mielipiteitä pelaamalla - terveyden ja hyvinvoinnin laitos … ei ole kuitenkaan tullut niiden...

YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 75 (2010):4 431

”Ellei tieteessä ole mukana leikin ja taiteen elementtejä, se ei ole kovin merkittävää.” Virpi Hämeen-Anttila

Laitoksen arki harvoin tutkimuskohteena

Vanhusten laitosyhteisöjen pulmista julkaistaan kohtalaisen usein lehtiartikkeleita ja omakoh-taista kertomakirjallisuutta (mm. Lännenmäki 2006; Äijö 2005). Sen sijaan vanhusten laitos-elämän tieteellinen tutkiminen ei ole ollut Suo-messa erityisen suosittua. Vasta 1980-luku mer-kitsi vanhainkotitutkimusten ja -keskustelun laa-jenemista, tällöin alettiin pohtia myös vanhain-kotihoidon sisältöä. 1990-luvun aikana vanhain-koteihin liittyvä tutkimus suuntautui vanhainko-tien kehittämiseen työntekijöiden näkökulmasta ja oli paljolti Stakesin (nyk. THL) organisoimaa. Liisa Viljarannan (1991) tutkimus oli ainutker-tainen nimenomaan vanhainkotiarjen kuvaaja-na. Uutta 1990-luvun lopulla oli pyrkimys ta-voittaa vanhainkodin asukkaan kokemusmaail-maa, jota selvittivät myös hoitotieteilijät. Kuiten-kin suhteellisen vähän on ollut sellaista suoma-laista tutkimusta, jossa selvitettäisiin, mitä van-hainkodin arjessa todella tapahtuu. Suomalainen vanhainkotitutkimus on ollut myös käsitteistöl-tään tai sovelletuilta teorioiltaan varsin kirjavaa ja valtaosa tutkimuksesta on teoriaköyhää vaik-ka vanhainkotielämään soveltuisivat useammat-kin teoreettiset viitekehykset. (Jyrkämä 1997, 226−233.)

Vanhukset valitsivat pelaamisen

Havaintojeni taustalla on THL:n Laatupelin avulla tehdyt yhdeksän ryhmähaastattelua vuo-sina 2000−2002. Haastattelut tapahtuivat erääs-sä maaseudun vanhainkodissa, jolloin mukana olivat kaikki ne asukkaat, joiden toimintakyky mahdollisti osallistumisen, yhteensä heitä oli 30. Vanhukset asuivat vanhainkodissa heikentyneen fyysisen, psyykkisen tai sosiaalisen toimintaky-kynsä vuoksi ja he tarvitsivat huolenpitoa tai tur-vaa ympäri vuorokauden. Näin ollen he olivat in-formantteina todennäköisesti toimintakyvyltään hauraampia kuin keskimäärin vanhustutkimuk-siin osallistuvat vanhukset.

Vuorovaikutus vanhusten kanssa oli vaativaa, sillä heidän vireytensä saattoi vaihdella merkittä-västi yhden ryhmähaastattelun aikanakin. Ryh-män vointia kuvannee, että vain vajaa puolet heistä oli enää elossa aineistonkeruun päättyessä.

Haastattelut tai oikeammin keskustelut käytiin pääosin pelaamalla Stakesin Laatupeliä, joka on kehitetty keinoksi hankkia asiakaspalautetta. Pe-li etenee Trivial Pursuit -lautapelin tapaan. Stakes on julkaissut ja muokannut pelin Suomen oloi-hin, erityisesti hoito- ja hoivalaitosten käyttöön. Peliä voidaan käyttää vammaisten, vanhusten ja lasten kanssa. Taustalla on ollut ajatus kehittää jokin varteenotettava vaihtoehto kyselylomak-keille palvelun laadun mittaamista varten. Laati-jat ovat havainneet, että tietoa voi kerätä hauskas-ti, vaikka kahvipöydässä. (Laaksonen 2000, 8−9.)

Käytännön vanhustyössä on kokeiltu kohtuul-lisen paljon lomakekyselyitä, joiden tulokset ovat jääneet kutakuinkin laihoiksi. Asiakkaan oma ää-ni ei ole kuitenkaan tullut niiden kautta kuu-luville. (Outinen 1999.) Toisaalta on kuitenkin

Mielipiteitä pelaamalla Laatupeli vanhusten tulkkina

Helky koskela

432 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 75 (2010):4

muistutettu, ettei korkea ikä sinänsä merkitse minkään tutkimusmenetelmän sopimattomuutta (Lumme-Sandt 2005). Alkujaan Laatupelin ke-hitti hollantilainen hoitokotien asukkaiden asiaa ajava etujärjestö ja sitä on käännetty ja muokattu suomalaisiin oloihin sopivaksi. Sen soveltuvuut-ta on Suomessa testattu ja kehitetty muun muas-sa eri kokeiluissa vanhusten asumis- ja hoitoyk-siköissä. Artikkelin kirjoittamisen aikaan ei ollut käytettävissä mahdollisia ulkomaisia pelin kokei-lututkimuksia. Suomessa pelin kehittelyssä oli 11 eri hoitoyksikköä, eri ammattien edustajia näis-sä yksiköissä sekä muita asiantuntijoita. Kehittä-mistyössä olleet kokeilupaikat sijaitsivat eri puo-lilla maata. Laatupelin ei ole kuitenkaan tarkoitus olla siinä mielessä mittari, että sen käyttö edellyt-täisi aina samanlaista käyttötapaa ja että näin voi-taisiin verrata esim. eri organisaatioiden tuloksia keskenään. (Outinen 2002.)

Pelissä heitetään noppaa, jonka silmäluvun mukaisesti pelilaudalta määräytyy tietty aihepii-ri vanhainkodissa. Tuon aihepiirin korttipakasta nostetaan kysymyskortti. Kysymyskortteja, joissa jokaisessa on erilainen kysymys, on kaiken kaik-kiaan useita satoja. Pelaaja vastaa ensin kortis-sa olevaan kysymykseen ja tämän jälkeen muut-kin sanovat asiaan mielipiteensä, jokainen vuo-rollaan. Toisten mielipiteitä kuultuaan vastaaja sitten päättää, kuuluuko kortin mainitsema asia ”hyviin” vai ”parannettaviin” asioihin talossa. Pe-li mahdollistaa keskustelun, ja tätä ilmeisesti tar-koitetaan pelin käyttöohjeessa maininnalla ”vuo-rovaikutteinen asiakaspalautemenetelmä”. Kort-tien kysymykset liittyvät vanhainkodin arkisiin tapahtumiin, syömiseen, nukkumiseen, hoitoon, vuorovaikutukseen, asuinympäristöön, virkistyk-seen, jopa asuintoverin hautajaisiin. Lähes kaik-keen mitä vanhuksen päiviin kuuluu.

Kysymysten tarkoituksena on kartoittaa sitä, mitä vanhukset ajattelevat palveluyksikössä ta-pahtuvista asioista. Kysymyskorttien teemat on jaettu yhteensä kahdeksan eri teeman alle. Näi-tä ovat asuminen, toiminnan organisointi, tie-donsaanti, tuen saaminen, kohtelu, arviointi, it-senäisyys ja työntekijöiden ammattitaito. (Laak-sonen 2000, 8–9.)

Peleihin osallistuminen oli vanhusten heikon terveydentilan vuoksi vaihtelevaa. Vain yksi van-hus pystyi olemaan mukana lähes kaikissa tarjo-tuissa pelitilanteissa. Yhteensä miehiä oli muka-na 12 ja naisia 18. Käytännöllisesti katsoen kaik-ki pelaamishetkellä vanhainkodissa olleet, joilla

oli kykyä puhua ja ymmärtää kysymyksiä, osallis-tuivat pelitilanteisiin. Käytännössä tämä merkit-si, että peliin jaksoi osallistua kerrallaan enintään kymmenen vanhusta. Ne, jotka jäivät pois, olivat joko hyvin dementoituneita tai liian huonovoin-tisia pelihetkellä. Työntekijät noutivat vanhukset peliin ja heidän tehtävänään oli kertoa vanhuk-sille, mitä oli tekeillä. Eri pelikerroilla pelaajat vaihtelivat: jotkut vanhukset osallistuivat mon-ta kertaa, jotkut vain kerran. Myös saman van-huksen kohdalla tilanne eri peleissä vaihteli si-käli, että hänen vointinsa saattoi olla välillä huo-nompi, välillä parempi. Peleissä esiin tulleet kes-kusteluaiheet olivat nekin erilaisia, sillä pakasta esiin nousseet kysymyskortit määräsivät puheen-aiheet. Vain sellaiset kortit jätettiin käsittelemät-tä, joihin paikalla olleista moni oli jo vastannut aiemmin. Pelitilanteet olivat siis hyvin vaihtele-via, vain peliväline oli aina sama.

Laatupelitilannetta voi verrata ryhmähaastat-teluun. Tavoitteena oli mahdollisimman rento ja avoin ilmapiiri. Sen sijaan tavoite siitä, että haas-tattelija olisi vain pannut puhumisen alulle ja sit-ten pyrkinyt olemaan mahdollisimman hiljaa, oli mahdoton tehtävä mm. edellä mainituista syis-tä. Päinvastoin, vanhusten kommunikoinnissa tarvittiin paljon vetäjän apua. On tosin todettu, etteivät ryhmäkeskustelut tahdo mielipidetutki-muksissa yleensäkään sujua. Tilanne harvoin on todellista keskustelua, dialogia. (Sulkunen 1990, 266; Wenger 2002.)

Vanhukset kokivat Laatupelin puolueettoma-na välikappaleena, sillä mielipiteitä kartoittavat kysymyskortit nostettiin Trivial Pursuitin tapaan satunnaisesti. Tutkimukseni alkuvaiheessa olisin itse halunnut mieluummin tehdä ryhmähaastat-telua ilman Laatupeliä, mutta vanhukset halusi-vat mieluummin keskustella pelin avulla. Seu-raavassa katkelmassa vanhukset puhuivat Laatu-pelin pelaamisesta:

Helky: Miltäs nää kysymykset on muuten tuntunu?Loviisa: Mukavia kysymyksiä.Milja: Mukavia tosiaan, asiallisia keskustella näin.Tamara: No joo, asiallisia keskustella.Sulo: Kyllä ne asiallisia on ollu.Tauno: (naurahtaa)Helky: Naurattaa, niinkö?Tauno: Niin.Kalle: No... tuota... mitähän mää siihen sanosin. Kyllä ne minu omat ainaki on ollu oikeuvenmukasia.Helky: Ne kysymykset ?Kalle: Nii.Helky: Aha.Kalle: Että tuota sitte, ei siinä ole minkäänlaista pai-nostusta näillä, näytä olevan noilla toisillaakkaa.


Helky: Siihe, että mitä vastaa ?Kalle: Nii.Helky: Sä oot voinu sanoo ihan niinku oot aatellu?Kalle: Nii- - -Maria: (Toinen pelin vetäjä) Puhutaanko ens kerral-la näien korttien avulla vai ilman korttia samoista asi-oista?Sulo: Eikö se korttie avulla parempi o.Milja: Nii se olis samalla semmosta ninku hauskaa...Maria: Nii mielenkiintosta odottaa...?Milja: Vähänkun peliä ettäMaria: Näisson aika hyviä kysymyksiä minun mieles-tä ainaki ollu.

Vaikka Laatupelin pulmana oli tilanteiden edel-lyttämä ajoittain raskaaksi muodostunut kes-kittymisen vaatimus, peliin sisältyy osallistujien kannalta eräs mielenkiintoinen vuorovaikutus-tekijä, jota Anssi Peräkylän (1999) mukaan voi kutsua ”rakenteellisesti etäännytetyksi asiakas-tilanteeksi”. Käsitettä on kuvattu mm. milano-laisen perheterapiamenetelmän yhteydessä. Täl-löin perhetapaamisessa on läsnä kaksi työnteki-jää, joista toinen esittää kysymyksen, mutta ei suoraan perheelle vaan toisen työntekijän kautta. Näin kysymys, joka usein koskee asiakkaan kan-nalta uhkaavia ja vaikeita asioita, saadaan kuu-luville ilman, että sitä vielä esitetään heti asiak-kaalle. Kysymyksen alkuperäisen esittäjän ja asi-akkaan välillä on tällöin vuorovaikutuksen ra-kenteen tuottama sosiaalinen etäisyys, joka usein näkyy myös konkreettina etäisyytenä tapaami-sessa. (Peräkylä 1999, 338−340.) Laatupelitilan-teissa kysymys oli tästä, sillä tutkija ei ole laati-nut kysymyksiä eikä välttämättä edes lausu niitä ääneen, kysymykset ovat kirjaimellisesti toisten laatimia. Laatupelin suljettuja kysymyksiä koh-taan voi esittää kritiikkiä, sillä tarkoin muotoil-tu yksityiskohtainen kysymys saattaa olla omi-aan niukentamaan vuorovaikutusta. Näin vaikut-ti olevan joissakin keskustelutilanteissa. Peräky-lä kuitenkin kyseenalaistaa ja oikeastaan kumo-aa yksioikoisen vastakkainasettelun avointen ja suljettujen kysymysten välillä. Oletus, että sulje-tut kysymykset estäisivät esim. potilasta tuomas-ta esiin omia näkemyksiään lääkärikäynnillä, ei monessa tapauksessa pidä paikkaansa. (Peräky-lä 1999, 331.)

Laatupelin mieluisuutta kuvannee hyvin se, et-tä eräs vanhainkodin miesasukkaista päätti tele-vision mieliohjelmansa Kauniit ja rohkeat sijaan osallistua Laatupeli-keskusteluun. Toisaalta ky-se oli myös siitä, että ylimalkaan omaan elämään liittyvistä asioista puhuminen koettiin mielui-

saksi ja tärkeäksi. Aineistossani oli eräs halvaan-tunut, jatkuvista reumakivuista kärsivä mies, jo-ka normaalista voinnistaan poiketen jaksoi jutel-la pelin kysymyksistä lähes kahden tunnin ajan. Piia Myllykoski (2007, 87−88) on omassa van-hustutkimuksessaan havainnut samankaltaista heikkokuntoisten vanhusten innostumista haas-tatteluun. Hänen aineistonsa ”Annikki” epäili haastattelua sovittaessa, mahtaisiko jaksaa edes tuntia keskustella. Lopulta juuri hänen haastat-telunsa oli yksi aineiston pisimmistä.

Pelitilanteissa pohdin usein, mikä sai vanhuk-set mieltymään peliin pelkän asiapitoisen keskus-telun sijaan. Arkiajattelun perusteella syy on päi-vänselvä: pelaaminen tuottaa iloa ja rentouttaa. Mielenkiintoista on, että suomen kielen pelaa-mista, leikkimistä, jopa näyttelemistä ja soitta-mista useissa kielissä tarkoittaa yksi ja sama sana; ”play”, ”spela”, ”igratj”, ”spielen”. Vastauksen pe-lin merkitykseen voi saada esimerkiksi Hans-Ge-org Gadamerin käsitemäärittelyistä. Hänen mu-kaansa leikki ja pelaaminen eivät ole totta ja juu-ri siksi ihminen leikkii ja pelaa. Pelatessaan ih-minen kokee, että kyseessä on ”vain peli”. Ja kun hän näin tietää, hän ei itse asiassa tiedä, mitä tie-tää. Gadamer katsoo, että pelaaja ei ole suinkaan subjekti, ei liioin pelin tuloskaan, vaan peli si-nänsä itsessään on subjekti. Hänen mukaansa ih-misen leikki on mitä luonnollisin prosessi, se-kä ihminen että eläin leikkivät. (Gadamer 1988, 91−95) Gadamerin teoriasta saa näin ollen myös vastauksen, miksi vanhuksia ei näyttänyt haittaa-van se, että Laatupeliä pelatessa kukaan ei voitta-nut siinä mielessä kuin peleissä yleensä voitetaan.

Ryhmän toimintaa ei ollut rajoitettu eikä liial-lisesti suunniteltu siinä mielessä, että kysymykset olisi ennalta määrätty ja valikoitu. Jos näin oli-si ollut, sattumalle ei olisi jäänyt tilaa eikä tilan-ne olisi ollut dynaaminen, vaan siitä olisi loppu-nut ”henki”. Tilanteesta olisi tällöin tullut ikävys-tyttävä ja elämätön. Tilanteen voi katsoa olevan avoin mielipiteille silloin, kun on annettu tehtä-vä, mutta tulosta ei ole ennalta määrätty. Ryhmä voi saada silloin mahdollisuuden avoimiin mieli-piteisiin ja keskustelulle. (Ks. Raatikainen 1990: 50–51.) Pelin tarkoitus oli olla vanhusten vuoro-vaikutuksen apuna ja osallistajana vanhainkodin elämään. Vaikka Laatupelin piti olla vain apuvä-line, koitui sen käytöstä mielenkiintoista havain-tomateriaalia paitsi sen suhteen, miten vanhukset kokivat pelaamisen, myös sen suhteen, millaista vuorovaikutusta se sai aikaan.


Haastattelijan tuttuus – haitta ja etu

Laatupelitilanteiden alkuvaiheessa olin vanhain-kodin suhteen kaksoisroolissa: olin sekä van-hainkodin johtaja että tutkija. Mikäli johtami-nen miellettäisiin mekaanisena osana mekaanis-ta organisaatiota (Salminen 2000, 19−21), ase-maani tuolloin olisi tullut pitää suurena estee-nä objektiivisuudelle. Vanhustyön johtaminen kunnassa on monimutkainen prosessi: hoitajat odottavat työnsä mielekkyyden ja vaikuttavuu-den tukemista, vanhukset elämänhallintansa tu-kemista ja huolenpitoa, omaiset luotettavaa pal-velua. Hoivayrittäjillä ja kunnan valtuutetuil-la puolestaan on omia odotuksiaan. (Niiranen 2006, 203−204.) Jos rooliani tarkastelee kuiten-kin enemmän gerontologisen sosiaalityön näkö-kulmasta, kyse oli normaalista asetelmasta, jossa sosiaalityöntekijä on aina ”välitilassa”, jossa yh-dellä puolella on vanhusasiakas ja toisella vaih-dellen omaiset, kollegat tai laajemmin koko van-hustenhuollon järjestelmä ja yhteiskunta (Ylinen 2008, 111).

Monitahoisen roolini vuoksi oli ongelmallista pyrkiä suhtautumaan keskustelutilanteisiin ja ai-neistoon riittävän objektiivisesti. Jotkut vanhuk-set pitivät minua, kuten edeltäjäänikin, äitinä ja talon emäntänä ja tapasivat joskus aamuisin ky-syäkin, olinko ”kotona”. Välitin noista ihmisistä, enkä suinkaan pyrkinyt olemaan hajuton ja mau-ton, joka ammatillisella viileydellä kohtaa tilan-teen kuin tilanteen (Kotiranta 2008, 79). Olin nimenomaan kiinnostunut heidän mielipiteis-tään ja koin myös asiakaspalautteen esimiehen velvollisuuksiin (vrt. Järvinen 1999, 27: johta-jan palautevelvollisuus alaisiaan kohtaan). Clare Wengerin (2002) havaintojen mukaan vanhusten haastatteluprosessille on eduksi, mikäli tilanteet ovat haastattelijan ja tutkittavan välillä vastavuo-roisia ja avoimia. Mitä tuttavallisempaan ilmapii-riin tilanteissa päästään, sitä todennäköisempää on, että haastateltavat paljastavat todellisia tunto-jaan edellyttäen tietysti, että tutkija tiedostaa eet-tisen vastuunsa. (Wenger 2002, 272−273.) Suuri osa tutkijoista ei enää pidä haastattelijan neutraa-liuden puutetta epäonnistumisena, vaan pikem-minkin kyseenalaistaa neutraaliuden mahdolli-suuden (Irni 2008; Ruusuvuori & Tiittula 2005). Tällaista näkökantaa on aiemmin kritisoitu siitä, että läheisyys vähentää objektiivisuutta (Wenger 2002, 272−273).

Otin huomioon roolini riskit käyttämällä apu-nani kahta työntekijää, joista ”Maria” työskenteli osan ajastaan vanhainkodissa ja ”Pete” harjoitteli-jana. Wengerin väittämän mukaan viimeksi mai-nittu ratkaisu oli kuitenkin huonoin mahdolli-nen, sillä hänen tutkimustensa mukaan vanhuk-set tuntevat epäluottamusta nimenomaan nuo-ria miehiä kohtaan ja luottavat eniten ikäänty-viin tai vähintään keski-ikäisiin naisiin (Wenger 2002, 264).

On mahdollista, että kaksoisroolini suurimpa-na riskinä oli tuttavuuden sijasta se, että vanhuk-set todennäköisesti kokivat minut auktoriteetti-na. Laitoksen esimiehen tehtävänä oli vastata pal-velun laadusta ja tarvittaessa myös yleisestä järjes-tyksestä ja turvallisuudesta. Mikäli vanhukset oli-sivat kokeneet minut vain johtajaksi, olisi vuo-rovaikutustilanteissa esiintynyt viestinnän pel-koa, jonka ilmeneminen on todennäköisempää silloin, kun keskustelutilanteessa on läsnä hierar-kiassa korkeammassa asemassa oleva henkilö. Tä-mä ilmiö kärjistyy, mikäli keskusteluun osallistu-jia on paljon, esim. useita kymmeniä. (McCros-key Puron [2003, 36] mukaan.) Ammattiasemal-lani oli mahdollisesti vaikutusta vanhusten vasta-uksissa esiin tulleisiin ristiriitaisuuksiin sikäli, et-tä joissakin kohdin vanhukset näyttivät pyrkivän muuttamaan käsityksiään positiivisiksi (Suoni-nen 2000, 68).

Kaksoisroolistani oli kuitenkin myös hyötyä tutkimuksen onnistumisen kannalta: joskus nä-mä molemmat puolet olivat yhtä aikaa läsnä tut-kimuksessa. Tuttavuus informanttien kanssa te-ki keskustelun helpoksi, sillä ulkopuolisen olisi ollut hankalampaa saada selkoa heikkovoimais-ten ja monin tavoin aistirajoitteisten vanhusten puheesta. Ilmiö on sama kuin vaikkapa vaikeas-ti vammautuneiden perheissä, joissa perheen jä-senet ja tuttavat saavat hyvin selvää vammautu-neen puheesta, vieraammat eivät. Tällaisissa ti-lanteissa joskus suositellaan käytettävän haastat-telijan apuna vanhuksen ”edustajaa”, läheistä tai muutoin vanhuksen hyvin tuntevaa henkilöä, jo-ka tarvittaessa ymmärtää vanhuksen artikuloin-tia. (Wenger 2002, 268.) Moni vanhuksista kärsi ajoittaisesta afasiasta, jotkut pystyivät puhumaan vain kuiskaamalla ja joillakin oli tämän lisäksi lie-viä muistivaikeuksia. Esimerkkinä olkoon tilan-ne, jossa eräs vanhus käytti keskustelussa kahden äidinkielensä lisäksi kolmatta perhepiirissä oppi-maansa kieltä aina sen mukaan, minkä sanat hän nopeimmin muisti. Välillä sanojen kadottua hän


näytti vain eleillään ja ilmeillään, mitä ajatteli ky-sytystä aiheesta. Kaikissa Laatupeli-keskusteluissa kävi ilmi, että vanhusten oli vaikea kuulla, mitä kysyttiin tai mitä toiset ryhmässä vastasivat. Joi-denkin oli mahdotonta saada ulos riittävän kuu-luvaa ääntä, jotkut jaksoivat hädin tuskin kuiska-ta ja joidenkin oli vaikea ylimalkaan tuottaa pu-hetta. Lievä muistamisen tai keskittymisen vaike-us vaikutti siten, että kysymykset ja joskus tois-ten vastauksetkin piti toistaa useita kertoja. Vuo-rovaikutus tapahtui näistä syistä kaikkein huono-kuntoisimpien kohdalla pelkästään pelin vetäjän kautta, minkä vuoksi pelin vetäjän rooli muis-tutti usein kuin tulkin roolia. Tilanteet osoit-tautuivat kuitenkin antoisiksi, kuten Myllykos-kenkin (2007) vastaavat havainnot todentavat. Hän joutui tutkimuksessaan tavan takaa rohkai-semaan puhujia ja ottamaan huomioon muista-misen vaikeudet. (Myllykoski 2007, 85−90.) Itse asiassa tulkin ja välittäjän rooli on kuulunut pe-rinteisesti laitoksissa, etenkin kouluissa ja sairaa-loissa toimivan sosiaalityöntekijän rooliin (Erä-saari 1991,162).

Työroolini positiivisena puolena oli, että van-hukset näyttivät arvostavan haluani selvittää hei-dän mielipiteitään. He kokivat keskustelutilan-teet mahdollisuutena olla osallisena asuinpaik-kansa asioihin. Onkin väitetty, että vuorovaiku-tustilanne syntyy vasta sitten, kun mukana on mahdollisuus palautteeseen ja vastavuoroisuu-teen (Hokkanen & Strömberg 2003, 253; Wen-ger 2002, 272). Klassisten viestintää koskevi-en käsitysten mukaan on erityisen tärkeätä tun-tea viestintätilanteiden vastaanottajien (sanoisin mieluummin osallistujien) tausta, koska vastaan-ottajan ympäristö, kokemukset, arvot, asenteet ja odotukset vaikuttavat sanoman tulkintaan. Toi-saalta saman näkökannan mukaan viestintätilan-teissa vastaanottajakin kiinnittää huomionsa tar-koitetun viestin lisäksi tiedostamattomiin sano-man lähettäjän viesteihin. (Hokkanen & Ström-berg 2003, 253.) Kokeneena sosiaalityöntekijänä minulla oli käytettävissäni paljon työssä karttu-nutta hiljaista tietoa, joka auttoi keskustelutilan-teissa vaistoamaan, miten kulloinkin sai ihmiset vapautumaan. Näitä usein tiedostamattomia tai-toja on lähes mahdotonta julkilausua ja tehdä lä-pinäkyväksi ulkopuoliselle. (Raunio 2004,121.)

Toisaalta tällainen viestiminen saattoi kertoa myös valta-asetelmista. Antti Eskola (1982, 80) kuvaa Brownin ajatuksiin viitaten, että vuoro-vaikutustilanteessa ilmenee tietynlaisia norme-

ja silloin, kun paikalla on arvoasemaltaan erilai-sia ihmisiä. Asemaltaan ylemmän velvollisuus on säädellä vuorovaikutuksen aloittamista ja lopet-tamista. Toisaalta oikeus tällaiseen säätelyyn on myös sillä, joka on suhteessa vähän riippuvainen.

Voiko tilanne sitten olla vapaa mielipiteen il-maisulle, jos paikalla katsotaan olleen erilaises-sa asemassa olleen pelin vetäjän eli työntekijän tai vanhainkodin johtajan? Antti Eskolan (1982) mukaan tämä on mahdollista, sillä edellä mai-nitun vuorovaikutusta säätelevän normin lisäk-si on olemassa täydentävä normi. Se kuuluu: jol-ta on kysytty, hänellä on oikeus vastata. (Eskola, A. 1982, 80.)

Joka tapauksessa tutkijan ja tutkittavan ilmi-ön raja ei ole koskaan selkeä, ne ovat alinomai-sessa vuorovaikutuksellisessa suhteessa (Leinonen 2000, 7). Vuorovaikutus haastattelussa ei ole edes kahden ihmisen välillä vain kysymistä ja vastaa-mista. Sosiaalinen vuorovaikutus on merkityk-sellistä toimintaa, jossa ihmiset eivät reagoi tois-tensa tekoihin ulkokohtaisesti vaan niiden tulkit-tuihin merkityksiin. Yhdessä vuorovaikutuspro-sessissa voi kulkea samanaikaisesti useita merki-tystasoja. Eräät tiedemiehet menevät tässä mer-kityksen korostamisessa niin pitkälle, että näke-vät melkeinpä kaiken vuorovaikutuksen kätket-tyinä viesteinä tai peleinä, joita ihmiset pelaavat. Antti Eskolan (1982) mukaan vaarana alkaa ol-la silloin mainitun idean liioittelu. Tätä hän pe-rustelee sillä, ettei ihminen ole pelkästään kult-tuuriolento vaan myös osa luonnon todellisuutta.

Vuorovaikutus on taitolaji

Sosiaalisen läsnäoloa on vaikeampi määritellä kuin esim. psyykkisen tai fyysisen. Tästä syys-tä ihmisten on vaikea hahmottaa ja hallita sosi-aalisen kanssakäymisen tietyllä tavalla arvaamat-tomia tilanteita. Tähän liittyy havainto ryhmi-en taipumuksesta sekä suoriutua yhteistyöstä et-tä välttää sitä, sillä vuorovaikutus on joskus vai-valloista, ristiriitaista ja joka tapauksessa se sisäl-tää ajoittain monenlaisia hankaluuksia ja vasten-mielisiä tunteita (Järvinen 1999,31). Tällaiset ih-misten arkipäivän tilanteet ovat sosiaalityölle tut-tuja: monimutkaisine vuorovaikutuksen kuvioi-neen ne muodostavat sosiaalityön työkentän (Es-kola, M. 2003). Koska vuorovaikutus on taitola-ji, Laatupeli-tilanteissakin tulivat esille monen-laiset vuorovaikutuksen ilmiöt. Meille pelin ve-


täjinä keskustelut muodostuivat paitsi antoisik-si ja hauskoiksi joskus myös raskaiksi ja erittäin hitaiksi verrattuna siihen, että keskusteluissa oli-si oltu tekemisissä terveempien ja hyväkuntoisten ihmisten kanssa. Laatupelin nimessä oleva mai-ninta ”vuorovaikutteinen asiakaspalaute” osoit-tautui todeksi siinä määrin, että peliä pelattaessa pelaajien ja vetäjän kesken syntyi tilanteita, jot-ka veivät aluksi suuremman osan mielenkiinnos-ta kuin itse esille tulleet mielipiteet. Tietoa kertyi paljon siitä, millaista oli puhua, kuulla ja yrittää kuulla. Näin oli jouduttu Antti Eskolan (1982, 78) kuvaamaan tilanteeseen, jossa analysoitaes-sa ilmaisuja, joita henkilöt vuorovaikutuksessaan käyttävät, saattaa niiden muoto osoittautua kiin-toisammaksi kuin niiden varsinainen sisältö. Sa-malla tavoin kävi mm. Marjo Martikaisen (2003) tutkimuksessa ”Vielä yks lusikallinen”, jossa ha-vainnoitiin lasten ja aikuisten välistä vuorovai-kutusta ryhmäperhepäiväkodissa. Tällöin tutkija joutui yllättäen selvittelemään paljon myös sitä, miten työntekijät kokivat tutkimuksen. (Metso-mäki 2006.) Laatupeli-tilanteissa joutui sanalli-sen vuorovaikutuksen lisäksi käyttämään kaikkia mahdollisia keinoja ymmärtääkseen viestejä. Eräs hoitaja kommentoikin kokemuksiamme pelistä tokaisemalla, että ”vain hajuaisti puuttui”. Vuo-rovaikutus ja kuuleminen edellyttivät hyvin kes-kittynyttä vuorovaikutusta, jolloin oli kuunnelta-va, vastaanotettava kaikilla aisteilla (Harju 2002, 222). Oman haasteensa keskustelutilanteille toi suomalaisille tunnusomainen ujouden kulttuuri sekä huomion kohteeksi joutumisen pelko (Tos-kala 1997,163).

Aikuisten hoivakieli

Osa Laatupeli-tilanteista nauhoitettiin ääninau-han lisäksi videolle. Vanhukset olivat antaneet luvan nauhoitusten käyttämiseksi tutkimuksen esittelyyn ja opetukseen. Kun video-otoksia on näytetty myöhemmin vanhustyön ulkopuolisille ihmisille, osa heistä koki etenkin erään näkemän-sä pelitilanteen ahdistavana hokemisena ja kuu-lusteluna. Katsojat tulkitsivat erään vanhuksen vaikenemisen ja vihaisen katseen johtuvan pelin vetäjän tavasta seisoa pyörätuolissa olevan van-huksen vierellä ja kysellä korostetun terhakkaasti pelin aikana. Tällöin kyse heidän mielestään oli verbaalisen viestinnän ohella tapahtuneesta hal-ventavasta, painostavasta viestinnästä. Hetkeä ai-

emmin kyseinen vanhus oli kuitenkin ollut pu-heliaampi ja ilahtunut saman vetäjän, ”Peten”, kanssa keskustelemisesta, josta syystä tämä ajatte-li rohkaisemalla auttavansa puhujaa. Vanhuksen vaikenemisen ja vihamieliseltä näyttäneen reakti-on syynä oli, että hän oli valvonut kipujen vuok-si edellisen yön ja asiasta tietämätön hoitaja oli kuljettanut hänet pyörätuolissa aamulla paikalle. Väsyneenä afasia paheni hetkittäin pelin aikana puhumattomuudeksi, emmekä me pelitilanteen vetäjät tätä heti oivaltaneet. Tämä virhe oli avuk-si tutkimusprosessissa hyvin opettavaisena koke-muksena marginaaliryhmän haastattelusta. Mie-lenkiintoista mainitussa videon katselutilanteessa oli, että ne katsojat, jotka olivat olleet tekemisissä huonokuntoisten vanhusten kanssa, eivät koke-neet tilannetta mitenkään kummallisena. Samoin kiintoisaa on ollut myöhemmin kuulla, että jois-sakin vanhustutkimuksissa on havaittu haastatte-lijan sukupuolella olevan merkitystä luottamuk-sen syntyyn (Wenger 2002, 264).

Pohdimme pelitilanteiden muitakin erityispiir-teitä paljon peliä vetäneiden työntekijöiden kans-sa. Kun puhetta purettiin nauhalta, oli kuultavis-sa, että kaikki kolme keskustelujen vetäjää käyt-tivät toisistaan tietämättä ajoittain hyvin saman-tapaista korostetun kannustavaa puheen sävyä. Tapa ei näyttänyt liittyvän ainoastaan tutkimus-aineiston keräämisen hetkiin (esim. paineeseen saada riittävästi aineistoa), vaan yleisemminkin vanhusten kokoontumisiin talossa. Erään peliti-lanteen jälkeen keskustelimme asiasta:

Helky (Petelle): Minä tein tota samaa hokemista kuin Maria ja nyt sinä. Nyt huomasin, että sinäkin teit.Pete: No, esimerkiks Sulolta kun kysyi, niin hän ky-syi, että jaa mistä.Helky: Minä luulin, että oletan ne liian muistamatto-maksi, mutta sitten huomasin, että sä teet samaa. Jopa Kallekin puhui edellisestä kysymyksestä eikä kuunnel-lut, mitä kysyttiin. Me kolme tehdään tätä samaa toi-sistamme tietämättä ja sopimatta.Pete: Sen ninkun tietää ja näkee. Vaistoo sillä taval-la, että se kysymys on näin esitettävä. … Jos mä olisin Mauriltakin vaan kysyny, mitä se on mieltä, sitä vasta-usta ei olis tullu ollenkaan.

Korostuneen rohkaisevaa ja toistavaa puhetapaa voi tulkita monella tavalla. Viestinnän oppikirjan mukaan tätä voisi kutsua jankkaamiseksi, joka on varmin tapa epäonnistua vakuuttamisessa (Har-ju 2002, 230). Koska tutkimustilanteissa useim-miten kuitenkin toisto osoittautui välttämättö-mäksi, kyse oli enemmänkin hoivakielestä, jol-le on tyypillistä mm. toisto, lauseiden pituuden mukauttaminen, kannustavat kysymykset ja eri-


laiset keskustelun ylläpitostrategiat. (Reich 1986, 95−98 Karjalaisen [1991, 2] mukaan.) Tällai-nen viestintä vaikutti olevan perusteltua tutki-tun vanhainkodin vanhusten kanssa. Alentuneen kuulon ja heikentyneen näön vuoksi useimmi-ten oli välttämätöntä myös haastattelutilanteissa asettua aivan vanhuksen viereen tai eteen, joskus aivan häneen kiinni, ”polvi polvea vasten”. Muu-toin ei olisi ollut mahdollista kuulla niitä van-huksia, jotka pystyivät artikuloimaan vain kuis-kaamalla. (Vrt. Wengerin [2002] vastaavat ha-vainnot.) Normaaleissa haastattelutilanteissa täl-lainen katsottaisiin sopivan sosiaalisen etäisyy-den rikkomiseksi. Tavallista selkeämpi kysymys-ten esittäminen oli tarpeen, sillä kaikkein heik-kovoimaisimmat vanhukset menettivät herkäs-ti tarkkaavaisuutensa eivätkä ymmärtäneet, mi-käli kysymykset olivat muodoltaan liian moni-mutkaisia. Sama havainto on tehty lapsia koske-vissa vuorovaikutustutkimuksissa (Gleason 1977 Karjalaisen [1991] mukaan). On mahdollista, et-tä vuorovaikutuksen hoivakielisyyden vuoksi ti-lanteissa korostui liikaakin neuvova, opettavai-nen tai äidillinen asenne. (Ks. myös Leinonen 2000, 2.) Tällainen ilmiö on havaittu tutkimuk-sissa, joissa lapset itse ovat kokeneet, että heille lässytetään ja heitä kohdellaan lapsempana kuin he ovatkaan (Lallukka 2000, 168).

Joka tapauksessa toimimme vanhustyön arjes-sa muotoutuneella tavalla, jonka mukaan heik-kovoimaista ryhmää piti auttaa keskittymään ja muistamaan, ja siten pyrittiin poistamaan vuoro-vaikutuksen ja puhumisen esteitä. Vireyden py-syminen vaati jonkinlaista tukemista ja herätte-lyä. Välillä herättely piti tehdä kirjaimellisesti-kin, erään vanhuksen torkahdellessa kesken pe-lin. Hänen oli vaikea pysyä valveilla odotellen asuintoveriensa hidasta ja hiljaista vastaamista:

Pete: ”Onko omaisilla yöpymismahdollisuus?”Iisakki: ”Onhan täällä”- - -(peli jatkuu, muilta kysytään samaa, sinä aikana Ii-sakki nukahtaa istualleen)Pete: ”Iisakin pitäisi nyt päättää varmaan, että…”(mikä johtopäätös pitäisi käydystä kierroksesta tehdä)Iisakki: (kuorsaa, silmät kiinni)Helky: ”Nukkuukohan se koko Iisakki?”Iisakki: (kuorsaa)Pete: ”Tais nukahtaa”.

Mikäli korostuneen rohkaisevaa puhetapaa tar-kastelee transaktioanalyysin teorian valossa, voi-si tilanteessa nähdä lapsi−vanhempi-diskurssin piirteitä (Berne & Jongewood Åbergin [2002,

29] mukaan) . Ilmeisimmin puhetapaamme ti-lanteissa vaikutti kuitenkin työn mukana muo-toutunut aikuisten käyttämä hoivakieli (ks. Kar-jalainen 1991) sekä mm. perheterapiakoulutuk-sista opittu vuorovaikutusideologia, joka voi kes-kustelutilanteissa vaihdella väljästä, eriytymättö-mästä aina hyvinkin pitkälle jäsentyneeseen vuo-rovaikutukseen (Peräkylä 1999, 330).

Edellinen kuvaus saattaa olla vanhustyötä vä-hemmän tuntevalle hämmentävää luettavaa. Ko-kemukseni mukaan kuvatunlaisessa hoivakielessä ei ole kyse vanhuksen vähättelystä ja aliarvioimi-sesta vaan arjessa muotoutuneesta tavasta helpot-taa kanssakäymistä. Haastattelijan kannalta käy-täntö tuntui läheiseltä ja hyvin luonnolliselta, ja samoin näyttivät vanhukset kokevan yhtä edellä kuvattua tilannetta lukuun ottamatta.

Vanhukset vähättelivät mielipiteitään

Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että van-hukset epäilevät ”osaamistaan” tai kykyään antaa ”oikeita vastauksia” haastattelutilanteissa ja että he siksi tarvitsevat erityistä rohkaisua kertomi-seen (Myllykoski 2007, 86−87; Wenger 2002).

Jotkut vanhainkodin hoitajista arvelivat, että aktiivinen osallisuus ja varsinkin mielipiteiden sanominen oli vanhuksille tilanteena outo. Tä-tä tukevat mm. Liisa Viljarannan (1991) havain-not vanhainkodin rutiineista. Liian laitosmainen elämä usein merkitsee vanhuksen sivullisuutta ta-pahtumien kulussa, eikä tätä paranna se, että hei-dän mielipiteitään saatetaan kysyä vain muodon vuoksi. Samaan ilmiöön on törmätty mm. las-ten osallisuutta koskevissa tutkimuksissa, joissa on havaittu, että joskus lasten mielipiteiden ky-syminen on muistuttanut vain aikuisten tarvetta saada pelkillä kysymyksillä hyvä omatunto (Kii-li 2002,5).

Osa vanhuksista epäili kykyään muodostaa mielipidettä. Tämä tuli ilmi jo ensimmäisessä pelissä ilman, että sitä edes varsinaisesti osattiin kysyä. Tästä vaikeudesta kehkeytyi paradoksaali-sesti avoin dialogi:

Helky: (huokaisee) Nyt me teijän kanssa tehään tässä asukaskokouksessa semmonen asia, Maria ja minä, jo-ta kumpikaan meistä ei oo ikinä ennen tehny. Mullon tässä tämmösiä värikkäitä kortteja ja tämmönen peli. Tämä ei ookkkaan tavallinen peli, vaan tässä kysytään oikeita asioita, joihinka vastataan. Tää ei oo tietokil-pailu eikä korttipeli vaan tässä kysytään teiän mielipi-teitä, oikeita mielipiteitä. Ja tää on vaan niinkun apu-


rina nämä kortit nyt sitte.Sulo: No nii.Lilli: Onkos meillä oikeita mielipiteitä ?Helky: No mitä sää arvelet?Lilli: Luulen, ettei ole.Helky: Ihan tosi, miten nii?Lilli: Miten niitä meillä vois olla.Sulo: HehHelky: Miksei ois?Lilli: Ku me ollaan tämmösiä Sulo: Me ollaan tämmösiäHelky: Minkälaisia?Lilli: Tämmösiä tollikoitaSulo: Tollikoita ollaan, hehHelky: Ahaa, ku ollaan tämmösiä tollikoita, niin ei oo välttämättä mielipiteitä – niinkö?Lilli: (nyökkää)Helky: Tuntuuk susta ett sulla ei oo mielipiteitä?Lilli: Tuntuu kylläHelky: Onks tuo nyt leikinlaskua vai totta ?Lilli: Ei ole leikinlaskua, ihan totta, totisinta totta.Helky: Mitäs työ toiset ootte mieltä tosta mitä Lilli sa-noo? Että ei oo aina mielipiteitä ollenkaa?Kalle: Toisinaan ei ookkaan, vanhuus tuottaa sitä että tuota ruppee… ettei aina oo… saattaa tuota nuorem-pata niinkun minuakin saattaa… ja kun omissa olos-san olen… nii ei pietä ihmisenäkkää (rupattelee hiljaa itsekseen, ei saa selvää)Helky: Yhm. Kuulitteko mitä Kalle. sano?(kukaan ei vastaa)Helky: Kuka ei kuullu?(kuorossa kaikki): Minä en kuullu … ei…Helky: (toistaa edellisen puheenvuoron kaikille ja vie-lä joillekin erikseen korvaan)Kalle: NiiSulo: No niiHelky: Mitäs mieltä sää Tamara oot tosta mitä Lilli ja Kalle sano ? Ootko sinä tollikka?Tamara: No kyllä varmastiHelky: Mitä se tarkottaa ?Tamara: Lillihän selevitti sen justiin.…Helky: Kyllä minä ymmärsin. Onko sulla Tamara mielpitteitä ylleensä, ajatuksia?Tamara: Miksei kylläSulo: Eikö niitä jokkaisella jonkinlaisia mielpitteitä?Helky: Joo – o. Mitäs Milja aattelet?Milja: En minä oikeen, kyllä kai niitä aina jotakin on, mutta ei niitä ossaa sanova tuota oikeen että nii ajat-telee, että ei sitä kuitenkaa mitenkää huomioia taikka sitten varmaan huomioiaan, mutta jos ei se tuota kui-tenkaa ole mieluinen huomautus, niin sitä ei ollenkaan viihti sitte sanovakkaan.

Edellinen keskustelu muistutti avointa vuorovai-kutusta ja siten dialogia, jonka tunnuspiirteenä voidaan pitää sitä, että keskustelussa puhutaan ajatuksen katkelmilla, joista toinen jatkaa. Dia-logi merkitsee myös aina sitä, että puhuja asettuu alttiiksi haavoittumiselle puhuessaan aidoista ko-kemuksistaan. Lillin yllättävä keskustelun avaus keskustelun vaikeudesta mahdollisti sellaisen il-mapiirin, että olisi voitu siirtyä vaikeimpiinkin asioihin ja ainakin vielä avarampaan, pohdiske-levaan keskusteluun. Tällöin vaikka kaikki läsnä-

olijat eivät olisi sanoneet mitään, he olisivat kui-tenkin olleet mukana tässä dialogissa. (Seikkula & Arnkil 2005, 163,169.) Tässä mielessä edellä kuvattu keskustelu poikkesi joistakin muista Laa-tupeli-tilanteista, joissa keskustelu usein oli mo-nologista, ikään kuin sarja toisistaan erillisiä kan-nanottoja. Tämä saattoi johtua Laatupelin omi-naisuudesta, jossa korostettiin itsenäisiä mielipi-teitä, jotka sanottiin vuorotellen. Tässä mieles-sä Laatupelin ohjeiden mukainen myöhempi ta-pamme vetää peliä kysymällä kultakin henkilö-kohtaisesti ei ollut omiaan herättämään aitoa dia-logia. (Ks. Seikkula & Arnkil 2005, 162.)

Edellä olevassa pelissä Lilli hivenen ivaili ky-symystä oikeista mielipiteistä. Olisi pitänyt jättää sana ”oikea” pois. Suomalaisten on katsottu ole-van erityisen taitamattomia vuorovaikutustilan-teissa. Ihmiset kuitenkin aina ilmaisevat jotakin, elleivät muuta niin umpimielisyyttä – sekin on il-maisua. (Harju 2002, 229.) Kallen epäilys ihmi-senä pitämisestä oli ehkä oikeutettua, hänen elä-mänsä kulku oli ollut ajoittain hyvin nöyryyttä-vää. Hän tokaisikin kerran vanhainkodin asuk-kaista koottua valokuvakansiota katsoessaan, et-tä siinä oli ”ihmisiä ja sianhäntiä”.

Tutkimani vanhukset kuuluivat ikäryhmään, joka nuorempiaan harvemmin oli joutunut mu-kaan tutkimustilanteisiin. Tutkimusaineistoni vanhuksista tiettävästi kukaan ei ollut aiemmin mukana missään vastaavassa. Vanhustutkimuk-sissa onkin havaittu, että suhteellisen matalan koulutuspohjan takia monet vanhukset mieltä-vät yliopistosta tulevan tutkijan haastattelut kou-lun koetilanteina ja jännittävät niitä. Itse asiassa muissakin aineistoissa iäkkäät naiset ovat tokais-seet tarkalleen saman lauseen kuin Lilli. (Wen-ger 2002, 265.) Joka tapauksessa vanhukset Laa-tupeli-tilanteissa arkailivat jonkin verran toisiaan ja olettivat, että ”opettaja” sanoo, mitä tehdään. Tällöin pelin vetäjä joutui, halusipa tai ei, kirjai-mellisesti vetämään tilannetta ja olemaan vuo-rovaikutuksen välittäjä tai keskushenkilö. Eräs vanhuksista jopa käytti vanhaa koulukieltä poh-tiessaan, mahtaako hänen sanomisistaan koitua ”pukkija”, mikä tarkoitti opettajan arvostelus-saan toteamia virheitä. Hän saattoi viitata myös kielteisen palautteen antamisen vaikeuteen, mitä käsittelen myöhemmin.

Vaikutti siltä, että vanhuksilta puuttui tottu-musta ilmaista mielipiteitä omista tuntemuksis-ta ja kokemuksista. Ikääntyneissä ihmisissä lienee monta sellaista, jolta ei ole liiemmin elämässä ky-


sytty mitään. Ihmekös sitten, ettei mielipidettä ole. Toisaalta, jos vertaa O. M. Reuterin (1904) osuviin näkemyksiin maakunnan kansanluon-teesta, voi sanoa, että vuorovaikutus oli häm-mästyttävän runsasta ja avointa. Jonkin verran saattoi olla merkitystä sillä, että vanhainkodis-sa pidettiin silloin tällöin asukaskokouksia, jois-sa saattoi harjoitella mielipiteen sanomista puoli-tuttujen kuullen. Enemmän kuitenkin merkitys-tä oli vanhainkodissa pidetyillä vanhusten omil-la kerhoilla tämän taidon kehittymiseen. Laatu-pelitilanteissa esiintyi jonkin verran epäassertii-vista, anteeksipyytelevää puhetapaa, erityisesti naisten puheissa (vrt. assertiivisuudesta Back & Back 1983, 38−41). Jos vertaa Lillin heittämää kysymystä oikeista mielipiteistä italialaisen Car-la Costanzin (1997) ajatuksiin vanhusten osalli-suudesta, Lilli saattoi kertoa jotakin hyvin oleel-lista. Costanzin mukaan on aiheellista kysyä, voi-vatko laitoksessa asuvat vanhukset kyetä lainkaan huonon kuntonsa vuoksi todelliseen osallisuu-teen hoitoprosessissa. Laitokseen tulleet vanhuk-set ovat siinä määrin avuttomia ja täysin toisten avun varassa, että näistä syntyvä riippuvuussuh-de vaikuttaa voimallisesti kokemuksiin ja ajatte-luun. Heidän saattaa olla mahdotonta hahmot-taa omaa tilannettaan, saati toiveitaan tai koke-muksiaan. He eivät ole varautuneet tai suunnitel-leet laitokseen tuloa, eivätkä he liioin ole ”aset-taneet tavoitteita” hoidolleen. Heillä ei ehkä ole ollut minkäänlaisia odotuksia laitoksen suhteen tulovaiheessa, eivätkä he siten oikein osaa arvi-oida kokemuksiaan. (Costanzi 1997, 245−246.)

Sovittelevaa moitetta

Vanhuksilta saatu palaute oli vaihtelevaa. Häm-mentävää kuitenkin oli havaita, että vaikka van-hukset saattoivat ilmaista vapaasti kritiikkiä, he epäröivät ottaessaan lopullista kantaa asiaan. Kysymyskierros saattoi tuottaa lähes yksimieli-sen tuomion johonkin asiaan, mutta silti tulta-essa kohtaan, jossa pelin käytännön mukaises-ti yhden vastaajista olisi pitänyt ryhmän puoles-ta määrätä, kuuluiko kysymyskortti ”parannet-taviin” asioihin vai ”ei korjattavaa” -pinoon, he usein pyörsivät sanansa. Todettuaan jonkun asian olevan huonosti, he usein kuitenkin armahtivat käytäntöjä toteamalla ”kyllä se hyvin on”. Mistä näin sovittelevassa lopputulemassa oli kyse?

Asiaa voi tarkastella asiakaspalautteen näkö-

kulmasta. Asiakaspalautteen, mikäli sanan asia-kas voidaan lainkaan katsoa sopivan vanhainko-din asukkaaseen, antaminen ja vastaanottaminen yleensä ovat kipeitä ja totisia tilanteita. Kommu-nikoimalla satuttaminen on alue, ”jolle enkelit-kin pelkäävät” astua. Esimerkiksi luottamus on hienosyinen malliesimerkki sosiaalisesta kokemi-sesta. Varomattomuus sen suhteen voi saada dra-maattisia seurauksia, Batesonin mukaan ihmiset ja muut nisäkkäät kykenevät tuntemaan äärim-mäistä tuskaa pettäessään luottamuksen tai osoi-tettuaan epäluottamusta väärin perustein. (Ba-teson Ketolan ja kumppaneiden [2002, 22−23] mukaan.)

Joihinkin asioihin vanhukset esittivät kritiik-kiä, mutta sen virallinen toteaminen kierroksen lopussa oli jo liian suurta riskinottoa, ja näin pää-dyttiin jälleen epäassertiiviseen kommunikaati-oon. Tämä perustuu oletukseen, että kielteinen palaute loukkaa tai aiheuttaa konfliktin tai että palaute saattaa sanojansa naurun alaiseksi (Back & Back 1982, 79).

Asiaa voi katsoa myös suomalaisen mentali-teetin näkökulmasta. Jari Heinosen (1997) mu-kaan yksilöiden ajattelu perustuu pitkälti heidän yhteisölleen ominaisiin määritelmiin ja kulttuu-riin, joka Suomessa merkitsee lähinnä talonpoi-kais- ja työväenyhteisön kulttuuria. Suomalaisen kansanomaisen kulttuurin peruspiirteisiin kuu-luu tämän mukaan toisilleen hyvinkin vastak-kaisia elementtejä: sitkeyttä ja raatajan ylpeyttä, mutta myös herravihaa, kiistämisen kulttuuria ja kollektiivista alistumista kohtaloon. Vaikka asioi-den tilaa mielellään ja helposti arvostellaan, ovat suomalaiselle kuitenkin yksilölliset valinnat ja kollektiivin kanssa poikkiteloin asettuminen tä-män näkemyksen mukaan kokonaan toinen jut-tu. (Heinonen 1997, 47−53.) Juuri tällainen ase-telma näytti syntyvän vanhusten Laatupeli-kes-kusteluissa.

Edellä kuvattu sanojen pyörtäminen oli tietys-sä mielessä myös eräänlaista non-kommunikaa-tiota, tässä tapauksessa ehkä viestin salaamista. Monissa tilanteissa viestien salaaminen tai kom-munikaatiosta kieltäytyminen on hyvin merki-tyksellistä ja siten tutkimista ansaitseva ilmiö. (Ketola & al. 2002, 7−10.) Non-kommunikaa-tio juontaa juurensa mm. kansan suussa kulke-vasta vanhasta sanonnasta, jonka mukaan vaike-neminen on kultaa. Vaikenemista voi ymmärtää paremmin, jos vertaa saaliseläinten käyttäytymi-seen. Eläin voi piiloutua, naamioitua tai hämä-


tä. Non-kommunikaatiolla näin ajatellen olisi-kin eloonjäämisen kannalta tietty funktio. Ihmi-sen elämässä kysymys on kuitenkin monimut-kaisempi. On olemassa väite suomalaisten hiljai-suudesta. Tämä puolestaan on tulkittu sekä kom-munikoinnin kyvyttömyydeksi että kunnioitta-vaksi asenteeksi kanssaihmisiä kohtaan. Kaikkein selkeimmin non-kommunikaatiosta oli kyse yh-den vanhuksen kohdalla. Hän kieltäytyi osallis-tumasta peliin, mutta halusi jäädä seuraamaan yhden kerran keskustelua istuen erillään muista. Ennen pelin alkua hän totesi erittäin tiukalla ää-nellä: ”Minen puhu mittää”.

Vanhusten hämmennyksessä lopullisen, koko ryhmää koskevan kannanoton edessä saattoi lo-pulta kyse olla myös yksikertaisesta pulmasta ja-otella jokin ilmiö yksioikoisesti joko ”hyväksi” tai ”huonoksi”, sillä välille sijoittuvaa vaihtoehtoa ei ollut. Kaikenikäisille ihmisille on myös omi-naista, että ryhmätilanteissa on varsin vaikea hah-mottaa keskustelussa syntynyttä lopputulemaa. Se vaatii kokeneeltakin puheenjohtajalta taidok-kuutta, saati neuvotteluun ja ryhmäkeskusteluun tottumattomammalta ihmiseltä. (Dimbleby & Burton 1995, 117−119.)

Jos olisi pelkästään katsonut Laatupelin loppu-tulemaa eli kuinka ”tyytyväisiä” vanhukset sanoi-vat olevansa johonkin asiantilaan, olisi syntynyt vääriä tulkintoja. Tyytyväisyyttä mittaava paik-ka pelissä oli pelilaudan ruutu, johon asetettiin vastaukset ”ei korjattavaa”. Raili Gothoni (1987, 241) viittaa omassa tutkimuksessaan myös po-tilaiden vihjauksenomaisiin odotuksiin. Potilaat odottivat, että heille olisi ollut aikaa, mutta sa-noivat asian kuitenkin käänteisesti: ”ymmärrän, heillä on niin paljon työtä…” Lopulta tutkimuk-sessa kävi ilmi, että potilaat pohjimmiltaan kui-tenkin odottivat inhimillistä läheisyyttä, riittäviä tietoja ja hoitajilta sosiaalista herkkyyttä ja ha-vainnointikykyä.

Johtopäätöksiä

Artikkelin pohjana oleva aineisto ei perustunut otokseen tietystä vanhainkotien joukosta, vaan kohteeksi oli valittu yksi tapaus, jolla katsoin ta-vanomaisuutensa vuoksi olevan tutkimuksellista arvoa. Miten kuvatut havainnot voisivat palvel-la vanhustyötä? Tulosten perusteella näyttää siltä, että merkittävä osa vanhusten tyytyväisyydestä oli näennäistä, kuten Päivi Elovainionkin (1997)

tutkimukset ovat osoittaneet. Kyse oli aidon tyy-tyväisyyden rinnalla usein myös autoritaarisuu-desta, tyytymisestä, suomalaiseen mentaliteet-tiin liittyvästä kollektiivisesta alistumisesta. Alis-tumiseen puolestaan liittyy tottumus siihen, et-tä jokin suuri kollektiivi tai organisaatio ratkaisee ongelmat kansan puolesta (Heinonen 1997,50). Edellä selostettujen erityisesti vanhusten haastat-teluissa havaittujen ominaispiirteiden vuoksi on myös mahdollista, että vanhukset pelkäsivät vas-taavansa ”väärin” yliopistotasoista tutkimusta te-kevän haastattelijan kysymyksiin (Wenger 2002, 265) ja siksi kaiken varalta päättivät lopulta hy-väksyä vallitsevat käytännöt.

Mainituista syistä sosiaalityö ei saisi vahvistaa stereotyyppistä vanhuskäsitystä, jonka mukaan vanhukset tyytyvät toisaalta vähään ja suostuvat kaikkeen. Tällainen stereotypia tarkoittaisi käy-tännössä pahimmillaan sen hyväksymistä, että vanhukset tyytyvät riittämättömään auttamiseen ja vaikkapa toistuvaan pompotteluun eri hoito-paikkojen välillä. (Ylinen 2008, 122.)

Laatupelin valinta tutkimuksen apuvälineeksi tapahtui sattumalta, sillä peli oli hankittu taloon asukaskokouksia ja asiakaspalautetta varten. Peliä pelatessaan vanhukset kokivat osallistuvansa van-hainkodin asioihin ja tutkimukseen vähemmän jännittävällä ja silti asiallisella tavalla. Tutkimus-välineenä peli on tavallisen haastattelun rinnalla käyttökelpoinen, koska se luo rennon ilmapiirin. Tällöin oli mahdollista välttää mielikuvia koulun ”kuulustelusta” tai koekysymyksistä. Tutkimuk-sen suorittamisen aikaan ei ollut mahdollista pe-rehtyä mahdollisiin ulkomailla tehtyihin tutki-muksiin, joissa olisi käytetty Laatupeliä apuna. Oman käytännön vanhustyön kokemukseni pe-rusteella pelin kysymykset vaikuttavat vanhusten arjen kannalta relevanteilta. Pelin kulkua kaik-kein heikkovoimaisimpien vanhusten kanssa voi-si kuitenkin tämän aineiston perusteella muut-taa niin, ettei vanhuksen tarvitsisi kysymyskier-roksen lopussa itse ratkaista lopputulosta, sillä se edellyttäisi paitsi rohkeutta, myös erittäin hyvää keskittymiskykyä muistaakseen kierroksen aika-na tapahtuneet muiden osallistujien vastaukset.

Laatupeli soveltui yllättävän hyvin afaattisten ja heikkokuuloisten vanhusten ryhmähaastatte-luun, vaikka pulmana olikin muiden osallistujien väsyminen keskustelun hitauteen. Afasiasta kär-sivän vanhuksen kannalta pelin hyvänä piirtee-nä oli, että kysymykset olivat useimmiten lyhyi-tä, selkeitä ja haluttaessa vastattavissa kyllä tai ei


-muodossa (vrt. Aaltonen [2005] afaattisen pu-hujan haastattelemisesta).

Vanhusten osallisuuden mahdollistajana peli vaikuttaa sopivalta, koska se tuo esille toisaalta arkisia pieniä seikkoja, toisaalta vaikeitakin aihe-piirejä, joita ei muutoin ehkä tultaisi nostaneek-si esiin. On syytä kuitenkin muistaa, että asioi-den ahdistaviksi kokeminen saattaa olla enem-

KirJALLiSuuSAaltonen, Tarja: Haastattelun rajoilla. Afaattisen pu-

hujan haastatteleminen. Teoksessa: Ruusuvuo-ri, Johanna & Tiittula, Liisa (toim.): Haastatte-lu. Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampe-re: Vastapaino, 2005

Back, Ken & Back, Kate: Esimies, tavoite ja vuorovai-kutus: Assertiivinen viestintä työelämässä. Espoo: Weilin Göös, 1983

Back, Ken: & Back, Kate & Bates, Terry: Assertiveness at work: A practical guide to handling awkward si-tuations. Lontoo: McGraw-Hill, 1982

Costanzi, Carla: Promoting Quality of life for older people in institutions. Teoksessa: Evers, Adalbert & Haverinen, Riitta & Leichsenring, Kai & Wins-tow, Gerald: Developing quality in personal so-cial services. Aldershot: Ashgate Publishing Limi-ted, 1997

Dimbleby, Richard & Burton, Graeme: Kommunika-tion är mer än ord. Lund: Studentlitteratur, 1995

Gadamer, Hans-Georg: Truth and Method. Lontoo: Sheed and Ward, 1988

Elovainio, Päivi: 80 prosenttia tyytyväisiä vanhainko-deissa ? Kuinka tätä voi tulkita. Gerontologia 11 (1997): 3, 237−241

Eräsaari, Leena: Yksilöllistävä sosiaalityö. Historian tarkastelua. Jyväskylän yhteiskuntapolitiikan lai-toksen tutkimuksia A 7, 1991

Eskola, Antti: Vuorovaikutus, muutos, merkitys. Tam-mi: Helsinki, 1982

Eskola, Marjatta: Aina voi tehdä toisin. Teoksessa: Lai-tinen, Merja & Pohjola, Anneli: Sosiaalisen vaih-tuvat vastuut. Jyväskylä: Ps-kustannus, 2003

Gothoni, Raili: Pitkäaikaissairaan vanhuksen maail-ma ja uskonnollisuus. Helsinki: Helsingin yliopis-to, 1987

Harju, Kristiina: Johda rohkeaksi ! Liiderin arkea kii-reorganisaatiossa. Tampere: Tammerpaino Oy, 2002

Heinonen, Jari: Katseita suomalaisuuteen. Helsinki: Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, 1997

Hokkanen, Simo & Strömberg, Oiva: Ihmisten johta-minen. Jyväskylä: Painoporras Oy, 2003

Irni, Sari: Puolustautumista ja varmuutta: ”Ikääntyvä työntekijä” tutkimusprosessissa ja työorganisaati-oiden sukupuolistavissa käytännöissä. Gerontolo-gia (2008): 2, 60−70

Jyrkämä, Jyrki: Missä olet, minne menet suomalainen gerontologia? Gerontologia 11 (1997):1, 25−33

Järvinen, Pekka: Esimiestyö ongelmatilanteissa. Kon-fliktien luomat haasteet työyhteisössä. Porvoo: WSOY, 1999

Karjalainen, Merja: ”Onko kisu, kisu?” Aikuisten käyt-tämän hoivakielen tarkastelua. Suomen ja saamen kielen laitoksen tutkimusraportteja 31. Oulu: Ou-lun yliopisto, 1991

Ketola, Kimmo & Knuuttila, Seppo & Mattila, Ant-ti & Vesala, Kari Mikko: Puuttuvat viestit. Non-kommunikaatio inhimillisessä vuorovaikutukses-sa. Helsinki: Gaudeamus, 2002

män nuoremman haastattelijan kuin vanhuksen pulma (Lumme-Sandt 2005, 139).

Laatupeli näyttää joka tapauksessa tämän ai-neiston kokemusten valossa olevan sopiva tutki-musvälinepaketti haastattelijalle tarjotessaan rele-vantit kysymykset ja lisäksi rakennuspuut vapaa-seen ja mukavaan keskustelutilanteeseen.

TiiViSTeLmäHelky Koskela: Mielipiteitä pelaamalla. Laatupeli vanhusten tulkkina

Laitoshoidossa olevat vanhukset ovat marginaaliryh-mänä haastava tutkimuskohde. Perinteiset haastatte-lumenetelmät ja kyselylomakkeet eivät useinkaan tule kysymykseen vanhusten hauraan toimintakyvyn vuok-si. Artikkelin pohdinnat pohjautuvat THL:n Laatupe-li-haastattelumenetelmän aikana syntyneisiin tilantei-siin. Tarkastelen muun muassa pelin vetäjien ja van-

husten välistä vuorovaikutusta sekä puhetapaa, joka nimetään tässä aikuisten hoivakieleksi. Vanhainkodin asukkaat pitivät Laatupeliä mukavana, epävirallisena tapana keskustella vaikeistakin aiheista. Kun vanhuk-silta kysyttiin, millä tavoin he haluavat antaa palautet-ta laitoksen arjesta, he valitsivat pelaamisen pelkän kes-kustelun sijaan. Vanhukset, etenkin miespuoliset, esit-tivät pelitilanteissa avoimesti kritiikkiä, mutta heidän oli silti yllättävän vaikeaa vaatia esille tulleiden epä-kohtien korjaamista.


Kiili, Johanna: Lapset elinympäristönsä asiantuntijoi-na. Tutkimuksia 1. Jyväskylä: Keski-Suomen Sosi-aalialan osaamiskeskus (KOSKE), 2002

Kotiranta, Tuija: Aktivoinnin paradoksit. Jyväsky-lä studies in education, psychology and social re-search 335. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2008

Laaksonen, Satu: Laatupeli – vuorovaikutteista asia-kaspalautetta. Vanhustenhuollon uudet tuulet (2000): 3, 8−9

Lallukka, Kirsi: Lapsuus- ja vanhuustutkimuksen yh-teiskuntatieteellisiä rinnakkainkulkuja ja kohtaa-misia. Gerontologia 14 (2000): 3, 166−177

Leinonen, Anu: Kohtaamisia vanhussosiaalityössä. Tutkimus sosiaalityöntekijöiden ja ikääntynei-den asiakkaiden välisistä keskusteluista. Pro gra-du -tutkielma. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto, 2000

Lumme-Sandt, Kirsi: Vanhan ihmisen kohtaaminen haastattelutilanteessa. Teoksessa: Ruusuvuori, Jo-hanna & Tiittula Liisa (toim.): Haastattelu. Tut-kimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere: Vas-tapaino, 2005

Lännenmäki, Sisko: Vanhainkodin koira ja elänkuo-lenkukka. Tampere: Pilot kustannus Oy, 2006

Metsomäki, Marjo: Suu on syömistä varten. Lasten ja aikuisten kohtaamisia ryhmäpehepäivähoitoko-din ruokailutilanteissa. Jyväskylän yliopisto, Sosi-aalityö, 2006

Myllykoski, Piia: Sopiva-prjojekti iäkkäiden naisten elämänkertahaastattelujen valossa. Teoksessa: Erä-saari, Leena (toim.) & Niittymäki, Anne & Myl-lykoski, Piia: Vanhusten arjen tukena. Nääsville ry & Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan ja sosi-aalityön laitos, 2007

Niiranen, Vuokko: Johtamisen kausaaliset voimat ja mekanismit. Teoksessa: Kuusela, Pekka & Niira-nen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitie-teissä. Kuopio: Unipress, 2006

Outinen, Maarit: Laatupelin avulla asiakkaan ääni kuuluviin. Dialogi (1999): 5

Outinen, Maarit: Tietoa Laatupelin suomalaisista vaiheista (julkaisematon kirjallinen tiedonanto), 2002

Peräkylä, Anssi: Vuorovaikutustutkimus ja vuorovai-

kutusideologiat. Psykologia 34 (1999): 329−342 Puro, Jukka-Pekka: Työviestinnän kipupisteet, hallinta

ja ratkaisut. Helsinki: Infor Oy, 2003Raatikainen, Heleena: Itsetuntemus vuorovaikutustai-

doksi. Vaasa: Vaasa Oy, 1990Raunio, Kyösti: Olennainen sosiaalityössä. Helsinki:

Gaudeamus, 2004Reuter, O. M.: Suomea samoilemassa. Maamme luon-

to, kansa ja kehitys. Helsinki: Kustannusosakeyh-tiö Elios, 1904

Ruusuvuori, Johanna & Tiittula, Liisa: (2005) Tutki-mushaastattelu ja vuorovaikutus. Teoksessa: Ruu-suvuori, Johanna & Tiittula, Liisa (toim.): Haas-tattelu. Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tam-pere: Vastapaino, 2005

Salminen, Jari: Päätöksentekijätyypit ja johtamisvies-tintä. Myyntipäälliköiden kokemuksia muutos-prosessissa. Turun kauppakorkeakoulun julkaisu-ja A-5:2000

Seikkula, Jakko & Arnkil, Tom: Dialoginen verkosto-työ. Helsinki: Tammi, 2005

Suoninen, Eero: ”Tanssilajit ja -tyylit” asiakkaan koh-taamisessa. Teoksessa: Jokinen, Arja & Soininen, Eero (toim.): Auttamistyö keskusteluna. Tampere: Vastapaino, 2000

Sulkunen, Pekka: Johdatus sosiologiaan. Helsinki: WSOYpro Oy, 1990

Toskala, Antero: Pelot ja niiden voittaminen. Kohti uudenlaista rohkeutta. Helsinki: Writers`House, 1997

Wenger, G. Clare: Interviewing older people. Teokses-sa: Gubrium, Jaber F. & Holstein, James A. Hand-book of Interview research. Context & Method (2002): 259–278

Viljaranta, Liisa: Vanhainkotielämä yksilölliseksi. Forssa: Sosiaaliturvan keskusliitto, 1991

Åberg, Leif: Riemua johtamiseen! Esimiehen viestintä-opas. Jyväskylä: Gummerus, 2002

Ylinen, Satu: Gerontologinen sosiaalityö, tiedonmuo-dostus ja asiantuntijuus. Kuopion yliopiston jul-kaisuja E. Yhteiskuntatieteet 155. Väitöskirja, 2008

Äijö, Eira: Hoidin viittä miestä rahasta ja kahta rak-kaudesta. Ilmajoki: IL-MO, 2005.

mielipiteitä pelaamalla - terveyden ja hyvinvoinnin laitos … ei ole kuitenkaan tullut niiden...

Documents