256Hannu Syväoja

Seminaareista jäljelle jäi muisto

vain

Nykyajan nuorelle opiskelijalle sana “seminaari” tuo mie-leen yliopisto-opettajan johtamat harjoitukset. Vanhemmanpolven ihmiselle sana voi tarkoittaa myös kansakoulunopetta-jien koulutuslaitosta. Seminaareista ensimmäinen perustettiinJyväskylään vuonna 1863 valmentamaan opettajia aloitteleviinkansakouluihin. Vuoden 1971 opettajankoulutuslain ja vuoden1973 -asetuksen myötä muutamat seminaarit lakkautettiin, muttaRauman, Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Kajaanin seminaaritsaivat jatkaa eri yliopistojen kasvatustieteellisten tiedekuntienopettajankoulutuslaitosten filiaaliyksikköinä. Opettajain-koulutuksen muutokseen vaikutti etenkin ovella odottava perus-koulu-uudistus. Seminaarikoulutuksen ei uskottu vastaavan uudenkoulumuodon vaatimuksia.

Opettajankoulutus muuttui yliopistomaiseksi siltäkin osin,että yksiköissä voidaan suorittaa kasvatustieteen kandidaatin,lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot. Perinteisen kansakoulunopet-tajan tehtäviin alettiin kouluttaa luokanopettajia, jotka suoritta-vat tähän sovelletun kasvatustieteen maisterin (aik. kandidaa-tin) tutkinnon. Opettajaksi opiskelussa näkyy tieteellisen tiedonkasvanut arvostus. Monet käytäntöä kannattavat haikailevatvieläkin seminaarikasvatuksen perään, mutta lienee vaikeaosoittaa, valmentaisiko se häiriöluokkien opettamiseen ja kas-vattamiseen paremmin kuin “tieteenalaistettu” opettajan-koulutus..

Seminaarien lukumäärä oli 1900-luvulle tultaessa noussutkahdeksaan, niistä kaksi ruotsinkielistä. Ne oli sijoitettu pikku-kaupunkeihin. Venäläistämisajan vallanpitäjät arvelivat, ettei

257suomalaiskansallinen vastarintaliike iskisi tulta kaukana pää-kaupungin poliittisista vaikutuksista. (Kuikka 1991, 28.) Toisinkävi, sillä seminaareista tuli isänmaallisen innoituksentyyssijoja. Toinen syy pikkukaupunkien suosimiseen oli haluvarjella seminaarilaisia kansakoulun hengelle haitallisenhuvitteluelämän vaikutuksilta (ks. Kajaanin seminaari 1900-1950, 14-15). Vähäpätöisen paikkakunnan kulttuurille ja ta-louselämälle seminaarin saaminen oli piristysruiske. Asianvuoksi kaupungit tekivät tuntuvia taloudellisia uhrauksia (ks.Heikkinen 2000, 22). Sitä paitsi valtion ylläpitämä seminaarinharjoituskoulu toi kaupungille suoranaista säästöäkin. Se tyy-dytti esim. Jyväskylän kansakouluntarpeen lähes puoleksivuosisadaksi (Käppi 2000, 13-14).

KUVA 1. Kajaanin seminaarin päärakennus.

258Oli luonnollista, etteivät uudet opettajankoulutusyksiköt ole

pystyneet kovin paljon vaalimaan menneen ajan vaatimustenmukaisiksi muovautuneiden seminaarien perinteitä. Näin sitä-kin heikommin, kun vuonna 2010 Kajaanin ja Hämeenlinnankunnianarvoiset opettajankoulutusyksiköt siirrettiinemäyliopistojensa sijaintipaikkakunnille, Ouluun ja Tampe-reelle. Vaikka Rauman ja Savonlinnan seminaarikampuksillavielä jatketaankin luokanopettajankoulutusta, niin tosiasiassavoidaan huokaista, että seminaareista jäljelle jäi muisto vain.

Jyväskylän seminaari loi mallin

Suomessa virallinen kansakoululaitos aloitti 1860-luvulla.Tästä alkoi koulutuksen irtautuminen kirkollisesta kansan-opetuksesta, koska kansakoulusta tuli kunnan, uudenlaisenhallintoyksikön laitos. Kunta luotiin vuonna 1865 annetullasäädöksellä, jossa sen hallinnoitavaksi määrättiin pitäjän ‘maal-liset’ asiat kirkollisten jäädessä seurakunnalle; kaupunkienkunnallishallinto uudistettiin muutamaa vuotta myöhemmin. Ir-tautumista edisti vielä uuden kirkkolain säätäminen ja koulutoi-men ylihallituksen perustaminen. Uutta oli sekin, että senaattiantoi yleisen mahdollisuuden tehdä kansakoulun järjestämistäkoskevia ehdotuksia. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Suomenvaltio kilpailutti jotakin aikomustaan!

Pastori Uno Cygnaeuksen ehdotus oli vallanpitäjistätarkoituksenmukaisin, ja hän sai laatia yksityiskohtaisemmanehdotuksen. Muodoltaan ja sisällöltään kansakouluinstituutiostatuli suuressa määrin Cygnaeuksen ajatusten mukainen. Myössuomalainen seminaari on hänen luomuksensa. Vaikutteita Cyg-naeus haki senaatin kustantamalla opintomatkalla Saksasta jaSveitsistä. Tästä alkoi pitkäaikainen yhteys saksankieliseenpedagogiikkaan. Kirkko ei helpolla luopunut kansan-kasvatusmonopolistaan, mitä osoittaa mm. tuomiokapitulien

259ehdotus seminaareista. Näitä tulisi perustaa piispanistuimienläheisyyteen kouluttamaan lukkareita rahvaan opettajiksi. Tälleehdotukselle Cygnaeus ei lämmennyt, sillä hän uskoi, ettätuomiokapitulien kaavailuissa kansakoulusta tulisi vain laajen-nettu kiertokoulu.

Uno Cygnaeus oli pappi mutta ei fundamentalisti. Siksi hänuskoi ihmisen hyvyyteen ja kehityskelpoisuuteen. TutustuttuaanJohan Heinrich Pestalozzin ajatuksiin hänessä vahvistui usko,että edistämällä “todellista lukutaitoa kansan keskuudessa [—] niin sanottu huonompi kansa” voisi hankkia itselleen“kansalaissivistystä ja kehittää niitä luonnonlahjoja, jotka Herraon itsekullekin antanut” ja jotka ovat olleet tähän asti “niinsanotun paremman kansan erikoisoikeutena”.(Lönnbeck 1910,65.) Siten kansakoulun tarkoituksen määrittelyssä toteutuu kol-me modernia periaatetta: tasa-arvo, yleissivistys ja itsensätoteuttaminen. Samoilla linjoilla oli myös J.W. Snellmaninkansanopetusajattelu, vaikka hän ei Cygnaeuksen tavoin usko-nut koulun kasvattavaan vaikutukseen.

Keisari-suuriruhtinaan hallitsemassa Suomessa säädöksetolivat “Keisarillisen Majesteetin Armollisia Julistuksia” tai“Asetuksia”. Vuonna 1866 “kansakoulutoimen järjestämises-tä” annetussa asetuksessa (Asetus-Kokous 1866 No 12) säädet-tiin monia asioita ja melko yksityiskohtaisesti. Samalla annet-tiin useita ohjesääntöjä. Se on ymmärrettävää, koska kansakou-lu oli täysin uusi laitos ja sen järjestäminen toteuttajille outotehtävä. Jotta laitoksen toiminta pääsisi alkuun, sen ongelmatoli kaikin osin ratkaistava yhdellä kertaa. Erityisen tärkeäkäytänteitä hakeville kansakouluille oli Opetuskaava semi-

naarin mallikoululle, joka annettiin asetuksen yhteydessä.Yksittäisen kansakoulun opetussuunnitelmana se toimi vuoteen1881, jolloin säädettiin ns. mallikurssit.

Jyväskylän seminaarin ensimmäisenä johtajana sekä senjälkeen kansakoulujen ylitarkastajana Uno Cygnaeus näytti suun-nan haparoivia ensiaskeliaan ottavan kansakoulun toiminnalle,

260vaikka Cygnaeuksen visiot olivat joiltakin osin hankalia käy-tännössä toteuttaviksi. Usein vieläkin esitetty lausuma“cygnaeuslainen kansakoulu” osoittaa arvostusta perustajaisäntyötä kohtaan.

Äreä ja liian omaperäisenä pidetty Snellman jätettiin Cyg-naeuksen ehdotusta tarkastamaan valitusta toimikunnasta, muttanykyään on esitetty, että tervejärkisine ideoineen hän olisiansainnut näkyvämmän sijan. Kun kansakoulu oli tarkoitettu,Snellmanin sanoin, “rahvaan oppikouluksi ja yliopistoksi”, senopetusohjelman suunnitteleminen asetti Cygnaeukselle ja hänentyötovereilleen paineita.

KUVA 2. Seminaariopiskelun käytänteisiin kuului työ-

harjoittelua seminaarin puutarhassa.

261Todellisella lukutaidolla Cygnaeus tarkoitti - kuten myös

Snellman - opitun ymmärtämistä ja sisäistämistä. Kirkollinenperintö ilmeni laajahkona uskonnonopetuksena. Nykyiseen pe-ruskouluun verrattuna huomiota herättää taitoaineiden saamaerityishuomio. Seminaarikoulutuksessa tätä pyrittiin edistä-mään, koska käytännön työn osuus oli varsin suuri. Paitsikäsityöpajoja seminaarin vakiotiloihin kuului kasvihuone puu-ja kasvitarhoineen. Alkuaikoina Jyväskylän seminaarinnaisoppilaat harjoittelivat myös lastentarhassa ja -seimessäsekä navetassa!

Oppivelvollisuuslaki toi vähäisiä muutoksia seminaari-järjestelmään. Huomattavin oli kansakoulun yhteyteen perustet-tava alakansakoulu, jonka opettajien koulutusta varten perustet-

KUVA 3. Tenttiin val-

mistautumista Kajaa-

nin linnan raunioilla.

262tiin neljä seminaaria. Muutoin seminaarien lukumäärä oli vakiolukuun ottamatta sotien jälkeen syntyneitä Savonlinnan ja Kemi-järven seminaareja. Opettajankoulutuksen muuttumista yliopisto-tasoiseksi. enteili Jyväskylän seminaarin lakkauttaminen ja sentoimintaa korvaavan Kasvatusopillisen korkeakoulun perusta-minen vuonna 1934. Sotien jälkeen perustettiin muutamiaopettajakorkeakouluja.

263“Elantojärjestyksestä kammiokunnassa”

Oppilaiksi Jyväskylän seminaariin otettiin 18 vuottatäyttäneitä neitoja ja nuorukaisia. Vaatimuksina oli senaikainenkansalaiskelpoisuus, johon kuului konfirmaatio ja Herranpyhällä ehtoollisella käynti sekä terve “ruumiinrakennus”.Opilliset vaatimukset olivat aluksi vähäiset, koska Suomeen eivielä ollut muodostunut varsinaista koululaitosta.

Millaisia hakijoita seminaariin oli? Miespuoliset olivatetupäässä maalaiskodeista, naispuoliset useimmin herras-per-heistä. Näille mamselleille opettajan ura tarjosi itsenäisenaseman, elleivät astuneet avioliittoon. 1900-luvulla avioliittoaei enää pidetty esteenä naisen toimimiselle ammatissa. SamuliPaulaharju (1937, 99) on kuvannut elävästi Jyväskylän semi-naariin pyrkivien miesten kirjavaa joukkoa:

“Jollakulla oli jo reservijussin passit ja pitkät viikset,muutamilla tukkijullin hartiat ja keksimiehen kourat. Oli jou-kossa alamittainen nälkämaan napero, oli myös rasvaisillakalakukoilla ja talkkunoilla ruokittu Savon jätti, oli joku kau-punkilainen herranteelmäs. Mutta useimmat olivat maakuntienhallavatukkaisia, kotivilloihin puettuja matteja [—”.

Pienen Jyväskylän kaupungin olisi ollut vaikea majoittaasuurta seminaarilaisjoukkoa; vain harva oli paikkakuntalainen.Siksi laitoksessa tuli olla asuntola. Siitä käytettiin nykyisinoudontuntuista nimeä: “kammiokunta”. Seminaarinohjesäännössä oli erillinen luku “Elantojärjestyksestäkammiokunnassa”. Siellä asuminen oli tärkeä osa seminaarineettistä kasvatusta eli siveellistä, kuten asia siihen aikaanilmaistiin. Periaatteina luetellaan puhtaus ja järjestys,kohtuullisuus ja työnteko sekä kaikenlaisen säädyttömyydenvälttäminen. Etenkin miesoppilaita muistutettiin, etteivät tupa-kanpoltto ja väkevien juomien nauttiminen käy päinsä oppi-laitoksessa. Kammiokunnassa asuville määrättiinsotaväkimäisen tarkka ja tiukka päiväjärjestys. Aamulla annet-

264tiin “yleisen ylösnousun merkki” klo 5½ (5,30). Jaksot opiske-luun, ruokailuun ja harrastustoimintaan ja asunnon kunnossapi-toon rytmittivät päivän. Poikkeuksia tehtiin jumalanpalveluk-sen vuoksi pyhisin sekä viikon kahtena päivänä talousaskareisiinja maataloustöihin osallistumista varten. (Asetus-Kokous 1866No 12; Kerkkonen 1823, 79-80.)

Alkuaikoina Jyväskylän seminaari sijoittui vuokratiloihin.Omat rakennukset saatiin Cygnaeuksen jo siirryttyäylitarkastajaksi. Hän varoitti rakentamasta niitä kasarmi-maisiksi, “sillä sellaisissa pääsee auttamattomasti vallallekasarminhenki “ (Cygneus 1910, 522). Hänen pettymyksekseenuudet komeat punatiiliset talot olivat kuin kasarmirakennuksia.Näin ehkä siksi, että siihen aikaan julkiset rakennukset tehtiinniin toistensa näköisiksi, ettei osannut päätellä, oliko kysymyk-sessä virasto, koulu, sairaala vai kasarmi. Osa rakennuksista onvieläkin yliopiston käytössä, nyt kampuksen ylpeytenä

Jyväskylän seminaarin alkuaikoina kasvatuksen ankaruuttapehmensi oppilaitoksen kodinomaisuus. Vielä 1800-luvullaseminaarinjohtaja ja opettajatkin kutsuvat oppilaita koteihinsa,mutta ajan mittaan se ei enää käynyt päinsä. Varsinkin viimesotien jälkeisen opettajapulan vallitessa seminaarit laitostuivat,kun niihin oli otettava niin paljon oppilaita kuin resurssitsallivat, joten kodinomaisuudesta ei ollut jäljellä häiväh-dystäkään. (Halila 1963, 287.)

Seminaarialueesta tuli kaupunki kaupunkiin niin Jyväskyläs-sä kuin muissakin seminaarikaupungeissa. Kammiokuntia vii-meksi sanotuissa oli tietääkseni vähän. Vasta viime sotienjälkeen rakennettiin oppilasasuntoloita eli internaatteja. Niissäei kuitenkaan noudatettu kammiokuntamaista järjestystä, joskinyleinen valvonta ainakin juopottelun ja luvattomienyöpoissaolojen osalta oli tiukkaa. Valvonnan lieventyminen oliajan hengen mukaista, mutta siihen vaikutti myös opettaja-korkeakoulujen malli. Niissä opiskelijoilla oli “akateeminenvapaus”, joten olisi ollut outoa, että samaan ammattiin

265koulutettavien kohtelu eri oppilaitoksissa olisi poikennut kovinpaljon toisistaan.

Kaiken kaikkiaan: seminaareissa tulevat opettajat pyrittiinkasvattamaan mallikansalaisiksi. Useimmiten onnistuttiinkin,kuten seuraavassa jaksossa kerrotaan.

KUVA 5. Kajaanin seminaarin kasvatusopin ja psykologi-

an lehtori Hilkka Karttunen noudatti perinteitä ja kutsui

valvontaluokkansa ‘poikia’ kotiinsa. Eturivissä Pentti Silvasti,

Esa Jokinen, Jorma Nousiainen ja Esa Tolonen sekä taka-

rivissä Toivo Rissanen, Oiva Maunuksela, Hilkka Karttunen,

Rauno Niemi, Heikki Nurminen ja Hannu Syväoja.

266

KUVA 6. Opettajien ja tyttöjen välinen köydenvetokilpailu

Hämeenlinnan seminaarin syysretkellä 1966. Opettajien

nokkamiehenä on tietenkin rehtori Jussi Isosaari.

Kutsumustietoinen kansankynttilä

Seminaarissa tuleva opettaja kasvatettiin edessä olevaantyöympäristöönsä eettiseksi esikuvaksi ja vaikuttajaksi.Kammiokunnasta annetussa ohjesäännössä se määritettiin näin:“yhteisen kansan opettajan ja opettajattaren tulee sekä esimer-killä että opetuksella puhdistavasti ja jalouttavasti vaikuttaaperittyyn tapaan ja kansalliseen ajatus- ja käytöslaatuun.” Tämäonnistui etenkin silloin, kun tulevalla opettajalla oli herännyterityinen kutsumus opetus- ja kasvatustyöhön. Varmaankin se-minaariin hakijoissa ja oppilaaksi otetuissa oli kutsumustietoisianuoria, mutta monissa innostus opettajantyöhön heräsi ehkämyöhemmin monivuotisen opiskelun kestäessä. Innostus saattoi

267kyllä myöhemmin tyrehtyä työkentän ankeuteen. Kansakoulun-opettajan palkka oli pieni, joten se ei houkutellut. Tästä näkö-kulmasta uranvalintaa ei kannata tarkastella, sillä suuria mah-dollisuuksia vailla olevalle maalaistalon pojalle tai rengillesamoin kuin herrasväen tyttärelle pienikin ansiotulo oli merkit-tävä, koska se takasi itsenäisen elämän.

Millaiseen ympäristöön etenkin alkuaikojen kansakoulun-opettaja tuli? Aina hän ei tuntenut tulleensa sivistystä janoavaanja koululle myötämieliseen kylään. Jotkut perinteiseen elämän-menoon tottuneet maalaiset kokivat kansakoulun tarpeettomaksitulokkaaksi. Kierto- ja rippikoulu olisivat riittäneet kuten en-nenkin. Kunnanisät surkeilivat rahanmenoja ja kaikki vanhem-mat eivät olleet halukkaita panemaan lapsiaan kouluun. Monetottivat lapsensa pois kesken lukuvuoden. Kirjaviisautta eiarvostettu. Nuorta opettajaa kylän ilmapiiri saattoi masentaa.Hän kohtasi sotkua ja epäjärjestystä, välinpitämättömyyttä ta-loudesta, laiskottelua, puheissa kiroilua ja muutakin rivoutta,juopottelua ja renttumaista vapaa-ajan viettoa. Tällaiseen ky-lään tuli sitten cygnaeuslaisen seminaarihengen ja -oppienkasvattama nuori opettaja! Millainen hän oli - tai ainakin halusiolla? Uno Cygnaeus hahmotteli ihanneopettajan kuvan:

“Sosiaalisesti herännyt, työympäristöönsä sopeutunut, laaja-tietoinen, monitaitoinen, ahkera, siveellisesti nuhteeton, terve,ryhdikäs, luonteeltaankin opettajaksi sopiva, kristillismielinen[—]. Opettajan oli jaksettava olla “huutavan ääni korvessa”.Hänen oli koetettava olla yksinäiselläkin työpaikallaankutsumuksestaan tietoinen hengen ja aatteen soturi, jolla olilähetyssaarnaajan aktiivista, murtumatonta mieltä. Hänen oliyritettävä olla uudisraivaaja, kaiken hyvän kannattaja, rakenta-viin aatteisiin rohkeasti tarttuva. Opettajalla oli oltava lujavakaumus, että hän oli oikeassa, että hän edusti uutta, ehdotto-masti parempaa aikaa, jonka tieltä vanhan oli väistyttävä. “(Halila 1967, 22.)

Opettajien kaunokirjallisissa teksteissä on todentuntuisia

268kuvauksia nuoren opettajan alkuvaikeuksista (ks. Syväoja 2004,229-250). Usein kyläläiset oppivat vähitellen huomaamaan,mikä aarre kutsumustietoinen, periaatteistaan lujasti kiinnipitävä opettaja heille oli. Hän oli monen aloitteen tekijä, monenpuuhan käynnistäjä ja jatkuva innostaja. Hänen taidollaan olikäyttöä taloudellisissa ja aatteellisissa yrityksissä. Hänet valit-tiin luottamustehtäviin, hän ohjasi näytelmiä, juhlissa hän pitipuheita, perusti ja johti kuoroja ehkä orkesterinkin, perustikirjaston ja hoiti sitä sekä ohjasi aikuisten opintoja ja organisoiurheiluharrastuksia. Kyläkirkon tai rukoushuoneen urkuriksi eiuseinkaan saatu muita kuin opettaja. Opettaja oli mukana monentaloudellisen yrityksen (esim. sähkö- ja puhelinyhtiöt) hallituk-sessa, jopa yrityksen perustajanakin. Suoraan sanoen opettajaoli kaikessa mukana. Ennen kaikkea hän totutti tavallisen kansanarvostamaan oppia, sivistystä ja koulutusta. Alkuaikojen kan-sakoulunopettaja loisti kynttilänä sivistymättömyyden jaunteluuden pimeässä. Hän oli kansankynttilä! Seminaarinkasvattama!

Elintasovaatimusten noustua kansakoulunopettajatkin alkoi-vat vaatia parempaa palkkaa ja kohennusta luontoisetuihin. Heperustivat oman ammattiliiton. Palkkataistelussa sana “kutsu-mus” oli haitta, koska työnantajan arveltiin mieltävän sensuoman tyydytyksen eräänlaiseksi palkan korvikkeeksi! Opet-tajat alkoivat muovata toimenkuvaansa ja pohtia, mitä heidänkannattaisi tehdä korvauksetta. Vähitellen kutsumusopettajantoimenkuva muuttui virkamiehen rooliksi. Sovitusta palkastaopettaja teki sovitut tehtävät ja antoi muun olla. Kuvaus onhieman kärjistetty, sillä entiseen tapaan pyyteettömiä, yhteisenhyvän eteen uurastavia kansakoulunopettajissakin toki oli. Kunoli taitoa, niin sitä käytti mielellään aineellisia etujaodottamattakin. Yleisen koulutustason kohottua opettajanvalmiuksien kysyntä väheni. Opettaja oli kasvattanut itsensätarpeettomaksi!

269

Seminaari koulutti umpiperään

Seminaarin opiskelijan pohjakoulutusvaatimuksettiukentuivat aikojen kuluessa. Kansakoulun yleistyttyä semi-naariin pyrkivältä vaadittiin sen antamat tiedot, joiden osaa-mista kontrolloitiin pääsykokeissa. Itsenäisyyden ajan alussakaksi seminaaria muutettiin keskikoulupohjaisiksi. Joissakinseminaareissa ylioppilaita koulutettiin opettajiksi yksivuoti-silla hospitanttikursseilla. Ne olivat tilapäisiä ja lopetettiinkokonaan Kasvatusopillisen korkeakoulun aloitettua toimin-tansa. Sotien jälkeisen opettajapulan aikana järjestettiinpoikkeusvalmistusta. 1950-luvun lopulta alkaen pääsytutkintoonkutsutulta vaadittiin keskikoulun päästötodistus. Tosin myösjotkut kansakoulun käyneet pääsivät oppilaiksi opiskeltuaanseminaarissa kaksivuotisen esikurssin. Tätä vaihetta kesti vainpuolitoista vuosikymmentä, koska seminaareja lakkautettiin taisiirrettiin yliopistojen yhteyteen.

Useimmat opettajat olivat tyytyväisiä saatuaan seminaaristapätevyystodistuksen. Sodanjälkeisen opettajapulan mentyä vir-koja oli tarjolla kohtalaisesti. Edistyäkseen ammatissaan jahenkiseksi virkistyksekseen opettajat harrastivat jatko-opiske-lua. Innokkaasti he osallistuivat erilaisille lyhytkursseille jakansoittivat kesäyliopistoja. Lukiessa seminaarien matrikkelejavoi hämmästyä monen kansakoulunopettajan yliopistollistenarvosanojen määrää. Useat heistä olisivat halunneet maisterinpaperit ja väitellä ehkä tohtoriksikin. Ylioppilastutkintoa vail-la oleva ei kuitenkaan saanut yhdistää arvosanoja akateemiseksiloppututkinnoksi. Tosin tietyt arvosanat kelpasivat irrallisinakinkansakouluntarkastajan viran pätevyysvaatimuksiin. Sitä paitsiseminaarin käyneellä opettajalla oli oikeus hakeutua erityis- taikansalaiskouluopettajan koulutukseen.

270

KUVA 7. Kansakoulunopettajat opiskelivat kansalaiskou-

lun yleisaineiden opettajiksi mm. Hämeenlinnan seminaaris-

sa. Kuva vuodelta 1966. Henkilöt vasemmalta Jorma Susi,

Hannu Syväoja, Mauno Kuusela, Asko Alho, Reijo Aalto

(takana), Pentti Gullsten (edessä), Jorma Polvi, Pekka Pukkila,

Kirsti Perähuhta (takana), Ulla Ojanen (edessä), Jaakko

Kirvesmäki, Esko Junttila ja Johannes Ketonen.

Etenkin yleisen koulutustason noustua ja akateemistenopiskelumahdollisuuksien laajennuttua kehityshaluinen ei-ylioppilasopettaja huomasi olevansa umpiperässä, jota ei ha-luttu puhkaista. Sotien välisenä aikana ilmiö kuului koulutuspo-litiikan pysähtyneisyyteen, ja sodan jälkeen asian ajateltiinkorjaantuvan, kunhan perusopetuksen kokonaisuudistus rat-kaistaan. Siinä kurki ehti kenties kuolla ennen suon sulamista!

Seminaarinsa käynyttä opettajaa pidettiin “valmiina”, joten

271jatko-opiskelun tarvetta ei kyllin laajasti tiedostettu. Myöskääntulevaisuuteen tähtäävää opinto-ohjausta ei järjestetty. Kansa-koulun alkuaikoina oli toisin. Tulisieluinen Uno Cygnaeus kävikirjeenvaihtoa itse kasvattamiensa “oppilasparvien” kanssa.Kirjeiden sävy oli sydämellinen. Siitä esimerkkeinä aloitukset“Rakas poikani” tai jopa “Rakas lapseni” sekä lopussa “toivooijällinen ystäväsi Uno Cygnaeus “. Kirjeissään Cygnaeus antoikasvateilleen henkistä ja joskus rahallistakin tukea, mutta ensi-sijaisesti hän tuntuu kehottavan näitä kamppailemaan vaikeuk-sissa ponnistelevan kansakoulun puolesta. (Ks. Cygnaeus 1910,526-623.)

Kansakoulun kehittämisestä perin juurin innostunut MikaelSoininen ymmärsi opettajien kehittymishalukkuuden ja aloittiHelsingin yliopiston kasvatusopin professorina ollessaan opet-tajien yliopistolliset jatkokurssit. Tilapäisluontoisina niidenjatkuva järjestäminen oli kiinni suhdanteista, ja muutamankurssin jälkeen ne loppuivat kokonaan. Jatkokurssien perilliseksituli Jyväskylässä vuonna 1912 aloitettu kesäyliopistotoiminta.Myöhemmin kävi mahdolliseksi suorittaa kansakoulunopetta-jan jatkotutkinto Kasvatusopillisessa korkeakoulussa. (KsVoipio 1944, 377-400.) Sen suosio oli vähäinen, koska se eivirallisesti pätevöittänyt mihinkään.

Opettajille tarjoutui jonkin verran mahdollisuuksia ulko-maiden kasvatus- ja kouluolojen omakohtaiseen seuraamiseen,mutta kielitaidottomat ja ulkomaanmatkailuun tottumattomateivät rohjenneet käyttää apurahoin tuettua tilaisuutta hyväk-seen. Seminaareista koetettiin sivistyskielten taidon puutettapoistaa jo autonomian aikana yrittämällä saada opetusohjel-maan vieraiden kielten opetusta, mutta venäläiset vallanpitäjäthyväksyivät vain venäjän. (Halila 1950, 285-286). Asia jäisikseen, ja vasta viisikymmentäluvulla seminaarien opetusoh-jelmaan tuli vaatimaton englannin kielen oppimäärä. Sekin vähäjäi miltei merkityksettömäksi, kun oppisisältönä ei ollut omanammattialan sanasto.

272Yleisen kyvykkyytensä tai erityisten lahjojensa ansiosta

opettaja saattoi edetä yhteiskunnassa ja kulttuurielämässä pit-källekin. Joistakin seminaarin käyneistä tuli kansanedustajia,jopa ministereitäkin (esim. Vilkku Joukahainen, Juhani Leppäläja Mauno Forsman ynnä senaattori J.K. Kari), hallintomiehiä,toimittajia tai taiteilijoita. Miten pitkälle pääsi, oli kiinniyksilön kunnianhimosta, sinnikkyydestä, sosiaalisesta pääomastaja suotuisista suhdanteista.

Seminaarin opetussuunnitelma vastasi hyvin alkuperäistätarkoitustaan eli kasvattaa monitietoisia ja -taitoisia opettajiaoloihin, joissa sivistyksen kerros oli ohut ja hauras. Koulutusei vain pysynyt ajan tasalla, sillä suomalainen yhteiskunta- jaelinkeinoelämä kehittyivät nopeammin. Monitahoinen seminaari-opiskelu saattoi antaa opiskelijalle harhakuvan, että hän oike-astaan tiesi aika paljon. Kulttuurielämän älyköitä tämä houkuttiirvailuun, koska he pitivät seminaarisivistystä pintapuolisena.Ei ole kummaa, ettei tulenkantajien sukupolvi ottanut opettaja-kirjailijoiden teoksia täydestä, mistä kärsi mm. Yrjö Kilpisen“Tunturilaulujen” sanoittaja J.V. Törmänen. Pilailu säilyisutkauksina. Vitsailtiin seminaariopiskelun monipuolisuudestavalittamalla, ettei siellä opetettu suutarintöitä. Kerrottiin myösjonkun seminaarinopiskelijan kertoneen, että “tähtitiede jäävähän kesken”! Arvostelusta huolimatta monitahoisuus - pinta-puolinenkin - oli käyttökelpoinen ominaisuus varsinkin alkeel-lisissa maalaisoloissa. Kritiikkiä kyllä ansaitsee seminaarinopetussuunnitelmien vanhanaikainen, sukupuoleen pohjautuvaroolijako, mikä esim. miesten osalta tarkoitti sitä, etteivät hesaaneet käytännöllistä kotitalousopetusta.

Seminaarikasvatuksen “hyveitä” voi luetella monia. Yksi olilujan eettisen vakaumuksen juurruttaminen. Tosin se tapahtui“kristillis-siveellisessä” hengessä, mikä saattoi jotkut hiemanvastahakoisiksi. Myös didaktiset käytänteet opetettiin kädestäpitäen sekä yleisesti että oppiaineittain. Muistan, kuinka lehtorienopettaessa meille asioita, he samalla konkreettisesti näyttivät,

273kuinka saman voisi opettaa kansakoulussa; tosin jotkut tosikotottivat kenttätyössään mallin vaihtoehdottomana, milteilainomaisena, määräyksenä! Kolmas pluspisteitä ansaitsevaoli seminaarin tehokas ja monipuolinen musiikinopetus. Semi-naarin laulutunneilla syttyi monen innostus musiikkiin. Nykyi-sissä ja menneissä huippulaulajissa on useita seminaarienkasvatteja.

KUVA 8. Monimuotoinen musisointi, kamari- ja kuoro-

musiikista “rautalankaan”, oli seminaarilaisten keskeisim-

piä harrastuksia.

KUVA 9.(seuraavalla sivulla) Yhtä tärkeä oli liikuntahar-

rastus. Kajaanin seminaarin viestiuintikilpailuun osallistu-

nut joukkue: Heikki Nurminen, Jorma Nousiainen ja Hannu

Syväoja.

274

Asetukset

Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus kansakoulu-toimen lopullisesta järjestämisestä. Suomen SuuriruhtinaanmaanAsetus-Kokous 1866 No 12. Annettu Helsingissä, 11 p:näToukokuuta 1866.

Keisarillisen Majesteetin Armollinen Ohjesääntö kansakou-lunopettaja- ja opettajatar-seminaareille. SuomenSuuriruhtinaanmaassa. Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetus-

275Kokous 1866 No 12. Annettu Helsingissä, 11. p:nä Toukokuuta1866.

Kirjallisuus

Cygneus 1910. Uno Cygnaeus. Kirjoitukset Suomen kansa-koulun perustamisesta ja järjestämisestä. Kansanvalistusseura.

Halila 1963. Aimo Halila. Jyväskylän seminaarin historia.WSOY 1963.

Halila 1967. Aimo Halila. Opettaja kulttuurityössä. Teok-sessa Opettaja ja koulu kulttuurielämässä. Opettajien kulttuuri-seminaari Porissa 6.-11. 6. 1966. Suomen kulttuurirahasto.

Heikkinen 2000. Reijo Heikkinen. Koulutusta ja kulttuuriaKajaanin kampuksella. Sata vuotta opettajankoulutusta Kajaa-nissa. Oulun yliopisto Kajaanin opettajankoulutusyksikkö.

Kajaanin seminaari 1900-1950. Muistojulkaisu. Toim. Fr.Kääriäinen ym. Valistus 1950.

Kerkkonen 1923. Kaarlo Kerkkonen. Kansakoulu-käsikirjalisäyksineen. Järjestelmällinen kokoelma asetuksia, määräyk-siä, kiertokirjeitä y.m. Suomen kansanopetuksen alalta ynnäaakkosellinen hakemisto. WSOY.

Kuikka 1991. Martti T. Kuikka. Suomalaisen koulutuksenvaiheet. Otava.

Käppi 2000. Pekka Käppi. Koulutus ja hallittu yhteistyö.Muutosprosesseja ja visioita. Omakustanne.

Lönnbeck 1910. Gustaf F. Lönnbeck. Uno Cygnaeus. “Suo-men kansakoulun isä”. Otava

Paulaharju 1937. Samuli Paulaharju. “Vaeltaja, sano Suo-melle...”. Teoksessa Jyväskylän seminaari

1863-1937. Muistojulkaisu. Toim. J.M. Mikkola ym.Syväoja 2004. Hannu Syväoja. Kansakoulu - suomalaisten

kasvattaja. Perussivistystä koko kansalle 1866-1977. PS-kus-tannus.

Voipio 1944. Aarni Voipio. Mikael Soinisen elämä. Otava.