yleensä silloin, kun työntekijä joutuu tilantee-

seen, jossa hänen edustamansa organisaation ja asiakkaan edut ovat vastakkaisia. Sosi-

aalialan eettiset toimintaperiaatteet eivät anna erilaisiin ristiriitatilanteisiin suoria toi-

mintaohjeita, mutta niiden keskeisenä periaatteena voidaan katsoa olevan asiakkaan

edun asettaminen ensisijaiseksi. (Raunio 2009, 111.) Syrjiviin käytäntöihin puuttuminen

on vaihdellut vuosien varrella. Nykyään voidaan sanoa, että sosiaalityössä on siirrytty

asenteisiin vaikuttamisesta enemmän lainsäädäntöön vaikuttamiseen ja ihmisoikeuksien

korostamiseen (Okitikpi & Aymer 2010, 26), kohti rakenteellisempaa sosiaalityötä.

Kulttuuri sulautuu rakenteisiin, jolloin syrjintä tulee näkyväksi sosiaalipolitiikassa, lain-

säädännössä, sosiaalisissa instituutioissa sekä yleisesti hyväksytyssä epätasa-arvossa.

(Thompson 2006, 26‒30, ks. myös Hagström 2013, 12.) Ihmiset eivät ole koskaan va-

paita sosiaalisista rakenteista, vaan rakenteet rajoittavat ihmisten päätöksiä. Kaikkia

ihmisiä koskevaa vapauden rajoittamista ei kuitenkaan voida pitää syrjintänä. Syrjintä

perustuu siihen, että sen kohteena oleva yksilö on osa syrjinnän kohteena olevaa ryhmää.

Siksi sen määrittelyssä voidaan erottaa syrjivä ryhmä (kuten Suomessa kristityt) ja syr-

jitty ryhmä (kuten muslimit). (Mullaly 2007, 253.) Yksilöä ei rakenteellisen syrjinnän

tasolla enää nähdä yksilönä, vaan jonkin asiantilan tai ominaisuuden ilmentymänä. Yk-

6

silöön liitetään perusteettomasti negatiivisena nähty asiantila tai ominaisuus, mikä lisää

yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja yksilön kokemusta epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.

Uusi rakenteellinen sosiaalityö perustuu ajatukseen, että sosiaaliset ongelmat ovat yh-

teiskunnan rakenteissa, kuten sosiaalisissa instituutioissa ja sosiaalisissa suhteissa.

Huomion kiinnittäminen yksilöön on uhrin syyllistämistä. Jotta sosiaalisiin ongelmiin

pystyttäisiin puuttumaan, täytyy muuttaa sosiaalisia rakenteita. Yhteiskunta toimii ta-

voilla, jotka syrjivät ihmisiä esimerkiksi sukupuolen tai etnisyyden vuoksi. Valtion ins-

tituutiot, kuten oikeus- ja koulutusjärjestelmät, toimivat syrjinnän välineinä hyödyttäen

etuoikeutettuja ryhmiä. Perinteinen yksilön ja yhteiskunnan välinen dikotomia täytyy

haastaa, koska yksilöiden ongelmia ei voi ymmärtää irrotettuina sosiaalisesta konteks-

tistaan. Sosiaaliset rakenteet, ideologiat ja henkilökohtaiset ajatukset ovat yhteydessä

toisiinsa. (Mullaly 2007, 204–251.)

2.2 Syrjinnänvastainen sosiaalityö teoriana

Sosiaalityö on ammattina tehnyt paljon työtä vähentääkseen käytäntöihinsä levinneitä

syrjintää, epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoisuutta. Se ryhtyi tähän työhön 1960-

luvulla, ja lopulta rasismin, etnisten ja globaalien konfliktien sekä sosiaalisten liikkei-

den aiheuttamasta huolesta kehittyi syrjinnänvastaisen sosiaalityön teoria. (Okitikpi &

Aymer 2010, 23; Payne 2005, 269.) Syrjinnänvastainen sosiaalityö (anti-discriminatory

practice) perustuu sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja uskomukseen, että ihmisiä on

mahdollista kohdella reilusti ilman negatiivisia ennakko-oletuksia. Teoria pohjautuu

1700-luvun valistuksen ajalla syntyneisiin käsityksiin ihmisoikeuksista, tasa-arvosta ja

tiedon paremmuudesta suhteessa uskomuksiin. Teoria on muuttanut muotoaan ajan saa-

tossa. Syrjinnänvastainen sosiaalityö joutuu edelleen perustelemaan olemassaoloaan. Se

on koko olemassaolonsa ajan joutunut puolustautumaan kilpailevia poliittisia ideologi-

oita, kuten kapitalismia ja konservatismia, vastaan. (Okitikpi & Aymer 2010, 26–27.)

Syrjinnänvastainen sosiaalityö sijoittuu Malcolm Paynen (2005) sosiaalisen konstrukti-

on areenoilla sosiaaliseen muutokseen tai emansipaatioon tähtäävään sosialistis-

kollektiiviseen kehykseen. Syrjinnänvastaisen sosiaalityön tavoitteena on vastustaa yh-

7

teiskunnassa tapahtuvaa rakenteellista syrjintää, joka edustaa ja ajaa yhteiskunnan valta-

asemissa olevien ryhmien intressejä. (Payne 2005, 10–18; 269‒270.) Thompson (2006)

painottaa luokka-aseman, sukupuolen sekä rodun ja etnisyyden aiheuttamien sosiaalis-

ten jakautumien tärkeyttä, kun tarkastellaan sosiaalisia rakenteita, joissa ihmiset kokevat

syrjintää. Hän sisällyttää syrjinnän perusteisiin myös ikääntymisen, vammaisuuden,

seksuaalisen suuntautumisen, uskonnon, kielen, kansallisuuden, alueellisuuden sekä

mielenterveysongelmat. Syrjinnän muotoja ei aseteta hierarkiaan, jossa yksi syrjinnän

muoto olisi tärkeämpi kuin toinen. Kaikki syrjinnän muodot nähdään yhtä tärkeinä ja

merkityksellisinä. (Thompson 2006, 21‒26; Mullaly 2007, 249; Okitikpi & Aymer 2010,

34–35.)

Syrjinnänvastaisen sosiaalityön teoriasta käytetään myös termiä sorronvastainen sosiaa-

lityö (anti-oppressive practice) (esim. Dominelli 2009). Suomessa on käytetty suomen-

tamatonta termiä anti-diskriminatiivinen sosiaalityö (esim. Hagström 2013). Tässä tut-

kielmassa käytän syrjinnänvastaisen sosiaalityön käsitettä, koska jaan Neil Thompsonin

(2006) näkemyksen, jonka mukaan syrjinnänvastainen sosiaalityö on laaja näkemys so-

siologisista, poliittisista ja taloudellisista ongelmista. Syrjintä nähdään tällöin prosessina,

joka johtaa sortoon. Se voi olla näennäisesti laillista, minkä vuoksi on tärkeää tarkastel-

la ilmiön laajempaa sosiaalipoliittista kontekstia. (Mt., xii.)

2.3 Syrjinnänvastainen sosiaalityö käytännössä

Syrjinnänvastaisesta teoriasta on olemassa useita erilaisia käytäntöjä. Syrjinnänvastai-

sen sosiaalityön voi ajatella työskentelytapana, joka ei perustu ennakkoluuloihin, epäoi-

keudenmukaisuuteen tai epäreiluun kohteluun. Se on lähestymistapa, joka vaatii kohte-

lemaan asiakkaita arvokkaasti ja reilusti riippumatta yksilön tai ryhmän ominaisuuksista,

kuten iästä tai uskonnosta. Työntekijän tulee työstää asenteitaan, uskomuksiaan ja en-

nakkoluulojaan, sillä tiedostamattomina ne vaikuttavat asiakastyöskentelyyn ja asiakas-

suhteeseen. (Okitikpi & Aymer 2010, 25–26.) Tasa-arvolle ja sosiaaliselle oikeudenmu-

kaisuudelle perustuvan sosiaalityön juurruttamista osaksi käytäntöä vaikeuttaa syrjinnän

monet muodot sekä niiden yhteen kietoutuminen. Syrjinnänvastainen sosiaalityö on pit-

8

käjänteinen prosessi, mutta se vaatii myös välittömiä toimintakäytäntöjen muutoksia.

(Thompson 2006, 173.) Koska syrjintää esiintyy yksilö-, organisaatio- ja rakenteellisella

tasolla, täytyy myös ongelmaan puuttua kaikilla tasoilla.

Syrjinnänvastaista sosiaalityötä ei pidä ymmärtää yksittäisenä työmuotona tai erillisenä

käytäntönä. Syrjinnänvastainen työ on keskeinen osa sosiaalityötä, koska se tarjoaa teh-

täville interventioille niin arvopohjan kuin eettisen ja sosiaalipoliittisen perustan. Se

kannustaa sosiaalityöntekijöitä tiedostamaan asiakkaiden välisiä eroja ja näiden elämäs-

sä vaikuttavia tekijöitä, kuten sosiaalisia suhteita tai niiden puutetta sekä iän ja sukupuo-

len merkitystä asiakkaan ongelmissa. Asiakas täytyy nähdä kokonaisuutena, ei vain pal-

velun käyttäjänä. Syrjinnänvastainen työ kannustaa reflektiivisyyteen ja kriittisyyteen

käytännön työssä. Reflektiivisyys vaatii työntekijää astumaan askelen taaksepäin ja tar-

kastelemaan omien asenteidensa vaikutusta asiakkaisiinsa ja työskentelyynsä. Kriitti-

syydellä tarkoitetaan sitä, että työntekijä ymmärtää esimerkiksi organisaationsa ja asi-

akkaidensa välisen suhteen ristiriitaisen luonteen ja siihen liittyvän vallan epätasaisen

jakautumisen. (Okitikpi & Aymer 2010, 112, 159.)

Syrjinnänvastaisen sosiaalityön käytännön toteutus on saanut osakseen kritiikkiä. Beth

Humphries (2004, 94) väittää, että syrjinnänvastainen sosiaalityö on juuri se alue, jolla

valtionpolitiikan retoriikka ja sosiaalityön tavoittelemat arvot yhtyvät; syrjinnänvastai-

sella retoriikalla uskotellaan työntekijöille, että heidän tekemänsä työ johtaa sosiaaliseen

oikeudenmukaisuuteen. Kuitenkin samaan aikaan valtio ajaa uusliberalistista talousjär-

jestelmää ja syrjiviä linjauksia, jotka järjestelmällisesti ajavat alas julkisia palveluja ja

rankaisevat ”epäonnistujia”. Sosiaalityöntekijät muiden julkisen sektorin työntekijöiden

joukossa joutuvat taipumaan tällaisen järjestelmän vaatimiin seurantamenetelmiin. Lin-

jaukset on kyllästetty individualistisilla ja epäpolitisoiduilla syrjinnän-, sorron- ja rasis-

minvastaisten teorioiden arvoilla, minkä vuoksi niitä toteuttavien sosiaalityöntekijöiden

on helppo tuudittautua uskomaan, että todella harjoittavat syrjinnänvastaista sosiaalityö-

tä. (Mt., 94–95; Guru 2014, 277.)

Syrjinnänvastainen sosiaalityö ei tarkoita vain tietoisuuden lisäämistä. Se vaatii työnte-

kijältä erilaisia taitoja ja erityistä näkökulmaa sosiaalityön roolista. Syrjinnän ja ennak-

koluulojen voittaminen vaatii työntekijältä monenlaisia kykyjä ja ominaisuuksia. Tär-

keimpinä voidaan pitää empatiaa, ymmärrystä, tietoisuutta, sensitiivisyyttä, seurausten

harkitsemista ja halua olla reilu. Myös muiden kulttuurien näkeminen rikkautena, lain

9

noudattaminen, ihmisten kohtelu yksilöinä, avoimuus sekä korrekti kielenkäyttö autta-

vat syrjinnänvastaisten käytäntöjen sisäistämisessä. Sosiaalityöntekijän täytyy suhtautua

sosiaalisiin ongelmiin sekä yksilötason että rakenteellisen tason ongelmina. Hänen täy-

tyy ymmärtää, että syrjinnänvastainen työ on poliittista toimintaa, jonka juuret ovat libe-

raaleissa vapausliikkeissä ja tavoite tasa-arvoisuudessa. Yhteiskunnallisen näkökulman

ymmärtäminen on oleellista, jotta työ onnistuu käytännön tasolla. (Clements & Spinks

2010, 18‒19; Okitikpi & Aymer 2010, 99.)

Syrjinnänvastaisella sosiaalityöllä on poliittinen, eettinen ja filosofinen perusta huoli-

matta sen monista haasteista. Sen juuret ovat sosiaalisissa ja poliittisissa kamppailuissa

humanismi ydinarvonaan. Syrjinnänvastainen sosiaalityö yhdistelee poliittista teoriaa,

filosofiaa, taloustiedettä, antropologiaa, sosiologiaa ja psykologiaa. Se tasapainottelee

näiden teorioiden diskurssien ja periaatteiden keskellä. Syrjinnänvastaisen sosiaalityön

ongelma käytännössä on, miten pysyä uskollisena sen ydinarvoille, kuten avoimuudelle,

sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle ja tasa-arvolle, ja samaan aikaan tunnistaa ja kun-

nioittaa ihmisten erilaisuutta. (Okitikpi & Aymer 2010, 33, 36.)

3 Väkivaltainen ekstremismi

3.1 Väkivaltainen ekstremismi Suomessa

Sisäministeriön (2014) näkemyksen mukaan väkivaltaisen ekstremismin uhan nähdään

Suomessa muotoutuvan kolmesta lähteestä: äärioikeistosta, väkivaltaisista islamisteista

sekä koulusurmaajien tapaisista yksinäisistä toimijoista. Väkivaltaiseen ekstremismiin

liittyviä tekoja tehdään vuosittain kymmeniä, mutta Suojelupoliisi pitää laajamittaisen

väkivallan, kuten terrori-iskun, riskiä pienenä. Syyrian konflikti on kuitenkin nostanut

väkivallantekojen uhkaa Suomessa. Erityistä huolta herättävät konfliktialueelta palaavat

henkilöt. Todennäköisimmän laajamittaisen väkivallan uhan muodostavat niin sanotut

lone wolf -ekstremistit, joita ovat muun muassa koulusurmaajat ja muut yksittäiset ih-

miset. Ekstremismille on tyypillistä dikotominen maailmankuva, jossa ihmiset jakautu-

vat oikein ja väärin ajatteleviin. (Väkivaltainen ekstremismi Suomessa 2014, 1, 13; Ta-

10

voitteena eheä yhteiskunta, 2012, 10.) Kuten rakenteellisessa syrjinnässä, myös ekst-

remismissä yksittäinen ihminen nähdään suuremman ryhmän tai ominaisuuden edusta-

jana.

Sisäministeriön kansallisessa toimenpideohjelmassa väkivaltaisen ekstremismin ennalta

ehkäisemiseksi todetaan, että vastuu sen toteutumisesta käytännössä on koko yhteiskun-

nalla ja kaikilla viranomaisilla, jotka työssään voivat tunnistaa piirteitä väkivaltaisesta

ekstremismistä. Ennalta ehkäisevän työn edellytyksenä on toimiva yhteistyö viran-

omaisten välillä. Opettajat, sosiaalityöntekijät, terveydenhuollon henkilöstö ja nuoriso-

työntekijät ovat avainasemassa varhaisten merkkien tunnistamisessa. (Tavoitteena eheä

yhteiskunta 2012, 11; Briggs 2012, 20; Precht 2007, 86.) Ennaltaehkäiseviä toimenpitei-

tä voivat olla muun muassa kouluyhteisön ilmapiirin parantaminen, väkivaltaista käyt-

täytymistä ennaltaehkäisevät ohjelmat ja kouluväkivaltaan varautuminen (Punamäki ym.

2011, 50). Turvallisuusviranomaisten tehtävä on hoitaa operatiiviset tehtävät, muut yh-

teiskuntasektorit huolehtivat siitä, ettei väkivaltaiselle radikalisoitumiselle syntyisi edel-

lytyksiä (Tarvainen 2011, 350). Oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus ja toisten ihmisten

kunnioittaminen vähentävät väkivaltaa ja luovat yhteiskunnallista turvallisuutta (Pentti

2003, 59).

3.2 Väkivaltainen radikalisoituminen

Radikalisoitumista on kuvattu prosessina, joka alkaa yksilön turhautumisesta omaan

elämäänsä, ympäröivään yhteiskuntaan tai valtion harjoittamaan ulkopolitiikkaan. Ensin

yksilö vieraantuu ja marginalisoituu yhteiskunnasta, sitten alkaa etsiä vaihtoehtoisia

keinoja muuttaa syrjäytynyttä asemaansa. Tällöin hän on altis radikaaleille ajatuksille,

joita lukee esimerkiksi internetistä. Vihan, turhautumisen ja ulkopuolisuuden tunteet

tekevät ihmisestä alttiin ekstremistisille viesteille. Sosiaalisella tuella ja ryhmädynamii-

kalla on usein merkittävä rooli radikalisoitumisprosessissa. (Tavoitteena eheä yhteis-

kunta 2012, 10; Laitinen & Lumo 2009, 35; Precht 2007, 5.) Yksilö identifioituu sa-

manhenkiseen ryhmään ja tämä vaihe on niin tärkeä, että Leena Malkki (2012) on eh-

dottanut radikalisoitumista korvattavaksi termillä sosialisaatio.

11

Ääri-islamistista eli uskonnollista väkivaltaista ekstremismiä tutkinut Tomas Precht

(2007) näkee radikalisoitumisen prosessina, joka muodostuu neljästä eri vaiheesta. Pro-

sessin vaiheita ovat radikalisoitumista edeltävä vaihe, identiteetin uudelleenmäärittely,

indoktrinaatio eli uskon iskostaminen mieleen ja lopulta terroriteot tai niiden suunnittelu.

Prosessin kesto vaihtelee ja vain harvat päätyvät lopulta käyttämään väkivaltaa. Yleensä

radikalisoituminen pysähtyy kolmanteen vaiheeseen. Yksikin väkivaltaiseksi radikali-

soituva voi kuitenkin aiheuttaa vakavan uhan yhteiskunnalle. (Precht 2007, 5; Tavoit-

teena eheä yhteiskunta 2012, 10.) Näen syrjinnänvastaisen sosiaalityön mahdollisen

roolin sijoittuvan prosessin kahteen ensimmäiseen vaiheeseen. Turhautumisen ja vihan

tunteet sekä yhteiskunnasta vieraantuminen ovat yksilön kokemuksina samankaltaisia

riippumatta siitä, mitä niiden taustalla on. Tulkintani mukaan radikalisoitumisen motii-

villa ei ole suurta merkitystä ennen prosessin toista vaihetta, identiteetin uudelleenmää-

rittelyä.

Toisen vaiheen tarkoitus on tehdä ero muihin, väärin ajatteleviin. Uskonnollisessa radi-

kalisoitumisessa henkilö identifioituu osaksi uskonnollista ryhmää. Jos radikalisoitumi-

nen kumpuaa syrjinnän kokemuksista, identifioituu henkilö osaksi syrjittyä ryhmää.

Identifioituminen voi tapahtua nopeasti ja anonyymisti esimerkiksi internetin välityksel-

lä (Precht 2007, 5). Identifioituminen voi tapahtua huomaamatta, sillä esimerkiksi kou-

lusurmaajien tapaiset yksinäiset toimijat eivät yleensä ole ääriryhmien jäseniä. Yksi-

näisten toimijoiden (lone wolf) kohdalla merkittävää onkin, etteivät he ole osa mitään

sosiaalista ryhmää. Väkivaltaisen radikalisoitumisen tunnistaminen on vaikeaa, koska

lopullinen muutos tapahtuu aina ihmisen sisäisessä ajatusmaailmassa. (Tavoitteena eheä

yhteiskunta 2012, 10; Bakker & de Graaf 2010, 5.)

Radikalisoitumista edeltävä vaihe kuvaa ihmisten elämässä melko yleisiä tekijöitä, jotka

joissain tilanteissa voivat altistaa ihmisen ekstremismille. Precht (2007) jaottelee vaikut-

tavat tekijät taustalla oleviin, laukaiseviin ja mahdollistaviin tekijöihin. Radikalisoitu-

misen taustalla oleviin tekijöihin hän lukee kuuluvaksi rasismin, syrjinnän ja epäoikeu-

denmukaisen kohtelun kokemukset, yhteiskunnasta vieraantumisen, identiteettikriisit,

elinympäristön ja henkilökohtaiset traumat. Laukaisevia tekijöitä ovat militantti ideolo-

gia, ulkopolitiikka, ääriryhmään identifioituminen sekä hengellinen johtaja. Mahdollis-

tavilla tekijöillä tarkoitetaan samanhenkisten kohtaamispaikkoja, kuten internet, mos-

keija, koulu ja vankila. Väkivaltaista ekstremismiä voidaan pitää siis laajasti katsottuna

sosiologisena ilmiönä, jonka tärkeitä elementtejä ovat johonkin kuuluminen, identiteetti,

12

ryhmädynamiikka ja arvot. (Mt., 6‒7, 34.) Radikalisoitumisprosessin nopeus vaihtelee,

eikä yhtä yksittäistä syytä lopulliseen radikalisoitumiseen ole löydetty. On kuitenkin

todettu, että väkivaltaiselle radikalisoitumiselle altistavat kokemukset liittyvät usein

epäoikeudenmukaisuuden, ulkopuolisuuden ja syrjinnän kokemuksiin. (Tavoitteena

eheä yhteiskunta, 2012, 10; Malkki 2012; Laitinen & Lumo 2009, 35; Precht 2007, 5.)

Suomalaisessa koulusurmien tutkimuksessa (Punamäki ym. 2011) löydettiin useita

mahdollisia yksilö- ja yhteisötason selittäviä tekijöitä koulusurmaajien elämässä. Selit-

täviä tekijöitä ovat muun muassa mielenterveyden häiriöt, varhaislapsuuden laimin-

lyönnit, syrjäytyminen, läheisten ystävien puute, perheväkivalta, aggressiivisuus, kunni-

an kulttuuri, aseharrastus, väkivaltaviihde ja koulukiusaaminen. Riskitekijöitä ovat li-

säksi kyvyttömyys käsitellä turhautumista, yksinäisyys, samaistuminen vihaa lietsovaan

kulttuuriin, toisten epäinhimillistäminen sekä suvaitsemattomuus. Vahvoja syy-

seuraussuhteita ei pystytä muodostamaan eikä selittämään myöskään sitä, miksi vain

pieni osa selittävistä tekijöistä kärsivä lopulta radikalisoituu väkivaltaisiksi. (Mt., 50–

53.)

Charlotte Heath-Kelly, Christopher Baker-Beall ja Lee Jarvis (2015) kyseenalaistavat

radikalisoitumisprosessin käsitteen. Heidän mukaansa median, tutkijoiden ja valtioiden

luoma diskurssi automaattisesti olettaa, että väkivaltaa edeltää aina radikalisoituminen.

Vallitsee sosiaalipoliittinen hegemonia, jonka mukaan köyhyys ja epäoikeudenmukai-

nen kohtelu eivät ole väkivallan taustatekijöitä. Väkivallan syiden etsimisessä keskity-

tään sen sijaan ideologioihin. Niihin keskittyminen kohdistaa epäilyt etnisiin ja uskon-

nollisiin vähemmistöryhmiin. Politiikan ei tällöin tarvitse tarkastella käytäntöjä tai epä-

oikeudenmukaisia rakenteita selittääkseen radikalismia. Vieraammilla ideologioilla seli-

tetään väkivaltaa, koska länsimaiden uskotaan olevan vapauden, demokratian ja tasa-

arvon ydinalueita. (Mt., 1‒2.) Tässä tutkielmassa haluan tuoda esille, että syy väkival-

taisiin tekoihin voi juontua myös rakenteisiin integroituneesta syrjinnästä, ja että vapaus,

demokratia ja tasa-arvo jakautuvat epätasaisesti. Sosiaalityötä tehdään heikommassa

asemassa olevien ihmisten kanssa. Siksi sillä on suuri vastuu toimia syrjinnän vastaises-

ti sosiaalista muutosta ajaen.

13

3.3 Terrorismin vastaiset keinot

Terrorismilla viitataan väkivallan tekoihin, joilla pyritään poliittisiin tavoitteisiin. Väki-

vallan teot voivat systemaattisia ja harkittuja, kohdistua henkilöitä tai omaisuutta koh-

taan ja motiivit nojata uskontoon, politiikkaan tai olla vailla selkeää tavoitetta. (Guru

2010, 286; Kullberg 2011, 17‒20.) YK:n vuonna 2006 laatimassa kansainvälisessä ter-

rorismin vastaisessa strategiassa todetaan, että jäsenmaiden tulee pyrkiä terrorismin le-

viämistä edistävien ja epätasa-arvoisuutta lisäävien olosuhteiden muuttamiseen. Niitä

ovat esimerkiksi pitkittyneet ja selvittämättömät konfliktit; terrorismin uhrien epäinhi-

millistäminen, puutteellinen lainsäädäntö ihmisoikeusloukkauksia koskien; etninen,

kansallinen ja uskonnollinen syrjintä; poliittinen poissulkeminen sekä sosiaalitaloudelli-

nen marginalisointi. YK perusti lähes samanaikaisesti myös Terrorismiin johtavan radi-

kalisaation vastaisen työryhmän auttamaan jäsenmaita saavuttamaan strategian tavoit-

teet. (The United Nations Global Counter-Terrorism Strategy 2006.) Syrjinnänvastaisel-

la sosiaalityöllä voitaisiin vähentää syrjintää, poliittista poissulkemista, sosiaalitaloudel-

lista marginalisoimista sekä pyrkiä vaikuttamaan lainsäädäntöön rakenteellisella vaikut-

tamistyöllä.

Guru (2008, 273) jakaa valtion harjoittamat terrorismin vastaiset keinot koviin ja peh-

meisiin keinoihin. Kovia keinoja ovat esimerkiksi epäilyttäviin yksilöihin ja/ tai ryhmiin

kohdistuva seuranta sekä tiedonkeruu ja poliittinen sääntely, jotka automaattisesti linkit-

tävät yhteen terrorismin ja väkivallattoman poliittisen tai uskonnollisen radikalismin.

Pehmeät keinot, kuten yhteisöllisyyden ja integroitumisen mahdollistaminen puolestaan

perustuvat tiedolle, että yksi merkittävimmistä syistä (väkivaltaisen) ekstremismin le-

viämiselle esimerkiksi muslimiyhteisöissä on muslimien kokema eristäminen ja syrjintä.

Niin Britannian kuin Suomen sisäministeriöt painottavat toimintaohjelmissaan puuttu-

mista etnisten vähemmistöjen kokemaan rakenteelliseen ja materiaaliseen köyhyyteen

sekä syrjintään. (Guru 2008, 273, Turvallisempi huominen 2012.) Myös YK on terro-

rismin vastaisessa strategissaan painottanut ei-pakottavien keinojen merkitystä (The

United Nations Global Counter-Terrorism Strategy 2006). Sosiaalityö on pehmeiden

keinojen ja arvojen ajamista eri elämänalueilla niin henkilökohtaisen elämän tasolla

kuin asiakkaiden äänenä meso- ja makrotasoilla.

14

YK:n Terrorismiin johtavan radikalisaation ja ekstremismin vastaisen työryhmän rapor-

tissa (2008) todetaan, että ehkäisevän työn ja pehmeiden keinojen käytön tavoitteena on

estää väkivaltaan turvautuminen ja vähentää kovien keinojen tarvetta. Sotilaallisten ja

muiden pakkokeinojen käyttö yksinään on riittämätöntä ja jopa haitallista. Tiina Tarvai-

sen (2011) mukaan suomalaisen kokonaismaanpuolustuksen perinne on kansainvälisesti

katsottuna ainutlaatuinen. Suomalaisilla on vahva maanpuolustustahto, jonka juuret ovat

sotakokemuksissa ja niiden jälkeisissä integraatiotoimenpiteissä. Suomalaiset ovat val-

miita tekemään yhteistyötä kaikilla sektoreilla turvallisuuden edistämiseksi, jos valtio

pystyy tarjoamaan kaikille kansalaisille hyvän elinympäristön. Sen on todettu korreloi-

van rikollisuuden ja terrorismin ennaltaehkäisyn kanssa. (Mt., 343.) Terrorismin vastai-

siin keinoihin sitoutuminen tarkoittaa kotimaisten yhteiskunnallisten ongelmien linkit-

tämistä kansainvälisiin konteksteihin sekä puuttumista syrjinnän kohteena olevien ryh-

mien kokemaan epäoikeudenmukaiseen kohteluun (Guru 2008, 285; Ferguson & Lava-

lette 2004, 299).

Vuoden 2005 Lontoon metroiskujen tekijät olivat tavallisia, keskiluokkaisia englanti-

laissyntyisiä miehiä, jotka olivat radikalisoituneet väkivaltaisiksi islamisteiksi. Se teki

iskujen ymmärtämisestä ja niihin reagoinnista vaikeampaa. Kyse ei ollut enää tuntemat-

tomien ja kaukaisten ”toisten” tekemistä terroriteoista. (Briggs ym. 2006, 13.) Myös

suomalaisia kouluampumisia tutkinut työryhmä (Oksanen ym. 2010) totesi, että yhtei-

söllä oli vaikeaa reagoida tekoon, koska tekijä oli yhteisön jäsen. Suurin osa tutkimuk-

seen haastatelluista paikallisista sanoi, että teko ei olisi ollut heidän mielestään estettä-

vissä. Tutkijat totesivat aineiston perusteella, että sensitiivinen suhtautuminen kouluam-

pumisiin puuttui juuri niiltä ihmisiltä, joilla olisi mahdollisuus puuttua yhteisön sosiaali-

siin ongelmiin. Tutkimuksessa todettiin myös, ettei sosiaalisista ongelmista puhuta

Suomessa tarpeeksi. On lisäksi ongelmallista, että yhteiskunta ryhtyy toimiin vasta ta-

pahtumien jälkeen, ja että ehkäisevästä työstä uupuu tarvittavat resurssit erityisesti nuo-

riso- ja mielenterveystyön alueilta. (Oksanen ym. 2010, 7; Malkki 2011, 209, 219.)

New Yorkin terroritekoihin reagoiminen epäonnistui monella tavalla ja sillä on edelleen

haitallisia seurauksia terrorismin ja väkivaltaisen ekstremismin vastaiselle työlle. Iskun

laajuus yhdistettynä sen voimahahmoon Osama bin Ladeniin peittivät terrorismin sosi-

aalisen ja poliittisen luonteen, jolla on juuret syvällä yhteisössä. Terrorismi saa voiman-

sa paikallisista, henkilökohtaisesti koetuista vääryyksistä ja epäkohdista – köyhyydestä,

syrjinnästä ja sosiaalisesta poissulkemisesta. Yhdysvaltojen ja kansainvälisen yhteisön

15

välitön vastaus terroritekoon, sodan julistaminen terrorismia vastaan ja pikainen hyök-

käys muslimivaltioon, tarjosi nuorille kohteen, johon heijastaa omia vihan ja turhautu-

misen tunteitaan. Reaktio myös lisäsi islamofobiaa ja muslimiyhteisön tuntemaa pelkoa.

(Briggs ym. 2006, 13.)

Terrorismia ja radikalisoitumista koskeva kieli ja käsitteistö ovat poliittisesti latautunei-

ta. Yhteiskuntatieteissä termien käyttö on ongelmallista, sillä väkivallaton radikalisoi-

tuminen on hyväksyttävää. Tällöin tutkimukseen tulee mukaan väkivallan ulottuvuus.

(Laitinen & Lumo 2009, 11.) Myös Rachel Briggs, Catherine Fiesch ja Hannah Lowns-

borough (2006) pitävät ongelmallisena sitä, että ”väkivaltaisesta terroristista” ja ”radika-

listista” on tullut synonyymeja valtiollisessa retoriikassa. On luonnollista, että uhriutettu,

uhattu tai syrjitty yhteisö purkaa turhautumistaan eri tavoin. Jotkut pyrkivät yhteiskun-

nan valta-asemiin, joista käsin muuttavat rakenteita; toiset lamaantuvat ja alistuvat;

kolmannet protestoivat kaduilla. Joskus osa yhteisöstä turvautuu väkivaltaan – mella-

koista ja katutappeluista aina terrorismiin ja aseistettuun kapinaan. Leimautuneen yhtei-

sön jäsenen, kuten muslimin, on vaikeaa ilmaista turhautumistaan yhteiskunnassa jou-

tumatta epäilyksen kohteeksi. Radikalistin ja väkivaltaisen ekstremistin välistä eroa ei

ole helppoa vetää. Väkivaltainen ekstremisti on aina radikalisti, mutta radikalisti on hy-

vin harvoin väkivaltainen. (Mt., 16‒17.) Rachel Briggs (2012) sekä Edwin Bakker ja

Beatrice de Graaf (2010) liittävät radikalismin myös sananvapauteen: ihmisillä pitää

olla vapaus esittää radikaalejakin näkemyksiä, mutta ei vapautta turvautua väkivaltaan.

Terrorismin liittäminen yhteiskunnallisiin ongelmiin on saanut myös kritiikkiä. Malkki

(2011) nostaa esimerkiksi vuoden 2002 Myyrmäen kauppakeskuksen räjähdyksen. Teon

jälkimainingeissa eduskunnan varapuhemies Sirkka-Liisa Anttila yhdisti julkisuudessa

teon syyt hallituksen harjoittamaan politiikkaan, jonka näki syventävän kansan kah-

tiajakoa. Sitä kritisoitiin traagisen tapahtuman ”poliittiseksi lypsämiseksi”. (Mt., 210; ks.

myös Miksi nuori surmaa? 2012, 10–12.) Vuosituhannen alkuvuosina ei osattu, kyetty

tai haluttu nähdä yhteiskunnallisten ongelmien vaikutusta väkivaltaisiin, ekstremistisiin

tekoihin. Vasta Kauhajoen koulusurmat vuonna 2008 (ks. Miksi nuori surmaa? 2012,

10–12) tekivät koulusurmista ja muusta ekstremistisestä väkivallasta vakavan poliittisen

kysymyksen. Teot alettiin mieltää yhteiskunnallisen tilanteen aikaansaaneen ”sairastu-

misen” aiheuttamiksi, ei enää irrallisina ja yksittäisinä tekoina. (Malkki 2011, 219.)

16

4 Sosiaalityön poliittinen konteksti

4.1 Sosiaalityön yhteiskunnallinen asema

Suomalaisia kouluampumisia tutkinut työryhmä (Oksanen ym. 2010) esitti raportissaan,

että kouluampumiset haastoivat käsityksemme hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkosta –

ainakin ne toivat esiin sen odottamattoman epävarmuuden. Perinteisesti Pohjoismaissa

valtion instituutiot ovat nauttineet kansalaisten syvää luottamusta, mikä on kuitenkin

saattanut vähentää ihmisten osallistumista epävirallisiin yhteisöllisiin toimintoihin. Toi-

sin sanoen turvallisuuskysymykset on meillä ollut helppo jättää poliisin ja viranomais-

ten ratkaistaviksi. (Mt., 25; myös Malkki 2011, 224.) Suomalaiset ovat antaneet paljon

vastuuta ja valtaa viranomaisille, ja viranomaiset ovat ottaneet tehtävän vastaan. Turval-

lisuustehtävät ovat keskittyneet viranomaisille, ja se on muokannut käsitystämme tur-

vallisuudesta. (Arjen turvaajat 2014, 55.)

Timo Korander (2000, 207) on käyttänyt tilanteesta käsitettä polisisointi, jolla hän viit-

taa yhteiskunnalliseen ilmiöön, jossa sosiaaliset ja poliittiset ongelmat on siirretty polii-

sin vastuulle. Sirpa Virta (2006) kutsuu ilmiötä turvallistamiseksi ja huomauttaa, että

kun yhteiskunnalliset ongelmat yksinkertaistetaan turvallisuuskysymyksiksi, suljetaan

muut politiikan vaihtoehdot helposti ulos. Poliittisessa päätöksenteossa tulisi kohdella

yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia yhteiskunnallisina ja sosiaalisina ongelmina, ei

turvallisuusongelmina. (Mt., 206.) Sosiaalipolitiikkaa voidaan pitää merkittävänä rikol-

lisuuden ehkäisemisen keinona, koska sillä pyritään vaikuttamaan ihmisten alttiuteen

tehdä rikoksia (esim. Graham & Bennett 1998). Hyvä sosiaalipolitiikka tarkoittaa oi-

keudenmukaisia palveluita ja syrjinnästä vapaita rakenteita – sosiaalityössä siis syrjin-

nänvastaisia käytäntöjä harjoittavia organisaatioita.

Sosiaalityöntekijöiden ei pitäisi passiivisesti hyväksyä valtion harjoittamaa politiikkaa,

vaan muistaa ihmisoikeuksiin ja oikeudenmukaisuuteen perustuvat ammatilliset ydinar-

vonsa. Sosiaalityön tulisi edistää sosiaalista muutosta ja asemoida itsensä aiempaa vah-

vemmin poliittisesti orientoituneeseen sosiaalityöhön ja poliittiseen aktivismiin

(Humphries 2004, 105; Ferguson & Lavalette 2004). Michael Shamai ja Amnon Boehm

(2001, 357) peräänkuuluttavat politiikan huomioimista luonnollisena osana sosiaalityön

interventioita erityisesti alueilla, joilla poliittiset linjaukset voivat vaarantaa yksilöiden

17

hyvinvoinnin. Sosiaalityö on poliittista toimintaa. Sosiaalityöntekijän on ymmärrettävä,

että hän toimii aina erilaisten valtasuhteiden kontekstissa ja että valtasuhteilla on vaiku-

tusta asiakassuhteisiin. (Okitikpi & Aymer 2010, 112). On esitetty, että valta on ikään

kuin kaikkialla läsnä olevaa; lainsäätäjät ja valtio käyttävät valtaa, sosiaaliset jakaumat

– luokkajaot, sukupuolijaot – sisältävät vallanjakoa. Myös yksilöiden väliset kohtaami-

set perustuvat valtasuhteille. (Thompson 2006, 174.)

Iain Ferguson ja Michael Lavalette (2010) haastavat perinteisen käsityksen vallasta. He

esittävät, että valtaosalla ihmisistä kyse ei ole vallan käytöstä, vaan pikemminkin sen

puutteesta, vallattomuudesta. Ihmisiltä puuttuu kokemus oman elämän hallinnasta, mikä

köyhyyteen yhdistettynä voi johtaa lopulta väkivaltaiseen käyttäytymiseen. (Mt.,

304‒305.) Väkivaltaiseen käyttäytymiseen kietoutuvat ongelmat ovat usein moninaisia,

mutta palvelut on rakennettu vastaamaan yhteen ongelmaan. Kokonaisvaltaisen avun

saamista pitäisi helpottaa ja ehkäiseviä palveluita lisätä. (Arjen turvaajat 2014, 42.) So-

siaalityö alkaakin usein vasta, kun hyvinvoinnin ongelmat ovat kasautuneet (Raunio

2006, 28). Valta voi muuttaa syrjiviä rakenteita ja käytäntöjä, mutta se voi myös vahvis-

taa niitä. Vallan ymmärtäminen moniulotteiseksi ja tilanteittain muuttuvaksi auttaa

ymmärtämään myös syrjinnän kompleksisuutta ja intersektionaalisuutta. (Keating 2000,

84.)

Myös ennakkoluulojen juuret johtavat valtaan. Enemmistöryhmään kuulumisen tuoma

valta-asema voi vahvistaa uskoa, että ryhmään kuulumattomat ihmiset uhkaavat ryhmää

ja sen jäseniä. Voidaan väittää, että enemmistö on riippuvainen vähemmistöjen olemas-

saolosta, koska eron tekemisellä vahvistetaan identiteettiä ja ryhmähenkeä. Keskeistä on

tiedostaa oma valta-asemansa (suhteessa muihin) sekä aseman tuomat positiiviset ja

negatiiviset seuraukset asiakassuhteelle. (Clements & Spinks 2010, 13.) On oltava myös

valmis myöntämään, että tarjolla olevat mahdollisuudet ja resurssit riippuvat pitkälti

sosiaalisesta asemastamme – esimerkiksi sukupuolesta ja luokasta – eikä pelkästään

ansioistamme. Tietoisuus sosiaalisten rakenteiden syrjivistä käytännöistä ja luonteesta

on oleellinen osa rakenteellista sosiaalityötä, kuten myös syrjinnänvastaista sosiaalityötä.

(Mullaly 2007, 250.)

On esitetty, että suomalaiset luottavat hyvinvointivaltioon jopa liikaa. Esimerkiksi Kau-

hajoella lähes kolmannes asukkaista uskoi, että kouluampuminen oli yksittäinen trage-

dia, joka ei olisi ollut millään yhteisön toimilla estettävissä. Pohjoismainen hyvinvointi-

18

valtio pyrkii aktiivisesti ratkomaan sosiaalisia ongelmia, mutta voi joutua tilanteeseen,

jossa kansalaiset eivät itse pyri ehkäisemään niiden syntymistä. (Oksanen ym. 2010,

207‒208; Arjen turvaajat 2014, 55.) Sisäministeriön pyrkimys asettaa sosiaalityölle ja

muille hyvinvointipalveluille enemmän vastuuta (Tikkanen ym. 2011, 10) esimerkiksi

väkivaltaisen ekstremismin ehkäisyssä on siis perusteltu.

On kuitenkin huomioitava, että vaikka tekisimme yhteiskuntakollektiivina, sosiaalityön-

tekijöinä ja kansalaisina kaikkemme tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden parantamiseksi,

ekstremistisiä väkivallan tekoja voi silti tapahtua. Yksittäinen tapahtuma voi toimia

viimeisenä pisarana aiemmin väkivallattomalle radikalistille. Syrjinnän kokemuksista

kumpuava tyytymättömyys ja turhautuminen kumuloituvat ajan kuluessa. Ne eivät vai-

kuta ulkopuolisen silmin katsottuna välttämättä rationaalisilta. (Tarvainen 2011, 348.)

Esimerkiksi Helsingin yliopiston kouluiskua suunnitellut nainen halusi kohdistaa väki-

valtaisen iskun humanisteihin tai yhteiskuntatieteilijöihin, koska nämä ”väittävät ym-

märtävänsä ihmisluontoa” (Malkki 2014). Ei ole kyetty todistamaan, että väkivaltainen

ekstremismi loppuisi epäkohtiin puuttumalla. Ei ole todistettu myöskään, että se loppui-

si voimakeinojen käytöllä. Viranomaisten toimilla on todettu olevan myönteinen vaiku-

tus ekstremistisen väkivallan loppumiseen vain silloin, kun ajoitus on ollut oikea – oli-

vat keinot sitten pehmeitä tai kovia. (Malkki ym. 2007, 81–86.)

4.2 Syrjinnänvastainen sosiaalityö poliittisen konfliktin aikana

Syrjinnänvastaisen sosiaalityön ajateltiin jo juurtuneen pysyväksi työskentelytavaksi

esimerkiksi Iso-Britanniassa. Sen perusajatukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta,

ihmisoikeuksista, solidaarisuudesta ja kansalaisuudesta muodostivat sosiaalityön pohjan,

jota alettiin kutsua emansipatoriseksi tai valtauttavaksi sosiaalityöksi. Sosiaalityön kan-

sainvälinen järjestö IFSW sisällytti ne mukaan kansainväliseen sosiaalityön määritel-

mään. 2000-luvun terroriteot World Trade Centeristä Lontoon pommi-iskuihin ovat kui-

tenkin vaikeuttaneet kansainvälistä poliittista tilannetta. Islamistinen maailma on demo-

nisoitu ”terrorismin vastaisen sodan” myötä. Kiristyneet turvatoimet ja kansalaisten yk-

sityisyydensuojan kaventaminen ovat vaikeuttaneet myös sosiaalityöntekijöiden suhdet-

19

ta asiakkaisiin. Sosiaalityöntekijät liitetään enenevissä määrin valtion kontrollijärjestel-

miin. Kehitys on muuttanut käsityksiämme sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja ih-

misoikeuksista. (Dominelli 2009, 49−50.)

Väkivaltaiset poliittiset konfliktit vaikuttavat sekä sosiaalityöntekijöihin että asiakkai-

siin, edustivat he valtaväestöä tai vähemmistöä. Ne luovat epäilyksen ja pelon kulttuuria

yhteisöihin. Poliittiset konfliktit aiheuttavat pelkoa ja lisäävät stressiä, mikä voi vaikut-

taa sekä sosiaalityöntekijöiden että asiakkaiden käyttäytymiseen. (Guru 2008, 279;

Shamai & Boehm 2001, 343; Ramon ym. 2006, 447.) Perinteisiä sosiaalityön vastatoi-

mia poliittisten konfliktien aiheuttamiin ongelmiin ovat muun muassa yksilö- ja perhe-

terapeuttinen työote, ryhmissä tehtävä työ sekä yhteisötyö. Ne saattavat auttaa asiakkai-

ta selventämään kohtaamiaan ongelmia ja parantamaan itseluottamusta, mutta eivät pu-

reudu konfliktien perimmäisiin syihin, kuten taloudelliseen ja poliittiseen poissulkemi-

seen. (Guru 2008, 282.) Vaikka yhteisötyö voi parhaimmillaan voimaannuttaa ja val-

tauttaa ihmisiä, esimerkiksi Britanniassa muslimiyhteisöissä tehty yhteisötyö ei ole

huomioinut riittävästi ongelmien poliittista ja kansainvälistä luonnetta, jonka yhteisön

jäsenet itse näkevät tärkeänä (Ferguson & Lavalette 2004, 310). Gurun (2008, 282) mu-

kaan tämä voi johtaa siihen, että yhteisöt kokevat olemassa olevat työskentelymuodot

merkityksettömiksi, minkä vuoksi sosiaalityön voi olla pakko kehittää uudentyyppisiä,

poliittisesti suuntautuneita työmuotoja.

Sosiaalityön tulisi ottaa aiempaa näkyvämpi rooli terrorismin vastaisessa keskustelussa,

mikä edellyttäisi kriittisen ja radikaalin sosiaalityön vahvistamista. (Guru 2008, 272–

273.) Michael Shamai ja Amnon Boehm (2001) väittävät, ettei sosiaalityöntekijöiden

yleensä ajatella olevan vastuussa poliittisesta päätöksenteosta. Niinpä sosiaalityön inter-

ventioiden ja politiikan välinen suhde voi näyttää epäsuoralta ja vaikeasti hahmotetta-

valta. Politiikan huomiotta jättäminen vahingoittaa kuitenkin monissa tilanteissa sosiaa-

lityön tekemistä. (Shamai & Boehm 2001, 343.) Syrjittyyn ihmisryhmään kuuluvan ih-

misen auttaminen ei joissain tilanteissa ole mahdollista ilman poliittisen ja kulttuurisen

ilmapiirin huomioimista.

Syrjinnänvastaista sosiaalityötä kohtaan esiintyy paljon vastustusta ja vihamielisyyttä.

Sen tulevaisuus riippuu teorian kannattajien aktiivisuudesta edistää tasa-arvoisia käytän-

töjä niin yksilö- kuin organisaatiotasolla. Sosiaalityön tutkijat ja työntekijät voivat ja

heidän pitää argumentoida syrjinnänvastaisen sosiaalityön puolesta, vaikka yhteiskun-

20

nallinen konteksti ei aina ole sille suotuisa. Jos sosiaalityön ammattilaiset onnistuvat

tutkimaan ja kehittämään syrjinnänvastaisen sosiaalityön käytäntöjä ja teoriaa, vahvis-

tuisi sosiaalityön rooli yhteiskuntapolitiikan ja asiakkaiden välisenä neuvottelijana. Se

puolestaan parantaisi syrjittyjen ja huono-osaisten ihmisryhmien asemaa. (Dominelli

2009, 62.)

Sosiaalityön on perinteisesti nähty toimivan kontrollin ja huolenpidon rajalla. Syrjin-

nänvastaisen sosiaalityön teoria osoittaa tuolla rajalla tasapainottelemisen merkityksen.

Se osoittaa myös toisen kapean eron sosiaalityön käytännöissä; syrjintä ja valtaistumi-

nen (empowerment) ovat hyvin lähellä toisiaan, ja sosiaalityöntekijän toiminta määritte-

lee, kumpaa lisää asiakkaan elämässä. Yhdyn Thompsonin kantaan siitä, että hyvää so-

siaalityötä ei voi tehdä huomioimatta asiakkaan kokemaa syrjintää. Sosiaalityön inter-

ventioissa ei ole neutraalia tilaa; tehty interventio joko lisää syrjintää tai vähentää sitä.

Siksi vanha poliittinen iskulause ”jos et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa” on hyvin

osuva. (Thompson 2006, 15, 181.) Tällä tutkielmalla olen halunnut osoittaa, mitä seu-

raukset voivat äärimmillään olla, jos työntekijän toiminta lisää asiakkaan syrjinnän ja

epäoikeudenmukaisen kohtelun kokemuksia.

5 Pohdinta

Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää syrjinnänvastaisen sosiaalityön näkökulma

väkivaltaiseen ekstremismiin. Syrjinnänvastainen sosiaalityö on työskentelytapa, joka

pyrkii kaikkien ihmisten oikeudenmukaiseen ja ennakkoluulottomaan kohteluun. Sen

toteuttaminen vaatii työntekijää reflektoimaan asenteitaan ja odotuksiaan esimerkiksi

vähemmistöryhmiä kohtaan. Syrjinnänvastaisella sosiaalityöllä voidaan vähentää yksi-

löiden ja ryhmien kokemaa syrjintää, sosiaalitaloudellista marginalisointia sekä raken-

teellisen sosiaalityön avulla vaikuttaa syrjiviä käytäntöjä ylläpitävään lainsäädäntöön.

Syrjinnänvastainen sosiaalityö vahvistaa sosiaalista koheesiota ja kiinnittää ihmiset pa-

remmin osaksi kansalaisyhteiskuntaa, jossa kaikilla on samanlaiset oikeudet ja velvolli-

suudet ikään, sukupuoleen tai ihonväriin tai muihin ominaisuuksiin katsomatta. Sen on

todettu ehkäisevän väkivaltaista ekstremismiä ja ylläpitävän yhteiskuntarauhaa.

21

Väkivaltainen radikalisoituminen on ilmiönä moninainen ja haastava ymmärtää. Sen

vastustamiseen tarvitaan erilaisia keinoja, koska prosessi on vaihteleva. Keskeistä on

ymmärtää, hyväksyä ja vaalia erilaisuutta. Luottamukseen ja vuorovaikutukseen perus-

tuvan yhteiskuntapolitiikan luomisen eteen täytyy tehdä paljon töitä, ja vastuu sen syn-

tymisestä on kaikilla yhteiskunnan jäsenillä. Oikeudenmukaisen, väkivallattoman maa-

ilman saavuttaminen vaatii ponnisteluja yksilötasolta kansainvälisen politiikan areenoil-

le asti. (Laitinen & Lumo 2009, 111.) Tämä tutkielma osoittaa vain hyvin pienen osan

siitä, miten väkivaltaista ekstremismiä ja yksilöiden radikalisoitumista pystytään ehkäi-

semään. Tärkeintä onkin pohtia vastausta kysymykseen miksi työtä sen eteen tehdään.

Silloin pienetkin ponnistelut saavat suuren roolin. Sosiaalityö on ehkäisevässä työssä

erityisasemassa, koska sitä tehdään usein marginalisoituneiden ihmisten parissa. Sosiaa-

lityön rooli voi joskus olla epäkiitollinen kontrolloija, toisinaan elintärkeä huolenpitäjä.

Asema riippuu yhteiskunnallisista ja poliittisista diskursseista – siitä, millainen tehtävä

sosiaalityölle kulloinkin annetaan.

Väkivaltaisen ekstremismin vastustaminen syrjinnänvastaisen sosiaalityön avulla palve-

lee nähdäkseni molempia näkökulmia. Syrjiviin käytäntöihin puuttuminen ja niiden

poistaminen mahdollistavat ihmisten paremman integroitumisen osaksi yhteiskuntaa,

mikä voi johtaa radikalisoitumisen pysähtymiseen ja väkivallan käytöstä luopumiseen.

Väkivallan käytöstä luopuminen hyödyttää niin yhteiskuntaa kuin radikalisoitunutta

yhteisöä ja yksilöä, jos olennainen syy radikalisoitumiseen on ollut ulkopuolisuuden,

syrjinnän ja epäoikeudenmukaisen kohtelun kokemukset. Se, että ihminen saatetaan

onnistuneesti osaksi kansalaisyhteiskuntaa, jossa hän kokee olevansa yhteisön täysival-

tainen jäsen, on yksilötasolla merkittävä parannus hyvinvoinnin edistämiseksi. Hyvin-

voiva, onnellinen ihminen ei radikalisoidu väkivaltaiseksi. Jos väkivaltaiset, ekstremis-

tiset teot saadaan näin estettyä, hyötyy myös yhteiskunta. Yhteiskuntaan, sosiaalipoli-

tiikkaan ja rakenteisiin tyytyväiset ihmiset eivät vastusta sitä väkivallalla. Tästä seuraa

johtopäätös: väkivaltaisen ekstremismin vastustaminen vaatii yhteiskunnalta hyvää en-

naltaehkäisevää yhteiskuntapolitiikkaa. Hyvä yhteiskuntapolitiikka voisi sosiaalityössä

tarkoittaa tämän tutkielman valossa syrjinnänvastaisen teorian laajaa käyttöönottoa. Vä-

hintä, mitä sosiaalityöntekijältä vaaditaan, on asiakkaiden sosiaalisen ja poliittisen kon-

tekstin tiedostaminen.

Tässä tutkielmassa tuotetun tiedon tarkoitus on ollut ajatusten herättäminen siihen tosi-

asiaan, että elämme keskellä useita sosiaalisia todellisuuksia; yhdelle rauhallisena näyt-

22

täytyvä yhteiskunta voi toiselle aiheuttaa päivästä toiseen epäoikeudenmukaisen kohte-

lun kokemuksia, katkeruutta ja vihaa, jotka voivat purkautua väkivaltaisena käyttäyty-

misenä. Tavoitteena oli myös sosiaalityön ammatillisen näkökulman etsiminen sille vie-

lä vieraalta, perinteisesti turvallisuussektorille kuuluneelta alueelta. Tuotettu tieto ja

sosiaalityön näkökulma kannustavat ottamaan vähemmän perinteisiä toimijoita mukaan

turvallisuuskeskusteluun. Tulevaisuudessa tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta väkival-

taisen ekstremismin syistä ja seurauksista. Tutkimuksella on jo kiire, sillä etenkin nuor-

ten radikalisoituminen on nopeaa vauhtia yleistynyt konfliktialueilta maailmanlaa-

juiseksi ilmiöksi. Suomessa sosiaalityön mahdollinen vaikuttamisen paikka on esimer-

kiksi vuonna 2015 voimaan tulleen uuden sosiaalihuoltolain erityismaininta rakenteelli-

sen sosiaalityön ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen tärkeydestä. Tämän tutkielman poh-

jalta on mahdollista jatkaa aiheen käsittelyä pro gradu -tutkielmassa, jonka voisi toteut-

taa esimerkiksi narratiivisella menetelmällä, jotta syrjittyjen ryhmien tai jo radikalisoi-

tuneiden yksilöiden ääni saataisiin aidosti kuuluviin väkivaltaisen ekstremismin vastai-

sessa työssä.

23

Lähteet

Arjen turvaajat − järjestöt sisäisen turvallisuuden tekijöinä. Sisäministeriön julkaisu 27/2014. Helsinki.

Baker-Beall, Christopher & Heath-Kelly, Charlotte & Jarvis, Lee 2015: Counter-Radicalisation. Critical perspectives. Routledge Critical Terrorism Studies. Rout-ledge. New York.

Bakker, Edwin & de Graaf, Beatrice 2010: Lone Wolves. How to Prevent This Pheno-menon? ICCT Kansainvälisen terrorismin vastaisen keskuksen raportti. Haag. Osoitteessa http://www.icct.nl/download/file/ICCT-Bakker-deGraaf-EM-Paper-Lone-Wolves.pdf. Viitattu 26.4.2015.

Beresford, Peter 2003: A Bequest from 9/11. Community care. Surrey, Iso-Britannia. Osoitteessa http://www.communitycare.co.uk/2003/09/10/a-bequest-from-911/. Viitattu 31.3.2015.

Briggs, Rachel & Fieschi, Catherine & Lownsborough, Hannah 2006: Bringing it Home. Community-based approaches to counter-terrorism. Demos. Lontoo. Osoitteessa http://www.demos.co.uk/files/Bringing%20it%20Home%20-%20web.pdf. Viitat-tu 31.3.2015.

Briggs, Rachel 2012: Seminaarimuistio puheenvuorosta Helsingin Säätytalolla. Sisämi-nisteriö. Helsinki. Osoitteessa http://www.intermin.fi/download/38084_Briggs_yhteenveto_alustuksesta_10_10_2012.pdf?4f2083211c05d188. Viitattu 31.3.2015.

Clemens, Phil & Spinks, Tony 2010: The Equal Opportunities Handbook. How to Re-cognize Diversity, Encourage Fairness and Promote Anti-Discriminatory Practice. 4. uudistettu painos. Kogan Page. Lontoo.

Dominelli, Lena 2009: Anti-oppressive practice: the challenges of the twenty-first cen-tury. Teoksessa Adams, Robert & Dominelli, Lena & Payne, Malcolm (toim.): Social work: themes, issues and critical debates. 3. uudistettu painos. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 49–60.

Ekstremistinen väkivalta Suomessa – tilannekatsaus 2/2014. Sisäministeriö. Helsinki. Osoitteessa http://www.intermin.fi/download/55540_Vakivaltainen_ekstremismi_Suomessa_-_tilannekatsaus_2-2014_FINAL.pdf?d2e9d606c4cbd188. Viitattu 10.4.2015.

Ferguson, Iain & Lavalette, Michael 2004: Beyond Power Discourse: Alienation and Social Work. British Journal of Social Work 34(3), 297−312.

Graham, John & Bennett, Trevor (toim. ja suom. Scheinin, Mikael) 1998: Rikoksentor-junnan strategioita Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Oikeuspoliittisen tutki-muslaitoksen julkaisuja 156. Rikoksentorjunnan neuvottelukunnan julkaisu 7. Helsinki. Osoitteessa http://www.rikoksentorjunta.fi/material/attachments/rtn/rtn/julkaisut/julkaisutoptu

24

la/6CexFy7fs/Rikoksentorjunnan_strategioita_Euroopassa_ja_Pohjois-Amerikassa.pdf. Viitattu 31.3.2015.

Guru, Surinder 2010: Social Work and the ”War on Terror”. British Journal of Social Work 40(1), 272‒289.

Hagström, Virpi 2013: Anti-diskriminatiivinen sosiaalityö monikulttuurisessa Suomessa. Pro gradu-tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Osoitteessa https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/42171/URN:NBN:fi:jyu-201309172308.pdf?sequence=1. Viitattu 31.3.2015.

Humphries, Beth 2004: An Unacceptable Role for Social Work: Implementing Immi-gration Policy. British Journal of Social Work 34(1), 93−107.

Kananoja, Aulikki & Lähteinen, Martti & Marjamäki, Pirjo 2011: Sosiaalityön käsikirja. 3. uudistettu laitos. Tietosanoma Oy. Helsinki.

Keating, Frank 2000: Anti-racist perspectives: what are the gains for social work? So-cial Work Education, 19(1), 77‒87.

Korander, Timo 2000: Turvallisuus rikollisuuden ja sen pelon vastakohtana. Teoksessa Niemelä, Pauli & Lahikainen, Anja-Riitta (toim.): Inhimillinen turvallisuus. Vas-tapaino. Tallinna, 177‒216.

Kullberg, Anssi 2011: Suomi, terrorismi, Supo: Koira joka ei haukkunut. Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä? WSOY. Helsinki.

Laitinen, Kari & Lumio, Milla 2009: Terroristin synty ja terrorismin torjunta: näkökul-mia väkivaltaiseen radikalisoitumiseen. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 78/2009. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere.

Linderborg, Henrik & Suonio, Mari & Lassila, Tytti 2014: Sosiaalityö ja sosiaalinen tuki rikosseuraamusalalla. Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2014. Osoittees-sa http://www.rikosseuraamus.fi/material/attachments/rise/julkaisut-risenjulkaisusar-ja/biC7OVg4F/RISE_sosiaalityo_ja_sosiaalinen_tuki_120214web.pdf. Viitattu 31.3.2015.

Malkki, Leena & Paastela, Jukka & Eloranta, Elina & Lahtinen, Mikko & Renkama, Jukka & Sinkkonen, Teemu 2007: Terrorismin monet kasvot. WSOY. Helsinki.

Malkki, Leena 2011: Suomessa ei ole terrorismia, koska ”Suomessa ei ole terrorismia?”. 2000-luvun väkivallanteot ja tulkintojen merkitys. Teoksessa Kullberg, Anssi (toim.): Suomi, terrorismi, Supo: Koira joka ei haukkunut. Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä? WSOY. Helsinki, 204‒223.

Malkki, Leena 2012: Väkivaltainen ekstremismi ja sen torjunta. Helsingin yliopisto. http://www.intermin.fi/download/38083_Vakivaltainen_ekstremismi_ja_sen_torjunta_Yhteensopivuustila_.pdf?23e876211c05d188. Viitattu 31.3.2015.

Malkki, Leena 2014: Target: University of Helsinki. Politiikasta-verkkojulkaisu. Osoit-teessa http://politiikasta.fi/artikkeli/target-university-helsinki. Viitattu 31.3.2015.

25

Miksi nuori surmaa? Yhteenveto nuorten tekemistä suunnitelmallisista henkirikoksista ja niiden taustoista. Sisäministeriön julkaisuja 44/2012. Helsinki. Osoitteessa http://www.intermin.fi/julkaisu/442012?docID=38934. Viitattu 10.4.2015.

Mullaly, Robert P. 2007: The New Structural Social Work. Oxford University Press. 3. uudistettu painos. Oxford.

Okitikpi, Toyin & Aymer, Cathy 2010: Key concepts in anti-discriminatory social work. SAGE. Lontoo.

Oksanen, Atte & Nurmi, Johanna & Räsänen, Pekka & Lindström, Kauri 2010: ”This can't happen here!” Community Reactions to School Shootings in Finland. Re-search on Finnish Society 3(1). 19−27. Osoitteessa http://www.finnresearch.fi/3_oksanen_et_al_2010.pdf. Viitattu 31.3.2015.

Payne, Malcolm 2005: Modern social work theory. 3. uudistettu painos. Palgrave Mac-millan. Lontoo.

Pentti, Veikko 2003: Turvallinen yhteisö ‒ turvattu yksilö. Turvallisuutta kasvatuksen ja yhteiskuntapolitiikan keinoin. Yliopistopaino. Helsinki.

Precht, Thomas 2007: Home grown terrorism and Islamist radicalisation in Europe. From conversion to terrorism. Tanskan Oikeusministeriön raportti. Osoitteessa http://www.justitsministeriet.dk/sites/default/files/media/Arbejdsomraader/Forskning/Forskningspuljen/2011/2007/Home_grown_terrorism_and_Islamist_radicalisation_in_Europe_-_an_assessment_of_influencing_factors__2_.pdf. Viitattu 31.3.2015.

Punamäki, Raija-Leena & Tirri, Kirsi & Nokelainen, Petri & Marttunen, Mauri 2011: Koulusurmat. Yhteiskunnalliset ja psykologiset taustat ja ehkäisy. Suomalaisen tiedeakatemian kannanottoja 2/2011. Suomalainen tiedeakatemia. Helsinki.

Ramon, Shulamit & Campbell, Jim & Lindsay, Jane & McCrystal Patrick & Baidoun, Naimeh 2006: The Impact of Political Conflict on Social Work: Experiences from Northern Ireland, Israel and Palestine. British Journal of Social Work 36(3), 435‒450.

Raunio, Kyösti 2004: Olennainen sosiaalityössä. Helsinki: Gaudeamus.

Raunio, Kyösti 2009: Syrjäytyminen. Sosiaalityötä kiinnostavia näkökulmia. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry. Helsinki.

Shamai, Mikhal & Boehm, Amnon 2001: Politically oriented social work intervention. International Social Work 44(3). 343−360.

Tarvainen, Tiina 2011: Yhteiskunnan turvallisuusstrategia terrorismin ennaltaehkäisyssä. Teoksessa Kullberg, Anssi (toim.): Suomi, terrorismi, Supo: Koira joka ei hauk-kunut. Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä? WSOY. Helsinki, 340‒360.

Thompson, Neil 2006: Anti-discriminatory practice. 4. uudistettu painos. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

26

Tikkanen, Sami & Aapio, Lasse & Kaarnalehto, Anssi & Kammonen, Lasse & Laitinen, Jouko & Mikkonen, Jarmo & Pisto, Martti Herman 2011: Ammattina turvallisuus. 2. uudistettu painos. WSOYpro Oy. Helsinki.

Tavoitteena eheä yhteiskunta. Kansallinen toimenpideohjelma väkivaltaisen ekstremis-min ennalta ehkäisemiseksi. Sisäasiainministeriön julkaisusarja 28/2012. Sisämi-nisteriö. Helsinki. http://www.intermin.fi/download/34402_282012.pdf?7ba5044a1c05d188.

The United Nations Global Counter-Terrorism Strategy A/RES/60/288. Kansainvälinen terrorismin vastainen strategia. Yhdistyneet Kansakunnat 2006. Osoitteessa http://www.un.org/en/ga/search/view_doc.asp?symbol=A/RES/60/288. Viitattu 20.4.2015.

Turvallisempi huominen – Sisäisen turvallisuuden ohjelma. Sisäasiainministeriön jul-kaisusarja 26/2012. Sisäministeriö Helsinki.

Virta, Sirpa 2006: Paikallinen turvallisuudenhallinta – kohti yhteisökontrollia? Teokses-sa Rantala, Kati & Sulkunen, Pekka (toim.): Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia. Gaudeamus. Helsinki, 194–206.

Väkivaltainen ekstremismi Suomessa. Sisäministeriön tilannekatsaus 2/2014. Sisäisen turvallisuuden ohjelman raportti. Osoitteessa http://www.intermin.fi/download/55540_Vakivaltainen_ekstremismi_Suomessa_-_tilannekatsaus_2-2014_FINAL.pdf?d2e9d606c4cbd188. Viitattu 31.3.2015.