59. Keskiviikkona 24 päivänä toukokuuta 1989

kello 14

Päiväjärjestys

Ilmoituksia

Ulkopuolella tyksen

päiväjärjes-

jatketaan hallituksen toimenpiteitä tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamiseksi koskevan ed. Juhantalon

Siv.

ym. välikysymyksen käsittelyä . . . . . . . . . 1500

Pöydällepanoa varten esi­tellään:

1) Valtiovarainvaliokunnan mietintö n:o 23 hallituksen esityksen johdosta laiksi polttoaineverosta annetun lain 2 ja 4 §:n muuttamisesta (HE n:o 68) ... 1601

2) Valtiovarainvaliokunnan mietintö n:o 24 hallituksen esityksen johdosta laiksi lannoiteverosta annetun lain 4 §:n muuttamisesta (HE n:o 69) ..... .

3) Valtiovarainvaliokunnan mietintö n:o 25 hallituksen esityksen johdosta laiksi liikevaihtoverolain 18 §:n muut-tamisesta (HE n:o 72) ................. .

4) Valtiovarainvaliokunnan mietintö n:o 26 sen johdosta, että eduskunnan tietoon on saatettu asetus valtiovarain­ministeriön eräistä virkajärjestelyistä (A n:o 4) ................................ .

5) Sosiaalivaliokunnan mietintö n:o 14 hallituksen esityksestä laiksi työnte-

"

"

"

kijäin eläkelain muuttamisesta ja laiksi lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijäin eläkelain 4 a §:n muutta-

Siv.

misesta (HE n:o 81) ..................... 1601

Puhetta johtaa puhemies Sorsa.

Nimenhuudossa merkitään poissa oleviksi ensimmäinen varapuhemies Hetemäki-Olan­der, toinen varapuhemies Pesälä sekä edus­tajat Aaltonen, Ahde, Almgren, Björklund, Elo, Fred, Gustafsson, Hacklin, Hautala, Hokkanen, Ikonen, Jaakonsaari, Jansson, J okiniemi, Järvisalo-Kanerva, Jääskeläinen, Kauppinen, Kautto, Kohijoki, Korkia-Aho, Kuuskoski-Vikatmaa, Lax, Lehtosaari, Lind­roos, Louekoski, Löyttyjärvi, Malm, Myller, Mäkelä, Mäki-Hakola, Mäkipää, Nyman, Paasilinna, Pelttari, Perho, Pietikäinen, Poh­jola, Pokka, Rehn, Röntynen, Saastamoinen, Savela, Siitonen, Sillanpää, Säilynoja, Tiuri, Tähkämaa, Uitto, Urpilainen, Varpasuo, Vennamo, Vuoristo ja Väänänen.

Nimenhuudon jälkeen ilmoittautuvat en­simmäinen varapuhemies Hetemäki-Olander ja toinen varapuhemies Pesälä sekä edustajat Malm, Almgren, Jaakonsaari, Gustafsson, Jääskeläinen, Varpasuo, Ahde, Pohjola ja Kauppinen.

Ilmoitus asiat:

Lomanpyynnöt

Vapautusta eduskuntatyöstä saavat tästä päivästä virkatehtävien takia edustajat Hete-

1500 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

mäki-Olander, Järvisalo-Kanerva, Pesola ja Väänänen sekä yksityisasioiden vuoksi edus­tajat Aaltonen, Ahde, Björklund, Elo, Hack­lin, Ikonen, Jansson, Jääskeläinen, Lindroos, Malm, Mäkelä, Mäki-Hakola, Mäkipää, Perho, Pesälä ja Pokka sekä kuluvan kuun 25 päivään virkatehtävien vuoksi ed. Loue­koski ja yksityisasioiden takia ed. Nyman.

Valiokuntien jäsenet

Puhemies: Ilmoitetaan, että valiokunta­paikkojen järjestelyä varten pyytävät vapau­tusta ed. Pekkarinen valtiovarainvaliokun­nan jäsenyydestä, ed. Isohookana-Asunmaa valtiovarainvaliokunnan varajäsenyydestä ja ed. Paasilinna toisen lakivaliokunnan jäse­nyydestä. Puhemiesneuvosto puoltaa ano­muksia.

Anomuksiin suostutaan.

Puhemies: Ilmoitetaan, että valtiova­rainvaliokunnan ja toisen lakivaliokunnan täydennysvaalit toimitetaan ensi perjantain täysistunnossa. Ehdokaslistat täydennysvaa­leja varten on vaalisäännön 19 §:n mukaan jätettävä keskuskansliaan viimeistään mainit­tuna perjantaina kello 10.

Oy Yleisradio Ab:n hallintoneuvoston jäse­net

Puhemies: Tultuaan nimitetyksi Oy Yleisradio Ab:n palvelukseen pyytää puolue­sihteeri Aarno Kaila vapautusta Oy Yleisra­dio Ab:n hallintoneuvoston jäsenyydestä ensi kesäkuun alusta lukien. Puhemiesneuvosto puoltaa anomusta.

Anomukseen suostutaan.

Puhemies: Puhemiesneuvosto ehdottaa, että eduskunta päättäisi antaa eduskunnan valitsijamiesten tehtäväksi uuden jäsenen va­litsemisen Oy Yleisradio Ab:n hallintoneu­vostoon vapautuksen saaneen sijaan.

Puhemiesneuvoston ehdotus hyväksytään.

Ed. Juhantalon ym. välikysymys, joka kos­kee hallituksen toimenpiteitä tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamiseksi

Puhemies: Ulkopuolella päiväjärjestyk­sen jatketaan eilen pidetyssä istunnossa kes­keytettyä ed. Juhantalon ym. hallituksen toimenpiteitä tasapainoisen alueellisen kehi­tyksen turvaamiseksi koskevan välikysymyk­sen käsittelyä.

Välikysymyksen johdosta syntyy seuraava

Keskustelu:

Ed. Juhan ta 1 o: Herra puhemies! Pää­ministeri Holkeri näyttää lehtiuutisten mu­kaan verranneen keskustan välikysymystä perheenäidin viikkokatsaukseen. Kun eilen kuulimme hallituksen vastauksen, voitiin to­deta, että se oli kuin yhtiön hallituksen puheenjohtajan katsaus leijonaveljille, mitä firman pojat ovat viime aikoina touhunneet. Vastauksessa ei ollut minkäänlaista innostu­nutta henkeä maamme tasapainoisen kehit­tämisen puolesta. Tämähän sinänsä ei ollut yllätys. Juppihallituksen kanta on ollut sel­villä sen toiminnan alusta lähtien. Välikysy­myksen tarkoitus on mahdollisimman tehok­kaasti muistuttaa tästä väärästä politiikasta ja saada hallituksen toiminnan suunta muut­tumaan. Sinänsä on paradoksaalista se, että pääkaupunkiseudun asioihin keskittynyt hal­litus on täälläkin mitä pahimmin epäonnis­tunut.

Hallituksen nopea vastaus on tarkoitettu välikysymyksen sisältöön kohdistuvaksi vä­hättelyksi ja on kiukuttelua. Asiallisesti ot­taen välikysymyksen nopealla käsittelyllä on hyvätkin puolensa. Perusteellisesti tehdyn vä­likysymyksen valmistelutyöt ovat ryhmän jäsenten hyvässä muistissa ja siten keskuste­luvalmius eduskunnassa on hyvä.

Hallituksen vastauksen keskeinen sisältö oli, että kaikki asiat maassa ovat hyvin ja joka tapauksessa paremmin kuin edellisten hallitusten aikana. Vaikka alueellisessa kehi­tyksessä on joitakin ongelmia, hallitus rat­kaisee ne käden käänteessä. Jos hallitus matkustaisi joskus kotimaassa, myös hiihto-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1501

keskusten ulkopuolella, se saisi vastauksessa esitettyä realistisemman kuvan alueellisesta kehityksestä.

Vastauksesta henkivä iloisen omahyväinen ajattelutapa tuli valtioneuvoston työskente­lyyn mukaan kokoomuksen astuessa halli­tukseen. Kun sorrettujen pääomapiirien ja ylempien toimihenkilöiden edustajat yhdessä sorrettujen valkokaulustyöläisten kanssa al­koivat rakentaa maata hallitun rakennemuu­toksen avulla, oli odotettavissa, ettei maassa sen jälkeen pitänyt olla köyhiä eikä kipeitä, korkeita veroja taikka kehitysalueita. Pieni, mutta ilkeä kepu tungettaisim maan syrjäi­siin osiin riitelemään kommunistien kanssa tai keskenään. Viime kädessä maataloustuo­tantokin Suomesta voitaisiin lopettaa sen jälkeen, kun halvat eurooppalaiset ylijäämä­tuotteet vapautetaan taikka kansa opetetaan syömään tiurilaisia puolijohteita.

Miksi näin ei käynyt, lienee yllätys monille sosialidemokraateille. Kokoomus tuskin on ehtinyt vielä pohtia asiaa rustaillessaan mo­niväriesitteitä hallitussaavutuksistaan ja käh­miessään poliittisia virkanimityksiä. Kun SMP:tä potkivat päähän omat, hallitus­kumppanit ja vielä keskusta, ei se jaksa kantaa vastuuta hallituksen tekemisistä.

Kiistaton tosiasia on, että kuluneena kak­sivuotiskautena maassa on käynnistynyt ver­taansa vailla oleva tuotannon, yritystoimin­nan ja asutuksen keskittyminen suuriin kes­kuksiin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Markkinavoimia padonneet ja ohjanneet vuosikymmenien määrätietoisen yhteiskunta­politiikan kahleet murtuivat, ja kapitalismin raaimmat keskittämislait jylläävät maassam­me ehkä voimakkaammin kuin missään muussa kehittyneessä maassa.

Tämä tilanne olisi vaatinut entistä määrä­tietoisempaa ja johdonmukaisempaa aluepo­litiikkaa. Hallituksen käyttämät keinot ovat olleet tilanteeseen nähden täysin riittämättö­miä. Hallituksen tavoitteena näyttää olevan, että suuret osa maasta autioituvat taikka muuttuvat jonkin asteisiksi reservaateiksi. Kuten presidentti Koivisto on huomautta­nut, aluepolitiikan onnistumista on mitattava suhteessa kulloinkin vallitseviin markkina­voimiin.

Oulun yliopiston dosentti Paavo Littowin hiljattain valmistuneessa tutkimuksessa on todettu, että pääkaupunkiseudulle sijoittuvan perheen pääomakustannukset asuintonttiin

ja työmatkoihin ovat 150 000-180 000 markkaa enemmän kuin Tampereen tai Ou­lun seuduille sijoittuessa tai noin 200 000 markkaa enemmän kuin Jyväskylään, Poriin, Kajaaniin, Forssaan tai Raaheen sijoittuvalla perheellä. Erot vastaavat keskimääräispalk­kaa nauttivan henkilön osalta 2-2,7 vuoden bruttooalkkaa.

Littowin tutkimuksessa esimerkkinä yh­teiskuntataloudellisista kustannuksista teh­tiin karkea vertailulaskelma siitä, mitä mak­saa 100 000 asukkaan sijoittuminen Helsin­gin seudulle tai jaettuna viiteen suurehkoon maakuntakeskukseen tai kymmeneen pie­nempään kaupunkiin. Vertailukustannuksiin sisältyivät työpaikkatilojen ja asuntojen ra­kentaminen, yhdyskuntarakentaminen, maanhankinta, suuret päätieinvestoinnit ja työmatkakustannukset Laskelma osoittaa, että 100 000 ihmisen sijoittuminen Helsingin seudulle maksaa 50 miljardia markkaa, sijoit­tuminen viiteen suurehkoon maakuntakes­kukseen 30 miljardia markkaa ja sijoittumi­nen pienehköihin kaupunkeihin alle 30 mil­jardia markkaa. Valitsemalla pikkukaupun­kivaihtoehto voitaisiin siis saavuttaa noin 20 miljardin markan säästö keskittämisvaih­toehtoon verrattuna.

Yritykset eivät ota sijaintipaikkaa valit­taessa huomioon infrastruktuurikustannuk­sia ja haittoja, mitä ne aiheuttavat ympäris­tössään. Kokonaistaloudellisista lähtökoh­dista arvioituna tulisi yrityksille maksaa aluepoliittista siirtymistukea, jotta ne hakeu­tuisivat yhdyskuntiin, missä ympäristölle ai­heutuvat ongelmat ovat pienimpiä.

Myös muita keinoja on käytettävissä. Kes­kusta on esittänyt sosiaaliturvamaksun por­rastamista, mikä sisältyi myös aluepoliittisen toimikunnan ehdotuksiin. Toinen vaihtoehto ovat sijoittumismaksut, mikäli yritys sijoittuu jo ennestään ruuhkautuneelle alueelle. Yri­tyksiä varten tulisi myös perustaa Helsinkiin neuvontakeskus, joka antaisi tietoa työvoi­man saannista, kustannuksista ja mahdolli­sista aluepoliittisista eduista muualla maassa.

Työpaikkojen nettolisäys tapahtuu lähes kokonaisuudessaan Suur-Helsingin alueella. Kehityksestä seuraa ongelmia sekä kasvaville alueille että väestöä ja työpaikkoja menettä­ville maakunnille. Asuntojen hinnannousun haitat taikka puutteelliset palvelut pääkau­punkiseudulla eivät toki koske kaikkia. Ke­nellekään ei asuntojen hinnannoususta ole

1502 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

juuri hyötyä, mutta niille, jotka tarvitsisivat asunnon taikka lisää asumispinta-alaa, haitta on huikea.

Mitä hallitus on tehnyt asuntokriisin rat­kaisemiseksi? Ilmeisesti ei kovin paljon, kos­ka vajaat 70 % kansalaisista on sitä mieltä, että hallitus on vastuussa asuntopulasta. Vuoden 1989 tulo- ja menoarviossa on ase­tettu tavoitteeksi 18 000 arava-asunnon ra­kentamisen aloittaminen ja 7 500 asunnon perusparantaminen. Hallitus mitoitti tietoi­sesti asuntotoimen määrärahat alle todellisen tarpeen niin, että myöntämisvaltuudessa on 330 miljoonan ja maksatusmäärärahassa 670 miljoonan markan aukko. Ellei asuntomää­rärahoja pikaisesti osoiteta lisäbudjetissa, on lainat myönnettävä asuntoa kohti noin 25 % pienempinä tai tingittävä 18 000 asunnon ta­voitteesta noin 3 000 asuntoa.

Ylioden 1989 tulo- ja menoarviossa asun­totoimen määrärahat eivät lisääntyneet lai­sinkaan, vaikka koko budjetin kasvu oli yli 11 %. Yhä merkittävämpi osa asuntomäärä­rahoista keskittyy pääkaupunkiseudulle il­man, että alueella tuotettavien asuntojen määrää kyetään lisäämään. Kasvavalle jou­kolle kansalaisia oman asunnon hankkimisen tavoite on muuttunut illuusioksi. Ensiasun­non ostajalle on kertynyt lisälaskua parin vuoden aikana 200 000-300 000 markkaa.

Välillisesti hallitus on vastuussa myös asuntokeinottelusta, koska se aluepoliittisella kyvyttömyydellään on suoranaisesti sysännyt kierteen liikkeelle. Helsingin seutu toimii inflaatiomoottorina, josta hintakierre on ryöpsähtänyt myös muualle maahan. Vertaa­malla pääkaupunkiseudun väestönlisäystilas­toja asuntojen reaalihintoihin voi todeta, että nousukäyrät ovat lähes identtisiä.

Asunto-ongelmien ratkaisu edellyttäisi ta­sapainoista alueellista kehitystä. Pääkaupun­kiseudun asunto-ongelmia ei voida ratkaista pelkin asuntopoliittisin keinoin. Pääkaupun­kiseudun väestönkasvu ja siitä seuraava asuntokysyntä sekä halu asumisväljyyden li­säämiseen ovat ilman muuttoliikeHäkin niin voimakkaita, ettei asuntojen tarjonta voi pysyä mukana.

Herra puhemies! Hallituksen vastauksessa luetellaan koko joukko toimia, joilla aluepo­litiikkaa on muka tehostettu. Vuotuiset val­tion tulo- ja menoarviot osoittavat kuitenkin todellisen kehityksen. Seuraavassa joitakin aluepolitiikan ja maaseutupolitiikan kannalta

keskeisiä määrärahakehityksiä tämän halli­tuksen ajalta.

Hallitus ei ole pitänyt lupaustaan osoittaa säästyvät maatalouden vientikustannusrahat maaseudun kehittämiseen. Vaikka valtion eri muodoissa maksama osuus tavoitehintatuot­teiden vientikustannuksista on reaalisesti alentunut vuoden 1987 tasosta yli miljardilla markalla, säilyvät maatilatalouden rakenteen ja maaseudun kehittämiseen osoitetut mää­rärahat markkamääräisesti ennallaan ja siis todellisuudessa alentuvat. Hallituksen vas­taukseen sisältyvä viittaus, että säästyviä varoja on käytetty ja käytetään mm. kato­korvauksiin, ei paljon maaseudun kehittä­mistä helpota. Katokorvausrahat eivät ole maaseudun kehittämisrahoja vaan korvausta menetetystä sadosta. Maatalous 2000 -ohjel­man toimenpiteistä on toteutettu vain rajoit­tavia ja supistavia toimenpiteitä. Milloin aloitetaan ohjelmaan sisältyvät kehitystä edistävät toimenpiteet?

Nuorten viljelijöiden starttiraha oli vuonna 1987 edellisen hallituksen viimeisessä budje­tissa 167 miljoonaa markkaa, kun nyt Hol­kerin hallitus osoittaa tarkoitukseen vain 105 miljoonaa markkaa, vähennystä 37 %. Maa­tilatalouden kehittämisrahastoon osoitettiin vuonna 1987 siirtona 435 miljoonaa mark­kaa, kun nykyinen hallitus osoittaa tälle vuodelle siirtona 300 miljoonaa markkaa, siis vähennystä 31 %.

Metsä 2000 -ohjelman mukaan metsänpa­rannusvaroja tulisi lisätä reaalisesti 2,9 % vuosittain vuoden 1986 tasosta. Parin viime vuoden aikana on kuitenkin jääty selvästi jälkeen näistä tavoitteista. Tänä vuonna met­sänparannusavustusten ja -lainojen jälkeen­jääneisyys on noin 150 miljoonaa markkaa. Tämä on johtanut satojen metsätyöntekijöi­den 1omauttamiseen vaikeimmilla työttömyy­salueilla ja suunniteltujen työohjelmien pe­ruuntumiseen.

Nykyinen hallitus on kiristänyt metsävero­tusta monella tapaa, muun muassa tekemällä päätöksen metsien veroluokituksen nopeut­tamisesta, mikä yksistään kiristää metsäve­rotusta 800 miljoonalla markalla veropohjaa laajentamalla. Ensi töikseen hallitus kiristi metsäverotusta ottamalla käyttöön seitse­männen metsien inventoinnin tulokset, mistä edellinen hallitus oli pidättäytynyt. Verouu­distukseen liittyvä verotuslain muutos johtaa lisäksi siihen, että kahdeksannen inventoin-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1503

nin tulokset otetaan huomioon aikaisemmas­ta poiketen alueittain sitä mukaa, kuin tu­lokset ovat valmistuneet.

Metsäverotuksen virheet on korjattava pi­kaisesti ja metsäverotuksen nousukierre kat­kaistava. Verokuutiometrimäärän ja poistu­man suhde on saatava oikeudenmukaiseksi, jotta verotus ei kohdistuisi puuhun, jota ei saada markkinoille. Verokuutiometrin raken­teen virheet on oikaistava, ja saasteiden metsätuhoja lisäävä vaikutus on otettava huomioon metsäverotusta alentavana tekijä­nä.

Hallitus on kummassakin budjettiesityk­sessään ankarasti karsinut TVH:n esityksiä tiemäärärahoiksi. Tänä vuonna hallitus tinki TVH:n esityksistä 280 miljoonaa markkaa. Kun rahat entistä enemmän kohdistuvat päätieverkon parantamiseen, ovat hallituksen tiepolitiikasta joutuneet kärsimään ensisijai­sesti alemmanasteisen tieverkon varrella asu­vat ja sitä käyttävät ihmiset.

Hallituksen suhtautumista haja-asutusa­lueiden liikennepalvelujen turvaamiseen ku­vastaa tämän vuoden budjetin yhteydessä toteutettu polttoaineverolain muutos. Lain muutoksella luovuttiin linja-autoliikenteen dieselöljyn polttoaineveron palauttamisjärjes­telmästä. Hallitus väitti, että linja-autoliiken­teelle tästä koituva menetys korvataan li­sääntyvänä valtionapuna joukkoliikenteen kehittämiseen tai säilyttämiseen. Todellisuu­dessa ratkaisulla kuitenkin heikennettiin lin­ja-autoliikenteen asemaa noin 50 miljoonalla markalla, mikä väistämättä heijastuu haja­asutusalueilla liikennepalvelujen huonontu­misena.

Monet etujärjestöt ja yhteiskunnalliset or­ganisaatiot ovat päätyneet keskittämiskehi­tyksen arvioinnissa saman suuntaiseen ana­lyysiin kuin Suomen keskusta. Suomen Kun­nallisliitto on todennut, että keskittymistä tukevat erilaiset infrastruktuurit, tierahat painottuvat pääteille, tietoliikenne etelään, valtion palvelulaitokset liikemäistyvät, oma­kotiarava siirtyy historiaan. Tämän analyy­siosa pohjalta on Suomen Kunnallisliitto hahmotellut Koko Suomi eläväksi -ohjel­man, jossa esitetään 15 teesiä alueellisen kehityksen tasapainottamiseksi.

Tämän hallituksen alkutaival on ollut kun­nille raskasta aikaa. Verotulojen kasvusta huolimatta kuntien rahoitusasema on kiris­tynyt, sillä kuntien menot ovat kasvaneet

verotuloja nopeammin. Vuodelle 1989 peräti 101 kuntaa päätti korottaa veroäyrin hintaa. Edelliselle vuodelle eli vuodelle 1988 nosti 81 kuntaa veroäyrin hintaa. Verorasitus eri kun­nissa vaihtelee tietenkin suuresti. Veroäyrin hinnalla mitattava eriarvoisuus maan eri osissa asuvien kesken on vahvasti kasvamas­sa. Vuonna 1989 alin kunnallisen veroäyrin hinta on 14 penniä ja korkein 19,5 penniä.

Verouudistuksessa korotettiin huomatta­vasti kunnallisverotuksessa tehtävää lapsivä­hennystä samalla, kun valtionverotuksen huoltaja- ja puolisovähennykset poistettiin. Tästä aiheutuu huomattava rasitus erityisesti vähävaraisissa, lapsirikkaissa kunnissa. Lap­siperheiden tukea olisi tullut ohjata voimak­kaammin lapsilisäjärjestelmän kautta, kuten keskusta esitti ja hallituskin oli luvannut.

Pääministeri Holkeri on julkisuudessa syyttänyt kuntia verouudistuksen vesittämi­sestä. Paremmin kunnallistalautta tuntevalle olisi käynyt selväksi, ettei kunta nosta ve­roäyriään muuten kuin pakon edessä. Halli­tuksen vastaukseen sisältyi tältä osin varsi­nainen hämäysyritys. Tämä hallitus ei muka ole lisännyt kuntien rasitusta, kun on tehty juuri päinvastoin.

Hallitus on ilmoittanut panostavansa tut­kimus-, koulutus- ja tuotekehittelypolitiik­kaan tavoitteena tasapainottavat aluepoliitti­set vaikutukset. Tavoite on hyvä, mutta siihen ei ole päästy. Ilman korkeakouluja noin 2/3 kaikista julkisen sektorin tutkimus­ja tuotekehittelymenoista kohdistuu Uuden­maan lääniin. Korkeakoulujen suhteen sekä opettajien että muun henkilökunnan määrä pääkaupunkiseudulla on ylivoimainen. Kor­keakoulujen tutkimusmäärärahoista sekä nii­den lisäyksestä ohjautuu pääkaupunkiseu­dulle lähes puolet.

Uutta poliittista kulttuuria luvannut Hol­kerin hallitus on kahdessa vuodessa harjaan­tunut silmänkääntötemppujen ammattilaisek­si. Hallituksen suuret lupaukset ja kauniit puheet ovat täydellisessä ristiriidassa todelli­suuden kanssa. Selvimmin tämä paljastuu hallituksen talous- ja veropolitiikassa. Kun hallitus asetti tavoitteeksi inflaation alenta­misen 2 %:iin, on inflaatio kiihtynyt tähän verrattuna yli kolminkertaiseksi ja lähentelee 7:ää %. Vaihtotaseen vajeen osalta hallitus on myös arvioinneissaan täydellisesti epäonnis­tunut. Viime vuoden budjettia tehtäessä hal­litus ennusti vaihtotaseen vajeeksi 6 miljardia

1504 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

markkaa. Vaihtotaseen vaje oli kuitenkin viime vuonna 12,6 miljardia markkaa eli yli kaksinkertainen hallituksen arvioon nähden.

Hallitus väitti verotuksen kevenevän, mut­ta hallituksen omatkin laskelmat nyt osoit­tavat verotuksen selvää kiristymistä edellisen hallituksen viimeiseen vuoteen eli vuoteen 1987 verrattuna. Veron kiristys kohdistuu erityisesti keskituloisiin lapsiperheisiin, joi­den asiaa hallitus ohjelmassaan erityisesti on ilmoittanut ajavansa.

Veropolitiikkansa epäonnistumista hallitus yrittää peitellä harhauttavilla laskelmilla, joi­ta mm. puheenjohtaja Jorma Reini on kut­sunut petokseksi. Hallituksen lavastusmesta­ri, valtiovarainministeri Liikanen ei viime syksynä halunnut kertoa todellisia lukuja tämän vuoden budjetin kasvusta. Tavoittee­na oli alun perin 1 % :n reaalikasvu, joka budjettiriihessä hallituksen väittämän mu­kaan muuttui 2--2,5 %:n kasvuksi. Todelli­suudessa budjetin nimelliskasvu oli yli 12 % ja sen reaalinen kasvu 6 % hallituksen väit­tämän 2 % :n sijasta.

Pienet ja keskisuuret yritykset ovat työllis­täjinä sekä nyt että erityisesti tulevaisuudessa ensisijaisen tärkeitä. Tästä syystä pienten ja keskisuurten yritysten toimintaedellytyksiä tulisi kaikin tavoin tukea. Yritysilmapiiriä ja yritysten toimintaedellytyksiä kuvaa hyvin patentti- ja rekisterihallituksen laatima yri­tysten perustamistilasto. Kun vielä vuonna 1987 perustettiin 24 220 uutta yritystä, oli vastaava luku vuonna 1988 vain 19 939, siis selvästi yli 4 000 yritystä vähemmän.

Huomattava osa syntyneistä yrityksistä on entisten toimintojen korvaamista itsenäisten yritysten palveluilla. Esimerkiksi teollisuus­palvelut, jotka edustavat suurta määrää uu­sien yritysten joukossa, on aiemmin hoidettu osana yritysten normaalia toimintaa. Huo­mattava osa uusista perustetuista yrityksistä on syntynyt myös verouudistuksen pelossa tai seurauksena. Sadoittain taikka tuhansit­tain on perustettu osakeyhtiöitä, joiden lii­keideana on omistaa yrityksen toimintatiloja ja vuokrata ne yrityksille, kasinoyritysten määrästä puhumattakaan.

Yrittäjät suhtautuvat usein kriittisesti val­tiovallan ja viranomaisten toimiin. Tämä kriittinen suhtautuminen kuitenkin tutki­muksen mukaan lientyi monessa peräkkäises­sä tutkimuksessa 1980-luvulla mutta heikke­ni äkillisesti vuoden 1988 alussa. Maalis-

kuussa vuonna 1989 tehdyn tutkimuksen mukaan voitiin todeta, että kaikista vastaa­jista peräti 59 % katsoo valtiovallan ja vi­ranomaisten toimien heikentäneen yritysten toimintaedellytyksiä. Alueellisesti tarkastel­tuna kaikkein kriittisimpiä olivat Pohjois­Suomen yrittäjät, joista 67 % katsoi yrittä­misen edellytysten heikentyneen. Kaksi vuot­ta sitten vastaava luku oli 20 %.

Liikenneministeri Pekka Vennamon mie­lestä pienet yritykset ovat joutumassa koh­tuuttoman verorasituksen kohteeksi, koska verouudistuksessa kiristettiin rajusti pienten osakeyhtiöiden verotusta eikä ammatinhar­joittajille ja käsityöläisille raskasta liikevaih­toveroa kevennetty. Pienten osakeyhtiöiden verotus kiristyi tuntuvasti verouudistuksen yhteydessä, kun ns. huojennusalueen raja aleni 250 000 markasta 100 000 markkaan. Kun hallituksen vastauksessa on annettu ymmärtää pienyritysten toimintaedellytysten parantuneen ja kun muutoinkin mm. vero­ministeri Puolanne ja valtiovarainministeri Liikanen ovat olleet tyytyväisiä verouudis­tukseensa, niin tuntuu siltä, että asian todel­lisen laidan tuntee parhaiten edellisen halli­tuksen veroministeri Vennamo.

Hallituksen vastauksessa ylistetään talous­politiikkaa hyväksi. Mahtaneeko tästä vallita hallituksessa syväkin yhteisymmärrys, kun esimerkiksi työvoimaministeri Puhakka on lehtihaastattelussa todennut pelkäävänsä, että maan talous on katastrofaalisessa kun­nossa, ennen kuin hallitus päättää työnsä kevään 1991 vaalien jälkeen? Ministeri Pu­hakan puhe on rehellistä. Paitsi että Puhakan tunnustus on asiallisesti oikea, se vastaa· kansan tuntoja.

Totesimme keväällä käydyssä välikysy­myskeskustelussa, että Holkerin hallitus on pahoin epäonnistunut sekä asuntopolitiikas­saan että ympäristöpolitiikassaan. Voimme lisätä epäonnistumisten listaan ainakin alue­ja maaseutupolitiikan, perhe- ja eläkepolitii­kan, yrittäjäpolitiikan sekä veropolitiikan. Mihin tällaista kaikilla politiikan sektoreilla kyvytöntä tai halutonta hallitusta tarvitaan? Rehellinen vastaus on: historiaan!

Herra puhemies! Ehdotan perustellun päi­väjärjestykseen siirtymisen sanamuodoksi seuraavaa:

"Kuultuaan hallituksen vastauksen edus­kunta edellyttää hallituksen ryhtyvän pikai­siin toimenpiteisiin

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1505

pääkaupunkiseudun hallitsemaUoman kas­vun hillitsemiseksi ja alueen asunto-, päivä­hoito- ja palveluongelmien ratkaisemiseksi,

maakuntien tasapainoisen kehityksen tur­vaamiseksi tehostamalla aluepolitiikkaa ja toteuttamalla maakuntahallinto,

maa- ja metsätalouden, pienyritystoimin­nan ja kotimaisen energian toimintaedellytys­ten takaamiseksi,

peruspalvelujen säilyttämiseksi maaseudul­la,

kuntien välisten suurten taloudellisten ero­jen kaventamiseksi valtion tukea lisäämällä

ja toteaa, että hallitus ei nauti eduskunnan luottamusta, ja siirtyy päiväjärjestykseen."

Ed. T ö r n q v i s t: Herra puhemies! Pu­heenvuoroni alussa haluaisin huomauttaa välikysymyksen ensimmäisille allekirjoittajil­le, että kyllä se näkkyy pitävän paekkasa, että tuo kesäntulo villihtöö vasikat, jotka piäsöö ensimmäestä kertoo laetumelle, iha yhtä hyvin ku kepulaisettii, jotka toukotöihe lomassa ovat innostunneet välikysymyksen tekkoon. Jäläkihhii on kyllä vähän saman näköstä. Molemmat hyppii sinne tänne ili­man varsinaesta piämeäree. No, mennäähä asiaan sitte!

Suomen keskustan välikysymys on sisällöl­lisesti niin epälooginen, että kun muut op­positiopuolueet ovat allekirjoittaneet sen, ne ovat samalla ilmoittaneet, etteivät voi yhtyä siihen kaikilta osin. Sanoisinkin, että Suo­men keskustan tekemä välikysymys muistut­taa erehdyttävästi Matti Louhivuoren 1950-luvulla levyttämää sävelmää "Mummon van­ha kaappikello". Sävelmä on kaunis ja ve­toaa tunteeseen, mutta se "kello kävi men­nyttä aikaa". Keskustan välikysymyksen sä­vel ajoittuu samaan aikaan: tunnetta löytyy, mutta keinot ovat vanhanaikaisia - mikäli niitä ylipäätään kysymyksestä löytää.

Välikysymyksessä on haluttu antaa sellai­nen kuva, että kehitysalueiden ja maaseudun ongelmat olisivat syntyneet vasta parin viime vuoden aikana. Tämä kuva on täysin virheel­linen. Työllisyystilanne koko maassa ja var­sinkin Pohjois- ja Itä-Suomessa on parempi kuin kymmeneen vuoteen. Näillä alueilla työttömyys on laskenut viime vuodesta nel­jänneksellä. Tähän on päästy hallituksen onnistuneella talouspolitiikalla ja työllisyys­lain soveltamisella näille alueille ensimmäise­nä. (Ed. Juhantalo: Mitä työvoimaministeri

189 290146B

sanoo?) Parantunutta työllisyystilannetta juuri Itä- ja Pohjois-Suomessa kuvaa se, että avointen työpaikkojen määrä on lisääntynyt jopa 80 % vuoden aikana.

Mikäli työllisyyspolitiikasta halutaan ha­kemalla löytää ongelmia, niin sellainen on esimerkiksi tieto siitä, että työttömiä on 108 000, mutta samanaikaisesti avoimia työ­paikkoja on noin 45 000. Tämä merkitsee sitä, että työpaikat ja työnhakijat eivät koh­taa toisiaan joko maantieteellisesti tai amma­tillisesti.

Mitä sitten on tapahtunut aluepoliittisen rahoituksen puolella? Elinkeinotoimintaan suunnattu alueellinen kehittämistuki nousi viime vuodesta yli 30 % eli 2,3 miljardiin markkaan. Tämä hallitus on ottanut käyt­töön myös rakennemuutosmäärärahan. Täl­lainen raha ei olisi tullut Suomen keskustan hallituskautena kuuloonkaan, koska se ei tunnusta muutoksen välttämättömyyttä! Hallitus laatii parhaillaan syksyn lisätyölli­syysohjelmaa, jonka painopiste on Pohjois­ja Itä-Suomessa. Sama tilanne on valtiona­puinvestoinneissa, joiden kasvu on suurin juuri näillä samoilla alueilla.

Mikäli Suomen keskusta näkee nämä toi­menpiteet vain "tilapäisiksi työllistämistem­puiksi", niin nähkööt. Sitä tosiasiaa, että työttömyys on alentunut koko maassa, ei voi muuksi muuttaa. Ja hallitus tulee jatkamaan määrätietoisesti koko Suomen kattavaa alue­politiikkaa. Tästä pitää sosialidemokraatti­nen puolue huolen.

Sen sijaan Suomen keskustan aluepolitiik­ka ei lähde tästä näkökohdasta liikkeelle. Sen perinteinen filosofia on ollut: "Hoide­taan omat- muista viis." Tämän politiikan seurauksista käymme itse asiassa nyt keskus­telua. Tyypillinen esimerkki tästä löytyy päi­vähoidosta ja asuntopolitiikasta. Suomen keskusta on kuvitellut hoitavansa lapset an­tamalla vanhemmille rahat kouraan ja jättä­mällä käytännössä perheet tämän jälkeen oman onnensa nojaan. Tämän politiikan tulos näkyy nyt päivähoitopaikkojen puut­teena suurissa asutuskeskuksissa. Asuntopo­litiikassa kyseinen puolue on vuosikymmenet kantanut huolta vain maatilatalouden har­joittajien asuntojen korkotuesta. Välikysy­myksessä esitetty leukailu asutuskeskusten päivähoito- ja asunto-ongelmista on jo niin kovaa lietelantaa, ettei näillä kevätkynnök­sillä enää tarvita Kemiran keinolannoitteita.

1506 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

Me kaikki tiedämme varmasti sen, että eräissä peruspalveluissa on suuriakin ongel­mia kaikissa suurissa asutuskeskuksissa. Täl­laisia ovat lähinnä päivähoito- ja terveyspal­velut. Sosialidemokraattinen puolue on ollut aloittamassa näidenkin asioitten korjaamisen niiltä alueilta, joilla tilanne oli heikoin, eli maaseudulta ja Pohjois- ja Itä-Suomesta. Jo Pekkalan kaudella keskustalta jäi lunasta­matta tämän historiallisen kompromissin loppuosa eli suuret asutuskeskusten palvelut.

Mikäli maamme päivähoito, terveyspalve­lut ja asuntokysymykset halutaan ratkaista kestävällä pohjalla ja ilman turhaa kaupan­käyntiä, se tapahtuu tämän hallituksen toi­mesta tai ei sitten ollenkaan. Sen me tiedäm­me, ettei ainakaan porvarillinen hallitus sii­hen pysty.

Päivähoitotilanne on kuitenkin viimeisen kuntakohtaisen kyselyn perusteella parempi kuin vuoden vaihteessa oletettiin. Noin 80 %:ssa kunnista alle kolmivuotiailla ei ole ho,itopaikkojen vajetta lainkaan tai niitä puuttuu alle 10 %. Loput 20 % Suomen kunnista on lähinnä suuria kuntia, pääkau­punki mukaan luettuna, ja siellä todella on ongelmia.

Päivähoitotilanne ei tämän hallituksen toi­mesta huonone tulevaisuudessa, vaan päin­vastoin kehittyy voimallisesti. Tämä koskee sekä alle että yli kolmivuotiaita. Näyttää vain siltä, että sellaiset suuret kunnat, joissa päivähoitotilanne alle kolmivuotiaitten osalta ei ole kunnossa, eivät vuonna 1984 tähän velvoittavaa lakia säädettäessä ottaneet lain tekstiä tosissaan ja syyttävät nyt hallitusta haluttomuudestaan.

Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä edellyttää, että hallitus syksyn lisäbudjetis­saan esittää päivähoitoon ja sen hankkeisiin lisää virkoja ja määrärahoja. Ensi vuoden budjetissa on virka- ja päiväkotilisäysten ohella pidennettävä vanhempainrahakautta vähintään yhteen vuoteen. Sen on arvioitu vähentävän päiväkotipaikkojen tarvetta noin 3 OOO:lla.

Asumisen kohdalla ei Suomen keskusta ole pystynyt, eikä pysty, esittämään omia keino­jaan tilanteen helpottamiseksi. Puolueen pe­rinteinen kanta on ollut ministeri Pekkalan valtiovarainministerikauden aikana korkotu­kijärjestelmä, joka olisi saattanut aravakel­poiset lainanhakijat pankin armoille. Pank­kimieshän se Pekkala olikin!

Kysynkin: Löytyykö Suomen keskustalta rohkeutta kannattaa asuntorahaston perus­tamista, lisätä valtion lainoittamaa vuokra­asuntotuotantoa, rajoittaa maapohjan ansio­tonta arvonnousua leikkaamaHa siitä osa kunnalle, joka kaavoituspäätöksillään tuota arvoa on lisännyt? (Ed. Seppänen: Löytyykö hallitukselta rohkeutta?) Oletteko myös tu­kemassa ministeri Kaj Bärlundin muita maa­poliittisia esityksiä? Mikäli vastauksenne on myönteinen, 40 % :n asuntojen hinnannousu ei tulevaisuudessa ole mahdollinen. Sosiali­demokraattisen eduskuntaryhmän mielestä Pekkalan pankkilinja ei ratkaise näitä ongel­mia, vaan ne ratkaisee tarpeeksi mittava vuokra-asuntotuotanto ja kohtuuhintaiset omistusasunnot.

Arvoisa puhemies! Välikysymyksessä pe­rätään hallitukselta toimenpiteitä maaseu­dun asuttuna pitämiseen ja maa- ja metsäta­louden sekä pienyritystoiminnan turvaami­seen pientilavaltaisilla alueilla. Huoli sinäl­lään on varmasti perusteltu, mutta mennee­seen perustuvat keinot eivät sitä välttämättä ole.

Maaseudulla heikoimpaan asemaan ovat jääneet syrjäiset ja pienet maaseutukunnat, joiden elinkeinorakenne on yksipuolisesti maa- ja metsätalousvaltainen. Erityisen on­gelmallinen tilanne on niissä kunnissa, joiden asukkaat eivät voi hakea elantoaan maa- ja metsätalouden ulkopuolelta. Näillä alueilla on löydettävä yhteisiä keinoja maatalouden sivuelinkeinojen ja pienyritystoiminnan ke­hittämiseen. Sosialidemokraattinen eduskun­taryhmä katsookin, että vientituesta säästy­viä varoja on suunnattava maaseudun ja erityisesti sen syrjäisten osien kehittämiseen. Näin on istuva hallitus ohjelmansa mukai­sesti tehnytkin. (Ed. Anttila: Teot puuttu­vat!)

Maaseudun toimintoja tuettaessa on kui­tenkin huomattava, että useilla alueilla enem­mistö väestöstä työskentelee maa- ja metsä­talouden ulkopuolella. Maaseutukuntien elinkeinorakenteessa onkin teollisuudessa ja palveluelinkeinoissa työskentelevien osuus suurempi kuin maa- ja metsätaloudesta elan­tonsa saavien. Niinpä tukea onkin kohden­neHava lisääntyvässä määrin muuhun elin­keinotoimintaan ja etenkin pienyritystoimin­taan. Yritystoiminnan neuvontapalveluja on lisättävä ja suunnattava perinteisestä maa- ja metsätaloudesta muuhun pienyritystoimin-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1507

taan. Sienien tukemisesta on siirryttävä yri­tysten kehittelytyön avustamiseen.

Yhtenä maaseudun asuttuna pitämistä edesauttavana keinona on sosialidemokraat­tisen ryhmän mielestä tuki, joka suoritetaan sellaisille kasvukeskusten yrityksille, jotka suuntaavat alihankintasopimuksia maaseu­dun pienyrityksille. Useat suurehkot yrityk­set eivät ole valmiita kokonaisuudessaan muuttamaan sijaintipaikkaansa, mutta voisi­vat työvoimapulasta kärsiessään suunnata alihankintansa lähiympäristöön ja kauem­maskin. Tämä edellyttää luonnollisesti niin maantie- ja rautatie- kuin viestintäliikenteen­kin verkoston tasokasta ylläpitämistä.

Kaiken kaikkiaan maaseudun toimintojen tukemisessa olisikin siirryttävä automaatti­sesti jaettavista muodoista tilanteeseen no­peammin reagoiviin tukimuotoihin. Auto­maattinen kustannuskorvaus sekä markkina­tilanteen ja tuottavuuskehityksen riittämätön huomioon ottaminen ovat nostaneet mm. elintarvikkeiden tavoitehintoja yhä kauem­maksi esimerkiksi Euroopan yhteisön maata­loustuottajien hintatasosta. Tässä tukipolitii­kassahan olemme Oecd:n tutkimuksen mu­kaan selvä Euroopan mestari. Riittävän jous­tavuuden saavuttamiseksi olisi normaaleja työmarkkinoita vastaavasti maatalouden kustannusten hyvittämisen oltava neuvotte­lun varainen. Tällä hetkellähän kepulaiset keskenään sopivat maatalouden kustannus­ten korvaamisesta ja vieläpä valtion varoista.

Maatalouden tuessa on sosialidemokraat­tisen eduskuntaryhmän mielestä päästävä eroon puhtaisiin tuotantomääriin sidotusta tuesta ja muutettava tuen painopiste suoraksi viljelmäkohtaiseksi tulotueksi. Tuki on suun­nattava niille, jotka sitä todella tarvitsevat, (Ed. Anttila: Keitä ne ovat?) eli se pitäisi poistaa esimerkiksi harrastelijaviljelijöiltä. Niitä, jotka tukea eniten maataloudessa tar­vitsevat, ovat juuri sukupolvenvaihdoksessa tilan omistukseensa saaneet nuoret viljelijät. Näihin tavoitteisiin ei Suomen keskusta maa­talouspolitiikallaan pyri.

Suomen keskustan välikysymyksessä kriti­soidaan myös maa- ja metsätalouden vero­tusta. Millä oikeudella? Tavallisen palkan­saajan veronalaisen tulon osuus niin sanotus­ta laajasta tulosta on yli 96 %, ja verouudis­tuksella jopa suurennettiin tätä suhdelukua. Maatalouden puolella ei puututtu oikeastaan muuhun kuin koneiden ja laitteiden poistop-

rosenttiin, joka asiantuntijoidenkin mukaan on 25 %:n tasaisena vieläkin liian suuri ja yllyttää viljelijöitä ylikoneistamiseen.

Maatalouden veronalaisen tulon osuus laajasta tulosta on vain 64 %, metsätaloudes­sa noin 38 %. Suomen keskustan ja MTK:n mielestä nämä luvut ovat liian suuria! Samal­la tietoisesti unohdetaan kertoa Oecd:nkin osoittamat maatalouden tunnusluvut, joilla yhdeltä elinkeinohaaralta on käytännössä poistettu keskeinen yrittäjyyden tunnusmerk­ki eli yrittäjäriski, sen kun maksavat palkan­saajat. Kepun ja MTK:n olisikin aika päät­tää, ovatko maatilatalouden harjoittajat yrit­täjiä vai valtioon työsuhteessa olevia palkan­saajia.

Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän mielestä myös maa- ja metsätalouden har­joittajien on alettava maksaa kohtuullisesti veroa. Suomalaisen pienkuntarakenteen var­min tae on se, että kunnat saavat verotuloja niistäkin elinkeinotoiminnoista, jotka ovat tähän asti maksaneet liian vähän veroja. Esimerkiksi metsäverotoimikunnan esitys, et­tei maatalouden tappioita saisi enää vähen­tää metsätulosta, vahvistaisi juuri maaseutu­kuntien veropohjaa vuosittain 100 miljoonal­la markalla. Kiinteistöverotoimikunnan esi­tys maa- ja metsätalouskiinteistöjen verotuk­sesta lisäisi käytännössä juuri maaseutukun­nissa verotuloja noin 135 miljoonalla markalla. Kesämökkiläisetkin maksaisivat esityksen mukaan hieman veroja mökkikun­nalleen.

Mielenkiintoista on, että näidenkin toimi­kuntien esitykset parantaisivat juuri maaseu­tukuntien omaa veropohjaa ja loisivat samal­la luontevat edellytykset palvelujen paranta­miselle maaseutukuntien asukkaille. Toivoa sopii myös, että noin 250-päinen keskusta­puoluelainen kunnanjohtajajoukko saisi omat kansanedustajansa ojennukseen. Muus­sa tapauksessa vain sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä joutuu puolustamaan maa­seutukuntien oman veropohjan laajentamis­ta.

Verotuet ovat vankasti kuuluneet suoma­laisen ja erityisesti Suomen keskustan alue­poliittiseen arsenaaliin. Veropolitiikkaan tar­vitaan kuitenkin tältäkin osin uusia lääkkei­tä, vaikka vanha tuntuisikin turvalliselta. Alueelliset verohelpotukset ja verotuet, joihin Suomen keskusta välikysymyksessään viit­taa, johtavat ja ovat johtaneet sellaiseen

1508 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

yritystoiminnan ohjaukseen, jossa pontimena on jokin muu kuin kannattavuus.

Yritysten osalta on syytä kaiken kaikkiaan kysyä: Onko ylipäätään yhteiskunnallisesti mielekästä tukea sellaista pientä tai suurta yritystoimintaa, joka ei kannattavuudenaan pysty kattamaan kulujensa ja voittojensa lisäksi veroja? Jos jatkuvuuden ehtona on valtion tuki, onko kyseessä Suomen keskus­tan mainostama yritystoiminta ja markkina­talous?

Hyvässäkin tarkoituksessa jaettavat alueel­liset verotuet mutkistavat verotusta ja luovat sijainnilla keinottelevan yritysjoukon. Työt­tömyyden aikana tällainen ohjaus vain siir­tää työttömyyden sijaintipaikkaa; ei vähennä sitä. Työvoiman niukkuustilanteessa itse työ­voima toimii houkuttimena. Seudulle, missä ammattitaitoista työvoimaa ei ole, ei vero­tuella saada yrityksiä pysyvästi, vaikka vero­tus olisi miten edullista.

Pienten yritysten huojennukset ja tuet osoittavat, että keinottelu ja verohoukutti­met kulkevat kasinotaloudessa käsi kädessä. Esimerkiksi vuonna 1987 osakeyhtiöistä 90 % mahtui pienille osakeyhtiöille tarkoitetun

huojennuksen piiriin. Mikään ei ole sen helpompaa kuin muuttaa suuri pieneksi tai - jos se on verotuksellisesti edullista -pieni suureksi. Tuona samana vuonna perus­tetuista osakeyhtiöistä oli muuten vain 48 %:lla ylipäätään työntekijöitä!

Välikysymyksen esittäjät väittävät valtion kurjistaneen kunnallistaloutta. Tämä on ta­hallista propagandaa. Kuntien valtionosuuk­sien kehityksen huippuvuosi on tämä vuosi eli vuosi 1989. Valtion kuntien taloutta kiristävät toimet on laskettu kuntien keskus­järjestöjen toimesta pennilleen, ja suurimmil­laan ne olivat vuonna 1986. Tällöin muuten oli valtiovarainministerinä kepulainen Pek­kala. (Ed. Anttila: Olikos demarit hallituk­sessa?)

Kunnallistalouden historia kertoo, että kuntien veroäyrin hinnoissa on parinkymme­nen viime vuoden aikana tapahtunut selvää tasaantumista: Vuonna 1970 kymmenen suu­rimman veroäyrin hinnan omaavan kunnan ja kymmenen pienimmän kunnan keskiarvo­jen erotus oli 7,34 penniä. Vuonna 1989 tuo ero on 3,42 penniä.

Tämä jo osaltaan osoittaa sen, että valtio­napujärjestelmä on tehokkaasti tasannut kuntien omassa tulopohjassa olevia eroja.

Esimerkkinä voin mainita, että kunnassa, jossa valtionosuus on suurimmillaan, sen vaikutus on veroäyreinä 46,9 penniä henkeä kohden! Mikäli toiseksi esimerkiksi maini­taan ne kunnat, joissa kunnallisvero ja val­tionosuus asukasta kohden yhteensä on suu­rin, niin kärkisijoilla on lähinnä Lapin ja Oulun läänien kunnat.

Kolmantena esimerkkinä mainitsisin kun­tien verotulojen lisääntyneen tämän vuoden alkupuolella viimevuotiseen verrattuna noin 20 prosentilla! Tässä välissä voisihen huo­mauttaa, että kyllä teidän kepulaistenkin olisi aika lopettaa tuo höperehtiminen kun­tien kurjuuvesta. Työ ootta ite päättämässä rahan käytöstä suuressa osassa niitä pieniä kuntia, joista marmatatta. Tai ainahin pitäis kyllä parempia perusteluja löytyvä.

Ei voi muuta kuin ihmetellä - ihmetellä erästä toista seikkaa: Miten Suomen keskus­ta on mahtipontisesti ajamassa tähän maa­han maakuntaitsehallintoa (Keskustan ryh­mästä: Hyvä asia!) Itsehallintoa ei ole ole­massa ilman omaa verotusoikeutta. Tällaista maakunnallista verotusoikeutta sosialide­mokraatit eivät ole tukemassa. Se osaltaan lisäisi kansalaisista etäällä olevan hallinnon tehottomuutta ja nostaisi veroastetta. Unoh­takaa siis maakuntaitsehallintohaihattelunne, sillä se veisi vallan kunnilta ja nykyinen järjestelmä saisi rinnalleen uuden itseriittoi­sen hallinnon. (Ed. Anttila: Kyllä se järjes­telmä tulee!) Meidän vastauksemme on: Ei kiitos!

Arvoisa puhemies! Suomen keskusta kyse­lee hallitukselta Euroopan yhdentymisestä. Hallitus antoi kyseisestä asiasta selonteon juuri viime syksynä. Opposition olisi todella toivonut silloin osallistuvan hieman aktiivi­semmin tuohon keskusteluun. Suomen kes­kusta on toivottavasti oikein oivaltanut, että Euroopan yhdentymisellä ja aluepolitiikalla on yhteytensä. Aluepolitiikka on meillä ollut liiaksi kuntatasoista. Yhdentymiskehityksen jatkuessa tuo aluehallinnon taso on kuiten­kin liian pieni. Sen sijaan suomalaiselta aluepolitiikalta edellytetään maakunnallista ajattelua, jossa minimiyksikkönä toimii luon­teva työssäkäyntialue - joka taas ei aina noudattele kunnallisia hallintorajojamme.

Niin järkevä aluepolitiikka kuin yhdenty­miskehityskin edellyttävät myös toisen seikan huomioon ottamista. Tämä on yritysten hen­kilöstön panos. Työelämän uudistamisen jat-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1509

kuessa ja osallistumisjärjestelmien kehittyes­sä on henkilöstön mielipiteet ja luovuus hyödynnettävä rakennemuutoksen voimava­rana. Henkilöstön ja sitä edustavien järjestö­jen on oltava tietoisia yritysten toimintalin­joista ja niihin liittyvistä suunnitelmista. Täs­sä toiminnassa ei ole merkitystä kunnan, saati sitten valtakunnan, rajoilla. Tässä yh­teydessä kysynkin Suomen keskustalta, onko se tukemassa esityksiämme niin sanotun konserniyhteistyön mahdollistamiseksi yli­kansallisten yritysten henkilökunnalle.

Lopuksi huomauttaisin Suomen keskustal­le, että kyllä se maalima näkkyy opettavan, jos ei muuta, niin hiljoo kävelemmään. Elä­mäni ensimmäisen kerran sain välikysymyk­sestä lukkoo sellasen tottuuven, jotta kansa­kunnan biologinen jatkuvuus on kiinni kun­tarajoista. En ois ikinäni uskonna, vaan kai se totta on, kun kerta välikysymyksessä niin lukkoo.

Herra puhemies! Sosialidemokraattista eduskuntaryhmää tyydyttää hallituksen var­sin laaja ja perusteellinen vastaus, ja_ ryhmä esittää yksinkertaista päiväjärjestykseen siir­tymistä.

Edustajat Malm ja Almgren merkitään läsnä oleviksi.

Ed. Järvenpää: Herra puhemies! Hal­litus on saanut vastattavakseen sääntömää­räisen kevätvälikysymyksen. Aihe ja tekijä ovat tuttuja, on nähty liikkuvan yhdessä aikaisemminkin. Keskusta on sisäistänyt par­lamentaarisen oppositioasemansa niin täydel­lisesti, että se ei tyydy ainoastaan syyttämään nykyistä hallitusta kaikesta mahdollisesta, vaan se arvostelee kysymyksessään myös sellaisia päätöksiä, joihin se edellisten halli­tusten osapuolena on ollut vastuullinen.

Olen kuullut lehtimiesten joskus käyttävät termiä "umpikepulainen". Minulle on kerrot­tu, että "umpikepulaisuuteen" kuuluu keskei­sinä elementteinä itselle kiusallisten tosiasioi­den tarkoituksellinen unohtaminen, röyh­keän alaston valtapolitiikka, kuuluisat ilta­lypsyt, fanaattisuutta lähentelevä suvaitse­mattomuus, pelottelu, epäloogisuus, täydelli­syyttä hipova piittaamattomuus kokonai­suuksista. Tietenkin tällaiset väitteet ovat vain yksi puoli asiaa, eivätkä vastaa kokoo-

muksen käsitystä rakkaasta kilpailijastaan, mutta välikysymysteksti tuntuu jotenkin ole­van kytkennässä tuohon termiin.

Aluepoliittinen keskustelu on juuri tällä hetkellä varsin paikallaan, mutta hyvä kes­kustelu edellyttää toteuttamiskelpoisia vaih­toehtoja. Niitä välikysymyksen tekijät joko eivät osaa tai eivät uskalla esittää, mutta toivottavasti tämä keskustelu tuo joitakin vaihtoehtoja. Kovin huonosti toisaalta kes­kustan aluepoliittinen kritiikki on tosin yh­teensovitettavissa puolueen aiemmin esittä­män talouspoliittisen arvostelun tai verokri­tiikin kanssa.

Holkerin ensimmäisen hallituksen aluepo­litiikka kestää arvostelun. Teollisen rakenne­muutoksen pyörteissä on onnistuttu harjoit­tamaan hallittua ja tasapainoista aluepoli­tiikkaa. Lähinnä yrityksiin suunnattua alue­tukea on käytetty tämän hallituksen aikana enemmän kuin minkään edellisen aikana, viime vuonna 2,3 miljardia markkaa, mikä on 31 % edellisvuotista enemmän. Läänien kehittämisrahalla ja ns. raken~uemuutosmää­rärahalla on täydennetty perinteistä keinova­likoimaa. Infrastruktuuriin, lähinnä maantei­hin, on sijoitettu kahden vuoden aikana lähes miljardi suunniteltua enemmän. Kou­lutus- ja tutkimusmäärärahat ovat nousseet tämän hallituksen aikana merkittävästi. Aluepolitiikka on parantunut niin määrälli­sesti kuin laadullisestikin.

Uudistamisen painopiste on ollut uusien keinojen kehittämisessä. Aikaisemmasta poi­keten keinovalikoima pyritään kohdenta­maan ottamalla huomioon se, että maan eri osat elävät toisistaan melkoisestikin poikkea­vaa kehitysvaihetta. Toisaalla teollinen ra­kennemuutos on jo takanapäin ja toisaalla sopeutumisvaihe vasta edessä.

Tuotantorakenteen muutos on tuonut esiin sekä alueellisesti uusia ongelmia, mutta myös uusia mahdollisuuksia. Harjoitettu aluepoli­tiikka korostaa yhteiskunnan uudessa kehi­tysvaiheessa tuotantotoiminnan uusiutumis­kykyä, parantaa tietoyhteiskunnan edellyttä­mää perusrakennetta ja nimenomaisesti alueiden omaa innovaatiokykyä.

Talouselämän uudet tuulet ja kansainvä­listyminen sinänsä ovat aiheuttaneet kasvun keskittymistä. Ongelmat ovat kärjistyneet ni­menomaisesti sen vuoksi, että aikaisemmat hallitukset eivät ole tehneet riittävästi esimer­kiksi taloushistoriasta tunnetun ja hyväksi

1510 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

havaitun liikenne- ja tietoliikenneverkoston vahvistamiseksi tai pääkaupunkiseudun on­gelmien poistamiseksi.

Välikysymyksen henki ilmentää sitä, että Suomen keskusta käy edelleenkin viivytys­taistelua tulevaisuutta vastaan. Kun kokoo­mus pyrkii julkisten menojen kasvun leikkaa­miseen ja hallinnon kehittämiseen eri kei­noin, ehdottaa keskusta lisää byrokratiaa, lisää julkisia menoja. Myös maakuntien ke­hittämistä keskusta näyttää vaativan vain hallintoa kehittämällä. Meidän mielestämme painopisteet ovat toisaalla, miksipä ei vaik­kapa vapaakunnasta vapaalääniin.

Erääksi uuden aluepolitiikan tavoitteeksi asetettiin aikaisempaa voimakkaampi panos­taminen erilaisiin yritysten kehittämistoimen­piteisiin. Näin on myös tapahtunut. Vaikka investointi-, käynnistys- ja kehittämisavus­tusten keskinäinen numeerinen vertailu ei näytä mitenkään radikaalisti uudelta, on muistettava, että sekä investointi- että käyn­nistysavustuspäätöksissä on aikaisempaa suurempi osuus erityyppistä kehittämispa­nosta.

Välikysymyksen tekijät väittävät, että Suo­men alueelliset kehityserot ovat kärjistyneet. Kun tilannetta tarkastelee kiihkottomasti nu­meroiden valossa, voi selvästi havaita, että sekä KTM:n että Keran rahoitus on aikai­sempaa voimakkaammin suuntautunut en­simmäiselle ja toiselle perusvyöhykkeelle asettamiemme tavoitteiden mukaisesti. Tu­lokset ovat eri parametreillä mitattuna sel­västi nähtävissä maan pohjois- ja itäosissa. Nyt onkin lähiaikona suurella tarkkaavai­suudella seurattava, onko kolmosvyöhyk­keellä tapahtunut tuen suhteellisen osuuden heikkeneminen tarkoituksenmukaista ja oi­keaa.

Pääkaupunkiseudun, maakunnallisten kes­kusten ja maan muiden osien toimiva vuo­rovaikutussuhde on tavoite, joka on keskei­sin kokoomuksen aluepoliittisessa ajattelus­sa. Tämän ajattelumallin toteuttavat parhai­ten riittävän elinvoimaiset kunnat ja kuntien välinen joustava yhteistyö. Pääkaupunkiseu­dulle kasautunut kasvun keskittyminen on monien tekijöiden summa. Se on myös melko pitkän aikavälin kehityksen tulos.

Tällä vuosikymmenellä eniten ovat kasva­neet palveluiden toimiala ja toisaalla pank­kien, vakuutuslaitosten ja liike-elämää palve­levien toimintojen alue. Näillä toimialoilla

työpaikat ovat lisääntyneet 82 000 kappaletta 80-luvun alusta. Kysymys on ennen kaikkea tuotantorakenteen muutoksesta ja toisaalta pääkaupunkiseudun julkisten palvelujen jäl­keenjääneisyyden poistamisesta.

Kansainvälinen kehitys on voimistanut keskittymistä nimenomaan sen vuoksi, että Suomi näyttää roikkuvan Euroopassa vain yhden köyden varassa. Pääkaupunkiseutu on saavuttanut tietoyhteiskuntavaiheen muita alueita aikaisemmin. Tällainen tietynlainen edelläkävijän etu on merkinnyt kumuloitu­vaa kehitystä. Varsinkin liike-elämää palve­leva yritystoiminta on pitänyt tärkeänä pää­kaupunkiseudun tarjoamaa työskentelyilma­piiriä.

Suurten ikäluokkien lasten tulo samanai­kaisesti työmarkkinoille on vauhdittanut pääkaupunkiseudun kasvua. Vihdoin, myös teollisten työpaikkojen kasvu pääkaupunki­seudulla poikkeuksena Pohjolan muista pää­kaupungeista on ollut kasvua vauhdittava tekijä.

Tämä kaikki on johtanut siihen, että työ­paikka- ja asuntorakentaminen eivät ole ol­leet tasapainossa. Tämä on pääkaupunkiseu­dun ongelmista selvästi vaikein, ja siihen hallitus myös on kaikkein määrätietoisimmin tarttunut. Tunnettuun tapaan pääkaupunki­seututyöryhmä on valmistanut laajan ehdo­tuksen toimenpideohjelmaksi, jolla helpote­taan pääkaupunkiseudun ongelmia vuosien 1990-94 aikana. Toimenpiteet on koottu kolmeen koriin siten, että sekä pääkaupun­kiseutua että maakunnallisia keskuksia kehi­tetään ja niiden välistä vuorovaikutusta lisä­tään. Kokoomuksen eduskuntaryhmän mie­lestä puitesopimus valtion ja kuntien välillä on tehtävä hyvissä ajoin niin, että ohjelman toteuttamiseksi voidaan osoittaa määrärahat vuoden 1990 budjetissa.

Kategoriset rajoitukset, jotka kohdistuisi­vaf esimerkiksi pääkaupunkiseutuun, eivät kuitenkaan auta mitään toista aluetta kehit­tymään. Kokoomuksen eduskuntaryhmän mielestä ratkaisevasti parempi vaihtoehto ra­joitustoimille on erilaisten positiivisten kei­nojen valikoima, jonka avulla voidaan myös alueiden asukkaat, yritykset ja julkinen sek­tori saada kehittämistyöhön mukaan. Samal­la on ryhdyttävä valmistelemaan selvää toi­menpideohjelmaa siitä, miten pääkaupunki­seudun kasvua voidaan jakaa muualle maa­han. Maakunnallisten keskusten kehittämi-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1511

nen on selvästi parempi vaihtoehto kuin se toinen ajateltavissa oleva, mikä merkitsee tiettyjen yrityksen toimintaan soveltuvien tehtävien siirtämistä ulkomaille.

Onneksi koko kansantalouden kehitystä ajatellen hallitus on toiminut ripeästi. Pää­kaupunkiseututyöryhmän ehdotusten mukai­set ensimmäiset rahoituspäätökset maakun­taan siirtyvien työpaikkojen suhteen on teh­ty. Vaihtoehtoisten keskusten kehitys on selvästi käynnistynyt, jota kehitystä osaltaan vauhdittaa kauppa- ja teollisuusministeriön ja teollisuuden järjestöjen pian alkava yhtei­nen kampanja.

On voimakkaasti korostettava liikenne- ja tietoliikenneyhteyksien merkitystä ja näillä alueilla tarvittavien lisäinvestointien välttä­mättömyyttä. Keskusten välisten yhteyksien kehittäminen kaikkien liikennemuotojen suh­teen, tavaravirtojen välityskyvyn lisääminen ja liikenteen sujuvuus ovat ratkaisevan tär­keitä yritysten tehdessä sijoittumispäätök­siään. Niin ikään on täysin välttämätöntä kehittää kansainvälisiä yhteyksiä niin, että suora kontaktointi Eurooppaan on mahdol­lista muualtakin kuin pääkaupunkiseudulta.

Maakunnallisten keskusten kehittämisessä ja pääkaupunkiseudulle vaihtoehtojen luomi­sessa on tärkeää selvittää yleiset määrittelyk­riteerit, selventää kunkin paikkakunnan omaa profiilia, aktivoida maakunnallisia kes­kuksia löytämään oma alueellinen identiteet­tinsä ja sen jälkeen kiirehtiä toimenpideoh­jelmien laatimista, jotka johtavat konkreetti­siin, kansantalouden kannalta järkeviin rat­kaisuihin.

Muuttoliikkeen nopea ja väkivaltainen kääntäminen pääkaupunkiseudulta päinvas­taiseksi ei ole viisasta eikä tavoiteltavaa. Jos näin tehtäisiin, voi vain kuvitella, mitä on­gelmia syntyisi niillä toimialoilla, jotka jo nyt potevat suurta työvoimapulaa.

Ehdoton välttämättömyys on saattaa lop­puun julkisten palvelujen kehittäminen pää­kaupunkiseudulla, mikä väistämättä merkit­see tuhansia uusia työpaikkoja. Peruspalve­lujen jälkeenjääneisyys on poistettava viipy­mättä etenkin päivähoidon osalta. Samoin pääkaupunkiseudun asuntotuotantoon käy­tettävät määrärahat on nostettava tasolle, jonka asuntorahoittamista selvittänyt työryh­mä on äskettäin jättämässään mietinnössä määritellyt.

Samalla kun maamme korkeakoululaitosta

kokonaisuudessaan kehitetään, on pääkau­punkiseudulla SIJaitsevien korkeakoulujen voimavaroista huolehdittava. Ei saa unoh­taa, että juuri niillä on useissakin tapauksissa muita tärkeämpi tutkimustehtävä ja eräänlai­nen tieteellisen edelläkävijän rooli.

Herra puhemies! Pari sanaa kunnallista­loudesta. Tässäkin välikysymyksessä toistuu keskustan oppositiopolitiikan tyypillisin piir­re. Tarjotaan jokaiselle jotakin. Puolue esit­tää miljardeja markkoja vaativia ratkaisuja ilman, että on mitään tietoa rahoituksen järjestämisestä.

Mutta mitä tapahtui keskustan hallitus­kaudella? Vuodesta 1975 on kuntien keskus­järjestöjen ja valtionhallinnon välillä laadittu järjestelyasiakirjoja, joissa on asetettu tavoit­teet kunnallistalouden kasvulle. Keskustan hallituskaudella nämä tavoitteet on johdon­mukaisesti ylitetty siten, että esimerkiksi hen­kilöstön lisäys vuonna 1976 oli yli nelinker­tainen ja kuntien kulutusmenojen reaalikasvu oli kaksinkertainen tavoitteisiin verrattuna. Vuonna 1980 hallinnollisten investointien kasvu oli yli viisinkertainen tavoitteisiin näh­den. Onko tämä ollut hallittua politiikkaa?

Kuntien kasvupaineita ovat aiheuttaneet siis edellisten hallitusten aikana tehdyt rat­kaisut. Kasvu on nyttemmin saatu ohjattua oikeampaan suuntaan ja tämän hallituksen aikana rajoitettua järkeväksi.

Samoin perustein kun valtion verotuotto on kasvanut, on kuntien verotulojen kasvu ylittänyt kaikki ennusteet. Kuntien keskus­järjestöt ovatkin toisin kuin esim. keskusta huolissaan kunnallistalouden tulevaisuudesta ja siitä, miten veroäyrien korotus ja ennus­tettua suurempi verotuotto tulee vaikutta­maan valtion jako-osuuksiin.

Täysin poliittisena on pidettävä välikysy­myksen väitettä, että yli sata kuntaa on joutunut nostamaan veroäyrinsä hintaa ny­kyisen hallituksen toimenpiteiden johdosta. Kuntien talous on tällä hetkellä yleisesti ottaen hyvä, ja on syytä kysyä, missä määrin viime vuodenvaihteessa oli todellisia äyrinko­rotuspaineita ja missä määrin käytettiin kep­pihevosena toisaalta vaaliperiodin viimeistä vuotta ja toisaalta vilkasta verouudistuskes­kustelua. Kannattaa muistaa sekin, että yli puolet niistä kunnista, jotka nostivat veroäy­riään, ovat keskustalaisten hallitsemia.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän mielestä kunnallistaloudellisista päätöksistä tulee

1512 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

kunnallishallinnon itsensä kantaa vastuu. Tällä hallituskaudella toteutunut vapaakun­ta-ajattelu antaa kunnille itsenäisemmän päätösvallan taloutensa ja hallintonsa järjes­tämiseen. Samaan tavoitteeseen pyritään val­tionosuusjärjestelmän uudistamisella, joka työ niin ikään on aloitettu.

Aluepolitiikan pahin ongelma, työttömyys, on selvästi korjaantumassa. Juuri kehitysa­lueella työttömyyden väheneminen on ollut erityisen merkittävää. Kovin alatyylisenä on pidettävä kysyjien väitettä, jonka mukaisesti työttömyyttä olisi alennettu tilapäistempuil­la. Työttömien määrä on supistunut viimei­sen vuoden aikana jo lähes 30 OOO:lla ja aleneva suunta näyttää jatkuvan. Tilapäis­tempuista ei miltään osin ole kysymys, sillä työmarkkinoiden määrällinen tasapaino näyttää pysyvästi parantuvan työvoiman tar­jonnan kasvun hidastuessa. Ongelmaksi on tulossa enemmänkin työmarkkinoiden laa­dullinen tasapaino, pula ammattitaitoisesta työvoimasta.

Työttömyysaste on tunnetulla tavalla alen­tunut kahden viime vuoden aikana 1,5 pro­senttiyksikköä. Yksikään hallitus ei 15 vuo­teen ole päässyt vastaavaan tulokseen. Työt­tömyysprosentit ovat etelän työvoimapiireis­sä niin alhaisia, että ne kaikkialla viittaavat jo melkoiseen työvoimapulaan tietyillä osa­alueilla. Korkein työttömyysaste on Lapissa, tällä hetkellä vähän yli 8 %, mikä sekin on todella ennätyksellisen alhainen luku. Aivan lähiviikkoina Suomessa tultaneen alittamaan maaginen 100 000 työttömän raja, ja työttö­myysasteen arvioidaan jäävän tänä vuonna huomattavasti alle 4 %:n.

Työttömyys on alentunut merkittävästi juuri maan vaikeimmilla työttömyysalueilla. Myös yrityksiä on perustettu maahamme ennätyksellistä vauhtia, tämän hallituksen aikana yli 30 000, mikä on merkinnyt osal­taan sitä, että avoimien työpaikkojen määrät ovat lisääntyneet huimaavasti, Pohjois-Kar­jalassa ennätyksellisesti jopa 114% vuosita­solla. Olisi luullut, että tämä on juuri se politiikan lohko, jolta oppositiokin löytää jotain hyvää sanottavaa. Mutta kun ei, niin ei.

Koulutuspolitiikka on ollut Holkerin en­simmäisen hallituksen keskeisiä painopistea­lueita. Tasapainoisen kehityksen turvaami­seksi on voimavaroja kohdistettu sekä yri­tyksiä palvelevaan tutkimus- ja tuotekehitys-

toimintaan että korkeakoulujen määräraho­jen korottamiseen. Myös korkeakoulujen yri­tyspalvelumenoihin sekä niiden täydennys­koulutukseen osoitetaan jatkuvasti lisää re­sursseja.

Rakennemuutoksen haasteisiin pystytään vastaamaan parhaiten yhdistämällä aluepo­liittinen ja koulutuspoliittinen ajattelu. Maamme 17 tiedekorkeakoulua antavat koko maahan riittävästi henkisiä ja fyysisiä voimavaroja, jotta voimme katsoa optimisti­sesti vuoteen 2000. Myös keskiasteen amma­tilliset oppilaitokset ovat ensiarvoisen tär­keässä asemassa kehitettäessä edellytyksiä kattavalle maakunnalliselle elinkeinoraken­teelle. Ammatillisten kurssikeskusten muut­tuminen aikuiskoulutuskeskuksiksi vuonna 1990 palvelee jatko-, täydennys- ja uudelleen­koulutuksen kasvavia tarpeita. On painotet­tava, että aikuiskoulutuskeskusten on pidet­tävä läheiset ja toimivat yhteydet ympäris­töönsä ja ennen kaikkea elinkeinoelämään.

Selvin osoitus keskustan välikysymyksen vanhakantaisuudesta ja tulevaisuuden näke­mysten puuttumisesta on se, että välikysy­myksessä ei sanallakaan mainita koulutus- ja tutkimustoiminnasta. Osaaminen ja tietotaito ovat vastakin ne perusedellytykset, joilla maakunnallinen Suomi on elinvoimainen.

Energiapoliittisessa keskustelussa on todel­lakin noussut esiin vaihtoehto ydinvoiman käyttämisestä. Sekä pääministeri että kaup­pa- ja teollisuusministeri ovat keskustelua käydessään esittäneet myönteisen kannan ydinvoiman suhteen. Hallitusohjelman mu­kaan uusia ydinvoimaloita ei tällä hallitus­kaudella rakenneta, eikä hallitus tai yksikään sen jäsen ole esittänyt tästä poikkeavaa kantaa.

Energiapolitiikan suuntaviivoista ja ener­giahuollon vaihtoehdoista on avoimesti ja rehellisesti keskusteltava. Juuri tällaisessa vaiheessa, jolloin suotuisa talouskehitys vaa­tii tulevaisuuden vaihtoehtoja, meidän on syytä jatkaa keskustelua ydinvoimasta oleel­lisen merkittävänä osana maamme sähkö­huoltoa, vaikkei keskustapuolue tähän kes­kusteluun osallistuisikaan.

Toisin kuin välikysyjät väittävät, maakaa­sun laajeneva käyttö on maassamme tosiasia. Tätä käyttöä on eilen tässä samassa salissa tunnetulla tavalla vauhditettu käsittelemällä lakiesitystä maakaasun tuontihinta-alennuk­sesta. Keskusta korostaa välikysymyksessään

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1513

putken rakentamistarvetta Pohjois-Suomeen. Samanaikaisesti tavoilleen uskollisena se tie­tysti vaatii turpeen lisääntyvää käyttöä Poh­jois-Suomessa. Olennaisempaa tietysti on ra­kentaa toisiaan täydentävä vaihtoehtojen jär­jestelmä ja turvata energian saanti pitemmäl­lä tähtäimellä kuin tässä vaiheessa käydä keskustelua Pohjois-Suomen maakaasuput­kesta. Maakaasun laajempi käyttö Pohjois­Suomessa on täysin riippuvainen niistä rat­kaisuista, joita Neuvostoliitto, Ruotsi ja Norja omien maittensa pohjoisilla alueilla tekevät. Kansantaloudellisten seurausvaiku­tusten selvittely reaalisella pohjalla on mah­dollista vain kansallista tarkastelua laajem­masta näkökulmasta.

Niin ympäristökomitea kuin monet muut­kin selvittäjät ovat päätyneet siihen, että turvevoimalat eivät ole erityisen ympäris­töystävällisiä, minkä vuoksi laajempi panos­taminen turvevoimaloihin on epäviisasta. Koskiensuojelulain käsittelyn yhteydessä vuonna 1986 eduskunta edellytti, että hallitus tutkii suojelupäätöksestä aiheutuvien haitto­jen lieventämisen mahdollisuudet esimerkiksi turvevoimalan rakentamisella Pudasjärvelle. Tutkimuksia on ponsilauselman veivoitta­malla tavalla tehty. Eduskunta ei tuolloin todellakaan velvoittanut hallitusta kyseisen voimalan rakentamiseen. Keskustan tulkinta ponnen sisällöstä on kovin laaja, vai toimii­ko jälleen valikoiva muisti.

Suomessa perustettiin 1940- ja 1950-luvul­la lähes 100 000 uutta maatilaa samaan aikaan, kun tilaluku muissa maissa oli jo vähenemässä. Peruselintarvikkeiden tuotanto oli silloin tarpeellista, mutta kenenkään mie­leen ei tullut, että elintarvikepula vaihtuisi suhteellisen nopeasti ylituotannoksi. Jo 1960-luvulla tehtiin tuotantoa rajoittavia toimen­piteitä, joista rajuin oli peltojen paketointi. Myös edellinen hallitus esitti pellonraivauk­sen rajoittamista, ja tämän hallituksen aika­na se on saatu aikaan. Välikysymyksessä on tyystin unohdettu, että lakia pellonraivaus­maksusta on kuluvan vuoden osalta muutet­tu aikaisempaa joustavammaksi niin, että erityisolosuhteet voidaan entistä paremmin ottaa huomioon.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä pitää oi­keana hallituksen ilmoitusta, että sen maata­louspolitiikan lähtökohtana on Maatalous 2000 -komitean työ. Tämän parlamentaari­sen komitean työssä päästiin yksimielisyyteen

190 290l46B

tuotantotavoitteista ja pääosin tuotantopoli­tiikan keinoista. Komitea ehdotti tunnetulla tavalla, että pitkällä aikavälillä tavoitehinta­tuotteiden tuotanto vastaa kotimaista kulu­tusta. Tuotantoa ohjaamalla vientituesta vä­hitellen luovutaan ja säästyvät varat ohja­taan maatilatalouden ja maaseudun muun elinkeinotoiminnan ja palvelujen kehittämi­seen. Välikysymyksen väitteet vientitukime­nojen säästöistä ovat virheellisiä, ja keskus­tapuolue itsekin tietää, että säästöt on käy­tetty katokorvausten maksamiseen.

Myöskään väite siitä, että maatilatalouden kehittämisvaroja olisi supistettu, ei pidä paikkaansa. Rahaston tulot ovat kasvaneet siten, että siirtoa kehittämisrahastoon on voitu supistaa. Kun korkotukilainoitusta vie­lä on lisätty, ovat maatilalain toteuttamiseen käytettävät varat lisääntyneet vuodesta 1987 vuoteen 1989 100 miljoonalla markalla.

Maidontuotantoa on tämän hallituksen aikana ohjattu edellisen hallituksen aikana käyttöön otetulla maidon kaksihintajärjestel­mällä. Tämän vuoden osalta kaksihintajär­jestelmää on muutettu siten, että lisäkiintiöi­tä voidaan myöntää Pohjois- ja Itä-Suomessa määrä, joka 1986 on tuotettu niillä tiloilla, joiden kiintiö on lakkautettu viime vuoden aikana. Muualla maassa voidaan myöntää lisäkiintiöitä puolet vastaavalla tavalla laske­tusta määrästä. Järjestelmä on siis merkittä­västi kehittynyt, ja kokoomuksen eduskunta­ryhmän mielestä sitä tulee edelleen kehittää esimerkiksi vapaan kiintiön määrän nostami­sella ja muutoinkin lisäämällä joustoa. Maa­taloustuloratkaisun yhteydessä sovittiin myös vihdoinkin toteutettavaksi maatilojen emäntien tasa-arvo nostamalla emäntien si­jaisapuun oikeuttava äitiysaika 305 päivään. Tähän keskustalaiset isännät eivät hallituk­sessa ollessaan koskaan pystyneet.

Nykyinen metsäverotus perustuu lakiin, joka annettiin silloin kun keskusta oli halli­tuksessa. Metsäverotuksen kiristyminen joh­tuu lakiin sisältyvästä kiristysautomaatista. Metsäverotuksen uudistamisesta ei ole vielä tehty päätöstä, mikä johtuu siitä, että halli­tusryhmät eivät vielä ole ottaneet kantaa uudistuksen yksityiskohtiin. Yksi toimikunta on jättänyt mietintönsä ja jatkoa selvittää toinen.

Koska nykyiset metsäverosäännökset joh­tavat monessa kunnassa ja useilla tiloilla kohtuuttamaan yliverotukseen ja eriarvoi-

1514 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

suuteen, kokoomuksen eduskuntaryhmä edellyttää, että metsätalouden tuoton on perustuttava pinta-alaperusteiseen keskimää­räiseen tuottoon, jota määritettäessä on pi­dettävä lähtökohtana kantorahatuloja lisät­tynä kotitarvepuun käytöllä.

Viime vuonna tuli voimaan laki, jonka mukaan yksinomaan metsätaloutta harjoitta­va metsätaloustila rinnastetaan maatilaan. Tämä tekee mahdolliseksi rahoitustuen met­sätaloustilojen omistajavaihdoksissa ja tiloja kehitettäessä, mikä aiemmin ei ollut mahdol­lista. Tämä osoittaa mm., että päätoimisten metsätilojen muodostaminen on ollut halli­tuksen työlistalla, toisin kuin välikysyjät väittävät.

Kokoomus pitää tärkeänä maaseudun yri­tystoiminnan tukemista. Maaseudun elinvoi­maisuuden ylläpitäminen on tärkeää, ja se kytkeytyy maatilatalouden yhteydessä harjoi­tettavaan ja muuhun maaseudun pienyritys­toimintaan. Väestökehityksen ongelmat ja vaikutukset ovat olleet jo aiemmin nähtävis­sä, mutta niihin ei edellisten hallitusten aika­na ole puututtu. Vasta nyt on ryhdytty merkittävämpiin toimiin aluepoliittisen tuen laajentamiseksi.

Maaseudun pienimuotoisen yritystoimin­nan edistämisestä annettu laki on keskeinen keino avustusten ja korkotukilainojen myön­tämisessä aloittaville yrityksille. Avustusten myöntämisvaltuus on kasvanut 45 miljoonaa markkaa vuodesta 1988 tähän vuoteen ja korkotukilainojen myöntämisvaltuus 30 mil­joonaa markkaa. Myös tältä osin välikysy­myksessä esitetyt väitteet ovat tosiasioiden vastaisia.

Herra puhemies! Jokaisen vastuuntuntoi­sen aluepoliitikon on syytä sanoutua irti välikysyjien väitteistä. Enempää kehitysa­lueilla kuin Etelä-Suomessakaan ei tarvita paniikin lietsojia, vaan vankkaa luottamusta kehittämisen mahdollisuuksiin. Tästä syystä kannatan kokoomuksen eduskuntaryhmän puolesta ed. Törnqvistin ehdotusta päiväjär­jestykseen siirtymisen sanamuodoksi.

Välikysymystä miettiessään keskustan olisi varmasti ollut syytä katsoa peiliin. Kun on perusteltua syytä epäillä, ettei keskustalla ole peiliä, on kokoomuksen eduskuntaryhmä päättänyt lahjoittaa keskustan eduskuntaryh­mälle peilin, josta ryhmän johto voi tarkkail­la poliittisen vartalonsa koko kuvaa. Tämän välikysymyksen kaltaisten virheiden välttä-

minen on mahdollista, jos peilistä paljastuu puolueen harjoittama harvinaisen alaston valtapolitiikka. Muille se on paljastunut jo ajat sitten.

Edustajat Jaakonsaari ja Gustafsson mer­kitään läsnä oleviksi.

Ed. S i u r u aine n: Herra puhemies! Siir­tyminen tietoyhteiskuntaan merkitsee suurta alueellista ja rakenteellista murrosta. Muutos koskee syvällisesti koko kansaa, niin ihmisiä pääkaupunkiseudulla kuin maalaiskunnissa. Syrjäisenä pohjoisena, mutta kehittyneenä maana Suomi on läpikäynyt muutoksen ehkä nopeimmin Euroopassa. Rakennemuutoksen etenemisen ymmärtäminen edellyttää kuiten­kin yhteiskuntatutkijoiltakin mittavan työpa­noksen. Poliitikoista pääosa tukeutuu käsi­tyksiin ja muutamiin tunnuslukuihin.

Oikeaan osuvalta aluepolitiikalta edellyte­tään kehitysprosessien tuntemusta ja niihin vaikuttamista. Aluepolitiikan tarpeellisuu­desta ollaan täälläkin varsin yksimielisiä. Toimintatavatkin käsitteinä ovat saman suuntaisia, mutta oletukset ja käytännön tulokset ovat ratkaisevasti erilaisia. Holkerin hallituksen aluepolitiikkaa voidaankin verra­ta erään maan tuotantokomitean puheenjoh­tajan puolustukseen, kun kansa väitti, että kansalla ei ole kenkiä: "Mutta hyvänen aika, kansalaiset, mehän olemme tuottaneet jokai­selle ainakin kahdet kengät vuoden aikana!" Tähän kansalainen vastasi: "Mutta, hyvä toveri, nehän ovat melkein kaikki samaan jalkaan ja vain kahta kokoa!"

Pääministeri Holkerin hallitus on kirjan­nut ohjelmaansa lisäpöytäkirjoineen yleisesti hyväksyttäviä tavoitteita, mutta yhteiskunta­kehitys on osoittautunut menevän täysin omaa latuaan kovan kapitalismin keskiHy­vää uraa myöten. Tunnusluvut uusien yritys­ten määrästä, aluepoliittisen rahoituksen ta­sosta ja työttömyyden tilastollisesta alentu­misesta eivät kerro käytännön totuutta. Päinvastoin hyvältä näyttävät luvut tuuditta­vat hallituksen hyväuskoiseen päiväuneen ja piittaamattomuuteen ongelmista.

Välikysymyksellään keskustan eduskunta­ryhmä haluaa katkaista vahingollisen keskit­tymisen ja ohjata maakunnat mahdollisim­man tasapainoiseen kehitykseen. Eritoten

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1515

pääkaupunkiseudun väestön ja kansantalou­den etu vaatii sitä juuri nyt. Pääkaupunki­seudun kehittämisessä ja täällä tehtävissä ratkaisuissa ovat koko maan tulevan kehi­tyksen avaimet.

Keskustan eduskuntaryhmä kiittää muita oppositiopuolueita mukaantulosta täysin tie­toisena siitä, että monista yksityiskohdista ollaan varsin eri mieltä. Keskusta kiittää myös ministeri Suomista hänen antamastaan hallituksen vastauksesta kysymykseen. Vas­taus oli kaunis maalailu, suoranainen pano­raama oletetusta tasapainoisesta kehitykses­tä. Valitettavasti keskustan puheenvuoroissa on pakko repiä rikki ministerin kaunisteleva kuvaus. Tosiasioiden esittäminen ei ole tuo­miopäivän profetiaa eikä tupailtamafiaa, niin kuin on syytetty.

Viimeisimmät tilastot, tutkimukset ja sel­vitykset ovat vahvana perustana välikysy­mykseen. Kukaan ei voi kiistää väestö-, työpaikka- ja asuntotilastoja sekä tietoja kuntien elinkeino- ja talouskehityksestä sekä lukuisia hiljan valmistuneita tieteellisiä tutki­muksia. Niiden saantia ja käyttöä hallitus ei ainakaan vielä ole rajoittanut. Ajankohtaisen tiedon saantia sen sijaan suomalaisessa de­mokratiassa näkyy monilla tavoin muutoin vaikeutettavan. Holkerin hallitus ei näytä sietävän tosiasioita. Ongelmista ei saisi pu­hua, vaan koko hallitus näyttää kurottelevan päivänpolitiikan yläpuolelle.

Hallituksen vastauksesta eduskunnalle puuttuu asiantunteva yhteiskunnallinen ote. Harjoitettu aluepolitiikka ei kohtaannu ki­peimpiin kehitysongelmiin. Kärsijöiksi joutu­vat ensisijaisesti pääkaupunkiseudun ja haja­asutusalueiden ihmiset sekä tämän yhteis­kunnan veronmaksajat. Hallitus ei syyttäisi välikysymyksen esittäjiä tuomiopäivän julis­tuksesta, jos se todella paneutuisi käytännös­sä ihmisten arkiongelmiin. Koko Eurooppa­han on tällä hetkellä huolissaan maaseudus­taan, ja suurten kaupunkien kasvua rajoite­taan hyvin monissa maissa erilaisin toimen­pitein. Ongelmista puhuminen ja niihin rat­kaisujen etsiminen saa Suomessa hallitukselta syytöksen tuomiopäivän julista­misesta ja puuttumisesta sellaiseen asiaan, johon ei saisi käydä kiinni.

Väestön kehitys on selkeimpiä alueellisen kehityksen mittareita. Hallitus myöntää vas­tauksessaan väestön kehityksen ja työvoiman rakenteen olevan koko maan ongelmana.

Miksi hallitus ei sitten toteuta politiikkaa, joka turvaisi edes kunkin maakunnan oma­varaisen väestön kehityksen? Tässäkin kehi­tysalueitten maakunnat, ennen kaikkea Poh­jois-Karjala, häviäisivät. Työpaikkojen ka­sautuminen Helsingin seudulle kasvattaa vä­kilukua noin 10 000 asukasta vuodessa. Muuttotappio näivettää maakuntien kehityk­sen. Jokainen tulomuuttaja jatkaa pääkau­punkiseudun asuntojonoa, lisää palvelutar­vetta ja aiheuttaa työpaikkakustannuksia kohti 2~3 -kertaiset palvelukustannukset koko yhteiskunnalle. Itse muuttaja joutuu asumaan yhä kauempana keskustasta ja työ­paikasta, ja yhä useammat muuttajat ajautu­vat täällä muutettuaan köyhyysloukkuun. Pääkaupunkiseudulle muodostuu kallis ja epäkäytännöllinen yhdyskuntarakenne, jota on viimeaikaisissa tutkimuksissa myös kriti­soitu.

Asutuksen keskittyminen siirtää väestön uusiutumisen keskuksiin. ~ Tässä haluan huomauttaa ed. Törnqvistille, että sietää nyt kuunnella hyvin tarkkaan. ~ Vuosina 1981~85 luonnollisesta väestön kasvusta oli Uudellamaalla jo 29 %. Aluepolitiikkatoimi­kunta ennusti sen olevan kaudella 1991~95 jo 38 % ja vuosisadan loppuvuosina noin 60 % väestön koko luonnollisesta lisäänty­misestä. Tämän luvun jo pitäisi herättää ihmiset ajattelemaan, mihin pitkäjänteinen tämän tyylinen politiikka johtaa myös väes­tönkehityksen osalta. (Ed. Törnqvist: Ei se ole kahden vuoden asia!) Vaasan, Oulun ja Lapin läänejä lukuun ottamatta muissa lää­neissä se olisi negatiivinen. ~ Haluan huo­mauttaa ed. Törnqvistille, että ei tämä halli­tus näin voimakkaasti ole voinut vaikuttaa perhepolitiikkaan, että tämä olisi kahden vuoden asia.

Ministeri Suominen painotti aluepolitiikan pitkäjänteisyyttä. Väestömuutokset ja halli­tuksen suhtautuminen niihin eivät osoita vähimmässäkään määrässä todellista pitkä­jänteisyyttä. Pelkästään nykyinen väestö- ja työvoimapolitiikka johtaa laajaan autioitu­miseen Pohjois- ja Itä-Suomessa. Tätä ei tämä hallitus pysty kiistämään. Näistä tosia­sioista ei hallitus voi vaieta eikä paeta edes kaunistelemalla. Väkiluku laskee palvelura­jan alapuolelle kehitysalueilla, ja silloin lop­pujenkin on pakko muuttaa.

Minä toivoisin, hallituspuolueitten edusta­jat, että menette itse kertomaan kehitysaluei-

1516 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

den ihmisille omat vaihtoehtonne ja syrjäseu­tujen väestölle ne ratkaisut, jotka te olette löytäneet aluepolitiikan edistämiseksi yhtä lailla siellä kuin täällä pääkaupunkiseudulla.

Ministeri Suomisen vastauksessa viitataan valmistuneeseen väestö- ja työpaikkasuunnit­teeseen vuoteen 2000 saakka. Trendiennuste lupaa mittavaa muuttoaaltoa pohjoisesta ete­lään ja suurimpiin keskuksiin. On muistetta­va, että tähän mennessä trendiennusteet ovat toteutuneet jopa ennakoitua jyrkemmin. Hal­litus usein hoitaa omaatuntoaan ja vetoaa siihen, että 1960- ja 1970-lukujen muuttoliike oli nykyistä voimakkaampaa. Onkin totta, että massoina purkautui kehitysalueiden väki uusille työmarkkinoille noina aikoina, mutta nyt muuttavat pienistä, suhteellisen pienistä populaatioista koulutetuimmat ja osaavim­mat ihmiset. Väestöpohja vähenee palveluille liian kapeaksi ja vaativille uusille tuotannon aloille taidoiltaan liian yksipuoliseksi. Tämä vie pohjaa kaiken aikaa siltä työltä, johon hallitus on myös aluepolitiikassa panoksia asettanut.

Hallituksen jäsenten pitäisi tuntea syvästi käytännön elämää, ennen kuin yritetään kehittää uittonsa pakosta lopettaneita tukki­laisia ja optiomarkkinoilla häärääviä salkun­kantajia saman kaavan mukaan. On syvästi valitettavaa, että hallitukselle ei vastauksen mukaan avautunut välikysymyksen sekään kohta, jossa edellytettiin kehittämistoimien valikoimista kunkin alueen luontaisen kehi­tystilanteen pohjalta. Kysynpä, kuinka suuri osa jonkin kehitysalueen kunnan työvoimas­ta tälläkään hetkellä saa leipänsä korkean teknologian palveluksessa. Siihen pitää kai­kin tavoin meidän pyrkiä yhteisesti, mutta valitettavasti tietotuvatkin yleisesti vielä kun­tatasolta puuttuvat.

Hallitus on kaikissa yhteyksissä vaatinut kehittämistyössä väestön omatoimisuutta ja aloitteellisuutta. Pitkän yrittäjänkoulutusura­ni aikana olen edellyttänyt aivan samaa opiskelijoilta, mutta ihmisten muutos ei käy nappia painamalla. Siirtyminen agraari- ja vanhan teollisuuden yhteiskunnasta uuteen yrittäjyyteen edellyttää laajaa koulutusta, tuotteiden kehittelyä ja markkinoiden avaa­mista. Kyse on vuosia kestävästä prosessista, johon nykyinen koulutusjärjestelmä ei ikävä kyllä anna riittävästi valmiuksia. Esteeksi on jo nyt muodostunut pienyritystoiminnassa tuotteiden rajallisten markkinoiden ylikylläs-

tyminen ja vaikeudet päästä laajempaan myyntiin hyvin erilaisilla tuotteilla kaukaa markkinoista. Maaseudun kehittämisessä uusi yritystoiminta voi olla monipuolistava välttämätön lisä, mutta sen pohjalle kehity­salueitten maaseudun asutusta ei voida ra­kentaa.

Vastaväitteistä huolimatta hallitus on au­tioittanut maaseutua kiristämällä kaavamai­sesti maidon- ja lihantuotantoa sekä pienil­läkin tiloilla pellonraivausta. Sitä joustoa, johon täällä on puututtu, ei ole saatu maa­talouspiireistä sillä tavalla kuin sitä on py­ritty saamaan. Eli ongelmat koetaan vasta siellä ruohonjuuritasolla, niitä ei tunneta täällä. Nuoret velkaiset viljelijät eivät uskalla tehdä sukupolvenvaihdosta. Maan suurim­man maatalouskeskuksen puheenjohtajana voin todeta, että esimerkiksi Oulun maata­louskeskuksen sukupolvenvaihdosten tason pitäisi olla nykyisen tilaluvun säilyttämiseen noin 650, kun tällä hetkellä se on vajaat 200 ja vuosittain alentunut.

Hallituksen omat supistavat aikeet käyvät toteen. Aluepoliittisen osaston suunnitear­vion mukaan maa- ja metsätalouden työllis­ten määrän oletetaan laskevan 251 OOO:sta vuonna 1987 159 000 henkilöön vuonna 2000, eli lasku on noin 100 000 ihmistä. Trendilaskelman mukaan poistuma on tätä vieläkin tuntuvasti jyrkempi. Suunnitteessa todetaan, että "työpaikat vähenevät voimak­kaimmin yksipuolisilla maatalousalueilla. Erityisen raskaita ovat menetykset reuna­alueilla". Tämä on suora sitaatti tuosta valtioneuvostonkin käsittelyssä olleesta asia­kirjasta. Jos hallitus ei tätä ennustetta hyväk­sy, sen on kiireesti sanouduttava irti tällai­sesta suunnitelmasta ja kehityksestä. Keskus­taoppositio on sen jo tehnyt.

Perustuotannan kehittämisen on oltava jäntevän aluepolitiikan välineenä. Kun peri­feerisille alueille ei muissakaan yhteiskunnis­sa ole syntynyt teollista vyöhykettä, maa- ja metsätalouden kehittäminen juuri siellä on välttämätöntä asutuksen rungon säilyttämi­seksi. Tämä on juuri sitä valikoivaa aluepo­litiikkaa, jota tässä maassa, tässä yhteiskun­nassa pitäisi osata suorittaa. Tämän totuu­den havaitsi jo tutkija von Thunen vuonna 1826. Voisiko Suomen hallitus 150 vuotta myöhemmin omaksua saman yksinkertaisen totuuden? Päätoimisten perheviljelmien ke­hittäminen 15 lehmään ja rehuomavaraisuu-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1517

den turvaaminen olisi ollut hallitukselta syr­jäseutujen yksi parhaimmista aluepolitiikan välineistä, mutta tähän ei ole suostuttu.

Vastauksessaan hallitus ilmaisi myönteisen kantansa metsätilojen perustamiseen, ja sitä on täällä edelleen puheenvuoroissa korostet­tu. Jos näin on, hallituksen tulisi pikaisesti käynnistää selvitys siitä, missä laajuudessa syrjäisempien seutujen perheet, metsurit mu­kaan lukien, ovat halukkaita hankkimaan käynnistettävän lainoitusjärjestelmän puit­teissa lisämaata tai riittävän metsätilan saa­dakseen pääasiallisen toimeentulonsa metsä­taloudesta. Tämä turvaisi haja-asutuksen säi­lymisen ja työvoiman saannin myös tulevai­suudessa metsä- ja luonnonhoitotöihin. On syytä muistuttaa, että hymistely ei riitä, vaan hallituksen tahdon pitää näkyä käytännön toimenpiteinä, jotka kohtaavat Suomen kan­salaisia käytännön elämässä.

Ajankohtaisuudesta huolimatta hallitus ei kertonut aikeitaan metsäverouudistuksen si­sällöstä eikä toteuttamisen aikataulusta. Sitä tosin äsken täällä hieman seliteltiin. Hallitus ei myöskään hiiskahtanut suunnitellusta kiin­teistöverosta, jonka rasitukset on kaavailtu ulotettavan myös maaseutukiinteistöihin. Hallitus vähätteli ongelmaa, joka on synty­nyt metsänparannusvarojen vähentämisestä jo täällä mainitun noin 150 miljoonan mar­kan tasolla. Hallitus ei voi kiistää Suomen metsäteollisuuden asemaa tämän maan kan­santaloudessa. Laajentuvan metsäteollisuu­den puuhuollon turvaaminen on ensiarvoisen tärkeää varsinkin aikana, jolloin Suomen metsien terveys näyttää vakavasti horjuvan.

Välikysymykseen sisältyvään ympäristöo­saan hallitus ei lainkaan vastannut. Tasapai­noisen kehityksen horjuminen lankeaa ympä­ristölaskuna niin ruuhka-alueilla kuin maa­kunnissa, joiden luonnonvarojen hoito ja tasapainoinen käyttö lyödään laimin.

Suomen pitkäjänteinen tulevaisuus perus­tuu luonnonvaroihin. Arkiongelmien yläpuo­lelle havitteleva pääministeri voisi syventyä Euroopan kokonaisuuteen ja hahmottaa sii­nä Suomen resurssipohjaista roolia käytän­nön politiikkaa varten. Tältä pohjaltahan meidän reaalisesti on pitemmän päälle läh­dettävä eurooppalaisessa työnjaossa.

Energiapolitiikkaa koskevassa vastaukses­saan ministeri Suominen puuttui laajasti ajankohtaisiin energiahankkeisiin. Oli hyvä, että saimme niistä tietoa. Edelleen avoimeksi

jäivät Pudasjärven turvevoimalahanketta koskevat suunnitelmat. Äsken kokoomuksen puheenvuorossa näitä seliteltiin suuntaan, joka ei lupaa tälle hankkeelle hyvää.

Mikäli hallitus haluaisi toteuttaa konkreet­tista aluepolitiikkaa Iijokilaaksossa, se olisi jo vuosia sitten käynnistänyt eduskunnan koskiensuojelulain yhteydessä edellyttämän Pudasjärven turvevoimalan rakentamisen. Olen ymmärtänyt, en tuolloin eduskunnan jäsenenä, mutta ulkopuolisena, että kyllä eduskunta tuolloin vakavasti tämän kipeän ongelman ratkaisi mainitulla tavalla ponsi­lausuman muodossa. Pudasjärven turvevoi­malan rakentamisen ei pitäisi olla poliittinen kysymys, sillä myös hallituspuolueiden piiri­järjestöt ovat vaatineet hankkeen toteutta­mista yksimielisesti ja useamman kerran ol­leet täällä eduskunnassa myös lakki kourassa omien ministereittensä puheilla. Turvealuei­den kunnostaminen on kiistatta edennyt jo siihen vaiheeseen, jossa voimalan suunnittelu on välttämätöntä käynnistää.

Hallitus ei myöskään vastannut kysymyk­seen suunnitelmista maakaasuputken vetämi­sestä Kostamuksesta Pohjois-Suomeen eikä siihen, millä tavalla eri energiavaihtoehtoja - mukaan lukien myös hakkeen, puuener­gian käytön ja muut kotimaisen energian muodot, maakaasua lukuun ottamatta -tultaisiin järjestämään kehitysalueilla lähitu­levaisuudessa.

Yritystoiminnan edistymistä koskevassa vastauksessaan ministeri Suominen jälleen kerran ihasteli uusien yritysten perustamisen nopeutta. Kuten täällä on jo mainittu, pa­tentti- ja rekisterihallituksen tiedon mukaan vuonna 1988 perustettiin peräti 4 281 yritystä vähemmän kuin vuonna 1987. Olen kuiten­kin sitä mieltä, että vuosittaisia perustamis­lukuja tärkeämpää on tietää, minkälaisia perustettavat yritykset ovat, minne niitä on perustettu ja kuinka paljon on syntynyt uusia pysyväisluonteisia työpaikkoja. Muiden työ­mahdollisuuksien loppuminen on pakottanut nimittäin monet perustamaan omia uusia yrityksiä heikoinkin perustein, mikä näkyy varsin korkeissa konkurssiluvuissa. Kohoa­vien yritysten perustamislukujen taustalla ovat usein myös muut kuin työpaikkoja merkittävästi lisäävät tekijät.

Hallituksen vastauksessa korostetaan alue­poliittisen tuen kasvua, jopa yli pohjoismai­sen tason. Alueelliselta kehitykseltään erilais-

1518 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

ten Pohjoismaiden vertailu tässä suhteessa ei kuitenkaan ole täysin relevanttia. Aluepoliit­tisen tukilainsäädännön ulottaminen entistä laajemmalle ja suuntaaminen teknologiata­soa edistävään suuntaan, mikä sinällään on ihan hyvä asia, on heikentänyt vaikeimpien kehitysalueiden yritystoiminnan rahoittamis­ta. Perusteollisuuden toimintaa monilla alueilla yhä edelleen on syytä edistää. Tässä suhteessa myös Väli-Suomen perusteollisuus on jäänyt vähäisemmälle tuelle.

Aluepolitiikan vastaista on ollut tukien myöntäminen mahdollisimman alhaisina pe­rusteluna aloittavien yritysten suuri määrä ja myönnettävien varojen niukkuus. Varsinaista sijainninohjausta hallitus ei nykymuodossaan ole käyttänyt aluepolitiikan välineenä, vaik­ka sen merkitys kehitysalueille oli tuntuva raskaan teollisuuden vaiheessa, mutta niin kuin täällä on todettu, sen ajanhan me pääsääntöisesti olemme eläneet ohi. Hallitus ei ole myöskään edistänyt tehokkaan alihan­kintajärjestelmän toteuttamista eikä kehittä­nyt sellaisia järjestelmiä, että työvoiman ky­syntä ja tarjonta alihankinnan järjestämisen kautta nykyistä paremmin kohtaisivat.

Hallitus on systemaattisesti torjunut oppo­sition esitykset työpaikkojen hajauttamiseen vaikuttavista aluepoliittisista keinoista. Työ­voimakustannusten alueittainen porrastus riittävästi, riittävät verohelpotukset, tariffien tasaaminen ja riittävä kuljetustuki eivät tul­leet hyväksytyiksi aluepoliittisen lainsäädän­nön yhteydessä. Kun aluepolitiikkaa harjoi­tetaan, silloin kai ollaan kompensoimassa niitä haittoja, joita syntyy siitä, kun toiminta on rintamaitten takamailla, ja tähän pitäisi juuri löytää oikeita toimenpiteitä, että tavoit­teet saavutettaisiin. Hallitus on kuitenkin opposition vaatimuksesta, niin kuin vastauk­sesta kuultiin, ensin torjuttuaan mutta myö­hemmin ottanut käyttöön korotetun tuen yrityksen siirtyessä pääkaupunkiseudun ul­kopuolelle. Tämä on hyvä suunta.

Hallitus ei ole luonut järjestelmää, jolla yritykset saisivat rcaaliaikaista tietoa eri alueiden vastaanottomahdollisuuksista, työ­voimasta ja palvelusta, että sijoitustaan suunnittelevat yritykset voisivat tehokkaasti miettiä vaihtoehtoisia sijaintipaikkakuntia. Budjetissa on osoitettu pikemminkin määrä­rahoja vain työvoiman alueellisen ja raken­teellisen liikkuvuuden edistämiseen.

Hallitus viittaa tasaisen alueellisen kehi-

tyksen edistämisessä korkeakoulujen, VTT:n alueyksiköiden, tutkimuslaitosten ja teknolo­giakylien merkitykseen. Näillä on kiistatta keskeinen asema maakuntien kehityksen edistämisessä. Korkeakoulujen kehittämis­lainsäädäntö on turvannut resurssoinnin kohtuullisen tason. Maakuntien kansainvä­listymisessä näillä on keskeinen merkitys. Siitä huolimatta tätäkään kautta ei maakun­tien yritystoiminta ole saanut selkeää infor­maatiojärjestelmää mukauttaakseen toimin­taansa kansainvälisiin mahdollisuuksiin. So­pii kysyä, missä viipyvät Suomen euroinfot ja järjestelmät, joilla myös pienyritystoiminta ulotetaan kansainvälisille markkinoille. Il­man tällaisia selviä järjestelmiä se näyttää varsin vaikealta.

Vastauksessaan hallitus painokkaasti viit­taa seitsemän teknologiakylän aluepoliitti­seen merkitykseen. Myös kunnat ovat perus­taneet tietotupia edistämään paikallista inno­vatiivista tuotantoa. Elinkeinoelämän uudis­tamisessa ne ovat keskeisiä mutta eivät tässä vaiheessa merkittävästi säätele alueiden ko­konaiskehitystä. Oulun teknologiakylä on yksi kehittyneimpiä ja kiitellyimpiä, mutta sen työllistävä merkitys on kokonaisuudes­saan alueella yhä edelleen varsin pieni. (Eduskunnasta: Välillisesti tavattoman suu­ri!) - Välillisesti tavattoman suuri, mutta ottaa aikaa, ennen kuin se korvaa niitä aluepoliittisia menetyksiä, joita on esimerkik­si perustuotannan puolella. - Hallitus arvioi alueellista kehitystä harhaisen kapea-alaisesti ja edistyneimmän yritystoiminnan mukaan. Voisikin todeta, että aallonharjalla ratsasta­va ei tunne vesistöjä pohjamutiaan myöten.

Työllisyyspolitiikkaa käsittelevässä vas­tauksessaan hallitus torjuu huonon työllisyy­den hoidon. Ensi töikseen hallitus vesitti uuden työllisyyslain. Tämän me kaikki muis­tamme. Toiseksi valtio ei ole pystynyt toteut­tamaan velvollisuuksiaan vaikeimmilla työt­tömyysalueilla. Ilman kuntien tukea työttö­myyttä ei olisi saatu kuristetuksi nykyiselle­kään tasolle. Työttömyyserot kuitenkin ovat edelleen suuret maan eri osissa. Syvällinen perehtyminen osoittaisi myös hallitukselle ja hallituksen taustalla oleville puolueille, että vaikeimmilla työttömyysalueilla tilastot ovat kaunistuneet tilapäistempuilla eikä pysyväis­luonteisella työpaikkakasvulla. Tämä kiista­nalainen kohta on syytä tarkemmin selvittää, koska tästä on niin paljon erilaisia näkemyk-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1519

sta, mutta jossakin määrin myös pohjoisen olosuhteita tunnetaan.

Pääkaupunkiseudun ylikuumentunut kas­vu on johtanut vaatimuksiin vierastyövoi­man tuonnista. Yli 100 000 suomalaisen ole­misen työttömänä ja monien paluumuutta­jien halun palata Suomeen on oltava ensim­mäisenä vaihtoehtona työvoimaongelmia rat­kaistaessa. Työpaikkojen hajauttaminen saa­tavan työvoiman ja rakennetun infrastruk­tuurin alueille on kansallinen tehtävä. Vasta tämän jälkeen on syytä ryhtyä puhumaan vierastyövoiman tuomisesta tai pendelöittä­misestä naapurimaista. Työvoiman siirtoon liittyy kustannuksia, sosiaalisia muutoksia ja sopeutumisongelmia, joita kehittyneen yh­teiskunnan on syytä välttää.

Hallituksen keskittävä yhteiskuntapolitiik­ka toteutuu myös palvelujen vähentämisenä. Hallinnonalojen liikelaitostaminen supistaa postin ja VR:n palveluja. Tämä suunta on ollut jo näkyvillä. Väestöpohjan heikentymi­nen lopettaa kouluja ja kauppoja sekä liiken­neyhteyksiä. Nämähän kytkeytyvät selvästi toisiinsa. Palvelujen heikentyminen lisää muuttoa, ja muutto heikentää palveluja, ja oravanpyörä on valmis. Monet kylätoimi­kunnat ovat uhmanneet kehitystä ja ovat talkoilla rakentaneet kyläkauppoja ja moni­toimitaloja ainakin tilapäisesti. Tätä innos­tusta pitää myös valtakunnan politiikan tu­kea eikä hallituksen tavoin puristaa ja näyk­kiä vähä vähältä joka suunnalta. Välikysy­myksen vastaus osoittaa, että hallitus on omaksunut toimintakulttuurin, jossa asiain­tila nähdään hyvänä piittaamatta siitä, miten asiat ihmisillä maakunnissa ovat.

Hallituksen aluepoliittista nuivuutta osoit­taa suhtautuminen tienpitoon ja yleensä lii­kennepolitiikkaan. Liikennepoliittisessa se­lonteossa hallitus esitti selvän keskittämisoh­jelman, jossa varat ohjataan päätieverkkoon pääasiallisesti pääkaupunkiseudulle. On toki selvää ja sen keskusta hyvin myöntää, että liikennemäärät ja teiden kunto edellyttävät täällä suuria panostuksia, mutta syrjätiestön kehittämistäkään ei saa lyödä laimin. Sieltä tulee huomattava osa sekä meidän energia­varantoamme että teollisuutemme raaka-ai­neita, ja ihmistenkin siellä pitää pystyä kul­kemaan. Halvan öljyn aikana nyt pitäisi päällystää mahdollisimman suuri osa tiestäs­tä eikä lähettää rikkipitoista raskasta öljyä poltettavaksi Pohjois-Suomeen. Rikkiä me

saamme siellä jo muualtakin. Tasapainoinen kehittäminen edellyttää myös liikennepolitii­kan uudelleenarviointia myös ympäristö- ja verotuspoliittisista lähtökohdista.

Hallitus väittää siirtäneensä päätäntäval­taa lähemmäksi kansalaisia ja viittaa samalla kunnallishallinnon kehittämiseen. Ensiksikin on todettava, että hallitus ei ole vähääkään hievahtanut maakuntahallinnon kehittämisen suuntaan. Päinvastoin mm. kokoomus on ollut julkisesti erittäin kielteisellä kannalla maakuntahallinnon kehittämiseen. Tämä on mielestäni selvä ristiriita omatoimisuuden vaatimuksen ja maakuntien mahdollisuuk­sien välillä. Kansalaisten on vaikea olla omatoimisia ja yrittäviä, kun todellinen pää­täntävalta on kaukana ja se on hyvin mo­nenkertaisen byrokratian takana pääkaupun­kiseudulla. Mikäli elinvoimaiset maakunnat ja kunnat aiotaan toteuttaa, pitää hallitus­vallan viipymättä ryhtyä toimenpiteisiin maakuntahallinnon toteuttamiseksi.

Hallitus on tyydyttänyt aluehallintovaati­muksia käynnistämällä kokeilun vapaakun­nista. Tämä otettiin kunnissa innostuksella vastaan ja nähtiin mahdollisuutena päästä todella päättämään oman alueen asioista. Lain viivästymisestä huolimatta kokeiluun halukkaita kuntia ilmeni runsaasti. Alkupet­tymys oli suuri, kun hallitus ei antanutkaan esityksiä kokeilun rahoituslaeista. Vapaakun­takokeilu on myöhemmin osoittautunut kup­laksi, sillä ympäristöministeriön hallinnona­laa lukuun ottamatta mikään ministeriö ei ole halunnut antaa päätäntävaltaa kunnille.

Hallitus on sälyttänyt ainakin välillisesti monia tehtäviä kunnille lisäämättä valtion­osuuksia. Elinkeinopolitiikan siirtäminen aluepolitiikasta kuntien tehtäväksi on lisän­nyt kuntien menoja.

Herra puhemies! Hallituksen vastaus kes­kustan aluepoliittiseen kysymykseen ei sisällä niitä kokonaisvaltaisia yhteiskuntakehityksen suuntia ja toimenpiteitä, jotka johtaisivat nykyisen vinoutuneen kehityksen nopeaan oikaisemiseen. Hallitus ei vastauksessaan sel­västi hahmota, pyrkiikö se aktiivisesti rajoit­tamaan pääkaupunkiseudun kasvua ja rat­kaisemaan asukkaiden ongelmia sekä ohjaa­maan kasvuedellytyksiä maan muihin osiin riittävällä voimakkuudella. Hallitus ei myös­kään selvästi ilmaise, missä laajuudessa se aikoo kehittää Suomen keskusverkkoa, onko mukana viisi maakuntakeskusta vai ulottuu-

1520 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

ko kehittäminen koko nykyiseen asutusjär­jestelmään. Edelleen kysymyksenalaiseksi jää, tuleeko Suomen keskittyminen tapahtu­maan Helsingin, Turun ja Tampereen alueil­le, ja jos tämä on hallituksen tarkoitus, pystyykö hallitus kehittämään riittävillä voi­mavaroilla myös maan muita osia: pohjoisia keskuksia, eläviä maakuntia ja elävää maa­seutua.

Herra puhemies! Keskustan eduskuntaryh­mä katsoo, että hallituksen antama vastaus on alueellisia kehitysongelmia vähättelevä eikä sisällä esityksiä riittävistä ja nopeista toimenpiteistä tilanteen korjaamiseksi. Tä­män johdosta pyydän kannattaa ed. Juhan­talon esittämää lausumaehdotusta eduskun­nan päiväjärjestykseen siirtymisestä.

Edustajat Jääskeläinen ja Varpasuo mer­kitään läsnä oleviksi.

Ed. W a h 1st r ö m : Herra puhemies! So­sialidemokraattien ja kokoomuksen hallitus lähti liikkeelle painottamalla rakennemuutos­ta. Se pyrki saamaan yhteiskunnan muuto­silmiöille myönteisyyttä henkivän sanan. Pian paljastui, että hallitus ei tiennyt, mistä oikeastaan puhui, eikä hallitus tiedä sitä vieläkään. Nyt ministeri Suominen käyttää ilmaisua "positiivinen rakennemuutos". Hal­litus on sitä mieltä, että positiivinen raken­nemuutos on ensin kohdannut pääkaupunki­seudun. Mitä positiivista on asuntopulassa ja mielettömässä asuntojen hinnan nousussa tai päivähoitopulassa tai terveys- ja sosiaalipal­velujen ontuvassa toteuttamisessa tai kasva­vissa liikenneongelmissa? Mitä tässä on po­sitiivista?

Olisiko 1970-luvun sosialidemokratia pitä­nyt edellä sanottua kehitystä myönteisenä? Tuskin. Sehän vältti mukautumasta yhteis­kunnan ajelehtimiseen. Sillä oli näkemyksiä yhteiskunnan kehittämisestä, ja sillä oli aito halu ohjata yhteiskunnan kehitystä, tai sitten vain aika on kullannut nämä minun muisto­ni. Mutta tänään sosialidemokratia näyttää olevan tuulten viemää. Niinpä hallituksessa olo kokoomuksen kanssa on hyvin helppoa. Kummallekin kelpaa suitsimaton markkina­talous. Kummassakin on kuitenkin sen ver­ran herrasmiestä, että markkinatalouden potkimia ei tapeta nälkään. Kummallakin on

halu pitää yllä sosiaaliturvaa, mutta vain Pohjoismaiden kehnointa, vain sellaista, jon­ka markkinavoimat sallivat.

Tähän pieni välihuomautus: Kokoomuk­sen ajoittainen sotkeutuminen omiin jalkoi­hinsa joutuu vain siitä, että se ei vielä ole tehnyt itselleen selväksi, olisiko vanha kun­non oikeistopuolue vai sosiaalis-demokraat­tinen keskipuolue. Vielä kokoomus ei ole oppinut, että voi olla kumpaakin vuoropäi­vin ja vuoroviikoin. Mutta kyllä se siitä!

Aitoon markkinahenkeen kuuluu, ettei hallituksella ole näkemystä tai kantaa siihen, miten pääkaupunkiseutua kehitetään ja mikä on oleva maakuntien tulevaisuus. Kyllä tun­nustan hallitukselle sen oikeuden, ettei sen tarvitse itseään ja markkinatalousaatettaan kieltää. Minulla lienee silti oikeus arvostella hallitusta siitä, että se rakentaa toimintansa tuollaisen ideologian varaan.

Hallituksen aatemaailmaan kuuluu, että jos talouden toiminta ja sen mukana yhä enemmän väestöä on keskittyäkseen pääkau­punkiseudulle, niin sen annetaan tapahtua. Sen annetaan tapahtua, mutta hallitus ei ota vastuuta pääkaupunkiseudulle muuttavista ja täällä jo asuvista ihmisistä. Hallitus ei luo tämän edellyttämää joukkoliikenneverkkoa, metroa itään, länteen ja pohjoiseen. Hallitus ei myöskään yhdessä pääkaupunkiseudun kuntien kanssa huolehdi siitä, että alueelle kertyvä väestö saa asunnot kohtuukustan­nuksin tai että väestön tarvitsemaa päivähoi­toa ja terveyspalveluja lisättäisiin.

Tarvitaan rahaa, paljon rahaa, mikäli an­netaan pääkaupunkiseudun kasvaa ja kuiten­kin välitetään ihmisistä. Esimerkiksi: ei pää­kaupunkiseudun sairaaloihin henkilökuntaa sillä saada, että luvataan ilmainen lippu Korkeasaareen. Ei! Pitää maksaa reilusti parempaa palkkaa ja järjestää asunto. Tar­vitaan paljon rahaa sosiaaliseen asuntotuo­tantoon. Vuokrasäännöstelyn poistaminen voi lisätä vuokra-asuntojen määrää, mutta se hävittää loputkin vuokralla asumisen sosiaa­lisuudesta.

Kasvavien keskusten asuntopulaan ja sii­hen liittyvään asuntojen hinnannousuun hal­litus kuitenkin suhtautuu piittaamattomasti. Puuhataan kyllä asuntorahastoa, mutta ei tuotannon ja rahoituksen mittavaa lisäämis­tä. Parempi vaihtoehto olisi toki tunnustaa, ettei pääkaupunkiseudun kasvattamisessa ole mieltä.

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1521

Hallituksella ei myöskään ole käsitystä siitä, mikä olisi maakuntien rooli tässä kehi­tyksessä. Ovatko ne vain työvoiman hankin­ta-alueita, lehdissä esiin nostettujen Eestin ja Puolan kotimaisia vaihtoehtoja? Kauppa- ja teollisuusministeri tosin puhui uusista lää­neittäisistä työpaikka- ja väestösuunnitteista. Niiden kohdalla ongelma on kuitenkin jo sanassa suunnite. Sehän ei ole edes yhtä sitova kuin vaikkapa ohjevähittäishinta naa­purikaupassa. Suunnitteet ovat lukuja, joihin kylläkin sisällytetään toiveita. Mutta valitet­tavasti nuo luvut pölyttyvät virkamiesma­peissa.

Vastauksessaan hallitus kertoo viime ke­vään, siis vuoden 1988 kevään, periaatepää­töksestä pääkaupunkiseudun kehittämiseksi. Tuloksia tuosta päätöksestä on kovin niu­kasti nähtävissä. Hallitukselle on valmisteltu joukko maa-, kaavoitus- ja asuntopolitiikan toimenpiteitä, ilmoitti ministeri Suominen.

Epäilen kovasti, rohkeneeko hallitus todel­la puuttua maakeinotteluun, jonka kustan­nukset kasautuvat asunnontarvitsijoiden ja veronmaksajien maksettaviksi. Todellinen ratkaisu näet vaatisi kunnille oikeutta lunas­taa maa nykyisen käytön, siis pellon, metsän, niityn tai joutomaan, hinnasta. Näin keinot­telijoilta vietäisiin rikastumisen mahdollisuus ja leikattaisiin arvonnousu rakennemuutok­sen kustannusten katteeksi. Enpä usko hal­lituksen rohkenevan. Eihän tämä hallitus ole yhdelläkään ratkaisullaan puuttunut suuriin tuloihin tai omaisuuksiin, ei kertaakaan kah­den vuoden aikana. Päinvastoin tämä halli­tus on rohkaissut pörssi- ja muuta keinotte­lua.

Pääkaupunkiseudulla sovellettu investoin­tivero ei ole ollut alueellisen kehityksen väline. Sen ensisijainen tarkoitus on ollut suhdannepolitiikka pääkaupunkiseudulla. Että verolla lienee ollut jonkin verran alueel­lista ohjaavaa vaikutusta, on satunnaistulos. SKDL:n eduskuntaryhmä on ehdottanut yri­tyksille säädettäväksi pysyvää, toimitilan pinta-alaan perustuvaa veroa.

Hyvät valtioneuvoston jäsenet, joita täällä näyttää olevan hyvin vähän. Lyhyesti kuvat­tuna Teidän alueellisen kehityksen politiik­kanne sisältö on tyhjä: tapahtukoon markki­navoimien tahto ja vähät siitä, vaikka monet joutuvat kärsimään.

Pohjois- ja Itä-Suomen viljelijää ahdistaa. Ensin oli kunniakasta raivata peltoa, kohot-

191 290146B

taa karjan tuotosta. Kymmenen viime vuotta ovat olleet toisenlaista aikaa: on säädetty pellonraivauskielto, on ensin peritty maidon takia vientikustannusmaksua ja sitten säädet­ty kiintiöt. Näissä ratkaisuissa ei ole tehty oikeutta pien- ja perheviljelmille tai Pohjois­Suomen viljelijälle.

Kotimaisen kulutuksen rakenne muuttuu: Maitorasva käy yhä vain heikommin kau­paksi. Samaan aikaan vienti vaikeutuu. Kan­sainvälisesti ollaan sen edessä, että meitä kovistellaan luopumaan viennin tukemisesta ja kohta vaaditaan, että meidän on sallittava yhä laajempi elintarvikkeiden tuonti. Minus­ta olisi nyt edesvastuutonta sallia tuotanto­määrien kasvu. Sillä voidaan tietysti hetkel­lisesti lohduttaa yksittäisiä viljelijöitä, mutta koko elinkeinolle se olisi muutamassa vuo­dessa tuhoisa. Edessä olisi vain entistä ra­jumpi supistaminen. Tässä tilanteessa on kaksi tapaa vähentää tuotantoa sellaiseksi, että ylituotanto ei ole ongelma.

Tuotantoa voidaan vähentää niin, että maataloudesta pyritään tietoisesti vapautta­maan työvoimaa käytettäväksi uusiin am­matteihin kotiseudun ja kotimaakunnan ul­kopuolella. Tämä pien- ja perheviljelijöiden ajaminen tiloiltaan on hallituksen ajattelua.

Toinen tapa taas on se, että tuotantomää­rien mukaan maksettavan tuen eli tavoitehin­tojen asemasta tukea suunnataan entistä enemmän alueittain ja tilakoon mukaan. Tällöin esimerkiksi pitäisi palata muutama vuosi sitten voimassa olleeseen käytäntöön, että näitä tukia korotettaisiin puolitoista kertaa enemmän kuin koko maataloustuloa. Samalla rajoitustoimet muotoiltaisiin niin, että ne kohdistuvat suurempina suuryksiköi­hin. Lisäksi tuotantoa voidaan laskea vähen­tämällä tuotantopanoksia, mikä olisi parem­min luonnon sietokyvyn mukaista.

Selvää tulisi olla kaikille myös sen, että on mahdotonta pitkän päälle antaa tuottajahin­toina tai muulla tavalla tukea niille, jotka saavat täyden toimeentulon jo muusta läh­teestä. Sellaiset viljelyn harrastajat tuotta­koot maailmanmarkkinahintaan ilman pal­kansaajan ja muiden veronmaksajien tukea. Maaseudun kehitys ei voi kuitenkaan olla vain maatilatalouden varassa. On panostet­tava muiden elinkeinojen kehittämiseen. Sii­nä hallituksen saamattomuus näkyy. - Ei kannata luetella toimenpiteitä vaan katsoa tuloksia.

1522 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

Arvoisa kauppa- Ja teollisuusministeri! Olen syvästi pahoillani, että minun täytyy todeta energiapolitiikan osalta Teidän kart­taneen totuutta. Eilen näet totesitte hallituk­sen kiinnittävän suuren huomion energian säästön tehostamiseen. Nimenomaan sitä hallitus ei tee. Teollisuus käyttää maan säh­köstä yli puolet ja pelkästään metsäteollisuus likimain 40 prosenttia. Myös muusta ener­giasta teollisuus käyttää merkittävän osan. Sorsan IV:n hallituksen energiaverouudistus halvensi teollisuuden energiakustannuksia silloisen hintatason mukaan miljardilla mar­kalla vuodessa.

Jos nyt olisitte tosissaan säästämässä ener­giaa, viidennen ydinvoimalan sijasta vaatisit­te teollisuuden energian tuhlauksen hillintää, vaatisitte teollisuuden energialle asteittain nousevaa tuntuvaa veroa, joka pakottaisi teollisuuden muuttamaan valmistustapansa energiaa säästäväksi. SKDL:n eduskuntaryh­mä haluaa opposition haittaveroneuvotte­luissa puuttua myös tähän kysymykseen.

Teollisuuden energiaveron kohdalla punni­taan myös se, miten köykäisiä tai miten vakavia ovat pääministerin tai valtiovarain­ministerin myönteiset kannanotot haittavero­tukseen. Jonkin yksittäisen kemikaalin, pääs­tön tai tuotteen paneminen haittaverolle on enemmänkin mieliala-asia. Sen sijaan oleel­lista on, että teollisuus lakkaa tuhlaamasta energiaa ja että nykyinen energian kulutuk­sen jatkuva kasvu käännetään laskuun. Pitää päästä 20 tai 30 %:n vähennykseen.

Muitakin virheellisiä väitteitä sisältyi mi­nisterin eiliseen puheenvuoroon. Paikkaansa ei näet pidä väite, että nykyinen ei olisi heikentänyt kuntien taloudellista asemaa. Kyllähän edellinenkin hallitus, jossa keskusta oli mukana, vaikeutti kuntien asemaa, ja nykyinen tekee samoin. Valittiinpa valtiova­rainministeri Mikkelistä tai muualta, aina näyttää olevan tarkoitus, että valtion budje­tista kunnille ohjautuvia määrärahoja jarru­tetaan kuntien tehtävien kasvusta huolimat­ta.

Tänä vuonna yli sadassa kunnassa joudut­tiin nostamaan veroäyrin hintaa. Viime vuonna 81 kunnassa ja toissa vuonna 79 kunnassa nousi veroäyri. Jo tämä heijastaa kuntien rasitusten kasvua. Hallitus ei ota huomioon väestömuutosten aiheuttamia kus­tannuksia maaseudun kunnissa. Väestöpohja vähenee, mutta kustannukset eivät vastaa-

vasti pienene, mikäli palvelutaso halutaan pitää yllä. Väestön ikääntyminen on vielä suurempi kustannustekijä. Sekä vanhusten­huollon että terveydenhuollon menot kasva­vat.

Hallituksen lääkkeeksi tarjoama jousta­vuus ja tehokkuus sekä valtionosuusjärjestel­män uudistaminen merkitsevät käytännössä vain sitä, että kuntien käyttöön annetaan vähemmän rahaa. Samalla luodaan paineita yksityistämiseen. Peruspalvelut useimmissa kunnissa on mahdollista taata vain valtion tuella. Puheet kustannussäästöistä, joihin valtionosuusjärjestelmän uudistamisella täh­dätään, osoittavat, että halua on vähentää valtionosuuksia ja lisätä erityisesti köyhim­pien kuntien asukkaiden rasituksia.

Eilisessä kauppa- ja teollisuusministerin puheessa ymmärrettiin myös Lapin palvelu­valtaisuus väärin. Kasvavissa, suurissa kes­kuksissa palveluvaltaisuuteen liittyy suuri määrä elinkeinoelämää ja väestöä palvelevia yrityksiä. Näille paikkakunnille on kertynyt tuotteiden valmistamisen asemasta yritysten hallinto sekä rahoitustoimintoja.

Lappi ei suinkaan vastaa tätä kuvaa. Lapin palveluvaltaisuus johtuu vain julkisten palvelujen kehittyneisyydestä ja teollisuus­tuotteiden valmistuksen vähäisyydestä. T o­dellisuus ei ole niin lohdullinen kuin tilasto­jen yksinkertainen lukija voisi luulla.

Fru talman! Att minister Suominen läser upp en lista över nyutkomna kommittebetän­kanden är inte särskilt övertygande.

Det verkar som om de båda stora reger­ingspartierna inte skulle ha några menings­skiljaktigheter om de stora linjerna. Det förvånar ingalunda, eftersom båda partierna har samma kredo: låt marknadens osynliga hand verka utan hänsyn till människorna.

Det är också skenheligt att prisa den nya sysselsättningslagen, som samlingspartiet och socialdemokraterna tyckte så illa om, när den lagfästes för några år sedan.

Minister Suominen plockar russinen ur en kaka som inte finns. Men för mycket russin kan ge magbesvär.

Rouva puhemies! Hallituksella ei ole aitoa halua päättää alueellisen kehityksen suun­nasta ja toteuttaa päätöstä. Hallitus tyytyy siihen kehityskulkuun, mihin talous yhteis­kunnan vie. Edes sen kielteisiä seurauksia,

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1523

asuntopulaa toisaalla ja työttömyyttä toisaal­la, ei hallitus pyri tehokkaasti lievittämään. Hallitus siis ei ansaitse eduskunnan luotta­musta. ... ~annatan e~: Juh:;mtalon ehdotusta päivä­JarJestykseen snrtymtsen sanamuodoksi.

Ensimmäinen varapuhemies Hetemäki­Olander ja ed. Ahde merkitään läsnä olevik­si.

Ed. Renlund: Värderade talman arvoi­s~ puhoe11_1ies! Cen!.erns .inte~pellatione; börjar sa smanmgom hora tili nksdagens rutiner. De återkommer med jämna mellanrum. In­terpellationsinstrumentet utnyttjas ännu en ~ång som. ett propagandavapen, vilket nog mte lagstiftaren avsett. Därför har också instrumentet blivit trubbigt och har inte den effekt, som användarna avser och eftersträ­var.

Aluepolitiikalla on hallitseva osuus kes­kustan välikysymyksessä. Ruotsalaisen edus­kuntaryhmän mielestä asia onkin tärkeä. Keskustan yritys siirtää istuvalle hallitukselle kaikki v.astuu alueellisesta kehityksestä sopii huonosti yhteen sen kanssa, että keskustalla on ollut hallitusvastuu useiden vuosikymme­nien ajan. Välikysymystä lukiessa saa sen vaikutelman - mikä on tietysti tarkoituskin - että kehitysalueiden autioituminen olisi tapahtunut ainoastaan kahtena viimeksi ku­luneena vuotena, joina keskusta ei ole ollut hallituksessa. Samoin pyritään uskottele­maan, että muutto Helsingin seudulle kaik­kine ongelmineen olisi uusi ilmiö. Me kaikki kuitenkin tiedämme tämän vinosuuntauksen ollee:r: ~äynnissä hyvi~ kauan ja ajoittain nykytsta huomattavasti pahempanakin. Täl­lö~!l .~esk~st~ .. oli . ~~llitu~vastuussa kykene­matta estamaan stta kehttystä, mitä se ny­kyään voimakkaasti arvostelee.

Budjetti on väline, jota voidaan käyttää joko kiihdyttämään tai hillitsemään kasvu­vauhtia. Tästä kaikki varmasti voivat olla yhtä mieltä. Tätä taustaa vasten katson keskustalla olevan suuren vastuun tapahtu­neesta kehityk~estä edellisen hallituksen, jos­sa keskusta oh. ~ukana, luodessa jopa vuo­den 1988 budjetm perustan. Toisaalta on myös itsestään selvää, ettei mitään merkittä-

viä heilahduksia voi hallituksen vaihdoksen vuoksi tapahtua kahdessa vuodessa parem­paan tai huonompaan suuntaan. Sen verran r~h:llisiä meidän kuitenkin tulee olla analyy­stssamme.

Stödet för regionalpolitiken har under den nya regeringens tid ökat betydligt och tål m.Ycket väl e? jämf?relse med tidigare för­~~lland~n. Da regenngen enligt uppgift har for. avstkt att föreslå ytterligare medel för regwnalpol~.tiken i nästa tilläggsbudget, vil­ke.~. <;>ckså ar . högst nödvändigt, bör de om moJhgt kanahseras tili de Iän och områden som har de största problemen. ' . När vi diskuterar regionalpolitiken borde

VI . ~ärfö~ alla. föra en betydligt mera själv­kntisk dtskusswn. Vi bär alla ansvar för den utveckling, som skett sedan 60-talet och som tili st<;>r d~l int;~:eburit en flykt från landsbyg­den ttll yara tatorter, främst då tili Helsing­forsomradet. Det ansvaret kan inte heller centern undfly med tanke på det regerings­ansvar partiet haft under tider, då utflyttnin­gen från våra u-områden varit betydligt kraftigare än nu.

Opp<?sitionens ~sikt om en gradering av arbetsgtvarnas soctalskyddskostnader i olika de~ar av Jandet kan man i princip tänka sig. I~en som sådan är inte ny utan den har dtskuterats under många år. Den diskutera­des också då centern satt i regeringen utan <l:~t !lågon kunde finna en helt acceptabel losnmg. Transportstödet har under de senas­te åren varit föremål för en viss aktivitet från finansministeriets sida oberoende av om fi­nansministern hetat Pekkala eller Liikanen. Det torde vara bekant för de flesta. Riksda­gen har med både mindre och större fram­gång försökt motverka finansministeriets n_edskä~ningsförslag. Också här har centern sm del1 ansvaret. Teletarifferna har under de senaste .åren ha~t en .gyt;~:nsam utveckling, där d~ relativ~ sett SJunktt ratt betydligt. Målsätt­m~~en mast~ vara att så långt det är möjligt ut]amna tanff~rna mellan de olika regioner­na. Svenska nksd!lgsgruppen ser alla åtgär­der, som syftar ttll att underlätta de olika regionernas utveckling som positiva och vi är också beredda att medverka tili sådana lösningar, som befrämjar en positiv balans­politik.

Ruotsalaisen eduskuntaryhmän mielestä nyt tarvitaan hallituksen ja opposition yh-

1524 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

teistoimintaa sellaisten konkreettisten ratkai­sumallien löytämiseksi, jotka antaisivat kehi­tysalueille ja muuttoalueille elinvoimaa ja kehitysmahdollisuuksia. Pelkästään ongel­mien osoitteleminen ei helpota tilannetta. Sen osaamme tehdä kaikki, mutta huomat­tavasti vaikeampaa on esittää todella vaikut­tavia ratkaisuehdotuksia. Ruotsalainen edus­kuntaryhmä on valmis tukemaan kaikkia ajatuksia riippumatta siitä, esitetäänkö ne hallituksen vai opposition taholta, jos niillä voidaan tasapainottaa alueellista kehitystä. Tällaisia ajatuksia ei valitettavasti esitetä välikysymyksessä. Juuri tätä tarvitsemme te­hokkaan tasapainopolitiikan harjoittamisek­si. Perinteisellä tuella ei ole pystytty estä­mään tapahtunutta vinoutumista, minkä vuoksi meidän tulisi yhteisvoimin etsiä uusia tarkastelukulmia, jotta pystyisimme vastaa­maan rakennemuutoksen haasteisiin.

Man frågar sig också tili viiken nytta det är för b~lanspolitiken att man från opposi­tionens sida med alla medel försöker svart­måla situationen? Man kunde förledas att tro att den främsta målsättningen är att sprida så mycken pessimism som möjligt. Det är inte till gagn för någon part. Det är givetvis statens uppgift att skapa förutsättningar för en bra balanspolitik genom olika slag av stödåtgärder, som förmår stimulera våra u-områden. Men utan framtidstro och en vilja att utveckla kan ingen regionpolitik bedrivas.

Svenska riksdagsgruppen anser att regering­en särskilt bör fästa uppmärksamhet på de Iän och branscher, som är hårdast drabbade. Som exempel kan nämnas pälsdjursnäringen, som är inne i en mycket svår kris och där stödåtgärder av olika former är nödvändiga. Vasa Iän, där pälsdjursnäringen är mycket omfattande, brottas också med andra former av strukturomvandlingar, varför hela länet är i behov av särskild uppmärksamhet. Man får hoppas att den delegation, som regering­en skall tillsätta för Vasa Iän under minister Norrbacks ledning, skall få den uppbackning den så väl behöver från regeringens sida.

Svenska riksdagsgruppen anser att det förslag tili inkomstlag som nu ligger i riks­dagen innebär en stor nedskärning av pro­duktionen och ett ansvar för bönderna som kan visa sig vara för stort. Med de produk­tionsmål som finns inskrivna i lagförslaget

kommer vi med största sannolikhet att ha ett importbehov av framför allt kött under vissa tider på året. Vi anser att de möjligheter tili sysselsättning och inkomst som full självför­sörjning ger måste utnyttjas, i synnerhet som detta gynnar de regioner i landet som annars har problem med sysselsättningen och av­folkningen.

Detta är dock ingenting nytt. Sedan 1970-talet har lantbrukets inkomstlag ändrats flera gånger. Varje gång har samma diskussion förts. Också under den tid centern innehade lantbruksministerportföljen. Och i varje lag­förslag har produktionsmöjligheterna för­sämrats för bönderna. V arje gång har det hänvisats tili utvecklingen på världsmarkna­den - tili kommande internationella avtal och tili kostnaderna för överskottets avsät­tande. Också kommitten "Lantbruk 2000" under den förra lantbruksministerns ledning aviserade en fortsatt utveckling i samma riktning.

Svenska riksdagsgruppen noterar som po­sitivt att regeringen avgett förslag till en femårig ny inkomstlag för lantbruket. Grup­pen förutsätter att lagen slutbehandlas under vårsessionen.

Det inbesparade exportstödet används tili att stöda utvecklingen av landsbygdens övri­ga näringar, vilket regionpolitiskt är riktigt.

Under åren 1984, -85 och -86 betalade lantbruket självt årligen över 500 miljoner mark i marknadsföringsanslag. Det utgjorde över 10% av lantbruksinkomsten. Inte heller under tidigare regeringars tid har det funnits politisk vilja att påföra samhället ett större ansvar för produktionen.

Svenska riksdagsgruppen anser lantbruket som viktigt i en aktiv regionpolitik. För att kunna utnyttja det maximalt behövs dock samarbete över de politiska gränserna. Pro­blemen löses inte genom att oppositionen "springer ifrån dem". Detta i synnerhet som man tili största delen varit med och styrt utvecklingen under flera årtionden.

Svenska riksdagsgruppen anser det viktigt att "Skog 2000-programmet" med vissa mil­jömässiga modifikationer kan förverkligas. Också tili den del det gäller de statliga anslagen. Det är viktigt att de eftersläpningar som förekommer rättas tili när regeringen bereder en tiliäggsbudget.

Den stora frågan för skogens del just nu är dock beskattningen. Tili den delen har svens-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1525

ka riksdagsgruppen beredskap att medverka till en lösning som ger en skälig beskattning av skogsinkomsterna och som gör det möj­ligt att åstadkomma ett nytt virkesprisavtal de närmaste dagarna.

En grundförutsättning för en levande landsbygd är ett mångsidigt näringsliv. Vi vet alla att det redan länge pågått och ännu pågår en strukturomvandling inom regioner­nas näringsliv, med inriktning att sysselsätt­ningen inom primärproduktionen minskar. Ersättande arbetsplatser ordnas främst inom småföretagssektorn. På den sidan har det skett en hei del under de senaste åren när det gäller utvecklandet av stödformer för före­tagsamheten. Dels har den regionalpolitiska lagstiftningen setts över, men viktigare är att framför allt stödet tili näringsverksamhet i liten skala höjts. Likaså finns fr.o.m. i år ett särskilt anslag för företagsserviceföretag som etablerar sig utanför eller flyttar ut utanför huvudstadsregionen. För småföretagen är det särskilt viktigt att få hjälp med admini­strationen, papperskriget, så att de kan koncentrera sig på den egentliga näringsverk­samheten. Ä ven andra regionala stödformer har givits större resurser.

Landsbygdens företagarverksamhet måste kunna utvecklas mera flexibelt än på annat håll. Därför bör stödformerna utvecklas så att stöd kan ges för s.k. mångsyssleri, t.ex. tili sådana som bedriver jordbruk som bi­syssla och som har annan företagsverksam­het som huvudsyssla eller tvärtom. I fortsätt­ningen av skattereformen bör beskattningen för småföretagen utformas så att deras verk­samhetsförutsättningar inte kringskärs.

Utbildningsfrågorna för småföretagare är viktiga. De behöver främst konsulthjälp av olika slag, och korta intensivkurser, vilket skall förorsaka minsta möjliga avbrott i företagarens egentliga verksamhet.

Tukala asuntotilanne erityisesti Helsingin seudulla vaatii voimakkaita toimenpiteitä. Sekä valtion tukemaa että yksityistä vuokra­asuntotuotantoa on lisättävä. Tähän mennes­sä ei ollut riittävästi osapuolia, jotka olisivat olleet valmiit toimimaan aktiivisesti joko rahoittajina tai rakentajina. Tätä taustaa vasten ruotsalainen kansanpuolue ja ruotsa­lainen eduskuntaryhmä ovatkin ehdottaneet, että valtio perustaisi yhtiöitä, omia tai yhtei­siä, tuottamaan ja ostamaan vuokra-asuntoja.

Sosiaalista asuntotuotantoa ei voida hoi­taa pankkien korkopolitiikan avulla. Se on liian kallista. Välttämättömien subventioiden tulee tapahtua valtion budjetin, asuntorahas­ton tai muun vastaavan välikäden kautta. Asuntorahaston tai muun vastaavan järjes­telmän avulla voitaisiin sosiaalista asunto­tuotantoa tehostaa edellyttäen, että yksimie­lisyys saavutettaisiin tehokkaista muodoista.

Valitettavasti valtiovarainministeriö on useina vuosina pyrkinyt kehittämään korko­tukilainoja valtion budjetin kautta myönnet­tävien edullisempien lainojen kustannuksella. Tähän kehitykseen useimmat meistä ovat syyllisiä, sillä se tapahtui jo edellisen halli­tuksen aikana. Myös tässä on itsekritiikinkin ja konkreettisten ratkaisuehdotusten paikka. Pelkästään välikysymyksen henkimä kritiikki ei kylläkään helpota asuntotilannetta.

Ruotsalainen eduskuntaryhmä on valmis myötävaikuttamaan päätöksiin, joilla lieven­nettäisiin asuntotilannetta. Osana tätä tavoi­tetta olemme mm. ehdottaneet investointiva­rauslain muuttamista. Tällä hetkellä varoja saa käyttää toimistorakentamiseen, mutta ei asuntojen rakentamiseen, hankkimiseen tai kunnostamiseen. Varoja on, jos on vain poliittista tahtoa. Sitä on toistaiseksi puuttu­nut, minkä myös syntynyt tilanne todistaa. Ideologia ja poliittiset periaatteet on priori­soitu korkeammalle kuin asunnontarvitsijoi­den tarpeet. Eduskunnan ja hallituksen on korkea aika etsiä uusia ja tuloksekkaampia teitä asuntopoliittiselle toiminnalleen.

Ruotsalaisen eduskuntaryhmän mielestä hallituksen tärkeänä tehtävänä on byrokra­tian vähentäminen. Ensisijaisesti tulee pyrkiä vahvistamaan yksityisten kuntien päätösval­taa ja toissijaisesti kunnallisliittojen. Minis­teriöiden ja keskusvirastojen tulee delegoida merkittävä osa vallastaan, koska kunnilla on nykyään aikaisempaa huomattavasti suurem­mat valmiudet päätöksentekoon.

Keskustan välikysymyksessä peräänkuu­luttama maakuntaitsehallinnon kehittäminen on tuskin tarkoituksenmukaista. Kunnat hy­vin todennäköisesti saisivat vielä yhden by­rokraattisen portaan lisää, jonka kanssa ne joutuisivat kamppailemaan ilman, että jokin muu porras poistuisi. Kunnille on jo riittä­västi holhoojia. Sen sijaan meidän tulisi keskittyä näiden poistamiseen tarkoitukse­namme kuntien itsemääräämisoikeuden vah­vistaminen. Pyrkikäämme siis yhteisvoimin

1526 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

byrokratian vähentämiseen. Ainoastaan vii­den miljoonan väestö selviää huomattavasti pienemmällä byrokraattisella porrastuksella.

I fråga om Europa-integrationen har vi helt säkert behov av att intensifiera den interna debatten. Men intensifierad debatt får inte vara detsamma som ökad polariser­ing, öppna eller underförstådda beskyllning­ar om sviktande fosterländskhet eller ett sådant spel med nationella känslor som i sista hand försvårar våra möjligheter att tillgodose vårt folks intressen i en integra­tionsprocess som, oberoende av Finlands vilja, fortsätter steg för steg.

V årt stora dilemma är hur vi skall säkra oss verkliga påverkningsmöjligheter som ett litet och avlägset neutralt land. Nationell isolering ger inte sådana. Den suveränitet isolering ger är falsk och ihålig. En isolatio­nistisk politik kan inte annat än rasera grunden för vår goda ekonomi och därmed lätt tvinga oss in i den alternativlöshet som vmje krisekonomi medför.

A ven landets regioner är i hög grad beroende av att exportindustrin kan hävda sig internationellt. Om våra förutsättningar skulle försämras som en följd av att vi skulle ställa oss på sidan om integrationen skulle i synnerhet utvecklingsregionernas exportin­dustri drabbas och kanske tvingas att omlo­kalisera sig mera centralt, inom eller utanför vårt lands gränser.

Vi har alltså skäl att utgå ifrån att den västeuropeiska integrationen fortsätter och att de östeuropeiska ekonomierna söker nya former som kan öppna intressanta möjlighe­ter också för vårt näringsliv. Vi skall mål­medvetet arbeta fram vår egen nationella strategi och aktivt söka metoder att förverk­liga den. Efta är bland våra instrument synnerligen centralt och står på intet sätt i motsats till ett effektiverat nordiskt samar­bete, som också behövs för att förstärka våra positioner i förhållande till Västeuropa. Sfp:s förslag om en nordisk kommission är mera angeläget än någonsin och borde förverkligas innan för mycket tid har förspillts. Dessutom bö1;. resurserna till det gränsregionala samar­betet i Norden öka, inte minska.

Arvoisa puhemies! Ruotsalainen eduskun­taryhmä lähtee siitä, että hallituksella on tahtoa ja kykyä taloudellisten mahdollisuuk-

sien puitteissa kehittää aluepolitiikkaa ja turvata välikysymyksessä mainitut tarpeet. Ruotsalainen eduskuntaryhmä yhtyy siis pu­hemiehen ehdotukseen yksinkertaisesta päi­väjärjestykseen siirtymisestä.

Värderade talman! Svenska riksdagsgrup­pen utgår ifrån att det finns både vilja och förmåga hos regeringen att inom ramen för de ekonomiska möjligheterna utveckla regio­nalpolitiken och trygga de behov, som om­nämns i interpellationen.

Svenska riksdagsgruppen förenar sig där­för om talmannens förslag om enkel över­gång till dagordningen.

Ed. Kettunen : Arvoisa puhemies! Kun olen seurannut eduskunnan työskentelyä ja erityisesti nyt oppositiossa olevan Suomen keskustan harjoittamaa oppositiopolitiikkaa, en voi muuta kuin onnitella kyseisen puo­lueen propagandakoneistoa taitavasta muun­tautumisesta pesunkestävästä ja vastuullises­ta hallituspuolueesta turkkia .:P.urinpäin pitä­väksi oppositiopuolueeksi. Aänestäjien ly­hyeen muistiin luottaen keskustan piirissä on alettu nyt vastustaa kaikkia niitä kansalaisil­le epämieluisia asioita, joita keskusta vielä reilut kaksi vuotta sitten ajoi läpi hallituk­sessa ja eduskunnassa.

Samoin on syytä ihmetellä sitä, että myös muitten oppositiopuolueitten piiristä on tul­lut tukea tälle keskustan propagandaväliky­symykselle. SMP:n mielestä mm. SKDL:n tuki on varmaankin ymmärrettävää siksi, että niin keskustassa kuin SKDL:ssäkin suunnitellaan yhteistä hallitustaivalta mah­dollisesti tulevien eduskuntavaalien jälkeen. Yhteistyö on siis varmin ta aloittaa jo hyvissä ajoin.

Rouva puhemies! Kauppa- ja teollisuusmi­nisteri Suominen vastasi eilen hallituksen puolesta välikysymykseen. Ministeri Suomi­nen selosti mielestämme varsin seikkaperäi­sesti hallituksen harjoittamaa työllisyys-, alue- ja yritystoiminnan politiikkaa. Myös energiapolitiikan linjaukset tulivat esille.

Hallituksen vastauksessa osoitettiin sel­keästi, kuinka kevein perustein ja tosiasialli­siin tietoihin perustumaHa nykyinen Väyry­sen keskusta harjoittaa oppositiopolitiik­kaansa. Jo vuoden 1987 keväällä, sen seikan selvittyä, että keskustapuolue ei pääse mu­kaan hallitukseen, keskusta aloitti voimak-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1527

kaan Itä- ja Pohjois-Suomen asukkaiden pelottelukampanjan. Suureen ääneen julistet­tiin, että nyt on muodostettu hallitus, joka suosii Etelä-Suomea ja rikkaita. Puhuttiin hyväosaisten hallituksesta. Tämä välikysy­mys, rouva puhemies, on jatkoa tälle har­hautuspropagandalle.

Kun nyt olen yli kaksi vuotta katsellut harjoitettua politiikkaa eduskunnan ulko­puolelta ja seurannut varsin läheltä ja tar­kasti tehtyjä poliittisia ratkaisuja, niin on syytä todeta, että ei tämä hallitus ole yhtään huonompi mutta ei juuri yhtään parempi­kaan kuin se hallitus, jossa keskustapuolue oli mukana. Sitä vastoin tämä hallitus on ehdottomasti parempi kuin ne hallitukset, missä mukana oli myös sosialismin ja kom­munismin esitaistelija SKDL. (Ed. Wahl­ström: Se nyt ei pidä paikkaansa!) Myös kansalaisten parissa koetaan hyvin laajaa helpotusta siksi, että kommunismin aatteen menettäessä vetovoimaansa niin Suomessa kuin laajemminkin, on sosialismin pelko häl­ventynyt, ja mm. pienomistajat ja pienyrittä­jät voivat levollisemmin mielin työskennellä ja luottaa parempaan huomiseen. Toivotta­vasti tulevaisuudessa ei synny sellaisia halli­tuksia, jotka tuovat tämän uhan jälleen takaisin.

Rouva puhemies! Vaikka siis kommunis­min ja sosialismin uhka näyttäisi toistaiseksi olevan epätodennäköistä, ei nykyinen aikam­mekaan säästy uhkatekijöiltä. Ympäristöm­me saastumisen lisäksi maatamme uhkaa mm. suurten monopolien valta, joka saattaa horjuttaa monen pienyrittäjän asemaa. Sa­malla monopolien järjestellessä toimintojaan tuotantoa keskittävästi on myös monen alueen ja kunnan talous vaakalaudalla.

Elintarviketeollisuutemme keskittyminen on tästä varsin hyvä ja varoittava esimerkki. Tällä hetkellä sekä lihanjalostus- että meije­riteollisuus ovat voimakkaasti keskittämässä toimintojaan jättäen jälkeensä raa'asti ja kylmästi työttömiä perheitä ja surkeita ih­miskohtaloita. Miksi Suomen keskusta on näistä asioista hiljaa? Siksikö, että päätöksiä ovat olleet tekemässä itse keskustalaiset ja päätökset koskevat keskustaa lähellä olevaa pellervolaista osuustoimintaa?

Lihanjalostuksen ja maidonjalostuksen keskittämisellä aiheutetaan suuria vaikeuksia maamme syrjäisille alueille, aiheutetaan työn puutetta ja muuttoliikettä ja asetetaan tuhan-

net kansalaiset todella vaikeaan asemaan. Vastuun tästä toiminnasta kantaa keskusta ja sen edustajat kyseisten yritysten hallintoe­limissä.

Välikysymyksessä arvostellaan hallitusta myös maatalouspolitiikasta ja säädetyistä ra­joituslaeista. Keskustan välikysymyksen kir­joittajat joko tietämättään unohtavat sen tosiseikan, että nytkin voimassa olevat rajoi­tukset ovat astuneet voimaan keskustan it­sensä ja sen maatalousministeri Yläjärven toimesta, tai sitten kysymyksessä on tahalli­nen harhautusyritys. Muistan varsin elävästi ne eduskunnan täysistunnot, joissa ministeri Yläjärvi intohimoisesti puolusti oppejaan. Koko silloinen keskustapuolueen ryhmä riensi puolustamaan häntä, kun SMP:n ryh­män toimesta väitettiin Yläjärven olevan väärässä ja että harjoitettava maatalouspo­liittinen linja tulee aiheuttamaan vaikeuksia kehitysalueillemme ja siellä toimintaansa harjoittaville pien- ja perheviljelijöille.

Harjoitetusta maatalouspolitiikasta ei ole syytä suuremmin jakaa kiitosta myöskään nykyiselle hallitukselle. Valitettavasti hallitus ei ole pystynyt muuttamaan maatalouspoli­tiikan suuntaa vaan edelleen jatketaan kes­kustapuolueen johdolla valittua linjaa. SMP:n ryhmä toivoo, että hallitus ottaisi rohkeasti maatalouspolitiikan ohjat käsiinsä ja tekisi selviä ratkaisuja, joilla turvataan pien- ja perheviljelmävaltainen maatalous­tuotantomme. Näin toteutetaan myös halli­tusohjelman kirjain tältäkin osin. Ei hallitus saa olla orjallinen MTK:n juoksupoika ja sanansaattaja, koska MTK:ssa tahdin mää­räävät keskustalaiset suurviljelijät kehitysa­lueet ja sen ihmiset unohtaen.

Ministeri Suominen esitteli eilen hyvin ylpeänä hallituksen saavutuksia työllisyyden hoidossa. On totta, että yrittäjien usko pa­rempaan tulevaisuuteen on vahvistunut ja rohkaissut yrityksiä kehittämään toiminto­jaan ja ottamaan myös suurempia talous­ym. riskejä. Tämä myönteinen kehitys on luonnollisesti luonut tuhansia uusia työpaik­koja. Erityisesti työpaikat ovat lisääntyneet palveluissa ja pienissä perheyrityksissä. Väi­tetyn talouden ylikuumenemisen johdosta tehdyt ratkaisut eivät kaikilta osin ole olleet linjakkaita. SMP:n ryhmän mielestä suoritet­tu liikevaihtoveron ja sosiaaliturvamaksun korotus sopivat huonosti yhteen sen tavoit­teen kanssa, että työllistävää pienyritystoi-

1528 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

mintaa on tuettava ja kannustettava. SMP:n eduskuntaryhmä edellyttääkin, että nyt teh­dyt ratkaisut todella jäävät tilapäisiksi eikä hallitus saa missään tapauksessa antaa jat­kolakiehdotuksia minkään verukkeen varjol­la.

Ministeri Suominen ilmoitti, että suhteelli­sesti eniten työttömyys viime vuonna aleni Oulun, Kajaanin ja Mikkelin työvoimapii­rien alueella. Rehellisesti ministeri Suominen ilmoitti, että suurimmat työttömyyden alene­miseen vaikuttaneet tekijät ovat olleet har­joitettu talouspolitiikka ja vuonna 1988 voi­maan astunut uusi työllisyyslaki. SMP:n ryh­mä merkitsee tyydytyksellä tämän ilmoituk­sen - valmisteltiinhan kyseinen työllisyysla­ki SMP:n ministerin johtaessa työvoimahal­lintoa. Syytä on myös muistaa, että silloin oppositiossa ollut kokoomus varsin tarmok­kaasti sitä vastusti väittäen, että ehdotettu laki saattaa yrityselämän täysin sekaisin. Laki on kuitenkin pienistä heikkouksistaan huolimatta toiminut suhteellisen hyvin, ja tulokset ovat esittelemisen arvoisia. Vai mitä mieltä nyt olette siellä kokoomuksen ryhmäs-

"? sa. Vaikka siis alue- ja työllisyyspoliittinen

tilanne näyttääkin tilastojen valossa tällä hetkellä varsin lohdulliselta, on SMP:n ryh­mä sitä mieltä, että asioita on tarkasteltava pintaa syvemmältä ja myös kriittisesti. Hal­lituksen on pystyttävä ratkaisemaan ns. pää­kaupunkiseudun ongelma. Rakennusmaan ja asuntojen hintojen nousu on estettävä ja muuttoliike pohjoisesta etelään on pysäytet­tävä.

Hallituksen on löydettävä keinot, millä yrityksiä saadaan siirtämään toimintojaan kehitysalueille ja pääkaupunkiseudun ulko­puolelle. Samalla on koulutuksenisin ja myös muin keinoin varmistettava se, että yritykset saavat myös tarvitsemaansa hyvin koulutet­tua työvoimaa.

Olen kuullut sanottavan, että rahakaan ei enää auta yritysten sijainninohjauksen keino­na. SMP:n ryhmä ehdottaakin hallitukselle harkittavaksi verohelpotusten käyttöä ohjat­taessa yrityksiä laajentamaan ja perustamaan toimintojaan pääkaupunkiseudun ulkopuo­lelle ja erityisesti kehitysalueille.

Nykyisen hallituksen ohjelmaan kirjattiin, että tämän hallituksen aikana ei tehdä pää­töksiä uusista ydinvoimaloista. SMP:n ryh­män mielestä tämä on eräs hallituksen ohjel-

man parhaita kohtia. Näyttää siltä, että yleensäkin länsimaissa ja läntisessä Euroo­passa suhtaudutaan varsin varauksellisesti ydinvoimaan. Kokoomuksen puheenjohtaja, ministeri Suominen on kuitenkin viime viik­kojen aikana julkisuudessa useamman kerran vaatinut, että tulevien eduskuntavaalien jäl­keen on kiireesti tehtävä päätös viidennen ydinvoimalan tilaamisesta maahamme. Ha­luankin kuulla, onko tämä myös kokoomus­puolueen ja koko kokoomuksen eduskunta­ryhmän virallinen kanta.

SMP:n mielestä ei ole syytä muuttaa maamme energiapoliittista linjaa eikä raken­taa uusia ydinvoimaloita, vaan pysäyttää nykyisetkin voimalat viimeistään niiden tul­tua loppuun käytetyiksi ja niin aikaisessa vaiheessa, että mitään turvallisuusriskejä ei synny. Sekä Harrisburgin että Tshernobylin onnettomuudet ovat kiistatta osoittaneet ydinvoimaloiden riskit ja tuhovoiman. Maamme energiapolitiikan tulee perustua energiansäästöön, uusiutuviin energiavaroi­himme, käytettävissä olevaan vesivoimaan ja uuden teknologian energianlähteisiin.

Edellinen hallitus ja eduskunta lupasivat pudasjärvisille turvevoimalan. SMP:n edus­kuntaryhmää ei tyydytä ministeri Suomisen ilmoitus, että Pudasjärven turvevoimalalle ei ole löytynyt halukasta rakentajaa. Hallituk­sen velvollisuus on sellainen etsiä - olivat­han voimalaa lupaamassa erityisesti silloisten johtavien hallituspuolueiden pääpoliitikot, ja asiasta on sekä hallituksen että eduskunnan myönteiset päätökset. Myös nykyinen ener­giaministeri oli muistaakseni päätöksiä teke­mässä. SMP:n eduskuntaryhmä velvoittaa, että hallitus pikaisesti ryhtyy vakaviin toi­miin Pudasjärven turvevoimalan rakentami­seksi.

Rouva puhemies! Metsänomistajia pelot­taa tällä hetkellä epävarma tilanne metsäve­roasioissa. SMP:n ryhmän käsityksen mu­kaan ei ole olemassa perusteita metsään kohdistuvien verojen kiristämiselle. Valmiut­ta tulisi kuitenkin olla sen asian pohdiske­luun, onko nykyinen metsän kasvuun perus­tuva verotus oikea ja oikeudenmukainen. SMP:n piirissä on käyty keskustelua mahdol­lisuudesta siirtyä verotusperusteissa metsän myynnin verotukseen. Siirtymisen on tapah­duttava joustavasti ja siten, että kukaan metsänomistaja ei joudu kahdenkertaisen ve­rotuksen kohteeksi eikä metsätulojen vero-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1529

tusta saa ainakaan yksityisten pienmetsäno­mistajien osalta kiristää. Päinvastoin on sel­vitettävä pikaisesti mm. ilmansaasteiden vai­kutus metsien kasvulle ja puututtava niiden aiheuttamiin menetyksiin.

Hallitus ansaitsee kiitokset harjoittamas­taan liikennepolitiikasta. Kun viidentoista viime vuoden aikana keskimäärin lähes sata maaseudun ja haja-alueen postitoimipaikkaa on vuosittain lakkautettu ja moni perukan kylä on jäänyt ilman välttämättömiä postin palveluja, on tämän hallituksen aikana lai­tettu sulku tälle huonolle kehitykselle. Kes­kustan eduskuntaryhmä ei voi paeta vastuu­taan tapahtuneesta kehityksestä- käyttihän keskusta lähes koko ei-sosialistisen puolen parlamentaarista voimaa ollessaan kymme­nien vuosien ajan hallitusvastuussa.

Myönteisenä on myös merkittävä se, että hallitus on tehnyt selkeät päätökset Valtion­rautateiden kehittämiseksi. Tärkeimpien ja eniten liikennöityjen rataverkkojen sähköis­tämispäätös on selkeä osoitus tästä kehityk­sestä. SMP:n ryhmä toivoo, että VR-liikelai­toslaki läpäisisi nopeasti eduskunnan ja lakia voitaisiin ruveta ajamaan käytäntöön mah­dollisimman pian.

Välikysymyksessä keskusta väittää, että hallituksen harjoittama politiikka on johta­nut kymmenissä kunnissa veroäyrin hintojen korotuksiin. Totta onkin, että hyvin monet kunnat ovat joutuneet tekemään päätöksiä veroäyrinsä hinnan korottamiseksi. Näissä kaikissa tapauksissa on kuitenkin joukko yhtäläisyyksiä. Lähes kaikissa äyrin hintaan­sa korottaneissa kunnissa on keskustalla ainakin yksinkertainen enemmistö valtuus­toissa ja hyvin monissa jopa määräenemmis­tökin. Näissä kunnissa on harjoitettu holti­tonta taloudenpitoa, harjoitettu kerskaraken­tamista ja ajettu kunnan talous ahtaalle. Nyt keskusta yrittää ovelasti siirtää omien kun­nallispoliitikkojensa tekemät virheet valta­kunnan hallituksen syyksi. Menkää nyt, hy­vät keskustalaiset, edes jossakin asiassa it­seenne älkääkä yrittäkö vierittää kaikkia virheitä syyttömien syyksi.

Rouva puhemies! Loppuyhteenvetona voin todeta seuraavaa:

1. Keskustan välikysymys aluepolitiikasta on tehty vain propaganda- ja hämäysmieles­sä eikä vastaa todellisuutta.

2. Keskusta on itse vastuussa viime vuo­sina harjoitetusta alue- ja maatalouspolitii-

192 290146B

kasta oltuaan kymmeniä vuosia hallitusval­lassa ja ollen edelleen vastuussa kuntien harjoittamasta investointi- ym. päätöksen­teosta.

3. Hallituksen on tehostettava aluepolitiik­kaansa ja selvitettävä ratkaisut pääkaupun­kiseudun hillittömän kasvun estämiseksi ja muuttoliikkeen lopettamiseksi.

4. Metsäveron korottamishaaveista on eh­dottomasti luovuttava ja selvitettävä mah­dollisuuksia siirtymiseksi myynnin verotuk­seen. Yksityisten pienmetsänomistajien ase­ma on turvattava, ja hallituksen on harjoi­tettava sellaista ohjelmansa mukaista maata­louspolitiikkaa, jolla turvataan pien- ja per­heviljelmien välttämättömät edut.

5. Verouudistuksen epäkohdat on korjat­tava, ja hallituksen on veroratkaisuissaan suosittava työvoimavaltaista pientä ja keski­suurta yritteliäisyyttä.

Arvoisa puhemies! SMP:n eduskuntaryh­mä ei näe olevan tosiasiallisia syitä, jotta hallitus kaadettaisiin tähän keskustan ym. esittämään välikysymykseen. SMP:n ryhmä tulee äänestämään puhemiehen esityksen puolesta eli luottamuslausetta hallitukselle.

Ed. Moi 1 a ne n: Arvoisa puhemies! Istu­va hallitus on nyt vastannut kaksivuotisen historiansa kuudenteen välikysymykseen. Eh­käpä hallituksen vertaansa vailla oleva vä­hättelevän ylimielinen suhtautuminen osoit­taa väsymystä vastata oppositiolle. Vastauk­sesta saa sen kuvan, että hallitus näkee opposition välttämättömänä pahana, jolla ei ole mitään annettavaa yhteisen isänmaamme myönteiseen kehittämiseen.

On selvää, että tämäkään välikysymys ei täytä hallituksen kaatamistavoitetta. Siitä enemmistöhallitus pitää huolen. Silti se puol­taa edellisten tavoin paikkaansa. Se antaa oppositiolle mahdollisuuden keskustella hal­lituksen kanssa suurista periaatteellisista ky­symyksistä, joista yksittäisten lakiesitysten eduskuntakäsittelyssä emme pääse keskuste­lemaan. Ja jos hallitus vaivautuisi rehellisesti ja avoimesti pohtimaan asiaa, se havaitsisi, että välikysymysten aiheet ovat olleet suoma­laisen yhteiskunnan kehittämisen kannalta varsin keskeisiä ja perusteltuja. Aiheet ovat keskittyneet aloille, joilla maassamme ovat kipeimmät ongelmat, ja aloille, joilla hallitus ei ole pystynyt ongelmia korjaamaan. Pitäi­sikö siis opposition vaieta näistä asioista?

1530 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

Ei riitä, että tietää kurkkulääkkeiden so­veltamattomuuden silloin, kun vatsassa on vaivoja. Yhtä tärkeätä kuin antaa oikeata lääkettä oikeaan vaivaan, on huolehtia an­nostuksen riittävyydestä ja siitä, että kuuria ei jätetä kesken, vaan se nautitaan kokonai­suudessaan. Liian pienet annokset ja kesken jääneet kuurit aiheuttavat uusia, entistä vas­tustuskykyisempiä bakteerikantoja ja yhä vaikeammin hoidettavia tauteja. Tämän hal­litus on lääkevertauksessaan unohtanut. Esi­merkiksi aluepolitiikassaan hallitus kyllä teki sen merkittävän korjauksen, että se on ni­mennyt erityisalueita, jotka saavat erityis­alue-etuuksia. Hallitus kuitenkin katkaisee kuurin byrokraattisesti kahden vuoden eri­tyistuen jälkeen eikä ota huomioon sitä, että taudin hoito saattaa olla juuri siinä vaihees­sa, jossa jatkamista tarvitaan ja kuurin kes­keyttäminen mitätöi aiempienkin toimien myönteisen vaikutuksen.

Merkittävää ei ole yksin se, paljonko varoja aluepolitiikkaan ja muuhun kehittä­miseen on käytetty, vaan se, mitä on saatu aikaan. Se kaiketi olisi todellista tulosvastuu­ta. Hallituksen vastauksessa todettiin useita toimia, mutta tuloksista ei paljonkaan voitu puhua.

Hallitus leimasi välikysymyksen tummien pilvien maalailuksi ja kansalaisten säikytte­lyksi. Välikysymys sisälsi seuraavat väittämät: - Alueellinen eriarvoisuus kärjistyy. -Pääkaupunkiseudun ongelmat kasautuvat. - Hallitus ahdistaa maataloutta ja kiristää metsätaloutta. Vai väittääkö hallitus, että metsäverouudistuskaavailut ja maataloustu­lolakiesitys eivät merkitsisi maa- ja metsäta­louden ahdistamista ja kiristämistä? - Hallitus on unohtanut pienyrittäjät. pie­nyrittäjät merkitsevät työvoimavaltaisia alo­ja. Kenelle sosiaaliturvamaksun korotus mer­kitsee kiristystä, jollei heille? Hallitus on ohjelmassaan luvannut muuttaa sosiaalimak­sujen määräytymisperusteita. Tätä ei ole ta­pahtunut, verouudistuksesta puhumattakaan. Mitä tämä merkitsee muuta kuin pienyrittä­jän unohtamista? - Välikysymyksessä puututaan siihen, että palvelut heikkenevät. - Julkisuudessa juuri olleiden tietojen mu­kaan vuokra-asuntotuotanto uhkaa pysähtyä.

Kysyn vain, mikä näistä seikoista on säikyttelyä tai mustien pilvien maalaamista. Suurin osa näistä asioista koskee jo tapah-

tunutta. Vai onko kenties tosiasiassa niin, että kaikki riippuukin sanojasta. Hallituksen edustaja saa sanoa, oppositio ei, sillä eikö ministeri Puhakan sanoma sisältänytkään synkästä tulevaisuudesta ennustelua, joka lyö laudalta opposition pahimmatkin epäilyt? Johtopäätöksenä edellisestä voimme siis to­deta, että välikysymys on perusteltu, ajan­kohtainen ja realistinen.

Välikysymysten ohella hallituksen selon­teot antavat mahdollisuuden keskustella laa­jasti tietyistä tärkeistä aiheista. Välikysymys­ten sisältämistä aiheista ei mikään hallitus liiemmälti ole antanut selontekoja. Näin on jäänyt välikysymysvaihtoehto. Hallituksen närkästynyt, ylimielinen suhtautuminen väli­kysymykseen ilmentää haluttomuutta kes­kustella opposition kanssa. Tällaiseen asen­teeseen ei kellään pitäisi olla varaa.

Maassamme väestökehitys vinoutuu enti­sestään. Työvoimapulasta aiheutuva kriisi näkyy selvimmin sosiaali- ja terveydenhuol­lossa. Talouskehityksemme antaa selviä uh­kamerkkejä: Vaihtotasevaje kasvaa ja oli maaliskuussa 1989 jo 16 miljardia markkaa. Vuotta aikaisemmin 10-12 miljardia katsot­tiin jo uhkaksi. Kattoa vajeelle ei ole näky­vissä.

Inflaatio laukkaa huippulukemissa ja on nyt 6,9 %:n luokkaa, kun se vuosi sitten vastaavana aikana oli 4,10% ja hallituksen aloittaessa 3,96 %. Inflaatiokehitys yllätti jopa hallituksenkin, ja kehitys merkitsee vai­keuksia koko kansantaloudelle ja ennen muuta yksityisille ihmisille.

Tämä uhkaava talouskehitys tapahtuu ti­lanteessa, jolloin maamme on velkaantunut: valtiolla on velkaa, yrityksillä varsin paljon velkaa, maataloudella samoin, kotitalouksien velkaantumisaste on huipussaan sekä asunto­että kulutusluottojen vuoksi, ja säästämisaste on lähes nollilla. Käännettä parempaan ei ole näkyvissä, ellei sitten jonkin käsittämättö­män salatiedon ansiosta hallituksella ole mie­lessään jotain mullistavaa. Verouudistus on pielessä. - Luetteloa voisi jatkaa edelleen.

Rehellisyyden nimissä hallituksen olisi nyt todettava, että sillä ei ole "homma hanskas­sa". Ajettuaan talouden ongelmiin hallitus miettii pakkotoimia tilanteen korjaamiseksi. Siis ensin hallitus tekee ratkaisut, jotka ai­heuttavat esimerkiksi säästämisasteen painu­misen lähes nollaan ja korkeintaan sukanvar­sisäästämisen jatkumisen. Sen jälkeen kun

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1531

kansa reagoi ennakoitavissa olevalla tavalla, hallitus yrittää korjata asiat pakkotoimin.

Arvoisa puhemies! Olisi luullut jo historian osoittavan hallituksellekin, että ihminen säästää vain, jos näkee sen kannattavaksi, ja ihminen tekee työtä ja on yritteliäs vain, jos näkee sen mielekkääksi, ja maksaa veroja vain, mikäli ne eivät ole kohtuuttomia. Toki toivoisimme tämän asian olevan toisin, mut­ta näitä tosiasioita ei oppositio eikä hallitus voi muuttaa. Sen vuoksi suunnittelussa on otettava nämä ennakoinnit huomioon.

Kysymys onkin siitä, otammeko tosiasiat yhteiskunnan toimien suunnittelussa huo­mioon vai lyömmekö vain härkäpäisesti pää­tämme seinään ajatellen: jos ei muuten on­nistu, niin sitten ainakin pakolla. Luulisi meillä olevan riittävästi osoituksia pakkoval­lan haitoista muiden valtioiden ja omienkin kokemusten johdosta, niin ettei kaikkea tar­vitse itse uudestaan kokeilla.

Tasapainoinen alueellinen kehittäminen koskettaa kaikkia hallinnonaloja ja koko väestöä. Siinä on kysymys jokaisen suoma­laisen hyvin- tai pahoinvoinnista. Alueellisen kehityksen epäonnistuessa osa maasta autioi­tuu, väki kaikkoaa maaseudulta ja palvelut häviävät laajoilta alueilta ja keskuksissa, joihin väki kerääntyy, on puolestaan huutava pula palveluista. Kuitenkin kaikkien suku­polvien tulee tehdä kaikkensa tasapainoisen väestöpohjan säilyttämiseksi koko valtakun­nan alueella. Tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan kaikkien hallinnonalojen joustavaa yhteistoimintaa ja samanaikaisia, toinen tois­taan täydentäviä toimenpiteitä.

Nykytilanteessa toinen rakentaa ja toinen hallintoala purkaa vähän samalla tavoin kuin katutöissä valitettavan usein tapahtuu. Ensin asvalttimiehet korjaavat asvaltin, sen jälkeen tulevat kaukolämpömiehet ja vetävät kadun auki. Tai uudenveroiseksi korjattu bussi myydään pilkkahinnalla vanhojen au­tojen myynnissä. Kukaan ei voi kiistää, ettei näissä esimerkeissä tapahtuisi toimintaa, mutta kaikki joutuvat myöntämään, että tuollainen touhuilu ei ole tavoitteiden kan­nalta tuloksellista, taloudellista eikä tarkoi­tuksenmukaista. Siis tarvitaan järkeä, jousta­vuutta, yhteistyötä ja asennemuutoksia ja on hylättävä jäykkä byrokratia.

Tasapainoinen väestökehitys luo edellytyk­set henkiselle ja aineelliselle hyvinvoinnille. Se on myös maamme asuttuna pitämisen

ehto. Aluepolitiikka ei yksin riitä, vaan tarvitsemme maahamme myös lisää lapsia. On toki totta, että maailman väkiluku kas­vaa räjähdysmäisesti, ja sen arvioidaan jo vuonna 2025 olevan lähes 9 miljardia. Hel­posti sen vuoksi voidaan ajatella, että on vain hyvä, jos jossakin maailman kolkassa ei ole väestönkasvuongelmaa. Maamme väkilu­vun muutokset eivät vaikuta rahtuakaan maailman väestökysymykseen, mutta sen si­jaan niillä on merkittävä osuus oman maam­me kehitykselle. Jokainen maa tarvitsee ta­sapainoisen väestökehityksen.

Meillä on jo vuosien ajan syntyvyys ollut hälyttävän alhaista. Se ei ole vielä näkyvästi vaikuttanut väkilukuun, vaan väkiluku kas­vaa edelleen jonkin aikaa, koska kuolleisuus on vähentynyt hyvinvoinnin sekä sosiaali- ja terveydenhuollon kehityksen myötä. Toisaal­ta alueittaiset erot tasoittavat maan koko­naislukua. Ehkä tämän vuoksi väestöongel­maa ei toistaiseksi nähdä riittävän selvästi.

Väestö ei ole maassamme uudistunut enää vuoden 1968 jälkeen. Tällä hetkellä meillä pitäisi syntyä runsaat 15 000 lasta nykyistä enemmän, jotta savuttaisimme 100 %:n uu­siutumisen, mikä ei vielä lainkaan kasvata väkilukua. Maassamme vuosittain tehtävien raskauden keskeytysten määrä lähes vastaa tuota vajausta. Vinoutunut väestökehitys korjautuisi melkoisesti, jos pääsisimme ihmi­selämää kunnioittavien periaatteiden noudat­tamiseen myös ihmiselämän alun osalta.

Väestökehitysnäkymät ovat synkät. Työ­voimapula pahenee työikäisten määrän vähe­tessä. Palvelualojen työvoiman tarve kuiten­kin kasvaa melkoisesti, kun kansamme uk­koutuu yhä voimakkaammin. Jo nyt meillä on asutuskeskuksissa huutava pula sosiaali­ja terveydenhuollon henkilöstöstä, ja tämä on vasta alkusoittoa. Edes kunnolliset palk­karatkaisut eivät auta silloin, kun väkeä ei kerta kaikkiaan ole. Luulisi, että edes itsek­kyys panisi meidät vakavasti ajattelemaan tätä ongelmaa, kun lähimmäisenrakkaus ja huoli lähimmäisen hyvinvoinnista ei enää näytä riittävän pontimeksi.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Voimme antaa asian olla. Voimme turvautua vierastyövoi­maan. Määrästä ei ole puutetta. Sen sijaan ammatin laatutaso tuottaa ensimmäisen su­kupolven osalta ongelmia, ja vierastyövoi­man tuontia seuraavat myös monet muut pohdinnat ja ongelmat. Vieraista kulttuureis-

1532 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

ta tulevien sopeutuminen tänne ei ole help­poa. Ongelmia tulee tälläkin kehityslinjalla edettäessä.

Tilanteeseen saadaan korjaus ainoastaan, kun muutamme ajattelutapaamme ja suos­tumme nostamaan syntyvyyttä. Se on perhei­den ratkaisu, mutta näihin ratkaisuihin voi­daan melkoisesti vaikuttaa yhteiskunnan toi­menpitein. Se edellyttää asennemuutosta ja taloudellisia uhrauksia, mutta korjaus on mahdollinen.

Käytäntö on osoittanut, että lapsimyöntei­nen perhe-, vero-, asunto- ja päivähoitopoli­tiikka vaikuttavat myös syntyvyyteen. Jo olisi korkea aika luopua tässäkin pinttynees­tä hallinnonala-ajattelusta ja päästä rakenta­vaan yhteistyöhön. Tarvitsemme väestöpo­liittisen toimenpideohjelman, jossa osoite­taan konkreettiset toimet tilanteen korjaami­seksi, sekä sitoutumista mainitun ohjelman toteuttamiseen.

Nykyisenlaisessa väestökehityksessä ei ih­misiä riitä koko maahan tasapainoisen alueellisen kehityksen edellyttämää määrää. Kotitilalle ei jää nykyisin enää useinkaan jatkajaa, kun ainoa lapsi lähtee maailmalle. Tilan asuttuna pysymistä ei sen sijaan uhkaa se, jos isosta katraasta muutama jättää ko­tiseutunsa. Nykyisistä tilojen omistajista vuo­teen 2000 mennessä 57 % on eläkeiässä. Täl­lä hetkellä alle 50-vuotiaita on 43 %.

Kaikessa kehittämisessä tulee edistää per­he- ja väestöpoliittisen näkökulman toteutu­mista. Vain siten vältymme jo nyt alkaneelta ja lähivuosikymmeninä todella uhkaavalta työvoimapulalta. Vähintä mitä nyt voidaan tehdä, on osoittaa käytännön lapsimyöntei­siä toimia ja mm. luopua peruskoron koro­tusesityksestä ja pitää kiinni verouudistuksen alkaessa annetuista lupauksista, joiden mu­kaan lapsiperheiden asema ei ainakaan heik­kene. Päinvastoin näiden perheiden asemaa tulee kohentaa.

Maatalouspolitiikan tavoitteet on kirjattu maatalous 2000 -ohjelmaan. Peruselintarvi­kehuollon omavaraisuuden turvaaminen, ko­timaisen tuotannon ja kulutuksen tasapai­nottaminen, viljelijäväestön tulotason ja tu­lokehityksen turvaaminen, hyvälaatuisien ja kohtuuhintaisten elintarvikkeiden saannin turvaaminen ja maaseudun työllisyyden ja perusasutuksen säilyttäminen ovat näitä ta­voitteita. Näiden tavoitteiden oikeutusta ei kukaan voine kiistää. Samoin on perusteltua

pyrkiä maatalouden tuotantokustannusten alentamiseen ja tilussijoitusten parantami­seen, sukupolvenvaihdosten edistämiseen ja nuorten viljelijöiden aseman parantamiseen.

Mutta päästäksemme Elävä maaseutu -tavoitteeseen, maaseudulla on saatava pysy­mään ja toivottavasti sinne muuttamaankin myös muuta väestöä kuin maataloudesta elatuksensa saavia. Siis pelkästään maata­louspoliittisin toimin ei päästä maaseudun elävöittämiseen. Maatalouspolitiikka on kui­tenkin avainasemassa. Tällä alueella tarvit­semme asennemuutosta ja tosiasioiden tun­nustamista.

Suomessa maataloutta harjoitetaan poh­joisemmassa kuin missään muualla. Olemme sidoksissa ilmastollisiin tekijöihin, joita voi muuttaa vain epätoivottu kasvihuoneilmiö, eikä sekään suotuisammaksi. Ilmastotekijöi­den vuoksi satovaihtelut ovat tosiasia. Myös katovuosien varalle on tehtävä suunnitelmat. Tämän opimme, toivottavasti, kantapään kautta pari vuotta sitten. Haluamme koti­maista viljaa, maitoa ja karjataloustuotteita. Emme pääse mihinkään siitä, että tukea tarvitaan tuotteiden käyttäjien toivomusten ja tuottajien tuotanto-olosuhteiden välisen ristiriidan poistamiseksi. Toisaalta voi kysyä, mitä muuta alaa meillä ei yhteiskunta tukisi eri tavoin.

Arvoisa puhemies! Maatalouspolitiikassa, jos missä, tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja suun­nitelmallisuutta. Se on ollut monesti mahdo­tonta hallituksen poukkoilevan maatalous­politiikan vuoksi. Samalla kun vaadimme laadukkaiden tuotteiden häiriöttämän saan­nin turvaamista, pyrimme jättämään maata­lousyrittäjät oman onnensa nojaan. Näin tapahtuu muun muassa nyt eduskuntakäsit­telyssä olevassa maataloustulolakiesityksessä, mikäli se hyväksytään hallituksen esityksen mukaisena. Maatalous itse joutuu liian pit­källe vastaamaan myös sen ylijäämän mark­kinoimiskustannuksista, joka tarvitaan oma­varaisuuden turvaamiseksi.

Ei ole ihme, jos nuoret eivät halua jatkaa maatalousyrittäjätoimintaa. Tämä on ongel­ma, johon nyt tulee erityisesti paneutua. Maatalousoppilaitoksiin ei tule hakijoita riit­tävästi. Nyt maatalousyrittäjänuoret mietti­vät, jatkaako maataloustoimintaa vai ei. Sukupolvenvaihdosjärjestelmä ei toimi riittä­västi. Maan arvo on niin korkea, että sitä ei pysty maksamaan. Nuoret velkaantuvat koh-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1533

tuuttomasti. Lainojen saamisessa on ongel­mia. Jopa muualta maaseudulle tulevat ovat ohittaneet maaseudun nuoret lainahakemuk­sineen paikka paikoin, ja näin nuorten pysy­minen kotitiloilla on vaikeutunut entisestään.

Maatalouden kehittämiskohteita on useita, mm. maatalouden raaka-ainetuotanto teolli­suuden tarpeisiin. Maataloudessa tuotettavaa etanolia voidaan käyttää teollisuudessa ja moottorien polttoaineena samoin kuin ryp­siöljyä, ja paperiteollisuus käyttää tärkkelys­modifikaatteja sideaineena. Rypsiöljyn voite­luainekäytön arvioidaan kasvavan noin 5 000 tonnia vuodessa, mikä vastaa noin 8 500 hehtaarin viljelyalaa. Näillä mainituilla alueilla on jo valtavat mahdollisuudet, kun asiaan riittävästi kiinnitetään huomiota ja kehitetään tuotekehittelyä ja tuetaan tätä uutta maatalousalaa.

Metsähakkuut ovat perinteisesti palvelleet maatalousyrittäjien tasaisen tulon edistäjinä. Metsäverokaavailut ovat nyt antamassa vii­meisen kuoliniskun tälle tärkeälle henkireiäl­le ja raaka-ainetuotannolle. Hakkuut metsis­sämme ovat vuodesta 1970 lähtien olleet jatkuvasti hakkuumahdollisuuksia vähäisem­piä. Näin valtakunnallisesta hakkuusuunnit­teesta on jääty keskimäärin 10 miljoonaa kuutiometriä vuodessa jälkeen. Metsien kas­vun jatkuvasti lisääntyessä ero hakkuiden ja hakkuumahdollisuuksien välillä kasvaa.

Osaltaan hakkuiden jäämiseen suunnitetta pienemmäksi on vaikuttanut maatalousväes­tön ikääntyminen ja väheneminen. Toisaalta myös hakkuiden heikko tuottavuus on lai­mentanut hakkuuintoa. Hankintahakkuiden nykyisenlainen verottomuus tulee säilyttää sen vuoksi ja selvittää todellisiin myyntitu­loihin perustuvat uudet verotusvaihtoehdot. On myös harkittava metsätyöalan työllisyys­koulutusta niillä alueilla, joilla hakkkuu­suunnite alittuu. Lisäksi puun kysyntää ja markkinointia tulee edistää niin kotimaassa kuin vienninkin osalta. Näin osaltaan pie­nennetään yhä kasvavaa vaihtotaseen vajet­ta, joka tämän vuoden ensimmäisen neljän­neksen jälkeen lähentelee jo 16:ta miljardia markkaa.

Pari vuotta sitten Suomea kohdannut kato osoitti selvästi, miten heikosti olemme varus­tautuneet yllätyksellisten tilanteiden varalle. Jo satovaihtelut edellyttävät lievää ylituotan­toa ja sen varastointimahdollisuutta. Viljava­rastoja tulee lisätä, ja tuotantoa on ylläpidet-

tävä siinä laajuudessa, että varastot saadaan myös täytetyiksi.

Maatalouspiirikohtaisesti on saatava ny­kyisiin kiintiöihin entistä suurempia joustoja, jotta maatalouden mielekkyys säilyy. Pien- ja perheviljelmiä tulee tukea lisäkiintiöillä jo uhkaavan maitopulankin vuoksi. Ajoittainen ylijäämä voidaan viedä ulkomaille ja sovel­tuvin osin käyttää myös kehitysapuna kol­manteen maailmaan. Onhan nurinkurista, että samaan aikaan, kun maailmalla on valtava nälkäongelma ja ihmiset jopa kuole­vat nälkään, meillä on ongelmana se, mitä teemme niille ylijäämille, joita tarvitsemme jo senkin vuoksi, että turvaisimme omavarai­suuden peruselintarvikkeiden osalta.

Maanviljelyn ja metsänhoidon lisäksi on huolehdittava erilaisten maatalouden sivue­linkeinojen sekä pienyritystoiminnan toimin­taedellytysten parantamisesta. Vientituen pie­nenemisestä vapautuvat määrärahat hallituk­sen on suunnattava maaseudun kehittämi­seen. Edellä sanotuilla aloilla eivät hallituk­sen toimet ole olleet sitä luokkaa kuin olisi ollut välttämätöntä eri alueiden tasapainoi­sen kehittämisen kannalta ja maaseudun elävöittämisen kannalta.

Myös pääkaupunkiseudun ongelmien tar­kastelussa tarvitsemme asennemuutosta. Pää­kaupunkiseutu on osa yhteistä isänmaatam­me. Sen elinvoimaisuus, menestys ja hyvin­vointi vaikuttaa ratkaisevasti koko maamme myönteiseen kehitykseen. Koko maamme voi huonosti, jos pääkaupunkiseutu voi huonos­ti, aivan samalla tavoin kuin maamme minkä tahansa alueen ongelmat heijastuvat myös pääkaupunkiseudulle. Tarvitsemme pääkau­punkiseudun kasvun hillintää. Mutta kasvun hillintä ei saa tapahtua nykyisin pääkaupun­kiseudulla asuvien ihmisten elinoloja ja toi­mintaedellytyksiä heikentämällä.

Pääkaupunkiseudun ongelmia tarkastel­taessa on erotettava kasvusta johtuvat ongel­mat ja toisaalta ne ongelmat, jotka johtuvat valtiovallan vuosia jatkuneista toimista pää­kaupunkiseutua kohtaan - taikka laimin­lyönneistä pääkaupunkiseutua kohtaan pi­kemminkin. Toisaalta kasvussa on erotettava syntyvyyden aiheuttama väestönkasvu sekä muuttoliikkeen aiheuttama väestönkasvu. Syntyvyyden aiheuttama kasvu on Espoossa ja Vantaalla merkittävä. Helsinkihän ei ole­kaan enää aikoihin kasvanut.

Arvoisa puhemies! Pääkaupunkiseutu on

1534 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

jäänyt sosiaali- ja terveyspalvelujen osalta jälkeen muista paitsi kasvunsa vuoksi myös sen vuoksi, että vuodesta 1972 pääkaupun­kiseudun kehittäminen on ollut pysähdyksis­sä 1980-luvun puoliväliin saakka valtiovallan toimenpiteiden vuoksi.

Kansanterveyslaki edellytti kuntia sitovia valtakunnallisia suunnitelmia. Silloin kunnat eivät saaneet aluksi kehittää terveyspalvelu­jaan edes omalla kustannuksellaan yli valta­kunnallisten suunnitelmien, koska uhkana oli valtionosuuksien täydellinen menetys, jos näin tehtiin. Suunnitelmien mukaan ensin satsattiin muille kuin rintamaille, mikä oli varsin oikein. Mutta valtion varat olivat lopussa siinä vaiheessa, kun tuli pääkaupun­kiseudun ja muiden rintamaiden vuoro. Sit­ten 1980-luvun puolivälissä säännökset muuttuivat niin, että kunnat saivat alkaa kehittää terveydenhuoltopalvelujaan omalla kustannuksellaan. Näin on sen jälkeen myös pääkaupunkiseudulla tapahtunut, mutta 12 vuoden jälkeenjääneisyyttä ei korjata noin vain muutamassa vuodessa. Tämä on syytä muistaa, kun pääkaupunkiseudun tilannetta arvioidaan.

Asuntopuolella puolestaan vapaiden markkinoiden vuokra-asuntoja hävisi mark­kinoilta pikavauhtia kymmenen viime vuo­den aikana, kun vuokrallapitoa eivät enää vuokranantajat nähneet tuottavaksi liiketoi­minnaksi. Myös kaavoituksessa ja maanhan­kinnassa on ollut sekä kunnista että valtiosta johtuvia ongelmia.

Viime aikoina on katseet suunnattu yksi­tyisten maanomistajien voittoihin ja siihen, että maata pidetään rakentamattomana voit­to-odotusten vuoksi. Mutta mistäpä löytyy suurin maan panttaaja ja hinnannousun odottaja? Se on valtio, joka nyt on suostu­massa lopulta myymään maataan, totta kai, kun hinnat alkavat olla huipussaan. Valtio ei ole aiemmin suostunut myymään maata esi­merkiksi Helsingille. Nyt maita alkaisi olla kaupan, mutta Helsingin varat eivät riitä alkuunkaan kalliin maan kertaostoon. Vähi­tellen ostamalla ne olisivat riittäneet, mutta valtiopa ei ole myynyt, ainoastaan vaihtoihin se on suostunut, mutta vaihtohan ei maan määrää lisää. Helsinki on saanut jatkuvasti valtion aiheuttamat syyt niskoilleen maan­hankinnan verkkaisuudesta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstö­pula alkaa olla jo koko maassa palveluja

heikentävä ongelma eikä enää vain pääkau­punkiseudun pulma. Tilannetta on pyritty paikallisesti korjaamaan eri tavoin sen mu­kaan, mitkä keinot missäkin ovat parhaiten purreet. Henkilöstöpulan hoidossa tarvitaan asuntoja, päivähoitoa, henkilöstöhallinnon toimia työyhteisön kehittämiseksi, hallinnon kehittämistä ja koulutuksen monipuolista­mista. Mutta nämä keinot eivät yksin auta.

Avainasemassa on tuntuva palkankorotus. Vain se tuo ihmisiä hoitoalalle. Tämän päi­vän ihminen ei enää suostu pelkästään työn ilosta palvelemaan muita. Tämän olemme valitettavasti todenneet. Tämä tosiasia päät­täjien on lopulta tiedostettava. Sen vuoksi meillä on valittavana kaksi vaihtoehtoa: roi­mat palkankorotukset hoitoalalle tai hoidon yhä syvenevä kriisi, jossa avun tarpeessa olevat lähimmäisemme jäävät hoidotta eli heitteille. Tämä on realismia, ei tummien pilvien maalailua.

Arvoisa puhemies! Edellä sanotun perus­teella ehdotan hyväksyttäväksi seuraavan pe­rustellun päiväjärjestykseen siirtymisen sana­muodon:

"Kuultuaan hallituksen vastauksen edus­kunta toteaa, että hallitus ei ole pystynyt aluepoliittisilla toimillaan mahdollistamaan maan eri alueiden tasapuolista kehitystä, hoitamaan perhe-, väestö- ja veropolitiikkaa niin, että tasapainoinen väestökehitys toteu­tuu, vaan on edistänyt väestökehityksen vi­noutumista, eikä edistämään maaseudun mahdollisuuksia torjua rakennemuutoksen aiheuttamia häiriöitä kansalaisten toimeentu­lossa, ja siirtyy päiväjärjestykseen."

Ed. Pohjola merkitään läsnä olevaksi.

Ed. P a 1 o hei m o : Arvoisa puhemies! Ha­luan aluksi onnitella ed. Moilasta siitä, että hän on huolissaan maapallon väestöräjäh­dyksestä. Sitten välikysymyskeskusteluun.

Vihreät yhtyvät opposition välikysymyk­sen olennaisimpaan osaan, sen lopussa esi­tettyihin kuuteen kysymykseen, mutta halua­vat esittää yhtäältä omat perustelunsa, toi­saalta omat jatkokysymyksensä edellä maini­tun välikysymyksen keskeisiin kohtiin. Edel­leen vihreät haluavat täydentää kysymyssar­jaa parilla lisäkysymyksellä, jotka nekin liittyvät aluepolitiikkaan ja ovat mielestäm­me olennaisia.

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1535

Aluksi on syytä panna merkille, että juuri aluepolitiikka on kokonaisuus, jonka erotta­minen yhteiskunnan kansallisesta ja kansain­välisestä kehitysvaiheesta olisi väkinäistä ja mieletöntä. Ei ole aluepolitiikkaa ilman nä­kemyksiä esimerkiksi liikenteen kehittämises­tä, asumisen ja työn laadusta, sosiaalisten ratkaisujen perussuunnasta, teollisuuden ja elinkeinoelämän tulevaisuudesta ja ennen kaikkea muuta luonnon ja ihmisen suhteesta.

Aluepolitiikka ei ole irrallinen asia. Tämä perustava näkökohta on todettava ennen muita kysymyksiä, jotka tämän kokonaisuu­den osina ovat detaljeita. Vihreät eivät halua puuttua yksityiskohta yksityiskohdalta halli­tuksen tekemisiin tai tekemättä jättämisiin enempää kuin välikysymyksen perusteluissa esitettyihin kannanottoihinkaan. Vihreät ha­luaisivat ensisijaisesti pitää tämän keskuste­lun abstraktiotason pitkän tähtäyksen yhteis­kunnallisissa tavoitteissa ja lähestyä vasta sieltä päivänpoliittisten arkisten kysymysten raadollisia pikkupiirteitä.

Mitä oikein sitten tavoitellaan? Olisi kiin­toisaa tietää, onko hallituksen piirissä kos­kaan, kertaakaan, edes pienessä joukossa, edes luottamuksellisina aamuyön tunteina kukaan karaissut siviilirohkeuttaan sille ta­solle, että olisi esittänyt seuraavan epäsovin­naisen kysymyksen: mitä me oikein tavoitte­lemme, tai hieman toisella tavoin muotoillen, minkälaisen Suomen me haluamme raken­taa? Mikään ei viittaa siihen, että tuollaista olisi koskaan syvällisesti pitkään aikaväliin liittyen kysytty. Kaikki viittaa sen sijaan siihen, että hallituksen piirissä on nielaistu mutustelematta ja maistelematta eräät lähtö­kohdat, jotka vielä vuosisadan alussa olivat ymmärrettäviä ja perusteltuja mutta nyky­päivänä auttamattoman vanhentuneita, vaa­rallisia ja vahingollisia.

Kaikki viittaa siihen, että hallitus polkee taloudellisessa oravanpyörässä huomaamatta sitä itse tai piittaamatta siitä. Oletamme ja hallituksen teot tukevat olettamustamme, että hallituksen itsestään selviä kritiikittä hyväksyttyjä tavoitteita ovat esimerkiksi kansainvälinen kilpailukyky kaikilla aloilla, kansainvälistyminen vaikka muiden ehdoilla, taloudellinen kasvu laadusta riippumatta, elintason pinnallinen, määrällinen nousu elä­misen laadun kustannuksella ja kuvitellun kannattajakunnan suosio luontoa ja jälkipol­via vaarantaen.

Edelliset perustavoitteet heijastuvat sitten mm. hallituksen aluepolitiikasta. Vihreiden tavoitteet ovat toisenlaiset. Ne voidaan esit­tää edellisten vastakohtina seuraavasti:

1) Kansainvälinen kilpailukyky vain vali­koiduilla aloilla. Suomen tulisi määrätietoi­sesti pysytellä kehityksen kärjessä tai vähin­tään kärjen välittömässä tuntumassa sellai­silla aloilla, joiden panoksena on korkeata­soinen tieto, luovuus, mielikuvitus ja omape­räisyys ja näihin liittyen luontomme säilyvä puhtaus ja kauneus. Näiden alojen tuotanto ei edellytä ympäristön saastuttamista, ei mas­siivista luonnonvarojen hyödyntämistä eikä kohtuuttomia energiapanoksia. Nämä alat tarjoavat tekijöilleen runsaasti tyydytystä sekä tekemisen että tulostensa kautta. Konk­reettisia esimerkkejä tällaisista ovat tietotek­niikan software, arkkitehtuuri ja tuotesuun­nittelu, luonnonmukainen viljely ja ympäris­tötekniikan yhä laajenevat ja erilaiset mah­dollisuudet. Näitä voisi luetella paljon enem­mänkin, mutta selluteollisuus ei olisi silloin­kaan ensimmäisten joukossa. (Välihuuto) -No, ei kaikkien tarvitse olla arkkitehteja tietysti.

2) Euroopan yhdentymisprosessissa ja kansainvälisessä kehityksessä yleensä on valppaasti (Välihuuto) - ei kaksi ja puoli miljoonaa voi olla sellutehtaassakaan töissä - ja tarkoin erotettava yhtäältä ne alueet, joilla yhdentyminen ja yhteistyö ovat Suo­men edun mukaisia, ja toisaalta kysymykset, joissa omaehtoisuus ja protektionismi ovat pitkällä aikavälillä välttämätön elinehtomme. Jälkimmäiseen kokonaisuuteen kuuluvat sekä Suomen luonto että kansallinen kult­tuurimme. Kun ministeri Suominen eilisessä välikysymysvastauksessaan viittaa yhä katta­vampaan seurantakoneistoon Euroopan yh­dentymiskehityksessä, pelkäämme, että hän puhuu yksinomaan taloudellisista kysymyk­sistä. (Ed. Kekkonen: Virka!) - Anteeksi? (Ed. Kekkonen: Sanoin, että se on hänen virkansa!)

3) Määrällisen taloudellisen kasvun py­säyttäminen. (Välihuuto) - Huomaan, että saan tukea hallituspuolueilta. - Määrällinen taloudellinen kasvu on pysäytettävä, koska se saastumisen, luonnonalueiden lisääntyvän valtauksen ja luonnonvarojen yltyvän käytön kautta huonontaa ympäristöämme nykyises­tä ja lopulta ylittää ympäristömme sietoky­vyn. Laadullinen taloudellinen kasvu, jossa

1536 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

käytettävät materiaalimäärät pysyvät entisel­lään ja niitä kierrätetään, voidaan sen sijaan hyväksyä.

4) Elämisen laadun korostaminen elinta­son asemesta. Elämisen laatu ei ole pelkkää tavaraa vaan ihmisen lähiympäristön mielek­kään tekemisen ja sen kautta syntyneiden tuotteiden sopusuhtainen kokonaisuus. Sille ovat ominaisia pienet yksiköt, käsin tehtävä työ, välitön kouriintuntuva kosketus tehdyn työn tuloksiin ja käytettyihin raaka-aineisiin. Laadukkaalle elämiselle vieraimpia ovat kyl­mät virastot, pitkät automatisoidut tuotan­tolinjat sekä työn ja vapaa-ajan tiivis erotta­minen toisistaan.

5) Luonnon ja tulevien sukupolvien edun valvonta. Maapallo ja Maa tulee jättää jälkipolville vähintään samanarvoisena kuin se on saatu. Luonnon rikkautta ja monimuo­toisuutta on kunnioitettava perimmäisenä arvona, jolle ihmisen muut pyrkimykset saa­vat alistua. Näin on toimittava siitä huoli­matta, että luonto ja tulevat sukupolvet eivät ole minkään puolueen äänestäjäkuntaa.

Kuten totesin ryhmäpuheenvuoromme alussa, aluepolitiikkaa ei voi erottaa laajem­masta kokonaisuudesta, johon se väistämättä kytkeytyy. Edellisillä vihreiden peruspyrki­myksillä kuten hallituksenkin pyrkimyksillä on vaikutuksensa maa- ja metsätalouteen, rakentamiseen ja liikenteeseen, asumiseen ja työpaikkojen muodostumiseen, sosiaali- ja kulttuuripolitiikkaan, teollisuuteen, elinkei­noelämään, ulkomaankauppaan ja koulutuk­seen. Tämä käy ilmi niin välikysymyksen kuin eilisen ministeri Suomisen vastauksenkin eril­lisistä, tosin toisistaan irrallisista kohdista.

Esitän nyt näistä alueista jokaisesta sen ulottuvuuden, joka kiinteimmin liittyy alue­politiikkaan, ja päädyn vasta sen jälkeen niihin konkreettisiin kysymyksiin, joita väli­kysymyksen lopussa on esitetty. Monisuun­tainen lähestyminen on välttämätöntä siksi, että aluepoliittiset vaatimukset eivät saa olla perustavassa ristiriidassa esimerkiksi liiken­nepoliittisten vaatimusten kanssa. Samanai­kaisesti ei voi vaatia vaikkapa täydellistä haja-asutusta ja pitäytymistä pelkässä rauta­tieliikenteessä. Aikaisemmin esitetyistä vih­reiden yleisistä tavoitteista johtuen on kan­tamme erilaisiin aluepolitiikkaan liittyviin kysymyksiin seuraava:

Luonnonsuojelualueiden määrä on nostet­tava noin kolminkertaiseksi nykyisestä.

Alueet on yhdistettävä toisiinsa suojatuilla viherkäytävillä. Teiden ja rautateiden kallio­leikkaukset on tästä syystä paikka paikoin korvattava tunneleilla. Jokainen uhanalainen eliölaji on suojeltava. Kaikki maallemme tyypilliset ekasysteemit on säilytettävä. Maa­talouden peltoala on säilytettävä nykyisel­lään. Keinolannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöä on vähennettävä. Maatalouden vien­tiylijäämiä on supistettava ja näin vapautu­neet varat käytettävä pinta-alalisinä kompen­soimaan alentuneet hehtaarisadot. Maatalou­den piirissä työskentelevä väestönosa tulee säilyttää nykyisellään tukemalla työvoittoista maataloutta. Luonnonmukaista viljelyä on kannustettava. Muuttoliike Uudellemaalle on pysäytettävä.

Tehometsätalous on suunnattava uudel­leen. Metsien luonnonmukaista moninais­käyttöä on tuettava eikä torjuttava. Laajat avohakkuut on lopetettava koko maassa ja metsätöiden koneellistaminen pysäytettävä. Suomalainen puutavara on liian arvokasta selluloosaksi. Metsäteollisuuden jalostusas­tetta on nostettava. Massateollisuutta ei tule enää rakentaa lisää.

Lyhytnäköinen, väärälle seudulle suunnat­tu rakentaminen pitää lopettaa. On panos­tettava väestön pysymiseen kotiseudullaan, siellä missä rakennukset ovat, eikä pidä houkutella ihmisiä muutenkin ruuhkautu­neille alueille lisärakentamisella. Pääkaupun­kiseudun ja kehyskuntien jäsentyrninen taa­jamiin ja näiden välisiin avariin viheralueisiin tulee säilyttää ja tätä jäsentelyä pitää tukea ja kehittää. Sama periaate tulee omaksua kaikissa maan kasvukeskuksissa. Ei pidä synnyttää harmaita rakennusmassojen mat­toja vaan runsailla viheralueilla elävöitettyjä jäsentyneitä seutukokonaisuuksia.

On panostettava raideliikenteeseen, siihen saumattomasti yhtyvään liityntäliikenteeseen ja elektroniseen tiedonvälitykseen. Reittitak­sit on saatava kaikkiin kasvukeskuksiin. Li­sääntyvä henkilöautoliikenne on suuntaukse­na ehdottoman vanhentunut. Elinkeinoelä­män sisäinen tietoliikenne on tehtävä ilmai­seksi, jotta se voisi tasaveroisesti kilpailla ilmaiskäyttöisen maantieverkon kanssa. Täl­lä tavoin voidaan siirtää tehokkaasti työ­paikkoja maaseutukeskuksiin.

Tyhjät asunnot on saatava käyttöön suo­simalla myös lyhytaikaista ja joustavaa vuokrauskäytäntöä. Kunnat voivat rohkaista

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1537

kehitystä ryhtymällä välivuokraajan ase­maan. Ihmisiä ei pidä enää tunkea niille ruuhkautuville alueille, joilla on ylimääräisiä työpaikkoja, vaan työpaikat pitää siirtää niille väljemmille seuduille, missä ihmiset asuvat. Näyttöpääte on monelle olennaisin työväline.

Turhien ja vahingollisten työpaikkojen vä­kinäinen luominen erityisesti julkiselle sekto­rille pitää lopettaa. Kun teollisuus uusitaan kierrättäväksi, löytyy eri puolilta maata kym­meniätuhansia mielekkäitä tuotannollisia työ­paikkoja. Kierrätysalalla jo toimivien yritys­ten liikevaihtoverotusta on kevennettävä ja niitä on kannustettava muutenkin mm. saas­te- ja resurssiverojen ripeällä käyttöönotolla.

Yksityisiä ammatinharjoittajia, käsityöläi­siä ja pienyrityksiä on tuettava yleensäkin. Teollisuuden hajasijoitusta on tuettava useil­la tavoilla. Sosiaaliturvamaksut on porrastet­tava siten, että työpaikkoja on halvempi luoda ruuhka-alueen ulkopuolelle. Elinkei­noelämän sähköisen tiedonvälityksen kustan­nukset on poistettava tai niitä on pudotetta­va. Pääkaupunkiseudulle on saatava pysyvä rakennus- tai investointivero. Kierrättävä tekniikka on patistettava käyntiin saasteve­roja ja resurssiveroja lisäämällä ja tuloveroja pienentämällä. Jos verotusta muutetaan si­ten, että haitta- ja resurssiveroja lisätään sekä tuloveroja vähennetään, tuetaan samal­la työvoimavaltaisen kotimaisen teollisuuden vientiä ja itse teollisuuttakin. Ulkomaankau­passa pitäisi päästä siihen, että työtä panok­sena käyttävän teollisuuden vientimahdolli­suudet lisääntyisivät nykyisestä.

Koulutus ei enää voi jatkaa nykyistä lin­jaansa, vaan uusimista tarvitaan ainakin kahdessa suhteessa. Yhteiskunnan nopeiden muutosten vuoksi järjestelmällinen koulutus uusiin ammatteihin elämän jossain vaiheessa tulee yhä välttämättömämmäksi. Harva voi enää toimia samassa ammatissa, samanlaisis­sa tehtävissä läpi elämäänsä. Toiseksi tule­vaisuuden opetusta on lisättävä ja siten kannustettava kriittistä ja luovaa suhtautu­mista yhteiskunnan muutoksiin.

Sitten välikysymyksen konkreettisiin koh­tiin. Puutumme seuraavassa itse välikysy­myksen kuuteen kohtaan ja esitämme niiden johdosta eräitä jatkokysymyksiä.

Ensimmäinen kohta käsittelee pääkaupun­kiseudun ylikuumentunutta kasvua ja siitä johtuneita asunto-, päivähoito- ja palveluon-

193 290146B

gelmia. Asuntojen, työpaikkojen ja palvelui­den suhde on tasapainotan ei pelkästään pääkaupunkiseudulla, vaan laajemmalla alu­eella, johon kuuluvat myös kehyskunnat Vihti, Kirkkonummi, Nurmijärvi, Tuusula, Hyvinkää, Kerava, Järvenpää ja Sipoo. Tuo aluekokonaisuus on pinta-alaltaan vain 1 % koko maasta, mutta sillä asuu viidennes maan väestöstä. Nyt kasvuaallon harja on edennyt kehyskuntiin, kun se vielä 20 vuotta sitten oli itse Helsingissä. Asuntoja ja palve­luja on edellisistä syistä liian vähän alueella asuvaan väestöön ja tarjottuihin työpaikkoi­hin verrattuna.

Tällainen tasapainottomuus voidaan joh­donmukaisesti ratkaista kahdella tavalla. En­sinnäkin voidaan lisätä asuntojen ja palvelu­jen määrää alueella siten, että ne vastaavat aina seudulle muuttavaa väestöä ja luotuja työpaikkoja. Toinen johdonmukainen tie on ehkäistä tuleva muuttovirta, kannustaa ihmi­siä muuttamaan kauemmas Helsingistä ja siirtää määrätietoisesti työpaikkoja ruuhkau­tuneen seudun ulkopuolelle. Kumpikin joh­taa tiettyyn tasapainotilaan. Edellinen käsit­tää suuremman ja kasvavan asukasmäärän, jälkimmäinen taas pienemmän stabiloituneen tilan. Asia ei tietysti ole aivan näin yksinker­tainen.

Edellinen vaihtoehto, siis asuntojen ja pal­velujen sokea lisääminen, on perinteinen ja sovinnainen lyhyen tähtäyksen poliittinen ir­topisteratkaisu, jossa kieltäydytään näkemäs­tä ongelman todellista luonnetta ja vältetään ennakoimasta tulevaa, edes keskipitkän aika­välin kehitystä. Tässä vaihtoehdossa ei kysy­tä, miten ruuhkautuminen pysyvästi voidaan välttää, vaan rakennetaan aina vain lisää. Jälkimmäinen vaihtoehto, jossa lisäasukkaita ei alueelle toivota ja työpaikkoja siirrettäisiin muualle, aiheuttaa helposti närää ja vastus­tusta alueelle mielivien ihmisten keskuudessa ja suo vastustajalleen helpon mahdollisuuden poliittisen suosion tavoitteluun ja populis­miin.

Seuraavia seikkoja täytyy ottaa huomioon alueen kehitystä ennakoitaessa.

Ensinnäkin ihmisten tarve asumisväljyy­teen tulee kasvamaan ja perheet keskimäärin pienenemään. Vaikka asukasmäärä alueella säilyisikin entisellään, tulee asuntojen tarve sekä lukumäärältään että volyymiltaan ole­maan selvästi nykyistä suurempi. Luonnolli­nen asuntojen ja palvelujen tarve on olemas-

1538 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

sa, vaikka väkiluku alueella ei lisääntyisi­kään.

Toiseksi alueen työpaikkojen joukossa on huomattavan paljon palveluja verrattuna teollisuuteen tai maatalouden harjoitukseen. Toimistotyön siirtäminen vaikka sadan kilo­metrin etäisyydelle Helsingin keskustasta ei nykytekniikka huomioon ottaen ole mikään ongelma. Jos alueen väkiluvun annetaan edelleen kasvaa, joudutaan palvelut rakenta­maan kaikille uusiHekin asukkaille, alueella vallitseva työvoimapula helpottuisi, edelleen työpaikat jäisivät pääkaupunkiseudulle ja todennäköisesti uusia työpaikkoja tulisi alueelle lisää. Tässä tapauksessa tasapainoti­la työpaikkojen, asuntojen ja palvelujen vä­lillä jäisi auttamatta vain väliaikaiseksi.

Vihreiden käsityksen mukaan kahdesta vaihtoehdosta on valittava jälkimmäinen, siis seuraava: on määrätietoisesti siirrettävä työ­paikkoja vähintään 50 kilometrin päähän Helsingin keskustasta, vältettävä uusien muualta muuttavien asukkaiden vastaanotta­mista ja siitä syystä kaavoitettava ja raken­nettava uusia asuntoalueita vain valikoiden ja harkiten tuon säteen sisäpuolella, otettava tyhjät asunnot käyttöön, porrastettava so­siaaliturvamaksut alemmiksi alueen ulkopuo­lella, alennettava elinkeinoelämän tietoliiken­teen kustannuksia ratkaisevasti nykyisestä ja saatava pysyvä investointivero sekä pääkau­punkiseudulle että kehyskuntiin.

Tähän ratkaisumalliin kuuluu myös alueen kaavallinen jäsentely raideliikennettä myötäi­leviin rakennettuihin kaistaleisiin, joiden vä­liin jätetään runsaasti vihreätä maaseutu­maista aluetta. Erityisen tärkeää olisi vaalia Kirkkonummen, Nurmijärven, Tuusulan ja Sipoon väljää maaseutumaista luonnetta.

Jatkokysymys kuuluukin: Uskaltaako hal­litus nähdä tässä kysymyksessä pidemmälle tulevaisuuteen ja pyrkiä pysyvään onnistu­neeseen ratkaisuun pääkaupunkiseudun ja kehyskuntien kaavallisessa jäsentelyssä?

Toinen välikysymyskohta käsittelee maa­seudun asuttuna pitämistä. Ratkaisu tähän kysymykseen voidaan löytää ainakin kahdel­la olennaisesti erilaisella tavalla. Maaseutu voidaan säilyttää asuttuna sallimalla eri puo­lilla maata väestön siirtyminen lisääntyvästi haja-asutusalueilta taajamiin ja kasvukes­kuksiin sekä huolehtimalla siitä, että taaja­mien pisteittäinen verkko peittää koko maan.

Toinen vaihtoehto on pyrkiä määrätietoi­sesti pitämään koko haja-asutusalue asuttu­na. Edellinen muutos on viime vuosikymme­ninä ollut jo erittäin voimakas, ja tällä hetkellä taajamissa asuu yli 80 % maan väestöstä. Jos muutto jatkuu tällä tavoin, ovat haja-asutusalueet tyhjentyneet 30 seu­raavan vuoden kuluessa.

Ennen kuin yritämme vaikuttaa näiden tapahtumien kulkuun, olisi tunnettava vaih­toehtojen edut ja haitat. On ilmeistä, että haja-asutusalueiden pitäminen asuttuina ja kohtalaisten palvelujen takaaminen niille sa­manaikaisesti tulee kalliimmaksi kuin asu­tuksen keskittäminen pistemäisiin, hajallaan­kin sijaitseviin taajamiin. Hajautetulla ratkai­sulla on kuitenkin selviä etuja, joista kannat­taakin maksaa. On myös luonnollista, että taajamissa asuminen tarjoaa enemmän mu­kavuuksia ihmisille kuin asuminen haja-asu­tusalueilla. Sama koskee palvelujen tasoa. Mutta intohimoinen luonnon ystävä ei ha­luakaan kirjastoa, sairaalaa, koulua, posti­toimistoa, palolaitosta ja supermarketia erä­mökkinsä kulmalle.

Vihreät eivät ota kantaa jompaakumpaa vaihtoehtoa vastaan tai jommankumman puolesta valtakunnallisella tasolla. Ratkaisu on ilmeisesti toinen etelässä kuin pohjoisessa Suomessa. Sen sijaan olisi tarpeellista sel­vittää näiden suuntausten välinen kustannus­ja muukin periaatteellinen ero. Jatkokysy­mys kuuluu: Milloin hallitus tekee koko­naisselvityksen haja-asutusalueiden yhteis­kunnallisesta merkityksestä? Tuon selvityk­sen tulisi olla mikrotasolla samantyyppinen ja yhtä perusteellinen kuin tohtori Littowin selvitys on ollut valtakunnallisella makrota­solla.

Sitten kolmanteen välikysymyksen koh­taan. Toivoisimme hallituksen suoraan ja kiertelemättä vastaavan, halutaanko haja­asutusalueiden muodostaman kokonaisuu­den, siis 98 %:n koko maan pinta-alasta, jolla asuu noin miljoona ihmistä, olevan omavarainen vai hyväksytäänkö sen jatkuva systemaattinen tukeminen. Jos tuki periaat­teessa hyväksytään, niin kuinka suuri tuki katsotaan oikeudenmukaiseksi tai kuinka suuri tuki taas katsotaan välttämättömäksi? Jos tuota kokonaisuutta tuetaan taajamien tuotolla, miten tuki tulisi jakaa taajamien ja haja-asutusalueen kesken, sisäisenä? Vai oli­siko reilumpaa korottaa maataloustuotteiden

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1539

hinnat ja puun kantohinnat sellaiselle tasolle, että mitään tukea ei tarvittaisikaan?

Jos haja-asutusalueet saadaan maatalou­den ja metsätalouden suhteen toimiviksi, omavaraisiksi ja kannattaviksi, tulee saman­aikaisesti tukea sellaista pienteollisuutta, joka sijaitsee haja-asutusalueella, koska se on edelliselle välttämätöntä. Jos hallitus päätyy sellaiseen periaatteelliseen lopputulokseen, että haja-asutusalueita ei pidä tukea subven­tioilla eikä maataloustuotteiden hintoja eikä puun kantohintoja nostaa yli markkiname­kanismin määräämien rajojen, ottaako halli­tus silloin vastuun haja-asutusalueiden jatku­vasta tyhjentymisestä?

Näillä näkymillä nykysuuntauksen jat­kuessa noin 30 vuoden kuluessa kaikki Suo­men väki on siirtynyt asumaan taajamiin. Onko se lopputuloksena hyväksyttävä tai tavoiteltava?

Neljäs osakysymys liittyy olennaisesti edel­liseen ja koskee kuntakeskusten ja haja­asutusalueen peruspalveluja. Peruspalvelujen kautta taajamat osittain juuri tukevat haja­asutusalueita. Alueellinen tuki, jota siirretään etelän rikkaista kunnista pohjoisen köyhiin kuntiin, saattaa tuntua almulta, mutta ei välttämättä ole sitä laisinkaan. Jos nyt käyn­nistetyt haitta- ja resurssiverokaavailut laa­jennetaan koskemaan paitsi valtionverotusta myös kunnallisverotusta, muuttuvat näky­mät haja-asutusalueiden ja harvaan asuttujen kuntien kohdalla hyvin toisenlaisiksi kuin aikaisemmin. Olisi perusteltua, että kunta perisi kuntalaisten kokonaisverorasitusta ko­rottamatta veron jokaisesta alueeltaan kaa­detusta puusta, maaperästään louhitusta malmitonnista ja omasta mannustaan tuote­tusta viljakilosta. Kun asia nähdään tällä tavoin, muuttuvat harvaanasuttujen, luon­nonvaroiltaan rikkaiden kuntien tulevaisuu­den näkymät melkoisesti nykyisestään. Tämä olisi huomattavasti terveempi pohja maksaa syrjäseutujen kunnille niiden palveluihin tar­vitsemat varat kuin subventiona annettu aluetuki.

Viides osakysymys jakautuu kysymyksiin maakuntahallituksista ja luonnonsuojelusta. Maakuntahallintoa on kehitettävä byrokra­tiaa lisäämättä. Luonnonsuojeluun palaan vielä jatkossa.

Kuudes osakysymys käsittää Suomen etuja yhdentyvässä Euroopassa ja on luonteeltaan niin laaja, että se ansaitsisi maamme aluepo-

litiikan kysymyksistä erillisen käsittelyn. Vih­reät toivovat, että tähän ongelmistoon voi­daan palata perusteellisesti ja erikseen jossain toisessa yhteydessä.

Edellisten ohella on ainakin kaksi kysy­mystä, jotka liittyvät aluepolitiikkaan ja joita välikysymyksessä ei ole vihreiden mielestä riittävästi painotettu. Ensimmäinen on Suo­messa olevien luonnonsuojelualueiden määrä ja laatu. Se tulisi nostaa nykyisestä 3 %:sta kansainvälisen suosituksen tasolle, noin kol­minkertaiseksi. Luonnonsuojelualueiden tuli­si käsittää kaikki maassamme tavattavat erilaiset ekasysteemit ja niiden tulisi olla yhteydessä toisiinsa suojeltujen viherkäytä­vien avulla. Luonnolla tulisi näin ollen olla oma ja yhtenäinen suojattu alueensa eristet­tynä ihmisen asuttamasta alueesta, sen taus­talla.

Toinen liittyy valtakunnan aluepoliittisiin pitkän tähtäyksen kokonaisratkaisuihin. Kulloisenkin päätöksenteon helpottamiseksi tulisi hallituksella olla perusteellinen koko­naisselvitys ja yhteenveto aluepoliittisen tuen kokonaismäärästä ja sen osatekijöistä. Täl­löin tulisi tarkastella paitsi maan pohjoisosan ja eteläosan välistä alueellista tukea myös taajamien ja haja-asutusalueiden välistä sub­ventiota kokonaisuudessaan.

Edelleen tulisi vertailla keskenään tuen vaihtoehtoisia muotoja, joista mainittakoon ainakin puun kantohinnan ja maataloustuot­teiden hintojen kohottaminen, resurssi- ja haittaveron saaminen myös kunnallisveroon ja kolmantena suora alueellinen tuki. Halli­tuksen tulisi aluepoliittisissa kysymyksissä ja pitkällä tähtäyksellä nostaa kissa pöydälle ja selvittää, mihin perustavasti erilaiset vaih­toehdot lopulta johtavat. Kunnes tällainen on tehty, jää aluepoliittinen keskustelumme hel­posti tunneperäiselle juupas-eipäs -tasolle.

Arvoisa puhemies! Vihreät eivät ole näh­neet mitään syytä muuttaa vuosi sitten esit­tämänsä aluepoliittisen välikysymyksen päi­väjärjestykseen siirtymisen sanamuotoa, jo­ten se kuuluu edelleen:

"Kuultuaan hallituksen vastauksen edus­kunta edellyttää hallituksen sen ohella, että aluepoliittista lainsäädäntöä uudistetaan ja tukitoimia, koulutusta sekä tutkimusta te­hostetaan, pikaisesti tekevän päätökset ja antavan eduskunnalle tarvittavat esitykset:

1) sosiaaliturvamaksujen alueellisesta por­rastamisesta, teleliikenteen tariffien alentami-

1540 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

sesta ja työvoimavaltaisten pienten ja keski­suurten yritysten tukemisesta siten, että uu­sien työpaikkojen syntyminen ohjataan pää­kaupunkiseudun ulkopuolelle;

2) ympäristöystävällisen raideliikenteen ke­hittämisestä pääkaupunkiseudun joukkolii­kenteen hoitamiseksi ja rautatieliikenteen säi­lyttämisestä ja parantamisesta koko maassa;

3) haja-asutusalueiden palvelujen turvaa­misesta, uusien pienyritysten käynnistämisen tukemisesta sekä työpaikkoja tarjoavan ja ekologisesti mielekkään maa- ja metsätalou­den säilyttämisestä puhtaiden elintarvikkei­den tuottamiseksi omassa maassa;

4) epäinhimillisen asuntotilanteen korjaa­misesta lisäämällä olennaisesti vuokra-asun­tojen tarjontaa erityisesti nuorille ja vähäva­raisille ohjaamalla työpaikkojen syntyä siten, ettei jo valmiiksi rakennettuja asuntoja ja yhdyskuntia jää tyhjilleen;

ja siirtyy päiväjärjestykseen." Herra puhemies! Teen siis tämän ehdotuk­

sen.

Toinen varapuhemies Pesälä ja ed. Kaup­pinen merkitään läsnä oleviksi.

Ed. Te n n i 1 ä : Herra puhemies! "1980-luvun alkupuolen myönteisen alueellisen ke­hityksen jälkeen tapahtui nopea muutos. Aluerakenne alkoi keskittyä, työllisyys heik­keni kehitysalueilla ja muuttoliike suuntautui yhä enemmän pääkaupunkiseudulle ja mui­hin aluekeskuksiin. Työpaikkojen ja väestön määrä kasvoi selvästi enää vain Uudenmaan läänissä, vaikka koko maan taloudellinen kehitys oli varsin suotuisaa. Nopea muutos osoittaa useiden läänien heikon aseman alueellisessa työnjaossa, niiden kapean tuo­tannollisen rakenteen. Useimmat Itä- ja Poh­jois-Suomen läänit ovat yhä riippuvaisia maatalouden ja yhden tai kahden teollisuus­sektorin työvoimakehityksestä. Eniten vähe­nivät edelleen maatalouden työpaikat, mutta myös teollisuuden työpaikkojen määrä alkoi pudota.

Jatkuuko alkanut alueellisesti keskittyvä työpaikka- ja väestökehitys 1990-luvulla? Monet rakenteelliset tekijät osoittavat pää­kaupunkiseudun aseman edelleen vahvistu­van maamme keskeisenä talousalueena.-

Kun oletetaan tuotannon kasvavan koko

maassa keskimäärin 3% vuosittain, niin viime vuosien alueellisen kehityksen perus­teella Uudenmaan läänin työpaikkamäärä kasvaisi ajanjaksolla 1988-2000 92 000 työl­lisen verran. Muissa lääneissä työllisten mää­rä vähenisi yhteensä 11 000 henkeä. Työvoi­man kysynnän jatkuminen voimakkaana Uu­denmaan läänissä ja kysynnän väheneminen useissa lääneissä pitäisi Uudenmaan muutto­voiton edelleen korkeana. Kaikkiaan Uuden­maan läänin väkiluku kasvaa vuosina 1988-2000 noin 130 000 henkeä.

Alueellisesti keskittyvä työpaikka- ja väes­tökehitys vähentää useimpien läänien mah­dollisuuksia kehittää elinkeinotoimintaansa, koska ne menettävät jatkuvasti aktiivista työvoimaansa. Kun väestönkasvu hidastuu ja työvoima vanhenee, on muuttoliikkeellä entistä suurempi vaikutus väestö- ja työvoi­makehitykseen. Muuttotappioalueet menet­tävät nuorta työikäistä väestöään eikä hidas­tunut luonnon ja väestön kasvu enää korvaa muuttotappiota."

Herra puhemies! Tämä oli vastine kauppa­ja teollisuusministeri Ilkka Suomisen halli­tuksen nimissä eilen antamaan vastaukseen välikysymykseen. Tämä oli vastine siihen Kaikki hyvin hurraa! -propagandaan, jota ministeri Suominen hallituksen nimissä eilen täällä alueellisen kehityksen osalta julisti. Tämä esittämäni vastine ei ole minun kirjoit­tamani. Se ei ole myöskään SKP(y):n ohjel­masta eikä se ole myöskään lainattu keskus­tapuolueen ns. tuomiopäivän profetian julis­tuksesta, josta täällä on puhuttu. Se, mitä luin, oli sisäasiainministeriön aluepoliittisen osaston tutkimuksen johtopäätökset, julkais­tu helmikuun 28 päivänä tänä vuonna, sivul­ta 135 eteenpäin.

Olisi odottanut, että herra ministeri olisi ennen välikysymykseen vastaamista perehty­nyt tähän aluepolitiikan keskeisimmän tutki­muselimen tutkimukseen ja sen johtopäätök­siin. Sisäasiainministeriön aluepoliittinen osastohan on se, joka näitä selvityksiä laatii, ja näiden selvitysten pohjalta kaiken järjen mukaan pitäisi myös toimia.

Tämä, mitä tässä tutkimuksessa sanotaan, on aivan toista kuin se, mitä herra ministeri täällä hallituksen nimissä eilen julisti. Se, mitä tässä tutkimuksessa sanotaan, on hyvin karua tosiasiaa. Se taas, mitä kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen eilen hal­lituksen vastauksena luki, se oli kaunistelua,

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1541

se oli - voipa sanoa - satutunti. Toiveet muuttuivat siinä puheessa todeksi. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus ja väitteet sivuuttivat ikävät tosiasiat.

Minusta on hyvin erikoista, että hallitus aluepoliittiseen välikysymykseen vastatessaan sivuuttaa spesiaalielimensä, siis tässä tapauk­sessa sisäasiainministeriön aluepoliittisen osaston, näkemykset, jotka perustuvat tutki­mustietoon eivätkä ole arvailua tai jotakin toiveiden esittämistä totena. Mitä virkaa näillä asiantuntijaelimillä on, jos esimerkiksi hallitus tällaisessa tilaisuudessa ei niistä vä­hääkään piittaa, vaan puhuu aivan erilaisia asioita ja tuo aivan erilaiset johtopäätökset täällä eduskunnan keskusteluun. Voi sanoa aivan suoraan, että herra Suomisen ja sisä­asiainministeriön aluepoliittisen osaston nä­kemykset alueellisesta kehityksestä ja jatko­näkemyksistä eivät ole vain toisistaan eroa­via. Ne ovat johtopäätöstensä osalta täydel­lisesti ristiriidassa keskenään. Tilanne on minusta erikoinen.

Herra puhemies! Me olemme sillä kan­nalla, että ihmisille pitää turvata oikeus myös kotiseutuun muiden perusoikeuksien kanssa. Minusta ihminen on samanlainen kuin puu. Jos puu revitään väkisin juuril­taan ja tökätään vieraaseen multaan, tapah­tuu hyvin herkästi vaurioitumista, kuihtu­mista, ja näin on varmasti myös ihmisten osalta. Nyt ihmisiä revitään tässä maassa raa'asti juuriltaan, kotiseuduiltaan. Heidät pakotetaan työttömyyden vuoksi muutta­maan, ja niin kuin sisäasiainministeriön tut­kimus osoittaa, muuttoliike suuntautuu pää­kaupunkiseudulle, ja jollei mitään tehdä, tämä sama kehitys vielä voimistuvana tulee jatkumaan.

Tässähän on sitten vielä sekin onneton puolensa, että täällä pääkaupunkiseudulla nuo muuttajat, tuo kehitysalueilta tänne ajet­tu työvoimareservi, ovat täällä toisen luokan kansalaisen asemassa. Se saa asuttavakseen huonompia asuntoja, jotka nekin ovat erit­täin kalliita, huonompia siksi, että ne ovat yleensä kauempana keskustasta, kuin täällä jo asuvien asunnot ovat. Täällä kunnalliset terveyspalvelut ja muut palvelut ovat erittäin huonot, ja vähävaraisilla on varaa vain kunnallisiin palveluihin, ja nuo muuttajat ovat vähävaraista väkeä pääsääntöisesti. Kaikesta näkee, että herra Ilaskivi ja kump­panit haluavat tänne vain veronmaksajia. He

eivät halua näitä palveluja täällä kehittää. Helsinkihän on rikas, sillä olisi rahaa palve­lujensa parantamiseen.

Nyt puhutaan paljon Helsinki-lisästä ter­veydenhuoltoalan työntekijöille ja muillekin julkisen sektorin työntekijöille. Minusta tässä yhteydessä keskustelua pitää laajentaa, ja tavoitteeksi tulee ottaa se, että kaikkien terveydenhuoltoalan ja muidenkin huonosti palkattujen julkisen sektorin alojen palkkoja korotetaan koko maassa. Nimittäin tuntuva korottaminen vaikkapa sairaanhoitajien palkkojen osalta ratkaisee tämän ongelman nopeasti myös Helsingissä. Kysehän on siitä, että hyvin monet koulutetut ihmiset ovat jääneet töistä pois sen vuoksi, että palkat ovat niin surkean huonoja.

Jos tässä taitamattomasti menetellään, niin jokin tällainen lisä vain yhdellä alueella vain kiihdyttää edelleen muuttoliikettä. Jos tähän liittyy vielä se suunnitelma, joka on ollut vireillä, että esimerkiksi Lapin syrjäseutulisä samaan aikaan otetaan pois, niin sehän on sama kuin yllyttää meillä vielä työssäkin olevia lähtemään tänne pääkaupunkiseudulle ja ruuhkauttamaan tätä aluetta lisää. Herra ministeri! Syrjäseutulisästä on käyty kova kiista. Onneksi olemme toistaiseksi pärjäämi­sen puolella teidän puoluetoverinne Ulla Puolanteen sitkeistä toisenlaisista hankkeista huolimatta.

Miten sitten voidaan pysäyttää jo alkanut maan sisäinen repeäminen? Lisäämällä suun­nitelmallisuutta ja vain siten, ja se suunnitel­mallisuuden lisääminen on nimenomaisesti aluepolitiikan tehostamista. Ja se taas tar­koittaa sitä ja vain sitä, että markkinavoimat pannaan kuriin ja järjestykseen palvelemaan kansaa. (Ed. Riihijärvi: Kommunistinen jär­jestelmä!) - Kommunistisesta järjestelmästä ei ole nyt kyse. Nyt on tavoitteena saada muutoksia tässä ja nyt. Jos SMP on eri mieltä tästä asiasta, niin siitä vain. Ei teillä tietenkään kovin paljon esimerkiksi Lapista vastuuta nykyisinkään ole. Jos te olette keskittämisen kannalla, niin olkaa, se on teidän asianne.

Me olemme sitä mieltä, että Helsingin seudun kasvu on pysäytettävä, ja siinä tar­vitaan erittäin päättäväisiä toimia. Siinä tar­vitaan veropoliittisia ja maapoliittisia toimia. Toimia, jotka vaikuttavat, on olemassa. Kyse on vain siitä, onko halua tai enemmän­kin onko uskallusta käyttää noita vaikutta-

1542 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

via toimia pääkaupunkiseudun työpaikkake­hityksen katkaisemiseksi. Tuo työpaikkake­hityksen katkaiseminen hyödyttää kaikkia. Se hyödyttää niitä, jotka nyt jo Helsingin seudulla asuvat, ja samalla, kun työpaikkoja lisätään kehitysalueilla, niin se sitten on edullista myös kehitysalueiden työtä tekeville ihmisille.

Miten sitten voidaan kehitysalueille uusia työpaikkoja saada? Näen erittäin keskeisen roolin edelleenkin olevan valtionyhtiöillä. Niiden varaauhan hyvin pitkälle esimerkiksi Pohjois-Suomen teollistaminen on rakentu­nut, ja näin se jatkossakin on. On muutamia huolestuttavia tekijöitä, jotka viittaisivat sii­hen, että valtionyhtiöiden aluepoliittinen rooli heikkenee. On kyse ennen muuta val­tionyhtiöiden viemisestä pörssiin. Tuo pörs­siin vieminen riisuu erään aluepoliittisen aseen, joka valtionyhtiöiden muodossa on ollut olemassa. Kun valtionyhtiöt pörssite­tään, ne eivät voi ottaa huomioon muuta kuin voiton tavoittelun. Ne eivät voi enää ottaa entiseen tapaan huomioon aluepoliitti­sia lähtökohtia, työllisyystavoitteita ja muita tärkeitä yhteiskunnallisia tekijöitä. (Ed. Jär­venpää: Kylläpä on taantumuksellinen kan­ta!) - Kyllä tämä näyttää valitettavasti pitävän paikkansa. Kun olemme esimerkiksi Kemiran kanssa käyneet kovaa kiistaa siitä, mihin Sokiin jatkojalostus sijoitetaan, niin Kemiraa ei näytä kiinnostavan esimerkiksi valtion tuki lainkaan, kun se jatkojalostus­paikkaa etsii. Kemira haluaa olla pörssikel­poinen yhtiö ja tehdä vain bisnestä. Aluepo­liittiset tarpeet sivuutetaan kylmästi tuon yhtiön päätöksenteossa jo nyt puhumatta­kaan siitä, mitä se sitten on, kun yksityiset omistavat näistä valtionyhtiöistä yhä suu­remman osan.

Toisaalta pitää tukea ehdottomasti pieniä ja keskisuuria yrityksiä kehitysalueilla. Tuo kehitysaluetuki on välttämättömyys. Sitä on jatkettava ja sitä on pyrittävä pitämään täysimääräisenä. Silloin tarvitaan riittävästi rahaa. Tarvitaan myös selvä maaseutupoli­tiikka, sillä erityisesti juuri maaseudulla au­tioituminen on nyt jo saavuttanut valtavan hälyttävät mittasuhteet. Monet kylät ovat tyhjentyneet jo täysin, ja tämä kehitys jat­kuu, ellei saada kokonaisvaltaista otetta asioihin. Välittömästi tulee poistaa maidon­tuotannon kaikki rajoitustoimet Lapissa ja muillakin vaikeimmilla kehitysalueilla. Lapin

osalta ja monien muidenkin alueiden osalta niihin ei ole mitään pohjaa myöskään siksi, että me emme ole maidon ylituottajia. Täy­tyisi päästä selvään työnjakoon maatalouden osalta. Tuotetaan maitoa noilla alueilla, mis­sä maidontuotanto on varmasti hyvin järke­vää. Vaikka olosuhteemme ovat vaikeat, maitoa voidaan tuottaa Lapissa ja muilla kehitysalueilla, ja näin turvataan se, että maaseutu ei kokonaan autioituisi.

Olen sitä mieltä, että tähän maahan tarvi­taan välttämättä myös sijainninohjausjärjes­telmä suuria yksityisiä yhtiöitä varten. Se on ratkaiseva kysymys. Nyt firmat voivat sijoit­tua, minne haluavat. Hyvin usein nyt tapah­tuu kehitysalueilla niin, että nämä yhtiöt vetävät yrityksiään pois ja keskittävät. Vii­meksi näin teki Partek, jolla oli Kolarissa voittoa tuottava sementtitehdas. Mitään ei hallituksen puolesta tehty, että tämä tehdas siellä Kolarissa jatkaisi, ei mitään. Kädet olivat pystyssä tai taskussa, en tiedä missä, myös herra kauppa- ja teollisuusministerillä, kun meiltä vietiin kannattava, voittoa tuot­tanut tehdas. Ja voi olla niin, että ei ole mitään keinoa nyt puuttua näitten ison rahan edustajien päätöksiin. Eikä kysymys ole vain siitä, että kehitysalueilta vedetään pois yrityksiä. Samaan aikaan viedään pääo­mia myös pois maasta ja tuotantolaitoksia perustetaan yhä enemmän maan rajojen ul­kopuolelle. Sijainninohjausjärjestelmä tarvi­taan. Se on juuri sitä markkinavoimien ke­syttämistä ja kuriin panemista.

Hyvin tärkeätä kehitysalueiden kannalta on Suomen ja Neuvostoliiton talousyhteis­työ. Meillä pohjoisessa se tarkoittaa nyt ennen muuta Kuola-hankkeen edistämistä. Tältä osin on olemassa monia ehdotuksia Neuvostoliiton puolelta Suomelle siitä, että perustettaisiin yhteisyrityksiä Kuolan mal­mien jalostamisen varaan. Monet firmat ovat liikkeellä, mutta tarvitaan ehdottomasti myös valtiovallan mukaantuloa, jotta ratkai­suihin päästäisiin. Me Pohjois-Suomessa odotamme kovasti, että pääsihteeri Gorbat­shovin Suomen-vierailun aikana saataisiin aikaan sopimuksia, jotka vievät eteenpäin Suomen laajaa osallistumista Kuola-hank­keeseen. Kuola-hanke on pohjoisen Suomen kannalta auringonnousun mahdollisuus.

Me haluamme Pohjois-Suomeen myös maakaasua. Kysymys on silloin siitä, että tuo putki vedettäisiin Pohjois-Suomeen Kosta-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1543

muksesta, jonne se 90-luvun alkupuolella tulee. Tyytyväinen olin siitä, että herra mi­nisteri eilen vastauksessaan välikysymykseen ei tätä maakaasukysymystä ainakaan koko­naan nurin kolhaissut, vaan jätti senkin mahdollisuuden olemaan, että selvitysten jäl­keen maakaasun käyttöön Pohjois-Suomes­sakin päädyttäisiin. Maakaasu on ympäris­töystävällistä energiaa. Se on halpaa ener­giaa. Maakaasun ottaminen pohjoiseen on Pohjois-Suomen kilpailukykykysymys. Etelä­Suomessahan maakaasu on vaihtoehto. Me­kin haluamme, että se on vaihtoehto yrityk­sille ja laitoksille myös pohjoisessa Suomes­sa. Tässäkin odotamme hallitukselta päättä­väistä myönteistä asennetta.

Erittäin tärkeää on koulutus. Toki pohjoi­sessa ja kehitysalueilla koulutusta on, mutta vieläkin olemme jäljessä erityisesti korkea­koulutuksen osalta. Se on hyvin tärkeätä ja ratkaisevaa erityisesti tulevaisuuden kannal­ta, kun uutta tuotantoa pitää kehittää. Ih­minen elää leivästä, mutta ei vain yksin siitä. Jotta väki pysyy kehitysalueilla, tarvitaan myös kulttuuripalveluja, niiden kehittämistä, esimerkiksi alueteattereiden voimakkaampaa tukemista, kunnallisten elokuvateattereiden perustamista kunnallisen elokuvatarjonnan varmistamiseksi myös noilla syrjäisemmillä seuduilla jne.

Miten tähän aluepolitiikkaan nyt voitaisiin saada tehoa? Minusta on oikeastaan vain yksi keino olemassa: vaihtamalla hallitusta. Aluepolitiikkahan on markkinavoimien va­paan mellastuksen rajaamista, markkinavoi­mien toiminnan rajoittamista. Se on tietyn suunnitelmallisen elementin tunkemista suo­rastaan kapitalismin anarkiaan. Sitä aluepo­litiikka parhaimmillaan on. Kokoomusjoh­toiselta hallitukselta tämä ei onnistu. Kokoo­mushan on haluton ja varmasti myös kyvy­tön pääomaliikkeiden ja investointien ohjaa­miseen, koska sen koko ideologia perustuu markkinavoimien vapauttamiseen uusoikeis­tolaisen politiikan oppien mukaisesti. Mark­kinavoimia vapautetaan. Se on yhtä kuin suunnitelmallisuutta vähennetään. Se on yhtä kuin aluepolitiikkaa heikennetään. Täs­sä kierteessä juuri nyt ollaankin.

Kokoomushan on myös lännettäjä, ja se on varsin estottomasti ollut viemässä Suo­mea länteen. Kun nytkin on vaikeuksia saada Helsingistä sellaisia päätöksiä aikaan, jotka koko maata palvelisivat, niin miten

sitten käykään, kun Bryssel rupeaa sanele­maan, mitä tässä maassa tapahtuu. Silloin toteutuu se Martti Tiurin toive, että tähän maahan jää vain yksi kehittynyt kolmio Helsinki - Tampere - Turku. Kolmion sisäpuolelle tulee se suomalainen piilaakso, josta tämä kokoomuksen kansanedustaja on kauan jo haaveillut.

Minusta kokoomusjobtoisen hallituksen ti­lalle alueellisesti tasapainoista kehitystä tur­vaamaan ja pienituloisia ihmisiä puolusta­maan tarvitaan vasemmiston, keskustan ja vihreiden hallitusta. Tällaisella hallituksella olisi takanaan tukea kaikkialta maasta varsin tasaisesti. Siinä olisivat edustettuna sellaiset poliittiset voimat, joita tuetaan eri puolilla maata. Nythän tämä hallitus on sikälikin vaarallinen alueellisesti ajateltuna, että sitä johtaa ensinnäkin markkinavoimien vapaut­tamista ajava puolue, ja toisekseen toista viulua soittelee hyvin eteläsuomalainen puo­lue sekin eli sosialidemokraattinen puolue. Yhdistelmänä tällainen hallitusakseli on maan kokonaiskehityksen kannalta suoras­taan vaarallinen. Pakostakin tässä pohjoinen ja itä jäävät päätöksenteossa jatkuvasti jal­koihin.

Herra puhemies! Meitä on uhkaamassa lumipalloilmiö. Markkinavoimia vapaute­taan. Se tarkoittaa keskittymistä, väistämät­tä. Keskittyminen tarkoittaa ihmisten siirty­mistä pohjoisesta ja idästä etelään pääkau­punkiseudulle. Tästä taas seuraa se, että myös tämä ns. kansanvaltainen päätöksente­koelin eli eduskunta on yhä helsinkiläisem­pi. Tehän varmasti tiedätte, että jo nyt Uudenmaan läänistä valitaan 50 kansane­dustajaa. Kun nyt povataan 130 000 ihmisen siirtymistä tälle alueelle seuraavien kymme­nen vuoden aikana, sehän tarkoittaa, että Helsingistä on jo kymmenen vuoden kulut­tua kuutisenkymmentä kansanedustajaa. Kun katselette näitä edustajien valintalähtö­kohtia, nehän perustuvat väestömääriin, niin erittäin pieni osa Suomea lähettää parla­menttiin enemmistön. Tällainen kehitys on jo tapahtunut. Kun tämä lumipallo vyöryy eteenpäin, niin pahempaa vain tulee. Maan sisäinen repeämä on alkanut. Tämä hallitus vauhdittaa sitä. Kysymys on vain siitä, mistä löydämme voimat siihen, että tämä äärettömän huolestuttava alueellinen kehi­tys, maan sisäinen repeämä, saadaan pysäy­tetyksi.

1544 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

Ed. U. Leppänen: Herra puhemies! Välikysymys on jokakeväinen ilmiö, siis ta­van eikä välttämättä asian vuoksi tehtävä. Vapaiden demokraattien eduskuntaryhmä ei allekirjoittanut kepun välikysymystä. Perus­telut tälle toiminnanemme ovat hyvin yksin­kertaiset. Ensinnäkin valtiopäiväjärjestyksen mukaan välikysymyksen tulee olla sisällöl­tään täsmällinen. Kepun tekemä välikysymys ei täytä edes valtiopäiväjärjestyksen muodol­lisia ehtoja. Kepun välikysymys on perusteel­lisen epäselvä ja poliittisesti epärehellinen. Aluepolitiikasta tässä maassa pääasiallisesti vastuussa on kepu. Holkerin - Liikasen hallituksen harjoittama aluepolitiikka täydes­sä saamattomuudessaan ei poista kepun vas­tuuta.

Vapaiden demokraattien eduskuntaryhmä ei suinkaan ole tyytyväinen hallituksen har­joittamaan talous- ja aluepolitiikkaan. Vaik­ka en allekirjoittanut kepun välikysymystä, tulen tietenkin perjantaina äänestämään hal­litukselle epäluottamusta, en kepun propa­gandavälikysymyksen takia vaan hallituksen todella epäonnistuneen talous- ja aluepolitii­kan takia. Tämän vuoksi, herra puhemies, kannatan ed. Paloheimon täällä ehdottamaa päiväjärjestykseen siirtymisen sanamuotoa. (Ed. Mattila: Sittenhän välikysymys oli ai­heellinen!)

Tämän jälkeen sitten vähän lisää aluepo­litiikasta ja tilanteesta: Kepu on omimmil­laan tietenkin aluepoliittisessa keskustelussa. Kepun eduskuntaryhmän puheenjohtajan puheenvuoro oli hyvä oppositiojohtajan pu­heenvuoro. Se todella iski hallitusta niin kuin pitääkin iskeä. Mutta kepun vika on siinä, myös aluepolitiikassa, että kepu ei ole kiin­nostunut ihmisestä eikä yksilöstä. Kepu on kiinnostunut vain alueista ja kunnista. Ke­pun päämäärä on kuntien etu ja alueiden etu ja se, että saadaan subventiorahaa siirrettyä kepun poliittisten päämäärien vuoksi. Se on kepun päämäärä eikä suinkaan varsinainen ihmisten kannalta tapahtuva kehitys. Ikävä kyllä näin on.

Kepun pääasiallinen linja on se, että po­liittisista syistä ihmisten pitää olla turpeeseen sidottuja, niin kuin olen aikaisemminkin sanonut. Kukaan ei saa siirtyä mihinkään, vaan kepunpoliittisen voiman vuoksi ihmis­ten pitää olla siellä, missä he ovat syntyneet. (Ed. Tennilä: Minä ainakin haluan asua Lapissa kepusta huolimatta!)

Yleisesti ottaen tässä keskustelussa ja ryh­mäpuheenvuoroissa on tietysti tullut hyvin monenlaisia näkemyksiä, halutaan hyvin mo­nia asioita, jotka ovat tietenkin hyvin risti­riitaisia. SKDL:n näkemyksiä en halua nyt enemmälti kommentoida, mutta totean, että ne ovat, ainakin osan SKDL:ää, näissä aluepoliittisissakin kysymyksissä monesti hy­vin lähellä kepun käsityksiä synkkyydessään.

Mitä sitten tulee hallitukseen, niin tieten­kin hallituksella nyt kansanomaisesti sanot­tuna pallo on todella hukassa kaikessa. Mikään ei onnistu, yksinkertaisesti mikään ei onnistu, ei onnistu aluepolitiikka, ei ole onnistunut asuntopolitiikka, ei sen kummem­min sosiaaliturvapolitiikka eikä, mikä hyvin­vointiyhteiskunnassa on oikeastaan kaikkein tärkeintä silloin, kun meillä on jaettavaa enemmän, tulonjakopolitiikka. Myöskään siinä ei tietenkään ole onnistuttu. (Ed. Jär­venpää: Entä työllisyys?) Veropolitiikka on täysin epäonnistunut.

Ainoa, jossa on tavallaan onnistuttu, niin on tietenkin talouspolitiikan yleiset linjat. Suomessa on mennyt taloudellisesti hyvin, ostovoima on kasvanut, kansantuote on kas­vanut, ja ed. Järvenpää kuumeisesti odottaa, että minä tunnustan, että työllisyyskehitys on ollut myönteinen. Se on ollut erittäin myön­teinen, mutta ei sen varjolla voi jättää kaik­kia muita asioita hoitamatta. Jos taloudelli­nen tilanne on ollut hyvä ja työllisyyskehitys suotuisa, niin ei sen varjolla voi epäonnistua kaikessa muussa. Sitä paitsi ei hallituksella työllisyyden hoidonkaan puolella mitään ak­tiivista politiikkaa ole ollut. Se on tehnyt sitä, mitä on ollut pakko tehdä uuden työllisyyslain seurauksena, joka saatiin edel­lisen hallituksen aikana. Hyvän taloudellisen kehityksen seurauksena on yritysmaailmassa ollut aktiviteettia, joka on työllistänyt ja työllistää edelleenkin, jos taloudellinen hyvä aika jatkuu.

Mutta näin on, että hallituksella ei ole ollut varsinaisesti mitään visiota tulevaisuu­desta, ei mitään näkemystä, eikä siitä ole voinut seurata mitään järkevää politiikkaa. Yhteiskunta on kehittynyt hyvin sattuman­varaisin ehdoin. Myöskään se ei ole kehitty­nyt yksilön ehdoin. Minä olen eri mieltä ja ajattelen eri tavalla kuin ed. Tennilä siinä, että ed. Tennilä lähtee hyvin keskitetystä suunnitelmataloudesta, (Ed. Tennilä: Kyllä!) että se tuottaisi parhaat tulokset. Täytyy

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1545

vain jotenkin viitata niihin suunnitelmata­louksiin, joissa nyt on tällä hetkellä ongel­mia, että ei niissä keskitetty suunnitelmata­louskaan ole odotuksista huolimatta tuotta­nut parhaita mahdollisia tuloksia. Voimava­rojen hyväksikäyttö ei niissäkään ole ollut parasta mahdollista. Sielläkin on syntynyt joidenkin mielestä myös yllättäen tuhlausta jne. Minä lähden mieluummin yhteiskunnan kehittämisestä yksilön ehdoilla ja silloin se on myös erilaista kuin kepun tämmöinen synkkä aluepolitiikka, jossa vain tuki on ratkaisevaa.

Jos puhutaan nyt Helsingin seudun tilan­teesta, niin ei Helsingin seutu nyt niin valta­va metropoli maailmanlaajuisesti ole, että kaikki ongelmat johtuisivat vain siitä, että tämä on niin suuri ja keskittyy. Ei. Eräästä lehdestä luin, että New Yorkissa ei ole tällä hetkellä asuntopulaa, ja se lienee jopa totta, joten ei se ongelma ole pelkästään suuruu­desta kiinni.

Mutta sen takia pitääkin kysyä ja poliitik­kojen tulisi löytää vastauksia myös suuriin tulevaisuuden kysymyksiin tai ainakin pystyä asettamaan tavoitteita. Me pystymme tietysti lyhyen tähtäyksen politiikkaa harjoittamaan ilman pitkälle meneviä tulevaisuuden näke­myksiä ja tavoitteita, mutta silloin me emme pysty pitkän tähtäyksen politiikkaa todella harjoittamaan.

Hyvin olennaista on tietysti tarkastella väestökysymystä, siis kysyä, mikä on Suo­men väestön kehitys, ja se on tällä hetkellä näillä näkymillä ja oikeastaan myös tieteelli­seen tutkimukseen perustuen aika vakava, koska meillä tulee olemaan hyvin nopeassa tahdissa supistuva väestö, jos me emme tee mitään. Olen täysin vakuuttunut, että siihen ei vastaus ole se, että täällä tehdään joitakin erityisiä perhepoliittisia toimenpiteitä. Ne ei­vät tule olemaan vastaus. Jo muutaman kymmenen vuoden kuluessa meillä on vä­hemmän väkeä ja monet asiat, joita me tänään suureen ääneen huudamme, on tehty paljolti hukkaan, siis on tehty hukkainves­tointeja monessa asiassa.

Tähän kysymykseen joudumme vastaa­maan, olemmeko valmiit siihen, että Suomes­sa on supistuva väestö vai olemmeko valmiit ottamaan tähän laajaan maahan, missä on suuri pinta-ala ja kehittynyt kansantalous, lisää väkeä, mikä takaa myös väestön kasvun Suomessa. Siihen ei ole monia vastauksia.

194 290146B

Vastauksena on lähinnä se, että me sallimme väen tulon muualta Suomeen. Syntyvyys ei ratkaise. Tutkikaa väestötilastoja ja -tutki­muksia, katsokaa, mikä kehitys on. En mene yksityiskohtiin, mutta virhesuunnitteluista totean vain, että esimerkiksi vuoden 2000 kohdalla tapahtuu sekä lasten että vanhusten määrässä suhteessa koko väkilukuun hyvin dramaattisia muutoksia, jotka vaikuttavat moniin palveluihin, menemättä siihen nyt enempää.

Toinen suuri kysymys on yksilöiden ase­ma, yksilöiden vapauttaminen, jos näin kar­rikoiden sanotaan, työn orjuudesta, ihmisen itsemääräämisoikeuden saaminen todella ai­kaan, sen, että ihminen voi tämän kehitty­neen yhteiskunnan tuloksia käyttää todella hyväksi ja elää ihmisarvoista elämää kehit­tyneessä yhteiskunnassa eikä olla enää työn tai pääoman tai yhteiskunnan holhouksen orja. Se on toinen suuri kysymys.

Kolmas on sitten kansainvälistyminen laa­jassa mielessä. Ei vain tavaroiden liikkuminen tai joidenkin pääomien liikkuminen, vaan ihmisten todellinen kanssakäyminen, kansain­välistyminen, kanssakäyminen myös tänne Suomen suuntaan. Siinäkin on vielä paljon tehtävää. On pystyttävä näkemään, mitä me haluamme. Haluammeko me, että täällä käy ihmisiä turisteina tai lomilla jonkin aikaa tai vähän pitemmän aikaa, opiskelemassa enem­män meidän yliopistoissamme jne.

Minä otan yhden esimerkin viime päivien keskustelusta, kun ministeri Bärlund sanoi, että kaikki rannat on suojeltava, kaikki rannat, mitä tällä hetkellä vielä on vapaina, on pantava suojeluun. Jos me haluamme saada matkustustasetta vähän parannettua, niin minä olen täysin vakuuttunut siitä, että meidän pitää vielä rantoja käyttää paljon muuhunkin kuin suojeluun. Kun puhutaan suojelusta pitää muistaa, että luultavasti päästöt ovat vesien osalta paljon suurempi kysymys, kun se, saako joku ihminen vähän rannalla olla jossakin lomakylissä ja muissa tällaisissa. (Ed. Järvenpää: Oikein! Pitää pe­rustaa lomakyliä!)

Kansainvälistyminen, menemättä snna­kään enempää yksityiskohtiin, on niitä suu­ria kysymyksiä. Se ei ole niin yksisuuntaista, että me vain tuijotamme Euroopan yhteisön ja kaupallisten suhteiden kehittämisen suun­taan, vaan yleensä koko oleminen ihmisenä kansainvälistyvässä maailmassa.

1546 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

Palaan lyhyesti vielä maaseutupolitiikkaan ja aluepolitiikkaan. Sen verran vain totean, että myös maaseutupolitiikassa kysymys on siitä, mitä me haluamme. Täällä näyttää olevan vähän se käsitys edelleenkin, että ihmiset ovat vain yhdessä paikassa ja aina ja ikuisesti ja että he eivät liiku lainkaan, eivät pysyvästi eivätkä tilapäisesti. Mutta tulevai­suus luultavasti on sellainen, jos tämä yhteis­kunta kehittyy edelleen ja myös taloudellinen tilanne jatkuu hyvänä, että ihmisillä on usein kaksi asuntoa tai kaksi paikkaa, missä olla, maaseudulla toinen, toinen kaupungissa. Voi olla, että maaseudulla on se hienompi asunto ja kaupungissa yksiö tai päinvastoin. Ei ole niin yksinkertaista tämä aluepolitiikka, että ollaan yhdessä paikassa aina ja vain.

Maaseutupolitiikan todellisessa kehittämi­sessä on kysymys siitä, miten voimavaroja annetaan maaseudulle tulla. Kepuhan on tähän saakka kieltänyt - karrikoiden sanot­tuna - voimavarojen tulon maaseudulle. Linjahan oli se, jos vähän taaksepäin katso­taan, että kylät tyhjennettiin sillä tavalla, että yhdelle ökyisännälle piti kaikki kylän maat saada. (Ed. Kettunen: Se on totta!) Tähän liittyvät myös kaikenlaiset rajoitukset, että maata saa ostaa ilman kepun lupaa vain alle 2 ha jnp. Nämä ovat esteinä todelliselle maaseudun kehittämiselle, uudelle maaseutu­politiikalle. (Ed. Kettunen: Aivan totta!)

Aluepolitiikasta vain sen verran, että kan­natan suoraa tukea sekä yrityksille että viljelijöille. Se on minusta ainoa todellinen järkevä tapa tukea, vaikka nyt on jonkin verran sanottu, että se on väärä ja pitää olla välillisempää, konsulttiapua ja yhtä sun tois­ta. Tällaisia koulutus- ja kehittämispalveluja tietenkin tulee tarjota yhteiskunnan toimesta, mutta olennainen asia on kuitenkin suora tuki. Siinäkään suhteessa tämä hallitus ei ole ollut sen parempi tai huonompi kuin edelli­nen hallitus. Aina nämä rahat ovat olleet jollain tavalla tehottomassa käytössä.

Edellisen hallituksen aikana jäi aluepoliit­tista rahaa joka vuosi satoja miljoonia käyt­tämättä. Toivottavasti ministerit Suominen ja Liikanen hoitavat, että nyt ei jää edes niitä rahoja, joita eduskunta on myöntänyt, käyt­tämättä. Mutta edellisen hallituksen aikana niitä jäi käyttämättä, koska edellisen halli­tuksen aluepoliittisena ministerinä oli Yläjär­vi, joka ei varmaan kertaakaan ministerinä ollessaan millään tavalla ollut kiinnostunut

aluepoliittisista kysymyksistä. Hän ei tehnyt mitään, sen tiedän neljän vuoden ajalta hallituksessa. Hänet oli nimitetty suurella Väyrysen ja Liikasen sopimuksella aluepoliit­tiseksi ministeriksi, mutta ei varmasti tehnyt mitään.

Nyt, sikäli kuin tiedän, aluepoliittinen ministeri on ed. Liikanen tässä hallituksessa. Saa nähdä, onko ministeri Liikanen ehtinyt aluepolitiikkaan kiinnittää huomiota näiden verokiireiden takia, kun niissäkin on taitanut olla ongelmia.

Aluepolitiikka on jotenkin ollut sellainen erikoinen asia kahdessa viime hallituksessa, että se on erityisesti kiinnostanut heittää jollekin. Nyt se kiinnosti Liikasta, edellisen kerran se piti saada väkisin Yläjärvelle, joka ei siis tehnyt mitään.

Herra puhemies! Lopuksi vain lyhyesti totean, että epäluottamuksen paikka halli­tukselle tietenkin on yksikäsitteinen ja selvä, mutta ei kepulla vielä itselläänkään mitään visiota ole, vaikka kuinka paljon voittaisi vaaleissa.

Kauppa- ja teollisuusministeri Suomi­ne n: Herra puhemies! Oppositio on tehnyt välikysymyksen kuudelta, seitsemältä erittäin merkittäväitä politiikan lohkolta, ei sitä ku­kaan voi kieltää. Voidaan sitten kysyä, mik­si, hyvät edustajatoverit, eduskunta, yhtä hyvin hallitus kuin oppositio, lehdistö, suuri yleisö, on kovin innoton, kun tätä välikysy­mystä käsitellään. Se varmasti johtuu paris­takin seikasta.

Se johtuu siitä, että suurimmat osat näistä asioista ovat eräänlaisia yhteiskunnan megat­rendejä suorastaan. Jokainen joutuu niitä vuoron perään hoitamaan, ja ne trendit ovat jatkuneet vuosikymmeniä: yhteiskunnan kau­pungistuminen, teknistyminen, kaupallistu­minen jne. Ei ole mitään selvää rajaa, koska joku on alkanut ja joku on päättynyt, ja näin me sitten täällä istumme heitellen vähän herjoja toinen toisillemme. Tämä on se syy, minkä takia ei tästä ole kukaan oikein innostunut.

Nyt sitten tietysti voidaan kysyä, mikä nykyisessä tilanteessa on poikkeuksellista, ja toisaalta, miten hallitus on profiloitunut omaa pätkäänsä tästä leiviskästä hoitaes­saan. Ensinnäkin nykyinen kiihtynyt trendi maassamuutossa ei alkanut suinkaan 1 päi­vänä toukokuuta 1987, vaan monien puolue-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1547

johtajana tapaamieni syrjäseutujen kunnan­johtajien kertomuksissa se on alkanut noin vuonna 1984. Luulen, että tilastot myös osoittavat, että tällöin lähti jonkin verran tasaantunut muuttoliike maassa kiihtymään, ja muuttajat olivat iloisia, eteenpäin meneviä, koulutettuja nuoria, jotka lähtivät kotiseu­duiltaan.

Nyt sitten voidaan kysyä, miksi eivät hallitukset tuolloin jo nopeuttaneet, paranta­neet aluepolitiikkaa niin, että siihen olisi tullut pysähdystä. Ei tällaista tilastollisesti varmaankaan huomaa, ja kaikilla asioilla on oma hitautensa, niin että en minä turhaan lähde edellisten hallitusten päälle tästä syytä heittämään.

Mutta sen sijaan on kyllä sanottava, että nykyinen hallitus on tehnyt eräitä toimia, joilla olemme pyrkineet parantamaan, niitten rajallisten resurssien puitteissa, joita me kat­somme veronmaksajien varoista tai lainsää­dännön kulusta olevan mahdollista, aluepo­litiikan kohtaantaa ja aluepoliittisia työväli­neitä, tekemään hieman paremmin tätä puu­haa kuin entiset hallitukset.

Sitten on vielä toinen poikkeuksellinen seikka, joka kyllä on tämän hallituksen aikana tullut voimallisesti esiin: Helsingin ongelmat ennen kaikkea- ne olivat lähdös­sä kyllä jo ennenkin - ja niistä aiheutuneet asuntopoliittiset ongelmat, joitten niidenkin syyt ovat aika tavalla syvemmällä.

En lähde kertaamaan näitä asioita numee­risesti, mitä hallitus on pyrkinyt aluepolitii­kan alalla tekemään, mutta toteaisin vielä, että esimerkiksi lainsäädännön puitteissa me nopeutimme aluelainsäädännön uusimista. Aluelakien muutokset olisi voitu tietysti teh­dä edellisillä kausilla, jos olisi havaittu siihen tarpeita silloin. Me olemme ottaneet uusia instrumentteja, olemme tehostaneet eri inst­rumentteja.

Helsingin seutu on se, jossa me olemme kaikkein voimaperäisimmin tarttuneet asiaan ja tarttuneet täällä korkeakannatusaluecl­lamme tavalla, joka ei suinkaan ole aina ollut miellyttävää tälle alueelle. Me olemme menneet selkeästi rajoittamaan täällä kasvua. Me olemme menneet puuttumaan Helsingin seudun olosuhteisiin. Me olemme menneet puuttumaan niihin markkinavoimiin niin, että ed. Tenniläkin melkein saisi hyväksyä ne asiat, juuri sitä varten, että pystyttäisiin alueelliseen kehitykseen vaikuttamaan, ja sii-

hen on vaikutettu. Täällä on vapautettu resursseja asuntotuotantoon. Täällä on oleel­lisesti hillitty työpaikkatuotantoa ja näin pystytty vaikuttamaan tähän trendiin.

Mutta esimerkiksi asuntotuotannon osalta me emme millään - se on tunnustettava ihan rehellisesti tällaisessa hidasliikkeisessä asiassa - pysty korvaamaan niitä 50 000 vuokra-asuntoa, jotka muistaakseni vuosina 1980-1985 poistuivat markkinoilta kahden vuoden aikana. Millään inhimillisellä keinol­la se ei ole mahdollista. Myöskään sitä puutetta, joka syntyi, kun aravamääräyksiä täällä Helsingin seudulla pidettiin niin kirei­nä kuin pidettiin, niin että rakennusliikkeet eivät rakentaneet tänne 80-luvun puolivälissä ja aravavaroja jäi käyttämättä, me emme ole pystyneet kahdessa vuodessa korjaamaan, vaikka asuntotuotanto nyttemmin on nous­sut 60 OOO:een siitä noin 40 OOO:sta, mitä se oli joskus 1986.

Nämä ovat hidasliikkeisiä asioita, ja täällä täytyy jokaisen hallituksen ajallaan tunnus­taa se, että pyrkii omiin tavoitteisiinsa omin keinoin. Ja me väitämme tietysti, että meidän keinomme ovat tehokkaita. Ne osoittavat jo tehokkuuttaan ja tulevat vielä enemmän osoittamaan tehokkuuttaan, ennen kuin tämä vaalikausi on lopussa. Silloin meillä on taas osoittaa teille lisää lukuja, hyvät edus­tajatoverit

Tässä välikysymyksessä on toinenkin vä­hän hankala asia kysyjien kannalta. Yleensä tällainen tehdään silloin, kun alueilla menee todella huonosti. Nyt menee poikkeuksellisen hyvin, sitä ei kukaan voi kiistää, ja senkin takia tämä keskustelu on pikkuisen vaisua.

Menisin joihinkin yksityiskohtiin, jotka haluaisin korjata arvoisien edustajien käyttä­missä puheenvuoroissa, ensinnäkin väestön muutto- ja kehitystrendeihin. Ed. Siuruaiselle sanoisin, että siinä puheessa oli pikkuisen virheitä. Vuoden 1988 ennakkotietojen mu­kaan väestön keskittyminen pääkaupunki­seudulle on jo nyt helpottumassa. Muutto­voitto Helsingin seudulle oli viime vuonna noin 5 000, ei ed. Siuruaisen väittämä noin 10 000. Muuttovoitto koko Uudenmaan lää­nissä on viime vuonna supistunut 3 000 hengellä edellisvuotisesta. (Ed. Tennilä: Pal­jonko se oli?) - Sitä lukua minulla ei täällä ole, ed. Tennilä. -Kehitysalueiden maassa­muuttotappio on viime vuonna pienentynyt lähes 2 000 hengellä edellisvuotisesta ja oli

1548 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

enää 5 700 henkeä. 60-luvulla ja 70-luvun alussa vuotuinen taso oli noin 15 000 henkeä.

Sitten, ed. Siuruainen, me emme ole vielä käsitelleet, puhumattakaan päättäneet, halli­tuksessa lääneittäisistä väestösuunnitteista. Joskus minusta tuntuu, että nämä suunnit­teet ovat, kaikella ystävyydellä sanoen, enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Niitä tui­jotetaan silmät sokeina.

Mitä tulee sitten yritysten aluetukeen, ed. Juhantalo esitti, että pienten ja keskisuurten yritysten toimintaedellytyksiä tulisi kaikin tavoin tukea. Yhdyn häneen tietysti, mutta keskustankin pitäisi tietää, että näinhän teh­dään. Aluetukea on, kuten sanoin, tehostettu uuden nopeutetun lainsäädännön myötä, ja pienyritysten tukea on lisätty vuoden 1988 35 miljoonasta tämän vuoden 60 miljoonaan. Uusi tuki yrityspalveluyrityksille, on otettu käyttöön tänä vuonna ja pk-yritysten koulu­tus- ja neuvontavaroja, tätä euroneuvontaa muun muassa: Euroneuvontakeskus on pe­rustettu, ed. Siuruainen, sen puhelinnumero on 1992. Näitä varoja on lisätty vuonna 1987 15,5 miljoonaa markkaa, 1988 19,5 ja 1989 22 miljoonaa markkaa. (Ed. Pekkarinen: Hirveitä lukuja!) Teollisuuspiirien kehittä­misohjelma on käynnistetty tämän vuoden tulo- ja menoarviossa, joten kyllä näitä uusia instrumentteja tai vahvistettuja toimenpiteitä koko ajan kehitetään ketjuna hallitusten po­litiikassa.

Ed. Siuruainen väitti sitten hallituksen heikentäneen vaikeimpien kehitysalueiden yritystoiminnan rahoittamista. Tämä, niin kuin ed. Siuruainen hyvin tietää, ei pidä paikkaansa. 1988 41 % tuesta oli ensimmäi­selle perusvyöhykkeelle, missä kasvua edel­lisvuotisesta oli 6 prosenttiyksikköä. Vuoden 1989 aikana tämä ykkösalueen tuki on edel­leen suhteellisesti kasvanut.

Tukea myönnetään korotettuna yritysten kannalta merkittäviin ja alueen elinkeinora­kennetta monipuolistaviin hankkeisiin sekä vaikeimpien työssäkäyntialueiden yrityksille. Tavanomaisiin hankkeisiin tuki myönnetään alhaisempana myös avustusten poikkeuksel­lisen suuren kysynnän vuoksi.

Kyllä minä täälläkin tohdin sanoa, että aluetuen tarkoitus on saada aikaan mahdol­lisimman paljon yritystoimintaa. Jos kysyntä on suurta, silloin toki yhteiskunnan pitääkin seuloa parhaat yritysehdotukset ja ideat ja lähteä siitä, että saadaan mahdollisimman

paljon työpaikkoja ja toimintaa mahdollisim­man vähäisellä määrällä yhteiskunnan rahaa. Se se idea on, ei suinkaan se, että tehdään mahdollisimman hyvin toimeentulevia yrittä­jiä, vaan tehdään toimeentulevia yrittäjiä ja uusia työpaikkoja.

Sitten väitettiin edelleen ed. Juhantalon ja ed. Siuruaisen puheenvuoroissa yritysten toi­mintaedellytysten ja toimintailmapiirin hei­kentyneen. Tämä ei luonnollisestikaan pidä paikkaansa, vaikka me nyt joistakin luvuista saatamme täällä väitellä. Voin myöntää, että vaikka todellakin kaupparekisteriluvut ovat vuodesta 1987 vuoteen 1988 yritysperustan­nassa jonkin verran laskeneet, niin uusperus­tanta on edelleen paljon korkeammalla tasol­la kuin edellisen nelivuotiskauden aikana.

Toisin sanoen, kyllä tuota yritysvitaliteet­tia eli hyvää ilmapiiriä on olemassa. Myös tulokset ovat hyviä. Voittojen kasvaessa on myös yritysten veropohja kasvanut. Pörssi­kurssit ovat kehittyneet erinomaisesti. Halli­tuksen aloittaessa unitas-indeksi oli 505, nyt se on varsin tarkkaan 800. Ja konkurssien määrä on alentunut, se ei ole varsinkaan suhteellisesti ottaen mitenkään kiihtynyt.

Työllisyydestä sitten. Ed. Walhströmin pu­heenvuorosta sai sen kuvan, että eri toimien toteuttamiseen tarvitaan vain rahaa, rahaa ja jälleen rahaa. Rahalla on ihmeitä tekevä vaikutus, mutta kyllä järkevä taloudenhoito, ed. Wahlström, edellyttää huolellista suun­nittelua eli tietämystä myös valtion menojen kattamisesta.

Alueelliset työllisyyserot, ed. Siuruainen, ovat todellakin pienentyneet. Tutustumalla työvoimatilastoihin työvoimaministeriössä ed. Siuruainen voi havaita, että alueilla työt­tömien työnhakijoiden määrä on alentunut 12 kuukauden aikana tämän vuoden maalis­kuun loppuun mennessä yli 13 800 hengellä, kun samaan aikaan erityistoimenpiteillä työl­listettyjen määrä on alentunut vajaalla 200: lla. Työttömien määrä on siis alentunut varsin muista syistä kuin tukityöllistämisestä tai tilapäistoimista, joihin täällä kovin kärk­käästi on viitattu. Samalla avoimien työpaik­kojen määrä on kasvanut Itä- ja Pohjois­Suomen työvoimapiireissä suhteellisesti noin 80 %.

Mitä tulee kuntatalouteen, niin päinvas­toin kuin puheenvuoroissa väitettiin, >kuntien rahoitusasema on ylijäämäinen tänä vuonna. Verotulojen ennakoidaan kasvavan 11,5 %,

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1549

tulonsiirtojen valtiolta 13 %, mutta koko­naismenojen vain 10 %. Valtio on siis tuke­nut kuntia myös varsin runsaasti. Kuten jo eräässä puheenvuorossa sanottiin, veroäyrien hinnat ovat mieluumminkin keskittyneet, ei­vät suinkaan hajautuneet.

Aivan muutama sana vielä energiasta. Ed. Kettunen sanoi, että minä olen vaatinut, että seuraavan hallituksen täytyy rakentaa ydin­voimala - sitä en ole vaatinut. Niiden monien ongelmien vuoksi, joita fossiiliset polttoaineet kivihiili ja öljy aiheuttavat, olen sanonut, että tässä talossa on syytä suorittaa perusteellinen keskustelu, käydä vaikka vä­lillä jokainen itse vähän katsomassa peiliin omassa huoneessaan, että mikä voimalarat­kaisu otetaan. Sehän voimalaratkaisu sitten otetaan, minkä tämä talo päättää, mutta se on tehtävä hyvin tietoisesti. Antaa nyt ajan kulua tämän hallituksen ajan. Tuskin minä niiden päättäjien joukossa olen. Voin katsoa rauhassa sivusta.

Mutta sen hetken päättäjien on tehtävä tietoinen valinta. Se valinta ei ole minkään yksinkertaisen ja helpon ja saasteettoman ja toisaalta monimutkaisen ja vaarallisen ja saastuttavan välillä, vaan kaikissa energia­tuotantomuodoissa on vaikeuksia. Vaikka me nyt kaikki yhteisvoimin oppositio niin kuin hallituskin pyrkisimme säästämään energiaa, näin pohjoinen maa tarvitsee ener­giaa, ellette te sitten opeta suomalaisia ja suomalaista tuotantoa kokonaan uuteen muottiin.

Pudasjärvelle olen valmis rakentamaan -tai olen valmis tukemaan sitä rakentamista, jos en minä silloin ole päättäjien joukossa - turvevoimalan silloin, kun siellä ovat suot, tiet, ojitukset, omistukset siinä kun­nossa, että näin voidaan tehdä. Emme me sellaisia voimaloita seisomaan rakenna jon­nekin metsän ja rakentamattomien soiden keskelle. Ne rakennetaan siinä järjestyksessä kuin ne on järkevää rakentaa nimenomaan energian tuotantoa varten. Raaka-ainepoh­jat täytyy olla valmiina. Näin on toisenkin turvevoimalan laita, joka pohjoisessa nyt valmistuu.

Eräs asia vielä ed. Moilaselle. Häneltä lienee jäänyt havaitsematta, että hallituksen päätöksessä antaa valtion maita rakennustar­koituksiin nyt ensimmäisen kerran valtio suostuu myös vuokraustoimintaan. Se on melkoinen poikkeus entiseen verrattuna.

Jos saisi vähän keskustelua keventää, kun ed. Juhantalo aloitti syyttämällä nykyistä hallitusta juppihallitukseksi, kerrottakoon se, mitä ministeri Taxell kuultuaan tuon minulle kertoi heidän nuoruudestaan. Hän sanoi, että kun he molemmat opiskelivat yhdessä Turussa, hän oli pyytänyt eräisiin ylioppilas­vaaleihin kyydityksen. Kukapas tulikaan sieltä ihan mukavalla BMW:llä ajellen? Se oli ed. Juhantalo, joka kyyditti hänet vaalipai­kalle, joten ed. Juhantalo on tavattoman paljon ollut aikaansa edellä jo silloin. Hän oli silloin jo juppi.

Ed. S i u r u aine n ( vastauspuheenvuoro ): Arvoisa puhemies! Ministeri Suomisen kans­sa olen täysin samaa mieltä siitä, että yhteis­kunnallinen kehitys noudattaa tietynlaisia megatrendejä ja kulloinenkin hallitus on vas­tuussa siitä politiikasta, jota on toteuttamas­sa. Kovin korkealle en kuitenkaan tämän hallituksen toimenpiteitä niiden perusongel­mien suhteen arvosta. Helsingin seutu on kasvanut kohtuuttomasti. Täällä on aiheutet­tu huomattavat hankaluudet palvelusten puolella. Asuntopula ja työvoimapula ovat tällä hetkellä hyvin voimakkaita. Näihin olisi pitänyt aivan eri toimin ryhtyä, kuin tämä hallitus on tehnyt. Toisaalta kehitys on kehitysalueet imemässä tällä hetkellä hyvin­kin tyhjiin.

Tilastojen tulkinnasta haluan todeta sen, että vuosittaiset muuton määrät eivät sinäl­lään kerro täyttä totuutta sikäli, että muut­toliikkeellä maan sisälläkin pyrkii olemaan nykäyksittäinen kehitys niin, että vuosittaiset erot ovat verrattain suuria. Saattaa olla, että nyt eletään hiljaisemman muuton kautta. Kun täällä pyritään erilaisilla toimilla, yh­teiskunnan verovaroilla osittain, lisäasuntoja saamaan, sen jälkeen tuo nykäisy taas voi­mistuu, ja tällä tavalla muutto vuosittain vaihtelee.

Jos ollaan sitä mieltä, että lääneittäisiä väestösuunnitteita ei tarvita, ollaan ehkä ennen kaikkea aluepoliittisesti hyvin väärällä tiellä. Me tarvitsemme sellaiset. Tietyn perus­suunnittelun täytyy pohjautua lääneittäisiin väestörakenteisiin ja väestömääriin. Se on investointien perusta. Esimerkiksi tällä het­kellä valtionhallinto on kovin haluton teke­mään pohjoisiin lääneihin julkisia investoin­teja, ja se osaltaan on vaikuttanut siihen, että työttömyyttä ei ole valtion osalta pystytty

1550 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

hoitamaan sillä tavalla kuin työllisyyslakikin on edellyttänyt.

Mitä tulee yritystoiminnan tukemiseen, olen saanut ymmärtää, että muun muassa KTM:n myöntämä kehittämisavustus on ol­lut Uudenmaan läänin alueella sitä luokkaa, mitä se on kolmessa pohjoisimmassa ja itäisimmässä läänissä ollut yhteensä, eli kyl­lähän kehittämiseen rahaa saadaan toki ku­lumaan, mutta täytyy myös katsoa, missä sillä aluepoliittisesti tulevat kaikkein parhaat tulokset. Maan alueelliseen tasapainoiseen kehittämiseen me pyrimme emmekä siihen, että aluepoliittisella tuella esimerkiksi kiihdy­tettäisiin vielä alueellista muuttoliikettä ja työpaikkojen kasvua tänne etelään.

Ed. Helle (vastauspuheenvuoro): Arvoi­sa puhemies! En suinkaan halua liittyä siihen juppikeskusteluun, jota porvarit keskenään käyvät. Mutta kun ministeri Suominen yritti opettaa täällä ed. Wahlströmiä suunnitelmal­liseen yhteiskuntapolitiikkaan, haluan siinä yhteydessä todeta, että kansandemokraatit ovat tässä ilmeisesti jonkin askeleen edellä. Toisaalta haluan myös todeta sen, että emme suinkaan ole niin uskovaisia yhden pään viisauteen kuin ehkä nykyinen hallitus on. Todettakoon, että ehkä meillä joskus tämä synti on ollut mutta olemme karistaneet sen pois.

Mutta suunnitelmallisuudesta totean, että nykyinen hallitus ei nähdäkseni ole kovin suunnitelmallista toimintaa harrastanut, kun esimerkiksi toteamme, että se romutti budje­tin yhteydessä peruskorjausvarojen käytön asuntotuotannossa. Korkotukipäätös on näyttänyt olevan hyvin hätäinen. Siitä ei ole tullut mitään valmista tämän vuoden aikana jne. Asuntopolitiikka nähdäkseni on kaik­kein suurin kompastuskivi hallituksen tiellä, enkä usko, että hallitus tuolla kokoonpanol­la kykenee puuttumaan niihin ongelmiin, koska siellä pitäisi puuttua nimenomaan maan hinnan ansiottomaan arvonnousuun erittäin voimakkaasti. Kansandemokraattien taholta on toistuvasti esitetty sitä, että kun­nilla tulisi olla oikeus ottaa maa yhteiskun­tarakentamiseen sen käytön mukaisella hin­nalla, joutomaa joutomaan hinnalla, metsä­maa metsän hinnalla jne. Nythän niin ei tapahdu, enkä kyllä usko, että nykyhallitus siihen kykeneekään, että näin tulisi tapahtu­maan.

Ed. Pulliainen (vastauspuheenvuoro): Arvoisa puhemies! Oikeastaan ei voi moittia ministeri Suomista siitä, että hän olisi kerto­nut vääriä tietoja äskeisessä puheenvuoros­saan. Ilmeisesti kaikki oli juuri niin kuin hän totesi, erityisesti tilastotietojen osalta. Ongel­man ydin on vain siinä, että kun hän totesi puheenvuoronsa alussa, että meneillään on merkittäviä megatrendejä, niin vaikuttami­seen niihin megatrendeihin niin, että kehityk­sen suunta muuttuu, tarvitaan megakeinoja. Ne, jotka hän luetteli, olivat joko mikro- tai olkoot nyt vaikka osittain makrotasoa, mut­ta ne eivät olleet megatason keinoja. Tässä se juju on. Siinä tarvitaan todella mahtavaa poliittista tahtoa, todella merkittävien ja vaikuttavien keinojen käyttöä, ja se tietysti puuttuu meidän perinteiseen elämäntapaam­me ja ehkä vähän omistuskäsitykseenkin roomalaisen oikeuden hengessä aika paljon, siinä määrin merkittäviä nuo megatrendit ovat.

Sitten ministeri Suominen totesi energiapo­litiikasta myös ihan asiallisesti, mutta se, mitä hän sanoi eilen siitä, koski opposition tölvimistä siitä, että me emme muka olisi täällä opposition puolella olleet energian säästöstä huolta kantamassa. Tämä oli mel­koinen solvaus esimerkiksi vihreitä kohtaan. Ylijohtaja Taisto Turunen moitti minua val­tiosalin käytävällä siitä, että me liian usein puutumme siihen, että annettaisiin työrauha, että hallitus voisi miettiä energiansäästöasioi­ta. No, ei siinä ainakaan aktiivisuudesta voi silloin moittia, ettei sitä olisi ollut.

Ed. Te n n i 1 ä ( vastauspuheenvuoro ): Her­ra puhemies! Ministeri Suominen sanoi vas­tauksessaan, että me täällä heittelemme her­jaa ja kaikki megatrendit vain toteutuvat. Näin se on, koska se megatrendi, joka meidän maassamme on olemassa, on mark­kinavoimien vapauttaminen. (Oikealta: Oi­kein!) Se on sitten sitä porukkaa se, joka ei paljon herjaa heittele. Saattaisi sitäkin heitel­lä se kapitalistien ryhmä, joka päättää, mutta se myös tekee. Mitä se tekee? Se tavoittelee mahdollisimman suurta voittoa. Se johtaa keskittämiseen ja usein myös pääomien maastavientiin. Tämä megatrendi on jyrkäs­sä ristiriidassa alueellisen tasapainoisen kehi­tyksen kanssa.

Ministerille voin huomauttaa, että uusista työpaikoista nyt on syntynyt 70 % Uuden-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1551

maan lääniin. Ne ovat vielä uuden teknolo­gian työpaikkoja, eli kumuloituva vaikutus tulee ajan myötä olemaan erittäin kova.

Mihin tällä menolla päädytään? Johtopää­töksiä? Johtopäätöksenä on se, että viime vuosien alueellisen kehityksen jatkuminen merkitsee läänien välisten kehityserojen kas­vamista. Uudet työpaikat keskittyvät lähes täysin Uudellemaalle, työvoiman kysyntä heikkenee muualla Suomessa, ja nuorta työ­voimaa muuttaa pääkaupunkiseudulle. Tä­mäkään johtopäätös ei ole minun. Se on sisäasiainministeriön, joten nyt on kaksi to­tuutta: kauppa- ja teollisuusministeriön to­tuus ja sisäasiainministeriön totuus. Luotan enemmän sisäasiainministeriön totuuteen tu­levasta kehityksen kuvasta, koska siellä on sentään aluepoliittinen tutkimusosasto, joka on tutkinut eikä arvaillut, niin kuin arvelen kauppa-ja teollisuusministeriössä tehdyn, kun aluepolitiikasta puhutaan.

Ed. Pekkarinen ( vastauspuheenvuoro ): Herra puhemies! Kun ministeri Suominen jakoi aluepoliittisen megatrendinsä sillä ta­valla, että käsitteli omaa osuuttaan siitä ja sitten vähän edellisen hallituksenkin osuutta siitä, hän hyvin taitavasti viilsi paloja sieltä täältä edellisen hallituksen taipaleelta ja yritti väittää, että edelliset hallitukset eivät nyt ole tehneet oikein kaikkea.

Minunkaan mielestäni varmasti ne eivät kaikkea saaneet aikaan, mikä suotavaa olisi ollut, mutta toki täytyy muistuttaa ministeri Suomiselle, että kaikissa niissäkin toimissa, mitä edellinen hallitus sai aikaan- jos nyt ei ihan kaikissa, niin likimain kaikissa tärkeim­mistä toimista - jos ei nyt ihan koko kokoomusoppositiosta, niin merkittävästä osasta kokoomuksen eduskuntaryhmää aina kaiken aikaa kaikui eduskunnassa narinoita, kun niitä asioita käsiteltiin. Aluepoliittinen lainsäädäntö oli pääpiirteissään poikkeus tästä, myönnän sen, mutta kun tämä sali on keskustellut monien tärkeiden määrärahojen suuntaamisesta, ainakin merkittävä osa ko­koomusta on aina äänekkäästi näitä asioita vastustanut silloin, kun määrärahojen suun­taamisesta muu Suomi kontra pääkaupunki­seutu on ollut puhetta.

Ministeri luetteli joukon määrärahoja ny­kyhallituksen toimien taipaleelta. Suhteessa kuitenkin niihin imutekijöihin, joita imuteki­jöitä hallitus on vahvistanut omalla toimin-

tapolitiikallaan, nämä muutamat alueille suuntautuneet määrärahat ovat kuin hytty­sen surinaa. Niillä ei paljonkaan ole kaiken kaikkinensa merkitystä.

Mitä tulee erityisesti asumiseen ja asumi­sen ongelmatiikan korjaamiseen pääkaupun­kiseudulla, keskustakin on ollut valmis jo edellisen hallituksen aikana siihen, että mää­rärahoja asumiseen täällä voidaan lisätä mutta samaan aikaan väestö- ja työpaikka­kehityksen kasvu tällä alueella on pysäytet­tävä. Tämä hallitus on toiminut niin, että se on lisännyt asuntomäärärahoja sadoilla mil­joonilla markoilla vuodessa tälle alueelle mutta samaan aikaan se ei ole ryhtynyt tosi toimiin työpaikka- ja väestökehityksen hal­lintaan saamiseksi tällä alueella. Siitä johtuu merkittävä osa niistä ongelmista, joiden kanssa tänä päivänä sekä hallitus että oppo­sitio painivat.

Ed. Paloheimo (vastauspuheenvuoro): Arvoisa puhemies! Ministeri Suominen äskei­sessä puheenvuorossaan myönsi ainakin erään asian. Se oli Helsingin seudun kas­vuongelmat. Haluaisin jatkaa tästä vähän siitä syystä, että hän ei kuitenkaan esittänyt konkreettisia keinoja tämän asian ratkaise­miseksi.

Nähdäkseni kasvua ei pidä päästään leviä­mään hallitsemattomasti kehyskuntiin. Niis­sä kasvu on tällä hetkellä kaikkein suurinta koko Suomessa, noin 2-3% vuodessa. Jos kasvu hallitsemattomasti leviää kehyskuntiin, niin käy ainoastaan niin, että pääkaupunki­seudun rakennettu harmaa matto, rakennus­massa, leviää laajemmalle kuin nyt. Se ei ole oikea seudun kaavallinen jäsentely.

Tästä syystä ja koska täällä on moni muukin kysynyt tätä asiaa, haluaisin toistaa sen, että minua ihmetyttää, mitkä ovat ne hallituksen keinot, joilla työpaikkoja siirre­tään tältä alueelta ulos, siitä syystä, että tästä periaatteellisesta ratkaisusta ilmeisesti ollaan laajalti yksimielisiä. Jatketaanko investointi­veroa, vähennetäänkö tietoliikenteen kustan­nuksia, porrastetaanko sosiaaliturvamaksuja, vai mitkä ovat ne riittävät keinot, joilla tämä kysymys saadaan ratkaistuksi?

Ed. Järvenpää (vastauspuheenvuoro): Herra puhemies! Olisin ed. Siuruaisen pu­heenvuoroon halunnut muutaman kommen­tin. Keskustan aluepoliittinen ajattelu on

1552 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

monta kertaa peräti omalaatuista ja minusta markkinatalousjärjestelmälle aika vierasta, mikä ed. Siuruaisen puheenvuorossa ilmeni päivittelynä siitä, ettei julkisia investointeja suunnata hänen mielestään riittävästi Poh­jois-Suomeen. Asiahan on tietysti sillä taval­la, että julkisten investointien suuntaamisessa on tarve ensisijaisena tekijänä, ja kun esimer­kiksi koulutus- ja terveyspalvelujen suhteen etenemisura on jo aikoinaan valittu pohjoi­sesta etelään, ei ole tällaista tarvetta, jota Siuruainen tai kenties keskustapuolue laa­jemmaltikin kaipaa.

Kehittämisavustuksen suuntautuminen pääosin Etelä-Suomeen on myös täysin yri­tysten rakenteeseen ja sisäisiin päätöksiin liittyvä asia eikä suinkaan hallituksen vika tai opposition ansio. Ensimmäisten neljän kuukauden aikana on muistaakseni kehittä­misavustuksia jaettu KTM:n kautta 27 mil­joonaa markkaa. Todellakin suuri osa niistä suuntautuu neljännelle ja kolmannelle vyö­hykkeelle nimenomaan siitä syystä, mitä yri­tin omassa puheenvuorossani selvitellä, että kehittyneisyys eri osissa maata poikkeaa huomattavastikin.

Mutta samanaikaisesti on huomattava, että investointi- ja käynnistysavustuksista, jotka kokonaisuudessaan ensimmäisten nel­jän kuukauden aikana ovat siinä 350 miljoo­naa markkaa, on ykkös- ja kakkosvyöhyk­keelle suuntautunut suuri osa. Avustuspää­tösten tarkempi selvittely osoittaa, että näi­hin sisältyy huomattavasti enemmän kehittä­mispanosta kuin koskaan aikaisemmin. Ei tueta rakennuksia. Tuetaan yritysjohdon tai markkinointimekanismien tai tämän tapais­ten kehittämistä. Tähänkin on nyt aika luontevat ja selvät selitykset eikä mitään dramatiikkaa liity tähänkään.

Kauppa- ja teollisuusministeri Suomi­ne n: Herra puhemies! Olisin myös ed. Siu­ruaisen mainitsemiin valtion investointeihin pohjoisessa sen verran puuttunut vielä, että ei se nyt kovin suurta haluttomuutta osoita, jos esimerkiksi yksi iso projekti on tänään liikahtanut, toisin sanoen Veitsiluodon 4 miljardin markan investointi. Taitaa olla noin kilometrin tai kahden päässä ed. Siu­ruaisen kotoa, en tiedä kuinka kaukana. Toisaalta parhaillaan valmistelemme ehkä Pohjois-Suomen kaikkien aikojen suurinta investointia eli Sokiin avaamista. Ei tässä ole

mitään haluttomuutta. Tällaisia projekteja ei edes jokaisen hallituksen aikana varmasti tule. Sattuu nyt vain niin, että tämän aikana tulee.

Tuo nykiminen muuttoliikkeessä, mistä hän mainitsi, on myös aivan totta, mutta vuotuiset vaihtelut eivät tietysti ole sellaisia, että ne nykisivät suuntaan ja toiseen. Kyllä siinä määrätynlaisia trendejä on nähtävissä.

Ed. Helteen ja ed. Tennilän kanssa en tietysti ideologiasta lähde väittelemään. Meil­lä on eri ideologia ja siitä johtuvat monet mielipide-erot: minä pidän omat mielipiteeni ja te pidätte omat mielipiteenne. Mutta eräästä asiasta sanoisin: Ed. Helle mainitsi korkotukipäätösten viipymisestä. Olen todel­la pahoillani ja hämmästynyt, että pankkilai­toksen kanssa ei päästä näissä asioissa eteen­päin. (Ed. Tennilä: Pankit on kuninkaita tässä maassa!) - No, eiköhän niille voida muistuttaa, ed. Tennilä, että ne eivät ole kuninkaita. (Ed. Tennilä: Saahan niille muis­tuttaa!)

Asuntotuotanto on nimittäin tälle maalle, ja nimenomaan sosiaalinen asuntotuotanto, niin paljon tärkeä, että tietysti täytyy neu­votteluissa sekä hallituksen että myös pank­kien edustajien laskea nappinsa kahteenkin kertaan.

Olisin hyvin rajusti nyt sanonut ed. Pek­kariselle, että kyllä kaikenlaisella propagan­dana on rajansa. Kun te olitte tehneet monta vuotta kaiken mahdollisen (Ed. Valli: 20 vuotta!) saadaksenne Helsingin seudun asun­totuotannon ja kaiken muunkin kehityksen siihen jamaan kuin se täällä on, on kohtuu­tonta vaatia, että kahdessa vuodessa me pistämme Helsingin asiat kuntoon. Siis ei kannata lähteä ihmisiä tällä tavalla hämää­mään, ei ainakaan niin valistunutta joukkoa, joka täällä nyt tätä keskustelua kuuntelee. Ei sitä usko kukaan, ette te itsekään. (Ed. Seppänen: Paljonko tarvitsette aikaa?) -Otetaanpa nyt ainakin joku vuosi vielä, ja koko ajan mennään parempaan suuntaan, ed. Seppänen, koko ajan. (Ed. Seppänen: Milloin takaraja?) - No, sanotaan nyt, että kun tässä ollaan oltu 20 vuotta hallituksessa, niin varmasti on jo paljon paremmin asiat. (Ed. Seppänen: Ette ole!) - No, katsotaan nyt. (Ed. Järvenpää: Riippuuko se ed. Sep­päsestä?) Sanoisin ed. Pekkariselle myös, että opposition tehtävä ja tavat näyttävät olevan ikuiset, hänen äskeiseen puheenvuoroansa

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1553

viitaten. (Ed. Tennilä: Onko tämä itsekritiik­kiä?) - Saattaa olla jopa sitäkin, ed. Ten­nilä.

Ed. Paloheimo mainisti kehyskunnista: Aiotaanko täällä jatkaa investointiveroa, aiotaanko alentaa tietoliikenteen kustannuk­sia? Tämä hallitus on se, joka on tietoliiken­teen kustannuksia alentanut, ja sillä on pyr­kimys myös alentaa niitä koko ajan. Tähän asti niitä ei ollut alennettu, ja tämä on minusta ihan oikein. Investointiverolle tulee jonkinlainen jatko. Mikä se jatko on, siitä sitten myöhemmin.

Mutta kaiken kaikkiaan maassa, jossa asuu 5 miljoonaa ihmistä, muistetaan nyt yksi asia: täällä on alueiden tyhjeneminen ongelma. Ei 5 miljoonan ihmisen väestömää­rästä koskaan saa, ed. Paloheimo, mitään huolestuttavia slummiutuneita suurkaupun­keja. Jo ajatuskin on naurettava. Lentäkää helikopterilla tästä Helsingin ylitse, niin huo­maatte, mitenkä nopeasti ollaan kantakau­pungin eli tällaisen ruutukaavan ulkopuolel­la. Mutta on huolestuttavaa, jos tästä maasta muualta irtoaa väestöä ja tulee tälle alueelle. Se on se huolestuttava puoli, ja sitä meidän kaikkien pitäisi pyrkiä estämään.

Herra puhemies! Toteaisin vielä aivan ly­hyesti, että maatalousministeri Pohjala puut­tuu maa- ja metsätaloudesta täällä käytettyi­hin puheenvuoroihin.

Ed. S i u r u aine n ( vastauspuheenvuoro ): Herra puhemies! Ed. Järvenpään ja osin ministeri Suomisen kannanottoihin koskien julkisia investointeja. Ei voida kieltää sitä, että kyllä läänien listoilla on hyvin paljon julkista rakentamisen tarvetta lueteltu viime aikoina. Mutta näyttää siltä, että ainoastaan työllisyysperusteisena pääosin on saatu näitä liikkeelle Pohjois-Suomessa. Tosin tieten­kään Sokli ja muut vastaavat eivät tällä tavalla ole tulleet, mutta kokonaisuudessa ne ovat olleet tarpeeseen nähden erittäin pieniä.

Mitä tulee kehittämisavustuksen suuntaa­miseen, kyllä hallitus on avannut ihan uuden aluepoliittisen pään nimenomaan suunnatak­seen määrärahoja etelässä olevalle teollisuu­delle ottamatta riittävästi huomioon sitä, että on hyvin monia muita rahoituskanavia, jotka antavat kehittyneelle teollisuudelle varsin tuntuvia kehittämispanoksia. Tässä suhteessa pitäisi tasapainottaa myös tätä niin, että vaikeimmille alueille suunnattaisiin niitä va-

195 290146B

roja, joita on vaikeampi saada muista läh­teistä, kuten VTT ja Tekes- ja Sitra-rahat jne.

Ed. Pekkarinen (vastauspuheenvuoro): Herra puhemies! Ensinnäkin ministeri Suo­miselle: Minä en syyttänyt hallitusta siitä, että se ei ole kahdessa vuodessa saanut asuntoasioita kuntoon. Mutta nyt voisin sanoa kyllä tämän jälkeen, kun tuolla tavalla siihen asiaan kajositte, että eivät ne aikaan­saannokset ainakaan kovin suuria ole.

En kommentoinut äsken sitä, mitä olette täällä tehneet asuntoasioissa aikaansaannos­ten osalta kahden viime vuoden aikana. Sanoin, että olette lisänneet määrärahoja täällä sadoilla miljoonilla markoilla, mihin mekin olimme valmiita edellisen hallituksen aikana. Mutta toisin kuin silloin oli pelin henki, samaan aikaan, kun olette lisänneet täällä määrärahoja sadoilla miljoonilla mar­koilla, ette ole ryhtyneet riittävän voimakkai­siin toimenpiteisiin väestö- ja työpaikkakehi­tyksen saamiseksi täällä hallintaan. - Siinä oli se kritiikin ydin ja on edelleenkin.

Maa- ja metsätalousministeri Pohja 1 a: Herra puhemies! Keskityn puheenvuorossani maa- ja metsätalouteen sekä maaseutupoli­tiikkaan lähinnä välikysyjien ryhmäpuheen­vuorojen pohjalta. Ensiksikin ed. Siuruaisen esittämät näkemykset maaseudun kehittämi­sestä ovat hyvin mielenkiintoisia, ja voin sanoa niiden olevan hyvin saman suuntaisia omien ajatusteni kanssa.

Esimerkiksi hän sanoi, että kehittämistyön tulee perustua väestön omatoimisuuteen ja aloitteellisuuteen. Aivan varmasti asianlaita on näin. Edelleen hän sanoi, että siirtyminen agraari- ja vanhan teollisuuden yhteiskun­nasta uuteen yrittäjyyteen edellyttää koulu­tusta, tuotteiden kehittelyä ja markkinoiden avaamista. Kyse on vuosia kestävästä pro­sessista, johon nykyinen koulutusjärjestelmä ei anna riittävästi valmiuksia. Olen tästäkin samaa mieltä. Ed. Siuruainen on mielestäni aivan oikeassa.

Nykyinen hallitus on alusta alkaen oival­tanut tämän ja myös toiminut sen mukaises­ti. Valitettavasti tämä olisi pitänyt oivaltaa 10-15 vuotta sitten, jolloin jo oli selvästi näkyvissä, että maaseutualueet kaikkialla Suomessa ja erityisesti reuna-alueilla tarvit­sevat muuta elinkeinotoimintaa kuin maa- ja

1554 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

metsätaloutta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta on todella yhdestoista hetki ryhtyä hoitamaan näitä ed. Siuruaisen tärkeänä pitämiä asioita.

Tähänhän tähtää sisäasiainministeriön ja maatalousministeriön yhteinen maaseutupro­jekti, joka todella ei merkitse, niin kuin monesti luullaan ja julkisuudessa puhutaan, rahan jakamisesta maaseudulle, vaan perus­tan luomista maaseudun kehittämiselle, juuri näiden asioiden hoitamista, joista aikaisem­min mainitsin ja jotka sisältyvät ed. Siuruai­sen täällä käyttämään puheenvuoroon. Kun tämä asia kaikkialla oivalletaan, uskon, että päästään eteenpäin yhteisvoimin ja nimen­omaan niin, että kehitys tapahtuu alueiden omalta pohjalta omia mahdollisuuksia hy­väksi käyttäen ja niiden hyväksi käyttöä kaikin mahdollisin keinoin tukien.

Täällä on myös väitetty, kun Maatalous 2000 -komitea samoin kuin nykyisen halli­tuksen hallitusohjelma sanoo, että maata­loustuotteiden vientikustannuksista säästyviä varoja tullaan käyttämään maatalouden ja maaseudun kehittämisen hyväksi, että näin ei olisi tapahtunut. Ensinnäkin on valitettavasti todettava, että näitä varoja ei ole kovin paljon säästynyt, ja esimerkiksi miljardin markan summa, joka täällä on mainittu, ei alkuunkaan pidä paikkaansa.

Täällä todettiin myös muistaakseni väliky­symyksen ensimmäisen allekirjoittajan pu­heenvuorossa, että katokorvausrahat eivät ole maaseudun kehittämisvaroja. Eivät var­masti olekaan kehittämisvaroja suoranaisesti, mutta ne ovat maatalouden ja maaseudun hyväksi käytettyjä varoja, joita tällaisessa katastrofitilanteessa tarvittiin ja jotka voitiin silloin siirtää vientitukivaroista tähän tarkoi­tukseen. Lisäksi siirrettiin vielä noin 500 miljoonaa markkaa budjetissa muutoin. Mutta ei pidä aliarvioida sitä, että vaikeassa tilanteessa maataloutta on voitu auttaa enemmän kuin milloinkaan ennen Suomen itsenäisyyden ajan historiassa. Tilanne oli paha ja siitä jotenkin selvittiin. Sen takia minusta näiden toimenpiteiden aliarvioimi­nen tuolla tavalla on korkeintaan halpaa propagandaa. (Ed. Saari: Näkyvätkö tulok­set?) - Tulokset näkyvät sillä tavoin, että maatalous pääsi ja pääsee tämän tilanteen yli. Mitään katastrofia ei tapahdu. Vuoden 1987 kadon vaikutusten hoitamiseen käytet­tiin eri tavoin suorana korvauksena ja lai-

noituksena varoja noin 3,5 miljardia mark­kaa, kun samaan aikaan koko maataloustulo olisi ollut noin 7 miljardia markkaa. Siis puolet normaalista maataloustulosta, se on paljon, ed. Saari. Sitä ei yksikään hallitus aikaisemmin ole tehnyt.

On myös todettava, että pääoppositiopuo­lueen maatalouspoliittinen ajattelu tuntuu polkevan paikallaan ja, ikävä kyllä, jäävän yhä pahemmin yksinään autiolle saarelle. Kuitenkin saman puolueen maa- ja metsäta­lousministerin toimesta aloitettiin Suomen maatalouden sopeuttaminen niihin raamei­hin, jotka kansainväliset yhteistyökuviot meille asettavat, haluammepa sitten tai em­me.

Silloin tällöin kuulee sanottavan, että ei meidän tarvitse välittää noista kansainvälisis­tä sopimuksista ja päätöksistä. Me voimme meloa omaa tietämme niin kuin haluamme. Me olemme kuitenkin aivan liian pieni ja aivan liian paljon ulkomaankaupasta riippu­vainen maa, jotta me voisimme viitata kin­taalla niille päätöksille, joita me kansainvä­lisissä yhteyksissä olemme tekemässä. Mei­dän on pakko niitä noudattaa, ja sen takia meidän on pakko sopeutua niihin ja sopeut­taa oma politiikkamme niihin. Pitää vain pitää siitä huoli, että me pidämme päätös­vallan asioissa kuitenkin omissa käsissämme niin pitkälle kuin mahdollista ja turvaamme siten maatalouselinkeinon jatkuvuuden, joka kaiketi on ensisijainen asia. Tätä politiikkaa hallitus noudattaa ja aikoo myös jatkaa, koska muunlainen politiikka johtaa ennem­min tai myöhemmin, todennäköisesti suhteel­lisen lyhyen ajan kuluessa katastrofiin.

On positiivista todeta, että keskustan ryh­mäpuheenvuorossa otetaan aikaisemmasta puolueen linjasta poikkeava kanta maatalou­den, ainakin karjatalouden, rakennekehityk­seen, kun siellä halutaan muodostaa muis­taakseni 15 lehmän yksiköitä ja hoitaa näille rehuomavaraisuus. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jos nyt esitetty kanta on pysy­vä, niin hyvä on. Siihen on helppo yhtyä, koska se on ainoa mahdollinen tie, kun ajatellaan asioita eteenpäin, kuitenkin niin, että niiden ihmisten elinmahdollisuudet, jot­ka ovat vielä tuotantoelämässä mukana ja joilla ei ole mitään halua eikä mahdollisuuk­sia laajentaa yritystään, hoidetaan myös lop­puun saakka.

Tällöin on lähinnä kysymys sodanjälkeisen

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1555

asutustoiminnan jälkihoidosta, asutustoimin­nan, joka silloin todennäköisesti ja varmas­tikin oli ainoa mahdollisuus päästä läpi sen vaikean ajan, mutta joka maatalouspoliitti­sesti tietysti oli täysin virheellinen. Maata­lous joutui silloin ja joutuu vieläkin kanta­maan osan tästä kuormasta. Se on hyvin sen kantanut ja valmis sen kantamaan, mutta ei sen niskoille sitä tietenkään voida pelkästään asettaa.

Välikysyjät ilmoittavat, että nykyinen hal­litus on noudattamalla voimassa olevaa lain­säädäntöä ja kansalaisten keskinäistä tasa­vertaisuutta kiristänyt metsäverotusta. Halli­tus on todella - on myönnettävä, että oikeuskanslerin kohtuullisella painostuksella - tehnyt lain vaatimat päätökset, jotka edellinen hallitus onnistui lykkäämään pari kertaa vuodella eteenpäin. Hallitus on myös päättänyt nopeuttaa kunnissa metsäveroluo­kitusta, joka asettaa verovelvolliset todella erilaiseen asemaan, jopa niin, että yhdessä naapurikunnassa saatetaan samanlaisesta metsästä maksaa 40 % enemmän veroa kuin toisessa. Jos tätä pidetään oikeana, niin silloin voidaan yhtyä siihen, että metsävero­tusta on tarpeettomasti kiristetty. Uskoisin kuitenkin, että aika harva kansalainen pitää tämän tapaista menettelyä valtiovallan tahol­ta oikeana.

Sen sijaan, että pääoppositiopuolue on tehnyt tällaisen ilmoituksen, ei kerrota, miksi se ei hallituksessa ollessaan ryhtynyt toimen­piteisiin nykyiseen lainsäädäntöön, joka on peräisin jo hyvinkin kaukaa, sisältyvän vero­tuksen kiristysautomatiikan korjaamiseksi. Se kyllä ilmoittaa, kuten sanottu, siirtäneen­sä päätösten täytäntöönpanoa, mutta ei pan­nut tikkua ristiin sen hyväksi, että sen nyt esille tuomia epäkohtia olisi korjattu.

Metsäverotusta on lainsäädäntöä muutta­malla korjattava siten, että puun todelliset hakkuumäärät otetaan huomioon ja että verotuksella kannustetaan tilakohtaiseen metsien uudistamiseen ja hoitamiseen. Suomi elää edelleen hyvin paljon puusta. Näyttää siltä, että ne visiot, joita kymmenkunta vuot­ta sitten ja vähän jälkeenkin oli ja joissa puuntuotannon ja metsätalouden merkityk­sen katsottiin merkittävästi vähenevän, olivat sittenkin vääriä. Meillä on yksi ainoa uusiu­tuva luonnonvara, oikeastaan yksi ainoa kunnollinen, merkittävä luonnonvara, ja se on puu, joka kasvaa metsässä.

Herra puhemies! Maaseudun kehittäminen ja sen elinvoiman ylläpitäminen edellyttää kokonaisvaltaista toimintaa. Maatalouden toimintaedellytysten turvaaminen yleisesti hyväksytyn omavaraisuusperiaatteen pohjal­la on yksi tekijä, metsätalouden kehittäminen toinen. Alkutuotannon lisäksi tarvitaan mo­nipuolista muuta elinkeinotoimintaa, jonka kehittämiseksi on yhdistettävä kaikki käytet­tävissä olevat voimat, niin poliittiset voimat kuin maakunnissa positiiviseen suuntaan toi­mivat voimat.

Ed. S i u r u aine n ( vastauspuheenvuoro ): Arvoisa puhemies! Ministeri Pohjalan kahta kannanottoa haluaisin lyhyesti kommentoi­da. Toinen koskee maaseudun kehittämistä yrittäjäkoulutuksen kautta. Ministeri totesi, että tämä hallitus on erityisesti paneutunut tähän. On syytä kuitenkin muistaa, että maaseudun yrittäjäkoulutus aloitettiin jo 1970-luvun lopulla. Ensimmäiset maaseutuy­rittäjäkurssit mm. korkeakoulujen ja yliopis­tojen toimesta toteutettiin 1970-80-lukujen vaihteessa. Näistä on saatu kohtuullisen. hy­viä tuloksia ja toivoisi, että tämän tapainen toiminta siirtyisi vähitellen keskiasteelle ja keskiasteen oppilaitokset ottaisivat sen vas­tuun, minkä yliopistot ovat tähän mennessä tällä kohtaa suorittaneet.

Viittasin ryhmäpuheenvuorossani karja­määriin. Nimenomaan vapaa karjamäärän kasvattaminen tuotantorajoituksista tai mai­totalouden rajoituksista huolimatta viiteen­toista lypsylehmään olisi ehkä se pohja, jolla myös syrjäseutujen pientilavaltaisella maata­loudella mukaan luettuna metsätalous olisi tulevaisuus. Tämän tapaisella vapauttamisel­la, jonka pitäisi olla osana aluepoliittista toimintaa, pystyttäisiin myös nuo alueet, joita tällä hetkellä autioituminen uhkaa, pi­tämään asuttuina. Tätä nimenomaan tarkoi­tin, ja tähän pitäisi pyrkiä, että edes tähän pieneen vapauteen päästäisiin.

Ed. Kettunen ( vastauspuheenvuoro ): Herra puhemies! Haluan puuttua ministeri Pohjalan puheenvuorossa erääseen pieneen yksityiskohtaan, kun hän mainitsi, että so­danjälkeinen asutus oli maatalouspoliittisesti virhe.

Herra puhemies! Näin pelkistetysti sanot­tuna minusta ministeri Pohjala teki liian yksisuuntaisen päätelmän. Voin näyttää mi-

1556 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

nisteri Pohjalalle tarvittaessa tänäkin päivä­nä huomattavan määrän erittäin toimivia, erittäin hyviä tiloja, jotka on perustettu asutustiloiksi sodanjälkeisessä tilanteessa. Ne ovat tälläkin hetkellä kylänsä elävimpiä tilo­ja. Totta kai kun niin suuri prosessi käydään läpi kuin silloin käytiin lyhyessä ajassa, tapahtuu myös sellaista, että tila tai sinne asutettu yrittäjä ei pärjää joko henkilökoh­taisesta tai muusta syystä, mutta minusta liian yksioikoisen ja yksipuolisen kuvan an­taminen on virhe. Toivon, että ministeri Pohjala jossakin tulevassa sopivassa tilan­teessa tarkistaisi kantaansa tässä asiassa.

Ed. Paavi 1 aine n : Arvoisa puhemies! Suomen keskustan välikysymyksessä on run­saahkosti asiaa, kuten eräs keskustan valta­lehti lakonisesti ilmaisi. Sama lehti perään­kuulutti aihepiirien tarkkaa rajaamista yhtä aihetta koskevaksi. Samoin se peräänkuulutti opposition yhteistyömahdollisuuksia itse ky­symysten ja niiden perustelujen teossa sekä äänestyksissä.

Minustakin välikysymyksessä on runsaah­kosti tekstiä, mutta vähän sisältöä vallankin keinojen osalta. Lisäksi perusteluista huokuu syvä tosiasioista piittaamaton synkkyys, pro­paganda ja nojautuminen ennusteisiin, jotka on rakennettu sille pohjalle, ettei asioille tehdä mitään ja ettei mikään saa muuttua.

Suomen kehityksen suunta ja tulevaisuus sinänsä ovat tärkeimmät ponnistelujemme aiheet. Oppositio-osapuolilta odottaisi näin­kin vakavissa aiheissa jotain linjanvetoa ja välimatkan ottoa myös toisiinsa. Niinpä koko välikysymyksestä jää taas kerran pako­nomaisuuden maku.

Arvoisa puhemies! Puutun vain yhteen asiakokonaisuuteen. Jyväskylän yliopistossa on tänä keväänä julkaistu maaseudun elin­voimaisuustutkimusohjelman loppuraportti. Koska välikysymyksessä toisaalta syytetään hallitusta riittämättömistä toimista maaseu­dun suhteen ja toisaalta huudetaan valtioval­taa apuun, erityisesti rahanjakoon lähes kaik­keen, edellä mainitussa raportissa koroste­taan kuitenkin sitä, että maaseudun uhkat ja myös mahdollisuudet ovat paitsi kansainvä­lisellä ja kansallisella tasolla myös maakun­nallisella, seutukunnalliselia, kunnallisella, kylän, organisaation ja yksilön tasolla. Tästä ministeri Pohjalakin äsken puhui. Maaseudun elinvoimaisuuden esteinä nähdään tulevaisuu-

den visioiden puute, maailman syvällisten kehityslinjojen jääminen hämäräksi, näköa­lattomuus, muutoksen vastustaminen, puut­tuva tahto muuttua, puuttuva tahto hyväksyä uusi, myös uudet ihmiset, ammatit, yritykset, organisaatiot ja yhteistyömuodot. Nämä piir­teet heijastuvat keskustan välikysymyksessä, sen politiikassa, myös usein paikallisella ta­solla ja siinä ilmapiirissä, mihin keskustalla on hyvin vahva ote.

Pääkaupunkiseudun ongelmat on tuotu välikysymyksessä esille. Uskon, että mikään puolue ei kannata pääkaupunkiseudun hilli­töntä kasvua. Täällä olevat peruspalveluita koskevat ongelmat ovat samat monissa kas­vukeskuksissa, mutta niissä puolestaan rat­kaisumallit ovat osin toiset kuin Helsingissä. Mutta niille alueille Suomen keskusta haluai­si ratsastaa Helsingin keppihevosella tuomal­la samat lääkkeet tuliaisina. Helsingin seu­dun tilanne tulisi nähdä mahdollisuutena muualla maassa, jos vain alueellisesti ja paikallisesti halutaan löytää uudet toimin­tastrategiat ja tahto.

Lainaan tähän vielä edellämainittua pro­fessori Pertti Kettusen tutkimusraporttia äs­keisten perusajatusten elementeiksi. "1) Pai­kallinen kehittämistahdon luominen, muu­toksen hyväksyminen, 2) paikallisen kylän, kunnan ja erityisesti seutukunnan tason st­rategioitten luomisen ja toteuttamisen mah­dollistaminen, 3) tiedon, taidon ja näkemyk­sen kehittämismahdollisuuksien luominen, 4) maaseudun henkisen ja aineellisen yhdyskun­tarakenteen säilyttäminen ja kehittäminen, 5) yrittämisen ja muuttumisen yleisten edelly­tysten ja resurssoinnin kehittäminen."

Kuten professori Kettunenkin toteaa, pai­kallisen kehittämistahdon ja muutoksen vaa­timukset ovat jo vaikeita. Se edellyttää yh­teistyötä kuntien kesken ja yhteistyötä myös erilaisten organisaatioitten ja yritysten kes­ken. Yhteistyöstä puhuminen on varsin vai­vatonta, mutta tuloksiin johtavana toiminta­na vaikeaa. Siksi en voi edellä todetun sekä kuntien taloudellisen tilanteen ja Suomen verotusrakenteen vuoksi päätyä mihinkään muuhun vaihtoehtoon tai keinoon kuin sii­hen, että Suomen kuntarakenteessa on teh­tävä perusremontti. Tämän maan 460 kuntaa on pystyttävä lukumääräisesti viisaasti ja myös kasvu- ja aluekeskuksia tukevasti muuttamaan. Vain siten voidaan turvata alueellisesti tasapainoinen kehitys.

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1557

Nykyinen kuntajaotus on aikansa elänyt. Aiheena tämä kuitenkin on kuuma peruna. Poliitikot hallitusta ja puolueita myöten aris­televat edes avoimesti puhua siitä. Kuntalais­ten ja seutukuntien etu jää tässä kysymyk­sessä sivuseikaksi. Vaatimukset kuntien työ­paikkarakenteen, toimintamallien ja tehok­kuuden suhteen ovat tänään toiset ja vaati­vammat kuin ennen. Niinsanottujen köyhien kuntienkin identiteettiä pyritään kohotta­maan rakentamalla komeita kunnantaloja ja ottamalla jokainen valtionapumarkkakin maasta ilmaisena rahana. Vedotaan ihmisten tunteisiin mitä tekopyhimmällä tavalla ja siten estetään terve kehitys.

Tämän hallituksen tulee rohkeasti ottaa kuntajaotuksen muuttaminen tehtäväkseen. Se ei ole väkivaltaa vaan vastuun ottamista tulevaisuudesta. Suomen seutukuntakohtai­nen ja työssäkäyntialuekohtainen tarkastelu ja kehittäminen voi estää väen muuttamisen eteläiseen Suomeen, voi luoda paremmat mahdollisuudet yritysten sijainninohjaukselle pois pääkaupunkiseudulta, voi alentaa asun­tojen ja maan hintoja ja antaa ihmisille hyvät elämisen edellytykset eri puolilla maata.

Euroopan yhdentyminen vaatii meiltä ei­nurkkakuntakohtaista hajautusta. Kuntara­jat tulee nyt unohtaa. Uudet kuntakokonai­suudet tulee nähdä uusina mahdollisuuksina maakuntien vahvistamiselle ja vaihtoehtona pääkaupunkiseudulle.

Arvoisa puhemies! Pakkoliitos on kieltei­sesti sävyttynyt sana. Siksi leperrellään va­paaehtoisilla kuntaliitoksilla, joihin valmiu­teen ja kypsyyteen en jaksa uskoa. Pakkoa­violiitoista on usein tullut kestäviä liittoja. Joskus olen kuullut, että niitä käytetään keinona aikaansaamattomuudessa. Hallituk­sen on nyt ryhdyttävä puhemieheksi ja toi­meenpantava vihkimiset. Lupauksensa mu­kaan se antakoon hyvät myötäjäiset. Puo­lueet luokoot selvät näkemykset tulevaisuu­desta tältäkin osin.

Ed. Väyrynen: Puhemies! Keskustan eduskuntaryhmän jättämä välikysymys on hyvin laaja-alainen. Itse asiassa se koskee hallituspolitiikan suuntaa. Hallituksen vas­tauksen suurin heikkous onkin siinä, että se on vain tekninen selvitys eräistä välikysy­myksessä kosketelluista toimenpiteistä eikä vastaus hallituksen politiikan kokonaisuutta koskevaan kysymykseen.

Hallituksen vastaus ei ole rehellinen. Hal­litus väittää pyrkivänsä samoihin päämääriin kuin keskustaoppositio. Sen mielestä kysy­mys vain on siitä, millä keinoilla ja kuinka tehokkaasti kukin niihin pyrkii. Hallitus jopa väittää toteuttavansa keskustan tavoitteita tehokkaammin, kuin mitä keskusta on niitä pystynyt itse toteuttamaan. Kuka tällaista uskoo?

Tosiasiassa hallituksen ja keskustaopposi­tion poliittisissa näkemyksissä ja tavoitteissa on ratkaisevan tärkeä ero. Pohjimmiltaan ero koskee poliittisen toiminnan filosofiaa. Holkerin hallitus toimii virkamieshallituksen tapaan. Sen toiminnasta puuttuvat ihanteel­lisuus ja tavoitteellisuus. Hallitus antaa yh­teiskunnan kehityksen markkinavoimien ja työmarkkinajärjestöjen jobdettavaksi ja kat­soo omaksi tehtäväkseen lähinnä sellaisen konsensuksen ylläpitämisen, jonka turvin tämä meno voi häiriöttömästi jatkua. Kes­kusta on täysin eri mieltä. Hallituksella on kokonaisvastuu yhteiskunnasta. Sen tulee asettaa tavoitteita ja pyrkiä niihin kaikin voimin. Politiikassa tarvitaan visioita, ihan­teita ja tavoitteita, sanalla sanoen päämää­rätietoisuutta.

Toinen oleellinen ero koskee yhteiskunta­politiikan yleistä suuntaa. Hallituksen poli­tiikka on selkeän johdonmukaisesti keskitty­mistä edistävää ja eriarvoisuutta lisäävää. Tästä voidaan esittää kymmeniä yksittäisiä esimerkkejä. Totean tässä vain kehityksen yleisen linjan eräiltä osin.

1) Lukuisat yksittäiset hallituksen päätök­set ovat johtaneet siihen, että alueellinen keskittyminen on pitkän tasapainoisemman kehitysvaiheen jälkeen jälleen kiihtynyt. Tämä on ollut vahingollista sekä maakuntien ihmisille että Helsingin seudun asukkaille. Eniten ovat joutuneet kärsimään pääkaupun­kiseudun pienituloiset asukkaat ja erityisesti ne, jotka ovat työtä saadakseen joutuneet vastoin tahtoaan muuttamaan tälle seudulle. Maaseutu on romahtamassa. Tilanteessa, jossa tarvittaisiin aktiivista ja myönteistä maaseudun kehittämisen otetta, hallitus on systemaattisesti murentanut maaseudun ke­hittymisedellytyksiä. Jo nyt maaseudulla on monilla alueilla niin vähän ihmisiä, ettei uusiutuvia luonnonvaroja kyetä enää hoita­maan. Tämä on vakava tilanne maamme tulevaisuutta ajatellen.

2) Hallituksen politiikka, varsinkin vero-

1558 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

politiikka, on vaikeuttanut yritystoiminnan, mutta aivan erityisesti pienyritteliäisyyden asemaa. Pienten osakeyhtiöiden verotusta on voimakkaasti kiristetty, henkilöyhtiöiden ve­rotuksellista asemaa on heikennetty, sosiaa­liturvamaksuja on korotettu ja myyntivoitto­verotusta lisätty. Talouselämän rakenteita pyritään tietoisesti keskittämään.

3) Hallintoa keskitetään kaikilla tasoilla. Kun kansanvaltaisesta maakuntahallinnosta on luovuttu, ei keskushallinnosta voida siir­tää kovin paljon tehtäviä maakuntiin. Väli­partaalla säilyy keskusjobtoinen valtionhal­lintokeskeinen järjestelmä. Pienet kunnat py­ritään lopettamaan. Tämänhän ed. Paavilai­nen juuri omassa puheenvuorossaan havain­nollisesti todisti.

4) Pienituloisimmille ihmisille elintärkeä perusturvauudistus on jäädytetty, verouudis­tuksen suurimmat hyötyjät ovat tulohaitarin ylimmässä päässä. On hyvin onnetonta, että Suomessa on keskittämispolitiikkaa toteutta­va hallitus juuri nyt, kun kaikissa muissa kehittyneissä teollisuusmaissa suunta on sel­keästi kohti hajautusta. Ministeri Suomisen puheenvuoro, jossa hän käytti käsitettä "megatrendi", osoittaa, että hän on tutustu­nut amerikkalaisen John Naisviikin kirjaan Megatrendit. Sen sijaan monen repliikkipu­heenvuoron käyttäjän puheenvuorosta saat­toi päätellä, että he eivät olleet näihin aja­tuksiin tutustuneet. Jos ne kiinnostavat, niin tästä hyvästä kirjasta löytyy tiiviissä muo­dossa Naisviikin ajatusten ydin.

Totesin, että meillä on nyt keskittämispo­litiikkaa toteuttava hallitus, vaikka muualla suunta on kohti hajautusta. Tähän muualla vallalla olevaan suuntaukseen on kolme pai­navaa syytä:

1) Hajautettu yhteiskunta on luonnonta­loudellisesti kestävämpi kuin keskittynyt yh­teiskunta. Ihmiskunnalla ja myös Suomella on edessään väistämätön sopeutumisvaihe, · jossa suunnan tulee kääntyä monessa suh­teessa päinvastaiseksi kuin teollistumisvai­heen aikaisen kehityksen suunta on ollut. Uusiutuvien luonnonvarojen merkitys kas­vaa. Niitä on kyettävä hoitamaan hyvin kestävän kehityksen periaatteita noudattaen. Suurkaupunkien kasvu on erityisen vahingol­lista. Yhteiskunnan koko rakenteen tulee kehittyä hajautuksen suuntaan.

2) Hajautetussa yhteiskunnassa on parem­pi yhteisöllinen rakenne kuin keskittyneessä

yhteiskunnassa. Maaseudun ja pienten kau­punkien yhteisöt on säilytettävä ja pyrittävä luomaan ihmisten välille keskinäistä yhteyttä myös suurissa kaupungeissa. Erityisen tär­keää on työyhteisöjen parantaminen, mikä edellyttää talouselämän rakenteiden ja yritys­ten sisäisen toiminnan hajauttamista nykyai­kaisimpien johtamismenetelmien mukaisesti.

3) Tänä lyhytnäköisen materialismin kul­ta-aikana saattaa painavin argumentti hajau­tuksen puolesta olla kuitenkin se, että tie­toyhteiskunnan tekniikan luonne suosii tai suorastaan edellyttää hajauttamista. Maata­lousyhteiskunta oli hajautettu, sillä peltoja oli viljeltävä siellä, missä niitä oli. Teollisuu­syhteiskunnan tekniikka edellytti pääomien, työpaikkojen ja väestön keskittämistä suuriin keskuksiin. Tietoyhteiskunnan tekniikka ei edellytä keskittämistä. Massatuotannon teh­taat automatisoidaan. Niissä ei ole kovin paljon työvoimaa. Muu toiminta ei ole ai­kaisempaan tapaan paikkaan sidottua. Tie­toyhteiskunnan monia työtehtäviä voi tehdä missä tahansa, kunhan käytettävissä on säh­köä ja teleyhteydet. Tietoyhteiskunta kehit­tyy aluerakenteeltaan verkostoksi, jossa toi­mintoja siirtyy suurkeskuksista pienempiin keskuksiin ja jopa syvälle maaseudulle. Näin on käynyt mm. Yhdysvalloissa. Suomessa yritystoiminnan piirissä ei ole vielä riittävästi tajuttu eri sijoittumisvaihtoehtojen keskinäis­tä edullisuutta eikä aluepolitiikkaa ole kehi­tetty muuttuneita olosuhteita vastaavasti.

Hajauttaminen on avainkäsite myös talou­selämän rakenteiden kehityksessä. Suuryri­tykset yhtiöitetään pienemmiksi yksiköiksi. Yritysten sisälläkin hierarkkiset rakenteet purkautuvat ja organisaation muoto on verk­komainen. Teollisuusyhteiskunnan hierarkki­nen rakenne on ollut esikuvana tähän men­nessä kaikille organisaatioille sairaaloista ja kouluista valtionhallintoon saakka. Tietoyh­teiskunnassa koetaan organisaatioiden val­lankumous. Kaikkialla pyritään nyt suurista yksiköistä ja hierarkkisista organisaatioista verkkorakenteisiin, sillä ne ovat taloudellisin ja tehokkain vaihtoehto.

Hajautus on kehityksen suunta myös näil­lä alueilla, muualla kuin Suomessa. Suomes­sa meillä on hallitus, joka toimii päinvastoin. Ministeri Suominen täällä paljasti olevansa perillä siitä, millainen megatrendi on tällä hetkellä menossa maailmassa ja myös Suo­messa, mutta hän istuu hallituksessa, joka

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1559

t01mn vallitsevan megatrendin vastaisesti edellisen megatrendin periaatteiden pohjalta. Suomessa siis toimii taantumushallitus, jon­ka politiikka jyrää vanhoissa raiteissa. Hol­kerin hallituksen politiikka on keskittämis­politiikkaa, vanhan yhteiskunnan vanhoillis­ta politiikkaa. Keskustan vaatimus on poli­tiikan suunnan muuttaminen. Siihen me vä­likysymyksellämme pyrimme, ja jos suunta ei muutoin käänny, vetoamme seuraavissa eduskuntavaaleissa Suomen kansaan suun­nanmuutoksen puolesta. Ennen pitkää se tulee, sillä sen on pakko tulla.

Ed. T ö r n q v i s t ( vastauspuheenvuoro ): Arvoisa puhemies! Ed. Väyrysen puheenvuo­ron alkuosa sisälsi niin paljon yleisiä väittä­miä ilman perusteluja, että niitä on mahdo­ton kommentoida. Eräs asia jäi sentään mieleeni ihan mikrotasolta. Hän väitti, että tämä hallitus on jäädyttänyt perusturvauu­distuksen. (Ed. Laine: Niin se on tehnyt!) Jos ed. Väyrynen tarkoittaa sellaista perustur­vauudistusta, mitä keskustapuolue ajaa, eli tietty markkamäärä käteen tarvitsi tai ei, niin voin ilmoittaa, että sosialidemokraatit eivät ole ajamassa tällaista perusturvauudistusta. Sosialidemokraatit ovat ajamassa sellaista perusturvaa, että hädänalainen ihminen joka tilanteessa saisi yhteiskunnalta tuen, olipa hän sitten työtön, asunnoton tai muuten toimeentuloa vailla. Se ei tarkoita sitä, että tietty markkamäärä jaettaisiin kaikkien kä­teen, tarvitsipa tai.

Sen jälkeen ed. Väyrynen siirtyikin mega­tasolle, jota minä en enää ymmärtänyt.

Ed. V a 11 i ( vastauspuheenvuoro ): Herra puhemies! Ed. Väyrysen puheenvuoro jäi siinä suhteessa ilmaan, että hän ei kertaa­kaan esittänyt meille sitä keskittymisen mit­taria, millä todella voidaan osoittaa, että Suomessa tällainen keskittyminen on. Tietys­ti se on suhteessa asukaslukuun, suhteessa muuttoliikkeeseen jnp., mutta kun puhutaan yleisistä käsitteistä, niin se pitäisi sitoa tietyl­lä tavalla myöskin konkreettiseen tilantee­seen.

Toiseksi välikysymyksestä myöskin puut­tuu täysin ed. Väyrysen maininta vuorovai­kutuksen verkosta. Ei vieläkään ole päästy ikään kuin siihen ratkaisuun, että todella tällainen verkkojärjestelmä tietoyhteiskun­nassa syntyy. Samoin myöskin voisi kysyä,

vaikka vastauspuheenvuorossa ei sitä voi tehdä, mitä muutoksia tapahtuu todella maa­talouden puolella, maatalouden järjestöjen puolella. Miten meijerit keskittyvät? Miten maanviljelijöiden omistamat yritykset keskit­tyvät? Voin viitata vain johonkin teurasta­mohankkeeseen täällä Etelä-Suomessa.

Ed. Pohjola (vastauspuheenvuoro): Ar­voisa puhemies! Ed. Väyrysen filosofia poh­jautui hajautetun yhteiskunnan ympärille. Hän otti esimerkin historiasta ja viittasi, että maatalousyhteiskunta oli juuri tällainen ha­jautettu yhteiskunta. Hän tunsi syvää kai­puuta tämän tapaiseen yhteiskuntaan ja kat­soi, että hallitus nyt ajaa vanhahtavaa poli­tiikkaa.

Minulla on se käsitys, että Euroopassa kehitys on kulkenut juuri päinvastoin kuin ed. Väyrynen sanoi. Teollisuuden ympärille on syntynyt palveluyrityksiä, joissa uudet ideat syntyvät ihmisten ja yritysten keskinäi­sessä vuorovaikutuksessa ja siis keskittyen. Meillä on tässä kohtaa erilainen näkemys. Minulla on se vankka näkemys myöskin, että ei Suomen kansantalous kestä tällaista ha­jautettua yhteiskuntaa, jota ed. Väyrynen ajaa. Meidän on pakko keskittää vähäiset voimavaramme tässä maassa.

Ed. Dr o m b e r g ( vastauspuheenvuoro ): Herra puhemies! Ed. Väyrynen otti ilahdut­tavasti esille tietoyhteiskunnan, mihin me olemme menossa. Se on siinä mielessä posi­tiivinen asia, että keskustakin on alkanut ajatella tulevaisuutta ja nimenomaan tätä tietopuolista yhteiskuntaa, miten sille luo­daan palveluja, niin yrityksille kuin yksittäi­sille kansalaisille. Mutta olen oikeastaan hyvin pitkälle samaa mieltä kuin edellinenkin puhuja, että perusyksikön tietoyhteiskunnas­sa täytyy olla sellaisella alueella, mistä se voi mitata voimavaroja jatkuvalle kehitykselle ja sitten hajautetusti hoitaa sitä maakuntaan niin paljon kuin sieltä sitten taas löytyy aivokapasiteettia ja muuta tämän tyyppistä innovaatiokykyä.

Ed. Väyrynen otti esille hallinnon keskit­tämisen. Nimenomaan pidän sitä erittäin tärkeänä asiana, että tämä eduskunta ja tämä hallitus on lähtenyt hallinnon byrokra­tiaa purkamaan ja antamaan kunnille lisää valtuuksia vapaakuntakokeilun kautta hoi­taa omaa aluettaan mahdollisimman kyvyk-

1560 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

käästi ja tulosvastuullisesti. Edellinen hallitus ei ainakaan siihen millään muotoa pystynyt. Nyt ainakin on mahdollisuudet.

Ed. Väyrynen (vastauspuheenvuoro): Puhemies! Ensinnäkin keskusta ajaa sellaista perusturvauudistusta, jota asianomainen sel­vittelyelin pari vuotta sitten esitti: kansane­läkeuudistuksen neljäs vaihe täytäntöön, vä­himmäiseläkkeisiin parannusta, ja sen jäl­keen olisi korotettava alimmat työttömyys­korvaukset, sairaus- ja äitiyspäivärahat, opintotuki ja kotihoidon tuki parannetun vähimmäiseläkkeen tasolle.

Toiseksi minä en ole täällä niinkään pu­hunut keskittymisestä, vaan keskittämispoli­tiikasta. Politiikan suunta on muuttunut. Kun Holkerin hallitus aloitti työnsä, meillä politiikan suunta muuttui, ja se alkaa vähi­tellen vaikuttaa yhä enemmän myös käytän­nön kehitykseen tässä maassa.

Edelleen ed. Pohjola täällä itse asiassa vahvisti oikeaksi sen, että nykyisten hallitus­puolueitten piirissä kannatetaan keskittämis­politiikkaa eikä ole tajuttu sitä, että hajaut­taminen ei ole suinkaan rasitus taloudellises­ti, vaan se on voimavara. Tietoyhteiskunnas­sa hajautetut ratkaisumallit ovat tehokkaam­pia kuin keskitetyt ratkaisumallit. Tässä juu­ri nykyinen hallitus on jälkijunassa ja harjoittaa vanhoillista politiikkaa.

Ed. Drombergille toteaisin, että hän ei ole oikein tainnut huomata, mitä hallitus hallin­non puolella tekee. Se on myös keskittämis­politiikkaa. Sosialidemokraatit näköjään tanssittavat kokoamusta asiassa kuin asiassa, eikä kokoomus edes huomaa, mitä ollaan tekemässä. (Ed. Dromberg: Tuo oli liioitel­tua!)

Herra puhemies! Toivon, että ne edustajat, jotka haluavat tutustua megatrendeihin ja muutoinkin tietoyhteiskunnan todellisuuteen, tutustuvat tähän hyvään kirjaan, joka on saatavissa.

Ed. Vähäkangas: Herra puhemies! Vä­likysymyksen allekirjoittajien joukkoon olen voinut yhtyä täysin rinnoin vain siltä osin, mikä koskettaa aluepolitiikkaa ja suhtautu­mista maatalouspolitiikkaan, nykyinen halli­tus kun ei ole määrätietoisesti pyrkinyt sel­laisiin ratkaisuihin, joilla olisi nykytilaa voitu parantaa. Ongelmat, joihin välikysymyksessä puututaan, ovat osittain seurausta siitä alue-

ja maatalouspolitiikasta, jonka synnytti edel­linen hallitus. (Ed. Valli: Oikein!) Varsinkin ministeri Yläjärvi kunnostautui murjomaan MTK:n avulla ja tuella läpi sellaisia rajoitus­toimia ja veroja, joilla kehitysalueen perhe­viljelmät saatiin siihen ahdinkoon, missä ne tällä hetkellä ovat.

Ihmisen muisti voi olla hyväkin, mutta tarpeen vaatiessa se on myös lyhyt. Näin on käynyt Suomen keskustalle, tai sitten se haluaa unohtaa keskustapuolueen virherat­kaisut edellisen hallituksen aikana nimen­omaan suhtautumisessa alue- ja maatalous­politiikkaan. Tuolloin alkanut kierre, jonka ministeri Yläjärvi sai aikaan, oli niin vahva, että nykyinenkään hallitus ei kyllä ole saanut sitä pysähtymään. Suhtautuminen perhe- ja pienviljelmiin, joka tuolloin alkoi, on kaven­tanut maaseudun yrittäjän leipää. SKDL tuolloin varoitti tehdyistä ratkaisuista ja yrit­ti todistaa, että aluepoliittisesti tulee perhe­viljelmille Pohjois- ja Itä-Suomessa vaikeuk­sia eli tulee käymään juuri niin, mistä nyt hallitusta muistutetaan. Alueelliset ja raken­teelliset kehityserot kärjistyvät. Tästä seuraa muuttoliikettä, ja maaseutu autioituu.

Tässä vaiheessa tulisi vakavasti pyrkiä ratkaisuun, jolla muutettaisiin maatalouden nykyistä tukijärjestelmää. Tuotannon mää­rään perustuvasta tuesta, kuten SKDL:n ryhmäpuheenvuorossa huomautettiin, olisi siirryttävä tilakohtaiseen tukeen. Näin pääs­täisiin tilanteeseen, jossa apu suuntautuisi sinne, missä sitä kipeästi tarvitaan. Olisi korkea aika luopua nykytilanteesta, jossa yhteiskunnan tukea ohjataan hyväpalkkaisil­le harrastusviljelijöille, joita tässäkin edus­kunnassa on. On täysin kohtuutonta, että hyvän palkan lisäksi voi saada yhteiskunnal­ta tukea ylituotannon lisäämiseen. Niille, joilla on hyväpalkkainen työpaikka, ei tukea tule lainkaan maksaa, ainoastaan maailman­markkinahinta, jos he haluavat viljelystä harrastustoimenaan ylläpitää. Ei harrastuk­sesta muillekaan makseta. Eipäs- juupas-kes­kustelu ei auta maataloutta selviämään niistä vaikeuksista, missä se on tällä hetkellä var­sinkin kehitysalueilla. Pitäisi löytää ja pitäisi olla halu löytää sellaisia ratkaisuja, jotka tuotantoa ohjaavat oikeaan suuntaan. Vas­tauksessaan hallitus vertailee eri läänien tu­lotasoja ja toteaa, että esimerkiksi Lapin läänissä tulotaso on Väli-Suomen läänien yläpuolella. Näin se nippa nappa nyt onkin,

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1561

mutta ei enää kauan. (Ed. Valli: Miten niin?) Lapin läänissä on maksettu syrjäseutulisää, joka on tulotasoa hieman nostanut, mutta tämä hallitus on päättänyt poistaa tämän ja luopua tämän lisän maksamisesta. (Ed. Valli: Uusilta!) - Kun tämä huononnus ennättää tilastoihin, niin ed. Valli, tilanne tulee muut­tumaan normaaliksi eli lappilaisten tulotaso on maan alhaisimpia. (Ed. Valli: Kunnan työpaikkoja lisää!)

Väestökehityksestä todettakoon, että Poh­jois-Suomen osalta tilanne on todella vaka­va. Ongelmana on sisäinen muuttoliike. Vii­me vuonnakin Lapin läänistä yli 1 000 ja Oulun läänistä 2 000 henkeä muutti pois, ja nämä ovat suurelta osin nuorta, työikäistä väkeä. Tämä kertoo, että jotakin on pahasti vinossa. Työtä ei löydy omasta maakunnas­ta. On pakko muuttaa muualle, ja on tultu tilanteeseen, jossa pohjoisen ihmisillä on ilo synnyttää lapsia, kasvattaa ne ja kouluttaa, mutta sitten on lähdettävä Ruuhka-Suomea kuormittamaan. Ei pohjoisen väki tällaista suuntausta halua, mutta omin avuin se ei pysty tilannetta parantamaan. (Ed. Drom­berg: Eivätkö he mene Rovaniemelle tai Ouluun?) Tälläkin hetkellä työttömyys poh­joisessa on kaksinkertainen maan keskita­soon verrattuna.

Kaikilta osin ei voi yhtyä myöskään hal­lituksen vastaukseen, että on edistetty yritys­ten kehitystoimintaa. Määrärahojen niuk­kuus ei anna tällaista mahdollisuutta. Muu­tokset investointiavustusten saamiseksi ovat pohjoisen kuntien osalta huonontuneet. (Ed. Dromberg: Miten?) - Ei ole oikein, ed. Dromberg, että esimerkiksi kolmannella pe­rusvyöhykkeellä ei enää anneta avustuksia tavanomaisiin laajennushankkeisiin. Onhan pohjoisen kunnissa runsaasti niitä, joissa elinkeinorakenne vielä on hyvinkin alkutuo­tantovaltainen. Nämä hankkeet ovat pää­asiallisesti niitä tavanomaisia hankkeita. (Ed. Dromberg: Siellä on kaikki valmista jo!) -Nimenomaan siellä ei ole valmista, koska siellä ei ole sellaista yritystoimintaa vielä, joka on niin korkean teknologian omaavaa, josta hallitus sanoi, että niille vain annetaan eikä tavanomaisille hankkeille.

Aluepolitiikan keinoin rahaa investointei­hin saadaan kehitysalueille loppujen lopuksi hyvinkin vähän. Tämän lisäksi valtion inves­tointeihin on rahoja saatu entistä niukem­min. TVL:n puolella on tapahtunut raju

196 290146B

siirtymä etelän hyväksi. Määrärahojen vä­hyys vaikeuttaa sosiaali- ja terveyspalvelun ja koulujen tarvitsemien tilojen rakentamista.

Ministeri Suominen korosti erityisesti kou­lutuksen tarpeellisuutta ja tietotaidon kehit­tämistä maan kaikilla alueilla. Tämän, ed. Valli, valtiovalta voisi aloittaa vaikkapa mei­dän molempien hyvin tuntemasta Raahen tietokonealan oppilaitoksesta. Koulu on sa­taprosenttisesti valtion oma. Se on odottanut vuosia tilojen saneeraamista ja laajentamista, mutta vaikka tarve tunnustetaan, rahaa ei vain ole löytynyt. Toivotaan, että nyt löytyy ja päästään luomaan pysyviä edellytyksiä uuden elinkeinotoiminnan tasapainoiselle ke­hitykselle, kuten hallitus asiasta toteaa. Toi­menpiteitä tarvitaan myös asuntotuotannon tarpeiden tyydyttämiseksi. Onhan miltei us­komatonta, että eräät kunnat kehitysalueella joutuvat vaikeuksiin sijoittaa yritystoimintaa kuntaan sen vuoksi, ettei rahaa asuntojen rakentamiseen löydy. (Ed. Dromberg: Se on sama kuin muualla!) Tältä osin aravasään­nöksiä tulee tarkistaa ja turvata rahat asun­tojen tuottamiseen näissä tapauksissa aina­kin kehitysalueilla. Siinä ei suuresta lainara­hasta ole kysymys.

Lopuksi toteaisin, että vastoin hallituksen ilmoitusta verouudistuksella ja valtionosuus­järjestelmien muuttamisella on vaikeutettu monen kehitysalueen kunnan taloutta. Lap­sirikkaissa kunnissa valtiovalta muuttamalla lapsivähennyksiä vähensi kunnan verotuloja. Samoin kävi pienten valtionosuuksien koh­dalla, niiden yhdistäminen vaikutti kielteises­ti kuntatalouteen.

Kehitysalueilla on viime vuosina panostet­tu kaikin voimin sellaisen myönteisen kehi­tyksen puolesta, joka antaisi ihmisille tun­teen, että toimeentulo kotiseudulla on mah­dollista. Kun hallitus on puheissaan ilmoit­tanut olevansa valmis edesauttamaan tällais­ta kehitystä, lienee meillä lupa odottaa juhlapuheissa luvattujen toimenpiteiden to­teuttamista. Me emme lannistu, eikä meitä säikytellä. Me haluamme maan pohjoisosas­sa asua ja tehdä työtä, mutta yhteisvas­tuuta tarvitaan tämän mahdollistamiseksi. Tätä meillä lienee lupa jopa valtiovallalta vaatia.

Ed. V a 11 i ( vastauspuheenvuoro ): Herra puhemies! Ed. Vähäkangas viittasi ilmeisesti pienten valtionosuuksien yhdistämiseen, joka

1562 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

tapahtui tämän hallituksen aikana. Voisin valaista häntä muutamalla perustiedolla.

Kainuun Maakuntaliitto selvitti tämän ti­lanteen oman maakuntansa kohdalta ja to­tesi, että pienten valtionosuuksien yhdistämi­nen merkitsi kahden kunnan, Vaalan ja Vuolijoen, kohdalla tappiota noin 200 000 markkaa. Sen sijaan kaikki muut kunnat siitä hyötyivät. Vaalan ja Vuolijoen tappio merkitsi myös sitä, että ne tulivat oikeute­tuiksi saamaan ns. harkinnanvaraista avus­tusta, koska se rasituksen nousu veropenniä kohti ylitti lain säätämän alarajan. Tällä tavalla mikään näistä kunnista loppujen lo­puksi ei tule kärsimään asiasta. Eli Kainuun kymmenen kuntaa voittivat noin 15 % tä­män uudistuksen yhteydessä.

Ed. T. Roos ( vastauspuheenvuoro ): Her­ra puhemies! Ed. Vähäkangas puheenvuoros­saan mainitsi mm., että pohjoisten kuntien valtionavut ovat selkeästi vähentyneet. Mi­nulla on tuorein tilasto vuodelta 1987, Suo­men Kunnallisliiton tilasto, joka osoittaa, että kärjessä on neljä Lapin kuntaa. Sen mukaan valtionavut per asukas olivat noin 2-2,5-kertaiset verrattuna verotuloihin per asukas. Kun se on vuodelta 1987, niin siinä on tietysti mukana edellisen hallituksenkin aikaansaannoksia tai aikaansaamattomuuk­sia. Mutta kuitenkin, jos tilanne on niin huono kuin ed. Vähäkangas kuvaa, niin se ainakin osoittaa sen, että pelkällä rahalla sinne ei potkua saada, vaan muutakin pitää tehdä. Varrotaan nyt, kunhan saadaan viime vuodelta tilastot ja nähdään, mitä muuta hyvää sinne on yritetty, koska pelkkä raha ei näytä kuitenkaan riittävän.

Ed. Vähäkangas (vastauspuheenvuo­ro ): Herra puhemies! Ed. Vallille toteaisin, että asia voi olla niin kuin hän esittää Kainuun kohdalta, mutta minä olen myös tänä päivänä tarkistanut tiedot Pohjois-Poh­janmaan maakuntaliitolta. Yhdeksän kuntaa kymmenestä on menettänyt. Minä voin nämä tilastot ed. Vallille luovuttaa, ettei meidän tarvitse täällä eipäs-juupas-keskus­telua siitä jatkaa.

Ed. Roosille sanoisin, että tilanne on ongelmallinen siinä, että kun pieniin yrityk­siin investoidaan, valtionapuja ja lainoja ei saada täysimääräisinä, kun ei ole rahaa. Paragrafit sanovat, että 30--40 % saa, mutta

kun rahaa ei ole, niin se pysähtyy 10-20 %:iin. Oulun läänin kohdallakin on esimerkiksi näitä avustuksia haettu jo viime vuonna niin paljon, että menee tämän vuo­denkin rahat. Ei pidä säätää sellaista harha­lainsäädäntöä, että luvataan avustuksia, mutta sitten sanotaan, että rahaa ei ole niiden maksamiseen.

Ed. Kankaanniemi: Herra puhemies! Ensiksi ilmoitan, että kannatan ed. Moilasen tekemää epäluottamuslause-ehdotusta.

Tämän keskustelun kohteena oleva asia eli aluepolitiikka on siksi tärkeä, että siitä on aiheellista käydä tällainen laaja keskustelu juuri tällä hetkellä, kun istuva hallitus on puolet toiminta-ajastaan todennäköisesti elä­nyt ja toinen puoli on vielä aikaa asioihin paneutua ja tehdä korjauksia, joihin todella maakunnista katsoen on tarvetta ja varmasti tarvetta myös Helsingistä katsoen.

Peruskysymys aluepolitiikassa ja monissa muissakin yhteiskunnan suurissa kysymyksis­sä, jotka edessämme ovat, on se, että meidän maassamme on toteutettu viime vuosina erit­täin selkeä ja nopea kritiikitön markkinavoi­mien vapautus.

Ilmoitan heti, että en ole arvostelemassa markkinavoimien vapauttamista smansä ideologisista tai muista syistä, vaan siksi, että edellyttäisin, että kun tällainen toimenpide, todellinen, laaja, kaikkia ihmisiä, ihmisryh­miä, elinkeinoelämää, kansainvälistymistä, kaikkea taloutta ja myös muita arvoja kos­keva toimenpide tietoisesti on suoritettu, se olisi vaatinut, ja kun sitä ei ole tehty, niin se vaatisi nyt erittäin tehokasta aluepolitiikkaa ja erittäin tehokasta sosiaalipolitiikkaa siihen rinnalleen.

Juuri näissä kysymyksissä hallitus on ollut aivan toimeton, laiminlyönyt velvollisuuten­sa, vastuunsa. Ei ole tehostettu aluepolitiik­kaa, koska markkinavoimien vapautus on merkinnyt sitä, että se on johtanut erittäin voimakkaaseen keskittymiskehitykseen. Se on imenyt maakunnista niin pääomia, hen­kilöitä kuin myös muita resursseja tänne Ruuhka-Suomeen ja erilaisiin keskuksiin, sa­notaan niitä kasvukeskuksiksi tai miksikä muiksi tahansa. Tällainen voimakas imu liittyy ja kuuluu nimenomaan markkinavoi­mien toimenpiteisiin ja vaikutuksiin. Tällai­nen tapahtumasarja vaatii voimakkaat vas­talääkkeet

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1563

Maan hallituksella, eduskunnalla, poliitti­silla päättäjillä on valta tässä maassa näitä asioita järjestää, puuttua alueelliseen kehi­tykseen ja sosiaaliseen kehitykseen maassa. Riittävää paneutumista näihin asioihin ei ole ollut. Siksi me kärsimme niistä ongelmista, joita ympärillämme tänä päivänä näemme niin maakunnissa kuin täällä Ruuhka-Suo­men kärjistyvien ongelmien parissa eläessäm­me.

Siis aluepolitiikkaa olisi pitänyt tehostaa samanaikaisesti markkinavoimien vapautta­misen kanssa. (Ed. Kettunen: Mitä tarkoit­taa "markkinavoimien" vapauttaminen?) -Se on lähinnä rahamarkkinoiden vapautta­mista, kasinotalouden rajoitusten vapautta­mista, pankkien kilpailun sallimista, korko­politiikan vapauttamista, Suomen Pankin ohjaustoimenpiteistä luopumista, kaikkea tätä, mikä on meillä menossa, sitä että pääomia saa viedä ulkomaille ja tuoda tänne vapaasti. Niin kuin ed. Kettunen varmaan tietää viisaana miehenä, näinhän on viime vuosina käynyt ja se on ollut varsin voima­kasta ja on johtanut myös tähän ylikuumen­neeseen taloudelliseen tilanteeseen. Kaikki, niin valtio, kunnat, yritykset kuin yksityiset kansalaisetkin, ovat velkaantuneet äärettö­män nopeasti, kun rahaa on saatu. Se on johtanut tällaiseen ylikuumenneeseen tilan­teeseen, josta sitten eräät hyötyvät kohtuut­toman rajusti ja eräät kärsivät kohtuuttoman raskaasti. (Ed. Kettunen: Onko markkina­voimien vapauttamista se, että Lihapolar lopettaa ... )

Toinen varapuhemies (koputtaa): Puheenvuoro on ed. Kankaanniemellä!

Puhuja: Herra puhemies! Haluan jatkaa tästä ja keskustella ed. Kettusen kanssa asiasta vaikka toisessa yhteydessä kahden kesken, jos hänelle on epäselvää, minkälaista taloudellista kehitystä meidän maassamme on viime aikoina tapahtunut. Näin siis hal­litus on tietoisesti antanut tapahtua, ja se on merkinnyt sitä, että meillä on maaseudun autioituminen lähtenyt kiihtymään ja saman­aikaisesti pääkaupunkiseudun ruuhkautumi­nen kärjistynyt entisestään.

Jos ajatellaan sitten, ketä tämä kehitys­suunta koskettaa, niin on selvästi nähtävissä, että siitä kärsivät niin siellä haja-asutusa­lueella kuin täällä pääkaupunkiseudulla ja

muissa voimakkaissa kasvukeskuksissa kaik­kein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset. He, joilla on asunto-ongelmia, taloudellisia ongelmia ja muita, elämäntapaankin liittyviä ongelmia, he ovat kärsineet hyvin voimak­kaasti tästä kehityksestä. Heitä olisi pitänyt avustaa, tukea voimakkaalla, määrätietoisel­la sosiaalipolitiikalla, perusturvan kehittämi­sellä. Tämän hallitus on myös valitettavan laajalti unohtanut ja laiminlyönyt. Siksi siis tähän yhteyteen olisi pitänyt kehittää todella voimakas aluepoliittinen ohjelma ja sosiaali­poliittisten uudistusten vyörytys yli maan. Näin ei ole tapahtunut, ja kehitys on mennyt nyt siihen, että me elämme todella vahvojen ehdoilla.

Valitettavasti hallitus ei ole tähän puuttu­nut niin, että olisi ottanut huomioon vähem­mistön, joka tässä tilanteessa hyvin voimak­kaasti kärsii, vaan on antanut vahvojen, rahamarkkinoita hallitsevien erilaisten yhtei­söjen ja etujärjestöjen jyllätä ja ajaa etuaan ja jäsenkuntansa ja omistajiensa etua hyvin määrätietoisesti, ilman että olisi asetettu sii­hen sellaisia rajoituksia, mitkä olisivat olleet koko kansan vastuullisella tavalla hoidettu­jen asioiden edellyttämiä toimenpiteitä.

Tähän liittyy sitten ehkä tietämättä tai tieten tahtoen ilmenevä suuruuden ihannoin­ti, jota ed. Paavilainen hyvinkin äsken esitti. Voin tässä yhtyä ed. Väyrysen ajatuksiin, että tällainen suuruuden ihannointi, josta hänkin mainitsi puheessaan, on varsin taan­tumuksellisia politiikkaa, jota ei muualla maailmassa tässä mitassa ole. Olisi aika katsoa vähän kehitystä eteenpäin tässäkin suhteessa ja nähdä se ihminen sieltä takaa eikä vain tällaisia mammuttilaitoksia, mam­muttiyksiköitä, joita nykyinen hallitus näyt­tää kovasti suosivan. (Ed. Dromberg: Tarvi­taan sekä että!)

Tässä keskustelussa on aika paljon käytet­ty energiaa ja sanoja menneiden arvioimiseen ja itsekin tuossa siihen viittasin, mutta mei­dän on kuitenkin katsottava eteenpäin tule­vaisuuteen ja nähtävä ne suuret haasteet, joita on edessä. Aluepolitiikka ja keskitty­miskehitys ovat yksi keskeinen haaste. Ener­giapolitiikka, ympäristöpolitiikka, kansain­välistymispolitiikka ja väestöpolitiikka ovat sellaisia asioita, joissa on suuria haasteita meillä edessä, ja niihin pitäisi tässä keskus­telussa nyt voimakkaasti paneutua, paljon enemmän kuin on tapahtunut.

1564 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

Aluepolitiikasta jo hieman totesin ja sitä käsittelin. Totean, että energiapolitiikan osal­ta ministeri Suominen vastauksessaan eilen totesi, että oppositio ei ole kiinnostunut energian säästöstä. Tämä on täysin käsittä­mätön väite. Olen hyvinkin tarkkaan havain­nut, että oppositiossa myös halutaan laaja­alaisesti tarkastella energiapolitiikkaa hajau­tetun mallin mukaisesti niin, että kaikkia energian lähteitä pyritään käyttämään ja sillä tavalla huoltamaan Suomen energiapolitiik­kaa. Mutta siihen liittyy voimakkaasti ja keskeisesti myös energian säästö.

Totean, että toivoisin ministeri Suomisen lausumankin pohjalta myötätuntoa hallituk­selta sille, että Jyväskylässä toimiva VTT:n kotimaisten polttoaineiden laboratorio on valmistautunut laajentamaan nimenomaan teollisuuden energian säästön tutkimusta ja selvittämistoimintaa ja on esittänyt ensi vuo­den budjettiin tätä varten voimavaroja, että hallitus tämän esityksen muistaisi ja antaisi sinne varoja, jolloin todella päästäisiin ener­gian säästössä teollisuuden puolella, jossa suurin kulutus on, tuloksiin. (Ed. Järvenpää: Kyllä siellä säästetään, mutta kotitalouksis­sa!) - Kaikkialla tarvitaan, tietysti, myös elintapakysymyksiin pitää puuttua, mutta suurimmat säästöt, ainakin kasvun supistu­minen, voidaan varmasti saada sillä, että teollisuudessa tehdään säästötoimenpiteitä. (Ed. Järvenpää: On jo tehty!) - Paljon on mahdollisuuksia vielä, vaikka jotakin on toki tehtykin.

Ympäristöpolitiikasta täällä on puhuttu muissa yhteyksissä, ja totean, että se on todella suuri ja vakava haaste ja siinä tarvi­taan toimenpiteitä, joihin hallituksen tulee ryhtyä, ja sen on oltava sellaista, että ihmis­ten elinmahdollisuudet koko maassa turva­taan eikä rajoiteta mutta myös elinympäris­tön saastuminen estetään sopivin toimenpi­tein. Esimerkiksi verokeskustelu on ollut yksi osoitus siitä, että se kiinnostaa oppositiota hyvin voimakkaasti mutta ei ehkä hallitusta riittävän paljon. Tässä tarvitaan myös päte­viä otteita.

Eräs asia, jossa hallitus on ollut toki aktiviinen mutta tulokset ovat olleet heikot, on asuntopolitiikka kautta maan ja erityisesti tietysti suurimmissa keskuksissa. Tässä yh­teydessä on todettava, että meillä viime vuonna tapahtui avioerojen määrässä roima nousu. Tämä on yksi asia, joka johtaa

asuntopulan kärjistymiseen. Kun perheet ha­joavat, tarvitaan yhä enemmän asuntoja, ja samalla tulee myös vaikeuksissa olevia per­heitä ja ihmisiä. Se tietysti johtaa myös lasten osalta ongelmiin ja alkoholipolitiikas­sa, elämäntapakysymyksissä ja kaikissa asiaan liittyvissä muissakin kysymyksissä sel­laiseen tarkasteluun, johon pitäisi kiinnittää voimakkaasti huomiota, ja valitettavasti hal­litus ei ole kovin paljon näihin kiinnittänyt missään yhteydessä huomiota. Olisi aika tarkastella perhepolitiikkaa kaiken kaikkiaan hyvin voimakkaasti ja määrätietoisesti niin, että se olisi ehkä yhden välikysymyksen tai jonkin muun pohdinnan kohteena aivan kes­keisesti, koska sillä on hyvin suuri vaikutus kehitykseen ja tuleviin ongelmiin, joita meillä on edessä, on sitten kysymys asuntoasioista tai lastensuojelusta tai muista tämän tyyppi­sistä kysymyksistä, jotka ovat kaatumassa päälle.

Väestökysymys, jota eduskuntaryhmämme ryhmäpuheenvuorossa käsiteltiin, on niin keskeinen tulevaisuuden kysymys, että siihen on syytä vielä muutama sana sanoa. Meillä väestön ikääntyminen on tosiasia. Lapsia ja nuoria on vähän, ja tulevina vuosina meillä on entistä vähemmän työvoimaa, entistä enemmän hoidettavia ihmisiä, vanhuksia, sairaita. Me voimme nähdä jo, että tilanne on menossa todella huolestuaavaan suun­taan, ja tämä vaatisi myös hallitukselta määrätietoisia toimenpiteitä ja selvitystä, tut­kimista, miten näistä asioista selvitään. Il­meisesti taloudellisesti niistä voidaan selvitä, mutta työvoimakysymyksessä olemme vai­keiden ongelmien edessä.

Herra puhemies! Totean, että ministeri Pohjala, joka istuu täällä, ansaitsee selkeät kiitokset niistä ajatuksista, joita hän on maatalouspolitiikan ja maaseutupolitiikan osalta täällä esittänyt ja monissa muissakin yhteyksissä esittänyt, vaikka tietysti jossakin määrin vielä voisi kokoomuslaista äänenpai­notusta lieventää perheviljelmien ja myös maan reuna-alueilla asuvien ihmisten hyväk­si, jotka ovat kiinni maataloudessa niin, ettei heillä ole mitään vaihtoehtoja ja heitä, pie­niäkin tiloja, yhä vieläkin tuotannonrajoituk­set ja muut tällaiset liiaksi rasittavat. Mutta kaiken kaikkiaan ne ajatukset, joita ministeri Pohjala on esittänyt, ovat rakentavia ja oikean suuntaisia. Toivoisi vain, että halli­tuksesta löytyisi laaja tuki niille, mutta täl-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1565

laista tukea ei kovin paljon ole ollut näky­vissä. (Ed. Kääriäinen: Siinähän se onkin se ydin!) - Se on todella ydin.

Sitten muiden ministerien osalta on todet­tava, että ihmetellä täytyy, mikä nyt halli­tuksen linja on ja mikä on ministerien puheiden arvo, kun ministeri Puhakka eilis­päivänä lehdissä ilmoitti, että Suomi on menossa konkurssiin, että menee todella huonosti ja jopa tämän hallituksen toiminta­kauden aikana eli parin vuoden kuluessa olemme menossa kohti katastrofia. Täällä kuitenkin ministeri Suominen levitteli kä­siään, että hyvin menee, hyvin menee. Kum­paa me voimme uskoa ja kumpaa Suomen kansa uskoo? Ministeri Puhakalla on pitempi ministerikokemus, ja hän tuntee ehkä parem­min reuna-alueiden ihmisten tilannetta, ja minulla on taipumus ottaa vakavasti myös hänen ajatuksiaan, mutta vakavasti tietysti on otettava ministeri Suomisenkin ajatukset. Kansa kuitenkin ihmettelee tällaista kahden­laista puhetta, joka menee niin täydellisesti ristiin kuin täydellisesti ristiin voi mennä asioiden käsittely. Olisi tietysti paikallaan saada vaikkapa pääministeriitä arvio, kumpi puhuu kansalle oikeita visioita, ministeri Puhakka vai ministeri Suominen.

Ed. P u II i aine n: Arvoisa puhemies! Pe­rustuslain mukaan Suomen kansalainen saa vapaasti valita asuinpaikkansa, ja kansa on valinnut niin, että vallitsevissa olosuhteissa merkittävä osa kansalaisistamme on siirtynyt asumaan pääkaupunkiseudulle ja on jostakin poissa, maaseudulta ja myös vanhoilta teol­lisuuspaikkakunnilta. Ministeri Suominen to­tesi pari tuntia sitten, että tämä kehitys alkoi vuoden 1984 alkupuolella. Toukokuun al­kuun 1987 oli sitä kehitystä mennyt jo kolmisen vuotta. Asia oli siis erittäin hyvin tiedossa.

Kun pääministeri Harri Holkerin hallitus laati hallitusohjelmaansa ja otti teemakseen hallitun rakennemuutoksen, se oli tietoinen niistä trendeistä, joita ed. Väyrysen kirjatie­don mukaan ilmeisesti kutsuin väärin mega­trendeiksi. Asettaessaan asioita tärkeysjärjes­tykseen Harri Holkerin hallitus ei ilmeisesti­kään pitänyt näitä trendejä siinä määrin merkittävinä, että ne olisivat saaneet priori­teettijärjestyksessä kaikkein tärkeimmän ase­man. Kuitenkin kysymyksessä ovat, ei mil­jardien vaan kymmenien miljardien markko-

jen tarpeettomat kuluttamiset ja investoinnit yhteiskunnassa, mikäli radikaaleihin toimen­piteisiin ei jatkossa ryhdytä.

Arvoisa puhemies! Puheeni teema onkin nimenomaan kiinnittää huomiota siihen, kuinka kalliista harhatoimin-nasta itse asias­sa on kysymys. Meistä jokainen tässä salissa tietää sen, mitkä pääkaupunkiseudun keskei­set ongelmat ovat. Vuokra-asuntojen puute on merkittävä. Ministeri Suominen totesi täällä jo, että itse asiassa menetettiin kahdes­sa vuodessa 50 000 vuokra-asuntoa, ja kun väki täällä on odottamassa vuokra-asuntoja, ne on sitten heille luotava tai väen on siirryttävä muualle. Kun on niukkuutta, hin­nat pyrkivät kohoamaan, ja kun korkeasuh­danne on antanut vapausasteita rakentaa, hinnat ovat todella saavuttaneet sen kliimak­si-pisteen, minkä ne ylipäätään voivat saa­vuttaa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilökun­nan puute on jopa siinä määrin mittava, että työväkeä halutaan peräti Eestistä saakka tuoda tänne päivittäin tarvetta tyydyttä­mään. Tämä kuulostaa vihreässä katsannos­sa äärimmäisen kalliilta, suoranaiselta ener­gian tuhlaukselta ja mielenkiintoiselta tekni­seltä ratkaisulta toteutettuna ympäri vuoden, jääolosuhteissa jnp. kantosiipialuksella.

Liikenne- ja saasteongelmat ovat pääkau­punkiseudulla siinä määrin vakavat, että minä odotan vain sitä hetkeä, kun kansan­terveystutkimus osoittaa, että täällä on lasten sairastuvuus saasteiden takia sitä luokkaa kuin se on Oulussa, joka on ehkä yksi pahimpia paikkakuntia maassa tässä suhtees­sa.

Vallitsevissa oloissa palkan riittämättö­myys on johtanut vaatimukseen pääkaupun­kilisän maksamisesta. Tämä jo tämän pie­nimmän vaatimuksen tai tarjouksen, kuinka sitä nyt haluaa vain kutsua, osalta merkitsee Helsingin kaupungille yksistään yli 300 mil­joonan markan vuotuista lisämenoa. Tarpee­seen ne markat varmasti menevät, mutta kuntataloudessa tuntuu.

Siis kaikissa kohdissa on kysymys vähin­tään sadoista miljoonista markoista vuosita­solla. Samanaikaisesti haja-asutusalueilla ponnisteliaan peruspalvelujen säilyttämisen kanssa eli koulujen, postin ja kaupan säilyt­tämisen kanssa. Postin osalta hallituksen välikysymysvastaukseen sisältyy ainoa tun­nustus, kun sanotaan, että postipalvelujen

1566 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

säilyttämisessä on vaikeuksia. Se on hyvä asia, että se tunnustetaan. Kun tunnustetaan, silloin siihen asiaan voi myös reagoida. Väes­tön ikärakenne on vääristynyt ja vääristyy edelleen, niin kuin lukuisissa puheenvuorois­sa on todettu.

Arvoisa puhemies! Ennen kuin menen var­sinaisiin omiin resepteihini ja havaintoihini tarkemmin, kiinnitän huomiota kahteen yk­sityiskohtaan hallituksen vastauksessa. En­simmäinen koskee sitä, jossa hallitus tähden­tää palvelujen suurta osuutta Lapin elinkei­norakenteessa, ja se on ilmaistu prosentteina. Minä kerron kaikille niille, jotka ovat tällai­seen prosenttipeliin lähteneet mukaan, että on meneillään eräs trendi, joka nostaa pal­velujen osuutta nopeasti, ja se on se, että peruselinkeinoista väki kaikkoaa kokonaan pois. Lapin läänissä jäljelle jäävät vain pal­veluelinkeinoissa olevat, ja se on kuulemma maailman ennätysluokkaa. Onko siinä mi­tään tervettä, se on sitten jo aivan toinen asia, ja miten sellainen yhteiskunta voi toi­mia, se on toinen asia. Prosenttilukuleikkiin lähteminen kertomatta tarkemmin todelli­suutta saattaa olla harhauttavaa mutta saat­taa antaa myös vastapelurille mahdollisuu­den inhottaviin letkautuksiin. Energiasäästö­herjaan oppositiolle on täällä puututtu jo omasta toimestani ja monen muun toimesta moneen kertaan. Ehkä se viesti on nyt mennyt perille.

Kun hallitus tarjoilee reseptiä aluepolitiik­kaan, näyttelee teknologia hyvin merkittävää osaa. Täytyy sanoa, että jos se teknologia, mitä hallitus tarkoittaa, on mm. sitä, mitä Oulun kaupungissa mm. teknologiakylässä on toteutettu, minulla ei todellakaan ole mitään sitä vastaan, että tällaisiin asioihin satsataan. (Ed. Pystynen: Siellä on hienoja saavutuksia!)- Todella hienoja saavutuksia ja erittäin räjähdysmäistä kehitystä. On luotu saastuttamattomia teollisluonteisia työpaik­koja toistatuhatta kappaletta lyhyessä ajassa. Se on upea saavutus, jos verrataan siihen, että siellä olisi ollut Soklin jatkojalostusteh­das, 200 työpaikkaa, tuhoamassa koko ou­lulaisen yhteiskunnan.

Mutta on kiinnitettävä huomiota siihen, että Oulun ja Lapin läänissä on samanaikai­sesti purkautumassa valmiita yhdyskuntia. Jos käännetään sitten asia toisinpäin, että pitäisi perustaa niitä yhdyskuntia, niin perus­tamiskustannukset ovat suuremmat ja kyn-

nys perustamiseen on korkeammalla. Toisin sanoen väitän, että on erittäin edullista säi­lyttää mahdollisuuksien mukaan jo olemas­saolevia yhdyskuntia ja erikoisesti silloin, jos ne tukeutuvat peruselinkeinoihin, maa- ja metsätalouteen. Minusta pohjoisimmassa Suomessa karjataloudella on erinomaiset mahdollisuudet, jos vain annetaan toiminnal­liset edellytykset. Tästä asiasta puhuin maa­taloustulolain lähetekeskustelussa. En toista puhumaani.

Metsätalouden osalta olen erittäin paljon huolissani koneellistumisesta. Suurella tyydy­tyksellä luin Maaseudun Tulevaisuudesta muutama viikko sitten artikkelin, jossa to­dettiin, että koneellistamisesta ei ole ollut varsinaisesti mitään taloudellista etua ja ko­konaistaloudellisesti ilmeisesti vahinkoa, kun koneilla on kolottu puita ja vikaantuminen on johtanut siihen, että sienitaudit ovat levinneet ja tuhohyönteiset iskeytyneet pui­hin ja siten heikentäneet puun tuottoa. (Ed. Apukka: Ja kunnat menettäneet verotuloja!) - Ja kunnat menettäneet verotuloja, aivan oikein. - Siis kokonaistaloudellisesti, jälleen huom. kokonaistaloudellisesti, kannattaa toi­mia perusrakennetta työvoimavaltaisella säi­lyttäen, koska silloin päästään parhaaseen hoidolliseen tulokseen.

Sitten toinen lähestymistapa. Teen retori­sen ulvahtavan kysymyksen. Mikä saa eräät korkeasti koulutetut osaajat muuttamaan keski- ja pohjoissuomalaiselta maaseudulta ja siellä omakotitalosta, jossa on puolitoista­sataa neliötä pinta-alaa, pääkaupunkiseudun kaksioon? Ja näin tapahtuu, ja tämä on sitä osaavinta joukkoa. En käy sitä pohdintaa läpi lyhyessä ajassa, mutta totean, että kult­tuuritarjonta ilmeisesti on se, joka saa nämä ihmiset lähtemään. (Ed. Pystynen: Osaami­sesta saa paremman hinnan täällä!) - Jon­kin verran, mutta kustannukset myös ympä­rillä ovat suuret.

Tämä minusta merkitsee sitä, että se pitää kääntää toisinpäin, että investointina tulevai­suuteen haja-asutusalueilla ja erikoisesti alue­keskuksissa investointi kulttuuritarjontaan on ilmeisesti erittäin kannattava, koska se nimenomaan pitää sitä osaavinta joukkoa siellä. Tästä on Oulusta erittäin hyvät esi­merkit. Oulusta ei näitä muuttoja ole sillä tavalla tapahtunut kuin eräiltä muilta paik­kakunnilta. Tämän totean sen takia, että hallituksen vastauksessa välikysymykseen sa-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1567

naa kulttuuri ei esiinny lainkaan. Sillä ei siis ole ollut mitään itseis- eikä hyötyarvoa siinä tarkastelussa, jota on harjoitettu.

Kun teemanani oli puhua kalleudesta, si­teeraan tohtori Paavo Littowin tutkimusta, johon ed. Juhantalo jo ensimmäisessä pu­heenvuorossaan puuttui ja jota hän siteerasi. Tohtori Littow on äskettäin ilmestyneessä tutkimuksessaan kiinnittänyt aivan oikein huomiota siihen, että yritysten ja laitosten sijaintipäätöksissä ei oteta huomioon asun­tojen kustannuksia, yhdyskunta- tai matka­kustannuksia. Kuitenkin on niin, että koko kansantaloudessa asuntojen ja rakennusten kustannukset ovat 50--75 %, yhdyskunta­kustannukset 20--30% ja teollisuusaluekus­tannukset vain 15 %. Meillä ajattelu on läh­tenyt siitä, että teollisuusaluekustannus olisi olennaisin. Itse asiassa se on hyvin merkittävä vähemmistö kokonaiskustannuksissa.

Tohtori Littow käy läpi pääliikenneväy­läinvestoinnit, sitten mahdollisuuden käyttää jalkapeliä ja polkupyörää työmatkavälinee­nä. Hän on laskenut työmatkakustannuksia, hän on laskenut rivitalotonttien keskihintoja, hän on laskenut maan hinnan osuutta koko­naisinvestoinneista, ja kaikki tarkastelut osoittavat sen, että kun vertailukohteena on Helsinki, Helsingin seutu, viisi aluekeskusta, maakuntakeskusta, Turku, Tampere, Oulu, Lahti ja Jyväskylä, ja kolmantena ryhmänä kymmenen pikkukaupunkiyhteisöä, kaikkein edullisimmaksi tulee viimeksi mainittu eli kolmosryhmä.

Jos 100 OOO:ta asukasta varten uusraken­netaan yhdyskunnat, kustannukset tässä kol­mannessa vaihtoehdossa eli pikkukaupunki­taajamavaihtoehdossa ovat 30 miljardia, kakkosvaihtoehdossa, joka oli maakuntakes­kusvaihto, 37 miljardia ja vaihtoehdossa yksi 50 miljardia markkaa. Toisin sanoen käyttä­mällä kolmasvaihtoehtoa säästetään pari­kymmentä miljardia markkaa, arvoisa puhe­mies! Kiinnitin huomiota siihen, mikä saa osaavat ihmiset tekemään sellaisia päätöksiä kuin kerroin eli muuttamaan tänne. Kulttuu­ritarjontaan tämän mukaan haja-asutusa­lueilla kannattaa satsata. Rahaa yhteiskun­nassa on, jos tehdään oikeita aluepoliittisia ratkaisuja, ja rahaa jää myös peruselinkeino­jen tukemiseen.

Ed. Laine: Herra puhemies! Välikysy­myksen kuudennessa ponnessa edellytetään

hallituksen antavan pikaisesti selonteon Suo­men omat edut turvaavista toimenpiteistä Euroopan yhdentymisessä. Tämä vaatimus on perusteltu mm. sen johdosta, että maas­samme ei ole suoritettu mitään kokonaisval­taista selvitystä yhdentymisen vaikutuksista Suomen talouteen, lainsäädäntöön ja itsenäi­sen kehityksen edellytyksiin. Sellainenhan ei ollut hallituksen länsi-integratiota koskenut viimesyksyinen selonteko. (Ed. Pystynen: Nyt puhutaan aluepolitiikasta Suomessa!) -Ed. Pystynen ymmärtänee, että tämä kysy­mys liittyy juuri aluepolitiikkaan Suomessa.

Hallituksen selonteko on paikallaan myös sen johdosta, että hallitus on äskettäin Eftan pääministerikokouksessa ja EC-Efta-minis­terikokouksessa ottanut merkittävän askelen kohti EC:n ylikansallista integraatiota. Oi­keusministeriö on puolestaan antanut ohjeet, joiden mukaan kaikkien lakien ja asetusten valmistelun lähtökohdaksi on otettava EC:n säädökset, joista poikkeaminen on erikseen perusteltu.

Hallitus ei ole selvittänyt, miten Suomen ja Neuvostoliiton välisessä kaupassa sovittu suosituimmuusasema ja Sev-yhteistyön kehit­täminen voidaan turvata uusissa oloissa. Se on päinvastoin ilmaissut valmiutensa neuvo­tella EC:n ja Eftan tulliliitosta, joka sitoisi maamme EC:n kanssa yhteiseen kauppapo­litiikkaan ja loisi mitä ilmeisimmin uusia tulliesteitä sosialististen maiden kanssa käy­tävään kauppaan. (Ed. Pystynen: Tämä on kyllä yleiseurooppalaista aluepolitiikkaa!) EC ja Efta ovat rakentamassa yhteisiä yli­kansallisia päätöksenteko- ja hallintoelimiä. Molemmat ovat siirtyneet tai siirtymässä tähänastisesta yksimielisyysperiaatteesta enemmistöperiaatteen soveltamiseen omassa päätöksenteossa. Näin Suomi tulee siirtä­mään päätöksenteko-oikeuksiaan viime kä­dessä ylikansallisille monopoleille. (Ed. Pys­tynen: Ei ole aikomus!)

Hallituksen selontekoa tai tiedonantaa tar­vitaan myös siksi, että yhdentymisen kysy­mykset eivät ole pelkästään kaupallisia ja teknisiä vaan mitä suurimassa määrin yhteis­kunnallisia ja poliittisia. Suomen ei ole pak­ko alistua sen kaltaiseen EC-yhdentymiseen, johon pääomapiirit ja hallitus nyt pyrkivät. On etsittävä muita vaihtoehtoisia toiminta­linjoja. Voidaan asettaa kysymys, onko Län­si-Euroopan integraatio Suomelle loppujen lopuksi uhka vaiko uusi mahdollisuus.

1568 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

Tähän asiaan muun muassa Työväen ta­loudellisen tutkimuslaitoksen tutkijat Pertti Haaparanta ja Seppo Kostiainen ovat esittä­neet lausunnossaan seuraavaa: "Vaikka Suo­men talous kokonaisuutena hyötyisikin ta­loudellisesta integraatiosta, niin osittainenkin yhdentyminen saattaa johtaa tulojen ja va­rallisuuden merkittävään uudelleen jakautu­miseen eri sektorien ja tulonsaajaryhmien välillä. Mikäli näin syntyvien tulojen jakau­tumista katsottaisiin Suomessa aiheelliseksi korjata, saattaisi Euroopan yhteisön pyrki­mys verojärjestelmien yhtenäistämiseen estää sen." (Ed. Pystynen: Eikö puhujaa kiinnosta Suomen aluepolitiikka?)

Kysymys Suomen periferia-asemasta ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, varsinkin jos vertaillaan länsiyhteistyön ja laajemman yh­teistyön mahdollisuuksia. Länsi-Euroopan kartalla Suomi on todella reunassa, mutta itä - länsi-yhteistyössä Suomen asema voi olla keskeinen senkin vuoksi, että Suomi on Neuvostoliiton kehittyneimpiin kuuluvan Le­ningradin talousalueen sekä nyt suuren pa­nostuksen kohteena olevan Kuolan niemi­maan naapurissa luonnonvaroiltaan rikkai­den arktisten alueiden tuntumassa.

Periferiakeskustelu on ajankohtainen myös Suomen sisäisen alueellisen kehityksen tar­kastelussa. Sisäasiainministeriön äskettäin julkaisemassa tutkimuksessa ennustetaan Uudellemaalle 107 000 työpaikan lisäystä vuodesta 1985 vuoteen 2000 mikäli rakenne­muutoksen hallinnassa ei onnistuta. Muu maa sen sijaan menettäisi 40 000 työpaikkaa. Niin sanotussa tavoitevaihtoehdossakin, jol­loin aluepolitiikkaa tehostettaisiin, valtaosa uusista työpaikoista tulisi Uudellemaalle.

Erilaista sääntelyä purkava länsi-integraa­tio epäilemättä vaikeuttaa alueellisten raken­nemuutosten hallintaa. Tutkimuksessa esitet­tyjen kielteisten kehityssuuntien toteutumi­nen olisi entistä todennäköisempää. On siis todettava, että integraatiokehitys sisältää monia uhkia ja vaaratekijöitä suomalaisten kannalta. Prosessin edetessä käy yhä ilmei­semmäksi, että kyse ei ole vain kaupallis­teknisestä ratkaisusta vaan laaja-alaisesta yh­teiskuntapoliittisesta suunnan valinnasta. Hallitsemattomien pääomaliikkeiden talous-, vero- ja sosiaalipolitiikan yhdentämisen ja säännösten harmonisoinnin kautta vaikutuk­set tuntuisivat yhteiskunnan kaikilla aloilla ja myös siinä aluepolitiikassa, josta ed. Pys-

tynen äsken tuntui olevan kiinnostunut. Kansainvälistymiselle tarvitaan uusi inhi­

millinen malli. SKP(y) on ehdottanut tällai­sen mallin lähtökohdiksi työntekijöiden vai­kutusmahdollisuuksien ja kansalaisten peru­soikeuksien laajentamista, ympäristönsuoje­lua, alueellisen eriarvoisuuden vähentämistä, kansallisen itsemääräämisoikeuden ja kult­tuurin turvaamista, kilpavarustelusta ja blok­kipolitiikasta vapaata yleiseurooppalaista yh­teistyötä sekä uuden kansainvälisen talous­järjestyksen edistämistä. Me edellytämme Suomen avaavan tietä työntekijöiden kan­sainvälisten toimintaoikeuksien tunnustami­selle hyväksymällä ay-liikkeen konsernikoh­taiset kansainväliset toiminta- ja sopimusoi­keudet. Vastapainoksi ja vaihtoehdoksi pääomapiirien kansainväliselle yhteistyölle tarvitaan työväenliikkeen ja kansalaisjärjes­töjen kansainvälistä yhteistyötä. Mielestäm­me yhtenä askeleena sen kehittämisessä voisi olla Pohjolan työväen ja kansalaisliikkeen integraatioseminaari.

Devan eduskuntaryhmä ja SKP(y) vaativat hallitusta peruuttamaan oikeusministeriön ohjeet, joissa EC-integraatio asetetaan lain­säädäntötyön pääsääntöiseksi lähtökohdaksi. Ulkomaisten pankkien ja yritysten oikeuk­sien laajentamisen sijasta me vaadimme pääomaliikkeiden yhteiskunnallisen valvon­nan lisäämistä. Me emme tule hyväksymään pyrkimyksiä vähentää Suomen mahdolli­suuksia itsenäisen rahapolitiikan harjoittami­seen.

Devan eduskuntaryhmä toistaa oppositio­ryhmien keskuudessa laajaa kannatusta saa­neen ehdotuksen laajapohjaisen komitean asettamisesta selvittämään Suomen integraa­tiopolitiikan vaihtoehdot ja suuntaviivat. Komitean tehtävänä olisi valmistella koko­naisvaltainen toimintalinja, jossa asetetaan etusijalle koko Euroopan kattava yhteistyö ja kansallisen päätäntävallan turvaaminen sekä ns. sosiaalisen ulottuvuuden kysymyk­set. Tässä yhteydessä tulisi selvittää myös ne toimet, joilla turvataan Neuvostoliiton ny­kyinen suosituimmuusasema ja muut vasta­vuoroiset edut Sev-yhteistyössä.

Edellä kuvatun vaihtoehtoisen mallin et­sintä ei merkitse kansainvälistymisen hylkää­mistä ja eristäytymistä integraatiokehitykses­tä. Vaihtoehtomme merkitsee suurempia mahdollisuuksia itsenäiseen päätöksentekoon sekä itsenäiseen talous- ja sosiaalipolitiik-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1569

kaan kuin EC-intoilijoiden vaihtoehto. Mal­limme sisältää ennen muuta reunaehtoja ja rajoituksia, joita Suomen kansallisten etujen, rauhanomaisen kehityksen ja työväen etujen nimissä tälle yhdentymisprosessille tulisi aset­taa esimerkiksi seuraavasti.

1) Yksipuolisen länsi-integraation asemes­ta on etusijalle asetettava laajempi yleiseu­rooppalainen yhteistyö Ety-prosessin ja YK:n Euroopan talouskomission puitteissa. Suomen tulisi toimia aioitteellisesti Euroo­pan neuvoston ja Eurekan avaamiseksi so­sialistisille maille sekä Eftan ja Sevin yhteyk­sien luomiseksi. Tähän viimeksi mainittuun antanee mahdollisuuden mm. tällä viikolla Helsingissä pidettävä Efta-parlamentaarik­kojen kokous.

2) Suomen tulisi toimia aioitteellisesti kan­sainvälisten taloussuhteiden demokratisoimi­seksi, erilaisen syrjinnän kuten Cocom-vien­tikieltojen poistamiseksi sekä kehitysmaiden etuja vastaavan uuden kansainvälisen talous­järjestyksen toteuttamiseksi.

3) Länsi-Euroopan uuteen integraatiovai­heeseen liittyvistä kysymyksistä ja järjeste­lyistä Suomen tulee neuvotella ensisijaisesti suoraan EC:n ja sen jäsenmaiden kanssa, jotta Suomen erityisasemaan liittyvät näkö­kohdat saisivat riittävän painon.

4) Suomen ei tule luovuttaa päätösvaltaan­sa missään asioissa EC:n tai EC:n ja Eftan yhteisille taikka Eftan ylikansallisille elimille.

5) Ulkopoliittinen ja sotilaallinen yhteistyö on selvästi rajattava EC-integraation ulko­puolelle.

6) Sellaisia ratkaisuja, joissa integraatioon vedoten huonounetaan Suomessa voimassa olevia työympäristön ja kuluttajansuojanor­meja, työsuhde- tai sosiaaliturvaa tai muita vastaavia säännöksiä, ei voida hyväksyä. Myöskään verojärjestelmän muuttamista epäsosiaalisemmaksi tai alue- ja maatalous­poliittisen liikkumavaran pienentämistä ei voida hyväksyä.

7) Järjestelyjä, jotka entisestään laajenta­vat ulkomaisen pääoman ja ylikansallisten yhtiöiden toimintamahdollisuuksia Suomes­sa, ei voida hyväksyä.

8) Sellaisia säännöksiä tai toimenpiteitä, joilla vähennetään Suomen Pankin itsenäi­sen rahapolitiikan mahdollisuuksia tai este­tään mahdollisuudet valuuttasäännöstelyn toimeenpanoon tarvittaessa, ei voida hyväk­syä.

197 290146B

Toinen varapuhemies (koputtaa): Kehotao puhujaa siirtymään lähemmäs väli­kysymystekstiä.

Puhuja: 9) Jos Suomi jossakin asiassa tekee myönnytyksiä tai antaa etuja EC­maille, on täysin perusteltua myöntää vas­taavat edut soveltuvin osin myös Neuvosto­liitolle ja muille Sev-maille.

Tämä edellä hahmoteltu malli ei tarkoita eristäytymistä, vaan suljettua EC-yhteistyötä laajemman kansainvälisen yhteistyön edistä­mistä.

Herra puhemies! Olen edellä perustellut välikysymyksen kuudennen ponnen, ja tässä mielessä, koska ryhmäpuheenvuorossa on käsitelty tämän välikysymyksen muiden koh­tien kysymykset, tässä täydennän ryhmäpu­heenvuoroa tämän kuudennen kohdan täs­mällisellä käsittelyllä. Olen ehkä edellä voi­nut riittävästi perustella, miksi mielestämme on tarvetta sekä aluepoliittisista syistä että yleensä Suomen kansantaloudellisista ja yh­teiskunnallisista eduista lähtien ottaa kantaa integraatiokysymykseen. Katson, että tämä asia todella, niin kuin välikysymyksessä on mainittu, liittyy tämän välikysymyksen ja siitä käytävän keskustelun yhteyteen.

Ed. P o hj o 1 a: Arvoisa puhemies! Hyvät edustajat! Keskustapuolue ei näe taikka kiel­täytyy näkemästä Uudenmaan erityisasemaa kansakunnan menestystekijänä. Käsittelen tässä puheenvuorossani kysymystä, miksi Uusimaa on aluepolitiikassa avainasemassa.

Keskustan ja muiden välikysymyksen esit­täjien mielestä kehityksen tasapainottamisen ratkaisevin tekijä on pääkaupunkiseudun kasvun hillitseminen ja kasvutekijäin ohjaa­minen maakuntiin. Kysyjät eivät joko ym­märrä tai tahdo ymmärtää pääkaupunkiseu­dun erityisasemaa koko kansakunnan myön­teisen kehityksen moottorina. Muutoinkin esitetty aluepoliittinen välikysymys huokuu mielestäni vanhaa tuki- ja avustuspoliittista ajattelua.

Nykyisin aluepoliittiset ongelmat muutta­vat kaiken aikaa muotoaan. Mitä aluepoli­tiikassa ja erityisesti kehitysaluepolitiikassa on tehty, ei päde enää. Tulevaisuus nojaa teollisuuden ympärille kehittyviin palveluyri­tyksiin. Uudet alueellisen kehittämisen ideat syntyvät ihmisten ja yritysten keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Tässä suhteessa Suomen

1570 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

ja erityisesti pääkaupunkiseudun kehitys on seurannut pohjoismaista ja läntisessä Euroo­passa tapahtunutta kehitystä. Toisin sanoen kehitys on edennyt voimakkaasti professori Åke E. Anderssonin kehittämällä tavalla: "Tulevaisuuden yhteiskuntien kehitys tulee olemaan entistä enemmän riippuvainen suur­kaupunkialueista, joissa tieto, asiantuntemus, luovuus, kulttuuri ja tiedonvälitys muodos­tavat kumulatiivisen vuorovaikutteisen kokonaisuuden." Minä yhdyn tähän Anders­sonin käsitykseen, ja se poikkeaa täysin siitä, mikä on puheenjohtaja, kansanedustaja Paa­vo Väyrysen käsitys.

Vaikka Uudenmaan sijaintia Suomessa voidaan pitää syrjäisenä, on sen sijainti Pohjois-Euroopassa keskeinen. Välimatkat naapurivaltioiden keskuksiin ja Itämeren sa­tamiin ovat lyhyet. Mikäli Neuvostoliiton avautuminen jatkuu, kuten näyttää ilmeisel­tä, Euroopan taloudellisen kasvun painopiste alkanee siirtyä Bryssel--Moskova-akselille. Se kulkee Itämeren etelärantaa pitkin. Täl­löin Suomen luonnollisin yhteys akselille kulkee Uudenmaan ja Baltian kautta. Tästä syntynee uusi, merkittävä taloudellinen voi­mavara.

On osoitettu, että Helsingin seutu kasvaa sitä kiihkeämmin, mitä paremmin koko Suo­mella menee. Helsingin seudun talouden kas­vulla on paljon sisäistä voimaa. Kun Helsin­gin seudulle muuttaa lisää väkeä, syntyy uutta kulutusta, joka taas luo uusia työpaik­koja. Toisin sanoen mitä paremmin koko kansantaloudella menee, sitä kiihkeämmin työpaikat keskittyvät Helsingin seudulle. Maan kokonaistalouden kasvun hidastuessa työpaikkojen kehittyminen pääkaupunkiseu­dulle hidastuu.

Minä yhdyn niihin asiantuntijoihin, jotka pitävät käsittämättömällä sellaista ajatuskul­kua, että työttömyyden ja ahdingon vaiva­tessa eräitä maanasia murehditaan sitä, että jossain jotkut voivat luoda uutta työtä. Ruotsista saatujen näyttöjen pitäisi riittää osoittamaan, että pelkillä rajoitustoimenpi­teillä ei saada syntymään uusia työpaikkoja muualle Suomeen. Jos yrityksiltä evätään toimiminen Helsingin talousalueella, ne tus­kin muuttavat muualle Suomeen. Eräät ta­loustutkijat ovat tähdentäneet, että jos Hel­singin seudun talous oppii rajoittamiseen, se ikään kuin automaattisesti käynnistää taan­tuvan prosessin paikallistaloudessa. Toisin

sanoen Helsingin seudun talous oppii siihen, että ei luoda uutta työtä, vaan pysytään säästöliekillä.

Viimeaikainen kehitys osoittaa todeksi myös sen, että jos kotimaassa osoitettu sijoi­tuspaikka tai laajentumispaikka ei tyydytä, muutetaan helposti ulkomaille. Suomesta on tullut yksi Euroopan voimakkaimmin kan­sainvälistyvistä maista, jos arviointi suorite­taan esimerkiksi yritysten tekemien suorien sijoitusten nojalla. Viime vuonna suomalaiset yritykset sijoittivat ulkomaille 8 miljardia markkaa. Mielestäni kansakunnalle on elin­tärkeää, että meillä on yhdentyvässä Euroo­passa riittävän voimakkaita ja suuria kan­sainväliseen kilpailuun kykeneviä yrityksiä ja talousyksikköjä.

On kiistatonta, että Suomi kansainvälisesti ottaen on pieni maa ja Helsinki ympäristöi­neen, kuten on todettu, pieni keskus. Helsin­ki pääkaupunkiseutuineen on kuitenkin Suo­men ainoa jotenkin kansainväliset mitat täyt­tävä keskus. Tämän vuoksi meidän tulisi kaikin keinoin huolehtia tämän alueen pär­jäämismahdollisuuksista siten, että pääkau­punkiseutu laajasti käsitettynä vahvistuisi taloudellisesti ja toiminnallisesti, eikä pyrkiä päinvastaisiin toimenpiteisiin, niin kuin väli­kysyjät esittävät.

Muutama sana muuttoliikkeestä. Väliky­syjät väittävät, että lisämuuttajat estävät seudulla eli pääkaupunkiseudulla jo olevan väestön mahdollisuudet saada asunto ja lisä­tä asumisväljyyttä. Näinkö asia onkin? Vuonna 1988 Uusimaa ei imenyt muualta maasta väkeä lähestulkoonkaan samalla ta­valla kuin vuonna 1987. Uudenmaan läänin muuttovoitto putosi viime vuonna jyrkästi. Kun Uudenmaan läänin muuttovoitto vuon­na 1987 oli 8 600 ihmistä, niin viime vuonna se oli enää noin 6 100. On ilmeistä, että raju asuntojen hintojen nousu on alkanut hillitä muuttoa.

Joensuun yliopiston kansantaloustieteen apulaisprofessorin Paavo Okon mielestä Suomi on väestön ja tuotannon suhteen alueellisesti keskittynyt ja keskittyminen jat­kuu, mutta keskittymisen vauhti ei aivan viime aikoina ole kiihtynyt, vaan pikemmin­kin hidastunut. Uusimaa tosin kasvaa edel­leen rajua vauhtia jopa niin, että koko tasavallan väestön kasvu on keskittymässä Uudellemaalle. Tämä kasvu johtuu kuitenkin luonnollisesta kasvusta eli siitä, että lapsia

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1571

syntyy paljon enemmän kuin väkeä kuolee, ei siis lisämuuttajista. (Ed. Kääriäinen: Muuttoliikkeestä suurelta osalta!) - No, kuunnelkaa nyt tarkasti. - Tähän väestön­kasvuun ei vaikuta muuttoliikkeen hillitsemi­nen, koska se ei ole enää edes sidoksissa muuttoliikkeeseen. Monissa maamme lää­neissä ihmiset vähenevät, vaikka niiden muuttotappio pysyisi nollassa.

Kuluneina kymmenenä viime vuotena Uu­denmaan muuttovoitto on ollut yhteen­sä 55 000 henkeä. On kuitenkin huomattava, että se on pienempi kuin neljänä vuonna eli vuosina 1969-1972. Tämän vuosikymmenen muuttovoiton huippu on alempi kuin 1960-luvun minimi. Näiden tosiasioitten pohjalta on yhdyttävä professori Okon mielipiteeseen, että ei ole perusteita väitteille, että maan sisäisen muuttoliikkeen takia nyt olisi menos­sa poikkeuksellisen raju keskittyminen. Muuttoliike 1960-luvulla oli aivan toista luokkaa, ja siitäkin selvittiin. Nyt kysymys on poliittisesta tahdosta ja oikeista keinoista. Niitä välikysyjät eivät ole pääkaupunkiseu­dun työssäkäyntialueelle tarjoamassa.

Koulutus ykkösteemaksi. Kauppa- ja teol­lisuusministeriö on hiljattain julkaissut selvi­tyksen, Teollisuus 2000 -vision. Tämä on ilmeisesti jäänyt välikysyjiltä huomaamatta. Sen mukaan maailman kokonaistuotannon arvioidaan kasvavan 3 % vuodessa. Oecd­maiden kasvu olisi 2,5 % vuodessa, ja Suo­men kasvu olisi saman suuruinen. Maailman­kauppa puolestaan kasvaisi kyseisenä aikana 4 %:n vuosivauhdilla. Tämä merkitsisi paitsi vakaata ja hyvää kehitystä, samalla rakenne­muutoksen jatkumista voimakkaana. Valtion tiede- ja teknologianeuvosto on esittänyt suosituksen, jonka mukaan maamme tutki­musmenojen osuutta suhteessa bruttokan­santuotteeseen on lisättävä tämänhetkisestä noin 1,7 %:n tasosta vuoteen 1991 mennessä 2,1 %:iinja vuoteen 2000 mennessä 2,7 %:iin bruttokansantuotteesta. Näin tulisi menetel­lä, jotta teollisuutemme ja sen henkilöstö kehittyisivät vähintään kasvavan maailman­kaupan edellyttämässä tahdissa. Jatkossa teknologian ja uusimman tiedon nopea ja taloudellinen soveltaminen on yhä keskei­sempi kilpailutekijä. Tämän vuoksi koulutu­sinvestoinnit tulisi kaksinkertaistaa.

Välikysyjien hellimä aluepoliittisin perus­tein harjoitettu koulutuspolitiikan tukeminen on niin ikään tullut tiensä päähän. Meillä on

eräitä paikkakuntia, joilla koulutuspaikoista on käytössä alle 50 %. Tämä johtuu siitä, että kouluja on rakennettu paikkakunnille, missä ei ole nuorten kasvupohjaa. Todetta­koon, että esimerkiksi maa- ja metsätalouden koulutuskapasiteetista merkittävä osa käy vajaakapasiteetilla.

Muutama sana kehityksen todellisista uh­katekijöistä. Välikysyjät valittavat sitä, että "kunnille on sälytetty vastuu elinkeinoelä­män ja yritystoiminnan kehittämisestä". En­sinnäkin on todettava, että julkisen sektorin osuus taloudesta on kaikissa Pohjoismaissa suurempi kuin useimmissa muissa maissa. Julkisen sektorin nopea kehittäminen on tapahtunut kuitenkin melko myöhään. Tällä hetkellä julkisten menojen kokonaismäärä on Ruotsissa 62 % bruttokansantuotteesta, Tanskassa 60 %, Norjassa 54% ja Suomes­sa vain 42 %. Oecd-maiden keskiarvo oli vuonna 1985 41 %. Pohjoismaissa erityisesti kunnallissektori on paisunut, kun taas val­tion kentässä kasvu on ollut hitaampaa.

Kun Suomessa on kaikkiaan 460 kuntaa, joista 270 on alle 6 000 asukkaan kuntia, pitäisi olla täysin selvää, etteivät näin pienet kunnat kykene asianmukaisesti hoitamaan yhtä päätehtävistään, elinkeinoelämän ja yri­tystoiminnan kehittämistä. Tästä huolimatta elinkeinotoiminnan alueelliseen kehittämistu­keen osoitettiin viime vuonna varoja 2,3 miljardia markkaa. Se on 31 % enemmän kuin vuonna 1987. Suomen aluepoliittinen tuki on huippuluokkaa Pohjoismaissa. Onkin kysyttävä, kuinka pitkään suomalainen ve­ronmaksaja suostuu maksamaan päällekkäi­sestä organisaatiosta ja sellaisesta aluepoliit­tisesta tuesta, mikä ei johda kannattavaan yritystoimintaan.

KannattamaUoman yritystoiminnan ja kieroutuneen tukipolitiikan jättiläismäinen esimerkki on Suomessa harjoitettu maata­louspolitiikka. Oecd on juuri hiljattain saa­nut sitä koskevan selvityksen valmiiksi. Oecd on todennut maatalouden tuen maksumie­hiksi joutuneen kuluttajien ja valtion. Jo aikaisemmin on selvitetty, että jokainen suo­malainen nelihenkinen perhe joutuu maksa­maan hyvinvointimenetyksenä ainakin 16 500 markkaa vuodessa maataloutemme suojatoimenpiteitten johdosta. Oecd:n mie­lestä maatalouden ylituotanto on aiheuttanut koko Suomen kansantaloudelle kustannuk­sia, jotka ovat todennäköisesti hidastaneet

1572 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

Suomen talouskasvua. Harjoitetun tukipoli­tiikan avulla maatalouteen on houkuteltu sellaista työvoimaa ja pääomaa, joille olisi löytynyt tehokkaampaa käyttöä muilta aloil­ta.

Kun maataloudesta on saatu hyvä pää­oman tuotto, on sillä hidastettu rakenne­muutosta. Ei ole tarvinnut yrittää niin sano­tun terveen talouden piirissä. Palkansaajien ja veronmaksajien pitäisi havahtua Oecd:n selvitykseen, jonka mukaan Suomen maata­loutta tuetaan eniten Euroopassa ja toiseksi eniten maailmassa. Oecd:n mukaan tuen kokonaismäärä on lähes 17 miljardia mark­kaa vuodessa. Tästä valtavasta rahamäärästä saa käsityksen, kun todetaan, että esimerkik­si nuorten asuntopula olisi poistettavissa 3 miljardilla markalla, kuten nuorten asunto­ongelmaa selvittäneen työryhmän mietinnös­tä käy ilmi.

Maatalouden tuki on olennaiselta osaltaan hintatukea, josta suurimman osan maksavat kuluttajat. Kun Suomessa maataloutta tue­taan noin 70 % :iin maataloustuotannon ar­vosta, on Ruotsissa vastaavan tuen osuus 54,5% ja Euroopan yhteisön maissa 49,3 %. Vielä on todettava, että Suomessa on noin puoli miljoonaa hehtaaria peltoa yli omava­raisuuden. Peltoylijäämien vähentäminen ei ole tähän mennessä juuri onnistunut. Esimer­kiksi vuonna 1987 raivattiin noin 46 000 ha uutta peltoa, kun pelättiin tulevaa pellonrai­vausta kieltävää lakia. Näin siitä huolimatta, että jokaisesta peltohehtaarista aiheutuu noin 4 000 markan vientikustannukset, joista pääasiassa vastaa veronmaksaja, eli kuten Oecd:nkin luvuista käy ilmi, jokainen viljeli­jän saama markka maksaa veronmaksajalle kolme markkaa.

Kun suomalainen veronmaksaja vielä jou­tuu ostamaan maailman kalleimpiin kuuluvia elintarvikkeita, on kysyttävä, kuinka pitkään keskusta uskoo suomalaisen veronmaksajan, palkansaajan, vieterin kestävän tätä menoa. Eikö yritystoiminnan uudistaminen ja elin­voimaistaminen olisi jo saatettava maatalou­denkin puolelle, ennen kuin se on pakko maan viennin turvaamiseksi Euroopan yhtei­sön maihin ja muihin länsimaihin.

Arvoisa puhemies! Lähestyn loppua. Vii­meinen kysymykseni on, riittävätkö valtio­vallan toimenpiteet Uudellemaalle. Hallitus mielestäni aivan oikein näkee pääkaupunki­seudun kehitysongelmien ratkaisemisen uu-

den aluepolitiikan keskeisimpinä haasteina. Uuden aluepolitiikan lähtökohtana on se, että pääkaupunkiseudun asukkaat kärsivät rakenteellisesta ongelmasta, joka voidaan korjata vasta 5-10 vuoden aikavälillä. Yhtä työpaikkaa kohti pitäisi syntyä asunto kah­delle taikka kahdelle ja puolelle ihmiselle. Nyt pääkaupunkiseudun kunnat ovat varau­tuneet rakentamaan asuntoja 100 ooo-130 000 asukkaalle tulevina vuosina ja työ­paikkoja peräti 80 OOQ--130 000 asukkaalle tai jopa enemmälle. Tämän vuoksi olisi nyt rakennettava enemmän asuntoja kuin liiketi­loja. Näin voitaisiin terve kehitys turvata.

Uudessa aluepolitiikassa on tarkoitus, että kunnat hankkisivat uusia asuntoalueita etuostoin ja lunastuksin, rakennuskehotuksin ja uudentaisin aluerakentamissopimuksin, jotka tehtäisiin valtion, kuntien ja rakennut­tajien kesken. Toivottavasti välikysyjät tuke­vat uutta maapoliittista lainsäädäntöä. Näil­lä uusilla asuntoalueilla pyrittäisiin vähin­tään 40 %:n aravatuotantoon, jonka norme­ja samalla väljennettäisiin. Pääkaupunkiseu­dulla tavoitteeksi on asetettu vähintään 4 000 kohtuuhintaista valtion lainoittamaa asuntoa vuodessa. Näistä kaksi kolmasosaa olisi vuokra-asuntoja. Kuntien tulisi lisäksi raken­taa vuosina 199Q--1994 vähintään 2 000 vuokra-asuntoa vuodessa.

Arvoisa puhemies! Rakenteelliset vääristy­mät eivät oikene tilapäisin suhdannepo­liittisin keinoin. Investointivero ja rakennus­maamaksu jarruttavat ei-toivottua kehitystä, mutta ne eivät poista perusvikaa. Jos ke­hitys lähtee etenemään uuden aluepolitii­kan linjoilla, pääkaupunkiseudun asuntotuo­tanto ja palvelut tulevat tasapainottumaan työpaikkatuotannon kanssa 1990-luvun kes­kivaiheilla. Kansakunnan myönteisen kehi­tyksen kannalta Uusimaa on avainase­massa.

Kannatan yksinkertaista päiväjärjestyk­seen siirtymistä.

Ed. Kääriäinen ( vastauspuheenvuoro ): Arvoisa puhemies! Ed. Pohjolan puheenvuo­ro oli kertakaikkisen pöyristyttävä puheen­vuoro - suoraa luentaa 1950-luvun SDP:n politiikasta. Joutuu kysymään, onko tämän päivän SDP samalla kannalla kuin ed. Poh­jola, ja toivoisi, että ministeri Pohjala antaisi jonkinlaisia vastauksia tähän maataloutta koskevaan suorastaan herjamieliseen esiinty-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1573

miseen. Eihän tämmöistä kestä kuunnella rauhallinen suomalainen mies.

Sitten pitää sanoa, että kyllä ed. Pohjola erittäin hyvin korvaa ed. Tiurin, joka on täältä tällä kertaa poissa. Ei täällä ole tämä aluepolitiikan linjanveto tässä suhteessa mil­lään tavalla muuttunut eikä helpottunut. Teen yhden kysymyksen ed. Pohjolalle. Tämä on retorinen kysymys. Dosentti Littow Oulusta on laskenut pätevällä tavalla, että jos tapahtuu 100 000 ihmisen uudelleenasut­taminen pääkaupunkiseudulle, joka on sisä­asiainministeriön kaavailuissakin mukana, se tulee maksamaan 20 miljardia markkaa enemmän kuin tämän väen sijoittuminen noin pariinkymmeneen tai kymmeneen pie­nempään kaupunkiin ympäri Suomea. Minä kysyn, tämä on retorinen kysymys, onko tämä ed. Pohjolan mielestä Suomen markois­sa mitattuna jotenkin edullista yhteiskunta­politiikkaa. Tuntuu siltä, että ed. Pohjolan mielestä parasta aluepolitiikkaa on se, että aluepolitiikkaa ei olekaan.

Ed. Laine (vastauspuheenvuoro): Rouva puhemies! Ed. Pohjolan puheenvuoro oli hyvin yksipuolinen siltä osin kuin se koski tätä maatalouden tukemista. Toivon, että ed. Pohjola seuraavan kerran tästä aihepiiristä puhuessaan kiinnittäisi erityisesti huomiota siihen, miten tämä maatalouden tuki jakaan­tuu suurviljelijöille, pienille ja keskisuurille. Meneekö se koneellistuvan maatalouden, teollisuuden vaiko pienen ja keskisuuren maatalouden harjoittajan, esimerkiksi perhe­viljelmien, hyväksi? Ainakin itse haluaisin tässä asettua nimenomaan maatalouden per­heviljelmien kannalle. En niinkään ole kan­nattamassa tuen antamista niille suurille, jotka eivät tukea tarvitse.

Samoin toivon, että ed. Pohjola perehtyisi välittäjien osuuteen maatalouden hinnan­muodostuksessa, jotta ei synny sellaista kä­sitystä, että pienet maaseudun viljelijät ja tuottajat olisivat nyt kaupunkilaisten elinta­soa jotenkin heikentämässä. Jos ed. Pohjola on todella kiinnostunut ruoan hinnan alen­tamisesta, niin suosittelen hänelle mm. sel­laista mahdollisuutta, että hän tukisi liike­vaihtoveron poistamista elintarvikkeilta. Näin voitaisiin hintoja alentaa.

Ja vielä yksi toivomus ed. Pohjolalle: Miettikää, paljonko teollisuus saa yhteiskun­nan tukea. Puheenvuoronne oli epäjohdon-

mukainen sen vuoksi, että te arvostelitte sitä politiikkaa, jota te itse olette hallituksessa tukemassa.

Ed. Sarapää ( vastauspuheenvuoro ): Ar­voisa puhemies! Tämä ed. Pohjolan puheen­vuoro oli kyllä varsin alhainen, ja eipä uskoisi, että Suomen eduskunnassa vielä BO­luvulla tällaisia puheenvuoroja käytetään. Se oli minusta kylmä, se oli epäinhimillinen, ja jos tämän päivän todellisuus olisi sitä, mitä Pohjola äsken esitti, niin kyllä olisin Lapin ja Pohjois-Suomen edustajana valmis vetämään Iijokeen rajan, jos meistä kehitysalueitten ihmisistä on näin paljon haittaa. On kuiten­kin muistettava, että myös Pohjois-Suomen, Keski-Suomen, Itä-Suomen ja muitten alueit­ten ihmiset pitävät tällä alueella yllä vaitai­saa virkamieskuntaa, ja se on eräänlainen aluepoliittinen tuki meidän alueeltamme tän­nepäin.

Jos puhutaan tämän maan tasapainoisesta alueellisesta kehittymisestä, niin eniten tätä kehittymistä vääristää nimenomaan pääkau­punkiseudun kasvu ja sen hallitsematon kas­vu. Viittaan vain tältä osin presidentti Koi­viston kannanottoon tältä päivältä. Minun mielestäni tähän kasvuun pitää vaikuttaa, ja se edellyttää hallitukselta tehokkaampia toi­menpiteitä. Se edellyttää aluepolitiikan te­hostamista, se edellyttää maaseutupolitiikan tehostamista. Aluepolitiikka ei ole pelkäs­tään musta asia vaan se on myönteinen asia. Se on tämän yhteiskunnan kannalta arvokas asia, ja sitä kannattaa kyllä tukea.

Ed. P o hj o 1 a ( vastauspuheenvuoro ): Ar­voisa puhemies! Nämä luvut eivät ole minun keksimiäni, ne ovat Oecd:n raporteista. Ne ovat kaikki verifioitavissa. Ne ovat faktoja. Tietysti niitä voidaan sitten tulkita eri taval­la. Olen kyllä sitä mieltä, että aluepolitiikkaa toki tulee harjoittaa, tulee satsata sinne, missä ollaan vaikeuksissa, mutta kohtuus kaikessa. Niin kuin totesin, maatalouspoli­tiikkaa on meillä harjoitettu sillä tavalla, että sitä tuetaan toiseksi eniten maailmassa. Ja me viemme nimenomaan kovin paljon maa­taloustuotteita ja toisaalta sitten nautimme veronmaksajina likimain maailman kalleim­pia elintarvikkeita. Tässä on vääristymä, jota veronmaksajat eivät käsitykseni mukaan kes­tä.

Otin tämän maatalouspolitiikan ennen

1574 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

kaikkea myös sen takia esille, että minusta se osoittaa selvästi, millaista kehitysaluepolitiik­kaa ja aluepolitiikkaa keskustapuolue on tässä maassa harjoittanut. Se on puhuvin esimerkki kepulaisesta politiikasta, ja toivon, että he tässä suhteessa modernisoivat yritys­politiikkansa kuvaa jatkossa.

Maa- ja metsätalousministeri Pohja 1 a: Arvoisa puhemies! Koska ed. Pohjolan sel­vityksestä Oecd:n tukitutkimuksesta saattaa tulla vääriäkin käsityksiä, niin on syytä hiukan kommentoida sitä, varsinkin kun minusta tuntuu, että ed. Pohjola ei ole lukenut itse tutkimusta vaan joitakin lehtire­feraatteja, joita siitä on tehty.

Maatalouden tuki Suomessa on korkea, siitä ei päästä mihinkään. Mutta sitä ei myöskään kannattaisi noin rajusti liioitella. Se on ilman liioitteluakin jo tarpeeksi kor­kea. Se ei ole suinkaan korkein Euroopassa. Norjan vastaava tukitutkimus on jo valmis­tunut, sitä ei ole vielä julkaistu. Se näyttää huomattavasti korkeampia lukuja kuin Suo­men, ja epäilen, että tulossa oleva Sveitsin tukitutkimus saattaa mennä vielä siitäkin yli, menee joka tapauksessa yli Suomen vastaa­van. Tämä tuki tietysti on aika paljon riippuvainen siitä, missäpäin maailmaa kukin maa sijaitsee, lähinnä siitä, minkälaisissa luonnonolosuhteissa toimitaan.

Kuitenkin on syytä myös selventää sitä, mistä ns. pse-luku, tukisumma, syntyy ja millä tavoin. Aivan samoilla perusteilla voi­taisiin laskea se, paljonko tuetaan jotakin suomalaista teollisuuden haaraa, joka tuot­taa suomalaisilla tuotantokustannuksilla, verrattuna siihen jos se tuottaisi niitä esimer­kiksi malesialaisilla tuotantokustannuksilla, koska pse-tutkimushan lähtee siitä, että ver­rataan kunkin maan hintatasoa lähes halvim­paan mahdolliseen tuotantokustannukseen maailmassa.

Maidon kohdalla voin esimerkkinä maini­ta, että pse-tuki lasketaan siten, että otetaan Uuden Seelannin maidon tuotantokustannus pohjaksi. Se lienee halvin maailmassa, aina­kin niissä maissa, joissa vientiä harjoitetaan. Se muutetaan laskennallisesti voiksi, siirre­tään voina Eurooppaan, muutetaan takaisin maidoksi, ja sillä tavalla saadaan Uuden Seelannin maidontuotantokustannus lasket­tuna Eurooppaan. Tämä on sitten se pse­luvun pohja, johon verrataan kunkin maan

hintatasoa siten, että tällä hintatasoerolla kerrotaan tuotannon määrä. Pse ei ole eikä se voikaan olla mikään suoranainen tuen määrän mittari, mutta se on kehitetty sitä varten, että voidaan seurata lähinnä tuen kehittymistä ja tietysti myös verrata summit­taisesti sitä, kuinka suuri se eri maissa on. Siihen vaikuttavat aika paljon esimerkiksi valuuttakurssit ja se, millä tavalla tukipoli­tiikkaa harjoitetaan. Joissakin maissa sitä harjoitetaan veropolitiikalla, jolloin se ei lainkaan näy näissä mittareissa.

Toistan vielä, että kyllä meidän maatalou­den tuki on kohtalaisen korkea. Sitä ei kannata enää liioitella eikä esittää noin pitkälle meneviä väitteitä, jotka eivät mis­sään tapauksessa pidä paikkaansa. (Ed. Poh­jola: Mikä niistä ei pidä paikkaansa?) - Se, että Suomessa olisi Euroopan korkein maa­talouden tuki, ei pidä paikkaansa. Suomessa saattaa olla ja todennäköisesti onkin läntisen Euroopan kolmanneksi korkein maatalouden tuki pse, producer subsidy equivalent -mitta­rilla mitattuna, joka on vain eräs tapa määritellä näitä asioita.

On myös syytä todeta tässä yhteydessä se, että elinkustannusindeksin nousuun, mitä elintarvikkeisiin tulee, vaikuttavat tänä vuonna huomattavasti enemmän muut teki­jät kuin tuottajahintojen nousu Suomessa. Näin on ollut asianlaita jo monen vuoden ajan, joten kun puhutaan näistä asioita, niin täytyy ottaa huomioon asiat vähän moni­puolisemmin.

Ed. Laine toi täällä esille käsitteen perhe­viljelmä. Olisi joskus hyvä tietää, mitä sillä tarkoitetaan, eri ihmiset tarkoittavat sillä hyvin erilaisia asioita. Suomessa ei oikeas­taan ole muutamia poikkeuksia lukuunotta­matta olemassakaan muita kuin perheviljel­miä, hyvin harvoja on. (Ed. Laine: Puhuin pienviljelmistä!)

Mitä tulee aikaisempaan keskusteluun, niin en oikeastaan kommentoisi, mutta sa­non, että ihmettelin ed. Väyrysen täällä pitämää puheenvuoroa pitkän aikaa, kun en ymmärtänyt siitä oikeastaan yhtään mitään. Mutta kun hän lopuksi selvitti, että kysymys onkin hänen uuden kirjansa markkinoinnis­ta, niin totesin, että kyllä siinä myyntipon­nistuksia varmasti tarvitaan.

Ed. Miettinen: Arvoisa puhemies! Suo­men keskustan mielestä yritystoiminnan tuki,

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1575

koulutus ja neuvonta ovat jääneet liian vä­häisiksi. Hallitus on kepun välikysymyksen mukaan vaikeuttanut kaikin tavoin varsinkin pienyrittäjien asemaa. Näilläkään väitteillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ministeri Suominen esitti kattavan selvityk­sen, miten yritystoiminnan aluepoliittiset ra­hoitustoimenpiteet ovat todellisuudessa ke­hittyneet.

Keskityn itse puheenvuorossani nimen­omaan aluepolitiikan ja yritystoiminnan uu­sien kehittämisvaihtoehtojen esittämiseen tai pohdiskeluun. Aluepolitiikka ja rakenne­muutospolitiikka ovat jatkuvasti erilaisten uusien haasteiden edessä. Yritysten kannat­tavuuden ja vakavaraisuuden merkitys myös aluepoliittisessa päätöksenteossa korostuu. Tämä johtuu osaltaan uusista aluepoliittisis­ta laeista, jotka kuvastavat uutta aluepoliit­tista ajattelua. Niinpä esimerkiksi uuden aluetukilain myötä aluepoliittisen tuen vali­koivuus on lisääntynyt.

Tulevaisuuden uutta ajattelua kuvaa osal­taan se, että aikaisemmin harjoitetun aluepo­litiikan eräs keskeisimmistä perusteista, jollei keskeisin - työllistäminen - joutuu uudel­leen arvioitavaksi. Työllisyys ei tule niin keskeisesti kuin nykyisin olemaan aluepoliit­tisten rahoitusratkaisujen perustana, kun työvoimapula ja varsinkin puute ammatti­maisesta työvoimasta muodostavat vaikeita kapeikkoja elinkeinoelämällemme, yritystoi­minnallemme. l

Tässäkin yhteydessä on syytä muistuttaa siit~, että työttömyys on viime aikoina lisääntyneen yritteliäisyyden ja suotuisten taloudellisten olosuhteiden ansiosta vähenty­nyt oleellisella tavalla. Tulevaisuuden alue­politiikan keskeinen perusta tuleekin olla yritysten kannattavuuden ja kilpailukyvyn sekä riskinottomahdollisuuksien parantami­nen sekä toisaalta maamme eri alueiden omatoimisuuden ja elinvoimaisuuden edistä­minen. Yhteiskunnan kehittäminen alueelli­sesti tasapainoisesti ja hallitulla tavalla edel­lyttää tuntuvia lisäpanostuksia erityisesti koulutukseen, osaamiseen ja tietotaitoon, nimenomaan näiden alueellista kehittämistä. Tähän tähtäävät ne suunnitelmat nimen­omaan koulutuksen osalta, joita hallituksen ja opetusministeriön piirissä on ja joilla pyritään mm. ammatillisten korkeakoulujen perustamiseen, jollaista suunnitellaan muun muassa Mikkeliin teknillisen oppilaitoksen

yhteyteen. (Ed. Järvenpää: Mistäpäin puhu­ja on?)

Arvoisa puhemies! Aluepolitiikan valikoi­vuutta, tarkoituksenmukaisempaa kohdistu­vuutta ja vaikuttavuutta on pystyttävä kehit­tämään. Vuorovaikutusta alueiden sisällä sekä varsinkin pääkaupunkiseudun ja maa­kunnallisten keskusten välillä on lisättävä. Maakuntien vetovoiman lisääminen ja kun­tien yhteistyön tehostaminen ovat keskeisiä seikkoja. Alueellinen elinkeinopolitiikka on useille maakunnille valitettavan vieras ajatus. Yhteistoimintaa tapahtuu eri kuntarajojen yli riittämättömästi. Jotta löydettäisiin myöntei­siä seikkoja pääkaupunkiseudun kasvun hil­litsemiselle, on etenkin maakunnallisten kes­kusten ja kuntien roolia täsmennettävä ja hyödynnettävä kaikki voimavarat ja osaami­nen. Pienyritystoiminnan tukea ja maaseu­dun pienimuotoisen elinkeinotoiminnan edis­tämistä tulee siirtää nykyistä enemmän kun­tien päätäntävallan piiriin. Näin kuntien vastuu ja ammattitaito lisääntyvät elinkeino­poliittisissa kysymyksissä. Muutoinkin vas­tuuta kannattaa delegoida lähemmäksi sitä porrasta, jossa on enemmän asiantuntemusta ja käytännön kokemusta.

Maamme aluepolitiikan keinovalikoima on tällä hetkellä varsin moninainen ja laaja. Ongelma onkin siinä, että erilaisia tuki- ja rahoitusmuotoja on määrällisesti liian pal­jon. On pelättävissä ja on nähtävissä, etteivät pienet ja keskisuuret yritykset voi hallita riittävän hyvin tällaisen tukijärjestelmän vyyhtiä. Tukitoimenpiteitä tuleekin koota yhteen nykyistä selvemmin. Näin pystytään ottamaan huomioon myös maakunnalliset alueelliset kehitysvaihe-erot. Maakuntien imuvoiman tehostaminen ja alueellisten kes­kusten vetovoiman lisääminen sekä alueellis­ten kehitysvaihe-erojen huomioon ottaminen ovat keskeisiä toimenpiteitä, jotta teknolo­gian siirto ja kehittäminen maamme eri osissa tapahtuvat nopeasti ja tasapuolisesti. Näin voidaan rakentaa ja kehittää pääkau­punkiseudulle vaihtoehtoisia keskuksia. Näin voidaan pääkaupunkiseudun ongelmia rat­koa myönteisin keinoin.

Arvoisa puhemies! Tuoreet selvitykset yri­tysten sijoittumispäätöksistä ovat vahvista­neet sitä yleistä näkemystä, että yrityksille kohdistetulla tuella ei sijoituspäätöksen yh­teydessä ole enää sellaista keskeistä merki­tystä kuin aikaisemmin. Entistä tärkeämpiä

1576 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

yrityksille ovat työvoiman saatavuus ja am­mattitaitoon liittyvät tekijät. Aluepoliittinen tuki siis lähinnä kannustaa, mutta ei ohjaa sijoittumispäätöksen tekoa. Kannustavuutta ovat viime vuonna voimakkaasti lisänneet yritysten aluetukiavustukset

Työvoimatekijöiden ohella kuljetus- ja lii­kenneyhteydet sekä sijainti markkinoihin on nähty tutkimusten ja selvitysten perusteella tärkeiksi yritysten tehdessä sijoituspäätök­siään. Hallituksen tiepolitiikka, joka on koh­distunut sekä pääteiden lisääntyneeseen ra­kentamiseen että haja-asutusalueiden tiestön kunnon parantamiseen, on ollut samalla te­hokasta alue- ja yrityspolitiikkaa. Kuntien lisääntynyt yrittäjäystävällisyys ohjaa luon­nollisesti nykyään paremmin yritysten sijoit­tumispolitiikkaa. Pienten yritysten osalta markkinoiden läheisyys, kuten viittasin, on ollut tärkeä tekijä. Keskisuurten yritysten osalta taas tuotantoympäristön monipuoli­suus on merkittävä myönteinen sijoittumis­tekijä, ja luonnollisestikin palveluilla, kult­tuuri- ja vapaa-aikapalveluilla on entisestään korostuva merkityksensä.

Parhaillaan toteutetaan pääkaupunkiseu­dulla useita eri projekteja yritysten toimin­nan siirtämiseksi tai laajentamiseksi muualle Suomeen. Keskeisimpänä tekijänä muuttoha­lukkuudelle on ollut työvoimapula. Pääkau­punkiseudulla on enenevässä määrin yrityk­siä, jotka suunnittelevat toimintansa siirtä­mistä kuten sanotaan Kehä III:n ulkopuolel­le, kehitysalueille nimenomaan. Olen ollut havaitsemassa, että tällainen asennemuutos on tapahtunut aivan viime aikoina yrityksen päätöksenteon piirissä entistä selkeämmin ja että myönteisiä tuloksia on jo ollut enene­vässä määrin nähtävissä.

Haja-asutusalueilla ja maakunnallisilla keskuksilla on tarjottavanaan tässä proses­sissa monia etuja. Otan vain erään esimerkin. Alihankintatoiminta antaa lukuisia uusia mahdollisuuksia. Toimitila-, työvoimakus­tannukset ovat edullisempia ja helpommin ratkaistavissa kuin pääkaupunkiseudulla. Uuden teknologian ja tietotekniikan aika­kaudella fyysisellä sijoittumisella on erilainen merkitys kuin ennen. Hyvät liikenne- ja tietoliikenneyhteydet ja myönteinen yrittä­jäilmasto takaavat parhaiten monipuolisen yrittäjyyden leviämisen kaikkialle Suomeen.

Hallitun rakennemuutoksen toteuttaminen maaseudulla on siis täysin mahdollista. Se

edellyttää paitsi rahoitusta ennen kaikkea koulutusta. Myös asennemuutoksen merki­tystä, johon viittasin, ei voi olla korostamatta. Keskustan eräänlaiset tuomiopäivän ennus­tamiset, joista ed. Väyrynen antoi oikein tohtoritason opinnäytteen, sekä hallituksen myönteisten toimien mustamaalaaminen ja vähätteleminen ja hallituksen toimien suora­nainen vääristely vahingoittavat nimenomaan haja-asutusalueiden asukkaita ja maakuntia sekä niiden yrityksiä, valitettavasti.

Arvoisa puhemies! On selvää, että maas­samme tarvitaan tehokasta ja tehostettua aluepolitiikkaa ja maaseutupolitiikkaa. Sitä tarvitaan nimenomaan niiden virheiden kor­jaamiseksi, jotka ovat syntyneet aikaisem­pien, keskustavetoisten hallitusten aikana ja toimesta. Hallituksen vastaus ja kokoomuk­sen ryhmäpuheenvuoro omalta osaltaan osoittivat selkeästi hallituksen toimenpiteet ja tavoitteet. Ne osoittivat aluepolitiikan parantuneen niin määrällisesti kuin laadulli­sestikin. Tällä tiellä on syytä tehostetusti jatkaa hallitusohjelman mukaisesti.

Sen sijaan välikysyjien sekä erityisesti kes­kustan aikaisemmat teot tai pikemminkin tekemättömyydet sekä keskustan nykyinen suoranainen paniikin lietsonta sekä ilmapii­rin myrkyttäminen heikentävät maaseudun omia mahdollisuuksia ja edellytyksiä paran­taa alueellista kehitystä maassamme. Tämä on mielestäni vastuutonta, populistista poli­tiikkaa, tosin ei mitään uutta silloin kun keskustasta on kysymys.

Arvoisa puhemies! Aluepolitiikkaan liittyy eräs ajankohtainen asia, jolla ei ole sinällään mitään tekemistä edellä puhutun kanssa. Sillä on oma mielenkiintonsa kuitenkin. Met­sien maa Suomi, joka elää metsästä, on saamassa valtakunnallisen metsämuseon. Se on hyvä asia. Tuon museohankkeen osalta teki säätiön päättävä elin eilen päätöksen sijoittaa Jämsän seudulle valtakunnallinen metsämuseo. Olen pahoillani tuosta päätök­sestä ja ennen kaikkea siitä, että päätös perustui liian paljolti taloudellisiin tekijöihin, eräänlaiseen huutokauppamentaliteettiin eri paikkakuntien välillä. On luonnollista, että tällöin pienemmät paikkakunnat, jotka muu­toin edellytyksiltään olisivat luontevimpia ja paremmin soveltuvia tämän tärkeän valta­kunnallisen metsämuseon sijaintipaikaksi, jäävät aina toiseksi, niin nyt kuin jatkossa­kin.

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1577

Arvoisa puhemies! Kun tiedän, että sekä valtiovarainministeriön että näistä asioista vastaavan sektoriministeriön, maa- ja metsä­talousministeriön, piirissä on selkeä käsitys siitä, että valtakunnallisen metsämuseon oi­kea, luontainen paikka määräytyy ihmisten liikkumisen, turistivirtojen ja tämän kaltais­ten oleellisten tekijöiden kannalta ja tuo paikkakunta sattuu olemaan nimenomaan Punkaharju, toivon että tämän johdosta asia otetaan uudelleen päättävissä elimissä esiin ja päädytään oikeaan ratkaisuun tässä valta­kunnallisesti tärkeässä asiassa.

Ed. Vihriälä: Arvoisa puhemies! Sosia­lidemokraattien ryhmäpuheenvuorossa ed. Törnqvist pelkäsi uutta maakuntaveroa, jos maakuntaitsehallinto toteutetaan. Oli mielen­kiintoista todeta, että ed. Törnqvist ei lain­kaan kantanut huolta siitä, mitä tämän hallituksen aikana on verotuksessa tapahtu­nut. Palkansaajien, lapsiperheiden ja pieny­rittäjien verotus on voimakkaasti kiristynyt ja eriarvoisuus yhteiskunnassa kasvanut.

Maakuntaitsehallinto ei tarvitse uutta ve­rojärjestelmää, sillä nykyisillä kuntainliitto­menoilla kyllä pyörii jo melkoinen maakun­taitsehallinto tässä maassa, jos on poliittista tahtoa ja halua asiat hoitaa tähän suuntaan.

Ed. Pohjolan puheenvuoro oli todella ma­sentava. Kyllä todella tuli se tuntu, että isänmaata suomalaisille ei ole muualla kuin täällä Etelä-Suomessa eli sillä alueella, missä ed. Pohjola asuu.

Kaksi vuotta punamustayhteistyötä osoit­taa, että Suomi on jakautumassa todella kahtia: etelä rikastuu, Pohjois- ja Väli-Suomi köyhtyvät. Vaasan lääniä vartenkin perustet­taneen tällä viikolla kriisityöryhmä, mikä osoittaa, että hallituksen tähänastiset alue- ja maaseutupoliittiset toimet ovat olleet riittä­mättömät myös Vaasan läänin osalta. Halli­tus sanoo helmikuussa antamassaan tiedo­nannossa eduskunnalle toimintansa suunta­viivoista, että hallitus pyrkii maatalous 2000 -komitean ehdotusten pohjalta siihen, että maatalouden ylituotannon säästyviä varoja osoitetaan maaseudun kehittämiseen. Pieni­muotoisen elinkeinotoiminnan tukemisen ohella kiinnitetään erityistä huomiota nuor­ten viljelijöiden taloudelliseen asemaan sekä maatalousväestön sosiaaliturvan parantami­seen. Näin hallitus. Hallitus todella vain pyrkii, mutta tekoja ei ole.

198 290146B

Maaseudun kehitysnäkymiä varjostavat monet kielteisesti vaikuttavat tekijät, kuten täällä jo monta kertaa todettu keskiitävien voimien vahvistuminen koko yhteiskunnassa, maataloustuotannon supistaminen, maaseu­dun teollisten työpaikkojen väheneminen, palveluiden heikkeneminen ja yrittämisen ve­rotuksen kiristäminen.

Hallitus ei ole pystynyt turvaamaan vilje­lijäväestön tulotason kehitystä. Vuodesta 1986 alkaen on maataloustulo alentunut reaalisesti noin 15 %. Keskeisesti tähän ovat vaikuttaneet kadot, mutta myös merkittäväs­ti tuotannon raju supistuminen. Vuonna 1988 maatalouden yrittäjätulo pieneni 11,5 %. Viime kesän satovahinkojen korvaa­miset viivästyivät ja korvaustaso jäi 58 %:iin. Viljelijäväestö sitoi itsensä vakauttamisrat­kaisuun, ja maataloustulosopimus tietää vain noin 1-2 %:n korotusta viljelijän palkkaan, kun muilla sektoreilla palkankorotukset saat­tavat nousta 10 %:iin, jopa sen ylikin. Heik­koa tulokehitystä on lisännyt myös verojen nousu poistojen, metsäverotuksen ja pinta­alalisien verotuksen takia.

"Maatilalainoitusta romutetaan ja maassa harjoitetaan maatalouspoliittista eutanasiaa", kirjoitti kokoomuksen kansan­edustaja Pentti Mäki-Hakola eräissä kirjoi­tuksissaan vuosina 1985 ja 1986, kun hän arvosteli silloista hallitusta nimenomaan Maatilatalouden kehittämisrahaston liian pienistä varoista. On syytä muistaa, että Maatilatalouden kehittämisrahastoon siirret­tiin vuonna 1987 430 miljoonaa ja tälle vuo­delle siirto on 300 miljoonaa. Ed. Mäki­Hakolan mielestä kuitenkin maaseudulla me­nee tänä päivänä erittäin hyvin.

Punamultahallitus oli kuitenkin valmis ai­kanaan lisäbudjeteilla tekemään lisäsiirtoja Maatalouden kehittämisrahastoon vuoden mittaan ja tällä tavalla tukemaan maaseudun kehitystä, mitä nykyinen hallitus ei ole teh­nyt, vaan on todettava, että tämän vuoden ensimmäisessä ns. minilisäbudjetissa tulou­tettiin valtion kassaan runsaat 100 miljoonaa markkaa säästyneitä vientitukivaroja, eikä niitä suinkaan ohjattu maaseudun kehittämi­seen.

Maaseudun pienimuotoisen elinkeinotoi­minnan tukemisessa on tälle vuodelle 20 miljoonan markan vaje. Kevään päätökset ovat syömässä jo puolet syksyn varoista. Maatilahallitus onkin joutunut antamaan

1578 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

aiempia vuosia tiukemmat ohjeet hankkeiden tukemisesta, investointiavustusta on pitänyt laskea kymmenen prosenttiyksikköä, ja käynnistysavustusta maksetaan vain kahtena vuonna aiemman kolmen vuoden sijasta.

Arvoisa puhemies! Maatalouden rakenne­kehityksen pysähtyminen näkyy siinä, että sukupolvenvaihdokset ovat hidastuneet, op­pilaita ei tahdo löytyä maatalousoppilaitok­siin ja peruskorjaukset maatalouden tuotan­torakentamisessa ovat pysähtyneet. Sukupol­venvaihdokset ovat välttämättömiä maata­louden tulevaisuuden kannalta. Kun nuorille viljelijöille alettiin maksaa käynnistystukea eli ns. starttirahaa ja kun halpakorkoisia lainoja oli saatavilla ja toisaalta eläkkeiden taso nousi vuoden 1985 alusta, lisääntyivät sukupolvenvaihdokset. Tänään asiat ovat muuttuneet. Tilakohtaisen tuotannon kehit­tämismahdollisuuksien pysähtyminen on vä­hentänyt sukupolvenvaihdoksia rajusti.

Myös yleisessä ammattien arvostuksessa tapahtunut asennemuutos ja muilla aloilla vallitseva työllisyys ovat heijastuneet nuorten tekemiin valintoihin, ja kotitilan viljelyä ei rohjeta jatkaa satojentuhansien markkojen velkarahalla.

Vireille pantuja sukupolvenvaihdoshake­muksia oli vuonna 1986 2706 kappaletta ja viime vuonna 1 668 kappaletta. Jotta maata­lous 2000 -komitean tavoite toteutuisi, tulisi hakemuksia olla vuositasolla noin 3 400 kap­paletta. Valitettavaa on se, että hakemusten vireilletulo on voimakkaasti vähentynyt niillä alueilla, joilla ennestäänkin on tehty keski­määräistä vähemmän sukupolvenvaihdoksia. Tällaisia maatalouspiirejä ovat Tampere, Jy­väskylä, Kajaani, Rovaniemi, Kemi ja myös Ahvenanmaan maakunta.

Yllättävänä voidaan pitää myös hakemus­määrien selvästi keskimääräistä voimak­kaampaa supistumista Seinäjoen, Vaasan ja Ylivieskan maatalouspiirien alueilla. Näillä alueilla sukupolvenvaihdosten määrä on ol­lut tilalukuun nähden suhteellisesti runsain­ta koko sukupolvenvaihdoseläketoiminnan ajan. Suunta on kääntynyt, ja tämä tietää sitä, että nämä Väli-Suomen merkittävät maatalousalueet alkavat yhä kiihtyvällä vauhdilla autioitua.

Arvoisa puhemies! Hallitus on myös toi­minnallaan määrätietoisesti pyrkinyt kohot­tamaan kotimaisten elintarvikkeiden hintoja. Alkutuotevähennyskerrointa muutettiin niin,

että tänä vuonna kuluttajat saivat 350 mil­joonan markan lisälaskun, ja viime vuoden ensimmäisessä lisäbudjetissa kerrointa myös muutettiin, jotta valtiolle saatiin lisätuloja, koska charter-veroa ei tohdittu asettaa. Voin varastointituki on lopetettu, ja maa- ja met­sätalouden verotusta on merkittävästi kiris­tetty, mm. koneiden ja laitteiden poistopro­sentti pudotettiin 30:stä 25:een. Eräs arvosta­mani kokoomuslainen eteläpohjalainen vilje­lijä kirjoitti, että verouudistuksessa on aina­kin 17 kohtaa, jotka huonontavat maatalou­den asemaa.

Maidon kaksihintajärjestelmään on jonkin verran saatu joustoa, se on avoimesti myön­nettävä. Mutta lisäkiintiöt ovat olleet riittä­mättömät, ja koko järjestelmä nykymuodos­saan uhkaa tukahduttaa maidontuotannon järkevän kehittymisen. Noin 10 % maidon­tuotantotiloista on joutunut maksamaan kaksihintajärjestelmän mukaista kiintiömak­sua. Tämä on merkinnyt tuotannon kannat­tavuuden putoamista alle tuotantokustan­nuksien. Kiintiömaksua kerättiin viime vuonna yhteensä 26,5 miljoonaa markkaa. Kiintiömaksu tulisikin poistaa, koska se ei lisää maidon kokonaistuotantoa, mutta se helpottaa niukan tuotantokauden aikana ku­lutusmaidon jakelun järjestämistä maassam­me.

Tiukka lupajärjestelmä sekä sian- että nau­danlihan tuotannossa on johtanut siihen, että tuotanto ei tämän hetken näkymien mukaan riitä kotimaisen kulutuksen kausihuippuihin, vaan lihaa joudutaan tuomaan. Pelisääntöjä on myös tämän hallituskauden aikana muu­tettu niin, että ravintolat voivat tuoda suo­raan lihaa, vaikka mielestäni meillä on riit­tävästi teurastamoja hoitamaan sekä tuonti että vienti lihan suhteen. Tällä hallituskau­della on uusille teurastamoille myös annettu lupia, vaikka lihasta on puutetta eikä työtä tahdo riittävää nykyisillekään tuotantolai­toksille.

Vuodenvaihteessa annettiin myös lupa tuoda 5 miljoonaa kiloa perunaa perunateol­lisuutta varten, ja tällä hetkellä tärkkelysteh­taat ovat käynnissä, koska kaikkea kotimais­ta perunaa ei ole voitu jalostukseen käyttää.

Arvoisa puhemies! Rahamarkkinoiden va­pautumisen huumassa on esitetty mielipitei­tä, että Maatilatalouden kehittämisrahasto tulisi nykymuodossaan lakkauttaa, ja jo ny­kyisin toimivan korkotukilainoituksen teke-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1579

mistä pääsääntöiseksi sekä samalla rahastos­ta annettavien avustusten siirtämistä suoraan valtion tulo- ja menoarviosta suoritettaviksi. Tällaisia suunnitelmia ilmeisesti valmistellaan kokoomuksen ja demarien yhteisissä kabine­teissa.

Juppimainen suhtautuminen maaseudun kehittämiseen näkyy myös siinä, että maan­kuivatusvaroja on määrätietoisesti leikattu vuodesta 1987 alkaen. Kun vuonna 1987 varoja oli käytettävissä sekä avustuksiin että lainoihin noin 22 miljoonaa markkaa, oli vastaava luku viime vuodelle 18 miljoonaa markkaa. Edes keskeneräisiä maankuivatus­töitä ei voida loppuun saattaa rahojen niuk­kuuden vuoksi. Tällä hetkellä on rahoitus­kelpoisia hankkeita avustusten osalta noin 25 miljoonaa markkaa ja lainojen osalta 18 miljoonaa markkaa maatalouspiireissä ja maataloushallituksessa odottamassa päätök­siä. Vesi- ja ympäristöpiireissä on lähes valmiita maankuivatussuunnitelmia yli 50 miljoonan markan edestä sekä aloittamatto­mia ojitushakemuksia yli 700 kappaletta.

Arvoisa puhemies! Maataloudella on mo­nia uhkatekijöitä, kuten välikysymyksestäm­me käy ilmi. Valitettavaa on se, että nykyi­nen hallitus ei ole harjoittanut määrätietoista maatalouspolitiikkaa. Sen politiikka on ollut passiivista. Se ei ole tukenut yksityistä vilje­lijää. Se ei ole antanut riittäviä mahdolli­suuksia suomalaisen maaseudun kehittymi­selle.

Valitettavaa on myös se, että maatalous­tuotteidemme vienti Neuvostoliittoon on las­kenut rajusti viime vuosien aikana. Vuonna 1985 vienti oli vielä noin 140 miljoonaa ruplaa, kun tänä vuonna vienti tulee ole­maan 14 miljoonaa ruplaa maataloustuottei­den osalta. Nyt tarvittaisiinkin määrätietoisia toimenpiteitä, jotta elintarvikkeiden vienti Neuvostoliittoon voitaisiin nostaa tämän päivän lamasta. Tämän tulisi erityisesti kos­kea jalostettujen elintarvikkeiden vientiä. Suomen maataloudella ja elintarviketeolli­suudella on mielestäni hyvät mahdollisuudet teknologian viennin kehittämiseen sekä pe­rustuotannossa että jalostusteollisuudessa, kun ajattelemme Neuvostoliiton-kauppaa. Tuloksien saaminen maatalousviennin suh­teen edellyttää sitkeää työtä ja myös aktiivi­suutta uusien kauppamuotojen ja rahoitus­järjestelmien kehittelyssä ja suunnittelussa.

Arvoisa puhemies! Suomessa tarvitaan laa-

japohjainen maaseudun kehittämisohjelma. Maaseutua on kehitettävä sen omilla ehdoil­la sen omista lähtökohdista alkaen, eikä maaseudun kehitystä saa ohjailla juppien konsteilla. Nykyisen punamustahallituksen toimenpiteet eivät pidä suomalaista maaseu­tua elävänä ja asuttuna. Hallitus ei halua ymmärtää, että maatalous on varsinkin syr­jäisen maaseudun taloudellisen toimeentulon vankin perusta elinvoimaisen metsätalouden ja kilpailukykyisen metsäteollisuuden rinnal­la. Vahvoja maatiloja tarvitaan asutuksen pohjaksi. Liitännäiselinkeinot ovat tärkeitä, mutta niillä yksin ei maaseudun ongelmia ratkaista. Puhdas ympäristö, koskematon luonto ja puhdas ravinto ovat saastuvassa, ruuhkautuvassa Euroopassa tulevaisuudessa sellaisia arvoja, joiden puolesta kannattaa työtä tehdä. Suomen keskusta on vaatinut hallitukselta maaseudun pelastamisohjelmaa, mutta hallituksen ylimielinen vastaus teke­määmme välikysymykseen osoittaa, että pu­namustahallitusta ei maatalouden ja maaseu­dun kehittäminen kiinnosta. Se haluaa kes­kittää ja rakentaa juppikulttuurin varaan suomalaista yhteiskuntaa.

Kauppa- ja teollisuusministeri Suomi­nen: Arvoisa puhemies! Ed. Vihriälän mel­ko pitkä puhe sisälsi osittain täysin ilmasta vedettyjä väitteitä, osittain pitkäaikaisen maatalouspolitiikan todellisuutta, osittain nykypäivää. Yhtä asiaa olisin häneltä kuiten­kin tiedustellut, kun hän vaatii määrätietoi­sia toimenpiteitä maatalousviennin voimista­miseksi Neuvostoliittoon. Mitä ovat nämä määrätietoiset toimenpiteet siinä tilanteessa, kun asiakas on ilmoittanut, että hän ei tarvitse suomalaisia elintarvikkeita?

Ed. Apu k k a: Arvoisa puhemies! Halli­tuksen vastaus tehtyyn tasapainoista alueel­lista kehitystä peräävään välikysymykseen on yhtä ylimielinen ja ympäripyöreä kuin ovat olleet hallituksen toimenpiteetkin itse asiassa. Ministeri Suomisen suulla hallitus antaa ym­märtää, että kysymys on tehty heikoin pe­rustein, puutteellisin tiedoin ja ontuvin argu­mentein ihan sanatarkasti. Kysymys ei kui­tenkaan kertaakaan mielestäni alentunut sille tasolle kuin hallituksen vastaus, jonka koho­kohtia olivat letkautukset tupailtojen kan­sanvillitsijöistä tai tuomiopäivän profetian julistajista. Viimeksi mainittu ilmaus on tääl-

1580 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

läkin erityisesti kokoomuksen ministereiden ja edustajien suussa viime aikoina ollut niin suosittu, että sitä ilmeisesti ollaan tuomassa seuraavaan hallitusohjelman lisäpöytäkirjaan hallittu rakennemuutos -sanonnan sijaan, jonka termin hallitus itsekin on huomannut täysin epäonnistuneeksi.

Hallituksen vastaus oli hämmästyttävä ja rohkea. Hämmästyttävä se oli siksi, että en ole aikaisemmin kuullut ministeri Suomisen sen kummemmin kuin muidenkaan ministe­reiden Lapin matkoillaan puhuneen Lapin tai muiden syrjäseutualueiden asioista ja ase­masta siihen sävyyn kuin nyt hallituksen vastauksessa puhuttiin. Rohkea se oli siksi, että ministerit vastakin aikonevat piipahtaa mm. Lapissa ja että Lapin ihmisillä on hallituksen suosimaa ilmausta käyttääkseni keskimääräisen hyvä muisti.

Ministeri Suominen totesi vastauksessaan esimerkiksi, että Lapin tulotaso asukasta kohden on tällä vuosikymmenellä ohittanut viiden Väli-Suomen läänin tulotason. Ilmei­sen tarkoituksellisesti ministeri jätti mainitse­matta, että menotasokaan ei ole samanaikai­sesti alittanut minkään läänin lukuja. Toi­saalta hän väitti, että Lappi on Uudenmaan ja Ahvenanmaan jälkeen maan palveluvaltai­sin lääni. Jälleen hän unohti kertoa, mistä nämä palvelut Lapissa löytyvät, minkälaisia ovat etäisyydet jne. Ilmeisesti pääkaupunki­laisten ei ole kovin helppo tajuta sitä, että palvelutasoa on vaikea sanoa hyväksi, jos palvelut löytyisivät esimerkiksi Lahdesta tai Tampereelta, jollaisten matkojen päästä lap­pilaiset niitä hyvin yleisesti saavat käydä hakemassa. Toinen asia tietysti on, että jossakin Saariselän lomakeskuksessa loma­toimintaan liittyvä palveluvarustus on san­gen hyvä, ja jos tuntee vain ne palvelut, ei voi puhua kokonaisuudessaan Lapin palve­lutasosta ja sen hyvyydestä.

Suurimpien kirkonkylien palveluvarustus on kohtalainen tänä päivänä Lapissa, se myönnettäköön, mutta nimenomaan haja­asutusalueiden palveluvarustuksessa ei ole hurraamista. Kuitenkin nykysuuntauksen mukaan sitä ollaan edelleen heikentämässä. Sellaiset peruspalvelut kuin tiestö, liikenne­ja postipalvelut eivät ole hallituksen suosios­sa. Markat teiden rakentamiseen ja kunnos­sapitoon ovat minimaaliset, ja esimerkiksi postiautopalveluja heikennetään jopa niin, että tuottavien vuorojen edelle annetaan lii-

kenneluvat yksityisille liikennöitsijöille, jotta postiautojen viimeinenkin kannattavuus voi­taisiin nollata. Tästä on esimerkkejä aivan lähiajoilta.

Työllisyystilanne näytti ministerin vas­tauksen mukaan suorastaan aurinkoiselta. Koko maan työttömyysprosentti on kuiten­kin alle 4, kun vastaavasti heikoimmissa työvoimapiireissä luku on 9. Vesitettykin työllisyyslaki on siten ylitetty reippaasti, ja mitä mieltä ovatkaan esimerkiksi sen lappi­laisen kunnan työttömät ministerin positiivi­sesta työllisyyskehityksestä, jonka prosentti huhtikuussa oli yli 15, siis nelinkertainen maan keskiarvoon verraten? Ei voida kovin aurinkoisesti puhua onnistuneesta työllisyys­politiikasta, jos työllisyyslaki on tällä tavoin toteutettu. (Min. Suominen: Kertooko edus­taja kunnan?) -- Pello, 15,1 % huhtikuun luku, jos ministeri ei satu tietämään. (Min. Suominen: Paljonko se oli aikaisemmin?) -Samaa luokkaa. Pellon luku ei ole kovin paljon kummentunut työllisyyslain aikana, eli ei voida puhua, että se on kovin onnistu­nut, yleensä ottaen kyllä, mutta jos tällaisia esimerkkejä löytyy, minun mielestäni ei voi­da kovin positiivisessa hengessä työllisyys­laista puhua. (Eduskunnasta: Onko muita?) - On muitakin esimerkkejä. Voin kertoa niitä lähemmin useampia, jos haluatte.

Alueellinen porrastus ei liene aivan lain kirjaimen mukaan toteutunut, jos tilanne on edellä esitetyn kaltainen. Silloin kun yksikin kunta on niin paljon keskiarvoluvun yläpuo­lella, minun mielestäni hallituksella on vielä paljon tekemättömiä töitä eikä kannattaisi aikaa kuluttaa työllisyyslain onnistumisesta puhumiseen.

Hallituksen lupaamat ponnistelut Itä- ja Pohjois-Suomen uusien työpaikkojen luomi­seksi ovat kylkiäisinään tuoneet mm. Länsi­Lappiin Rautuvaaran ja Partekin lopettami­sen, ja nyt viimeisten tietojen mukaan ollaan vähentämässä jo henkilökuntaa Kolarin ra­daltakin, vaikka rautatiepalvelut luvattiin em. tuotantolaitosten lakkauttamisen yhtey­dessä säilyttää. Kuitenkin viimeviikkoiset esi­merkit kertovat, että kolmelta asemalta ol­laan henkilökunta viemässä tyystin pois.

Maatalouden osalta myös puheet pien- ja perheviljelmäpohjaisen maatalouden tukemi­sesta voisi jo pikkuhiljaa lopettaa, kun teot ovat kaikenlaisia muita kuin pienviljelmiä tukevia. Tasapaksut, pääosin tuotantomää-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1581

riin perustuvat rajoitustoimet johtavat kiih­tyvällä nopeudella nimenomaan Pohjois- ja Itä-Suomen pienten tilojen lopettamiseen. Samanaikaisesti kuitenkin sallitaan esimer­kiksi sellaisten harrastelijaviljelijöiden, jotka mainiosti pärjäisivät muillakin tuloillaan, jat­kaa tehomaatalouttaan yhteiskunnan voi­makkaan tuen turvin. Mikä on se apu, jonka hallitus on vienyt esimerkiksi jossakin Lapin syrjäkylässä navettaosa ovet umpeen naulan­neelle pienviljelijälle? Eivät he kaikki aina­kaan voi tunturihotelleihin tarjoilijoiksi läh­teä, eivätkä he ainakaan minua ole tupail­loissaan kansanvillitsijänä pitäneet, kun olen heidän kanssaan näistä asioista puhunut. Jos heiltä pitäisi kysellä, ketä tarvitsisi alkaa nimitellä, luulen, että nimiteltävät löytyisivät muualta. Mutta ministeri Suominen tuskin onkaan lappilaisten pienviljelijöiden tupail­loissa vieraillut niin usein kuin minä, tuskin lainkaan. Tuskin sellaisen pientilan pihalle ministerin virka-auto edes mahtuisikaan, niin pieniä Lapin tilat ovat.

Ymmärrämme hyvin myös sen, että asun­tohätä on akuuteinta tällä hetkellä pääkau­punkiseudulla, mutta emme hyväksy sitä, että hätää täällä levitetään vain muiden alueiden kustannuksella. Esimerkiksi Lapissa tilanne on johtamassa siihen, että omakoti­lainoitus - omakotiasuminen on perinteinen haja-asutusalueiden asumismuoto - on ro­mahtamassa. Koko lääniin on nimittäin tu­lossa tälle vuodelle ainoastaan 150 omakoti­lainaa. Kuvitelkaa koko lääniä, jossa oma­kotiasuminen on tärkein asumismuoto, 150 omakotilainaa! (Eduskunnasta: Ensi vuonna ei mitään!) - Se on täysin mahdollista, jos tämä suunta saa pitkään jatkua.

Täällä on myös hallituspuolueiden taholta toistuvasti väitetty, ettei kuntien talousase­maa olisi nykyhallituksen aikana heikennet­ty. Keskimäärin voi olla totta, ettei kuntien taloudellista asemaa ole huononnettu, mutta on aivan turha väittää, etteivät monet ennes­tään suurissa vaikeuksissa olevat kunnat olisi kokeneet menetyksiä mm. juuri valtionosuus­järjestelmän osittaisuudistuksen ja ns. ve­rouudistuksen myötä. Ei ole osoitettu var­masti keinoja, millä menettäville kunnille menetykset korvataan. Ei Lapissa kovin val­miita olla uskomaan siihen, että harkinnan­varaisella valtionosuudella näitä menetyksiä korvattiin. Näinhän piti tehdä myös Valtava­subventioina, mutta monet kunnat ovat kau-

kana niistä luvuista, mitä niille olisi Valtavan korvauksena pitänyt harkinnanvaraista val­tionosuutta tulla.

Kokonaisuutena ei ole vaikea havaita, että pääkaupunkiseudun holtittoman kasvun sal­liminen näkyy lähes kaikilla yhteiskuntaelä­män alueilla äärialueiden kasvavina vaikeuk­sina. Niillä on selvä yhteys.

Arvoisa puhemies! Olen ehkä hiukan pis­teliäästikin puheenvuorossani käsitellyt joita­kin hallituksen vastauksia välikysymykseen ja välikysymyskeskusteluun ja niiden osia. Mielestäni kuitenkin tällaiseen tyyliin antoi oikeutuksen ministeri Suomisen antama hal­lituksen vastaus. Se oli suunnilleen saman tyylinen. Periaatteessa olen sitä mieltä, että tässä talossa ei pitäisi keskittyä vinoiluun sen kummemmin hallituksen kuin oppositioo­kaan puolelta vaan pitäisi keskittyä puhu­maan enemmän asioista. Tämänkertaisen hallituksen vastauksen johdosta on kuitenkin todettava, että täytyy olla joko täysin sinisil­mäinen tai omata ylenpalttinen annos huu­morintajua, että voi uskoa hallituksen vas­tauksen edes tosimielellä annetuksi.

Ed. K n u u tt i 1 a ( vastauspuheenvuoro ): Arvoisa puhemies! Edellinen puhuja viittasi siihen, että harrastelijaviljelijöiltä pitäisi ot­taa valtion tuki pois. Tämä asia on ollut aikaisemmin eduskunnassa esillä 1970-luvun alkupuolella. Silloin valtiovarainvaliokun­nassa, ajankohtana, jolloin eduskunnassa oli vielä sellainenkin puolue kuin liberaalinen kansanpuolue, tämä yhdessä vasemmiston kanssa ajoi sellaisen mietinnön läpi, että näin todella olisi tapahtunut.

Eduskunnassa sattui samaan aikaan ole­maan esillä myös ensimmäistä kertaa kansa­neläkeläisten asumistukilaki. Keskustapuolue nojautuen kokoomukseen - en tiedä kuinka todellista kokoomuksen tuki oli, mutta ilmei­sesti todennäköistä - uhkasi sosialidemok­raatteja, jotka olivat silloin keskustapuolueen hallituskumppaneita, että ellei tätä mietintöä muuteta isossa salissa, niin he äänestävät yhdessä kokoomuksen kanssa- siis keskus­tapuolue ja kokoomus - kansaneläkeläisten asumistukilain yli vaalien.

Me sosialidemokraattisessa eduskuntaryh­mässä kävimme kaksituntisen aika myrskyi­sän keskustelun, kun mielipiteet siitä jakaan­tuivat, otetaanko asumistuki kansaneläkeläi­sille vai lopetetaanko harrastelijaviljelijöiltä

1582 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

valtion tuki. Päädyimme antamaan asumis­tuen kansaneläkeläisille. Tällainen historia tälläkin asialla on. Asuntomäärärahojen, aravalainojen, osalta voitaisiin osoittaa suun­nilleen samantapaista. Kun sosialidemokraa­tit ovat olleet kauan hallituksessa, niin vuo­desta 1976 olemme lähinnä joutuneet jarrut­tamaan, ettei vähennystä olisi tapahtunut; summa on lähes puolittunut maksimimääris­tään tähän päivään mennessä.

Kauppa- ja teollisuusministeri Suomi­ne n: Arvoisa puhemies! Harrastelijaviljeli­jöille annettava tuki on mielenkiintoinen asia. Se on mielenkiintoinen asia silloin, kun ruvetaan pohtimaan, kuka on harrastelijavil­jelijä. Varmasti jos vedetään tunnettuja ta­louselämän nimiä esille, kaikki olemme sa­maa mieltä, että he ovat harrastelijaviljelijöi­tä. Mutta sitten tulee sorvari Nieminen vaik­ka Torniosta. Sorvari Nieminen on kuitenkin pientilalta jostakin Ylitorniosta ja saa pääa­siallisen tulonsa sorvaamisesta. Mutta sitten hänellä on viljeltynä se tila yhä edelleen. Onko hän harrastelijaviljelijä vai eikö? Tässä nämä ongelmat ovat. Eivät ne sen ihmeelli­sempiä ole.

Ed. Apu k k a ( vastauspuheenvuoro ): Ar­voisa puhemies! Ministeri Suominen varmas­ti ymmärsi, että minä en tarkoittanut sorvari Niemistä vaan porvari Niemistä, kun puhuin harrastelijaviljelijöistä. (Min. Suominen: Nämä ideologiat!) - Kyllä, kyllä. - Mutta jos tilanne on se, että esimerkiksi Lapissa maitotilat loppuvat sitä vauhtia kuin esimer­kiksi viime vuonna ovat loppuneet, yli 200 tilaa vajaasta 2 OOO:sta, mitä siellä vielä on, eli yli 300 työpaikkaa viime vuonna, niin kyllä mielestäni hallituksen kannattaisi ruve­ta harkitsemaan, miten harrastelijaviljelijät erotetaan maataloustuen piiristä, koska on selvää, että tukea ei voida rajattomasti nos­taa.

Mutta tänä päivänä on kuitenkin selviö, että niin hallitukselle, yhteiskunnalle kuin koko maalle on tärkeämpää pitää ne vajaat 2 000 ihmistä esimerkiksi Lapissa tiloillaan, poissa kortistoista, saamassa edes jonkinlai­nen toimeentulo, kuin että yhteiskunta tukee sellaisia viljelijöitä, joilla taatusti on hyvä toimeentulo ilman maanviljelystäänkin.

Ei tässä ole mitään mieltä, että tukimark­koja ohjataan sinne ja annetaan toisten

kuolla mitättömissä oloissa, kun toimeentulo ei yksinkertaisesti riitä. Alueellista tukea pelkkiin tuotantomääriin perustuvan tuen tilalle, niin voimme saada syrjäalueillekin jonkinlaista oikeudenmukaisuutta.

Ed. K n u u tt i 1 a ( vastauspuheenvuoro ): Arvoisa puhemies! Se ongelma on ihan to­dellinen, mihin ministeri Suominen äsken viittasi, mutta ei kuitenkaan ylipääsemätön. Viittaan työttömyysturvalain säädöksiin eli niihin ehtoihin, millä työttömälle maksetaan työttömyysturvaa, jos hänellä on jostakin toisesta ammatista tuloa.

On täysin mahdollista määritellä tulotaso, joka vastaa täysimääräistä tuloa, minkä jäl­keen enää yhteiskunta ei ole velvollinen työllistämismielessä antamaan lisää valtion tukea. Samahan koskee myös opintotukea ym. tämän tapaisia yhteiskunnan tukimuoto­Ja.

Ed. M a 1m: Talman, puhemies! Också om en interpellation inte är den bästa formen för debatt så är det bra att regionpolitik diskuteras med jämna mellanrum. Diskus­sion i annan form skulle kanske ge ett bättre underlag då det gäller att finna lösningar på problemen och att söka politisk enighet om hur vårt land skall kunna utvecklas på ett för människorna och hela landet gynnsamt sätt. I dag, det tror jag vi skall vara överens om, är inte utvecklingen den den borde vara eller den de flesta av oss skulle önska att den skulle vara. Personligen upplever jag debat­ten i vårt land alltför mycket inriktad på hur näringslivet och Finland skall klara sig i världen och mindre på hur enskilda männis­kor och olika regioner skall klara sig i Finland. Naturligtvis kan man säga att om Finland klarar sig bra så klarar sig männis­korna bra. Men är det på det här sättet, att det här är ett förhållande som alltid är gällande?

Det är skäl att konstatera att det här är en utveckling som råder i stora delar av världen. Det är en utveckling som man inte helt kan lägga den nuvarande regeringen i vårt land till last då det gäller regionpolitik och regio­nernas möjligheter. A andra sidan så borde vi ha beredskap att ifrågasätta det som sker. Det kan inte vara lyckligt för vårt land att vi gör oss beroende av andra i så hög grad att besluten till stor del kommer att fattas utan

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1583

att vi har desto större möjligheter att påver­ka deras utformning. Beslut som fattas på annat håll är sällan anpassade tili en utveck­ling som vi borde ha. Det här gäller speciellt regionerna och deras möjligheter. Det här betyder ingaluoda att vi skulle frigöra oss från världen. Tvärtom. Det är dock inte nödvändigt att vi "förbehållslöst" anammar allt som världen har att erbjuda. Som en liten sidokommentar kan man ju konstatera att just det här är förhållandet då det gäller den s.k. Oecd-rapporten om livsmedelspri­serna i vårt land. De flesta har tagit den här rapporten förbehållslöst och försöker göra lantbruket tili en omöjlig part i vårt samhäl­le. Jag är glad över att minister Pohjala här i kväll har försökt förklara vad det de facto handlar om och jag hoppas att det har gått hem hos de största kritikerna av lantbruket och livsmedelsproduktionen i vårt land.

Regionerna, och speciellt glesbygden i re­gionerna, är beroende av lantbruket och specialnäringarna, av småföretag och av ser­vice i Iiten skala. Regionerna är också beroende av regionala centra som förmår fånga upp personelia och ekonomiska resur­ser vilka annars skulle söka sig tiii huvud­stadsregionen eller i sämsta fall ut i världen. Och regionerna är beroende av hög nivå på utbildningsmöjligheter som bidrar tili att egna personelia resurser blir kvar för att utveckla regionen.

Alueet ja erityisesti eri alueilla sijaitsevat haja-asutusalueet ovat riippuvaisia maata­loudesta ja erityiselinkeinoista, pienyrityksis­tä ja pienimuotoisista palveluista. Alueet ovat riippuvaisia myös alueellisista keskuk­sista, jotka pystyvät keräämään henkilö- ja talousresursseja, jotka muutoin hakeutuisivat pääkaupunkiseudulle tai pahimmassa ta­pauksessa ulkomaille. Alueet ovat myös riip­puvaisia korkeatasoisista koulutusmahdolli­suuksista, jotka myötävaikuttavat siihen, että omat henkilöresurssit jäävät alueelle kehittä­mään sitä.

I många regioner är lantbruket, och borde få förbli, basnäringen. Kombinationen jord - skog ger sysselsättning och utkomstmöj­ligheter som är omöjliga att kompensera med annan näringsverksamhet. I diskussionen om lantbrukspolitiken borde de regionpolitiska aspekterna tiilmätas en avsevärd betydelse.

Tillsammans med säker livsmedelsförsörj­ning, rena livsmedel och öppna landskap borde de utgöra tiliräckliga argument för att vi skall tiiiåta en tillräckligt stor inhemsk livsmedelsproduktion med den sysselsättning­en och utkomstmöjligheten.

Mot den här bakgrunden är den bekläm­mande, den diskussion som i dessa dagar förs i jord- och skogsbruksutskottet om den nya inkomstlagen för lantbruket. Också här handlar det om regionpolitik i allra högsta grad. Efter det att en kommitte arbetat fram ett förslag under flera års tid tili lag för lantbruket och efter det att en enhällig regering avgett propositionen tiii riksdagen så förefaller det nu som om en del av socialdemokraterna skulle ha beslutit sig för att förslaget skall vila över sommaren och att giltighetstiden skall förkortas. Och när ma­joriteten i utskottet vill föra ärendet tili beslut så behagar de socialdemokratiska medlemmarna i utskottet tåga ut för att utskottet inte skall vara beslutfört. Är det här det "statsbärande part!~ts" sätt att be­handla lantbruksfrågorna? Ar det här social­demokraternas sätt att taga ansvar för bon­debefolkningen och därmed också för regio­nerna?

Det av regeringen framlagda förslaget in­nebär en beklaglig nedskärning av produk­tionsmöjligheterna. Det innebär en ekono­misk belastning för näringen som den knap­past kommer att orka bära. Produktioneo måste med största sannolikhet ytterligare skäras ner. Förslaget tili inkomstlag för lantbruket har "accepterats" utgående från att lagen skulle bli femårig och på så sätt ge större garantier för näringen under en annars rätt osäker tid i världens lantbrukspolitik. Att ytterligare skära ner produktionsmöjlig­heterna och att förkorta giltighetstiden tili två år, enligt socialdemokraternas förslag, är omöjligt. Det borde finnas andra möjligheter att göra politik på än på en yrkesgrupps utkomstmöjligheter och ett lands försörj­ningsförmåga, och allra minst på regionernas möjligheter att klara sysselsättning och ut­komst för en avsevärd del av sin befolkning.

Tätä taustaa vasten on masentavaa seurata näinä päivinä maa- ja metsätalousvaliokun­nassa käytävää keskustelua uudesta maata­louslaista. Myös tässä on mitä suurimmassa määrin kyse aluepolitiikasta. Sen jälkeen kun

1584 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

komitea oli laatinut lakiehdotuksen ja yksi­mielinen hallitus antanut esityksen eduskun­nalle, osa sosialidemokraateista näyttää päättäneen, että ehdotus pitäisi jättää lepää­mään yli kesän ja lain voimassaoloaikaa lyhentää.

Kun valiokunnan enemmistö haluaa viedä asian päätökseen, niin valiokunnan sosialide­mokraattiset jäsenet päättävät marssia ulos, jotta valiokunta ei olisi päätösvaltainen. Onko tämä valtionhoitajapuolueen tapa kä­sitellä maatalousasioita? Onko tämä sosiali­demokraattinen tapa ottaa vastuuta viljelijä­väestöstä ja maan eri alueista?

Hallituksen antama esitys merkitsee vali­tettavaa tuotantomahdollisuuksien leikkaa­mista. Se merkitsee elinkeinolle sellaista kuormittamista, jota elinkeino tuskin kestää. Tuotantoa joudutaankin edelleen leikkaa­maan. Ehdotus on "hyväksytty" sillä perus­teella, että laista tulisi viisivuotinen ja että se näin ollen antaisi suuremmat takeet elinkei­nolle maailman maataloudessa muutoin niin epävarmana aikana.

Sosialidemokraattien ehdotuksen mukai­nen tuotantomahdollisuuksien edelleen leik­kaaminen ja Voimassaoloajan lyhentäminen kahteen vuoteen on mahdottomuus. Politii­kan tekoon pitäisi olla muita mahdollisuuk­sia kuin yhden ammattiryhmän toimeentulo­mahdollisuuksilla ja maan omavaraisuudella ratsastaminen ja siis lopulta alueiden mah­dollisuuksilla taata työllisyys ja toimeentulo huomattavalle osalle väestöä.

Det socialdemokratiska agerandet blir inte mera hedersamt av att partiets ungdomsor­ganisation, skolungdomsförbund och kvin­noorganisation far fram med falskt vittnes­börd i ett brev som tillställts riksdagsmän­nen. Att så grovt vilseleda konsumenterna och partifränderna Iänder inte partiet till heder.

I Lantbruk 2000-kommittens betänkande underströks behovet av att medel som lös­görs på grund av den minskade exporten av livsmedel skall användas till stöd för närings­verksamhet i liten skala på landsbygden. Regeringen har också i sitt program överens­kommit om det. Det är en åtgärd som bidragit till en positiv utveckling och som gett många nya arbetsplatser på landsbyg­den. Anslagen har dock varit för knappt tilltagna och många goda ideer har fått vänta

alltför länge på stöd. En del har t.o.m. förfallit på grund av brist på pengar.

Enligt det förslag till inkomstlag för lant­bruket som nu ligger i riksdagen skulle statens ansvar för exportstödet minska med 400 miljoner mark för åren 1990~1994. Den tidigare minskningen rör sig också om avse­värda belopp. Vi har rätt att kräva att de medel som lösgörs faktiskt används för de ändamål regeringen kommit överens om i sitt program. Regionerna har inte råd med att gå miste om oförverkligade goda ideer på grund av kapitalbrist. Detta i synnerhet som vi i övrigt har kapital i överflöd i det här landet. Vi förutsätter att det i 1990 års budget finns anslag för näringsverksamhet i liten skala på landsbygden som motsvarar de medel som lösgörs genom att exportbehovet av lant­bruksprodukter minskar och lantbruket på­förts ett större eget ansvar för överskottets marknadsföring.

Det regionpolitiska stödet till industrin har stigit kraftigt under de senaste åren. Det här underströk minister Suominen och det är med sanningen överensstämmande. Samti­digt har regeringen beslutat att resurserna skall användas för ny teknologi och för utveckling. Det är också säkert riktigt att använda pengar för ändamål som stärker vårt näringsliv inför framtiden. Det finns dock skäl enligt mitt sätt att se att se över villkoren för anslagen nu då man har fått erfarenhet av de nya spelreglerna. I Vasa Iän har vi just nu en förhållandevis dålig utveck­ling. Alla är överens om att speciella sats­ningar måste göras för att bättra på utveck­lingen. Samtidigt finns det i dag ideer och vilja till satsningar om blott stöd kan erhål­las. Jag tror att det skulle finnas skäl för ministrarna att försöka studera dagens Huf­vudstadsblad där det här tydligt framgår. Det kanske inte anses som nyteknologi och utveckling me4. Helsingfors' ögon sett, men för folket i Osterbotten handlar det om arbetsplatser och utkomstmöjligheter. Det är fråga om sådana satsningar som borde få stöd men som därutöver kräver stora sats­ningar av företagarna. Det är väl meningen att samhället skall stimulera i sådana här fall. Personligen känner jag i dag till tre företag som inte får stöd trots att det handlar om nya arbetsplatser. Det beklagliga är att orsakerna till avslaget sägs vara principer som finns i den statliga beslutspro-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1585

cessen. Så kan det inte få vara. Regeringen har att se över ministeriernas och ämbetsver­kens principer.

Pälsdjursnäringen är oerhört viktig för Vasa Iän och för landet i stort. Pälsdjursnä­ringen har upplevt och upplever fortfarande en kris. Det största och mest akuta proble­met just nu är frågan om kapitalförsörjning­en fram tili hösten då man kan ta den nya skörden. Jag tror att det är oerhört väsentligt att regeringen i dag undersöker vad som kan vidtas utgående från den arbetsgrupp som har sett över jord- och skogsbruksministeriet och gjort ett förslag tili åtgärder för att hjälpa upp den här näringen. Jag tror att det är väsentligt att handels- och industriminis­tern personligen ser över möjligheterna att ge den här näringen statliga garantier för att kapital skall kunna uppbringas för uppföd­ningen. Det är ett livsvillkor som vi ser det i dag för den här näringen. Och att rädda det som räddas kan. Pälsar kommer alltid att säljas i världen och om inte Finland kan sälja så är det andra som säljer.

Talman! Regionpolitiken är inget svart eller vitt. Den är problematisk inte enbart på grund av vår interna utveckling utan också på grund av den utveckling som sker i världen. Det är ingen politik där förändring­en sker snabbt, positivt eller negativt. Re­gionpolitiken borde därför diskuteras ut­gående från att man skall finna lösningar på de problem som finns, inte utgående från att man skall söka syndabockar eller änglar, inte utgående från att man skall framställa reger­ingen som orsaken tili allt ont och sig själv som den part som gjort allt gott. På så sätt är interpellationen ett dåligt sätt att diskute­ra en av vårt samhälles största frågor. Den enskilda människan som bor i regionerna vill veta vad man planerar för hans eller hennes framtid, vilka stöd man kan räkna med för att förverkliga sina ideer och för att själv bygga upp sin framtid. För dem är det ofta likgiltigt vilket parti eller vilka politiker som gjort vad.

Ed. T. Roos ( vastauspuheenvuoro ): Rou­va puhemies! Ed. Malm puheenvuoronsa eräässä osassa näki sosialidemokraatit uhka­na meidän maassamme maatalouselinkeinol­le. Tätä väittämää en suostu allekirjoitta­maan. Hän perusteli sitä paraikaa käsiteltä­vänä olevalla maataloustulolailla ja ilmeisesti

199 290146B

sillä, että sosialidemokraatit valiokunnassa ovat vaatineet sen perusteellista ja ehkäpä aikaakin viepää käsittelyä. Ei se mielestäni vielä riitä perusteeksi sille, että sanotaan, että me olisimme uhka. Tässä tilanteessa Euroo­pan yhdentyessä ei ole syytä näin tärkeässä asiassa mielestäni hätäilyyn. Kyllä se laki kaksivuotisenakin takaa maataloudellemme sen, mitä viisivuotisena.

Ed. K n u u t t i 1 a ( vastauspuheenvuoro ): Arvoisa puhemies! Aivan lyhyesti, sosialide­mokraateilla on todella kyllä omia painotuk­sia maatalouspolitiikassa. Me olemme arvos­telleet mm. sitä, että nykyinen maataloustuo­tanto perustuu hyvin suuressa määrin ulko­maisiin panoksiin eli tuontiin mm. koneitten osalta, energian osalta, jopa rehujen ja lan­noitteitten osalta. Lisäksi valtion tuki menee tuotantomäärien suhteessa, kun me olemme painottaneet sitä, että tuki pitäisi jakaa vähän Norjan tapaan viljelijäkohtaisesti. Siis työllistettäisiin suomalaisia viljelijöitä, ei ul­kolaisia koneita.

Ed. Malm (vastauspuheenvuoro): Värde­rade talman! Jag är glad om socialdemokra­terna är med och stöttar upp den här inkomstlagen, men jag hoppas att socialde­mokraterna också inser det nödvändiga i att lantbruket får en femårig inkomstlag. Vi kan inte sticka under stol med att problemen för lantbrukets del kommer att vara oerhört stora under början av 1990-talet beroende på att det sker omstruktureringar i världens lantbrukspolitik. Den här näringen och nä­ringens utövare vill ha vissa garantier för att vi skall klara oss också genom en övergångs­period. Det är de garantierna vi vill ha i en ny inkomstlag. Om världen förändras måste vi också kunna ändra lagen trots att den är femårig.

Ed. Dr o m b e r g: Arvoisa puhemies! On hyvin mielenkiintoista nähdä, kuinka tärkeä­nä oppositio pitää tätä välikysymystä. On­han täällä sentään muutama kansanedustaja paikalla. (Ed. Mattila: Kyllä!) Sitä vastoin täydellinen kiitos ministeri Suomiselle, joka on miltei koko ajan jaksanut olla mukana tässä keskustelussa ja vastannut tehtyihin kysymyksiin.

Suomen keskustan vetämä välikysymys paljastaa armottomasti heidän aikanaan har-

1586 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

JOittamansa hallituspolitiikan seuraamukset, joita nykyinen hallitus on pyrkinyt parhaalla mahdollisella tavalla korjaamaan, (Ed. Ant­tila: Miten?) mutta työ jatkuu yhä. Remont­timiehiä on tarvittu, jotta Suomi on saatu tulevaisuuden imuun.

Välikysymyksessä kannetaan huolta Suo­men alueellisista ja rakenteellisista kehityse­roista. Pääkaupunkiseudun työpaikkojen li­sääntyminen on suorastaan painajainen Suo­men keskustalle, samoin väestön lisääntymi­nen tällä alueella. Pääkaupunkiseudun väes­tömäärä on tosi vaatimatonta luokkaa Kii­nan kasvukeskuksiin verrattuna, kuten siellä äskettäin käyneet kansanedustajat voivat to­deta. Jo pelkästään eurooppalaisiin kasvu­keskuksiin verrattuna tuntuu todella liioitel­lulta suomalaisten huoli pääkaupunkiseudun kasvusta. Väestön siirtyminen kasvukeskuk­siin palvelujen lähelle on aivan luonnollinen ilmiö. Eikö keskusta halua suoda vanhuksille iloa muuttaa kirkonkyliin terveys-, sosiaali­ja kauppapalvelujen lähelle? Kokoomuslaise­na suon sen kernaasti.

Yhteiskunnan kannaltakin se on edulli­sempaa, toisin kuin keskusta väittää. Väes­tön siirtyminen keskustaajamiin tulee var­masti jatkumaan huolimatta siitä, mitä toi­menpiteitä hallitus tekee. Ilmiötä voi verrata yksityisautoiluun, jota on aika ajoin yritetty vähentää mitä kummallisimmin keinoin, mutta siinä ei ole onnistuttu. Elintason ko­hoamisen myötä ihmiset haluavat elää va­paammin ja yksilöllisemmin eikä heitä voi pakkokeinoin ohjailla.

Välikysymyksessä käsitellään useaankin kertaan pääkaupunkiseudulle muuttamista. Olen itse maaseudulta pääkaupunkiseudulle muuttaja enkä ole koskaan kokenut asiaa niin, että minut olisi revitty juuriltani, niin kuin välikysymyksessä oppositio tilanteen dramaattisesti esittää. (Ed. Laine: Yksi poik­keus sallitaan!) ~ Hyvä! Minä luulen, että näitä poikkeuksia muuten sattuu olemaan aika runsaasti, jotka täällä asuvat. ~ Päin­va~toin yritteliäs ihminen menestyy missä vam.

Tuntuu hyvin mielenkiintoiselta se seikka, että pääkaupunkiseudun ongelmia haluavat ensisijaisesti ratkaista muualta tulevat gurut, joilla näyttää olevan lääke jokaiseen vaivaan. Ministeri Rantanen on saanut valmiiksi pää­kaupunkiseutua käsittelevän raporttinsa, jos­sa kolme koria kilpailevat keskenään. Kilpai-

lu tapahtuu toimenpiteiden järjestyksen ja ennen kaikkea määrärahojen kesken, joilla mitataan eri korien painoarvoja. Ministeri Rantanen tietenkin mieluusti painottaa kol­matta koria, jossa käsitellään maakuntakes­kusten kehittämistä. Ministeri Suomisen pu­heesta jäin kyllä kaipaamaan niitä esityksiä, joilla ensisijaisesti tuetaan pääkaupunkiseu­tua. Hän kyllä luetteli reippaan joukon asioi­ta, joilla kasvua suunnataan pääkaupunki­seudulta muihin kasvukeskuksiin kuten Turkuun, Tampereelle, Lahteen ja Hämeen­linnaan. Maininta, että hallitukselle on val­misteltu joukko maa-, kaavoitus- ja asunto­poliittisia toimenpiteitä sekä pääkaupunki­seudun liikenneoloja parantavat ehdotukset, ei vielä kerro, mitä todellisuudessa on tar­koitus tehdä.

Koko Uuttamaata ajatellen tilanne on sikäli ongelmallinen, että pääkaupunkiseu­dun ulkopuolelle jäävä alue tipahtaa suunni­telmissa tavallaan esimerkiksi pääkaupunki­seudun ja Tampereen väliin. Kasvuongelmat ovat siirtyneet kiihtyneellä tahdilla YTV­alueelta esimerkiksi kehyskuntiin, jotka pai­niskelevat täsmälleen samanlaisten asunto-, päivähoito- ja terveydenhuollon ongelmien kanssa kuin Helsinki, Espoo ja Vantaa. Näiden alueiden ongelmia ei missään tapauk­sessa saa sivuuttaa, vaan ne tulee käsitellä samassa yhteydessä.

Liikenteen kehittäminen on erinomainen ratkaisu moneen kasvuongelmaan. Matkan pituus ei ole ratkaiseva, vaan aika ja matkan helppous. Pääkaupunkiseudun kasvua voitai­siin luonnollisella tavalla saada ohjattua Uu­denmaan sisäisesti, kun kehitetään moottori­teitä, maakuntateitä ja raideliikennettä. Moottoritiet tulee saada omalle momentil­leen, jotta maakunnan teiden rakentamiseen tulee oikeutettu osuus määrärahoista. Var­sinkin Uusimaa joutuu nykyisestä tilanteesta kärsimään, kun sitä halkovat lukuisat valta­kunnalliset tiet.

Valtiovallan toimenpiteet pääkaupunkiseu­dulle ovat aivan ratkaisevat koko maan kehitystä ajatellen. Työpaikkojen pakkosiir­rolla tai pakkosiirronomaisilla toimenpiteillä ei voiteta mitään, päinvastoin. Maakuntakes­kusten tulee omatoimisuudenaan luoda luon­nolliset, alueelle ominaiset kasvumahdolli­suudet ja kasvuedellytykset Vain siten ne pärjäävät tulevaisuudessa. Liiallinen holhous on käsitykseni mukaan ollut kokoomuksen

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1587

perusperiaatteita vastaan. Toivon, että tur­haa lainsäädäntöä vältetään ratkaistaessa pääkaupunkiseudun ongelmia lähiaikoina. Vapaaehtoisuus on useimmiten valttia.

Pääkaupunkiseuturatkaisuja tehtäessä tu­lee ottaa huomioon myös kaupunkien erilai­nen kehitystaso ja kaupunkien omat suunni­telmat. Esimerkiksi työpaikkaomavaraisuus on Helsingissä 136% ja Espoossa 76 %, mutta Vantaalla vain 66 %. Pääkaupunki­seudun työpaikkojen alueellinen tasapainot­taminen edellyttää näin ollen työpaikkojen lisäämistä Vantaalla samoin kuin Espoossa.

Palvelutaso pääkaupunkiseudun kunnissa on myös erilainen, joten toimenpiteitä suun­niteltaessa tulee lähteä kaupungin todellisista tarpeista eikä maan keskiarvoajattelusta, jota Suomen keskustakin välikysymyksessään nyt kritisoi huolimatta siitä, että se oli heidän hallitusaikanaan perusperiaatteita.

Arvoisa puhemies! Kuunnellessa ministeri Suomisen vastausta välikysymykseen tuli mieleeni, että muuta maata on tuettu todella mittavasti, monessa suhteessa paremmin kuin edellisten hallitusten aikana. Silti oppo­sitio, etenkin Suomen keskusta, ei halua antaa tunnustusta hallituksen tekemälle työl­le. Uusia yrityksiä on perustettu ennätysmää­rä, työttömyysluvut ovat alhaisemmat kuin aikoihin, ihmisten elintaso on noussut. Täy­tyykin kysyä, koska me oikeastaan olemme tyytyväisiä.

Ed. Soininvaara (vastauspuheenvuo­ro ): Arvoisa puhemies! Kun ed. Dromberg sanoi suurin piirtein sillä tavalla, että on tuolla maakunnassa asuville keskustalaisille katastrofi, kun tänne Helsinkiin syntyy työ­paikkoja, niin minun täytyy nyt neljännen polven helsinkiläisenä sanoa, että kyllä täällä asuville, varsinkin nuorille, jotka yrittävät kotoaan päästä omaan asuntoonsa, tämä aluepoliittinen tilanne, jossa kaikki työpaikat syntyvät pääkaupunkiseudulle, on aikamoi­nen katastrofi. Itse todellakin syntyperäisenä helsinkiläisenä toivoisin, että täällä saisi jos­kus asua vähän enemmän rauhassa eikä joutuisi olemaan tässä muutospaineessa. Sai­si joskus kunnon palvelut, saisi halpoja asuntoja jne., mutta tällainen epäonnistunut aluepolitiikka tekee elämän Helsingissä aivan katastrofaaliseksi.

Ennen kuin ed. Dromberg sanoo, että Helsingin ja pääkaupunkiseudun muuttovoit-

to on vain yhden maalaiskunnan kokoinen ja toinen puoli on luonnollista väestönkasvua, niin minä haluan huomauttaa, että se luon­nollinen väestönkasvu on myös tuontitava­raa, koska se on peräisin sellaisista nuorista vanhemmista, jotka ovat juuri tälle alueelle muuttaneet.

Ed. Dr o m b e r g ( vastauspuheenvuoro ): Arvoisa puhemies! Ed. Soininvaarahan on asunut Helsingissä pitkän ajan, ja kuten me kaikki tiedämme, niin Helsingin väkilukuhan on ollut päinvastoin jopa laskevassa suun­nassa. Uskon, ettei tämä voi nyt ainakaan ed. Soininvaaraa häiritä, koska hän on tot­tunut näissä olosuhteissa jo asumaan. Tie­tenkin minä ymmärrän nämä ongelmat muualla pääkaupunkiseudulla, jonne on muualta muuttanut paljon väkeä ja palvelut eivät pysy tasan, mutta suuri huoli on se, että jos tänne laitetaan kovin suuria rajoituksia, niin se kohtaantuu nimenomaan Keski-Uu­dellemaalle, ja me siirrämme vain omia on­gelmiamme täältä muualle.

Ed. Sarapää : Arvoisa puhemies! Heti alkuun haluan edelliseen puheenvuoroon vii­taten ilmoittaa, että en aio tehdä vertauksia Kiinan tilanteeseen. (Ed. Valli: Onko edus­taja käynyt Kiinassa?) - En ole, tämä puute on ilmeisesti olemassa.

Keskustan välikysymyksessä ja myöskin hallituksen vastauksessa on kiinnitetty huo­miota keskeisiin kunnallistalouden ongel­miin. Olennaista on, että tänä vuonna yli 100 kuntaa joutuu nostamaan veroäyrin hintaa. Toisaalta kuntien vastuu elinkeinoelämän ja yritystoiminnan kehittämisessä on jatkuvasti kasvanut. Vaikka hallitusohjelma ei suora­naisesti puhu kuntien pakkoliitoksista, on aihetta hallituksen toimesta pidetty jatkuvas­ti esillä. Se on lisännyt epävarmuutta kunta­kentässä. Toisin kuin täällä on tänään väi­tetty, kuntien veroäyrien hintaerot eivät ole kaventuneet kahden viime vuoden aikana.

Ministeri Suominen ilmoitti välikysymys­vastauksessaan, että tämä hallitus ei ole sortunut edeltäjiensä syntiin siirtää kustan­nuspainetta valtiolta kuntien harteille. En tiedä, kuka hallituksen vastauksen tältä osin on kirjoittanut, mutta joka tapauksessa kir­joittajan muisti on valitettavan lyhyt. Tämän hallituksen aikana on hyväksytty mm. laki kuntien yleisistä valtionosuuksista ja yleisistä

1588 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

rahoitusavustuksista, joka merkitsi vähin­tään 50 miljoonaa markkaa per vuosi mene­tyksiä köyhille kunnille. Pikku-Valtavan kautta kunnat menettivät 58 miljoona mark­kaa per vuosi, hammashoidon korvauksia on siirretty kuntien maksettavaksi, vammaispal­velulaki on tuonut lisäkustannuksia kunnille ja muitakin esimerkkejä löytyy. Lisäksi ve­rouudistuksen yhteydessä korotettiin kunnal­lista lapsivähennystä ja perusvähennystä ja menettäjinä olivat lapsirikkaat vähätuloiset kehitysalueiden kunnat.

Osittain näitä verouudistukseen liittyviä menetyksiä on kompensoitu svol-asteikkoi­hin tehdyillä tarkistuksilla, jotka ovat kuiten­kin valitettavasti voimassa vain vuosina 1989 ja 1990. Tilapäinen järjestely kaatuu pian kuntien niskaan, joten tämänkin hallituksen toimesta on kustannuspaineita siirretty kun­nille, ja se on näkynyt veroäyrin hinnan korotuksina. Kunnille on sälytetty lisää vas­tuuta elinkeinoelämän ja yritystoiminnan ke­hittämisessä. Tämän tehtävän kunnat ovat ottaneet kiitettävästi vastaan. Valitettavasti valtiovalta ei ole riittävästi huomioinut kun­tien uusia tarpeita elinkeinoelämän kehittä­misessä.

Kun aluepoliittinen yleislaki viime syksynä eduskunnassa hyväksyttiin, keskusta vaati, että kuntien muuttunut elinkeinopoliittinen asema otettaisiin uudella tavalla huomioon. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Keskusta uskoo, että tulevaisuudessa kuntia voitaisiin käyttää tehokkaasti aluepolitiikan välineenä. Kunnissa on kehittyvä suunnittelujärjestel­mä, projektikokemusta, pätevää henkilökun­taa ja osaamista. Tuloksellinen aluepolitiikka tulevaisuudessa voitaisiin rakentaa mm. näi­den tekijöiden varaan. Mielestäni aluepoliit­tinen lainsäädäntö nykymuodossaan kuvas­telee hallituksen vanhakantaista asennetta kuntia kohtaan.

Suomen Kunnallisliitto julkisti viime vii­kolla linjauksen alueelliseksi kehittämispoli­tiikaksi teemalla "Koko Suomi eläväksi". Ohjelmaan on kirjattu 15 alueellisen kehittä­misen teesiä. Teesien toteuttamisessa on määritelty vastuu kunnille, valtiolle ja myös Suomen Kunnallisliitolle. Teesien taustalla on huoli maamme aluerakenteen keskittymi­sestä kaikilta osin. Erityisen ongelmalliseksi tilanne koetaan maatalousvaltaisilla alueilla sekä pääkaupunkiseudulla. Nykyisen aluepo­litiikan keinoilla suunta ei olennaisesti muu-

tu. Sen vuoksi myös Suomen Kunnallisliiton esittämät teesit olisi otettava valtiovallan toimesta vakavaan harkintaan ja harkittava niitten toteuttamista. Kiihtyvän keskittymis­kehityksen kautta nykyiset ongelmat vain kasaantuvat.

Ihmettelemättä ei voi olla myöskään jat­kuvaa keskustelua kuntien pakkoliitoksista. Listalla on ilmeisesti yli sadan kunnan lak­kauttaminen. Tältä osin hallitus on kuuro myös kuntien keskusjärjestöjen esittämille ajatuksille. Kuntien keskusjärjestöjen yhdis­tämistä koskevassa sopimuksessa todetaan, tämä sopimushan tulee kuntien keskusjärjes­töjen osalta hyväksyttäväksi jo kesäkuussa, että kunnallista jaotusta on kehitettävä va­paaehtoisuuden pohjalta. Kuntien pakkolii­toksien toteuttaminen tässä tilanteessa tai tulevan nelivuotiskauden aikana merkitsisi samalla sitä, että kuntien keskusjärjestöjen yhdistämisestä ei tulisi mitään.

Arvoisa puhemies! Välikysymykseen anne­tusta vastauksesta saa jopa sellaisen kuvan, että Lapissa olisi tapahtunut erittäin raju muutos parempaan päin. Jottei eduskunnalle tältä osin syntyisi väärää kuvaa, on asiaa syytä tarkastella vähän tarkemmin. Viime vuoden tilanteeseen verrattuna Lapissa on tällä hetkellä noin 2 600 työtöntä vähemmän. Työllisyyslain velvoitteiden johdosta valtio ja kunnat ovat työllistäneet noin 1 000 henkilöä enemmän kuin viime vuonna. Samanaikai­sesti muuttoliike on vienyt Lapista vuosita­solla noin 1 500 henkeä. Tästä ammatissa toimivan väestön osuus on noin 60 % eli 800 henkilöä. Jos otetaan huomioon työllisyys­lain vaikutus ja muuttoliike, niin Lapin työllisyystilanne on parantunut edelliseen vuoteen nähden noin 800 työllistetyllä. Tä­mäkin on tietenkin hyvä asia.

Tämä selittyy osittain rakennustoiminnan vilkastumisella ensi sijassa tunturihiihtokes­kuksissa ja käpysavotoilla. Käpysavotat työl­listivät Lapissa vilkkaimpana aikana useita satoja henkilöitä. Tosin käpysavottojen aika on tällä erää ohi. Sen lisäksi on syytä huomata, että työvoimahallinnon palkkape­rusteisilla toimenpiteillä oli huhtikuun lopus­sa työllistettynä 6 159 henkilöä, mikä vastaa 6:ta % koko läänin työvoimasta. Tältä osin kyse on nimenomaan tilapäistempuilla työl­listetyistä henkilöistä, ja Lappi kaipaa edel­leen erityisesti pysyviä työpaikkoja.

Ministeri Suominen totesi, että työllisyys-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1589

lain voimaansaattaminen on osoittautunut seurausvaikutuksiltaan arvioituakin tehok­kaammaksi. Valitettavasti Holkerin hallitus vesitti ensi töikseen työllisyyslakia. Siellähän muutettiin tätä kerrointa 1,5:stä 1,8:aan. Kuntien keskusjärjestöt ovat yhteisessä yh­distymistä koskevassa sopimuksessaan to­denneet, että työllisyyslakia tulisi muuttaa siten, että alueellisia työttömyyseroja voi­daan nykyistä tehokkaammin tasata. Tämän vuoksi työllisyyden alueellisten erojen tasaa­misraja olisi palautettava alkuperäisen ta­voitteen mukaisesti nykyisestä 80 %:sta 50 %:iin. Tämä on mainittu nimenomaan siinä sopimuksessa. Nähtäväksi jää, huo­mioiko hallitus kuntien keskusjärjestöjen yh­teisen kannanoton.

Kokonaisuutena ottaen Lapin työllisyysti­lanteessa ei ole tapahtunut mitään dramaat­tista muutosta. Tärkeimmät muutokset ovat kuntakohtaisia. Aiemmin erittäin vaikeissa työllisyyskunnissa Kolarissa ja Kittilässä on tilanne kylläkin selvästi parantunut, mutta sitä vastoin hyvässä työllisyyskunnassa, esi­merkiksi Ranualla, on tilanne jatkuvasti huonontunut. Tosin Kolarissakin Partekin lopettaminen merkinnee 64 uutta työtöntä.

Syksyn työllisyystilannetta Lapissa him­mentää myös se, että valtion töistä vähenne­tään väkeä rajusti, ellei lisäbudjetilla tilan­netta saada paikattua. Syksyllä TVL:n töissä Lapissa on noin 1 200 henkilöä, mutta ny­kyisten ohjelmien mukaan joulukuussa enää 700. Mikäli nykyiset työvoimavahvuu­det valtion työvirastojen töissä halutaan säi­lyttää, Lappiin tarvittaisiin 40-50 miljoonaa markkaa lisäbudjetissa nimenomaan näihin tarkoituksiin.

Eräiden kuntien parantuneesta työllisyys­tilanteesta huolimatta Lapissa on edelleen noin 9 000 työtöntä, mikä on 8,7% koko työvoimasta. (Ed. Järvenpää: 8,4 %!) Se on tosiasia, jota Holkerin hallituskaan ei voi kiistää. Valtioneuvoston päätös 15.12.1988 KTM:n avustusten osalta tuottaa vielä mo­nille Lapin kunnille pettymyksiä. Päätökses­sähän luvattiin kahteentoista Lapin vaikeim­paan kuntaan maksimiavustukset KTM:n toimesta. Maksimiavustukset näyttävät tä­män hetken tilanteen mukaan tulevan vain erittäin valikoidulle pienelle ryhmälle pieniä hankkeita varten. Jo nyt tiedetään, ettei yli 4 miljoonan markan hankkeelle maksimiavus­tuksia anneta ja avustettavien määrä tämän

hetken tilanteen valossa näyttää varsin pie­neltä. Valtioneuvoston päätökseltä odotettiin huomattavasti voimakkaampaa piristysruis­ketta nimenomaan näihin vaikeuksiin joutu­neisiin kuntiin. Aika näyttää, kuinka tätä valtioneuvoston periaatepäätöstä jatkossa to­teutetaan.

Arvoisa puhemies! Lapin maatalous on tällä hetkellä kriisissä. Maidontuottajien määrä vähenee yli 200 tuottajan vauhdilla. Tällä hetkellä maidontuottajia on enää jäl­jellä alle 2 000. Parhaimmillaan Lapissakin oli maidontuottajia noin 10 000. Usko maa­talouteen ja sen mahdollisuuksiin on Lapissa vakavasti horjunut. Sen vuoksi olisi perustel­tua, että Lapin maidontuotannon rajoitustoi­menpiteet heti lopetettaisiin. Samoin olisi kumottava raivauksen estävä verolaki. Maa­seutukylien väestöpohjan vahvistamiseksi edellä mainitut toimenpiteet olisivat kiireelli­siä ja oikeudenmukaisia Lapin kannalta.

Arvoisa puhemies! Keskittymiskehityksen katkaisemiseksi olisi aluepolitiikkaa ja maa­seutupolitiikkaa voimakkaasti tehostettava. Me uskomme, että kehitykseen voidaan vai­kuttaa, jos vain riittävä poliittinen tahto on olemassa. Hallituksen osalta alue- ja maaseu­tupoliittiset puheet eivät vastaa tekoja.

Ed. T. R o o s (vastauspuheenvuoro): Arvoisa puhemies! Keskustan puheenvuoro­jen käyttäjät, kuten ed. Sarapääkin, mielel­lään paheksuvat kuntaliitoshankkeista puhu­mista. Siitähän sitä puhetta juuri syntyy, kun itse puhuu. Poliittisena välineenä pakkolii­toksesta puhuminen on tietysti vallan hyvä. Ilmeisesti vapaaehtoiset liitoksetkin ovat pa­hasta, ja sen kyllä ymmärrän, sillä sehän vähentäisi kepun kohtuutonta yliedustusta kuntainliitoissa. Annetaan kuntien itse päät­tää pelottelematta ja oman harkintansa jäl­keen, mitä tässä asiassa tekevät.

Ed. Sarapää ( vastauspuheenvuoro ): Herra puhemies! Kuntien pakkoliitokset oli­sivat vaaraksi tässä tilanteessa jopa kuntien keskusjärjestöjen yhdistymiselle. Keskusta ei ole missään yhteydessä vastustanut kuntien vapaaehtoisia liitoksia, vaan se kannattaa niitä. Mielestäni valtiovallan tulisi kehittää erilaisia porkkanoita, joilla vapaaehtoisia kuntaliitoksia voitaisiin edistää.

Mitä tulee poliittiseen näkemykseen, niin en tiedä väheneekö keskustan valta siitä, jos

1590 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

kaksi kepulaista kuntaa pannaan yhteen. Ehkä siinä jonkin verran luottamushenkilö­paikat vähenevät, mutta ei poliittinen valta siitä miksikään muutu.

Ed. Nordman: Värderade talman, ar­voisa puhemies! Också jag hör till dem som är förvånad över innehållet i regeringens svar. Interpellationsställarna kritiserar och svartmålar, regeringen igen skönmålar. Be­folkningen skulle nog annars må väl av att anmärkningarna tas i beaktande.

Välikysymyksen tekijät arvostelevat ja mustamaalaavat, hallitus taas kaunomaalaa. Minusta väestön kannalta olisi hyödyllistä, että osa huomautuksista otettaisiin huo­mioon.

Det är obestridligt att strukturförändring­ar är nödvändiga för att vårt land skall kunna bibehålla sin ställning som en välut­vecklad välfärdsstat. Den ekonomiska akti­viteten är stor och den allmänna sysselsätt­ningssituationen har utvecklats positivt. Vad kan man annars fråga i en sådan här situation? Men regeringens vilja att utveckla landet jämbördigt i den anda som präglar regeringsprogrammet är inte lika övertygan­de. I mina ögon handlar det mest om en anpassningspolitik för näringslivets konkur­rensvillkor där nog sociala mål för regioner­na och människorna hamnat i skymundan.

Nyland fortsätter att suga till sig nya arbetsplatser och befolkning från hela landet. Av landets befolkningstillväxt senaste år på ungefär 16 000 personer tillkom över 80 procent Nyland och ungefår hälften huvud­stadsregionen. Det här drabbar nog de av­tappande områdena eftersom människorna är den viktigaste resursen i varje enskilt samhälle.

Kun ministeri Erkki Liikanen vastasi ky­symykseeni hallituksen toimenpiteistä Vaa­san läänissä muutama kuukausi sitten, lää­nissä, joka kärsii suhteellisen suuresta läänis­tämuutosta, hän vahvisti suhtautumisensa nykyiseen yksipuoliseen muuttoliikkeeseen. Ministeri Liikanen oletti työpaikkakasvun pääkaupunkiseudulla pysähtyvän itsestään työvoimapulan vuoksi, mutta katsoi, että valtion tulee toimenpiteillään huolehtia siitä, että näin todella tapahtuu.

Ministeri Suominen viittasi myös hallituk­sen vastauksessa siihen, että valtio tukee erityisesti yritysten ja niiden toiminnan haja­sijoittamista pois pääkaupunkiseudulta. Ky­syn sittenkin, mihinkähän vakavasti otetta­vaan tällaiseen toimintaan on ryhdytty. Ei ainakaan julkisuudessa ole näkynyt. Onko hallituksella rohkeutta valita ja harjoittaa tällaista politiikkaa? Voimmeko hallituspuo­lueissa sopia toimenpiteistä, jotka todella edistäisivät tällaista kehitystä? Martti Tiuri on tuskin ainoa hallituspuolueiden keskuu­dessa, joka etelän yritysjohtajien tapaan väit­tää, että keskittymisestä aiheutuvat liiketa­loudelliset edut ovat suuremmat kuin yhteis­kunnan ja yksittäisten ihmisten tällaisesta kehityksestä maksamat kulut. Elinkeinoelä­mä haluaa tietenkin käyttää hyväkseen suur­kaupunkiseudulla olevaa infrastruktuuria niin pitkälle kuin on mahdollista ja kannat­tavaa. Hallitus edistää tällaista kehitystä.

Pääkaupunkiseudun kehittämisen hinta on korkea koko maalle. Näin väittää tekniikan tohtori Paavo Littow Sisäasiainministeriölie tekemässään tutkimuksessa. Halvempaa oli­sikin hänen laskelmiensa mukaan panostaa eri puolilla maata oleviin pienempiin kau­punkeihin. Kannattavaa olisi siis täyttää hallitusohjelman lupaus työn, asunnon ja peruspalvelujen turvaamisesta maan kaikissa osissa puhumattakaan siitä, miten se tyydyt­täisi ihmisiä.

Haluan mielelläni todeta sen, että kuulun niihin, jotka tunnustavat, että Helsingin seu­dulla on suuria puutteita julkisissa peruspal­veluissa. Monessakin mielessä todennäköi­sesti Pohjanmaan kuntien asukkaiden tilanne on parempi. Tätä taustaa vasten täällä asu­via ihmisiä hyödyttäisi työpaikkojen ja väes­tönkasvun hillitseminen. Tämä on välttämä­töntä, jotta asunto-, hoito- ja liikenne- ja ympäristöongelmat joskus saataisiin tyydyt­tävästi ratkaistuiksi.

Men en förutsättning för att de här mål­sättningarna skall lyckas är åter den att det måste ske mera på annat håll i utvecklings­områdena på landsbygden och i glesbygden. I rikspolitiken hör det i dag till att ställa krav på regionerna, kommunerna och deras invå­nare, att man skall åstadkomma mera själva med egna initiativ, med egen finansiering osv. Avsikten är god och här finns förstås flera avsikter. En avsikt är väl nog att statens

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1591

myndigheter inte skall behöva ta på sig så stort ansvar som hittills, inte skall behöva ha så stort ansvar för finansiering osv. En annan avsikt är naturligtvis att befolkningens initiativkraft och aktivitet skall tillvaratas. Men man kan inte kräva att de här problem­områdena skall "lyfta sig i håret". Brister i förutsättningarna försvårar ofta verksamhe­ten just där den bäst skulle behövas. Staten behövs som garant för jämlika utvecklings­möjligheter.

Industrisamhällena har redan genomgått en krävande strukturomvandling såsom det konstateras i regeringens svar. Däremot är processen bara i sin början på landsbygden. Enligt min uppfattning kommer svårigheter­na att ytterligare accentueras på landsbyg­den.

Positivt är att det i dag finns en krismed­vetenhet som har vuxit fram på landsbygden. Men landsbygden behöver hjälp utifrån i form av kunskap, etableringar och riskkapi­tal. Det gäller även i fråga om landsbygdens egna speciella näringar för att vi skall kunna överleva. Löftet om att medel som frigörs när jordbruksproduktionen och exportstödet minskar skall användas för att utveckla näringslivet på landsbygden har nog bara delvis uppfyllts hittills. Erfarenheterna av stödet för näringsverksamhet i liten skala är mycket positiva, men anslaget i statsbudge­ten är fortfarande litet.

Sedan vill jag också poängtera att bibe­hållande av de skattelättnader i u-områdena som upphör vid utgången av året 1989 är viktigt med tanke på företagsverksamheten på landsbygden. Med hjälp av den kan företag uppmuntras att uppsöka den arbets­kraft som finns på landsbygden.

Puhemies! Sekä välikysymyksessä että hal­lituksen vastauksessa kehitysongelmat kuva­taan suurimmiksi Pohjois- ja Itä-Suomessa. Tämä on nykyään, sanoisin, harhaanjohtava yksinkertaistus. Monessa mielessä Väli-Suo­mi on jäämässä kehityksen väliinputoajaksi. Tämä koskee ennen kaikkea omaa lääniäni Vaasan lääniä, joka on menettänyt väestöä kahden viime vuoden aikana. Jollei alueen kehitystä tueta nykyistä tehokkaammilla toi­menpiteillä, väestö vähenee 17 000 asukkaal­la vuosisadan vaihteeseen mennessä sisä­asiainministeriön arvion mukaan. On siis korkea aika tehdä jotain tehokasta ja on aika

hyväksyä tarve Vaasan vahvistamisesta val­takunnan eräänä osa-aluekeskuksena.

Yksittäisiä toimenpiteitä odotetaan ensi vuoden valtion budjetissa. Panostus korkea­kouluihin ja suunniteltuun teknologiakylään Vaasassa sopii hyvin hallituksen vastaukses­sa annettuun aluepoliittiseen näkemykseen, ja se onkin esimerkiksi moottoritien pidentä­mistä paljon tärkeämpää.

Mutta voidaanko odottaa aluepoliittisten tarpeiden huomioon ottamista tällä tavoin budjetissa? Tähän mennessä budjettityölle ei ole ollut leimallista määrätietoinen aluepoli­tiikka. Minusta sisäasiainministeriön tulisi­kin vuosittain valmistella erityinen aluepoliit­tinen budjettikannanotto, jossa otetaan huo­mioon eri osien tilanne.

Puhemies! Katson, että nämä näkökohdat tulisi ottaa huomioon hallituksen politiikassa maan eri osien oikeudenmukaiseksi kehittä­miseksi. Yhdyn silti samoin kuin ruotsalai­nen eduskuntaryhmä puhemiehen ehdotuk­seen yksinkertaisesta päiväjärjestykseen siir­tymisestä.

Herr talman! De här synpunkterna anser jag är värda att beakta i regeringens politik för arbetet med en rättvis utveckling av landets olika delar. Men jag förenar mig naturligtvis liksom svenska riksdagsgruppen om talmannens förslag tili en enkel övergång tili dagordningen.

Ed. Soininvaara: Arvoisa puhemies! Ensinnäkin tästä hiukan tragikoomisesta ti­lanteesta ja koko välikysymysinstituution merkityksestä.

Nythän on käynyt sillä tavalla, että väli­kysymyksellä ei vahvojen enemmistöhallitus­ten aikana enää pyritä kaatamaan hallitusta, vaan siitä on tullut tapa nostaa jokin asia keskustelun aiheeksi. Tämä tapa, jolla parla­mentissa käydään keskustelua, ei kuitenkaan näytä kovin hedelmälliseltä, ja minun täytyy myöntää, että kun en onnistunut taktikoi­maan puheenvuoroani huomiseen päivään, niin motivaatio puhumiseen on vähän pieni. Meillähän olisi mahdollisuus saada tämä keskustelu loppumaan, kun pitäisimme hyvin lyhyitä puheenvuoroja.

Joka tapauksessa minusta ei pitäisi tehdä tämän kaltaisia välikysymyksiä kuin tämä on, jossa käsitellään kaikkia mahdollisia asioita maan ja taivaan väliltä, vaan jos

1592 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

tarkoituksena on nostaa jokin asia keskuste­luun, keskustelun aiheen pitäisi olla selkeästi rajattu. Voisimme jopa tehdä ryhmien väli­siä sopimuksia siitä, että pyrkisimme myös hiukan rajoittamaan puheenvuorojen mää­rää siten, että kävisimme kompaktin keskus­telun jostakin asiasta. Jos siinä yhteydessä esimerkiksi sallittaisiin aika vapaamielinen vastauspuheenvuorojen käyttö, niin voisim­me ehkä käydä jostakin tietystä asiasta viisi, kuusi, seitsemän tuntia kestävän intensiivi­sen keskustelun eikä tämmöistä saarnojen pitämistä.

Arvoisa puhemies! Sitten itse tähän asiaan. Ajattelin puhua nimenomaan vain aluepoli­tiikasta. Sen sijaan, että täällä syytellään siitä, kenellä on aluepolitiikassa vielä pahem­pi tahto kuin jollakin toisella, niin minulla on se käsitys, että kovin paljon pahasta tahdosta tässä ei ole ollut kysymys, että aluepolitiikassa on epäonnistuttu, niin kuin siinä minun mielestäni on epäonnistuttu, vaan vika on aika paljon taidossa ja tiedoissa siitä, mitä ollaan tekemässä.

Jos katsotaan vaikkapa pääkaupunkiseu­dun kasvua, niin Helsingin kasvu ja koko Suomen pääkaupunkiseudun kasvu tyrehtyi 70-luvun lopussa kaikkien yllätykseksi, ja sitten kun kasvun tyrehtymiseen oli juuri jotenkin onnistuttu tottumaan ja sopeutu­maan, sitten kaikkien yllätykseksi se alkoi uudestaan kiihtyä.

Se, mikä on mielenkiintoista, on, että samalla tavalla kävi kaikkien Pohjoismaitten pääkaupunkiseutujen, myös Göteborgin, osalta. Kasvu taittui 70-luvun lopussa, ja se alkoi sitten uudestaan kiihtyä 80-luvun puo­livälissä kaikissa näissä maissa. Eikä tähän ilmiöön ole vielä annettu mitään kunnollista selitystä. Ei tiedetä, miksi se pysähtyi, eikä tiedetä, miksi se alkoi uudestaan kiihtyä. Ja kun tautia ei tunneta, niin siihen on tietysti vaikea silloin mitään lääkettäkään laittaa. Tästä voidaan tehdä ensinnäkin se johtopää­tös, että aluepolitiikka on jo senkin takia hakoteillä, että todellakaan ilmiön syitä ja seurauksia ei oikein tunneta.

Toinen johtopäätös on se, että meidän on jatkossakin varauduttava yllätyksiin, ja mei­dän aluepoliittisen arsenaalimme pitäisi olla semmoinen, että se on hyvin nopeasti muu­tettavissa erilaisiin vaihteleviin tilanteisiin, sillä voihan tässä käydä sillä tavalla, että esimerkiksi konttoriautomatiikan yleistymi-

nen yhtäkkiä taas uudestaan pysäyttää pää­kaupunkiseudun kasvun jne.

Sitten on aika mielenkiintoinen tilanne se, että toisaalta sanotaan, että ihmiset joutuvat muuttamaan pääkaupunkiseudulle työn pe­rässä ja moni joutuu tekemään sen vastoin tahtoaan, haluaisi asua siellä missä asuu, mutta siellä ei ole töitä. Tunnen itsekin monia tällaisia henkilöitä, jotka näin vilpit­tömästi sanovat, että ovat muuttaneet tänne ilman, että ovat sitä halunneet. Sitten toisaal­ta yritykset sanovat, että niiden on pakko kuitenkin tulla tänne pääkaupunkiseudulle, koska muualta ei saa työvoimaa. Tässä tuntuu nyt olevan jokin ristiriita, ja esitän nyt oman henkilökohtaisen käsitykseni, mis­tä tässä on kysymys.

Tässä on kysymys siitä, että me olemme siirtyneet sellaiseen vaiheeseen, jossa yrityk­set ovat hyvin riippuvaisia henkisestä pää­omasta ja tietynlaisista avaintyöntekijöistä, jotka ovat hyvin pitkälle koulutettuja. Nämä pitkälle koulutetut ihmiset mielellään hakeu­tuvat suuriin kaupunkeihin, niin kuin he ovat aina historian aikana tehneet. He eivät juurikaan voi kuvitella asuvansa muualla kuin Helsingissä tai sitten muissa vastaavissa suurissa keskuksissa, ja muut vastaavat suu­ret keskukset ovat ehkä esimerkiksi hyvin konservatiivisella kulttuuripolitiikanaan teh­neet itsestään vähemmän houkuttelevia.

Pitkälle koulutetuilla ihmisillä on yleensä myös pitkälle koulutettuja puolisoja, ja jotta molemmat löytäisivät omalta ammattialal­taan töitä, niin sen paikkakunnan täytyy olla hyvin iso.

Kun sitten yritykset joutuvat tulemaan näitten avainhenkilöitten perässä pääkau­punkiseudulle, niin yritysten suorittava työ­voima joutuu taas tulemaan näitten yritysten perässä pääkaupunkiseudulle, ja molemmat joutuvat tekemään sen tavallaan vasten tah­toaan.

Sitten aluepolitiikan keinoista. Minusta ne keinot, joita aluepolitiikassa noudatetaan -täällä on moneen kertaan sanottu, että ne ovat vanhentuneita - paitsi että ne ovat vanhentuneita, ne ovat luonteeltaan tehotto­mia ja kalliita. Ne tulevat maksamaan paljon ja vaikuttavat alueelliseen kehitykseen vähä­sen, ja ne vaikuttavat siten, että niitten teho automaattisesti aina heikkenee.

Se johtuu sellaisesta seikasta, jota ulko­maankauppateoriassa kutsutaan suhteellisen

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1593

edun periaatteeksi. Jokaisella alueella on aina suhteellinen etu tietynlaiseen tuotanto­toimintaan, ja kannattaisi periaatteessa aina tukea alueitten tai maitten erikoistumista suurin piirtein niille alueille, joilla ne ovat suhteessa vahvimmilla.

Nyt kuitenkin meidän aluepolitiikkamme lähtee päinvastaisesta näkökohdasta. Se kat­soo, että jos kehitysalueella on jokin heik­kous kilpailukyvyssä rintamaitten kanssa, niin juuri tuota heikkoutta täytyy ryhtyä subventoimaan. Tällä tavalla subventoidaan aina juuri sitä tuotantomuotoa, joka kehity­salueelle kaikista huonoiten soveltuu, koska tuki kohdistuu nimenomaan puutteitten paikkaamiseen. Otan tästä esimerkkinä kul­jetustuen ja korostan, että tämä on ainoas­taan esimerkki, saman kaltaisia tukimuotoja löytyy muitakin.

Kun kehitysalueilla on pitkät matkat, se johtaa suuriin kuljetuskustannuksiin. Tämä haitta pitää minusta ilman muuta kompen­soida, mutta on virhe ajatella, että se pitää kompensoida nimenomaan alentamalla kul­jetuskustannuksia, koska silloin tuki kohdis­tuu vain ja ainoastaan sellaiseen tuotantotoi­mintaan, joka aiheuttaa paljon kuljetuksia, ja kun juuri tällä alueella kehitysalueella on pienin suhteellinen etu, nimenomaan sem­moisia tuotantomuotoja, jotka aiheuttavat paljon kuljettamista, ei pitäisi hajasijoittaa, vaan ne pitäisi keskittää, koska näin sääste­tään kustannuksissa.

Mutta kun tällä tavalla aluepolitiikassa yritetään uida vastavirtaan ja yritetään saada samanlainen elinkeinorakenne kaikkialle maahan, mikä ei tietenkään voi onnistua, niin sen takia siitä tulee kallista eikä se oikeastaan auta mitään. Loppujen lopuksi kuljetustuki ilmeisestikin kalleuteensa näh­den aika vähän siirtää työpaikkoja kehitysa­lueille, ja mitä pitemmälle sitä käytetään, sitä enemmän se alkaa olla nimenomaan vain kuljettamisen tukemista eikä aluepolitiikkaa.

Sen sijaan, jos kehitysalueet saisivat sen saman rahan, joka käytetään kuljetustukena, yleisenä työn teettämisen tukemisena, esimer­kiksi verohelpotuksina sosiaaliturvamaksui­hin, niin se vaikuttaisi aluepolitiikkaan pal­jon enemmän. Samalla se johtaisi semmoi­seen työnjakoon eri alueitten välillä, joka ei olisi niin tehoton kuin nykyinen työnjako on.

Jos kuljetustuki on ehkä vähän kepulaisten synti, niin demareitten synti on sitten sem-

200 290146B

moinen ajatus, että kehitysalueilla saa tukea vain sellaista yritystoimintaa, joka on vai­keuksissa. Jälleen päädytään samaan ongel­maan, että itse asiassa tuki kohdistuu vain siihen, mikä soveltuu kehitysalueille mahdol­lisimman huonosti, koska se on joutunut vaikeuksiin. Ajatellaan, että kehitysalueitten vahvat alat eivät tarvitse tukea lainkaan. Tällä tavalla se on myös vastavirtaan uimis­ta.

Demareitten ryhmäpuheenvuorossa kovas­ti sanottiin, ettei pitäisi olla yleisiä tukimuo­toja, vaan aina vain harkinnanvaraisia. En yleensäkään pidä tästä maailmankatsomuk­sesta kovin paljon, ja luulen, että se myös johtaa näitten varojen haaskautumiseen lop­pujen lopuksi. Itse olen nimenomaan yleisten tukimuotojen kannalla. Tarkoitan sellaisia tukimuotoja, jotka yleisesti laskevat kustan­nustasoa siellä, minne työpaikkoja halutaan viedä, ja nostavat sitä tietysti suhteellisesti -koska nollasummapeliähän tämä on - siel­lä, mistä työpaikkoja halutaan siirtää pois.

Tässä kannattaa periaatteena noudattaa sitä, että tuetaan nimenomaan sitä seikkaa, mitä halutaan ohjata, ja se seikkahan on työpaikka. Mehän haluamme nimenomaan ohjata työpaikkojen alueellista jakautumita eikä mitään muuta.

Siltä osin kuin aluepolitiikka on ollut automaattista, niin se on kuljettamisen tuke­misen lisäksi ollut investointien tukemista. Tuetaan siis pääomaa ja koneita, ei työpaik­koja. Näin ollen oikeastaan prototyyppi siitä työpaikasta, joka näin saadaan aikaan, on keskelle metsää sijoitettu robotti. Aika lähel­le siinä on päästykin siltä osin kuin pääkau­punkiseudulta on onnistuttu kehitysalueille siirtämään erittäin pitkälle automatisoituja kirjapainoja, koska siirto on tapahtunut si­ten, että kallis kone on viety kehitysalueelle, mutta varsinainen työtä aiheuttava työ elik­kä tekstin valmistus pysyy täällä kuitenkin pääkaupunkiseudulla. Näin ollen ainoastaan hyvin vähän työpaikkoja, mutta paljon pääo­maa ja erittäin paljon kuljettamistarvetta onnistutaan tällä tavalla siirtämään kehitysa­lueille, kun taas, jos tuki kohdistuisi työn teettämiseen, niin ilmeisesti myös tekstin valmistus olisi omiaan siirtymään elikkä myös työpaikat siirtyisivät sen koneen mu­kana, eikä ainoastaan, niin kuin nyt, että pelkkä robotti siirtyy.

Yleensäkin kannattaisi paljon enemmän

1594 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

käyttää markkinoita sekä aluepolitiikassa että maataloudessa. Pitäisi pohtia sitä, mitkä olisivat sellaiset toimenpiteet, joilla yritykset saataisiin hakeutumaan aina sinne, missä työvoimaa on tarjolla, ja välttämään niitä alueita, joilla on työvoimapulaa.

Yksi mahdollisuus, jos puhutaan teoreetti­sista esimerkeistä, voisi olla tilanne, jossa työnantajat olisivat vastuussa työntekijöit­tensä asunnoista. Silloin ne tietysti sijoittai­sivat työpaikkoja mieluummin Poriin kuin Helsinkiin, koska asunnot Porissa ovat huo­mattavasti halvempia.

Toinen tilanne, joka meillä oli joskus 50-ja 60-luvuilla, olisi alueittain vaihteleva palk­kataso, palkkataso oli korkeampi siellä, mis­sä oli työvoimapulaa, ja matalampi muualla. Silloin meillä oli selvä hintaero pääkaupun­kiseudun ja muun Suomen välillä, ja se merkitsi selvää aluepoliittista ohjausta. Sillä oli tietysti muita ikäviä piirteitä, mutta alue­politiikkaa se hoiti aika tehokkaasti.

Minun täytyy myös ilmoittaa, että en hyväksy sitä linjaa, joka välikysymyksessä oli maatalouden osalta. Minä en pidä sellaisesta maatalouspolitiikasta, jossa puhutaan pel­kästään tuesta sinne ja subventiosta tänne ja unohdetaan kokonaan se tilanne, joka meillä on maataloustuotteiden viennissä, jossa Gat­tin esittämät vaatimukset tulevat ilmeisesti merkitsemään sitä, että subventoitu maata­loustuotteiden vienti tulee jossakin vaiheessa loppumaan tai joutumaan aikamoisiin vai­keuksiin, ja meidän on silloin tietysti varau­duttava tähän tilanteeseen. Silloin ollaan hyvin suuren maatalouspoliittisen ratkaisun edessä. Vähennetäänkö peltoalaa, niin kuin hallitus näyttää kaavailevan?

Arvoisa puhemies! Kello näyttää aivan ihmeellisiä asioita, mutta jos olen puhunut yli 15 minuuttia, lopetan silloin.

Ed. T. Roos: Arvoisa puhemies! Keski­Suomessa on tapana siteerata syksyistä va­rista, joka muuttomatkalle lähtiessään to­teaa, että saatte sanoa miestä menneeksi, jos en maaliskuussa viimeistään palaa. Saman­lainen kevään merkki on opposition väliky­symyskin - muuttolinnun lailla sekin tänne ilmestyy joka kevät. Nyt se tällä kertaa oli variksen tuloakin myöhemmässä. No, myö­häinen variskin toki ehtii vielä munimaan, ja niin on tehnyt oppositiokin.

Ei Suomen tila niin hyvä hallituksenkaan

vakuutteluista huolimatta ole, ettei valistunut oppositio olisi saanut kokoon aineksia vaik­ka Korkeaksi veisuksi. Surkea veisu kuiten­kin on vastattavaksi toimitettu. Hallitus oli­sikin tehnyt esimerkillisen teon, jos olisi vastannut kysymykseen jo sen jättöpäivänä, vaan siihen eivät säännöt anna mahdollisuut­ta.

Välikysyjät epäilevät hallituksen politiikan vahvistavan keskittymistä, ja sen kysyjät näkevät puolestaan perin pahana mörkönä. Minä voisin kysyä, että Impivaarako tänne pitäisi perustaa ja aidata se aitapuilla, joita muualla Euroopassa aitoja kiivaasti puret­taessa .olisi meillekin käytettäviksi.

Sosialidemokraatit sanovat, että tietoyh­teiskunnan asettamiin haasteisiin on vastat­tava samoin asein. Me pyrimme rakenta­maan maakuntatasaisesti yrityspalvelujen ja atk-palvelujen verkkoa. Olemme myös sitä mieltä, että maan eri osia on telemaksuja määrättäessä kohdeltava tasapuolisesti. Ke­puvetoisten hallitusten aikaansaama epätasa­paino on korjattava, eikä se suinkaan mer­kitse maaseudun unohtamista vaan aivan täsmälleen päinvastaista.

Aluepoliittista tukea on myös suunnattava uuden tyyppistä tekniikkaa käyttävään teol­lisuuteen. Kuntien aktiivisuutta tässä asiassa on käytettävä kuntien parhaaksi tukien ja opastaen ja niille mahdollisuuksia luoden. Olemme sanoneet ennenkin ja sanomme nyt­kin, että seinien tukemisesta on päästävä tukemaan hankkeita, jotka parantavat alueen tuotantorakennetta ja kohottavat sen teknologista tasoa. Emme ota vastaan syyt­teitä siitä, että käytämme silmälappuja, jotka estävät näkemästä maaseutua.

Vuosien varrella on aluepolitiikkaa sovi­tettu ja sekoitettu sinnekin ja aloille, joille se ei mielestäni ollenkaan kuulu. Kun tähän maahan luotiin kansanterveysjärjestelmä, ol­tiin liikuttavan yksimielisiä siitä, että Suomi on nähtävä kokonaisena. Näin tuo prosessi lähtikin liikkeelle pohjoisesta ja siis kepun valta-alueelta. Merkillistä vain oli, että kun päästiin vähän punertavammille rintamaille, ei valtion kassasta enää rahaa löytynytkään yhtäveroisesti kuin siihen asti. Vauhtia oli hillittävä, vaikka nyt oltiin toteuttamassa lakia ja luomassa sen toteutumiselle edelly­tyksiä alueilla, jotka jo rakennetun muun maan osuuden itse asiassa verotuloinaan suurelta osin olivat kustantaneet. Terveyspo-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1595

litiikkaa ja aluepolitiikkaa ei tule sekoittaa. Yritysten sotu-maksujen kanssa yritettiin

myös omalla tavallaan samaa. Jos nuo mak­sut porrastettaisiin maantieteellisin ja siis aluepoliittisin perustein, ei siitäkään hyvää seuraisi, vaikka sitäkin on esitetty. Siinä leikissä esimerkiksi köyhä Pohjois-Satakunta tyhjenisi hyvää vauhtia, sillä eivät alueellis­tajat sinne myötämieltään ilmeisesti osoittai­si. On esitetty joskus jopa sitäkin, että pankkien kassavarantotalletukset pitäisi por­rastaa alueellisesti. Siitä sitä vasta aluepoli­tiikkaa syntyisi, ja siihen ei meillä ole varaa.

Aluepoliittista tukea on aiemmin suunnat­tu varsin valikoimattomasti. Ei ole nähty tai haluttu nähdä edes alueiden sisäisiä eroja. Pitkällä tähtäimellä parhaiten maaliinsaosuu maakunnallisten ja alueellisten kasvukeskus­ten kehittäminen. Maaseutukin säilyisi todel­la elävänä eikä muumioituisi museoksi. No, jonkin puolueen kannatuslukukäyriin siitä saattaisi tulla muutosta, mutta elämmehän muutenkin muuttuvassa maailmassa.

Vientituesta on hyvä mahdollisuus säästää merkittäviä summia, kunhan maataloutem­me omavaraisuusaste saadaan oikealle tasol­le. Ei silloin mielestäni ole mitään syytä olla käyttämättä näin syntyneitä säästöjä maa­seudun ja varsinkin syrjäseutujen kehittämi­seen. Suorastaan merkilliseltä tässä katsan­nossa tuntuu välikyselijäin kysymyksessä lause metsäverotuksen osalta. Siinähän tode­taan mm., että metsäverotusta on kiristänyt valtakunnan metsien inventoinnin kiirehtimi­nen. Eikö juuri metsätalouden sisälle metsä­luokituksen eriaikaisuudesta ole syntynyt eriarvoisuutta lisäävä ongelma? Joissakin kunnissa luokitus on ajan tasalla, joissakin viime sotien aikaisella tasolla. Kiirehtiähän nyt pitäisi, jotta metsänomistajat olisivat samalla viivalla hekin.

Arvoisa puhemies! Välikysymyksen haja­naisuus antaisi aihetta moneen muuhunkin ihmettelyyn eikä vähiten siihen, että tällainen itkuvirsi on saanut laulajakseen niin suuren sekakuoron. Jäljen epätasaisuus johtunee ka­pellimestarien suuresta lukumäärästä. Terävä soolo olisi kuulijoilleen tuottanut edes jon­kinlaisen taidenautinnon.

Ed. Turunen: Arvoisa puhemies! Ed. Soininvaaran tavoin ja samasta syystä on motivaatio puhumiseen aika nollilla. Entises­sä elämässä oli sentään aina 30 kuulijan

takuu, tavallisimmin. Sitä pmts1 tähän asti pidetyissä puheenvuoroissa on varmasti sa­nottu jo kaikki oleellinen, mikä liittyy sekä tämän että edellisten hallitusten aluepoliitti­siin tekemisiin tai tekemättä jättämisiin tässä maassa. Kaikki tarpeelliset numerot ja tilas­totkin on jo julkaistu. Siksi aionkin esittää sillisalaatiksi luonnehtimani välikysymyksen herättämänä muutaman ajatusrakennelman ihmisenä olemisesta sekä hyvin- ja pahoin­voinnista maan eri osissa, joissa useissakin olen joutunut elämään vuosieni aikana.

Arvoisa puhemies! Aluepoliittinen propa­gandistinen keskustelu on pilannut alueiden henkistä ilmapiiriä. Asioihin on viime aikoi­na pyritty vaikuttamaan pessimismin kei­noin. Maan reuna-alueilla on näin saatu aikaan ahdistusta ja elämänuskon menetystä, mikä on ollut voimavaroiltaan suurempaa kuin väestön muutto. Pessimismi puolestaan on aikaansaanut uutta pessimismiä, ja voi­daankin puhua enemmänkin henkisestä kur­jistumisteoriasta kuin ihmisten aineellisten tarpeiden puutteesta. Henkinen kurjistumi­nen peitetään varsin usein puhumalla köy­histä kunnista ja syyttämällä yksinomaan hallitusta kuntien talouden tilasta. Kuitenkin pitkään kunnallispolitiikassa mukana olleena uskallan väittää veroäyrin hinnan korotuk­sien osasyynä olevan kuntien ja kunnallisten päättäjien halun haalia itselleen sellaisiakin palveluja, jotka välttämättä eivät kunnalle kuulu ja jotka yhtä hyvin ja taloudellisem­min joku yksityinen voisi hoitaa kunnan tyytyessä omalta osaltaan luomaan vain mahdollisuudet elinkeinotoimintoihin.

Suomessa kautta aikojen paikallaan pysy­minen on ollut hyve, yksi hyve monien muiden hyveiden joukossa. Tätä paikallaan pysymisen hyvettä ovat erilaiset rakenne­muutokset liikutelleet pakon edessä eli vie­den väkeä jopa pois maasta Ruotsiin ja Amerikkaan asti. Tällä hetkellä väki kuiten­kin liikkuu pääasiassa omassa maassa, ja samalla kun se liikkuu, se vaihtaa vaikuttei­ta. Useimmiten mennään mieluimmin sinne, missä ei sanota olevan kurjaa. Ehkä kurja asuntotilanne pääkaupunkiseudulla aiheut­taa liikkumista sinne, missä ei ole kurjaa asumistilannetta. Samalla tavalla voidaan ajatella, että työpaikkoja haetaan sieltä, mis­sä ei sanota olevan kurjaa olla ja tehdä työtä.

Koulutuksen lisääntyessä ja esimerkiksi kotien asenteista johtuen nykynuori on op-

1596 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

pinut liikkumaan ja etsimään tietoa. Väitän, että liian suuret odotukset ja paineet ns. elitististä koulutusta kohtaan ovat olleet osa­syynä maaseudun autioitumiseen. Unelma toisen tarjoamasta hyväpalkkaisesta, paperil­le tuoksuvasta työpaikasta näkyy myös tänä keväänä esimerkiksi maatalousoppilaitosten oppilaspulana. Sukupolvenvaihdokseen liit­tyvästä velkakierteestä halutaan mitä ilmei­simmin asuntovelalliseksi pääkaupunkiseu­dulle.

Hallituksen tukitoimet maatalouden sivue­linkeinojen kehittämiseksi samoin kuin toi­menpiteet itse itsensä työllistämiseksi ovatkin näin ollen olleet tervetulleita parannuskeino­ja. Erilaisten toimenpiteiden myötä omatoi­misuus ja optimismi ovat selvästi voimista­neet otettaan perinteisillä kehitysalueilla, vaikka sitä tässä salissa oppositio ei myön­näkään. Päässä oleva henkinen kapitalismi on selvästi kasvanut kehitysalueilla, kiitos mm. alueellisten yliopistojen.

Suomen alueellisia ongelmia ei ratkaista varmastikaan täällä nyt opposition haukuilla eikä kenenkään hattutempuilla. Kun joissa­kin puheissa on väitetty, että aluepoliittisilla tukitoimilla, miljoonilla, ja taas miljoonilla ei ole saatu mitään aikaan, on puute varmasti jostakin muusta kuin rahasta. Kehityksen ratkaisee maakuntien ihmisten oma-aloittei­suus, yhteistyökyky ja tahto sekä taito. Meil­lä on maakuntia, joissa naapurikateus heit­tää naapurin hankkeiden rattaisiin kapuloita, ja taas toisia maakuntia, joissa naapurika­teus saa naapurinkin yrittämään. Herää ky­symys, minkälaisessa maakunnassa itse asummekaan. Tyhmäksi ei kukaan täällä tunnustautune. Ihmisten oma-aloitteisuudel­la, tahdolla ja taidollakaan ei tietysti vuoria voi siirtää, mutta niiden varassa syntyy yrityksiä, niiden varassa syntyy yksityisiä palveluja, joita nyt vaadimme kunnalta ja valtiolta, niiden varassa itsetunto vahvistuu, ja niiden varassa tukitoimista vapaa omava­raisuus kasvaa.

Arvoisa puhemies! Paikallinen aloitteelli­suus ja osaaminen ratkaisevat 1990-luvun kehityksen maakunnissamme, kunnissamme ja kylissämme joko myönteisesti tai kieltei­sesti. Alueellisen kehityksen perimmäisiä on­gelmia ei mikään raha ratkaise. Helpottaa se kylläkin voi, jos niin itse tahdomme ja lisäksi taidamme. Helsinki vastaan muu Suomi -keskustelustakin päästään sillä, että maakun-

nallisia keskuksia varten tehdään myös omat kehittämispaketit pääkaupunkipaketin ta­paan.

Sen verran eroa paketeissa voisi kuitenkin olla, että kun pääkaupunkiseudun suunnitel­mat vaaditaan valtiolta ja hallitukselta, me siellä kehitysalueilla voisimme tehdä suunni­telmat ihan itse, kuten jossakin puheenvuo­rossa jopa vaadittiin meitä tekemään. Samal­la voisimme viettää henkisen kurjistumisen hautajaisia, joihin kutsun opposition mukaan ja joissa on hyvä tietää sekin seikka, etteivät Pohjois-Suomen alle 35-vuotiaat arvosta pääkaupunkiseutua toimeentulon näkökul­masta kovinkaan korkealle, kertoo Evan raportti.

Ed. P. Leppänen: Herra puhemies! Välikysymyksen arvostus on täällä noussut jo esille. Mielestäni kun luki välikysymyksen sisältöä ja on pyrkinyt kuulostelemaan tätä keskustelua, kovin paljon uutta ei ole löyty­nyt, mutta ei sitä myöskään ollut arvoisan ministerin vastauksessa valtioneuvoston puo­lesta. (Ed. Järvenpää: Ehkä nyt tulee?)- En usko, että tässä tulee kovin paljon uutta, mutta mielestäni näitä kannattaisi harkita tarkemmin ja ehkä ajoittaa sillä tavoin, että myös kuulijakuntaa olisi vähän enemmän.

Aluepollitiikka on hyvin monitahoinen asia. Täällä on hyvin painokkaasti eräissä puheenvuoroissa tullut esille pääkaupunki­seutuongelma. Nähtävästi kun vertaa käytyä keskustelua hallitusohjelman aluepolitiik­kaan, voi vetää sen johtopäätöksen, että aluepolitiikka on epäonnistunut hallituksen toimenpiteissä. Kaksi lausetta on hallitusoh­jelman ensimmäisessä kappaleessa aluepoli­tiikasta: "Hallitus harjoittaa aluepolitiikkaa, joka mahdollistaa maan eri alueiden tasa­puolisen kehittymisen. Tavoitteena on turva­ta kansalaisille työ, asunto ja peruspalvelut maan kaikissa osissa."

Tätä taustaa vasten voi väittää ilman, että sitä voidaan esittää vääräksi tiedoksi, että hallitus on epäonnistunut ja varmasti tulee myös epäonnistumaan kaksi seuraavaa vuot­ta. Voi olla, että seuraavakin hallitus epäon­nistuu. Pääkaupunkiseutu paisuu ja laajenee hallitsemattomasti. Tämän kasvun kustan­nukset tulevat maksamaan kaikki kansalai­set, kun pääkaupunkiseudun maanhinnan ja asumiskustannusten annetaan holtittomasti nousta. Tämähän on seurausta siitä, että

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1597

hallitus on seurannut mielestäni jo hyvin pitkään katseillaan tätä tilannetta. Kaupun­kiliiton tutkimus 1985 kertoo, että otannas­sa, mitä siinä käytettiin, Uudellamaalla Hel­sinki mukaanluettuna paikallinen väestö on sitä mieltä- tai tämän tutkimuksen mukaan on sitä mieltä - yli 60-prosenttisesti, ettei tänne enää muuttoliikettä saisi syntyä. Tämä on aivan luonnollista, koska peruspalvelut ovat jo puutteellisia kantaväestölle, saati sitten, kun tänne haalataan lisää porukkaa.

Sisäasiainministeriön uunituoreessa Kes­kittymisen hinta -nimisessä selvityksessä to­detaan tämä yleisesti tiedossa ollut seikka. Lainaan pätkän siitä: "Maan hinnalla on vaikutusta uudisasukkaan elinkustannuksiin, ja se on yhteydessä palkankorotusvaatimuk­siin synnyttäen sitä kautta myös inflaatiopai­neita. Yrityksille tontin hinta on sidottua pääomaa. Maan hintaan sisältyy usein myös korvausta sen entisestä tuotosta, joka mene­tetään luovutettaessa maa uuteen käyttöön. Ainakin tältä osin on kysymys kansantalou­dellisista kustannuksista."

Tohtori Paavo Littowin laatimaa selvitystä täällä on jo siteerattu, mutta haluan muuta­man kohdan siitä ottaa. Kun Helsingin alueen asuinpaikasta aiheutuvat kustannuk­set, tonttikustannukset, työmatkakustannuk­set, lasketaan yhteen, yksittäinen kaupunki­lainen maksaa optimietäisyydellä sijaitsevas­ta asumisestaan 40 vuoden aikana 260 000 markkaa. Helsingissä tällaiseksi etäisyydeksi on laskettu 27,5 kilometriä työpaikalta. Vas­taavasti Tampereen seudulla etäisyys on las­kettu 15 kilometriksi. On saatu tontin ja työmatkakustannuksen kokonaislaskuksi 40 vuodelta näin ollen 106 000 markkaa. (Ed. Järvenpää: Jos et halua maksaa sitä?) Hel­singin seudun asukasta onnellisemmassa ase­massa on oululainen veronmaksaja, (Ed. Valli: Äänekoskella?) jonka 40 vuoden vas­taava potti .~m vain 81 000 markkaa. -Nähtävästi Aänekosken seutukunnalla on samaa suuruusluokkaa.

Asumisen hintaa nostaa erityisesti pääkau­punkiseudulla kuntien huonosti hoitama tonttipolitiikka. On uskomatonta, että tämän alueen suurista kunnista vain Vantaa on yhden ainoan raakamaan hankintakohteessa turvautunut rakennuslain suomaan lunastus­menettelyyn. Mitä ovat nämä muut kunnat tehneet? Näyttää ilmeiseltä, että tässä maassa ei voida lopettaa tonttikeinottelua, ennen

kuin on säädetty laki, joka pakottaa kunnat kaavoittamaan vain jo omistamansa maan. (Ed. Renko: Miten grynderi pannaan ku­riin?) Nähtävästi tilanne on se, niin kuin sanoin, että muutamaan vuoteen ei näillä poliittisilla näkymillä tule mitään tapahtu­maan. Rakennusmaalla keinottelijoille on tehtävä selväksi, ettei veronmaksajien rahoja tulla käyttämään mielikuvituksellisten tontti­hintojen maksamiseen.

Meillä on jo tällä hetkellä maatalousmaan osalta laki oikeudesta hankkia maa- ja met­sätalousmaata, jonka mukaan maatalous­maata saa kaavattomalla alueella hankkia vain maatila- ja metsätaloutta varten. Vas­taavasti on säädettävä laki, joka määrää, että kaupungin rakennusmaaksi tarkoitettua maata saa ostaa vain kaupunki. Pääkaupun­kiseudun kuntien asuntomaan hankinta on kyettävä irrottamaan keinottelusta.

Myös työpaikkojen perustaminen, niiden ohjaus pääkaupunkiseudulla vaatii erityistä lainsäädäntötoimenpiteitä. Tämän lain piiriin mielestäni on saatava Helsingin lisäksi aina­kin Espoo, Vantaa, Kauniainen, Kirkko­nummi, Tuusula, Sipoo, Kerava, Järvenpää, Nurmijärvi, Hyvinkää, Siuntio, Inkoo ja Porvoon maalaiskunta.

Herra puhemies! Täällä on muutamissa puheenvuoroissa otettu kantaa myös asunto­tuotantoon. Sosialidemokraattien puheen­vuorossa ed. Törnqvist otti asuntorahastoon kantaa. Mielestäni ei ole riittäviä perusteita esitetty, miksi tällainen rahasto pitäisi perus­taa, koska käsitykseni mukaan jos valtioval­ta haluaa tehdä päätöksiä, voi asuntotuotan­toon käytettävät määrärahat jakaa mm. Pos­tipankin kautta. Ei välttämättä uutta byrok­ratiaa tälläkään alueella tarvita. Jos halutaan rahaa rahastoida, niin sitä voidaan myös budjetin kautta siirtomäärärahoilla hoitaa. Haluan pariin yksityiskohtaan puuttua vielä tässä arvoisan ministerin valtioneuvoston puolesta jättämässä vastauksessa, joka liittyy näihin asuntopoliittisiin ongelmiin. Ministeri totesi vastauksessaan, että asuntorahoitta­mista selvittänyt työryhmä on juuri jättänyt mietintönsä. On aika ihmeellistä, että tästä samasta asiasta puhutaan vuodesta toiseen, perustetaan työryhmiä, komiteoita tutki­maan vanhoja tiedossa olevia ongelmia. Mutta nähtävästi tilanne vaatii sen, että näin pystytään tätä ns. asuntotuotantoa määrä­tyiltä osin jarruttamaan. Mielestäni, jos on

1598 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

poliittista tahtoa, asunto-ongelmia ei maas­samme ole. Sen olen todennut useampaan kertaan. Riittävästi rahaa budjetin kautta sellaiseen asuntotuotantoon, joka annetaan joko vuokra-asuntotuotantona tai ensiasun­non hankkijoille edulliseen hintaan ja joka ei mene keinotteluun eikä välittäjille.

Menneinä vuosina on budjetissa ollut hy­vinkin paljon rahaa, mutta sitä on jäänyt satoja miljoonia käyttämättä. Syyhän siihen on ollut yksinkertaisesti se, että ei ole tehty päätöksiä, joten rahat ovat jääneet käyttä­mättä. Niin, ei tämä välttämättä tarvitse eri organisaatiota eikä rahastoja, jos vain poliit­tista tahtoa on.

Toinen asia, johon haluan ministeri Suo­misen vastauksessa kiinnittää huomiota, on täällä Liikelaitokset, kunnat, maakunnat -osastolla. Haluan tästä lainata erään lauseen. Ministeri totesi vastauksessaan valtioneuvos­ton puolesta näin: "Muistettakoon, että tämä hallitus ei ole sortunut edeltäjiensä syntiin siirtää kustannuspainetta valtiolta kuntien harteille."

En tiedä, miten tähän sanoisi tai lausuisi, mutta jossain määrin tuli outo olo, kun useita lakeja on käsitelty tämän parin viime vuoden aikana, jotka myös ovat olleet siirtämässä valtiovallalta kustannuksia kuntien harteille. Siellä on mm. ylimääräistä kela-maksua, hammashuoltoon liittyvää maksua, vammais­palvelulain kautta tulevaa maksua, palo- ja pelastustoimen valtionavut jne. (Ed. Turunen: Pitäisikö ne poistaa?) On aika ihmeellistä, jos tämä lause pitää paikkansa, koska näitähän voi luetella paljon enempikin.

Muun muassa viime syksynä nostettiin SKDL:n ryhmän toimesta valiokunnassa ja myös täällä salissa esiin kuntien keskusjär­jestön ja hallituksen välillä tehty järjestelya­siakirja. Kuka sitä rikkoo yksipuolisesti muu kuin istuva hallitus? Tämähän oli kuntien tiedossa. Myös ed. Turunen kiinnitti huo­miota siihen, että kuntien veroäyriä oli mo­nissa kunnissa nostettava viime syksynä ja niin tulee tapahtumaan tulevanakio syksynä. Tämä on osaltaan sitä tuotantoa, jota edus­kunta harjoittaa tällä hetkellä. Näitä vuosit­tain on siirretty jatkuvasti ja näin nähtävästi tullaan tämän politiikan myötä siirtämään. Näihin pariin kohtaan halusin kiinnittää huomiota, koska mielestäni ne ovat ristirii­taisia sen viimesyksyisen budjettipolitiikan kanssa, mitä tässä salissa on päätetty.

Ed. Turunen (vastauspuheenvuoro): Ar­voisa puhemies! Ed. Leppäselle huomauttai­sin, että veroäyrin hinnankorotukset monta kertaa kunnissa johtuvat siitä, että kunnat ottavat tehtäväkseen sellaisia palveluja, jotka niille eivät kuulu ja jotka voisi joku yksityi­nenkin suorittaa. Kysymys ei ollut siitä, että valtio siirtäisi kunnille joitakin ylimääräisiä palvelutehtäviä, ja tämä on aiheuttanut kun­nissa monta kertaa paineen veroäyrin hinnan korottamiseen.

Ed. V a r p asu o : Arvoisa puhemies! Aluepoliittinen keskustelu näyttää meillä ole­van valitettavan paikallaan polkevaa, ja kui­tenkin tähän keskusteluun tarvittaisiin aivan uusia aineksia ajatellen nimenomaan sitä kehitystä, johon mekin toisaalta olemme länsieurooppalaisen taloudellisen yhteistyön kehittymisen myötä lähtemässä.

Tässä kohdin keskustapuolueen välikysy­mykseen liittyy kappale, johon kätkeytyy monenlaisia ristiriitaisia aineksia, jopa aja­tuksia väestön siirtämisestä takaisin kaupun­kien humusta maaseudun rauhaan. Välikysy­myksessä todetaan: "Työpaikkojen nettoli­säystä tapahtuu lähes yksinomaan pääkau­punkiseudulla. Muuttoliike vinouttaa väestö­rakenteen myös uusiutumisen kannalta. Bio­loginen jatkuvuus on siirtynyt keskuksiin, joiden pienet perhekoot heikentävät koko väestön uusiutumista. Vinoutunut väestöke­hitys on pääkaupunkiseudun asuntopulan suurin syy."

Kysyjillä on aika mielenkiintoinen ajatus­rakennelma, kun he toteavat: "Muuttoliike vinouttaa väestörakenteen myös uusiutumi­sen kannalta. Biologinen jatkuvuus on siir­tynyt keskuksiin, joiden pienet perhekoot heikentävät koko väestön uusiutumista." Olen kysyjien kanssa samaa mieltä, että meillä on tietyllä tavalla vinoutunut väestö­kehitys,mutta syistä, mitkä siihen ovat joh­taneet, ja lääkkeistä siihen olen aivan toista mieltä kuin kysyjät.

Suomen koko tulevan väestökehityksen kannalta on ongelmallista, että meillä perhe­koko on nykyisin pieni ja perheessä on keskimäärin vain 1, 7 lasta. Perhepoliittisin toimenpitein pitäisi vaikuttaa ennen kaikkea siihen, että lasten saantia kaikin tavoin tuet­taisiin ja että yhteiskunnallisessa päätöksen­teossa kaikilla tasoilla pidettäisiin keskeisenä päämääränä perheiden toimeentulomahdolli-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1599

suuksien turvaamista. Käytännössä tämä tar­koittaisi myös sitä, että pääkaupunkiseudun ongelmiin etsittäisiin tosi mielessä ratkaisuja ja erityisesti helpotettaisiin nuorten asumis­mahdollisuuksia ja sitä kautta mahdollisuuk­sia perustaa perhe ja saada lapsia.

Pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan väestö on keskimäärin nuorempaa kuin muualla Suomessa, ja tässä puhun nimenomaan täällä jo olevasta väestöstä. Tälle väestölle on turvattava perheen perustamismahdollisuus ja yhteiskunnan päätöksenteossa olisi myös pidettävä myönteisenä sitä, jos nämä perheet hankkisivat jopa keskimääräistä useampia lapsia. Nyt välikysyjät näyttävät ajattelevan, että biologinen jatkuvuus ei saisikaan siirtyä keskuksiin, vaan tulisi pitää maaseudulla, jossa ilmeisesti automaattisesti olisi sitten suuremmat perhekoot Tässäkin kohdin voisi pyytää keskustapuoluelaisia katsomaan pei­liin ja kysyä, mitä puolue hallitusvastuussa ollessaan on tehnyt, jotta naisten asema nimenomaan maaseudulla olisi parantunut niin, että biologinen jatkuvuus säilyisi maa­seudulla.

Tässä kohdin näyttää siltä, että keskusta­puoluelaista ajattelua esiintyy vielä runsain mitoin aluepoliittisten suunnittelijoiden pii­rissä, sillä muuten eivät ole oikein hyvin ymmärrettävissä ne luvut, joita esimerkiksi sallitaan Uudenmaan väestön kasvuksi.

Pääkaupunkiseututyöryhmä, joka julkisti maaliskuussa oman esityksensä tavoiteltavas­ta väestökehityksestä Uudellamaalla, on pää­tynyt hyvin omalaatuiseen tavoitteeseen. Työryhmä pitää tavoiteltavana kehityskuva­na sellaista kehitystä, että koko Uudenmaan läänin väestön kasvu olisi 1990-luvulla 43 000 henkeä. Siis kymmenessä vuodessa 1,2 miljoonan väestönpohja, joka on poikkeuk­sellisen nuorekasta väestöä Suomessa, saisi kasvaa vain 43 000 henkeä. Jos tätä pidetään todella tavoiteltavana kuvana, niin käytän­nössä se tarkoittaisi sitä, että nyt läänissä oleva vuosittainen väestön kasvu, joka esi­merkiksi viime vuonna oli noin 13 000 hen­keä, pitäisi painaa vuoteen 2000 mennessä 2 OOO:een, jotta Uudellamaalla päästäisiin tavoiteltavaan kehityskuvaan.

Minusta tällainen on kaikkea muuta kuin tavoitehava kuva. Uudellamaalla asuu nel­jäsosa kaikista suomalaisista. En voi ymmär­tää sellaista aluepoliittista suunnittelua, joka esittää tavoitteekseen sen, että neljännes suo-

malaisista saisi uusiutua vain 2 000 hengen verran vuonna 2000. Koko Suomea ajatellen se merkitsisi noin 8 000 hengen kokoista ikäluokkaa.

Nämä luvut jo toivottavasti riittävät pal­jastamaan sen, että aluepoliittisten suunnit­telijoiden näkemykset tavoiteltavasta kehitys­kuvasta ovat kaikkea muuta kuin tavoitelta­via.

Pääkaupunkiseututyöryhmän ehdotukses­sa on muitakin esityksiä, jotka eivät mieles­täni perustu riittäviin ja kattaviin selvityk­siin. Suurimpana puutteena on pidettävä sitä, että pääkaupunkiseututyöryhmä on esit­tänyt joukon aluepoliittisia toimenpiteitä, mutta samaan hengenvetoon työryhmä itse­kin toteaa, että ehdotusten taloudellisten ja muiden vaikutusten selvittäminen ei ole ollut kattavasti mahdollista. On aika uskomaton­ta, että työryhmä esittää pääkaupunkiseudun ja koko Uudenmaankin kannalta aivan kes­keisiä esityksiä tavoiteltavasta väestökehityk­sestä ja tavoiteltavasta työpaikkakehitykses­tä, joiden taloudellisista seuraamuksista ei ole kuitenkaan kyetty esittämään oikeastaan minkäänlaisia näkemyksiä. Tämä heijastanee vielä sitä 1970-luvun aluepoliittista ajattelua, että ministeriöihin ja valtion keskusjohtoon on keskittynyt koko viisaus, jonka varassa Suomea on hyvä keskitetysti ohjailla halut­tuun suuntaan.

Maamme elinkeinoelämän ja talouden vo­lyymistä on keskittynyt Uudellemaalle aina­kin väestömäärää vastaava osuus, todellisuu­dessa jopa huomattavasti enemmän. Kun tehdään koko maamme elinkeinoelämän ke­hityksen kannalta merkittäviä aluepoliittisia tai muita päätöksiä, on niiden perustuttava todella kattaviin ja monipuolisiin taloudelli­siin selvityksiin. Tätä me uusmaalaiset jat­kossa odotamme ainakin valtioneuvostolta, ennen kuin se lyö lukkoon omia esityksiään pääkaupunkiseutua koskeviksi aluepoliitti­siksi toimenpiteiksi.

Ed. P. Leppänen (vastauspuheenvuo­ro): Herra puhemies! Ed. Varpasuo otti hyvin tärkeitä asioita esille, millä tavoin lastensaantia tulisi tukea, asuntoasioita tu­kea, lasten päivähoitopaikkoja tukea jne., mutta kun miettii tätä taustaa vasten sitä tilannetta, joka viime syksynäkin oli tässä salissa, kun budjettia käsiteltiin, niin jostain syystä kokoomuksen ryhmästäkään ei tullut

1600 Keskiviikkona 24. toukokuuta 1989

tukea niille SKDL:n esityksille, jotka olisivat tukeneet asuntotuotantoa, nimenomaan vuokra-asuntotuotantoa, jotta ihmiset pääsi­sivät ensiasuntoon kiinni. Samoin lasten päi­vähoitopaikkojen lisäämisessä, jota olemme vuosia esittäneet, ei olisi tullut tätä ongelmaa vastaan, joka tällä hetkellä on erittäin suu­rena tulossa. Me olemme tätä esittäneet, mutta yleensä tuntuu siltä, että sitten puhu­taan, kun budjetti on sinetöity, tuolla ken­tällä ja eri tilaisuuksissa muuta kuin mitä tässä salissa äänestetään.

Ed. Kääriäinen: Herra puhemies! Hal­litus vahvistaa vielä tänä keväänä läänikoh­taiset väestö- ja työpaikkasuunnitteet 10 vuo­den ajalle. Ne suunnitteet ovat jokaisen maakunnan kannalta äärimmäisen tärkeitä, sillä ne edustaessaan virallista näkemystä tapaavat toteuttaa itse itseänsä. Ne suunnit­teet toimivat myös kaiken voimavarojen jaon pohjana. Sisäministeriö on omissa laskelmis­saan päätynyt siihen, että keskittyminen jat­kuu hurjalla vauhdilla. Vaikka ennusteita onkin hieman lievennelty ja oletettu aluepo­litiikan korjaavan keskittymistä, niin tästä huolimatta pääkaupunkiseudun kasvu jatkuu suunnilleen viime vuosien tahtiin ja toisaalta maakuntien väkimäärät kääntyvät laskuun muuttoliikkeen seurauksena.

Viime vuosien tausta on pelottava. Vah­vistaessaan vielä voimassa olevat väestösuun­nitteet vuonna 1986 hallitus teki viisikohtai­sen periaatepäätöksen aluepolitiikan tehosta­misesta. Tästä huolimatta jo parissa vuodessa alueellinen kehitys on poikennut olennaisella tavalla suunnitteista ja nimenomaan kieltei­seen suuntaan. Viime vuosien kehitys on noudattanut vuoden 1986 laskelmien trendi­vaihtoehtoa eikä suunnitetta. Esimerkiksi Uudellemaalle suuntautunut muuttoliike on ollut lähes kolminkertainen suunnitteeseen verrattuna. Tämä kertoo, mitä edessä on.

Sisäministeriön kaavailut maakuntien väestö- ja työpaikkapohjasta merkitsevät ka­tastrofisuuntauksen jatkumista. Niiden poh­jalta ei kyetä ratkaisemaan tästä johtuvia monenlaisia ongelmia. Keskusta edellyttää, että sisäministeriö laatii uudet suunnitteet, joissa lähdetään siitä, että minkään läänin väkimäärä ei saisi vähetä. Edellytämme, että tasapainoisiin suunnitteisiin liitetään niitä turvaava alueellinen teho-ohjelma, joka tulisi ottaa käsittelyyn täällä eduskunnassa.

Julminta hallituksen aluepolitiikassa on se, että se ei kykene tarttumaan toden teolla ja nopeasti pääkaupunkiseudun hillittömään kasvuun, joka käy kaikella tavalla mitattuna erittäin kalliiksi. Keskittymisen kaikkia vai­kutuksia ei kyetä edes rahassa mittaamaan etenkään silloin, kun liikutaan sosiaalisten ongelmien sokkeloissa. Keskustan ja osin vasemmiston suunnalta ja myös vihreitten taholta on kerrottu monenlaisia konkreettisia ja ulkomaillakin sovellettavia keinoja pää­kaupunkiseudun kasvun hillitsemiseksi, joten tasapainon aikaansaaminen riippuu aivan pelkästään poliittisesta tahdosta.

Holkerin punamustahallitus on pahiten epäonnistunut juuri alueellisen kehityksen hallitsemisessa. (Ed. Järvenpää: Täysin!) -Täysin, täysin ed. Järvenpää. - Se on ottanut ohjeekseen keskittämisen siitä huoli­matta, että muualla maailmassa on jo ajat sitten luovuttu keskittämisen opeista. Suun­nan muutos olisi välttämätön ja sitä pitäisi ryhtyä valmistelemaan heti. Nykyinen yhdis­telmä hallituspolitiikassa ei sitä tee johtuen siitä, että kokoomus on osoittautunut tässä asiassa SDP:lle kiertämättömäksi jarrumie­heksi.

Herra puhemies! Muutokseen tarvitaan poliittisten voimien uudelleen ryhmittymistä. Pääkaupunkiseudun kasvun hillitsemiseen ja alueelliseen tasapainoon pyrkiviä voimia on keskustan, keskiryhmien, vihreiden, vasem­mistoliittolaisten ja kommunistien ohella myös SDP:ssä, tosin vielä valitettavan har­vassa. Suomen poliittisella kentällä yksin­omaan kokoomus on antaa mennä -politii­kan takana ja suosii keskittymistä, sillä se on kokoomuksen yhteiskuntafilosofia. Toivoa sopii, että ne punavihreät ryhmät, jotka ymmärtävät ja tunnustavat nykyisen keskit­tymissuuntauksen johtavan erilaisiin katast­rofeihin Suomen mitoissa, ryhmittyisivät kes­kinäiseen yhteistyöhön, jotta voitaisiin luoda 1990-luvun uusi radikaali aluepoliittinen kompromissi sopivan roolinsa löytäneen pääkaupunkiseudun ja elinvoimaisten maa­kuntien yhteistyöstä.

Ed. Järvenpää (vastauspuheenvuoro): Herra puhemies! Odotin suurella mielenkiin­nolla aluepoliittisen neuvottelukunnan vara­puheenjohtajan Seppo Kääriäisen puheen­vuoroa. Yhtään sellaista ajatusta, jolla tä­män tasavallan aluepolitiikkaa voitaisiin vie-

Välikysymys tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamisesta 1601

dä eteenpäin, ei tuohon puheenvuoroon si­sältynyt. Olen suunnattoman pettynyt.

Ed. Kääriäinen ( vastauspuheenvuoro ): Arvoisa puhemies! Ed. Järvenpää toki tietää valistuneena kansanedustajana, että keskusta on monet, monet kerrat omissa vastalauseis­saan kertonut konkreettisen vaihtoehdon ny­kyiselle aluepolitiikan väärälle linjalle. Nyt ei ole tarpeen ryhtyä niitä kertaamaan. Kysy­mys on linjanvedosta, suunnasta ja hengestä. Sen pitäisi toki riittää.

Puhemies: Asian käsittely keskeyte­tään.

Pannaan pöydälle puhemiesneuvoston eh­dotuksen mukaisesti ensi perjantain täysis­tuntoon

1) Valtiovarainvaliokunnan mietintö n:o 23 (HE n:o 68)

2) Valtiovarainvaliokunnan mietintö n:o 24 (HE n:o 69)

201 290146B

3) Valtiovarainvaliokunnan mietintö n:o 25 (HE n:o 72)

4) Valtiovarainvaliokunnan mietintö n:o 26 (A n:o 4)

5) Sosiaalivaliokunnan mietintö n:o 14 (HE n:o 81)

Puhemies : Eduskunnan seuraava täys­istunto on tänään torstaina kello 14.

Täysistunto lopetetaan torstaina 25. tou­kokuuta kello 0.03.

Pöytäkirjan vakuudeksi:

Erkki Ketola

(s. 1499-1509)

M.V. Mandelin

(s. 1509-1601)