ITÄ-SUOMENYLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE

Tekijä: Miika Remahl

Opiskelijanumero: 234705

Tutkielman nimi: Leijonan merkitykset roomalaisten areenametsästysten petoeläimenäRooman valtakunnan myöhäistasavallan ja keisarivallan aikoina vuosina 200 eKr.–550 jKr.

Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Yleinen historia

Sivumäärä: 119 + 4 liitettä

Aika ja paikka: toukokuu 2018, Joensuu

Pro gradu -tutkielma käsittelee leijonien symbolisia ja käytännöllisiä merkityksiä antiikin

Rooman amfiteattereilla tapahtuneissa eläinesityksissä vuosina 200 eKr.–550 jKr.. Tutkimus

analysoi syitä leijonien suosioon petoeläiminä roomalaisten areenoiden metsästysesityksissä,

ja sitä mikä merkitys leijonilla oli esitysten onnistumisen kannalta. Tutkimuksen tehtävänä on

selvittää, millainen eläin leijona oli antiikin roomalaisen näkökulmasta, miten leijonien

levinneisyys antiikin Välimeren maailmassa vaikutti eläinesitysten järjestämiseen, mitkä

olivat roomalaisten leijonametsästyksen kulttuurilliset taustat, ja mitä loppuviimeksi leijonien

tuominen areenoille ja niiden kohtaaminen kisatapahtumassa merkitsivät roomalaisille.

Tutkielmani on antiikin kirjallisuuden historian tutkimus, jonka lähdemateriaalit koostuvat

pääsääntöisesti Rooman valtakunnan alueella tasavallan ja keisarivallan aikoina eläneiden

kirjailijoiden kirjoituksista. Tutkielman lähdekirjallisuus vaihtelee kaunokirjallisuudesta ja

runoudesta roomalaisten filosofien ja kirjailijoiden henkilökohtaisiin kirjeisiin,

historiateoksiin ja varhaisiin antikvaarisiin ja luonnontieteellisiin teoksiin. Lähdeaineistona

toimivat myös yleiset lakikokoelmat ja hallinnolliset julistukset. Laajan aineiston avulla

selvitetään leijonien merkityksiä roomalaisten ajattelutavassa, metsästykseen liittyneissä

käytännöissä ja taustamerkityksissä, ja osana kisoja ja eläinesityksiä. Tutkielmassa

hyödynnetään kvalitatiivisia menetelmiä.

Leijonan symbolinen merkitys roomalaisille oli valtava, ja tämä heijastuu monin tavoin

lähdekirjallisuuden kuvauksiin leijonista ja niiden metsästyksistä. Nämä taustamerkitykset

heijastuivat myös käytännössä leijonien suureen rooliin areenoiden vetonauloina ja kisoissa

metsästäjien kohtaamina vastustajina. Leijonan monimerkityksellisyys näkyy kirjallisten

kuvausten monimuotoisuudessa, leijonan samaistamisena ihmiseen hyveellisine ja

negatiivisine puolineen, ja siinä millaisena vastustajana leijona nähtiin metsästäjille.

Sisällys

1. Johdanto.................................................................................................................................. 11.1 Leijonien mukaantulo roomalaiseen venatioon.................................................................11.2 Tutkimuskysymykset.........................................................................................................81.3 Tutkimusmenetelmät, tutkimushistoria ja teoreettinen viitekehys.................................. 111.4 Keskeiset käsitteet........................................................................................................... 191.5 Lähteet............................................................................................................................. 22

2. Roomalaisten leijoniin liittämät käsitykset, uskomukset ja piirteet......................................272.1 Filosofiset ja varhaiset luonnontieteelliset näkökulmat leijoniin.................................... 272.2 Leijonakuvaukset kertomakirjallisuudessa ja runoudessa...............................................44

3. Leijonan territoriaalisuuden vaikutukset venatioihin............................................................553.1 Leijonan levinneisyys ja tuontialueet Rooman valtakunnan aikana............................... 553.2 Leijonien pyydystäminen ja tuominen venatioihin eri puolilta Rooman valtakuntaa, janiiden hallussapito ja metsästäminen kisojen ulkopuolella...................................................65

4. Leijonat osana roomalaisten venatioita.................................................................................764.1 Leijonat areenoiden petoeläiminä ja kisojen valtapolitiikan ilmentäjinä........................764.2 Leijonan kohtaamisen merkitykset roomalaisille venatioissa.........................................88

5. Johtopäätökset.....................................................................................................................102Lähteet ja Kirjallisuus............................................................................................................. 107Liitteet..................................................................................................................................... 118

1

1. Johdanto

1.1 Leijonien mukaantulo roomalaiseen venatioon

Antiikin roomalaisten harjoittamilla eläinesityksillä (venatio) tarkoitetaan yleisesti yhtä

Circus Maximuksella ja vastaavilla esityspaikoilla järjestettyjen kokopäiväisten kisojen

(munus legitimum, “aito palvelus”) taisteluvariaatiota, jonka pääosassa olivat ihmisten ja

eläinten keskinäiset esitykset ja kamppailut.1 Näissä metsästysnäytöksissä eläimet tekivät

erilaisia temppuja, kamppailivat keskenään tai ihmisiä vastaan, tai niitä vain esiteltiin niiden

eksoottisuuden vuoksi.2 Pääsääntöisesti eläimiä yksinkertaisesti surmattiin kylmäverisesti

kansan viihteeksi, ja myöhemmin ne toimivat itse kuolemantuomioiden täytäntöönpanijoina.3

Roomalaiset harjoittivat venatioita samoissa tapahtumissa joissa gladiaattoritaisteluja,

meritaisteluja (naumachiae), kuolemantuomioiden yleisiä täytäntöönpanoja areenoilla ja

muuta ohjelmistoa esitettiin.4 Tästä huolimatta käytäntö itsessään ei syntynyt kisojen

inspiroimana, eikä metsästys myöskään ollut alun perin kisojen ohjelmistossa mukana.

Venatio tuli osaksi taisteluohjelmistoa vasta myöhemmin kisojen skaalan laajetessa.5

Näytösten varsinaiset pääesitykset, gladiaattorikamppailut, syntyivät mahdollisesti etruskien

harjoittamien hautausseremonioiden kaksinkamppailujen innoittamina, jotka roomalaiset

sittemmin omaksuivat.6 Venatiot ovat tätä nuorempi ilmiö: niiden taustalla olivat mahdollisesti

Rooman valtakunnan sotilaalliset valloitukset, ja näitä seuranneet sotapäälliköiden järjestämät

suuret ja näyttävät voitonmarssit eli triumfit. Niiden aikana roomalaiset esittelivät

sotajoukkojaan ja kulloisiltakin vastustajilta saamiaan sotavankeja ja sotasaalista, kuten uusia

eksoottisia eläinlajeja.7 Tasavallan ajan loppupuolen aikoihin roomalaisten valloitukset

1 Futrell 2000, 24, 29; Hughes 2014, 96. Eläinesityksiä järjestettiin circuksilla aina varhaisen Prinsipaarin(Rooman keisarivallan ajan alkupuolisko, vuodet 27 eKr.–284 jKr.) aikoihin saakka, minkä jälkeen kisatsiirtyivät amfiteattereihin. Futrell 2000, 29; Hughes 2014, 96. Roomalaisiin viihdenäyttämöihin lukeutuivatteatteri, laulu- ja musiikkiteatteri (odeion), stadion ja circus. Futrell 2000, 36- 37, 240n116.2 Futrell 2000, 24, 26, 236n72; Kalof et.al.2007, 123; Hughes 2014, 96; Slater 1996, 60.3 Futrell 2000, 28- 29; Hughes 2014, 96; Kalof et.al. 2007, 123; Slater 1996, 60.4 Futrell 2000, 29; Slater 1996, 71- 73.5Wiedemann 1992, 1- 2, 12, 55- 59.6 Futrell esittää toisena teoriana samnilaissotien (343–290 eKr.) vaikutusta ja ajankohtaa. Futrell 2006, 4- 6.Thomas Wiedemann puolestaan uskoo, että kisat olivat alun perin sosiaalinen ja rituaalinen tapahtuma, joillasuuret suvut osoittivat arvovaltansa ja anteliaisuutensa. Tällaiset kisat alkoivat kehittyä etruskien käytäntönä n.500- luvulla eKr, eikä niissä alun perin ollut gladiaattori– tai metsästysnäytöksiä. Gladiaattoritaistelut olivatmyöhempi rituaalinen kunnioitus vainajia kohtaan, jotka yhdistyivät muihin näytöksiin ja kasvoivat laajemmiksivaltakunnallisiksi tapahtumiksi. Wiedemann esittää näiden kamppailujen tapahtuneen ensimmäisen kerranRoomassa ensimmäisen puunilaissodan (264–241 eKr.) alkamisen aikoihin, konsuli Junius Brutus Peranhautajaisissa vuonna 264 eKr. Wiedemann 1992, 1- 2, 5- 6.7Welch 2007, 22- 25; Östenberg 2009, 1- 2, 10- 11, 168- 170, 275.

2

laajenivat Apenniinien niemimaan ulkopuolelle yhä eksoottisemmille alueille, kuten Pohjois-

Afrikkaan, Anatoliaan (Asia Minor) ja Syyriaan nykyisen Syyrian ja Palestiinaan alueille

Lähi-Idässä. Karthagoa vastaan käydyn toisen puunilaissodan (218–202 eKr.) myötä

sotasaaliiden mukana tuli myös eksoottisia afrikkalaisia eläimiä, mukaan lukien leijonia.8

Venation käytännön olemassaolo ajoittuu aikavälille noin 200 eKr.–550 jKr..9 Koko tänä

aikana petoeläimet ja erityisesti leijonat olivat haluttuja ja näyttäviä vieraita areenoilla.10

Tämä tulee ilmi kisoissa esiintyneitä eläimiä ja niiden lukumääriä koskevista kirjallisista

kuvauksista.11 Merkille pantavaa on myös, että vaikka gladiaattorikamppailut olivat kisojen

varsinainen pääesitys, on aina pitkälle keisariajalle saakka ajoitetuista lähteistä eri puolilta

Rooman valtakunnan alueita säilynyt verrattain runsaasti metsästystä kuvaavia mosaiikkeja,

reliefeitä sekä numismaattisia että muita arkeologisia lähteitä, esimerkiksi hautakiviä ja

sarkofageja. Monissa näistä kuvauksista on nähtävissä kamppailut eläintaistelijoiden

(venatores) ja leijonien välillä.12

Venation käytäntö sinällään pohjautuu tavanomaiseen metsästykseen.13 Metsästyskulttuurin

roomalaiset omaksuivat monilta osin kreikkalaisten vaikutuksen kautta.14 Kreikkalaisten

metsästykseen liittyvät symboliset ja käytännölliset merkitykset siirtyivät voimakkaasti

roomalaiseen kulttuuriin n. 100–luvulla eKr..15 Erityisesti Magna Graecian (“Suur-Kreikka”,

nykyisen Etelä-Italian ja Sisilian alue) aluetta asuttanut kreikkalainen väestö vaikutti

metsästyskulttuurin käytäntöjen kehittymiseen nykyisen Italian alueella jo ennen Rooman

tasavallan (509–27 eKr.) aikaa.16 Siitä, mistä roomalaiset saivat vaikutteita areenoilla

tapahtuvien eläinesitysten ja metsästyksen käytäntöön, on esitetty useita teorioita. Useiden

tutkijoiden mukaan käytäntö olisi syntynyt Pohjois-Afrikassa eläneen kantaväestön kautta

Idästä tulleesta vaikutuksesta silloin, kun roomalaisten valloitukset alkoivat laajentua

Apenniinien niemimaan ulkopuolelle Pohjois-Afrikan alueelle myöhäistasavallan aikoihin.

Tuolloin roomalaiset alkoivat ensi kerran saada leijonia sotasaaliiksi.17 Toisena mahdollisena

teoriana on esitetty, että Välimeren kulttuuripiirin hellenistisen ja muun ylimystön harjoittama

metsästystraditio olisi levinnyt ajan mittaan roomalaisten tietoisuuteen 200– ja 100– luvuilla

8 Bomgardner 2002, 34- 35; Butcher 2003, 21- 22; Jennison 1937, 46- 47, 51; Östenberg 2009, 168- 169, 275.9 Bomgardner 2002, 220; Östenberg 2009, 169.10 Bomgardner 2002, 34- 35, 214- 215; Futrell 2000, 26- 27.11 Bomgardner 2002, 34- 35, 214- 215.12Aymard 1951, Planche XXXI; Dunkle 2008, 80; Hughes 2014, 96; Meijer 2004, 136- 137; Toynbee 2013, 65-69, 78- 79; Wiedemann 1992, 14- 18, 23- 25, 57- 58.13 Gilhus 2006, 32.14 Harden 2013, 167- 168, 181.15 Kyle 1998, 188- 189.16 Kyle 1998, 188.17 Bomgardner 2002, 34- 35; Ville 1981, 53.

3

eKr., ja sittemmin laajentunut omaksi käytännökseen näiden harjoittamana.18 Tutkijoiden

mukaan käytäntöä ja siihen kuulunutta leijonien metsästämistä harjoittivat alun perin

Välimeren itä- ja kaakkoisosissa muun muassa Mesopotamian alueen (Assyria, Babylonia,

Persia) ja Egyptin kuninkaat ja muu ylimystö urheiluna, joka sitemmin levisi antiikin aikana

myöhäistasavallan aikaan mennessä roomalaisten yleiseiksi käytännöksi.19 Donald Hughes

korostaa, että useissa varhaisissa kulttuureissa kuninkaat ja keisarit varasivat itselleen

metsästysmaita. Näin tekivät myös roomalaiset ja kreikkalaiset ruhtinaat, ja näiden

harjoittamissa metsästyksissä leijona oli erityinen ja kuninkaallinen saalis.20

Edellä mainittuja teorioita yhdistää se oleellinen seikka, että kummassakin selitysmallissa

venatiossa on oletusarvoisesti ollut kyse tavanomaisesta metsästyksestä, joka olisi kuitenkin

ollut jo yhteydessä Rooman tasavallan aikana Välimeren seudulla harjoitettuihin sota- ja

urheiluaktiviteetteihin. Kyseiset aktiviteetit olisivat sittemmin institutionalisoituneet

areenoille viihteeksi ja kasvaneet hiljalleen valtaviksi spektaakkeliksi.

Toisaalta on esitetty, että venatio olisi ollut yksinkertaisesti roomalaisen Välimeren

valtapoliittisen hegemonian nousun tuloksena syntynyt käytäntö. Alison Futrellin mukaan

eksoottiset eläimet alun perin vain tuotiin näytille kisoihin. Ajan mittaan roomalaiset olisivat

sitemmin laittaneet eläimet taistelemaan keskenään ja ihmisiä vastaan, kun pelkkä eläinten

esiintymisen ja näkemisen tuoma jännitys väheni.21

Eläinesitysten synnyn alkuperää on lähestytty myös uskonnollista alkuperää olevien

seremonioiden sekä rituaalien että niihin kuuluneiden esitysten selitysmallien kautta.

Esimerkiksi Alison Futrell on esittänyt metsästyksen olleen tällöin muinaisuskonnolliseen

alkuperään pohjautuva käytäntö, jossa muihin kuin uhrauksiin perustuvat rituaalit olisivat

olleet keskeisiä, ja että eläimet olisivat olleet näissä aktiivisesti osallisina. Uhraamisen sijaan

eläimet kuten härät ja ketut olisivat olleet aktiivisesti osallisina itse seremoniaan. Tällaisia

kisoja olivat ainakin ludi Ceralia, ludi Floralia ja ludi Taurei. Näihin tapahtumiin liittyivät

käytännöt erityyppisten eläinten, kuten jänisten, jalohirvien ja mahdollisesti härkienkin

metsästämisestä.22

18 Kreikassa tällaisen metsästystradition kehittyminen on havaittavissa ainakin Pronssikaudelta alkaen, jolloinkreikkalaisen ylimystön uskotaan metsästäneen monien muiden eläinten lisäksi myös leijonia. Asian puolestapuhuvat leijonista löydetyt arkeologiset luujäännökset Kreikan alueelta. Roomalainen metsästystraditio eipuolestaan poikennut merkittävässä määrin kreikkalaisesta, ja otti lisäksi vaikutteita Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta. Anderson 1985, 83- 88; Campbell et.al. 2014, 206- 209, 211- 212; Kyle 1998, 188- 189.19Anderson 1985, 83- 88; Kalof et.al. 2007, 6- 7, 55- 57; Slater 1996, 83; Wiedemann 1992, 62- 66.20 Hughes 2014, 94- 95.21 Futrell 2000, 26.22 Futrell 2000, 24- 26. Vastaavan teorian ovat esittäneet useat muutkin tutkijat, muun muassa D.L Bomgardner,George Jennison ja Georges Ville. ks. Bomgardner 2002, 34; Jennison 1937, 42; Ville 1981, 53- 54.

4

Kokonaisuutena kaikkia teorioita yhdistää enemmän tai vähemmän ajatus roomalaisten

metsästykseen liittyvien uskomuksellisten ja käytännönläheisten tapojen uusista

kohtaamisesta ja tapojen muuttumisesta Välimeren ja Lähi-Idän kulttuuripiirien

vaikutusvallan alueilla. Lisäksi yhtenä kantavana ajatuksena teorioissa on myös Rooman

valtakunnan ekspansoituminen ja sen vaikutukset kisastruktuuriin.

Rooman valtakunnan laajetessa petoeläimet tulivat yhä runsaimmissa määrin roomalaisten

saataville, jolloin myös venatioiden skaala kasvoi. Kisoista oli valtakunnan kasvamisen myötä

mahdollista tehdä suurempia ja näyttävämpiä, ja tämä tarkoitti myös sitä, että petoeläinten

lukumäärät ja kirjo olivat paikoin hyvinkin suuria. Erityisesti keisariajalle tultaessa ja

valtakunnan laajetessa areenalla esiintyneiden petoeläinten lukumäärät saattoivat kivuta

kymmenistä satoihin ja joissain tapauksissa jopa tuhansiin.23 Eläinten lukumääristä ja

eksoottisuudesta tulikin yksi esitysten koreuden mittari.24 Areenalle kulloinkin tuotujen

eläinten lajit vaihtelivat paljon. Leijonien lisäksi kisoihin tuotuihin eläimiin lukeutuivat muun

muassa apinat, hylkeet, härät, karhut, kirahvit, krokotiilit, leopardit, norsut, sarvikuonot,

strutsit, tiikerit, virtahevot ja lukuisat muut eksoottiset eläinlajit.25 Tästä huolimatta ei pidä

olettaa että jokainen venatio olisi ollut häikäisevän suuri spektaakkeli: kuten

gladiaattoritaisteluitakin, myös eläinesityksiä järjestettiin pienemmilläkin areenoilla ja myös

ihmisyhteisöjen ja kaupunkien keskellä olevilla toreilla tai julkisilla kokoontumispaikoilla eli

forumeilla.26 Kamppailut eivät myöskään noudattaneet aina samaa kaavaa. Esityksissä

saatettiin nähdä mytologiaan ja uskonnollisiin riitteihin liittyneitä elementtejä, jotka

yhdistyivät osaksi venatioita ja kuolemantuomioita.27 Yleisesti ottaen venatio käytäntönä

laajentui ja monipuolistui Rooman valtakunnan laajenemisen myötä.

Ensimmäiset kirjalliset kuvaukset leijonien esiintymisestä roomalaisessa triumfissa ja

areenoilla ovat peräisin myöhäistasavallan aikana eläneen historioitsija Liviuksen (noin 59

eKr.–17 jKr.) mukaan konsuli Marcus Fulvius Nobiliorin järjestämistä kisoista vuonna 186

eKr. (“venatio data leonum et pantherarum”). Pian tämän jälkeen leijonat alkoivat tulla

osaksi kisojen ohjelmistoa.28 Noin 100–luvulle eKr. tultaessa metsästyksen käytäntö oli jo

23 Bomgardner 2002, 214- 215; Toynbee 2013, 21- 22.24 Bomgardner 2002, 215; Toynbee 2013, 21.25Gilhus 2006, 32; Toynbee 2013, 18- 19.26 Eläinten arvaamattoman luonteen vuoksi etenkin suuret venatiot olivat paljon haasteellisempia järjestääforumeilla suhteessa gladiaattorikamppailuihin. Hopkins & Beard 2011, 52; Futrell 2006, 56, 67; Kalof et.al.2007, 117; Toynbee 2013, 19- 20.27 Hopkins & Beard 2011, 70- 73; Coleman 1990; Gilhus 2006, 34- 35.28Aymard 1951, 74; Welch 2007, 23- 25; Livius 39.22.1- 2; Gilhus 2006, 31. Toisaalta kyseisissä kisoissaesiintyneet leijonat saattoivat olla mahdollisesti vain näytillä triumfissa. ks. Ville 1981, 53; Östenberg 2009, 169-170.

5

vakiintunut areenoille.29 Erityisen suosittuja venatiot olivat Pohjois-Afrikan provinsseissa.30

Noin 200–luvulta jKr. eteenpäin kisojen ohjelmistossa alkoi puolestaan tapahtua näkyvä

muutos, kun petoeläimet vaihtuivat vähitellen kasvinsyöjiin. Peurat, strutsit, villihevoset ja

muut kasvinsyöjät korvasivat vähitellen leijonien, karhujen ja tiikerien kaltaiset petoeläimet,

jotka alkoivat myös olla yhä useammin kesytettyjä.31 Tästä huolimatta leijonia esiintyi

edelleen metsästysesityksissä, vaikka niiden, aivan kuten venatioidenkin, määrät kääntyivät

hiljalleen laskuun noin 300–luvulta eteenpäin.32 Rooman jakauduttua hallinnollisesti Itäiseen

ja Läntiseen Roomaan 400–luvun lopussa venatio säilyi ajoittaisena käytäntönä erityisesti

Syyria-Palestiinan alueella. Kokonaisuudessaan metsästys säilyi areenoiden käytäntönä aina

500–luvulle saakka, jolloin muutamia amfiteattereita oli yhä toiminnassa, mutta vuosisadan

puoliväliin tultaessa käytäntö alkoi lopullisesti hävitä.33 Roomassa Colosseumilla viimeinen

tunnettu venatio tapahtui ostrogoottien kuninkaan Theoderikin (454–526) aikana vuonna 523,

Konstantinopolissa puolestaan vuonna 536.34

Venation organisoiminen oli kokonaisuudessaan valtaisa prosessi, joka oli lukuisten

yksittäisten työvaiheiden ja tekijöiden yhteistulosta. J.C. Edmondson korostaa, että

roomalainen yläluokka oli monellakin tapaa vastuussa kisojen järjestämisestä ja petoeläinten

hankkimisesta niitä varten, ja nämä myös jakoivat esityskokemuksen muun kansan kanssa.35

Petoeläinten saatavuuteen vaikuttivat eläinten luontaisten elinalueiden lisäksi ylimysten

varallisuus, valtakunnan yleinen taloudellinen tilanne, valtakunnalliset ediktit ja vastaavat

säädökset, ja kisoja järjestäneiden ylimysten henkilökohtaiset kontaktit eri puolille

valtakuntaa.36 Suurimman haasteen muodosti eläinten pyydystäminen ja kuljettaminen

kulloiseenkin kisakaupunkiin pitkien matkojen takaa.37 Eläinten saavuttua perille niistä täytyi

puolestaan pitää huolta kunnes kisat koittivat.38 Ajan myötä venatioiden kuluttavuus näkyi

myös leijonien ja lukuisten muiden eläinten kantojen vähenemisessä Välimeren seudulla.

Tämä puolestaan vaikutti eläinten hintoihin ja sitä myöten venatioiden taloudellisiin

kustannuksiin, tehden niiden organisoimisesta ajan myötä yhä haastavampaa rikkaimmillekin

29 Kathleen M. Coleman korostaa, että petoeläinten ja erilaisten eläinlajien lukumäärät ja kirjo kasvoivat n. 100-luvulle eKr. tultaessa ja siitä eteenpäin tasavallan ajan loppupuolelle. Slater 1996, 60- 61.30 Bomgardner 2002, 215- 216.31 Bomgardner 2002, 214- 215.32 Bomgardner 2002, 215- 216, 219.33 Bomgardner 2002, 219- 220; Weiss 2014, 236, 245- 6, 257; Zeev Weiss korostaa, että eläinesityksettodennäköisesti sopivat kristittyjen arvoihin gladiaattorikisoja paremmin, ja että ne säilyivät siksi myös ilmiönäpidempään. Weiss 2014, 245- 246.34 Bomgardner 2002, 220.35 Slater 1996, 83- 84.36 Hopkins 1983, 7- 10; Meijer 2004, 127- 128.37 Meijer 2004, 128- 130.38 Östenberg 2009, 169- 170.

6

yläluokan jäsenille ja keisarille.39 Kokonaisuutena kisojen järjestämisen taloudelliset haasteet

olivat etenkin laajassa skaalassa mittavia. Valtavista ennakkojärjestelyistä johtuen kisat tulivat

tavallaan ajankohtaisiksi jo hyvissä ajoin ennen varsinaisia tapahtumapäiviä.

Areenoilla sekä leijonat että niiden metsästäminen saivat aivan uudenlaiset merkitykset ja

mittakaavat roomalaisten silmissä: areenoille astuneet taistelijat joutuivat kasvotusten mitä

kirjavimpien eläinlajien joukon kanssa. Tällöin monet roomalaiset myös näkivät ensi kertaa

uusia ja eksoottisia eläinlajeja, jotka eivät usein eläneet luonnonvaraisina muualla kuin

valtakunnan laitamilla. Kisatapahtumat olivatkin eri ihmisryhmiä yhdistävä tekijä: eri

yhteiskuntaluokista koostunut yleisö saapui paikalle katsomaan spektaakkeleita eri puolilta

Rooman valtakuntaa.40 Eläimet ja niitä kohdanneet metsästäjät saivat usein yleisöltä

hurmoksellisen vastaanoton, mutta esitykset herättivät yleisössä hurmosta myös järjestelyjen

koreudesta ja taistelijoiden onnistumisista riippuen. Leijona oli yksi tällainen varma vetonaula:

ylipäätään suuret kissaeläimet olivat erityisen suosittuja ja yleisöä kiehtoneita eläimiä

areenoilla.41

Kaikesta näytösten aiheuttamasta hurmoksesta ja suosiosta huolimatta venatioilla oli myös

synkkä puolensa. Areena oli taistelutanner, ja sinne tuodut eläimet, kuolemaantuomitut ja

muut taistelijat olivat selkä seinää vasten: nämä joko tappoivat, tai tulivat itse tapetuksi.

Eläinten alueellista läsnäoloa valtakunnan eri kolkissa hyödynnettiin säälimättä kuljettamalla

niitä pitkiä matkoja kisoihin, joissa ne sitten kuolivat. Kisat olivat luonteeltaan äärimmäisen

julmia, mutta samaan aikaan sellaisia, jotka innoittivat ja inspiroivat roomalaisia. Tämä

korostaa roomalaisten kisojen vaikutusvaltaa ja ennen kaikkea niiden ainutlaatuisuutta:

missään muussa Välimeren kulttuurissa ei antiikin aikana harjoitettu yhtä laajan mittakaavan

saaneita ja yhtä näyttäviä spektaakkeleita, joissa eläimet olisivat olleet vastaavassa

mittakaavassa esillä.42

Näytösten ja spektaakkeleiden ohella kreikkalaiset ja roomalaiset olivat ylipäätään hyvin

kiinnostuneita dokumentoimaan tarhoihin pyydystettyjä kesytettyjä ja villejä eläimiä ja

pohtimaan näiden erilaisia fyysisiä ja älyllisiä ominaisuuksia.43 Eläinten kerääminen ja

tutkiminen yleisen mielenkiinnon ja esitysten vuoksi ei kuitenkaan ollut roomalaisten ideoima

keksintö. Ingvild Sælid Gilhus huomauttaa, että eläinten ihailun kulttuuri on peräisin jo

Paleosiittisilta ja Neoliittisilta ajoilta, ja täsmentää että esimerkiksi Egyptissä eläinten

39 Bomgardner 2002, 214- 216.40 Slater 1996, 82.41 Bomgardner 2002, 20, 35, 103.42 Hughes 2014, 96.43 Campbell et.al. 2014, 556- 559; Kalof et.al. 2007, 14- 15.

7

kerääminen tarhoihin oli osoitus faaraoiden mahdista.44 Metsästyksen ohella Aleksanteri Suuri

(356–323 eKr.) keräsi matkoillaan tuhansia eläimiä tarhoihin ja hankki niistä tietoa.45 Ida

Östenberg huomauttaa, että eksoottisten eläinten esittely julkisissa tapahtumissa oli yleinen

käytäntö Välimeren hellenististen kuninkaiden keskuudessa.46

Roomalaisten ohella myös monissa muissakin Välimeren alueen kulttuureissa harjoitettiin

eläintaisteluita-, näytöksiä ja metsästysesityksiä, joista osassa oli myös leijonia. Linda Kalof

huomauttaa, että Egyptin Vanhassa valtakunnassa (n. 2613–2181 eKr.) ylimykset harjoittivat

metsästystä suljetuilla alueilla.47 Assyrian kuningas Assurpanipalin (668–627 eKr.) aikoihin

Ninevehin kaupungissa järjestettiin esityksiä, joissa leijonia päästettiin puisista aitauksista

ulos, joita kuningas ja muut taistelijat metsästivät suojassa eläimiltä.48 Faarao Ptolemaios II

(309–246 eKr.) järjesti Alexandriassa eläinten näytöksiä ja metsästyksiä, joissa esiintyi

lukuisia eläinlajeja, myös leijonia (24 erittäin suurta yksilöä).49 Historioitsija Ksenofon (n.

430–354 eKr.) kertoo Kyyros Suuren (n. 600–530 eKr.) harjoitelleen leijonien ja muiden

eläinten metsästystä, ja metsästäneen eläimiä “suljetuissa puistoissa” (παράδεισος).50 Lisäksi

kreikkalaiset ja useat muut kansat laittoivat eläimiä kuten koirat ja kukot taistelemaan

keskenään. Minoalaiset puolestaan järjestivät näytöksiä, joissa akrobaatit hyppivät härkien

ylitse.51

Roomalaisten ja muiden varhaisten kulttuurien harjoittama laajamittainen leijonien

metsästäminen ilmensi sitä tosiasiaa, että leijona oli ylipäätään valtavan tärkeä kulttuurillinen

voiman symboli eri puolilla Välimerta.52 Areenoiden ulkopuolellakin leijonat olivat

merkittävällä tavalla esillä antiikin ajan ihmisten todellisuudessa, arkisessa elämässä, taiteessa,

kirjallisissa teoksissa ja roomalaisten jumaluskomusten osana. Venation käytännön

syntyminen ja leijonien tuleminen osaksi areenoilla tapahtuneita metsästysesityksiä vain

laajensivat tätä teemojen käsitysten kirjoa. Metsästämiseen, oli kyse sitten areenoilla tai

luonnossa tapahtuvasta käytännöstä, liittyivät tietynlaiset yhteiskunnalliset ja yhteisölliset

44 Gilhus 2006, 32. Antiikin ajan egyptiläisistä kuninkaista Ptolemaios I (367–280 eKr.) ja Ptolemaios IIkeräsivät tutkimuksiin ja näytille eräänlaisiin “museoihin” eläimiä kuten leijonia. ks. Kalof et.al. 2007, 14;Campbell et.al. 2014, 450.45 Beagon 1992, 128; Bona 1991, 77; Hughes 2014, 94- 95; Kalof et.al. 2007, 14.46 Östenberg 2009, 169. Robin Lane Fox kuitenkin huomauttaa, että hellenistiset kuninkaat eivät tiettävästijärjestäneet metsästystä “katsottavana urheiluna” , kuten roomalaiset. Shipley & Salmon et.al. 1996, 146- 147.47Kalof et.al. 2007, 6; Vanhan valtakunnan ajanjakson määritelmästä ks. “Old Kingdom of Egypt”, AncientHistory Encyclopedia- verkkosivulla. <https://www.ancient.eu/Old_Kingdom_of_Egypt/>. 16.5.2018.48Kalof et.al. 2007, 6.49Ath. 5.201 f; Diod. Sic. 3.36.2- 4. ks. aiheesta tarkemmin myös Campbell et.al. 2014, 449; Jennison 1937, 29-35; Kalof et.al. 2007, 114- 115.50 Tarkalleen ottaen Ksenofon kertoo Kyyroksen opetelleen varautumaan leijonien ja muiden vaarallistenpetoeläinten kohtaamiseen, mutta petoeläimissä joita tämä kaatoi ei suoraan mainita leijonia. Xen. Cyr. 1.4.7- 15.51 Hughes 2014, 96; Kalof et.al. 2007, 102- 106, 187.52 Kalof et.al. 2007, 187.

8

arvot ja uskomukset, joka koskivat myös leijonien luonteenlaatua ja roolia tapahtumissa.

Roomalainen areenoiden kulttuuri vaikuttikin kaikessa väkivaltaisuudessaankin siihen, mikä

oli metsästämisen funktio prosessina, ja siihen miten leijona ylipäätään yleisluontoisella

tasolla ymmärrettiin eläimenä.

1.2 Tutkimuskysymykset

Tutkimukseni käsittelee sitä, mitkä olivat leijonan symboliset ja käytännölliset merkitykset

petoeläimenä antiikin roomalaisessa eläintaistelussa eli venatiossa. Tähän ydinkysymykseen

otan ensimmäiseksi lähtökohdaksi selvittää kirjallisten lähteiden monimuotoisuuden kautta

sitä, miten roomalaiset ylipäätään ymmärsivät leijonan eläimenä, ja millainen eläin leijona oli

antiikin Rooman maailmassa. Lisäksi tutkin sitä, mikä oli itse eläinesitysten merkitys

roomalaisille. Tämän kysymyksen yhteydessä analysoin puolestaan sitä, mitä merkityksiä

leijonan kohtaaminen toi areenoiden metsästyskulttuuriin, ja mikä merkitys puolestaan

roomalaisten arvomaailmalla ja politiikalla oli siinä, että amfiteattereiden ja vastaavien

paikkojen kisoissa esiintyi kaikista petoeläimistä nimenomaan leijonia. Tutkin sitä, miten

roomalaiset lähestyivät leijonaa eläimenä: mikä teki eläimestä erityisen, miten roomalaisten

arjen ja korkeampien voimien uskomukset liittyivät eläimeen, ja millainen yleinen käsitys

aikalaisilla leijonista oli. Lisäksi selvitän, mitä käytäntöjä roomalaiset leijoniin juridisesti ja

muuten käytännön elämässään sovelsivat.

Tutkielman luvussa kaksi analysoin roomalaisen kirjallisuuden kautta sitä, millaisena

eläimenä leijona symbolisesti ja konkreettisesti nähtiin roomalaisessa todellisuudessa, ja

millaisia määritelmiä ja kuvauksia käsite ”leijona” piti sisällään. Faktapohjaisissa kirjallisissa

lähteissä keskeisellä sijalla kysymyksessä ovat moraalifilosofiset ja varhaiset

luonnontieteelliset ja antikvaariset teokset. Kyseessä on tällöin ennen muuta roomalaisen

eläimiä koskevan hyve-eettisen ajatusmaailman tutkiminen sekä spesifisti leijoniin liittyvien

kommenttien kautta että eläimiin liittyen yleisesti. Fiktiivisissä teoksissa ovat puolestaan

keskeisimmässä tarkastelussa kaunokirjallisuuden teokset, etupäässä epiikka ja muu runous.

Tällöin analysoin sitä, miten kirjalliset lähteet tuovat esille leijoniin liittyviä ajatuksia, niin

käytännön asioista kuin kielikuvallisesti. Tutkin sitä, minkälaisissa asiayhteyksissä, missä

tilanteissa ja millä tavoin roomalaiset kirjailijat käsittelivät ja hyödynsivät leijonaa

kirjallisessa mielessä. Leijona esiintyy mainittuna useissa kirjallisissa tyylilajeissa, niin

kevyissä satiireissa kuin korkealentoisissa epiikan teoksissa. Kunkin tyylilajin kohdalla

9

analysoin tapauskohtaisesti sitä, miten leijonaan on eläimenä viitattu ja millaisia kuvauksia

niistä erityyppisissä teoksissa esiintyy.

Kysymys on erittäin oleellinen, koska sen avulla on mahdollista hahmottaa sitä, mitä leijona

eläimenä merkitsi roomalaisessa todellisuudessa Välimeren alueen monimuotoisissa

kulttuuripiireissä. Tutkin sitä, mitkä olivat kunakin Rooman valtakunnan aikakautena

filosofien kannanottojen ja muiden kirjailijoiden linjaukset eläinten ominaisuuksista, kyvyistä

ja piirteistä, ja ilmensivätkö tai olivatko ne ristiriidassa sen suhteen, millä tavoin leijona

esiintyi areenoilla koko kansan edessä, ja ennen muuta miksi.

Luvussa kolme tutkin leijonan käsitteellisen määritelmän jälkeen sitä, mikä vaikutus leijonan

luontaisilla esiintymisalueilla oli venatioon. Roomalaiset käsittelivät sekä faktuaalisessa että

kertovassa kirjallisuudessa leijonaa myös laajalti territoriaalisena asukkaana Rooman

valtakunnan eri alueilla eri aikoina: kirjallisissa lähteissä esiintyy runsaasti kuvauksia siitä,

missä leijona elää, minkälaisia ne ovat kullakin elinalueella ja miten paikalliset niihin

suhtautuvat. Lähestyn tutkimuskysymystä analysoimalla, miten laajalle leijona oli levinnyt

Euroopassa ja Välimeren piirissä antiikin aikana, osittain arkeologisten faktojen tarjoamaan

näyttöön viitaten. Samalla tutkin sitä, missä kaikkialla roomalaiset kuvaustensa mukaan

kohtasivat tai uskoivat kohtaavansa leijonia kunakin aikakautena. Tutkin näiden kuvausten

luonnetta ja ajankohtaa suhteessa leijonan faktuaaliseen elinalueeseen ja suhteessa siihen,

mistä roomalaiset leijonia kisoja varten käytännössä hankkivat.

Tämän jälkeen arvioin puolestaan sitä, millainen prosessi leijonien pyydystäminen ja

kuljettaminen areenoille oli. Tällöin keskityn osittain myös spesifeihin leijonien metsästysten

ja eläinkuljetusten menetelmiin, tekniikoihin ja paikkoihin. Lisäksi analysoin yleisellä tasolla

sitä, mikä oli leijonien metsästämisen ja hallussa pitämisen yleinen merkitys roomalaisille

venation ulkopuolella. Kiinnitän tällöin huomiota kulttuurillisiin, uskonnollisiin ja

käytännöllisiin arkisiin seikkoihin, jotka vaikuttivat leijonien metsästyskulttuurissa Välimeren

alueella, ja jotka siten mahdollisesti siirtyivät myöhemmin roomalaisten areenoille.

Tutkimuskysymyksen avulla on mahdollista hahmottaa sitä, mikä yhteys traditionaalisilla

metsästyskäytännöillä ja leijonan luontaisilla elinalueilla oli siihen, että roomalaiset alkoivat

tuoda leijonia areenoille ja harjoittaa näiden surmaamista suuren yleisön edessä. Tutkin

samalla sitä, oliko leijonien tuomiselle tietyiltä alueilta erityisiä syitä. Kysymys on erityisen

oleellinen siksi, että se linkittää leijonan käsitteellisen merkityksen metsästyskulttuuriin ja

siihen, miten venatio käytäntönä oli mahdollista järjestää, jotta leijonat ja eläintaistelijat

kykenivät ottamaan yhteen niilläkin Rooman valtakunnan alueilla, joilla leijonia ei

luonnostaan kohdattu.

10

Luvussa neljä tutkin leijonien ja venation taustailmiöiden määritelmien, territoriaalisten

kysymysten ja areenametsästyksen organisoimiseen liittyvien kysymysten käsittelemisen

jälkeen sitä, mitkä varsinaisen venation tilanteen kulttuurilliset ja yhteiskunnalliset

merkitykset olivat roomalaisille, ja mikä vaikutus leijonilla näiden seikkojen osalta oli kisojen

järjestelyihin ja niiden onnistumiseen. Samalla sivuan yleisellä tasolla sitä, mikä kisojen

poliittinen merkitys oli, ja mikä leijonan osuus oli poliittisen vallan ilmentämisessä areenalla

monin eri tavoin. Viimeiseksi palaan koko aiheen ydinkysymyksen äärelle ja analysoin sitä,

mikä merkitys itse venation esityksellä eli taistelutilanteilla oli roomalaisille. Tällöin tutkin

sitä, mikä käytännön merkitys oli sillä, että taisteluun koulutettu venator ja leijona ottivat

yhteen areenalla. Tutkin tällöin hetkeä, johon koko venation käytäntö ja samalla areenan hetki

kulminoitui, eli sitä, mitä merkityksiä itse taistelu ja eläinperformanssit areenalla toivat

mukanaan. Samalla tutkin sitä, millaisina roomalaiset leijonia kohdanneet taistelijat ja itse

leijonat taistelevina osapuolina näkivät.

Antiikin ajan leijonakäsitysten ja roomalaisen areenoiden metsästyskulttuurin tutkimisen

tärkeys piilee siinä, että aihe on monellakin tapaa edelleen ajankohtainen. Eläinten oikeuksiin

ja eläintematiikkaan kohdistunut kiinnostus on yleisellä tasolla kasvanut 2000–luvulla

merkittävästi, mikä näkyy myös antiikin tutkimuksen puolella.53 Eläinten oikeuksien kannalta,

sikäli kuin käsite nykyisellään ymmärretään, kisatapahtumat olivat hirveä raakuuden ja

väkivaltaisuuden ilmentymä, jossa eläimet lähes poikkeuksetta kuolivat, kärsittyään ensin

pitkillä ja hitailla kuljetusmatkoilla kisapaikoille oloissa, joita ei ollut suunniteltu niiden

hyvinvointia silmälläpitäen. Roomalaisille areenoilla tapahtuneet kisat sisälsivät puolestaan

valtavan määrän erilaisia yhteiskunnallisia, yhteisöllisiä, kulttuurillisia ja uskonnollisia

merkityksiä, jotka monellakin tapaa kulminoituivat juuri hetkeen, jolloin kaikkien katseena

olleet kamppailut ja esitykset areenoilla alkoivat. Juuri tässä mielessä onkin huomionarvoista,

miten suuri merkitys pelkästään leijonan läsnäololla saattoi olla koko kisojen funktion ja

onnistumisen kannalta. Samalla on hyvin olennaista tutkia sitä, mitä erityistä roomalaiset

näkivät siinä että leijonia usutettiin ihmisten kimppuun metsästysesityksissä, ja sitä miksi

leijonat ylipäätään olivat kisoissa esillä. Lisäksi on keskeistä selvittää, mitä merkityksiä

venation käytäntöön liittyi itse taistelu– ja esitystilanteissa, ja mikä leijonan rooli näissä

tilanteissa oli. Otan tutkielmassani kantaa myös siihen, toiko leijonien läsnäolo kisoihin

itsessään ja niitä järjestäneille erityistä statussymbolista arvoa, ja liittyivätkö roomalaisten

53 Huomattavia antiikin eläinajatuksiin ja moraali- ja kirjallisuuden teemoihin liittyviä tutkimuksia tältä ajaltaedustavat esimerkiksi Gilhus 2006; Harden 2013; Korhonen & Ruonakoski 2017; Newmyer 2011; Smith 2014.Kokoavia julkaisuja vastaavista teemoista ovat puolestaan esimerkiksi Campbell et.al. 2014; Kalof et.al. 2007;osittain myös Beck et.al. 2014.

11

asenteet leijonia kohtaan enemmän eläimiä vai kisojen viihdearvoa kohtaan tunnettuun

arvostukseen.

Kaiken kaikkiaan roomalaisten käsitykset metsästyksestä, eläimistä ja areenakulttuurin

ilmentämästä väkivaltaisuuden eri puolisista merkityksistä pitävät sisällään valtavan laajan

ajatusmaailmapohjan sille, miten nämä leijonat ja kisat kokonaisuutena ymmärsivät. Näiden

kysymysten kautta kiinnitän tutkimuksessani huomion siihen, mitä roomalaisille leijona oli

eläimenä ja venatio tapahtumana, ja mitä näiden kahden käsitteen kokonaisuuksien

kulttuurilliset merkitykset yhdessä merkitsivät roomalaisille.

1.3 Tutkimusmenetelmät, tutkimushistoria ja teoreettinen viitekehys

Tutkimusmenetelmät

Tutkielmani on kvalitatiivinen antiikin kirjallisuuden historian pro gradu -tutkimus, joka

keskittyy ensisijaisesti kirjallisten lähteiden analysoimiseen ja tulkintaan. Kirjallisten tekstien

tulkinnalla tarkoitetaan Emilio Gabban määritelmän mukaan sitä, että historialliset tekstit

reflektoivat aina sitä aikaa ja kulttuuria, jolloin ne on kirjoitettu. Lisäksi ne tuovat myös esille

ajalleen spesifisti tyypillisiä poliittisia, ideologisia ja kirjallisia menettelytapoja. Tässä

mielessä historian tutkijan onkin tärkeää huomioida se, että teokset ovat kiinni ajalleen

tyypillisissä kulttuurillisissa konteksteissa, jotka eivät välttämättä rajoitu vain tietyntyyppisille

maantieteellisille alueille.54 Muihin kuin kirjallisiin lähteisiin, kuten reliefeihin, inskriptioihin

ja muihin arkeologisiin lähteisiin, viittaan tutkielmassani asiayhteydestä riippumatta vain

lyhyesti, ja vain mikäli niiden esille tuominen on ehdottoman tärkeää, selkeyttävää tai muista

syistä johtuen hyödyllistä kulloisestakin spesifistä tilanteesta riippuen. Esimerkiksi

arkeologiset faktat auttavat hahmottamaan sitä, kuinka laajalla alueella leijonan tiedetään

antiikin aikana Välimeren kulttuuripiirissä eläneen. Kirjallisten eläinkuvausten vertaaminen

näihin faktoihin antaa puolestaan tietoa roomalaisten tavoista havainnoida ja kuvailla

leijonien esiintymisalueita. Samalla on mahdollista saada tietoa roomalaisten käsityksistä

kullekin maantieteelliselle alueelle tunnusomaisten leijonien spesifeistä tavoista, piirteistä ja

ominaisuuksista valtakunnan eri aikoina.

54 Crawford 1983, 1.

12

Sovellan tutkimuksessani hermeneuttisen analyysin ja lähiluvun metodeja. Lähiluvun metodin

merkittävänä varhaisena vaikuttajana toiminut Ivor Armstrong Richards käsittelee kriittisen

teorian näkökulmasta kirjoitetuissa teoksissaan Principles of Literary Criticism (1924) ja

Practical Criticism (1929) uuskriittisella tavalla tekstikritiikkiä ja tarkkaa tekstuaalista

analyysiä. Richards korostaa teoksissaan voimakkaasti sitä, miten kirjailijoiden tekstit ikään

kuin tulevat todeksi kirjoituksissa, ja sitä miten kirjoitusten luomat kokemukset välittyvät

lukijalle ja mistä niiden merkitykset muodostuvat. Ilmausten ja merkitysten ymmärrys ja

hahmottaminen ovat tässä asiassa keskeisiä. Richards käsittelee teoksissaan paljon runojen

tulkintaa. Niiden analysoimisessa tekstin kielikuvien, teknisyyden, tiedostamattoman ja

tiedostetun konseptien ja runon yleisidean ja merkitysten ymmärtäminen ja hahmottaminen

ovat keskeisissä rooleissa kriittisessä lukutavassa.55 Moderneista tutkijoista Jyrki Pöysän

määritelmän mukaan lähiluku tarkoittaa ”tavallista huolellisempaa keskittymistä yksittäisiin

teksteihin.”56 Pöysä korostaa, että lähiluku tarkoittaa myös tekstien ymmärtämistä

nimenomaan kokonaisuutena. Yksittäisten tekstien on siis metodin kannalta jopa hyvä olla

riittävän lyhyitä kokonaisuutta muodostettaessa.57 Käsittelen tutkielmassa lukuisia

monimerkityksellisiä kaunokirjallisia teoksia, kuten runoutta ja epiikkaa, ja näissä Richardsin

ideoiman kriittisen lukutavan merkitys on keskeisessä asemassa. Koska tutkielmani lähteet

ovat myös suhteellisen hajanaisia ja niistä täytyy muodostaa kokonaisuuksia usein

asiasisältöisesti lyhyiden tekstinpätkien kautta, palvelee lähiluvun metodi kokonaisuutena tätä

tutkimusta hyvin.

Hermeneuttisen analyysin metodilla tarkoitetaan puolestaan syvällistä ymmärrystä

tutkittavasta aiheesta. Hans-Georg Gadamer korostaa tällä tieteellisen tutkimuksen mallillaan

niin kutsutun hermeneuttisen kehän merkitystä, jonka kolmiosainen malli rakentuu tutkittavan

aiheen esitiedosta, sen kokonaisuuden ymmärryksestä aiheen osien kautta, sekä viimeisenä

vaiheena siitä, että tutkija ymmärtää omien argumenttiensa ja teorioittensa keskeneräisyyden.

Gadamer korostaa, että ymmärryksessä on kyse enemmästä kuin siitä, että luodaan uusiksi jo

olemassa oleva totuus. Tässä suhteessa kielellinen ymmärtäminen on Gadamerin mukaan

hermeneuttisessa problematisoinnissa tärkeä asia oivaltaa sikäli, että kielet on mahdollista

käsittää sillä tasolla, että niiden kanssa toimiminen keskustelussa ei ole enää vain kääntämistä,

vaan ”ymmärrystä” sinällään. Kääntäminen ei tässä suhteessa ole myöskään normaali tapa,

jolla ihmiset lähestyvät uutta kieltä, vaan konstruoitu tapa. Kääntämisessä puolestaan tärkeää

on se, että prosessin myötä konteksti sanojen takaa hahmottuu toiselle kuulijalle. Tässä

mielessä kielellinen ymmärtäminen on Gadamerin mukaan hermeneuttisen analyysin

55 Richards 1924; 1929.56 Pöysä 2015, 7.57 Pöysä 2015, 28- 29.

13

keskiössä.58 Tutkielmassa vastaan tulevien muinaiskielillä esitettyjen käsitteiden oikea

ymmärtäminen onkin keskeisellä tavalla olennaista, jotta niitä on mahdollista analysoida

objektiivisesti ja oikeiden asiasisältöjen ja merkitysten konteksteissa.

Tutkimushistoria

Roomalaisia areenoiden taisteluihin liittyvä tutkimus on ollut melko vähäistä ennen 1900–

lukua. Tämä näkyy myös tutkimushistorian painopisteen muutoksissa, sillä varhainen

tutkimushistoria ei pääsääntöisesti käsitellyt eläinesityksiä omana kokonaisuutenaan, vaan

enemmänkin osana laajempaa roomalaisten areenakisojen tarkastelua, erityisesti osana

gladiaattorikamppailuja. Vastaavista syistä myös leijonien käyttö venatiossa on

pääsääntöisesti ollut perinteisessä tutkimustraditiossa temaattisesti joko osa eläimiä tai

roomalaisia kisoja käsittelevää tutkimusta. Roomalaisten kisojen ohella myös eläimiin

kohdistunut tutkimustraditio on ollut suhteellisen pienimuotoista ennen 2000–lukua.59

Varhainen merkittävä areenakisoja koskeva tulkinta löytyy Edward Gibbonin Rooman

historian kuvauksesta The History of the Decline and Fall of the Roman Empire (1776–1788),

jossa Gibbon kuvailee ajoittain lyhyesti gladiaattorikisoja ja metsästyksiä. Gibbon kuvailee

käytäntöjä lähinnä sivistymättömiksi ja epäinhimillisiksi eikä kiinnitä niihin teoksessaan

kovinkaan suurta huomiota.60

Varsinaisen kisoihin liittyvän tutkimustradition varhaiset vaiheet ajoittuvat 1800–luvun

jälkipuoliskolle, jolloin erityisesti ranskan- ja saksankielisissä antiikin tutkimuksissa siirryttiin

temaattisesti vahvemmin areenakontekstin puolelle. Näistä varhaisista aihepiiriä käsitelleistä

teoksista keskeisimpiin lukeutuvat Ludwig Friedländerin Darstellungen aus der

Sittengeschichte Roms in der Zeit von August bis zum Ausgang der Antonine (1862–1871), ja

Charles Victor Darembergin ja Edmond Saglion artikkelit Dictionnaire des Antiquités (1873–

1919)– kirjasarjassa. Teoksia yhdistää niiden vahva analyyttinen ja monipuolinen ote

areenakisoista. Lisäksi kumpikin tutkimus käsittelee areenametsästykset omina konsepteinaan

erotuksena gladiaattorikisoista. Tämä näkyy erityisesti Darembergin ja Saglion julkaisussa,

58 Gadamer 1960.59 Harden 2013, 3 - 4.60 Gibbon 1776- 1788.

14

joka käsittelee huomattavan pitkällä ja yksityiskohtaisella otteella areenakisoja, venatiota ja

roomalaisten metsästystraditiota.61

Laajempi kiinnostus gladiaattoreiden ja muiden areenoiden taistelijoiden tutkimiseen heräsi

vasta 1900–luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Samoihin aikoihin tutkimustraditiossa

siirryttiin käsittelemään enemmän myös antiikin ajan eläimiä ja metsästystä. Huomionarvoista

on se, että traditiot alkoivat hiljalleen kytkeytyä yhteen siten, että metsästystä alettiin käsitellä

antiikintutkimuksessa sekä omana ilmiönään, että osana kisoja ja eläimiä koskevaa tutkimusta.

Varhaisista tutkimuksista keskeisenä on Otto Kellerin puhtaasti eläinaiheinen kirjasarja Die

Antike Tierwelt 1. ja 2. (1909; 1913), joista ensimmäinen osa käsittelee leijonia ja muita

maaeläimiä.62 Kellerin tutkimus käsitteli jo varhain laajasti leijonia ja metsästyksen

kulttuurillista ja yhteiskunnallista puolta niin antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten kuin

useiden muidenkin varhaisten korkeakulttuurien maailmankuvassa. Myöhemmin George

Jennison käsitteli vastaavaan tyyliin roomalaisten eläinkulttuuria teoksessaan Animals for

Show and Pleasure in Ancient Rome (1937). Jennisonin tutkimus käsitteli jo varhain kattavasti

venation alkuperää ja siinä käytettyjä eläimiä, ja kisojen poliittista puolta.63 Samoihin aikoihin

ilmestyi myös useita generalistisia yleisteoksia ja korkeatasoisia areenoita käsitteleviä

tutkimuksia, erityisesti ranskan- ja saksankielellä.64

Vasta 1900–luvun puolivälistä eteenpäin areenametsästyksiä koskeva tutkimus alkoi lisääntyä

merkittävästi. Tämän jälkeen aiheen tiimoilta on ilmestynyt joitakin erittäin merkittäviä

tutkimuksia. Näistä keskeisimpiin lukeutuu ranskalaisen Jacques Aymardin väitöskirja Essais

sur les chasses romaines (1951). Aymardin tutkimus käsittelee laajasti pääteemoiltaan myös

roomalaisten areenoiden ulkopuolista metsästystä, mikä tekee siitä merkittävän

yleistutkimuksen aiheesta. Tämän jälkeen areenoiden ulkopuolella tapahtuneen metsästyksen

merkittävyys areenametsästysten kehittymisen kannalta alkoi hiljalleen korostua

myöhemmissä tutkimuksissa. Vastaavanlaista kokonaisvaltaista tutkimuksellista otetta

metsästyskuvauksista painottaa, joskin suppeampana ja vähemmän venation käytäntöä

koroestaen, J.K. Anderson teoksessaan Hunting in the Ancient World (1985).

Areenametsästysten käsitteleminen osana roomalaisia kisoja yleisesti on kasvanut tasaisesti

1980–luvulta alkaen 2000–luvulle saakka. Erityisen huomionarvoisiin esityksiin tältä

61 Darember & Saglio 1873–1919; Friedländer 1862–71.62 Keller 1909; 1913.63 Jennison 1937.64 Tältä ajalta on syytä mainita K. Schneiderin artikkeli “Gladiatores” teoksessa Realencyclopädie,Supplementband III (1918), joka keskittyy nimensäkin mukaisesti yksinomaan gladiaattoreihin. Schneider 1918.Muita huomionarvoisia tutkimuksia tältä ajalta ovat esimerkiksi Jérôme Carcopinon Daily Life in Ancient Rome:The People and the City at the Height of the Empire (1939) ja Robert Louisin Les gladiateurs dans l'Orient grec(1940), joskin Carcopinon julkaisu on lähinnä yleisteos, eikä käsittele gladiaattori– tai eläintaistelujen teemojamuuten kuin aihepiiriä esittelemällä. Carcopino 1939; Louis 1940.

15

aikaväliltä lukeutuvat esimerkiksi Georges Villen La gladiature en Occident. Des origines à

la mort de Domitien (1981), Keith Hopkinsin Death and Renewal: Sociological Studies in

Roman History 2 (1983), Thomas Wiedemannin Emperors and Gladiators (1992), D.L.

Bomgardnerin The Story of the Roman Amphitheatre (2000), Alison Futrellin Blood in the

Arena: The Spectacle of Roman Power (2000) & The Roman Games (2006), Donald G. Kylen

Spectacles of Death in Ancient Rome (1998) & Sport and Spectacle in the Ancient World

(2007) ja Roger Dunklen Gladiators: Violence and Spectacle in Ancient Rome (2008).65

Perinteisten areenoiden käsittelyteemojen, kuten valtakunnan poliittisen historian

yleiskuvauksen ja metsästyksen tutkimuksen lisäksi myös eläinesitysten ja eläinkulttuurin

tutkimus monipuolistui 1900–luvun jälkipuoliskolla. Tällöin ilmaantuneesta tutkimuksesta

erinomaisena esimerkkinä on Jocelyn Toynbeen Animals in Roman Life and Art (1973) jossa

analysoidaan kokonaisvaltaisesti eläinten merkityksiä roomalaisten kulttuurillisissa teemoissa.

Tutkimuksissaan Toynbee ottaa huomioon niin kirjalliset kuin muunkin tyyppiset

lähdemateriaalit, esimerkiksi arkeologisen esineistön jossa kuvataan eläimiä.66 Tutkimuksen

kannalta keskeisinäkin pidettävinä elementteinä tutkimuskenttä laajeni hiljalleen

käsittelemään tarkemmin metsästyksen lisäksi antiikin luontoa ja ekologiaa koskevia teemoja.

Tämä on havaittavissa erityisesti 1990–luvun kirjallisuudesta eteenpäin. Erityisen keskeisenä

teoksena on syytä mainita Donald Hughesin teos Environmental Problems of the Greeks and

Roman: Ecology in the Ancient Mediterranean (1994), joka useiden vastaavantyyppisten

tutkimusten ohella lisäsi luonnontieteellistä ja territoriaalista painotusta roomalaisten

metsästyskulttuurin tutkimuksessa.67

Metsästyksen ja ekologian tutkimusnäkökulmien ohella kenties huomattavin

tutkimustraditiota koskenut muutos liittyy eläimiä koskevan moraalifilosofian tutkimukseen.

Uudemmassa Välimeren piirin kulttuurialueetta koskevan eläintutkimuksen painopiste on

ollut spesifisti eläinten oikeuksia, kulttuurillisia merkityksiä ja näiden yhteiskunnallisia

rooleja korostava. Tämäntyyppisen tutkimuksen painopiste on yleistynyt merkittävästi 2000–

ja 2010–luvuilla. Erityisen merkittävinä teoksena on syytä mainita Ingvild Sælid Gilhusin

Animals, Gods and Humans: Changing attitudes to animals in Greek, Roman and early

65 Bomgardner 2002; Dunkle 2008; Futrell 2000, 2006; Hopkins 1983; Kyle 1998, 2007; Ville 1981, Wiedemann1992.66 Toynbee 1973. Generalistisempina esityksinä areenakisojen aiheesta tältä ajalta on syytä mainita MichaelGrantin Gladiators- The Bloody Truth (1967) ja J.P.V.D Balsdonin Life & Leisure in Ancient Rome (1969).67 Hughes 1994. Tähän yhteyteen on myös syytä mainita Hughesin aikaisempi teos Ecology in the AncientCivilizations (1975), joka oli eräänlainen varhainen pelinavaus aiheeseen. Hughes 1975. Ennen Hughesialuonnontieteellistä näkökulmaa antiikin ihmisen elämäntapoihin on kreikkalaisia painottavasta näkökulmastakäsitellyt tarkemmin Robert Sallares teoksessaan Ecology of the Ancient Greek World (1991). Sallares 1991.

16

Christian ideas (2006), joka käsittelee monipuolisesti roomalaisia, kreikkalaisia ja kristillisiä

eläinkäsityksiä, ottaen huomioon myös venation ja metsästyksen ja leijonat yleisellä tasolla.68

Metsästyksen ja myöhemmin ekologiaa koskeneen kirjallisuuden eräs merkitys pitkällä

tähtäimellä oli, että eläimet ja niiden kulttuurillisen merkityksen tutkiminen alkoivat saada

lisää sijaa metsästyksen tutkimusaiheiden käsittelyssä. Kokonaisvaltaisesti voidaankin todeta,

että aihepiirin marginaalisuuden vuoksi leijonat osana roomalaisia areenakäytäntöjä on

suhteutettu osaksi muuta eläintutkimusta, jonka kautta aiheesta on mahdollista ammentaa

näkemyksiä tutkimuksen tekemistä ajatellen.

Teoreettinen viitekehys

Areenametsästyksen tarkastelu asettuu neljän pääasiallisen tutkimuksellisen tulokulman

kentälle. Keskeisenä tulokulmana on ollut kokonaisanalyysi siitä, miksi kisoja järjestettiin ja

mitkä asiat selittivät venatioiden järjestämistä. Tällöin areenametsästystä on lähestytty

pääasiassa roomalaisten uskonnollis-mytologisena käytäntönä, yläluokan valtapoliittisena

elementtinä ja kisoihin liittyvistä kulttuurillisista ja roomalaista arvomaailmaa koskevista

näkökulmista käsin.69 Areenametsästyksiä on myös käsitelty eläinten moraalifilosofiaa

koskevissa tutkimuksissa osana laajempaa roomalaisten eläimiin kohdistuneisiin moraalisiin

näkökulmiin liittyvää tarkastelua.70 Kirjallisuuden tutkimuksessa tärkeänä tulokulmana on

puolestaan ollut eläinten ja metsästyksen intertekstuaalisen käytön tarkasteleminen.71 Lukuisat

tutkijat ovat puolestaan analysoineet venation käytäntöä roomalaisen rahvaan ja yläluokan

traditionaalisen metsästyksen näkökulmista käsin.72 Tällöin osa tutkijoista on myös ottanut

kantaa siihen, voidaanko traditionaalisella metsästyksellä ja areenoilla tapahtuneilla

eläinkamppailuilla ylipäätään puhua samasta ilmiöstä, vai olivatko ne erillisiä roomalaisten

tiedostamia konsepteja.73

Useissa tutkimuksissa on tuotu huomionarvoisesti esille kisoissa hyödynnetty mytologian

tematiikka, jonka todennäköisenä tarkoituksena oli tuoda vaihtelua ja mielenkiintoa

taisteluihin ja rangaistuksiin. Mytologia tulee ilmi suoraan kisojen ohjelmistosta ja

68 Gilhus 2006.69Yläluokan harrastuksena: J. K Anderson 1985; Uskonnollisena käytäntönä: Futrell 2000; Yläluokanvaltapolitiikan ilmentäjänä: Futrell 2006; Roomalaisten arvomaailmaa koskien: Wiedemann 1992.70 Gilhus 2006.71 Esimerkiksi Jones 2007.72 Esimerkiksi Aymard 1951; J. K Anderson 1985, Campbell et.al 2014.73 Esimerkiksi Donald G. Kyle painottaa teoksessaan Sport and Spectacle in the Ancient World (2007) kisojen janiiden taustatekijöiden erottamattomuutta. Kyle 2007.

17

roomalaisten arvioidessa menestyksekkäiden venatorien suorituksia. Tällaisen teorian on

tuonut kenties näkyvimmin esille Kahtleen M. Coleman artikkelillaan “Fatal Charades:

Roman Executions Staged as Mythological Enactments” (The Journal of Roman Studies, Vol.

80, 1990).74 Leijona kytkeytyi tällä tavalla esityksiin erilaisten kulttien ja myyttien kautta,

mikä viittaa siihen että eläimen kohtaamisella ja surmaamisella areenalla oli tässä mielessä

tietynlaista kulttuurillista erityisarvoa.75

Tutkimustraditiossa on korostunut myös analyysi siitä, mikä oli roomalaisten kisojen funktio

itsessään, ja mikä venation rooli tässä asiassa oli. Esimerkiksi moderneista tutkijoista Thomas

Wiedemann tarkastelee venatioita roomalaisen eliitin valtapoliittisen arvon määrittelijöinä.76

Metsästyksen aiheen osalta tutkijat ovat käsitelleet valtaa sekä kisojen poliittisena

merkityksenä että roomalaisten vallankäytöstä suhteessa eläimiin ja luontoon. Lukuisat

tutkijat ovat myös esittäneet eläinten surmaamisen olleen roomalaisille eräänlainen

sivistyksellinen voitto luonnosta.77 Moderni areenakisoja ja venatioita koskeva arvopohjainen

ilmaisu ja tarkastelu on lähtenyt siitä, mitä roomalaiset itse ymmärsivät väkivallan käsitteellä.

Pääsääntöisesti moraalidiskurssit roomalaisten areenakäytäntöjen kohdalla ovat myös

muuttuneet ajan saatossa objektiivisemmiksi ja vähemmän arvolatautuneimmiksi suhteessa

aikaisempaan tutkimustraditioon.78 Moderneissa tutkimuksissa korostuukin pääsääntöisesti

roomalaisen maailman erilaisuus suhteessa nykymaailmaan ja se, etteivät nykyaikaiset

moraalidiskurssit sovi lähtökohdiksi tarkastella antiikin maailman moraalikäsityksiä tai

väkivallan viihdekäyttöä.79 Leijonien kohtaaminen venatiossa ja institutionalisoitu väkivallan

käyttö linkitti eläimen areenakulttuuriin, joka puolestaan yhdistyi metsästykseen. Näin ollen

roomalaisten kisoihin liittyvä moraalidiskurssi on kysymyksenä äärimmäisen oleellinen,

koska sen avulla on mahdollista hahmottaa sitä, miten roomalaiset venatiota väkivallan

ilmiönä lähestyivät.

Moraalifilosofian tarkastelusta on tullut erityisesti 2010–luvulla keskeisen lähestymistapa

antiikin ihmisten eläinsuhteiden näkökulmiin ja merkityksiin. Samaan aikaan eläinten

oikeudet yhdessä ihmisen suhteen tarkastelussa luontoon ja ekologiaan nähden ovat

voimistuneet tutkimusteemoina vahvasti 1990–luvulta alkaen. Tällöin eläimiä ja

74 Coleman 1990; Vastaavanlaisia havaintoja ovat myöhemmin esittäneet myös muun muassa Fik Meijerteoksessaan The Gladiators: History’s Most Deadly Sport (2003) ja Roger Dunkle. Meijer 2003; Dunkle 2008.75 Gilhus 2006.76Wiedemann 1992.77 Esimerkiksi Beagon 1992; Dunkle 2008; Gilhus 2006.78Welch 2007, 1- 4; Merkittävänä varhaisena arvolatauneena tutkimushistorian esimerkkinä korostuu jo EdwardGibbonin tulkinta gladiaattorikisoista ja metsästysesityksistä sivistymättöminä näytöksinä, Gibbon 1776–1788.Vielä 1970– luvulla Jocelyn Toynbee kuvaili eläintaisteluja sadistisiksi, rinnastaen ne barbarismiin jaholokaustiin. Toybee 1973.79 Meijer 2003; Wiedemann 1992.

18

areenametsästyksiä koskevia tutkimuksia on koottu esimerkiksi eläimiä koskevien

moraalifilosofisten kokonaisteemojen käsittelyn avulla. Erinomaisina esimerkkeinä tällaisista

kokoavista teoksista ovat esimerkiksi Linda Kalofin editoima A Cultural History of Animals

in Antiquity (2007), Mark Beckin editoima Companion to Plutarch (2014) ja Gordon Lisa

Campbellin editoima The Oxford Handbook of Animals in Classical Thought and Life (2014),

jotka ovat koonneet yksiin kansiin laajalti aihepiiriä koskevia artikkeleita antiikin eläimiin

liittyvän tutkimuskentän ympäriltä. Keskeistä tällaisen tutkimuksen tekemisessä on myös, että

kokoavat yksittäisten filosofien ympäristöä ja ihmisen ja eläinten välisiä suhteita analysoivat

tutkimukset ovat nousseet esille.80 Yksittäisten filosofien eläinajatusten käsittelytematiikkaa

on hyödynnetty myös areenakäytäntöjen analyyseissä, mutta pääasiassa kyse on tällöin

tutkimuksesta siitä, mitkä olivat filosofien ajatukset eläimistä sinällään. Tällaisia julkaisuja on

paljon esimerkiksi yhdysvaltalaisella Stephen D. Newmyerillä.81 Muita merkittäviä

eläinaiheisia antiikin tutkimuksia ovat esimerkiksi Alastair Hardenin Animals in the Classical

World (2013) ja Steven D. Smithin Man and Animal in Severan Rome: The Literary

Imagination of Claudius Aelianus (2014). Suomalaisista tutkijoista Tua Korhonen on tutkinut

paljon antiikin eläimiin liittyneitä moraalifilosofian ja kirjallisuuden tematiikan aiheita.

Hieman aihetta sivuten Katariina Mustakallio on puolestaan käsitellyt yleisemmällä tasolla

roomalaisten hyveitä ja ihmisten ja jumaloppien välisiä ajatuksia ja yhteyksiä.82

Kirjallisuuden tutkimuksessa keskeistä on ollut eläinvertausten (englanniksi Animal simile)

määrittely ja tutkiminen, eli se miten intertekstuaalisessa mielessä eläimiä on käytetty antiikin

tutkimuksen teksteissä. Tässä asiassa juuri leijona on erittäin monimerkityksinen eläin, ja

siihen liittyviä tulkintoja on paljon. Tällaisia intertekstuaalisia teemoja käsitteleviin

tutkimuksiin lukeutuvat esimerkiksi Lee Fratantuonon, Peter Jonesin, Joseph B. Solodowin ja

Peter Tooheyn julkaisut.83 Kirjallisuuden intertekstuaaliset tutkimukset sinällään liittyvät

tutkimusaiheeseeni osittain epäsuorasti, koska leijonan määritelmä sinällään ei ole

suoranainen osa venatioita koskevaa tutkimustraditiota vaan osa eläin- ja

kirjallisuustutkimusta, joka on hahmottunut osaksi spesifiä leijonaa koskevaa tutkimusaihetta,

jota tämä tutkielma käsittelee. Tästä huolimatta leijonan määritelmä itsessään on äärimmäisen

keskeinen osa tutkimusta. Vastaavilla teoksilla hahmotellaan leijonien lisäksi myös useita

tutkielman kannalta keskeisiä ydinteemoja, kuten metsästystä, jumaluutta ja niitä koskevia

80 Beckin teos on esimerkki siitä, miten spesifi antiikin filosofeja koskeva tutkimus auttaa tuomaan esillenäkemyksiä muihin tutkimusaiheisiin näiden ajatusten ja argumenttien analysoimisen kautta. Beckin teoslähestyy antiikin eläinten tutkimusaihetta osittain ja epäsuorasti spesifin filosofin tiettyjä filosofisia diskursseja,näkemyksiä ja niiden merkityksiä tarkastellen. Beck et.al. 2014; Campbell et.al. 2014; Kalof et.al. 2007.81 Esimerkiksi Campbell et.al. 2014; Newmyer 2011. ks myös Harden 2013.82 Ks. Korhonen 2014; Korhonen et.al. 2015; Korhonen & Ruonakoski 2017; Mustakallio 2008.83 Fratantuono 2015; Jones 2007; Solodow 1988; Toohey 1992.

19

teemoja. Lisäksi ne analysoivat kielellisiä viittauksia, kielen käyttöä ja hyveitä, ja ylipäätään

sitä, mitkä asiat kirjailijat kokivat leijonissa kirjoittamisen arvoisiksi fiktiivisissä teoksissaan.

Asetun tutkimuksessani sille kannalle, että roomalaisten metsästyskulttuurin ilmiötä

areenoilla ja niiden ulkopuolella ei voi yksiselitteisesti erottaa toisistaan, vaan ne liittyivät

ilmiöinä vahvasti toisiinsa. Huomioin tällöin myös perinteisen roomalaisen yläluokan ja

rahvaan väestön metsästyksen merkitykset analysoidesssani venation käytännön merkityksiä

roomalaisessa arvomaailmassa ja laajempana yhteiskunnallisena ja kulttuurillisena ilmiönä.

Lähden siitä, että mytologian, korkeampien voimien ja hyveiden kaltaisten tiedostettujen

ajatusmaailmaa määritelleiden voimien merkitys oli oleellinen sen kannalta, kuinka leijona ja

metsästys käsitteinä ilmenivät roomalaisille ja mikä käsitteiden yhteismerkitys areenoilla

roomalaisille oli. Roomalaisten hyve-eettisten arvojen, moraalifilosofian ja kirjallisuuden

intertekstuaalisen tarkastelun arvon positioin tärkeiksi tutkimuksen kannalta, koska niiden

avulla on mahdollista selvittää, mitä roomalaiset ajattelivat eläimistä ja venation käytännöstä

sinällään. Otan myös huomioon territoriaalisen näkökulman leijonien luonnetta ja venation

käytännön organisaatiota koskien, joita edellä mainitut näkökulmat yleisluontoisesti auttavat

hahmottamaan.

1.4 Keskeiset käsitteet

Koska tutkielmani keskittyy analysoimaan antiikin roomalaisten kirjallisuutta alueellisesti ja

ajallisesti rajatulla aikavälillä, ja tietyssä muinaisessa kulttuuriympäristössä hyvin spesifeine

lähdemateriaaleineen, on joidenkin perustavanlaatuisten käsitteiden määritteleminen

paikallaan. Käsitteellä “Rooman valtakunta” tarkoitan valtakunnan aluetta kulloisenakin

asiayhteydessään mainittuna ajankohtana. Erottelen tästä tarvittaessa asiayhteyden mukaan

alueet, joilla valtakunta vaikutti, joka oli usein valtakunnan rajoja suurempi kokonaisuus

kaupankäynnin ja Välimeren alueen muun taloudellisen, kulttuurillisen ja sotilaallisen

vaikuttavuuden vuoksi. Käsitteellä “roomalainen” tarkoitan vastaavasti Rooman valtakunnan

alueella elänyttä henkilöä tai vaikuttajaa. Roomalaisten sosiaalisen statuksen,

kansalaisoikeuden tai sen puuttumisen erottelen kulloisenkin ihmisen tai ihmisryhmän

kohdalla silloin, kun se on olennaista asiayhteyden kannalta. Ajallisesti tutkielmani liikkuu

pääsääntöisesti Rooman valtakunnan myöhäisen tasavallan ajan (n. 200 – n. 30 eKr.) ja

keisarivallan ajan tapahtumissa aina Länsi-Rooman päättymisen jälkeiselle ajalle (27 eKr. – n.

550 jKr.) saakka.

20

Antiikin ajan (n. 700 eKr. – n. 600 jKr.) Välimeren alueen kulttuuripiirin kirjallisuuden

kielellisestä painotuksesta johtuen tutkielman kannalta keskeiset käsitteet on ilmaistu

pääasiassa joko latinan tai kreikan kielillä. Säilyttääkseni terminologian temaattisen

kontekstin oikeellisuuden, pyrin lähtökohtaisesti ilmaisemaan keskeiset käsitteet näillä kielillä

ja niiden alkuperäisissä muodoissaan kursivoidusti. Aina tämä ei kuitenkaan ole käsitteiden

kontekstista, sisällöllisestä skaalasta tai esiintymismäärästä johtuen kannattavaa.84 Suomen

kielen taivutus- ja kongruenssisääntöjen haasteellisuudesta johtuen taivutan

alkuperäiskäsitteet monessa tapauksessa suomen kielen kielioppia mukaillen, jotta käsitteitä

olisi mahdollista käyttää sujuvasti.

Työn kannalta yhden laajan ja keskeisen terminologisen osa-alueen muodostavat

territoriaaliset käsitteet. Leijonia tuotiin roomalaisten areenoille eri puolilta valtakuntaa, joka

sekin muuttui alueellisesti hyvin paljon ajan myötä. Roomalaiset myös rakensivat

amfiteattereita runsaasti eri puolille valtakuntaa, joten maantieteelliset käsitteet ja

paikannimet ovat siten keskeisessä osassa tutkimusta, koska ne liittyvät merkittävällä tavalla

sekä leijonien luontaiseen ympäristöön että kisojen järjestämiseen. Maantieteellisiä alueiden

ja paikkojen nimiä tutkielmassa esiintyy ajoittain runsaasti, ja lähtökohtaisesti avaan

tutkimuksen kannalta keskeiset territoriaaliset käsitteet lähteiden ja tutkimustiedon pohjalta.

Erottelen myös selkeyden vuoksi maantieteellisiin alueisiin ja paikannimiin viitatessani

asiayhteyden mukaan käsitteiden nykyaikaiset määritelmät niistä, joilla ne muinaisuudessa

ymmärrettiin. Tällöin muinaiset maantieteelliset alueet ja paikannimet ovat ilmaistuina

kursivoidusti (esimerkiksi Libya; Mauretania) ja nykyaikaan viittaavat käsitteet ja

käsitevastineet puolestaan niiden tavanomaisessa muodossa (tyyliin “Pohjois-Afrikka”).

Muissa tapauksissa käsitteet ovat niiden tavanomaisissa muodoissa, kulloisenkin asiayhteyden

määritellessä käsitteiden aikamääreet. Toisinaan käytän nykyisin tunnettua käsitettä

kursivoidussa muodossa eron tekemiseksi, kun käsittelen alueen muinaista vastinetta

(esimerkiksi Eurooppa).

Tutkielman kahdesta ydinkäsitteestä ensimmäinen on “metsästys” (latina: venatio; kreikka:

Κυνηγετικά), joka esiintyy tutkimuksessa kahdessa muodossa, tarkoittaen sekä yleisellä tasolla

metsästystä että areenoilla tapahtuneita spektaakkeleita. Näistä jälkimmäiseen sovellan

tutkimuksessa nimitystä venatio, jolla roomalaiset ilmiötä kutsuivat. Ajoittaisen haasteen

84 Esimerkiksi latinan kielen sana “venator” tarkoittaa sekä areenoilla esiintyneitä metsästäjiä, että yleisestiottaen metsästäjiä käsitteen kaikissa mahdollisissa merkityksissä. (ks. Kalof et.al. 2007, 119). Tämän vuoksikäytän kyseistä termiä vain silloin, kun viittaan tutkielman kannalta keskeisenä käsitteenä areenoilla taistelleisiinmetsästäjiin. Vastaavasti tutkielmassani alinomaan esiintyville käsitteille, kuten “leijona” ja “petoeläin”, löytyylatinan ja kreikan kielistä niin paljon erilaisia variaatioita, että niiden kaikkien listaaminen kussakin tapauksessaei ole selkeyden vuoksi kannattavaa. Tämän vuoksi viittaan tutkielmassa käsitteiden alkuperäisiin muotoihinainoastaan oleellisimmissa tapauksissa kunkin lähdeviitteen kohdalla.

21

käsitteen käytössä muodostaa se, että roomalaiset ymmärsivät käsitteen “metsästys”

tarkoittavan kumpaakin asiaa. Tällöin käsitteen spesifin merkityksen erotteleekin tekstistä sen

kulloinenkin sisällöllinen asiayhteys. Lähden tutkimuksessani siitä, että venation käsitteen

viitekehys on ennen kaikkea roomalaisten areenoiden taisteluissa. Georges Ville on

täsmentänyt, että venation viitekehykseen eivät kuuluneet esimerkiksi härkä– ja

kukkotaistelut.85

Tutkimuskäsitteistössä oman haasteensa muodostaa areenan taistelijoihin viittaavien

ydinkäsitteiden määrittelemisen vaikeus. Roomalaisilla areenoilla taistelleille oli lukuisia

nimiä näiden asemasta ja taistelutavasta riippuen. Tämän tutkielman kannalta keskeisimmät

määritelmät liittyvät taistelijoiden osalta käsitteisiin “gladiaattori” (gladiator), venator ja

bestiarius, jotka on hyvä erotella toisistaan. Gladiaattorit ovat näistä käsitteenä selkein: nämä

olivat areenoilla niitä jotka taistelivat toisia gladiaattoreita vastaan. Näiden keskinäisillä

kamppailuilla ei ollut mitään tekemistä eläimiä vastaan taistelemisen suhteen.

Eläintaistelijoille oli puolestaan kaksi pääasiallista nimeä: venator ja bestiarius

(“eläintaistelija”). Vaikka kumpikin käsitteistä tarkoittaakin koulutettua eläintaistelijaa

samoissa taisteluissa, ei määritelmä ole aivan yksiselitteinen. Yleisenä määritelmänä on

esitetty, että venator tarkoitti yleisesti ottaen koulutettua eläintaistelijaa tai metsästäjää,

bestiarius puolestaan taistelijaa joka kärsi kuolemanrangaistuksensa (damnatio ad bestias,

“tuomio eläimille”) areenalla taistelemalla kuolemaan saakka eläimiä vastaan. Kyseisen

teorian mukaan venatorit olivat metsästäjinä toimineita henkilöitä, jotka pyydystivät ja myös

taistelivat areenoilla petoeläimiä vastaan. Bestiariit olivat puolestaan ensisijaisesti tuomittuja

ja siten alempiarvoisia henkilöitä, jotka suorittivat areenalla rangaistustaan ja joilta oltaisiin

siten jo viety ihmisarvo ja kansalaisoikeudet. Näistä käsitteistä venator esiintyy

tutkimuskirjallisuudessa monesti selkeämpänä kuin bestiarius, josta esiintyy enemmän

määritelmiä ja joka mieltyy jossain määrin venatorin ja jossain määrin tuomitun ja

alempiarvoisen taistelijan kaltaiseksi. Monet tutkijat korostavat kuitenkin sitä, että jako tuskin

oli todellisuudessa näin yksiselitteinen, vaan taistelijat muistuttivat toisiaan monellakin

tapaa.86

Toinen tutkielman ydinkäsitteistä on puolestaan itse “leijona” (latina: leo; kreikka: λέων).

Koska roomalaiset käsittelivät leijonaa kirjallisuuden pohjalta monipuolisesti sekä

faktuaalisen asiasisältöisin että fiktiivisen intertekstuaalisin keinoin, on tutkielman

lähtökohtana sisällöllisen monimuotoisuuden painotus kokonaisuudessaan. Leijona oli

85 Ville 1981, 51. Donald Hughes korostaa puolestaan, että kukkotaisteluiden kaltaisissa pienissä kamppailuissaottelivat yleensä kesytetyt eläimet. Hughes 2014, 96.86 Määritelmän moniulotteisuutta ovat korostaneet tutkijoista muun muassa Roland Auguet ja Roger Dunkle.Auguet 1994, 89- 90, 93; Dunkle 2008, 78- 81; Meijer 2004, 13- 16, 18, 23- 25; Slater 1996, 81.

22

roomalaisille yhtä lailla konkreettinen eläin luonnossa, retorinen tyylikeino kirjallisuudessa,

uskomusten kohde sekä lakiin että virallisiin asiakirjoihin kirjoitettu petoeläin. Alueellisena

seikkana en erottele leijonan nykyisin luokiteltavia alalajeja, jollei se ole tutkimuksen

kannalta tilannekohtaisesti oleellista, mutta muuten otan territoriaaliset käsitteet huomioon

analysoidessani kirjoituksia, joissa roomalaiset kuvailevat eri alueilta tulleita leijonia.

Kumpikin tutkimuksen ydinkäsitteistä on vaikuttanut siihen, millä tavoin olen valikoinut

olennaiset lähdekirjallisuuden teokset tutkimusta ajatellen. Tutkielman lähdekirjallisuuden

teokset viittaavat jollain tavalla joko metsästyskäytäntöihin (venatio), tai leijoniin (leones).

Käsitteenä damnatio ad bestias on erittäin huomionarvoinen, koska kyseisessä

rangaistuksessa tuomittu joutui taistelemaan bestiariuksena areenalla seuraavissa

järjestettävissä kisoissa. Käytännössä tuomio oli sama, minkä seurauksena kristityt muiden

roomalaisten ohella joutuivat areenoille eläimiä vastaan tehtyään suuren rikoksen.87 Erottelen

kristityt marttyyrikuolemat tutkielman aihepiiristä omaksi ilmiökseen, koska näiden tuomiot

eivät spesifisti liity kisojen metsästykseen sinällään, koska ad bestiasta seuranneet teloitukset

muodostavat oman käytäntönsä kisaproseduurissa, joka poikkeaa itse venatiosta vaikka

toteutuspaikka– ja metodit olivatkin tuomion toteutuksessa hyvin samankaltaiset kuin

eläintaistelussa. Tuomio sinällään oli lähinnä yksi peruste taistelijoiden osallistumiselle

kisoihin, joka ei liittynyt metsästykseen sinällään. Marttyyrikertomuksissa tuomitut kristityt

eivät myöskään uskonnollisista syistä taistelleet vaan nimenomaisesti uhrautuivat areenalla.88

Kyseinen ilmiö on myös syntynyt vasta keisariajalla, eikä kokonaisuutena liity varsinaisesti

siihen, mitä roomalaiset ajattelivat metsästyksestä areenoilla, tai niihin liittyvistä leijonista ja

mistä lähtökohdista käsin, koska venatio ilmiönä oli syntynyt jo paljon aikaisemmin Rooman

tasavallan aikana.89 Käytäntöjen erottelua hankaloittaa vielä sekin, että kamppailijoista

bestiarius edusti kristittyjä vastaavan tuomion saanutta henkilöä, joka taisteli areenoilla

samaan tapaan kuin venator.90

1.5 Lähteet

Tutkielmani lähdemateriaalit koostuvat pääasiassa Rooman tasavallan– ja keisarivallan

aikoina eläneiden virkamiesten, historiotsijoiden, ajattelijoiden ja kirjailijoiden teksteistä.

Lähdeaineistona ovat enimmäkseen latinan ja kreikan kielillä kirjoitetut tekstit, joiden

87 Dunkle 2008, 81- 82, 220, 222; Hopkins 1983, 5.88 Dunkle 2008, 220, 222.89 Ville 1981, 51- 52.90 Dunkle 2008, 78- 82.

23

käyttötarkoitukset ja tyyli vaihtelevat paljon. Faktuaaliset teokset muodostavat laajan

läpileikkauksen roomalaisten elämästä ja yksityiselämästä, sisältäen virallisia lakikokoelmia

kuten keisarivallan ajan Codex Theodosianuksen ja Corpus Iuris Civiliksen Digestan, sekä

lukuisia historiankirjoituksia että antikvaarisia teoksia. Analysoin tutkimuksessani myös

hyvin poliittisia teoksia tai hallinnollisia julistuksia, kuten roomalaisista keisareista kertovat

kirjoitukset Scriptores Historiae Augustae (117–284 jKr.) ja Res Gestae Divi Augusti, joista

jälkimmäisen piirtokirjoituksellisia versioita löytyi muinoin eri puolilta Rooman

valtakuntaa.91 Mukana on myös lukuisia filosofiaa ja varhaisia luonnontieteellisiä teoksia,

jotka käsittelevät erityisesti moraalifilosofiaa ja luonnonfilosofiaa. Lisäksi mukana on paljon

roomalaisten virkamiesten kirjoittamia kirjeitä, jotka ammentavat paljon henkilökohtaista

tietoa näiden ajatusmaailmaa koskien. Fiktiivisten teosten osalta mukana on pääasiassa

heksametriseen runomittaan kirjoitettua epiikkaa, muuta runoutta ja proosaa, joiden pääteemat

vaihtelevat Aeneis– ja Thebais– eeposten kaltaisista jylhistä sankaritarinoista satiireihin ja

lyhyihin runoihin eli epigrammeihin.92 Kaunokirjalliset tekstit kuvaavat roomalaisten

intertekstuaalista ja runollista tapaa viitata tutkimusaiheen kannalta keskeisiin käsitteisiin.

Koska kyseessä on spesifisti lähteitä käyttävä antiikin historian tutkimus, on tutkielman

kannalta keskeistä muodostaa ulkoisen lähdekritiikin avulla objektiivinen käsitys antiikin

ihmisten elämästä ja toiminnasta. Paavo Castrén ja Jaakko Frösén korostavat, että lähteitä

käyttävät tieteet pyrkivät luomaan joko laajoja kokonaisesityksiä tai suppeampia

erityistutkimuksia mahdollisimman monipuolista lähdemateriaalia hyödyntäen.93 Tässä

mielessä erityisesti antiikin historian kirjallisuuden tutkimuksen haastavuutta lisää juuri se,

että lähdemateriaalit ovat territoriaalisesti fragmentoituneita ja hajaantuneet kuvaustyyppiensä

puolesta useille eri aikakausille, minkä lisäksi niitä on säilynyt hyvin vähän. Kaikista Rooman

valtakunnan tasavallan ja keisarivallan aikana kirjoitetuista teksteistä on säilynyt ainoastaan

pieni murto-osa.94 Nekin antiikin ajan kirjalliset teokset, joista on olemassa mitään tietoa, ovat

usein säilyneet enimmäkseen sattumalta.95 Roomalaiset kirjoittivat pääasiassa papyrusrullille

ja pergamenteille, jotka ovat materiaaleina hauraita ja tuhoutuvat helposti. Monet näistäkin

kirjoitusmateriaaleista kierrätettiin uudelleen, jolloin säilyneiden tekstien joukossa on silloin

tällöin havaittavissa aikaisempia kirjoituksia samalla kirjoitusmateriaalilla.96 Säilyneitäkin

lähdemateriaaleja on puolestaan luettava kriittisesti jo senkin vuoksi, että vuosisatojen

91 Res Gestae= Keisari Augustuksen itsestään teetättämä kunniapiirtokirjoitus, ks. Castrén & Frösén 1982, 13, 50.92Antiikin kirjallisen tutkimuksen lähtökohtana on, että kaikki olemassa oleva aineisto on käytössätutkimuksessa, ks. Castrén & Frösén 1982, 59.93 Castrén & Frösén 1982, 2, 54.94 Crawford 1983, ix.95 Castrén & Frösén 1982, 39- 40; Crawford 1983, 1.96 Castrén & Frösén 1982, 18, 37- 39.

24

kuluessa kopioidut ja taltioidut tekstit ovat osittain muuttuneet aikojen saatossa, ja saaneet

niiden välittämiin asioihin sellaista sisältöä, joita niissä ei alun perin ole ollut.97 Aina

säilyneetkään kirjalliset teokset eivät ole selvinneet täysin kokonaisina.98 Lähdemateriaaleista

parhaiten ovat monesti säilyneet merkittävinä pidetyt ja sen vuoksi eniten uudelleen kopioidut

teokset.99 Näin ollen myös tutkimuslähteitteni painopiste on teoksissa, joita on niiden

merkityksen vuoksi kopioitu eteenpäin, muun aineiston koostuessa pääasiassa

marginaalisemmasta kirjallisesta aineistosta.

Sisäiseen lähdekritiikkiin liittyvän haasteen historiallisen kirjallisuuden analysoimissa

muodostaa puolestaan se, mihin kirjoitetuilla teksteillä on alun alkaen pyritty. Antiikin

historian teokset eivät muodosta yhtä kronologista ja homogeenista tapahtumien viitekehystä,

joihin liittyneistä tarkoituksista voisi yksiselitteisesti muodostaa päätelmiä, eikä niitä tule

lukea tarkoituksenhakuisesti liittämällä niihin jälkiperäisiä pyrkimyksiä tai tarkoituksia jotka

ovat syntyneet vasta myöhemmin. Rooman valtakunnasta säilyneet kirjalliset teokset

edustavat valtaosin yläluokan mielipiteitä ja näkemyksiä, koska vain tällä osalla väestöstä oli

aikaa ja varallisuutta, jotka mahdollistivat kirjoitustaidon oppimisen, sekä kirjallisten töiden

tekemisen että niihin vaaditun sivistystason. Toisaalta historiankirjoituksen merkitys oli myös

olla tietynlaisia arvoja ylläpitävää toimintaa.100

Roomalaiset kirjailijat eivät pääsääntöisesti merkittävällä tavalla erotelleet historiaa

maantieteistä, antropologiasta tai myyteistä. Historiankirjoituksessa oli kyse ennen kaikkea

tärkeänä pidettyjen asioiden ylöskirjaamisesta, joihin kirjailijat olivat virkamiehinä usein

itsekin vaikuttamassa.101 Tässä mielessä keskeinen yksityiskohta tutkimukseni aihepiirissä on

se tosiseikka, että roomalaiset ylipäätään kirjoittivat ajoittain yksityiskohtaisesti venatioista,

eläintaistelijoista ja leijonista, pohtien samalla niihin liittyviä merkityksiä ja soveltaen niihin

moraalifilosofisia ja ihmislähtöisiä luonteenpiirretulkintojaan. Magnus Wistrand hahmottaa

tätä seikkaa eläintaistelijoiden osalta artikkelissaan “Violence and Entertainment in Seneca

the Younger” (Julkaistu teoksessa Eranos: Acta Philologica Suecana Vol. 88, 1990).102

Tutkimuksessa käytetyt lähdemateriaalit ovat peräisin kirjallisessa muodossa julkaistujen

Harvardin yliopiston Loeb Classical Libraryn julkaisusta, ellei lähteiden kohdalla ole toisin

97 Castrén & Frösén 1982, 36- 37, 40- 41; Crawford 1983, 1.98 Esimerkiksi historioitsija Liviuksen valtava Rooman valtakunnan historiikki (Ab Urbe Condita Libri) onsäilynyt vain osittain.99 Castrén & Frösén 1982, 39- 40.100 Castrén & Frösén 1982, 44, 47- 48, 51, 59; Crawford 1983, 2- 4; Goldsworthy 2009, 40- 41.101 Castrén & Frösén 1982, 44- 45, 47, 59; Crawford 1983, 2- 4.102Wistrand 1990.

25

mainittu.103 Kyseinen vuonna 1911 perustettu kirjasarja on julkaissut useiden eri painoksien

kautta alkuperäisteksteinä ja käännettynä latinaksi ja muinaiskreikaksi kirjoitettuja antiikin

tekstejä, joiden painopiste on vahvasti Rooman valtakunnan (753 eKr.–476 jKr) aikana.104

Lähdemateriaalien lyhenteissä käytän vastaavasti Oxfordin yliopiston yleisesti käytössä

olevaa listaa kullekin kirjailijalle ja teokselle.105 Mikäli kyseisessä listassa ei ole lyhennettä

kirjailijalle tai lähdeteokselle, kirjoitan nämä selkeyden vuoksi kokonaisilla nimillä ilman

lyhenteitä. Tutkielmassa on mukana myös joitakin viittauksia sähköisiin tietokantoihin, kuten

Perseus Digital Libraryyn, jonne on kopioitu muinaiskielisiä tekstejä tietokantaan yleiseen

käyttöön.106 Muiden sähköisten ja kirjallisten lähdemateriaalien käytöstä on ilmoitettu

kussakin alaviitekohdassa erikseen. Lisäksi mukana on liitteinä karttoja, jotka auttavat

havainnollistamaan tutkimusaiheeseen liittyviä territoriaalisia seikkoja, kuten leijonien

esiintymisalueisiin ja roomalaisten hallitsemiin valtakunnan osiin liittyviä maantieteellisiä

sijainteja ja paikannimiä.

Tutkimusaiheen kannalta on keskeistä analysoida kirjallisten lähteiden pohjalta sitä, missä

määrin metsästysesitykset olivat pohjimmiltaan vanhoja kulttuurillisia tapoja ymmärtää

eläinten rooli ja merkitys, mutta uudessa ja laajemmassa muodossa, ja mitkä olivat esitysten

ja muita eläimiä koskevien kulttuurillisten käsitysten väliset yhteydet ja ristiriidat. Mary

Beagon korostaa, että roomalaisten suhde eläimiin oli erittäin kompleksiivinen: roomalaisilla

saattoi olla kotieläimiä, mutta samaan aikaan nämä menivät myös areenoille katsomaan kun

eläimiä tapettiin surutta.107 Myös Jocelyn Toynbee tuo esille roomalaisen kulttuurin eläimiä

koskevan ajatusmaailman kaksijakoisuuden: eläinten olemus ja luonne ovat usein kuvattuna

roomalaisessa kirjallisuudessa ja muissa taidelajeissa yksityiskohtaisesti ja tunteellisesti

monista eri lähtökohdista käsin. Leijona tuli usein kuvatuksi eläimen omassa ympäristössä

ilman ihmisen läsnäoloa erilaisissa lähteissä, kuten veistoksissa, maalauksissa, mosaiikeissa,

norsunluussa ja koru–, metalli– ja kaiverrustöissä. Kirjallisissa lähteissä roomalaiset

puolestaan taltioivat julkisissa spektaakkeleissa kuolleiden eläinten lukumäärät Toynbeen

mukaan ”kylmäverisesti” eräänlaisina ”meriitteinä.”108

103 Nykyisellään Loeb julkaisee lähteitään myös e- kirjoina digitaalisessa muodossa. Loeb Classical Library-verkkosivu. < https://www.loebclassics.com/>. 16.5.2018.104 Rooman valtakunnan ajan olen tässä yhteydessä jakanut Kuninkaanvallan (753–503 eKr.) ajan alkamisestavuoteen 476 jKr. Länsi- Rooman loppumiseen, eikä koko Rooman valtakunnan. Iso osa Loebinlähdemateriaaleista sijoittuu juuri tälle aikavälille.105 Oxford Classical Dictionary- verkkosivun liitetiedosto.<http://classics.oxfordre.com/staticfiles/images/ORECLA/OCD.ABBREVIATIONS.pdf>. 16.5.2018.106 Perseus Digital Library- verkkosivu. <http://www.perseus.tufts.edu/hopper/>. 16.5.2018.107 Beagon 1992, 126- 128, 147.108Toynbee 2013, 21- 22. Vastaavanlaisen korostuksen leijonan monipuolisesta esiintymisestä roomalaisessataiteessa tekee myös Alastair Harden artikkelissaan “Animals in Classical Art” (teoksessa Oxford Handbook ofAnimals in Classical Thought and Life, 2014). Roomalaisten lisäksi Harden korostaa leijonataiteen pitkää

26

Jocelyn Toynbee esittää tärkeän argumentin siinä mielessä, että roomalaisten kirjalliset

tulkinnat eläimistä olivat ennen kaikkea teemallisesti vaihtelevia eivätkä tulkittavissa

ainoastaan yhden ilmiön kautta. Toisaalta Toynbeen esittämä huomio historiaa kuvaavien

roomalaisten tekstien julmasta asennoitumisesta eläimiä kohtaan ei sellaisenaan päde

kaikkeen lähdekirjallisuuteen. Antiikin kirjailijat käsittelivät eläimiä myös inhimillisistä

lähtökohdista käsin. Uskonnollisen historian tutkija Ingvild Sælid Gilhus esittääkin, että

kreikkalais-roomalaisessa maailmassa eläimet tulivat usein samaistetuksi ihmisiin (käsitteenä

antropomorfia): eläimet olivat kontekstista ja ilmaisun tarkoituksesta riippuen sekä

samanlaisia että radikaalilla tavalla erilaisia kuin ihmiset.109 Tällä samaistamisen

kysymyksellä on keskeinen merkitys siinä, että voi ymmärtää mitä leijona eläimenä

ylipäätään merkitsi roomalaisille.

Ylipäätään leijonia ja niiden metsästystä koskevissa kirjallisissa kuvauksissa on etunsa ja

haasteensa. Niistä löytyy varmasti fiktiivisiä, vain tietyntyyppisiä ja ristiriitaisia näkökulmia,

eivätkä esimerkiksi varhaisten luonnotieteellisten ensyklopedioiden ja historiankirjoitusten

kirjoittajat varmastikaan pyrkineet tekemään teoksistaan sellaisia faktuaalisesti tarkkoja

kuvauksia, kuin mitä niiltä tänä päivänä sopisi odottaa. Kaikesta tästä huolimatta ne kuitenkin

tarjoavat mahdollisuuden tarkastella roomalaisten eläimiä koskevaa ajatusmaailmaa, ja siksi

niiden tutkiminen on aivan yhtä oleellista kuin muunkin antiikin historiaa koskevan

lähdemateriaalin.

merkitystä Antiikin ajan taiteilijoiden kuvauksissa myös kreikkalaisten, Lähi- Idän kulttuurien, Egyptin jaMykenen kulttuuripiireissä. Hardenin mukaan roomalaisten taiteellisissa leijonakuvauksissa on erityisenmerkittävää niiden monipuolisuus: Tasavallan ajan Välimeren kulttuurissa hautakivissä, mausoleumeissa japatsaissa näkyi leijonan olemus (esim. taisteluhauta Chaironeiasta (338 eKr.), ja roomalaisten taiteissa erityisestimetsästystaistelukohtauksissa seinämaalauksissa, mosaiikeissa ja reliefeissä. Tyyli ja eläinten ilmaisun keinotseinämaalauksessa kehittyivät erityisesti Tasavallan– ja Keisarivallan taitteessa ensimmäisillä vuosisadoilla eKr.ja jKr.. Helleeni– ja roomalaistaiteessa tunnusomaista oli erityisesti voiman korostaminen metsästyskohtauksissa.Campbell et.al. 2014, 34- 37, 47, 51- 53.109 Gilhus 2006, 8- 9, 112- 113.

27

2. Roomalaisten leijoniin liittämät käsitykset, uskomukset ja

piirteet

2.1 Filosofiset ja varhaiset luonnontieteelliset näkökulmat leijoniin

Leijonat platonilais–aristoteellisessa ja stoalaisessa filosofiassa

Rooman valtakunnan aikana filosofit ja ajattelijat pohtivat paljon leijonien ja yleisellä tasolla

eläinten älyllisiä ja fyysisiä ominaisuuksia. Antiikin filosofien kiinnostuksen painopiste oli

aluksi ennen kaikkea hyve-etiikassa ja siinä, miten eläimet yleisesti ottaen tulisi määritellä.

Tua Korhonen esittää hyve-etiikan olleen ihmisten ja eläinten suhdetta määritellyt tekijä, joka

toimi samanaikaisesti lähtökohtana antiikin ajattelijoiden etsiessä samankaltaisuuksia ja

eroavaisuuksia ihmisen ja muun eläinkunnan väliltä.110

Ihmisten ja eläinten välisiin eroihin fokusoituminen ja eläinten rationaalisuuden ja

ymmärryksen kiistävät argumentit olivat keskeisiä asioita eläinten arvoon, asemaan ja rooliin

liittyvän filosofisen keskustelun kehittymisen kannalta.111 Stephen Newmyer esittää, että

Kreikassa Akateemisen koulun yhtenä tarkoituksena oli Sokrateen (n. 470–399 eKr.) ja tämän

oppilaan Platonin (n. 429–347 eKr.) aikana korostaa enemmän ihmisten ja eläinten välisiä

eroja, eikä niinkään samankaltaisuuksia.112 Tämä eläimiin kohdistuneen hyve-eettisen

ajattelutavan painopiste korostui erityisesti Aristoteleen (n. 384–322 eKr.) määritelmien

myötä.113 Donald Hughes korostaa Aristoteleen tutkimuksien eron aikaisempiin

luonnonfilosofeihin olleen siinä, että tämä tutki edeltäjiään systemaattisemmalla tavalla

luontoon liittyviä kysymyksiä. Aristoteles oli kiinnostunut monipuolisesti leijonista ja muista

eläimistä, ja niiden suhteista elinympäristöönsä ja toisiinsa. Aristoteleen näkökulma eläimiin

oli hierarkkinen.114 Aristoteleen mukaan eläimet eivät ole suoranaisesti hyveellisiä tai

paheellisia, mutta omaavat piirteitä näistä kyvyistä. Eläimiltä puuttuu tämän mukaan myös

luonnostaan ihmisen kaltainen ymmärryksen kyky, minkä vuoksi eläimet eivät ole

110 Korhonen 2014, 19; ks. myös Harden 2013, 17- 18.111 Steiner 2005, 53- 54.112 Kalof et.al. 2007, 158- 159.113 Gilhus 2006, 38- 39; Kalof et.al. 2007, 160- 162; Steiner 2005, 57.114 Hughes 2014, 57, 60; Linda Kalof huomauttaa, että Aristoteleen eläintutkimukset perustuivat nimenomaantämän tekemiin käytännön havaintoihin eläimistä, joita kreikkalaisiin eläintarhoihin lähetettiin AleksanteriSuuren toimesta, ks. Kalof et.al. 2007, 14. Aristoteles esimerkiksi havainnoi, että leijona ja sakaali kilpailevatsamasta ravinnosta. Arist. Hist. an. 610.a10- 15.

28

tasavertaisia ihmisen kanssa, vaan eläimet ovat vain jossain määrin ihmisen kaltaisia

älykkyydeltään.115 Aristoteleen mukaan ihminen asettuu eläinten yläpuolelle ymmärryksen,

rationaalisuuden ja puhetaidon kykyjen vuoksi, vaikka toteaakin eläimillä olevan

tietoisuutta.116

Gary Steiner esittää, että ajoittain Aristoteles kertoo eläimistä niin kuin näillä olisi

ymmärrystä ”järkevyyden” (φρόνησις) suhteen. Ethica Nicomachea- teoksessa

(Nikomakhoksen Etiikka) on kohta, jossa leijona havaitsee härän, ja odottaa näin ollen

saavansa pian saaliin. Aristoteleen mukaan kyseisessä esimerkissä eläimet näyttävät omaavan

kekseliäisyyden tajua, vaikka niiltä kuitenkin puuttuvat kyvyt siihen. Steinerin mukaan

Aristoteleen esimerkissä on ristiriita sen suhteen, että tämä myös väittää tulevaisuuden

ennakoinnin vaativan mielipidettä ja sen olevan siten älyllinen ominaisuus.117

Aristoteles vertaa ihmisiä leijoniin kuvatessaan miehuullista ja hyveellistä ihannemiestyyppiä:

leijonaan rinnastettava mies on antelias ja itsenäinen, lujatahtoinen ja voitonhaluinen, hellä

mutta oikeudenmukainen, ja vaikutusvaltainen.118 Ingvild Sælid Gilhus huomauttaa, että näitä

piirteitä ilmentää käsite physiognomonia, jolla tarkoitetaan eläinten ja ihmisten ulkoisten ja

sisäisten piirteiden samankaltaisuuden tutkimista.119 Aristoteleen filosofisessa eläinajattelussa

leijonaan liitetyt piirteet edustavatkin pääosin ihmisten hyveellisiä puolia, mutta eläimet

sinällään eivät ole kykeneviä sellaiseen rationaaliseen ajatteluun kuin ihmiset, ja siksi nämä

ovat vähempiarvoisia ihmisten ja eläinten keskinäisessä hierarkiassa.

Aristoteleen esittämän eläinten rationaalisen ymmärryksen kritiikin ajattelutavan omaksuivat

myös stoalaiset filosofit, joille yhteneväksi ajatukseksi tuli Ingvild Sælid Gilhusin mukaan

ihmisen “kategorinen” ero eläimiin nähden.120 Keskeiseksi koulukunnan ajatukseksi

muodostui eläinten älyllisten ominaisuuksien kiistäminen nimenomaan sielun

monimuotoisuuteen vedoten.121 Stoalaiset filosofit argumentoivat, että eläimet eivät pysty

pidättäytymään toimimasta aistihavaintojensa varassa kuten ihmiset.122 Gilhus korostaa, että

115Arist. Hist. an. 588a20- 30; ks. Kalof et.al. 2007, 160- 162; ja Korhonen 2014, 19, 29.116 Puhetaidosta Arist. Hist. an. 504b1- 5, 535b1-10, 536b1- 10, ks. myös Payne 2010, 85; Ymmärryksestä Arist.Hist. an. 588a20- 25; Eläinten rationaalisuudesta ja irrationaalisuudesta, tietoisuudesta ja valintojenmerkityksestä Arist. Eth. Nic. 1.7.11- 13, 3.2.3- 4, 6.2.2, 6.7.4. ks. aiheesta kokonaisuudessaan myös Gilhus 2006,39; Newmyer 2011, 61.117 Steiner 2005, 70; Arist. Eth. Nic. 3.10.7.118Arist. [Phgn.] 805a1- 15, 809b15- 35.119 Gilhus 2006, 74- 75. Eläinten ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta yleisesti ks. Campbell et.al. 2014, 558-559.120 Gilhus 2006, 39; ks. stoalaisuudesta myös Beck etl.al. 2014, 227- 228.121 Beck et.al.2014, 227- 228.122 Steiner 2005, 78- 79.

29

Aristoteleen ja stoalaisten filosofien ajattelussa korostuu myös eläinten teleologinen

hierarkkinen rooli: eläimet olivat osittain olemassa ihmisen tarpeita varten.123

Roomalaisten ajattelijoiden keskuudessa stoalaisuuden vaikutus alkoi näkyä 200–luvulla eKr.

eteenpäin.124 Stoalainen ajatusmalli eläinten irrationaalisuudesta suhteessa ihmisiin kehittyi

puolestaan Rooman tasavallan ajalta eteenpäin. Tämä on havaittavissa leijonien

kirjallisuudessa tapahtuneen käsittelyn osalta virkamies Ciceron (106–43 eKr.) kirjoituksissa.

Teoksessaan De Officiis (Velvollisuuksista) Cicero esittää Stephen Newmyerin mukaan

tyypillisen stoalaisen etiikan mukaisen argumentin, jonka mukaan puhekyky ja moraalinen

arvo ovat toisiinsa liittyviä ominaisuuksia.125 Huomionarvoisesti Cicero korostaa lainauksessa

leijonilla olevan, eläinten älyllisistä rajoitteista huolimatta, myös erityistä hyveellistä voimaa

(fortitudo, “voima, taipumattomuus”).126

Cicero tuo De Officiissa aikaisemminkin esille leijonan luonteenlaadun, kuvatessaan

kahdenlaista tapaa joilla ihminen voi tehdä vääryyttä, ”petoksella” (fraus) tai ”väkivallalla”

(vis) tapahtuvaa. Näistä petos on Ciceron mukaan ominaista ketulle, väkivaltaisuus puolestaan

leijonalle. Cicero pitää kumpaakin tapaa ihmiselle vahingollisena, mutta huomionarvoisesti

petos on tämän mukaan väkivaltaisuutta tuomittavampaa. Mikään ei ole Ciceron mukaan

vahingollisempaa kuin se, että ”tekopyhä henkilö tekee työstään hyveellisen näköisen.”127

Filosofisessa dialogissaan hyvien ja pahojen asioiden tarkoituksista (De finibus bonorum et

malorum) Cicero lainaa kreikkalaista stoalaista filosofia Khrysipposta (279–206 eKr.), jonka

mukaan eläinten ja ihmisten välillä ei ole samankaltaisia oikeudellisia (ius) siteitä kuten

ihmisillä on toistensa ja jumalten välillä.128 Gary Steiner huomauttaa, että Cicero kuvaa

“yhteenkuuluvuuden” (οἰκείωσις) tunteen olevan keskeinen erottava tekijä ihmisten ja

eläinten välillä. Cicero jakaa ihmisen luonteen (persona) kahteen osaan: ensimmäinen näistä

on universaali (communis), joka on oikeudenmukaisuuden ja soveliaisuuden perusta ja

rationaalisen toiminnan pohjana. Toinen on puolestaan yksilökohtainen (singulus). Cicero

pitää kumpaakin luonnetta ihmisille tunnusomaisina piirteinä.129 Keskeistä Ciceron

123Gilhus 2006, 40.124Ogilvie 1980, 79- 80.125 Kalof et.al. 2007, 164.126 Kokonaisuudessaan lainaus menee: “neque ulla re longius absumus a natura ferarum, in quibus inessefortitudinem saepe dicimus, ut in equis, in leonibus, iustitiam, aequitatem, bonitatem non dicimus; sunt enimrationis et orationis expertes.” Cic. Off. 1.50. Fortitudon hyveellisyydestä ks. Wistrand 1990, 39.127Kokonaisuudessaan lainaus menee: “Cum autem duobus modis, id est aut vi aut fraude, fiat iniuria, frausquasi vulpeculae, vis leonis videtur; utrumque homine alienissimum, sed fraus odio digna maiore. Totius auteminiustitiae nulla capitalior quam eorum, qui tum, cum maxime fallunt, id agunt, ut viri boni esse videantur.” Cic.Off. 1.41.128 Cic. Fin. 3.67.129 Cic. Off. 1.107; Steiner 2005, 89- 91. Oikeiosis – käsitteestä myös Kalof et.al. 2007, 164- 165, ja senhaastavuudesta Newmyer 2011, 27- 28.

30

ajatuksissa on, että koska eläimillä ei ole samankaltaisuutta ihmiseen tai

oikeudenmukaisuuden tajua, voi ihminen käyttää eläimiä hyödykseen ilman vääryyttä.130

Cicero esittääkin, että ihmisellä on “mieli tai sielu”, eläimellä puolestaan ”ikään- kuin-

mieli”.131

Ciceron ohella leijonia ja eläimiä yleisesti sivusi temaattisesti keisariajan vaihteessa elänyt

stoalainen filosofi Seneca nuorempi (4 eKr.–65 jKr.), joka Ciceron tavoin kiisti ymmärryksen

eläinten ajattelun piirteenä. Senecan mukaan eläimet ymmärtävät oman olemuksensa, mutta

eivät kuitenkaan itse olemuksen ideaa.132 Seneca käyttää moraalisissa kirjeissään aiheesta

esimerkkinä sitä, että ihminen jakaa eläinten kanssa useita näiden piirteitä: ihmisen

vahvuuden Seneca rinnastaa leijoniin, nopeuden hevosiin ja kauneuden riikinkukkoihin.

Nämä ovat yhteisiä asioita ihmisten ja eläinten välillä. Ihmisen paras ja tunnusomainen

ominaisuus (proprius) on Senecan mukaan kuitenkin ymmärrys (ratio), ja siinä ihminen on

eläinten ja jumalten välimaastossa. Leijonalla paras ominaisuus on puolestaan tämän

“vahvuus” (valeo), jonka tämä kuitenkin ominaisuutena jakaa ihmisen kanssa.133

Ingvild Sælid Gilhus huomauttaa, että stoalaisten mukaan eläimet toimivat luontonsa (apo

physeos) eivätkä ymmärryksensä mukaan. Tämän vuoksi eläimet selviävät, vaikka ne

ovatkin ”järjettömiä”.134 Seneca kuvasi tätä ajatusta toteamalla, että ”hiljaiset ja tyhmätkin”

eläimet ovat ”kankeudestaan” huolimatta älykkäitä elämisessä.135 Mary Beagon esittää, että

eläinten surmaamisessa Seneca ei nähnyt mitään väärää: mikäli joillain elävillä olennoilla ei

ole ymmärrystä (ratio) ja siten hyveellisyyttä tai paheellisuutta, ei niiden

vahingoittaminenkaan ole väärin. Seneca toteaa, että useilta eläimiltä puuttuvat ihmistä

vastaavat tunnetilat, mutta että niillä on jossain määrin samankaltaisia tuntemuksia

(impulsus).136

Stoalaisista filosofeista Epiktetos (55–135 jKr.) edusti jo uudempaa eläimiä koskevaa

ajatusmaailmaa suhteessa Ciceron ja Senecan kirjoituksiin sikäli, että tämä huomioi eläimiä

koskevan hyve- etiikan sekä ihmisten että eläinten näkökulmasta. Epiktetos mainitsee

teoksessaan Diatribai (Keskusteluja), että osa ihmisistä on luonteeltaan kuin leijonia, jotka

ovat “villejä, raakoja ja kesyttämättömiä” (“ἄγριοι καὶ θηριώδεις καὶ ἀνήμεροι”), osa

130 Beagon 1992, 131- 132; Cic. Fin. 3.67; Cic. Nat. D. 2.37; 2.99; 2.133; 2.151, 153, 156 - 161; Steiner 2005,91, 273n206.131 Cicero käyttää kreikankielen termiä ἡγεμονικός (“Johtajuus”/“ihmisen ymmärrys”) kuvatessaan ihmisten jaeläinten hierarkkista eroa. Cic. Nat. D. 2.29; käännös Plutarkhos et.al. 2015, 77.132 Sen. Ep. 121.7- 13.133 Sen. Ep. 76.8- 10.134 Gilhus 2006, 39.135 Kokonaisuudessaan lainaus menee: “Tacitis quoque et brutis, quamquam in cetera torpeant, ad vivendumsollertia est.” Sen. Ep. 121.24.136 Beagon 1992, 132, 135; Sen. Ep. 76.8- 10; 124.8- 13, 20; Sen. De Ira 1.3.6- 7.

31

puolestaan muistuttaa kettuja tai muita vastaavia ”onnettomia ja ala-arvoisia” (“ἀτυχέστερον

καὶ ταπεινότερον”) eläimiä.137 Ciceron tapaan Epiktetoskin jakoi siis ajatuksen siitä, että

vaikka leijona on raaka eläin, on kettu kuitenkin viekkaan luonteensa vuoksi osoitus

moraalisesti paheellisemmasta luonteenpiirteestä.

Epiktetos viittaa Diatribaissa leijonien uhkaavaan luonteeseen myös käsitellessään eläinten

välisiä suhteita ja rohkeutta sinällään. Epiktetos pohtii pariin otteeseen sitä, kuinka härkä voi

yksinään puolustautua rohkeasti leijonaa vastaan suojellakseen laumaansa, ja antaa

kysymykseen myös eräänlaisen vastauksen todetessaan, että jokaisessa lajissa on jotain mikä

erottaa ne muista ja missä ne ovat tai kykenevät olemaan osaavia.138 Leijona edustaakin

Diatribaissa vertauskuvallisesti hallitsevaa ja uhkaavaa ihmistyyppiä. Epiktetoksen mukaan

maailmassa on aina hallitseva yksilö, jonka rinnalla heikompi ihminen on kuvainnollisesti

“vasikka, kun leijona saapuu” (“σὺ μοσχάριον εἶ: ὅταν ἐπιφανῇ λέων”).139A. A Long korostaa,

että Epiktetos ilmaisee tällöin sitä, että ihmisten tulisi näiden luontaisen olemuksensa

mukaisesti yrittää elää yliarvioimatta omia kykyjään.140 Vastaavasti Epiktetos ilmaisee

kielikuvallisesti, että “ihminen ei voi kuristaa leijonia”, kuvatessaan liian itsevarmaa ja

kilpailevaa ihmistyyppiä.141 Tällöinkin Epiktetos huomioi ihmisen kykyjen rajallisuuden, ja

käyttää leijonaa vertauskuvallisesti siinä esimerkkinä. A. A Long huomauttaa, että kyseinen

lainaus on esimerkki kohdasta, jossa Epiktetos tyylilleen ominaisesti inhimillistää “luonnon”

käsitteeseen jumalten ominaisuuksia.142

Vapauden luonnetta käsitellessään Epiktetos käyttää esimerkkinä vangittuja leijonia

pohtiessaan, ovatko eläimet vapaita, kun niitä pidetään vangittuna, vaikka niitä ruokitaan ja

niistä pidetään huolta. Epiktetoksen mukaan leijonat ovat tällöin ”heikossa” (μαλακός)

kunnossa eläessään kuin “orjat” (δουλικός), ja epäilee ettei kukaan toivoisi tällöin olevansa

yksi niistä.143 Alastair Harden huomauttaa, että Epiktetoksen argumentit eivät koske niinkään

sympatiaa tai sen puutetta eläimiä tai näiden rationaalisia kykyjä kohtaan, vaan tämä olettaa

että eläinten roolina on palvella ihmisiä, jolloin rationaalisuuden puute myös saa ne

hyväksymään niiden kiinnioton.144 A.A Long puolestaan korostaa, että Epiktetos ilmaisee

137 Epiktetos Diatribai 1.3.7- 9. Donald Hughesin mukaan ajatus siitä että osa ihmisistä on sielultaan “kuinleijonia” on hyvin pythagoralainen, ks. Hughes 2014, 53.138 Epiktetos Diatribai 1.2.30- 32, 3.1.22- 23.139 Epiktetos Diatribai 3.22.6.140 Long 2002, 240.141 Epiktetos Diatribai 4.5.14.142 Long 2002, 143.143 Epiktetos Diatribai 4.1.24- 28.144 Harden täsmentää, että Epiktetoksen leijonien vapautta koskevassa kohdassa kyse on enemmänkin vapaudenteeman käsittelystä sinällään, kuin eläinten vapaudesta. Tällöin Epiktetoksen kohdalla tekstien laajemmat teematmäärittelevät sen, milloin eläimiin kohdistuvat moraaliset teemat tulevat kulloinkin käsitellyiksi. Harden 2013,57- 59.

32

ajoittain kantansa eläimistä kohteliaaseen tai neutraaliin sävyyn, esimerkiksi kyseisessä

kohdassa jossa tämän mielestä leijonilla ilmenee halua vapauteen.145 Ulkonäöstä ja

kauneudesta puhuessaan Epiktetos kiteyttää, että ihmisen tulisi elää sopusoinnissa itsensä

kanssa nimenomaan ihmisenä, miehenä tai naisena. Epiktetoksen mukaan ihmisen ei

vertauskuvallisesti ole soveliasta “poistaa leijonan taljaa”, vaan ihmisen tulisi olla ihminen,

kuten esimerkiksi leijona on leijona.146 Epiktetoksen argumenttina siis on, että ihmisen tulisi

keskittää huomionsa fyysisen olemuksensa sijaan siihen, mikä tämä on mielensä ja luonteensa

puolesta.147

Leijonat osana stoalaisuuden kritiikkiä ja epikurolaisuutta

Stoalaisen filosofian koulukunnan ajatusmaailma leijonien ja muiden eläinten älyllisistä

kyvyistä otti voimakkaasti vaikutteita Aristoteleen ajoilta. Kyseisen filosofian suuntaus

määritteli aina keisariajalle saakka useiden tärkeiden roomalaisten ajattelijoiden ja

virkamiesten kommentteja, jotka ylipäätään kuvasivat leijonia kirjoituksissaan. Suuntauksen

keskeinen hyve-eettinen arvomaailma lähti siltä pohjalta, että leijonalla ja muillakaan

eläimillä ei ollut juurikaan älyllisiä kykyjä, tai ymmärrystä niihin. Stoalaisuus ei kuitenkaan

ollut ainoa filosofian suuntaus, jossa arvioitiin eläinten älyllisiä ominaisuuksia.148 Tasavallan

ajalla epikurolaiseen filosofian koulukuntaan kuuluneen Lucretiuksen (99–55 eKr.) teos De

Rerum Natura (Maailmankaikkeudesta) käsittelee kuudessa kirjassa fyysistä maailmaa

kielikuvallisella tyylillä laaja- alaisesti erilaisia luonnontieteellisiä teemoja filosofisia

diskursseja hyödyntäen.149

Lucretius poikkeaa kuitenkin epikurolaisen suuntauksen yleisestä tavasta positioida eläimet

suhteessa ihmisiin, joka muistutti paljon stoalaista näkökulmaa. Stephen Newmyer korostaa,

että Lucretiuksella on näin Epikurosta (341–270 eKr.) ymmärtävämpi näkökulma eläinten

tarkastelemiseen.150 Stoalaisiin filosofeihin nähden Lucretius vie leijoniin liittyvät

pohdintansa tarkemmalle luonnontieteelliselle tasolle pohtiessaan sielun osien toiminnan eroja.

Tällöin Lucretius pohtii leijonien ja muidenkin eläinten vihaa ja luonnetiloja. Lucretius jakaa

kehon olemuksen (animus) neljään osaan: “tulisuuteen” (calor), “tuuleen” (ventus), “ilmaan”

145 Long 2002, 173.146 Epiktetos Diatribai 3.1.44- 45.147 Long 2002, 159- 160.148 Campbell et.al. 2014, 525- 526.149 Fratantuono 2015, 4; Markovi� 2008, 7.150 Newmyer 2011, 30; Campbell et.al. 2014, 525- 526.

33

(aer), ja piilotettuun osaan.151 Lucretiuksen mukaan tulisuus edustaa vihaa, ja niillä joilla on

vihaa, on tätä ominaisuutta enemmän animuksessaan.152 Lucretius kuvaa leijonalla olevan

paljon tulisuutta, ja siten sen olevan vihaan ja raivoon taipuvainen.153 Lee Fratantuono

argumentoi kuvauksen edustavan vihan selityksen ohella myös symbolista kohtaa teoksessa,

jossa teema on vaihtunut luonnon ilosta metsästykseen. Tämä symbolisoituu tekstissä

Lucretiuksen kuvatessa leijonaa ja peuraa.154

Lucretius kuvaa De Rerum Naturassa leijonia useassa muussakin kohdassa vihan ja raivon

yhteydessä.155 Kirjoissa kolme ja viisi, jotka käsittelevät sielua ja ihmisen historian kehitystä,

Lucretius vertaa ihmisen kykyjä eläimiin ja esittää näiden välisten erojen tulevat ilmi eri

eläinlajien tavoissa toimia luontonsa mukaan. Ihmisellä on esimerkiksi puhekykynsä,

leijonalla puolestaan terävät kyntensä ja hampaansa. Nämä ovat sielussa olevia asioita,

eivätkä ne siksi siirry eteenpäin sielusta toiseen, sillä tällöin eläimet käyttäytyisivät vastoin

sitä miten ne tyypillisesti toimivat.156 Keskeistä ihmiselle on kuitenkin tämän ymmärryskyky,

joka erottaa ne eläimistä ja kykenee nostamaan nämä lähes jumalalliselle tasolle.157 Monica

Gale huomauttaa, että näkemys muistuttaa Aristoteleen argumentteja.158

Kirjassa viisi Lucretius pohtii sitä, mikä tekee juuri leijonien luonteesta niin hurjan.159

Kyseisessä kirjassa Lucretius on kiinnostunut myös siitä, mikä on ollut leijonan suhde

ihmiseen historiassa: Lucretius kertoo, että leijonaa on yritetty käyttää sodassa, aivan kuten

ihminen alkoi ratsastamaan hevosilla aseistettuna, mutta nämä yritykset päättyivät huonosti,

sillä leijonat kävivät joukoista niin liittolaisten kuin vihollisten kimppuun.160 Kuitenkin

jumalallisena tekona leijonien kesyttäminen on Lucretiuksen mukaan mahdollista: tämän

Lucretius kuvaa olevan mahdollista Suurelle Äidille (Magna Mater) eli Kybelelle. Mater on

Lucretiukselle eläinten kesyttäjä, jonka rinnalla on kesyjä leijonia. Tämä selittyy

151 Lucr. 3.262- 275.152 Lucr. 3.288- 295.153Kokonaisuudessaan kuvauksen lainaus menee: ”sed calidi plus est illis quibus acria corda iracundaque mensfacile effervescit in ira, quo genere in primis vis est violenta leonum, pectora qui fremitu rumpunt plerumquegementes nec capere irarum fluctus in pectore possunt.” Lucr. 3.294- 98.154 Fratantuono 2015, 177; Lucr. 3.296- 301.155 Esimerkiksi Lucr. 3.306, 3.741- 742, 4.1015- 17 ja 5.862- 63.156 Lucr. 3.296- 322, 3.741- 3753, 5.1033- 40. Kirjojen tematiikasta ks. Gale 2000, 90- 93.157 Lucr. 3.307- 322.158 Gale 2000, 92.159 Lucr. 5.862- 863. Huomionarvoisesti kysymys esiintyy latinalaisessa kirjallisuudessa hyvin samantyylisestiilmaistuna muuallakin. ks. Gale 2000, 251.160 Lucr. 5.1297- 1349.

34

vertauskuvallisesti sillä, että “villeimmätkin lapset” (“effera proles”) tottelevat ruokkivia ja

siten hoitavia vanhempiaan (“victa parentum”).161

Lucretiuksen tyylissä kuvata leijonia ilmenee tämän havainnoiva tapa tutkia eläimiin liittyviä

piirteitä, joka näkyy enenevässä määrin myöhemmissäkin roomalaisten ajattelijoiden

kirjoituksissa. Keisariajalla elänyt platonistinen filosofi Plutarkhos (45–125 jKr.) kritisoi

stoalaista hyve-eettistä näkökulmaa ihmisten älykkyydestä suhteessa eläimiin kirjoituksissaan

De sollertia animalium (Eläinten Älykkyydestä) ja Gryllos (Kumpikin on teoksessa De

sollertia animalium, joka on kirjoituskokoelmassa Moralia).162 Plutarkhoksen kantana oli, että

eläimet ovat ymmärryskyvyiltään jossain määrin ihmisen kaltaisia.163 Ingvild Sælid Gilhus

huomauttaa, että Plutarkhoksen näkemyksissä eläimet olivat esillä useammin kuin esimerkiksi

aristotelisteilla, epikurolaisilla, stoalaisilla, juutalaisilla ja kristityillä, jotka eivät kovin

tarkasti analysoineet eläinten statusta.164 Stephen Newmyer korostaa, että Plutarkhos on

harvoja antiikin kirjailijoita, jotka käyttävät yhtä paljon aikaa ja vaivaa eläinten luonteen

aiheen pohdintaan.165

Leijonissa Plutarkhos kiinnittää huomionsa niiden tuntemuksiin, rohkeuteen ja älyllisiin

ominaisuuksiin. Plutarkhos ajattelee leijonien tuntemusten olevan stoalaisten argumentteja

muistuttavaan tapaan ominaisuus, jonka eläimet tuntevat, mutteivat niin kuin ihmiset.

Eläinten tuntemuksia kuvatessaan Plutarkhos esittää muun muassa, että eläimet ”ikään kuin”

kokevat tuntemuksia. Esimerkiksi leijona ”on ikään kuin vihainen.”166 Näin ollen Plutarkhos

myös jakaa Ciceron ja Senecan tavoin uskomuksen leijonan vihaisesta luonteesta. Olennaista

Plutarkhoksen argumenteissa onkin tämän tapa osoittaa, että älyllisistä kyvyistään tai niiden

rajoituksista huolimatta eläimet kykenevät rakastamaan jälkikasvuaan kuten ihmiset ja

selviämään omissa ympäristöissään.167

Plutarkhos rinnastaa leijonan kohtaamisen vertailevasti rohkeuteen esimerkissään eläinten

välisestä toiminnasta, esimerkiksi vertaamalla leijonaa kauriiseen ja toteamalla, että “kauris

161 Kokonaisuudessaan lainaus menee: “adiunxere feras, quia quamvis effera proles officiis debet molliri victaparentum.” Lucr. 2.581- 628. Anatoliasta peräisin olevaa Suuren Äidin eli Kybelen kulttia harjoitettiin Roomankaupungissa ja sen ulkopuolella sen saavuttua Roomaan toisen puunilaissodan jälkeen, n. vuosien 219–205 eKr.tienoilta lähtien. Kulttiin liittyivät oleellisesti Kybelen omistamat leijonat. Mustakallio 2008, 114, 119; Ogilvie1980, 280; ks. myös Beard, North & Price 1998, 132- 133. Ingvild Sælid Gilhus korostaa Kybelen leijonienedustavan voimaa joka tällä on luonnon yli. Gilhus 2006, 107. Hyvin samankaltaisen kuvan Kybelestä leijonienkesyttäjänä kertoo myös kirjailija Varro (116–27 eKr.) kirkkoisä Augustinuksen (354–430 jKr.) sitatoimana.August. De civ. D. 7.24.162 Campbell et.al. 2014, 528; Gilhus 2006, 41- 42; Kalof et.al. 2007, 169; Dillon et.al. 2014, 226- 227.163 Plut. De soll. an. 960A.164Gilhus 2006, 41.165 Newmyer 2011, 16.166 Käännös Plutarkhos et.al. 2015, 18; Plut. De soll. an. 961f.167 Dillon et.al. 2014, 224.

35

on leijonaa arempi”.168 Plutarkhos lainaa myös keskustelukumppaniaan Aristotimosta, joka

kertoo intialaisesta koirasta, joka haastoi leijonan yhteenottoon tämän kohdatessaan, koska

piti itseään sen veroisena, mutta samalla ”halveksi kaikkia muita” eläimiä.169 Toisaalta

Plutarkhos toteaa kuinka eläimet “välttelevät” toisiaan, kuten esimerkiksi ”leijonat

kukkoja.”170

Useat Plutarkhoksen ilmaisemat rationaalisuuden käsitteet ilmenevät myös tämän

kuvauksissaan leijonista. Plutarkhos yhdistää eläinten rohkeuden (ἀνδρεία) näiden

yhteistoiminnalliseen ymmärryskykyyn (κοινωνία) käyttäen esimerkkinä venatiota.

Plutarkhos esittää, että eläinten ei tiedetä olevan riittävän rohkeita auttaakseen toista vaaran

uhatessa, mutta ne “ryhmittyvät areenalla kiinni toisiinsa muodostaen kehän.”. Tästä

huolimatta eläimet eivät kuitenkaan varsinaisesti tiedä, “kuinka autetaan”.171

Toisaalta leijonan saalistustavoissa on Plutarkhoksen mukaan viitteitä älykkyydestä: nuoret

leijonat esimerkiksi auttavat vanhoja yksilöitä metsästämällä saalista näiden kanssa.172

Yhteisölliset piirteet ovatkin esimerkkejä siitä, miten Plutarkhos kuvaa eläimillä olevan

ihmisiä muistuttavia kykyjä, muttei samassa mittakaavassa.173 Plutarkhos kuvaa muista

leijonien saalistukseen liittyvistä tavoista, että kylläisinä ne “hoitavat itseään myös

pidättäytymällä ravinnosta”, jolloin ne “jäävät rauhassa loikoilemaan ja

lämmittelemään”.174 Leijonat osaavat olla ovelia myös välttäessään tulemasta saalistetuksi:

tällöin ne peittävät kyntensä jättääkseen pienempiä jälkiä.175

Narratiivisessa lyhyessä ja kevyemmin kirjoitetussa dialogissa Gryllos Plutarkhos puolestaan

lukee Odysseuksen ja Grylloksen keskustelussa eläimille kuuluvan hyveitä, kuten viitaten

jälleen kerran rohkeuteen: eläimet eivät pelkää kuolemaa, “eikä niitä alisteta”. Eläimet myös

taistelevat loppuun saakka.176 Gryllos myös kysyy Odysseukselta, miksi ihmiset rinnastavat

rohkeuden eläimiin, jos nämä pitävät itseään eläimiä rohkeampina, kutsuen toista

168 Käännös Plutarkhos et.al. 2015, 21; Plut. De soll. an. 963a.169 Käännös Plutarkos et.al. 2015, 41; Plut. De soll. an. 970f- 971a.170 Käännös Plutarkhos et.al. 2015, 65- 66; Plut. De soll. an. 981e. Leijonan ja kukon suhteesta samantoteamuksen tekevät Plinius vanhempi (Plin. HN 8.19.52) ja Aelianus (Ael. NA 3.31). Kyseessä on antiikinaikana vaikuttanut yleinen uskomus, jonka alkuperästä ei ole tietoa. ks. määritelmästä Perseus Digital Library-verkkosivulla, note 5.<http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.02.0137%3Abook%3D8%3Achapter%3D19>. 16.5.2018.171 Käännös Plutarkhos et.al. 2015, 56; Plut. De soll. an. 977d, käsitteet (esimerkiksi κοινωνία) 966b.172 Plut. De soll. an. 972d.173 Campbell et.al.2014, 528- 529.174 Käännös Plutarkhos et.al. 2015, 48- 49; Plut. De soll. an. 974c.175 Plut. De soll. an. 966c- d.176Dillon et.al 2014, 224; käännös Plutarkhos et.al. 2015, 100; Plut. De soll. an. 987b- f.

36

esimerkiksi ”sisukkaaksi kuin leijona”.177 Grylloksen mukaan “jokaisella eläinlajilla” on

myös “ominainen ravintonsa”: esimerkiksi “leijona antaa kauriin ja susi lampaan syödä

luontaista ravintoaan”.178

Eläinten hyveellisyyden kuvaaminen Grylloksessa ilmentää Plutarkhoksen argumentteja

leimaavaa ristiriitaisuutta, sillä muissa teksteissään tämä kiistää eläinten rationaaliset kyvyt.179

Stephen Newmyer argumentoikin, että Plutarkhoksen ei ole niinkään tarkoitus korostaa

eläinten erinomaisuutta ihmisiin nähden, vaan tämä pyrkii osoittamaan, että ihminen ei

hyödynnä koko potentiaaliaan toisin kuin eläimet, jotka elävät paremmin luonnon mukaan

(kata physin).180 Plutarkhoksen mukaan eläimet ovat jossain määrin ihmisten kaltaisia,

mutteivat samanlaisia, ja niiden ihmisen kanssa jakamat piirteet ovat vain osittain erilaisia

ihmisiin nähden.181

Antikvaariset ja varhaiset luonnontieteelliset kirjoitukset leijonista

Hyve-etiikkaa painottaneet filosofit eivät olleet roomalaisista ajattelijoista ainoita, jotka olivat

kiinnostuneita leijonien luonteenlaadusta, piirteistä ja kyvyistä. Varhaisesta keisariajasta

lähtien eläimiä yleisestikin koskenut keskustelu ja tutkiminen monipuolistuivat. Varhaiset

luonnontieteilijät eivät olleet aiempien filosofien tapaan enää kiinnostuneita yksinomaan

eläinten älykkyydestä ja logiikasta, vaan enenevässä määrin näiden luontaisista

käyttäytymistavoista ja niiden havainnoimisesta.182 Toisaalta varhaiset luonnontieteilijät eivät

useinkaan havainnoineet tutkimuskohteitaan paikan päältä, vaan enemmänkin keräsivät

olemassa olevaa tietoa yhteen tutkiessaan eläimiä.183 Roomalainen antikvaarinen tapa kerätä

tietoa johtikin siihen, että muutkin kuin suoranaiset filosofit tai luonnontieteilijät alkoivat

kerätä hyvinkin tyylillisesti vaihtelevaa tietoa yhteen. Erik Gunderson määrittelee

antikvaarisuuden olevan erityinen tiedonhalun muoto, jonka ydinajatuksena on kerätä tietoa

asioista jotka ovat keräämisen arvoisia.184 Ingvild Sælid Gilhus huomauttaa kuitenkin, että

177 Käännös Plutarkhos et.al. 2015, 103; Plut. De soll. an. 988d.178 Käännös Plutarkhos et.al. 2015, 109; Plut. De soll. an. 991b- c.179 Beck et.al 2014, 225.180 Beck et.al 2014, 225; ks. myös Beagon 1992, 137.181 Campbell et.al. 2014, 528- 529.182Gilhus 2006, 70.183 Gilhus 2006, 70.184 Gunderson 2009, 15- 16.

37

varhaiset luonnonhistorioiden kirjoittajat ottivat kuitenkin myös kantaa ihmisten ja eläinten

välisiin suhteisiin, eroihin ja samankaltaisuuksiin.185

Varhaisella keisariajalla elänyt kirjailija Plinius vanhempi (23–79 jKr.) käsittelee laajassa

teoksessaan Naturalis Historia lukuisia luonnontieteellisiä teemoja, mukaan lukien

maaeläinten älykkyyttä, ja paljon leijonista.186 Stephen Newmyer esittää, että Plinius toisaalta

kiistää eläinten älylliset kyvyt, mutta toisaalta hyväksyy että ne olisivat kuitenkin jossain

määrin ihmisiä vastaavia.187 Mary Beagon esittää, että Pliniuksen kanta on jossain

stoalaisuuden ja luonnon pyyteettömän ihannoimisen välimaastossa: tämä näkee ihmisen

voivan elää harmoniassa ja luontoa “sivistävällä” tavalla yhteisymmärryksessä luonnon

kanssa, mutta kuitenkin samanveroisina (societas).188

Plinius tuo kuitenkin Naturalis historiassa esille leijonan luonteenpiirteen, joka on

viitteellisesti yhteydessä tämän älykkyyteen. Plinius kertoo leijonan olevan ainoa petoeläin,

joka osoittaa armoa saaliilleen: se säästää nujerretun saaliin edessään, ja raivotessaan

kohdistaa raivonsa ennemmin miehiin kuin naisiin. Lasten kimppuun leijona hyökkää vain

äärimmäisessä nälässä. Leijona siis kykenee ymmärtämään ihmistä ja säästämään tämän.189

Plinius kertookin Syriassa ja Africassa sattuneista tapauksista, joissa leijonat olivat säästäneet

ihmisen, kun nämä osoittivat suurta avunantoa, nöyryyttä ja kunniaa leijonille. Plinius

kuitenkin myös korostaa, että leijonan mielialat voivat vaihdella siten, ja että kunkin henkilön

temperamentti mutta myös sattuma vaikuttavat siihen, miten eläintä voi lepytellä.190 Plinius

esittää ajoittain, että ylipäätään eläinten ominaisuudet muistuttavat jossain määrin ihmistä.191

Plinius osoittaa kiinnostusta leijonan fysiologiaan, ja luettelee runsaasti näiden tapoja.

Plutarkhoksen tavoin Plinius mainitsee, että leijona ja muut kissaeläimet voivat kävellä

kynnet ovat tassujen sisällä niin että kynnet eivät vahingoitu, sekä sen että leijonat voivat

hyvin syötyään kieltäytyä ruuasta, mutta täsmentää tämän ajallisesti kolmeen päivään.192

Plinius huomioi myös, että leijonien korkea ikä on mahdollista päätellä niiden fysiologiasta ja

käyttäytymistavoista. Esimerkiksi leijonan hampaiden puuttuminen kertoo siitä, että ne elävät

vanhoiksi. Plinius siteeraa konsuli Scipio Aemilianuksen (185–129 eKr.) kumppania,

historioitsija Polybiusta (n. 200– n. 118 eKr.), jonka mukaan vanhalla iällä leijonien

185 Gilhus 2006, 71- 72.186 Newmyer 2011, 31.187 Newmyer 2011, 31.188 Beagon 1992, 131- 133, 143.189 Plin. HN 8.19.48.190 Plin. HN 8.19.48, 8.21.56- 58. Kuningas Juba kertoo, että leijona ymmärtää “vetoomuksen” merkityksen.Tämä oli kuullut tapauksesta, jossa nainen oli päässyt leijonalaumaa pakoon osoittamalla leijonalla erittäinsuurta nöyryyttä ja kehuja, Plin. HN 8.19.48.191 Beagon 1992, 139.192 Plin. HN 8.17.41, 8.18.46.

38

lempiruokaa on ihminen, koska niiden voimat eivät enää riitä metsästämään muita eläimiä.

Africassa leijonat alkavat tällöin lähestyä kaupunkeja.193 Isabella Bona huomauttaa, että

Plinius lainaa Aristotelesta kertoessaan, että leijonan kynsin ja hampain tekemistä haavoista

tulee mustaa verta.194 Plinius lainaa Aristotelesta myös kertomalla, että leijonanaaras

synnyttää viisi poikasta kerralla ja sen jälkeen yhden vähemmän jokaisella synnytyskerralla,

kunnes poikasia ei enää tule.195 Lukuisat siteeraukset havainnollistavat sitä, että kaikessa

yksityiskohtaisuudessaan Naturalis Historia sisälsi ennen muuta aikaisempaa tietoa, jota

Plinius kokosi yhteen.196

Mielentilansa leijona ilmaisee häntänsä avulla, aivan kuten hevonen tekee korvillaan. Plinius

kirjoittaakin, että luonto on määrännyt tämän tyyppiset ilmaisun keinot jopa kaikista

ylväimmille eläimille. Leijonan ylevyys on siis Pliniuksen mukaan sidoksissa sen fyysisiin

ominaisuuksiin. Leijonan häntä on liikkumaton kun se on tyyni, ja liikkuu hellästi kun se

haluaa imarrella. Tämä on kuitenkin harvinaista, koska raivo on leijonalle yleisempää.197 Näin

ollen Plinius tuo leijonasta esille ylväyden lisäksi myös tyyneyden ja vihan.198 Leijona on

myös itsetietoinen, mutta vailla juonia ja epäilyksiä: se ei katso silmillään viistoon eikä pidä

siitä että sitä katsotaan vastaavalla tavalla.199 Leijona kykenee kuitenkin tuntemaan pelkoa:

sitä pelottavat sotavaunut ja kukot, mutta kaikista eniten tuli.200 Kun leijona on sairas, sen

parantaa vain apinan syöminen.201

Pliniuksen leijonia koskevissa havainnoissaan ja luonnontieteellisissä argumenteissaan

esiintyy paljon samankaltaisuutta ja kunnioitusta erityisesti Aristotelestä ja Plutarkhosta

kohtaan.202 Mary Beagon esittää, että Plinius pohtii ihmisen ja luonnon (natura) käsitteiden

suhdetta toisiinsa, mutta pitää silti etäisyyttä siihen mitkä eläinten kyvyt voisivat olla

suhteessa ihmisiin. Lisäksi Plinius tuo esille sen, että Natura itsessään on asia mikä tuo

eläimille näiden ominaisuudet ja luo niiden väliset suhteet. Leijonat esimerkiksi ovat

raivokkuuden (feritas) ruumiillistumia.203 Stoalaisiin verrattuna Plinius ei ole kovinkaan

kiinnostunut siitä, mikä leijonan ymmärryksen taso on suhteessa ihmisiin, vaan painottaa

enemmän luonnontieteellisen antikvaarista otetta Naturalis Historiassa, tuoden aikaisempiin

193 Plin. HN 8.18.47.194 Bona 1991, 86- 87; Plin. HN 8.19.49. Plinius mainitsee Aristoteleen kertovan myös erilaisista leijonatyypeistä,Plin. HN 8.18.46. Plinius mainitsee yleisesti nojaavansa Aristoteleen tutkimuksiin kohdassa 8.17.43.195 Plin. HN 8.17.45.196 Gilhus 2006, 70.197 Plin. HN 8.19.49.198 Bona 1991, 86.199 Plin. HN 8.19.52.200 Plin. HN 8.19.52.201 Plin. HN 8.19.52.202 Beagon 1992, 128, 131, 149- 150.203 Beagon 1992, 151- 155.

39

kirjailijoihin nähden selkeästi enemmän esille leijonan luonteeseen, fysiologiaan,

käyttäytymiseen ja tapoihin liittyviä yksityiskohtia.

Pliniuksen lisäksi myös vähemmän luonnonfilosofiaa painottaneet kirjailijat esittivät erilaisia

kokoavia väitteitä ja tarinoita leijonista ja niiden ominaisuuksista. Keisariajalla elänyt

kirjailija Aulus Gellius (130–180 jKr.) kirjoitti Pliniuksen tavoin antikvaarisista asioista

teoksessaan Noctes Atticae (Attikan öitä). Gellius kopioi jo olemassa olevaa aikaisemmin

eteenpäin kopioitua tietoa, ja poikkesi tässä myös jossain määrin esimerkiksi Pliniuksesta.204

Leijonista Noctes Atticaessa on kaksi yksityiskohtaista kuvausta. Gellius kommentoi

Homeroksen, Herodotuksen ja Aristoteleen tavoin sitä, montako kertaa leijonanaaras

elämänsä aikana synnyttää. Ensin Gellius siteeraa Herodotuksen Historiesissa olevaa

kommenttia, että leijona synnyttää elämänsä aikana vain yhden poikasen. Syyksi tähän

Gellius kertoo sen, että leijonan kohtu tulee ulos samalla kun se synnyttää poikasen.205 Tästä

Gellius siirtyy esittämään Homeroksen kannan, jonka kertomus Ilias viittaa tämän mielestä

siihen, että leijonalla on mukanaan useampi kuin yksi poikanen.206 Koska kuvauksissa on

Gelliuksen mukaan ristiriita kuuluisien runoilijoiden ja korkea-arvoisien historioitsijoiden

(“inclutissimi poetarum et historicorum nobilissimi”) välillä, kertoo tämä päättäneensä

kääntyä filosofi Aristoteleen puoleen asiassa, ja mainitsee siteeraavansa tämän kirjoituksia.207

Aristoteles kertoo leijonan synnyttävän joka vuosi, yleensä kaksi, enimmillään kuusi, ja

joskus vain yhden pennun. Naarasleijonat Syriassa synnyttävät puolestaan viisi pentua, sen

jälkeen yhden vähemmän jokaisella seuraavalla synnytyskerralla.208

Toinen ja pitempi Gelliuksen leijonia koskevista kirjoituksista liittyy antiikin aikana yleisesti

tunnettuun folkloristiseen kertomukseen karanneesta orjasta Androcleksesta ja leijonasta.

Androcles oli Gelliuksen mukaan keisari Gaiuksen aikainen orja, joka tuomittiin taistelevan

Roomassa areenalla petoeläimiä vastaan, ja tätä vastaan sattuikin areenalla tulemaan leijona,

jonka Androcles oli aiemmin pelastanut irrottamalla okaan tämän tassusta, ja sittemmin

ystävystynyt leijonan kanssa. Näiden kerrotaan kohdanneen areenalla, Androcleksen

taistelijana ja tämän leijonan tätä vastaan astuvana petoeläimenä. Tarinan leijonaa ei ole

204 Gunderson 2009, 20; ks. Gundersonin vertaileva selitysmalli Pliniuksen ja Gelliuksen eroista ks. Gunderson2009, 28- 29, 181- 185.205Gell. NA 13.7.1- 2. Herodotus antaa asiasta tosin hieman pidemmän selityksen kertomalla myös, että leijonanpoikanen repii emon kohtua niin paljon, että emo harvoin synnyttää useammin kuin kerran. ks. Hdt. 3.108.206 Gell. NA 13.7.3- 5; ks. Hom. Il. 17.133- 135, 18.318- 320; ks. Homeros- lähdemaininnoista Perseus DigitalLibrary-verkkosivulla, note 2- 3.<http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A2007.01.0072%3Abook%3D13%3Achapter%3D7%3Asection%3D1 >. 16.5.2018.

207 Gell. NA 13.7.6.208Aristoteleen kuvaus ei ole siteerattuna Gelliuksen tekstissä, vaan se löytyy tämän kirjoittamasta Historiaanimaliumista, Arist. Hist. an. 579a31- 579b15.

40

nimetty. Leijonan kerrotaan myös tunnistaneen isäntänsä ja alkaneen nuolla Androclesta.

Tästä hämmästyneenä keisari olisi vaatinut tietää Androcleksen tarinan, jonka tämä sitten

kertoi keisarille ja yleisölle, saaden hurraahuudot yleisöltä ja ansainneen sitä myöten

vapautensa.209 Gellius kertoo tarinan kokonaisuudessaan, ja kertoo tapahtuman olleen Apion-

nimisen miehen omin silmin näkemä kuvaus.210 Erik Gunderson esittää, että Gellius luottaa

Apionin sanomaan sillä perusteella, että tämä oli nähnyt tapauksen omin silmin.211

Tarina itsessään sisältää runsaasti käsityksiä siitä, mitä ajatuksia roomalaiset liittivät leijoniin

Rooman keisariajalla. Yksi tällainen liittyy ylipäätään leijonien ilmestykseen: Gellius kertoo

monien petoeläinten herättäneen ihmetystä ja kunnioitusta, mutta leijonat ja ennen kaikkea

tarinan leijona oli näistä kaikkein suurimman ihailun kohteena.212 Kyseinen leijona oli

Gelliuksen mukaan erityisen suuri, ja sen koko, kova karjunta ja taljan liikehdintä saivat

kaiken huomion yleisöltä.213 Kuitenkin Androcleksen kohdatessa leijonan nämä tervehtivät

iloisesti toisiaan.214 Keisari puolestaan kysyy seuraavassa kappaleessa, miten “kaikista

raivokkain leijona” oli tämän säästänyt (“cur illi atrocissimus leo uni parsisset”).215 Tilanteen

keskiössä on siis ihmetys leijonan tavasta osoittaa tilanteessa armoa.

Leijona osoittaa tarinassa armon lisäksi myös ymmärryksen ja kiitollisuuden tajua.

Kohdatessa Androcleksen leijona alkaa lähestyä tätä ja ojentaa tassunsa avun merkiksi, minkä

jälkeen Androcles vetää piikin tämän tassusta ja hoiti sen kuntoon.216Avunannosta kiitollisena

leijona ruokki Androclesta kolmen vuoden ajan jonka tämä vietti eläimen seurassa, ennen

kuin lähti jälleen matkaan ja jäi kiinni ja kuljetettiin Afrikasta Roomaan.217 Leijonasta tulee

siis esille inhimillinen puoli, vaikka sen kuvataan olevan areenalla suuri ja hurja yksilö.

Androcles ilmaisee kertomuksensa lopuksi ajattelevansa kyseisen leijonan olevan sama mikä

kaapattiin tämän jälkeensä ja jonka tämä tuntee. Leijona osoittaa Androcleksen mukaan

kiitollisuuden (gratia) tämän avunannosta ja sen parantamisesta (“mihi nunc beneficii et

209 Gilhus 2006, 34; Toynbee 2013, 62; Gell. NA 5.14. Gelliuksen kuvaus ei kerro tarkkaan, kenestä keisaristatekstissä on kysymys. Lainauksessa esiintyy ainoastaan nimitys ”Caesare”. Gell. NA 5.14.15.210 Gellius kertoo Apionin olleen tunnettu Kreikan asioiden ja Egyptissä tapahtuneiden ihmeiden kertomisesta.Gell. NA 5.14.1- 4.211Gunderson 2009, 180- 181.212 Kuvaus menee: ”Multae ibi saevientes ferae, magnitudines bestiarum excellentes omniumque invisitata autforma erat aut ferocia. Sed praeter alia omnia leonum,”inquit”, immanitas admirationi fuit praeterque omnisceteros unus.”Gell. NA 5.14.7- 8.213Gell. NA 5.14.9.214Gell. NA 5.14.14.215Gell. NA 5.14.15.216Gell. NA 5.14.21- 23.217Gell. NA 5.14.23- 26.

41

medicinae referre”).218 Tästä eteenpäin kummankin vapauduttua Androcles vietti aikaa

leijonan kanssa, ja molemmat saivat tarinan mukaan ihmisten ihailua osakseen.219

Ingvild Sælid Gilhus korostaa, että ihmisen ja eläimen välinen suhde loi toisinaan erikoisiakin

tarinoita, joista Androcleen tarina on luultavasti kuuluisin. Gilhus toteaa myös, että erikoisissa

tilanteissa ilmenevät eläimet saivat aikaan erikoisenlaisia reaktioita, ja näitä toisinaan

kaivattiinkin.220 Androclesta koskeva kuvaus ei olekaan ainoa tarina jossa leijona säästää

areenalla ihmisen. Seneca nuorempi kertoo vastaavanlaisesta tapauksesta, jossa leijona säästi

bestiariuksen areenalla.221

Leijonien kyvyt ja Androcleksen tarina kiinnostivat muitakin antikvaarisia kirjailijoita.

Kirjailija ja retoriikan opettaja Claudius Aelianus (175–235 jKr.) kertoo leijonista kahdessa

teoksessaan, eläimistä laajemmin kertovassa teoksessaan De natura animalium, ja

toisenlaisessa erikoisista ilmiöistä ja kulttuuripiirteistä kertovassa Varia Historiassa. Lisäksi

Aelianus käyttää leijonaa symbolisessa muodossa yhdessä tämän lyhyistä narratiivisista

kirjeistään. Androcleksen tarinan lisäksi Aelianus kirjoittaa animaliumissa muun muassa

leijonan käsittelemisestä eri kulttuureissa, sen territoriaalisuudesta, tavoista ja suhteesta

muihinkin eläimiin ja ihmisiin, ja eläimen henkisistä kyvyistä ja ominaisuuksista. Varia

Historiassa Aelianus kirjoittaa myös leijonan piirteistä, mutta myös erilaisten nimekkäiden

henkilöiden ja ihmisten teoista, jotka tavalla tai toisella liittyivät leijoniin.

Aelianus ottaa lukuisten aikaisempienkin kirjailijoiden tavoin kantaa leijonan älykkyyteen ja

henkisiin kykyihin. Aelianus kirjoittaa pitkän territoriaalisen kuvauksen, jossa tämä kertoo

miten Mauretaniassa ihmiset ja leijonat elävät yhdessä. Aelianuksen mukaan Mauretanian

leijonien tapoihin kuuluu, että ne seuraavat paikallisia lähteille veden äärelle, ja juovat

yhdessä ihmisten kanssa. Veden lisäksi leijonilla on kuitenkin myös toisinaan tapana etsiä

ruokaa paikallisten taloista, kun ne ovat erittäin nälkäisiä eivätkä löydä ruokaa mistään

muualta. Tällöin ne pakenevat, jos talon isäntä ajaa ne pois ja alkaa ajaa niitä takaa. Mikäli

mies on poissa ja nainen kotona kun leijona tulee, on tilanne erilainen: nainen sättii leijonaa

kysymällä, miksi “eläinten kuningas” (ζῴων βασιλεὺς) tulee taloon ja olettaa tämän säälistä

ruokkivan sitä. Nainen jatkaa, että leijonan pitäisi olla vuorilla metsästämässä peuroja ja

antilooppeja, joita se voi syödä ilman että se joutuu huonoon maineeseen, eikä kerjäämässä

ruokaa pienen koiran tavoin. Aelianus kirjoittaa, että naisen sanat ovat niin voimakkaita, että

218Kokonaisuudessaan lainaus menee: “Intellego autem,”inquit,” hunc quoque leonem me tunc separato captumgratiam mihi nunc beneficii et medicinae referre.” Gell. NA 5.14.28.219Gell. NA 5.14.29- 30.220Gilhus 2006, 34.221 Sen. Ben. 2.19.1.

42

leijona lähtee pois täynnä häpeää ja silmät allapäin, sillä naisen sanojen oikeudenmukaisuus

on nujertanut sen.222

Kuvaus on pitkä ja osoittaa, että leijonalla on Aelianuksen mukaan lukuisia henkisiä ja

luonteenpiirteellisiä kykyjä, jotka ovat antropomorfisesti rinnastettavissa ihmiseen. Leijonat

oppivat Mauretaniassa paikallisten kielen, mutta Aelianus ei kuitenkaan pidä tätä

ihmeellisenä seikkana, koska paikalliset kasvattavat leijonia samoissa asumuksissa ja jakavat

ruoan näiden kanssa, ja siten molemmat altistuvat kielelle lapsesta ja pienistä pennuista

saakka.223 Kuvauksesta ilmenee leijonan älykkyys, sillä eläin osaa etsiä paikallisten taloista

ruokaa, mutta myös leijonan arvokkuus ja eläimeen kohdistuva kunnioitus: teko on

häpeällinen, koska leijona on eläinten kuningas, ja siksi sillä on velvollisuus huolehtia

itsestään ja saalistaa itse saaliinsa. Leijona ymmärtää tämän, kun se ajetaan pois. Talon isäntä

pystyy tähän helposti, nainen puolestaan vetoamalla leijonan omaantuntoon.224 Aulus

Gelliuksen tavoin Aelianus tuo siis esille myös sen, että leijona lojaliteettinsa puolesta

ymmärtää totella ihmistä. Steven D. Smith huomauttaa, että Aelianus tasapainottelee

kirjoituksissaan leijonan ihmisellisen oikeudenmukaisuuden ja petomaisen väkivaltaisuuden

luonteenpiirteiden välillä.225

Leijonan ylväyden lisäksi Aelianus keskittyy eri eläinlajien välillä vallitseviin monimutkaisiin

suhteisiin, kuvatessaan leijonan sieluun liittyviä ominaisuuksia. Pliniuksen tavoin Aelianus

mainitsee, että leijona pelkää muista eläimistä kukkoa.226 Vastaavasti joillakin eläimillä on

Aelianuksen mukaan myös luontainen vihollisuussuhde toisiinsa, kuten leijonilla on

antilooppeihin ja härkiin.227 Pelon lisäksi leijona saattoi tuntea myös katkeruutta

vastustajaansa kohtaan: tämä tulee ilmi Juba II:n (52 eKr.–23 jKr.) Mauretanian

matkakuvauksessa, jossa matkan aikana haavoitettu leijona hyökkää lopulta vuosia

myöhemmin samassa paikassa uudestaan haavoittajansa kimppuun ja surmaa tämän.228

Leijonat luottavat Aelianuksen mukaan vahvuuksissaan huomattavan paljon itseensä, etenkin

saalistaessaan. Leijonat metsästävät Aelianuksen mukaan laumoissa kuten sudetkin, mutta

toisin kuin esimerkiksi Plutarkhos kirjoittaa, tämä täsmentää nimenomaisesti että leijonat

eivät auta toisiaan metsästäessä tai juodessaan, vaan ne luottavat omiin voimiinsa.229 Leijona

222Ael. NA 3.1.223Ael. NA 3.1.224 Smith 2014, 228- 229.225 Smith korostaa tämän huomion leijonista olevan samankaltainen kuin Sokrateksen havaintojen. Smith 2014,227- 228.226Ael. NA 3.31.227Ael. NA 5.48.228Ael. NA 7.23.229Ael. NA 4.3.

43

pitää Aelianuksen mukaan erityisesti kamelin lihasta, siteeraten historioitsija Herodotusta (n.

484– n. 425 eKr.). Aelianus täsmentää, että ei olisi ihme jos jokin ihmeellinen (θαυμάζω) aisti

ajaisi leijonaa kamelien kimppuun, vaikkei se olisi niihin ennen törmännyt, sillä eläimen

luonnollinen (φυσικός) halu voi ajaa leijonaa tietynlaista saalista kohti, vaikkei se olisi sitä

ennen nähnyt.230 Leijonan luonteesta ilmenee, ettei se kykene kontrolloimaan itseään saaliinsa

suhteen, vaan se on hurja kunnes se on saalistanut, ja tyydytettyään nälkänsä se on jopa

leikkisä. Mielentilan leijona ilmaisee hännällään.231 Steven Smith argumentoi, että leijona on

Aelianuksen kirjoituksissa eräänlainen tyrannisuuden symboli, joka on kuitenkin urhea

taistelija tarvittaessa. Smith korostaakin, että Aelianus ajattelee leijonan olevan vahva, mutta

myös symboli voiman käytöstä, josta ihminen voi oppia sen milloin voimakeinoja tulee

käyttää ja milloin ei.232

Aelianus tuo myös esille leijonan älylliset ominaisuudet tämän muistin kautta. Esimerkkinä

tämä käyttää Mauretanian leijonakuvauksen ohella Androcleksen tarinaa. Aelianuksen tarina

poikkeaa jossain määrin Gelliuksen versiosta: Aelianus kertoo, että leijona muisti isäntänsä

areenalla kesken taistelun ja surmanneen lukuisia petoeläimiä ennen kuin taistelu

keskeytettiin ja Androcles kertoi tarinansa. Gelliuksen versiossa näitä asioita ei mainita.

Aelianuksen veriossa ei puolestaan mainita nimeltä tai asemaltaan keisaria tai kuka

kisajärjestäjä oli, eikä tämän kuulusteludialogia Androcleksen kanssa. Aelianus korostaa

tarinassa paljon leijonan muistin kykyjä.233 Aelianuksen versio Androcleksen tarinasta on

kokonaisuutena suoraviivaisempi kuin Gelliuksen, ja tarinan struktuuri on erilainen.234

Aelianus tekee lisää huomioita leijonista Varia Historiassa. Teos on yleisluontoinen ja

Aelianus mainitsee siinäkin yksityiskohtia leijonista laidasta laitaan. Aelianus kirjoittaa

Plinius vanhemman tavoin, että kun leijona on sairas, sitä ei auta mikään muu kuin apinan

syöminen.235 Lisäksi leijona esiintyy muutamassa kielikuvallisessa ja narratiivisessa

viittauksessa.236 Aelianus kertoo myös Aleksanteri Suuren kanssa matkanneesta

Perdiccaksesta, joka oli niin rohkea että meni yksin luolaan jossa naarasleijona ja pennut

olivat. Tämä ei saanut leijonaa kiinni, mutta palasi ulos kantaen leijonan pentuja, ja voitti

teollaan muiden ihailun puolelleen.237

230Ael. NA 17.36.231Ael. NA 4.34, 5.39, 6.1, 13.14.232 Smith 2014, 225- 226.233Ael. NA 7.48; Gell. NA 5.14.234 Ks. Smith 2014, 229- 233.235Ael. VH 1.9; Plin. HN 8.19.52.236 Cosin saaren tyranni, jota Aelianus kutsuu kielikuvallisesti leijonaksi, Ael. VH 1.29; Lyhyt viittausHerakleksen urotekoon tämän surmatessa Nemean leijonan, VH 4.5.237Ael. VH 12.39.

44

Territoriaalisina yksityiskohtina Aelianus kuvaa De natura animaliumissa myös huomattavan

määrän Egyptiin ja Intiaan liittyviä asioita, ja suhteuttaa leijonien kyvyt myyttisiin olentoihin.

Aelianus kertoo myyttisen ja hurjan taruolennon mantikorin (μαρτιχόρας, ”ihmissyöjä”)

elävän Intiassa.238 Olennon hurjuudesta huolimatta leijona on kuitenkin ainoa eläin jota

mantikori ei pysty voittamaan.239 Plutarkhoksen tavoin Aelianus tekee havainnon leijonien

yleisestä palvomisesta ja kunnioituksesta Egyptissä.240 Steven Smith huomauttaa asiaan

liittyen, että egyptiläiset ajattelivat leijonassa olevan ”tulen” viittaavan auringonjumala

Heliokseen ja sitä kautta puhtauteen, joka löytyy eläimistä muttei ihmisistä.241

Myös muissa kirjoituksissaan Aelianus tuo esille leijonaan liittyviä luonteenkuvauksia.

Fiktiivisissä kirjeissään (Epistulae) Aelianus kuvaa eroottisessa kertomuksessa sotilasta, jonka

nimi on Thrasuleon (Θρασυλέων), mikä tarkoittaa ”rohkeaa leijonaa.”242 Kokonaisuutena

Aelianus suhtautuu huomionarvoisen kiinnostuneesti luontoa koskevien asioiden

käsittelemiseen, ja pitää niitä erittäin tärkeinä asioina kuvata.243 Tämä tulee ilmi monista

leijoniin ja niiden ominaisuuksiin liittyvistä kuvauksista.

2.2 Leijonakuvaukset kertomakirjallisuudessa ja runoudessa

Leijonat osana epiikan kertomakirjallisuutta

Runopohjainen epiikan muoto erottuu yhdeksi keskeisimmistä kirjallisuuden muodoista,

joiden kautta roomalaiset kuvasivat leijonia. Peter Tooheyn mukaan kreikkalais-

roomalaisittain ymmärrettynä epiikan voi lyhyesti määritellä olevan pitkä heksametriseen

muotoon kirjoitettu tarina, jolle on tunnusomaista suuret sankarit ja valtakunnat, ja näiden ja

jumalten väliset suhteet.244 Suurten sankarien lisäksi epiikka liittyi vahvasti uskonnollisiin

teemoihin, nostalgiaan ja muiston ihannointiin.245 Epiikasta voi erotella lukuisia tyylillisiä

238 Mantikori oli taruolento, jolla oli leijonan vartalo, skorpionin häntä ja ihmisen pää useilla hammasriveillä.Huomionarvoista tekstissä on, että Aelianus kuvaa mantikorin todellisena olentona, eikä taruolentona. Smith2014, 165- 166; Ael. NA 4.21.239Ael. NA 4.21.240Ael. NA 5.39, 12.7.241 Smith 2014, 224- 225, 272.242Ael. Ep. 9. Runosta ja Thrasuleon- nimestä ks. Smith 2014, 29, 39.243 ks. Smith 2014, 44- 45.244 Toohey 1992, 1.245 Toohey 1992, 7- 9.

45

painopisteitä. Usein teokset olivat esimerkiksi vahvasti mytologisia tai historiallisia.246

Richard Rutherford korostaa epiikan edustavan muinaista aikaa: nykymaailmassa epiikkaa ei

enää ole olemassa omana tyylilajinaan.247

Suuriin tarinoihin pohjautuneissa eepoksissa leijonat ja ylipäätään eläimet tulivat

roomalaisten kirjailijoiden toimesta kuvatuiksi useiden keskeisten käsitteiden ja teemojen

kautta. Eläimet saivat myös narratiivisia rooleja, joiden avulla ne kuljettivat tarinoiden juonta

eteenpäin.248 Ingvild Sælid Gilhus täsmentää, että ihmisen ja eläimen käsitteleminen

kreikkalais-roomalaisessa mielikuvituksessa tapahtui usein tavalla, jolla eläimet tulivat

fantasioiden ja myyttien kautta osaksi ihmisen ”sfääriä” (human sphere).249 Gilhuksen

mukaan Herkuleksen tai Orfeuksen kaltaiset sankarit kokevat seikkailuissaan eläimellisen

puolen ihmisestä siten, että eläimet eivät ole suoraan tarinoiden antagonisteja, mutta ne tuovat

kuitenkin toiminnallaan ihmisen alentuvuuden tai rappiotilan esille.250

Leijonan kuvaaminen osana sankarien kontekstia ei ollut enää Rooman tasavallan aikana

mitenkään uusi ilmiö, vaan ihmisen ja eläimen paralleelisista luonteenpiirteiden kuvauksista

löytyy leijonarinnastuksia sankareihin aina runoilija Homeroksen (n. 700–luku eKr.) ajoista

lähtien.251 Sankarit tulivat tällöin jo varhaisessa epiikassa assosioiduksi leijoniin: esimerkiksi

Iliaksessa kreikkalainen tarusankari Akhilles yhdistetään tällä tavoin leijonaan.252 Laura

Hawtree huomauttaa, että Homeroksen tarinoissa leijonaa käsiteltiin eläimenä hahmosta

riippuen erilaisin emotionaalisin tavoin, ja sama ilmiö toistui myöhemmin roomalaisessa

epiikassa tiikereiden kohdalla.253 Leijoniin ja muihin eläimiin liittyvillä vertauksilla saatettiin

epiikassa myös summata yhteen tapahtumia, kuten esimerkiksi Homeros tekee

Odysseiassa.254 Hawtree toteaa, että latinalaisessa epiikassa viittaukset eläimiin ovat

keskimäärin vähäisempiä verrattuna esimerkiksi varhaisempaan Iliakseen, mutta toisaalta

246Mytologisen ja historiallisten (kommentoiva ja kronikkamuotoinen epiikka) lisäksi Toohey mainitseepienimuotoisen epiikan, didaktiivisen epiikan ja komediamaisen epiikan muodot. Toohey 1992, 2- 6.247 Rutherford kuitenkin täsmentää samaan yhteyteen, että ihmisillä on tästä huolimatta kuitenkin yhä vahvakäsitys siitä, mitä käsite “epiikka” pitää sisällään. Rutherford 2005, 19- 20.248 Campbell et.al. 2014, 73- 74.249 Kyseessä oli Gilhusin mukaan useinkin eräänlainen muodonmuutosprosessi, joko yhden tai useammanelämän kautta (kreikka: metamorphosis tai metensomatosis). Muodonmuutos tapahtui hierarkian järjestelmänvuoksi kuitenkin pääasiassa helpommin ihmisistä eläimiin, eikä päinvastoin, vaikka esimerkiksi jumalten roolittekivät asiassa poikkeuksiakin. Muutos kuitenkin sinällään tapahtui usein aikaisempaa paremmasta tilastahuonompaan, mutta se saattoi jatkumona ilmentää hahmon luonnetta, tai sitten ei. Gilhus 2006, 78- 82.250 Gilhus 2006, 78.251Aymard 1951, 12; Korhonen 2017, 116- 120; Steiner 2005, 39- 40.252 Campbell et.al.2014, 73. Vastaavanlaisia leijonavertauksia on Iliaksessa enemmänkin eri sankareista, ks.Campbell et.al. 2014, 95- 96. Homeroksen tavasta rinnastaa leijonat kuninkuuteen ks. Smith 2014, 224.253 Campbell et.al. 2014, 76.254 Campbell et.al. 2014, 80.

46

eläinviittauksia esiintyy kuitenkin epiikan genressä alituisesti, mikä mahdollistaa genren

tarkemman tutkimisen eläinteeman osalta.255

Roomalaisessa epiikassa leijoniin liittyvät rinnastukset esiintyvät runsaslukuisina.

Varhaisimpia ja samalla merkittävimpiä tällaisia teoksia on runoilija Vergiliuksen (70–19 eKr.)

Aeneis, joka kertoo Rooman varhaishistorian ja troijalaisen tarusankari Aineiaksen tarinan.

Teos sisältää runsaasti kielikuvallisia kuvauksia leijonista. A. J Boyle esittääkin, että yksi

tärkeimmistä kaunokirjallisista tehokeinoista (linking device) Aeneiksessa on sen kuvakielen

järjestelmällinen käyttö.256

Leijonan fyysisyydessä Vergilius kuvaa leijonan kokoa, taljaa ja kynsiä. Viidennessä kirjassa

Aineias jakaa miehilleen palkinnot juoksukilpailun päätteeksi. Akarnanian Saliukselle Aineias

antaa valtavan suuren leijonan taljan, jossa leijonan kynnet ovat kullatut.257 Taljan

luovuttamisessa voi ajatella olevan kyse Saliuksen loukattua kunniaa lepyttelevästä eleestä.258

Vergilius kuvaa Aeneiksessa myös leijonan henkistä puolta. Leijona on usein olemukseltaan

hyökkäävä, muriseva ja nälkäinen.259 Näin ollen leijonasta tulee usein esille sen uhkaava

luonne. Erityisen kuvaava on kohtaus, jossa Aeneis seurueineen vierailee Circen rannoilla, ja

nämä kuulevat vastarannalta vihaiset karjumiset ihmisiltä, jotka on muutettu leijoniksi.

Michael Putnam esittää, että kuvaus ilmentää sekä itse muodonmuutoksen vaikutusta, että

Circen voimaa joka muutoksen on aiheuttanut.260 Vastaava eläimeen liittyvä alisteisen

vallankäytön symbolinen esimerkki löytyy luvusta, jossa mainitaan Kybelen sotavaunut, jota

vetävät leijonat.261

Vergilius rinnastaa leijonan myös antropomorfisesti ihmiseen tämän luonteenpiirteisiin

verraten. Rinnastus ihmiseen näkyy siinä, miten leijonaa vastaan toimitaan, ja miten leijona

itse toimii. Tämä käy ilmi teoksen yhdeksännestä kirjasta, jossa teukrit (troijalaiset) saartavat

Turnuksen. Tällöin Turnusta verrataan metsästäjien saartamaan leijonaan, joka on hurja, mutta

tuntee silti tilanteessa pelkoa. Rohkeus ja viha estävät leijonaa juoksemasta pakoon, mutta

voimien rajallisuus estää sitä voimasta kukistaa vastustajiaan.262 Michael Putnam esittää, että

255 Campbell et.al. 2014, 73.256 Boyle listaa tällaisiksi käsitteiksi muun muassa “metsästyksen” (hunting) ja “petoeläimen” (beast). Boyle1993, 93.257 Kokonaisuudessaan lainaus menee: “sic fatus tergum Gaetuli immane leonis dat Salio, villis onerosum atqueunguibus aureis.” Verg. Aen. 5.351- 52. Kisoista tarkemmin Verg. Aen. 5.104- 113, 286- 352.258Warner 2005, 133.259 Esimerkiksi Turnus- kuvaus, jossa leijona on raivostunut (infensus), Verg. Aen. 9.789- 96. Leijona onruokkimaton (impastus) ja raivoisan nälkäinen (“suadet enim vesana fames”), Verg. Aen. 10.723-24.260 Putnam 1995, 103- 104; Verg. Aen. 7.10- 20.261Verg. Aen. 3.111- 113.262Verg. Aen. 9.789- 96.

47

kohtaus ilmentää kuinka tarinassa ihmisen toiminta ajoittain rinnastetaan eläimiin.263 Turnusta

verrataan leijonaan useita kertoja Aeneiksessa.264

Tasavallan ajan epiikan tradition suuruuksista Ovidiuksen (43 eKr.–17 jKr.) eepos

Metamorphoses (Muodonmuutoksia) on nimensäkin mukaisesti tarinoiden kokonaisuus, joita

yhdistää muodonmuutosten teema. Teeman kohteina ovat myös eläimet, ja Ovidius kuvaakin

tarinassa leijonia monin tavoin. Leijona tulee kuvatuksi niin fyysisesti kuin symbolisesti, ja

ajoittain kuvaukset ovat samaistettavissa luonnonfilosofisiin teemoihin.

Leijona tulee esitetyksi konkreettisesti osana tarinaa. Ensimmäisessä kirjassa leijonat kuten

muutkin eläimet kokevat ylijumala Juppiterin nostattaman virran voiman ja menevät sen

mukana, kun tämä haluaa hukuttaa ihmiset maan päältä.265 Eläimet altistuvat tällöin samalle

jumalten vihalle kuin ihmisetkin. Ihmisten alistaminen jumalten raivolle on William S.

Andersonin mukaan osa Metamorphoses- teoksen keskeisiä teemoja, joka on samalla osa niin

kutsuttua ”inhimillistä epiikkaa” (Humane Epic).266 Anderson täsmentää, että myös ihmisten

muuttaminen eläimiksi tapahtuu tarinassa vertauskuvallisessa mielessä kielikuvallisena

kerronnan tehokeinona.267

Leijonien osalta ihmisen muodonmuutos eläimeksi tulee esille kymmenennessä kirjassa, jossa

Kybele muuttaa rakastavaiset Atalanten ja Hippomeneksen leijoniksi.268 Joseph B. Solodowin

mukaan Ovidius ei kohtauksessa yhdistä parin aikaisempia persoonia näiden muutoksen

jälkeiseen olemukseen, vaan yksinkertaisesti kuvaa heidän olevan muutoksen jälkeen

leijonia.269 Vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa esiintyy lyhyt Kybeleä koskeva kuvaus,

jossa tämä on sotavaunussa jota vetävät kesyt leijonat.270

263 Putnam 1995, 295- 296.264Verg. Aen. 9.789- 96, 10.453- 56, 12.1- 9.265Ov.Met. 1.304. Laura Hawtree korostaa, että kohtauksessa eläimet menettävät luontaiset ympäristönsä ja ovattämän vuoksi puolustuskyvyttömiä. Realismi muuttuu tarinassa tällöin epärealistiseksi epiikan ehdoilla.Campbell et.al. 2014, 78- 79.266Andersonin mukaan Ovidius tekee ihmisistä viattoman oloisia näiden altistuessa jumalten vihalle. Boyle 1993,118.267 Boyle 1993, 118.268Muutos on dramaattinen rangaistus, joka on seurausta parin rakastelusta Kybelen temppeliluolassa näidenuuvuttua matkalla. Ovidius kuvaa muutoksen yksityiskohtaisen tarkasti. Ov.Met.10.681- 707. Peter Jonesinmukaan kyseisessä Venuksen kertomassa kohtauksessa tämä esittää Adonikselle opetuksen, että leijonienkaltaisten villieläinten rohkeus voi olla turmiollista. Toisaalta Jonesin mukaan kuvaus ei täysin selitä tarinassaVenuksen inhoa leijonia ja muita villipetoja kohtaan, osittain siksi että muutetut leijonat ovat kesyjä. Jones 2007,241- 243.269 Solodow 1988, 180- 181. Solodow esittää, että Ovidius ei kuvaa eläimiä hierarkkisesti alempiarvoisinasuhteessa ihmisiin. Eläin ei ole ihmisen alennettu vaan tarkennettu muoto, jonka eläimen olemus ja tavatmäärittelevät. Solodow 1988, 190- 191.270 Ov.Met. 14.535- 39.

48

Muodonmuutosteeman ohella Ovidius käsittelee leijonaa myös eläimenä sinällään. Yhdessä

tällaisessa kohtauksessa leijonanaaras tulee lähteelle huuhtomaan saalistaan karjasta tulleen

veren maun suustaan. Rakastavaisia Thisbeä ja Pyramusta käsittelevässä kohtauksessa Thisbe

huomaa leijonan, pakenee peloissaan luolaan ja jättää huntunsa taakseen. Leijona huomaa

hunnun, tutkii sitä, ja löytämättä mitään repii sen verisillä leuoillaan kappaleiksi.271 Tämän

jälkeen Pyramus ilmantuu paikalle ja huomaa Thisben kadonneen. Huomatessaan maassa

olevan hunnun Pyramus luulee Thisben joutuneen leijonan saaliiksi, minkä jälkeen tämä

toivoo leijonan repivän hänetkin kappaleiksi. Kuitenkin Pyramus pitää raukkamaisena odottaa

kuolemaa, joten tämä päättää tuskissaan itse iskeä miekan rintaansa.272

Ovidius käsittelee leijonan fyysisiä piirteitä ja mentaliteettia myös useiden lyhyempienkin

kuvauksien muodossa.273 Kuvausten joukossa on myös suoria vertauksia: Ensimmäisessä

kirjassa nymfi Dafne pakenee jumala Apolloa vertauskuvallisesti ”kuin hirvi leijonaa” (“sic

cerva leonem”). Apollo käyttää kielikuvallista vertausta kertoessaan, että rakkaus (amor) ajaa

tätä Dafnea kohti.274 Leijona esiintyy Metamorphoses- teoksessa myös useissa sanonnoissa,

jotka liittyvät yleensä urheuteen tai komeuteen.275 Toisaalta leijona tulee tällöin kuvatuksi

myös vihaisena, verisenä ja saalista himoitsevana petoeläimenä. Laura Hawree huomauttaakin,

että epiikassa viha ja pelko tulevat ilmi esimerkiksi saalistajan ja saaliin asetelmassa.276

Ovidius pohtii leijonien hurjaa olemusta ja luonnetta myös osana tarinan kannalta keskeisien

teemoja kehitystä. Tämä tulee ilmi luvussa jossa Venuksen kerrotaan laittavan koiransa

jahtaamaan varomattomia saaliita: Koirat pysyttelevät kaukana petoeläimistä, kuten leijonista

jotka teurastavat karjan. Nuoruus, kauneus ja Venusta liikuttavat asiat eivät pehmennä

leijonien ja muiden petoeläinten mieltä. Leijonien luonne on raivokas ja hyökkäys

pysäyttämätön, ja Venus pelkää ja vihaa niitä.277 Peter Jonesin mukaan kuvauksessa on kyse

Adoniksen ja Venuksen ristiriitaisesta suhtautumisesta eläimiin, kun nämä tahtovat olla

271Ov.Met. 4.96- 104. Peter Jones esittää kohdan ikään kuin koomisesti vihjaavan, että leijona toivoo löytävänsähunnun sisältä jonkun. Jones 2007, 134.272Ov.Met. 4.105- 120. Peter Jones argumentoi, että löydettyään Thisben revityn hunnun Pyramus pelkääpahinta ja ottaa vastuun Thisben kuolemasta. Tällöin Pyramus ikään kuin absurdisti haastaa leijonat surmaamaanhänetkin. Pyramus kuvittelee luolassa kallioilla elävän useita leijonia (“o quicumque sub hac habitatis rupe,leones” (114)). Kuoleman odottelun sijaan Pyramus päättää kuitenkin surmata itsensä miekalla, mikä on Jonesintulkinnan mukaan sankarillisempi vaihtoehto. Jones 2007, 134- 136.273 Leijonanaaraat aiheuttavat pelkoa, mutta eivät kuitenkaan vahingoita tarinan henkilöitä Kirken saarella, vaantervehtivät näitä lempeästi heiluttaen häntää, nuollen ja seuraten joukkoa perässä. Ov.Met. 14.251- 61; Leijonatja muut villit petoeläimet “nautivat juhlalliset kestit verisellä ruualla” (“dapibus cum sanguine gaudent”). Ov.Met. 15.85- 7. Leijona esiintyy teoskessa myös suorana vertauskuvana Ov.Met. 4.512- 14.274 Ov.Met. 1.504- 7; ks. myös Jones 2007, 52. Laura Hawtreen mukaan kohtaus havainnollistuu eläintenvälisten suhteiden avulla, ks. Campbell et.al. 2014, 78.275 Esimerkiksi käydä jotakuta vastaan “vihaisen leijonan lailla”. Ov.Met. 11.510- 11; ”kyyristyä kuinharjaksinen leijona”, Odysseus ja Polyfemos– kuvauksessa. Ov.Met. 14.207.276Campbell et.al. 2014, 78; ks. esimerkiksi Ov.Met. 4.96- 104, Ov.Met. 15.85- 7.277Ov.Met. 10.537- 52.

49

rakastajia toisilleen: Adonis on nuori metsästäjä, joka saalistaa suuria ja hurjia petoeläimiä.

Venus on puolestaan huolissaan petoeläimistä ja pelkää niitä, suosien kesympiä eläimiä.

Jonesin mukaan Venus kertoo Adonikselle hyvin itsestään kumpuavasti ajatuksistaan

petoeläinten hurjuudesta. Kaiken kaikkiaan narratiivissa on kyse parin pyrkimyksistä muuttaa

tapojaan rakkauden vuoksi.278

Keisariajalla kirjoitetuista epiikan teoksista Lucanuksen (39–65 jKr) De Bello

Civili/Pharsalia (Sisällissota) sisältää lukuisia leijonia käsitteleviä viittauksia ja teemoja,

joskaan ei aivan yhtä moniulotteisesti kuin Aeneis tai Metamorphoses. Pharsalian teema on

vahvasti poliittinen: eepos kuvaa Julius Caesarin (100–44 eKr.) sisällissotaa Pompeiusta

(106–48 eKr.) vastaan ja Rooman tasavallan hallintosysteemin hajoamista.279

Lucanus käyttää leijonaa kuvailevana esimerkkinä ilmentäessään eläimen hurjuutta

teksteissään. Lucanus toteaa kielikuvallisesti leijonien olevan ”vihaisia ja ylväitä eläimiä”

(“nobilis ira leonum”).280 Caesar tulee tarinassa verratuksi Libyan leijonaan, kun tämä matkaa

Rubikon- joen yli.281 Dunstan Lowen mukaan Libyan petoeläimet toimivat tarinassa Rooman

tasavallan vastaisina metaforina.282 Lowen mukaan Caesarin luonteenpiirre tulee leijonan

ohella assosioiduksi Libyaan paikkana, joka on tarinassa yhdistelmä taistelun raivoisaa

kuvakieltä ja villeyttä.283

Leijona tulee Caesarin hahmokuvausten ohella esitetyksi kielikuvallisesti kohtauksessa, jossa

Nemean leijonan kerrotaan matkaavan jumala Phoebuksen kanssa tulisilla sotavaunuilla

pitkin taivaankantta.284 Pharsaliasta löytyy runsaasti vastaavanlaisia esimerkkejä leijonien

käytöstä osana kielikuvallista symboliikkaa ja kerronnan tehokeinona.285 Osa kielikuvista on

hyvin käytännönläheisiä: kotimaassaan Libyassa jättiläinen Antaeus surmasi leijonia, eikä

tarvinnut niiden taljoja suojakseen.286 Vaatteiden käytössä leijonan talja assosioituukin

kielikuvallisesti samassa kirjassa myös leijonilta suojaavaksi tekijäksi.287

278 Jones 2007, 229- 231.279 Boyle 1993, 125; Toohey 1992, 166.280 Lucanus Pharsalia 6.487.281 Lucanus Pharsalia 1.204- 212.282 Hömke & Reitz et.al. 2010, 120; Caesarin vertaamisesta Libyan leijonaan ja Rubikon- joen ylittämisensymboliikasta ks. myös Asso et.al. 2011, 409- 410.283 Hömke & Reitz et.al. 2010, 120, 127, 132- 134.284 Lucanus Pharsalia 1.655- 57.285 Kuvauksien luonteet vaihtelevat paljon: Leijona esiintyy muun muassa kuvainnollisesti ”taivaalla tulenkeskellä” (Lucanus Pharsalia. 6.337), Leijonan tähtikuviona (9.537, 10.210- 11, 10.233 ja 10.306), ja kerronnantehokeinona: “leijonat lähtivät” (7.827).286 Lucanus Pharsalia 4.593- 613. Dunstan Lowe huomauttaa, että Antaeuksen teko menee ikään kuinHerkuleksen Nemean leijonan surmaamisen edelle. Hömke & Reitz et.al. 2010, 130.287 Lucanus Pharsalia 4.685- 6.

50

Dunstan Lowe esittää, että Pharsaliassa eläimet ja niiden vaarallisuus liittyvät

kuvakielellisesti Libyaan eri tavoin. Eläimistä käärme edustaa feminiinistä puolta ja on

hyökkääjänä ennalta-arvaamaton, leijona kuvastaa puolestaan maskuliinista ja ennalta-

arvattavampaa uhkaa.288 Lowen mukaan tämä temaattinen jaottelu näkyy myös Pharsalian

struktuurissa: tarinan neljäs kirja on otteeltaan maskuliininen, yhdeksäs puolestaan

feminiininen, ja tarinan narratiivi tasapainottelee näiden välillä. Maskuliininen Antaeusta

käsittelevä kirja rinnastaa tämän hahmon leijonaan. Toisaalta tarinan narratiivi tasapainottelee

kahden teeman välillä kielikuvallisessa mielessä kirjojen sisälläkin: neljännessä kirjassa

jumalattaret Juno ja Tellus ovat Lowen mukaan äidillisiä hahmoja, jotka kumpikin heittävät

leijonan taljan pois.289 Toisaalta leijona on tarinassa myös ajoittain arvaamaton, ja

huomionarvoisesti juuri yhdeksännessä kirjassa, jossa Cato nuorempi (95–46 eKr.) kohtaa

yllättäen suuret leijonat Libyan maastossa.290

Muista epiikan teksteistä runoilija Statiuksen (n. 45–96 jKr.) kirjoittama Theban kaupunkiin ja

siihen liittyvään epiikan sykliin pohjautuva teos Thebais sisältää huomattavan paljon

kielikuvallisia ja paikkakohtaisia mainintoja leijonista, toistaen myös osittain edellä

mainittujen epiikan teosten tyyliä. Statius kirjoittaa leijonissa niiden ulkonäöstä vaihteleviin

kuvauksellisiin asiayhteyksiin viitaten. Lucanuksen tavoin Statius kuvaa hurjan leijonan taljaa

eri hahmojen harteilla.291 Leijona saa myös suoria kielikuvallisia symbolisia viittauksia, joista

osa liittyy eläimen luonteen hurjuuteen, osa territoriaalisuuteen.292 Osa kuvauksista liittyy

puolestaan käytännönläheisempien asioiden kuvaamiseen.293 Leijonan kohtaaminen sinällään

aiheuttaa myös erilaisia tuntemuksia tarinan hahmoissa.294 Toisaalta leijona on ajoittain myös

kuvausten keskiössä täysin, tosin lähinnä symbolisena ja viitteellisenä eikä narratiivia

288 Hömke & Reitz et.al. 2010, 128- 130.289 Hömke & Reitz et.al. 2010, 128- 129.290 Lucanus Pharsalia 9.947.291 Stat. Theb. 1.482- 487, 2.613- 620, 4.85- 86, 4.154- 155.292 Ensimmäisessä kirjassa Statius kuvaa kuningas Adrastuksen tyttärilleen naitettavia puolisoita, joista yksi onkielikuvallisesti “leijona.” Stat. Theb. 1.390- 400; Kansa (Bistones), joille saalis joka joudutaan ryöstämäänleijonalta on ateriana luksusta (luxus). 2.81- 85; Kielikuvallisesti kuin leijona, joka saalistaa berberiheimojen(Massylas) lampaita niityillä. 2.675- 276; Tirynthiläinen (muin. Kreik. kaupunki) joka torjuu rinnallaanuhmakkaasti hyökkäävän leijonan. 6.270- 271; Kun Capaneus näki verta kädessään, niin yksikään leijona ei olisiyhtä tuohtunut (indignata) saatuaan keihäästä. 6.784- 788; Kuin leijonat jotka hyökkäyksellään viskovat sotilaatja aseet maahan, valmiina käymään saaliinsa kimppuun. 7.529- 532; kuin leijona joka nostattaa raivonsa jaaseensa Massylian terästä vastaan 8.124, Hyrcanian uroshirvet lähtevät leijonaa pakoon 6.598- 601, Caspianleijona Hyrcaniassa teurastaa karjan 8.572- 576, Leijona tyydyttää raivonsa ja käy suuremman saaliin (härän)kimppuun 8.593- 596, Kuin leijona joka hyökkää saaliin kimppuun metsästäjien vaarasta huolimatta 7.670- 674,Leijona joka murskaa Massyliassa leukoihinsa lauman johtajan 11.27- 29, “Viha ruokkii mahtavia leijonia”,12.740.293 Leijonan kasvoista tehdyt naamiot, Stat. Theb. 7.276;Mauretanialaiset leijonan kaatamisesta ja senhyödyntämisestä 9.189- 195.294 Metsästäjä Gaetulian metsässä joka kohtaa leijonan, Stat. Theb. 4.494- 499, Libyan leijonan kohtaamisen“tyhmyydestä” 9.15- 16.

51

kielikuvauksellisesti eteenpäin vievänä eläimenä.295 Uskomusten ja myyttien osalta Statius

käyttää leijonan kielikuvaa myös jumaliin viitaten.296 Ajoittain Satius viittaa kielikuvallisesti

myös Nemean leijonan myyttiin ja eläimen aiheuttamaan tuhoon.297 Muuhun roomalaiseen

epiikkaan verrattuna Statius käyttää leijonaa huomattavan paljon kielikuvissa, jotka liittyvät

lähes yksinomaan metsästämiseen, eläimen territoriaaliseen hurjuuteen tai sen kohtaamiseen

liittyviin tuntemuksiin.

Leijonat osana muuta kertomakirjallisuutta ja runoutta

Epiikan lisäksi leijonat esiintyivät kuvauksellisesti lukuisissa muissakin roomalaisten

kirjailijoiden kirjoittamissa kertomakirjallisuuden ja runouden teoksissa. Runot ja

kaunokirjallisuus muodostavat leijonista kirjavan kuvausten kokonaisuuden. Aina teosten

tematiikka ei koskenut spesifisti leijonaa tai edes aiheen puolesta käsitellyt eläimiä. Richard

Rutherford korostaa, että antiikin kirjallisuudessa yleiset tavat ja kirjallisuuden muodot olivat

kirjailijoille keskeisempiä kuin mikään yksittäinen teema.298 Kielellisen muodon valinta oli

kussakin tyylilajeissa tärkeää: esimerkiksi korkealentoisen epiikan kielen ei katsottu sopivan

kevyempään satiirin tyylilajiin.299 Tästä johtuen sellaisetkin yksittäiset asiasisältöiset käsitteet

kuten ”leijona” ilmenevät antiikin kirjallisuudessa eri tavoin eri tyylilajeista riippuen.

Myöhäistasavallan aikana eläneen runoilija Grattiuksen (63 eKr.–14 jKr.) tekstit liittyvät

sivuavasti leijoniin aikana, jolloin roomalaiset harjoittivat venation käytäntöä areenoilla.

Grattiuksen kirjallisesta tuotannosta on säilynyt ainoastaan lyhyt metsästyksestä kertova runo

Cynegetica, jossa tämä viittaa pari kertaa lyhyesti myös leijoniin Runon alussa Grattius

kuvailee Kybeleä äitinä joka kesyttää leijonat (“domitrixque Idaea leonum mater”).300

Grattius kiinnittää myös huomiota erilaisiin metsästyskoiriin, ja toteaa yhden lajin niistä,

eräänlaisen sakaalin kaltaisen lajin (thoes) olevan hyödyllinen myös leijonien metsästyksessä,

koska se osaa juonia kun se laitetaan niitä vastaan.301 Leijonista Grattius ei kerro enempää,

295 Stat. Theb. 7.670- 676, 9.15- 16, 9.739- 743, 10.414- 419, 11.741- 747, 12.356- 360.296 Stat. Theb. 9.589- 590, Kybeleen liittyen 10.170- 175.297 Stat. Theb. 4.85- 86; viittaus siihen kuinka Herkules kuristi Nemean leijonan, 4.831- 835; Nemean paimenetovat yhä varovaisia leijonan muiston vuoksi, 2.377- 378.298 Rutherford 2005, 7.299 Rutherford 2005, 9.300Grattius Cynegetica 18- 20.301Grattius Cynegetica 253- 259.

52

mutta runon loppuosa viittaa siihen, että puuttuva osio olisi saattanut sisältää kuvauksia

petoeläimistä.302

Leijonien ja venation aihepiirejä käsittelevistä runoilijoista merkittävimpiä on varhaisella

keisariajalla elänyt runoilija Martialis (40–104 jKr.), jonka epigrammeista koostuva teos

Epigrammata ja erityisesti kirjan avausluku Liber Spectaculorum sisältää huomattavan suuren

määrän leijoniin liittyviä kuvauksia. Spectaculorum on kirjoitettu Colosseumin kisojen

avajaisiksi keisari Tituksen (39–81 jKr.) hallintokaudella.303 William Fitzgeraldin mukaan

Martialiksen kisoja koskevissa kuvauksissa on huomionarvoista niiden valtava “läsnäolo.”304

Epigrammata onkin hyvin harvoja roomalaisia tekstejä, joissa on suoranaisesti säilynyt

silminnäkijähavaintoina kuvauksia siitä, mitä spesifissä kisapaikassa tapahtui tiettynä päivänä.

Martialis kuvaa yleisellä tasolla roomalaisten spektaakkelia ja sitä, mitä eläimet tekivät

venatioissa.305 Venatioiden kuvaamisen kannalta on merkittävää, että Martialis kuvaa

Spectaculorumissa vain yhden gladiaattorinäytöksen joka oli yleensä kisojen pääesitys, mutta

paljon kaikkea muuta, kuten eläinesityksiä.306

Leijonan ylväys tulee kuvauksissa ilmi, kun Martialis selittää leijonan kouluttuneisuutta siinä,

miten eläin ei vahingoita nappaamiansa jäniksiä tempuissaan. Leijona “luulee hampaitaan

tyhjiksi” (“Esse tamen vacuo se leo dente putat”), sillä kani ei ole sille mikään saalis. Leijona

on metsikköjen herra (“nemorum dominum regemque”), jota kani lähinnä kiusaa. Leijona

saalistaa vain niitä eläimiä, joilla se haluaa ruokailla.307 William Fitzgerald arvioikin

Martialiksen yhdistävän runojen teemojen kautta spektaakkelit ruokailuun.308 Martialiksen

mukaan kanin ei pidä toivoa ”kunniakasta kuolemaa” leijonalta, sillä tälle sopii vain

“ensisijainen” (prima) kaula.309 Kappaleissa huomattavaa on niiden toistuvuus: Martialis jopa

kysyy lukijaltaan, toistaako tämä itseään puhuessaan leijonista ja jäniksistä.310

Runoilija Statius kirjoitti epiikan ohella muitakin runoja, joissa esiintyy leijonia. Statiuksen

teos Silvae sisältää yhden kokonaisen runon kesytetystä leijonasta (Leo Mansuetus), joka

kuolee taistellen areenalla. Statius kommentoi runon esipuheessa esitelleensä runon itse

302 J.K. Anderson huomauttaa, että Grattius on juuri runon loppumetreillä alkamassa kertoa hevosistametsästyksessä, ja siitä minkä tyyppisten eläinten metsästykseen tämä suosittelee hevosten käyttöä. Anderson1985, 95; Grattius Cynegetica 497- 541.303 Fitzgerald 2007, 20- 22, 34- 35, 88.304 Fitzgerald 2007, 37.305 Hopkins & Beard 2011, 44- 46.306 Hopkins & Beard 2011, 47- 51; Meijer 2004, 136- 137.307 Mart. Epigrammata 1.60.308 Fitzgerald 2007, 88.309 Mart. Epigrammata 1.51.310 Mart. Epigrammata 1.44.

53

keisarille amfiteatterilla, kuolleen leijonan läsnäollessa.311 Ennen Leo Mansuetusta Statius

mainitsee leijonan myös Glauctas Atedii melioris delicatus- runossa kielikuvalliseen tapaan.

Statius kuvailee runonsa ajoitusta niin huonoksi, että ennemmin leijona antaisi pentujensa

tulla napatuksi kuin kuuntelisi sitä.312

Leo Mansuetus kertoo kesytetyn leijonan kuolemasta. Stephen Newmyer huomauttaa

vastaavanlaisten muistelevien teemojen olleen yleisiä antiikin aikana niin kreikkalaisessa kuin

roomalaisessakin runoudessa.313 Runo itsessään kuvaa leijonan luonteen alistuneisuutta, ja sitä

miten leijona esiintyy keisarin kisoissa. Statius kysyy leijonalta, mitä tämä hyötyy siitä että

tämä on oppinut tyydyttämään raivonsa, olemaan surmaamatta ihmisiä ja “tottelemaan

heikompaa mestaria” (“domino parere minori”).314 Leijona on siis nujerrettu ja siten

“hävinnyt” (occidis) ihmisen opettamana.315 Statius kuitenkin kuvaa kuinka leijona ei

luovuttanut, vaan sen rohkeus kesti (“mansere animi virtusque cadenti a media iam morte

redit”) ja kuinka tämä kuolevan soturin tavoin kohtasi vihollisensa.316

Vakavien aiheiden ohella runoilijat kuvasivat leijonia myös humoristisilla tarinoilla. Satiirikko

Juvenalis (n. 60– n. 135 jKr.) kirjoittaa satiirikokoelma Saturaessa runoilijoista, liittäen

kuvainnollisesti leijonaan runoilija Numitorin. Tämä hankki kesytetyn leijonan, jonka

pitämiseen vaadittiin ”massoittain lihaa” (“emeret multa pascendum carne”). Tähän Juvenalis

toteaa, että on halvempaa pitää leijonaa kuin runoilijaa, sillä runoilijan vatsa on tilavampi.317

Juvenalis ilmaisee myös leijonan ylväyden. Kahdeksannessa satiirissaan tämä ottaa

ilkikurisesti kantaa siihen, miten ”ylimyksen” (generosum) käsite ymmärretään, ja toteaa

tähän yhteyteen, että jopa laiskoillekin koirille saatetaan antaa nimeksi ”leijona.”318

Myöhemmässä satiirissaan Juvenalis puolestaan kuvailee sitä, miten maailmassa on nykyään

vähemmän sopua ihmisten kesken kuin käärmeiden välillä, koska jopa villit petoeläimet ovat

armollisia toisilleen. Tähän väliin Juvenalis kysyykin, milloin vahvemman leijonan on nähty

surmaavan heikomman.319 Juvenalis pohjustaa toteamustaan ensin kertomalla luonnon

antamasta ymmärryksen lahjasta, ja sen jälkeen antaa esimerkkejä, että vain ihmiset tappavat

311 Stephen Newmyer huomauttaa, että Statius mainitsee monesti Silvaessa että runot tulee säästää niihintilanteisiin, joissa niiden tarjoama tunnelataus on voimakkain. Leo Mansuetuksen kohdalla Statius toimii juurinäin, antaessaan runon keisarille silloin kun areenalla oltiin surmattu kesytetty leijona. Newmyer 1979, 46; Stat.Silv. 2. pr 17- 19.312 Stat. Silv. 2.1.8- 9.313 Newmyer 1979, 19- 20.314 Kokonaisuudessaan lainaus menee: ”Quid tibi constrata mansuescere profuit ira, quid scelus humanasqueanimo dediscere caedes imperiumque pati et domino parere minori?” Stat. Silv. 2.5.1- 3.315 Stat. Silv. 2.5.4- 11.316 Stat. Silv. 2.5.16- 23.317 Juv. 7.74- 78.318 Juv. 8.30- 38.319 Juv. 15.159- 164.

54

toisiaan, eivätkä edes hurjimmat eläinlajit.320 Toisaalta Juvenaliksen kuvaama leijona on myös

ajoittain hurja: satiirin 14 kohdassa armollisuudesta Juvenalis käyttää kielikuvana sitä, että

suuri leijona raatelee armotta luolansa suulle eksyneen ”mestarin” (magistrum).321

Runoilija Oppianus (100– ja 200– lukujen jKr. vaihde) kirjoitti leijonista myös

metsästysaiheisessa teoksessaan Cynegetica, ja kalastusaiheisessa teoksessaan Halieutica.

Cynegetica on runomuotoon kirjoitettu metsästyksen kuvaus. Teos on tästä johtuen

kiinnostava yhdistelmä retorisia eläinkuvauksia ja luonnontieteellisiä kuvauksia leijonista.

Oppianus kuvailee kolmannessa kirjassaan leijonaa kokoavasti, tuoden siitä esille

erilaisia ”faktoja”. Huomionarvoisesti Oppianus mainitsee myös lyhyesti nähneensä leijonia

elävinä itsekin.322 Adam Bartley korostaa kyseisen kuvauksen olevan merkittävä sikäli, että

Oppianus tuo siinä kaiken muun kirjoittamansa tiedon ohella esille henkilökohtaisen

kokemuksensa leijonista.323

Aluksi Oppianus kertoo leijonien kreikkalaisen mytologian syntyhistoriasta.324 Tämän jälkeen

Oppianus kertoo yleisesti, että leijonia on useita erilaisia tyyppejä, ja alkaa tämän jälkeen

luetella niistä tiedossa olevia regionaalisia yksityiskohtia.325 Lisäksi Oppianus kirjoittaa

suoranaisista leijonien fysiologisista yksityiskohdista: Leijonat eivät tarvitse ruokaa joka

päivä, ja ne nukkuvat rohkeasti avoimessa maastossa.326 Leijonien kesyttäjät puolestaan

kertovat, että niiden oikeassa tassussa on tunnoton (νάρκα) kohta.327 Plutarkhoksen ja Aulus

Gelliuksen tavoin Oppianus mainitsee myös, että leijona synnyttää viisi kertaa, mutta

täsmentää myös, että näistä viimeinen on suuri perillinen leijonaemolle, leijonakuningas

(“βασιλῆα λέοντα”).328 Leijonaan olemukseen liittyvän kuninkuuden ohella Oppianus viittaa

useissa kielikuvallisissa ilmaisuissa leijonan fysiologisiin yksityiskohtiin tai olemukseen,

kuten kokoon, karjuntaan, silmien harmaaseen väriin tai turkkiin.329

Toinen runomuotoinen teos Halieutica käsittelee pääasiassa kalastusta ja merieläimiä, mutta

ajoittain Oppianus viittaa myös leijoniin. Oppianus tuo leijonat esille eläiminä, joiden

320 Juv. 15.131- 158.321 Juv. 14.246- 7.322 Oppianus kertoo nähneensä leijonia, kun nämä oltiin kuljetettu kisoihin. Oppianus Cynegetica 3.46- 47.323 Bartley 2003, 20, 201- 202.324 Tarinaan liittyy titaani Kronoksen teko, joka muutti ylijumala Zeusta hoitaneet vartijat leijoniksi. Zeuksenlahjana leijonista tuli petoeläimissä eläinkunnan johtajia. Oppianus Cynegetica 3.1- 19.325 Oppianus Cynegetica 3.20- 47.326 Oppianus Cynegetica 3.48- 52.327 Oppianus Cynegetica 3.53- 55.328 Oppianus Cynegetica 3.56- 62.329 Leijonakuningas (“βασιλῆϊ λέοντι”) Oppianus Cynegetica 1.68; leijonien karjunta (“βρύχημα λέοντος”) 1.304;“harmaasilmäinen” leijona (“ἐριγλήνους χαροποὺς χαροποῖσι λέουσι”) 1.310 (myös “hurjuus”, ks. Bartley 2003,189- 190); leijonat jonkin “herrana” (“λέοντας ... ἄνακτας”) 1.417; kesyt naarasleijonat (“τιθασοῖο λεαίνης”)1.440; Leijonan vertaaminen Ganges- jokeen 4.164- 169, ks. myös Bartney 2003, 286- 288.

55

tiedetään osoittavan rakkautta jälkikasvuaan kohtaan: leijona puolustaa pentujaan kuolemaan

saakka metsästäjien keihäiltä ja kiviltä.330 Adam Bartley huomauttaa tämän tyyppisen tavan

lainata kohtia teosten välillä olevan tyypillistä Oppianukselle, ja huomauttaa samalla tämän

pentujen ja emojen suhteen kuvauksen ottavan Homerokselta vaikutteita.331 Halieuticassa on

myös leijonaan liittyviä kielikuvallisia ilmauksia, jotka on kirjoitettu homeeriseen tyyliin.

Nämä kuvaavat leijonan lujuutta, rohkeutta ja urhoollisuutta.332

Runomuotoisten kuvausten ohella kirjailija Apuleius (125–170 jKr.) viittaa leijonaan lyhyesti

ja kielikuvallisesti proosateoksessaan Metamorphosis (Kultainen Aasi). Apuleius kertoo

aasiksi muuttunutta päähenkilöä Luciusta jahdanneen suuret koirat, jotka olivat sopivia

taistelemaan leijonia ja karhuja vastaan (“ursis ac leonibus ad compugnandum idoneos”).333

3. Leijonan territoriaalisuuden vaikutukset venatioihin

3.1 Leijonan levinneisyys ja tuontialueet Rooman valtakunnan aikana

Antiikin Rooman aikoihin leijona oli levittäytynyt alueellisesti paljon nykyistä laajemmalle

alueelle Euroopassa ja sen ulkopuolella. Leijonaa esiintyi tuolloin laajalti koko Välimeren

seudulla, lukuun ottamatta nykyisen Espanjan, Ranskan ja Italian alueita.334 Jocelyn Toynbee

esittää, että leijonia saatettiin kasvattaa jonkin verran Italiassa vangittunakin, mutta pääasiassa

roomalaiset kuljettivat eläimet alueelle meriteitse.335 Toynbee esittää myös, että roomalaisten

yleisimpiä leijonien tuontialueita olivat Afrikka, Arabia, Mesopotamia ja Syyria.336

Tuontialueiden suosioon vaikutti leijonien levinneisyyden lisäksi Rooman valtakunnan

laajuus kulloisenakin aikana. Valtakunnan territoriaalinen kasvu oli puolestaan yhteydessä

siihen, mistä roomalaiset kykenivät hankkimaan leijonia kisoja varten.337 Jacques Aymard

huomauttaakin, että keisariajalla roomalaiset paitsi kontrolloivat juuri niitä alueita joissa

leijonia oli, näiden vaikutusvalta myös ulottui maantieteellisesti kaukaisempiin paikkoihin,

330 Oppianus Halieutica 1.709- 18.331 Bartley 2003, 62. Bartley huomauttaa sankarien assosioitumisen leijonien fyysiseen hurjuuteen, rohkeuteen jasuojelevaan käyttäytymiseen ilmenevän Iliaksessa ja Odysseiassa. ks. Bartley 2003, 64- 65, 84.332 Oppianus Halieutica 5.14- 15, 5.36- 37, ks. homeerisen tyylin analyysistä Bartley 2003, 84, 86.333Apul.Met. 4.3.334 Bartosiewicz et.al. 2009, 3; Hughes 1975, 16- 17.335 Toynbee 2013, 64. Vahva evidenssi siitä ettei leijona elänyt Italiassa oli myös se, kuinka paljon eläimiäalettiin juuri toisen puunilaissodan jälkeen tuoda Italiaan ja miten lainsäädäntö muuttui tuontieläinten suhteen, ks.Bomgardner 2002, 34- 35; Futrell 2000, 27- 28.336 Toynbee 2013, 61.337 Kalof et.al. 2007, 120- 121.

56

joissa leijonia eli.338 Huomionarvoista leijonien territoriaalisuutta käsittelevässä

kirjallisuudessa on myös leijonien ulkonäön ja luonteen erot, jotka painottavat eri puolilla

valtakuntaa eläneitä leijonia, eri aikakausina ja eri kirjoilijoiden toimesta. Erityisesti leijonan

talja, koko ja luonteen hurjuus ovat asioita, joihin kirjailijat tasavallan ja keisarivallan aikana

kiinnittivät huomiota, kuvaillessaan ja verratessaan leijonien olemusta niiden elinpaikkojen

mukaan. Tämä antaa viitteitä siitä, että roomalaisilla kirjailijoilla oli kulloinkin hyvin

vaihtelevat käsitykset siitä, millä maantieteellisillä alueilla sijaitsivat suurimmat, ylväimmät ja

hurjimmat leijonat.

Kaikista eniten kuvauksia roomalaiset kirjalliset lähteet antavat leijonien levittäytymisestä ja

niiden tuomisesta nykyisen Pohjois-Afrikan ja Syyria-Palestiinan alueilla sijainneista

provinsseista.339 Pohjois-Afrikkaa koskevat kuvaukset voidaan vielä jakaa alueisiin, jotka

roomalaiset tunsivat lännestä itään katsoen nimillä Mauretania, Gaetulia, Numidia, Libya ja

itäisimpänä alueena Aegyptus, jolloin kokonaisalueeksi muodostuu koko nykyinen Pohjois-

Afrikka rannikkoseutua myöten Gibraltarilta, Marokosta ja Atlasvuorilta aina Saharan

autiomaan pohjoisosien kautta Niilille ja Egyptiin. Myös Ethiopia tulee ilmi muutamissa

kirjoituksissa, sijaiten osittain nykyisen Etiopian seudulla sisemmässä Afrikassa.340 Pohjois-

Afrikan alueista Karthagon ja Egyptin välistä aluetta roomalaiset kutsuivat yleisnimityksellä

Africa.341 Roomalaiset kirjailijat niin tasavallan– kuin keisarivallan aikana puhuttelevatkin

leijonia ja myös panttereita yleisnimityksellä Africanae tai Africanae bestiae, niiden

löytöpaikan mukaan.342

Myöhäistasavallan aikana varhaisena Pohjois-Afrikan leijonia koskevana mainintana venation

käytännön aikoihin kuvaa roomalaisissa teksteissä, joskin epäsuorasti, historioitsija Sallustius

(86–35 eKr.). Bellum Iugurthinumissa tämä kertoo Numidian kuninkaan Masinissan pojan

veljen pojan Jugurthan metsästäneen leijonia ja muita petoeläimiä.343 Pohjois-Afrikan

provinsseista erityisesti Libya on kirjallisten lähteiden valossa yleisimpiä paikkoja, josta

roomalaiset hankkivat kisoihin leijonia. Käsitteenä Libya on kuitenkin ongelmallinen siinä

338Aymard 1951, 394- 395.339Aymard 1951, 394- 396; Toynbee 2013, 61; Pohjois-Afrikka tulee ilmi jo ensimmäisissä tunnetuissavenatioissa joissa käytettiin leijonia, vuoden 186 eKr. Marcus Fulvius Nobiliorin toimesta, ja Lucius AemiliusPaulluksen (169 eKr.) järjestäminä (termi “Africanas” viittaa tosin mahdollisesti myös leopardeihin). Livius39.22.1- 2, 44.18.8.340 Strabo Geographica 2.5.33, 17.3.1- 2, 17.3.4- 7, 17.3.10, 17.3.15- 16, 17.3.23- 24. Numidiaan Strabo tosinviittaa lähinnä epäsuorasti käsitteellä Νομάδες (Numidialaiset). Strabo Geographica 2.5.33, 17.3.15.Keisariajalla sekä Plutarkhos että Aelianus tuovat esille sen, että leijonia palvottiin ja kunnioitettiin suurestiEgyptissä, Plut. De soll. an. 670c; Ael. NA 5.39, 12.7. Plinius vanhempi mainitsee Ethiopialaisen leijonan. Plin.HN 8.45.107.341 African Käsitteen käytössä ja ymmärryksessä ilmeni tietysti myös eroja eri aikoina. Esimerkiksi keisariajallasatiirikko Juvenalis mainitsee African olleenMauretaniasta Niilille saakka ulottunut alue. Juv. 10.147- 150.342 ks. Toynbee 2013, 17, 20.343 Sall. Iug. 6.1. Jugurthasta Iug. 5.1- 7.

57

mielessä, että laajana ja ”tuntemattomana” alueena sen territoriaalinen määritteleminen on

haastavaa. Tasavallan ja keisarivallan ajan vaihteessa elänyt maantieteilijä Strabo (64/63 eKr.–

n. 24 jKr.) kuvaa Libyan valtavaksi, alkaen idässä Asian jälkeen, ollen sijainniltaan Egyptin ja

Ethiopian rajanaapuri, ja jatkuen lännessä aina Gaetulian alueelle nykyisen Libyan

länsirajalle ja rannikolla ollen Karthagon kaupungin kohdalla Sisilian Lilybaeumin kaupunkia

vastapäätä.344 Dunstan Lowe esittää varhaisella keisariajalla eläneen Lucanuksen kuvaavan

Pharsaliassa Libyana epäsuorasti koko Pohjois-Afrikkaa lännestä Karthagosta itään Egyptiin

saakka.345 Useat latinalais-kreikkalaiset kirjailijat mainitsevat Libyan leijonien elinpaikkana,

kuten myöhäistasavallan ajan historioitsija Diodoros Sisilialainen (90–30 eKr.) ja runoilija

Oppianus.346 Ovidius mainitsee Libyan naarasleijonan lyhyesti Fastissa.347 Kokonaisuutena

Libya säilyi pitkälle keisariajalle yleisenä petoeläinten tuontipaikkana. Roomalainen

virkamies Symmachus (n. 345–402 jKr.) pyrki saamaan leijonia kisoja varten Libyan

seudulta.348 Vielä myöhäisellä keisariajalla keisari Honoriuksen hovirunoilija Claudianus (n.

370–404 jKr.) kertoi Libyan leijonien pyydystämisestä runoissaan.349

Libyan lisäksi leijonien leviämisestä laajemmalle alueelle Pohjois-Afrikkaa on myös

kirjallisia lähteitä. Yhtenä tällaisena leijonien esiintymispaikkana ilmenee Pohjois-Afrikasta

myös Mauretania. Strabo määritteli Mauretanian alueeksi nykyisen Länsi-Afrikan Herakleen

pylväistä aina Masaesyliin Numidian alueelle saakka, joka käsittää nykyisen Marokon ja

Pohjois-Algerian alueen.350 Alueelta tuoduista leijonista kirjoittavat ainakin kirjailijat Seneca

nuorempi ja Plinius vanhempi kuvatessaan roomalaisen sotapäällikkö ja virkamies Sullan

(139–78 eKr.) järjestämiä kisoja, jossa Mauretanian kuningas Bocchus olisi lahjoittanut tälle

sata ”harjallista” (iubatus) leijonaa.351 Myös Aelianus kirjoitti leijonista Mauretaniassa, jotka

344 Strabo Geographica 17.3.1, 2.5.33, 6.2.1, 17.3.19, 17.3.23- 24. Strabo mainitsee myös, että Libyan rajoja eiole mahdollista määritellä tarkalleen. Strabo Geographica 17.3.23.345 Hömke & Reitz et.al. 2010, 119.346 Diod. Sic. 2.50.2; Oppianus Cynegetica 3.35- 41.347 Ov. Fast. 5.371- 372.348 Symm. Ep. 2.76.349 Claud. Cons. Stil. 3.333- 343.350 Strabo Geographica 17.3.4, 17.3.10.Masaesyli= nykyisen Marokon ja Algerian alueella sijainnut alue, jonkamukaan alueella asuneita paikallisia heimojakin kutsuttiin. ks. määritelmästä Perseus Digital Library-verkkosivulla. <http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus:text:1999.04.0064:entry=numidia-geo&highlight=masaesyli>. 16.5.2018. Herakleen pylväät: Nykyisessä läntisessä Marokossa Gibraltarin salmenmolemmin puolin olevan vuoret, Bomgardner 2002, 121; Mauretania= nykyinen Marokko, ks. Dunkle 2008, 79.351 Plin. HN 8.20.53; Sen. De Brevitate Vitae 13.6. Plinius ja Seneca eivät tosin kumpikaan suoranaisesti mainitsenimeltäMauretaniaa näissä kuvauksissaan. Aelianus puolestaan kirjoitti alueen leijonien tavoista paljonkinkeisariajalla, ks. Ael. NA 3.1.

58

alueen kuningas Juba II oli kohdannut matkoillaan.352 Aelianus kirjoittaa myös Egyptin

leijonista, kuvatessaan eläimen syvää merkitystä kyseiselle kulttuurille.353

Kartta 1: Leijonan levinneisyyttä Pohjois-Afrikan alueella Rooman tasavallan ja keisarivallan

aikoina, n. 200 eKr.–400 jKr. välisenä aikana. Kartta kuvaa leijonan esiintymisalueita

kirjallisuudessa mainittujen paikkojen perusteella, ja alueella sijainneet merkittävät kaupungit.

Pohjois-Afrikan lisäksi leijonan levinneisyydestä on kirjallisia lähteitä myös Egyptistä

Anatoliaan ulottuneelle alueelle, joka muodosti yhden keskeisen paikan josta roomalaiset

metsästivät leijonia tasavallan ajan lopulta alkaen. Näissä lähdemaininnoissa keskeisiksi

nousevat roomalaisten provinssit Asia/Asia Minor ja Syria (myöhemmin Syria-Palaestina),

joiden lisäksi leijonien saatavuus jatkui aina Kaukasukselle ja Mesopotamiaan saakka.354

352Ael. NA 7.23.353Ael. NA 12.7. Egyptiläisten suhtautuminen eläimiin ulottui vahvasti pyhänä asiana eläinjumaluuksiin, mihinroomalaisten asennoituminen ilmeni joissain tapauksissa halveksuvana. ks. Campbell et.al. 2014, 443- 445.354Aymard 1951, 394- 395. Anatoliassa elävistä leijonista havainnoi jo tasavallan aikaan Ksenofon, kertoessaannäiden elävän Mysian Olympos- vuoren alueella nykyisessä Turkissa. Xen. Cyn. 11.1. Roomalaiset saivatsotilaallisesti haltuunsa läntisen Anatolian jo Pompeiuksen sotaretkillä vuonna 64 eKr., josta muodostui Syrianprovinssi. Keisari Hadrianuksen (76–138 jKr.) hallintokaudella vuoteen 139 mennessä Syria yhdistyi puolestaanmuuhun Palestiinan ja Anatolian alueisiin, jotka muodostivat Syria-Palaestinan provinssin, joka säilyihallinnollisesti n. 300–luvun puoliväliin saakka. Alue ulottui rannikkoseutua pitkin nykyisen Egyptin alueeltaMustallemerelle saakka, ja jatkui koillisessa laajimmillaan nykyisen Armenian alueelle ja idässä ja kaakossaArabiaan saakka ks. Butcher 2003, 19, 22, 84- 87.

59

Syyrian alueella elävistä leijonista mainitsee suoranaisesti mm. Plinius vanhempi.355

Roomalaisten territoriaalinen laajentuminen johtikin siihen, että eläimiä alettiin hiljalleen

tuoda muualtakin kuin Libyan ja African seudulta, kuten juuri Asia Minorista.356 Jacques

Aymard korostaa, että roomalaisten valtaamien alueiden provinsseissa leijonia useilla eri

alueilla, erityisesti juuri Asia Minorin ja Syrian provinssien alueella, joiden hallinnollisen

vaikutusvallan ansiosta leijonia oli mahdollista tuoda jopa Parthiasta ja Intiasta saakka.357

Kartta 2: Leijonan levinneisyyttä ja tuontipaikkojen provinsseja Anatolian, Lähi-Idän ja

itäisen Pohjois-Afrikan alueella aikavälillä n. 400 eKr.–300 jKr..

355 Plin. HN 8.17.45. Kreikkalaisista jo Ksenofon kirjoittaa leijonia eläneen myyttisen Nysa- vuoriston seudullaSyrian aluetta kauempana. Xen. Cyn. 11.1.356Kalof et.al. 2007, 120.357Aymard 1951, 394- 395.

60

Pohjois-Afrikkaa koskevissa kirjallisissa lähteissä huomionarvoista on se, että Libya säilyi

hyvin usein mainittuna alueena roomalaisissa teksteissä. Juuri tämä alue oli se, minne

roomalaiset saivat Afrikassa jalansijaa toisen puunilaissodan jälkeen. Hallinnollisesti Pohjois-

Afrikka toimi roomalaisille leijonien tuontipaikkana 200–luvulta eKr. ainakin 400–luvulle jKr.

asti, jolloin leijonien harvinaistumisesta johtuen eläinten hankinta venatioita varten oli käynyt

erittäin vaikeaksi.358 Tämä mahdollisti pitkällä aikavälillä sen, että leijonia ja muita venation

kannalta keskeisiä eläimiä oli mahdollista pyydystää ja kuljettaa alueelta maa- ja meriteitse

kisoja varten.

Lähdekirjallisuus ja osittain myös arkeologiset lähteet rajaavat leijonien elinalueet antiikin

aikana sikäli, että lajin esiintymän painopiste on Välimeren etelä- ja itäosissa. Länsi-

Euroopassa kirjalliset havainnot nykyisen Espanjan alueelta nykyisen Etelä-Ranskan kautta

aina Apenniineille saakka ovat puutteellisia. Rooman valtakunnan itäosien suhteen tilanne oli

toinen. Leijona esiintyi tällä alueella kuvauksista riippuen pohjoisimmillaan aina Daakiaan ja

Mustallemerelle ulottuneilla alueilla.359 Itäistä Eurooppaa koskevat kuvaukset vaihtelevat

kuitenkin jonkin verran. Plinius vanhempi kirjoittaa historioitsija Herodotuksen (n. 484– n.

425/424 eKr.) tavoin leijonien esiintyvän Euroopassa ainoastaan Achelous (Achelóos,

Kreikka) ja Mestus (Nestos, Bulgaria ja Pohjois-Kreikka)– jokien välisellä alueella.360

Kirjailija Dion Khrysostomos (n. 40–115 jKr.) kertoo leijonan eläneen Makedoniassa, mutta

kuolleen sukupuuttoon sieltä ja muualta Euroopasta.361 Toisella vuosisadalla jKr. elänyt

kreikkalais-roomalainen runoilija Oppianus mainitsee puolestaan teoksessaan Cynegetica

useita eri leijonalajeja, ja missä niitä on. Oppianus kuvailee leijonia olevan Armeniassa

Tigris- joen varrella, sekä Libyassa että Ethiopiassa.362 Lisäksi Oppianus mainitsee leijonan

esiintymisalueiksi Eufrat- joen alueen ja Parthian.363

Leijonan mahdollista levinneisyyttä antiikin ajan Kreikassa on tutkittu paljon ja pitkään.364

Donald Hughesin mukaan sekä kirjalliset, arkeologiset että reliefimäiset lähteet viittaavat

leijonan levinneisyyteen ja häviämiseen alueella.365 Kirjallisissa lähteissä, jotka käsittelevät

358 Bomgardner 2002, 34- 35, 214- 216.359Aelianus kirjoittaa Daakian seudulla elävistä leijonista, ja mainitsee siteeraavansa teoksessaan Herodotusta,vaikka täsmentää tämän tietävän alueen leijonista vain vähän. Ael. NA 17.36.360 Plin. HN 8.17.45; Hdt. 7.125- 26.361 Dio Chrys. Or. 21.1.362 Oppianus Cynegetica 3.20- 47.363 Oppianus Cynegetica 3.23, 4.112- 119.364 Muun muassa Keller 1909; Jennison 1937; Aymard 1951; Anderson 1985; Sallares 1991; Hughes 1994;Bartosiewicz et.al. 2009; Jensen 2016.365 Hughes 2014, 102- 103. Arkeologisista lähteistä mainittakoon esimerkiksi Kalapodista Apollon ja Artemiksenpyhätöstä geometris- arkaaisen ajan kerroksesta löytynyt peräisin oleva leijonan lapaluu, jonka palamisjäljet

61

leijonan elinalueita Kreikassa, esiintyy toistoa aina 400–300– luvuilta eKr. alkaen aina

keisariajalle saakka. Ksenofon kuvailee leijonan elävän Pangaío- ja Kissos (κισσός, nykyinen

Chortiátis)- vuorten ympärillä Makedonian (nykyinen Pohjois-Kreikka) alueella, ja Píndos-

vuoristossa nykyisen Manner-Kreikan pohjoisosissa.366 Herodotus kirjoitti leijonien

hyökänneen Persian kuninkaan Kserkses I:n (518–465 eKr.) karavaanin kimppuun tämän

Kreikan sotaretken aikana, ja rajaa samaan yhteyteen leijonan esiintymisalueina Euroopassa

Achelous– ja Mestus– jokien välisen alueen Kreikasta.367 Vastaavan väitteen leijonan

elinpaikasta Kreikan alueella toistivat vielä Rooman tasavallan ajalla kirjailijoista Aristoteles

ja keisariajalla esimerkiksi Plinius vanhempi ja Aelianus.368 Bent Jensen esittää, että

Herodotuksen kuvaus ei olisi fiktiota ainakaan sen perusteella, että tämä tunsi leijonien

saalistustavat.369 Joka tapauksessa myöhemmät antikvaariset kirjailijat lainasivat tapauksen

teoksiinsa sellaisenaan, vaikka se oli keisariajalla jo huomattavan vanha. Toisaalta

myöhemmistä antikvaarisista kirjailijoista Aelianus kuitenkin myös täsmensi, että leijonat

eivät synny Peloponnesoksella.370 Ylipäätään roomalaisiin venatioihin etsittyjen leijonien

tuontialueisiin viittaavissa kuvauksissa ei kuitenkaan löydy mainintoja siitä, että leijonia olisi

tuotu kisoihin Kreikan seudulta, vaikka alue sijaitsikin lähellä Roomaa ja kuului valtakunnan

hallinnon alaisuuteen jo 100–luvun puolivälistä eKr. alkaen. Tämä antaa viitteitä

antikvaarisesta tavasta jolla osa kirjailijoista kuvasivat leijonien elinpaikkoja, etupäässä

Plinius vanhempi ja Aelianus. Tämän vuoksi Kreikan alueen puutteellisuuden leijonien

tuontipaikkana tekee erityisen oleelliseksi alueen sijainti ja venation käytännön yleistyminen,

joka ajoittuu juuri 200– ja 100– lukujen eKr. välille. Leijonan uskotaan yleisesti kuolleen

sukupuuttoon Kreikasta viimeistään n. 100–luvulla eKr., jolloin eläin myös todennäköisesti

eli siellä enää varsin pienellä alueella.371

viittaisivat siihen että eläin olisi mahdollisesti tullut syödyksi, ks. Campbell et.al. 2014, 340. Kreikasta on myöslöytynyt leijonien Pronssiaikaisia arkeologisia luujäänteitä, ks Campbell et.al. 2014, 206. Leijonista löytyneitäarkeologisia jäännöksiä varhaiselta Neoliittiselta kaudelta varhaiselle Rautakaudelle saakka on kaiken kaikkiaanlukuisista paikoista eri puolilta nykyistä Kreikkaa, Makedoniaa ja Bulgariaa, ks. Bartosiewicz et.al. 2009, 6;Kirjallisissa lähteissä puolestaan esimerkiksi Diodorus (Diod. Sic. 9.14.2- 15) ja maantieteilijä Pausanias (toinenvuosisata jKr.) (Paus. 6.5.4- 5) viittaavat olympiaurheilija Polydamakseen (408 eKr.), jonka nämä kertovatsurmanneen paljain käsin (molempien kuvaus) useita leijonia (Diodoruksen kuvaus) ja yhden Olympusvuorella(Pausaniaksen kuvaus).366 Xen. Cyn. 11.1.367 Hdt. 7.125- 26.368Ael. NA 17.36; Plin. HN 8.17.45; Arist. Hist. an. 579b5- 8.369 Jensen perustelee argumenttiaan sillä, että Herodotus kuvailee leijonien hyökänneen nimenomaan karavaaninkamelien kimppuun, eikä ihmisten, mitä leijona tuskin tekisi. Lisäksi Jensen korostaa leijonan mahdollistalevinneisyyttä Kreikassa Herodotuksen kuvauksen totuudenmukaisuuden tukena. Jensen 2016, 78.370 Tosin tässäkin kohtaa Aelianus kertoo jo Homeroksen tuoneen tämän tiedon esille, kirjoittaessaan jumalatarArtemiksen laulavan ja metsästävän tämän ylittäessä Ta�Dgetos- ja Erýmanthos- vuoret. Ael. NA 3.27.371 Hughes 2014, 102- 103, 188; Jennison 1937, 23.

62

Kartta 3: Myöhäistasavallan ja keisarivallan (n. 400 eKr.–200 jKr.) aikaisia mainintoja

paikoista, joissa leijonan uskottiin antiikin Kreikan alueilla elävän. Kartassa on kuvattuna

myös Achaea (nykyinen Akhaia)– provinssi joka sijaitsi Peloponnesoksen pohjoisosissa.372

Leijonien kannan vähentyminen ja lopulta häviäminen Kreikan alueella oli kuitenkin vain osa

sitä leijonapopulaation vähenemisen prosessia, jonka antiikin ihmisten ja erityisesti

roomalaisten toiminta sai aikaan. Pitkällä aikavälillä leijonien surmaaminen ja pyydystäminen

roomalaisten tarpeisiin johti kuitenkin siihen, että viimeistään myöhäiselle keisariajalle

tultaessa 300–luvulla leijona oli käynyt monin paikoin harvinaiseksi Välimeren piirissä.

Osittain lajin vähenemisen syyt eivät liittyneet pelkästään roomalaisiin, ja muutokset

tapahtuivat myös pitkällä aikavälillä: esimerkiksi Egyptin hallitsemilla alueilla leijonien

372 ks. Achaea- alueen määritelmä Perseus Digital Library- verkkosivulla.<http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.04.0004%3Aalphabetic+letter%3DA%3Aentry+group%3D1%3Aentry%3Dachaea >. 16.5.2018.

63

lukumäärät olivat vähentyneet jo Vanhan valtakunnan aikana.373 Kuitenkin noin 300–luvulle

jKr. tultaessa leijona oli hävinnyt jo Thessaliasta, ja muualtakin Kreikan seudulta, läntisestä

Asia Minorista, ja harvinaistuneet Atlasvuorilla, mikä viittaa eläimen suureen kysyntään

venatioita varten.374 Donald Hughes esittää, että alun perin sekä kreikkalaisessa että

roomalaisessa mytologiassa ja kulttuurissa tiedostettiin luonnon tasapainon vaalimisen

merkitys ja tärkeys, mutta ajatusmaailman muuttuminen vaikutti myös metsästyskulttuurin

muuttumiseen ja sitä myöten tahattomastikin eri eläinlajien populaatioiden ja niiden

elinalueiden häviämiseen.375 Tällöin leijonan pyydystämiselle ja metsästämiselle ja sitä

myöten eläimen luontaisen elinalueen pienenemiselle löytyneet syyt selittyisivät muilla kuin

eläimen satunnaisella kaatamisella tai populaation luontaisella muutoksella. Kaikesta

huolimatta metsästyskulttuuria areenoilla yritettiin ajoittain myös hillitä. Donald Hughes

huomauttaakin myös, että yksi merkittävimmistä vastustuksista eläinten tuomiseen Afrikasta

tapahtui Mauretanian kuningas Juba II:n toimesta, joka sääti lakeja suojellakseen eläimiä ja

sulki Mauretaniassa areenoita ja Hippon kaupungin sataman eläinkuljetukset. Nämä

vaikutukset jäivät kuitenkin vähäisiksi, sillä useiden alueen eläinlajien lukumäärät vähenivät

tai ne kuolivat sukupuuttoon.376

Leijonien territoriaalisuudella oli yhteyksiä roomalaisten tapoihin kuvata leijonia sikäli, että

eri kirjailijoiden mukaan eri alueilta löytyivät kaikkein suurimmat ja hurjimmat leijonat.

Tällaisia kuvauksia on paljon eri ajoilta, ja paikat vaihtelevat todella paljon. Lisäksi leijonien

fyysisissä piirteissä oleviin eroihin kiinnitettiin huomiota. Runoilija Oppianus kertoo, että

erityisesti Libyan leijonat ovat ”kauheita” (σμερδαλέος), niiden karjuntaa, ja että niiden

raajojen voimat ovat rajattomia.377 Oppianus kuitenkin täsmentää, että leijonat ovat mahtavia

niiden muillakin esiintymisalueilla.378 Diodorus puolestaan mainitsee Syrian leijonien olevan

suurempia ja hurjempia kuin Libyassa elävät.379 Plinius vanhempi kirjoittaa, että leijonia on

kahta eri tyyppiä: vantteraa ja lyhyttä, joilla on kiharampi talja, ja nämä ovat myös arempia

kuin pitkät, suorakarvaiset lajit, jotka ”ylenkatsovat” haavoja.380 Helmut Leitner määrittelee

kyseisten lajien olleen nykykäsitteillä Atlasleijona ja Aasianleijona (Kumpikin Panthera leo

373 Kalof et.al. 2007, 49.374 Hughes 2014, 102- 103; Kalof et.al. 2007, 61.375 Hughes 2014, 88- 90.376 Hughes 2014, 98- 99.377 Oppianus Cynegetica 3.35- 41.378 Oppianus Cynegetica 3.20- 47.379 Kokonaisuudessaan lainaus menee: “...θηρίων τε πλῆθος ἀλκίμων ἡ προσορίζουσα τῇ Συρίᾳ τρέφει: καὶ γὰρλέοντας καὶ παρδάλεις ἐν αὐτῇ πολλῷ πλείονας καὶ μείζους καὶ ταῖς ἀλκαῖς διαφόρους πεφυκέναι ἤπερ ἐν τῇ Λιβύῃσυμβέβηκε.” Diod. Sic. 2.50.2.380 Plin. HN 8.18.46.

64

leo).381 Plinius totesi myös leijonien fyysisestä suuruudesta, että Euroopassa elävät yksilöt

ylittivät voimissa selkeästi Africassa ja Syriassa elävät yksilöt.382 Myöhempänä keisariaikana

Aelianus puolestaan kirjoitti, että Intiasta löytyvät kaikkein suurimmat ja hurjimmat leijonat,

mutta mainitsee myös Libyan leijonien suuren hurjuuden.383 Vielä 300– ja 400– lukujen

vaihteessa runoilija Claudianus kirjoitti parhaiden leijonien (“eximios leones”) löytyvän

Libyasta.384 Plinius toki varhaisimpana asiaa kommentoivana kirjailijana mainitsee

Euroopassa elävät leijonat suurimmiksi, mikä on huomionarvoista sinällään kun ottaa

huomioon leijonan levinneisyyden muutoksen Euroopassa keisariajalla. Kuitenkin

lähdemateriaalien vähäisyyden vuoksi myöhempi Intian ja Libyan leijonien painotus

Aelianuksella ja Claudianuksella voi johtua myös ihan vain joko sattumasta tai retorisista

syistä.

Luonnontieteellisten teosten lisäksi roomalaiset viittailivat leijonan elinalueisiin myös

fiktiivisissä teoksissaan, joko suorilla paikannimillä tai ilman. Vergiliuksen Aeneiksessa

Leijonien esiintymispaikkoina on mainittu nimeltä Nemea (Herkules– viittauksena) ja

Gaetulia.385 Statius mainitsee Thebaissa Teumessuksen ja Nemean viittauksina Nemean

leijonaan.386 Thebaista ilmenee runsaasti muitakin leijonan esiintymispaikkoja: Afrikasta

Gaetulia, Libya, Mauretania, Massylia ja Numidia, Lähi- idästä Caspia (nykyinen Kaukasus)

ja Hyrcania (nykyinen Hyrkania) ja skyyttien maat (nykyinen Bulgaria).387 Silvaessa

Statiuksen kuvaus siitä kuinka kesytetty leijona vältti afrikkalaisen joukon (“grege Massylo”)

antaa ymmärtää että leijona olisi alun perin tuotu sieltä.388 Runoilija Martialis puolestaan

viittaa poliittiseen sävyyn leijoniin niiden petoeläinten joukossa, jotka olivat tulleet keisarin

järjestämiin kisoihin ”barbaarisista maista” (“barbara terra fera”).389 Martialis viittaa

381 Leitner 1972, 151- 152. Leitner tosin ilmoittaa virheellisesti Atlasleijonan (Panthera leo leo) tieteellisennimen olevan Panthera leo persicus, mikä on leijonan (Panthera leo) alalaji Aasianleijonan (Panthera leopersica) nimitys. Aasianleijonan terminä Leitner on puolestaan käyttänyt vanhahtavaa muotoa (Panthera leogoogratensis), joka on puolestaan Gujeratissa Intiassa sijainneen alalajin (Felis (leo) goojratensis) nimitys. Haaset.al. 2005, Oxford Academic Journals- verkkosivulla.<https://academic.oup.com/mspecies/article/doi/10.2307/3504539/2600831 >. 16.5.2018.; Kansainvälisenluonnonsuojeluliiton (IUCN) sivusto leijonista. <http://www.iucnredlist.org/details/15951/0>. 16.5.2018.Yleisesti ottaen Panthera leo persica viittaa leijonan Aasian alalajeihin, Panthera leo leo puolestaan Afrikanalalajeihin, ks. IUCN:n sivusto leijonista. < http://www.iucnredlist.org/details/15951/0 >. 16.5.2018.382 Plin. HN 8.17.45.383Ael. NA 17.26- 27. Aelianus kuvaa Intian ylipäätään hyvin mystisenä paikkana, ja siteeraa tähän yhteyteenAleksanteri Suuren kohtaamisia leijonien kanssa tämän sotaretken eri vaiheissa ja eri henkilöiden kanssa. NA 8.1,VH 12.39, ks. myös Smith 2014, 171.384 Claud. Cons. Stil. 3.333- 338.385Verg. Aen. 5.351- 52, 8.285- 295.386 Stat. Theb. 2.377- 378, 4.85- 86.387 Stat. Theb. 2.675- 676, 4.494- 497, 5.203- 205, 5.332- 334, 6.598- 601, 8.572- 576, 9.15- 16, 9.189- 195,9.739- 743, 10.414- 419, 11.26- 29.388 Stat. Silv. 2.5.8.389 Martialis viittaa Nemean leijonaan vertauskuvallisesti. Mart. Spect. 32 (28; 27).

65

lyhyesti myös Libyaan leijonien elinalueena.390 Vastaavanlaista luonnehdintaa leijonien

elinalueista löytyy Lucanuksen Pharsaliasta, jossa Libya tulee kuvatuksi armottomana ja

vaarallisena maana, ja ajoittain nimenomaan leijonista johtuen.391 Seneca puolestaan kuvaa

puunilaisen leijonan taljaa ja karjuntaa tragediassaan Phaedra.392 Lisäksi Seneca mainitsee

teoksessa lyhyesti persialaisen leijonan taljan.393

3.2 Leijonien pyydystäminen ja tuominen venatioihin eri puolilta Rooman

valtakuntaa, ja niiden hallussapito ja metsästäminen kisojen ulkopuolella

Leijonien pyydystämisen ja kuljettamisen prosessi kisoja varten

Yksi venatioiden järjestelemisen kannalta keskeisimmistä haasteista oli, että niitä varten

hankittavien eksoottisten eläinlajien luontaiset elinympäristöt sijaitsivat usein valtakunnan

syrjäisemmillä ja kauimmaisilla kolkilla tai niiden ulkopuolella.394 Leijonien tuomisen

haasteena oli kaikkina valtakunnan historian aikoina se, että eläimet oli usein tuotava pitkien

matkojen takaa kisapaikoille. Ongelman skaala vaihteli kuitenkin kisojen koosta ja

järjestelypaikasta riippuen. Kisoja järjestettiin ympäri valtakuntaa, minkä vuoksi eläinten

elinalueet saattoivat sijaita paljon lähempänä, mikäli kisat järjestettiin esimerkiksi Pohjois-

Afrikan, Anatolian tai Syyria-Palestiinan alueilla, kuin valtakunnan ytimessä Roomassa.

Tällöin myös logistiset haasteet eläinten kuljettamisessa olivat pienemmät.395

Valloitusten myötä Rooman valtakunta ekspansoitui 200–luvulta eKr. alkaen territoriaalisesti

laajemmalle alueelle, minkä ansiosta roomalaiset pääsivät käsiksi niihin Välimeren alueisiin,

joissa leijonia eli. Tällöin eläimet tulivat laajassa mittakaavassa saataville kisoja ajatellen.396

Roomalaisten kiinnostus leijonien esiintymiseen ja niiden metsästykseen areenalla kasvoikin

ajan myötä, kun keisariajalla venatioista tuli yhä suurempia ja näyttävämpiä spektaakkeleita.

Tämä teki eläinkuljetusten logistisista haasteista suurempia ajan myötä: Alun perin leijonia

esiintyi hyvin laajalla alueella Välimeren seudulla antiikin aikana, mutta venation suosion

kasvu ja leijonien laajamittainen pyydystäminen kisoja varten johtivat leijonakantojen

390 Mart. Epigrammata 2.75.391 Hömke & Reitz 2010, 119- 120, 129- 130; Esimerkiksi Lucanus Pharsalia 9.938- 949.392 Sen. Phaedra 341- 357.393 Sen. Phaedra 325- 327. Seneca viittaa leijonan taljaan myös kohdassa 317- 318.394 Kalof et.al. 2007, 120- 121.395 Bomgardner 2002, 34- 35, 212- 216; Gilhus 2006, 32; Weiss 2014, 163, 229.396 Bomgardner 2002, 34- 35; Kalof et.al. 2007, 120- 121; Slater 1996, 60- 61.

66

hupenemiseen, minkä seurauksena roomalaiset joutuivat etsimään leijonia yhä

kaukaisemmilta seuduilta.397 Aluksi roomalaisia ei juuri haitannut eläinkantojen

harvinaistuminen – mikäli eläimiä ei saanut läheltä, niitä vain alettiin hakea kauempaa –

mutta 200–luvulle tultaessa petoeläimiä piti hakea niiden harvinaistumisen vuoksi jo usein

Intiasta ja Etiopiasta saakka, jolloin kysyntään ei enää pystytty vastaamaan entiseen tapaan,

jolloin kisaohjelmiin oli tehtävä jo muutoksiakin.398

Petoeläinten hankkiminen alkoi siten, että kisajärjestelyistä kiinnostunut ylimystön jäsen oli

ensin yhteydessä kunkin provinssin paikalliseen kuvernööriin niiltä alueilta, joilta uskoi

eläimiä löytävän, ja tämä sitten teki järjestelyt joilla etsiä ja organisoida metsästäjiä ja kenties

jopa armeijakin väkeä pyydystystoimiin.399 Metsästäjät ja eläimiä kaupanneet työskentelivät

harvoin yksin, ja yleensä nämä kuuluivat johonkin asianmukaiseen järjestöön (collegium).400

Roomalaisten lakien puolesta leijonien ja muiden petoeläinten metsästäminen oli määritelty

ammatilliseksi toiminnaksi.401 Lait myös tekivät selväksi ammatin sattumanvaraisen luonteen,

sillä saalista ei aina tullut.402 Paikallisissa metsästäjien taidoissa ja pyrkimyksissä oli varmasti

myös suuria eroja. Kuvaavaa on, että keisari Neron (37–68 jKr.) hovimies Petronius (27–66

jKr.) kuvaa satiirisessa romaanissaan Satyriconissa sitä, kuinka villipetoja etsitään Africasta

suuren palkkion toivossa.403 Leijonan metsästystraditio oli huomattavan vahva Libyassa ja

muualla Pohjois-Afrikan seudulla, missä metsästyskulttuuri ja venatio olivat ylipäätään

erityisen suosittuja aktiviteetteja.404

Eläinten metsästämisen ja pyydystämisen jälkeen alkoivat logistiset haasteet maalla, kun

eläimet oli kuljetettava lähimpään satamaan. Maateiden varrella matkalla satamiin toimi usein

asiaan keskittyneitä yleisiä välietappeja, joiden jälkeen eläinkuljetukset jatkuivat satamista

meriteitä pitkin määränpäätä kohti. Tällaisia kaupunkeja olivat Rooman ohella esimerkiksi

397 Hughes 2014, 88, 103; Meijer 2004, 124- 125. Esimerkiksi Strabo kuvailee Libyan alueella olevan valtavastipetoeläimiä, ja kertoo koko Karthagon ja Herakleen pylväiden välisen alueen olevan erittäin hedelmällistä.Strabo Geographica 2.5.33.398Aymard 1951, 394- 395, 397; Meijer 2004, 124- 125.399 Meijer 2004, 128. Donald Hughes täsmentää suurten eläinten kuten leijonien metsästämisen edellyttäneentaktiikoita, jotka olivat rinnastettavissa sodankäyntiin. Hughes 2014, 151.400 Meijer 2004, 130.401 Laki puhuu “hyväksi todetuista” (“probandum”) metsästäjistä. Dig. 9.2.29.3; Metsästystoiminnan ostamisenluonteesta Dig. 18.4.7; Ostajan täytyy maksaa summa metsästyksestä, vaikka saalis (esimerkissä pantteri)pääsisi karkaamaan kiinniottajaltaan: ”…veluti cum futurum iactum retis a piscatore emimus aut indaginemplagis positis a venatore, vel pantheram ab aucupe: nam etiamsi nihil capit, nihilo minus emptor pretiumpraestare necesse habebit.” Dig. 19.1.11.18; Kohta Dig. 50.6.7 täsmentää vielä armeijassa metsästyksen olevanerityistaito, jota tekevä saa isoja vapauksia raskaamman työn suorittamisesta.402Dig. 18.4.7; Dig. 19.1.11.18. Lain pykälät täsmentävät metsästäjien korvausvelvollisuuden tähän viittaavaanlakiin eli Lex Aquiliaan vedoten, mikäli saaliin karkaaminen johtuu metsästäjien huolimattomuudesta; Dig.9.2.29.3.403Kyseinen lainaus tosin lähinnä vihjaa petoeläimistä yleisellä tasolla, ja lainauksen areenaan liittyvässäkohdassa petoeläimistä on spesifisti mainittu lajina tiikerit. Petron. Sat. 119.14- 18.404Aymard 1951, 395- 397; Gilhus 2006, 32.

67

Alexandria, Antiokia, Caesarea, Karthago, Leptis Magna ja Ostia.405 Eläimiä piti usein

kuljettaa meriteitse pitkiäkin matkoja kauan, missä oli haasteensa: huono sää ja konstikkaat

reitit määränpäähän saattoivat hidastaa matkantekoa ja aiheuttaa pahoja viivästyksiä

kuljetusten saapumiselle. Laivat saattoivat myös joutua haaksirikkoon.406 Eläinten

toimittaminen oli hyvin verkostoitunutta järjestöjen ja kaupunkien välillä. Toisinaan

kuljetuksesta vastasivat valtakunnan suurten lastien vastuuhenkilöt (cursus clabularis).407

Perillä eläimet olivat aluksi satamassa. Tällöinkään ongelmilta ei aina vältytty: Plinius

vanhempi kertoo kuvanveistäjä Pasitelesiksestä, joka meni satamaan tekemään teosta häkissä

olevasta leijonasta, kun toisesta häkistä karannut leopardi hyökkäsi tämän kimppuun ja

veistäjän onnistui vain vaivoin paeta.408 Lopullisessa määränpäässä leijonat ja muut eläimet

myös laitettiin kaupunkien ulkopuolella oleville niittyjä vastaaville alueille, eräänlaisiin

eläintarhoihin (vivaria) tai vastaaviin paikkoihin, esimerkiksi karjapihoille, joissa niitä

pidettiin kisoja varten.409

Kuljetusprosessin suurin haaste oli saada tuotua eläimet kisapaikoille hengissä, sillä prosessi

oli kokonaisuutena monivaiheinen, hyvin haastava ja saattoi toteutuksensa puolesta viedä

aikaa muutamista päivistä useisiin kuukausiin.410 Eläinten kannalta asiaa pahensi vielä sekin,

että kuljetusolosuhteita ei etenkään merimatkoilla oltu suunniteltu niiden hyvinvointia

ajatellen. Tästä johtuen eläinten kuolleisuus kuljetusmatkoilla oli valtavaa.411 Tästä huolimatta

lähdeviitteelliset maininnat pelkästään leijonien lukumääristä kisoissa kohosivat enimmillään

useisiin satoihin yksilöihin, mikä viittaa siihen että metsästystekniikat ja eläinkuljetusten

logistiikka ovat olleet oman aikansa mittapuulla pitkälle kehittyneitä.412 Eläimiin ja niiden

hyödykkeisiin liittyvä kauppatoiminta oli kokonaisuudessaan hyvin laajaa.413 Plinius

405 Meijer 2004, 130- 132, 134; Toynbee 2013, 64; Weiss 2014, 229.406 Campbell et.al. 2014, 472; Meijer 2004, 130- 132. Kuljetusaikojen kestoa pysähdyskaupunkia kohdenpyrittiin kontrolloimaan. Tätä kuvaa hyvin Codex Theodosianuksen kohta, jonka mukaan petoeläimiäkuljettaneet eivät saaneet viipyä yhdessä kaupungissa seitsemää- kahdeksaa päivää kauempaa. Hieropoliksenkaupungissa (nykyinen Lounais–Turkki) keston sallittiin olevan kolme- neljä kuukautta. Keisarin hoviintapahtuneiden petoeläinkuljetusten pysähdysaika ei saanut yhdessäkään kaupungissa tai provinsiaalisella alueella(“civitates”) ylittää seitsemää päivää. Cod. Theod. 15.11.2.407 Bomgardner 2002, 213; Meijer 2004, 130.408 Plin. HN 36.4.39- 40.409 Campbell et.al. 2014, 209, 471; Gilhus 2006, 32- 33. Jo-Ann Shelton huomauttaa, että armeija saattoi ajoittainmahdollisesti auttaa karjapihojen ylläpidossa, ks. Campbell et.al. 2014, 471.410 Meijer 2004, 128- 132.411 Campbell et.al. 2014, 472; Harden 2013, 133; Hughes 2014, 98; Meijer 2004, 130- 132. Keith Hopkins jaMary Beard pitävät kuitenkin mahdollisena, että ainakin ajoittain suuri määrä eläimiä päätyi kisoihin asti.Hopkins & Beard 2011, 101.412 Hopkins 1983, 11- 12.413 Harden 2013, 133; Hughes 2014, 98.

68

vanhempi kuvaa terveyshyötyjä, joita eläinten ruumiinosien kuten leijonan rasvan tai

sydämen avulla oli mahdollista saada.414

Leijonien kiinniottamisen tekniikat ja territoriaaliset haasteet

Roomalaisten tapa pyydystää leijonia ja muita isoja eläimiä otti vaikutteita kreikkalaisten

kuvaamista tekniikoista. Ksenofon kuvaa Cynegeticuksessa tällaisiksi tekniikoiksi eläimen

ruuan myrkyttämisen, piirittämisen yöaikaan aseistautuneella joukolla, ja eläimen

houkuttelemisen ansakuoppiin.415 Keisariajalla Plinius vanhempi kertoo Naturalis Historiassa

leijonan kiinniottamisen tekniikoista. Tämä mainitsee prosessin olleen aikaisemmin hyvin

haastava, ja kertoo pyydystyksen tapahtuneen pääsääntöisesti ansakuoppien käytön avulla

(“foveisque maxime”). Keisari Claudiuksen (10 eKr.–54 jKr.) aikana prosessi kuitenkin

helpottui Pliniuksen mukaan tavalla, jota tämä kuvailee miltei häpeälliseksi (pudendus)

leijonan kaltaiselle eläimelle: gaetulialainen paimen pysäytti vahingossa leijonan heittämällä

viitan sen silmille, jolloin eläin rauhoittui.416 Plinius kuvaa leijonan olevan erityisesti

metsästystilanteissa ylväs eläin, jolla on tietty arvo ja jota ei napata helposti. Leijona osaa

jallittaa metsästäjiä metsässä liikkuessaan: metsästäjien ja metsästyskoirien määrästä

riippumatta se katsoo ensin ylevästi avoimessa maastossa, ja metsään päästyään jatkaa

täydellä vauhdilla, “kuin tietoisena siitä että maa peittää sen häpeän” (“velut abscondente

turpitudinem loco”).417 Vastaavantyylisen toteamuksen tekee Plutarkhos, jonka mukaan

leijona osaa jättää pienempiä jalanjälkiä hämätäkseen metsästäjiä.418

Leijonan kiinniottamisen tekniikoista kertovat myös lukuisat roomalaiset runoilijat ja muut

kirjailijat, usein teoksissa jotka on nimetty muotoon “metsästyksestä” (Cynegetica). Runoilija

Oppianus kertoo Cynegeticassa, kuinka leijona houkutellaan sen luolan suulta huolellisesti

peitettyyn ansakuoppaan. Oppianus kuvaa leijonan raivokkaana eläimenä, joka tulee

tyydyttämään aggressiotaan ansassa olevaan syötiksi laitettuun eläimeen.419 Oppianus kuvaa

myös kaksi muutakin kulttuurikohtaista tapaa napata leijona: Mesopotamiassa (Eufrat- joen

alueella) leijona napataan, kun soihtuja kantavat metsästäjät ja ratsuväki ajavat metelin ja

414 Plin. HN 28.25.415 Xen. Cyn. 11.2- 4.416 Plin. HN 8.21.54.417Kokonaisuudessaan lainaus menee: “...idem ubi virgulta silvasque penetravit acerrimo cursu fertur velutabscondente turpitudinem loco.” Plin. HN 8.19.50.418 Plut. De soll. an. 966c- d.419 Oppianus Cynegetica 4.77- 111.

69

tulen avulla eläimen osan metsästäjistä piilossa pitämiin verkkoihin.420 Etiopiassa leijona

napataan Oppianuksen mukaan vielä näyttävämmin: eläin väsytetään useiden taistelijoiden

toimesta, kun eläin jatkuvasti hyökkää uuden metsästäjän kimppuun, samalla sitä haavoitetaan

iskuin ja nuolin, ja lopulta metsästäjät sitovat väsyneen ja haavoittuneen leijonan, ja kantavat

sen pois.421

Oppianuksen ohella lukuisat muut roomalaiset kirjailijat ja runoilijat kuvaavat erilaisia

leijonien metsästykseen liittyviä tekniikoita ja apuvälineitä. Tasavallan ajalla Grattius

mainitsee Cynegeticassa metsästyskoirien olevan hyviä leijonia vastaan, ja runon puuttuva

osio olisi saattanut viitata hevosiinkin tässä mielessä.422 Ovidius mainitsee Metamorphoses-

teoksessa vertauskuvallisesti leijonan kiinniottamiseen liittyen verkot.423 Statius kuvaa

Thebaissa, miten metsästäjät piirittävät leijonan luolan keihäin aseistautuneina.424

Myöhäisellä keisariajalla Claudianus kuvaili eläinten kiinniottamisen tekniikoita yleisesti.

Tämä mainitsee palavat soihdut ja ansakuopat kuvatessaan leijonien kiinniottamisen

hankaluutta.425

Viitteitä leijonan nappaamisen territoriaaliselle haastavuudelle löytyy myös paljon etenkin

fiktiivisestä narratiivisesta kirjallisuudesta valtakunnan eri aikoina. Leijonan elinalueiden

kuvauksissa painottuu tyypillisesti niiden karu luonne, ja usein myös niiden

vuoristopainotteisuus. Usein leijonaa etsitään tai siihen törmätään sen omassa luolassa.

Esimerkiksi Aeneiksessa on useita kohtia, jossa leijona esiintyy joko vuoristoisella seudulla

tai kukkuloilla.426 Metamorphoses- teoksessa leijona tulee vastaan metsässä ja vuoristossa

luolassaan.427 Statiuksen Thebaissa leijona esiintyy tai tulee kohdatuksi joilla, laidunmailla,

luolissa, metsissä, tasangoilla, viljelysmailla ja vuorilla.428 Epiktetos lainaa runoilija

Homerosta kertoessaan vertauskuvallisesti, että vuorilla kasvaneet leijonat luottavat omiin

voimiinsa.429 Juvenaliksen yhdessä satiirissa leijona raatelee armotta luolan suulle eksyneen

420 Oppianus Cynegetica 4.112- 146.421 Oppianus Cynegetica 4.147- 211.422Anderson 1985, 95; Grattius Cynegetica 253- 259, 497- 541.423 Ov.Met. 4.512- 14.424Stat. Theb. 7.670- 674.425 Claud. Cons. Stil. 3.333- 343.426 Esimerkiksi Verg. Aen. 4.158- 59; leijonan sanotaan tähyilevän ”korkealta” (“vidit ab alta”) 10.454- 55 ,leijona on korkealla laiduinmaalla (“stabula alta leo”) 10.723.427 Ov.Met. 4.96- 104, 114. Vertauskuvallisessa mielessä myös Ov.Met. 4.512- 14.428 Stat. Theb., Joilla ja laidunmailla: 5.332- 334; Laidunmailla: 5.203- 205, myös 8.572- 576 jossa leijonamainitaan karsina/aitaus (stabulum) yhteydessä, ja 9.189- 195 (“maaseutu”, rus ja “maatila”, ager); Luolissa:4.494- 497, 7.670- 674, 9.739- 743, 10.414- 419, 11.741; Metsissä: 4.494- 497, 11.741- 742; Tasangoilla: 2.675-676, 9.739- 743, 11.741- 747, myös 6.598- 601 jossa leijona mainitaan peltovillakkojen ja keltaisten kukkienpeittämän laidunmaan (avia) yhteydessä; Viljelysmailla: 11.26- 29 (arvum); Vuorilla: 11.741- 742.429 Epiktetos Diatribai 3.26.33; ks. Hom. Od. 6.130, ks selitysmalli Perseus Digital Library-verkkosivulla.<http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.01.0236%3Atext%3Ddisc%3Abook%3D3%3Achapter%3D26 >. 16.5.2018.

70

henkilön.430 Myös Androcles kohtaa tarinassa leijonan tämän luolassa.431 Myöhäisempi

Kreikkalainen antologia kuvaa leijonien asuinpaikoiksi aavikot ja vuoristoiset seudut.432

Strabo kuvailee Afrikan rannikkoseudun Karthagosta aina Herakleen pylväille saakka olevan

hyvää seutua petoeläimille.433 Myös Ksenofon ja Oppianus kertovat leijonien elävän vuorilla

ja luolissa.434 Huomattavan poikkeuksen petoeläinten esiintymisalueiden luonteessa

muodostavat kuitenkin eri jumaluuksille pyhitetyt metsiköt, joista on olemassa kuvauksia

sekä kreikkalaisissa että latinalaisissa teksteissä, ja joissa esiintyi myös leijonia.435

Leijonien metsästäminen ja omistaminen osana roomalaisen ylimistön

harjoittamaa metsästyskulttuuria

Leijonien metsästäminen kuului yleisellä tasolla siihen metsästystoiminnan piiriin, jota

roomalainen rahvas väestönosa ja yläluokka harjoittivat. Kuvaavaa onkin, että roomalainen

400–luvun lakikokoelma Codex Theodosianus (vuodelta 414 jKr.) ilmaisee selkeästi, että

jokaisella valtakunnan alueella on oikeus surmata leijona.436 Theodosianuksen metsästystä

koskeva luku on paljon puhuva Välimeren piirin haittaeläinten merkitystä ja leijonaan

liittynyttä ajattelua koskien sikäli, että eläin lukee erikseen lakikokoelmassa. Lait korostivat

myös sitä, että petoeläimet ovat luonteeltaan erilaisia kesyihin eläimiin verrattuna, ja siksi lait

niitä koskien olivat osittain erilaisia. Digestassa petoeläimiä koskevassa lainsäädännössä

karanneen petoeläimen katsottiin olevan villi eikä kuuluvan enää kenellekään, jolloin eläimen

aikaisempi omistaja oli vapaa vastuusta mikäli eläin teki vahinkoa jollekulle.437 Ylipäätään

laki korostaa eläinten arvaamattomuutta: kyseisessä Digestan lainsäädännössä todetaan myös,

että eläimet eivät voi syyllistyä lain rikkomiseen, koska niillä ei ole ymmärrystä.438

Leijonien metsästäminen ja omistaminen säilyi kuitenkin sikäli ”privilegiona” keisareille, että

lainsäädäntö Theodosianuksessa koski vain leijonien tappamista vallitsevien elinolojen

turvaamiseksi, eikä leijonia näin ollen saanut yleisesti metsästää ja pyydystää taloudellista

430 Juv. 14.246- 7.431Ael. NA 7.48; Gell. NA 5.14.18- 21.432 Anth. Pal. 7.626.433 Strabo Geographica 2.5.33.434 Xen. Cyn. 11.1 (vuoristot); Oppianus Cynegetica 4.77- 101 (luolissa).435 Hughes 2014, 186- 189.436 Cod. Theod. 15.11.1.437 Dig. 9.1.7- 10.438 Dig. 9.1.3.

71

hyötyä tavoitellen.439 Esimerkiksi keisari Commodus (161–192 jKr.) antoi surmauttaa

henkilön nimeltä Julius Alexander, koska tämä kaatoi ratsastaessaan heittokeihäällä

leijonan.440 Kuitenkin lukuisilla keisareilla, kuten Caracallalla (188–217 jKr.) ja

Elagabaluksella (203–222 jKr.) oli lemmikkeinä leijonia ja muita eksoottisia eläimiä.

Roomalaisen eliitin jäsenet pitivät eläimiä yksityisomistuksessa olevilla tiloilla tai kodeissa

joissa nämä saattoivat käyskennellä vapaasti. Eläimiin muodostui tätä myöten myös

tunnesiteitä.441 Käytännössä leijonia pidettiin tällaisilla tiloilla yläluokan toimesta jo senkin

vuoksi, että eläimiä pidettiin niissä seuraavia kisoja varten.442 Muuta yläluokkaa koskien

Seneca kirjoittaa kesytetyistä leijonista, joita ihmisillä oli kodeissaan (“intra domum ursorum

leonumque ora placida”).443 Kyseinen omistusoikeus leijoniin ja muihin eläimiin

yksityistiloilla lienee kuitenkin ollut käytännössä lähinnä keisarin ja eliitin yksinoikeus, joka

periytyi hellenistisistä kuningaskunnista ja Lähi-Idästä.444 Ingvild Sælid Gilhus korostaa

roomalaisten tavassa pitää lemmikkejä sitä erikoisuutta, että hyvinkin hurjat ja eksoottiset

eläimet kuten leijona olivat ylipäätään mahdollisia lemmikkeinä ja statussymboleina.445

Yläluokan ulkopuoleltakin löytyy viitteitä leijonien hallussapidosta koulutuksen muodossa:

Aelianus kirjoittaa Intian leijonista, että niiden hurjasta luonteesta huolimatta ne on

mahdollista napata ja kesyttää suurimpia yksilöitä lukuunottamatta, ja että niistä tulee helposti

kilttejä ja kesytettyjä, ja niitä voidaan ohjastaa metsästämään erilaisia eläimiä. Aelianus

mainitsee myös kuulleensa että ne olivat muita leijonia parempia jäljittämään hajuaistinsa

avulla.446

Yläluokan tapauksessa metsästyksestä kehittyi hiljalleen vapaa-ajanviete, joka alkoi saavuttaa

suosiota samoihin aikoihin kuin venatiokin. Roomalainen yläluokka otti metsästyskulttuurin

omaksumisessa vaikutteita sekä hellenististen kuningaskuntien prinsseiltä, että kasvavassa

määrin kreikkalaisesta kirjallisuudesta n. 200–luvulta eKr. eteenpäin. Tällöin kasvoivat

viittaukset epiikassa esiintyneisiin metsästyskohtauksiin.447 J. K Anderson korostaa, että

roomalaisen yläluokan metsästyskulttuurin alkamisajankohdan keskeinen vaihe oli 100– luku

eKr, jolloin Rooman valta asettui tiiviisti Välimeren seudulle sotapäällikkö Hannibalin (247–

439Anderson 1985, 105; Hughes 1975, 103; Cod. Theod. 15.11.1. Kreikkalais-roomalaisessa Egyptissä metsästysoli vielä erikseen maksullisin luvin säädeltyä, ks. Campbell et.al. 2014, 449.440Cass. Dio 73.14.1- 3. ks myös. Anderson 1985, 105 ja Aymard 1951, 418.441 Campbell et.al. 2014, 207, 278; Cass. Dio 79.7.2- 3; Gilhus 2006, 28- 30; SHAHeliogab. 21.1- 2, 25.1.Keisari Caracallan leijonista yhden erityisen yksilön nimi oli “Akinakes” (Ἀκινάκης; “lyhyt miekka”). Cass. Dio79.7.2.442 Ida Östenberg täsmentää, että eläinten pitämisestä seuranneista kuluista johtuen aikaväli kisoja edeltäneidentriumfien ja itse kisojen välillä pyrittiin pitämään mahdollisimman lyhyenä. Östenberg 2009, 169- 170.443 Sen. De Ira 2.31.6.444 Campbell et.al. 2014, 209, 278.445 Gilhus 2006, 30.446Ael. NA 17.26.447Anderson 1985, 83; Slater 1996, 83.

72

n. 183–181 eKr.) ja Makedonian ja Syyrian ruhtinasvaltojen tappioiden myötä.448 Vapaa-ajan

harrastuksena metsästys tuli hyväksytyksi ja alkoi yleistyä roomalaisen eliitin parissa vasta

100- luvulla eKr.–100– luvulla jKr.– välisenä aikana.449

Roomalaisen yläluokan metsästysilmiöllä oli yhteyksiä myös vastaavaan Lähi-Idässä

esiintyneeseen traditioon, joka oli mahdollisesti venation syntyyn vaikuttanut ilmiö.450

Kyseisiin kulttuureihin kuului, että hallitsija oli metsästysseurueen mukana metsästämässä

vaarallisia eläimiä kuten leijonia. Tällainen toiminta oli jo ennen antiikin aikaa yleistä

varhaisissa Mesopotamian ja Egyptin korkeakulttuureissa, ja Pohjois-Afrikassa. Käytäntöä

harjoittivat esimerkiksi Assyrian monarkit ja persialaisruhtinaat, ja myöhemmin antiikin

aikana myös Aleksanteri Suuri.451

Roomalaisen yläluokan metsästyksessä suhteessa Lähi-Idän ja helleenien kulttuureihin ja

ruhtinaisiin oli kuitenkin oleellinen ero siinä, että roomalaisten keisarin ei ollut soveliasta

osallistua julkiseen metsästykseen julkisesti, eli venatiossa areenalla.452 William J. Slater

huomauttaakin, että venatio oli hyvin erilaista käytäntönä kuin metsästys sinällään. Tällöinkin

ylimystön jäsenet toimivat usein katsojina, koulutettujen metsästäjien tehdessä varsinaisen

työn.453 Tästä huolimatta osa Rooman keisareista harrasti metsästystä yläluokan ohella ja

metsästi leijoniakin eri puolilla valtakuntaa.454 Commoduksen kerrotaan tappaneen

villieläimiä omalla tilallaan.455 Keisari Hadrianus puolestaan metsästi Alexandrian

vierailullaan v. 130 jKr. leijonan, jonka kerrottiin aiheuttaneen tuhoa Libyan seudulla jo

pitkään. Hadrianus myös hyödynsi leijonametsästystään runokirjoituksissa, kolikoissa ja

medaljongeissa symboleina ja henkilökohtaisena propagandana.456 Historia Augustassa

Hadrianuksen kerrotaan harjoitelleen paljon fyysisesti, ratsastaneen, opetelleen eri aselajien

käyttöä, ja “surmanneen usein leijonan omin käsin” (“venatus frequentissime leonem manu

sua occidit”).457

Metsästyskulttuurin vetovoima oli aktiviteetin voimaa, urhoollisuutta ja hyveellisyyttä

korostavassa ajatusmaailmassa. Metsästys nähtiinkin armeijaan ja sotaan valmentamana

448Anderson 1985, 83.449Anderson 1985, 83; Slater 1996, 83; Wiedemann 1992, 64- 65.450 Shipley & Salmon et.al. 1996, 129, 132, 139- 143, 146- 148.451 Hughes 2014, 94- 95; Kalof et.al. 2007, 51, 55; Wiedemann 1992, 62- 63, 65- 66, ks. myös Sall. Iug. 6.1.452 Donald G. Kyle korostaa, että keisarit olivat muiden taistelijoiden yläpuolella olevia hallitsijoita, ja siksitaisteluihin osallistuminen olisi ollut keisareille alentavaa. Kyle 1998, 90.453 Slater 1996, 83- 84.454Anderson 1985, 103- 105; Hughes 2014, 94- 95.455 SHA Comm. 8.5.456 Hughes 2014, 94- 95; Anderson 1985, 103- 105; POxy. Pancrates, Antinous (Grenfell- Hunt, PapyriOxyrhynchus. viii. 1911, no. 1085, s. 73.); Ath. 15.677d- f.457 SHAHadr. 26.2- 3.

73

tekijänä jo Rooman tasavallan aikana n. 400–300– luvuilla eKr.. Metsästykseen liittyvän

kunnian vuoksi kaikki tekniikat eivät kuitenkaan soveltuneet metsästykseen, osaa käytettiin

vain taistelutilanteissa.458 Donald Hughes korostaa, että useat kreikkalais-roomalaiset

kirjailijat ajattelivat metsästyksen olevan puhdas tapa elää.459 Hyveellisen metsästyksen

vaikutteet tulivatkin roomalaiseen maailmankuvaan vahvasti kreikkalaisten hyve-ihanteista.

Michael Mackinnon huomauttaa, että esimerkiksi Platon kirjoitti metsästyksen olevan

urhoollista kun se on nimenomaan rohkeaa ja taitavaa, mikä poikkesi tavanomaisesta

metsästyksessä jossa hyödynnettiin ansakuoppia ja verkkoja.460 Plutarkhos piti metsästystä

hyväksyttävänä silloin, kun sillä pyrittiin hyötymään eläimistä, eikä metsästämään niitä vain

huvin vuoksi.461 Historioitsija Sallustius kirjoitti myöhäistasavallan aikana kuningas

Jugurthan tavan metsästää leijonia olevan miehuullisesti hyveellinen, ja samalla tapa osoittaa

että tämä oli kelvollinen kuninkaaksi.462

Keisari Augustuksen ajalle tultaessa metsästys oli saavuttanut suosiota ylimystön

harrastuksena, mikä oli mahdollisesti yhtenä vaikuttavana syynä sille että sitä alettiin tarjota

huviksi kansallekin. J. K Anderson argumentoi, että valtakunta alkoi tuolloin stabilisoitua, ja

sitä myöten Augustuksen päätöksen taustalla olisi mahdollisesti ollut tarkoitus edistää

roomalaisten yleistä mielentilaa.463 Määritelmä ei täysin istu venation suosion kasvuun saati

leijonan vaikutukseen kisojen esityksissä siinä mielessä, että sekä kisojen skaala että leijonien

määrät areenalla olivat kasvaneet paikoin huomattavan suuriksi jo Augustuksen aikaan

tultaessa.464 Andersonin huomio on kuitenkin sikäli hyvin tärkeä, että se selittää osin

mahdollista syytä sille, miksi kisat pysyivät suosittuina pitkään aina keisariajan loppuun

saakka. Venatiot myös kohenivat ajan myötä näyttävyydessään siten, että suurimmat esitykset

eivät tapahtuneet Augustuksen aikana vaan vasta myöhemmin keisariajalla.465

458 Beagon 1992, 148- 149; Dunkle 2008, 22; Hughes 2014, 150- 151. Metsästyksen yhteys sodankäyntiin onhavaittavissa jo tasavallan ajan varhaisissa kreikkalaisissa kirjoituksissa. Esimerkiksi Ksenofon kirjoittaayhteydestä metsästyksen ja armeijan välillä (Xen. Cyr. 1.2.9- 11), ja kuvailee leijonien ja muiden eläintenmetsästystekniikoita joita ei käytetä kunniattomuuden takia sodassa (Xen. Cyr. 1.6.28- 29). Metsästys korostimyös johtajuuteen liittyviä kykyjä, ks. Kalof et.al. 2007, 119.459 Hughes 2014, 89.460 Campbell et.al. 2014, 204- 205; Hughes 2014, 94.461 Plut. De soll. an. 964e- 965b.462 Sall. Iug. 6.1; ks. myös Aymard 1951, 59; ks. Wiedemann 1992, 65. Katariina Mustakallio huomauttaaSallustiuksen tavasta korostaa henkisen pääoman hankkimisen tärkeyttä, ks. Mustakallio 2008, 85.463Anderson 1985, 87- 88; Kalof et.al. 2007, 119.464 Res Gestae 4.22.465 Bomgardner 2002, 215.

74

Leijonat osana roomalaisten yleistä metsästyskulttuuria ja siihen liittyneitä

arkisia käytäntöjä ja korkeampia voimia

Roomalaisten arkipäiväisessä metsästyskulttuurissa leijonien kiinniottaminen ja tappaminen

eivät liittyneet pelkästään areenatoimintaan ja yläluokan privilegioihin, vaan myös ruraalisiin

ja arkipäiväisiin asioihin. Jo-Ann Shelton esittää, että roomalaisten tavassa surmata eläimiä

oli loppupeleissä kyse myös maalaisiin tapoihin pohjautuvista arkisista metsästyskäytännöistä:

karjaa piti varjella petoeläimiltä, ja tämän vuoksi petoeläinten tappaminen oli aivan

luonnollista puuhaa.466 Shelton huomauttaa myös, että maalaisilla elintavoilla oli myös

kollektiivista uskonnollista vaikutusta roomalaisten tapaan surmata eläimiä ja sitä myöten

myös tottumukseen ihailla metsästystä areenoilla. Jotkin uskonnolliset tapahtumat ja juhlat

esimerkiksi liittyivät yhteisön onnistumiseen ruuan tuottamisessa. Uskonnollisiin riitteihin

liittyivät eläinuhritoimitukset, joiden taustalla oli uskomus että jumaluuden avulla ihmiset

saattoivat selvitä voitokkaina luonnon vihamielisestä puolesta.467 Roomalaisten

tapa ”hyötysurmata” eläimiä ei siis olisi tällöin ollut eläinten surmaamista mitenkään

motiivittomasti tappamisen ilosta, vaan siihen liittyivät myös vahvasti yhteisön uskomusten

kannalta välttämättömät toimenpiteet, joilla selvitä tavallisesta elämästä. Arkeologinen

aineisto osoittaa jossain määrin myös, että esimerkiksi Pohjois-Afrikassa Karthagossa

petoeläinten metsästyskulttuuri ei ollut merkittävässä roolissa ruoan produktiivisuuden

suhteen.468 Tällöin metsästys ei myöskään olisi ollut ruuan hankinnan kannalta ensisijainen

käytäntö. Katariina Mustakallio huomauttaa, että roomalaisten arkipäiväiset rituaalit ja

uskomukset korkeampiin voimiin ja jumaliin viljelyskulttuurissa olivat monikerroksisia ja

säilyivät pitkään roomalaisten arjessa ja muussa elämässä.469

Edellämainitun kaltainen ”tavoitteellisuus” metsästämisessä tulee esille esimerkiksi

Kreikkalaisessa antologiassa, jossa esiintyy runomuodossa kuvaus siitä, kuinka aiemmin

villipetojen asuttamat vuoret ovat nyt kesytettyjen kotieläinten aluetta.470 Urbaaneillakin

alueilla roomalaiset kirjailijat korostivat metsästyskulttuurin myyttisyyttä ja mahdollisuutta

selviytyä eläinmaailman haasteista ja voittaa ne. Asenteet tulivat monella tapaa kreikkalaisilta,

466 Kalof et.al. 2007, 55, 118- 119.467 Kalof et.al. 2007, 118- 119.468 Campbell et.al. 2014, 212.469 Mustakallio 2008, 18- 19, 22- 23.470 Anth. Pal. 7.626. Thomas Wiedemann on antologiaan vedoten esittänyt pohdintaa siitä, että leijonien jamuiden petoeläinten ”hyötysurmaamisessa” kulloistenkin alueitten turvaamisessa oli kyse spesifien alueidenturvallisuutta koskevasta ihmisen kamppailusta ja voitosta luontoa kohtaan, joka ei perustunut rationaaliseenhyötyajatteluun. Widemann 1992, 62- 65.

75

ja esimerkiksi Herakles– viittaukset olivat tyypillinen kuvaus tällaisten haasteiden

käsittelyssä.471 Vergilius kuvaa paimenrunoissaan (Eclogues) hyviä aikoja kuvaavassa

osuudessa sitä, kuinka paimenet eivät pelkää suuria leijonia (“nec magnos metuent armenta

leones”).472 Statius kuvaa Thebaissa Mauretanian paimentolaisten suurta iloa siitä, kun

alueella karjalle tuhoa aiheuttanut leijona saatiin viimein kaadettua.473

Ruraalista ja tavoitteellista metsästämisen ideaa selittävät osittain myös leijonien hurjuuden

territoriaalista tasoa kuvaavat uhkaavat tarinat ja kirjoitukset. Plinius vanhempi mainitsee

Naturalis Historiassa, että kun leijonat African seudulla tulevat vanhoiksi eivätkä jaksa enää

ajaa saalistaan takaa, nämä tulevat helpomman saaliin perässä piirittämään alueen kaupunkeja

(“obsidere Africae urbes”).474 Strabo kuvasi Pohjois-Afrikassa koko Karthagosta länteen

sijainneen alueen ja Libyan seudun vaeltelevien paimentolaisväestöjen saaneen nimensä siitä,

etteivät nämä pystyneet viljelemään ja vakiinnuttamaan asutustaan alueella petoeläinten

suuren lukumäärän vuoksi, mutta roomalaisten tapa kerätä eläimiä venatioita varten muutti

asian.475 Aelianus kirjoitti myöhäisellä keisariajalla Libyassa asuneesta ihmisjoukosta, joka

tuhoutui kerralla suurten leijonien hyökkäyksessä.476 Aelianus mainitsee myös, että leijona on

älykäs ja juonii hyökkäävänsä karjan (härkien) kimppuun useita kertoja öisin.477 Statius kuvaa

Thebaissa lukuisin kielikuvallisin esimerkein vahinkoa, jota leijonat karjalle aiheuttavat.478

Toisaalta uskonnollisissa ja regionaalisissa tavoissa ymmärtää leijonia oli myös paikallisia

eroja. eivätkä käsitykset leijonista ja niiden luonteesta olleet yksiulotteisia. Plutarkhoksen

pöytäkeskusteluista tulee ilmi, kuinka tämä ystävineen oli tietoinen siitä, että Egyptissä

leijona liittyi vahvasti aurinkoon, jota nämä palvoivat.479 Aelianus teki vastaavan havainnon

egyptiläisten suhteesta leijoniin.480 Aelianus kirjoitti myös, kuinka Mauretanian alueella

elävät kansat elivät leijonien kanssa suhteellisen sulassa sovussa.481 Filosofi Filostratus

(syntynyt n. 172 jKr.) kertoo filosofi Apollonius Tyanalaisen (15–100 jKr.) tavanneen kesyn

leijonan Egyptissä, mikä oli epätyypillistä, ja tämä uskoi leijonan olevan oikeasti ihminen

471 Harden 2013, 167- 170.472Verg. Ecl. 4.21- 22.473 Stat. Theb. 9.189- 195.474 Plin. HN 8.18.47.475 Strabo Geographica 2.5.33, kansasta käsite Νομάδες, ks. Strabo Geographica 2.5.33, 17.3.15.Varhaisemmista historioitsijoista Herodotus kuvasi Libyan alueen hyvin samaan tapaan, kuvaten samalla alueenleijonia erityisen suuriksi. Hdt. 4.191. Vastaavanlainen kertomus esiintyy Strabon ohella Kreikkalaisestaantologiasta. Anth. Pal. 7.626.476Ael. NA 17.27.477 Kokonaisuudessaan lainaus menee: “ταῖς γοῦν βουσὶν ἐπιβουλεύει νύκτωρ φοιτῶν ἐς τὰ αὔλια”. Ael. NA 5.39.478 Stat. Theb. 2.377- 378, 5.203- 205, 8.572- 576, 8.593- 596, 11.26- 29.479 Plutarkhos et.al. 2015, 148; Plut. De soll. an. 670c. Ingvild Sælid Gilhus kuitenkin huomauttaa, ettäPlutarkhos ei välttämättä ymmärtänyt Egyptiläisen eläinkultin oikeaa tapaa käsitellä eläimiä. Gilhus 2006, 98- 99.480Ael. NA 5.39, 12.7.481Ael. NA 3.1.

76

joka oli muuttunut eläimeksi.482 Statius tuo Thebaissa myös tämän puolen esille Gaetulian

ihmisistä ja leijonista.483

4. Leijonat osana roomalaisten venatioita

4.1 Leijonat areenoiden petoeläiminä ja kisojen valtapolitiikan ilmentäjinä

Kisojen taustamerkityksistä ja leijonien rooleista niissä eksoottisina eläiminä

Roomalainen venatio oli kokonaisuutena lukuisista yksittäisistä elementeistä rakentunut, ja

monin tavoin yhteiskunnallisia elementtejä yhteen kerännyt tapahtuma, joka muodostui

monipuolisista ja vaihtelevista performansseista eläintaistelijoineen ja useine eksoottisine ja

paikallisine eläinlajeineen. Näytös tapahtui usein osana laajempaa spektaakkelia, joka jatkui

aamusta iltaan, useita päiviä ja jopa viikkoja, ja joka keräsi hyvin erityyppistä väkeä ympäri

Rooman valtakuntaa yhteen, niin paikallista, mutta myös kauempaakin saapunutta väkeä, niin

rahvasta, ylimystöä kuin itse keisarinkin ja tämän seurueen.484 Venation ajankohta oli 100–

luvulle jKr. Tultaessa vakiintunut olemaan tyypillisesti aamulla, minkä mukaan esitys

nimettiinkin (ludus matutinus, “aamun kisat”). Tämän jälkeen esitykset jatkuivat päivällä

väliajalla ja kuolemaantuomioiden täytäntöönpanoilla (meridianum spectaculum,

“keskipäivän spektaakkeli”), ja iltapäivästä iltaan gladiaattoriesityksillä.485

Spektaakkelien organisoiminen oli puhtaasti roomalaisen yläluokan ja keisarin vastuulla, ja

motiivit niiden järjestämiseen vaihtelivat. Oleellisin kisojen organisaatiota määritellyt tekijä

oli niiden poliittinen vaikutus, jonka keskiössä oli ylimystön ja keisarin suhteet muuhun

kansaan. Yläluokkaan kuuluneet hakivat kisoilla tällöin poliittista etua ja meriittejä tasaisin

väliajoin järjestettävillä kisoilla, jolloin näille tarjoutui mahdollisuus hakea suosiota kansan

puolelta. Keisarin tehtävänä oli puolestaan viihteen takaaminen kansalaisille. Spektaakkeleja

järjestämällä yläluokka pyrki suosion tavoittelun lisäksi myös osoittamaan anteliaisuuttaan

482 Leijona myös lähetettiin pyhitettäväksi temppeliin kaupunkiin nimeltä Leontopolis (kreikka: “Λεοντόπολιν”.“leijonakaupunki”). Philostr. V A 5.42.483 Stat. Theb. 9.739- 743.484 Futrell 2006, 29; Gilhus 2006, 33.485 Bernet 2002, 167; Dunkle 2008, 25, 81; Gilhus 2006, 32. Keith Hopkins ja Mary Beard kuitenkinhuomauttavat, että kisaproseduuri ei ollut niin systemaattinen kuin usein väitetään. Hopkins & Beard 2011, 70-73.

77

muuta kansaa kohtaan ja olemaan yhteydessä yleisöön.486 Kisoilla oli näin ollen valtavan

suuri merkitys yläluokan julkisina velvollisuuksina tavallista kansaa kohtaan, josta

roomalaiset käyttivät termiä munus (“palvelus”), johon julkiset uskonnolliset festivaalit ja

kisat (ludi) kuuluivat. Venatio puolestaan oli osa ludusta (munus legitimum).487 Samalla

kuitenkin poliittinen meritoituminen oli järjestäjinä toimivalle yläluokalle äärimmäisen

tärkeää.488 Tämän vuoksi kisat olivat yläluokan ”lahjoja” kansalle, eräänlainen suopeuden

osoitus, jolla yläluokka ei tavoitellut taloudellista hyötyä, vaan rahoitti kisoja julkisin

varoin.489 Samalla kisojen järjestäjä sai teosta armeliaisuutensa ansiosta poliittista huomiota ja

vaikutusvaltaa.490 Toisaalta liiallinen suosion tavoittelu oli paheksuttua ja järjestelyihin

liittynyttä lakia (Lex Tullia) myös rikottiin ajoittain.491 Georges Ville on täsmentänyt, että

kaiken tyyppiset kisat olivat lahjoja, mutta aivan erityisesti niitä olivat gladiaattorikisat.492

Kokonaisuutena munera oli eräänlainen rituaali, joka oli monimutkainen osa roomalaisten

poliittista kenttää, ja jossa läsnä oleminen auttoi integroimaan hierarkkisesti ja kulttuurillisesti

monimuotoista Rooman väestöä ja luomaan kuvaa sen kulttuurillisen ja vallan piirteiden

jatkuvuudesta, erityisesti tärkeiden tapahtumien aikoina.493

Roomalaiselle eliitille ja erityisesti keisareille kisat olivat tärkeitä poliittisia tapahtumia, joissa

tämän anteliaisuus ja arvo tulivat nähdyksi ja arvioiduksi, mikäli tämä osoitti tai ei osoittanut

kansalle suosiota tai kiinnostusta kisoja ja niiden järjestämistä kohtaan.494 Keisari

Augustuksen myötä poliittinen valta alkoi keskittyä prinsipaarin aikana, eivätkä yksittäiset

senaattorit voineet enää kilpailla poliittisesta hegemoniasta kisoja järjestämällä.495 Keisari

Tiberius (42 eKr.–37 jKr.) puolestaan kielsi venatioiden järjestämisen kokonaan Rooman

kaupungissa ja rajoitti yleisesti kisojen kustannuksia.496 Kisojen organisoimisesta tulikin

niiden koon osalta ajoittain lähes privilegio keisarille, mutta rajoituksiin vaikuttivat myös

486 Futrell 2000, 31, 166; Veyne 1990, 1.487 Futrell 2000, 29; Welch 2007, 23; Widemann 1992, 1- 5, 55- 57. Alison Futrell huomauttaa, että venationyhdistyttä gladiaattorikisoihin varhaisen Prinsipaatin aikana kisojen aikaisempi nimitys ludi meridiani(“keskipäivän kisa”) vaihtui muotoon munus legitimum, ks Futrell 2000, 29; Velvollisuudesta myös Kalof et.al.2007, 117, 121; Slater 1996, 71- 73.488 Hopkins 1983, 9.489 Futrell 2000, 166; Veyne 1990, 5- 7, 10- 11, 202- 204, 208- 209.490 Paul Veyne kuvaa ilmiötä osana laajempaa kollektiivista, julkista ja hyveellistä anteliaisuuden käsitettä(euergesia). Veyne 1990, 10- 11, 202- 204.491 Cic. Sest. 133- 135.492Ville 1981, 72- 78.493 Futrell 2000, 212- 213; Hopkins & Beard 2011, 36, 41. Esimerkiksi Cicero kirjoittaa, että kisat ovat yksipaikoista, joissa Rooman kansa voi ”nykyisessä poliittisessa tilanteessa” (“in eo statu civitas est”) ilmaistajulkisesti mielipiteensä parhaiten. Cic. Sest. 106. Historioitsija Tacitus (n. 56 – n. 120 jKr.) puolestaan kysyykuvainnollisesti, kuinka usein roomalaiset keskustelevat muista asioista kuin gladiaattorikisoista. Tac. Dial. 29.3.494 Hopkins & Beard 2011, 113; Slater 1996, 84.495 Campbell et.al. 2014, 470; Futrell 2006, 29.496 Cass. Dio 58.1.1; Suet. Tib. 34.

78

politiikan kentän muutokset ja yksittäisten keisarien valinnat, jotka saattoivat myös sallia

kisoja enenevässä määrin.497

Kisoille oli aina aikansa ja paikkansa, ja niiden järjestämiseen piti aina olla jokin syy. Seneca

kirjoittaakin lahjojen antamisen yhteydessä asiasta esimerkinomaisesti, että on typerää

lahjoittaa gladiaattoreita tai petoeläimiä sellaiselle henkilölle, joka on juuri järjestänyt kisat.498

Syitä sinällään oli monia: poliittisten tekojen ohella sotasaavutukset, uskonnolliset juhlat ja

yksityiset kunnian tai muiston osoitukset saattoivat olla syynä tapahtuman organisoimiselle.499

Symmachus järjesti myöhäisellä keisariajalla kisat poikansa kunniaksi. Tällöin Symmachus

järjesti näyttäviä venatioita, joissa oli myös leijonia.500 Toisinaan velvoitteet ja tavoitteet

saattoivat mennä myös päällekkäin organisointikysymyksissä.501

Kunnian ja poliittisen suosion tavoitteleminen ja korkeiden virkojen saaminen oli kuitenkin

yläluokalle kallista toimintaa alkaa toteuttamaan, ja siihen piti osoittaa suurta anteliaisuutta,

urhoollisuutta taistelukentällä, tai suuria investointeja, joihin esimerkiksi julkiset

spektaakkelit lukeutuivat. Erityisen suurista sotasaavutuksista saattoi saada oikeuden järjestää

triumfi, mikä oli korkein senaatin myöntämä kunnia.502 Leijonat kuuluivat varmuudella

triumfien kokonaisuuteen, jotka puolestaan monesti edelsivät kisoja ja venatioita.503 Tässä

mielessä leijonat linkittyivät osaksi kisojen koreutta ja valtapoliittista kontekstia jo ennen

areenoille astumistaan. Sotasaaliina esiintyessään leijonat myös saivat huomattavan määrän

huomiota osakseen ennen varsinaista kisatapahtumaa, eritysesti valtakunnan ytimessä

eksoottisina kaukaa tulleina eläiminä.504 Keisarit saattoivat tällöinkin hyödyntää leijonien

eksoottisuutta omissa tarkoitusperissään: Plinius vanhempi kertoo kenraalin ja poliitikon

Marcus Antoniuksen (83–30 eKr.) ratsastaneen triumfissa sotavaunulla jota vetivät leijonat.505

497 Keisareista esimerkiksi Caligulan aikana kisojen organisoiminen helpottui poliittisten ja taloudellisten syidenvuoksi, kun taas Claudiuksen aikana gladiaattorikisojen järjestäminen hankaloitui koska tämä piti questorien(roomalainen virkamies) järjestämiä kisoja korruptoituneina. Keisari Neron aikana gladiaattorikisojen lisäksimyös venation ja muiden kisatyyppien järjestäminen kiellettiin magistratus– ja procurator– statustenvirkamiehille. Bomgardner 2002, 212; Futrell 2006, 31- 33, 48; Tac. Ann. 13.5, 13.31.498 Sen. Ben. 1.12.3.499 Futrell 2006, 1- 2, 11, 18- 21, 29- 30.500 Symm. Ep. 2.76, 4.60.501 Esimerkiksi Marcus Fulvius Nobilior järjesti vuonna 169 triumfin ja kymmenpäiväiset kisat sotasaavutuksenaheti sen jälkeen kun kaksipäiväiset uskonnolliset kisat (ludi Taurii) oltiin järjestetty. Livius 39.22.1- 2.502 Mustakallio 2008, 86.503 Östenberg 2009, 169- 170; Campbell et.al. 2014, 497.504 Östenberg 2009, 168- 170, 275.505 Plinius myös mainitsee Marcuksen olleen ensimmäinen joka niin teki, vihjaten näin että joku muukin olisisaattanut tehdä niin. Plin. HN 8.21.55.

79

Leijonien hankinnan kustannukset ja leijonien lukumäärät venatioissa

Keisarin ja varakkaan ylimystön anteliaisuutta, julkista velvollisuutta ja kunniallisuutta

venation järjestämisen yhteydessä ilmensi se taloudellinen tosiseikka, että petoeläinten

hankinta, omistaminen ja tuominen kisoja varten olivat erittäin kallista toimintaa, ja sikälikin

mahdollista vain yhteiskunnan varakkaimmalle eliitille.506 Eläimet korkeista hinnoista juuri

leijona on erityisen hyvä esimerkki. Tämä tulee hyvin ilmi keisari Diocletianuksen (244–311

jKr.) 300–luvun alussa teetättämästä hintaediktistä, joka määritteli inflaation aiheuttaman

olosuhteiden pakon vuoksi maksimihinnat kullekin valtakunnan hyödykkeelle.

Huomionarvoisesti leijonien hinnat olivat kyseisen ediktin korkeimmat, 100 000–150 000

denaaria yksilöltä.507

Korkeista kustannusvaatimuksista huolimatta yläluokka käytti välillä hyvinkin suuria summia

eläinten hankintaan. Keisari Augustus ilmoittaa kaikkien järjestämiensä metsästysnäytösten,

lahjoitusten ja muiden julkisten palvelustensa kustannusten summien olevan ”liian suuria

arvioitavaksi” (innumerabilis).508 Symmachus puolestaan käytti kokonaisen omaisuuden

kisoihin, joilla tämä juhlisti poikansa pääsyä preettorin virkakaudella työskentelyn alkamiseen:

eläimiin lukeutui antilooppeja, karhuja, leopardeja ja leijonia, ja summaksi tuli yli 2000

paunaa kultaa, eli noin 9 miljoonaa sestertiusta.509 Eläimistä perittiin useimmissa tapauksissa

myös 2,5 prosentin tuontiverot.510

Leijonan korkeaan hintaan vaikuttivat eläimen elinalueista johtuvan haastavan saatavuuden

ohella valtakunnan kulloinenkin taloudellinen tilanne ja kunkin aikakauden politiikan

506 Bomgardner 2002, 211- 212; Toynbee 2013, 20. Yleisellä tasolla tuloerot olivat Rooman valtakunnanaikoihin erittäin suuria, ks. Goldsworthy 2009, 39- 40, 44- 45.507 Bomgardner 2002, 211; Goldsworthy 2009, 169- 170; Lauffer, 1971, 193. Denaari= oman aikansa yleinenrahayksikkö, jossa ediktin hyödykkeiden hinnat on ilmoitettu, ks. Bomgardner 2002, 257n54; Goldsworthy 2009,170. Adrian Goldsworthy täsmentää, että ediktin toimivuutta kuvaavan ainoan kirjallisen lähteen mukaanhintasäätely ei toiminut, vaan kauppiaat alkoivat pian velottaa huomattavasti korkeampia hintoja hyödykkeistä.Valuuttojen arvoja on kuitenkin vaikea arvioida, koska valuuttojen hinnoista ja jalometallien arvoista on harvoinsäilynyt pitkällä tähtäimellä tarkkoja arvioita. Goldsworthy 2009, 141, 144- 45, 169- 70. Toisaalta tällöinleijonien kuten muidenkin hyödykkeiden hinnat olisivat saattaneet olla vieläkin korkeampia.Huomionarvoisesti jaetulla sijalla yhtä kalliina esineenä on ainoastaan purppuraksi värjätty silkkivaatekappale,jonka hinta oli myös 150 000 denaaria. Lauffer 1971, 167. Muista petoeläimistä esimerkiksi leopardit maksoivat70 000–100 000 denaaria ja karhut 20 000–25 000 denaaria. Kasvinsyöjien hinnat olivat lajista riippuenesimerkiksi 5000 denaaria (strutsit), 4000–6000 denaaria (villisiat) tai 2000–3000 denaaria (peurat). Leifer 1971,193; myös. Meijer 2004, 127- 128.508 Res Gestae Summary.4.509 Hopkins & Beard 2011, 53; Phot. Bibl. 80, pp. 185f; Sestertius= yleinen roomalainen rahayksikkö, ks.Bomgardner 2002, 257n54. Vertailun vuoksi alemmillakin virkamiehillä tuli olla noin 100 000 sestertiuksenverran omaisuutta, senaattorien kohdalla vaadittu määrä oli näihin nähden kymmenkertainen. Ritarisäätyisenkansalaisenkin omaisuuden tuli olla ainakin 400 000 sestertiusta. Goldsworthy 2009, 38- 40.510 Hughes 2014, 98.

80

vaikutukset. Nämä seikat taas vaikuttivat kisojen kokonaiskustannuksiin, joihin keisaritkin

ajoittain puuttuivat. Keith Hopkins täsmentää, että osa keisareista kuten esimerkiksi Augustus

ja Theodosius (347–395) yrittivät hillitä senaattorien järjestämien kisojen kustannuksia, mutta

kisojen suosion tuoma paine esti tämän.511 Toisinaan eläinten hankintaan liittyneet haasteet

saattoivat olla kulttuurisidonnaisia: esimerkiksi juutalaisilla oli 100– 200– luvuilla jKr. laki

joka kielsi näitä myymästä leijonia ei–juutalaiselle väestölle.512 Kaikesta huolimatta

Diocletianuksen aikana vallinnut laaja valuutan inflaatio ja alueelliset tuloerot esimerkiksi

kaupankäynnistä vaikuttivat kuitenkin paikallisella provinsiaalisella tavalla kisojen

järjestämisen mahdollisuuksiin. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan provinssit kukoistivat 200–

luvulla, joskin Afrikan provinsseissa oli myös suurta paikallista vaihtelua niin asutuksen kuin

näiden varallisuudenkin suhteen, siinä missä Palestiinan alueella vuosisadan puolivälin (235–

284 jKr.) talouskriisi vaikutti selkeästi.513 Taloudellisten ja poliittisten syiden ohella

regionaalisuus vaikutti leijonien saatavuuteen yksiselitteisesti myös sikäli, että

Diocletianuksen aikoihin leijonakannat olivat metsästys– ja pyydystystoiminnan vuoksi jo

merkittävästi vähentyneet Välimeren piirissä, ja siten eläimestä oli jo tullut aiempaa

harvinaisempi.514 Keith Hopkins huomauttaa, että venatiot olivat kalliita esimerkiksi

gladiaattorikisoihin verrattuna myös siinä suhteessa, että gladiaattoreista osa selvisi seuraaviin

taisteluihin, kun taas eläimet kuolivat lähes aina, jolloin seuraavat venatiot piti järjestää

tyhjästä.515

Leijonien hankkimisen ongelmallisuudesta huolimatta leijona linkittyy venation poliittiseen

arvoon sikälikin, että petoeläinten lukumäärällinen läsnäolo korostuu monissa kirjoituksissa.

Leijonien lukumäärien ja ylipäätään kisojen skaalan kasvu korostuu historiankirjoittajien

teksteissä aina tasavallan murroskaudesta pitkälle keisariaikaan. Vielä vuonna 94 eKr. Sulla

sai 100 urosleijonaa Mauretanian kuningas Bocchukselta kisoja varten.516 Cassius Dio

mainitsee Pompeiuksen kisoissa olleen 500 leijonaa, Plinius vanhempi puolestaan kertoo

leijonia olleen 600, joista uroksia (“iubati”, “harjallisia”) oli 315.517 Caesarin kisoissa Plinius

mainitsee olleen 400 leijonaa.518 Varhaisella keisariajalla Claudiuksen kisoissa Dio mainitsee

511 Hopkins 1983, 8- 9.512Mishnah Avodah Zarah 1,7.513 Bomgardner 2002, 210; Goldsworthy 2009, 141- 144; Weiss 2014, 210, 333n59- 334n59.514 Hughes 2014, 102- 103.515Hopkins 1983, 9- 10; Kirjoittajien kuvausten perusteella uskotaan yleisesti että eläimet useimmiten kuolivat,mutta poikkeuksiakin saattoi esiintyä: esimerkiksi Martialis kertoo sarvikuonosta, joka mahdollisesti oli samakisoista toiseen. Mart. Spect. 11 (9), ks. myös Hopkins & Beard 2011, 96- 97.516 Sen. De Brevitate Vitae 13.6; Plin. HN 8.20.53.517 Cassius Dion mukaan Pompeiuksen kisoissa oli 500 leijonaa viidessä päivässä. Cass. Dio 39.38.1- 2; Plin. HN8.20.53.518 Plin. HN 8.20.53.

81

puolestaan olleen kolmesataa ”Libyan petoa” (“Λιβυκὰ θηρία”).519 Kaikkein suurimmat ja

näyttävimmät kisat olivat kuitenkin keisarien järjestämiä.520 Suurimpiin määriin lukeutuneissa

keisari Trajanuksen Daakian sodan voiton kunniaksi järjestämissä kisoissa Dio väittää olleen

yli 11 000 eläintä.521 Eläinten lukumääristä ilmenee ajoittain myös vaihtelevia tietoja:

historioitsija Suetonius (69–130 jKr.) kertoo Tituksen kisoissa olleen avauspäivänä 5000

eläintä, Dio puolestaan arvioi eläimiä kuolleen kaiken kaikkiaan 9000.522 Näissä kisoissa

esiintyneiden leijonien lukumääriä ei ole erikseen ilmoitettu.

Ilmoitettujen eläinten lukumäärät ovat joka tapauksessa poikkeuksellisen suuria, joskin ne

saattavat selittyä osittain kirjailijoiden poliittisella tavalla kuvata venatioita. Cassius Dio

mainitseekin Caesarin ja Pompeiuksen kisojen kuvaustensa yhteydessä hyvin

poikkeuksellisesti, että eläinten lukumäärien ilmoittaminen on hyvin haastavaa ja tuskin

totuudenmukaistakaan, koska lukuja paisutetaan usein rehvastelun vuoksi.523 Myöhemmällä

keisariajalla eläinten määrät olivat keisarien järjestämissä kisoissa huomattavasti vähäisempiä.

Dio kuvaa keisari Septimius Severuksen (145–211 jKr.) kymmenennen hallintovuotensa

kunniaksi järjestämissä kisoissa olleen 700 eläintä, joiden joukossa oli myös leijonia

(“λέοντες”) ja naarasleijonia (“λέαιναι”).524 Keisareiden järjestäminä venatio mainitaan

viimeisen kerran kirjallisissa lähteissä tapahtuneen Probuksen (232–282 jKr.) aikana

circuksella tämän triumfin päätteeksi vuonna 281. Näissä kisoissa esiintyi sata “harjallista”

(urospuolista) leijonaa (“iubatos leones”), ja sata naaraspuolista leijonaa.525

Leijonien poliittinen merkitys kisojen kokonaisarvon kannalta ilmenee kenties parhaiten

keisari Augustuksen Res Gestaesta, jossa sekä venatioiden että niissä esiintyneiden eläinten

lukumäärät on ilmoitettu. Augustus kertoo järjestäneensä omalla, poikiensa tai pojanpoikiensa

nimiin yhteensä 26 kisaa circuksella, forumilla, tai amfiteatterilla. Näissä kisoissa

tapahtuneissa venatioissa Augustus kertoo surmauttaneensa yhteensä noin 3500 afrikkalaista

eläintä (“Venationes bestiarum Africanarum”).526 Eläimiä koskevien lukumäärien

tarkkuudesta on luonnollisestikin mahdotonta sanoa mitään varmaa, mutta selonteosta

ilmenee silti muutamia huomionarvoisia yksityiskohtia. Ensiksikin Gestae viittaa petoihin

519 Cass. Dio 60.7.3.520Hopkins 1983, 9.521 Cass. Dio 68.15. Kisojen Daakian sodan voiton taustasta ks. Kalof et.al. 2007, 117.522 Suet. Tit. 7.3; Cass. Dio 66.25.1.523 Cass. Dio 43.22.3- 4.524 Cass. Dio 77.1.525 Probuksen järjestämät kisat on kokonaisuudessaan kuvattu hyvin loisteliaiksi, joskin niissä näkyy jo eläimienosalta kasvinsyöjien merkittävä lukumäärä suhteessa lihansyöjiin. Strutseja (1000 kpl), uroshirviä (1000 kpl),villisikoja (1000 kpl), gaselleja, vuorikauriita, lampaita ja muita kasvinsyöjiä, kun taas leijonia (100 kplkesytettyä, 100 kpl naaraita), leopardeja (100kpl Libyasta tuotua, 100kpl Syyriasta tuotua) ja karhuja (300 kpl)oli huomattavasti vähemmän. Toynbee 2013, 19; SHA Prob. 19.2- 7.526 Res Gestae 4.22.

82

spesifisti afrikkalaisina, ja tarkalleen ottaen sanamuodolla bestiarum, joka viittaa lihansyöjiin

(bestia, “peto/eläin”).527 Tämä rajaa jo itsessään vaihtoehtoja sille, mitä lajeja kyseiset eläimet

voisivat olla. Toisekseen myös sana Africanae viittasi usein yleisnimitykseen, kun roomalaiset

puhuivat erittelemättä sekä leijonista että panttereista, näiden luontaisten esiintymispaikkojen

mukaan.528 Tällöin kirjoitus viittaisi melko todennäköisesti leijoniin ja yleisesti afrikkalaisiin

petoeläimiin. Mutta vaikka lajit sinällään eivät Gestaesta selviäisikään, antaa kuvaus silti

ymmärtää että nimenomaan petoeläimillä, ja eritoten afrikkalaisilla sellaisilla, oli jokin

erityislaatuinen arvo muihin lajeihin nähden, koska ne ovat ylipäätään listattuna Augustuksen

saavutuksissa.

Augustuksen kisoissa esiintyneiden petoeläinten lukumäärä on kyseenalaisesta

luotettavuudestaan huolimatta sikälikin tärkeä huomioida, että leijonien lukumäärästä

venatiota kohden on Gestaen perusteella mahdollista saada jonkinlainen arvio, koska

Augustuksen kisojen lukumäärät on ilmoitettu. Arvio on samalla varsin realistinen. Augustus

hallitsi 40 vuoden mittaisen ajanjakson vuosien 27 eKr.–14 jKr. välillä, jolloin tämän toimesta

järjestetyt 26 kisaa tarkoittaisivat alle yhtä kisaa kutakin tämän hallintovuottaan kohden, ja

näistä kisoista kaikki eivät välttämättä edes pitäneet sisällään venatiota. Kuolleiden petojen

lukumääräksi ilmoitettu 3500 afrikkalaista petoeläintä tarkoittaisi keskimäärin 135 eläintä

kisaa kohden, mikäli jokaisessa kisassa olisi mukana venatio. Eläimiä on todennäköisesti siis

ollut keskimäärin muutamia satoja per kisat, mikä vastaisi Caesarin ja Pompeiuksen

järjestämien kisojen skaalaa. Nämäkin luvut ovat parhaimmillaan paisuteltuja. Tähän yhtälöön

pitää suhteuttaa senkin, kuinka vähän suuria ja näyttäviä venatioita oli käytännössä

mahdollista järjestää kisojen kokonaiskustannusten, leijonien ja muiden petoeläinten

hintatason, ja logististen haasteiden vuoksi. Kovin suuria venatiot eivät siis joka kerta voineet

olla, vaan kisojen skaala pysyi keskimäärin keisarien järjestämiä kisoja pienempinä.529

Kisoissa esiintyneiden leijonien lukumäärät ovat viitteellisiä senkin vuoksi, että

areenakuvauksissa esiintyneiden leijonien lukumäärät kuvastavat vain kisapaikoille

selvinneitä eläimiä. Roomalaisten on kuitenkin täytynyt metsästää eläimiä enemmän jo sen

vuoksi, että eläinten pyydystyksestä ja kuljetuksesta seurannut kuolleisuus oli hyvin suurta.

527 Res Gestae 4.22. Käsitteet eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Kasvinsyöjät saattoivat olla esimerkiksi“bestiae herbanae” ja petoeläimet puolestaan “ferae dentatae”. ks. Toynbee 2013, 19- 20.528 ks. Toynbee 2013, 17, 20.529 Bomgardner 2002, 211- 214; Kalof et.al. 2007, 117. Paisuttelusta Campbell et.al. 2014, 466. Gestaen luvuistaja niiden keskiarvosta Bomgardner 2002, 215; Dunkle 2008, 87; Futrell 2006, 34.

83

Tämä piti ottaa huomioon myös kisoja järjestettäessä.530 Alastair Harden argumentoikin, että

eksoottisia eläimiä saatettiin kenties tarhata juuri tästä syystä.531

Leijonien esiintymismääriin kisoissa vaikutti oleellisesti se, kuinka pitkään kisat keskimäärin

kestivät, ja kuinka usein roomalaiset niitä järjestivät. Tällöin on mahdollista arvioida myös

sitä, paljonko eläimiä saattoi kuolla yhtenä päivänä. Kisojen kestot vaihtelivat paljon niiden

taustamerkityksistä johtuen. Tasavallan ajalla Marcus Fulvius Nobiliorin kisat vuonna 169

eKr. Kestivät 10 päivää, ja näitä edelsivät kaksipäiväiset uskonnolliset kisat.532 Keisariajalla

kisojen pituudet olivat usein samoissa lukemissa. Esimerkiksi Cassius Dio kuvailee

Commoduksen järjestämistä kisoista tarkasti yhdet jotka kestivät 14 päivää.533 Severuksen

hallintoaikansa vuosipäivän kunniaksi järjestämiensä kisojen Dio kertoo puolestaan kestäneen

seitsemän päivää, joissa tämä ilmoittaa eläimiä olleen mukana sata kertaa seitsemän

kisapäivien mukaan.534 Poikkeuksellisen pitkiäkin spekteekkeleja kuitenkin oli. Keisari

Trajanuksen kisoissa juhlistettiin tämän voittoa Daakiaa vastaan käydyssä sodassa kaiken

kaikkiaan 123 päivää.535 Colosseumin avajaisia juhlistettiin keisari Tituksen toimesta sadan

päivän ajan.536

Spektaakkelien kestojen ja erityisesti lukumäärien luotettavuuden arvioimisen ongelmana on

kuitenkin niiden lähdeviitteellisten näyttöjen puute, eli useinkaan kisojen lukumääristä ei ole

kovin tarkkaa tietoa saatavilla. Ajoittaisia viittauksia kisojen lukumääriin toki on. Esimerkiksi

vuonna 354 jKr. kaivertaja Furius Dionysius Philocatuksen kalenterin mukaan roomalaisesta

176 juhlapäivästä 64 olisivat olleet kilpa- ajoja, 102 teatterinäytöksiä ja ainoastaan 10 päivää

gladiaattorikisoja ja venatioita varten.537 Uskonnollisissa ja julkisissa kalentereissa oli

yleisellä tasolla erikseen määritelty valtakunnan eri aikoina päivät festivaalien, kisojen ja

rituaalien järjestämiseen.538 Tämä viittaisikin siihen, että ainakaan säännöllisesti toistuvina

tapahtumina kisat olivat lähinnä satunnaisia. Muutoin kisojen lukumääriin vaikuttivat

merkittävästi myös yksittäisten senaattorien toimet ja valtakunnan politiikan muutokset

yleisellä tasolla.

530 Hughes 2014, 98; Meijer 2004, 130- 132.531 Harden 2013, 133.532 Livius 39.22.1.533Cass. Dio 73.20.1.534Cass. Dio 77.1.3- 5.535Cass. Dio 68.14- 15.536 Cass. Dio 66.25.4.537Hopkins & Beard 2011, 54; Wiedemann 1992, 12.538 Futrell 2006, 2- 3, 14, 29- 30, 190.

84

Leijonien symboliset merkitykset venatioissa osana kisojen politiikkaa

Leijonien ilmaantuminen kisaohjelmistoon ei kuitenkaan tapahtunut täysin varauksetta, vaan

senaatti kielsi aluksi afrikkalaisten eläinten (Africanae) tuomisen Italiaan, niiden esiintymisen

kisaohjelmistossa ja niiden omistamisen vuonna 170 eKr. Näihin aikoihin leijonat tulivat

Karthagon valtauksen jälkeen saataville Pohjois-Afrikasta.539 Alison Futrell esittää, että

mahdollisena syynä saattoi olla senaatin pelko Karthagon vaikutusvallasta, jota eläinten

käyttäminen julkisissa spektaakkeleissa olisi saattanut aiheuttaa, tai pelko siitä että osa kisoja

järjestäneistä kansaa kiihottaneista järjestäjistä (editor) olisi saattanut saada liikaa

vaikutusvaltaa.540 Roomalaisen lain kielto leijoniin ja Nobiliorin vuonna 169 eKr. järjestämien

kisojen ristiriita suhteessa kyseiseen lakiin antaa viitteitä joko leijonien tai muiden tuotujen

eläinten suuresta suosiosta. Leijonien suosion puolesta puhuu sekin, että Nobiliorin kisat

vuonna 169 eKr. olivat Liviuksen mukaan suuri menestys kisoissa nähdyn vaihtelun vuoksi.541

Mary Beagon esittää, että osasyynä kieltoon saattoi olla myös se, että venatio oli käytäntönä

vanha ja omasi uskonnolliset taustat, eikä niissä alun perin esiintynyt petoeläimiä, ja senaatti

olisi mahdollisesti halunnut myös estää tämän.542

Eksoottisten eläinten tuomisen kiellon taustalla saattoi myös piillä ajatus siitä, että

eläinesitysten avulla oli mahdollista antaa hurmoksellisia kokemuksia yleisölle ja saada siten

poliittista valtaa. Plinius vanhempi kirjoitti eläimiä koskevaan vaikutusvaltaan liittyen

hienostuneen karthagolaisen Hanno– nimisen miehen tapauksesta, jossa tämä ensimmäisenä

ihmisenä uskalsi kesyttää leijonan, ja eläimen hallintaa ja esittelyä seurannut kansansuosio ja

hurmos johti virkasyytteeseen, koska tätä pidettiin läpeensä ovelana ja siten julmana ja

vaarallisena ihmisenä.543

539 Bomgardner 2002, 34- 35; Futrell 2000, 28; Hughes 2014, 96; Plin. HN 8.24.64; Welch 2007, 24.540 Futrell nostaa Pliniuksen kuvauksesta esille sen tulkinnallisen ongelman, että ei ole täysin selvää, viittaakoPlinius vuoteen 170 eKr, vai vasta toisen tribuuni Gnaeus Aufidiuksen aikoihin vuoteen 114 eKr. Ongelmana on,että laki leijonien ja muiden isojen kissaeläinten tuomisesta olisi määrätty senaatin toimesta vuonna 170 eKr.,vaikka jo vuonna 169 eKr. niitä käytettiin Nobiliorin kisoissa runsaassa määrin. Futrellin mukaan kyse olisi siismahdollisesta poikkeuslain asettamisesta kisojen järjestämiselle, koska viihde itsessään oli jo niin suosittua etteisitä kannattanut rajoittaa. Futrell 2000, 28, 237n80.541 Livius 39.22.1- 2.542 Beagon 1992, 148- 149.543 Perusteena syytteelle oli Pliniuksen mukaan se, että Hannon kaltainen läpeensä ovela ja sitä myöten julmamies saattoi suostutella väkijoukon mihin vain. Plin. HN 8.21.55. ks. Beagon 1992, 154- 156. Hyvinsamantyylisen kertomuksen eri eläimistä kertoivat myöhemmin keisariajalla myös Plutarkhos ja Aelianus.Plutarkhoksen mukaan Hannolla oli leijona joka kantoi tämän tavaroita armeijassa, minkä vuoksi tätä syytettiintyrannismista. Plut. Prae. ger. reip. 799 d- e. Aelianuksen versiossa Hanno nähtiin ylimielisenä. Ael. VH 14.30.Stephen D. Smith pitää todennäköisenä että Plinius, Aelianus ja Plutarkhos kertovat kaikki samasta henkilöstä,ks. Smith 2014, 226.

85

Eläimiin liittyvien yleisten kertomusten ohella roomalaiset liittivät myös metsästykseen

vahvasti useita korkeampien voimien vaikutuksia. Kultit ja uskonnolliset taustavaikutukset

muokkasivatkin jo ennen tasavallan aikaa keskeisesti niitä käsityksiä ja symboliikkaa, joita

metsästämiseen ja leijoniin roomalaisten mielestä liittyi. Venatiota edelsivätkin uskonnolliset

rituaalit ja tapahtumat, joihin kuuluivat eläinuhrit.544 Leijonat eivät kuuluneet osaksi

roomalaisten uhritoimituksia muutoin kuin symbolisesti, vaikka eläimiä surmautettiinkin

areenoilla suuressa mittakaavassa. Kulttien ja jumaluskon osalta leijona liittyy epäsuorasti

Herkuleksen henkilökultin ihannointiin.545 Leijonat liittyvät symbolisina tunnuksina myös

Magna Materin ja Mithralaisuuden kultteihin. Materin kultissa roomalaiset järjestivät myös

kisoja ylijumala Jupiter Optimus Maximuksen nimeen (ludi Romani; ludi magni), joihin

kuuluivat myös rituaaliset eläinuhrit, mutta tällöin uhreina olivat härät eivätkä leijonat.546

Oleellista jumaluskossa on se, että leijonan rooli liittyy niihin vahvasti joko kuolleena

(Herkuleen kultti, Nemean leijonan surmaaminen) tai alistettuna (Kybelen kultti) eläimenä.

Venatioiden uskonnollista ja mytologista taustaa ajatellen on tärkeää huomioida myös

roomalaisten jumaluskomuksissa ja henkilökulteissa tapahtuneiden merkitysten muutokset, ja

näiden vaikutus kisojen järjestämisen syiden taustalla. Katariina Mustakallio korostaa, että

erityisesti tasavallan ajalla roomalaisuuteen kuuluneiden uskonnollisten seremonioiden ja

riittien luonne alkoi muuttua ruraalisista piirteistä kohti valtionuskonnollista muotoa.547

Alison Futrell korostaa, että triumfeissa esiintyneet eksoottiset eläimet olivat osoitus Rooman

valtakunnan hegemonian kasvusta.548 Vastaava vaikutus oli sekä venatioilla että niissä

esiintyneillä leijonilla. Keith Hopkins täsmentää, että eläinten silkka kirjo kisoissa korosti tätä

asiaa.549 Martialis tuo kirjoituksissaan esille kisojen mahtipontisuuden ja suuruuden.550 Liber

Spectaculorumissa leijonat ovat suuria ja raivokkaita, hieman mytologisiakin, mutta myös

arvaamattomia, voitettavissa olevia ja kotoisin eksoottisista maista. Martialis kirjoittaa

544 Ludi Ceralia, ludi Floralia ja ludi Taurei. Bomgardner 2002, 34.545 Epäsuorasti siten, että esimerkiksi Hadrianuksen leijonametsästys on kuvattuna KonstantinuksenRiemukaareen. Kyseinen medaljonki kuvaa samaan yhteyteen uhrauksen, joka on Herkulekselle tarkoitettu. Itseleijona on medaljongissa kuvattuna jo kuolleena. Anderson 1985, 103- 105. Jocelyn Toynbee huomauttaa, ettäleijonan surmaaminen ja ihmisen symbolinen voitto eläimestä esiintyi myös vahvana teemana roomalaistenhautojen taiteessa koristeina, ks. Toynbee 2013, 65. Herkules oli tärkeä jumalpalvonnan kohde Roomassa, jonkakulttiin saivat osallistua vain miehet, ks. Mustakallio 2008, 36; Areenakuvauksissa Martialis vertaa suuriametsästyssuorituksia Herkuleen urotekoihin. Mart. Spect. 8 (6b).546 Beard, North & Price 1998, 47, 132- 134, 137, 148, 160, 305- 306, 309- 311; Gilhus 2006, 104.547 Mustakallio 2008, 40.548 Futrell 2006, 7.549 Hopkins 1983, 11.550 Erityisesti keisarit kykenivät valtansa keinoin hyödyntämään kisameriittejään, luodessaan itsestään kuvaaloisteliaina ja anteliaina hallitsijoina. Tämä tulee erityisen hyvin ilmi keisari Augustuksen teetättämästä ResGestaesta. Martialiksen kirjoittama Liber De Spectacula on myös hyvä esimerkki vastaavanlaisesta poliittisestateoksesta. Res Gestaen tarkoituksena oli kuvata keisari Augustuksen saavutukset kritiikittömästi. Martialispuolestaan toimi keisarin hovirunoilijana eikä tämä siten mitä ilmeisimmin ollut puolueeton kirjoituksissaan.Castrén & Frösén 1982, 50; Hopkins & Beard 2011, 24.

86

Caesarin kisojen suuruuden tulevan ylittämään tarinat, joissa Herkules kaataa Nemean

leijonan.551 Leijonan koko ja mytologinen status ovat Martialiksen tekstissä asioita, joilla

tämä korostaa kisojen mahtavuutta.552 Historioitsija Josephus (37–100 jKr.) kertoo Juudean

kuningas Herodeksen (73–4 eKr.) järjestämästä venatiosta, joka tapahtui keisari Augustuksen

kunniaksi ja jossa esiintyi poikkeuksellisen suuria ja harvinaisia leijonia.553 Steven D. Smithin

mukaan Aelianus yhdistää Libuka- matkakuvauksessa leijonan sekä Rooman valtakuntaan että

keisarien voimaan.554 Aelianus tekee tämän myös Androcleksen tarinan kohdalla.555 Steven

Smith huomauttaa, että De natura animaliumissa Aelianus assosioi kuninkuuden luonteen

sinällään monesti leijonaan, samoin kuin jumalista kreikkalaisen ylijumala Zeuksen.556

Kaikki kisojen metsästykseen liittyvä kirjallisuus ja mielipiteet eivät kuitenkaan olleet

esitysten kannalta positiivisen sävyisiä. Moraalifilosofisissa kannanotoissa roomalaisten

virkamiesten suhtautuminen kisoihin oli kaksijakoista. Cicero ilmaisee ajoittain

halveksuntansa tavallisen kansan kiinnostuksesta kisoihin ja ystäviensä ja ylimystön tapaan

organisoida niitä.557 Toisaalta Cicero toimi proconsulina ja ediilinä järjesti itsekin

venatioita.558 Seneca nuorempi puolestaan kirjoittaa, että mikään ei ole niin haitallista hyvälle

luonteelle kuin istua toimettomana kisoissa.559 Ciceron ja Senecan kirjoitukset antavatkin

viitteitä siitä, että ylimystön oli suoritettava ja katsottava kisat eräänlaisena velvollisuutena,

pitivät nämä niistä tai eivät.560 Cicero kertookin kisojen järjestämisen olevan suuren kysynnän

vuoksi välttämätöntä, ja suoranainen velvollisuus etenkin ediileille.561 Keisariajalla puolestaan

kristillinen kirjailija Tertullianus (n. 155– n. 240 jKr.) kritisoi kisoja.562

Henkilökultin luomisen ohella roomalaisten tavassa organisoida triumfeja ja venatioita on

ajateltu olleen osittain kyse myös osoituksesta siitä, että nämä olivat luonnon yläpuolella.563

Ihmisen vallankäyttö suhteessa luontoon kulminoitui leijonien ja muiden petoeläinten

551 Mart. Spect. 8(6b). Kyseessä on allegoria keisari Tituksen kisoista, ks. Futrell 2006, 114.552 Mart. Spect. 17(15).553 Joseph. AJ 15.272- 274.554 Smith 2014, 233- 238, 247.555 Smith 2014, 229.556 Smith 2014, 122, 217.557 Cic. Mur. 37- 39; Cic. Fam. 2.3. Cicero kommentoi kisojen järjestämisen luonnetta kuvaamalla kahtaihmistyyppiä: tuhlaavaista ja anteliasta. Näistä tuhlaavaisuuden esimerkkeihin lukeutuvat gladiaattorikisojen,suurten spektaakkelien ja metsästysten järjestäminen. Cic. Off. 2.56.558 Harden 2013, 178. Ciceron ja tämän ystävien kirjoittamissa kirjeissä kerrotaan pantterien hankkimisestakisoja varten. Cic. Fam. 2.11.2, 8.2.2, 8.4.5, 8.6.5, 8.8.10, 8.9.3.559 Sen. Ep. 7.2- 6.560 Ciceron kirjeissä ystävälleen Mariukselle tulee ilmi, kuinka Marius lähti maaseudulle osallistumatta ludiin.Cicero teki kirjeittensä mukaan itsekin näin kerran. Cicero ilmaisi itsekin tyytymättämyytensä kisakäytäntöjäkohtaan. Cic. Fam. 7.1.1- 3; Cic. Att. 2.1; Cic. Off. 2.57- 58.561Cic. Off. 2.57- 58.562 Tert. De spect. 12.1- 4.563 Beagon 1992, 156; Campbell et.al. 2014, 497; Dunkle 2008, 86; Gilhus 2006, 34- 35; Kalof et.al. 2007, 120-121.

87

surmaamiseen, mikä kuvasti valtakunnan ja keisarin voimaa. Leijona edusti tällöin villiä

eläintä, joka oli ihmisten vihollinen jonka metsästäjät kohtasivat.564 Luultavasti näistä syistä

venatorit ja bestiariukset olivat usein voitokkaita osapuolia kamppailuissa.565 Henkilökultissa

keisarin kunniaksi järjestetyissä kisoissa eläimillä uskotaan olleen erityinen osa luonnon ja

muiden kansojen alisteen vaikutuksen kuvaajina suhteessa keisarin suuruuteen. Villien ja

kesyjen eläinten erilaisen tottelevaisuuden ja käyttäytymisen areenalla uskottiin viitanneen

siihen että ne osoittivat kunnioituksensa keisarille ja tiedostivat tämän läsnäolon. Martialis

kirjoittaa leijonien suorittamien näytösten olleen juuri tällaisia.566 Lisäksi tämä kertoo kuinka

leijona ja naaraspuolinen tiikeri (tigris) taistelivat areenalla ja tiikeri pääsi etulyöntiasemaan ja

voitti. Martialiksen mukaan tapaus on ihmeellinen ja sitä ei olisi tapahtunut eläimen

luonnollisessa ympäristössä.567 Magnus Wistrand argumentoi, että Martialiksen kuvauksissa

on kyse keisarin luontoa suuremmasta jumalallisesta olemuksesta (numen) joka eläimiin

vaikutti.568 Wistrandin mukaan villipetojen surmaaminen puolestaan kuvasti keisarin

hallitseman valtakunnan kehitystä.569 Toisaalta keisari saatettiin kuvata myös armeliaana

leijonia ja taistelijoita kohtaan, kuten Androcleksen tarinan tapauksessa.570

Roomalaisten areenoille pyydystämillä eläimillä on ajateltu olevan myös poliittista valtaa

muutakin kuin luontoa kohtaan. Kyseisen teorian mukaan kisojen poliittiseen näytökseen olisi

sisältynyt ajatus siitä, että roomalaisille sotilaallisesti hävinneet osapuolet olisivat

symbolisesti voitettu myös areenoilla. Teorian puolesta puhuu se, että roomalaiset ottivat

sotasaaliiksi näytille uusia eläimiä sitä mukaa kun valtakunta laajeni uusille alueille:

Karthagon kukistuttua roomalaiset ottivat triumfeihin ja venatioihin mukaan elefantteja

(vuonna 252 eKr.), jotka edustivat areenoilla karthagolaisten tappiota. Leopardit puolestaan

kuvasivat Asia Minorin kansojen tappiota. Vastaavasti Pohjois-Afrikasta ja Asia Minorista tuli

roomalaisten mukana leijonia.571

564 Gilhus 2006, 34- 35; Kalof et.al. 2007, 120- 122; Wistrand 1992, 21- 22.565 Kalof 2007, 122. Alison Futrell huomauttaa, että eräs areenakisojen eduista olikin, että järjestäjien olimahdollista kontrolloida niissä tapahtuneiden kamppailujen lopputuloksia. Futrell 2000, 31.566 Tämänkaltainen esimerkki tulee esiin kohdassa, jossa Martialis kertoo, kuinka leijona voi säästää uhrinsa,Mart. Epigrammata 1.14. Martialis kertoo myös, että leijonan armollisuus (clementia) ei tule koulutuksen kautta,vaan eläin tietää ketä se palvelee: “sed norunt cuï serviant leones”.Mart. Epigrammata 1.104.567 Mart. Spect. 21(18).568Wistrand 1992, 20 - 22, 28.569Wistrand 1992, 22.570Aelianuksen versiossa ei tosin mainita kisajärjestäjän nimeä tai statusta. Ael. NA 7.48; Gell. NA 5.14; ks.aiheesta myös Smith 2014, 231.571 Bomgardner 2002, 34- 35; Kalof et.al. 2007, 120- 121.

88

4.2 Leijonan kohtaamisen merkitykset roomalaisille venatioissa

Roomalaisessa venatiossa areenoilla tapahtuneiden institutionalisoituneiden eläinaiheisten

esitysten, taistelunäytösten ja teloitusten muodostaman kokonaisuuden taustalla oli se

lähtökohta, että roomalainen kulttuuri oli luonteeltaan hyvin väkivaltainen. Petoeläinten tultua

roomalaisten ulottuville näiden ei kestänyt kauaa siirtää eläimet areenoille kamppailemaan

toisia eläimiä ja ihmisiä vastaan, tekemään erilaisia temppuja, ja suorittamaan teloituksia.

Keith Hopkins korostaa, että julkiset teloitukset ja amfiteattereiden esitykset olivat paitsi

viihdettä, mutta samalla myös rituaaleja, joiden kautta sotilaallinen koodi tuli julki ja miehet,

naiset ja lapset oppivat kukin urhoollisuuden ja pelon merkitykset yhteiskunnassa.572 Historia

Augustassa tulee puolestaan esille venation hyöty siinä, että sotilaat tottuvat väkivaltaan.573

Metsästysesitykset olivat sekä yhteiskunnallinen että kulttuurillinen läpileikkaus Rooman

valtakunnasta siinäkin mielessä, että venatorit ja bestiariukset itsessään edustivat laajalti

Rooman valtakunnan piiriin kuuluneita kansoja, samaan tapaan kuin eri puolilta valtakuntaa

tuodut eläimet edustivat valtakunnan eri kolkkia. William J. Slater ja muut tutkijat esittävät,

että metsästäjinä taistelleita värvättiin kaikkialta valtakunnasta, ja näiden yhteiskunnallinen

asema vaihteli paljon: taistelijat olivat useimmissa tapauksissa orjia, sotavankeja ja rikollisia,

jotka olivat varallisuudeltaan ja statukseltaan alimpana yhteiskunnassa suhteessa

kansalaisoikeudet omaaviin roomalaisiin. Joukossa oli myös vapaana syntyneitä ihmisiä, joko

Rooman kansalaisia tai näihin kuulumattomia.574 Muutamat kirjailijat, kuten keisariajalta

Martialis ja Cassius Dio, mainitsevat myös, että kisoihin osallistui myös naispuolisia

venatoreja.575 Roomalainen yläluokka ja keisarit eivät pääsääntöisesti osallistuneet itse

metsästystoimintaan areenoilla. Tässä mielessä yläluokan suhtautuminen venatioon mukaili

jossain määrin sitä, miten nämä harjoittivat metsästystä yleisellä tasolla areenan

ulkopuolella.576 Venatorien kouluttaminen institutionalisoitui omaksi koulukseen

572Hopkins 1983, 2. ks. myös Welch 1994, 80; ja Welch 2007, 80- 81.573 SHAMaximus et Balbinus 8.5- 7.574 Hopkins & Beard 2011, 95- 96; Slater 1996, 81. Diodorus kertoo prokonsuli Aquilliuksen hallintoajansisilialaisista sotavangeista, päätyivät antautumalla Roomaan bestiareiksi. Diod. Sic. 36.10.2.575 Cass. Dio 66.25.1; Mart. Spect. 8 (6b).576 Metsästyksistä pidättäytymisessä kisoissa oli ennen kaikkea kyse ylimystön kunnian ylläpitämisestä, koskanämä olivat hierarkkisesti taistelijoiden yläpuolella eikä areenalla kilpaileminen olisi ollut ylimystölle soveliasta.Kunniansa pitämisen lisäksi ylimystöllä ei myöskään ollut juuri syitä vaarantaa henkeään areenalla, eikä näidentarvinnut taistella henkensä pitimiksi saadakseen vähäistä varallisuutta. Osallistumisella nämä olisivatvuorostaan menettäneet maineensa vaikka olisivatkin selvinneet taisteluista hengissä. Kyle 1998, 81, 83- 84, 89-90; Futrell 2006, 156- 157. Donald G. Kyle korostaa, että keisareiden osallistuminen metsästyksiin areenanulkopuolella oli vielä hyväksyttävää ja urhoollistakin, mutta kisoissa lähinnä häpeällistä. Keisarin ei yleisestiottaen odotettu osallistuvan taisteluihin ja riskeeraavan henkeään areenalla. Kyle 1998, 90. Yläluokka metsästiusein lähinnä osallistumalla tapahtumaan, kun metsästäjät hoitivat näiden rinnalla itse metsästystoimet, ks. Slater1996, 83- 84.

89

ensimmäisellä vuosisadalla jKr., mikä vähensi kulloisten eläinten paikallisten

ammattimetsästäjien merkitystä kisoissa.577 Koulut oli nimetty taistelijoiden mukaan: ludus

venatorius, ja ludus bestiarius.578

Areenoilla taistelleiden etniset ja yhteiskunnalliset taustat olivat kirjavia, mutta samaan aikaan

taistelijoiden roolin ymmärtäminen oli myös roomalaisten keskuudessa yleisesti ottaen

häilyvää. Tämä on havaittavissa siitä, miten eri tavoin roomalaiset yhdistivät bestiaruksen ja

venatorin käsitteet areenoiden taistelijoihin, eikä kyseinen jako olekaan lähdekirjallisuuden

kuvausten perusteella kovin selkeä.579 Bestiarukset myös sekoitettiin toisinaan

gladiaattoreihin, mikä kuvaa sitä etteivät käsitteet olleet aina kovin täsmällisiä.580 Käsitteiden

erottelua hankaloittaa sekin, että sana venator tarkoitti myös ihan yleisestikin metsästäjää, ei

vain areenoilla taistelleita. Käsitteiden ja niiden käytön valossa onkin loppuviimeksi varmaa

vain se, että ne jotka taistelivat leijonia vastaan areenoilla, omasivat hyvin erilaiset taustat.

Sosiaalisten taustojen lisäksi taistelijoiden ulkoisessa olemuksessa oli isoja eroja. Roger

Dunkle on esittänyt asiasta näkemyksen, jonka mukaan taistelijoita ja näiden käsitteitä

eroteltaessa olisi voinut olla kyseessä myös eri venator- tyypit tiettyinä aikoina, sillä

venatorien ja bestiariusten varustus oli hyvin erityyppinen ja se mahdollisesti fuusioitui ajan

myötä samankaltaiseksi.581 Varustuksissa ilmenee kuitenkin ajoittain myös eroja. Venatoreille

hyvin tunnusomaisia aseita olivat metsästyskeihäs (venabulum) ja kevyt heittokeihäs (lancea).

Vaatetuksena näillä oli pääasiassa yksinkertaiset vaatekappaleet, jotka eivät juuri suojanneet

petoeläinten hyökkäyksiltä. Bestiariusten varusteissa oli puolestaan selkeitä viitteitä raskaan

panssarin käytöstä, koostuen rautaisisista rintapanssarilevyistä, metallisista olkapääsuojuksista,

kypäristä, kilvistä, hanskoista ja muista käsisuojista, ja miekasta. Bestiariuksen suojaus olisi

ollut näin ollen venatoria parempi, mutta aseistuksesta johtuen leijonan pitäminen etäällä ei

olisi ollut mahdollista venatorin tavoin.582 Tutkijat huomauttavatkin, että bestiariusten

aseistus muistutti enemmän gladiaattoria, kun taas venatorin tapauksessa panssarin puute

577 Dunkle 2008, 80.578 Keisariajalla Digestan lakikokoelmassa mainitaan uhrin tulevan tuomittavaksi asianmukaiseenmetsästyskouluun (“instituuntur venatores”), mikäli henkilö tuomitaan metsästysesityksiin ja tästä tulee servuspoenae (“rangaistusorja”). Huomionarvoisesti kyseinen laki toteaa myös, että on tilannekohtaista tuleekotuomitusta servus poenae vai säilyttääkö tämä kuitenkin vapautensa (mutta joutuu silti tuomituksi kisoihin). Lainkuvauksen mukaan rangaistuksen kärsivät yleensä nuoret miehet. Dig. 48.19.8.11; Seneca puolestaan viittaakirjeissään tuomituista taistelijoista nimeltä bestiariusten muodossa (“ludo bestiariorum”). Sen. Ep. 70.20.579 ks. Dunkle 2008, 78- 81.580 Esimerkiksi Cicero kävi läpi oikeustapausta, jossa ediili oli järjestänyt gladiaattorikisoja useammin kuin lakisalli, vedoten siihen että taistelijat olivat bestiariuksia. Cic. Sest. 133- 135.581 Dunkle 2008, 78, 81.582Auguet 1994, 88- 89; Dunkle 2008, 78- 79.

90

kuvasti puolestaan näiden roolia oikeina metsästäjinä.583 Ciceron kuvaus bestiariuksista antaa

myös viitteitä siitä, että näiden varustus muistutti jossain määrin sotilaita.584

Eläintaistelijoiden rooleista puhuttaessa käsitteet venator ja bestiarius viittaavat kuitenkin

etupäässä niihin, jotka taistelivat eläimiä vastaan. Venatioon taustalla vaikuttaneisiin

metsästäjiin ja muuhun areenaväkeen kuului myös paljon avustajia, joista kaikki eivät

välttämättä osallistuneet itse taisteluihin. Eläimistä täytyi myös pitää huolta ennen kisojen

alkua. Työ kuului todennäköisesti metsästäjille, jotka olivat pyydystäneet eläimiä ja tulivat

niiden mukana kisoihin.585 Areenalla oli taisteluiden alussa myös väkeä jotka provosoivat

eläimiä taistelemaan (magister, “mestari”).586 Todennäköisesti eläimiä myös pidettiin

nälkäisinä jotta nämä käyttäytyisivät aggressiivisemmin.587Aina provosoiminenkaan ei saanut

leijonia toimimaan halutulla tavalla: keisari Probuksen järjestämässä venatiossa sata

harjallista leijonaa kieltäytyivät tulemasta häkeistä ulos kentälle, eivätkä ne saaneet aikaan

toivotunlaista spektaakkelia.588 Taistelijoiden avustajiin kuului vielä “viimeistelijä”

(confector), jonka tehtävänä oli nimensä mukaisesti lopettaa eläimet jotka olivat vakavasti

haavoittuneita taistelujen seurauksena.589

Eläinesitysten yleisin paikka oli amfiteatteri, ja keisari Neron aikoihin saakka Circus Maximus.

Katherine Welch huomauttaakin, että ensimmäiset viitteet venation järjestämisestä Forum

Romanumin kaltaisilla julkisilla kokoontumispaikoilla ovat vasta Caesarin ajoilta vuoden 46

eKr. järjestämän triumfin jälkeen. Julkiset kokoontumispaikat olivat ensisijaisesti suunniteltu

gladiaattorikamppailuihin, eivätkä venatioihin.590 Areenoitakin piti osittain leijonista johtuen

muokata eläinesityksiin sopiviksi. Alison Futrell huomauttaa, että gladiaattorikisoissa ei ollut

juuri aseita jotka olisivat uhanneet yleisöä, mutta venatiossa etenkin suuret kissaeläimet

saattoivat hypätä korkealle ja olla suuri vaara yleisölle, mistä johtuen osassa areenoista oli

erillinen verkko tai aitaus yleisön suojana.591 Zeev Weiss huomauttaa, että osa areenoista vain

muokattiin toimintaan sopiviksi olemassa olevien teatterien päälle, mikä oli yleistä

esimerkiksi Kreikassa, Kreetalla ja Asia Minorissa.592 Areenoiden ulkonäköä muunnettiin

583Auguet 1994, 89; Dunkle 2008, 78- 79.584 Lainaus menee: “...bestiarios nec sine iis armatis umquam in publico fuerat.” Cic. QFr. 9 (2.5).585 Dunkle 2008, 79- 80. Ainakin elefanttien kohdalla kyseisen työn hoitajan nimitys oli procurator adelephantos, “elefanttien johtaja/ valvoja”, ks. Hughes 2014, 98.586Auguet 1994, 82; Dunkle 2008, 81, 84. Työn saattoivat mahdollisesti hoitaa bestiariuksetkin, ks. Dunkle 2008,81.587 Meijer 2004, 134.588 SHA Prob. 19.5- 6.589 Dunkle 2008, 82.590Welch 1994, 70, 72; Welch 2007, 44- 45.591 Futrell 2006, 67. Kisarakenteisiin liittyen Livius mainitsee rautaiset häkit, joiden kautta petoeläimetpäästettiin areenoille. Livius 41.27.6.592Weiss 2014, 65.

91

toisinaan hyvinkin radikaalisti vastaamaan eläinten luonnollisempaa ympäristöä tai tuomaan

vaihtelua. Caesar rakennutti puusta amfiteattereita metsästysesityksiä ja gladiaattorikisoja

varten.593 Keisari Probuksen kisoissa sotilaat istuttivat areenalle puita venatiota varten, kunnes

koko circus näytti metsältä.594 Cassius Dio kertoo keisari Septimus Severuksen järjestämissä

kisoissa koko areenan olleen rakennettu puisen laivan muotoon, joka sortui ja jonka sisältä

tuli esiin leijonia ja muita eläimiä.595

Leijonat osana venatioiden esitysmuotoja ja konteksteja

Kun leijonat olivat kerran tulleet areenoille, ne olivat kiistatta niiden suurimpia vetonauloja.

Lukuisissa mosaiikeissa ja reliefeissä esiintyy kuvauksia siitä, kuinka bestiariukset ja

venatorit kohtaavat leijonia. Leijona oli myös yleinen hautapiirtokuvien ja sarkofagien

symbolina, myös metsästävänä petona kuvattuna.596 Kisat tekivät roomalaiset tietoisemmiksi

villeistä ja eksoottisista eläimistä valtakunnan alueelta.597 Mary Beagon argumentoikin, että

eläimissä niiden eksoottisuus sai usein suuremman huomion kuin niiden muut

ominaisuudet.598 Kisohin viitanneet kirjailijat kuvailivat myös leijonien olemusta. Varro

rinnasti afrikkalaiset petoeläimet kisojen näyttävyyteen.599 Vastaavaan päätelmään päätyi

epäsuorasti myös Ovidius Fastissa.600 Fiktiivisen kirjallisuuden osalta roomalaisessa epiikassa

ei juurikaan esiinny kuvauksia leijonista areenoilla. Laura Hawtree huomauttaa, että tällaiset

ympäristöt olivat teemoina roomalaisessa epiikassa hyvin harvinaisia, mutta roomalaiset

kuitenkin adaptoivat teksteissään ajan myötä yhä enemmän eläimiä kaupunkiympäristöön,

kuten areenoihin ja eläintarhoihin.601

Leijonan kiehtovuutta kuvaavissa teksteissä, kisoihin liittyen tai niiden ulkopuolisessa

kontekstissa, silmiinpistävää on kirjailijoiden huomioiden kiinnittyminen leijonan tiettyihin

fyysisiin ominaisuuksiin. Yksi tällainen piirre oli leijonan koko. Martialis esittää

593 Cassius Dio kertoo että rakennelmaa kutsuttiin amfiteatteriksi, koska siinä oli istumapaikkoja joka puolellamuttei lavaa. Cass. Dio 43.22.2- 4.594 SHA Prob. 19.2-3.595 Cass. Dio 77.1.4- 5.596 Campbell et.al. 2014, 35- 36; Toynbee 2013, 65- 69.597 Beagon 1992, 148- 149; Dunkle 2008, 86.598 Beagon 1992, 128.599Varro Rust. 3.13.2- 3.600 Ovidius kuvaa tekstissä ludi Floraliaa.Alison Futrell korostaa, että on merkittävää että Ovidius tekee eronkasvinsyöjien ja ”taistelevien eläinten” (“pugnaci”) välille. Jänikset ja peurat ovat Ovidiuksen mukaanenemmänkin uhreja areenalla kuin sopivia haastajia (“adeunda ferae”). Futrell 2000, 25- 26, 236n69; Ov. Fast.5.371- 374.601 Campbell et.al. 2014, 79.

92

vertauskuvallisesti kisoissa esiintyneiden leijonien olleen erittäin suuria.602 Josephus kuvaa

Herodeksen venatiossa esiintyneen poikkeuksellisen suuria leijonia.603Androcleksen tarinassa

leijonaa kuvataan valtavan suureksi (“unus leo corporis impetu et vastitudine”).604

Kirjailijat erottelivat areenakuvauksissaan leijonat koon ohella myös näiden harjan perusteella.

Senecan kirjoituksista käy ilmi, että avustajat kiinnittivät paljon huomiota leijonan harjan

ulkonäköön kisoja ajatellen.605 Aulus Gellius kuvaa Androcleksen tarinassa leijonan taljan

liikettä, joka oli yksi niistä asioista jotka saivat yleisön kiinnittämään eläimeen erityistä

huomiota.606 Leijonan talja oli inspiroiva teema areenakontekstin ulkopuolellakin. Epiktetos

kysyy, onko mitään mahtipontisempaa (“μεγαλοπρεπέστερον”) kuin leijonan talja.607 Plinius

vanhempi huomioi, että johtavilla leijonilla on harja ja että ne ovat eläiminä erityisen

ylväitä.608 Seneca kuvaa Phaedrassa kaadettujen leijonien taljoja jotka on saatu valtavista ja

raivokkaista yksilöistä.609 Aelianus kiinnittää Intian leijonissa huomion eläinten mustaan

harjaan.610 Vergilius kuvaa useita kertoja leijonan taljaa Aeneiksessa.611 Statius kuvaa

Thebaissa leijonan harjan viittaavan tämän ylvääseen olemukseen.612

Leijonien fysiologiasta kertovissa teksteissä myös eläimen karjunta tulee monesti yhdistetyksi

eläimen hurjuuteen ja pelottavuuteen. Androcleksen tarinassa leijonan karjunta on äänekäs ja

kauhea.613Areenakontekstin ulkopuolisissa kuvauksissa Kreikkalaisessa antologiassa leijonan

karjunnan väheneminen ilmenee hyvänä asiana.614 Senecan kuvaa Phaedrassa leijonan

ilmaisevan raivokkuuttaan karjunnallaan.615 Statius kuvaa Thebaissa leijonan karjuntaa

pelottavana ja korostaen sen vahvuutta.616 Vergilius ilmaisee kielikuvallisesti Aeneiksessa

kuinka leijona karjuu surmatessaan kimppuunsa hyökänneen metsästäjän.617 Oppianus kuvaa

kuinka kauheita Libyan leijonat ovat, viitaten myös niiden karjuntaan.618

602 Mart. Spect. 17(15).603 Joseph. AJ 15.273- 274.604 Gell. NA 5.14.9.605 Sen. Ep. 41.6. Seneca kuvaa itsekin lyhyesti leijonan taljan kauneutta, ks. Sen. Ep. 124.22.606 Gell. NA 5.14.9.607 Epiktetos Diatribai 1.16.13. ks. myös Sellars 2003, 17- 18.608 Plin. HN 8.17.42.609 Sen. Phaedra 317- 318, 325- 327. Elävän leijonan talja tulee puolestaan kuvatuksi kohdassa 341- 357.610Ael. NA 17.26.611Verg. Aen. 2.721- 22, 4.158- 59, 5.351- 52, 7.666- 69, 8.177- 78, 8.552- 53, 9.306- 7.612 Stat. Theb. 8.572- 576, 9.739- 743.613 Gell. NA 5.14.9.614 Anth. Pal. 7.626.615 Sen. Phaedra 341- 357.616 Stat. Theb. 6.598- 601, 7.670- 674, 12.356- 360.617Verg. Aen. 12.4- 8.618 Oppianus Cynegetica 3.35- 41.

93

Kisoja kuvanneille kirjailijoille oli monesti tärkeää erotella myös leijonan sukupuoli, minkä

vaikutus yhdistyy toisinaan myös siihen, kuvattiinko eläimellä olevan harjaa vai ei.

Sukupuolen erottamalla kirjailijat yrittivät mahdollisesti ilmaista epäsuorasti sitä, kuinka

suuria kulloinkin leijonat olivat.619 Muista teemoista leijonan leuat ovat ajoittain kuvauksen

kohteena. Statius kuvaa leijonan leukojen voimaa tämän murskatessa eläinlauman johtajan.620

Martialis kuvaa leijonan leuoissa sitä, että niihin sopivat vain riittävän suuret saaliit eivätkä

pienet eläimet.621 Kirjailijat saattoivat myös kiinnittää kuvauksissaan huomiota leijonan

syvänkeltaiseen (fulvus) väritykseen tai kynsiin, kuten Vergilius tekee Aeneiksessa. Vergilius

kuvaa myös ajoittain leijonan kynsien olleen kullatut (aureus), kun ne tulevat kuvatuksi osana

kaadetun leijonan taljaa.622 Toisinaan kirjailijat saattoivat vain sanoa, että eläin on loistelias.623

Vaikka leijonat jo itsessään olivat suuria areenoilla suuria vetonauloja, ei eläimiä pelkästään

esitelty areenoilla, vaan venatioista oli useita erilaisia variaatioita. Venatioiden tyypillisimpiin

ohjelmanumeroihin kuuluivat pääasiallisesti eläinten metsästäminen ja esitteleminen, eläinten

suorittamat esitykset ja niiden keskinäiset kamppailut.624 Seneca mainitsee Sullan vuonna 94

eKr. järjestämien kisojen olleen ensimmäinen kerta kun leijonat esiintyivät vapaina

circuksella.625 Lisäksi välinäytöksissä kuolemaantuomitut kohtasivat petoeläimet joko

taistellen tai sidottuina niin että nämä tulivat raadelluiksi hengiltä.626 Leijonia metsästivät

useiden kuvausten mukaan raskaasti tai kevyesti varustautuneet taistelijat, mutta toisinaan

nämä ottelivat myös hevosella ratsastaen.627 Keisariajalla Plinius vanhempi mainitsee yhtenä

areenatemppujen variaationa viitan heittämisen leijonan silmille, mikä rauhoitti eläimen.

Kyseessä oli alun perin metsästystekniikasta.628 Roomalaiset uskoivat että leijonan voima oli

eläimen silmissä.629 Kuolemantuomioissa puolestaan esiintyi kliimaksina erilaisia variaatioita,

619 Esimerkiksi Aulus Gelliuksen kuvaamassa Androcleksen tarinassa leijonan koko ja harjallisuus kiinnittäväterityisesti yleisön huomion. Gell. NA 5.14.9. Leijonan harjallisuudesta yleisesit osana eläimen ylväyttä ks. Plin.HN 8.17.42.620 Stat. Theb. 11.26- 29.621 Mart. Epigrammata 1.60.622 Leijonan kullankeltainen väritys: Verg. Aen. 2.721- 22, 4.158- 59, 8.552- 53; Leijonan kullatut kynnet osanataljaa: Verg. Aen. 5.351- 52, 8.552- 53.623 Mart. Epigrammata 1.60.624 Hopkins & Beard 2011, 95- 97; venation variaatioista ks. Kalof et.al. 2007, 67.625 Sen. De Brevitate Vitae 13.6.626 Hopkins 1983, 11; Dunkle 2008, 82- 83.627 Dunkle 2008, 78- 81; Kalof et.al. 2007, 67. Metsästäjistä hevosilla ratsastaen yleisesti myös ks. Suet. Claud.21.3(kyseiseen esimerkkiin liittyvät tällöin tosin mahdollisesti pantterit (“Africanas”)).628 Plin. HN 8.21.54.629 Plin. HN 8.21.54. Aelianus kirjoittaa myös, että jos leikkaa leijonan luiden läpi, niin eläimen sisältääryöpsähtää esiin tulta. Ael. NA 4.34.

94

joissa uhri lopulta kuoli villipedon raatelemana.630 Eläimet kamppailivat myös keskenään:

leijonien tiedetään kamppailleen esityksissä härkiä vastaan.631

Leijonien kouluttaminen ja ohjaaminen kisoja varten oli vaarallista, eikä tapaturmilta vältytty.

Martialis kertoo tapauksesta, jossa leijona puri käden irti hyvin tuntemaltaan kouluttajalta.632

Toisessa kuvauksessa leijona “palasi yllättäen raakoihin tapoihinsa” (“subito feritate reversa”)

ja surmasi kaksi poikaa, vaikka kyseinen yksilö oli koulutettu.633 Leijonia ja vastaavia

petoeläimiä ei aina kyettykään täysin kontrolloimaan areenalla.634 Leijonan kouluttaminen

sinällään oli ihailtua, mutta toisaalta taidon hyödyntämistä vallankäytössä ei pidetty hyvänä

muulle kuin keisareille ja auktoriteeteille, kuten Hannon tapaus osoittaa.635 Kouluttaminen oli

erittäin oleellinen osa kisoja, ja eläimet olivat yleensä kesytettyjä tekemään erilaisia temppuja,

mikä oli osoitus siitä että ne olivat ihmisen hallinnassa.636 Kouluttamiseen liittyivät myös

yhdet huomionarvoisimmista teoista, joita leijonat areenoilla suorittivat. Martialis käyttää

kisojen loisteliaisuuden kuvaamisessa runsaasti esimerkkejä venatioista ylistämällä leijonia ja

näiden suorituksia. Epigrammatassa Martialis kuvaa useaan otteeseen erilaisia leijonien

oppimia temppuja, jotka liittyvät kaneihin. Leijonat opetettiin juoksemaan vapaaksi päästetyn

kanin perässä, ottamaan kaneja niskasta kiinni ja kantamaan ne suussaan hellästi takaisin

kouluttajan luo vahingoittamatta niitä. Lisäksi kanit “leikkivät” (“ludit”) leijonien kidassa, ja

juoksevat tai hyppivät leijonien avoimien leukojen läpi.637 Myöhemmin keisariajalla Aelianus

kirjoitti leijonista, että mikäli ne kesytetään jo pentuina, niistä tulee erittäin lempeitä ja ne

suostuvat hyvillä mielin tekemään sen mitä niiden kouluttaja niiltä pyytää.638

Toisinaan venation variaatiot saivat hyvinkin mytologisesti kontekstualisoituja ja

uskonnollisia piirteitä, joihin liittyivät vahvasti myös erilaiset valtakunnan alueella tunnetut

myytit, jotka kirjaimellisesti tulivat osaksi areenoiden julkisia teloituksia. Kathleen M.

Coleman kutsuu tällaisia mytologian tematiikan kontekstin sävyttämiä kuolemantuomioita

kohtalokkaiksi huijauksiksi (Fatal Charades).639 Myyttisiin tarinoihin pohjautuneet

esitysvariaatiot, kuten Prometheuksen kohtalo ja Stymfaloksen linnut, liittyivät kuitenkin

enemmän kuolemantuomioihin ja keisarien toimintaan kuin suoraan venatioihin ja niiden

630 Hopkins 1983, 11.631Weiss 2014, 165- 166.632 Mart. Spect. 12 (10).633 Mart. Epigrammata 2.75.634 Gilhus 2006, 34.635 Plin. HN 8.21.55.636 Gilhus 2006, 31, 35; Sen. Ep. 41.6.637 Mart. Epigrammata 1.6, 1.14, 1.22, 1.48, 1.51, 1.60, 1.104.638Ael. NA 5.39.639 Coleman 1990, 44.

95

yleisiin käytäntöihin.640 Keith Hopkins ja Mary Beard kuitenkin huomauttavat, että

myyttisissä variaatioissa eläinten roolit saattoivat myös olla ihmisten esittämiä.641 Kuitenkin

esimerkiksi Suetonius mainitsee keisari Claudiuksen (10 eKr.–54 jKr.) aikana tapahtuneen

Troijan sotaan liittyneen esityksen (lusus), jonka yhteydessä preettoriratsuväki metsästi

panttereita.642

Mytologialla sinällään oli yhteys myös leijonien surmaamiseen areenoilla jo senkin vuoksi,

että petoeläinten kaataminen liittyi voimakkaasti myyttiin Herkuleesta ja tämän urotyöstä

surmata Nemean leijona.643 Mytologian konteksti tulee erityisen vahvasti esille kirjoituksissa,

jotka kuvasivat sitä millaisia tekoja venatorien ajateltiin areenoilla tekevän. Martialis kertoo

venatori Carpophoruksesta, joka surmasi poikkeuksellisen suuren leijonan, ja ylistää tämän

tekoja vertaamalla tätä Herkulekseen.644 Vastaavasti naispuolisten venatorien saavutuksia

Martialis ylistää yhtä suurina kuin urotekoa, jossa Herkules surmaa Nemean leijonan.645

Tarusankarien inspiroimina jopa keisarit ja osa ylimystöstä osallistuivat ajoittain kisoihin ja

venatioihin.646 Tällöin muutamat keisarien osallistumisista sisältävät kuvauksia taisteluista

leijonia vastaan valtakunnan eri ajoilta. Tämä tulee erityisen vahvasti ilmi keisari

Commoduksen tapauksessa, joka esiintyi sekä areenoilla että yleisesti Herkuleksena, ja halusi

imitoida tämän saavutuksia.647 Cassius Dio kuvaa Commoduksen pitäneen helposta elämästä

ja käyttäneen ison osan ajastaan taisteluihin villipetoja ja ihmisiä vastaan.648 Leijonia

Commodus surmautti suuressa mittakaavassa: historioitsija ja virkamies Herodianus (170–240

jKr.) kuvaa, kuinka Commoduksella oli tapana metsästää leijonia heittokeihäällä areenan

640 Uhri saatettiin esimerkiksi ristiinnaulita ensin, ja sen jälkeen heittää petoeläimille, mikä kuvastiPrometheuksen kohtaloa. Wistrand 1992, 22. Cassius Dio kuvaa Commoduksen ajoittain ampuneenmielivaltaisesti jousella katsojia, mikä kuvasi Herkulesta joka ampui Stymfaloksen lintuja. Cass. Dio 73.20.2, ksmyös Hughes 2014, 97.641 Hopkins & Beard 2011, 45- 47.642 Suet. Claud. 21.3.643 Gilhus 2006, 35.644 Mart. Spect. 17 (15).645 Mart. Spect. 8 (6b). Toisaalta kirjailijat myös väheksyivät naispuolisia venatoreja, kuten tekee esimerkiksiCassius Dio. Cass. Dio 66.25.1.646 Suet. Claud. 21.3; Suet. Ner. 53. Toisaalta syynä osallistumiseen saattoi olla myös yleinen painostus.Esimerkiksi Suetonius kertoo keisari Neron järjestäneen kerran kisat joissa tämä pakotti 400 senaattoria ja 600ritaria osallistumaan kisoihin. Suet. Ner. 12.1. Myös Commodus vaati ylimystöä osallistumaan kisoihin. Cass.Dio 73.20.1.647 Cass. Dio 73.15, 73.16.1; Commodus kantoi leijonan taljaa ja nuijaa mukaan, 73.17.4, 73.20.2; Commodusleikkasi Colossukselta (valtavalta patsaalta) pään, vaihtoi sen omaansa muistuttavaksi, ja laitatutti patsaallenuijan ja pronssisen leijonan sen juurelle, saadakseen sen näyttämään Herkulekselta, 73.22.3.648 Cass. Dio 73.10.2- 3, 73.17.2. Taistelupainotteisesta elämäntyylistää huolimatta Commodusta ei pidetty kovinylväänä keisarina tai kuvattu positiivisessa valossa. Cass. Dio 73.15, 73.16, 73.24, 74.2.

96

yläpuolelta turvallisen matkan päästä. Eräänä kertana leijonia oli sata, ja Commodus käytti

näiden surmaamiseen tasan saman verran keihäitä.649

Commodus ei ollut ainoa keisari, joka osallistui venatioon leijonia vastaan. Suetoniuksen

mukaan keisari Nero osallistui venatioon leijonaa vastaan alasti ja aseinaan vain nuija ja

paljaat kädet, kohentaakseen poliittista statustaan Herkules– kuvan luomisella. Kyseinen

leijona oli kuitenkin hyvin koulutettu, eli kisajärjestäjät pitivät huolen, että keisarille ei kävisi

kamppailussa kuinkaan.650

Keisareiden suhtautuminen kisoihin oli kuitenkin vaihtelevaa. Iso osa keisareista ei

osallistunut kisoihin muutoin kuin katsojina, ja osa näistäkin enemmän muodollisuuden

vuoksi kuin henkilökohtaisen kiinnostuksen innoittamina. Leijona liittyykin mielenkiintoisella

tavalla kuvauksiin, joissa keisarien tuntemukset kisakäytännöistä ilmenevät ristiriitaisina.

Esimerkiksi keisari Claudius piti Cassius Dion kuvauksen mukaan jatkuvasti

gladiaattorikisoja, ja nautti nähdessään väliaikojen aikana tuomittujen kuolevan, mutta piti

silti epäsoveliaana leijonaa joka oltiin koulutettu syömään ihmisiä, ja antoi siksi lopettaa

sen.651 Vastaavanlaisen esimerkin Dio esittää keisari Marcus Aureliuksesta (121–180 jKr.),

joka ei myöskään katsonut hyvällä leijonaa joka oltiin koulutettu syömään ihmisiä, saati sen

kouluttajaa. Dio kertoo myös, että Aurelius ei suostunut yleisön jatkuvasta painostuksesta

huolimatta myöntämään kouluttajalle vapautta, koska Aureliuksen mielestä mies ei ollut

tehnyt mitään ansaitakseen vapautensa.652 Stoalaisena Aurelius tosin itse kirjoitti olevansa

lähinnä tylsistynyt kisoissa.653

Roomalaisten suhtautuminen leijonien kohtaamiseen taistelutilanteissa

Keskeinen kysymys venation merkitysten taustalla on se, mitä roomalaiset todella ajattelivat

eläintaisteluista. Keith Hopkins ja Mary Beard korostavat roomalaisten monimutkaisen

kulttuurillisen arvopohjan merkitystä näiden tavassa ymmärtää eläimiin kohdistuvan

väkivallan käyttöä.654 Sosiaalisesta statuksestaan ja pyrkimyksistään riippumatta venatorien ja

koko areenametsästyksen aiheuttama tunneskaala valtakunnan väestössä olikin kirjavaa.

649Herodianos Historia de Imperio post Marcum 1.15.1- 6.650 Suet. Ner. 53.651Yleisölle leijona tosin oli kyseisestä syystä mieluinen. Cass. Dio 60.13.1- 4.652 Cass. Dio 72.29.653 M. Aur.Med. 6.46. Mary Beagon korostaa Aureliuksen monitulkintaista suhtautumista kisoihin sekägladiaattoreihin että eläimiin niissä. Beagon 1992, 151.654 Hopkins & Beard 2011, 118- 119. Vastaavan havainnon on tehnyt myös Mary Beagon, ks. Beagon 1992, 147.

97

Taistelijat kohtasivat kritiikkiä, mikä saatoi kohdistua esimerkiksi eläintaistelijoiden

suorituksiin: toisinaan taistelijoita verrattiin gladiaattoreihin, ja osa kirjailijoista piti

bestiariuksia gladiaattoreita huonompina taistelijoina.655 Suhtautuminen oli myös neutraalia:

esimerkiksi Plinius vanhempi kirjoittaa lukuisia kuvauksia eläintaisteluista ja ihmisten

kuolemaantuomioista eläinten toimesta, mutta keskittyi enemmän siihen mikä kisoista teki

onnistuneita, kuin niiden moraaliseen oikeutukseen.656

Yleisellä tasolla metsästyksen merkitykset kuvattiin kuitenkin monissa teksteissä

positiivisessa valossa. Näissä teksteissä tuodaan usein esille venatorien urheus ja kisojen

saavutukset. Hyvä esimerkki tällaisesta kuvauksesta on Martialiksen Liber Spectaculorumin

alkupuolella, jossa tämä kertoo, kuinka kuuluisat tarinat kertovat Herkuleen surmanneen

Nemean leijonan. Kuitenkin Martialis toteaa heti samaan yhteyteen, että tarinat kalpenevat

keisarin kisojen rinnalla, joissa vastaavia tekoja on tehty naisten rohkeudella.657 Oppianus

vertaa kaikkensa antanutta nyrkkeilijää ja taistelun saartamaa soturia leijonaan.658 Runoilija

Silius Italicus (25–101 jKr.) rinnastaa areenalla kuolevan soturin leijonaan teoksessaan

Punica.659

Metsästäjiä kohtaan tunnettu yleinen arvostus välittyy muistakin roomalaisista teksteistä. Yksi

tällainen esimerkki tulee ilmi Historia Augustasta, jossa kuvataan sitä kuinka kenraali ja

vallananastaja Avidius Cassius (n. 130–175 jKr.) vieraili Syyrian seudulla tarkoituksenaan

palauttaa kuri siellä oleville legioonille. Cassiuksen kerrotaan kuvailleen legioonalaisten

tilannetta sanomalla, että nämä eivät harjoitelleet kuten atleetit, metsästäjät tai gladiaattorit, ja

mikäli harjoittelisivat, niin he olisivat tottuneempia työhönsä.660 Metsästäjien työ ajateltiinkin

yleisesti kunniakkaana ja sille annettiin joissakin tapauksissa selkeästi arvostusta.661

Moraalifilosofisessa mielessä eläinten ja kuoleman kohtaaminen linkittyy roomalaisten

yleisesti hyvinä tai hyveellisinä pitämiin tapoihin ja käytäntöihin. Katariina Mustakallio

korostaa, että roomalainen arvopohja lähti esi-isien tapojen (mores maiorum) noudattamisesta.

Näihin kuuluivat hyveet, joista miehuullisuus tai urhoollisuus (virtus) oli roomalaisille

kaikkein tärkein.662 Katherine Welch huomauttaakin, että virtus oli eräänlaista “sotilaallista

655 Dunkle 2008, 80- 81; Wistrand 1992, 23- 24.656 Beagon 1992, 150- 151.657 Mart. Spect. 8 (6b).658 Oppianus Cynegetica cf. 4.189- 211.659 Sil. Pun. 10.241- 46.660 Kokonaisuudessaan lainaus menee: “exercitium septimi diei fuit omnium militum, ita ut et sagittas mitterent etarmis luderent. dicebat enim miserum esse, cum exercerentur athletae venatores et gladiatores, non exercerimilites; quibus minor esset futurus labor, si consuetus esset.” SHA Avid. Cass. 5.4- 12, 6.1- 4.661 Campbell et.al. 2014, 208.662 Mustakallio 2008, 97. Esimerkiksi Cicero korostaa virtuksen merkitystä yhtenä universaalisti tärkeimmistäominaisuuksista, Cic. Nat. D. 2.39.

98

rohkeutta”, jonka seurauksena kisat eivät olleet roomalaisille vain suoranaista väkivaltaa,

mutta myös taidokkuutta ja dramaattisia kamppailuja.663 Plutarkhoksen De sollertia

animaliumissa oleva katsoja Socratus perusteli kisojen oikeellisuuden niiden tavalla esittää

taitoa ja rohkeutta raivoisaa ja väkivaltaista luontoa kohtaan.664

Virtus linkittyy moraalifilosofien kirjoituksissa merkittävällä tavalla venation käytännön

mieltämiseen osittain hyödyllisenä toimintana, jopa silloinkin kun nämä suhtautuivat

areenametsästyksiin muuten negatiivisesti. Cicero kirjoitti kirjeessään ystävilleen, että

Pompeiuksen kisoissa ei ollut mitään uutta, ja että tämä ei voinut ymmärtää miten miehen

raateleminen tai petoeläimen keihästäminen voisi tuoda kenellekään mitään nautintoa.665

Toisaalta Cicero piti kuitenkin hyve- eettisessä mielessä leijonaan liitettyjä piirteitä hyvinä

ihmisillekin.666 Pompeiuksen kisoista Cicero nostaa kirjeessään esille myös, että kyseisissä

kisoissa näkemiensä elefanttien kuolema tuntui aiheuttavan yleisössä enemmän myötätuntoa

kuin nautintoa.667

Vastaavanlainen kaksijakoinen suhtautuminen venation viihteellisyyteen on havaittavissa

myös Senecan kirjoituksista. Magnus Wistrand korostaa, että Seneca ei suoranaisesti

tuominnut kisoja kokonaisuudessaan, sillä stoalaisen filosofian tapaan tämä ihannoi

perushyveitä kuten fortitudo ja virtus ja katsoi, että elämän ja kuoleman halveksunta ja hyvän

elämän eläminen pitkän sijasta olivat asioita joista katsojat voisivat oppia jotakin.668

Kuitenkin ajoittain Seneca kritisoi voimakkaasti eläinten käyttöä areenoilla. Esimerkiksi

Pompeijin kisoissa vuonna 55 eKr. tapahtuneita damnatio ad bestias- tuomioiden

täytäntöönpanoja Seneca kuvailee ”kaiken inhimillisyyden vastaisiksi” (“rei minime

humanae”).669 Moraalisissa kirjeissään Seneca kirjoittaa kisoista myös negatiiviseen sävyyn,

mainiten myös että ihmisiä heitetään aamuisin leijonille areenalla.670 Alastair Harden

huomauttaa eläimiin liittyen, että oman aikansa merkittävin kisoihin liittyvä kritiikki tuli

663Welch 1994, 80.664 Plut. De soll. an. 959 c.665 Kokonaisuudessaan lainaus menee: ”…Sed quae potest homini esse polito delectatio, cum aut homoimbecillus a valentissima bestia laniatur, aut praeclara bestia venabulo transverberatur?” Cic. Fam. 7.1.2- 3.666 Cicero rinnastaa leijonan vahvan olemuksen (fortitudinem) ihmisistä löytyviin ominaisuuksiin. Cic. Off. 1.50.Vahvuudesta sinällään Cicero ajattelee, että osalle ihmisistä vahvat ruumiinrakenteelliset ominaisuudet ovattulleet annettuina (tributum) ja nämä ovat niissä hyviä. Cic. Off. 1.107.667 Cic. Fam. 7.1.3.668Wistrand huomauttaa, että Cicero ja Seneca esittävät lähestulkoon saman argumentin. Wistrand 1990, 38- 41.Seneca mainitseekin lainaavansa Ciceron kommenttia gladiaattoreista, ks. Cic. Mil. 92; Sen. De TranquillitateAnimi 9.11.4. ks. myös Wistrand 1992, 18.669 Sen. De Brevitate Vitae 10.13.7.670 Sen. Ep. 7.2- 6.

99

Senecalta koskien eläinten suorittamia kuolemantuomioita, mutta tällöinkin moraalinen

keskustelu keskittyi ennen muuta ihmisiin eikä eläimiin.671

Hyveellisen toiminnan yhdistäminen petoeläinten kohtaamiseen löytyi muiltakin keisariajan

filosofeilta. Esimerkiksi reettori Fronto (100–170 jKr.) kunnioitusta jota taistelijat saavat

kansalta ja keisarilta surmatessaan navakasti (strenuus) villipetoja areenalla.672 Epiktetos

puolestaan rinnastaa rohkeuden leijonien kohtaamiseen ja vastustamiseen.673

Epiktetos antaa arvoa leijonan kohtaamiselle, jos ihminen toimii hyödyllistä tarkoitusta

toteuttaen ja päämääriänsä kohti pyrkien. Epiktetos tuo rohkeuden leijonan kohtaamisessa

esille Herkuleen esimerkin avulla, jonka Epiktetos katsoi uroteoillaan halveksuvan vaaroja.

Epiktetos kysyykin, miten Herkules olisi voinut sanoa, ettei suuri leijona vetoa häneen, mutta

toteaa myös, että kaikki kuolevat, joten jokaisen on velvollisuus tehdä jotakin.674 Epiktetos

toteaakin, että vaikeat tilanteet ovat niitä jotka näyttävät mitä ihmiset todella ovat.675

Ciceron, Senecan ja Epiktetoksen teksteistä välittyy kuva, että leijonan kohtaaminen ei

välttämättä ole nöyrää tai viisasta, mutta nimenomaan rohkeaa, ja tässä piileekin koko hyveen

perusidea. Epiktetoksen mielestä Herkuleksesta teki urhean juuri tämän tapa kohdata kaikki

urotekojen vaarat, kuten Nemean leijonan.676 Keskeistä virtuksen ymmärtämisessä onkin, että

hyveiden mukaan toimiminen ei suoranaisesti viittaa siihen, että esimerkiksi leijonaa vastaan

joutuminen olisi ollut jo itsessään ylvästä, vaan teon merkitys rakentui sen varaan miten

taistelija suoriutui. Areenoilla niin ihmisiä kuin eläimiäkin vastaan taistelleista erityisesti

voitokas osapuoli oli yleisön suosiossa, mutta hävinneetkni taistelijat saattoivat saada kunniaa

osakseen.677 Venatio mahdollisti myös venatorin vapauttamisen (missio), mikäli tämä

suoriutui tehtävästään hyvin.678

671 Harden 2013, 195. Muista tutkijoista Magnus Wistrand korostaa kontrastina aikaisempaan tutkimustraditionuskomuksiin nähden, että Seneca ei kritisoinut kisojen organisoimista sinällään, kuten ei myöskään suuri osaRooman kansasta. Senecan kritiikki kohdistuu Wistrandin mukaan kuolemantuomioiden toteutustapaan.Wistrand 1990, 45- 46.672 Fronto Epistulae ad Marcum Caesarem 1.8.673 Epiktetos Diatribai 3.1.22- 23.674 Epiktetos Diatribai 4.10.8-13.675 Epiktetos Diatribai 1.24.1.676 Epiktetos esittää asian niin, että Nemean leijona, Hydra ja muut urotekojen haasteet tekivät Herkuleksestasen sankarin mikä tämä oli, ja ilman näitä tekoja tämä olisi luultavasti ollut jotain paljon vähäisempää.Myyttinen Nemean leijona oli siis yksi asia, jonka jo pelkkä olemassaolo auttoi tekemään HerkuleksestaHerkuleksen. Epiktetos Diatribai 1.6.30- 36.677 Dunkle 2008, 78; Wiedemann 1992, 34- 35, 165.678 Futrell 2006, 89.

100

Leijonan merkitykset metsästäjien kohtaamana vastustajana

Venatioon ja tavanomaisiin metsästystilanteisiin liittyvistä kuvauksista ilmenevät leijonan

kohtaamisen liittyvät merkitykset ja tunteet sinällään, eli millaista taistelijoille oli kohdata

leijona, ja millaisena vastustajana leijona nähtiin. Roomalaiset olivat tottuneet leijonien

surmaamiseen siinä mielessä, että tasavallan ajan lopulta alkaen kulttuurillinen vuorovaikutus

afrikkalaiseen paikallisväestöön ja alueen metsästyskulttuuriin voimistui. Roomalaiset olivat

tottuneet leijonien kohtaamiseen, tuomiseen ja surmaamiseen, ja eläin oli yleinen areenoilla

keisarivallan ajalla, toisin kuin esimerkiksi tiikeri.679

Statius kuvailee Thebaissa leijonan kohtaamiseen liittyviä tuntemuksia. Statius kuvailee

ajoittain sitä, miten pelottava kokemus on kyseessä, ja että siihen ei uskaltaudu kuka tahansa:

metsästäjätkin pelkäävät leijonia.680 Toisaalta Statius myös ilmentää kielikuvallisin keinoin,

kuinka rohkea taistelija saattaa nimenomaan kohdata leijonan pelotta.681 Ovidius kuvaa

Metamorphoses- teoksessa sitä, että leijonan mieli ei muutu helposti, ja että eläimen hyökkäys

ja raivo ovat vastustamattomia (“impetus est fulvis et vasta leonibus ira”).682 Halieuticassa

Ovidius kuvaa puolestaan leijonan urheutta ja vahvuutta, mutta toteaa myös, että kyseiset

voimat eivät auta ihmisen toimia vastaan.683 Apuleius tuo Metamorphosis- teoksessa esille

leijonan kohtaamiseen liittyvät haasteet: eläintä ei sovi kohdata ihan kenen tahansa.684

Leijonan kohtaaminen sinällään liittyi oleellisesti taistelijan rohkeuteen, mutta yhtä lailla

leijonan ajateltiin olevan ylväs, hurja ja rohkea eläin. Plinius vanhempi kirjoittaa esimerkiksi

Naturalis Historiassa leijonan piirteistä, että tämä painaa varta vasten mieleensä

hyökkääjänsä.685 Eläin on siis paitsi älykäs, myös vaarallinen, koska se ei katso hyvällä

uhkaajaansa. Leijonan urhoollisuuden Plinius kertoo puolestaan tulevan usein parhaiten esille

juuri vaaratilanteissa, kuten metsästyksessä.686 Ovidius kirjoittaa Halieuticassa, että leijona

taistelee nimenomaan rohkeudellaan.687 Lucretius kirjoittaa leijonan olevan hurja eläin, jota

679 Harden 2013, 177; Jennison 1937, 77.680 Stat. Theb. 4.494- 499, 9.15- 16.681 Stat. Theb. 6.270- 271.682Ov.Met. 10.547- 51.683 Oppianus Halieutica 5.14- 15, 5.36- 43.684Apul.Met. 4.3. Kyseessä ei kuitenkaan ole luotettavin mahdollinen esitys areenan yleisistä käytännöistä, ks.Hopkins & Beard 2011, 47.685 Plin. HN 8.19.51.686 Plin. HN 8.19.50.687 Ov. Halieutica 1-9.

101

suojelee sen rohkeus (virtus).688 Martialis viittaa leijonan ylvääseen luonteeseen kuvatessaan

sen tappiollista kohtaamista areenalla tiikerin kanssa.689

Epiktetos kuvaa, että leijona on vangittuna huonommassa kunnossa kuin vapaana.690 Seneca

puolestaan ajatteli leijonan murtumattoman mielen ja villin olemuksen yhteisvaikutuksen

tekevän siitä hurjan eläimen. Tämän vastakohtana Seneca kuvaa leijonaa, joka on kesytetty ja

jonka taljaa on koristeellistettu.691 Vergilius kuvaa Aeneiksessa allegorisesti Turnukseen

viitaten sitä, miten “leijona syttyy aseisiin mieluusti” (“movet arma leo gaudetque”) vasta

kun metsästäjä on haavoittanut sitä keihäällä rintaan, mutta tällöinkin leijona kukistaa

hyökkääjänsä.692 Statius kuvaa Thebaissa sitä, kuinka raivokkaasti leijona kykenee

taistelemaan: Viha on leijonien voimavara, ja suuren karjan tuhottuaankin eläimellä riittää

vielä voimia hyökätä ison härän kimppuun. Eläin voi myös uhmata kokonaista joukkoa

metsästäjiä.693 Aelianuksen mukaan leijona kykenee tuntemaan katkeruutta, ja älykkäästi

muistaa kuka sille on kulloinkin tehnyt vääryyttä.694

Toisaalta kirjailijoiden kuvausten mukaan leijonan kohtaaminen saattoi ilmentää myös

eläimen inhimillistä ja hyveellistä puolta. Plinius vanhempi kuvailee Naturalis Historiassa

hyveellisin termein eläimiä, jotka taistelivat hyvin siinä missä taistelijatkin. Leijonan

uljausmielisyyttä kuvaillen Plinius yhdistää eläimeen hyveellisiä ja ylväitä termejä kuten

generositas ja nobilior.695 Mary Beagon huomauttaa, että Plinius kuitenkin varoo sanomasta

että leijona olisi ihmisen kaltainen kyseisissä piirteissä.696 Aelianus toteaa että kreikkalaiset

(Ἕλλην) ja “barbaarit” (βάρβαρος) ovat vakuuttuneita siitä että naarasleijona on suuren

rohkeuden eläin, jonka kanssa on vaikea kamppailla. Tähän yhteyteen Aelianus kertoo myös,

että Assyrian naishallitsija Semiramiksen (n. 800–luvulla eKr.) metsästäessä tämän mieli ei

ylentynyt jos tämä tappoi leijonan, leopardin tai vastaavan eläimen, vaan silloin kun tämä

nappasi naarasleijonan.697 Intian leijonista Aelianus sanoo spesifisti, että näistä suurimpia ei

voi napata ja kesyttää.698 Aelianus toteaa myös, että kun leijonat hyökkäävät joukolla, niitä ei

688 Kokonaisuudessaan lainaus menee: “principio genus acre leonum saevaque saecla tutatast virtus”. Lucr.5.862- 863.689 Mart. Spect. 21(18).690 Epiktetos Diatribai 4.1.24- 25.691 Sen. Ep. 41.6.692Verg. Aen. 12.4- 8.693 Stat. Theb. 7.670- 674, 8.593- 596, 12.740.694Ael. NA 7.23.695 Plin. HN 8.19.48- 50.696 Beagon 1992, 149- 150.697Ael. VH 12.39.698Ael. NA 17.26.

102

mikään olento voi vastustaa.699 Ylipäätään Aelianus näkee, että eläimet eivät tarvitse

rohkaisua vaan kykenevät yllyttämään itsensä herättääkseen itsensä ja voimansa.700

Leijonia kohtaan tunnettiin kirjallisuudessa ajoittain empatiaakin, kuten Statiuksen Silvae

antaa ymmärtää: Leo Mansuetuksessa Statius kuvaa kuinka leijona taistelee viimeiseen

hengenvetoon saakka, saaden koko areenan yleisön keisaria myöten liikuttumaan ja

hurraamaan.701 Stephen Newmyer korostaa, että runossa juuri leijonan kuolemaan keskittyy

suhteellisen paljon huomiota.702 Huomionarvoisesti runo ylistää leijonaa eli hävinnyttä

osapuolta kuin kuuluisaa gladiaattoria, siinä missä voitokkaan osapuolen ylistäminen oli

tyypillisempää kisoissa.703

Leijonia kohtaan tunnettu sympatia areenalla tulee kenties parhaiten ilmi Androcleksen

tarinasta. Ingvild Sælid Gilhus korostaa, että leijonan ja ihmisen ystävyyttä kuvaavat tarinat

ilmensivät eläimissä toisinaan inhimillisiä piirteitä.704 Tarina ja sitä koskevat variaatiot olivat

suosittuja ja ilmensivät yllättävää lopputulosta, kun eläin ja ihminen pääsevät vapaaksi

areenalta.705 Statius kuvaa Thebaissa yleisluontoisesti leijonan empaattista ja inhimillistä

puolta. Leijona tuntee heikkoutta (“täristä”, tremo; “voimat heikentyneet”, “viresque solutas”)

kun se on tulossa vanhaksi, ja toiset leijonat johtavat tasankoja.706 Statius kuvaa myös, kuinka

leijonanaaras joutuu sisimmissään (pectus, “rinta”) tasapainottelemaan vihan (ira) ja

rakkauden (amor) tunteiden välillä puolustaessaan pentujaan: viha yllyttää leijonaa

hyökkäämään metsästäjien kimppuun, mutta rakkaus pentuja kohtaan tyydyttää sen vihan, ja

estää sitä jättämästä näitä oman onnensa nojaan.707

5. Johtopäätökset

Leijonan merkityksiä roomalaisilla areenoilla tapahtuneiden metsästysten petoeläimenä

ilmensi monin tavoin eläimen valtavan laaja merkitysten kirjo, joka kumpusi roomalaisten

699Ael. NA 17.27.700Ael. NA 6.1.701 Stat. Silv. 2.5.24- 30. Stephen Newmyer korostaa kohdan vakavuutta ja sen erikoisuutena sitä, kuinka keisarimuun yleisön ohella tuntee surua leijonan kuolemasta. Newmyer 1979, 72, 74.702 Newmyer 1979, 15, 19- 20, 72.703 Stat. Silv. 2.5.24- 30; Wiedemann 1992, 34- 35.704 Gilhus 2006, 34.705 Futrell 2006, 93; Gilhus 2006, 34; Smith 2014, 229.706 Stat. Theb. 11.741- 747.707 Kokonaisuudessaan lainaus menee: “ut lea, quam saevo fetam pressere cubili venantes Numidae, natos erectasuperstat, mente sub incerta, torvum ac miserabile frendens; illa quidem turbare globos et frangere morsu telaqueat, sed prolis amor crudelia vincit pectora, et a media catulos circumspicit ira.” Stat. Theb. 10.414- 419.

103

kirjoituksista koko valtakunnan tasavallan ja keisarivallan aikoina. Leijonan venatiossa

tapahtuneeseen väkivaltaiseen kohteluun liittyvät käytännöt olivat monellakin tapaa seurausta

siitä, miten eläin tuli ymmärretyksi yleisluontoisesti niin filosofisten, kaunokirjallisten kuin

runoudellisten tekstien kautta. Venatio sinällään oli eräänlainen kulttuurillinen kulminaatio

roomalaisten tavasta ajatella väkivallan merkitykset yhteiskunnassa. Metsästyksen

urhoollisuuden ihannoinnilla ja leijonan symbolisilla ja käytännöllisillä merkityksellä oli

puolestaan ratkaisevan tärkeä rooli tapahtuman onnistumisen kannalta.

Roomalaisten eläimiä kohtaan tuntemaa hyve-eettistä ja filosofista ajatusmaailmaa ohjasi

tasavallan ajalla jo 300–luvulla eKr. ennen venation käytännön syntyä platonilais–

aristoteellisen ajatusmaailman hierarkkisuus jumalten, ihmisten ja eläinten välillä.

Aristoteleen mukaan eläimet olivat ymmärryksensä puolesta ja älyllisiltä ominaisuuksiltaan

suoraan alempiarvoisia suhteessa ihmisiin, ja osittain olemassa ihmisten tarpeita varten. Nämä

käsitykset vaikuttivat erityisesti stoalaisten filosofien ajatusmaailman kehittymiseen

Välimeren seudulla n. 100–luvulle eKr. mennessä. Rooman valtakunnan keisariajalle tultaessa

tämänkaltainen ajatusmalli oli laajentunut jo yleiseksi käsitykseksi: roomalaiset lait korostivat

eläinten ymmärtämättämyyttä ja painottuivat ensisijaisesti eläinten ja näiden omistajien

välisiin seikkoihin. Tällaiset universaalit käsitykset vaikuttivat samalla siihen, kuinka

spesifisti leijona tuli ymmärretyksi ja kohdelluksi eläimenä.

Symbolisessa mielessä leijona oli kokonaisuudessaan kuitenkin koko Välimeren alueella ja

roomalaisten kirjallisuudessa koko tasavallan ja keisarivallan aikoina valtavan

monimerkityksellinen eläin. Filosofit kuten Lucretius ja Plutarkhos kyseenalaistivat ainakin

jossain määrin stoalaisen näkökulman, jonka mukaan leijonat ja ylipäätään eläimet eivät voisi

tuntea älyllisiä ominaisuuksia, tai että nämä olisivat täysin moraalittomia. Monet kyseisiä

seikkoja puoltaneetkin filosofit, kuten tasavallan ajalla Aristoteles ja Cicero ja keisariajalla

Epiktetos, liittivät yhtä lailla leijoniin myös piirteitä jotka toivat esille eläimen vahvuuden ja

hurjuuden, mutta myös leijonan uljaan, hyveellisen ja kunnioitusta herättävän puolen.

Tällaiset kuvaukset liittyivät kuitenkin ennen kaikkea ihmisen hyveellisen toiminnan

pohdintaan ja sen havainnollistamisen esimerkkeihin.

Roomalaisia kirjailijoita kiinnosti eläinten hyve-eettisen luonteen ohella keisariajan

alkupuolelta alkaen enenevässä määrin myös leijoniin ja muihin eläimiin liittyen

antikvaarinen ja varhainen luonnontieteellinen tiedon kerääminen. Tällaiseen kirjallisuuteen

kuuluivat havainnoivat ja yksityiskohtaiset kertomukset niistä asioista, joita kirjailijat kuten

Aelianus, Aulus Gellius ja Plinius vanhempi pitivät leijonissa mielenkiintoisina. Monet näistä

käsityksistä liittyivät myös metsästykseen. Tällaiset kirjailijat pohtivat paljon sitä, miten

104

leijona käyttäytyy. Keskeistä varsinkin keisariajalla eläneiden roomalaisten kirjailijoiden ja

oppineiden kirjoituksissa onkin se, kuinka monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti nämä

ylipäätään kuvailivat ja pohtivat leijonien luonteenpiirteitä ja käyttäytymistapoja.

Roomalaisten kaunokirjalliset ja runolliset tekstit toivat myös esille leijonan monipuolisen

kuvaustavan kirjallisuudessa. Roomalainen epiikkaa piti sisällään runsaasti yksityiskohtaisia

kuvauksia, kielikuvia ja vertauskuvia leijonista, jotka ilmensivät eläimen luonnetta ja fyysistä

olemusta monella tavalla. Antropomorfisesti eläin inhimillistettiin moniin ihmisen piirteisiin.

Leijonan kuvaaminen liittyi myös tunteisiin kuten vihaan, raivoon ja nälkään, mutta myös

käytännöllisiin metsästysvertauksiin, kuten osaksi sotasaalista, jota esimerkiksi eläimen talja

kuvasi. Myös eläimen fyysinen ja uhkaava olemus, koko ja näyttävyys tulivat kuvatuiksi

lukuisissa epiikan teoksissa. Filosofien kuvausten tavoin myös runous ilmensi ihmisten ja

eläinten välistä hierarkkiaa ja suhdetta toisiinsa ja jumaliin, kuten esimerkiksi Ovidius kuvaa

Metamorphoses- teoksessa. Sankarillisessa epiikassa puolestaan sankarien vahvuus, rohkeus

ja urhoollisuus rinnastuivat leijonan ominaisuuksiin. Leijonavertaukset sisältyivät myös

poliittisiin eepoksiin, kuten Lucanuksen Pharsaliaan, jossa leijonat ilmensivät territoriaalisten

paikkojen olemusta ja luonnetta ja tapahtumien keskeisiä henkilöitä. Yleisesti ottaen runoja ja

kaunokirjallisuutta kirjoittaneiden kirjailijoiden tavat käyttää leijonaa teksteissä eivät olleet

tyylillisesti rajoittuneita. Satiiriset kirjoitukset kuten Juvenaliksen Saturae, Statiuksen

inhimillisyyttä ja urhoollisuutta leijonassa korostava Silvae ja yleinen roomalaisten tuntema

tarina Androcleksesta ja leijonasta ovat esimerkkejä siitä, että mahtipontisen epiikan ohella

leijona tuli roomalaisten kirjailijoiden teksteissä kuvatuksi monin eri tyylillisin keinoin.

Leijonan laaja levinneisyys antiikin aikana Välimeren seudulla mahdollisti sen, että

roomalaiset kykenivät, vakiinnutettuaan asemansa Pohjois-Afrikassa 200–luvulla eKr. ja

myöhemmin Syyria-Palestiinan alueella 100–luvulla eKr. – 100– luvulla jKr. hankkimaan

leijonia esteettä venatioita varten. Kirjallisissa kuvauksissa mainittujen leijonien

elinpaikkojen runsaus kuvaa sitä, kuinka laajalla alueella leijona kulloinkin eli tai sen

uskottiin elävän, kuten antikvaaristen kirjailijoiden tapauksessa ja erityisesti Kreikan kohdalla.

Tuontipaikkojen painopisteet Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän seuduilla tukee myös teoriaa siitä,

että venatio ja erityisesti siihen kuulunut leijonien metsästys olisi alun alkaenkin saanut juuri

näiden alueiden kulttuuripiireistä vaikutteensa, jotka roomalaiset sittemmin siirsivät areenoille.

Pohjois-Afrikan provinsseissa organisoidut venatiot ja ylipäätään metsästyksen kulttuuri

olivat erityisen suosittuja kyseisen alueen paikallisväestön keskuudessa, ja Lähi-Idässä

leijonien metsästäminen oli jo varhaisissa Mesopotamian korkeakulttuureissa kuninkaallinen

aktiviteetti. Kyseiset sijainnit olivat myös paikoilla, joihin roomalaiset kykenivät

hallinnollisesti vakiinnuttamaan asemansa. Leijonan laajasta levinneisyydestä huolimatta

105

eläintä ei tavattu Italian ja Rooman alueella, joten kuljetusmahdollisuudet leijonan tuomiseen

näille alueilla kaukaisilta mailta olivat ratkaisevan tärkeitä venation organisoimisen kannalta.

Erityisen huomionarvoista sekä kulttuurillisesta että käytännön vaikutuksesta venation

organisoimiselle tekee juuri Libyan ja African provinssien varhainen siirtyminen Rooman

valtakunnan hallintaan myöhäistasavallan aikana 200–luvulla eKr., jolloin venatio käytäntönä

alkoi myös yleistyä ja leijonat tulivat osaksi triumfeja ja venatioita.

Leijonien territoriaalisiin kuvauksiin liittyen suurimpien ja hurjimpien leijonien olinpaikat

sijaitsivat kirjavasti eri puolilla Välimeren seutua kirjailijan kuvauksesta ja aikakaudesta

riippuen. Kyseisillä sijainneilla ei myöskään ollut suoranaisesti yhteyttä siihen, mistä

roomalaiset pääasiassa kulloisinakin aikoina toivat leijonia. Huomattavaa on kuitenkin se, että

leijonien koko, hurjuus ja niistä kerrotut myyttiset ja faktapohjaiset tarinat korostuvat

teemoina valtaosassa eläimen territoriaalisuutta käsitteleviä kirjoituksia. Roomalaisilla

kirjailijoilla oli näin ollen kunakin aikakautena hyvin vaihtelevat käsitykset siitä, millä

alueilla suurimmat ja hurjimmat leijonat elivät. Käsitykset itsessään saattoivat perustua joko

kirjailijoiden henkilökohtaisiin näköhavaintoihin tai näiden muista lähteistä saamiin tietoihin.

Roomalaisten leijoniin kohdistunut metsästyskulttuuri areenoiden ulkopuolella oli

luonteeltaan monenkirjavaa. Leijoniin kohdistunut metsästys– ja pyydystystoiminta tähtäisi

kuitenkin areenoiden ulkopuolellakin monissa tapauksessa niiden hankintaan kisoja varten.

Venation järjestänyt ylimystön jäsen palkkasi useiden välikäsien kautta metsästäjiä ja muuta

ammattiväkeä hankkimaan ja kuljettamaan leijonia kisoja varten. Työ oli ammatillisesti

organisoitunutta ja vaarallista, eivätkä leijonat aina päätyneet metsästäjien saaliiksi tai

kuljetuksien kautta elävänä perille kisapaikoille. Tekniikoita eläimen pyydystämiseen oli

monia, mikä osoitti myös eri kulttuurien omaksumat lukuisat erilaiset tavat metsästää leijonia

Välimeren alueella.

Kisojen ulkopuolella leijonia metsästivät niin yläluokka keisaria myöten privilegiona

organisoiduilla metsästysretkillä, kuin tavanomainen kansa arkisista ja kollektiivisista syistä.

Metsästystoiminta itsessään ja leijonien metsästämisen traditio areenoiden ulkopuolella tuli

omaksutuksi mitä ilmeisimmin hellenististen alueiden, Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan

kulttuureista. Suoranainen hyveellisyys aktiiviseen metsästystoimintaan otti puolestaan

vaikutteita hellenistisiltä kansoilta aina 300–luvulta eKr. lähtien. Areenakontekstin

ulkopuolisessa metsästyskulttuurissa leijona oli ihmisyhteisöjä ja karjaa uhkaava vaarallinen

haittaeläin. Tästä johtuen leijonan tappaminen oli legitimoitua ja yhteisön turvallisuuden

takaamisen kannalta välttämättömäksi koettua toimintaa. Korkeammat voimat olivat myös osa

karjan suojeluun liittyviä arkisia ruraalisia toimintatapoja. Venatiota edelsivätkin

106

uskonnolliset rituaalit, joihin kuuluivat myös eläinuhritoimitukset. Leijonien metsästäminen

oli siis kokonaisvaltaisella tavalla osa Rooman valtakunnan alueella eläneiden ihmisten arkea.

Leijonien luontaiset elinympäristöt sijaitsivat kuitenkin usein valtakunnan rajamailla, kaukana

hallinnollisista keskusalueista. Kun venation käytäntö alkoi vakiintua areenoille

institutionalisoituneeksi väkivallan viihteeksi 100–luvulla eKr., oli Rooman valtakunnan

keskusalueiden kaupunkien väenkin mahdollista nähdä ja kokea leijonien metsästäminen

kisoissa turvallisesti paikan päällä viihteenä.

Kisatapahtumien järjestämisessä ja venatioiden koreudessa leijonalla oli merkittävä rooli

tapahtumien onnistumisen kannalta. Leijona oli metsästysesityksissä erityisen suosittu ja

eksoottinen eläin, joka myös ilmensi kisajärjestäjän onnistumista tapahtuman

organisoimisessa. Symbolisessa mielessä leijona esiintyi useissa kulteissa, kuten

mithralaisuudessa ja Herkuleen ja Kybelen kulteissa. Leijona esiintyi myös näyttävästi

triumfeissa sotasaaliina. Spektaakkelin onnistuminen vaikutti puolestaan kisajärjestäjän

poliittisen suosion tavoittelun onnistumiseen, ja tämän kykyyn täyttää kansaa kohtaan

sisältynyt velvollisuus julkisten palveluiden takaamisesta kansalle. Tämä oli erityisesti

keisarin merkittävä velvollisuus, mikä näkyi suurimpiin kirjattuihin venatioihin ilmoitettujen

leijonien lukumäärissä ja niiden kasvussa aina 200–luvulle jKr. saakka. Leijonien

esiintyminen ja metsästäminen areenoilla edusti roomalaisille myös symbolisesti valtakunnan

ja samalla keisarin voimien kasvua, joka ylitti sotilaalliset vastustajat ja itse luonnon voimat.

Leijonan kohtaaminen taistelutilanteissa ilmensi roomalaisten suhtautumista

institutionalisoidun väkivallan käyttöön, ja sen hyveellisinä ja urhoollisina pidettyihin

piirteisiin. Leijona oli yksi suosittu ja siten yleinen kohdattava petoeläin, jota vastaan

urhoollisesta taistelusta taistelija sai osakseen hyveisiin kuulunutta kunnioitusta ja jopa

vapauden. Leijoniin liittynyt suhtautuminen vaarallisina ihmisyhteisöjä uhkaavina eläiminä

joilla ei ole ymmärrystä ilmentää myös sitä, että venation käytännön vastustamisesta ei ole

säilynyt kovinkaan merkittävästi kirjoituksia, jotka kohdistuvat eläinten oikeuksiin ja eläimiin

kohdistuvan väkivallan moralisoimiseen. Kritiikki kisoja kohtaan ilmenikin ensisijaisesti

ihmisen näkökulmaa korostavalta kannalta.

Leijonia kohtasivat areenoilla lukuisat erilaiset avustajat, kouluttajat ja taistelijat, joiden

yhteiskunnallinen asema vaihteli paljon. Useimmat taistelijat olivat orjia tai tuomittuja

henkilöitä, mutta useat metsästäjät olivat tuomittujen lisäksi myös ammattimetsästäjiä.

Taistelijoiden varustuksissa ja venatioiden esitystavoissa esiintyi tasavallan ja keisarivallan

aikoihin useita variaatioita, ja taistelut saivat myös ympärilleen mytologisia konteksteja.

Esitysten teemoissa ja konteksteissa tarusankarit kuten Herkules ja tämän uroteot, erityisesti

107

Nemean leijonan surmaaminen, olivat mytologisia asioita joihin leijonien kohtaaminen,

taistelijoiden suoritukset ja kisojen onnistuminen tulivat verratuiksi.

Myös leijonat esiintyivät areenoilla monin eri tavoin. Eläimen ulkonäköä kohennettiin kisoja

varten, ja leijonat esittivät taidokkaita temoppuja. Vastustajana leijona oli hurja, urhoollinen ja

vaarallinen. Monet kirjailijat kuvasivat leijonan kohtaamiseen liittyvää rohkeutta ja sitä, että

metsästystilanne on vaaroja halveksuvaa toimintaa, ja että metsästäjillekin leijonan

kohtaaminen on pelottava kokemus. Kuvaukset siitä, millainen leijona on taisteluissa ja

metsästystilanteissa vastustajana tuovat esille eräitä merkittävimmistä eläimen vahvuutta,

urhoollisuutta ja suoranaista hyveellisyyttä kuvaavista kommenteista. Leijona on näissä

kuvauksissa usein raivoisa ja lannistumaton taistelija, joka pystyy yksinkin uhmaamaan suurta

joukkoa metsästäjiä. Kuitenkin kirjailijat kuten Plinius vanhempi ja Statius kuvaavat myös

leijonan hyveellistä puolta ja sitä, että eläin suojelee hurjuudella ja rakkaudella myös

jälkikasvuaan.

Kokonaisuutena leijona ilmensi lukuisia symbolisia ja käytännöllisiä merkityksiä roomalaisen

venation kisakäytäntöihin liittyen. Leijonan hurjuudella ja ylväällä olemuksella oli näin ollen

ratkaisevan tärkeä rooli tapahtuman onnistumisen kannalta. Leijona ilmensi taistelijoille ja

taistelijana roomalaisille eläintä, johon suhtauduttiin vaarallisena, raivokkaana ja

kesyttämättömänä petona, mutta myös kunnioitusta herättävänä, voimakkaana, lujana ja

uljaana eläimenä, joka oli myös kykenevä inhimillisyyden, älykkyyden ja hyveellisyyden

kaltaisiin ominaisuuksiin. Erityisesti leijonan luonteenpiirteestä rohkeus oli tällainen

omainaisuus, jota kirjailijat arvostivat hyveenä myös eläintaistelijoissa. Näin ollen kuvaukset

leijonasta urheana taistelevana osapuolena olivat linjassa myös sen suhteen, miten

hyveellisesti areenalla toiminut eläintaistelija tuli määritellyksi roomalaisten näkökulmasta.

Lähteet ja Kirjallisuus

Painetut lähteet

Lähdekirjallisuus

Aelianus:; De natura animalium

Aelianus:; Epistulae

Aelianus:; Varia Historia

108

Anthologia Palatina

Apuleius:;Metamorphoses

Aristoteles:; Ethica Nicomachea

Aristoteles:; Historia animalium

Aristoteles:; Physiognomonica

Athenaios:; Deipnosophistae

Augustinus:; De civitate Dei contra paganos

Aulus Gellius:; Noctes Atticae (Gellius, Aulus & Marshall, Peter K. 1991. A. Gellii NoctesAtticae : T. 1, Libri I- X. Oxford University Press, New York. Reprint [Alkuperäisteos 1968].).

(Gellius, Aulus & Marshall, Peter K. 1990. A. Gellii Noctes Atticae : T. 1I, Libri XI- XX.Oxford University Press, New York. Reissued [Alkuperäisteos 1968].).

Cassius Dio:; Historia Romana

Cicero:; De natura deorum

Cicero:; De finibus bonorum et malorum

Cicero:; De officiis

Cicero:; Epistulae ad Atticum

Cicero:; Epistulae ad familiares

Cicero:; Epistulae ad Quintum fratrem

Cicero:; Pro Milone

Cicero:; Pro Murena

Cicero:; Pro Sestio

Claudianus:; De consulatu Stilichonis

Codex Theodosianus (Theodosius II & Kreuger, P. & Meyer, Paul M. & Mommsen, Theodor1905. Theodosiani libri XVI cum Constitutionibus Sirmondianis et Leges novellae adTheodosianum pertinentes : Vol. 1, ps. 1-2, Prolegomena; Textus cum apparatu. Berolini,Weidmann.)

Corpus Iuris Civilis: Digesta (Kr�ger, Paul & Mommsen, Theodor & Watson,Alan 1985. TheDigest of Justinian. University of Pennsylvania Press, Philadelphia, PA.)

Diodoros Sisilialainen:; Bibliotheca historica

Dion Khrysostomos:; Orationes

Epiktetos:; Diatribai

Fotios:; Bibliotheca

Fronto:; Epistulae ad Marcum Caesarem

Grattius:; Cynegetica

109

Herodianos:; Historia de Imperio post Marcum

Herodotus:; Historiai

Homeros:; Ilias

Homeros:; Odysseia

Josephus:; Antiquitates Judaicae

Juvenalis:; Saturae

Ksenofon:; Cynegeticus

Ksenofon:; Cyropaedia

Livius:; Ab Urbe Condita Libri

Lucanus:; De Bello Civili/Pharsalia

Lucretius:; De rerum natura

Marcus Aurelius:; Imperator Ad Se Ipsum

Martialis:; Epigrammata

Martialis:; Liber spectaculorum

Mishnah Avodah Zarah (Juutalaisten tekstien Sefaria- verkkosivusto.<https://www.sefaria.org/Mishnah_Avodah_Zarah?lang=bi>. 16.5.2018.)

Oppianus:; Cynegetica

Oppianus:; Halieutica

Ovidius:; Fasti

Ovidius:; Halieutica

Ovidius:;Metamorphoses

Oxyrhynchus Papyri

Pausanias:; Hellados Periegesis

Petronius:; Satyricon

Philostratus:; Vita Apollonii

Photius:; Bibliotheca Codices 80, pp. 185f (Blockley, Roger C. (Käänt.) & EunapiusSardianus & Malchus & Olympiodorus & Priscus 1983. The Fragmentary ClassicisingHistorians of the Later Roman Empire : Eunapius, Olympiodorus, Priscus and Malchus. 2,Text, Translation and Historiographical Notes. Francis Cairns, Liverpool.)

Plinius vanhempi:; Naturalis historia

Plutarkhos:;Moralia: De sollertia animalium; Praecepta gerendae reipublicae

Res Gestae Divi Augusti

Sallustius:; Bellum Iugurthinum

110

Scriptores Historiae Augustae: Avidius Cassius; Commodus; Hadrian; Heliogabalus;Maximus et Balbinus; Probus

Seneca nuorempi:; Dialogi: De Beneficiis; De Brevitate Vitae; De Ira; De TranquillitateAnimi

Seneca nuorempi:; Epistulae Morales ad Lucilium

Seneca nuorempi:; Phaedra (Seneca, L. Annaeus, minor & Thomann, Theodor (Käänt.) 1961.Seneca Sämtliche Tragödien: Lateinisch und Deutsch. Band. 1, Hercules furens,Trojanerinnen, Medea, Phaedra, Octavia. Artemis, Z�rich.)

Silius Italicus:; Punica

Statius:; Silvae

Statius:; Thebais

Strabo:; Geographica

Suetonius:; Divus Claudius

Suetonius:; Divus Titus

Suetonius:; Nero

Suetonius:; Tiberius

Symmachus:; Epistulae (Symmachus, Q. Aurelius & Callu, Jean-Pierre (Käänt.) 1972.Symmaque Lettres Tome: 1, (Livres I - II). Les Belles Lettres, Paris.

(Symmachus, Q. Aurelius & Callu, Jean-Pierre (Käänt.) 1982. Symmaque Lettres Tome: 2,(Livres III - V). Les Belles Lettres, Paris.

Tacitus:; Annales

Tacitus:; Dialogus de oratoribus

Tertullianus:; De Spectaculis (Tertullianus, Q.Septimius Florens & Turcan, Marie (Käänt.)1986. Les Spectacles (De spectaculis). Éditions du Cerf, Paris.)

Varro:; De re rustica

Vergilius:; Aeneis

Vergilius:; Eclogues

Tutkimuskirjallisuus

Ahl, Frederick 1993. “Form Empowered: Lucan’s Pharsalia.” Teoksessa Roman Epic, toim.A.J. Boyle, Routledge, London, New York, 125- 142.

Anderson, J.K.1985. Hunting in the Ancient World. University of California Press, Berkeley,Los Angeles, London.

111

Anderson, William S. 1993. “Form Changed: Ovid’s Metamorphoses.” Teoksessa RomanEpic, toim. A.J. Boyle, Routledge, London, New York, 108- 124.

Auguet, Roland 1994. Cruelty and Civilization: The Roman Games. Routledge, London andNew York. Hardback reprinted edition [Alkuperäisteos 1972].

Aymard, Jacques 1951. Essai sur les chasses romaines des origines à la fin du siècle desAntonins : Cynegetica. Paris.

Balsdon, J.P.V.D. 1969. Life and Leisure in Ancient Rome. The Bodley Head, London, Sydney,Toronto.

Bartley, Adam Nicholas 2003. Stories from the Mountains, Stories from the Sea: TheDigressions and Similes of Oppian’s Halieutica and the Cynegetica. Vandenhoeck & Ruprecht,Göttingen.

Bartosiewicz, László 2009. “A Lion’s Share of Attention: Archaeozoology and the HistoricalRecord.” Teoksessa Acta Archaeologica Academiae Scientiarum Hungaricae, Volume 60,Issue 1, June 2009. Institute of Archaeological Sciences, Eötvös Loránd University Múzeum,Budapest, 275- 289. Viitattu versio: julkaistu artikkelimuodossa researchgate- sivustolla,24.6.2015, 1- 15.<https://www.researchgate.net/publication/250007417_A_lion's_share_of_attention_Archaeozoology_and_the_historical_record>. 16.5.2018.

Beagon, Mary 1992. Roman Nature: The Thought of Pliny the Elder. Oxford, Clarendon Press,New York.

Beard, Mary & North, John & Price, Simon 1998. Religions of Rome Volume 2: A Sourcebook.Cambridge University Press, Cambridge.

Bernet, Anne 2002. Les Gladiateurs. Perrin, Paris.

Bodson, Liliane 2014. “Zoological Knowledge in Ancient Greece and Rome.” Teoksessa TheOxford Handbook of Animals in Classical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell,Oxford University Press, Oxford, 556- 578.

Bomgardner, D.L. 2002. The Story of the Roman Amphitheatre. Routledge, London and NewYork. First published in paperback 2002 [Alkuperäisteos 2000].

Bona, Isabella 1991. Natura Terrestrium (Plin. nat. hist. VIII). D.AR.FI.CL.ET., Genova.

Boyle, A.J. 1993. “The Canonic Text: Virgil’s Aeneid.” Teoksessa Roman Epic, toim. A.J.Boyle, Routledge, London, New York, 79- 107.

Butcher, Kevin 2003. Roman Syria and the Near East. The British Museum Press, London.

Castrén, Paavo & Frösén, Jaakko 1982. Johdatus Antiikintutkimukseen. Helsingin yliopisto,Helsinki. Lisäpainos [Alkuperäisteos 1980].

Carcopino, Jérôme 1991. Daily Life in Ancient Rome: The People and the City at the Heightof the Empire. Penguin Books, London, Reprinted in Penguin Books [Alkuperäisteos 1939:La vie Quotidienne à Rome à l’Apogée de l’Empire].

Coleman, K.M. 1996. “Ptolemy Philadelphus and the Roman Amphitheater.” TeoksessaRoman Theater and Society: E. Togo Salmon Papers 1, toim. William J. Slater, Ann Arbor:University of Michigan Press, Michigan, 49- 68.

112

- Coleman, K. M. 1990. “Fatal Charades: Roman Executions Staged as MythologicalEnactments.” Teoksessa The Journal of Roman Studies, Vol. 80 (1990), Society for thePromotion of Roman Studies, London, 44- 73. Viitattu versio: julkaistu jstor- sivustolla.<https://www.jstor.org/stable/300280?seq=1#page_scan_tab_contents>. 16.5.2018.

Crawford, Michael 1983. “Introduction.” Teoksessa Sources for Ancient History, toim.Michael Crawford, Cambridge University Press, Cambridge, New York, Melbourne, ix- xi.

Dunkle, Roger 2008. Gladiators: Violence and Spectacle in Ancient Rome. Pearson Longman.

Edmondson, J.C. 1996. “Dynamic Arenas: Gladiatorial Presentations in the City of Rome andthe Construction of Roman Society during the Early Empire.” Teoksessa Roman Theater andSociety: E. Togo Salmon Papers 1, toim. William J. Slater, Ann Arbor: University of MichiganPress, Michigan, 69- 112.

Ekroth, Gunnel 2014. “Animal Sacrifice in Antiquity.” Teoksessa The Oxford Handbook ofAnimals in Classical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford UniversityPress, Oxford, 324- 354.

Fitzgerald, William 2007. Martial: The World of the Epigram. University of Chicago Press,Chicago and London.

Fox, Robin Lane 1996. “Ancient Hunting: from Homer to Polybios.” Teoksessa HumanLandscapes in Classical Antiquity: Environment and Culture, toim. Graham Shipley & J.B.Salmon, Routledge, London, New York, 119- 153.

Fratantuono, Lee. 2015. A Reading of Lucretius’ De Rerum Natura. Lexington Books,Lanham, Boulder, New York, London.

Friedländer, Ludwig 1934. Sittengeschichte Roms. Phaidon, Wien. [Alkuperäisteos 1862-1871: Darstellungen aus der Sittengeschichte Roms in der Zeit von August bis zum Ausgangder Antonine].

Futrell, Alison 2006. The Roman Games: A Sourcebook. Blackwell Publishing, Malden,Oxford, Carlton.

Futrell, Alison 2000. Blood in the Arena: The Spectacle of Roman Power. University of TexasPress, Austin.

Gabba, Emilio 1983. “Literature.” Teoksessa Sources for Ancient History, toim. MichaelCrawford, Cambridge University Press, Cambridge, New York, Melbourne, 1- 79.

Gadamer, Hans- Georg 2004. Truth and Method. Käännös Joel Weinsheimer ja Donald G.Marshall. London, Continuum, 2nd revised edition [Alkuperäisteos 1960: Wahrheit undMethode].

Gale, Monica R. 2000. Virgil on the Nature of Things: The Georgics, Lucretius and theDidactic Tradition. Cambridge University Press, Cambridge.

Gibbon, Edward. 1994. The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, Vol. I, toim.David Womersley, London, Allen Lane The Penguin Press [Alkuperäisteos (I. 1776; II. 1781)Osat I- II. 1776- 1788].

- Gibbon, Edward. 1994. The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, Vol. II,toim. David Womersley, London, Allen Lane The Penguin Press [Alkuperäisteos (III. 1781;IV. 1788) Osat III- IV. 1776- 1788].

113

- Gibbon, Edward. 1994. The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, Vol. III,toim. David Womersley, London, Allen Lane The Penguin Press [Alkuperäisteos (V. 1788; VI.1788) Osat V- VI. 1776- 1788].

Gilhus, Ingvild Sælid 2006. Animals, Gods and Humans: Changing attitudes to animals inGreek, Roman and early Christian ideas. Routledge, London and New York.

Goldsworthy, Adrian 2009. The Fall of the West: The Slow Death of the Roman Superpower.Weidenfeld & Nicolson, London.

Grant, Michael 2000. Gladiators: The Bloody Truth. Penguin Books, London. Reprinted inPenguin Books [Alkuperäisteos 1967].

Gunderson, Erik 2009. Nox Philologiae: Aulus Gellius and the Fantasy of the Roman Library.University of Wisconsin Press, Madison, London.

Haas, Sarah K. & Hayssen, Virginia & Krausman, Paul R. 2005. Panthera Leo. MammalianSpecies No. 762, 1- 11, 3 figs. Julkaistu 15.7.2005, American Society of Mammalogists.Oxford Academic Journals- verkkosivu.<https://academic.oup.com/mspecies/article/doi/10.2307/3504539/2600831>. 16.5.2018.

Harden, Alastair 2014. “Animals in Classical Art.” Teoksessa The Oxford Handbook ofAnimals in Classical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford UniversityPress, Oxford, 24- 60.

- Harden, Alastair 2013. Animals in the Classical World: Ethical Perspectives from Greek andRoman Texts. Palgrave Macmillan, Basingstoke, New York.

Hawtree, Laura 2014. “Animals in Epic.” Teoksessa The Oxford Handbook of Animals inClassical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford University Press,Oxford, 73- 83.

Hopkins, Keith & Beard, Mary 2011. The Colosseum. Profile Books Ltd, London, Updatedpaperback edition [Alkuperäisteos 2005].

Hopkins, Keith 1983. Death and Renewal: Sociological Studies in Roman History 2.Cambridge University Press, Cambridge, London, New York, New Rochelle, Melbourne,Sydney.

Hughes, J. Donald 2014. Environmental Problems of the Greeks and Romans: Ecology in theAncient Mediterranean. John Hopkins University Press, Baltimore, 2nd edition[Alkuperäisteos 1994].

- Hughes, J. Donald 2007. “Hunting in the Ancient Mediterranean World” Teoksessa ACultural History of Animals in Antiquity, toim. Linda Kalof, Berg, Oxford, New York, 47- 70.

- Hughes, J. Donald 1975. Ecology in Ancient Civilizations. University of New Mexico Press,Albuquerque.

Jennison, George 1937. Animals for Show and Pleasure in Ancient Rome. ManchesterUniversity Press, Manchester.

Jensen, Bent 2016. Löwen in der Antike: Archäologische Zeugnisse zur Existenz des Löwen imantiken Griechenland. Diplomica Verlag, Hamburg.

Jones, Peter 2007. Reading Ovid: Stories from the Metamorphoses. Cambridge UniversityPress, New York.

114

Kalof, Linda 2007. “Introduction: Ancient Animals.” Teoksessa A Cultural History of Animalsin Antiquity, toim. Linda Kalof, Berg, Oxford, New York, 1- 16.

Keller, Otto 1913. Die Antike Tierwelt: Zweiter Band. Wilhelm Engelmann, Leipzig.

- Keller, Otto 1909. Die Antike Tierwelt: Erster Band. Wilhelm Engelmann, Leipzig.

Korhonen, Tua & Ruonakoski, Erika 2017. Human and Animal in Ancient Greece: Empathyand Encounter in Classical Literature. I.B.Tauris, London, New York.

Korhonen, Tua. 2014.”Hyvät, Pahat ja Rumat: Antiikin keskustelu eläinten hyveellisyydestä.”Teoksessa Lähde- Historiatieteellinen aikakauskirja 2014: Eläimet, toim. Jani Karhu.Labyrintti ry, Joensuu.

Kyle, Donald G. 1998. Spectacles of Death in Ancient Rome. Routledge, London, New York.

- Kyle, Donald G. 2007. Sport and Spectacle in the Ancient World. Blackwell Publishing,Malden, Oxford, Carlton.

Lafaye, Georges 1896. “Gladiator”, Teoksessa Dictionnaire des antiquités grecques etromaines d’après les textes les monuments, toim. C. Daremberg, Edmond M. Saglio, ja M.Pottier, Paris, Hachette, 1877- 1919, 2:1563- 1599.

- Lafaye, Georges 1914. “Venatio”, Teoksessa Dictionnaire des antiquités grecques etromaines d’après les textes les monuments, toim. C. Daremberg, Edmond M. Saglio, ja M.Pottier, Paris, Hachette, 1877- 1919, 5:680- 709.

- Lafaye, Georges 1914. “Venator”, Teoksessa Dictionnaire des antiquités grecques etromaines d’après les textes les monuments, toim. C. Daremberg, Edmond M. Saglio, ja M.Pottier, Paris, Hachette, 1877- 1919, 5:709- 711.

Lauffer, Siegfried 1971. Diokletians Preisedikt. Walter De Gruyter & Co, Berlin.

Leitner, Helmut 1972. Zoologische Terminologie Beim Älteren Plinius. Verlag DR. H.A.Gerstenberg, Hildesheim.

Long, A.A. 2002. Epictetus: A Stoic and Socratic Guide to Life. Clarendon Press, Oxford,New York.

Lowe, Dunstan 2010. “Medusa, Antaeus, and Caesar Libycus*.” Teoksessa Lucan’s BellumCivile: Between Epic Tradition and Aesthetic Innovation, toim. Nicola Hömke & ChristianeReitz, De Gruyter, New York, 119- 134.

MacKinnon, Michael 2014 a. “Hunting.” Teoksessa The Oxford Handbook of Animals inClassical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford University Press,Oxford, 203- 215.

- MacKinnon, Michael 2014 b. “Pets.” Teoksessa The Oxford Handbook of Animals inClassical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford University Press,Oxford, 269- 281.

Markovi�, Daniel 2008. The Rhetoric of Explanation in Lucretius’ De rerum natura. Brill,Leiden, Boston.

McDonald, Angela 2014. “Animals in Egypt.” Teoksessa The Oxford Handbook of Animals inClassical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford University Press,Oxford, 441- 460.

115

Meijer, Fik 2004. The Gladiators: History’s Most Deadly Sport. Souvenir Press, London. FirstBritish edition [Alkuperäisteos 2003].

Morris, Christine 2007. “Animals into Art in the Ancient World.” Teoksessa A CulturalHistory of Animals in Antiquity, toim. Linda Kalof, Berg, Oxford, New York, 175- 198.

Mustakallio, Katariina. 2008. Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa. Gaudeamus, Helsinki.

Myers, Micah Y. 2011. “Lucan’s Poetic Geographies: Center and Periphery in Civil WarEpic.” Teoksessa Brill’s Companion to Lucan, toim. Paolo Asso, Brill, Leiden, Boston, 399-416.

Newmyer, Stephen T. 2014. “Being the One and Becoming the Other: Animals in AncientPhilosophical Schools.” Teoksessa The Oxford Handbook of Animals in Classical Thoughtand Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford University Press, Oxford, 507- 534.

- Newmyer, Stephen T. 2014. “Animals in Plutarch.” Teoksessa A Companion to Plutarch,toim. Mark Beck, Wiley Blackwell, Malden, Oxford, Chichester, 223- 234.

- Newmyer, Stephen T. 2011. Animals in Greek and Roman Thought: A Sourcebook.Routledge, London.

- Newmyer, Stephen T. 2007. “Animals in Ancient Philosophy: Conceptions andMisconceptions.” Teoksessa A Cultural History of Animals in Antiquity, toim. Linda Kalof,Berg, Oxford, New York, 151- 174.

- Newmyer, Stephen T. 1979. “The Silvae of Statius: Structure and Theme.” TeoksessaMnemosyne, Supplementum; 53. Lugduni Batavorum : E.J. Brill, Leiden.

Ogilvie, R.M. 1980. Roman Literature and Society. Harvester, Brighton.

Payne, Mark 2010. The Animal Part: Human and Other Animals in the Poetic Imagination.University of Chicago Press, Chicago.

Plutarkhos, Korhonen, Tua (käänt.), Kaski, Liisa (käänt.). 2015. Eläinten älykkyydestä jamuita kirjoituksia. Gaudeamus, Helsinki.

Putnam, Michael C.J. 1995. Virgil’s Aeneid: Interpretation and Influence. University of NorthCarolina Press, Chapel Hill, London.

Pöysä, Jyrki. 2015. Lähiluvun tieto. Näkökulmia kirjoitetun muistelukerronnan tutkimukseen.Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Richards, I.A. 1935. Practical Criticism: A Study of Literary Judgment. Kegan Paul, Trench,Trubner & Co., London, 3rd edition. [Alkuperäisteos 1929].

- Richards, I.A. 1934. Principles of Literary Criticism. Kegan Paul, Trench, Trubner & Co.,London. 5th edition. [Alkuperäisteos 1924].

Robert, Louis 1940. Les Gladiateurs Dans L’Orient Grec. Librairie Ancienne HonoréChampion, Paris.

Rutherford, Richard 2005. Classical Literature: A Concise History. Blackwell Publishing,Malden, Oxford, Carlton.

Sallares, Robert 1991. The Ecology of the Ancient Greek World. Duckworth, London.

116

Schneider, K. 1918. “Gladiatores”, Teoksessa Realencyclopädie, Supplementband III.Stuttgart, J.B Metzlersche Buchhandlung, 760- 84.

Sellars, John 2003. The Art of Living: The Stoics on the Nature and Function of Philosophy.Ashgate, Aldershot, Burlington.

Shelton, Jo-Ann 2014. “Spectacles of Animal Abuse.” Teoksessa The Oxford Handbook ofAnimals in Classical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford UniversityPress, Oxford, 461- 477.

Shelton, Jo-Ann 2007. “Beastly Spectacles in the Ancient Mediterranean World” Teoksessa ACultural History of Animals in Antiquity, toim. Linda Kalof, Berg, Oxford, New York, 97-126.

Smith, Steven D. 2014. Man and Animal in Severan Rome: The Literary Imagination ofClaudius Aelianus. Cambridge University Press, Cambridge.

Solodow, Joseph B. 1988. The World of Ovid’s Metamorphoses. University of North CarolinaPress, Chapel Hill & London.

Steiner, Gary 2005. Anthropocentrism and its Discontents: The Moral Status of Animals in theHistory of Western Philosophy. University of Pittsburgh Press, Pittsburg.

Thumiger, Chiara 2014. “Animals in Tragedy.” Teoksessa The Oxford Handbook of Animalsin Classical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford University Press,Oxford, 84- 98.

Toohey, Peter 1992. Reading Epic: An introduction to the ancient narratives. Routledge,London, New York.

Toynbee, J.M.C 2013. Animals in Roman Life & Art. Pen and Sword Archaeology, Barnsley,Republished in 2013 [Alkuperäisteos 1973].

Veyne, Paul & Pearce, Brian (käänt.) & Murray, Oswyn (Johdanto) 1990. Bread and Circuses:Historical Sociology and Political Pluralism. Allen Lane The Penguin Press, London.[Alkuperäisteos 1976: Le Pain et le cirque].

Ville, Georges 1981. La gladiature en Occident. Des origines à la mort de Domitien. Écolefrancaise de Rome, Rome.

Warner, Christopher J. 2005. The Augustinian Epic, Petrarch to Milton. University ofMichigan Press, Ann Arbor.

Weiss, Zeev 2014. Public Spectacles in Roman and Late Antique Palestine. HarvardUniversity Press, Cambridge MA, London.

Welch, Katherine E. 2007. The Roman Amphitheatre: From its Origins to the Colosseum.Cambridge University Press, Cambridge: New York.

- Welch, Katherine 1994. “The Roman arena in late- Republican Italy: a new interpretation.”Teoksessa Journal of Roman Archaeology, Volume 7 1994. Ann Arbor, Michigan, 59- 80.

Wiedemann, Thomas 1992. Emperors and Gladiators. Routledge, London, New York.

Wistrand, Magnus 1992. Entertainment and Violence in Ancient Rome: The attitudes ofRoman writers of the first century A.D.. Acta Universitatis Gothoburgensis, Göteborg.

117

Wistrand, Magnus 1990. “Violence and Entertainment in Seneca the Younger.” TeoksessaEranos: Acta Philologica Suecana Vol. 88, toim. Bergh, Birger & Fridh, Åke & Rudberg, StigY. & Tjäder, Jan-Olof, Almqvist &Wiksell Tryckeri, Uppsala, 31- 46.

Östenberg, Ida 2014. “Animals and Triumphs.” Teoksessa The Oxford Handbook of Animalsin Classical Thought and Life, toim. Gordon Lindsay Campbell, Oxford University Press,Oxford, 491- 506.

- Östenberg, Ida 2009. Staging the World: Spoils, Captives, and Representations in the RomanTriumphal Procession. Oxford University Press, Oxford, New York.

Digitaaliset lähteet

Internet- lähteet

Egyptin Vanhan Valtakunnan ajankohdan määritelmä. Ancient History Encyclopedia-verkkosivu. <https://www.ancient.eu/Old_Kingdom_of_Egypt/>. 16.5.2018.

Loeb Classical Library- verkkosivu. <https://www.loebclassics.com/>. 16.5.2018.

Määritelmä Achaea- alueelle antiikin Kreikan alueella Peloponnesoksen pohjoisosissa.Perseus Digital Library- verkkosivu.<http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.04.0004%3Aalphabetic+letter%3DA%3Aentry+group%3D1%3Aentry%3Dachaea >. 16.5.2018.

Määritelmä “Masaesyli”- kansan asuttamasta alueesta Pohjois-Afrikassa. Perseus DigitalLibrary- verkkosivu.<http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus:text:1999.04.0064:entry=numidia-geo&highlight=masaesyli>. 16.5.2018.

“Oxford Classical Dictionary, 4th edition Abbreviations List.” Lista antiikin tutkimuksessakäytettäviin kirjailijoiden ja teosten lyhenteisiin. Oxford Classical Dictionary- verkkosivunliitetiedosto.<http://classics.oxfordre.com/staticfiles/images/ORECLA/OCD.ABBREVIATIONS.pdf>.16.5.2018.

Perseus Digital Library- verkkosivu. <http://www.perseus.tufts.edu/hopper/>. 16.5.2018.

Tietoja leijonista, ja luokittelut leijonan alalajeille. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton(IUCN) verkkosivu. <http://www.iucnredlist.org/details/15951/0 >. 16.5.2018.

118

Täsmentävä sivusto Homeroksen mainitsemiin kommentteihin leijonista, jotka liittyvät AulusGelliuksen mainintoihin siitä, montako pentua leijonilla tyypillisesti on. Perseus DigitalLibrary- verkkosivu, note 2- 3.<http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A2007.01.0072%3Abook%3D13%3Achapter%3D7%3Asection%3D1 >. 16.5.2018.

Täsmentävä sivusto Homeroksen kirjoituksiin Epiktetoksen teksteissä. Perseus DigitalLibrary- verkkosivu.<http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.01.0236%3Atext%3Ddisc%3Abook%3D3%3Achapter%3D26>. 16.5.2018.

Täsmentävä sivusto leijonan ja kukon suhteisiin liittyvistä antiikin ajan uskomuksista. PerseusDigital Library- verkkosivu, note 5.<http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.02.0137%3Abook%3D8%3Achapter%3D19>. 16.5.2018.

Liitteet

Kuvitus

Kuva 1. Marmorinen hautareliefikuvaus roomalaisesta areenametsästyksestä. Lähde: Welch,Katherine E. 2007. The Roman Amphitheatre: From its Origins to the Colosseum. CambridgeUniversity Press, Cambridge: New York, ii (otsikkoaukeama). Alkuperäinen kuvateksti:“Frontispiece: Partially restored cast of a marble funerary relief in the Torlonia collectionwith scene of a venatio.”, ii. Tekijänoikeudet: Cambridge University Press. Käyttöoikeudetmyöntänyt kuvan tekijänoikeudet omistava Cambridge University Press.

Kartat

Kartta 1. Leijonan levinneisyyttä Pohjois-Afrikan alueella Rooman tasavallan ja keisarivallanaikoina, n. 200 eKr.–400 jKr. välisenä aikana.

Kartta 2. Leijonan levinneisyyttä ja tuontipaikkojen provinsseja Anatolian, Lähi-Idän jaitäisen Pohjois-Afrikan alueella aikavälillä n. 400 eKr.–300 jKr..

Kartta 3. Myöhäistasavallan ja keisarivallan (n. 400 eKr.–200 jKr.) aikaisia mainintojapaikoista, joissa leijonan uskottiin antiikin Kreikan alueilla elävän.

119

Karttojen pohjana on käytetty mapcustomizer- sivustoa. <https://www.mapcustomizer.com/ >.16.5.2018.