iii-2010_v… · 2.) yl. leikillinen runomittainen esittely, katsaus tapahtumiin 3.) vanhan ja...

Kronikka

III/2010

Kronikka III/2010

http://blogs.helsinki.fi/kronos-ry/kronikka/http://kronikkalehti.blogspot.com/

kronikka (lat. chronica, kreik. khronika < khronos ’aika’) 1.) aikakirja, historia; historiateos, jossa tapahtumat esitetään aikajärjestyksessä 2.) yl. leikillinen runomittainen esittely, katsaus tapahtumiin 3.) vanhan ja kunnioitettavan säilyke

Sisältö:

3. Pääkirjoitus 4. Neiti Puheenjohtajalla on asiaa 5. Kohti Niksipirkka-yliopistoa 6. Professorin palsta 8. Ex libris: prof. em. Matti Klinge 11. FAQ Opinnot 12. Näkökulmia sota-ajan kulttuurihistoriasta 16. Haastattelussa prof. Elliott J. Gorn 18. Inspiraationa yö 19. Pjotr Tšaadajev: Filosofiset kirjeet 20. Perheitä ja perheenjäseniä 22. Omakuvia Khayelitshasta 23. Varttumista 24. Slavoj Žižek, Filosofian alkemisti26. ”On oltava selkärankaa!” 28. Les parapluies de Cherbourg 29. Innovaatioiden mahalasku 30. The Incredible Jimmy Smith – Peter and the Wolf 32. Shakin Olympos 34. Rippeistä klassikoksi

Päätoimitus ja taitto: Juha Haavisto ja Toni Piipponen ([email protected])

Toimitus- ja avustajakunta: Lari Ahokas, Jade Aumasto, Kaisa Autere, Henri Hannula, Johanna Harju, Ville Hartikainen, Jarna Hietanen, Nuppu Koivisto, Kim Kousa, Alex Kransman, Mari Kyllönen, Tapio Leinonen, Henry Mannberg, prof. Matti Peltonen, Pekko Pistokoski, Tino Puisto, Tuomas Pöysälä, Sanna Supponen

Valokuvat ja kuvitus: Jade Aumasto, Juha Haavisto, Helsingin kaupunginmuseo, Kansallisarkis-to, Nuppu Koivisto, Aino Kuhmonen, Kaisa Sarkkinen

Kansi: Jade Aumasto, Juha Haavisto

Painettu Yliopistopainossa lokakuussa 2010. Painosmäärä 200 kpl ISSN 1238-2817 Copyright © Tekijät ja Kronos ry 2010

Julkaisija: Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö Kronos ry

Kronikka III/20103

Vieläkö yhteiskunnan suuret kysymyk-set jaksavat herättää opiskelevan nuo-rison mielenkiintoa, on kysymys, joka

toisinaan löytää tiensä ajankohtaiseen keskus-teluun. Aika ja arvostukset toki muuttuvat, mutta eivät kuitenkaan muutu: nykyinenkin akateeminen sukupolvi heijastelee monessa pitkiä perinteitä, vaikka toiminnalle usein hae-taan uusia muotoja. Kiihkoton menneisyyden kunnioittaminen näkyy paitsi sisällöltään rik-kaiden traditioiden noudattamisessa, myös ar-kisissa arvostuksissa.

Nykyisiin yhteiskunnallisiin, tai vaikkapa opiskelijapoliittisiin ongelmiin tuskin löytyy ratkaisuja barrikadeilta ja mielenosoituksista, vaikka yhteisöllisyyttä vahvistava vaikutus niillä voikin olla. Muut vaikuttamisen keinot lienevät omalle ajallemme ja ylioppilaskunnal-lemme ominaisempia. Varmasti myös rakenta-vampia.

Tarkkailevaan ja tiedostavaan elämänmenoon aktiivisesti osallistuvan opiskelijan on edelleen mahdollista löytää mielekkäitä kanavia saa-da ajatuksiaan julki. Tämän ei pidä tarkoittaa tyhjää puhetta, jota omassakin yhteisössämme epäilemättä riittää, vaan rakentavia kannanot-toja, rohkeita avauksia.

Keskustelun, arvostelunkin, herääminen tah-too yleensä sanoa, että jotain on tehty oikein. Lopullisia totuuksiahan ei opiskelijapolitiikas-sa, yliopistohallinnossa tai historiantutkimuk-sessa, sen paremmin kuin elämässä yleensä-kään ole. Puhetta, keskustelua, kiistelyä, sanal-la sanoen intellektuaalista debattia sen sijaan on, kuten olla pitää.

***

Kesän aikana Kronikkaa on pyynnöstä avustettu arkistolähteisiin perustuvalla katsauksella, joka luo opiskelijavoimin

tuotetun näköalan eräisiin kulttuurihistorialli-siin ilmiöihin viime sotavuosien aikana. Sitou-tuneen toimitus- ja arkistotyön tulokset ovat nyt lukijoiden käsissä. Tutkivamman asenteen soisi myös jatkuvan lehtemme sivuilla.

Muutenkin kulttuuria on pyritty tarjoamaan myös tässä numerossa. Saamme muun muassa tutustua sangen vähälle huomiolle jääneen ve-näläisfilosofi Tšaadajevin poleemisiinkin aja-tuksiin ja kurkistamme suuren kirjallisuuden maailmaan tällä kertaa Tolstoin (jonka kuo-lemasta tulee pian kuluneeksi vuosisata) Anna Kareninan kautta. Lisäksi käymme vierailulla Helinä Rautavaaran museon sekä Sederholmin talon ajatuksia herättävissä ja uusia näkökul-mia tuottavissa näyttelyissä.

Lehdestä löytyy myös opintovastaavien ja amanuenssin yhteistyönä laadittuja vastauksia muutamiin historianopintoihin liittyviin kysy-myksiin. Älkää epäröikö esittää niitä vastedes-kin, kynnys tuskin on korkea.

Päätoimittajat

”Se pystyy, ken uskaltaa”

Pääkirjoitus

Kronikka III/2010 4

neiti

puheenjohtajalla

on

asiaa

Tervetuloa (takaisin) opintojen ja Kro-noksen pariin arvon fuksit ja vielä suh-teellisen freesinoloiset vanhemmat opiskelijat. Vaikka laulut antavatkin ris-tiriitaisia esityksiä siitä, onko kesä ly-hyt vai onko sitä vielä jäljellä, niin fak-tat ovat faktoja ja syksy on pyörähtänyt jo täydellä teholla käyntiin.

Ensimmäisten viikkojen ja erilaisten fuksitapahtumien määrä on ollut pää-tähuimaava, ja muutenkin syksyn oh-

jelma näyttää todella tiiviiltä. Juhlien osalta perinteistäkin perinteisemmät pikkujoulut ja vuoden huipentavat vuosijuhlat ovat kovaa vauhtia suunnitteilla. Toisaalta myös työelä-mä- ja opintoasiat ovat pinnalla. Esimerkiksi 20.11. ensimmäistä kertaa järjestettävä opiske-lijaseminaari on saanut jo etukäteen runsaasti kiinnostusta ja kiitosta. Itse odottelen ainakin suurella mielenkiinnolla pääseväni kuulemaan useita kiinnostavia alustuksia opiskelijoiden omista tutkimusaiheista.

Hallitus on vankka, kätyrlauma sankka ja opis-kelijoita potkitaan edelleen – nyt tosin per-suuksille potkimisen sijaan vaihteeksi päähän. Opintotukea ei sidottu indeksiin, koska se on valtiovallan mielestä liian kallista. Reiluuden nimissä kansanedustajat kuitenkin samaan ai-kaan antoivat itselleen 8,1 prosentin indeksiko-rotuksen, mikä keskimäärin tarkoittaa yhdelle kansanedustajalle lisää opintoja asumistuen maksimimäärän kokoisen summan kuukaudes-sa. Onhan tämä varmasti perusteltavissa, kun kansanedustajat tunnetusti ovat palkansaajista se ryhmä, joka viruu pahimmassa palkkakuo-passa (peruspalkka keskimäärin noin 6335 eu-roa kuukaudessa).

Enhän minä toki valita, sillä saanhan sentään tienata puolitoista kertaa keskimääräisen kan-sanedustajan kuukausipalkkion verran vuoden aikana, ennen kuin palkkani alkaa syödä tuki-ani. Opiskelijathan ovat vain laiskoja teinejä, jotka opiskelun sijaan juhlivat, hassaavat rahaa sekä valittavat, sen sijaan että valmistuisivat ja alkaisivat tienata.

Vielä ei ole aika joutsenlaulun, vaan syk-syn sävel soikoon korkealla. Syksy on kui-tenkin lyhyt, joten muistakaahan ottaa siitä kaikki irti. Tapahtumia riittää joka lähtöön, ja parhaiten pysyt kärryillä seuraamal-la sähköpostiasi ja Kronoksen nettisivuja: http://blogs.helsinki.fi/kronos-ry/.

Terveisin,

Sanna Supponen

Hän ken on fuksi 2006 ja puheenjohtaja 2010

Nyt on lokakuu ja minä vasta treenaan

Kronikka III/20105

kannanottoja

kohti niksipirkka-yliopistoa

Opintojen nopeuttaminen näyttää nousseen tämän vuoden kestoaiheeksi. Yliopistoihin kohdistetut yhteiskun-nalliset paineet, yhdessä yliopistojen taloudellisen tilanteen kanssa, vaikut-tavat olevan luomassa tilannetta, jossa valmistumisiän alentamisella voidaan perustella vähän kaikenlaisia uudis-tuksia. Kun opetusministeristä alkaen esitetään hyvinkin yksityiskohtaisia ehdotuksia yliopistoille asetettuihin haasteisiin vastaamiseksi, tilanne alkaa muistuttaa erään tunnetun asiakasle-hden niksiosastoa - keinovalikoimasta ei kohta puutu kuin sukkahousut

Tämä ei tarkoita, ettei monia esitety-istä keinoista kannattaisi silti kokeil-la. Kaik ki eivät kohdistu kuitenkaan

yliopiston tontille. Esimerkiksi parantamalla lukion opinto-ohjausta kunnollisen urasuun-nittelun suuntaan voidaan oman alan löytämis-een kuluvia välivuosia saada varmasti jonkin verran vähenemään. Toisaalta opintotuen in-deksiin sitomisen poliitikot päättivät hiljattain jättää keinovalikoimassaan käyttämättä, vaikka opintotukihallinnon asiantuntijat ovatkin sitä mieltä, että se olisi ollut konkreettisesti opin-toja nopeuttava toimenpide.

Monilla yliopistoihin kohdistuvilla toimen-piteillä on sivuvaikutuksia, joten niihin to-teuttamistavan valinnassa on syytä olla va-

rovainen. Opetus- ja kulttuuriministeriö on ajanut opiskelijavalintojen uudistamista, jota myös humanistisessa tiedekunnassa on ryhdyt-ty pohtimaan. Valintojen muuttaminen vaikut-taa kuitenkin myös yliopistoihin valikoituvaan opiskelija-ainekseen. Hakukohteiden määrän vähentäminen ei välttämättä selkeytä valintoja hakijan näkökulmasta, jos hakukohde sisältää liikaa erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja; op-piaineiden määrän vähentämisestä on vähän hyötyä, jos uudet oppiainekokonaisuudet jäävät profiililtaan epämääräisiksi. Onneksi historia-aineet muodostavat laajan ja profiilil-taan selvän kokonaisuuden, mistä kannattaakin pitää kiinni.

Myös yliopiston näkökulmasta kannattaa kes-kittyä olennaiseen. Rakenteelliset muutokset eivät välttämättä johda suoraan toiminnan parantamiseen. Tärkeimpiä ovat erityisesti ne toimenpiteet, joihin yliopistolla voidaan itse parhaiten vaikuttaa, ja joista on myös odo-tettavissa yliopistolle suurin hyöty. Opinto-jen läpäisyn parantaminen pitämällä huolta opintojen etenemisestä on näillä kriteereillä eräs merkittävimmistä. Valmistumistalkoiden hank keet, vaikka ne yksilöille hyödyllisiä ovat-kin, jäävät tilapäisiksi tilkkeiksi, ellei opinto-prosessia koko naisuudessaan paranneta. Su-unnan tulisikin olla kohti intensiivisempää opintojen ohjausta.

Lari Ahokas“Rakenteelliset

muutokset eivät

välttämättä

johda suoraan

toiminnan

parantamiseen.”

Kirjoittaja on yliopiston hallituksen opiskelijajäsen.

Kronikka III/2010 6

Olen jo pitkään suunnitellut kirjoittava-ni jotain historiantutkimuksen ns. me-todikirjoista. Ne ovat yleensä opiskeli-joille tai alasta muuten kiinnostuneille suunnattuja teoksia, joissa ei puhuta mitään metodeista. Sen sijaan niissä keskitytään suurempiin metodologisiin ja historianfilosofisiin teemoihin. Sel-laiset kirjat ovat harvoin puhuttelevia lukuelämyksiä, mutta suurempina an-noksina nautittuina yksittäisten teosten väliset erot alkavat kiinnostaa

Hankkeeni onkin toistaiseksi aineellis-tunut vain kasana vanhoja metodiop-paita, jotka viimeisimmän muuton yh-

teydessä piiloutuivat erään kaapin alaosaan. Ne ovat kaikki 1900-luvulta, Euroopan eri maista, pääosin kuitenkin englanninkielisiä. Monista niistä en ollut kuullutkaan ennen projektiani.

Ensimmäinen havaintoni oli, että etenkin toi-sen maailmansodan jälkeen metodikirjoja on julkaistu selkeästi erottuvina aaltoina. En-sin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa julkaistiin monta sodan aikana kirjoitettua ja jopa postuumia teosta. Pysyväksi merkki-paaluksi tästä aallosta on jäänyt ranskalaisen Marc Blochin suomeksikin hiljattain julkaistu Historian puolustus (Artemisia 2003). Tähän ensimmäiseen sodanjälkeiseen metodikirjojen aaltoon sisältyy myös Pentti Renvallin Histori-

professorin

palsta

mitä historiantutkimuksen metodikirjat ovat?

antutkijan työmenetelmät (1948). Muut ovat täy-sin unohtuneita. Toinen metodikirjojen aalto tuli 1960- ja 1970-luvulla. Siitä on jonkinlaisen muistijäljen jättänyt lukemattomien opiskeli-jasukupolvien sieluihin brittitutkijoiden E. H. Carrin ja G. R. Eltonin esitykset, jotka vas-takkain asetettuina saatettiin kokea hyvinkin erilaisina. Lyhyen hiljaisen kauden jälkeen me-todikirjojen julkaiseminen vilkastui 1990-lu-vulla ja tuntuu jatkuvan edelleen. Nykyisin jokaisella itseään kunnioittavalla akateemisella kustantajalla on luettelossaan vähintään yksi historian metodikirja, parhailla kokonainen sarja. Samaan aikaan historiateoreettiseen kes-kusteluun on tullut uutta puhtia muutenkin. Tästä aallosta ehkä menestyneimmät kus-tannustuotteet ovat Peter Burken History and Social Theory (1992) ja Richard J. Evansin In Defence of History (1997). Myös niiden vertailu on houkuttelevaa.

Toinen havainto, jonka olen ollut tekevinäni, liittyy siihen kuka metodikirjan kirjoittaa. Ne ovat olleet yleensä historiantutkijoiden itsensä laatimia. Samaan aikaan aina viime vuosikym-meniin saakka kuitenkin varsinainen historia-teoreettinen keskustelu on ollut filosofien tai ainakin historianfilosofiin teemoihin erikoistu-neiden tutkijoiden hallitsemaa. Ehkä liioittelen kun kuvittelen historiantutkijoiden lisäänty-vässä määrin kykenevän nykyisin keskuste-luun työnsä teoreettisista puitteista. Oletan tässä näkyvän myös muutoksen historiantut-kimuksen opetuksessa yliopistoissa. Ns. me-todikirjallisuuden huomattava lisääntyminen osaltaan johtuu siitä, että opetuksessa tarvi-taan nykyisin entistä paljon enemmän sellaista materiaalia. Tämä näkyy myös siinä, että kir-joitetaan yhä erikoistuneempia metodikirjoja tyyliin ”Mitä on ympäristöhistoria?” tai ”Mitä on kulttuurihistoria?”

Kolmas teema, johon haluan kiinnittää huo-miota, liittyy historiantutkimuksen identi-teettiin. Ns. metodikirjat määrittelevät myös historiantutkimuksen asemaa tieteenalana. Koko 1900-luvun ajan, ns. metoditaistelusta 1900-luvun alussa lähtien sosiologian nousuun toisen maailmansodan jälkeen ja meitä ajal-

Kronikka III/20107

kovin epävarmoja siitä, onko historiantutki-mus tutkimusta lainkaan ja pelättiin sen muis-tuttavan liikaa kaunokirjallisuutta.

Tällä hetkellä projektini siis lymyilee kaapin alahyllyllä. Mutta olen alkanut lukea uudelleen 1930- ja 1940-lukujen jännittävää historiateo-reettista keskustelua, nyt kuitenkin metodikir-jallisuutta laajemmin. Kova aika synnytti sel-västi kiteytettyjä ajatuksia.

Matti Peltonen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalihistorian professori.

lisesti lähempänä ”kielelliseen käänteeseen” saakka, historiantutkimuksen olemus ja asema on ollut uudelleenmäärittelyn alla. Historiaa on pitänyt puolustaa. Viime vuosisadan alussa historiantutkimus sinnitteli luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden välissä kuitenkin var-sin luottavaisesti. 1960-luvulle tultaessa itse-tunto romahti ja alettiin, ainakin hetken ajaksi, esittää tieteenalojen välistä kompromissia, jon-ka mukaan historiantutkimuksella ei olisi lain-kaan omaperäistä teorianmuodostusta. Teoriat ja käsitteet voitiin lainata ”systemaattisilta yh-teiskuntatieteiltä”. Pian kuitenkin oivallettiin, että juuri sitä mitä historiantutkimukseen ha-luttiin lainata, ei yhteiskuntatieteillä sattunut olemaan. 1900-luvun lopulla, erityisesti 1980- ja 1990-luvulla, oltiin ainakin eräillä tahoilla

professorin

palsta

Kronikka III/2010 8

ex

libris

historiantutkimus on elämäntapa!

Juttusarjassa historianlaitoksen henki-lökunta kertoo kirjallisuudesta ja itses-tään. Viidennessä osassa tutustumme emeritusprofessori Matti Klingeen.

Vanhempani olivat kovia lukemaan, jo-ten lukeminen oli perheessämme hyvin luonnollinen asia. Aloin itse lukea kir-

joja noin kuuden vanhana. Vanhempani eivät kuitenkaan kannustaneet minua, vaan ennem-minkin jarruttivat. He eivät halunneet, että mi-nusta olisi tullut pelkkä lukutoukka. Urheilijaa minusta ei silti ikinä tullut, ulkoilija kylläkin. Jäin melko yksinäiseksi lapseksi. Myös sen vuoksi luin paljon varsinkin kesäisin.

Jouluisin sain aina lahjaksi kirjoja. Oli pula-aika ja kirjat olivat lähes ainoita tavaroita, joita oli ylipäänsä tarjolla. Jo hyvin nuorena ajatte-lin, että olisi hyvä kerätä ja omistaa klassikoita ja kirjoja yleensä. Keräilyharrastukseni vuoksi tilanpuutteesta on muodostunut ainainen on-gelma. Eihän kaikkia hyllyssä olevia kirjoja ole tullut luettua, mutta on tärkeää tietää, että sieltä ne löytyvät. Kirja on kuin ystävä, joka ilmoittaa, että täällä minä olen.

Historialliset romaanit toimivat minulle tär-keänä johdatuksena historiaan. Parhaat his-toriallisten romaanien kirjoittajat ovat usein myös erittäin taitavia historioitsijoita - paljon parempia kuin monet ammattihistorioitsijat. Tärkeimmäksi nuoruusajan kirjaksi muodos-tui Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Siihen on ollut syytä palata monta kertaa myö-hemmin. Topelius oli uranuurtaja siinä, että hän kuvasi historiaa sukujen ja sukupolvien kautta. En ainakaan muista, että kukaan muu olisi tehnyt näin ennen häntä.

Toinen erittäin tärkeä teos oli Alexandre Dumas´n Kolme muskettisoturia -sarja. Myös siihen olen palannut monesti vanhempana. Dumas´lla oli kaikesta huolimatta melko huo-no mielikuvitus. Hän kopioi hyvin suoraan muistelmia ja kirjallisia lähteitä, joita sitten dramatisoi etevästi. Vaikka Välskärin kerto-muksia sekä Kolme muskettisoturia luokitel-laan nykyisin nuorten kirjallisuudeksi, olivat

ne alun perin tarkoitettu aikuisille. Niissä on paljon sellaista, jota nuori ihminen ei pysty ymmärtämään.

Historiallisista romaaneista myös Tolstoin Sota ja rauha -suurteoksesta tuli itselleni hy-vin tärkeä. Ensimmäisellä lukukerralla olles-sani lukioikäinen se jäi kuitenkin kesken. Kir-jan pohjalta on tehty kahdenkymmenenneljän tunnin pituinen suurenmoinen elokuva. Neu-vostoaikana vielä pystyttiin tekemään tällai-sia suursatsauksia. Myöhemmin näytin filmiä aina ylioppilaille, jos en päässyt itse luennolle.

Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan historiaa. Aluksi petkutin itseäni ajattelemalla, että lu-kisin ensin yleissivistyksen vuoksi historiaa ja siirtyisin sen jälkeen jonkin vakavan – kuten juridiikan – pariin. Kaikki muut pitivät i itses-tään selvänä sitä, että alan lukea nimenomaan historiaa. Opiskelu oli hyvin erilaista kuin ny-kyään. Käytössä ei ollut minkäänlaista opinto-ohjausta. Oli vain professoreita, dosentteja ja opiskelijoita. Varsinkin ensimmäiset tentit oli-vat raskaita. Nykyopiskelijat tuskin selviäisivät niistä. Sivumäärät olivat tuolloin valtavia.

Yrjö Hirn ja Eino E. Suolahti muodostuivat opiskeluaikana itselleni tärkeimmiksi histori-antutkijoiksi ja suosikkihumanisteikseni. He olivat molemmat taitavia yksityiskohtien ja suurien linjojen yhdistämisessä ja tasapainot-tamisessa. Molemmilla on ollut taustalla pe-rusteellinen työskentely lähteiden ja kirjojen parissa.

Itse olen aina pyrkinyt kirjoituksissani narra-tiiviseen ja eeppiseen historiakäsitykseen sekä korostanut kronologiaa. En pidä siitä, että elä-mä jaetaan viipaleisiin. Tutkijan urani alusta asti olen pyrkinyt kirjoittamaan sivistyneelle ja valistuneelle yleisölle, en vain kollegoille. Historia kuuluu mielestäni kaikille siitä kiin-nostuneille ihmisille. Kaikki eivät ole aina hy-väksyneet näkemystäni. On kuitenkin seurat-tava sitä tietä, jota pitää itse parhaana.

Jäin eläkkeelle vuonna 2001. Työn tekemistä en ole kuitenkaan lopettanut. Kirjoittaminen

Kronikka III/20109

ex

libris

”Tuskailen

usein sen

tosiasian

kanssa,

etten ehdi

millään lukea

tarpeeksi.”

Kronikka III/2010 10

ex

libris

1. Zachris Topelius: Välskärin kerto-muksia (1896–1898)

- Hauska ja jännittävä romaani. Miellyttävä lukea.

2. Leo Tolstoi: Sota ja rauha (1865–1869)

- Tavattoman hienoja henkilökuvia sisältävä historiallinen romaani. Sisältää varsin tarkkaa sosiaalista observointia.

3. Yrjö Hirn: Erakoita ja vaeltajia (1924)

- Käsittelee luontokokemusta. Erit-täin kiinnostava.

4. Gunnar Suolahti: Elämää Suomessa 1700-luvulla I-II (1907 ja 1917)

- Klassisen tutkijan kaksiosainen merkkiteos.

5. Kristina Ranki: Isänmaa ja Ranska. Suomalainen frankofilia 1880-1914 (2007)

- Entisen oppilaani hieno väitöskir-ja. Osoittaa, että ulkomailta käsin on helpompi ymmärtää omaa isän-maataan.

6. Henrika Tandefelt: Konsten att härska – Gustaf III inför sina un-dersåtar (2008)

- Käsittelee Kustaa III:n suhdetta alamaisiinsa. Tutustumisen arvoi-nen.

matti klingen historianlukijan top 6

ja tutkiminen ovat vain intensifioituneet. Kir-jallisen työn lisäksi pidän yhä myös luentosar-joja. Olen luonteeltani opettaja. Haluan pitää yhteyttä nuorisoon ja ajattelen, että myös nuo-risolla on oikeus tutustua minuun. Virassa ja eläkkeellä ololla ei toisin sanoen ole minulle suurta eroa. En ylipäänsä koe historiantutki-mista työksi vaan elämäntavaksi.

Suhteeni kirjallisuuteen on muuttunut elämä-ni aikana hyvin vähän. Olen saanut elää maa-ilmankirjallisuuden maailmassa pikkupojasta lähtien. En voisi kuvitella eläväni ilman kirjal-lisuutta. Kirjat ovat minulle välttämättömyys. Pahin rangaistus, jonka voin itselleni kuvitella, olisi lukukyvyn menettäminen. Henkinen ute-liaisuus on ollut minulle aina polttavaa. Tus-kailen usein sen tosiasian kanssa, etten ehdi millään lukea tarpeeksi. On niin paljon sellais-ta, joka kiinnostaisi.

Ville Hartikainen

Kronikka III/201011

Koska Kronikka on historianopiskelijoiden elä-mäntapalehti, vaatii se myös genren mukaisesti oman kysymys- ja vastauspalstansa. Jokainen meistä on joutunut etsimään tietoa mitä moni-naisimmista paikoista opiskellessamme, joten niiden kerääminen yhteen paikkaan nousi sekä meidän opintovastaavien että amanuenssimme mieleen. Tässä maistiaisiksi pari valikoitua ja kiperämpääkin kiperämpää kysymystä. Tie-donjanoiset voivat lisäinformaation perässä suunnata osoitteeseen http://blogs.helsinki.fi/kronos-ry/opiskelu/, josta löytyy linkki muihin tähän mennessä kysyttyihin kysymyk-siin nimellä Usein Kysytyt Kysymykset. Jotta tämä palsta jäisi pysyväksi ja eläväiseksi osaksi Kronikkaa, toivomme teiltä opiskelijoilta lisää kysymyksiä niin sähköpostilla kuin henkilö-kohtaisestikin. Nimimerkillä tai täysin nimet-tömänä saa myös kysellä.

Olen suorittanut metodikurssin Suomen ja Pohjoismaiden historiasta. Pitääkö metodit suorittaa erikseen yleiseen historiaan?

Mikäli teet aineopinnot molemmista historia-aineista, tulee metodiopinnot suorittaa molem-piin erikseen. Toiseen aineeseen voit suorittaa metodikurssin. Mikäli metodiopetusta ei ole enempää tarjolla, voi toisen historia-aineen metodikurssin suorittaa tenttimällä tai kirjoit-tamalla esseen.

Olen saanut korvattua tiedekunnan yhtei-siin opintoihin kuuluvan ensimmäisen vie-raan kielen suorituksen hyvällä ylioppilas-tutkinnon arvosanalla. Tilalle tarvitaan 5 opintopistettä, mutta voiko nämä tarvitta-vat pisteet korvata millä tahansa yliopisto-opinnoilla vai tuleeko niiden olla pelkäs-tään kieliopintoja?

Kyseiset viisi opintopistettä voivat olla mitä vain opintoja. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tiedekunnan yhteisiin opintoihin kuuluu myös 3 op suoritus toisesta vieraasta kielestä.

Vaaditut kieliopinnot ovat kaikkiaan: äidinkie-len opinnot 5 op, toinen kotimainen kieli 5 op, ensimmäinen vieras kieli 5 op (taitotaso mää-ritelty) sekä toinen vieras kieli 3 op (taitotaso vapaa).

Luen pääaineena Suomen ja Pohjoismai-den historiaa/yleistä historiaa. Miksi kurs-si (esim. metodikurssi) tuli Oodiin toisen historia-aineen koodilla? Onko tästä jotain haittaa tai pitääkö koodi vaihtaa?

Mikäli et ole valinnut pääainettasi tai sitä ei ole kysytty kurssin alussa, voidaan suoritus rekisteröidä kummalla vain koodilla. Tästä ei ole haittaa, eikä koodia tarvitse vaihtaa. Pää-sääntöisesti kurssien, jotka käyvät useampiin historia-aineisiin, suorituksiin kirjataan lisätie-toihin sen korvaavuus eri aineisiin. Näet tämän korvaavuuden tilatessasi opintosuoritusotteen. WebOodin tiedoissa se ei näy. Kun opintoko-konaisuus rekisteröidään, opiskelija ilmoittaa, mitkä opinnot hän aikoo kokonaisuuteen käyt-tää. Tässä yhteydessä tarkistetaan opintojak-sojen soveltuvuus kokonaisuuteen sisällön ja pistemäärän puolesta historia-aineiden kans-liassa.

Mari Kyllönen

Tuomas Pöysälä

Johanna Harju

faq opinnot

Kaikki mitä olet halunnut opiskelusta tietää, muttet ole koskaan kehdannut kysyä!


Näkökulmia sota-ajan kulttuurihistoriasta

Seuraavan artikkelin on tarkoitus va-laista sitä tapaa, jolla valtion tiedoi-tuslaitos ja päämajan propagandayk-sikkö järjestivät työsarkansa ja miten reagoitiin muuttuneeseen poliittiseen ja sotilaalliseen tilanteeseen (etenkin 1942-44). Pyrimme valaisemaan muu-toksia jäykän byrokratian toimintata-voissa: miten pakon alla kyettiin mer-kittäviin organisaatiouudistuksiin? Kehitys noudatteli yleistä yhteiskun-nallista kehitystä: koko yhteiskuntaa järisyttävän sodan oppitunnit olivat edessä.

Suomen jatkosodanaikaisesta valistus-, sensuu-ri- ja propagandatyöstä vastasivat yhteistyössä Valtion tiedoituslaitos ja Päämajan tiedotus-osasto. Tarkoituksena oli kaivaa mielikuvaso-dan poterot erikseen siviiliyhteiskuntaa varten - täten armeijan vastuulle olisi jäänyt lähinnä rintaman valistus-, sensuuri-, ja viihdytystoi-minta. Ongelmitta tämä sinällään järkevältä vaikuttava viranomaistyönjako ei missään ni-messä onnistunut: oli näet erittäin haastavaa loppujen lopuksi erottaa, mikä oli yhteiskun-nassa erillistä vallitsevasta sodasta. Täten syn-tyi kaksi osittain keskenään kilpailevaa organi-saatiota. Lisäksi rintamatilanteen käännyttyä ratkaisevasti viimeistään vuonna 1943, havait-tiin myös kaikki totaalisen sodan aiheuttamat resurssiongelmat yhteiskunnan sielunpaimen-tamisenkin sektorilla.

Sensuurin pitkä nuorallatanssi

Valtion tiedoituslaitoksen tarkastusjaoston selkein muutosvaihe on havaittavissa vuoden 1942 heinäkuusta. Tuolloin organisaatio sai uudet tarkemmat ohjesäännöt, joissa käytiin läpi eri yhteiskunnan osa-alueiden tarkastaji-en tehtävät. Annettiin yksityiskohtaiset listat julkisessa keskustelussa kielletyistä - isän-maan sisäistä eheyttä uhkaavista - aiheista. Nämä listat taas olivat jaettuina temaattisesti aihealueisiin, jotka pitivät sisällään sekä ulko-, että sisäpolitiikan, tiedotusvälineet, elokuvat, talouselämän, sekä vielä erikoistapauksena Itä-Karjalan. Yksittäisen toimijan valta (mutta

toisaalta myös virkavastuu) oli hyvinkin suuri. Sensoriosastoissa työtään tekevät ihmiset oli-vat usein keskiluokan lukeneistoa: kansakou-lunopettajia ja toimistotyöntekijöitä. Tämä tuotti ongelmia, etenkin kun tuli kysymykseen heille usein niin vieras rintamaelämä kirjeen-vaihtokulttuurineen.

Sodan pitkittyessä kasvoi myös poliittisesti arkaluontoisten kysymysten määrä. Tarkas-tuselimillä ei kuitenkaan ollut koskematonta asemaa, vaan ne toimivat demokraattisen oi-keusvaltion puitteissa. Näin ollen reaalipoliit-tisen pelisilmän lisäksi sensuurin piti kyetä huomioimaan myös sanavapauden asettamat vaatimukset. Lehdistön piirissä sensuuria luonnollisesti kritisoitiin, mutta enimmäkseen sille oltiin kansakunnan edun vuoksi valmii-ta antamaan myöten. Suomelle elintärkeiden Yhdysvaltain ja Ruotsin -suhteiden säilyttä-miseksi oli annettava kuva demokraattisesta oikeusvaltiosta - erikoistapauksesta Saksan liittolaisten keskuudessa, johon suhtautumi-seen pätivät eri säännöt. Ruotsinkielinen leh-

Kronikka III/201013

distö tuottikin sensuurille ongelmia, koska se suhtautui suomenkielistä lehdistöä kriittisem-min sotaan, mutta toisaalta liika punakynän käyttö sensuurin taholta olisi voinut vaarantaa suhteet Ruotsiin.

Eduskunnan koskemattomuus haasteena viranomaisille

Eduskunnassakin ilmeni ongelmia: alun perin-kin hyökkäyssotaan kriittisesti suhtautuneet kansanedustajat ryhtyivät tuomaan yhtenäi-sesti mielipiteitään julki. Rauhanopposition esiinmarssi syksyllä 1943 oli tämän kehityksen huipentuma ja 33 kansanedustajan allekirjoit-taman erillisrauhan nopeuttamiseen tähtäävän salaisen kirjelmän (osoitettu presidentti Ry-tille) julkitulo johti lopulta tiedoituslaitoksen apulaispäällikön Nils Meinanderin erottami-seen. Tämän voisi katsoa terävöittäneen tar-kastuselimien suhtautumista edustajien pu-heisiin, sillä myöhemmin syksyllä sensuroitiin muun muassa ministereiden Fagerholmin ja Tannerin puheita. Tässä kuitenkin tarkastus-viranomaiset ylittivät toimivaltuutensa: kan-sanedustajat, ministereistä puhumattakaan, olivat säädösten mukaan koskemattomia. Tämä valtuuksien ylittäminen tiedostettiin eduskun-nassa ja ML:n edustaja Uuno Hannula arvos-telikin rajusti puheessaan 10.12.1943, kuinka alemmat virkamiehet käyvät kaiketi pian sen-suroimaan jo itse pääministeriäkin. Puhe kui-tenkin sensuroitiin ja tästä seurannut vastine asetettiin julkaisukieltoon.

Arvostelu ei kuitenkaan perustunut pelk-kään arvovaltakiistaan. Hannula katsoi pu-heessaan eduskunnalle, että mahdollisimman suuri sananvapaus takaisi lehdistölle kansan luottamuksen. Näin vältettäisiin kansalaisten kääntyminen esim. ulkomaisten lähteiden, tai mikä pahempaa, huhujen pariin. Tätä ajatte-lua esiintyi myös sensuurin sisällä. Vaikka tar-kastustoiminta kattoikin valtavan aihe-alueen aina tavallisista säätiedoista ylätason ulkopo-liittisiin kysymyksiin, ei Suomessa ollut haluja yhtä jyrkkään ja kaiken kattavaan syyniin kuin esimerkiksi Saksassa. Tähän ei länsivaltoja silmälläpitäen ja resurssien puutteessa olisi

ensinnäkään ollut mahdollisuuksia. Lisäksi tarkastuselimien sisällä ymmärrettiin kansa-laisten olevan ennen kaikkea tiedonjanoisia. Kuten eräs virkailija asian tiivisti, olisi turhaa sensuroida ”subjektiivisesti havainnoitavia” asioita kuten ravintotilannetta, sillä se olisi omiaan laskemaan lehdistön uskottavuutta ja valtiovallan auktoriteettia.

Päämajan resurssiongelmat viihdytys-toiminnassa

Päämajan piiriin oli siis muodostettu jo so-dan alussa erillinen jaosto, jonka tehtäväksi jäi sotilaille suunnatun valistus-, viihdytys- ja propagandatyön järjestäminen ja valvonta. Sota-arkiston lähteiden perusteella voidaan havaita se pitkä ongelmien linja, johon törmä-tään aina äärimmäisen paineen jatkuessa rinta-malla niukkojen resurssien kanssa. Vaikeuksia seurasi muun muassa huonosta radioputkien sekä paristojen saantitilanteesta: saksalaisten tehtaat ottivat osumaa myös näillä tuotannon-aloilla liittoutuneiden pommituksissa. Näytel-mä- ja soitinkiertueissa taas kuljetusongelmat olivat mitä haastavimpia. Olikin tavallista, että kiertueet liikkuivat lähimpänä olevilla rinta-maosuuksilla, kuten Karjalan kannaksella.

Sinällään niukat ja riittämättömät viihdytys-toiminnan voimavarat oli suunnattava mahdol-lisimman tehokkaasti, koko armeijaa tasaisesti hyödyttäen. Näin ollen tiedoitusosaston viih-dytystoimiston harteille jäi suuri ja haastava vastuu: miten tarjota riittävästi isänmaan ar-vojen kanssa sopusoinnussa olevaa ”siveellis-tä viihdettä” soitin- ja näytelmäkiertueiden, radiotoiminnan, ja vähemmässä määrin myös

”Huono vastaanotto

oli taattu, mikäli

kiertueiden toiminta

pyrki mentaalisesti

liian lähelle

joukkoja.”


elokuvien osalta kuitenkaan uskottavuutta ja taistelumoraalia menettämättä. Miten paljon oli annettava korsukolpatööritoiminnalle tilaa?Siimaa keveään viihteeseenkään ei haluttu kui-tenkaan liiaksi antaa. Kuvaavana esimerkkinä ovat radio-ohjelmien listat, joissa ratkaisu-mallia on haettu selkeästä jaosta päivittäisiin teemoihin vakavahenkisinekin ohjelmistoi-neen. Radio-ohjelmista annettujen kuuntelija-palautelomakkeiden seasta erottuu luonnolli-sesti vanhemman rintamaväen ja nuoremman välinen sukupolvien ero mieltymyksissä. Kui-tenkin yleisesti oltiin jo kyllästyneitä kapea-alaiseen iskelmätarjontaan sekä ”kuiviin asia-ohjelmiin”.

Viihdytyskiertueiden kasvava merkitys on-gelmien keskellä

Radio-ohjelmat olivat kuitenkin viihdytys-muotona kiinteä osa asemasotavaiheen soti-laan arkea. Niinpä erityisesti viihdytyskier-tueiden merkitys arkielon monotonisuuden hälventäjänä tiedostettiin ylemmillä portailla. Eräs upseeri kesällä 1943 katsoikin niiden jät-tävän rivimiehille ”vähemmän aikaa turhanpäi-väiseen mietiskelyyn”. Viihdytyskiertueilla oli joulukuuhun 1943 tultaessa henkilöstöä jopa n.

2270 ja esiintymisiä lähes 2000. Armeija-aihei-sia näytelmiä ei juuri arvostettu, toivoivathan sotilaat nimenomaan vaihtelua arkeensa. Re-surssien puute vaivasi kuitenkin alusta lähtien myös kiertueita. Kotimaiset tähdet olivat ha-luttomia pitkiin kiertueisiin ja samat näytelmät kiersivät jatkuvasti, kun uusia ei ollut jatkuvan kysynnän takia aikaa valmistella. Syrjäisim-millä osuuksilla kiertuetoiminnan jähmetyttyä talvihankiin ryhtyivätkin sotilaat järjestämään omatoimisesti viihdykettä itselleen. Tätä roh-kaistiin ylemmiltä tahoilta ja se oli melko luon-tevaa jatkoa aikaisemmalle omatoimisuuden kulttuurille.

Kevättalvella 1944 henkilöstöpulaa alettiin paikata viihdytystoimiston taholta värvää-mällä rivisotilaista näyttelijöitä ja muusikkoja kiertueille. Tähän ei kuitenkaan suhtauduttu joukkojen keskuudessa positiivisesti, sillä viih-dytystoimiston katsottiin ryöväävän ”omat ky-vyt” käyttöönsä suhteettoman pitkiksi ajoiksi. Lisäksi juoksuhaudoissa tunnettiin yleisesti epäluuloa kaikkea vierasta, ulkoapäin tulevaa kohtaan: niin viihdytyskiertueisiin kuin heidän mukanaan kulkeviin muiden joukko-osastojen viihdyttäjiin. Huono vastaanotto oli taattu, mi-käli kiertueiden toiminta pyrki mentaalisesti

Kronikka III/201015

liian lähelle joukkoja. Esimerkiksi pahennus-ta aiheutti muuan Helge Hansenin viihdytys-kiertue, josta yleisesti kyllä ohjelmallisesti pidettiin, mutta ”turhaa rauhanlietsomista oli havaittu”. Rintamalla ei siis suvaittu yhteisön ulkopuolisen jäsenen turhan tuttavallista käyt-täytymistä rauhan aatteineen, joka kyseenalais-ti heidän osallisuutensa mielekkyyden suuressa tarinassa. Tässä esimerkissä korostuu ryhmän identiteetin merkitys rintamajoukoissa. Kai-kista haasteista huolimatta viihdytyskiertu-etoiminta nousi huippuunsa keväällä 1944 ja jatkui aktiivisena aina suurhyökkäykseen asti.

Totaalinen sota: kulttuurin muuntautumi-nen

Molemmat organisaatiot, jotka pyrkivät mie-lipideilmaston hallintaan, edustivat Suomessa silloin uutta kehitystä: monivuotisen jähmetty-neen asemasodan haasteet jouduttiin ottamaan uudella tavalla huomioon. Ylhäältä annetun ideaalin, Suomen demokraattisen julkikuvan, säilyttäminen totaalisten valtioiden ja toisaalta USA:n ja Britannian ristipaineessa oli aallokko, jossa seilattiin vähintäänkin navigointitaidot epävarmoina. Vaikeuksia ilmeni erityisesti, kun yhteiskunta pyrki normalisoimaan toimintansa käynnissä olevasta sotatilasta huolimatta. Alun hyökkäysvaiheen hiivuttua alettiin huolestua mielipiteenvaihdosta lehdistössä ja tappiomie-lialan synnystä rintamajoukkojen keskuuteen. Uudet tarkemmat sensuuriohjesäännöt vuoden 1942 lopulla, ja viihdytystoiminnan terävöity-minen vuoden 1943 aikana liittyvätkin laajem-paan maailmanpoliittisen tilanteen kehityk-seen.

Sota-aikana vallinnut talouden ja yhteiskun-nan suunnitelmallisuus pyrki jatkuvuuteen

myös sodan jälkeen. Rintamalla oli kuitenkin syntynyt Esa Pakarisen, Reino Helismaan ym. edustama rillumareiviihde vastakulttuuriksi vanhasuomalaiselle kansanvalistukselle. Tä-män lisäksi myös tee se itse -kulttuuri loi vaih-toehdon ylhäältä annetuille kulttuuri-ihanteil-le tilanteessa, jossa valistustoiminta jarrutti viihdytystoiminnan kehittymistä. Päämajassa kun oltiin esimerkiksi valmiimpia käyttämään resursseja sotilaiden siveellisen käyttäytymi-sen edistämiseen kuin sotilaan arjen taakan ke-ventämiseen. Sittemmin sodan jälkeen SKDL:n kansandemokraattinen valistusinto hallitus-vastuun aikana saikin vastaansa jo pitkälle rin-tamalla kehittyneen, herrahuumoristaan tun-netun vanhan ”jätkän kulttuurin”.

Henri Hannula

Kim Kousa

Lähteet:

*Puolustusvoimain pääesikunnan tiedoitus- ja valistustoimiston arkisto (Sota-arkisto)

*Valtioneuvoston tarkastuselinten arkisto (Kansallisarkisto)

*Meinander, Henrik: Finlands historia, del 4, (1999)

*Meinander,Henrik: Finland 1944 (2009)

*Jutikkala, Eino: Valtion tiedoituslaitoksen salainen sotakronikka (1997)

*Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat (1980)


Fulbright-säätiön tukema Yhdysvaltain tutkimuksen Bicentennial-oppituoli perus-tettiin Helsingin yliopistoon vuonna 1976. Vuosittain vaihtuneet tuolinhaltijat ovat olleet valtaosin amerikkalaisia historian tai kirjallisuuden professoreita. Lukuvuoden 2009-2010 Helsingissä opettanut Brownin yliopiston Yhdysvaltain historian professo-ri Elliott J. Gorn kertoi kesällä taustoistaan ja koulutuspoliittisista näkemyksistään.

Amerikanjuutalaisessa perheessä Los Angelesissa varttunut Gorn aloitti his-torian opintonsa Berkeleyssä vuonna

1969. Opiskelu osavaltion yliopistossa oli ver-rattain edullista – nykykurssein noin 3500 dol-laria vuodessa – mutta tilanne muuttui myö-hemmin, kun ”päätettiin, ettei Kaliforniassa tarvitse oikeastaan enää verottaa ketään.” Ne-livuotisen kandidaatintutkinnon jälkeen Gorn opiskeli vielä maisteriksi folkloristiikasta ja lähti sitten Yalen yliopistoon jatko-opintoihin. ”Yhdysvallat oli silloin toisenlainen maa. Olin siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että tu-

lin melko köyhästä perheestä. Stipendit kattoi-vat jatko-opinnot, enkä maksanut senttiäkään Yalessa olosta”, hän muistelee.

Tohtorin tutkinto ei taannut töitä Yhdysval-loissa. Gorn sanoo, että 1970-luvulla alkanutta vaikeampaa aikaa on kutsuttu akatemian la-maksi - ”mutta jos se kestää 30 vuotta, se ei enää ole lama vaan normaali tilanne.” Oman alan töitä on ollut vaikea saada. ”Työmarkkinat ovat kammottavat! On mahdollista kuluttaa monta vuotta opintoihin ja yhtä lailla mahdol-lista on, ettei toivotunlaista työtä löydy”, hän harmittelee.

Gornin valmius muuttaa auttoi häntä saamaan ensimmäisen virkansa. Alabaman yliopistossa oli avoinna Yhdysvaltain tutkimuksen pesti, johon vielä väitöskirjaansa viimeistellyt Gorn haki: ”Olin valmis menemään paikkoihin, joi-hin kanssaopiskelijani eivät halunneet mennä. Tulin ehkä korkeatasoisimmasta Yhdysvaltain tutkimuksen tohtoriohjelmasta ja olin meis-tä ainoa hakija työhön, joka oli hyvä, mutta

professori elliott j. gorn on nähnyt syvän etelän ja korkeat nietokset

Kronikka III/201017

Lukuvuonna 2010-2011 Fulbright Bicen-tennial –professori on Mark Smith Teksa-

sin yliopistosta. Hän on tutkinut erityisesti alkoholin ja huumeiden käytön historiaa

Yhdysvalloissa.

Alabamassa. Se oli hyvä tapa aloittaa ura, ja vietin siellä neljä vuotta.”

Vakituisena tutkijana Gorn saattoi keskittyä myös työhönsä. Alabamassa hän tutki tappele-misen sosiaalista merkitystä Etelän takamailla. Yleisemminkin tutkimukset ovat vieneet Gor-nia työväenluokan, rikollisten, väkivallan ja maskuliinisuuden luo. Tunnetuimpia lienevät hänen teoksensa ay-aktivisti Mother Jonesis-ta ja rosvo John Dillingeristä. ”Luulen, että olemme siirtymässä aikakaudelle, jolloin sen kaltainen historia, jota kirjoitan, tulee vähem-män palkituksi ja vähemmän suosituksi. Kun aloittelin tutkijana, sosiaali- ja kulttuurihisto-ria ja historia alhaalta ylöspäin saivat paljon huomiota. Nyt aikaisempaa useampi siirtyy kohti poliittista historiaa”, Gorn arvelee.

Yliopistomuutoksia ajetaan sekä Yhdysval-loissa että Suomessa

Gorn on huolissaan yliopistojen muuttumises-ta bisnesmalliseen, teknokraattiseen ja tarkan erikoistuneeseen suuntaan. Ammattimaiset johtajat eivät hänen mukaansa välttämättä ym-märrä, miten yliopisto ja tutkimuksen tekemi-nen toimivat. Humanististen ja muiden yleis-sivistävien aineiden asemaa Gorn puolustaa määrätietoisesti: ”Miksi Yhdysvaltain parhaat yliopistot – ne, joihin on vaikeinta päästä ja joihin älykkäimmät opiskelijat hakevat – eivät anna kenenkään valita kandidaattivaiheessa pääaineeksi kauppatieteen kaltaista soveltavaa

ainetta? Yksi syy on traditio. Toinen syy on se, että yleissivistävät aineet opettavat ajatte-lemaan. Ne eivät harjoita ajattelemaan mitään erityistä, ne harjoittavat mieltäsi. Ne harjoitta-vat ajattelijaksi, kirjoittajaksi, lukijaksi ja kan-salaiseksi.”

Osallistuminen ja kriittisyys toistuvat Gornin puheissa. Hän näkee historian myös mahdolli-suutena oppia kyseenalaistamaan ja esittämään kysymyksiä. Työllistymisongelmista huoli-matta Gorn pitää tutkijanuraa suurenmoisena elämänvalintana ja luettelee humanistisen kou-lutuksen valtteja työmarkkinoilla: ”Useimmat alan koulutuksen saaneet kykenevät lukemaan kriittisesti suuria määriä materiaalia, analysoi-maan ja syntetisoimaan kirjallisesti ja pään si-sällä. He osaavat kirjoittaa keskivertoa paljon paremmin. Heillä on usein myös verbaalisia taitoja ja keskustelutaitoa. Kyky ajatella isossa mittakaavassa on myös tärkeä.”

Viime aikoina myös yhdysvaltalaisiin yliopis-toihin on vaadittu lisää käytännönläheisiä ja soveltavia aineita. Gorn ei kuitenkaan ole eri-tyisen huolissaan humanistien pärjäämisestä työelämässä: ”Klassinen, yleissivistävä koulu-tus todella on hyvää harjoitusta niille, joista tulee – sana tosin on kliseinen – johtajia liike-elämässä, politiikassa ja muualla.”

Pekko Pistokoski

”Gorn ei kuitenkaan

ole erityisen

huolissaan

humanistien

pärjäämisestä

työelämässä.”


inspiraationa yö

Helsingin kaupunginmuseon Sofia-leh-dessä (2/2009) kerrotaan: ”Historioitsi-jat eivät ole olleet erityisen kiinnostu-neita yöstä verrattuna esimerkiksi kir-jailijoihin, elokuvaohjaajiin tai vaikkapa taidemaalareihin.” Kaupunginmuseon Yö-näyttelyssä vieraillut voi vain ihme-tellä: ”Miksi ei?” Sederholmin talossa esillä oleva kulttuurihistoriallinen näyt-tely on mainio mahdollisuus historioit-sijalle hakea inspiraatiota sekä tuoretta perspektiiviä tuleviin tutkimuksiinsa.

Öistä Helsinkiä valvovana ja nukkuvana kaupunkina esittelevä Yö-näyttely on kaksiosainen. Sederholmin talon ala-

kerrassa esitellään nukkuva Helsinki makuu-huoneiden muodossa, sillä siellä ihmiset yleen-sä viettävät yönsä. Materiaalisen kulttuurin esillä olo auttaa historioitsijaa hahmottamaan menneen maailman miljöötä, ja esillä onkin muun muassa viehättävä lastenhuone vanhoine satukirjoineen sekä aikuisten makuuhuoneessa mitä kummallisin miesten viiksiprässi. Mitä menneisyydessä ihmisten yöpöydillä onkaan ollut!

Yläkerrassa esitellään öinen Helsinki valvovana kaupun-kina. Alakertaa ehdottomasti mielenkiintoisempi osio vie museovieraan keskelle öisiä vaaroja pimeään ja erittäin pelottavaan Helsingin piha-piiriin, silloin kun porsaat ja sudet vielä kaupungissa juok-sentelivat. Tunnetusti Hel-singissä myös kummittelee, ja näyttelyssä voikin painaa mieleensä kaupungin tunne-tuimmat kummitukset sekä niiden kummittelupaikat. Li-säksi kukapa historian opiske-lija ei joskus olisi nähnyt aivan konkreettisesti öisen Helsingin elämänmenoa könytessään kotiin Uudelta ylioppilastalolta? Yö-näyttelyssä onkin mahdollista muistella öi-siä näkyjään ja tutustua perinteisten yötöiden, kuten siivouksen, vartioinnin, sairaanhoidon

sekä tietyön historiaan. Historialliset taustat esitetään myös helsinkiläisestä baarielämästä ja yöllisistä bussikotimatkoista, joten varmasti jokaiselle tulee näyttelyssä mieleen omakohtai-sia tilanteita, joita öisessä Helsingissä on näh-nyt ja kokenut.

Yö-näyttely on ehdottomasti vierailun arvoi-nen. Näyttelyyn on etenkin yläkerran osalta panostettu visuaalisesti, ja lisäksi ääniefektit alleviivaavat yöllistä tunnelmaa niin paljon, että aito yö tuntuu olevan läsnä niin kiehto-valla kuin pelottavallakin tavalla. Aito yö on läsnä myös näyttelyssä esillä olevissa, Helsin-kiä kuvaavissa valokuvissa, maalauksissa sekä akvarelleissä, joihin museovieraan kannattaa erityisesti kiinnittää huomiota. Ja mikäli histo-rioitsija halajaa itselleen erikoista tutkimusai-hetta, mahdollisuus inspiroitua näyttelyssä on suuri. Öisen Helsingin historiaa kuvataan niin taidokkaasti, että tulevan tutkijan mielikuvitus alkaa varmasti laukata.

Jarna Hietanen

Yö-näyttelyHelsingin kaupunginmuseo,

Sederholmin talo, Aleksanterinkatu 18 avoinna16.1.2011 asti

ke-su11-17 to 11-19

Kronikka III/201019

Pjotr Jakovlevitš Tšaadajev (1794-1856) oli venäläinen filosofi ja kirjailija. Nuorena upseerina hän osallistui Venä-jän sotaan Napoleonia vastaan. Sodan jälkeen Tšaadajev koki henkisen kriisin, jonka seurauksena hänestä tuli hyvin us-konnollinen. Parantaakseen terveyttään hän matkusti Länsi-Euroopassa usean vuoden ajan, ja hänen kokemuksensa länsimaista olivat erittäin arvostettuja aikalaisten keskuudessa.

Kirjailijan merkittävin tuotos on Filosofi-set kirjeet vuosilta 1829-1831, nimettö-mälle ylhäisönaiselle osoitetut kahdek-

san ranskankielistä kirjettä, joissa Tšaadajev kritisoi voimakkaasti Venäjän merkitystä maa-ilman historiassa ja politiikassa, sen jälkeenjää-neisyyttä länsimaihin nähden sekä venäläisen henkisen elämän pysähtyneisyyttä.

Tšaadajevin uskonnollisuus vaikutti hänen esittämiinsä näkemyksiin, joissa hän yhdistää uskonnon ja kansojen historian suuremmaksi kokonaisuudeksi. Hän uskoi Länsi-Euroopan kulttuurin, tieteen ja hyvinvoinnin saavutuk-sien juontuvan katolilaisuuden vahvasta poliit-tisesta asemasta. Tšaadajev piti katolista kirk-koa oikeana apostolisen kirkon perillisenä eikä hyväksynyt ortodoksisen kirkon erottumis-ta. Hänen mukaansa juuri tämä ortodoksien eristyminen, ensin Bysantin ja sitten Venäjän historiassa, johti näiden valtioiden jälkeenjää-miseen. Tšaadajev itse kuitenkin pysyi orto-doksina kuolemaansa asti, eikä hänen katolilai-suuden tulkintansa vastannut virallista linjaa.

Historiasta Tšaadajev kirjoitti, että pelkkä tapahtumien kuvaus ei anna vastauksia, vaan tärkeää on tunnistaa niiden perimmäinen tar-koitus, joka perustuu ylimpään järkeen, Juma-laan. Koko ihmiskunnan historian tarkoitus on tuoda Jumalan valtakunta maan päälle, mikä Tšaadajeville tarkoitti järjen ja onnen levittä-mistä koko maailmalle. Tšaadajevin mukaan vain kristinusko antaa edellytykset kyseiselle kehitykselle, ja vain läntinen kristinusko on onnistunut luomaan sen hänen aikanaan. Ve-näjää hän kuvailee eristetyksi, orjuutetuksi

maaksi, jolla ei ole ollut kunniakasta mennei-syyttä ja jonka kansa ei siis ole oppinut mitään historiastaan.

Tämän Venäjä-kriittisyyden takia Tšaadajev julistettiin mielipuoleksi ensimmäisen kirjeen julkaisun jälkeen. Hänen ajatuksensa vaikutti-vat kuitenkin erityisesti slavofiilien ja zapad-nikien (lännettäjien) keskinäiseen kilpailuun ja muodostivat pohjan venäläiselle filosofiselle keskustelulle koko 1800-luvun ajan. Tšaadajev oli myös aktiivisesti mukana kirjallisissa pii-reissä, ja eräiden tulkintojen mukaan hän toi-mi esikuvana sekä Puškinin Jevgeni Oneginille että Gribojedovin Aleksandr Tšatskille – hen-kilöille, jotka rohkeasti esittävät valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.

Alex Kransman

Pjotr Tšaadajev: Filosofiset kirjeet

Filosofiset kirjeet:http://www.philosophy.ru/library/chaad/lettr/chaad1.

html (venäjäksi) http://www2.unil.ch/slav/ling/textes/ChaadaevPrem-

lettrephilo.html (ensimmäinen kirje ranskaksi)

”Historiasta

Tšaadajev kirjoitti,

että pelkkä

tapahtumien

kuvaus ei anna

vastauksia.”


Kirjallisuussuuntauksista keskustelta-essa asetetaan Leo Tolstoin (1828-1910) Anna Karenina (1875-1877) paraatiesi-merkiksi psykologisesta realismista. Totta onkin, että tämä klassikko pyrkii luomaan läpileikkauksen inhimillisestä toiminnasta sekä sen taustalla piilevis-tä valinnoista. Silti romaanin esittele-mä maailmankuva osoittautuu kaikkea muuta kuin siloitelluksi tai mustaval-koiseksi. Anna Kareninan henkilökaar-ti luonnostellaan lukijalle koruttomana joukkona kutsumustaan etsiviä yksilöi-tä, joita yhdistää tarve luoda oikeutusta ja rajoja olemassaololleen.

Vaikka Tolstoin suurteos usein tiiviste-tään tarinaksi langenneen naisen tus-kasta, valottuu romaanin ihmiskäsitys

myös muiden kuin nimihenkilön vaiheiden kautta. Jo alkulausahdus ”kaikki onnelliset per-heet muistuttavat toisiaan, jokainen perhe on onneton omalla tavallaan” viittaa teoksen kak-sijakoisuuteen: siinä seurataan Annan ja hä-nen rakastajansa kreivi Vronskin aviottoman suhteen ohella nuoren Kitty Shtsherbatskin sekä maanläheisen kartanonherran Konstantin Levinin rakkauden syttymistä. Vertailuase-telmasta huolimatta kyse ei ole moralistisesta avioelämän esityksestä. Pääosin onnellisena ja tasapainoisena kuvattu Levinin pariskunta-kaan ei ole vapaa alhaisemmista tunteista:

”Silloin Levin murtui ja kertoi kaiken, ja se mitä hän sanoi, loukkasi häntä itseäänkin ja siksi ärsytti häntä yhä enemmän… Hänen kasvojensa ilme olisi ollut ankara ja julmakin, jolleivät ne olisi samalla kuvastaneet kärsimys-tä, joka järkytti Kittyä. Hänen poski-päänsä vavahtelivat ja ääni katkeili. ’Koeta ymmärtää, etten minä ole mus-tasukkainen. Se on iljettävä sana.’”

Toisaalta myöskään Anna Kareninan päätöstä jättää miehensä ei osoittelevasti tuomita, vaan se esitetään välttämättömyytenä, ylpeänä uh-rautumisena, jota varjostaa tietoisuus vääjää-mättömästä onnettomuudesta. Annan ahdinko

on pattitilanne, jossa on tarjolla ainoastaan huonoja vaihtoehtoja: hänen on tasapainoiltava yhtäältä äidinrakkautensa ja sosiaalisen roolin-sa sekä toisaalta palavan intohimonsa välillä. Nämä tuntemukset hän sanallistaa Vronskil-lekin:

”’Minun alennustilastani… Älä sano niin… Etkö ymmärrä, että sinä päi-vänä, jona rakastuin sinuun, muuttui kaikki. Minulle ei merkitse mikään muu mitään kuin sinun rakkautesi. Jos se on minun, tunnen olevani niin korkealla ja niin vakaalla pohjalla. et-tei mikään voi olla minulle alentavaa. Minä olen ylpeä asemastani, sillä…’ hän ei saanut sanotuksi, mistä oli yl-peä, sillä häpeän ja epätoivon kyyne-leet tukahduttivat hänen äänensä.”

Merkittävin vastakkainasettelu ei Anna Kare-ninassa löydy pääpariskuntien väliltä vaan ni-mihenkilön vertautumisesta Kittyyn, Vrons-kiin ja etenkin hengellistä etsikkopolkuaan kulkevaan Leviniin. Jälkimmäiset kolme henki-löä tuodaan tekstissä huomattavasti lähemmäs lukijaa, heidät muovataan Annaa lihallisem-miksi. Vaikka Annankin mielenmaisemaa ava-taan auliisti, jää se pohjimmiltaan tahallisen etäiseksi. Esimerkiksi Kittyn silmin hänet ku-vataan näin: ”Anna ei ollut sellainen kuin hie-nostonaisen ja kahdeksanvuotiaan pojan äidin olisi luullut olevan… Kitty tunsi, että Anna oli aivan vilpitön eikä mitään salannut, mutta että hänessä silti oli jokin toinen, korkeampi, hieno-jen ja runollisten harrastusten maailma, joka oli Kittylle suljettu.” Annasta tulee tekstissä lähinnä yhteensitova hahmo, jonka horjunta sisäisen rauhan ja ulkoisten odotusten välillä havainnollistaa myös muiden henkilöiden hen-kisiä kamppailuja

Kielelliselläkin tasolla Anna Karenina on pi-kemmin moniääninen kuin yksioikoinen teos. Kaikkitietävä kertoja avaa lukijalle laajan nä-kymän henkilöiden sisäiseen maailmaan ja luo teokseen tarkkailevuuden tuntua myös tunne-ryöpsähdysten ja tragiikan suhteen. Näkökul-mavaihdosten rytmi puolestaan luo moniselit-

perheitä ja perheenjäseniä

klassikoita

Kronikka III/201021

teisyyttä ja syvyyttä tapahtumaketjuihin. Niin-pä esimerkiksi Annan ja Vronskin suhteesta ilmaistaan aina vähintään kaksi puolta:

”Sillä ärtyisyydellä, joka heidät erotti, ei ollut mitään ulkonaisia syitä… Se oli sisäistä ärtyisyyttä, joka Vronskin puolelta johtui siitä, että hän tunsi rak-kautensa viilenevän, ja Annan puolelta siitä, että hän tunsi katumusta saatet-tuaan Vronskin vaikeaan asemaan ja tehdessään tilanteen yhä raskaammak-si sen sijaan, että olisi sitä keventänyt.”

Nimihenkilönsä rosoisesta lopusta huolimatta Anna Karenina päättyy sovituksen ilmapiiriin. Tämä levottoman ihmisluonnon saavuttama vapautus henkilöityy jurohkoon Konstantin

Leviniin. Tullessaan vähitellen uskonnollisen kilvoittelun kautta tietoiseksi elämän äärettö-mästä ihmeestä hän saavuttaa tasapainon so-siaalisen ympäristönsä ja omien arvojensa vä-lille: ”Yhtä turhia ja häilyviä olisivat minunkin päätelmäni, elleivät ne perustuisi käsitykseen hyvästä, joka on aina ollut ja tulee olemaan samanlainen ja jonka kristinusko on minulle paljastanut ja joka on minun sielussani aina tarkistettavissa.” Tolstoilaisen yksinkertaisen elämänhallinnan hengessä lukijalle välitetään toivo sopusoinnun ja itsetuntemuksen mahdol-lisuudesta sekä väkinäisistä rooliodotuksista vapautumisesta.

Nuppu Koivisto

Jàn Stykan maalaama Leo Tolstoin muotokuva

vuodelta 1899


Afrikka ja hiv, eikö tämä ole jo nähty? Tiedostavan ja sivistyneen henkilön oletetaan aika ajoin katsovan näyttelyn, elokuvan, näytelmän tai lukevan kirjan, jossa sorrettujen kansojen kärsimyksel-lä mässäillään. Samalla tiedostavan ja sivistyneen henkilön kuuluu velloa syyl-lisyyden tunnossa, jotta voisi puhdistua esi-isiensä synneistä. Onneksi Omakuvia Khayelitshasta ei ollut sellainen näyttely.

Omakuvia Khayelitshasta on Helinä Rautavaaran museon uusi vaihtuva näyttely, jonka sydän ovat Kapkaupun-

gin Khayelitshassa asuvien hiv-positiivisten naisten omakuvat ja heidän kehojensa tarinat. Taiteilijapari Merja Puustisen ja Andy Bestin ohjauksessa naiset tekivät itsestään kehonkar-tat, joissa he käsittelivät hiv-tartunnan tuomaa elämänmuutosta.

Vaikka kuvat on tehty terapeuttisella kehon-karttatekniikalla, ne ovat visuaalisesti todella upeita ja mielenkiintoisia katsottavia. Naisten kuviin liittämät tarinat omasta kehostaan ja hiv-tartunnasta ovat surullisia ja traagisiakin, mutta eivät kuitenkaan kärsimyksellä mässäi-lyä. Tarinoista välittyy enemmän selviytyjiä kuin uhreja. Varmasti yhteisöllinen kehonkart-tojen tekeminen on ollut myös vahvistava ko-kemus. Minulle se ainakin oli!

Näyttelyssä pääsee nimittäin itsekin osallistu-maan taideteoksen luomiseen piirtämällä oman kehonkarttansa. Kehonkartan tarkoituksena ei ole piirtää esittävää omakuvaa vaan käsitellä oman kehonsa heikkouksia ja vahvuuksia sym-bolisin keinoin. Piirtämisen aloittaminen oli hieman vaikeaa, koska näyttelyssä ei ollut tar-jolla ohjeistusta kehonkarttatekniikkaan. (Mu-seon henkilökunta kuitenkin lupaili sellaisen tulevan, kun he kuulivat puutteesta.)

Kun vauhtiin pääsi, kehon kartan tekeminen oli yllättävän avartavaa. Lisäksi kävijät saattoivat nauhoittaa kertomuksen omasta kehostaan ja kuunnella edellisten vierailijoiden tarinoita. Näyttelyn vahvuus olikin siinä, että se haas-toi kävijän osallistumaan ja todella pohtimaan

omaa kehoaan. Heikkous taas oli näyttelyn esillepanon jaksottaisuus. Olisi ollut parempi, jos khayelitshalaisnaisten omakuvia olisi ollut limittäin muiden osuuksien kanssa.

Kaiken kaikkiaan näyttely oli oikein kiva ko-konaisuus, ja se kannattaa käydä katsomassa. Kannattaa myös muistaa, että Helinä Rauta-vaaran museon lisäksi WeeGee-talossa on mo-nia muitakin museoita, ja se on todella vierai-lun arvoinen. Kaikkiin talon museoihin pääsee samalla lipulla, mutta suosittelisin kolmen päi-vän lippua, jolla voi käydä kuukauden aikana WeeGeellä kolme kertaa. Näyttelykeskus on jo sen verran iso, että siitä saa eniten irti, kun ei yritä katsoa kaikkea kerralla.

Mari Kyllönen

Omakuvia Khayelitshasta 10.09. -09.01.2011

Helinä Rautavaaran museo Näyttelykeskus WeeGee Ahertajantie 5, Tapiola

omakuvia khayelitshasta

”Näyttelyn vahvuus

olikin siinä,

että se haastoi

kävijän

osallistumaan.”

Kronikka III/201023

varttumista

Kirjoittaja opiskelee kolmatta vuotta teologisessa tiedekunnassa.

Luulen, että oma tarinani teologiseen tie-dekuntaan päätymisestä on ehkä se kaik-kein tavallisin. Rippikoulun jälkeen innos-tuin seurakunnan toiminnasta. Lukiossa uskonnontunneilla, isoskoulutuksessa ja seurakunnan nuortenilloissa päässäni mu-hineet uskoon, uskontoihin, etiikkaan ja muihin elämää suurempiin asioihin liittyvät kysymykset herättivät nuoressa mielessäni tiedonjanon. Totta kai myös kutsumuksella kirkon virkaan oli oma osansa päätöksessä-ni hakea tiedekuntaan.

Opiskeltuani reilut kaksi vuotta rakkaas-sa tiedekunnassamme, on moni asia ehtinyt muuttua. Perusopintoja suori-

tetaan 60 opintopistettä ensimmäisen kahden vuoden aikana viideltä laitoks... siis, neljältä osastolta ja yhdeltä oppiaineelta (kiitos, yli-opistouudistus). Tämän jälkeen on jokainen pääainevaihtoehto ainakin periaatteen tasolla tullut opiskelijalle tutuksi.

Fuksina kiilui silmissäni kunnianhimoisesti kuva jännittävästä ja maagisesta keskiajasta temppeliherrojen ja ristiretkien ryydittämänä – olin siis tuleva kirkkohistorioitsija. Tehtyäni 12 sivun esseen temppeliherroista, oli mieleni murtunut. Kirkkohistorian näkökulma tarjo-si Don Rosansa ja Dan Browninsa lukeneelle templarifanille joukon kuivakoita ukkoja, jotka ratsastivat tapaamassa kuninkaita ja paaveja.

Perusopintojen aikana ehtii siis kypsytellä rau-hassa mielessään eri teologisia aineita, mikä on hyvä asia; teologian eri osa-alueita esittelevä pääsykoekirja ei tosiaankaan avannut tarpeeksi niiden sisältöä. Pääaineeni löytyikin sitten ai-emmalta kauhistuksen kohteeltani, systemaat-tisen teologian osastolta. Siellä on myös niitä jänniä ja ”maagisia” juttuja, eikä välttämättä tarvitse osata kovin paljoa niitä surullisen kuu-luisia klassisia kieliä... hammelekh toov!

Parasta ja ehkä samalla pahinta tiedekunnas-samme on myös sen valtava sisäänottokiintiö. Joka vuosi pari sataa fuksia istuu samoilla mas-saluennoilla, mikä on sinänsä ihan mukavaa ja yhteishenkeä nostattavaa. Teologian opiske-

lijoiden kirjo on laaja. Ikähaarukka on suuri, mikä antaa oman lisänsä luennoilla käytyihin keskusteluihin. Samassa pienryhmässä olevilta eläkeikää lähenteleviltä nestoriopiskelijoilta voi oppia jotain aivan muuta kuin omilta ikä-tovereiltaan. Opiskelijoita tulee monista eri taustoista, mikä saattaa näkyä joskus luennoil-la käytynä debattina opetuksen tunnustukset-tomuudesta.

Moni asia on siis muuttunut itsessäni opin-tojeni aikana. Teologisen tiedekunnan maine ”uskon romuttajana” on kuitenkin itselleni käsittämätön. Tunnustukseton opetus on lä-hinnä antanut rakennuspalikoita entistä sy-vällisempään ja itsenäisempään pohdiskeluun. Valmistumisen koittaessa olen tuskin saanut tarpeeksi palikoita ollakseni todella ”valmis” työskentelemään seurakunnassa, mutta vart-tuminen jatkuu vielä pitkään valmistumisen jälkeen. Deo gratia!

Tapio Leinonen

”Tehtyäni

12 sivun esseen

temppeliherroista,

oli mieleni

murtunut.”

toinen

näkökulma


slavoj ŽiŽek, filosofian alkemisti

Slovenialaista Slavoj Žižekia (s. 1949) on kuvailtu hänen kirjansa Pehmeä vallankumo-us takakannessa ”yhdeksi aikamme mer-kittävimmistä ajattelijoista”. Samanlaista hehkutusta mies on saanut osakseen eri medioissa ympäri maailman. Hänen näke-myksensä maailman tilasta on tällä hetkel-lä yksi kysytyimmistä. Žižekin filosofiaa ja psykoanalyysiä yhdistelevä ajattelu tarjoaa vastauksia länsimaiden ongelmiin talous-kriisistä terrorismiin. Ainakin yksi on var-maa, Žižek on onnistunut brändäämään it-sensä harvinaisen onnistuneesti.

Yksi tapa tutustua intohimoisesti pärskivään filosofiin on hänen televisiosarjansa The Per-verts Guide to Cinema (2006). Sarjassa Žižek so-veltaa psykoanalyysia klassikkoelokuviin. Hän on taikuri, joka hypnotisoi katsojan käsittei-den sarjatulella. Hän kehottaa tarkastelemaan elokuvakohtausta tarkemmin, ja pian siitä sul-keutuu johdatus oidipaaliskonfliktiin. Samaa populaarikulttuurin ja laajalle kurkottavan teoriapohjan sekoittamista filosofi tekee myös kirjassaan Pehmeä vallankumous - psykoana-lyysi, taide, politiikka (1989–2004). Tarkoitus on antaa lukijalle ärsykkeitä ja yllättää tämä. Kriittinen ajattelu ei sulje pois mielikuvituksen lentoa tai provokaatiota.

Žižekin voima on hänen argumentointinsa ru-nollinen ja hengästyttävä tempo. Se on sukua Ginsbergin Howl-runon vimmalle ja ”slam-poetry” -liikkeelle. Tässä tapauksessa on tärke-ää, miten asiat sanotaan. Žižek on akateemikko, mutta hänen vetovoimansa tulee flirttailusta alakulttuurielementtien kanssa: kapina val-litsevaa yhteiskuntamallia vastaan ja metafy-siikan rinnastaminen elokuviin. Kaiken alla kulkee ajatus ihmisen herättämisestä ja muu-toksen vaatimuksesta ennen tuhoisaa tulevai-suutta. Psykologisen termistön soveltaminen perinteisesti filosofian kentälle kuuluviin ilmi-öihin johtaa yllättäviin johtopäätöksiin.

Kirjassa Slavoj Žižek tekee ohjelmanjulistuk-sensa ja pilkkaa siinä sivussa lähes kaikkea mikä on pyhää traditionaalisessa psykoanalyy-sissä. Kirja on jakautunut kolmeen osaan, en-

simmäinen osa on ”Teoria”, toinen ”Elokuva” ja kolmas ”Politiikka”. Ensimmäisessä luvussa tekijä poimii esimerkkejä elokuvista ja proo-sasta havainnollistaakseen psykologi Lacanin teorioita. Luvun teemat liikkuvat perimmäisis-sä kysymyksissä, olemassaolon luonteessa ja nautinnon käsitteessä. Toisessa osassa tarkas-tellaan kyberavaruutta ja kolmannessa erilaisia ajassa liikkuvia ilmiöitä.

Žižekin teoreettisessa vyörytyksessä faktan ja fiktion suhde kiepautetaan ympäri. Onko ih-minen unessa autenttisemmin kiinni todelli-suudessa kuin valveilla? Voiko todellisuutta tavoittaa pelkkien aistien ja järkeilyn avulla? Teoksessa käytetään käsitettä “Reaalinen” ku-

Kronikka III/201025

Slavoj ŽižekPehmeä vallankumous -

Psykoanalyysi, taide, politiikka Suomentanut ja toimittanut Janne Porttikivi Gaudeamus Helsinki University Press 2009

vaamaan tilaa, joka sijaitsee aistien tuolla puo-len, se on järjestyksen takana piilevä kaaos. Filosofi esittää kiehtovan näkemyksen “Reaali-sen” tunkeutumisesta subjektin todellisuuteen pienissä ”katkoksissa”, kuten unissa ja emoo-tioissa. Hän ammentaa Hegelin ja Sartren ek-sistentialistisesta perinteestä. Mielenkiinnon kohteena on ihmisen sisäisen maailman suhde ulkoiseen. Länsimainen yhteiskunta on psyko-logisoitunut ja Žižek vastaa sen kutsuun, selvit-täen mitä tapahtuu ja miksi.

Lukija näkee taikurin, joka tyytyväisesti hy-myillen vetää hatustaan kaniinin. Hämmästys valtaa mielen. Samalla silmänkääntäjän vir-heettömällä magiikalla Žižek onnistuu todista-

maan kahden filosofisen ääripään, Kantin ja de Saden perimmäisen samankaltaisuuden. Kan-tin moraaliteoria on vain de Saden hedonismin toinen puoli. Molemmat perustuvat ehdotto-maan käskyyn. Saman kieputuksen saa Freud, jonka teorioita Žižek soveltaa kuvaamaan ny-kyihmisen asemaa teknologisoituneessa maa-ilmassa. Onko virtuaalimaailma korvannut “Reaalisen”? Teknologia asettuu uudeksi filo-sofiseksi pelinappulaksi ja kyseenalaistaa jopa kuoleman.

Žižekin roolit noudattelevat kirjan kolmijakois-ta rakennetta. Kolmas merkittävä ulottuvuus hänen ajattelussaan on politiikka. Vaikka aihe on vakava, hän naurattaa, provosoi ja hämää. Hänellä on myös ”Vaatimaton ehdotus eettis-poliittiseksi teoksi Lähi-idässä”. Filosofi ottaa suorasukaiseen tyyliinsä kantaa myös Yhdys-valtojen ulkopolitiikkaan, ”sotaan terrorismia vastaan” ja kapitalistisen talousjärjestelmän kriisiin. Politiikassa hän ammentaa humanis-tis-vasemmistolaisesta perinteestä. Julkisuu-dessa Žižekille on annettu marxilainen leima, perustuen hänen kapitalismikritiikkiinsä. Hän itse sysää vastuun määrittelyistä kuulijalle.

Ehkä Slavoj Žižek on filosofian Andy Warhol, kiihkeä, kiero ja käsittämätön samaan aikaan. Psykoanalyytikko, joka kyseenalaistaa Freu-din. Filosofi, joka heittää pallon kuulijalle. Marxilainen, joka kieltää diktatuurit. Kirjansa ovat täynnä toisensa kumoavia määreitä. Kui-tenkin hänen tyylissään on jotain vastustama-tonta. Hän ei pelkää hyökätä peruskysymysten kimppuun ja vääntää niitä uuteen uskoon.

Jade Aumasto


”on oltava selkärankaa!” - lähikuvassa maria fjodorovnaMarie Sophie Frederikke Dagmar syn-tyi 26.11.1847 Tanskan prinssi Kristian von Glücksburgin ja prinsessa Louise von Hessen-Kasselin neljänneksi lap-seksi. Prinssi Kristian toimi upseeri-na ja hänen alhaisen palkkansa vuoksi perhe joutui elämään vaatimattomasti. Suvun, mukaan lukien morsiamen sedän kuningas Kristian VIII:n, avustuksella perhe pystyi kuitenkin ylläpitämään elintasoaan. Koko perhe vietti paljon vapaa-aikaa yhdessä, ja prinsessa Dagmar harrasti si-sarustensa tavoin ompelua, mu-siikkia ja maa-lausta sekä voimistel i ajan tren-din mu-kaisest i aamuisin i s ä n s ä kanssa.

Vu o n n a 1 8 5 2 p r i n s s i K r i s t i -an ni-mite t t i in T a n s k a n k r u u n u n -p r i n s s i k s i , sillä aiemmin kuningas Kristi-an VIII:n seuraa-jaksi valitulla ei ollut perillisiä. Perheen taloudelli-nen tilanne koheni ja he saivat osakseen suurta julkisuutta, kun Euroopan kuningashuoneet kiinnostui-vat etsimään jälkipolvilleen puolisoita Tans-kan hovista. Vuonna 1863 kuningas Kristian VIII kuoli, ja Kristian IX ja Louise kruunattiin

Tanskan kuninkaaksi ja kuningattareksi. Pari tuli tunnetuiksi ”Euroopan appivanhempina” saaden naitettua kaikki kuusi lastaan Euroo-pan hoveihin.

Kesällä 1864 Venäjän suuriruhtinas Nikolai tuli tapaamaan Dagmaria Tanskaan. Nuoret pitivät toisistaan, ja loppukesällä Nikolai palasi kosimaan häntä. Vastaus oli myöntävä. Koh-

talo puuttui kuitenkin julmalla tavalla peliin, ja Nikolai kuoli seuraa-

vana vuonna lyhyen sairau-den nujertamana. Tästä

huolimatta sulhasen isä, tsaari Aleksante-

ri II halusi solmia suhteet Tanskan

hoviin, ja näin Nikolain nuo-rempi veli Aleksanteri k i h l a u t u i D a g m a -rin kanssa v u o d e n suruajan j ä l ke e n . Tämä oli ilmeises-ti ollut m y ö s Nikolain t a h t o . Dagma-rin lähtö Tanskas-ta herät-

ti maas-sa suurta

huomiota, ja l ä h t ö p ä i vä n ä

satamala i tur i l le oli kerääntynyt suuri

joukko ihmisiä hyväs-telemään prinsessaa. Hy-

västelijöiden joukossa oli myös muuan H. C. Andersen, joka toivotti

Dagmarin matkaan runolla: ”Näkemiin, Prin-sessa, keula kohti loistoa./ Uuteen kotiisi, vie

Kronikka III/201027

siunausta ja valoa./ Keisarinkruunu nuppuina kimpussaan./ Eronkyyneleet helminä kaulal-laan.”

Vuonna 1866 solmitun avioliiton myötä Dag-mar kääntyi ortodoksiksi ja hänelle annettiin nimi Maria Fjodorovna. Maria Fjodorovnan ja Aleksanterin liitto oli toimiva ja onnellinen, vaikka he olivatkin hyvin erilaisia. Maria Fjo-dorovna esimerkiksi viihtyi hyvin Venäjän ho-vin loistokkaissa juhlissa, kun taas Aleksanteri ei voinut sietää teennäisiksi kokemiaan tilai-suuksia. Tämä oli yksi syy siihen, miksi Maria Fjodorovna nautti huomattavasti suurempaa suosiota Venäjän kansan keskuudessa kuin puolisonsa. Kuitenkin pariskunnan yhteisiin mieltymyksiin kuului muun muassa taiteen keräily sekä musiikki. Kesäisin he vierailivat lapsineen Maria Fjodorovnan synnyinmaassa Tanskassa ja kävivät säännöllisesti lepäämäs-sä myös Suomessa, joka oli ollut Aleksanteril-le rakas paikka hänen lapsuudestaan saakka. Myös Maria Fjodorovna nautti Suomesta, oli-han maan kansa hänelle ”puoliksi sukua”.

Maria Fjodorovna ja Aleksanteri III saivat vuosina 1867-1882 yhteensä kuusi lasta. Paris-kunta kruunattiin Venäjän hallitsijoiksi vuon-na 1881, kun tsaari Aleksanteri II sai surmansa jouduttuaan terroristien pommihyökkäyksen kohteeksi. Tsaarin puolisona Maria Fjodorov-na oli älykäs nainen, jolla oli myös poliittis-ta vaistoa. Vaikka keisarinna ei suoranaisesti puuttunut politiikkaan, hän oli perillä maansa tilasta ja hänen tiedetään myös keskustelleen miehensä kanssa tärkeistä poliittisista päätök-sistä. Venäjän keisarinnana Maria Fjodorov-nan tehtävänä oli Keisarinna Marian Viraston johtaminen eli huolehtia valtiollisten hyvän-tekeväisyysasioiden hoitamisesta. Keisarinna toimi myös Venäjän Punaisen Ristin johtajana.

Aleksanteri III kuoli vuonna 1894, jonka jäl-keen parin vanhin poika Nikolai II nousi val-taan. Vaikka Nikolai II menikin naimisiin pian valtaan nousunsa jälkeen, Maria Fjodorovna pysyi ”hallitsevana” keisarinnana, ja Nikolai II kysyikin äitinsä neuvoa lähes kaikissa poliit-tisissa päätöksissä. Saksalaisen miniänsä Ale-

Prinsessa Dagmar – Keisarinna Maria FjodorovnaEtelä-Karjalan museo 9.5.-29.8.2010, PÄÄTTYNYT.

Prinsessa Dagmar – Keisarinna Maria Fjodorovn Etelä-Karjalan museo 2010. 156 s.

xandra Fjodorovnan kanssa Maria Fjodorovna ei tullut toimeen.

Vuonna 1917 alkanut Venäjän vallankumous muutti Maria Fjodorovnan loppuelämän dra-maattisesti. Vuonna 1918 Maria Fjodorovna sai tiedon poikiensa Nikolai II:n ja Mihailin sekä Nikolain perheen surmasta. Seuraavana vuonna Maria Fjodorovna itse joutui pakene-maan vallankumousta sisarensa kuningatar Alexandran luo Englantiin, josta hän matkasi pian Tanskaan ja asettui asumaan vanhempi-ensa entiseen kotiin Amalienborgiin. Hänen taloudellinen tilanteensa oli heikko, sillä hän jatkoi keisarinnan elämäntyyliään jakaen pien-tä omaisuuttaan lahjoituksina muille. Maria Fjodorovnan elämä päättyi lokakuussa 1928, ja hänet haudattiin Roskilden tuomiokirkkoon. Vuonna 2006 keisarinnan maalliset jäännökset siirrettiin juhlallisin menoin Pietari-Paavalin katedraaliin Pietariin miehensä viereen, johon Maria Fjodorovna oli tahtonut tulla haudatuk-si.

Keisarinna Maria Fjodorovnan elämäntarina on kiehtova. Hän sai elää loistokasta ja onnen täyteistä elämää Venäjän keisarinnana, mutta toisaalta joutui kokemaan raskaita vastoinkäy-misiä: ensimmäisen sulhasensa kuoleman, ap-peensa kohdistuneet murhayritykset, puolison kuoleman ja lopulta Venäjän vallankumouksen, jonka seurauksena osa hänen perheestään teloi-tettiin ja hän itse joutui jättämään kotimaansa. Maria Fjodorovna kieltäytyi uskomasta, että hänen poikansa Mihail ja Nikolai perheineen olivat saaneet surmansa vallankumouksellis-ten kynsissä, vaan uskoi loppuun asti heidän selvinneen jollakin keinolla elossa. Aina vaike-uksia ja surua kohdatessaan Maria Fjodorovna tapasi sanoa: ”On oltava selkärankaa!”

Jarna Hietanen


les parapluies de cherbourg

Cherbourgin sateenvarjot alkaa loistavalla itseironialla. Mekaanikko kommentoi autokorjaamon pukuhuoneessa: ”En kestä oopperaa. Saan päänsärkyä kai-kesta siitä laulamisesta. Pidän enemmän elokuvista.” Näin siis elokuvassa, jossa kaikki bensan ostosta lähtien lauletaan. Posteljooni tervehtii hyräillen ovelta ja tummapukuinen mies ostaa sateenvar-jon säveltä kadottamatta. Jacques De-myn kaunis klassikko on täynnä laulua, värejä ja musiikkia.

Michel Legrandin mieleenpainuva sävellys on elokuvan ehdottomia päähenkilöitä. Se seuraa Geneviève

Emeryn ja Guy Fouchen rakkaustarinaa Cher-bourgin pienessä satamakaupungissa ja luo kehyksen sekä pohjavärin koko elokuvalle. Musiikki koostuu henkilöiden luonteenpiirtei-den ympärille rakennetuista teemoista, jotka kulkevat lomittain ja muistumina toisistaan kuin osin päällekkäin levitetyt ohuet kankaat. Genevièvelle rakennettu melodia on silkkistä, ovelaa musisointia kun taas Madeleinen teema on rauhallinen ja viipyilevä.

Jacques Demy pyrki 50- ja 60-luvun vaihteen Ranskan nuorten ohjaajien tapaan luomaan kokonaisvaltaisia tunnetiloja ja mielikuvia, joissa kuvan ja äänen yhdistäminen näyttäytyy parhaimmillaan. Elokuvantekijöiden taidokas-

ta käsityötä on ilo katsella. Musiikin mukana vaihtuu koko kohtauksen tunnelma, jota kuvan värit täydentävät ja kokoavat yhteen. Leikka-us istuu täydellisesti Legrandin sävellykseen, ajoitus on luontevaa ja musiikin ehdoilla teh-tyä. Samalla jokainen kuva on sommiteltu ylel-liseksi, silmää miellyttäväksi kokonaisuudeksi, jossa väreillä on lupa, ellei jopa tarkoitus, leiki-tellä. Tuntuu täysin luonnolliselta, että Gene-vièven ruusunpunainen puku sointuu tapetin kuviointiin, sateenvarjo ohikulkevaan keltai-seen pyörään ja matkalaukku aamuisen juna-aseman haikeisiin sävyihin. Demyllä oli silmää yksityiskohdille eikä hänen huolellisuudelleen voi olla hymyilemättä.

Vaikka miljöö ja tarinan henkilöt ovat merimie-hiä ja timanttikauppiaita myöten kuin sadusta, arkitodellisuus rikkoo paikoitellen elokuvan luomaa illuusiota. Siirtomaasota Algeriassa 1954–1962, johon Guykin joutuu lähtemään, oli 60-luvun alun Ranskassa vaiettu aihe, jonka tuottajat olisivat halunneet elokuvasta pois-taa. Viittausta sotaan ei pidä kuitenkaan tulki-ta liian kantaaottavaksi. Demyn vaimo Agnès Varda käsitteli ohjauksissaan vahvasti yhteis-kunnallisia aiheita, mutta Demylle itselleen elokuvat edustivat aina jotain todellisuudesta osittain irti olevaa ja unenomaista. Omaa maa-ilmaansa, johon kuitenkaan edes Cherbourgin nuoret rakastavaiset eivät täysin voi paeta.

Kaisa Autere

Cherbourgin sateenvarjot (Les Parapluies de Cherbourg), Ranska 1964

Ohjaus ja käsikirjoitus: Jacques Demy Musiikki: Michel Legrand

Kronikka III/201029

Tiedotusvälineiltä meni elokuun lopus-sa ohi tärkeä uutinen. Aalto Entrepre-neurship Society (Aaltoes) -opiskelija-järjestön Summer of Startups -ohjelman bootcamp-vaihe päättyi. Suomeksi kyse oli kesän mittaisesta yrittäjyyskoulu-tuksesta, jonka aikana palkkaa saaneet Aalto-yliopiston opiskelijat saivat kehi-tellä liikeideoita ja lopuksi harjoitella niiden myymistä ”bisnesenkeleille”.

TEKES:n ja Aalto-yliopiston 50 000 eu-rolla rahoittama ohjelma ei suinkaan ollut tulokseton. Voittajaksi sijoitta-

jaraati valitsi Arada Services -ryhmän, jonka idea oli myydä bussilippujen tekstiviestitilaus-järjestelmä Etiopiaan. Himmeähkö älynväläys jätti toivomisen varaa, sillä Aaltoesin tiedot-tajat olivat pitkin kesää luoneet mielikuvia jä-risyttävästä aivoriihestä.

Ohjelman taustavoimana olleen Aalto Venture Garagen iskulause on ”Catalyzing world chan-ging startups [sic!]” (vapaasti suomennettuna ”tuottaa maailmaa muuttavia kasvuyrityksiä”). Grandiöösiä mainospuhetta ei tarvinne ihme-tellä, sillä myös Aalto-yliopiston syntyä edisti kaupparatsuväen pidäkkeetön hybris. Uuden-lainen ilmiö akateemisessa maailmassa onkin se, että tutkimustulosten ja kestävien ajatusten asemesta tärkeämpää on luoda löysiä mieliku-via, myydä keskinkertaisuutta ja omaksua kri-tiikittä ”bisnesenkeleiden” eetos.

Yritysvalmentajien ja mainosmiesten messiaa-ninen lätinä on myös laajempi yhteiskunnalli-nen ongelma. Samalla, kun yliopistot – tai puo-lueet – ostavat mainostoimistoilta vetoapua projekteihinsa, tehdään myönnytyksiä epä-analyyttisen ajattelun ja sameiden käsitteiden suuntaan. Suhteet ja supliikki korvaavat asian-tuntemuksen ja ansiot, suostuttelu puolestaan keskustelun. Kuvaava on erään Aaltoesin jäse-nen Talouselämässä 8.12.2009 esittämä arvio: ”Kaikki on networkingia.”

Aallon yrittäjyysohjelman perusteella näyttää myös siltä, että tutkimus saa vastaisuudessa vähemmän huomiota kuin vähä-älyisillä eng-

lanninkielisillä nimillä kuorrutetut kuplat. Eri-laisten konsultointien, auditointien, innovoin-tien ja strategioiden väliin jää niukasti tilaa kriittisen ajattelun kehittämiselle ja tieteelle.

Mikäli Aalto aikoo profiloitua huippuyliopis-toksi, jossa tehdään maailmanluokan tutki-musta, täytyy sen panostaa tutkimukseen tuo-tekehittelyn asemesta. Tällöin lavalle astuvat ne luovat ja älykkäät Aalto-opiskelijat, joille yliopisto on muutakin kuin ”networkingia” ja soveltamista. Toivoa vain sopii, että seuraava innovaatiokesä tuottaa muutakin kuin ideavar-kauksia ja rumpujen pärinää.

Pekko Pistokoski

innovaatioiden mahalasku

”Grandiöösiä

mainospuhetta

ei tarvinne

ihmetellä.”


Kaksi on ylitse muiden: Sergei Proko-fjev ja Hammond-urut. Pyhä kolminai-suus saadaan valmiiksi, kun laitetaan Hammondeja näpyttämään eräänlaisena vale-messiaana mielipuoli nimeltä Jim-my Smith.

Kyllä, The Incredible Jimmy Smith.

Tämä levy tarttui mukaani jazz-osas-ton epätoivoisesta kela-tukien huu-maamasta ratsaamisesta Hakaniemen

Mustasta Kissasta. Hankinta tuli tehtyä pel-kästään levyn jännittävän kannen takia: ku-vassa sankarimme Jimmy on metsässä pukeu-tuneena valkoiseen susiturkkiin, irvistelee ja esittelee pelottavia kynsiään. Taustalla raivoaa

peter & the wolf and the incredible jimmy smith

Kronikka III/201031

kaksi satunnaista sankaria, joiden täytyy esit-tää Metsästäjää ja Pekkaa.

Levy pitää sisällään Sergein alunperin lasten saduksi ja sen taustaa värittäväksi sinfoniaksi “takaisin Neuvostoliittoon -vuosillaan” luoman Pekka ja Susi –teoksen. Tuotos etenee temaatti-sesti tutustuttaen samalla muksuja sinfoniaor-kesterin eri soittimiin. Kivaa.

Jimmy ja levyn orkestroinut Oliver Nelson kunnioittavat alkuperäistä teosta noin neljän minuutin ajan hienolla ja täsmällisellä Big Band -soitannolla käyden läpi tarinan eri hah-mojen teemat. Kakkosraita, joka on sitten jo Nelsonin käsialaa (kuten loputkin levystä) kul-kee melko rauhallisesti aina kahden minuutin kohdalle, jolloin Jimmy iskee hammondinsa kimppuun, tarkoituksenaan ilmeisesti suo-lestaa se samalla, kun rumpali vaihtaa astet-ta svengaavampaan grooveen. Jes! Tätä levyä pitää kunnioittaa äärimmäisen kovalla volyy-milla ja nousuhumalalla. Kuulenko kongat? Kyllä, kuulen kongat ja Prokofjev pyörii mana-lassa hirmuisen urkuilotulituksen tahdissa. JA NAUTTII!

Välillä orkesteri muistuttaa teemoineen levyn varsin opettavaisesta tarinasta: kuulemme, kuinka ankka saa tuta luonnonvalinnan ka-rummat puolet, ja miten Pekka tajuaa pistää ovensa säppiin vastaisuudessa. Nämä kevyet ja hienosti orkestroidut tauot ovat levyn elineh-to; nuottimäärällä, jolla Jimmy yrittää kuulijaa juovuttaa, on - kuten kaikilla asioilla - paska-mainen vaikutus liikaa nautittuna.

Levyn edetessä orkesteri vähitellen luopuu sinfonia-maneereistaan ja tilalle tulee tiukkaa jazz-soitantaa: trumpetit ottavat paikkansa, oboe putoaa kelkasta, konga-biitti on aivan mieletön. Tämä menee jo täydestä R&B:stä! Jimmy huudattaa urkujaan kuumeisesti, suo-rastaan vittuilee kuulijalleen paukuttamalla kaksikymmentä sekuntia tritonusta vain eja-kuloituakseen tämän korville.

Levyn ehdottomin helmi, johon kannattaa va-rautua pastiksella, gintonicilla tai vastaaval-

la virkistysjuomalla, on finaaliteos Peter plays some Blues. Tästä olisi Stalinkin salaa tykännyt. Kuten kaikki turmeltuneet sielut.

Kappale alkaa Pekka-teemalla iloisesti vihellel-len (susi teurastettiin edellisessä kappaleessa) ja muuttuu kauhistuttavan bassolinjan ja per-kussiohelvetin ohella Jimmyn Gospel-Blues -linjoilla tasapainottelevaan Hammond-nau-ruun VAIN muuttuakseen sen jälkeen marssik-si. EI! KYLLÄ! Torvet pauhaavat Pekka-tee-maa ja kaikilla on niin C-duuri-mukavaa! Kun-nes - BUDDY RICH -KOMPPI! RÄJÄHDYS!

Olemme tulleet Chicagoon.

Jimmy on vierailevana, hieman viinalle per-sona etelän-pastorina saarnaamassa uruillaan high-roller -elämäntavan vaaroista. Ketale! Levy loppuu eeppiseen loppurämistelyyn, jon-ka jälkeen huomaan raki-pullon olevan tyhjä ja lojuvani sohvalla ilman paitaa mieli täynnä kaikenlaisia hankaluuksia.

Tämä kolmekymmentäkaksi minuuttia kestä-vä ilotulitus on ollut kesäni teemalevy, lähinnä sen järjettömästä eskaloitumisesta mielettö-myyksiin ja rakkaudestani Sergeitä ja Ham-mond-urkuja kohtaan. Suosittelen lämpimästi kaikille, mutta varokaa: levy tuo mukanaan hirvittävän janon.

Tino Puisto

The Incredible Jimmy Smith - Peter and the Wolf.

PolyGram Records, 1966

”Olemme

tulleet

Chicagoon!”


Shakkia on kutsuttu pelien kuninkaaksi, eikä voi kiistää, etteikö noiden 64 ruudun laudalla liikkuvien puupalikoiden keski-näisten voimasuhteiden muodostamassa loogisessa kokonaisuudessa olisi jotain kiehtovan mystistä. Mitä korkeammalle taidon tasolle pelissä siirrytään, sitä pie-nemmät marginaalit ratkaisevat voitot ja sitä monimutkaisempia ratkaisuja tarvitaan vastustajan yllättämiseksi.

Kun kaksi suurta älyä mittelee voimiaan an-karaa keskittymistä ja luovuutta vaativassa pelissä kovan paineen alla, syntyy kipunoita väkisinkin. Shakin MM-otteluiden historias-sa onkin usein koettu kummallisia episode-ja ja psykologista peliä on usein käyty paljon enemmän laudan ulkopuolella kuin itse laudal-la. Kun huippupelaajien usein varsin paisunut ego ja suuri älyllinen turhamaisuus on lisäksi yhdistynyt sekä kansainväliseen että maiden sisäiseen politiikkaan tai ajatukseen ”maan kunnian” puolustamisesta, on jälki harvemmin ollut mairittelevaa. Pahimpiin äärimmäisyyk-siin taistelussa shakkimaailman Olympoksen hallinnasta mentiin kylmän sodan aikana; eri-tyisesti vuoden 1978 MM-ottelussa shakkiin kuuluva arvokkuus, älyllisyys ja herrasmies-mäisyys olivat kaukaisia haaveita.

1800-luvulla syntynyt maailmanmestarin titteli oli alun perin hallitsevan mestarin yk-sityisomaisuutta ja potentiaaliset haastajat pyrkivät keräämään riittävästi houkuttelevaa sponsorirahaa, jotta mestari riskeeraisi arvo-nimensä ottelussa. Usein maailmanmestarit välttelivät pahimpia haastajiaan ja valikoivat otteluun mestarin, jonka tiesivät pystyvänsä melko suurella varmuudella voittamaan. Kun hallitseva maailmanmestari Aleksandr Alje-hin kuoli vuonna 1946, otti maailman shak-kiliitto FIDE MM-ottelut ja -karsinnat jär-jestääkseen. FIDE:n järjestelmässä mestarin oli puolustettava arvoaan joka kolmas vuosi maailmanlaajuisten karsintojen voittajaa vas-taan. Vuonna 1948 ensimmäisen uuden maa-ilmanmestarin selvittämiseksi järjestettiin Moskovassa ja Haagissa turnaus, jonka voitti Neuvostoliiton Mihail Botvinnik. Botvinnikia

pidetään eräänlaisena neuvostoshakin patri-arkkana.

Neuvostoliitossa shakilla oli alusta asti eri-tyisasema. Aluksi proletariaatin diktatuuri suhtautui penseästi shakkiin sen oletetun ”por-varillisuuden” vuoksi, mutta Lenin pelasi itse ja katsoi, että peli auttaisi kehittämään neuvos-tokansalaisten loogista ajattelua ja tieteellistä maailmankuvaa, mikä olisi myös oiva väline taistelussa ortodoksista kirkkoa ja taikauskoi-suutta vastaan. Leninin kuoleman jälkeen sha-kin istuttamista osaksi Homo Sovieticuksen arkea jatkoi Nikolai Krylenko.

Myöhemmin kylmän sodan ideologisessa kil-pajuoksussa neuvostopropaganda pyrki shak-kimenestyksellä osoittamaan, että sosialistinen järjestelmä kykeni tuottamaan maailman par-haat aivot. Shakkia harrastettiin tehtaissa, kou-luissa ja pioneeripalatseissa, lahjakkuudet seu-lottiin nuorena ja huippupelaajat saivat valtion tukea. Ei ollutkaan ihme, että kun kansainvä-linen turnaustoiminta käynnistyi uudelleen toisen maailmansodan jälkeen, oli neuvostope-laajien pelitaidon ylivertaisuus hätkähdyttävä: vuosien 1948 ja 1972 välillä kaikki maailman-mestarit tulivat Neuvostoliitosta.

Vuonna 1972 Boris Spasski kuitenkin hävisi Reykjavíkissa kylmän sodan merkeissä käy-dyn ”vuosisadan ottelun” eksentriselle ame-rikkalaiselle shakkinerolle Robert Fischerille. Ottelua seurattiin tiedotusvälineissä tiiviisti ympäri maailman, minkä lisäksi Fischerin lo-puttomat vikuroinnit ja vaatimukset olivat ajaa järjestäjät epätoivoon. Yhteen peliin hän jätti saapumatta kokonaan, uhkaili välillä lähtevän-sä kotiin, valitti surisevista TV-kameroista ja halusi pelata pelejä erillisessä takahuoneessa suojassa yleisön ääniltä. Hänen peliesityksensä olivat kuitenkin loistavia ja koko neuvostojär-jestelmän paineen alla pelannut Spasski ku-kistui lopulta pistein 12½-8½. Tappio aiheutti järkyttyneissä neuvostoviranomaisissa suun-nattoman itseruoskinnan aallon: potkuja sateli ja maan suurmestareita syytettiin laiskuudesta ja pehmenemisestä. Shakista vastuussa olevien virkamiesten onneksi oikutteleva Fischer kiel-

SHAKIN OLYMPOS

Kronikka III/201033

täytyi puolustamasta titteliään 1975 ja haasta-ja, Neuvostoliiton tuore shakkilupaus Anatoli Karpov sai tittelin kuin ilmaiseksi. Fischerin aiheuttama nöyryytys ei kuitenkaan saanut päästä toistumaan.

Katastrofin ainekset olivat ilmassa kuiten-kin jo 1978, kun Karpovin haastajaksi selviy-tyi länteen Neuvostoliitosta loikannut Viktor Kortšnoi. Tappio moiselle kavaltajalle olisi, mikäli mahdollista, vielä pahempaa kuin häviö Fischerille. Korkeiden panosten ja pelaajien avoimen vihanpidon vuoksi Filippiinien Ba-guio Cityssä pelatusta ottelusta tulikin farssi-maisin, mitä MM-historiassa on nähty. Alueen juomavesi ja radioaktiivisuus oli luonnollisesti tarkastettava ennen kuin siirtoakaan voitiin tehdä. Avajaisissa tuolloin valtioton Kortšnoi soitatti kansallislaulunaan Beethovenin yh-deksättä, pelaajat kieltäytyivät kättelemästä toisiaan ja neuvostodelegaation vaatimuksesta Kortšnoin tuoli piti tutkia Baguion keskussai-raalassa röntgensätein ”vilpillisten kojeiden” varalta.

Ensimmäisten pelien aikana Kortšnoi ärsyt-ti Karpovia heijastavilla aurinkolaseillaan ja pelaajien väliin oli asetettava puulevy, ettei-vät nämä olisi potkineet toisiaan pöydän alla. Erään pelin aikana Karpoville tuotiin välipa-laksi jogurttia, mutta Kortšnoi väitti jogur-tin sisältävän koodiviestejä. Karpovin taus-tajoukkue puolestaan järkytti taikauskoista Kortšnoita istuttamalla ensimmäiseen katso-moriviin parapsykologi Vladimir Zuharin, jon-ka tehtävänä oli tuijottaa Kortšnoita ja häiritä tämän keskittymistä. Parapsykologin neutra-loidakseen Kortšnoi järjesti pelipaikalle medi-toivia Ananda Marga -munkkeja, jotka kuiten-kin saivat lähteä, kun ilmeni, että he odottivat ehdonalaisessa syytettä murhayrityksestä. 32 peliä kestäneen katkeran ottelun voitti lopulta Karpov voitoin 6-5, mutta ottelun tulosta pui-tiin amsterdamilaisessa siviilituomioistuimes-sa vielä kolme vuotta myöhemmin.

Kortšnoi ja Karpov kohtasivat MM-ottelus-sa vielä 1981, mutta tuolloin ei ikääntyvästä Kortšnoista ollut enää vastusta parhaassa ve-

dossaan olleelle Karpoville. Otteluun loi jän-nitettä kuitenkin se, ettei Kortšnoin perhettä vieläkään ollut päästetty lähtemään Neuvosto-liitosta ja hänen poikansa oli joutunut työlei-rille. Myöhempiäkään MM-kamppailuja ei ole saatu pelattua ilman välikohtauksia. Vuosina 1984-1985 nähtiin 48 peliä ja viisi kuukautta kestänyt shakkimaraton Karpovin ja nuoren Garri Kasparovin välillä, joka keskeytettiin pe-laajien terveyteen vedoten; Karpov oli ottelun aikana laihtunut kymmenen kiloa ja joutunut sairaalahoitoon.

Shakkitietokoneiden kehittymisen myötä hui-jaamisen mahdollisuus on kasvanut ja pelot tietokoneavusta ovat muuttuneet yhä vaino-harhaisemmiksi. Vuoden 2006 ottelua varjosti ”Toiletgate”, jossa bulgarialainen Veselin To-palov oli sitä mieltä, että hänen vastustajan-sa Vladimir Kramnik kävi pelien aikana liian usein WC:ssä ja väitti, että WC-tiloihin oli piilotettu vastaanotin. Todisteita ei löytynyt, eivätkä Topalov ja ottelun voittanut Kramnik ole sittemmin olleet puheväleissä.

Shakin korkeimmalle huipulle kapuaminen on niin epäinhimillinen ponnistus, että se näyt-tää tuovan esiin ihmisluonnon synkät puolet, olivat osalliset miten huippuälykkäitä tahansa. Entinen maailmanmestari Botvinnik totesikin, että jokainen MM-ottelu lyhentää pelaajan elämää vuodella. Suurmestarit ovat kompleksi-sia luonteita, joiden henkiset voimavarat, her-mot, muisti ja motivaatio joutuvat kuningasten pelin salaisuuksia tutkiessa ja toisiaan vastaan otellessa äärimmäiseen testiin – asetelma, joka pingotettuna voi viedä järjettömyyksiin. Heille lienee turha väittää, että shakki on vain peli.

Henry Mannberg


rippeistä klassikoksi

Alasta riippumatta klassikkoteokset luovat pohjan kaikelle tekemiselle nii-den henkeä mukaillen tai arvoa kiistä-en. Kokit harjaannuttavat tekniikkaansa klassikoiden avulla.

Tiettyjen raaka-aineiden yhteensopivuus on todistettu lukemattomien vuosikymmenien ai-kana: tomaatti, mozzarella ja basilika; valkosi-puli, etanat ja voi sekä gin ja tonic. Erilaiset kastikkeet saavat pohjavireensä liemistä, joita on keitelty saman kaavan mukaan iät ja ajat. Ravintolat, ja kokit, houkuttelevat asiakkaita erilaisilla klassikkoannoksilla. Toiset keittiö-mestarit tarjoavat klassikot ”oikealla” tai ”al-kuperäisellä” tavalla valmistettuna. Toiset ver-sioivat klassikoita oman makunsa mukaan.

Kuten asiaan kuuluu, klassikoiden alkuperäs-tä myös kiistellään, mutta yleensä taustalla on varsin raadollinen selitys: annos tehdään keit-tiössä jäljellä olevista raaka-aineista. Ajoittain sattumalle annetaan vähemmän tilaa, tosin tällöin saatetaan tarvita teollinen muotoilija tekemään reseptin valmistukseen tarvittavat työkalut.

Useimmiten klassikkoannokset perustuvat kui-tenkin yksinkertaisiin muutaman raaka-aineen yhdistelmiin. Tästä erinomainen esimerkki on Caesarin salaatti, jonka alkuperäinen – Cesare Cardinin 1920-luvulla Tijujanassa kehittämä – resepti sisälsi tiettävästi seitsemää raaka-ainetta. Sittemmin annoksen raaka-ainelistaan on lisätty esimerkiksi anjovis.

Elintarvikeketjun muuttuessa yhä teollisem-maksi, ruoan nyanssit katoavat. Tuoreet Par-mesano Reggiano -lastut korvataan tehtaalla vuollulla parmesaanin kaltaisella juustolla. Romaine-salaatti korvataan – pahimmassa ta-pauksessa – jäävuorisalaatilla. Valmistusajan lyhentämiseksi tomaatit leikataan peräti nel-jään osaan. Heikkoa tasoa peitellään usein lii-allisella suolan ja/tai rasvan käytöllä. Kastik-keita ei tehdä itse, vaan ostetaan viiden litran pullossa suurelta tuottajalta.

Salaattiannos paljastaa ravintolan tason ja

sen suhtautumisen ruokaan välittömästi. Tär-keintä on raaka-aineiden tuoreus; jos salaatis-sa pihistellään voi kuvitella, että kalliimmat raaka-aineet ovat vielä tarkemmassa käytössä. Karkeasti pilkotut ja käsitellyt raaka-aineet, kertovat keittiön kiireestä tai huolimattomuu-desta, joka vaikuttaa myös annoksen esillepa-noon.

Oikotietä laadukkaan ravintolan löytämiseen ei ole. Vaikka hinta usein on suuntaa-antava mit-tari, ei kallis automaattisesti tarkoita laadukas-ta. Tuttujen ja ystävien suosituksista on hyvä lähteä liikkeelle, mutta subjektiivisuuden vaara on ystävämallissa suuri. Huomiota on syytä kiinnittää seuraan: hyvien ystävien kanssa il-lastaessa kaikki ruoka maistuu paremmalta.

Hyvän ravintolan löytämistä vaikeuttaa lisäk-si vaihtelu ravintolan tasossa. Vaaran paikko-ja ovat usein erilaiset toiminnan laajennukset.Kun ravintolan koko kasvaa, toimintaa tehos-tetaan siirtymällä puolivalmisteisiin.

Laadukas ravintola löytyy yleensä yrityksen ja erehdyksen kautta. On luotava pohjatietoa ilmestyneiden arvostelujen ja ystävien kom-menttien avulla. Lounasaikaan ravintolat tar-joavat normaalitarjontaa suppeamman, mutta usein edullisen tutustumiskierroksen.

Juha Haavisto

Kronikka III/201035

Akavan Erityisalat tarjoaa sinulle

• tietoa alasi työmarkkinoista sekä työllistymisestä

• lakimiesapua työsopimusasioissa ja mahdollisissa työsuhteen ongelma-

tilanteissa

• palkkaneuvontaa

• mahdollisuuden ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan

valmistumisen jälkeen

• laadukkaita työelämäaiheisia koulutuksia ja aluetapahtumia

• urapalvelun

• innostavia opiskelijatapahtumia

• verkostoja työelämää varten

Sinä Aivan Erityinentuleva

Tulkki

Humanisti

Restonomi

HallintotieteilijäToimintaterapeutti

KasvatustieteilijäHSO

Taiteen maisteri

TiedottajaViestinnän ammattilainen

Taide- ja kulttuurialan asiantuntija

Viittomakielen tulkki

Kääntäjä

Nuoriso- tai liikunta-alan asiantuntija

Konservaattori

Akavan Erityisaloihin liitytään jäsenyhdistysten kautta. Liittyä kannattaa jo opiskeluaikana.

Tutustu jäsenyhdistyksiimme ja kysy lisää!

www.aivanerityinen.filiiton opiskelijavastaava p. 0201 235 342

tai [email protected] i

”Hankkeeni onkin toistaiseksi ai-neellistunut vain kasana vanhoja metodioppaita.” s. 6

”Arvostelu ei kuitenkaan perustu-nut pelkkään arvovaltakiistaan.” s.13

”Varokaa: levy tuo mukanaan hir-vittävän janon.” s. 31

iii-2010_v… · 2.) yl. leikillinen runomittainen esittely, katsaus tapahtumiin 3.) vanhan ja...

Documents