1 1/2011

PAROLE

JÄÄKÄRISÄÄTIÖJÄÄKÄRIPATALJOONA 27:n PERINNEYHDISTYKSEN JÄSENLEHTI

1/2011 (305) HELSINGISSÄ MAALISKUUSSA 2011 80. vsk

80V U O

T

TA

2 1/2011

PAROLE

P Ä Ä K I R J O I T U S M A A L I S K U U S S A 2 0 1 0

PAROLE täyttää 80 vuotta

Parole oli huuto, jolla koulutuk-sessa olleet jääkärit aikanaan kutsuttiin kokoon kuulemaan vi-rallisia viimeisiä uutisia ja seu-raavan päivän palvelusohjelmaa. Lehdelle annettiin nimi tämän huudon mukaan. Näin kirjoit-ti Paul Voss Parolen 70-vuotisjuh-lanumerossa 4/2001. Hyödyllinen tieto, sillä Parole-sanaa ei löydy sa-nakirjoista eikä edes kaikentietä-västä Wikipediasta.

Parole alkoi ilmestyä 80 vuotta sitten. Tarkkaavainen lukija saattaa huomauttaa, että jo viime vuoden Parolen kannessa luki 80. vsk. Niin siinä luki, mutta se oli virhe. Selai-lin Parolen vanhoja vuosikertoja yrittäen selvittää, missä vaiheessa lehden ikään on tullut ylimääräi-nen vuosi. Ja löytyihän se. Vuoden 1978 lehden ensimmäisen numeron kannessa luki 48 vsk. Mutta kak-kosnumero olikin jo 49.vuosikertaa.

Kun Parole alkoi ilmestyä, oli nimen alaotsikkona Jääkäriliiton johtokunnan tiedonantoja jääkä-reille. Ulkonäöltään aina formaat-tia myöten lehti muistutti lähinnä takavuosien virallista lehteä. Vuo-desta 1958 asti lehti on ilmoittanut olevansa Jääkäriliiton jäsenlehti. Myöhemmin nimiöön on ilmesty-nyt myös Jääkäripataljoona 27:n pe-rinneyhdistyksen nimi.

Suurimman osan ajasta lehden päätoimittajat ovat olleet upseerei-ta. Kolme journalistia vastannut

Parolesta, Olavi Vänttinen 1967–76, Pekka Ruusukallio vuodet 1995–2008 ja allekirjoittanut hänen jäl-keensä. Lieneekö pelkkä sattuma, että kaikki kolme ovat olleet töissä Tampereella ilmestyvässä Aamu-lehdessä.

Parolea on aina tehty pienin re-surssein. Päätoimittaja on ollut käy-tännössä koko toimitus ja tehtävää on hoidettu oman toimen ohella ja ilmeisesti ilman korvausta. Toisaal-ta ei neljä kertaa vuodessa ilmesty-vä julkaisu ainakaan kokopäiväistä tekijää tarvitse. Paavo Kärnä, joka oli päätoimittaja vuodet 1967–69, kertoi kerran, että kuvia sai leh-dessä käyttää vain siinä tapaukses-sa, että siitä oli ennestään olemassa valmis kuvalaatta.

Lehden ilmestymisessä on ol-lut aikanaan epäsäännöllisyyksiä. Jos lehti olisi ilmestynyt koko his-toriansa ajan neljä kertaa vuodessa, olisi tämä numero 321. Jokunen nu-mero on jäänyt puuttumaan. sillä Parole 1/2011 on numero 305. Se on hyvä saavutus, sillä onhan 80 vuo-teen sentään mahtunut muutama sotakin.

Ruusukallion alkaessa lehden-tekijäksi oli edetty tietokoneaikaan, Niinpä hän saattoi hoitaa tehtä-väänsä kotoaan Tampereelta käsin. Lehti alkoi järjestötiedotteen sijas-ta muistuttaa enemmän järjestöleh-teä. Se ei tyytynyt vain selostamaan järjestötapahtumia, vaan ryhtyi hankkimaan aktiivisesti sisältöä. Esimerkiksi lehden 70-vuotisjuhla-numerossa oli haastattelut ministeri Max Jakobsonista ja puolustusvoi-mien komentajasta amiraali Juhani Kaskealasta.

Haluan, että Parolessa on vä-rikansi ja voimakkaasti kantaa ottava pääkirjoitus, sanoi Asko Kil-pinen allekirjoittaneelle ottaessa-ni vastaan päätoimittajan tehtävät. Sanoin mielelläni täyttävän nuo toi-

vomukset. Varsinkin värikansi on antanut julkaisullemme aikakaus-lehtimäisen ilmeen.

Vaikka lehteä tehdään nolla-budjetilla, kustannuksia aiheutta-vat vain taitto, paino ja postitus, ei tarvitse tyytyä päätoimittaja Kär-nän ajan niukkuuteen. Tietokone-pohjainen lehden toimittaminen ja taitto merkitsee sitä, että lehteä voi-daan myös kohtuullisesti kuvittaa.

Parole ei tyydy kertomaan vain jääkärien perinneliikkeen tapahtu-mista vaan laajemmin sotahistoriaan liittyvistä tapahtumista. Tällaista materiaalia on hankittu yhteistyössä toisten maanpuolustuslehtien kans-sa sekä erilaisten seminaarien esitel-mistä. Vaikka levikkimme on pieni, 2000 kappaletta, on merkityksellis-tä, että yksi ja toinen korkeatasoinen esitelmä tulee talletetuksi painetus-sa muodossa näillä sivuilla. Unoh-duksen sijaan se saattaa myöhemmin tulla jonkun tutkijan silmiin ja näin hyödynnetyksi.

Perinneyhdistys päätti jo pa-ri vuotta sitten Parolen pane-misesta nettiin. Nyt on astuttu historiallinen askel ja Parolen voi 80-juhlavuoden kunniaksi lukea tietokoneen näytöltä JP27;n perin-neyhdistyksen Helsinki-Uusimaan kotisivulta. Siellä se palvelee jäsenis-töämme, mutta toivomme, että net-ti-Parole tulee myös laajempaankin käyttöön. Se on tutkijoiden löydet-tävissä ja tavoittelemamme nuoret löytävät netissä surffailessaan myös Parolen ja jotkut saattavat kiinnos-tua jopa jäsenyydestä. Netistä löytyy tällä hetkellä Parole 4/2010 ja täs-tä lähin ilmestyvät numerot tulevat sinne aikanaan samoin kuin muu-taman viime vuoden numerot.

Mutta tämä on arkea. Parole 80-vuotisjuhlavuoteen palataan laa-jemmin numerossa 4/2011.

Jukka Knuuti

Kansikuva:

Jääkäri mallia 2011. Lumipuku ei ole lumivalkoinen. Rynnäk-kökiväärissä on laser-laite, jon-ka ”osumat” soturin kypärässä ja varusteissa olevat prismat paljastavat. Harjoituksissa näin kaadutaan tai haavoitutaan ”oi-keasti”. Kuva: Paavo Mikkonen

1/2011

PAROLE

3

Seppeleenlaskijat jääkärimuistomerkillä. Vasemmalta Margaretha Berghell, kenraaliluutnantti Ilkka Halonen, perinneyhdistyksen puheenjohtaja kenraalimajuri Jukka Pennanen, perinneyhdistyksen Lapin osaston puheen-johtaja Kaisa Liljeberg-Thronicke ja upseerikokelas Toni Lähteenmaa. Kuvat Paavo Mikkonen

Otetaan tavoitteeksi nostaa perinneyhdistyksen jäsenmääräjääkäreiksi lähteneiden lukuun

Kun skarppaamme hiukan jä-senhankinnassa, niin saamme 100-vuotisjuhliin mennessä jäsen-määrän samaksi kuin jääkäriksi läh-teneiden luku, eli 1891, totesi JP 27:n perinneyhdistyksen puheenjohtaja Jukka Pennanen yhdistyksen vuosi-kokouksessa Rovaniemellä 19.helmi-kuuta.

Kokous pidettiin tavanomai-sesti soti laal lisessa ympäristös-sä , Rovaniemen varuskunnan

rykmentinsalissa, minne osanot-tajia kertyi 41. Enimmäkseen osal-listujat olivat pitkämatkalaisia, enemmän etelästä tulleita. Kokousta johti jämäkästi puheenjohtajaksi va-littu kenraaliluutnantti Ilkka Halo-nen.

Yhdistyksen jäsenmäärä oli vii-me vuoden lopulla 1837 kun se vuoden alussa oli ollut kymmentä vähemmän. Uusia jäseniä oli vuo-den mittaan saatu 109, mutta toisaal-

1891Jääkäriksi lähteneiden määrä 1891 on helppo muistaa. Sehän on sama kuin kaikille aikuisil-le suomalaisille miehille tutun venäläisen kolmen linjan ki-väärin valmistusvuosi. Martti Ehrnroothin muistisääntö.

4 1/2011

PAROLE

ta poistuma oli 99. Heistä kuoli 33 ja eronneiksi katsottiin 66 henkeä.

Varapuheenjohtaja Kari J. Tal-vitie esit tel i uuden pienoisjää-käripatsaan, jonka ensimmäinen valmistuserä on tilattu tehtaalta. Vastaavasti osastot ovat tilanneet patsasta jo itselleen noin 40 kappa-letta. Patsaan hinta on 300 euroa, mutta osastot saavat sen 250 euron hintaan, mikä tarjoaa mahdollisuu-den osastoille pieneen tienestiin.

Jääkärisäätiön puheenjohtaja As-ko Kilpinen esitteli kaksi tärkeää hanketta. Nykyinen jääkärilippu on tulossa elinkaarensa päähän ja sen tilalle hankitaan. Lippu ei ole mikä tahansa tekstiili, Se ommellaan sil-kille kaksipuolisesti ja sen vuoksi se on varsin arvokas. Hintaa sille tulee noin 10 000 euroa. Lipussa palataan sen alkuperäiseen muotoon, eli leijo-na saa kaksihaaraisen hännän. Kilpi-nen jääkärien olleen edelläkävijöitä myös lipun suhteen. Jääkärilippuun tuli sininen risti valkoiselle pohjal-le, kun senaatti vielä pitkään oli ot-tamassa lipun väreiksi punaisen ja keltaisen.

Kilpinen kertoi myös hankkeesta kirjoittaa jääkäreistä laaja kaksiosai-nen historiateos.

Oulun osaston puheenjohtaja

Pertti Puonti toi kokoukseen läm-pimäiskappaleet osaston aikaan-saamasta kirjasta Pohjois-Suomen jääkärihaudoista

Osana kokouspäivän ohjelmaa saatiin tutustua myös isäntien. Lapin Lennoston ja Lapin ilmatorjuntaryk-mentin toimintaan ja kalustoon.

Lennoston komentajan eversti Kari Tuomen esityksestä kävi ilmi Suomen ja lähialueiden ilmavoimien voimasuhteiden tasoittuminen. Ta-kavuosina Neuvostoliitolla ja myös Ruotsilla oli satoja taistelukoneita verrattuna Suomen 60:een. Suomel-la kuten Norjalla on edelleen 60 ko-netta, mutta Ruotsilla 99 ja Venäjän konekanta on vain murto-osa neu-vostoaikaisesta. Hyvin saattoi uskoa, kun Tuomi sanoi ilmavoimiemme pystyvän kiistämään vastustajalta il-maherruuden alueellamme.

Ilmavoimat palveli siviiliviran-omaisia viime kevään tuhkapilven aikana. Ilmavoimien koneet lensi-vät ottamassa ilmanäytteitä ja toivat esimerkiksi sydänsiirrännäisen Ro-vaniemeltä Helsinkiin, kun siviiliko-neet pysyivät maassa.

Ohjelman väleihin mahtui myös ”keihäsmatkailua”. Sellaisiksi kutsui isäntien edustaja Petri Keihäskos-ki bussimatkoja, jotka hän organisoi

Sotilassalaisuuksia? Lapin lennoston komentaja eversti Kari Tuomi ja puheenjohtaja Jukka Pennanen,

Se on visentti.Huomasiko kukaan, että eversti Kari Tuomen puse-ron rintapielessä on keltai-nen vaakuna, jonka keskellä oli biisoni?

Lapin lennosto kantaa Lentorykmentti 4 perinteitä. Tammikuussa 1942 rykmen-tin lentäjät hakivat Saksasta valtakunnanmarsalkka Her-man Göringin lahjoittamia Do-17 pommikoneita.

He joutuivat jäämään ko-neita odottaessaan parik-si kuukaudeksi Varsovaan ja kuluttivat aikaansa myös kapakassa. Siellä he tutus-tuivat Sobrovka-nimiseen vodkaan. Vodkapullon eti-kettiin oli kuvattu visent-ti, joka on biisonin Puolassa elävä sukulainen.

Odotusta kesti ja sub-rovkakin taisi maistua, koska hakijat maalasivat koneisiinsa visentin kuvan tunnukseksi. Visentti siir-tyi aikanaan perinteiden mukana Lapin lennoston Hävittäjälentolaivue 11:n tunnukseksi. Ja niin lentä-vät nyt Lapin lennoston F-18 Hornetit puolalaisen visen-tin kuva kyljessaaän.

1/2011

PAROLE

5

Rovaniemeltä varuskuntaan ja va-ruskunnan sisällä. Hän totesi pai-kallisolosuhteista, että oli oikeastaan t-paitakeli, kun pakkasta oli vain 18 astetta. Vielä edellispäivänä lukema oli ollut -32.

Lapin ilmatorjuntarykmentti esitteli ohjuksiaan, vaikka oli näytil-lä sentään myös vanha kunnon Ser-gei, 23 mm:n neuvostovalmisteinen ilmatorjuntatykki. Rykmentin ko-

mentaja eversti Ari Grönroos kertoi, että nykyajan nuoret miehet oppivat helposti ilmatorjuntaohjusten käy-tön. Se kun muistuttaa kovasti peli-konsoleiden kanssa touhuamista.

Varuskuntavierai luun kuluu oleellisena osana sotilasruokailu. Voitiin todeta, että hyvin pojat syövät. Ruokalistalla oli broilerikeitto, leipä, salaatti ja mehukeitto. Se jäi epäsel-väksi, saavatko varusmiehet lounaan

päälle kahvin kuten me saimme.Ja sotilaskodissa tietysti käy-

tiin kahvilla ja munkilla. Sotilasko-tiyhdistyksen puheenjohtaja Vappu Alapeteri kertoi sotilaskodin yllät-täneet varusmiehet maastoharjoi-tuksissa ystävänpäivänä tarjoamalle heille maastossa ystävänpäiväkah-vit. Sisaret osallistuvat sukkatalkoi-siin ja valmiiksi onkin saatu jo 400 paria villasukkia varusmiehille. Suk-

Tältä näyttävät tämän päivän ilmatorjunta-tykit. Ohjuksien ihmeisiin perehdyttiin ryk-mentin henkilökunnan opastuksella.

Perinneyhdistyksen hopeisen ansiomerkin sai Lapin osaston puheenjohtaja Kaisa Liljeberg-Thronicke (kuvassa keskellä). Yhdistyksen hallituksen jäsenet vasemmalta Pekka J. Heikkilä, Petri Keihäskoski, Risto Laakso ja Juha Tiensuu palakittiin pronssisella ansiomerkillä.

6 1/2011

PAROLE

Eversti Ari Grönroos kertoi illallis yleisölle kokemuksistaan Afganistanissa.

kien lisäksi heille jaetaan sykemit-taraita. Mittari annetaan kavereille, jotka ovat palveluksen aikana eniten parantaneet kuntoaan.

Iltapäivällä laskettiin seppele Jää-käripuistossa olevalle jääkärimuisto-merkille.

Juhlaillallinen nautittiin Poh-janhovissa. Aterian aikana kuul-tiin eversti Grönroosin esitelmä hänen kokemuksistaan Afganista-nissa. Kunnon jääkäri-illalliseen kuuluu sotilasmusiikki, jota kuul-tiin musiikkimajuri Juha Tiensuun johtaman Lapin sotilassoittokunnan esittämänä.

Sunnuntaina osallistuttiin juma-lanpalvelukseen sekä laskettiin sep-pele sankarihaudalle.

Osallistujille tarjoutui sunnun-taina myös tilaisuus tutustua Hannu Varrion kokoamaan hyvin järjestet-tyyn yksityismuseoon, jonka esineis-tö käsittää jääkäriliikkeeseen sekä suomalaiseen SS-pataljoonaan liitty-vää esineistöä.

Jääkärilipusta tehdään ”uusi painos”. Nykyinen jär-jestyksessä kolmas lippu sitten 1918 on haalistunut ja eräin kohdin kulunut. Uuden lipun on määrä olla val-mis vuoden 2013 alkuun mennessä sanoi säätiön pu-heenjohtaja Asko Kilpinen.

– Uusittu Jääkärilippu olisi silkille kirjailtu alkuperäi-sen Jääkärilipun tarkka kopio. Lipun vaakunaleijonalla olisi kaksihaarainen häntä kun alkuperäisestä poike-ten nykyisen jääkärilipun leijonalla on ”yksihaarainen” häntä. Nykyinen Jääkärilippu painettu sekoitekankaalle. Kahta edellistä Jääkärilippua säilytetään Sotamuseossa.

– Itsenäisen Suomen ensimmäinen joukko-osastolip-pu, Jääkärilippu, vihittiin Libaun Pyhän Kolminaisuu-den Kirkossa 13.2.1918 jääkärien kotiinlähdön päivänä. Jääkärit vannoivat Jääkärilipun äärellä sotilasvalan Suomen lailliselle hallitukselle. Jääkärilippu oli ainoan kerran kootun Jääkäripataljoonan edessä Vaasan paraa-tissa 26.2.1918. Ennen sotiamme 1939–45 Jääkärilippu oli mukana tärkeimmissä paraateissa ja juhlatilaisuuk-sissa. Tänä päivänä Jääkärilippua kannetaan valtakun-nallisissa paraateissa heti valtiolipun jälkeen.

– Lippu on tarkoitus naulata Hämeenlinnassa vuoden 2012 lopussa. Vihkiminen tapahtuisi Liepajassa Trinita-tis-kirkossa 13.2.2013. Silloin on kulunut 95 vuotta alku-peräisen lipun vihkimisestä ja jääkärien kotiinlähdöstä. Uusi lippu olisi käytössä Jääkäriliikkeen 100-vuotisjuh-lassa Helsingissä 20.11.2014 sekä jääkärien historiaan liittyvissä tapahtumissa Saksassa, Hohenlockstedtissa 25.2.2015 ja Vaasassa 25.2.2018.

– JP 27:n Perinneyhdistyksen Kanta-Hämeen osasto vastaa alustavan sopimuksen mukaan lipun hankintaan liittyvistä käytännön valmisteluista.

Uusitun silkkisen jääkärilipun leijonallealkuperäinen kaksoishäntä

1/2011

PAROLE

7

Suunnitellun teoksen sisällöl-linen painopiste on vuoden 1918 jälkeisissä vuosikymmenis-sä, koska Martti Lauerman voi katsoa käsitelleen jääkäriliikkeen ja Jääkäripataljoona 27:n histo-rian. Näin kuvasi Asko Kilpinen jääkäriperinnel i ik keen suur-ta historiaprojektia. Kirja on osa Jääkäriliikkeen tulevia 100-vuo-tisjuhlallisuuksia,

Jääkäri l i ik keen ja Kunin-kaallisen Preussin Jääkäripatal-joona 27:n historiat on kirjattu kiitettävästi ja niistä on julkaistu useita tutkimuksia. Martti Lauer-man eepos ”Jääkäripataljoona 27” vuodelta 1966 on tunnetuin ja täydellisin. Matti Lackman on kirjoittanut vuonna 2000 tutki-muksen ”Jääkärien tuntematon historia. Suomen vai Saksan puo-lesta”.

Koottu kokonaistutk imus jääkärien elämäntyöstä itsenäi-syytemme puolesta erityisesti vuoden 1918 jälkeen ja vaikutuk-sesta Suomen maanpuolustuksen eri osa-alueiden rakentamiseen ja itsenäisyyden alkuajan yhteis-kunnalliseen kehitykseen puuttuu. Myöskään ei ole julkaistu koottua tutkimusta jääkärien toiminnasta ja vaikutuksesta viime sotiemme komentaja- ja johtajatehtävissä ei-kä heidän työkentästään sotiem-me jälkeen.

Teoksessa käsiteltäisiin myös aiemmin vähemmälle huomiolle jääneitä osia jääkärien historias-sa, kuten Saksaan jääneet jääkärit, heimosodat ja poliittinen toimin-ta. Tässä osiossa tarkasteltaisiin myös jääkärien suhtautumista vuoden 1918 jälkiselvittelyyn ja kansamme ehyttämiseen täh-dänneeseen toimintaan. Jää-kärien toiminta teollisuuden ja

kaupan palveluksessa sekä muis-sa tehtävissä muodostaisi oman kokonaisuutensa. Myös muu yh-teiskunnallinen vaikuttaminen tuodaan esille.

Teokseen tullaan liittämään tilastoja ja nimiluetteloita, joihin on koottu esim merivoimissa ja ilmavoimissa palvelleet jääkärit sekä luettelot maavoimien eri ase-lajeihin sijoittuneista jääkäreis-tä. Teoksessa pyritään runsaaseen kuvitukseen. Kirjat sisältäisivät luettelon vuosina 1914–39 ja vuo-sina 1940–2012 julkaistuista jää-käriliikettä, Jääkäripataljoona 27:n historiaa ja jääkärien henkilöhis-toriaa käsittelevistä tutkimuksis-ta ja teoksista. Suunniteltu koko on A4 tai hieman suurempi. Te-os käsittäisi kaksi osaa kummas-sakin noin 500 sivua. Kirjoittajiksi on tarkoitus pyytää tämän päivän aktiivisia lähihistoriaamme ja jää-käreihin perehtyneitä tutkijoita.

Teoksen ensimmäinen osa kä-sittelisi pääosin vuosien 1918–1939 välistä aikaa. Osa ilmestyisi vuo-den 2014 syksyllä Jääkäriliikkeen perustamisen 100-vuotisjuhlaan liittyen. Toisen osan painopis-te olisi sodissamme 1939 – 1945. Tällöin tarkastellaan jääkärien ratkaisevaa osuutta sotiemme ko-mentaja- ja johtajatehtävissä, ei niinkään taistelutapahtumia. Tä-hän osaan tulisi yhteiskunnan eri sektoreilla vaikuttaneiden jää-kärien osuus ja sijoittuminen so-tiemme jälkeiseen yhteiskuntaan. Toinen osa ilmestyisi Suomen 100-vuotisjuhlallisuuksiin liittyen 2017 syksyllä.

Jääkärilippu-postimerkki

Helsinki-Uusimaan osas-to on teettänyt ohei-sen 1.luokan ikipostimerkin, jossa liehuu jääkärilippu. Suunnittelutyötä veti osas-ton edellinen puheenjohtaja Henrik Lagus.

n Merkkiä voi tilata joko jääkärikansliasta sähköpos-titse jaakarikanslia@kolumbus.fi. tai puhelimitse numerosta 09 135 1009 tai 050 377 8845 (Tiina Kiiski).

Toimitusaika on noin kaksi viikkoa. Postimerkkiä myy-dään kaymmenen kappaleen arkeissa ja minimitilaus-määrä on yksi vihko. Arkin hinta on 20 euroa. Lisäksi tulevat toimituskulut.

Jääkärilippu-postimerkki on tyylikäs tapa kertoa jää-käriperinteistä. Merkki so-pii mainiosti myös lahjaksi.

Juhlakirja 100 vuotiaasta jääkäriliikkeestätavoitteena on kaksi 500 sivuista teosta

8 1/2011

PAROLE

Lapin jälkeen 11 osastollaon oma vihreä 27-lippunsa

Lapin osaston lippu on 11:s ala-osaston lippu Perinneyhdistyk-sessä, sanoi puheenjohtaja Jukka Pennanen puheessaan Lapin osaston lipun naulaustilaisuudessa 19. hel-mikuuta. Lippu on kiinni tangossa 20 naulalla, jotka löivät paikalleen jääkärien perinneliikkeen ja puolus-tusvoimien Lapin joukko-osastojen sekä maanpuolustusjärjestöjen edus-tajat. Lipun vihki rovasti Ilmo Pul-kamo.

Kemijoen ylitti yli 400 jääkäriä matkalla Ruotsin kautta Saksaan. Li-säksi Lapista lähti väkilukuun suh-teutettuna enemmän jääkäreitä, kuin mistään muuta maakunnasta, sanoi Lapsin osaston puheenjohtaja Kaisa Liljeberg-Tronicke tervehdys-sanoissaan.

Samalla kun lippu on yhä tä-näänkin merkki ympäristölle ja suunnan näyttäjä, se on samalla

Lippu odottaa naulaajia. Lipun vasemmassa yläkulmassa Lapin villimiehen kuva.

Ensimmäisen naulan lyö Jääkärisäätiön puheenjohtaja Asko Kilpinen. Eversti-luutnantti evp. Ris-to Laakso avustaa. Taustalla Pekka J. Heikkilä.

1/2011

PAROLE

9

Lagerista Kuurinmaalle ja edelleen Vaasaan. Vihittävän lipun yläkul-massa on paikallistunnuksena Lapin vaakuna. Lapin lipun on suunnitel-lut heraldikko Harri Rantanen.

Ensimmäisen naulan lippuun löi Jääkärisäätiön puheenjohtaja As-ko Kilpinen. Häntä seurasi JP27:n perinneyhdistyksen puheenjohtaja Jukka Pennanen. Seuraavat kolme naulaa löi seuran kolme entistä pu-heenjohtajaa Heino Liljeberg, Leena Ovaska sekä Matti Pesonen. Sitten olivat vuorossa Lapin joukko-osas-tojen sekä maanpuolustusjärjestöjen naulat. Kun Kaisa Liljenerg-Tronicke oli lyönyt viimeisen ja 20. naulan, oli lippu valmis vihittäväksi, minkä teki rovasti Ilmo Pulkamo.

Lapin sotilassoittokunta loi mu-siikkimajuri Juha Tiesmaan johdol-la juhlatunnelmaa, joka huipentui tilaisuuden päättäneeseen jääkäri-marssiin.

myönteisessä mielessä juhlallinen statussymboli, jonka ympärille ko-koonnutaan ja joka osoittaa yh-teenkuuluvuutta, yhteisöllisyyttä ja hyvää henkeä. Lipun käyttö ja käsittely vaatii arvokkuutta ja sitä tarvittaessa myös vartioidaan. Tä-mäkin lipun juhlallinen ja arvokas vihkimistilaisuus osoittaa meidän kunnioittavaa suhtautumistamme lippuihin, sanoi Jukka Pennanen lip-pupuheessaan .

– Jääkäreille omalla lipulla oli valtava merkitys. Heidän jääkäri-lippunsa ikimuistoinen käyttöönot-to Liepajan Pyhän kolminaisuuden kirkossa jääkärien valatilaisuudessa 13.helmikuuta1918 liittyy ajankoh-taan, jolloin juuri itsenäistyneessä Suomessa uuteen valtiolippuun liit-tyvä lippukeskustelu kävi vilkkaana ja kuumana. Helmikuussa 1918 oli senaattikin kallistumassa vielä pu-naisen leijonalipun suuntaan ja vas-ta Vapaussodan jälkeen toukokuussa päätettiin nykyisen lipun käyttöön otosta.

– Liepajassa jääkärilipun vihkimi-sen jälkeisenä päivänä ottivat jääkä-rit tietysti uuden komean lippunsa mukaan pitkälle merimatkalle ko-timaahan. Vanhoista valokuvista voimme nähdä kuinka jääkärilippu

liehui näkyvästi Arcturuksen kan-nella, kun jääkärit saapuivat Vaasaan 25. päivä helmikuuta. Seuraavana päivänä lippu oli suuressa roolissa ja teki kunniaa jääkärien paraatissa Vaasan torilla kenraali Mannerhei-mille. Seuraava merkittävä jääkä-rilipun esiintyminen tapahtui 16. toukokuuta Vapaussodan voiton pa-raatissa Helsingissä Senaatintorilla ja Pohjois-Esplanadilla..

– Jääkärilippu oli itsenäisen Suo-men ensimmäinen joukko-osas-tolippu ja se liehuu edelleenkin valtakunnallisten paraatien arvopai-kalla, heti valtiolipun jälkeen.

– Lapin osaston lippu on 11:s ala-osaston lippu Perinneyhdistyksessä. Perinneyhdistyksen lippu ja samalla alaosastojen lippujen kantalippu vi-hittiin 11 vuotta sitten helmikuussa vuonna 2000 Turussa. Sen jälkeen ovat eri osastot tasaisin väliajoin ot-taneet oman lipun käyttöönsä. Nyt vihittävä Lapin osaston lippu on yhdistyksen lipun mallinen, kuten muutkin alaosastojen liput. Lippu on selkeä ratsuväen sotalippu, poh-javäriltään jääkärinvihreä, mikä on kenttäpalvelun väri. Vihreä väri yh-dessä lipun keskuskuvion kanssa muistuttaa Jääkäripataljoona 27:n kunniakkaasta tiestä Lockstedter

Juhlan kunniaksi jaettiin vastanaulatun lipun ensimmäiset pienoisliput. Lipun saivat Hannu Varrio, Asko Kilpiselle ojennettiin kaksi lippua, Jääkärisäätiön ja henkilökohtainen, Jukka Pennanen sekä entiset puheenjohtajat Leena Ovaska ja Heino Liljeberg . Kuvat Paavo Mikkonen

10 1/2011

PAROLE

Kirjailija Sofi Oksasen menestyksekäs ro-maani Puhdistus on kaikin puolin hyvä kirja. Syvällinen, ihmismielen sisimpiä tunto-ja, sen heikkouksia, mutta myös vahvuuksia luotaava teos ei tosin päästä lukijaansa helpol-la. Kirjaan on paneuduttava ajan ja ajatuksen kanssa. Kirja pakottaa lukijansa todistajaksi Viron sodan jälkeisille tapahtumille, kaikelle sille raadollisuudelle ja arvojen alasajolle mi-tä virolaiset joutuivat kärsimään ja kokemaan ja mistä kaikesta me suomalaiset säästyimme. Valtaosa suomalaisista jopa onnellisen tietä-mättöminä siitä, mitä kauhuja vajaan 100 km:n päässä, itsenäisyytensä menettäneessä, sosialis-tisessa Virossa tapahtui. Viimeistään lukemal-la Oksasen kirjan ymmärtää, että naapurimme kärsimykset eivät rajoittuneet vain sodan jäl-keiseen aikaan, vaan ne ovat seuranneet ras-kaana painolastina ja irvistävänä haamuna virolaisia aina näihin päiviin asti.

Vuonna 1914 jääkäreiksi lähtijöitä motivoi ennen kaikkea Suomen irtaantuminen Venä-jästä. Jääkärit ja muutkin suomalaiset olivat perinpohjaisesti kyllästyneitä Venäjän hallin-toon ja tahtoon. Haluttiin, että me suomalaiset itse saamme päättää oman maamme asioista ja kehittää maatamme omien tärkeiden arvojem-me mukaisesti.

Unelma toteutui, tosin vaikeuksien kaut-ta. Puolustusvoimien kehittäminen ja niin talvi- kuin jatkosodankin raskaat, mutta menes-tykselliset taistelut käytiin jääkäreiden johdol-la. Suomi kykeni äärimmäisissä olosuhteissa säilyttämään itsenäisyytensä, vaikka se kolhuja saikin. Jääkärien johdolla veteraanimme pelas-tivat Suomen, suomalaisuuden ja länsimaiset arvomme. Jääkärit taisivat jo 1910-luvulla tar-kasti ennakoida, mitä olisi tuleman pitänyt il-man päättäväistä vastarintaa.

P u h e e n j o h t a j a n P a l s t a j P 5 2

Puhdistus jolta säästyimme

Lukemalla Puhdistuksen ajatuksella, voi-kin hyvin kuvitella, mitä meille olisi pahim-mallaan tapahtunut. Myös meillä olisi kyräilyn, kiipimisen, korruption, pelon ja puutteen sum-mana ajautunut veli veljeä, sisko siskoa ja lapset vanhempiaan vastaan. Olisi syntynyt ihmis-ten välille hirveää vääryyttä ja suomalaisuuden perusteita jyrsivää katkeruutta. Muun kurjuu-den ohessa olisivat myös jääkäreiden perheet ja monet muut suvut tuhottu ja häpäisty. Sa-malla suhteemme suureen naapuriimme olisi vääntynyt traumaattiseksi umpisolmuksi, joka jarruttaisi menestyksellisen ja turvallisen tule-vaisuuden rakentamista täällä pohjolassa.

Katkeruuden, vääryyden ja epäoikeuden-mukaisuuden perustalle ei meidän tarvitse tänään onneksi rakentaa. On hyvä aina välil-lä muistuttaa, kenelle kiitos oikeasta suunnan valinnasta kuuluu. Myöntyväisyyspolitiikka ja siviilivastarinta eivät tässä maailmankol-kassa olisi auttaneet 1918, 1939, 1944 eikä edes kylmän sodan aikana. Samaa tervettä oma-ehtoisuutta ja itseensä luottamista tarvitaan jatkossakin, riippumatta globalisaatiosta ja in-tegraation tasosta. Jääkärien hengellä on käyt-töä myös tulevaisuudessa.

Kirjailija Sofi Oksasen kirjan luettuaan on lukijan ehkäpä helpompi erottaa todelliset on-gelmat puoliväkisin tehdyistä haasteista. Meil-lä suomalaisilla on monessa suhteessa tänään kovin hyvä olla, mutta miksi jotkut meistä ha-luavat levittää tyytymättömyyttä ja jotkut jopa kääntää kelloa taaksepäin?

Jääkärit eivät olisi koskaan lähteneet siihen mukaan, koska he katsoivat eteenpäin.

JP52

1/2011

PAROLE

11

Suomen Marsalkka Mannerhei-min kuoleman 60-vuotismuis-toa kunnioitettiin Helsingissä 28, tammikuuta arvokkain menoin. Kansalaisjärjestöt suorittivat perin-teisen kunnianosoituksen Manner-heimin hautapaadella Marsalkka Mannerheimin perinnesäätiön pu-heenjohtajan, kenraali Kaarle Stewe-nin johdolla.

Illalla järjestettiin muistokonsert-ti ylipiston juhlasalissa. Valtioval-taa edustivat eduskunnan puhemies Sauli Niinistö sekä varapuhemies Seppo Kääriäinen. Läsnä oli myos Mannerheim-ristin ritari Tuomas

Gerdt, Mannerheim suvun edustajat sekä Sveitsin suurlähettiläs Darier ja Venäjän sotilasasiamies eversti Ko-valev.

Konsertin ohjemassa oli run-saasti Sibeliusta sekä muuta sellaista musiikkia, jota Mannerheimin väi-tetään mielellään kuunnelleen, sanoi perinnesäätiön varapuheenjohtaja kenraali Sami Sihvo tervehdyspu-heessaan.

Kaart in soit tokunnan l isäk-si esiintyvät mezzosopraano Tuija Knihtilä sekä Sibelius-lukion kama-rikuoro musiikkineuvos Marjukka Riihimäen johdolla.

Muistokonsertti keräsi Yliopiston juhlasalin täyteen. Mezzosopraano Tuija Knihtilä laulaa Kaartin soittokunnan säestyksellä musiikkieverstiluutnantti Elias Seppälän johdolla. Eturivistä erottuvat varapuhemies Seppo Kääriäi-nen, kenraali Gustav Hägglund sekä puhemies Sauli Niinistö. Kuva: Markku Seppä

Marsalkka Mannerheimin kuoleman 60-vuosimuistoa kunnioitettiin arvokkaasti

12 1/2011

PAROLE

Musiikin lomassa kuultiin otteita Mannerheimin päiväkäskyistä ja pu-heista komentaja Eero Karhuvaaran lukemana.

Mannerheim oli keskeinen hahmoitsenäisen Suomen historiassa

Suomen marsalkka, vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim oli keskei-nen hahmo itsenäisen Suomen his-toriassa. Kukaan toinen ei ole hänen laillaan joutunut tarttumaan isän-maan asioihin ja kantamaan niistä usein yksin vastuun, sanoi kenraali Sami Sihvo tehvehdyspuheessan.

Hän oli neljän sodan ylipäällik-kö, valtionhoitaja ja tasavallan presi-dentti.

Suomi oli julistautunut 6.12.1917 itsenäiseksi. Olot olivat kuitenkin epävarmat.

Venäläinen sotaväki pysyi maas-samme ja Venäjän maaliskuun val-lankumouksen jälkeen Suomessa perustettujen suojeluskuntien ja pu-nakaartien välinen yhteenotto näytti väistämättömältä. Järjestyksen saa-miseksi maahan senaatti valtuut-ti 15.1.1918 kenraali Mannerheimin muodostamaan Pohjois-Suomeen hallituksen joukot ja toimimaan niiden ylipäällikkönä. Tukialueen muodostamiseksi suojeluskunnat aloittivat Mannerheimin käskystä Pohjanmaalla venäläisten varuskun-tien aseista riisumisen 28.1.1918. Sa-moihin aikoihin punakaartit ottivat vallan Etelä-Suomessa.

Vapaussota muuttui valitetta-vasti pian myös kansalaissodaksi. Mannerheim sai helmikuun lopul-la Saksasta Suomeen palaavista jää-käreistä arvokkaan johtajavoiman hallituksen joukkoihin, mitkä koos-tuivat lähinnä pikakoulutetuista suo-jeluskuntalaisista ja asevelvollisista.

Mannerheim oli sodan alussa suomalaisille tuntematon, suomea huonosti puhuva venäläinen ken-raali. Ratsuväenkenraaliksi ylennet-ty Mannerheim saavutti kuitenkin karismallaan ja päättäväisyydellään nopeasti ehdottoman arvovallan hal-lituksen joukoissa

Mannerheim johti tämän traa-giseksi käyneen sodan nopeas-

ti päätökseen. Oltuaan senaat in kanssa er i mieltä maamme ulko-politiikasta hän erosi sodan päätyttyä ja mat-kusti ulkomaille kevääl-lä 1918. Saksan hävittyä sodan eduskunta valitsi Mannerheimin valtion-hoitajaksi joulukuussa 1918.

Mannerheimin val-t ionhoitaja kausi ol i maassamme olojen va-kiinnuttamisen aikaa. Tällöin hyväksyttiin tasavallan pe-rustuslaki, hallitusmuoto ja valtio-päiväjärjestys.

Seuraavana vuonna K. J. Ståhl-berg valittiin tasavallan presidentiksi ja Mannerheim poistui yli kymme-neksi vuodeksi Suomen valtiollisesta elämästä.

Tultuaan nimitetyksi vuonna 1931 puolustusneuvoston puheen-johtajaksi hän näki lähestyvän sodan uhkan muita selkeämmin ja ryhtyi tarmokkaasti ajamaan puolustus-kykymme kehittämistä. Hänen esi-tyksensä saivat kuitenkin huonosti vastakaikua. Yleisesti uskottiin, et-tä sotaa ei tule. Myöskään hänen esityksensä pohjoismaisesta puolus-tusyhteistyöstä ei toteutunut.

Vuoden 1918 tapahtumien jäl-keen oli ymmärrettävää, että osa kansastamme suhtautui vihamieli-sesti Mannerheimiin ja karsasti puo-lustusvoimiakin. Mannerheim alkoi 1930-luvulla korostaa kansakunnan yhtenäisyyden merkitystä puheis-saan ja toimissaan.. Tähän osaltaan

tähtäsi myös osallistuminen huma-nitääriseen toimintaan Mannerhei-min Lastensuojeluliiton ja Punaisen Ristin piirissä.

1930-luvun lopulla olivat talou-delliset ja sosiaaliset olot maassam-me jo parantuneet. Ääriliikkeet niin vasemmalla kuin oikealla olivat me-nettäneet merkityksensä. Kaikille tasavertainen varusmiespalvelus lä-hensi omalta osaltaan eri yhteiskun-taluokista tulevia nuoria miehiä.

Suomi oli kaikille puolustamisen arvoinen

Talvisodassa Mannerheimista tu-li koko kansakunnan kiistaton joh-taja. Mannerheim oli sotatoimien johtajana realisti ja hän otti myös operaatioiden poliit t iset seura-ukset huomioon. Vihollisen yli-voiman käytyä kestämättömäksi talvella 1940 hän kannatti aselevon solmimista Neuvostoliiton kans-sa. Jatkosodassa 1941-1944 Suomi taisteli Saksan rinnalla vallatakseen

Mannerheim seu-raamassa Karjalan

kannaksen suur-ta sotaharjoitusta

vuonna 1939. Kuva Puolustusvoimat

1/2011

PAROLE

13

talvisodassa menettämänsä alueet takaisin. Jatkosodan aikana Man-nerheim ei sallinut joukkojemme hyökätä Leningradia vastaan eikä Muurmannin radalle saksalaisten painostuksesta huolimatta. Tämä osoittautui jälkeenpäin tarkasteltuna viisaaksi päätökseksi.

Vuodesta 1943 olikin maamme johdon huolena, kuinka irtaantua sodasta ja samalla säilyttää itsenäi-syytemme.

Aselepo syksyllä 1944kuin hyppy tyhjyyteen

Elokuussa 1944 Mannerheim valit-tiin tasavallan presidentiksi, koska arveltiin hänen olevan kykenevä ar-vovallallaan luotsaamaan maamme rauhaan ja kääntämään aseet tarvit-taessa saksalaisia vastaa.

Mannerheim toteaa muistel-missaan aselevon solmimisen syys-kuussa 1944 olleen kuin hyppy tyhjyyteen. Saksalaisten vastatoimis-ta ei ollut tietoa ja Suomi oli edelleen

sodassa Neuvostoliiton kanssa. Mie-hityksen vaara oli suuri, mutta ajoi-tus kuitenkin onnistui.

”Ei liian aikaisin eikä liian myö-hään” Maatamme ei miehitetty ja kansamme säilytti vapautensa. Ky-seessä oli todellinen valtiomiesteko!

Realiteettien huomioon ottamis-ta maamme sodanjälkeisessä vai-keassa tilanteessa osoitti myös esitys Stalinille yya-sopimuksen solmimi-seksi, mikä ei kuitenkaan ollut Stali-nille vielä silloin ajankohtainen.

Sodan jälkeiset vuodet olivat pre-sidentti Mannerheimille raskaat. Maamme sisäinen tilanne oli rau-haton, sotasyyllisyysoikeudenkäyn-ti oli menollaan, maassamme olevan liittoutuneiden valvontakomission kanssa oli jatkuvia neuvotteluja ja sotakorvaukset painoivat päälle. Pre-sidentin oma terveys alkoi horjua.

Maaliskuun 4.päivänä 1946 Mannerheim ilmoitti luopuvansa terveydellisistä syistä tasavallan pre-sidentin virasta.

44

yleensä kiehtova olemuksensa herättivät kaikkialla, missä hän liikkuikin arvonan-toa edistäen hänen kulloinkin ajamansa asian sujumista.

Suomen kansa osoitti monin tavoin ja edelleen osoittaa kunnioitustaan ja kiintymystään suurmiestään kohtaan. Se näkyi mm. siinä huomiossa, minkä hän sai osakseen Vapaussodan päätty-misen juhlallisuuksissa, valtionhoitajana eri puolille Suomea tekemillään matkoil-la, saamassaan suuressa kansalaislahjas-sa, hänen merkkipäivinään sekä vihdoin kansan osoittaessa arvostustaan hänen siirryttyään ajasta iäisyyteen tammi-kuun 28. päivänä vuonna 1951. Kukaan

suurmiehistämme ei ole ollut sellaisen kunnioituksen ja huomion kohteena. Tuo kunnioituksen tunne ja halu ulottui myös niihin piireihin, jotka pyrkivät vallanku-moukseen vuonna 1918. Niistä monis-ta lähetystöistä, jotka onnittelivat Man-nerheimia hänen 75-vuotispäivänään vuonna 1942, hän arvosti erityisesti SAK:n huomionosoitusta. Se osoitti Manner-heimin yhteiskunnallisen ja ristiriitoja ta-soittavan toiminnan onnistuneen. Useat instituutiot vaalivat edelleen suurmie-hemme, Suomen Marsalkan elämäntyötä ja muistoa. Tuo työ on kaiken kunnioituk-sen arvoista.

Mannerheimin hautajaissaattue 4.2.1951 Helsingin keskustassa. Puolustusvoimat.

Marsalkan hautajaiskul-kue Helsingin keskustassa 4.2.1951. Arkku kulkee ty-kinlavetilla, jota säilytetään Tykistömuseossa Hämeen-linnassa. Kuva Puolustus-voimat

Mannerheimkuoli Sveitsissä

Viimeisinä elinvuosinaan hän asui paljon Sveitsissä, missä hänellä oli keväästä 1948 asunto Genevejärven tuntumassa Montreux`n lähistöllä sijaitsevassa Val-Montin klinikassa, siellä hän kirjoitti muistelmiaan.

Suomen marsalkka Carl Gustav Emil Mannerheim kuoli rauhalli-sesti 28. tammikuuta 1951 Sveitsissä. Kaksi Mannerheim-ristin ritaria, kenraalit Puroma ja Tapola saivat kunniatehtävän hakea Marsalkan Ruotsin kautta takaisin kotimaahan-sa Suomeen. Marsalkka Mannerhei-min hautajaiset 4. helmikuuta olivat koko kansan yhteinen surujuhla.

Marsalkka Mannerheim saatet-tiin haudan lepoon kaatuneiden so-tureidensa keskelle Hietaniemen sankarihautausmaalla, missä hau-tapaadessa on suvun vaakuna, jossa teksti Candida pro causa – ense can-dido, puhtain asein puhtaan asian puolesta.

14 1/2011

PAROLE

Monelle kadettiupseerille on jää-nyt mieleen se hetki, jolloin soti-lassoittokunta siunaustilaisuuden päätteeksi soittaa Narvan marssia vainajaa saatettaessa kirkkosalis-ta pois. Mistä tämän vaikuttavan marssin sävelmä on lähtöisin?

Suuren Pohjan sodan, jossa Ruot-sin kuningas Kaarle XII ja Venä-jän keisari Pietari Suuri taistelivat Itämeren herruudesta, yksi merkittä-vimmistä taisteluista käytiin vuoden 1700 lopulla Narvassa. Lokakuussa Kaarle XII:n joukot aloittivat mars-sin Pärnusta kohti Narvaa, joka oli joutunut venäläisten piirittämäksi. Siellä marraskuun 20. päivänä ruot-salaiset ja suomalaiset joukot löivät Kaarle XII:n johdolla Pietari Suu-ren lukumääräisesti huomattavasti suuremman venäläisen sotajoukon. Varsinaisena taistelupäivänä oli raju

lumimyrsky, joka esti venäläisiä nä-kemästä kauas. Lumipyryn turvin hyökkääjä pääsi pureutumaan suo-raan taisteluhautoihin.

Kertomusten mukaan Narvan marssia soitettiin ja hyräiltiin tällä sotaretkellä. Sen hymnimäinen sä-velkulku jäi silloin monen sotilaan mieliin. Sotaretkelle osallistui ku-ningas Kaarle XII mukana hovi-kapellimestari Gustav von Düben, jonka isoisä Andreas von Düben muutti Ruotsiin 1600-luvun alussa. Andreas von Dübenistä tuli siellä ho-viurkuri ja Tukholman saksalaisen kirkon urkuri sekä kuninkaallinen kapellimestari. Hän sävelsi muun muassa kahdeksanäänisen kantaatin, Pugna triumphalis, kuningas Kustaa II Adolfin hautajaisiin.

Gustav von Dübenin veli An-dreas von Düben nuorempi sävelsi Narvan taistelussa saavutetun voi-ton kunniaksi komediallisen Narva-baletin. Se sisältää Narvan marssin,

joka on eri sävelmä kuin perinteinen Narvan marssi. Andreas von Dü-benin nuoremman Narvan marssi tunnetaan paremmin nimellä Karo-liinimarssi, joka sekin alkuaan on kansansävelmä. Liekö Dübenin sä-vellys aiheuttanut aikojen kuluessa sekaannusta siinä määrin, että hän-tä on alettu vanhoissa nuottikirjoissa pitää virheellisesti alkuperäisen Nar-van marssin säveltäjänä.

Mutta mistä Narvan marssi alun-perin on kotoisin? Onko sävelmä saapunut Baltiaan Brittein saaril-ta tulleiden irlantilaisten sotilaiden mukana? Sitä emme varmuudella tiedä. Ruotsalainen säveltäjä ja kir-jailija Johan Leonard Höijer on tut-kimuksissaan 1800-luvulla päätynyt siihen lopputulokseen, että Narvan marssi on irlantilaista alkuperää. Jo-ka tapauksessa se on kansansävelmä, johon yhtymäkohtia löytyy muualta-kin Euroopasta.

Johan Stridbäckin kuparipiirros joulukuussa 1700 käydystä Narvan taistelusta.

Narvan marssi –Marsalkan ja presidenttien hautajaismarsai

1/2011

PAROLE

15

Musiikki sovitettiin 1818Kaarle XII muistojuhlaan

Kuningas Kaarle XII kuoli saa-tuaan luodin päähänsä Nor-jan sotaretkellä sunnuntai-iltana 30.11.1718. Ruotsin armeija oli sil-loin valtaamassa lujasti varustet-tua Fredrikstenin linnoitusta. Sata vuotta myöhemmin heräsi yliop-pilaspiireissä kiinnostus järjestää Upsalassa Kaarle XII:n kuoleman muistoksi juhla, sillä pidettiinhän häntä Ruotsissa tarunhohtoisena kuninkaana, joka koki sankari-kuoleman. Järjestävät tahot pyy-sivät ruotsalaiselta runoilijalta ja säveltäjältä, professori Erik Geije-riltä sopivaa musiikkia muistojuhlaa varten. Geijerin tiedossa oli vanha hymnisävelmä Narvan taistelun ajoilta. Se innoitti häntä niin, että hän kirjoitti siihen seuraavat sanat:

Carl XII:s marsch vid Narva

Viken tidens flyktiga minnen!Stundens fröjder, bleknen, försvin-

nen!Natten nedsteg på vära sinnen,och för skuggorna är vår sång.Hågkomst av de framfarna dagar,som oss eldar och anklagar!Gråa gäst, som ej tid försvagar,följe ditt allvar vår dunkla gång.

Muistojuhlaa varten saksalais-ruotsalainen säveltäjä, kuoronjoh-taja ja hovikapellimestari Johann Christian Friedrich Haeffner sovitti Narvan marssin mieskuorolle. Upsa-lalaiset ylioppilaat lauloivat marssin muistojuhlassa marraskuun 30. päi-vänä vuonna 1818 ja marssi saavut-ti suuren suosion. Tämän jälkeen Narvan marssi kuuluikin vuosittain muistojuhlan ohjelmistoon.

Pian muistojuhlan jälkeen Ha-effnerin mieskuorosovitus Narvan marssista kulkeutui Suomeen. Ha-

effnerin sovittama marssi oli muun muassa1830-luvulla Pohjalaisen osa-kunnan laulukirjassa, joka sisälsi 62 laulua. Laulukirja oli aikanaan suu-rin ylioppilaslaulukokoelma sekä Ruotsissa että Suomessa. Näihin ai-koihin ylioppilaslaulut vaikuttivat voimakkaasti kansalliseen itsetun-toon antaen isänmaallisen panok-sensa tulevalle kansallisuusaatteelle. Narvan marssilla oli siinä oma osuu-tensa.

Marssista löytyy ainakin Martti Helan, Alpo Noposen ja R.R. Ryy-näsen suomennokset.

Seuraavassa on Alpo Noposen vi-vahteikas suomennos:

Herkkäin muistoin tieltä nyt taivu!Hetken riemu kalveten haivu!Synkkyys yön meidän mieliin vaivu,kun nyt varjoille lauletaan!Aatos mi menneihin vuosihin johtaa,soi maa meitä ja intoon hohtaa.Vieras, aikaa mi uhmin kohtaa.Kolkkohon seuraan nyt tulkoon vain!

Soitettiin Mannerheimin ja Kekkosen hautajaisissa

Kaarle XII muistojuhlalla oli mer-kittävä osuus siihen, että Narvan marssi tuli valtion päämiesten ja korkea-arvoisten upseereiden hautajaisseremonioihin. Aluk-si marssi kuultiin mieskuorojen esittäminä ja vähitellen soittokun-natkin alkoivat sitä soittaa. Mars-sin sävelet ovat kaikuneet muun muassa Suomen Marsalkka Man-nerheimin, presidentti Urho Kek-kosen ja jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin siunaustilaisuuk-sissa. Virossa marssia soitettiin presidentti Lennart Meren hauta-

jaisissa vuonna 2006.Marssista on tehty useita orkes-

teri- ja soittokuntasovituksia. Tun-netuin niistä lienee Artturi Ropen sovitus, jossa marssi alkaa vaime-asti ja voimistuu loppua kohden. Rumpujen osuus marssin alussa on vaikuttava. Ensimmäistä kertaa marssi äänitettiin vuonna 1912, jol-loin sen esitti Robert Kajanuksen sovituksena Helsingin torvisoitto-kunta kapellimestari Aleksei Apos-tolin johtamana.

Narvan marssin sävelmä etenee rauhallisena surumarssina. Sen en-si osassa on samaa tunnelmaa kuin Frederic Chopinin surumarssis-sa. Narvan marssin keskiosan sä-velkulun nousu on mieleenpainuva ja ruhtinaallinen, kunnes se palau-tuu lopulta hiljalleen ensimmäiseen teemaan, johon se päättyy. Mars-sin dynamiikka lisää myös vaikutta-vuutta. Koko marssin ajan rumpujen kohtalokas kumina tekee Narvan marssista kuulijalle sykähdyttävän musiikkihetken.

Teksti: Matti Orlamo

Kaarle XII oli Narvan sankari. Nar-van marssi sävellettiin hänen kuo-lemansa 100-vuotismuistojuhliin 1818. Kuva Wikimedia

16 1/2011

PAROLE

–Mitä tapahtuu, jos myöhäis-moderni yhteiskunta häi-vyttää yhteisen identiteetin ja sen keskeiset symbolit, esimerkiksi

”isänmaa”. Mikä on virtuaaliympä-ristön tilalle antama tulevaisuuskuva ja identiteetti? Tai paremmin lumei-dentiteetti. Mitä tapahtuu kansalli-sessa jatkumossa, jos uusi sukupolvi syntyy tyhjästä tyhjiöön? Tuoreen nuorisotutkimuksen paljastama kulttuurin arvostuksen hätkähdyt-tävän suuri romahtaminen ansaitsi-si hyvin vakavan analyysin. Kolmen, neljän sukupolven etäisyydellä ”suu-rista kertomuksista” elävien historia-tietoisuus on oleellisesti hämärtynyt Tällaisia kysymyksiä asetti dosentti, kenttärovasti Seppo Kangas Tam-pereen tuomiokirkossa Vapaussodan Tampereen Seudun Perinneyhdis-tyksen järjestämässä Tammisunnun-tain kirkkojuhlassa

– Tarvitsemme historiaketjun kunnostamista ja viimeisenkin ve-

teraanin kokemuksellisuutta kansal-lisen kestämisen ja toivon perintönä. Olen saanut opettaa yli kahdelle-kymmenelle kadettikurssille, et-tä huomisen leipä leivotaan tänään

– eilisen jauhoista.– Tammisunnuntai 1918 nousi

symboloimaan suomalaista maan-puolustustahtoa ja vapaudenkai-puuta. Ensimmäistä kertaa maan historiassa itsenäisen Suomen jou-kot, oman maan johdon alaisina, käynnistivät sotatoimet vieraan val-lan joukkoja vastaan niiden karkot-tamiseksi itsenäisen Suomen alueelta. Vuoden 1918 sota syttyi Vapaussota-na, mutta se muuttui onnettomuu-deksi myös sisällissodaksi. Monien 1918 –sodan nimien joukossa luok-kasota on virheellisin. Valkoinen ar-meija ei ollut luokka-armeija. Sen joukoista kolmannes ja vapaaehtoi-sista neljännes oli työväestöä. Torp-pareita oli molemmilla puolilla.

– Vapaussodalla osoitetun itse-

näisyystahdon kansallinen arvo on mittaamaton. Sisällissodan haavojen traagisuus molemmilla puolilla on myös mittaamaton. Nämä haavat pa-rantaa vain sovitus, sovinto ja toinen toisensa löytäneet sydämet Suomen itsenäisyyden vaalimiseksi.

Viholliskuvien kehittely histo-riaan viitaten on tarpeetonta. Vai-keasti ennustettavan tulevaisuuden edessä oli – ja on – kuitenkin pidet-tävä huolta maanpuolustustahdosta. Olemme velkaa sekä veteraaneille et-tä lapsillemme itsenäisen isänmaan. Suomi on ainoa niistä lähes kymme-nestä ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneistä itäisen Eu-roopan maasta, joka säilytti vuosisa-dan loppuun saakka itsenäisyytensä. Itsenäisen Suomen taival maana, jonka ulkopolitiikkaa ja puolustusta olisi hoitanut Neuvosto-Venäjä, olisi varmuudella ollut toisenlainen.

Tammisunnuntain kirkkojuhla TampereellaMikä on virtuaaliympäristön tarjoama kuva isänmaasta

Kenttärovasti Seppo Kangas puhui Tampereen tuomiokirkon saarnastuo-lissa ja kantoi huolta nuorison historia-tietoisuudesta. Kuva Matti Kataja

1/2011

PAROLE

17

Oliko Matti Laurila Pohjamaan Mannerheim? Tämä yleisöky-symys kuvasti hyvin 5. marraskuuta Seinäjoella pidetyn Matti Laurila-se-minaarin henkeä. Muihinkin suuriin sotilaisiin Laurilaa verrattiin. Evers-ti Sampo Ahto haki esitelmässään Fredrik Suurelta ja panssariken-raali Pattonilta Laurilaan sopivia lausumia. Preussin kuninkaan mu-kaan sotilasjohtajan on oltava pait-

Pohjanmaan Mannerheimsi ankara myös lempeä miehilleen. Panssarikenraalin mukaan päälli-kön on oltava lojaali alaisilleen. Lau-rilan tunnettujen ansioiden lisäksi suojelukuntajohtajana ja rykmen-tinkomentajana nousi esille myös hänen tärkeä roolinsa Mäntsälän ka-pinan kriittisissä vaiheissa. Profes-sori Martti Häikiö totesi siitä, että valtiollista itsenäisyyttä ja sen pe-rustana olevaa oikeusvaltiota voi

puolustaa myös aseisiin tarttumatta. Seminaari oli varsinainen yleisö-

menestys, sillä paitsi tarkoitukseen varattu Seinäjoen kaupunginvaltuus-ton istuntosali myös sen yhteydes-sä oleva aula olivat tungokseen asti täynnä kuulijoita.

Vesa Määtän ja Kari Hokkasen se-minaarissa pitämät esitelmät löyty-vät seuraavilta sivuilta.

Eversti Sampo Ahto ja professori Martti Häikiö istuivat esiintyjinä eturivissä. Kuva Raimo Latvala.

Martti Laurila kirja kävi kaupaksi. Sotilaskotisisaret tarjoilivat kahvia ja tietysti munkkeja. Kuvat Raimo Latvala

18 1/2011

PAROLE

Jääkärieversti Matti Laurilan toi-mia rintamakomentajana erityi-sesti jatkosodan alussa on aiemmin tutkittu runsaasti, mutta hänen elämäänsä kokonaisuutena on pe-rehdytty harvemmin. Tämä on saat-tanut hämärtää objektiivisuutta hänen toimintansa syiden ja seura-usten hahmottamisessa.

Laurila syntyi Kauhavalla 1895 Matti sekä Anna-Liisa Laurilan vii-dentenä lapsena. Hän oli tuossa vai-heessa perheen ainoa poika. Ilmari veli syntyi 1897. Isä-Laurila oli luon-teeltaan hyvin temperamenttinen. Monien elämäntehtäviensä ohella hänellä oli myös kokemusta sotilasu-

rasta Suomen vanhassa väessä. Tämä inspiroi osaltaan myös Matti-poikaa hakeutumaan armeijan palvelukseen. Siihen vaikutti myös viime vuosisa-dan alun isänmaallinen henki, jota erityisesti sortovuodet olivat stimu-loineet. Patriotismia korostettiin myös koulukasvatuksessa. Erityisesti Lapuan yhteiskoulun isänmaallinen henki jäi Matin mieleen. Hän opis-keli siellä vuosina 1908–1915.

Itsenäisestä Suomesta haaveil-lut Laurila lähti ensimmäisten lapu-alaisten kanssa Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Määränpäähän-sä Lockstedtin koulutusleirille hän saapui 27. marraskuuta 1915. Jääkä-rikautenaan Laurila osallistui Mis-se-joen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin. Kuri oli kovaa ja sim-putus yleistä, mutta Laurilalle ei jää-nyt niistä kovinkaan epämiellyttäviä muistoja. Ankara sotilaskoulutus epäilemättä myös karaisi häntä ja hi-oi särmiä pois.

Tammikuun 5. päivänä 1917 suomalainen jääkäripataljoona sai käskyn siirtyä Aa-joelle. Siellä kym-menet jääkärit eivät olleet halukkaita

lähtemään juuri perustetun hiihto-osaston mukana taisteluun, joten he kieltäytyivät käskystä. Sen toteutta-minen olisi heidän mukaansa voinut johtaa Suomelle korvaamattomas-sa joukossa turhiin tappioihin. Käs-kystä kieltäytyneiden joukossa oli lapualainen jääkäri Sven Saarikoski, joka palveli Laurilan kanssa samassa komppaniassa (1.K). Sen päällikkö-nä oli suomalainen ylijoukkueenjoh-taja K. A. Ståhlberg. Komppanian ollessa järjestäytyneenä Aa-joen jääl-lä Saarikoski tuotiin miesten eteen vartioiden saattamana. Saarikos-ki kieltäytyi, kun Ståhlberg kysyi:

”Lähdetkö mukaan?” Komppanian päällikkö toisti uudelleen kysymyk-sensä, mutta Saarikoski pysyi pää-töksessään. Tämän jälkeen Ståhlberg uhkasi aseella Saarikoskea, mutta sekään ei tuottanut tulosta. Seuraa-vaksi Laurila näki, kuinka Ståhlberg ampui ensin kaksi laukausta ja lo-puksi vielä yhden. Saarikoski kaatui jäälle. Järkytys Saarikosken kuole-masta levisi koko pataljoonaan.

Kiivauteen taipuvainen Ståhl-berg koettiin hänen alaistensa kes-

Fil. tri. Vesa Määttä kirjoitti väitös-kirjansa Matti Laurilasta. Kuva J. Aaltonen

Jääkärieversti Matti Laurilan elämänvaiheita –keskeiset tapahtumat ja niiden vaikutukset

Vesa Määttä

Lapuan lumi-auran kärki. Vasemmalta Matti, isä ja Il-mari Laurila.

1/2011

PAROLE

19

kuudessa etäiseksi sekä töykeäksi. Jääkärikenraalimajuri Johan Ara-juuren mukaan Ståhlberg nimen-omaan halusi esiintyä karkeana ja tunteettomana sotilasjohtajana. Ara-juuri on muistellut Ståhlbergin us-koneen, etteivät hentomieliset ja pehmeät luonteet voineet menes-tyä sodassa. Arajuuren muistoissa Ståhlberg esiintyi erittäin kunni-anhimoisena, toiminnanhaluisena, suoraviivaisena ja tiedonjanoisena, mutta ei mitenkään koreilevana up-seerina. Arajuuri uskoi tunteneensa myös ystävänsä herkemmän puolen havaitessaan muun muassa, miten tapahtuma Aa-joella repi Ståhlber-gin psyykettä. Ståhlbergia voitaneen kutsua suoran toiminnan upseeriksi. Kunnianhimo kannusti häntä taiste-lukentällä pelottomuuteen ja rohkeu-teen. Näitä ominaisuuksia hän vaati epäilemättä myös alaisiltaan.

Teloituksesta jäijälki Laurilaan

Muisto Saarikosken teloituksesta ei voinut olla vaikuttamatta Laurilaan,

myöskään sotilasjohtajana. Laurilan mukaan Saarikosken tapaus olisi voi-tu selvittää rauhallisella keskustelul-la. Ehkäpä tämä näkemys mielessään Laurila ei myöhemmissä esimies-tehtävissään vältellyt neuvotteluase-telmaa huomioidessaan alaistensa näkemyksiä. Näissä vuorovaikutus-tilanteissa rauhallisuus ja maltti liit-tyivät oleellisesti Laurilan tapaan kommunikoida. Toisaalta Laurilalla ei ollut helppoa hillitä perusluonteen-sa kiivautta, kun hänen ja esimiehen välillä vallitsi luottamuspula. Se ko-rostui Laurilan joutuessa tekemisiin henkilöiden kanssa, jotka hän miel-si Ståhlbergin kaltaisiksi suoran toi-minnan upseereiksi.

Jääkäreiden pitkä koulutus-aika päättyi 26. helmikuuta 1918 Vaasassa pidettyyn suomalaisen Jää-käripataljoona 27:n sotilasparaatiin. Tämän jälkeen jääkärivänrikki Lau-rila sijoittui lukuisten muiden jää-käritovereidensa tavoin valkoisen armeijan sotilasjohtotehtäviin vapa-ussodassa.

Aa-joen tapahtumien jälkeen seuraava Laurilaan voimakkaasti vaikuttanut tapahtuma ajoittuu al-kukevään päivään 16. maaliskuuta 1918. Hän menetti tuolloin käydyssä Länkipohjan taistelussa sekä isänsä että veljensä. Ilmari Laurilan johta-man komppanian etenemismaasto oli ollut mahdollisimman epäedul-linen. Ehkä tämän vuoksi hän yritti joukkoineen kiertoliikkeellä vihol-lisen vasempaan sivustaan, joka ei ollut hänen yllätyksekseen suojaa-maton. Isä-Laurilan johtamat lapua-laiset etenivät puolestaan suoraan päin vihollista.

Laurila piti isän ja veljen kuole-maa tapahtumana, joka sotilaalli-sesti arvostellen ei kestänyt kriittistä tarkastelua. Isä oli annetun käskyn mukaisesti menehtynyt suorassa rin-tamahyökkäyksessä, eivätkä hänen esimiehensä huomioineet muita ete-nemisvaihtoehtoja. Erään arkistoläh-teen mukaan isä olisi Länkipohjassa arvostellut ankarasti hyökkäyssuun-nitelmia ja johtajiaan. Näin hän oli toiminut aikaisemminkin kokies-saan jonkin asian periaatteidensa vastaiseksi. Näin tuli myös toimi-maan hänen poikansa.

Länkipohja tekiLauriloista legendan

Länkipohjasta muodostui vapausso-dan ratkaisutaistelu, sodan käänne-kohta. Myös aikalaiset ymmärsivät Länkipohjan ratkaisevan merkityk-sen. Osin sen vuoksi Lauriloista tuli sodan juhlituimpia ja palvotuimpia sankareita. Voitto henkilöityi hei-hin. Lapuan Lauriloihin kytkettiin myöhemmin lukematon määrä tosia, vääriä ja väritettyjä tarinoita. Heis-tä kehkeytyivät sodan kenties juhli-tuimmat sankarit heti ylipäällikkö Mannerheimin jälkeen.

Ensisijaisesti läheisten menetys-ten ja toissijaisesti siihen liittyneen julkisuuden vuoksi myös Matti Lau-rilan elämässä tapahtui Länkipoh-jan myötä keskeisin käänne. Isä sekä veli tulivat tästä lähtien kulkemaan hänen rinnallaan suullisten ja kir-jallisten aikalaismuistojen muodossa. Lauriloista tuli erityisesti Etelä-Poh-janmaalla, mutta myös maakunnan rajojen ulkopuolella osa valkoisten kollektiivista vapaussotamuistoa. Se nosti isän sotilasuraa jatkaneen Matti Laurilan jonkinasteiseen eri-tyisasemaan eteläpohjalaisten kes-kuudessa. Länkipohjan taistelun jälkeen hänelle muodostuikin perus-ta julkiselle asemalle kotimaakun-nassaan.

Jääkäriajan kokemukset yhdistet-tynä isän ja veljen menetykseen sine-töivät myös Laurilan käsityksen siitä, miten hän toimisi johtajana taiste-lutilanteessa. Hän pyrkisi kaikin keinoin löytämään ne vaihtoehdot, jotka minimoisivat henkilömenetyk-siä. Edes ylempien upseerien vastak-kaiset näkemykset eivät enää saaneet Laurilaa helposti joustamaan peri-aatteistaan. Tämän vuoksi hän ei luonnollisesti voinut välttyä joutu-masta ristiriitatilanteisiin esimies-tensä kanssa.

Maaliskuun lopussa 1918 Lau-rila otti vastaan isänsä tehtävät lapualaissuojeluskuntalaisten komp-panian päällikkönä. Näihin aikoihin Lempäälän taistelussa myös hänen periaatteensa joutui koetukselle. Laurila nimittäin vastusti pataljoo-nan komentajan, ratsumestari Oskar Wilkmanin käskyä hyökätä suoraan

Ylijoukkueenjohtaja K. A. Ståhlber-gin niskoittelun takia Aa-joen jäällä suorittama jääkäri Sven Saarikosken teloitus jätti pysyvän jäljen Laurilaan.

20 1/2011

PAROLE

aukean yli kohti vihollista. Länki-pohjan tuore muisto mielessään Lau-rila mukaan päämäärään olisi voitu päästä vähäisemmillä tappioilla kier-tämällä vihollisen sivustaan. Tämä oli usein myöhemminkin sotilasjoh-taja Laurilalle mieleinen etenemis-keino. Laurila otti kiivaasti yhteen Wilkmanin kanssa, mutta joutui kuitenkin alistumaan esimiehensä tahtoon. Lapualaisjoukkojen onnek-si pääosa heistä selvisi suhteellisen vähäisin vammoin aukean yli. Hyök-käys sai kansanperinteessä nimen Lempäälän kujanjuoksu. Tämän seu-rauksena Laurilan ja Wilkmanin vä-lillä tuli vallitseman luottamuspula.

Elokuussa 1919 Laurila aloit-ti Etelä-Pohjanmaan suojeluskun-tapiirin päällikkönä. Hänestä tuli

näkyvä vaikuttaja maakunnan lot-tien ja suojeluskuntalaisten keskuu-dessa. Piiripäällikön auktoriteettiin liittyivät esimerkillä johtaminen se-kä rauhallisuus ja kansanomaisuus. Hänelle ei ollut ominaista komen-tosanojen käyttö preussilaiseen tyy-liin. Lienee selvää, että tiukempaan sotilaallisen kuriin mieltyneet ei-vät tämänkaltaisia lähestymistapoja katsoneet hyvällä. Joka tapaukses-sa Laurilan on kuvattu herättäneen luottamusta ja jonkinasteista turval-lisuuden tunnetta. Isällisyys on sana, joka on usein liitetty Laurilan johta-jan ominaisuuksiin. Hänen positiivi-siksi koetuista luonteenpiirteistään oli ollut ilmeistä hyötyä esimerkik-si aikana, jolloin Lapuan liikkeen inspiroimat kommunismin vastai-

set mielialat nostattivat ulkoparla-mentaarisen toiminnan kannatusta Suomessa. Laurila osallistui kommu-nismin vastaiseen toimintaan aina-kin jossain määrin Lapuan liikettä myötäilevässä hengessä, mutta suoje-luskuntalaisena hän ei halunnut ryh-tyä politikoimaan.

Suojeluskunta kansaakokoava, ei hajottava

Laurilan kommunismin vastaisuus oli joko saanut alkunsa tai vahvistu-nut vapaussodan aspektista sisällisso-tana. Henkilökohtaisen ulottuvuuden vastakkainasetteluun toi hänen lä-heistensä kaatuminen Länkipohjassa. Katkeruutta lisäsi suomalaisten pu-naisten sekä neuvostobolševikkien yh-teistoiminta niin vuonna 1918 kuin sen jälkeen. Laurilalle edellä maini-tut eivät kuitenkaan merkinneet yk-sityishenkilönäkään yllykettä ryhtyä tukemaan kommunismin vastais-ta ulkoparlamentaarista toimintaa. Olisihan se voinut johtaa ihmishen-kien menetyksiin. Sotilasjohtajana Laurila pyrki myös huomioimaan kokonaisuutta. Hänelle suojeluskun-tajärjestön tuli edustaa mahdollisim-man laajaa kansanjoukkoa, eikä hän ylenkatsonut isänmaallista työvä-enliikettäkään. Maanpuolustusjär-jestön tuli olla kriisiaikoja silmällä pitäen kansaa kokoava, ei hajotta-va voimavara. Niinpä piiripäällikkö pyrki pitämään joukkonsa erossa po-litiikasta. Hän pyrki myös olemaan lojaali valtiovallalle, erityisesti presi-dentti Svinhufvudille, jota hän kun-nioitti, vaikka luottamus saattoikin joutua välillä koetukselle.

Mäntsälän kapinaviikolla vuonna 1932 tilanne oli hyvin tulehdusherk-kä myös Etelä-Pohjanmaalla. Kapi-naa kannattaneet suojeluskuntalaiset onnistuivat valtaamaan Seinäjoen suojeluskuntapiirin esikuntatalon. Laurila oli tuolloin Helsingissä, ja valtaajat lähettivät maakunnan suo-jeluskunnille lähtökäskyjä Mäntsä-lään. Laurilan antamissa käskyissä edellytettiin puolestaan miesten py-symistä paikoillaan. Tehtävä ei ollut helppo, sillä Lapuan liikkeellä ja suo-jeluskunnilla oli Etelä-Pohjanmaalla tiivis yhteys. Lauriloiden muistomerkki Länkipohjassa

1/2011

PAROLE

21

Junat Etelä-Pohjanmaalla eivät täyttyneet Mäntsälään menijöistä, ja Laurila oli tasavallan president-ti Svinhufvudin avainhenkilö siinä, ettei kapina eskaloitunut. Etelä-Poh-janmaan suojeluskunnissa oli tuol-loin yli 6 200 jäsentä. Kapinalliset uskoivat, että jos Laurila olisi anta-nut lähtökäskyn, Etelä-Pohjanmaalta olisivat lähteneet kaikki suojeluskun-talaiset ja maanpuolustusjärjestön jäsenet muualla Suomessa olisivat yhtyneet heihin. Innokkaita läh-tijöitä löytyi ainakin Jyväskylästä, Etelä-Hämeestä, Pohjois-Uudelta-maalta ja Satakunnasta. Jonkinas-teista valmiutta oli myös Kuopiossa ja Helsingissä. Edellä mainitut piirit olisivat epäilemättä saaneet täyden-nyksiä myös jäljellä olleista 15 suo-jeluskuntapiiristä. Kaiken kaikkiaan joukkoihin oletettiin liittyvän jopa 25 000–30 000 miestä. Näin ollen Mäntsälään olisi voinut kokoontua sen verran suuri armeija, että aseelli-nen yhteenotto olisi taas saattanut ja-kanut suomalaisia.

Suojeluskunta enemmänkuin pelkkä työpaikka

Laurilalle suojeluskuntajärjestö mer-kitsi paljon enemmän kuin pelkkä työpaikka. Erityisesti isän toimin-ta suojeluskuntien muodostamisessa sekä Lapuan suojeluskunnassa vai-kutti Laurilan urasuunnitelmiin, ja hän yritti saada jo vapaussodan alus-

sa siirtoa lapualaisten riveihin. Isä oli myös toivonut hänen pääsevän lapualaissuojeluskunnan mukana rintamalle. Länkipohjan tapahtu-mat konkretisoivat isän toivomuk-sen. Siirron jälkeen Laurila oppi erityisesti tuntemaan vapaaehtoisuu-den merkityksen sotatoimissa. Se oli hänelle tärkeä kokemus. Vapaa-ehtoisena rintamalle lähtenyt luotti toimineensa oikean asian puolesta. Tämä auttoi kestämään vaikeat rin-tamaolosuhteet sekä lisäsi taistelu-henkeä. Näin ollen joukko oli myös iskukykyisempi.

Siirtyminen piiripäällikön tehtä-viin oli luonteva jatko Laurilan ko-kemuksille vapaussodassa, isän ja veljen esimerkille sekä heidän muis-tolleen. Piiripäällikkyys sopi Lauri-lan luonteelle. Tehtävässä sai toimia itsenäisesti, eivätkä esimiehet liiem-min puuttuneet hänen tekemisiinsä. Laurilan mukaan maanpuolustus-työtä tehtiin suojeluskunnissa innol-la työtunteja laskematta, mikä antoi myös johtoportaalle lisämotivaatiota.

Edellä mainitun jälkeen ei ole vaikea ymmärtää sitä, että Laurila oli ehdoton ja vähemmän diplomaat-tinen hänen vastustaessaan toimen-piteitä, jotka koettiin vahingollisiksi suojeluskuntajärjestölle. Monien muiden suojeluskuntapiiripäällik-köjen tavoin hän oli huolissaan puo-lustusvoimien taholta esitettyihin mielipiteisiin, joiden mukaan suoje-luskuntajärjestön ja vakinaisen ar-meijan organisaatioiden tehtäviä tulisi kustannussyistä tarpeellisis-sa määrin yhdistää. Erityisesti huol-ta herätti maanpuolustuksen uuteen koulutus- ja liikekannallepanosuun-nitelmaan – aluejärjestelmään – siir-tyminen, joka tapahtui 1930-luvun kuluessa. Laurila pelkäsi, että suo-jeluskuntajärjestö voitaisiin jopa sulauttaa aluejärjestöön. Se olisi voi-nut hänen mukaansa koitua suoje-luskuntajärjestön tuhoksi. Laurilan huolet osoittautuivat kuitenkin yli-mitoitetuiksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Hän oli astunut hauraal-le maaperälle sotilasuransa jatkoa ajatellen. Laurilaan kohdistuneet ne-gatiiviset mielikuvat ja ennakkokäsi-tykset pohjustivat tulevaa takaiskua hänen urakehitykselleen. Tosin tal-

visodan menestys merkitsi vielä nos-tetta hänen uralleen. Sotaan Laurila lähti eteläpohjalaisista muodostetun JR 23:n komentajana. Länkipohjan menetysten muisto painoi yhä hänen mieltään kannustaen häntä säästä-mään ihmishenkiä rintamalla.

Talvisodan toimistaerilaisia arviointeja

Laurila joukkoineen onnistui es-tä mää n v i hol l isen läpimur to-yritykset sekä Taipaleessa että Vuosalmella. Kuitenkin hän onnistui talvisodan rintamakomentajana pa-remmin alaistensa kuin muutaman esimiehensä näkökulmasta. Lau-rilasta talvisodan jälkeen tehdyt upseeriarvioinnit poikkeavatkin kohtalaisen paljon toisistaan. Eräi-den lausuntojen perusteella häntä pidettiin päätöksenteossaan jossain määrin horjuvana ja luonteeltaan herkkänä, jonka on vaikea antaa eh-dotonta käskyä alaspäin. Häneen liitettiin myös luonnehdinnat pas-siivinen ja epävarma, ja hänen to-dettiin tarvitsevan esimiehensä ohjausta ja tukea. Eversti Niilo Her-salon lausunnon perusteella Lauri-lassa esiintyi jopa omavaltaisuutta ja kurittomuutta.

Laurilan korostettiin myös ol-leen luotettava, rauhallinen, urhool-linen sekä vastuuntuntoinen. Paavo Talvelan mukaan hän oli luotettava ja taitava komentaja, todellinen so-taupseeri. Talvela korosti Laurilan kuuluneen hänen uljaimpien komen-tajiensa joukkoon. Jääkärikenraa-liluutnantti Erik Heinrichs totesi, että Laurila oli ollut arvovaltainen johtaja vaaran hetkellä. Ylipäällik-kö Mannerheim totesi puolestaan, että eteläpohjalaiset olivat taistel-leet Vuosalmella urhoollisesti Lau-rilan päällikkyydessä, ja tappiot olivat olleet suuret ylivoiman edes-sä. Epäilemättä erityisesti ylipäälli-kön sanat vahvistivat jo vuonna 1918 alkunsa saanutta legendaa Laurilois-ta. Legendaan liittynyt glooria herät-ti upseerikunnassa todennäköisesti niin ihailua kuin kateutta Laurilaa kohtaan. Viimeksi mainittuun antoi lisäpontta se, että Laurila ylennettiin huhtikuussa 1940 jääkärieverstiksi ja

Everstiluutnantti Laurila 1930-lu-vulla

22 1/2011

PAROLE

hän sai tuolloin myös 2. luokan va-paudenristin. Palkitsemiset saivat pian jatkoa, kun hän vastaanotti 1. luokan vapaudenristin toukokuussa 1940.

Laurilan alaistensa keskuudes-sa nauttimaa arvostusta lisäsi hänen taipumuksensa kuunnella miehiään ja epäkohtien korjaamiseksi myös toteuttaa heidän toiveitaan. Tämä il-meni muun muassa siinä, kun hän talvisodassa erotti rykmentistään taistelijoiden keskuudessa epäsuosi-tun, väliaikaisen III pataljoonan ko-mentajan, majuri Otto Liliuksen. Välirauhan aikana Lilius nimitettiin Vaasan sotilasläänin esikuntapääl-liköksi. Tuolloin Etelä-Pohjanmaan Itäisen suojeluskuntapiirin komen-tajana toiminut Laurila joutui taas kohtamaan talvisodan aikaisen alai-sensa, eikä välttämättä niinkään mieluisten tapaamisten merkeissä. Jatkosodan alussa, kesällä 1941 Lili-uksen jopa väitettiin sanoneen, että Laurilan maine tullaan hävittämään sodan kuluessa. Lilius palveli esi-kuntapäällikkönä siinä divisioonassa

eli 19.D, jossa Laurila johti rykment-tiään JR 16. Näytti myös siltä, että kyseisen divisioonan komentajalla, jääkärieversti H. E. Hannukselalla olisi ollut sama tavoite kuin Liliuk-sella.

Hannuksela ja Lilius olivat suo-ran toiminnan upseereita. Heidän alaisuudessaan rintamahyökkäys avoimen kentän yli vahvasti varus-tautunut ta v i hol l is ta vastaa n toteutettiin ilman kompromisseja, jos käsky niin määräsi. He siis oli-vat toimintatavoiltaan Laurilan vas-takohta. Myös Laurila vaati tehtävien suorittamista, mutta yritti välttää samankaltaisia turhiksi kokemiaan uhreja kuin hänen isänsä ja veljensä vuonna 1918.

Hannuksela ja Laurilaeivät tulleet toimeen

Hannuksela ja Laurila eivät kyenneet saamaan rakentavaa yhteistyötä ai-kaan. Se johti ristiriitoihin, joilla oli jälkiseurauksensa. Vuorovaikutus heidän välillään oli kaikkea muu-

ta kuin rakentavaa. Tunteet tekivät tehtävänsä ja yhtymän johdon kiistat heijastuivat armeijakunnan eli VII AK johtoon, 19. Divisioonan ryk-mentteihin, sen pataljooniin, komp-panioihin jne.

Esimies-a lainen -k iista kul-minoitui 27.7.1941 Kumurin tais-telussa, jossa Laurilan rykmentti joutui kohtamaan teräsbetonikor-suihin suojautuneen vihollisen lähes olemattomilla tiedustelutiedoilla.

Mannerheim tiedosti hyvin jää-kärieverstien väli l lä vallinneen tulehtuneen tilanteen ja lähetti jää-kärikenraalimajuri Tuompon selvit-tämään jupakkaa 6. elokuuta 1941. Tuompon korosti ongelmallista esi-miessuhdetta 19. Divisioonassa, ja Laurila sai siirron Jalkaväkiryk-mentti 22:n komentajaksi jääkäri-kenraalimajuri Paavo Talvelan VI Armeijakuntaan.

Kuten aiemmin Taipaleessa ja Vuosalmella Laurila joukkoineen saavutti menestystä syksyn 1941 taisteluissa Tuulosjoella ja Syväril-lä. Henkilöristiriitojen sävyttämä ai-

Laurila – viides vasemmalta – yhteiskuvassa rykmenttinsä upseerien kanssa jatkosodan alussa.

1/2011

PAROLE

23

ka JR 16:n komentajana muodostikin kontrastin Laurilan aikaisemmille ja myöhemmille vaiheille sotilasjohta-jana rintamatehtävissä.

Onnistuneen uuden alun jäl-keen Laurilan tehtävät rintamako-mentajana päättyivät jo joulukuussa 1941, jolloin hän joutui selkävaivo-jensa takia sairaalahoitoon. Vuoden 1942 aikana Laurilan selkä saatiin

kohtalaiseen kuntoon. Hänelle oli-si myös saattanut löytyä rykment-ti Aunuksen Ryhmästä, mutta häntä ei toivotettu tervetulleeksi V Armei-jakuntaan eikä VI Armeijakuntaan. Syynä eivät olleet pelkät Laurilan terveyteen kohdistuneet epäilyt. Epäilemättä keskeisenä taustatekijä-nä oli ollut 19. Divisioonan johdon konflikti. Se vahvisti käsitystä, jonka mukaan Laurilaa ei koettu helpoksi alaiseksi eli hänen maineensa ei ollut palautunut ennalleen.

Kuolema ehti ennenkenraaliylennystä

Laurila nimitettiin 9. joulukuuta 1942 Vaasan sotilasläänin komenta-jaksi. Hänen tavoitteenaan oli kui-tenkin rintamapalvelus. Vihdoin elokuun lopussa 1944 Laurila toi-votettiin tervetulleeksi VI Armeija-kuntaan, jonka komentajana toimi

jääkärikenraalimajuri A. E. Marto-la. Myös päämajassa suhtauduttiin myönteisesti siirtoon. Syyskuun 1. päivänä Laurila luopui virastaan Vaasan sotilasläänin komentaja-na. Tilanne kuitenkin muuttui, sil-lä muutaman päivän kuluttua aseet vaikenivat rintamalla. Laurilan edes-sä oli paluu Vaasan sotilasläänin ko-mentajaksi.

Marraskuun alussa 1944 tasa-vallan presidentti Mannerheim al-lekirjoitti suojeluskuntajärjestön lakkauttavan lain, ja saman vuoden joulukuussa Laurila joutui luopu-maan vakinaisesta palveluksestaan.

Vuoden 1944 jälkeen Laurilalla ei enää ollut yhteisössään samanlais-ta vaikuttavuutta kuin aikaisemmin. Hän kylläkin säilytti auktoriteetti-asemansa Etelä-Pohjanmaalla myös sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Elämänsä loppuun asti näkyvästi maanpuolustuksen merkitystä ko-rostaneen Laurilan ylentäminen jää-kärikenraalimajuriksi koettiin yhä enemmän maakunnan asiaksi, sil-lä se merkitsi myös tunnustusta Ete-lä-Pohjanmaan sotaveteraaneille sekä muille isänmaan hyväksi työ-tä tehneille. Ylennys ei kuitenkaan ennättänyt toteutua, sillä Laurilan maallinen vaellus päättyi heinäkuus-sa 1983. Hänet haudattiin Lapualle isä- ja Ilmari Laurilan viimeisten le-posijojen viereen.

Laurilan toiminnalla oli merki-tystä Suomen itsenäisyyden ja demo-kraattisen yhteiskuntajärjestelmän saavuttamisessa ja säilyttämisessä. Länkipohjan taistelu oli määrännyt suunnan sille, että Suomen itsenäis-tymisvaiheen mikrotason toimi-jasta kasvoi makrotason vaikuttaja 1930-luvun alkuun mennessä. Tuol-loin Laurila oli tasavallan president-ti Svinhufvudin avainhenkilö siinä, ettei aseellinen konflikti eskaloitu-nut Mäntsälän kapinassa eikä Suomi ajautunut sisällissotaan ja radika-lisoitunut. Näin kansakunnan yh-tenäisyyden lujittumiselle jäi vielä aikaa ennen talvisotaa. Laurila jouk-koineen saavutti menestystä talviso-dassa, eikä hän ollut vähäinen tekijä siinä kokonaisuudessa, joka mahdol-listi Suomen selviytymisen sodasta itsenäisenä valtiona.

Eversti Laurila laskee seppeleen Vapaussodan muistomerkille Lapualla.

Veikko Jurama on koonnut kirjaan Laurilan ja Hannukselan välistä ristiriitaa koskevat dokumentit.

24 1/2011

PAROLE

Matti Laurila ja Artturi Lei-nonen olivat naapuripitäjistä, maaseudun poikia, synnyltään ”puo-litalonpoikaista keskiluokkaa”. Lau-rila kävi keskikoulun ja sotakouluja, Leinonen  kansakoulunopettajase-minaarin. Kummastakin tuli ”herra”, mutta molemmissa  säilyi melkoi-nen annos maalaismiehen epäileväs-tä suhtautumisesta isoihin herroihin

– ruotsinkielisiin varsinkin. Huumo-rimiehiäkin he olivat. 

Kumpikin kasvoi sortovuosien vastarintahengessä. Leinosesta tuli jääkärivärväri ja kalterijääkäri, Lau-rila kävi preussilaisen Jääkäripatal-joonan kovan koulun. Molemmat olivat aika tärkeissä tehtävissä vapa-ussodassa, Laurila komppanianpääl-likkönä, Leinonen päämajassa.   

Leinonen määrättiin jo sodan ai-kana suojeluskuntien Etelä-Pohjan-maan piirin päälliköksi. Hän jatkoi virassa vuoden 1918 loppuun. Elo-kuussa 1919 paikan täytti Laurila, jo-ta Leinonen kannusti hakemaan.     

Teemani on siis tarkastella heitä

suojeluskuntamiehinä. Päälähteenäni on kaksi väitös-

kirjaa: Vesa Määtän tuore Lauri-lan elämäkerta sekä Timo Mikkilän Pohjanmaan patriootti (2000), joka kertailee Leinosen elämänvaiheita; aikaisemmin hänestä on pienoiselä-mäkerta Veikko Pirilän teoksessa Maakuntapatriootit (1985). 

Suojeluskunnat ja kotimaakunta olivat kummallekin rakkaita. Lau-rilalle oli tarjolla upseerinura ar-meijassa; mutta suojeluskuntatyön vapaaehtoisuus miel ly tt i enem-män. Armeijan upseeria olisi kier-rätetty pitkin maan varuskuntia, suojeluskunnan piiripäällikkö sai pysyä kotona, ensin Vaasassa ja sit-ten Seinäjoella, kun piiriesikunnan talo oli valmistunut 1926. 

Ei Leinonenkaan tarttunut tar-joutuneisiin mahdollisuuksiin siir-tyä pääkaupunkiin.  

Suojeluskuntapiirissä he olivat tii-viissä yhteistyössä. Leinonen valittiin huhtikuussa 1919 piiriesikuntaan ja 1924 sivutoimiseksi valistusohjaajaksi, jona pysyi kesään 1929 saakka. Teh-tävään kuului piirin Nuijasoturi-leh-den toimitussihteeriys. Päätoimittaja oli virkansa puolesta Laurila, mut-ta käytännössä Leinonen teki Nuija-soturin. Suojeluskuntien arkityössä Laurila ja Leinonen ahersivat koulut-taen ja innostaen, ryssästä varoittaen ja punaisia pahoista teoista soimaten.  

He olivat ystäviä. Leinosen loh-duttelut liennyttivät Laurilan pet-tymystä, kun koki kärsineensä vääryyttä ylennyksissä. – Vääryyt-tä Leinonenkin koki kärsineensä natsoja jaettaessa: hänhän oli vain korpraali, vaikka oli vapaussodassa palvellut hyvinkin upseeritason teh-tävissä.    

Leinonen maltillinensuojeluskuntamies

Leinonen oli suojeluskuntamiehenä paitsi aktiivinen myös maltillinen. Hallitusmuototaistelussa hän aset-

tui tasavallan kannalle. Heimosotiin hän suhtautui varauksellisesti. Hä-nelle riitti oman maan vapaus. . 

Vuoden 1921 suojeluskuntaselk-kauksessa Leinonen kuului niihin, jotka eivät halunneet suojeluskun-nista valtiosta riippumatonta, Man-nerheimin johtamaa vapaajoukkoa. Hän kuului komiteaan, joka valmis-teli suojeluskunta-asetusta. Se teki suojeluskunnista vapaaehtoisen jär-jestön, joka totteli valtiovaltaa, viime kädessä tasavallan presidenttiä, so-taväen ylipäällikköä. Laurila oli siitä samaa mieltä. 

Vuonna 1929 Leinonen siirtyi Il-kan ”vastaavaksi toimittajaksi” ja seuraavana kesänä, Alkion kuoltua, hänestä tuli päätoimittaja. Suojelus-kuntaharrastukseen muutos ei vai-kuttanut, antoipa lisää arvovaltaakin.  

Uusi päätoimittaja joutui heti keskelle rajua poliittista kuohuntaa. Se kosketti erittäin läheisesti maa-kunnan suojeluskuntia. Leinosen ja Laurilan suhteetkin joutuivat koe-tukselle. 

Jääkärivärväri ja jääkärieverstiArtturi Leinonen ja Matti Laurila suojeluskuntamiehiä

Professori Kari Hokkanen

Fil. tri. professori Kari Hokkanen oli pitkäaikainen, pohjalaisuutta symboloivan, Seinäjoella ilmesty-vän Ilkka-lehden päätoimittaja.

Artturi Leinonen oli Suojeluskun-nan Etelä-Pohjanmaan piripäällik-kö ennen Matti Laurilaa. Hän oli pitkään Ilkka-lehden päätoimittaja.

1/2011

PAROLE

25

Leinosen ja Laurilan perusasen-ne kommunisminvastaisen kansan-liikkeen nousuun oli myönteinen, Leinonen johti Lapuan suurissa kan-salaiskokouksissa puhetta, virka-pukuinen Laurila istui eturivissä. Liikkeen syvät rivit koostuivat suo-jeluskuntalaisista, molempien ystä-vistä.  

Jo keväällä 1930 – Työn Ää-nen kirjapainon särkemisen ja var-sinkin käräjärauhan rikkomisen jälkeen – Leinonen alkoi arvostel-la liikettä. Talonpoikaismarssin hän tuomitsi ja paheksui virkapukuisten suojeluskuntalaisten  osallistumis-ta järjestelyihin. Ståhlbergin sieppa-uksen jälkeen Leinonen puhui aina

”uuslapualaisuudesta”. Ilkan päätoi-mittaja oli liikkeen synkimmin vi-haamia patkuleita.  

Laurilalla oli vähän samanlainen prosessi laillisuuden ja lapualaisuu-den välillä. Kun väkivaltaisuudet puh-kesivat ja valtiovalta, jonka ylimpänä edusmiehenä oli kansanliikkeen suo-sikkina presidentiksi noussut Svinhuf-vud, yritti sitä hillitä, Laurila oli mitä sopivin välittäjä. Toki häntäkin epäil-tiin kovimmissa kosolalaispiireissä,

mutta auktoriteetti pysyi eikä hän ajau-tunut samanlaiseen konfrontaatioon  kuin Leinonen.   

Leinoselle tär-keintä oli laillisuus,  Laurilalle suojelus-kuntajärjestön yh-tenäisyys. Siksi hän ol i joustavampi Lapuan suuntaan. Lienee hän ollut ajatuskannaltaan-kin Lapuaa lähem-pänä. 

Mäntsälän kapinakoetteli suhteita

Mäntsälän kapina koetteli toverus-ten suhteita. Leinonen käsittelee muistelmissaan (III osa, 1962) tapah-tumia seikkaperäisesti. Laurila teki päiväkirjamuistiinpanoja, joita en-sin Pirilä ja nyt perusteellisemmin Määttä ovat käyttäneet.  

Ensimmäinen kahakka Mäntsä-lässä tapahtui 27.2.1932. Työväenta-lon piirittäjissä oli suojeluskuntalaisia puvut päällä. Kaikkialla alkoi suo-jeluskunnissa liikehdintää, myös Etelä-Pohjanmaalla. Lapuanliik-keen johto käski hälyttämään suoje-luskuntalaiset valmiiksi lähtemään Mäntsälään.   

Sunnuntaina 28.2. Laurila mer-kitsi päiväkirjaansa saaneensa tieto-ja käskystä. ”Pidin menettelyä täysin sopimattomana, erityisesti suojelus-kuntapuvun käyttöä ja vaadin eh-dottomasti käskyn peruuttamista”. Lapuanliikkeen johtomiehiin kuulu-nut Kustaa Latvala, Leinosen lyhyt-aikainen seuraaja valistusohjaajana, vakuutti, ettei käskyjä tultaisi pe-ruuttamaan. Se suututti Laurilaa.  

Piiripäällikkö soitti jo hälytettyi-hin suojeluskuntiin ja kielsi lähte-mästä mihinkään ilman päällystönsä lupaa. Osa oli kuitenkin jo lähtenyt.  Maanantaina 29.2. Laurila kirjasi hänelle aamuvarhain ilmoitetun sa-dan miehen lähteneen Lapualle, ei-vätkä palaamiskehotukset tuntuneet tehoavan. Hän antoi aluepäälliköil-le puhelinsanoman, jossa kielsi ke-tään lähtemästä ja sanoi pitävänsä lähtijöitä kapinallisina. Hän määräsi myös asetettavaksi vartijoita asemil-le häiriöiden estämiseksi.   

Laurila siis toimi selkeästi omien miestensä kapinaan liittymistä vas-taan. 

Illalla saapui miehiä Seinäjoelle satakunta. Laurila meni heitä tapaa-maan Rautatieläisten talolle. Joukon mukana oli Lapuan liikkeen aktiivi Vihtori Herttua, piiriesikunnan jä-sen. Lapuan johtomiehet ehdottivat Laurilalle, että tämä ottaisi Mäntsä-lään lähtijät johtoonsa. Siitä Laurila kieltäytyi ehdottomasti ja vakuutti koko touhun turhaksi. Laurila kertoi sitten myöhemmin kuulleensa Hert-tuan sanoneen hänen poistuessaan:

”Tuokin   perkele olisi ammuttava”. Toisaalta Laurilan otteet olivat

mahdollisimman pehmeitä. Hän ke-hotti miehiä harkitsemaan aamuun saakka, jatkaako matkaa ja lupasi lottien muonittavan heidät. Aamuun mennessä suurin osa olikin palaillut koteihinsa. 

Leinonen toimi myös, sama pää-määrä tavoitteenaan. Samana maa-nantaina 29.2. pidettiin Laihialla hänen johdollaan kansalaiskokous, jossa eri puolilta maakuntaa saapu-neet  suojeluskuntalaiset päättivät pysyä irti kapinasta. Se pienensi pai-netta totella Lapuan liikkeen johtoa.  

Laurila saattoi tiistaina 1.3. il-moittaa yliesikunnassa, jonne hän matkusti, että Etelä-Pohjanmaalla oli

”toistaiseksi rauhallista”.  Rauha rikkoutui kuitenkin jo

seuraavana päivänä. Alkoi tapahtu-masarja, jossa tärkeissä rooleissa oli-vat sekä Laurila että Leinonen.     

Laurila oli Helsinkiin lähtiessään jättänyt sijaisuuden kansliapäällik-kö Vilho Koivistolle. Lapuanliik-keen johto oli luvannut, ettei hänen poissa ollessaan tapahtuisi mitään.

Everstiluutnantti Laurila tarkastaa Suojelunkunta-joukkoja jossain Etelä-Pohjan-maalla.

26 1/2011

PAROLE

Laurilalla oli Helsingin matkalla mukanaan kaksi Lapuanliikkeen ak-tiivijäsentä, Iisakki Nikkola ja Ilma-ri Talvitie eräänlaisina adjutantteina.  Nikkolan mukaan oli keskusteltu myös piiriesikunnan uudistamisesta Lapualle ymmärtävämmäksi. Hänen mukaansa Laurila kannatti ajatusta. 

 Seinäjoki eirauhoittunut

On syytä kysyä Määtän tapaan, oli-ko Laurila liian hyväuskoinen jättä-essään esikuntansa niin kriittisellä hetkellä. Määttä jättää auki myös ky-symyksen, läht ikö Lauri la ko-mennettuna vai omasta halustaan, vaikuttaakseen asioihin. ”Lapualais-adjutanttien” mukana olo viittaa jäl-kimmäiseen, mutta yliesikunta on saattanut kutsua Laurilan varmistu-akseen tämän lojaalisuudesta.  

Seinäjoki ei suinkaan rauhoit-tunut. Laurila koetti ohjailla asioita puhelinlinjoja pitkin. Häneen ei luo-tettu oikein kummaltakaan puolel-ta. Lapua epäili häntä Svinhufvudin, valtiovallan puoli Kosolan mieheksi. Käskyjen tavoitteena näytti olevan täyden konfliktin välttäminen. Niis-sä oloissa se merkitsi laillisuudesta tinkimistä. 

Minusta Laurilan tilanne maalis-kuussa 1932 muistuttaa Leinosen ti-lannetta kahta vuotta aikaisemmin. Silloin Kallio epäili Leinosen lojaa-lisuutta samalla kun kansanliike piti häntä Kallion kätyrinä. Nyt oli sama juttu Laurilan ja Svinhufvudin välil-lä. Kuten Leinonen 1930, hakeutui

Laurilakin henkilökohtaisesti Hel-sinkiin vakuuttamaan lojaalisuut-taan, mutta myös vaikuttamaan.  

Puolelta päivin keskiviikkona (2.3.) saapui Lapuanliikkeen joh-tomiehiltä käskyjä koota joukko-ja Seinäjoelle, sk-puvuissa ja kahden päivän muona mukanaan. Puolus-tusministeri Lahdensuon radiossa lukema presidentin kehotus ja arkki-piispa Ingmanin vetoomus eivät hil-linneet kapinallisia.   

Konflikti kärjistyi kysymykseen hallituksen erosta. Kapinalliset vaa-tivat J. E. Sunilan (ml.) porvarillisen enemmistöhallituksen eroa, muuten he eivät takaisi yhteiskuntarauhaa.  

Laurila kannatti vaatimusta, ni-menomaan estääkseen suojelus-kuntajärjestön hajaantumista. Jos valittaisiin jyrkkä laillisuuslinja, ”pa-ras miesaines” voisi irtautua suoje-luskunnista, hän sanoi ja  muistutti, että liikehdinnän yhä jatkuessa hän ei voisi mennä takaamaan, että suo-jeluskuntalaiset pysyisivät aloillaan.

”Ehkäpä hän ei edes sitä haluaisi-kaan”, arvelee Määttä. Paljonko mai-nittujen ”adjutanttien” seura vaikutti Laurilaan, on myös syytä kysyä.    

Seinäjoella oli sekavaa. Kanslia-päällikkö soitti Laurilalle Helsinkiin kysellen ohjeita ja kertoi esikuntaan tulleen 40 - 50 miestä, jotka vaativat oikeutta antaa suojeluskunnille mää-räyksiä kokoontumisesta Seinäjoelle.

Laurila ei suostunut valtuutta an-tamaan. Hän antoi kuitenkin ohjeen, että ”saapuneet ja saapuvat miehet, kuitenkin mieluummin vähemmän kuin tuhat miestä (!) , saavat alue-

päälliköt ottaa vastaan ja sijoittaa piiriesikuntaan.”  

Kapinakäskyälevitettiin

Suojeluskunnille lähti piiriesikun-nasta tiedonanto: ”Piiripäällikön klo 15 antamana puhelinsanomana tiedoitan, että aluepäälliköt ottavat haltuunsa kokoontuvat suojeluskun-talaiset ja huolehtivat heistä”. Sa-noma vastasi Laurilan määräystä. Mutta samassa  sähkeessä oli lisä-ys: ”Tämä on käsitettävä hälytykse-nä ja ehdottomasti toteltava. Luoma”. Allekirjoittaja oli kuortanelainen pankinjohtaja Aukusti Luoma, jo-ka yhdessä Kustaa Latvalan ja parin muun kanssa otti piiriesikunnas-sa omavaltaisen komennon. Moniin  suojeluskuntiin meni kapinakäsky sähkeenä, toisiin puhelimitse. 

Leinonen, joka kuuli puhelimes-taan vahingossa - se ei ollut tuolloin kovinkaan harvinaista - vallatussa piiriesikunnassa käydyt keskustelut, lähetti vastakäskyn, jonka mukaan piiriesikunnasta oli saapuva väärä hälytys, jota ei pitänyt totella. Mi-tään  käskynanto-oikeutta hänellä ei ollut, mutta käsky tehosi. ”Aseiden keskellä lait vaikenevat”, puolusteli Leinonen muistelmissaan.  

Leinonen kertoo vaatineensa Lahdensuolta, että presidentin on it-sensä esiinnyttävä radiossa, ja tors-taina 3.3. Svinhufvud piti kuuluisan puheensa. Suojeluskuntapiireihin lähetettiin lisäksi presidentin sähke, jossa hän suojeluskuntain ja armei-jan ylipäällikkönä käski kaikkien pa-lata kotiinsa.  

Seinäjoella sähkeen ottivat vas-taan Luoma ja Latvala, mutta he eivät toimittaneet sitä  eteenpäin. Koko ajan virtasi Seinäjoelle suoje-luskuntalaisia. Tilanne oli kuuma ja sekava. Etelä-Pohjanmaan ratkaisua odotettiin monessa lähtövalmiissa suojeluskuntalaisjoukossa. Jos Ete-lä-Pohjanmaa olisi lähtenyt kapinan tielle, se olisi  laajentunut nopeas-ti ja Suomi ollut taas sisällissodassa. Tällaiseen ilmapiiriin saapui Laurila Helsingin-matkaltaan. 

Leinonen sanoo perjantaita 4.3. elämänsä jännittävimmäksi päiväksi.

Etelä-Pohjanmaan suojelukuntapiirin esikunnan talo Seinäjoelle joskus 1930-luvulla. Tänään Suojeluskuntamuseona toimiva rakennus on kerros-talojen ympäröimä.

1/2011

PAROLE

27

Hän tuli toisen piiriesikunnan mal-tillisen jäsenen, vaasalaisen varatuo-mari Halmeen kanssa aamujunalla Vaasasta Seinäjoelle piiriesikunnan kokoukseen. Läsnä oli myös Hel-singistä saapunut yliesikunnan ja-ostopäällikkö Niilo Sigell (myöh. Hersalo).   

Ydinkiista oli, tulisiko hallituk-sen erota kapinan lopettamisen ehto-na. Leinonen ja Halme olivat jyrkästi vastaan, toiset, kiivaimpana Vihtori Herttua, puolesta. Päätöksiä ei saatu aikaan. 

Kokouksen jälkeen Leinonen ja Laurila keskustelivat kahden kesken. Leinonen vakuuttui, ettei ”kapinalli-silla ollut hänen taholtaan apua odo-tettavissa”, mikä osoittaa, että hän oli sitä epäillyt.  

Tilanne oli edelleen erittäin epä-selvä. Kiireisten soittojen keskelle tuli ilmoitus, että Kustaa Latvala oli ampunut itsensä. Latvala oli ymmär-

tänyt kapinan menevän mönkään ja veti äärimmäiset johtopäätökset. 

Itsemurha kiihdytti mieliä edel-leen. Siitä syytettiin Leinosta, jota painostettiin entistä kiivaammin yh-tymään vaatimukseen hallituksen erosta enemmän verenvuodatuksen välttämiseksi. Leinonen ei suostunut. Uhkailuista ei tullut totta. Latvala jäi Mäntsälän kapinan ainoaksi kaatu-neeksi, luonnehti Leinonen muistel-missaan. 

Leinonen poispiiriesikunnsta

Leinoselle koitui Mäntsälän jutusta hankaluuksia. Hänet pudotettiin pii-riesikunnasta 1933  ”isänmaattoma-na”. Muistelmissaan Leinonen toteaa, ettei ”mitään vahinkoa tapahtunut”, kun tilalle valittiin saman puolu-een mies Juho Koivisto, mutta kyl-lä häntä tapaus syvästi loukkasi. Siitä eteenpäin hän oli vain ”rivimies Vaa-san suojeluskunnassa”.  

Mikä oli Laurilan asenne Leinos-ta nöyryytettäessä? Ja asenne koko prosessissa eli kuinka lujasti lailli-suuskannalla hän oli? Leinonen ei muistelmissaan siitä puhu ja muu-tenkin Laurilan rooli koko Mänt-sälä-tapahtumien kuvauksessa on yllättävän sivullinen. Luulen, että sii-nä heijastuu närä ja pettymys.  

Pirilä kirjoittaa: ”Piiripäällikkö Laurilan  auktoriteetti ja hänen naut-timansa kansansuosio olivat hyvin merkittävä tekijä siihen, ettei tilan-ne ryöstäytynyt sen pahemmin irti. Hän kykeni estämään kiihkeimpien ainesten ryhtymisen peruuttamatto-miin yltiöpäisyyksiin ja toisaalta hä-nen arvovaltansa rauhoitti sitä osaa sk-väkeä, joka ei alkuaankaan ollut hyväksynyt suojeluskuntien vetä-mistä mukaan liikehdintään - siitä-hän Laurilakin oli varoitellut.

”Laurilan henkilökohtainen ase-ma oli kyllä vaikea”, muotoilee Pirilä. 

Pirilän kuvaus vastaa Määtän näkemystä ja omaanikin Laurilan maltillinen laillisuuskanta vaikutti oleellisesti. Kiihkeimmät saattoivat uhkailla  häntäkin jopa ampumisel-la, mutta kovin vakavaa se ei ollut. Piiriesikunnan valtaajien johto esit-ti hänelle anteeksipyyntönsä, mihin

hän mieluusti suostui. Laurila vai-kutti myös niihin myönnytyksiin, joita kapinallisille tehtiin kotiutta-misen yhteydessä, hehän saivat pitää aseensakin palatessaan kapinastaan. Myös Leinonen kannatti pehmeätä linjaa  rangaistuksissa. 

Laurilalle tärkeintä oli sk-työn jatkuminen mahdollisimman vä-hin vaurioin. Leinonen uhrattiin suojeluskuntien yhtenäisyydelle, ja Laurila hyväksyi uhraamisen. Oli-sihan hän ollut valmis isompaankin myönnytykseen, parlamentaarisen enemmistöhallituksen eroon kapi-nan rauhoittamiseksi.   

Leinonen tukiLaurilan taktiikkaa

Leinosen suhtautumisesta Lauri-lan nöyryytykseen jatkosodan aika-na minulla ei ole tietoa. Mutta kun syyksi luettiin myös miesten säästä-minen, Leino