arkeologia nyt! - mikrobittiarkeonyt.mbnet.fi/arkeonyt/an 2005 2 netti.pdf · 2009. 11. 25. ·...

Arkeologia NYT!

2/2005

Arkeologi NU!

Kristinuskon alkutaipaleella -teemanumero

2 Arkeologia NYT! 2/2005 Arkeologia NYT! 2/2005 3

Arkeologia NYT!

Arkeologi NU!

2/2005

10. vuosikerta

JulkaisijaTurun Maakuntamuseon ystävät

– Åbo Landskapsmusei vänner ryArkeologian jaosto

– Arkelogi sektionenPL 286, 20101 Turku

Puheenjohtaja Kari Ahtiainen

Pyhäntie 143, 23140 Hietamäkipuh. 044 – 5843107,

s-posti [email protected]

Arkeologian jaoston kotisivut Internetissä osoitteessa

http://koti.mbnet.fi/~arkeonyt/

Arkeologia NYT!

Vastaava päätoimittajaMarkku Lemmetti

Pöksmäentie 12, 23140 Hietamäki,puh. 050 – 5119720

ToimituskuntaKari Ahtiainen, Matti Hukki, Heimo Kumlander, Mia Lempiäinen, Leif Michaelsson, Eeva Rintama, Jouni

Taivainen

Toimitus ja taittoKynäniekka/Raija Herrala

PainopaikkaTurun yliopisto, Digipaino

ISSN 1236 – 4827

Vuosikerta 15 €Kansikuva:

Pyhä Henrik ja Pyhä Margareetta, maalaus Taivassalon kirkossa. Kuva: Markku Lemmetti.

Ukonvakka ja Arkeologikani s. 30

Kristinuskon alkutaipaleellaTarinat ja todellisuus s. 3

Maisemanhoitoa Rikalanmäellä s . 27

Totta ja tarua Köyliössä s. 7

Entäs Itä-Suomessa? s. 12

Liikistö – Ulvilan arvoituksia

ratkomassa s. 14

Pyhän Veronikan hikiliina s. 18

Nokian kartanon kappelin alle s. 24

Petrs Henrss pictor s. 31

Kello kädessä vai kaulassa? s. 26

Taistelu Aurajoen isännyydestä s. 10

Hautakiviä Raision kirkossa s. 20

Kuusiston kuulumisia s. 22

Kaivaukset alkavat Tuomiokirkon ympärillä s. 5

Aboa Vetus uusiutui s. 34

Tarkkaa työtä sakastin yläkerrassa s. 28

Retkellä Retulassa s. 32

Teemanumero:


Tarinat ja todellisuus

Meillä on tapana jaksottaa aikaamme. Syntymäpäivät, vuosi-päivät ja muut merkkipäivät huomioidaan enemmän tai vähem-män juhlallisesti. Kymmenjärjestelmästämme johtuen varsinkin vuosikymmenet, vuosisadat ja millenniumit huomioidaan erityi-sesti. Käytäntö lisää yhteisöllisyyttä mutta sen arvo lienee siinä, että pysähdytään arvioimaan mennyttä ja puntaroidaan mitä on kuluneena ajanjaksona saavutettu.

Tänä vuonna vietetään Suomen kirkon 850-vuotisjuhlaa. Vuon-na 1155 uskotaan piispa Henrikin tulleen Suomeen järjestämään katolista kirkkohallintoa. Arkeologisen aineiston pohjalta tiedäm-me, että kristinusko oli levittäytynyt Suomeen jo aikaisemmin sekä idästä että lännestä. Kirkko pyrki ottamaan myös maallisen vallan käsiinsä. Vakiintuneet hallintokäytännöt purettiin, tai aina-kin ne pyrittiin alistamaan kirkolle. Tästä aiheutui varmasti ristiriito-ja ja väkivaltaisiakin reaktioita kuten Henrikin legenda kertoo.

Henrikin toiminta on jäänyt historiallisen dokumentaation ulko-puolelle. Vasta 1200-luvulla tehdään ensimmäiset Henrikiä kos-kevat kirjalliset merkinnät. Henrikin kulttia vahvistettiin ja levitettiin tietoisesti. Mahdollisesti sillä saatiin perusteltua vallansiirto oikeu-tetuksi. 1400-luvun unioniajan pitkäaikainen kirkkoruhtinas, piispa Maunu II Tavast edisti ja kehitti myös omalta osaltaan Pyhän Hen-rikin kulttia. Kirkon aseman lujittamisen lisäksi hänellä saattoi olla myös kansalliset tarkoitusperät. Hän pyrki pitämään kirkon virat suomalaisissa käsissä ja oman kansallispyhimyksen aseman ko-rostaminen saattoi auttaa asiaa.

Juhlavuoden kunniaksi tarinat Henrikistä nostetaan esille monil-la paikkakunnilla. Seminaareissa pohditaan Henrikin historiallisen todenperäisyyden lisäksi enemmän paikallisia aiheita.

Maalaus Kalannin kirkossa esittänee piispa Henrikin ja kuningas Erikin ensimmäistä ristiretkeä vuonna 1155. Kuva: Markku Lemmetti


Sukupolvien ajan kerrotut tarinat sinänsä ovat kansallista ja paikallista kulttuuriperintöämme. Niillä on oma arvonsa kunhan säilytämme suhteellisuudentajumme emmekä julista omaa to-tuuttamme ylitse muiden. Mieleeni muistuu Arthur Grimblen, brit-tiläisen imperiumin siirtomaavirkamiehen, kertomus Tyynen meren saarilta. Kaksi miestä meni saaren tietäjän luokse kysymään, kum-man suvun tarina maailman luomisesta on oikea. Tietäjä vasta-si kertomalla kolmannen tarinan, joka poikkesi kahdesta muusta. Hän kehotti kumpaakin pitämään arvossa omaa sukutarinaansa, mutta kunnioittamaan myös muiden näkemyksiä.

Otsikoihin on päässyt myös pieni luunpalanen. Turun tuomiokir-kon restaurointitöiden yhteydessä 1920-luvulla vietiin sakariston umpeen naulatusta komerosta löydetyt kankaaseen käärityt luut museovirastoon. Olivatko nämä Henrikin pyhäinjäännöksiä, siitä ei ole varmuutta. Tuolloin vietiin Helsinkiin myös pieni luunsiru, joka otettiin talteen v. 1514 piispa Hemmingin autuuttamisjuhlaa var-ten rakennetusta arkusta, jossa Hemmingin luiden lisäksi oli pyhi-mysten luita. Tämä luunsiru oli kääritty 1300-luvulta peräisin ole-vaan pergamenttitekstiin, joka kertoi luun olevan peräisin Pyhästä Henrikistä. Nyt tämä luunsiru on sijoitettu määräajaksi katoliseen Henrikin kirkkoon Helsingissä. Luun omistuksesta vallitsee erimieli-syys museoviraston ja Turun seurakuntien välillä. Katoliselle kirkolle pyhäinjäännöksillä on toki suurempi merkitys kuin luterilaiselle kir-kolle. Toisaalta tuntuisi loogiselta sijoittaa luunpalanen alkuperäi-seen yhteyteensä. Varsinkin kun Turun tuomiokirkossa on oma hie-no kirkkomuseonsa.

Tämä keskustelu liittyy osaltaan siihen, pitäisikö arkeologiset löy-döt säilyttää mahdollisimman lähellä löytöpaikkaansa vai keskite-tysti museovirastossa. Esihistoriamatkailun kehittämisen kannalta suuremman osan materiaalista pitäisi olla esillä alueellisesti löytö-paikkansa yhteydessä tukemassa paikallisia tarinoita.

Kari Ahtiainen

Turun maakuntamuseon ystävienArkeologian jaoston puheenjohtaja


Kun Turun kaupunki valmistautui 775-vuo-tisjuhlaansa, virisi syksyllä 2003 ajatus kau-pungin varhaisimpia vaiheita selvitteleväs-tä arkeologisesta kaivauksesta. Suuntaviivat hahmottuivat vuoden lopussa ja tammikuussa 2004 kaupunginvaltuusto teki periaatepäätök-sen tutkimushankkeen käynnistämisestä tuo-miokirkon välittömässä läheisyydessä. Tar-kemman suunnitelman valtuusto hyväksyi viime juhannuksen alla.

Turun kaupungin iästä, alueesta, muodos-tumistavasta ja asutuksesta on esitetty mo-nenlaisia käsityksiä. Myös mahdollisesta ai-emmasta asutuksesta vanhimman kaupungin paikalla on ollut eri näkemyksiä. Esimerkiksi Juhani Rinne arveli 1900-luvun alkupuolella, että vanhin kaupunki olisi muodostunut Uni-kankareen kummun – tuomiokirkon – ympä-rille 1200-luvun alkupuolella. Piispanistuin olisi siirretty Koroisista Unikankareelle 1229.

Käsitys kaupungin iästä perustui paavi Gre-gorius IX:n bullaan, jossa määrättiin piispan-istuimen siirtämisestä sopivammalle paikalle.

1960-luvulta alkaen vakiintui käsitys siitä, että piispanistuin siirrettiinkin vuonna 1229 tai pian sen jälkeen vasta Nousiaisista Koroi-siin. Kaupunkia olisi alettu rakentaa Unikan-kareen ympärille vuosisadan jälkipuoliskolla. Vuonna 1276 oli perustettu tuomiokapituli, ja tuomiokirkkoa alettiin rakentaa pian sen jäl-

Ensi elokuussa käynnistyvät Turun tuomiokirkon ympäris-tössä kolme vuotta kestävät tutkimuskaivaukset, joiden odotetaan antavan runsaas-ti uutta tietoa kaupungin al-kuvaiheista.

Ensimmäisenä vuonna ka-tujen kiveys ja puistojen nur-mikko avataan kolmessa kohteessa kirkon ympärillä.

Tutkimushanke liittyy sekä viime vuonna vietettyyn Tu-run 775-juhlavuoteen että kil-voitteluun kulttuuripääkau-pungin asemasta.

Myös arkeologian harras-tajille on avautumassa mah-dollisuus osallistua kaiva-uksiin avustavassa roolissa. Lisää tietoa tästä on luvassa toukokuun lopulla.

Odotettavissa uuttaa tietoa Turun varhaisimmista vaiheista

Aki Pihlman


keen. Tuomiokirkko vihittiin käyttöön vuon-na 1300. Näitä ennen, 1200-luvun puolivälis-sä, paikalla olisi jo ollut puinen kirkko ja sen ympärillä saksalaisten kauppiaiden siirtokun-ta. Kaupunki olisi laajentunut vuoden 1318 jälkeen kirkon ympäriltä keskiaikaisen Suur-torin ympärille.

Puukirkko- ja kauppasiirtokunta-ajatuksia on kritisoinut mm. Markus Hiekkanen. Tällä hetkellä on vahvasti esillä se käsitys, että kau-punkia alettiin rakentaa Aurajoen itärannalle jolloinkin 1200-luvun viimeisellä neljännek-sellä. Hiekkanen on esittänyt, että kaupuki olisi perustettu, ei muutoin muodostunut. Pe-rustajina olisivat olleet kirkko, kruunu ja do-minikaanijärjestö.

Tämän käsityksen mukaan kaupungin var-haisin alue olisi ulottunut heti 1200-luvun lo-pussa tuomiokirkolta lähelle dominikaani-konventtia nykyisen Kaskenkadun kohdalla. Kaupunkiasutusta olisivat siis jo perustamis-vaiheessa 1200-luvun lopussa rajanneet tuo-miokirkko ja dominikaanikonventti.

Olen itse arvellut, että kaupunkiasutus olisi 1200-luvun lopussa rajautunut kirkon ja Suur-torin väliselle alueelle ja levinnyt Suurtorin ja Rettiginrinne -kadun väliselle alueelle 1300-luvun ensimmäisinä vuosina. Samalla olen nostanut esiin kysymyksen kaupungin varhai-simman asutuksen luonteesta ja kysynyt, oli-ko kaupunki jo alun alkuaan tiheään raken-nettu vai oliko itse kaupungissa rinnakkain rakennettujen tonttien lisäksi erillisiä maaseu-tumaisia taloja pihapiireineen. Olisiko var-haisin kaupunki voinut koostua nimenomaan suhteellisen harvassa sijainneista yksiköistä? Tai olisiko kaupungin välittömässä läheisyy-dessä ollut maataloja, jotka sulautuivat osaksi kaupunkia sen laajentuessa.

Jo viime vuosisadan alusta alkaen on poh-dittu, edelsikö kaupunkimaista asutusta van-hempi maaseutumainen asutus. Tätä kysy-mystä oli mahdollista lähestyä 1980-luvun ns. Mätäjärven tutkimusten yhteydessä. Sil-loin voitiin todeta, että järvi oli jo 1200-luvun jälkipuoliskolla ihmistoiminnan seurauksena saastunut, ja sen ympäristö kuvastui maaseu-tumaisena laidunmaineen ja peltoineen.

Tiedämme tuomiokirkon, Suurtorin, Aura-joen ja keskiaikaisen Hämeenkadun rajaaman keskiaikaisen Kirkkokorttelin varhaisista vai-heista varsin vähän. Tällä alueella ei ole suo-ritettu varsinaisia kaupunkiarkeologisia kai-vauksia, jotka olisivat ulottuneet vanhimpiin kulttuurikerrostumiin asti. Arkeologiset tutki-mukset ovat kaupungissa liittyneet rakennus-hankkeisiin.

Kaupungin keskiaikainen ydinalue on ol-lut kaivaustutkimusten ulottumattomissa, sil-lä kyse on puistoista, aukioista ja katualueis-ta. Käsittääkseni varhaisin kaupunkialue on

tavoitettavissa juuri täältä, varmimmin tuo-miokirkon läheltä sen etelä- ja länsipuolelta.

Kolmivuotinen kaivaushanke

Kaupunginvaltuuston hyväksymä hanke on kolmivuotinen. Vuosina 2005 ja 2006 tehdään kenttätöitä ja vuonna 2007 saatetaan loppuun kaivausten jälkityöt ja kaivauskertomukset valmistuvat. Kaivaushankkeen vastuuorgani-saationa on Turun maakuntamuseo.

Kaivausten jälkeen sen tuloksia ja saatuja aineistoja on tarkoituksena hyödyntää laajas-sa tutkimushankkeessa, jonka vetovastuu on yliopistolla. Yhteistyökumppaneita kaivaus-hankkeessa on useita, mm Museovirasto, Tu-run yliopiston eri oppiaineita, Åbo Akademi (Nordisk historia), kaupungin koululaitos ja kulttuurikeskus, Aboa Vetus –museo, Turun maakuntamuseon ystävät, Turku-seura jne. Erittäin tärkeitä yhteistyökumppaneita kaiva-usten aikana ovat myös kaupungin ympäris-tö- ja kaavoitusviraston suunnittelutoimisto, kunnallistekniikka, kiinteistölaitos, rakennus-valvonta sekä tilalaitos.

Kaivausten jälkeisen tutkimushankkeen yhteydessä on tuotu esille laaja joukko yhteis-työkumppaneita eri aloilta, mm. maamme eri yliopistoista.

Kaivausalueet

Kaivaukset tehdään keskiaikaisen kaupun-gin ydinalueella tuomiokirkon läheisyydessä sen etelä- ja länsipuolella. Vuonna 2005 ava-taan kolme koekaivausaluetta.

Yksi alueista sijaitsee kirkon ja Vanhan Akatemiantalon välisellä alueella, jossa kau-pungin vanhimman torin on ajateltu sijain-neen. Tämä käsitys perustuu Turun vanhim-man kaupunkikartan, 1630-luvun maanmittari Olof Gangiuksen kartan, katulinjauksiin sekä siinä olevaan toriin, jota on aikojen kulues-sa kutsuttu nimillä Hevostori, Koulutori ja Akatemiantori. Perusteluna on esitetty myös P. Kristofe-rille pyhite-tyn alttarin si-jainti kirkon i t ä p u o l e l l a ennen kuin se siirrettiin kir-kon länsipää-tyyn 1400-lu-vun lopussa. Tämän koe-k a i v a n n o n k e s k e i s e n problematii-kan muodos-taa siis kysy-

mys torin iästä paikalla.Toinen alue valitaan siten, että se leikkaa

vanhaa Kirkkokatua. Tämä oli keskiaikai-sen Kirkkokorttelin pääkulkuväylä yhdessä Hämeestä tulleen tien ja Jokikadun kanssa. Kaivannon problematiikka liittyy siten Kirk-kokatuun sekä asutukseen sen varressa lähel-lä kirkkoa.

Kolmas alue sijaitsee Tuomiokirkkopuis-tossa kirkon ja Aurajoen välisellä alueella. Kaivannon avulla pyritään tarkastelemaan kirkon ja joen välistä asutusta. Kaivausten kenttätyöt alkavat tänä vuonna elokuun alku-päivinä ja kestävät lokakuun lopulle.

Vuonna 2006 tutkitaan yksi laajempi kai-vausalue, joka valitaan vuoden 2005 koe-kaivausten perusteella. Lisäksi avataan koekaivausalue nykyisen Åbo Akademin pää-rakennuksen ja Brahenpuiston väliselle alu-eelle, siis keskiaikaisen Hämeenkadun lähei-syydessä sen Aurajoen puolella.

Kaupunkilaiset huomioidaan

Kaivausten aikana kiinnitetään erityis-tä huomiota tiedottamiseen. Koululuokille ja kaupunkilaisille järjestetään opastettuja kier-roksia ja kaivausten esittelyjä. Löytöjä tu-lee jatkuvasti olemaan esillä kaupunkilaisten nähtävillä. Kaivausalueitten lähelle pystyte-tään kaivauksen etenemisestä kertova infor-maatiotaulu, jota päivitetään usein. Museon nettisivuilla kerrotaan kaivausten etenemi-sestä.

Löytöjä ja kaivauksia esitellään usein leh-distössä. Arkeologian päivinä 2.9. ja 3.9. jär-jestetään erityiset yleisötilaisuudet koulu-luokille ja muille kaupunkilaisille. Koulujen kanssa pyritään myös muuhun yhteistyöhön.

Rajallinen määrä arkeologiasta kiinnostu-neita kaupunkilaisia saa myös mahdollisuu-den osallistua kaivauksiin. Asiasta tiedotetaan tarkemmin lehdistössä viikolla 21.

z


Kirkon 850-vuotisjuhlavuotta huomioi-tiin huhtikuussa Keskiajan tutkimuksen seura Glossa ry:n yhteispohjoismaisessa Pyhä Hen-rik ja Suomen kristillistäminen -symposiu-missa Helsingissä.

Esille nousi myös arkeologisia kysymyksiä aiheesta, etenkin symposiumin päätöspäivänä sunnuntaina, jolloin tehtiin retki mm. Koke-mäelle ja Köyliöön. Siellä Surmavirren mu-kaan sijaitsee järvi, jonka jäällä Lalli-niminen mies surmasi piispa Henrikin.

Kiinnostus 1150-luvun tapahtumiin virisi jo kirkon juhlavuoden 1857 yhteydessä. Sil-loin Kokemäelle rakennettiin komea kappeli nk. Piispa Henrikin saarnahuoneen ympärille, juhlittiin suuren kansanjuhlan merkeissä Ku-pittaalla jne. Kansallinen kiinnostus Suomen historiaan oli herännyt samalla vuosikymme-nellä mm. Z. Topeliuksen ja E. Lönnrotin leh-tikirjoitusten johdosta.

Suomen muinaismuistoyhdistyksen aika-kausikirjasta vuodelta 1874 voimme lukea seuraavaa alueen historiasta: ”Että Köyliö on aikaisin asutetuksi tullut, sen ilmoittavat nuo hyvin tunnetut tarinat Lallista, jolla Köyliön-järven saaressa oli talonsa. Hyvä aisti oliki Lalli-ukolla valita talon tiluksia, sillä paikka on mitä kauniimpia.”

Keskiajalla Vanhakartano kuului mitä il-meisimmin piispalle, jonka jälkeen se oli mm. Juhana-herttuan jälkeläisillä, Gyllenh-jelmeillä. Tilan rakennuksista mainitaan eri-tyisesti nk. Lallin kellari, ”…se kellari, josta Kerttu kertoi Henrikin ottaneen olutta, vettä viskanneen sijahan, ja johon Lalli meni hii-riä pakoon, mutta ei sielläkään saanut rau-

Piispa, kirves ja Lalli?

Arkeologisten tutkimusten jäljillä Köyliössä

Eva Ahl, FM, Helsingin yliopiston historian laitoksenjatko-opiskelija

haa.” Kellari on tosin 1100-lukua huomat-tavasti nuorempi.

Kartano on jo su-kupolvien ajan ollut Cedercreutzien omis-tuksessa, ja heidän aloitteestaan on alu-eella toteutettu monia tutkimuksia.

enemmän muinaismuistojen tutkimisesta, in-ventoinnista ja muistitietojen tallentamises-ta – kärjessä kulki 1870-luvulta alkaen vas-taperustettu Suomen muinaismuistoyhdistys Arkeologisen toimikunnan ohella. Lindström oli paikantanut Yttilän Otta/otsa –alueen, kal-miston, jonka Seija Sarkki sittemmin 1970-lu-vulla on tutkinut. Lindström kirjoittamaa, että hän on paikantanut toisenkin muinaisjäännök-sen, nimittäin Kirkkoluodolla sijainneen mah-dollisen kirkkoraunion, josta hän kertoo seu-raavaa:

”Den är i diameter omkr. 34 famnar, samt nästan cirkelrund. Tradition förmäler, att der-städes uti äldre tider stått en kyrka, som skul-le hafva härstammat ifrån första kristna tider. För en mansålder sedan har man derstädes ännu sett ett stockvarf.”

Köyliön Kirkkosaari –piispa Henrikin kappeli?

Köyliön kunnassa sijaitsevan Köyliönjär-ven ympärillä sijaitsee monta mielenkiintois-ta rautakautista kohdetta, joita on tutkittu vii-meisten sadan vuoden aikana lukuisia kertoja. Itse järvessä sijaitsee kolme saarta, jotka kiin-teästi liittynevät piispansurman traditioon: Köyliönsaari kalmistoineen, Lallinsaari sekä Kirkkoluoto. Järven niemillä sijaitsee myös historiallisia alueita kuten Lähteen kylä.

Etenkin Yttilän Ottan ja Tuhkanummen kalmistot ovat herättäneet varhain mielenkiin-toa, samoin Kirkkoluodolla sijainnut mahdol-linen kappelinraunio sekä Köyliönsaarella si-jainneet rautakautiset kalmistot. Tutkijoita on kiehtonut paikan mahdollinen läheinen suhde Suomen ensimmäiseen piispaan ja hänen sur-maajaansa.

Museoviraston arkistossa ensimmäinen kiinnostava lähde Köyliönjärven alueen tut-kimukseen on historiaharrastaja Johan Adolf Lindströmin kirje Helsinkiin vuodelta 1868.

1850- ja 1860-luvuilla kiinnostuttiin yhä

Pyhä Henrik -veistos Nousiaisten kirkossa on 1400-luvulta. Tavan mukaan Henrik polkee jaloissaan murhaajaansa Lallia. Kuva Eva Ahl 2005.


Vuonna 1873 olisi sitten kaivettu luodolla ja raportoitu tästä kirjeitse Suomen muinais-muistoyhdistykselle seuraavana vuonna.

Kirkkorauniota tutkittiin vuona 1903 kirk-koherra ja historianharrastaja Väinö Salmi-sen johdolla. Hän raportoi myös kirjeitse J. R. Aspelinille Köyliössä löytämästään miekasta. Salminen julkaisi vuonna 1905 suurteoksensa Köyliön historiasta sekä raportoi tutkimuksis-taan myös Suomen museoon.

Kaivauksissa ilmeni hirsipohja ja kiveystä sekä löytöinä mm. pyhiinvaellusmerkin kap-pale, lasia yms. Raha-ajoitukset sijoittuvat Al-brekt Mecklenburgilaisen (1300-luvun toinen puolisko) ja 1700-luvun välille. Salminen ha-lusi kuitenkin nähdä kappelin tulleen raken-netuksi varhain ja liittyvän kiinteästi surma-virren tapahtumiin:

Mutta mihin aikaan tämä kirkko tahi kap-peli on tullut rakennetuksi? Että sen on täy-tynyt tapahtua katolisuuden varhaisimpina aikoina, siihen kaikki, mitä ilmi saatu on, viit-taa. Kansantaru kertoo, kuten mainittu, että jo piispa Henrik olisi kirkon rakentanut. Kuka-pa ties, vaikka tässäkin tarussa olisi jotain pe-rää. Tuskin on luultavaa, että Suomen aposto-lin toimi rajoittui vain siihen, että hän tultuaan pyhän Eerikin kanssa Suomeen kesällä 1157, kulki täällä saarnaamassa muutaman kuukau-den, kunnes alussa vuotta 1158 murhattiin. [---] Luultavaa sen vuoksi on ensiksikin, että maaperää oli täällä jo ennen joko hänen tahi muiden toimesta valmistettu kristinuskolle ja toiseksi, että hänellä oli työkumppaneita var-sinaisina lähetyssaarnaajina. [---] Sen vuoksi Suomen kirkko tunsi saaneensa korvaamatto-man tappion, kun Henrik niin äkkiä ja surul-lisesti poistui. Ja kenties ainoastaan se seikka, että hän toimessaan käytti vieraan valtakun-

nan maallista miekkaa apunaan, herätti Lallis-sa murha-aikeet.

Väinö Salminen Suomen museo, 1905.Salmisen tutkimukset kiinnittivät ajan

johtavien keskiajantuntijoiden mielenkiin-non aiheeseen, ja keskustelu jatkui erityisen kiivaana Suomen museossa vuonna 1911. Lä-heiseltä Eurajoelta kotoisin ollut tutkija Jal-mari Jaakkola otti aiheeseen kantaa Salmi-sen ja Rinteen mielipiteitä vastaan ja ajoitti kappelin rakentamisen 1300-luvun jälkipuo-liskolle, aikaan, jolloin pyhän Henrikin kult-ti olisi voimistunut. Jaakkolan mukaan kappe-li saattoi olla esim. jonkin suurmiehen piispan muistolle pystyttämä kappeli.

Vaakalaudalla oli jopa piispan historialli-suus, jota Jaakkola tosin hänkin puolustaa: ”Pyhän Henrikin historiallisuudella on täs-sä siis joka tapauksessa uusi ja arvokas, jos-kin kyllä vain myöhäiskeskiaikainen lähde li-sää.”

Salminen ja Rinne vastasivat Jaakkolan ar-tikkeliin. Salminen puolusti kantaansa, että Kirkkoluodon kappeli olisi poistunut käytös-tä vuoden 1422 tienoilla: ”On selvää, että pian sen jälkeen kun Köyliön ihana Saari (Lallin talo?) [Vanhakartano] joutui Suomen piispan haltuun, paikkakunnan kirkollisen elämän keskipiste siirtyi tähän saareen”, missä siis si-jaitsee Köyliön 1700-luvun puoliväliltä peräi-sin oleva kirkko. Rinne puolsi Salmisen käsi-tyksiä varhaisesta ajoituksesta.

Jaakkola toisti ajatuksiaan myös Satakunta II:ssa viitaten mm. löytöjen ajoitukseen:

Vasta noin 30-40 v. jälkeenpäin, jolloin edellinen vanhapolvi oli kokonaan poistunut, tapaamme Salmisella tiedon, että itse pyhä Henrik olisi kappelin perustaja. Ja tämäkin tieto liittyy lähinnä muistitietoon, että mainit-

tu piispa-marttyyri sai surmansa tällä Kirkko-luodolla tai sen vieressä jäällä. Kun tätä kir-kon rakentamistarua emme näe kenelläkään aikaisemmalla kirjoittajalla, niin on se epäile-mättä vain opittu, myöhempi johtopäätelmä.

Jaakkola Satakunta II, 1911.Kirkkosaari sai uutta huomiota kirkon juh-

lavuonna 1955, jolloin ensimmäisen ristiret-ken uudelleenajoitus aikaisti juhlintaa 1800-lukuun verrattuna. Juhlavuoden kunniaksi paikalle pystytettiin Pyhän Henrikin muis-tokivi.

1990-luvulla ekumenian hengessä, kun kohde tuli suosituksi pyhiinvaellustradition uudelleenlämmittelyssä, Kirkkokarille pys-tytettiin vuonna 1998 alttari, jonka on suun-nitellut turkulainen arkkitehti Benito Casag-rande. Leena Koivisto valvoi rakentamista. Kaivuun yhteydessä ei tehty löytöjä.

”Lallin kalmisto”Köyliönsaarella

1890-luvulla Axel O. Heikel teki selvityk-sen Porin museossa säilytettävistä Köyliöön liittyvistä esineistä. Työmies August Gustafs-son oli Vanhakartanolla tehtyjen kaivutöiden yhteydessä löytänyt rautakautisen ristineulan ja riistanhoitaja Herman Wäisänen oli vienyt esineen museoon. Se herätti Heikelin kiinnos-tuksen ja hän päätti matkustaa paikan pääl-le. Omien sanojensa mukaan hänet palkittiin runsaasti. Kyseinen Wäisänen oli paikanta-nut myös kalmiston Tuhkanummella (nk. A-kalmisto), ja täten se tutkittiin.

Vanhankartanon alueelle palattiin tutki-maan kalmistoja 1925 Alfred Hackmanin joh-dolla. Vapaaherra Axel Cedercreutz oli otta-nut yhteyttä Helsinkiin, kun työmiehet uuden lantakuopan kaivuun yhteydessä olivat tör-männeet ruumishautoihin. 13 hautaa oli avat-tu. Cedercreutz oli ottanut esineet talteen konteksteissaan erilleen, mutta Hackman pa-hoitteli silti tilannetta. Laaja alue avattiin ja dokumentoitiin. Tutkimuksia jatkettiin seu-raavana vuonna C. A. Nordmanin johdolla, jolloin avattiin ja tutkittiin liki 260 neliömet-rin alue. Paikkaa, nykyistä C-kalmistoa, nimi-tettiin yleisesti ”Lallin kalmistoksi”, käy ilmi Nils Cleven kirjeestä Aarne Äyräpäälle vuo-delta 1937.

Nils Cleve, joka oli osallistunut myös kesän 1926 tutkimuksiin, palasi tutkimaan Vanhan-kartanon aluetta vuonna 1934. Tällöin Axel Cedercreutzin aikeissa oli rakentaa uusi tal-lirakennus. Cleve palasi tarkastusmatkallaan Köyliön Vanhankartanon alueelle vuonna 1937, jolloin kalmisto Vanhan meijerin koh-dalla tilan alueella tutkittiin ja ajoitettiin kan-sainvaellusaikaan, nk. B-kalmisto. Voitiin to-deta, että Euran-Köyliön alue oli erityisen

Nils Cleven piirtämä yleiskartta kirjeestä Aarne Äyräpäälle 1937. Museovirasto, kuva Eva Ahl 2005


kiinnostava juuri ruumiskalmistojen takia – poiketen muusta Suomesta rautakaudella.

Cleve julkaisi ajatuksiaan Suomen kristil-listämisestä Suomen museossa 1947-48 ja ky-symykset tulivat myös pian ajankohtaisiksi kirkon juhlavuonna 1955. Hän tukee Jaakko-lan lanseeraamaa ajatusta ns. barbaarikristilli-syydestä ennen varsinaisia ristiretkiä.

Viimeisin tarkastus on vuodelta 1999, jolloin Leena Koivisto valvoi B-kalmis-ton alueella tehtävää kaivantoa ja totesi, että kalmisto on kaikella todennäköisyydellä tu-houtunut.

Taru totuuttatärkeämpi?

Cleve julkaisi Köyliön C-kalmiston tutki-muksiaan lopulta 1970-luvulla Suomen mui-naismuistoyhdistyksen aikakauskirjasarjassa, toisessa osassa. Ensimmäinen osa 1940-lu-vulta käsitteli kansainvaellusaikaan-mero-vinkiaikaan ajoittuvaa aineistoa, mutta osa II käsitteli nk. C-kalmiston ruumishautoja, joi-ta Cleven mukaan oli alueella vähintään 150, ehkä jopa 200.

Loppupäätelmissään Cleve kommen-toi myös alueen sidonnaisuutta Surmavir-ren tapahtumiin, jotka sijoitetaan Köyliöön: ”I denna bygd på det isbelagda Kjulo träsk (Köyliönjärvi) inträffade på 1150-talet ett ödesdigert drama, dråpet på Finlands apos-tel biskop Henrik.” Tarinan toisinnoista py-himyslegenda 1200-luvun lopulta ei mai-nitse murhamiehen nimeä, mutta sen tekee Surmavirsi: ”Banemannen är storbonden Lal-li i Kjulo”.

Kirjan kansikuvanakin on komea ristiret-kiaikainen kirves, joka löytyi haudasta C 17. Cleve toteaa seuraavaa:

Intressantaste föremålen är ett par i ”höv-dingegraven” C 17 [---]. En grav som den-na stöder enligt min mening förmodan väl att gravfältet C är ett ”barbarkristet” gravfält och att bygden i Kjulo vid tiden för biskop Hen-riks besök var kristnad. [---] Den förnäma graven C 17 med dess silverbeslagna svärd och – framför allt – silverornerade yxa har sä-kert tillhört en hövdingeperson och även an-dra gravar kan tillskrivas förnämare bönder. [---] Resonemanget ovan synes ge till resultat, att Lallis gård – om det funnits en sådan, vil-ket jag är övertygad om – bör ha legat bland de övriga gårdarna i byn. Det var tydligen den förnämsta av dem, eftersom biskop Henrik styrde dit sin väg. Det var ett ödesdigert val som sedan ledde till mordet på isen utanför Lähteenkylä by. Nils Cleve SMYA, 1978.

Nils Cleve ei siis ainoastaan tutkinut ”Lal-lin kalmistoa”, vaan mielestään paikallisti kenties jopa piispansurman murha-aseenkin?

Ainakin Lalli on ollut läsnä Köyliössä, osin tutkimuksen luomuksena ja nyttemmin pat-saana entisen pankkitalon pi-hassa kahden kilometrin pääs-sä Vanhakartanosta.

Aimo Tukiaisen viimeisim-piin veistoksiin kuuluu vakava, vapaan suomalaisen talonpo-jan mielikuva, Lalli, vuodelta 1989. Se voi kenties olla lopul-lisena monumenttina tästä kan-sallisesta traditiosta, joka kiin-teästi liittyy Suomen historian luomiseen ja tarpeeseen juh-lia pitkäikäistä läntistä kristilli-syyttä 1800- ja 1900-luvuilla.

Pertti Anttonen, joka on tut-kinut Lallia historiografisesti, toteaa, että ristiretkeä on viime aikoina tulkittu jopa Suomen ”ensimmäisen” länsieuroop-palaistumisen ilmentymänä. Mutta samalla ajatus Köyliöstä Suomen historian alkupistee-nä elää sitkeänä – hänen mie-lipiteensä voisi hyvin myös pä-teä tutkimustraditioon etenkin Vanhankartanon alueella:

Kertomus politisoituu entisestään, kun ole-tetun muutoksen ja konfliktin keskelle paikan-nettu, surmatyön tehnyt ihminen etnistetään – vähintään noin 500 vuotta myöhempien läh-teiden perusteella – suomalaiseksi ja sellaise-na nykysuomalaisen, protestanttisen kansal-lisvaltio-Suomen kansalaisen kaltaiseksi ja historialliseksi edeltäjäksi, geneettiseksi ja ideologiseksi esi-isäksi.

Pertti Anttonen Historia mirabilis 2, 2004.Vuoden 2005 EU-Suomessa meidän tulisi-

kin pohtia näitä näkökulmia hieman syvälli-semmin, erityisesti kirkon 850-vuotisjuhlin-taan liittyen. Köyliöön vaelletaan varmasti tänäkin kesänä hengellisin eväin uudelleen-lämmitetyn tradition voimin, koska taru on yleensä totuutta tärkeämpi.

Lähteitä mm.:Museoviraston arkiston Köyliö-materiaali:Ett gravfält från vikingatiden på Kjuloholm

i Kjulo socken. A. Hackman, 1925.Kertomus. N. Cleve, 1938.Kertomus alttariperustuksen kaivami-

sen valvontatyöstä Köyliön Kirkkokarissa 17.8.1998. Leena Koivisto, 1998.

Kirje 1868 Reinholmille Johan Adolf Lind-strömiltä.

Kirje 1937 Äyräpäälle Nils Cleveltä.Köyliön Vanhankartanon ”Lallin kalmisto”.

Kaivaus v. 1934. N. Cleven, 1934.Köyliö, Vanhakartano. Kertomus kaapeli-

kaivantotyömaan valvonnasta ruumiskalmis-toalueella. Leena Koivisto, 1999.

Redogörelse för de undersökningar som dr. C. A. Nordman jämte undertecknad ut-fört på järnåldersgravfältet på Kjuloholms gård i Kjulo socken sommaren 1926. N. Cle-ve, 1926.

Kirjallisuutta:Anttonen, Pertti 2004: ”Myytin ja toden-

näköisyyden historiaa. Piispa Henrikin surma viimeaikaisen suomalaisen historiankirjoituk-sen valossa”, Historia mirabilis 2. Historioi-ta ja historiallisia keskusteluja. Toim. Sami Louekari ja Anna Sivula. Turku.

Cleve, Nils 1978: Skelettgravfälten på Kju-loholm i Kjulo II. Suomen muinaismuistoyh-distyksen aikakauskirja 44,2. Helsingfors.

Maiseman muisti. Toim. Helsinki 2000.Satakunta II, 1911.Suomen muinaismuistoyhdistyksen aika-

kauskirja II. Helsinki 1874.Suomen museo 1911. Helsinki.Suomen museo 1947-1948. Helsinki.

Tutkija Derek Fewster esitelmöi Aimo Tukiaisen Lalli-patsaan (1989) juurella vuonna 2005. Kuva Eva Ahl 2005


Arkeologisesti näyttää sitä, että Aurajoki-laakso ja alue siitä kaakkoon olisi pitkään ja sitkeästi säilyttänyt vanhan uskonsa ja vanhan yhteiskuntajärjestyksensä.

Olen käsittänyt jokilaakson kahden eri-laisen rannikon osan väliseksi rajaseuduksi, mutta ei syrjäseuduksi. Rajaan liittyivät tietyt pyhyyden ja loukkaamattomuuden käsitykset. Vaikutusvaltaisten talojen tukemana raja antoi hyvät mahdollisuudet kaupankäynnille ja toi-silleen vieraiden ihmisten kohtaamiselle.

Aurajokiseudun ihmisillä oli samankaltai-set ellei paremmat mahdollisuudet tutustua kristinuskoon ja omaksua sen oppeja kuin ke-nellä tahansa rannikon asukkaalla. Selvästi pakanallinen hautaustapa säilyi kuitenkin jo-kisuussa aina 1200-luvun alkuun, lähes siihen asti, kun piispanistuin siirrettiin Nousiaisista joen vastarannalle. Vähän ylempänä jokilaak-sossa Liedossa oli haudattu jo kovasti kristil-liseltä näyttävään tapaan satakunta vuotta ai-kaisemmin.

Paikassa, johon piispanistuin nähtiin hy-väksi asettaa, oli pakanallisia hautaustapoja hyvin myöhään noudattavien talojen keskit-tymä. Tämä ei varmaan ole sattumaa. Nämä perinteen kantajat noudattivat omia talokoh-taisia tapojaan, toiset olivat säilyttäneet polt-tohautaustapaa toisia kauemmin, toiset pa-nivat hautoihin yksiselitteisen kristillisiä esineitä, toiset valikoituja aseita. Arkeologi-

assa ja historiantutkimuksessa käytävän kes-kustelun jälkeen en uskaltaisi sanoa, etteivät nämäkin pakanalliseen tapaan hautaavat tär-keät talot olisi voineet olla kristinuskon pii-rissä.

Suhteellisen äskettäin kääntyneille tuli rau-hanomaisen lähetystyön metodin mukaan antaa oikeus irrottautua vähittäin vanhois-ta uskomuksistaan ja rituaaleistaan. Miekka-lähetystä harjoitettiin osana valloituspolitiik-kaa Saksissa ja Itämeren itäpuolella huonolla menestyksellä, ja sitä onneksemme välteltiin nykyisten Pohjoismaiden alueella. Vallasta oli joka tapauksessa kyse, vaikka ei sodasta. Kirkko oli organisoitumassa, vaikka seudun kristillistyminen olisi jo ollut pitkällä.

Viime päivinä (huhtikuussa) on lehdistö nostanut vahvasti esiin mieliä kuohuttaneen väitteen, että Henrikiä ja Lallia ei olisi kos-kaan ollut olemassa! Tutkijoita hieman nau-rattaa, mutta samalla ihastuttaa se merkitys, mikä ”uutisella” ja itse legendan tarinalla on tänä päivänä. Legendan käsittäminen aivan todeksi edellyttää vahvaa uskoa pyhiin kerto-muksiin, jota meillä maallistuneilla kaduntal-laajilla ei tahdo olla.

Toisaalta tarina on tosi tarinana, joka on vaikuttanut ihmisten mielissä satoja vuosia, ja vaikuttaa edelleen.

Marttyyri- ja ihmelegendoja on tarvit-tu lähetysalueilla uskon vahvistamiseksi. Oli

myös hyödyksi, jos ne antoivat perustelun ja selityksen jollekin, mikä on kuohuttanut mie-liä. Kristillistymiseen ja kirkon organisoi-tumiseen on varmasti sisältynyt paljon mie-liä kuohuttaneita ristiriitoja. Voittajan täytyi osoittaa, että voitto oli oikeutettu, ei vääryy-dellä hankittu.

Omasta puolestani en missään tapauksessa halua mitätöidä Pyhän Henrikin legendan ja surmavirren sisältöä ja merkitystä, en myös-kään niitä paikkoja, joihin tapahtumat liite-tään, oli tämä tapahtumien ja paikkojen yh-distäminen sitten tapahtunut missä vaiheessa keskiaikaa ja kenen toimesta tahansa. Köy-liönjärvi ja Nousiainen ovat ehdottomasti tär-keitä paikkoja siinä prosessissa, jota tarina muunnelmineen kuvaa tai selittää.

Monet arkeologiset ja historialliset tiedot puhuvat näiden paikkojen erityisyydestä. Ar-keologiset kalmistolöydöt viittaavat myös jo-honkin erityiseen yhteyteen Köyliön Köy-liönsaaren ns. Lallin kalmiston ja Nousiaisten Moision Myllymäen kalmiston välillä. Uskal-taisin jopa esittää, että niiden talojen välillä, joille nämä kaksi kalmistoa kuuluivat, oli toi-miva sukulaisuussuhde.

En voi olla hahmottamatta Henrikin ja Lal-lin kohtaamista kirkollisen ja maallisen mah-din mittelönä. Kyse ei legendankaan mukaan ole pakanan ja kristityn kohtaamisesta, paka-nan ja kristityn välisestä riidasta. Kyse on sii-

KUKA ON ISÄNTÄ AURAJOELLA?Kristillistyminen, löydöt ja legendat

Sirkku Pihlman, FT

Turun yliopistoMuseologia

Arkeologi Sari Mäntylä Koroisilla yhdessä Turun työväenopiston arkeologiapiirin kanssa keväällä 2005. Kuva Markku Lemmetti.


tä, onko kirkolla oikeus kajota vanhaan val-taan, organisoida uudelleen se vallan kenttä, jossa mahtitalot olivat siihen saakka isännöi-neet. Ne olivat olleet kultin harjoittamisen keskuksia, oli kyse sitten ei-kristillisestä tai kristillisestä kultista. Kirkon organisoitumi-sen edetessä Suomessa 1100-luvulla joutuivat keskeiset talot luopumaan yhteiskunnallisesta asemastaan, omista kalmistoistaan, jotka oli-vat tulkintani mukaan talon hyvinvoinnin ja siihen liittyvän esivanhempain kultin konk-retisoitumia.

Kristinusko tuli Suomessa tunnetuksi vähit-täin, vaiheittain ja ilman sotaisaa pakkoa.

Kristinuskon symboliikka ja vaikutus nä-kyvät kalmistojen ja ehkä asuinpaikkojen-kin esineistössä, esim. rengasristikoristeises-sa kangaspuun painossa.

Professori Unto Salo on etsinyt ja löytänyt kristillistä symboliikkaa Suomen hautaesi-neistöstä 500-luvulta alkaen. Esineuutuudet saavuttivat Suomenniemen nopeasti tuolloin kuten myöhemminkin, jos haluttiin. Salo on päätellyt kielihistoriaa ja arkeologista esineis-töä verratessaan, että kristinuskon ydinkäsit-teitäkin olisi juurtunut tänne varhain, viimeis-tään 700-800 –luvuilla, nimenomaan idän suunnasta. On oman mielikuvitukseni tavoit-tamattomissa, millä tavalla nuo käsitteet oli-sivat tuolloin saaneet pysyvän paikkansa suo-men kieleen.

Jossakin vaiheessa rautakauden lopul-la Suomessa kuitenkin vallitsi tilanne, että kristinuskon tuntevia ja ehkä kasteen otta-neitakin oli jo paljon, mutta lähetystyötä te-kevät ja muut kirkon edustajat toimivat vielä maallisten mahtitalojen suojeluksessa. Taloil-la oli ehkä kappeli ja saarnaajansakin, mutta isäntä oli edelleen isäntä ja emäntä oli emän-tä uskonasioissakin. Vanhaa kulttia noudatet-tiin hautaamalla vanhaan kalmistoon ja kun-nioittamalla suvun vainajia. Samalla pidettiin huolta tulevasta maallisesta hyvinvoinnista.

Kun kirkko alkoi voimallisesti luoda seu-dulle omaa hallinnollista organisaatiotaan, jouduttiin uuteen tilanteeseen. Silloin kirk-ko puuttui radikaalisti perinteisiin yhteiskun-nan rakenteisiin ja toi tilalle uuden järjestyk-sen ja hierarkian.

Tämäkin vaihe näyttää sujuneen Suomessa suhteellisen rauhanomaisesti, jälkiä konflik-teista on aika vähän. Juuri tähän vaiheeseen näyttäisivät Henrikin legendan tarinat liitty-vän. Kyse ei ole kristinuskon sanansaattajana toimimisesta vaikeissa oloissa, vaan kahden vallan yhteenotosta. Vastakkain olivat perin-teenmukaisen yhteiskunnan mahtitalot ja val-tasuhteiden muutosta vaativa kirkko.

Kirkon edustajaa vastustaneelle ja heidän kanssaan rettelöineelle kristitylle mahtitalon-pojalle kävi huonosti: kirkko sai haltuunsa hä-nen tilansa, kuten Köyliön esimerkissä. Lallin kartanosta tuli piispankartano ja Nousiaisiin, saman Lallin murretulle valta-alueelle ehkä tuolloinkin, rakennettiin piispan kirkko. Kirk-ko mursi monin tavoin vanhaa yhteiskuntaa. Tämän oikeuttamiseksi tarvittiin selittävä ta-rina, joka samalla toimi kuten marttyyrilegen-dojen tuli kirkon ja pyhimyksen asemaa va-kiinnutettaessa.

Aurajokilaakso koki saman murtamisvai-heen myöhemmin. Uuteen hallinto-organi-saatioon taivuttiin täällä vasta, kun kirkko ja Ruotsin kruunu yhdistivät voimansa ja toivat yhdellä kerta kaksi uutta vallan voimatekijää alueelle: piispanistuimen ja kruunun sotilas-tukikohdan. Sankaritarina – niitähän me ker-romme. Pieni maankolkka vastusti vahvem-paansa kuin eräs tunnettu gallialainen kylä.

Vakavammin: Seudun arkeologia antaa mahdollisuuksia tarkastella uuden ja vanhan uskon pitkää rinnakkaiseloa: samassa talou-dessa, naapuristossa, lähialueilla, kalmistossa ja asuinpaikalla. Uskon määrä ei kuitenkaan ole mitattavissa.

Pystykangaspuiden savisiin painoihin painettiin Suomessa rengasristikuvioita ainakin merovinkiajalta lähtien. Näitä ristikuvioisia painoja tavataan Itämeren eri puolilta. Risti on saattanut suojata tai siunata kudontatyötä kuten myöhemmin leipään tai olutkannuun tehty risti Jumalan viljaa. Missä mielessä nämä ”kodin ja tuotannon” ristit ovat kristillisiä? Kuva Raision Mullin asuinpaikalta. Heidi Viljanen, Turun yliopiston arkeologian arkisto.

Lounais-Suomen varhaisia kristillisiä löytöjä Untamalassa

Arkeologiakeskus Untamalan kesänäyt-tely tarjoaa näkökulman erityisesti Lou-nais-Suomen kristillistymiseen.

Esillä Laitilassa on erityisesti lähiseu-dun merkittäviä esinelöytöjä – mm. Hei-nikkalan hopearisti, jonka löytöpaikka on aivan arkeologiakeskuksen naapurissa.

Rautakautisesta ruumishaudasta vuon-na 1960 löydetyt esineet ovat kaikki esil-lä. Rahojen perusteella hauta on ajoitettu aivan 1000-luvun alkuun.

– Suomesta ei ole toista yhtä vanhaa hautaa, josta olisi löydetty yhtä selvästi kristillisiä esineitä. Ristiriipuksen lisäk-si myös muissa haudan esineissä on riste-jä, totesi museoviraston pääjohtaja Paula Purhonen avatessaan näyttelyn.

Koska alueelta ei enää 1000-luvun jäl-keen ole esineellisiä hautoja, on päätelty kristinuskon omaksumisen tapahtuneen 1000-luvulla.

– Kristinusko omaksuttiin täällä hyvin nopeasti, ensimmäisenä Suomessa. Sii-tä on hyvät arkeologiset todisteet, tote-si Purhonen.

Näyttelyssä on mm. Kalannista, Maari-an Taskulasta ja Nousiaisten Myllymäeltä löydettyjä varhaiskristillisiä esineitä.

Näyttely on avoinna syyskuun lop-puun asti.

Hopearisti löytyi rakennustöiden yhteydessä vuonna 1960 vain sadan metrin päässä nykyisestä Arkeologiakeskus Untamalasta.

z


Kristillistymiskehitystä on tutkittu kohtuul-lisen vilkkaasti läntisen Suomen osalta, mutta maamme itäosia ajatellen tilanne on heikom-pi. Silmiinpistävin erityispiirre itäisessä Suo-messa on tietysti se, että esihistoriallisen ajan lopulla sinne levisi kristinuskoa idästä, kreik-kalaiskatolisessa muodossaan.

Merkkejä itäisen kristillisyyden varhaises-ta vaikutuksesta on tosin nähty läntisimmäs-sä Suomessa asti. Usein mainitaan, että kes-keisin kristillisyyteen liittyvä suomen kielen sanasto on alkuperältään itäistä (esim. pappi ja risti). Myös muutamien Turun seudun pai-kannimien (Turku, Kupittaa, Paaskunta, Ko-roinen) on joskus uumoiltu olevan slaavilaista alkuperää. Itäisen vaikutuksen täällä on ar-veltu ajoittuvan lähinnä 1000-luvulle. Aina-kin toistaiseksi arkeologinen todistusaineisto koko asiasta on kuitenkin hyvin vähäistä.

Historiantutkimuksessa laajalti hyväksytyn käsityksen mukaan näyttää itäinen vaikutus-piiri 1200-luvun alkupuolella ulottuneen joka tapauksessa Päijät-Hämeeseen. Samaan viit-taa alueen arkeologinen aineisto. Keskiajan kuluessa ortodoksisen kirkon vaikutuspii-ri kuitenkin väistyi nopeasti itään, ja merkit siitä jäivät Itä-Suomea lukuun ottamatta mel-ko vähäisiksi.

Keskiajan–uuden ajan taitteessa ortodok-sisen kirkon valtapiiri historiallisen Suomen alueella oli rajautunut kattamaan Käkisalmen Karjalana tunnetun alueen. Se oli karjalaisen kulttuurin ydinalue, jonka keskuksena oli Kä-kisalmen kaupunki. Kulttuurimme rikkaute-na edelleen elävän ortodoksisen vähemmistön juuret ovat juuri tällä alueella – johon kuului mm. nykyinen Pohjois-Karjala.

Toisaalta on muistettava, että Pähkinäsaa-ren rajalinjan länsipuolelle jäänyt nk. Viipurin Karjala kuului viimeistään keskiajalla länti-seen kulttuuripiiriin, jonne vakiintui läntinen roomalaiskatolinen kirkko.

Perinteinen käsitys: joukkokaste

Historiantutkijoiden perinteinen mielipide on ollut, että karjalaisista tuli kristittyjä 1200-luvulla. Ensimmäinen ja tärkein asiakirjoissa esiintyvä maininta uuden uskon leviämisestä on vuodelta 1227. Silloin Karjalaan sanotaan

”Melkein kaikki ihmiset kastettiin”

Ville Laakso

– mitä tiedämme Itä-Suomen kristillistymisestä?

tehdyn idästä laajan lähetysretken: venäläisen Laurentius-kronikan mukaan tuolloin kastet-tiin ”suuri määrä karjalaisia, melkein kaikki ihmiset“. Pian tämän jälkeen on arveltu järjes-täytyneiden seurakuntien syntyneen Käkisal-men Karjalaan Laatokan länsirannalle.

Kristillistymisen varhaisvaihetta koskevat kirjalliset lähteet ovat kuitenkin äärimmäisen harvalukuisia ja niitä kohtaan on esitetty vii-

me aikoina voimakasta lähdekritiikkiä. Vuo-den 1227 mainintaa on pidetty suoranaisena väärennöksenä. Perinteistä kuvaa ovat arvos-telleet ainakin historioitsijat John Lind ja Juk-ka Korpela sekä arkeologi Markus Hiekkanen – pitäen esitettyä kristillistymisen ajankohtaa turhan varhaisena.

Arkeologisella aineistolla onkin historialli-siin lähteisiin verrattuna huomattavia etuja: se

Ruotsalainen 1300-luvun hopearaha löytöpaikallaan LappeenrannanKauskilan Kappelinmäellä . Kuva: Ville Laakso.


kertoo ruohonjuuritason uskomuksista ja sii-tä puuttuu keskiajan asiakirjalähteille omi-nainen puolueellisuus. Toisin kuin historian-tutkimuksen asiakirja-aineistoa, arkeologista lähteistöä on myös mahdollista kenttätutki-muksilla kasvattaa.

Kristillistymisprosessia on arkeologiassa tutkittu ennen kaikkea uskonnollisen esineis-tön sekä hautaustapojen avulla. Haudoissa on kiinnitetty huomiota varsinkin ruumishauto-jen suunnassa tapahtuviin muutoksiin sekä siirtymiseen esineellisestä hautaustavasta esi-neettömään.

Itämeren piirin kristillistymistä laajemmin tarkastellut virolainen arkeologi Heiki Valk on maininnut kristilliselle hautaukselle seu-raavat kriteerit: 1) kirkkomaat korvasivat ky-lien tai talojen hautapaikat; 2) polttohautaus kiellettiin; 3) siirryttiin länsisuuntaiseen hau-taukseen; 4) esineiden pano hautaan lopetet-tiin; 5) käärinliinat korvasivat puvussa hau-taamisen. Eri tutkijat käyttävät osin erilaisia kriteerejä, mikä tietysti hankaloittaa tulosten vertailua.

Arkeologit ovat yleensä ajoittaneet muu-toksen esineellisestä esineettömään hau-taustapaan – ja samalla kristillistymisen – Karjalassa vuoden 1300 tienoille. Ilmiön ajoittamiseen liittyy kuitenkin yksi suuri on-gelma: hautojen ajoittaminen niihin laitettu-jen esineiden perusteella on epätarkkaa. Eri-tyisesti näin on juuri ristiretkiajan–keskiajan taitteessa, koska emme tiedä, kuinka pitkään tietyt ajoituksessa tärkeät esinetyypit ovat to-siasiallisesti säilyneet käytössä.

Ongelma koskee esimerkiksi karjalaisia korutyyppejä, joiden käytön on perinteisesti katsottu päättyvän viimeistään vuoden 1300 tienoilla, mutta joita on löytynyt mm. Novgo-rodin 1300-luvun kulttuurikerroksesta. Tutki-muksen kannalta tärkeät haudat saattavatkin olla selvästi nuorempia kuin on luultu.

Arkeologisen aineiston ongelmien vuoksi myös arkeologit ovatkin nojanneet historialli-siin tietoihin pohtiessaan kristinuskon saapu-mista ja historiallisen ajan alkua. Esimerkiksi C. A. Nordman on todennut, että vaikka risti-retkiajan loppuvaiheen esineitä ei voida tar-kasti ajoittaa, ja vaikka yksittäiset esinelöydöt saattavatkin olla vielä 1300-luvulta, voidaan karjalaisen kulttuurin kukoistuksen todeta päättyneen kolmanteen ristiretkeen ja Pähki-näsaaren rauhaan.

Näin historiallista lähdeaineistoa koske-vat ongelmat ovat siirtyneet koskemaan myös arkeologien tekemiä tulkintoja. Tulevaisuu-

dessa, aineiston vähitellen kasvaessa, lie-nee mahdollisuuksia ja syitä käyttää nimen-omaan arkeologian näkökulmasta lähteviä ajoituksia.

Ruumishaudat lähdeaineistona

Esineajoitusten ongelmaa voidaan välttää tutkimalla hautaustapojen muutoksia niiden hautojen avulla, jotka on mahdollista ajoittaa perinteistä esineajoitusta luotettavammin: ra-diohiilimenetelmän tai haudoista löytyneiden rahojen avulla. Radiohiiliajoitukset antavat luotettavia, mutta nekin varsin epätarkkoja tuloksia; raha-ajoitukset ovat parempia, sillä maksuvälineiden lyöntiajat tunnetaan yleensä melko tarkasti. Myös raha-ajoituksiin sisäl-tyy kuitenkin ongelmia, ja jopa keskiaikais-ten rahatyyppien lyöntiajoista on vaihtelevia käsityksiä.

Länsi-Suomesta rahoja sisältäviä hauta-uksia tunnetaan suhteellisen runsaasti. Niitä on tutkinut erityisesti arkeologi Pekka Sar-vas jo klassisiksi muodostuneissa julkaisuis-saan. Sen sijaan Itä-Suomesta rahahautoja tunnetaan huomattavan harvoja; myös radio-hiiliajoituksia on toistaiseksi julkaistu hyvin vähän. Käkisalmen Karjalasta on tähän men-nessä tullut julki yksi radiohiili- ja yksi raha-ajoitettu hauta – Viipurin Karjalasta yksi ai-noa raha-ajoitettu hauta. Savosta on julkaistu kaksi radiohiiliajoitettua ja yksi raha-ajoitet-tu hauta.

Tätä vähäistä aineistoa voidaan kuitenkin

alustavasti verrata Heiki Valkin edellä mai-nittuihin kristillistymiskriteereihin. Vertailus-ta käy selvästi ilmi, että eri kriteerit toteutu-vat eri aikoina.

Esimerkiksi vainajan pään suunta (Valkin kriteeri 3) näyttää Karjalassa vakiintuneen länteen tai lähelle sitä jo 1200-luvun kulues-sa. Erityisen mielenkiintoista on, että julkais-tun aineiston perusteella esineiden, myös työ-kalujen ja aseiden, asettamisesta hautoihin on Käkisalmen Karjalassa luovuttu vasta myö-hään 1300-luvulla, ehkä hyvinkin vasta 1400-luvulla. Viipurin Karjalassa murros osunee hieman aikaisemmaksi, 1300-luvulle, ehkä sen alkupuolelle; Savossa muutos lienee ta-pahtunut samalla vuosisadalla, aikaisintaan vuoden 1300 tienoilla.

Juuri siirtymistä esineellisestä hautausta-vasta esineettömään on pidetty keskeisim-pänä kristillistymisen merkkinä. Muutoksen ajankohta näyttäisi tämän perusteella osu-van perinteistä arkeologistakin kuvaa myö-häisemmäksi.

Pakanan vai kristityn hauta?

Esineellisen hautauksen käsitteeseen ja esi-neellisyyden ja uskonnon suhteeseen liittyy huomattavia metodisia ongelmia. Ehkä suurin niistä on kysymys siitä, minkä tyyppinen hau-ta voidaan määritellä kristilliseksi ja mikä ei. Hautaustavat kun muuttuivat selvästi asteit-tain, eivät kertarysäyksellä.

Onkin syytä välttää hautaustavoissa ilme-

Ruumishautaa kaivetaan kesällä 2004 Lappeenrannan Kauskilan

Kappelinmäellä. Kuva: Ville Laakso.


nevien yksityiskohtien ja niiden muuttumisen pitkälle menevää tulkintaa: pitkän prosessin yksittäisten osien merkitystä kokonaisuudes-sa on vaikea arvioida. On mielestäni liiallis-ta yksinkertaistamista pitää prosessin jonkin tietyn vaiheen hautoja kategorisesti ”pakanal-lisina” ja seuraavan vaiheen hautoja yhtä jyr-kästi ”kristillisinä”.

Roomassa ja Konstantinopolissa oli epäile-mättä selkeä käsitys siitä, kuinka kristitty oli haudattava, mutta eri asia on se, minkälaiset käsitykset itäsuomalaisella rahvaalla asias-ta oli. Itäsuomalaisen ”kristillistymisproses-sin” joissain vaiheissa onkin varmasti kyse enemmänkin esivallan kontrollin leviämises-tä ja asteittaisesta tiukentumisesta kuin väes-tön maailmankuvan muuttumisesta.

Joka tapauksessa Itä-Suomessa on risti-retkiajan–keskiajan kuluessa todettavissa kiistaton muutos täysin esineettömään hau-taustapaan, ja tämä on luonnollista tulkita kristillistymiseen liittyväksi. On myös muis-tettava, että kristinuskon eteneminen ei ollut päätepisteessään edes keskiajan loputtua, sillä vielä uuden ajan karjalaiselle uskomusmaail-malle oli leimallista vanhojen ja uusien usko-musten päällekkäisyys, erityisesti ortodoksi-sella alueella. Esimerkiksi Valkin mainitsema ensimmäinen kriteeri, kyläkalmistoista luo-puminen, ei toteudu ortodoksisessa Karjalas-sa lainkaan: niiden käyttö on jatkunut nyky-päiviin asti.

Kaikkiaan voidaan siis todeta, että arkeolo-gisen aineiston valossa Itä-Suomen kristillis-tyminen oli vaiheittainen ja hyvin pitkä pro-sessi. Yksi Valkin mainitsemista kriteereistä, siirtyminen polttohautauksesta ruumishau-taukseen, ajoittuu Karjalassa vuoden 1100 tienoille, ja Karjalankin osalta tätä on pi-detty ensimmäisenä hautaustavoissa ilmene-vänä kristillisen vaikutuksen merkkinä. Mi-käli tämä hyväksytään, on kristillistyminen kestänyt vuosisatoja.

Tässä esitettyjen tulkintojen osalta on otet-tava huomioon, että julkaistu hauta-aineisto on Itä-Suomesta toistaiseksi vähäistä ja yksit-täisetkin uudet löydöt voivat vaikuttaa kuvaan huomattavasti. Viime vuosina onkin tehty asi-aa valaisevia, vielä julkaisemattomia, hauta-löytöjä esimerkiksi Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen kaivauksissa.

Kristinusko ja kansanusko

Historioitsijoista erityisesti Heikki Kirki-nen on pohtinut esikristillisen vaikutuksen laajuutta ortodoksisessa Karjalassa. Hän on kuvannut tilannetta molempien kulttuuripiiri-en ainesten “rauhanomaiseksi rinnakkaiselok-si“ ja keskinäiseksi vuorovaikutukseksi vielä 1500-luvulla.

Esimerkkinä tuolla vuosisadalla eläneestä esikristillisestä vaikutuksesta on usein mai-nittu Novgorodin arkkipiispan Inkeriin ja Karjalaan 1534 ja 1535 lähettämän pappis-munkki Iljan matkoihin liittyvää lähteistöä. Kysymyksessä olivat sisälähetysmatkat alu-eille, joilla esikristillistä perinnettä tiedettiin runsaasti elävän. Tärkein Iljan matkoihin liit-tyvä lähde on arkkipiispan vuonna 1534 Iljan mukaan antama paimenkirje. Siinä valitetaan alueen asukkaiden mm. laiminlyövän kirkos-sakäyntiä ja paastoa, palvovan puita ja kiviä sekä uhraavan ruokaa ja juomaa. Hautausta-pojakin moititaan: “ja kuolleensa he panevat kylien kurgaaneihin ja kalmistoihin ... eivät-kä vie näitä kuolleitaan pogostojen kirkkoihin haudattaviksi“.

Myös Käkisalmen läänin luterilainen pa-pisto varoitteli vielä 1600-luvulla kansaa or-todoksien palvontapaikoista ja yleensä ”tai-kauskosta”. Luterilainen papisto lienee pitänyt vaarallisina ja pakanallisvaikutteisi-na myös joitakin normaaleja ortodoksisia us-konnollisia menoja, mutta toisaalta rahojen ja esikoistuotteiden uhraamisesta tsasounissa eli kyläkappeleissa on kirjallisia mainintoja vie-lä 1700-luvulta.

Myös arkeologit ovat usein arvelleet, että ortodoksinen kirkko on suhtautunut vanhoi-hin esikristillisiin tapoihin ja uskomuksiin selvästi suvaitsevaisemmin kuin läntinen kristillisyys. Ruumishautojen osoittama pitkä kristillistymisprosessi on tästä selvä todiste, samoin se, että monet ristiretkiajan ruumis-kalmistot ovat säilyneet käytössä pitkälle his-torialliselle ajalle – esimerkkinä mainittakoon Kurkijoen Kuuppalan kalmisto, jota mm. ar-keologi Aleksandr Saksa on tutkinut.

Huomattava syy perinteen säilymiseen on epäilemättä ollut se, että Karjalan ortodok-sinen papisto näyttää suhtautuneen sallivas-ti esikristilliseen perinteeseen. Suvaitsevai-suus johtunee siitä, että ajan ortodoksipapit ilmeisesti valittiin paikallisen karjalaisen vä-estön keskuudesta.

Kristinuskon omaksumiseen liittyviä ky-symyksiä olisi Itä-Suomen arkeologias-sa vastedes syytä tarkastella tähänastista pi-demmällä, ainakin 1600-luvulle ulottuvalla, aikavälillä.

Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian oppiaineen assistentti. Artikkeli perustuu kir-joittajan lisensiaatintutkielmaan.

Liikistö on osa noin kilometrin päässä ole-van Ulvilan keskiaikaisen kaupunginpaikan ja noin puolentoista kilometrin päässä ole-van keskiaikaisen kivikirkon muodostamaan keskiaikaista maisemaa. Kaikki tieto mitä Liikistöstä saadaan, syventää koko alueen keskiajan historian tuntemusta.

Vastausta vailla olevia kysymyksiä on to-sin edelleen paljon. Kuinka varhaiseen ai-kaan toiminta Liikistössä ajoittuu? Ketkä Liikistöön tulivat ja miksi? Mistä kertovat aluetta ympäröivät kivivarustukset? Ja mihin rakennukseen kuului paikalla oleva vankka kiviperustus – voiko kyseessä 1300-luvulla kesken jääneen kivikirkon perustus, kuten ensimmäiset kaivaukset 1930-luvulla tehnyt Iikka Kronqvist arveli?

Tutkimukset alkoivat 1930-luvulla

Ulvilan Liikistössä suoritettiin kaivauksia ensimmäisen kerran vuonna 1930 maisteri Iikka Kronqvistin johdolla. Paikalla olivat tuolloin näkyvissä pitkänomaiset maaval-lit, joiden kaivamisen yhteydessä paljastet-tiin alueella nykyisinkin näkyvä L-muotoi-nen kiveys.

Kronqvist arveli rakenteen olevan Ulvi-lan ensimmäisen kivikirkon kesken jäänyt

Kokemäenjoen rannalla Ulvi-lan Liikistössä sijaitsee laaja var-haiskeskiaikainen hautausmaa, josta tiedetään vielä hyvin vä-hän.

Alueen ympärillä on kivisiä va-rustuksia ja sen keskellä suuren rakennuksen kiviperustus. Alu-eella tehtiin uusia kaivauksia vuosina 2002 ja 2003. Niistä ker-too kaivausta johtanut arkeologi Tiina Jäkärä.

Liikistö – Ulvilan varhaisinta keskiaikaa

Tiina Jäkärä, FMArkeologian laitosTurun yliopisto


Liikistön yleiskartta. MV/rakennushistorian osasto.

perustus. Tässä yhteydessä hän viittasi kirjal-lisiin lähteisiin kirkon rakentamisesta vuosil-ta 1311 ja 1332. Myöhempi tutkimus on kui-tenkin osoittanut ko. lähteiden epävarmuuden (Hiekkanen 2000).

Suuri ongelma Liikistön tutkimisessa on myös 1930-luvulla tehtyjen kaivausten ra-portoinnin heikkous. Itse asiassa se jäi lähes kokonaan tekemättä (kaivausvuodet 1930-31 ja 1933-34). Vain ensimmäisestä vuodesta on jäljellä raportti, sen lisäksi hautamuistiinpa-noja sekä muutama kaivauskartta ja alueen yleiskartta. Monella tapaa informatiivisin on nimenomaan viimeksi mainittu. Hautoja tut-kittiin kaiken kaikkiaan n. 300 kappaletta; suurin osa niistä esineettömiä.

Esinelöydöt koostuivat pienesineistöstä, kuten helmistä, heloista, nauloista yms. Kui-tenkin vuosien kaivaustyön jälkeen löytöjä luetteloitiin vain 63 kappaletta. Tämä osoit-taa, että suurin osa työstä tehtiin lapioilla, eikä seulonta ollut ainakaan jatkuva käytän-tö. Kronqvist julkaisi Liikistön aineistoa oi-keastaan ainoan kerran artikkelissaan Suo-men Museossa vuonna 1938.

Lasia, rahoja ja seinän jäännös

Vuosina 2002-2003 Liikistön tutkimuksia päästiin jatkamaan. Alueelle avattiin kaksi

kaivausaluetta: alue 1 suuren kiveyksen vie-reen ja alue 2 eteläiselle hautausmaalle. Jo ai-emmin keväällä Liikistöön tehtiin kolme koe-kuoppaa. Kaivajina toimivat Turun yliopiston maiseman tutkimuksen ja kulttuurituotannon opiskelijat.

Kaivausalue 1 avattiin alueella olevan ki-viperustuksen eteläsiiven viereen, sen poh-joiselle sivulle. Aiempien kaivausten jäljet näkyivät selvästi hienossa hiekassa; mitään säännöllisiä kaivausalueita ei oltu käytetty. Tämä seikka näkyy selvästi myös 30-luvulta peräisin olevasta lehtikuvasta.

Alueelta löytyi myös nokisen maan muo-dostama, erittäin selvärajainen jälki. Sii-tä löytyi hiiltä, sulanutta lasia sekä punaisen hiekkakiven sirpaleita. Ilmeisesti kyseessä oli puisen rakennuksen palaneen seinälinjan jäännös. Se oli hieman erisuuntainen kuin ki-veys, joka oli sen katkaissut. Leveimmillään jälki oli n. 30 cm.

Lisäksi seinälinjan alapuolelta löytyi hau-ta, jonka vainaja oli täysin maatunut. Haudan täytemaasta löydettiin vihreän värilasin kap-pale; tämä viittaisi siihen, että paikalla on si-jainnut lasi-ikkunainen rakennus jo ennen seinälinjan jäljen jättänyttä rakennusta. Ra-diohiiliajoituksen mukaan seinälinja ajoittuu todennäköisimmin 1300-luvulle.

Koska Liikistössä oli hautausmaa, on luon-

nollista olettaa, että seinän jäänne kuuluisi paikalla sijainneeseen puukirkkoon. Keski-ajalla ei ollut suotavaa, että hautausmaa olisi ollut ilman kirkkoa tai kappelia. Lasi-ikkunat ja erityisesti värilasista tehdyt lasimaalaukset kuuluivat ko. aikana erityisesti kirkollisiin ra-kennuksiin. Pienten puukirkkojen ikä lienee parhaassakin tapauksessa ollut vain joitakin vuosikymmeniä. Edellisen tilalle rakennet-tiin uusi kappeli.

Koska sekä hautausmaan ajoitus, josta jäl-jempänä, että alueelta 1 löytynyt gotlantilai-nen yksipuolinen raha (1210/20-1260/70) vievät Liikistön ajoituksen 1200-luvulle, ei ole mahdotonta, että ensimmäinen kappelikin olisi tehty jo 1200-luvulla.

Iikka Kronqvistin mielestä Liikistön kiveys kuului vuonna 1311 aloitettuun ja kesken jää-neeseen kivikirkon rakennustyöhön. Nyt saa-tu ajoitustulos vaikuttaisi kuitenkin työntävän kiveyksen ajoitusta myöhemmäksi. Mahdolli-sesti kiveys liittyy myöhempään toimintaan alueella. Syksyn 2002 kaivauksissa löytyi tanskalainen raha, joka ajoittuu 1400-luvun jälkipuolelle. Kaikesta päätellen alueella on siis ollut toimintaa vielä ainakin 1400-lu-vulla. Rakenteella on myös voinut olla jokin muukin kuin kirkollinen funktio.

Muista löydöistä mainittakoon em. gotlan-tilainen raha, kappaleita toisesta, Maunu Ee-


rikinpojan aikainen raha (1319-1363), tans-kalainen raha 1400-loppupuolelta. Lisäksi löytyi gagaattihelmi, joka litistetyn muoton-sa perusteella on voinut olla esim. rukous-nauhassa, kahdesta puolikkaasta tehty ontto hopeahelmi, keramiikkakannun kahvaa (to-dennäköisimmin 1300-luvun keramiikkaa; A. Pihlmanin tiedonanto). Lisäksi löytyi nauloja, ikkunalasia ja vihreän värilasin kappale.

Ulkomaisia nimiä, vieraita hautaustapoja

Liikistön hautausmaa lienee perustet-tu 1200-luvun alkupuoliskolla. Syksyn 2002 kaivauksissa tutkittiin yksi hauta eteläisel-tä hautausmaalta. Vainajasta otettu luunäyte ajoitettiin, ja saatu tulos sijoittuu aikavälille n. 1240-1280. Hauta sijaitsi eteläisen alueen laidalla, mikä ei varmastikaan ole ollut ensi-sijainen hautausalue. Todennäköisesti hauta-usmaan käyttö oli jatkunut jo jonkin aikaa ja laajentunut reunoille päin.

Aikaisemmin on Liikistöstä löytyneestä vyölaitteesta saatu ajoitustulos n. 1215. Kun

nyt löytyneet varhaisimmat gotlantilaiset ra-hat ajoittuvat n. 1210/20-1260/70, on oletus hautausmaan periytymisestä jo 1200-luvun alkupuolelta varsin perusteltu.

Kronqvistin kaivauksissa paljastettiin hau-tojen päältä muutamia hautamuistomerkkejä. Ne olivat erilaisia haudan päällä olleita kivi-latomuksia sekä toiseen päähän kapenevak-si muotoiltuja paasia. Ainakin yksi, aikanaan pystyssä ollut paasi löydettiin. Nämä muisto-merkit ajoittuvat muotonsa perusteella lähin-nä 1200-luvulle.

Pystypaadelle tunnetaan vastine Laitilas-ta: Untamalan kirkkomaalla oleva ns. ”Ka-levapojan viikatteentikku”. Untamalan kiven vierestä löydettiin aikanaan kaksi hautaa. Toi-sessa haudassa oli vainajan pään kohdalla pyöreitä pronssiheloja; ne olivat mitä ilmei-simmin kuuluneet keskiajalla käytettyyn pää-nauhaan. Tällaisen asusteen käyttö ajoittuu 1200-1300-luvuille.

Liikistöstä löytyi myös pieni kalkkikiven kappale, ja jo aiemmissa kaivauksissa Kron-qvist tallensi muutamia palasia. Koska paikal-ta ei löytynyt kalkkikivisiä rakenteiden osia,

Seinälinjan jäänne. Kuvat: Tiina Jäkärä 2003.

voidaankin pohtia, mistä palaset ovat aika-naan irronneet.

Vuosikymmeniä on jo mietitty, olisivatko nykyisin Ulvilan kirkon asehuoneessa olevat, lähinnä 1300-luvun kalkkikiviset hautakivet olleet alun perin Liikistössä. Hautakivien vie-rasperäiset nimet viittaavat saksankieliselle alueelle ja myös Gotlannin suuntaan.

Syksyllä 2005 Ulvilan kivikirkon vierestä löytynyt raha-aarre voi omalta osaltaan todis-taa sen puolesta, että mainitut hautakivet ovat liittyneet nykyisen kirkon edeltäjään. Raha-aarre ajoittuu intendentti Tuukka Talvion mu-kaan 1300-luvun lopulle. Aivan kokonaan aarretta ei tosin ole vielä tutkittu.

Kalkkikiveä on voitu tosin käyttää muussa-kin, mm. nahan parkitsemisessa.

Liikistön asukkaiden alkuperää pohditta-essa huomionarvoinen seikka on sekin, että aiemmissa kaivauksissa kahdesta haudasta löytyneet ristit eli ns. ruumisristit viittaavat meillä vieraaseen hautaamiskäytäntöön. Täl-laisia käärinliinojen sisään laitettuja ristejä on käytetty erityisesti Keski- ja Etelä-Euroo-passa. Liikistön ristit olivat poikkeuksellises-

Vainaja hautausmaan eteläosasta. Hauta oli esinee-tön ja vainajan kädet oli asetettu poikittain vatsalle.


ti rautaa; materiaali oli yleensä lyijyä. Myös Ahvenanmaalta Saltvikin kirkosta on löytynyt tällainen lyijyristi.

Kauppiaiden tukikohta?

Liikistö on todennäköisesti ollut varhainen kaupankäynnin tukikohta Kokemäenjoen var-rella 1200-luvulla. Ilmeisesti Gotlannin suun-nalta on tullut 1200-luvulla saksalaissukuisia kauppamiehiä, jotka valitsivat Liikistön tuki-kohdakseen. Gotlantilaiset rahat, joita käytet-tiin ennen ruotsalaisten rahojen vakiintumista 1300-luvulla, viittaisivat tähän. Paikalle ra-kennettiin varustus suojaksi joelle päin, asuin-rakennuksia ja myös kappeli. Liikistössä to-dennäköisesti toimineesta linnasta on esitetty

nyt uusia pohdintoja (Haggrén 2004).Toiminta alkoi kuitenkin 1300-luvun ku-

luessa siirtyä Ulvilan kaupungin paikalle; osin ehkä liikenteellisistä syistä. Rahalöy-dön perusteella Liikistössä vaikuttaisi kuiten-kin olleen toimintaa ainakin vielä 1400-luvun lopulla. Paikalla nykyään näkyvä kiviperus-tuskin liittyy hyvin todennäköisesti tähän Liikistön myöhäiseen vaiheeseen. Lähteis-sä mainitaan myös Pyhän Gertrudin kilta. P. Gertrud suojeli kauppiaita ja matkalaisia, minkä vuoksi kiltatalo sijaitsi yleensä kau-pungin ulkopuolella. Ehkä se oli olemassa jo Liikistössä ja jatkoi siellä toimintaansa vielä kaupungin synnyn jälkeenkin?

KiitoksetHaluan esittää kiitokset Suomen kulttuu-

rirahastolle ja Satakunnan rahastolle, joiden tuki mahdollisti Ulvilan Liikistön uudet tut-kimukset.

RahatKansallismuseo, rahakammio. Intendentti

Tuukka Talvio.

LähdeviitteetHaggrén, Georg 2004. SKAS 4/2004. Suo-

men keskiajan arkeologian seuran jäsenlehti.Hiekkanen, Markus 2000. Sarka. Satakun-

nan Museon vuosikirja.

Kasvijäännetutkimus on tärkeä osa arkeo-logista tutkimusta. Tutkimuskohteena ovat ar-keologisista kohteista löytyneet kasvijäänteet, joita kutsutaan myös makrofossiileiksi. Tutki-muksen avulla saadaan tietoa esimerkiksi ih-misen hyödyntämistä kasveista esihistorialli-sina aikoina. Myös viljelyn historiaa ja sen leviämistä sekä erilaisia ympäristön muutok-sia voidaan valottaa kasvijäänteitä tutkimalla.

Kun arkeologisilta kaivauksilta ei ole löy-detty yhtään ajoittavaa esinettä tai rakentei-ta, niin ajoituksen avuksi on kuitenkin voi-nut löytyä vaikkapa ohranjyvä, joka on voitu ajoittaa radiohiiliajoituksella. Kasvien eri osat kuten siemenet, lehdet ja varret sekä puun pa-laset ovatkin usein olleet tukemassa arkeolo-gisen kohteen ajoittamista.

Kasvijäänteet voivat säilyä suotuisissa oloissa maakerroksissa jopa useita satoja vuo-sia. Parhaimpia kohteita kasvijäänteitä tutkit-taessa ovat erilaiset värjäytyneet maakerrok-set tai yksittäiset rakenteet, kuten esimerkiksi esihistoriallisten asuinpaikkojen tulisijat. Li-säksi esimerkiksi haudat ja muinaispellot ovat hyviä tutkimuskohteita.

Kasvijäännetutkimusta varten arkeologisil-ta kaivauksilta otetaan ensin maanäyte, esi-merkiksi asuinpaikan nuotiosta otetaan vär-jäytynyttä maata pussiin. Maanäyte tutkitaan laboratoriossa mikroskoopin alla. Pienimmät-kin siemenet erottuvat ja näyttävät toisinaan kiiltävän kauniilta karamelleilta tai helmiltä! Siemenet sekä muut kasvien osat otetaan tal-teen, ja ne määritetään lajilleen.

Siementen tunnusomaiset piirteet kuten koko, muoto ja pintarakenne säilyvät todel-la hyvin huolimatta siitä, että siemen on saat-

tanut olla satoja vuosia syvällä maassa. Esi-merkiksi vadelman siemenen pinnalla olevat kuopat säilyvät erittävin hyvin ja siemen on helppo tunnistaa!

FM Tiina Jäkärän Ulvilan Liikistön keski-aikaisen kappelipaikan ja hautausmaan kaiva-uksissa on vuosina 2002 ja 2003 otettu useita maanäytteitä haudoista ja rakenteista. Hau-doista otettuja näytteitä on tutkittu yhteen-sä kuusi, mutta yhdestäkään ei tullut kasvi-jäänteitä.

Haudat Liikistössä on tehty karkeaan hiek-kaan, joka läpäisee esimerkiksi hyvin vettä. Kasvijäänteet ovat todennäköisesti huuhtou-tuneet ja ajan mukana myös tuhoutuneet ku-lumisen myötä.

Haudoista tehdyn kasvijäännetutkimuksen tavoitteena on selvittää mm. onko haudatun vainajan mukaan annettu muistokukkia, onko arkun pohjalle laitettu pehmikkeeksi tai tilk-keeksi kasveja tai sammalta. Jopa haudatun vainajan ruokavaliota voidaan tutkia. Esimer-kiksi Lappeenrannasta olen tutkinut näytteen, joka on otettu vainajan ”vatsan” kohdalta. Näytteestä löytyi lähes 6000 kpl vadelman (Rubus idaeus) siementä.

Ainoa näyte, josta Liikistön tutkimuksissa löytyi kasvijäänteitä, oli värjäytymästä, josta löytyi mm. 2 naulaa ja pala rei’itettyä nahkaa. Tiina Jäkärä arvelee, että kyseessä on mahdol-lisesti jätekuoppa.

Kasvijäännetutkimuksen tulokset tukevat oletusta jätekuopasta. Tutkitun näytteen maa-aines oli aivan erilaista kuin hautojen karkea ja puhdas vaalea hiekka. Näyte oli väriltään erittäin tumma ja hienojakoinen sekä tahme-ahko, ja se sisälsi runsaasti pieniä murusia

hiiltä. Kasvijäänteitä löytyikin runsaasti, osa oli kokonaisia ehjiä siemeniä ja osa oli kat-kenneita neulasten palasia. Lisäksi näyttees-sä oli hyönteisten osia, kuten raajoja, siipiä ja vartalon palasia.

Näytteestä löytyi hiiltymättömiä valkoapi-lan (Trifolium repens), orvontädykkeen (Ve-ronica serpyllifolia), jauhosavikan (Cheno-podium album) sekä vihvilän (Juncus sp.) siemeniä. Lisäksi löytyi kuusen (Abies picea) ja männyn (Pinus sylvestris) kokonaisia neu-lasia ja neulasten palasia.

Löytyneet kasvijäänteet ovat säilyneet maa-perässä suotuisissa olosuhteissa, jossa maa on ollut riittävän tiivistä ja hapetonta. Osa mate-riaalista on joutunut jätekuoppaan jo heti kuo-pan kaivamisen ja täyttämisen aikoihin, mut-ta ainakin kasviainesta sinne on kulkeutunut vielä myöhemmin, sillä näytteestä löytyi kak-si aivan eri-ikäistä orvontädykkeen siementä. Myöhempää kulkeutumista ovat voineet aihe-uttaa mm kastemadot, jotka kaivavat onka-loita sekä liikuttelevat maata ja sen mukana myös siemeniä.

Mia Lempiäinen

Lisää kasvijäännetutkimuksesta mm.Lempiäinen, Terttu 1989. Turun muinaisen

Mätäjärven kasvijäänteet. Teoksessa: Kostet, J. & Pihlman, A. (toim.), Turun Mätäjärvi. Turun maakuntamuseo. Raportteja 10.

Lempiäinen, Terttu 1994. Makrofossiili- eli kasvijäännetutkimukset. Teoksessa: Kallio, P. & Savolainen, I. & Vainio, S. (toim.), Narink-ka. Helsinki 1550-1640. Helsingin kaupun-gin- museo.

Liikistön jätekuoppa – ja mitä sieltä löytyiKasvijäänteet arkeologin apuna


Perimätiedon mukaan Torinon käärinliinan miehen kehoa esittävässä kuvassa on Kristus. Se ei ole suinkaan ainoa Kristusta esittäväksi arveltu tekstiili vaan sellaisia tunnetaan kym-meniä. Keskiajalla Torinon käärinliinaa pal-jon tunnetumpi oli niin sanottu Pyhän Vero-nikan hikiliina. Se oli myös keskiaikaisessa taiteessa usein toistettu aihe.

Veronikan hikiliina ja siihen liittyvä Pyhien Kasvojen kultti on jättänyt jälkiä myös Suo-men keskiaikaiseen taiteeseen ja esineistöön.

Legendan mukaan Veronikan hikiliina syn-tyi Kristuksen kulkiessa kärsimystietään. Raamatussa ei mainita Veronikan nimeä. Siel-lä on kuitenkin kertomus naisesta, joka kär-sittyään 12 vuotta verenjuoksutaudista koki ihmeparantumisen kosketettuaan Jeesuksen vaippaa.

Myöhemmissä legendoissa Veronikan ker-rotaan pyyhkineen Kristuksen verisen pään hikiliinaan Via Dolorosan varrella. Liinaan painautui ihmeenä jälki Kristuksen kasvoista.

Tarinan mukaan Rooman keisari Tiberius kärsi Kristuksen kuoleman aikoihin vakavas-ta sairaudesta. Saadakseen helpotusta tilaan-sa hän kutsui Veronikan liinansa kera Roo-maan. Kun nainen paljasti Kristuksen kasvot keisarille, tämä parantui välittömästi vaivois-taan. Ihme sai keisarin ottamaan kristillisen kasteen. Tästä lähtien hikiliinaa säilytettiin Roomassa, jossa siitä tuli merkittävä pyhäin-jäännös.

Pyhän Ruumiin kultti ja Veronikan hikiliina

Ensimmäiset Pyhää Veronikaa koskevat le-gendat kirjoitettiin muistiin 1100-luvun lopul-la. Seuraavien vuosisatojen aikana niistä tuli keskeinen osa Kristuksen kärsimykseen ja ris-tiinnaulitsemiseen liittyvää hartauselämää.

Liinan ympärille rakentunutta kulttia edis-ti merkittävästi transsubstantiaatio-opin hy-väksyminen vuonna 1215. Kyseessä oli oppi öylättileivän ja viinin muuttumisesta ehtool-

Kankaaseen painautuneet Kristuksen kasvot

Pyhän Veronikan hikiliina Suomen keskiajan taiteessa

lisessa Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Oppi korosti Kristuksen vereen ja ruumiiseen liitet-tyä verimystiikkaa sekä Pyhän Veronikan hi-

kiliinaa osana hartaudenharjoitusta.Transsubstantiaatio-opin vaikutuksesta luo-

tiin uusi kirkollinen juhla, niin sanottu Corpus

Pyhä Veronika ja hänen liinansa. Vuoden 1420 paikkeilla maalattua teosta säilytetään Alte Pinakothekissa Münchenissä.

Visa Immonen


Christi eli Kristuksen ruumiin juhla. Sitä vie-tettiin näyttävin menoin. Uudet hartausmenot ja hikiliinan kunnioitus levisivät tehokkaasti ympäri Eurooppaa Roomasta palaavien py-hiinvaeltajien myötä. Hikiliina oli yksi kau-pungin suurista nähtävyyksistä.

Pohjoismaissa Veronika-legenda oli hyvin tunnettu jo 1400-luvulle tultaessa. Turun hiip-pakunnan ensimmäisen Corpus Christi -altta-rin perusti piispa Maunu Tavast 1420-luvul-la. Keskiajan Suomessa Kristuksen ruumiin ja kasvojen kultilla oli huomattava hartaudel-linen merkitys.

Hikiliina keskiajan taiteessa

Pyhästä Veronikasta liinansa äärellä muo-dostui suosittu aihe keskiaikaisessa taitees-sa. Veronika saatettiin myös jättää pois, jol-loin kuvattiin pelkästään liinaan painautuneita kärsiviä Kristuksen kasvoja. Myös meillä Py-hällä Veronikalla ja hikiliinalla on koristel-tu kirkkoja sekä maallikkojen omistamia esi-neitä.

Kirkoissa Veronikan liinaa esittävä kalkki-maalaus sijoitettiin tavallisesti asehuoneeseen eli paikkaan, josta kirkkosaliin astuttiin. Aihe sai siten hyvin näyttävän paikan kirkossa. Tu-run tuomiokirkossa Pyhä Veronika liinansa kera on maalattu Johannes Kastajan kappelin seinään. Erityisen runsaasti Kristuksen kas-voja on maalattu Naantalin luostarikirkkoon. Siellä seinille tehtyjen vihkiristien yläpuolelle on kuvattu Kristus-kasvot.

Veronika-aiheella on koristettu myös kir-kollista esineistöä. Kristuksen kasvot olivat tavallinen teema ehtoollisastioissa ja reliikki-astioissa, puuveistoksissa, kirjailutöissä sekä jopa lusikoiden koristelussa.

Suomessa Kristuksen kasvoja on säilynyt lähinnä ehtoollisella käytettyjen hopea-as-tioiden koristeena sekä kirkkojen puukalus-tossa. Naantalin kirkossa on säilynyt kaunis, 1400-luvun puolivälin tienoilla puuhun veis-tetty Kristuksen pää. Hieman myöhäisem-pi on samaisen kirkon kalustukseen kuuluva puinen sakramenttikaappi, jonka koristelussa on käytetty Kristuksen kasvoja. Kaapissa säi-lytettiin ehtoollisleipää. Lisäksi Hollolan kir-kosta on löydetty puinen kuorituolin pääty, jo-hon on veistetty Kristuksen kasvot.

Kirkon hopeaesineissä Veronikan hikiliina oli myös tuttu aihe. Esimerkiksi Ruskon kir-kossa säilytettävän ehtoollislautasen keskus-taan on kaiverrettu Veronika-aihe. Lautanen on valmistettu 1500-luvun alkuvuosina. Tu-run tuomiokirkon hopeista niin sanotun Ejbyn kalkin varteen on sijoitettu koristeina Kristuk-sen kasvoja.

Veronikan liinalla saatettiin koristella myös maallisia esineitä. Turusta läheltä Suurtoria

on löydetty 1400–1500-luvun taitteessa val-mistettu tinakannu. Sen sisäpohjaan on kiin-nitetty Kristuksen kasvoja esittävä pyöreä medaljonki. Kun kannusta kaadettiin juomaa, pääsi kaataja kasvokkain Kristuksen kanssa.

Sormukset ja Pyhän Veronika

Tinakannun ohella hikiliinan kasvoaihe on tehty kuuteen Suomesta löydettyyn kultasor-mukseen. Kristus-sormukset olivatkin yksi ta-vallisimmista sormustyypeistä keskiaikaises-sa Pohjolassa.

Kristus-aiheisissa sormuksissa Veronikan hikiliina on kaiverrettu erikseen valmistet-tuun pieneen kiekkoon. Kiekko on sitten kiin-nitetty varsinaisen sormuksen kehään. Usein Kristus-sormuksen kuvakiekon kultapitoisuus oli korkeampi kuin sormuksen muiden osien. Näin on ehkä haluttu osoittaa kunnioitusta Kristusta kohtaan. Kasvojen lisäksi sormus-

ta saatettiin koristella erilaisin kasvinlehvin. Toisinaan sormukseen on kaiverrettu lyhyi-tä tekstejä, esimerkiksi Jeesuksen tai Neitsyt Marian nimi.

Kaksi Suomen Kristus-sormuksista on Ul-vilasta. Yksi sormus on löytynyt Köyliönjär-vessä sijaitsevalta Kirkkoluodolta. Luodolla on ammoin sijainnut Pyhän Henrikin muis-tokappeli ja sormus otettiin talteen kappelin raunioista.

Neljäs sormuksista on löydetty pellosta Eu-ran Sorkkisten kylästä. Viides sormus on Tu-rusta. Se kaivettiin maasta Katedraalikoulun ja Aurajoen väliseltä kaistaleelta. Tuli on pa-hoin runnellut Turun löytöä, joten Kristuksen kasvoja ei enää voi kuvakiekosta erottaa. Sil-ti sormuksen tyypillinen muoto paljastaa sen Veronika-aiheiseksi.

Edellä luetellut Kristus-sormukset lienee valmistettu 1400-luvulla tai 1500-luvun al-kuvuosikymmeninä. Kuudes ja viimeinen

Ulvilan keskiaikaisen kaupungin alueella suoritettujen kaivausten yhteydessä löydetty kultasormus. Sen kantaan on kiinnitetty Kristuksen kasvoja esittävä kiekko. Sormus on tehty 1400-luvun jälkipuoliskolla.

Kullattu hopeasormus, johon on valettu Kristuksen kasvot. Sormus on muita suomalaisia Kristus-sormuksia nuorempi, 1500-luvulla valmistettu. Sormuksen löytöpaikkaa ei tunneta.


sormuksista on muita nuorempi, 1500-luvun kuluessa valmistettu. Sormusta säilytetään Pohjanmaan museon kokoelmissa, mutta sen alkuperästä ei ole säilynyt tietoja. Vanhem-mista sormuksista poiketen sormukseen ku-vatut kasvot on valettu yhtä aikaa muun sor-muksen kanssa.

Sormukset osana keskiajan hartauselämää

Kristus-sormuksia tunnetaan paljon Itä-meren piiristä ja Isosta-Britanniasta. Huo-limatta suuresta levinneisyydestään ovat ne kaikki varsin samannäköisiä. Tämä seikka on johtanut monet tukijat etsimään Kristus-sormuksille yhteistä alkuperää. Olisiko Kris-tus-sormuksilla ollut jokin yhteys pyhiin-vaellukseen? Voisivatko ne olla matkaajien Roomasta mukanaan tuomia?

Tällä hetkellä ei ole käytettävissä minkään-laisia todisteita Kristus-sormusten roomalai-sesta alkuperästä. Sen sijaan Pohjois-Saksasta tunnetaan Veronika-aiheisia pyhiinvaellus-merkkejä. Ne ovat pieniä kiekkoja, joihin on kuvattu Kristuksen kasvot. Lisäksi tiedetään, että joissakin Saksan keskiaikaisista luosta-reista jaettiin pyhiinvaeltajille paperiarkeille piirrettyjä, Pyhän Veronikan hikiliinaa esit-täviä piirustuksia. Kenties Kristus-sormuksiin kiinnitetyt kuvakiekotkin ovat alun perin ol-leet jonkinlaisia pyhiinvaellusmerkkejä. Kos-ka kiekko valmistettiin ja istutettiin sormuk-seen erikseen, on mahdollista, että sormuksen muu osa on tehty eri paikassa kuin itse kuva-kiekko.

Pyhien Kasvojen kultilla oli erityinen mer-kitys birgittalaisnunnien elämässä. Birgitta-laisessa hartaudessa Kristuksen ruumiilla ja

hänen kärsimysnäytelmällään sekä verimys-tiikalla oli keskeinen sija. Muun muassa Py-hän Birgitan tiedetään osallistuneen Roo-massa asuessaan Pyhän Veronikan hikiliinan kunniaksi järjestettyihin juhliin. Nunnat oli-vat Kristuksen hengellisiä puolisoita, ja myös Pyhä Veronika voitiin ymmärtää sellaisek-si. Kristus-kasvoinen liina oli ikään kuin Py-hän Veronikan ja Kristuksen välisen liiton lapsi. Suomessa Veronika-aiheisia maalauk-sia ja esineitä tunnetaankin erityisen paljon juuri birgittalaisluostarin kirkosta Naantalis-sa. Kristus-sormuksillakin saattaisi olla jon-kinlainen yhteys keskiajan birgittalaisiin tai maallikkonaisten uskonnolliseen elämään.

Kristus-sormuksissa oli kuvattu uskonnol-lisesti erittäin keskeinen kuva-aihe. Sormuk-sia voitiin käyttää hartaudellisten syiden ohel-la myös amuletteina ja suojaavina esineinä. Pyhän Veronikan hikiliinan uskottiin auttavan erityisesti verenvuodon tyrehdyttämiseen.

Sormuksessa Pyhän Veronikan liinan teho-voimaa lisäsi entisestään se, että vasemman käden nimettömästä uskottiin johtavan veri-suonen tai hermon sydämeen. Siten kyseiseen sormeen sijoitetulla sormuksella ja sen kuva-aiheella oli suora yhteys sydämeen.

Uskonpuhdistus ja liinan tuhoutuminen

Reformaation edusmies Martti Luther ei hyväksynyt kirkon oppeja verimystiikasta. Hän myös vastusti katolisen kirkon puolta-maa käsitystä uskonnollisten kuvien ihmeitä tekevästä voimasta.

Veronikan hikiliina edusti juuri tällaista kuvahartautta. Luther kävi itsekin katsomas-sa Veronikan hikiliinaa Roomassa, mutta hän

kirjoittaa sitä katsellessaan nähneensä vain tummalla levyllä roikkuvan vaate-kappaleen. Veronikalla ei ollut hänelle uskonnollista merkitystä.

Suomessa kriittisyys Kristuksen kas-vojen kulttia kohtaan levisi hitaasti. Jopa oman uskonpuhdistajamme Mi-kael Agricolan teksteissä on Kristuk-sen kasvojen palvontaan viittaavia kohtia. Pääteoksessaan Rucouskiria (1544) Agricola esittää tervehdysten sarjan Kristuksen ruumiin eri jäsenil-le. Yksi rukouksen säkeistöstä kuuluu: Terue caikein caunin Christuksen cas-wo / meiden tedhen sylieskelty / ia co-ruapwstilla paijskeldu.

Pyhän Veronikan hikiliinaa ei enää ole olemassa. Espanjan kuninkaan Kaarle V:n joukot ryöstelivät ja tuhosi-vat Roomaa vuonna 1527. Hikiliina tu-houtui levottomuuksien aikana.

Toinen kivistä oli eteläportaalin kynnys-kiveyksessä kaariaukon kohdalla ja toinen runkohuoneen ja länsitornin välisen aukon kynnyskiveyksen keskellä. Hautakivet oli asetettu paikoilleen kuviopuoli ylöspäin.

Vanhoja hautakiviäRaision kirkossa

Vuonna 1968 löydettiin Raisi-on kirkosta tutkimuskaivauksissa kaksi kookasta kiveä.

Kiviä pidetään yleisesti hauta-kivinä ja ne on ajoitettu 1200-lu-vun alkupuolelle. Myös varhai-sempi ajoitus on mahdollinen. Kivet ovat vanhimpia Suomesta löydettyjä hautakiviä.

Jari Näränen

z


rahat ovat entisajan luostarin rahoja, koska löytöpaikan lähellä kerrotaan sijainneen paa-villisen kappelin, jonka perustukset vieläkin ovat näkyvissä.”

Henrik Horteniuksen mainitsemia kappe-lin perustuksia ei enää ole ja Kirkkomäki-ni-minen paikkakin on jo kadonnut kartalta. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että Horten-iuksen mainitsema paikka tarkoittaa mäkeä, jolla sijaitsee nykyisin Konsan kouluna tun-nettu Ihalan vanha kansakoulu.

Myös Mahittulan Tuomalassa aletaan vai-najia haudata polttamatta 1000-luvun kulues-sa. Mahittulan ruumishaudat ovat kuitenkin luonteeltaan ”pakanallisempia” kuin Ihalan ruumishaudat. Ne ovat selvästi esineellisiä ja niiden suunta on etelä-pohjoinen. Hautausten perusteella näyttäisi kristinusko saavan Ma-hittulassa, Raision nykyisen keskustan tuntu-massa, tukevamman jalansijan vasta 1200-lu-vun kuluessa.

Kirjallisissa lähteissä Raision seurakunta ja Raision yleensäkin mainitaan ensimmäi-sen kerran vuonna 1292. Käytössä olevan ar-keologisen aineiston perusteella näyttää siltä, että kristinuskoon käännyttiin Raisiossa eri aikoina ja talo kerrallaan. Tämä prosessi al-koi 1100-luvun kuluessa ja päättyi 1200-lu-vun lopulla.

Raision kirkosta löydetyt hautakivet, jois-ta toinen on selvästi kristillinen ja toinenkin mahdollisesti kristillinen, eivät kristillisinä symboleina ole poikkeavia löytöjä Raisiossa. Kivien tekovaiheessa kristinuskon oli jo löy-tänyt sijan Raisiossa.

Sen sijaan tapa käyttää hautakiviä on poik-keuksellista ja selvästi muualta tullut käytän-tö. Kenen muistoksi kivet on tehty? Se on ar-voitus, joka jäänee ratkaisematta.

Lähteet:

Laaksonen, Hannu 1994. Raision auringon-pyöräkivi on huomattava harvinaisuus. Ra-haisesta Raisiosta. Raisio-Seuran kotiseutu-julkaisu 16. 1994.

Knapas, Marja Terttu 1970. Varhaiskeskiai-kainen hautakivilöytö. Suomen museo 1970.

Kivet poistettiin paikoiltaan, ja ne ovat esil-lä länsitornin pohjoisen oviaukon syvennyk-sessä.

Kuvioaiheidensa mukaan kiviä kutsutaan sauvaristi- ja auringonpyöräkiviksi. Sauvaris-tikivi on muodoltaan alaspäin hiukan kapene-va ja sen pituus on 182 cm, leveys on ylhääl-tä 69 ja 52 cm ja paksuus 19-23 cm. Kiven pintaan on hakattu 143 cm pituinen risti. Sen kolme sakaraa kapenee ristikeskustaan päin ja neljäs liittyy silmukka- tai ympyräkuvion vä-lityksellä kapeaan sauvaan, joka päättyy sil-mukkakuvioon.

Toisen kiven hallitseva elementti on suuri auringonpyörä ja neljä siitä säteittäin lähtevää lehtimäistä kuviota. Auringonpyörän halkaisi-ja on 63 cm ja siinä on kahdeksan kehää koh-den levenevää puolaa. Kivessä on myös kak-si vihkimäristiä muistuttavaa kuvioita, kaksi eläinhahmoa ja auringonpyörästä lähtevä sau-va. Eläinhahmojen on tulkittu esittävän lintua ja jotakin nelijalkaista eläintä. Lisäksi aurin-gonpyörän kehän ja sauvan liittymäkohdassa on näkyvissä kaksi koristekuviota. Myös au-ringonpyörän päällä on pahoin turmeltunut kuvio, jota on hyvin vaikea tunnistaa. Tämä-kin kivi muodoltaan toiseen päähän kapeneva ja sen pituus on 171 cm, leveys 75 ja 50 cm ja paksuus 12-17 cm.

Molemmat kivet ovat graniittia ja niissä on kuviota vain yhdellä sivulla. Valmistusteknii-kaltaan ne kuitenkin poikkeavat toisistaan. Sauvaristin muodostaa kiveen hakattu noin 1 cm syvyinen syvennys. Sen sijaan auringon-pyöräkiven kuviot ovat kohokuvioita. Sau-varistikuviolle tunnetaan vastineita Ruotsista 1100-luvulta jKr. Auringonpyöräkiven kuvi-oille tunnetaan vastineita mm. Gotlannista.

Kynnnyskivinä

Kivet on kirkkoa rakennettaessa asetettu oviaukkojen kynnyskiveyksiin. Tämä viittaa siihen, että niihin liittyvä perimätieto on jo unohtunut ja niitä on voitu käyttää kynnys-kivinä. Ei–kristillisiä hautakiviä on tosin käy-tetty mm. Ruotsissa ja Gotlannissa kirkkojen kynnyskivinä, mitä pidetään näiden vanho-jen hautakivien tietoisena halveksuntana. Täl-lainen kivien halveksunta voitaneen Raision kohdalla sulkea pois, koska ainakin toinen ki-vistä on kuva-aiheeltaan selvästi kristillinen. Myöskään auringonpyöräkiven kristillisyyttä ei kokonaan voida sulkea pois.

Kristinuskon vaikutus alkaa Raisiossa nä-kyä 1000-luvulla polttohautauksen väistyessä ruumishautauksen tieltä hiljalleen. Ihalan alu-eella kristinusko näyttää saaneen jalansijan viimeistään 1100-luvun puolivälissä. Tuolloin perustettu Ihalan Vanhan kansakoulun ruu-miskalmisto on luonteeltaan jo selvästi kris-tillinen. Vainajat on haudattu vähin antimin itä-länsi-suuntaisiin hautoihin. Perimätiedon mukaan Raision ensimmäinen kirkko onkin sijainnut Ihalassa.

Ihala jo 1100-luvulla

Varhaisin tunnettu maininta Ihalassa sijain-neesta kirkosta on vuodelta 1752, jolloin Rai-sion kappalaisenapulainen Henrik Hortenius kirjasi ylös seuraavan tiedon:

”Talollisen poika Antti Matinpoika tämän Raision pitäjän Ihalan kylän Siirin talosta on tänä syksynä kaivaessaan isänsä kanssa mul-taa pellonhöysteeksi heidän omalla pellollaan sijaitsevasta Kirkkomäki (Kyrkiobacka) ni-misestä mäestä tullut heittäneeksi mullan mu-kana kuormaan vanhan tuohivakan, jossa oli yli 200 kappaletta vanhoja hopearahoja, toi-set hopeataalarin, toiset kuuden äyrin hopea-kolikon ja toiset äyrin hopeakolikon kokoisia. Rahoissa, joiden yhteisarvo voidaan laskea 4, enintään 5 kupariplootuksi, on vanhoja roo-malaisia kirjaimia sekä kaikennäköisiä ihmis-ten, ristien ja kirkkojen kuvia. Luullaan, että


Antti Suna

Turun keskiaikaisten piispojen asemas-ta kertoo omalta osaltaan Kuusiston linna, joka oli piispojen rakentama ja hallitsema lä-hes koko olemassaolonsa ajan. Piispan läsnä-olosta Kuusistossa on dokumentteja vuodes-ta 1295 vuoteen 1522 eli Mauno I:n kirjeestä Arvid Kurjen pakoon. Linnan antoi sitten itse Kustaa Vaasa purkaa osittain siitä syystä, että linnan symbolinen merkitys katoliselle kir-kolle oli liian merkittävä.

Tapana on sanoa, että linna rakennettiin piispan turvapaikaksi ja selvää on, että sanalla turvapaikka on tällöin erittäin laaja merkitys. Se tarkoittaa, että linna suojasi piispan fyy-sistä koskemattomuutta levottomina aikoina ja antoi hänen asemiehilleen tukikohdan. Erit-täin suuri merkitys oli linnalla piispanpöydän omaisuuden turvaamisessa. Piispalla oli huo-mattavat verotulot ja ympäristön maatiloista oli suurin osa piispan omistuksessa. Tulot ke-rättiin linnan turvaan. Lisäksi linna oli hallin-nollisesti tärkeä keskus ja siellä talletettiin ai-nakin piispaa koskenutta arkistoa.

Vaikka Suomen alueella varsinaisia piis-panlinnoja tunnetaan vain yksi, oli keskiajalla nykyisen Ruotsin alueella linnoja sitäkin run-saammin. Kuusiston linna rajalinnana oli kui-tenkin yksi vahvimmista. Siihen voidaan ehkä verrata Läckön linnaa lännessä tai Kronobor-

gia etelässä.Vahvan puolustuskykyisen linnan element-

teihin kuului edullisen sijainnin ja vahvojen muurivarustusten lisäksi pienempiä yksityis-kohtia, joista kiinnostusta Kuusiston kohdal-la herättää kaivo. Miten on vesihuolto pys-tytty järjestämään kriisitilanteessa? Toisaalta mielenkiintoista on, missä on sijainnut lin-nan arkisto. Arkistoa on tuhoutunut novgoro-dilaisten hyökkäyksessä 1318 ja linnan suu-ressa palossa 1485, ja mitä linnassa tapahtui Arvid Kurjen paon jälkeen Severin Norbyn ja Kustaa Vaasan toimesta. Sekä kaivo että ar-kisto ovat seikkoja, joihin Kuusiston linnan kenttätutkimuksilla erityisesti päälinnan pi-han alueella on toivottu ja toivotaan saata-van selvyyttä.

Arkeologisia kaivauksia on Kuusiston lin-nalla suoritttu kehämuurin ulkopuolella, esi-linnoissa ja linnan huonetiloissa. Vanhimmas-sa osassa eli päälinnan pihassa kaivaukset ovat suhteellisen myöhäisiä. Päälinnan piha on luonnollisesti pisimpään käytettyä aluetta linnassa ja siksi aina päälinnan maahan puu-tuttaessa odotukset ovat isot.

Kuusen juurakko

Kuusiston linnan Päälinnan pihan keskel-tä jouduttiin vuonna 1997 kaatamaan kuivu-massa ollut kuusi. Varmuudella tiedettiin, että

Kuusiston piispanlinnan kaivo yhä kateissa

Ylin pihakiveys ja esiinkaivettu huonetila Z.

tällä kohdalla ei kaivauksia aikaisemmin ol-lut tehty, sillä vuosirenkaiden lukumäärän mukaan kaadettu kuusi oli peräisin vuodel-ta 1850.

Tarinat kertoivat, että kuusen kohdalla on linnan tähän asti löytymätön kaivo. Tällä koh-dalla suoritettiin kaivaus, koska haluttiin pois-taa juurakko uuden istutettavan kuusen tieltä. Linnanraunion pihan keskellä olevan kuu-sen perinnettä haluttiin jatkaa, ja uusi kuu-sen taimi voitiin istuttaa vanhan kuusen pai-kalle 3.9.1997.

Päälinnan pihan keskellä suoritettu kaivaus tuotti odotuksiin nähden pettymyksen. Kaivo jäi vieläkin löytymättä.

Sekoittumattoman kulttuurikerroksen pak-suus oli 20-40 cm ja siinäkään ei varsinais-ta käyttökerrosta ollut havaittavissa. Mielen-kiintoisa oli, että pihan kiveys puuttui lähes kokonaan tältä alueelta. Puutetta ei voi selit-tää suurella kuusella ja sen juuristolla, ehkä ennemminkin voisi perustella kuusen kasvu-paikan valikoituneen juuri kivettömälle alu-eelle.

Merkittävää on, että alueen länsiosassa oli pihan kiveyksen tasossa tiililattia. Hyväkun-toiset tiilet kertovat keskellä pihaa sijainnees-ta rakennuksesta, joka on ollut olemassa lin-nan viimeisimmässä vaiheessa kuten pihaa kattanut kiveyskin. Alimmasta kerrokses-ta löytyi tummaa maata sisältäneitä kuoppia, jotka olivat tiililattiaa vanhempia, sillä latti-an ja kuoppien välissä oli yhtenäisiä maaker-roksia.

Toiset kuopat saattavat olla jälkiä raken-nusten tukirakenteista ja perustuksista, toi-set taas saattavat liittyä tulenpitoon tai muihin toiminnallisiin tehtäviin. Mikäli kuopat ovat jäänteitä rakennuksista, täytyy niiden kuulua tiilitasoa varhaisempaan vaiheeseen linnan historiassa. Kaivauksen ylimmistä kerroksista löytyi ruotsalainen penninki Västeråsista vuo-silta 1430-1470 tai myöhemmin.

Piispan arkisto

Päälinnan pihan pohjoisosassa tehtiin kaivaus kehämuurin viereen siten, että alue rajoittui lounaassa Länsisiiven pohjoismuu-riin ja koillisessa kehämuurin porttiaukkoon. Tarkoituksena oli tutkia mahdollinen huoneti-la länsisiiven pohjoispäässä, tarkastella poik-kimuuria ja näkyvää tukirakennetta sekä tut-kia kehämuurin portin sisäpuoli.

Länsisiiven pohjoispäässä alue osottautui heti kaivauksen alkuvaiheessa tilaksi, jota rajoitti toisessa päässä länsisiipi ja toisessa kehämuurista pihalle päin suuntutuva poik-kimuuri. Tähän muodostuu luonteva huone-tila, jonka eteläinen seinä suurelta osin jäi kaivausalueen ulkopuolelle. Kyse on suhteel-


Tulisijan perustus kehämuurin vieressä.

Ennen tuntemattoman huoneen pohjoispuoli ja portaat. Aukeaman kuvat Museovirasto/rakennushistorian osasto, Antti Suna.

lisen suuresta rakennuksesta, jonka rakenteet osittain lienevät olleet puusta. Alueelta löy-tyneet rahat ovat suurimmaksi osaksi Mau-nu Erikinpojan aikaisia (1340-1363), tosin yksi suhteellisen pinnasta löytynyt brakteaatti ajoittuu 1400-luvun loppupuoliskolle ja rans-kalainen peliraha taas ajalle 1250-1325.

Alueen loistolöytö on Paavi Urbanus V:n bulla eli paavin lähettämän kirjeen lyijysinet-ti. Se ajoittuu vuosille 1362-1370.

Tilan käyttö näyttää olleen vilkasta 1300-luvun toisella puoliskolla. Houkuttelevaa oli-si vetää johtopäätös, että tässä kohdssa on si-jainnut linnan arkisto, mutta toisaalta viitteitä tähän eivät ole paljon. Varmaa kuitenkin on, että paavin kirjettä ei ole säilytetty missä ta-hansa, eikä sen tuhoutumisen paikkakaan voi olla kovin sattumanvarainen.

Tarkemmin ei pystytä sanomaan, mistä kir-jeestä ja minkä piispan aikainen kirje on ollut. Urbanus V lähetti useita kirjeitä Turun piis-palle ja piispojakin ehti tällä aikavälillä olla useita: Hemming 1338-1366, Henrik Hartma-ninpoika 1366-1367, Johannes Pietarinpoika 1367-1370 ja Johannes Westfal 1370-1385.

Uusi huone

Toinen esiin kaivettu uusi tila oli kaivaus-alueen itäisessä osassa. Sieltä löytyi nimit-täin ennen tuntematon huonetila, joka tätä kir-joittaessa on vielä suurelta osalta kaivamatta. Huone sijaitsee lähellä kehämuuria. Huoneen seinämuurit näyttävät olevan massiiviset itse tilaan verrattuna. Tila on noin 4 metriä leveä sisätiloiltaan, siitä lähtee portaikko kohti ke-hämuuria ja esiin sitä on kaivettu vasta 4 x 2 m:n suuruinen alue.

Löytyneet rahat poikkeavat alkuperältään Kuusiston linnan muista rahalöydöistä, jot-ka ovat valtaosaltaan ruotsalaisia. Tästä huo-neesta on tähän asti löytynyt kaksi Maunu Eerikinpojan aikaista penninkiä aikavälil-tä 1340–1363, kaksi tallinnalaista killinkiä (1422-n. 1470), piispa Dietrich III:n (1379-1400) penninki Tartosta ja Preussista Saksa-laisen ritarikunnan killinki (1351-n. 1500).

Kun tiedetään piispojen käyneen kauppaa ja pitäneen varastoja Kuusiston linnalla, voi-daan näiden rahojen olettaa heijastavan kon-taktien suuntien monipuolisuutta.

Huonetilan käyttötarkoitukseen yritetään saada selvyyttä kesän 2005 kaivauksilla. Jo nyt voidaan sanoa, että tila ei näytä sopi-van linnan viimeisten aikojen pohjakaavaan. Sen massiiviset seinät tämänhetkisten muuri-en sisäpuolella antavat mahdollisuuden olet-taa huoneen kuuluvan linnan historian varhai-seen vaiheeseen.

Kuusiston linna on hyvä kohde siinä suh-teessa, että sitä voidaan käsitellä lähes sul-

jettuna löytöpaikkana, josta tavattavat löydöt kuuluvat keskiajalle ja suhteellisen tarkas-ti 1200-luvun lopun ja 1500-luvun alun vä-liseen aikaan.

Päälinnan pihalta on odotettu ja odotetaan löydettävän esineitä, jotka ajoittaisivat linnan varhaisinta vaihetta. Linnan ikään ei esineis-tö ole tuonut varsinaisesti mullistavaa tietoa, ei ainakaan tähän asti. Joidenkin löydettyjen esineiden käyttö on alkanut jo 1200-luvulla, mutta jatkunut 1300- luvun puolelle. Tälläi-sia esineitä ovat esim. jotkut keramiikan pa-lat, islamilainen lasi, pari kolikkoa ja ehkä jo-kin nuolenkärki. Nämä eivät kuitenkaan ole ristiriidassa sen käsityksen kanssa, että linna on peräisin 1300-luvun alusta.

Kesällä 2005 on uuden huonetilan tyhjäk-si kaivamisen takia odotettavissa kiinnosta-

va kaivaus, jonka jälkeen arkeologiset kaiva-ukset Kuusiston linnalla saattavat toistaiseksi päättyä. Korjaukset jatkuvat siihen asti kuin muurit niitä vaativat, ja korjausten yhteydessä on mahdollista ja välttämätönta jatkaa muuri-en tutkimista.

Arkelogisia tutkimuskohteita linnalle jää vielä runsaasti. Esimerkiksi päälinnan pihan itäosa on täysin tutkimatonta aluetta, samalla alueella oleva H-kellari on vielä selvittämättä, ja koko esilinna I on vailla laajaa kaivaustut-kimusta. Lisäksi linnan ympäristön selvittä-minen arkeologisilla tutkimuksilla toisi var-masti lisätietoa Turun piispojen oleskelusta Kuusistossa. Esimerkiksi Kappelinmäen pie-ni hautausmaa tulisi tutkia ja selvittää, onko kyseessä hautausmaa, ja mitkä ovat sen suh-teet linnaan. z


Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti alku-kesällä 2004 arkeologiset kaivaukset Nokian kartanon alueella, myöhäiskeskiaikaisen kivi-kappelin paikalla.

Kaivausten tavoitteena oli hankkia lisää tie-toa kappelista ja yrittää selvittää myös paikan vanhempia rakennus- tai asutusvaiheita. Koh-de valittiin uudelleentutkittavaksi mm. edel-listen, 1930-luvulla suoritettujen kaivausten puutteellisen dokumentoinnin ja epätarkan tutkimusmetodiikan takia. Koska kivikappe-lia koskevia rakennushistoriallisia tulkintoja pidettiin kuitenkin perusteltuina ja käyttökel-poisina, keskityttiin uusissa kaivauksissa pää-asiassa kappelin kivijalan vieressä ja osittain sen alla olevien rakenteiden ja maakerrosten tutkimiseen ja dokumentointiin.

1700-1800-luvuilla tallennetun perimä-tiedon mukaan Nokian kartanossa on asu-nut merkittävä pirkkalaisten päällikkö, jota on yhdistetty Matti Kurkeen. Seppo Suvan-non mukaan Nokian kartano on todellakin voinut kuulua alun perin keskiaikaiselle Kur-

ki–mahtimiessuvulle. Toisen teorian mukaan sen omistajana oli varhaisella keskiajalla Tu-run piispa.

Ainakin 1500-luvulta lähtien Nokia oli merkittävin Pirkkalan pitäjän kartanoista. Se mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran v. 1505, jolloin Ylä-Satakunnan kihlakunnan-tuomari Jeppe Folmarsson osti Iso- ja Vähä-Nokian tilat ja muodosti niistä itselleen asu-makartanon, jonka omistajana hän oli v. 1529 saakka. Juuri hän on todennäköisesti raken-nuttanut kartanon kivikappelin, josta ei kui-tenkaan ole säilynyt kirjallisia lähteitä.

Vuoden 1769 isojakokartan mukaan kap-pelin paikalla ja sen ympärillä, pääosin etelä-puolella, oli n. 100 x 100 m laaja viljelemätön maa-alue, jolla on kappelin jäännösten lisäksi sijainnut mahdollisesti muitakin keskiajan tai uuden ajan alun rakennusten raunioita. 1800-luvun alkupuolella alue liitettiin kartanopuis-toon ja tasoitettiin.

Ensimmäiset arkeologiset tutkimukset koh-teella tehtiin syksyllä 1930 Muinaistieteel-

lisen toimikunnan toimesta. Helmer Salmo suoritti paikalla pienet koekaivaukset ja toi mukanaan Kansallismuseoon keskiaikaisen ruodetiilen kappaleen.

Kivikappeli 1500-luvulta

Seuraavan vuoden 9.-14. lokakuuta teh-tiin jo koko kumpareen käsittäneet kaivaukset Iikka Kronqvistin johdolla. Kaivauksissa pal-jastui n. 6 x 8 -metrisen rakennuksen kivijal-ka, johon liittyi porraskivi, seinämuurauksen ja ovenpielen tiilimuurauksen sekä kivilatti-an jäännöksiä. Kronqvistin tulkinnan mukaan kyseessä olivat kivestä muuratun, tiilipäädyil-lä ja -holvilla varustetun myöhäiskeskiaikai-sen (aikaisintaan 1400-luvun lopulta) karta-nokappelin jäännökset.

Kronqvist otaksui myös, että ennen ki-vikappelia paikalla on sijainnut puukappe-li, jonka palosta kertoi perustusten ympärillä todettu hiilikerros. Markus Hiekkanen ajoitti Nokian kivikappelin sen rakennuspiirteiden

Keskiaikaisen kivikappelin allavielä vanhempia rakenteitaVadim Adel

Nokian kartanon kaivaukset 2004

Myöhäis-keskiaikaisen kivikappelin perustukset lounaasta kuvattuna. Kuva: Pirkanmaan maakunta-museo,Vadim Adel.


koisia, pääasiassa luode-kaakko -suuntaisia puuhiilen kappaleita. Suurin, kiinteä hiilijään-nös sijaitsi läikän luoteisosassa ja oli mitoil-taan 2,3 x 0,6 m ja paksuudeltaan n. 5 cm; sen pohjaosassa oli myös jonkin verran palama-tonta, lahonnutta puuta.

Rakenteen luoteispäässä havaittiin hiilen-kappaleita, joiden puusyiden suunta oli lou-nas-koillinen, ts. suorassa kulmassa raken-teen pituusakseliin nähden, ja rakenne näytti myös jatkuvan koilliseen, kivikappelin perus-tusten alle. Kyseessä on todennäköisesti jään-nös osittain palaneesta puurakennuksen tai -rakennusosan seinän alaosasta, johon kuuluu mahdollisesti myös kulmasalvoksen jäänteitä. Perustushirsi oli alun perin sijoitettu puhtaa-seen pohjahiekkaan, vähintään 10 cm syvään kaivantoon, joka on puurakenteen tuhoutumi-sen jälkeen täyttynyt pääosin kulttuurimaalla.

Rakenteesta otettu hiilinäyte ajoitettiin vuo-siin 1160-1265. Kiviperustuksen sisäpuolella puurakenteen jäännökset ovat tuhoutuneet 1930-luvun kaivauksissa, mutta ne saattavat jatkua jonkin verran vuoden 2004 kaivausalu-een ulkopuolelle.

Kaivausalueen kaakkoiskulmassa paljastui lisäksi jokseenkin epämääräinen, 2,9 x 0,7-0,9 m laajuinen, lounas-koillis-suuntainen ki-veys, joka koostui 1-2 kerroksesta keskimää-rin n. 30 cm kokoisia kiviä ja muodosti suoran kulman em. puurakenteen kanssa, jonka koh-dalla kiveystä oli purettu tai jätetty rakenta-matta. Kiveys voi siis olla samanikäinen tai vanhempi kuin puurakenne.

Tänä kesänä jatketaan

Ajoitustulosten perusteella voidaan todeta, että kivikappelin itäpuolelta löytynyt noki- ja likamaakerros ja osittain palanut puurakenne ovat samanikäisiä. On mahdollista, että myös nokimaa, palaneet kivet sekä palaneen luun ja saven kappaleet ovat merkkejä samasta palos-ta. Toisaalta osa näistä löydöistä voi liittyä aikaisempaan tulenpitoon, toisin sanoen ko. puurakennuksessa saattoi olla kiuas tai uuni, josta myös palanut savi voi olla peräisin.

Rakennuksen funktiosta ei voi vielä tehdä johtopäätöksiä. Asumustulkintaa vastaan pu-hunee se, että paikalta otetuista maanäytteis-tä ei ole löytynyt esimerkiksi viljanjyviä tai muita asuinpaikkaan viittaavia kasvien jään-nöksiä.

On siis mahdollista, että Kronqvistin esittä-mä hypoteesi puukappelista osoittautuu oike-aksi. Joka tapauksessa kaikkien kesällä 2004 löytyneiden rakenteiden ja niihin liittyvän kulttuurikerroksen luotettava tulkinta vaatii vielä jatkotutkimuksia, mm. kaivauksia kivi-kappelin perustusten etelä- ja kaakkoispuolel-la. Niitä on tarkoitus jatkaa tulevana kesänä.

perusteella vuosiin 1500-1550. Vuoden 2004 kaivausalue oli suorakaiteen

muotoinen, samansuuntainen kappelin kivi-perustuksen kanssa, kooltaan 12 x 9 m. Kai-vausalue sijoitettiin niin, että osittain näky-vissä ollut kivijalka oli sen keskellä, ja sen ulkopuolista aluetta tutkittiin 1-2 m säteellä.

Kaivauksissa todettiin, että 1700-1900-lu-kujen maankäyttö sekä vuosien 1930-31 kai-vaukset ovat pääosin sekoittaneet tai tuhon-neet hyvin ohuita vanhempia maakerroksia ja rakenteita. Kiviperustusten ulkopuoleinen kaivausalueen osa tutkittiin lähes kokonaan puhtaaseen pohjahiekkaan asti; poikkeukse-na oli kaakkoiskulma: siellä todettiin puura-kenteen jäännökset, jotka dokumentoitiin ja konservoitiin.

Kivijalan sisäpuolella kaivaminen lopetet-tiin pääosin ensimmäisen hiekkakerroksen jälkeen, kun todettiin, että alue on perin poh-jin tutkittu 1930-luvulla ja kerrokset sekoitet-tu. Kiviperustukset kaivettiin uudestaan esille ja dokumentoitiin.

Länsiseinän perustuksen ulkopuolella, sen juurella, porraskiven molemmin puolin ja sen kanssa lähes samalla korkeustasolla paljastui lisäksi n. 4 x 1 m laaja ja 0,2 m korkea kivi- ja kalkkilaastirakenne, josta aikaisemmin ei ol-lut tietoa. Kyseessä on mahdollisesti jonkin-lainen lisäperustus (?), jonka tarkoitus on vie-lä epäselvä.

Tärkeimmät uudet havainnot koskivat kui-tenkin vanhempia, perustusten vieressä ja alla olevia rakenteita ja maakerroksia.

Kivijalan alta, vanhasta pintamaakerrokses-ta ja pohjahiekasta otetut hiilinäytteet ajoitet-tiin Helsingin yliopiston ajoituslaboratoriossa vuosiin 1305-1405 ja 1415-1470 (kalibroitu-na, 68 %:n todennäköisyydellä). Kappeli voi-tiin siis rakentaa aikaisintaan 1400-luvun lo-

pussa, mikä tukee vielä Kronqvistin esittämää kappelin ajoitusta. Myöhäiskeskiajalle ja uu-den ajan alkuun ajoitettujen irtaimien löytöjen joukossa on lukuisten tiilen- ja kalkkilaastin kappaleiden lisäksi rautanauloja, jonkin ver-ran kivisavi- ja punasavikeramiikkaa sekä ik-kunalasin kappaleita, joista suuri osa keskittyi kappelinpaikan itäreunaan osoittaen yhden ik-kunoista sijainneen rakennuksen itäpäädyssä.

Kaivauksen vanhimmat ja mielenkiintoi-simmat löydöt tulivat kivijalan ulkopuolelta, sen itäsivun ja kaakkoiskulman vierestä.

Kaivausalueen itäreunalla todettiin 9 x 2-4 m laaja, ruskeantummanharmaa likamaa-alue, joka tulkittiin pääosin varhaiskeskiajalla muodostuneeksi kulttuurikerrokseksi. Se si-sälsi mm. runsaasti palanutta savea, josta osa voidaan tulkita savitiivisteen tai –rappauksen kappaleiksi palojen muodon ja niiden pin-noissa olevien painanteiden perusteella.

Alueen keskellä todettiin lisäksi n. 1,8 x 1,7 m kokoinen nokimaaläikkä, jonka etelä-osassa oli n. 1 x 0,5 m laaja keskittymä pie-niä, palaneita kiviä. Alueelta löytyi palaneen saven lisäksi palanutta ja palamatonta luuta sekä epämääräisiä pronssi- ja rautaesineiden katkelmia. Palaneen luun kappaleet ovat hy-vin pieniä, ja suurimmista niistä voitiin vain todeta, että ne kuuluivat nisäkkäille. Muuta luuaineistoa ei ole vielä tutkittu, mutta näyt-tää siltä, että kyseessä ovat pikemmin eläin-ten kuin ihmisen luut. Yksi palaneen luun pala ajoitettiin radiohiilimenetelmällä vuo-siin 1160-1280.

Puurakennnuksen jäänteitä

Kivikappelin perustusten kaakkoiskulman vieressä pohjahiekassa erottui 4,8 m pitkä ja 0,5-0,8 m leveä likamaa-alue, jossa oli eriko-

Kappelin kivijalan kaakkoiskulma ja puurakenteen jäännökset sen juurella (kuvassa etualalla). Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo,Vadim Adel.


KIRJALLISUUTTAAdel, Vadim 2005 (painossa): Nokian kar-

tanon keskiaikaisen kappelinpaikan kaivauk-set 2004. – Pirkan maan alta 6. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museot.

Hall, Daniel 1783: Geographisk, physi-co-economisk och historisk beskrifning öf-wer Birckala socken uti Åbo höfdingedöme. Stockholm.

Heikel, A. O. 1882: Kertomus Pirkka-lan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. – Bid-rag till kännedom af Finlands natur och folk. 38. Hfors.

Hiekkanen, Markus 1994: The stone chur-

ches of the medieval diocese of Turku. – Suo-men muinaismuistoyhdistyksen aikakauskir-ja 101. Hki.

Hiekkanen, Markus 1995: Pirkanmaan kes-kiaikaiset kivikirkot. – Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia X. Tampereen historiallisen seu-ran julkaisuja XV. Tampere.

Kaukovalta, K. V. 1934: Pirkkalan heimo- ja keskiaika. – Pirkkalan historia. Tampere.

Kronqvist, I. 1932: Nokian keskiaikainen kappeli. – Suomen Museo XXXVIII-XXXIX, 1931-1932. Hki.

Kronqvist, I. 1935: Nokian kartanon kap-pelin perustusten kaivauskertomus. – Tampe-

re. Tutkimuksia ja kuvauksia II. Tampereen historiallisen seuran julkaisuja III. Tampere. S. 287-291.

Saarenheimo, Juhani 1974: Vanhan Pirkka-lan historia. Tampere.

Suvanto, Seppo 1973: Keskiaika. Satakun-nan historia III.

Voionmaa, Väinö 1935: Piispankartano Pirkkalassa. – Tampere. Tutkimuksia ja kuva-uksia II. Tampereen historiallisen seuran jul-kaisuja III. Tampere. S. 268-286.

Keskustelua

Kansallismuseon rahakammionjohtaja Tuukka Talvio piti mielenkiintoisen esitelmän Satakunnan museolla 13.4.2005. Aiheena oli Ulvilan rahalöytö. Paikalle oli ammattilaisten lisäksi kokoontunut runsaasti alan harrastajia sekä aarteen löytänyt Mikko Heinonen.

Tilaisuuden lopuksi oli vapaan sanan vuo-ro. Yleisön kiinnostus kohdistui erityisesti sii-hen, kuka tai ketkä olivat aarteen kätkeneet ja mistä syystä. Ulvilalaiset harrastajat oli-vat hyvin lukeneet Juha Ruusuvuoren uuden merirosvoista kertovan kirjan, Ja tästä syys-tä vitaaliveljet vedettiin esiin ja arveltiin heil-lä olleen osuutta asiaan. Mieliin palautettiin Koroisten piispankartanon hävitys vuodelta 1396, jonka vitaaliveljet suorittivat.

Koroisissa myöhemmin tehdyissä kaivauk-sissa löydettiin rahoja 1200- ja 1300-luvuilta. Mitä todennäköisimmin Ulvilan ja Koroisten rahat olivat samanikäisiä. Porin tilaisuudessa Tuukka Talvio ei lähtenyt arvailemaan näitä yhteyksiä, mutta onko asiasta olemassa tut-kittua tietoa?

Ulvilan löydön yhteydessä on usein mainit-tu muita huomattavia rahalöytöjä, kuten esi-merkiksi Maskun löytö, joka lienee hyvin sa-manikäinen Ulvilan löydön kanssa. Maskun 250 rahaa oli kätketty suureen lehmänkel-loon. Kysymys: Oliko keskiajalla jo käytössä metallisia lehmänkelloja, ja onko asiasta tut-kittua tietoa? Voiko olla mahdollista, että ky-seinen kello onkin roomalaiskatolisessa mes-sussa käytetty liturginen käsikello? Katolisiin messuihin liittyy liturgisten menojen eri vai-heiden käsikellolla soitettuja välisoittoja.

Kellot ovat olleet ensiksi rautaa, tosin soin-nin parantamiseksi niiden sisään oli sulatet-tu kuparia tai messinkiä. Oli myös pronssi-kelloja.

Kiinnostaa tietää, mitä tutkijat ovat sano-neet Maskun rahalöytöön liittyvästä kellosta. Onko mahdollista verrata sitä liturgisiin käsi-kelloihin? Entä ajoituskysymys, ovatko Mas-kun löytö ja Koroisten piispanlinnan hävitys mahdollisesti samalta ajalta ? Näin rahvaan

mielikuvitus saa siivet. Voisiko joku arvoisa tieteenharjoittaja valaista asiaa kansankielel-lä ja ilman otsaryppyjä.

Turkka AaltonenPori

Ulvilan Aarre jamuut rahalöydöt

Turkka Aaltosen Arkeologia NYT! –lehdelle lähettämä kuva liturgisista käsikelloista. Vasemmalla oleva kello on rautaa ja peräisin Irlannista. Kuva artikkelista lehdessä Louisiana Revy 3/84.

Oikealla Maskun Valkamäen lehmänkello, jonka sisältä raha-aarre löydettiin. Kuva Pekka Sarvaksen artikkelista Finsk Museum –lehdessä. Sarvas pohtii lehmänkellojen kehitystä varsin laajasti, ja mainitsee, että Maskun kellossa on sisäpuolella vihreää patinaa todennäköisenä merkkinä kupari- tai messinkisilauksesta.


Muinaisuus ja menneisyys ovat läsnä mai-semassamme edelleen, jos vain osaamme lu-kea siinä olevia merkkejä ja jälkiä. Meidän elämäntapamme ja kulttuurimme ei ole syn-tynyt hetkessä, vaan siihen on tarvittu tuhan-sia vuosia.

Muinaisjäännösten hoito lähtee liikkeelle tämän päivän maisemasta ja pyrkii tuomaan esille eri aikoina alueella vaikuttaneiden ih-misten työn ja elämän jäljet. Hoidon avul-la maisemaa muokanneet elementit pyritään saamaan tasapainoon niin, että lopputulokse-na on yksityiskohdiltaan rikas mutta yhtenäi-nen hoidettu maisema.

Rikalanmäellä on merkkejä ihmisen toi-minnasta jo kivikauden lopulta, mutta alu-een intensiivinen käyttö ajoittuu rautakaudel-le. Mäellä on merovingiaikaan (550-800 jKr.) ajoittuva polttokenttäkalmisto mutta, ehkä parhaiten Rikala tunnetaan rautakauden lo-pulle (1000-1100-luku) ajoittuvasta ruumis-kalmistostaan.

Hoidon alkuvaiheessa puustoa harvennet-tiin reilusti erityisesti ruumiskalmiston alueel-ta ja mäen länsirinteeltä. Tavoitekuva näillä

HALIKON RIKALANMÄKI PALJASTAA KASVONSA YKKÖSTIEN KULKIJOILLE

Satu Mikkonen-HirvonenMuseovirasto

Halikon Rikalan alue on jo vuosikymmenen ollut yksi merkittävimmistä Museoviraston maisemanhoitokoh-teista Varsinais-Suomessa.

Rikala kuuluu valtakunnallisesti merkittävään Halikonlahden kulttuurimaisemaan. Muinaisjäännösten hoi-toyksikkö aloitti maisemanhoitotyöt Rikalanmäellä ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevalla Rikalan Lin-namäellä vuonna 1994.

Rikalanmäen pitkänomainen harjanne erottuu selvästi viljelyaukeiden keskellä. Kuva Kaisa Lehtonen/Museovirasto

MIEKKA MENNEISYYS

MAISEMA

Näyttely Rikalanmäellä avataan

20.5.2005. Näyttely on avoinna

koko kesän ti–su klo 12-18.

TERVETULOA RIKALANMÄELLE!

alueilla on puoliavoin maisematila. Valoisan ja varjoisan tilan vaihtelu luo alueelle mielen-kiintoisen kontrastin, ja näin myös erilaiset maaston muodot tulevat paremmin esille.

Muinaisjäännösten ja erilaisten rakenteiden lisäksi vanhasta asutuksesta kertovat alueella kasvavat kulttuurikasvit, joista voidaan mai-nita mm. sikoangervo, pölkkyruoho, ahde-kaura, jänönapila ja kangasajuruoho. Rikalan-mäen heinittyneet alueet niitetään vuosittain ketokasvillisuuden kukinnan jälkeen. Alueel-ta tehdyissä kasvillisuuskartoituksissa on to-dettu, että säännöllisellä maisemanhoidolla on pystytty elvyttämään ja vahvistamaan mm. ketolajistoa.

Rikalanmäellä aloitettiin lammaslaidunnus vuonna 1997, ja vuosittain lampaiden avulla hoidetaan osa laajasta hoitoalueesta. Muinais-jäännösten hoidon tarkoitus ei ole pysäyttää maiseman kehitystä millekään tietylle aika-tasolle, sillä maisema muuttuu ja elää koko ajan. Muinaisjäännösten ja maiseman kaut-ta pääsemme lähelle menneisyyden ihmistä ja hänen elämäänsä.

Mäellä on nähtävissä myös kiviperustuksia ja erilaisia kuopanteita, jotka kertovat puoles-taan alueen nuoremmasta asutuskerrostumas-ta. Ruumiskalmiston ympärille pystytettiin

1950-luvun jälkeen aita, josta nyt on jäljel-lä takorautainen portti ja maastossa selkeästi erottuvat kivipylväät. Ajan myötä myös kivi-pylväin ja portein varustetusta aidasta on tul-lut yksi kulttuurihistoriallinen elementti.

Alueella kiertää ns. muinaispolku, jonka varrella on informaatiotauluja, joissa kerro-taan alueesta. Informaatiotaulut ovat Halikon kunnan kustantamat ja ne on tehnyt arkeolo-gi Sari Mäntylä.


Pieniä pistoja sakastin yläkerrassa

Ritva Engström silittelee sormellaan ruskean sametin nukkapintaa. Täällä sileys syntyy ilman silitysrautaa, sillä kuumuus haurastuttaa vanhoja kuituja.

Jyrkät kiviportaat johtavat Turun tuomio-kirkon sakastista yläkertaan. Hiukan hämäräs-sä holvihuoneessa suurten työpöytien ääressä työskentelee kaksi naista käyttäen työvälinei-nään mm. ohuen ohutta silkkilankaa, pinsette-jä ja pehmeitä luonnonkarvasiveltimiä.

Erikoiskonservaattori Mirja Fröberg on kii-vennyt portaat sakastin yläpuolella sijaitse-viin työtiloihin jo 26 vuotta, konservaattori Ritva Engström 17 vuotta. Koulutukseltaan molemmat ovat alun perin kotiteollisuus-opettajia.

Kymmenen vuotta paikan nimi on ollut Tu-run maakuntamuseon kirkkotekstiilien kon-servointiyksikkö – sitä ennen toiminnalla ehti olla kolmekin eri isäntää.

Tarkoin ajatellut välineet

Fröbergin pöydällä on kaksi kulunutta ko-lehtihaavia, joiden kunnostus on vasta alka-massa. Ensimmäisen koristenauhat on toisesta päästä varovasti irrotettu. Engström ompelee välivuoria ruskeaan messukasukkaan.

– On hienoa, kun saa jonkun riekaleen kä-teensä, ja saa sen jälleen muistuttamaan jo-tain! tiivistää Mirja Fröberg työn mielenkiin-non lähteen.

Fröberg esittelee tyytyväisenä tiloja ja apu-välineitä, jotka 26 vuotta sitten suunniteltiin nimenomaan tähän tarkoitukseen. Tekstiilien pesua varten keskellä huonetta on 150 x 250 suuruinen teräsallas, jonka pinta hohtelee si-leänä kuin himmeä peili. Altaan koko tekee mahdolliseksi sen, että esim. messukasukan toisistaan irrotetut etuja takaosat voidaan pestä yhtä aikaa.

Pesun jälkeen vaatteet myös kuivataan sile-ällä teräspöydällä. Niitä ei silitetä, sillä kuu-muus haurastuttaa vanhoja luonnonkuituja.

Samettivaatteiden käsittelyyn on oma pöy-tä, jolla painuneet nukat harjataan ennalleen vesihöyryn avulla. Korjauslankojen ja -kan-kaiden värjäyskattilalle on matala liesi, jon-ka äärellä sekoittelu ja nostelu käy ergono-misemmin.

– Kaikki on tehty tänne, ihan sen mukaan mitä esitimme, kertoo Fröberg.

Ripustimia myöten kaikki on ajateltua. El-lei kunnostetulla kasukalla ole sen olkalinjo-jen mukaan tehtyä henkaria, alkaa tulla yli-määräisiä vekkejä.

Omassa telineessään odottavat vuoroaan ne kirkkotekstiilit, jotka ovat vasta tulossa käsit-telyyn – silkki- ja kultanauhat irti roikkuen, reikäisinä, repeytyneinä, steariinilla ja viinil-lä tahriintuneina.

1600-luvun silkkiä

Työtilojen vieressä on Turun seurakuntayh-tymän käytöstä poistettujen tekstiilien varas-to. Varta vasten tarkoitukseen tehdyissä veto-laatikoissa on monta konservaattorien käsissä uuden elämän saanutta arvotekstiiliä.

Punaisen 1600-luvun messukasukan kes-kellä kulki alun perin valkoinen koristeltu silkkiraita, kunnes pellavainen välivuori han-kasi silkin rikki.

– Silkin riekaleet pestiin ja oiottiin. Alustak-si värjättiin tukikangas. Silkin jäänteet nostet-tiin tukikankaalle ja ommeltiin kiinni ohuella silkkilangalla – kudelangat omaan suuntaan-sa ja loimilangat poikittain niitä vastaan, ker-

too Fröberg.Lankojen oikomisessa käytetään apuna

pientä pehmeää sivellintä. Nyt kasukka lepää vaakatasossa omassa vetolaatikossaan suoja-paperin alla.

– Näin se säilyy, vakuuttaa Fröberg.Toisista laatikoista löytyy helmillä ja kul-

talangoilla kirjottuja liinoja, toisista vanhoja kasukoita. Ja uudempiakin: tekstiilitaiteilija Dora Jungin arkkipiispa Simojoelle suunnit-telema villakasukka, johon on damaskointi-tekniikalla kudottu Turun keskiaikaisten piis-pojen sinetit.

Paavin hautajaisia ja uuden paavin virkaa-nastujaisia konservaattori on seurannut hen-keään pidätellen – kymmeniä kardinaaleja juhla-asuissaan.

– Ei virheen virhettä, kaikki ihan ”exact”! Hiipat kuin kruunut, hän ihailee rikkaan kirk-kokunnan tyyliä.

– Ja uuden paavin vaatetta valmistettiin kol-me eri kokoa!

Ryhtiä hapsuihin

Vanhojen kirkkotekstiilien koristeluun on käytetty monenlaisia materiaaleja kalansuo-muista alkaen. Kaikki ne vaativat tietämystä kunnostajaltaan.

Uusien puhdistusaineiden sijasta pesus-sa käytetään neutraalia pesunestettä, kuura-usharjojen sijasta luonnonsientä ja pehmeä-karvaista sivellintä. Neulat ja langat ovat niin ohuita, ettei niitä saa käsityöliikkeestä kuin ti-laamalla.

Väärästä käsittelystä on myös esimerkke-jä. Laatikosta paljastuva Maarian seurakun-nan kalkkiliina saa Fröbergin muistelemaan toista samanlaista liinaa. Eräs seurakunta oli lähettänyt sen pesulaan.

– Se oli pesussa krympännyt ja värit lähte-neet, kertoo Fröberg.

Hän osoittaa Maarian liinan erivärisiä ku-vioita.

– Jos tämän laittaisi tavalliseen pesuun, en-nustaisin, että lilasta lähtee väri, samoin mus-tasta ja vihreästä. Tulisi aikamoinen katast-rofi.

Oikea pesu ja käsittely saa ihmeitä aikaan.– Kukat rupeavat elämään, sen oikein nä-

kee, kun työ muuttuu käsittelyn aikana, sa-noo Fröberg.

Kun tekstiilit siliävät teräspöydällä, kun hapsut on oikaistu ja kultakaluunat korjattu ja kiinnitetty, ei työn tilaaja kaiken sen jälkeen


Aluksi kirkkomuseon kokoelmaa varten

Punaisen kasukan vaaleasta raidasta oli vain riekaleita jäljellä,

kertoo Mirja Fröberg. Konservaattorien tehtyä

työnsä 1600-luvun vaate säilyy

jälkipolvillekin.

Kurun kolehtihaavit 1800-luvun alusta.

aina tunne omaa esinettään. ”Ei tämä ole mei-dän seurakunnasta!”, muistaa Fröberg erään kommentin.

Vanhin kasukka

Vanhimpia konservointiyksikön huomaan tulleista kirkkotekstiileistä ovat kaksi kes-kiajan lopulla tai aivan uuden ajan puolella tehtyä kasukkaa.

Toinen niistä on ns. Forbuksen kasukka 1400-1500-lukujen vaihteesta. Sen lahjoit-ti kirkkoon everstiluutnantti Arvid Forbus, ja kasukka on ehkä 30-vuotisen sodan saalis-ta Saksasta.

– Se konservoitiin kokonaan meillä Turus-sa kuten muutkin kirkkomuseon esineet kahta lukuun ottamatta. Toinen lähes samanikäinen on Tammisaaren silkkinen messukasukka, jossa on käsin kirjottu keskiaikainen risti, ker-too Mirja Fröberg.

Fröberg ja Engström ovat huomanneet li-turgisten vaatteiden käytön yleistyneen myös luterilaisissa seurakunnissa. Niiden huoltotöi-tä on tullut lisää. Enää ei myöskään päivitel-lä työn kalleutta, nyt käsityön hintaa ymmär-retään vähän paremmin.

Konservaattorin kannalta suurin haaste ei ole tekstiilien vanhuus vaan niiden uutuus.

– 1500-1800-lukujen tekstiilit ovat samo-

Kirkkotekstiilien konservointiyksikkö perustettiin toukokuussa 1979 kunnosta-maan tekstiilikokoelmaa Turun tuomiokir-kon kirkkomuseota varten.

Suuri museaalisten tekstiilien varas-to piti käsitellä kahdessa vuodessa. Koke-musta työstä ja sen kestosta ei kuitenkaan ollut, joten arvio petti. Aika venyi kahdek-saksi vuodeksi.

Kun kirkkomuseon tekstiilit oli kunnos-tettu, Turun seurakunnat päättivät luopua konservoinnista vuonna 1986. Työ siirtyi ensin Sisälähetysseuralle ja sitten Jyväsky-län taide- ja tiedesäätiölle. Toiminta muut-tui maksulliseksi ja tekstiilejä alkoi tulla koko maasta.

Maksuilla piti kattaa yksikön kulut, mutta jokainen käsityöstä vähänkin tietä-vä ymmärtää, ettei mikroskooppisilla neu-lanpistoilla synny pitkää saumaa päivässä –

ylläpitovastuu kävi raskaaksi.Eikä konservointi ole mitä tahansa käsi-

työtä. Fröberg muistaa Museoliitossa työs-kennelleen opettajansa sanat: ”Tämä on sit-ten sellainen työ, jota ei tehdä hosumalla. Näitä ei tehdä ja ratkota!” Vanhat kankaat eivät kestä tekemistä ja purkamista. Tuk-holmassa opiskellessaan Fröberg näki työn kohteita myös mikroskoopin alla:

– Neulan pisto muistuttaa räjähdyksen jälkeä! Siksi näitä ei neuloilla tökitä, työn pitää mennä kertalaakista!

– Täällä mitään ei korjata ompelukoneel-la. Pesemisessä on huomioitava vanhat vä-riaineet ja etteivät ne liukene, on tiedettävä, miten eri materiaalit kutistuvat. Ei voi sa-noa: Oho, väri lähti!

Muutos osaksi Turun maakuntamuseo-ta heinäkuussa 1995 antoi pysyvyyden ja työrauhan.

ja luonnonkuituja, mutta nämä uudet ovat arvaamat-tomia! he huokaisevat.

Uusien tekstiilien tunnis-tamisessa tarvittaisiin pa-himmillaan laboratoriota. Mutta olipa tekstiili uusi tai vanha:

– Me suhtaudumme kaik-kiin töihin yhtä suurella kunnioituksella, naiset ko-rostavat.

– Kaikki tänne tulevat työt ovat erilaisia ja jokai-sen käsittely on erikseen mietittävä. Hyväkuntoinen-kin tekstiili voi tuoda yllä-tyksiä. Ja erot ovat suuria: sametti voi olla aivan lep-sua tai sitten kovaa kuin pelti, niin ettei saa neu-laa läpi!

Raija Herrala


Lounais-Suomen käsi- ja taideteollisuus-oppilaitoksessa opiskelleet muinaistekniikoi-den taitajat ovat järjestäytyneet yhdistyksek-si. Maaliskuun alussa Mynämäellä perustettu yhdistys otti nimekseen Muinaistaitoyhdistys Ukonvakka.

Yhdistyksessä on 12 perustajajäsentä; me-talliartesaani Mikko Mannonen, muotoili-ja (amk) opiskelijat Päivi Huhtala ja Sonja Holm sekä muinaistekniikka-artesaaniopis-kelijat Noora Mannonen, Johanna Iso-Jär-venpää, Carita Wiktröm, Pasi Raivio, Veikko Virkkunen, Toive Lehtinen, Silja Penna-Ha-verinen, Mikko Haverinen ja Milona Suo-minen.

– Yhdistys perustettiin lähinnä siksi, että pysyisimme tällaisena joukkona koossa, ker-too Päivi Huhtala.

– Olemme kierrelleet porukkana erilaisia markkinoita ja halusimme valmistumisen jäl-keenkin jatkaa yhteistyötämme. Suurin osa meistä valmistuu tämän kevään aikana.

– Yhdistyksenä meidän tarkoituksemme on muinaisten ja perinteisten taitojen ylläpitämi-nen, elvyttäminen ja esille tuominen. Tämän teemme kiertämällä erilaisia markkina- ja messutapahtumia ja järjestämällä itse erilaisia kursseja, näyttelyitä ja opintomatkoja. Tar-

koituksena on myös saada omat www-sivut ja ehkä jonkinlainen oma jäsenlehti.

Ukonvakan puheenjohtaja Silja Pen-na-Haverinen, varapuheenjohtaja Johan-na Iso-Järvenpää ja sihteeri Päivi Huhtala. Rahastonhoitajana toimii Sonja Holm, mark-kinavastaavina Johanna Iso-Järvenpää ja Ca-rita Wikström sekä tiedotevastaavina Päivi Huhtala ja Milona Suominen.

– Luultavimmin ensi kesän tapahtumat pai-nottuvat pitkälti erilaisiin markkinatapahtu-miin, joissa pyrimme saamaan yhdistystä tun-netuksi, arvelee Huhtala.

Näillä näkymin yhdistyksen jäsenten tuot-teita näytillä ainakin seuraavissa tapahtumis-sa:

”Käsin muotoiltu” Käsityöammattilaisten ja artesaaniopiskelijoiden työnäytteitä Turus-sa ja Mynämäessä. 7.-29.5. Vanhan Raatihuo-neen Galleria, Turun Kulttuurikeskus, Turku (ti-pe 12-19, la-su 11-17) ja 9.-25.5. Lounais-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitos, Vehmaantie 111, Mynämäki (ma-pe 9-15)

”Viimeinen niitti” Valmistuvien muotoili-ja- ja metalliartesaanien töitä. 20.5.-12.6. Gal-leria Raya, Kaskenkatu 2 c 11, Turku (ke-su 12-19).

”Murtesaanit” perustivat yhteisen Ukonvakan

Vehmaan Kappelmäellä kaivetaan touko-kesäkuussa

Turun yliopiston arkeologian oppiai-neen opetuskaivaukset ovat tänä keväänä Vehmaan Laittisten Kappelmäellä.

Vuoden 2002 koekaivauksissa saatujen tietojen mukaan paikalla on ollut keskiai-kainen hautausmaa ja kirkko/kappeli sekä rautakautinen kalmisto/asuinpaikka. Ke-vään kaivauksissa pyritään kolmen vii-kon aikana tutkimaan paikalla olleen kirk-korakennuksen sija sekä sen alla olevia hautoja.

Tutkimusten tavoitteena on saada sel-ville paikalla sijainneen kirkkorakennuk-sen koko sekä mahdollisesti sen rakenteel-lisia yksityiskohtia. Lisäksi toivotaan, että kaivaukset toisivat lisätietoa paikan iästä.

Kappelmäellä kaivetaan 16.5-3.6.2005. Tutkimuksista kiinnostuneet ovat tervetul-leita tutustumaan kaivauksiin.

Jouni Taivainen


Kiinnostus keskiaikaan on lisääntynyt vii-me vuosina, kun on havaittu, miten monet kulttuurimme keskeiset juuret ovat kyseiseltä ajalta. Aikakauden kansainvälisyys mahdol-listi eurooppalaisten vaikutteiden leviämisen myös Suomeen.

Kirjallisten lähteiden vähäisyys ja niiden rajoittuminen lähinnä virallisiin asiakirjoihin on nostanut muut aikakaudesta kertovat läh-teet tärkeään asemaan selvitettäessä ihmisten elämää keskiajalla.

Keskiaikaisten kivikirkkojen maalaukset tarjoavat monipuolisen ja rikkaan lähdeaineis-ton ajan kristilliseen elämään pyhimystarinoi-neen. Kuvauksissa on myös aikakauden ihmi-siä askareissaan.

Mantereen kirkkojen varhaisimmat maa-laukset ovat 1400-luvun alkupuoliskolta. Ar-voituksellisimpia ovat ns. primitiiviset maa-laukset, joiden sommittelu ja toteuttamistapa kertovat tekijöiden olevan todennäköisesti ra-kentajia eikä koristemaalareita.

Taivassalon kirkon seinien ensimmäi-set maalauskoristelut tehtiin seinien valmis-tettua ja niitä pidetään eräinä varhaisimpina

mantereen kirkkojen maalauksista. Vuosina 1467-69 kirkkoon tehtiin aikakauden tuotte-liaimman maalariryhmän ensimmäiset hol-vimaalaukset ja ruodekoristelut Suomessa. Ryhmä on liitetty uplantilaiseen ns. Tierpin koulukuntaan.

Kalannin kirkon Pietaria esittävän maala-uksen alapuolelle on tehty ainoa ryhmän maa-lareista kertova signeeraus: petrs henrss pictor – Pietari Henrikinpoika kuvantekijä. Samas-sa tekstinauhassa kerrotaan kirkon koristellun Herran vuosina 1470-71.

Seuraavana vuonna ryhmä teki koristemaa-laukset juuri valmistuneeseen Sauvon kirk-koon. Perniön, Kaarinan, Karjaan ja Turun tuomiokirkon Pyhän Ristin kappelin maala-usten tekoaikaa ei tunneta tarkemmin, mutta vielä 1480-luvulla Laitilan ja Paraisten kirkot koristeltiin heidän toimestaan.

Uskonpuhdistuksen jälkeen maalauksia peitettiin vuosisadoiksi. Vasta 1880-luvulla Emil Nervanderin toimesta Kalannin ja Tai-vassalon kirkoissa olevat maalaukset tutkit-tiin. Maalaukset varustettiin tuolloin suoma-laisin tekstein. Osa maalauksista peitettiin ja

kopioitiin uudelle laastipinnalle. 1960-luvulla maalauksia paljastettiin uudelleen useamman vuoden tutkimus- ja entisöintitöiden jälkeen.

Markku Lemmetti

Pietari Henrikinpoika, kuvatekijä

Kirkkomaalaukset kertovat keskiajan elämästä

Kuvia Kalannin kirkon alttaripäädyssä, vasemmalta: ihmiskuntaa suojeleva Neitsyt Maria ja Vapahtaja yläpuolellaan Isä Jumala, Anna itse kolmantena eli Neitsyt Maria äitinsä Annan sylissä pitäen sylissään Jeesus-lasta. Ikkunasyvennyksessä Pyhä Pietari ja maalauksen lahjoittaja, kirkkohera Martin Skytte polvistuneena Pietarin jalkojen juureen. Tekstinauhassa kerrotaan maalausvuodet 1470-1471 ja maalarin nimi petrs henrss.

Taivassalon kirkon urkuparven holvissa on maalaus säkkipillin soittajista. Åbo Akademin kaivauksissa löytyi samanlaisen säkkipillin osa.


Hattulan Retulansaari sijaitsee Vanajave-dessä, parikymmentä kilometriä Hämeenlin-nasta pohjoiseen. Siis aivan muinaisen Hä-meen ydinalueilla, mikä myös näkyy saaren muinaismuistojen määrässä. Eri puolilta va-jaan kahdensadan hehtaarin suuruista saarta tunnetaan mm. lukuisia kuppikiviä ja satoja röykkiöitä, joista osa – kenties jopa suurin osa – tosin lienee myöhäisempien aikojen pelto- tai kaskiraunioita. Irtolöytöjä sen sijaan on jo kivikaudelta. Jo Retula-nimikin saattaa viitata jonkinlaiseen muinaiseen palvontapaikkaan.

Myös historiallisen ajan osalta saari on var-

Suuntana Retulansaari sydän-Hämeessä

sin mielenkiintoinen. Kyläasutuksen juuret ovat ilmeisesti vähintään keskiaikaiset, mut-ta 1600-luvulle tultaessa kaikki maa oli liuku-nut aatelin käsiin, ja saari sekä osa mantereel-lakin sijaitsevista alueista muodostivat yhden kokonaisuuden; Retulan kartanon. 1800-lu-vulla kartano jakautui kolmeen taloon, Yli-kartanoon, Alikartanoon ja Laurilaan, joista Ylikartano kuuluu nykyään Suomen Kulttuu-riperinnön Säätiölle. Nämä talot muodosta-vat nykyisen Retulan ryhmäkylän kylämäel-lä saaren keskellä.

Saaren pitkä menneisyys avautui todella hienolla tavalla huhtikuun alussa arkeologi Jouni Taivaisen johdolla tehdyllä tutustumis-retkellä. Jo Retulansaarelle saapuessamme ohitimme saaren merkittävimmän muinais-muistoalueen, Myllymäen. Silmiinpistävin-tä tällä nykyisellä lehmien laitumella oli sen runsas ja hyvinvoipa katajakasvusto, joka suorastaan pakotti kysymään, mitä moisten pensaiden, paikoin suorastaan puiden, juuris-tojen lomassa piileekään. Monen pensasryp-pään alta pistikin esiin muutamia kiviä merk-keinä röykkiöistä.

Ennen kuin pääsimme lähempää ihaile-maan alueen röykkiöitä, kuppikiviä ja muita muinaisjäännöksiä saimme tutustua itse Retu-lan kylään ja etenkin Ylikartanoon sekä sen vaiheisiin filosofi Eero Ojasen johdolla.

Kylä on rakentunut varsin mielenkiintoi-sella tavalla hämäläiseksi ryhmäkyläksi siten, että talot sijaitsevat vierekkäin samalla puo-

Kohti Myllymäkeä

Myllymäellä Jouni Taivainen esitteli mm. kuppikiveä. Sade oli täyttänyt kiven syvennykset kirkkaalla vedellä.


lella kylänraittia, kun taas navetat ja osa muis-ta ulkorakennuksista on sijoitettu vieri vie-reen raitin toiselle puolelle. Tällaisen, silmää suuresti miellyttävän muodon, jonka kauneut-ta pihapiirin puut vielä lisäävät, kylä ympäris-töineen on kuitenkin saanut vasta 1800-luvul-la, kun Retulan kartano jakautui. Sen sijaan kylän keskiaikaisista vaiheista ei voida sanoa juuri mitään. Eipä kylän sijaintikaan samal-la paikalla ole täysin varmaa, sillä kylämäel-lä suoritetuilla kaivauksilla ei tavattu mitään keskiaikaan viittaavaa. Ainoana poikkeukse-na voidaan mainita palanen kivisavikeramiik-kaa, jota ei vielä ole varmasti voitu ajoittaa.

Ylikartanon tila syntyi, kuten edellä on kerrottu, 1800-luvun alussa. Samalta ajalta, kenties jopa hieman varhaisempia, ovat ti-lan vanhimmat rakennukset, joihin myös itse päärakennuksen ensimmäinen rakennusvaihe kuuluu. Talo onkin rakennettu kolmessa vai-heessa, mikä käy erittäin hyvin ilmi katsot-taessa sitä ulkopuolelta. Eri osat kuvastavat hienosti rakentamisajankohtansa muotivir-tauksia.

Myös sisältä talo on erikoinen sekoitus ta-lonpoikaistaloa ja herraskartanoa toisaalta ta-lonpoikaisine tupineen ja porstuoineen, toi-saalta suorastaan loisteliaasti sisustettuine saleineen ja kirjastoineen. Talo on itse asias-sa säilyttänyt vuosisadan takaisen asunsa har-vinaisen hyvin, mistä kiitos kuuluu etenkin ti-lan viimeisille yksityisomistajille, Talvikki ja Valvatti Vaulolle. Heidän kokoamansa on myös pihapiirissä sijaitseva pieni kotiseutu-museo. Näiden nyt jo kuolleiden sisarusten innostusta historiaa ja kotiseututyötä kohtaan on pääasiassa kiittäminen koko saaren arvok-kaan kulttuurimaiseman ja muinaismuistojen säilymisestä. Kuuluvathan esimerkiksi Myl-lymäen arkeologisesti merkittävimmät osat juuri Ylikartanoon.

Myllymäelle suuntasi myös meidän ryh-mämme. Kävelymatkalla koko saarenkin mai-sema näyttäytyi uudessa valossa, osin tietysti sen vuoksi, että aurinko alkoi vihdoin pilkis-tellä pilvien lomasta. Eteemme avautunutta kulttuurimaisemaa saattaisi pitää suorastaan lumoavana. Ilman ohi silloin tällöin ajavia autoja ja traktoreita ei olisi ollut alkuunkaan vaikeaa kuvitella siirtyneensä ajassa satojen vuosien taakse. Myllymäen lukuisat muinais-jäänteet vielä syvensivät vaikutelmaa mennei-syyden läsnäolosta.

Pelkästään Myllymäeltä tunnetaan yli sata röykkiötä ja neljätoista kuppikiveä. Arkeolo-gisella tutkimuksellakin on täällä jo toista sa-taa vuotta pitkät perinteet. Mäen monilla kai-vauksilla ja inventoinneilla on tullut esille rautakautisia, niin kalmistoihin, asutukseen kuin viljelyynkin viittaavia löytöjä ja muita havaintoja. Viimeksi mainittuihin lukeutunee

myös itäisellä rinteellä oleva kivirivi, jollai-sia on käytetty esimerkiksi muinaisten pelto-jen rajoina.

Saaren muista osista otettujen makrofossii-linäytteiden pohjalta tiedetään, että Retulan-saarella on ollut viljelytoimintaa viimeistään merovingiajalla. Myllymäen löytöjen perus-teella taas on mahdollista olettaa, että saari olisi jo varhaisemmin saattanut toimia jon-kinlaisena kalmistoja kulttipaikkana. Nimi Retula viitannee jonkinlaiseen muinaiseen jumalhahmoon, kenties jopa tuohon ilmo-jen valtiaaseen, jonka tunnemme paremmin Ukon nimellä. Sitä paitsi muinaisjäännösten suhteellisen suuri määräkin puhunee omalta osaltaan pitkän käyttöajan puolesta.

Myllymäeltä palasimme kylämäelle ja kul-jimme edelleen viimeiseen tutustumiskoh-teeseemme, Kiettarankalliolle. Rautakauden-tyyppisten, tosin tutkimattomien, röykkiöiden ja kahden kuppikiven lisäksi merkillepanta-vaa oli paikalta avautuva näköala niin vierei-selle kylämäelle kuin Vanajavedellekin.

Kuten Myllymäellä, myös täällä, katselles-saan maisemia kallion laelta, saattoi kuulla historian siipien havinan hyvin voimakkaana ja mielessään kuvitella, miltä maisema puoli-

toista vuosituhatta takaperin näytti. Saari ai-nakin oli tuolloin huomattavasti pienempi, jopa useampiin osiin jakautunut, koska vesi oli korkeammalla.

Toisin kuin rannikkoseuduilla, täällä ve-denpinta on jatkuvasti nousemaan päin maan-kohoamisesta johtuvan Vanajavedenkin kal-listumisen vuoksi. Vasta koskien perkaamisen myötä järven pinta saatiin laskemaan kuta-kuinkin nykyiselle tasolle, ja Retulansaari saavutti tämänhetkisen laajuutensa.

Lähes kaikilta muilta osin muinaisen mai-seman pohtiminen on yksinomaan mieliku-vitukseen pohjautuvaa, vaikka tosin saaren kasvillisuudesta jotakin voimmekin tietää. Asumusten paikat, asukkaiden määrä, heidän arkiset askareensa, viljelysten laajuus ja mo-net muut kysymykset odottavat vielä ratkai-suaan. Paljon on Retulansaarta tutkittu, mut-ta vielä enemmän on tutkimatta. Kuten arvata saattaa, kyse ei ole innostuksen tai kiinnos-tuksen, vaan yksinomaan resurssien puuttees-ta. Jäämme kuitenkin innolla odottelemaan mahdollisia uusia tutkimustuloksia Retulasta.

Juttu Lauri ViinikkalaKuvat Markku Lemmetti

Muinais-peltoihin

usein liittyvä pitkän-

omainen kiviraken-

nelma. Retulan-saaressa

sitä ei ole tutkittu.

Kiettaran-kalliolle on

kipuamista, mutta

vaivan palkkana

on komea näköala Vanaja-vedelle.


Muinaistaitoyhdistys Ukonvakka ry

Muinaistaitoyhdistys Ukonvakka ry on turkulainen muinaisuudesta ja perinteistä kiinnostuneiden käsityöläisten joukko. Ukonvakka ry:n tavoitteena on ylläpitää, elvyttää ja tuoda esille muinaisia ja perinteisiä taitoja.

Ukonvakkalaiset kiertävät erilaisia tapahtumia sekä Suomessa että ulkomailla. Voit kutsua meidät elävöittämään muinais- ja markkinatapahtumia, pitämään erilaisia työnäytöksiä sekä myymään tuotteitamme. Järjestämme myös erilaisia kursseja, näyttelyitä sekä huvi- ja tiedotustilaisuuksia.

Lisätietoja: [email protected] tai markkinavastaava Johanna Iso-Järvenpää gsm. 050 36 57 566

ABOA VETUS –MUSEON PERUSNÄYTTELY UUDISTUI

Huhtikuussa kymmenen vuotta täyttäneen Aboa Vetus & Ars Nova –museon arkeologis-historiallinen osa, Aboa Vetus, uudistui juhlan kun-niaksi täysin.

Maan alta esiin kaivetun kaupunkikorttelin ympärille on rakennettu kokonaan uusi näyttely.

Perusajatuksena on esittää uusinta tutkimustietoa Turun keskiajas-ta sen perusteella, mitä on saatu selville kymmenen vuoden kuluessa Aboa Vetuksen alueelta kaivetusta materiaalista. Tietoa ovat täydentä-neet muut Turussa tehdyt arkeologiset tutkimukset.

Läpi uuden näyttelyn kulkee neljä ”johtolankaa”: tarina, yleinen kes-kiaikatieto, alueen kivitaloja koskeva tieto ja neljäntenä lapsille tarkoi-tettu vuorovaikutteinen materiaali. Lisäksi alueella on havainnollis-tavaa materiaalia: arkeologisia esinelöytöjä, rakennerekonstruktioita, pienoismalli ja koottuja luurankoja.

Näyttelyn rungon muodostaa tarina. Eri lähteistä hankitusta tiedos-ta on rakennettu kokonaiskuvaa elämästä luostarikorttelissa, joksi Aboa Vetuksen aluetta keskiajalla kutsuttiin. Tätä elämää kuvataan pienen, Liedosta Turkuun muuttavan seitsenvuotiaan Matti-pojan näkökulmas-ta. Matin tarinaa elävöittävät aidot kaivauslöydöt.

Toisen puolen näyttelyn runkoa muodostavat asiatekstit, jotka kerto-vat rakennuksista, kaupunkikuvasta, elämästä kaupungissa, ihmisistä ja eläimistä sekä kaupungin yhteyksistä muuhun maailmaan.

Museon kivitalot ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia. Alueella on todennäköisesti hyvin äveriään kauppiaan talo, sen vieressä pieniä kauppapuoteja, tavallinen kauppiaan kivitalo ja – mahdollisesti myös

Turun toinen raatihuone, siihen ainakin uusimmat tutkimukset voimak-kaasti viittaavat. Aboa Vetuksen alueella on mahdollisesti myös Suo-men vanhin kivitalo. Siihen viittaavat sekä denrokronologiset ajoitustu-lokset että esinelöydöt.

Lapsille suunnattu materiaali on koottu seitsemään lastensaarekkee-seen, joissa on teemoina luututkimus, opintie ja kirjoitustaito, keskiai-kainen rakentaminen, kaupungin elämä, käsityöläiset, sodankäynti ja pelaaminen ja väestö. Kussakin saarekkeessa on kokeilevaa tekemistä ja lisäksi saarekkeen sisään voi kurkistella ja nähdä siellä teemaan liit-tyvää kuvamateriaalia.

Kaksi kaivauksissa löytyneistä eläinten luurangoista, koira ja katuojassa rypevä sika. Ne muistuttavat, että monenlaiset eläimet viettivät aikaansa ja etsivät ruokaansa keskiaikaisen kaupungin kadulla.

Kesän kaivauksia Tulossa olevia kaivauksia, joille myös harrastajien on mah-

dollista osallistua. Mukana yhteystietoja, joista voi kysellä ti-lannetta.

Eurajoki Liinmaa 9.5.-3.6. jaKöyliö Yttilän Otta 6.-23.6. Turun yliopisto, tiedustelut Han-

nele Lehtonen p. 0400-537 670.Hanko Kappelisatama kesäkuun alusta 2.7. asti, Helsingin yli-

opisto, Henrik Jansson 040-571 3514Raisio Papinkallio 11.-12.6. Harkko, Jari Näränen 02-434

3381Laitila Vidilä Vainionmäki, 18.7.-5.8. Museovirasto, Arkeolo-

giakeskus Untamala 02-853 400Turku elokuu, Turun maakuntamuseo

z


NÄYTTELYITÄ SEMINAAREJA MARKKINOITA KIRJOJA PELEJÄ MUINAISRETKIÄ ELÄMYKSIÄ

Kerro se alan harrastajille.

Apunasi Arkeologia NYT!

Ilmestyy seuraavan syyskauden käynnistyessä. Tarkempia tietoja maksullisista ilmoituksista toimituskunnan jäseniltä ja toimituksesta, Raija Herrala 040-7374678, [email protected]

Kristinuskon tulo Suomeennäyttely 4.5.-30.9.

Avoinna ti-pe klo 10-17, la 10-15lisäksi su 19.6. ja 3.7 klo 12-17,

suljettu 5.5. ja 24.-26.6.

Yleisökaivaus Vainionmäellä18.7.-5.8.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset: Arkeologiakeskus Untamala, Untamontie 51, 23800 Laitila,

puh. (02) 853400, email: [email protected], www.nba.fi/fi/untamala

KESKIAJAN HENKEÄ YLÄNEELLÄ Seminaari perjantaina 17.6.2005 Yläneen Luontokapinetissa (Ei osallistumismaksua)

10.00 Yläneen kotiseutuyhdistys, Arimo Helmisaari: Avaus 10.10 Tutkija Sirkku Pihlman: Yläne keskiajan kynnyksellä 10.30 Prof. Unto Salo: Lounais-Suomen kristillistyminen ja Yläne 11.15 Tutkija Päivi Kankkunen: Yläneen Kappelniitun arkeologiset kenttätutkimukset 12.00 Musiikkihetki Kappelniitun ristillä Intendentti Kaarlo Katiskoski: Opastaulun paljastus Kappelniitun alueen esittely Kenttälounas työväentalolla 14.00 Dos. Markus Hiekkanen: Keskiaikaiset puukirkot ja kysymys Yläneen kirkoista 14.45 Prof. Jyrki Knuutila: Pyhän Olavin kansanomaisesta merkityksestä ja keskiajan synkretismistä 15.30 Kahvi ”Olavin mailla ja Henrikin jäljillä” -näyttelyn esittely 16.30 Pyhän Henrikin pyhiinvaellusyhdistys Antti Lehtinen: Pyhän Henrikin ekumeeninen pyhiinvaellus n. 17.30 Yläneen kunta, Markku Autio: Päätössanat

KAPPELNIITUN RISTI 10 VUOTTAJuhlamessu ristillä 17.6. klo 20

Arkkipiispa John Vikström Isä Petri Ratilainen (ort.) Isä Wieslaw Swiech (kat.) Khra Matti Kaipainen (ev.lut.)

OLAVIN MAILLA JA HENRIKIN JÄLJILLÄ Näyttely Yläneen Luontokapinetissa 9.6.-17.7.

PYHÄN HENRIKIN PYHIINVAELLUS Pyhiinvaellus Yläneeltä Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkkoon 18.6. klo 10

LISÄTIETOJA: Yläneen kotiseutuyhdistys, Arimo Helmisaari GSM 0500 596730. Luontokapinetin osoite Hovilanmäentie 2, Yläne. Ajo-ohjeet Yläneen keskustaan www.luontokapinetti.fi

Arkeologia NYT! ilmestyy kaksi kertaa kevätkaudella ja kaksi kertaa syyskaudella. Seu-raamme monipuolisesti sitä, mitä arkeologiassa tapahtuu, ja etsimme lukijoillemme uut-ta mielenkiintoista luettavaa ammoisista asioista.

Voit tehdä tilauksen maksamalla tilaushinnan Arkeologian jaoston pankkitilille 435510-212481. Merkitse AINA VASTAANOTTAJAN NIMI JA OSOITE pankkisiirtolomakkeen tiedonanto-osaan tai tietokoneellia maksettaessa vastaavaan paikkaan.

Vuosikerta 2005 hintaan 15 euroa.

Arkeologia NYT! -lehden seuraava numero ilmestyy elo-syyskuussa. Tilaa myös lahjaksi hänelle, joka tykkää kaivella vanhoja!

Tilaa Arkeologia NYT!

arkeologia nyt! - mikrobittiarkeonyt.mbnet.fi/arkeonyt/an 2005 2 netti.pdf · 2009. 11. 25. ·...

Documents