1

MINÄ OLEN SE JOKA PALVELEE

Pyhitys yksin armosta

Brow

n, Fond M

adox, Christ W

ashing Peter’s F

eet (1852-56) [detail]. Tate G

allery, London, G

reat Britain/A

rt Resource. N

Y.

2

Tämän vihkon ovat lahjoittaneet:

LUTHERAN HERITAGE FOUNDATION

36380 Garfield Road Suite 3

Clinton Township, MI 48035

USA

SUOMEN LUTHER-SÄÄTIÖ

PL 127

00101 Helsinki

Tämä kirjoitus koostuu prof. David P. Scaerin kahdesta artikkelista Sanc-tification by grace alone [For the Life of the World (1998)] sekäSanctification in Lutheran Theology [Concordia TheologicalQuarterly (1985)].

Alaotsikot toimituksen.

Lyhentäen ja muokaten kääntänyt Juhana Pohjola.

Piirrokset: Maria Pietilä

3

MINÄ OLEN SE JOKA PALVELEE

Pyhitys yksin armostaMartti Luther sijoitti teologiansa keskukseksi opin vanhurskauttamisesta eli Juma-

lan lahjoittamasta vapaasta armosta Kristuksessa. Ihminen ei pelastu sen perusteella,mitä hän tekee tai toivoisi tekevänsä, vaan ainoastaan sen nojalla, mitä Jumala onkerran ja kertakaikkisesti tehnyt Jeesuksen Kristuksen kautta. Jumala hyväksyy Kris-tuksen sijaiskärsimyksen ja -kuoleman syntisen ihmisen hyväksi. Uskonpuhdistuksestalähtien tämä opetus on ollut tunnusomaista protestanttisille kirkoille ja erityisesti lu-terilaiselle kirkolle. Ihminen pelastuu yksin armosta (sola gratia) ja yksin uskon kautta(sola fide). Jumala vanhurskauttaa syntisen yksin armosta uskon kautta ilman mitääntekoja. Samoin kuin kukaan ei herätä itseään kuolleista, kukaan ei myöskään voi tehdäitsestään kristittyä. Sama Jumala, joka herätti Kristuksen kuolleista, tuo ihmisen Kris-tuksen yhteyteen ja julistaa hänet vanhurskaaksi. Luterilaisen opin mukaan vanhurs-kauttaminen on monergistinen tapahtuma. Tämä kreikan kielestä johdettu sana tarkoit-taa, että on vain yksi vaikuttava syy. Jumala yksin vaikuttaa kääntymyksen ihmisessä.Hän yksin vanhurskauttaa uskovan. Tämä oppi soveltuu myös pyhitykseen. Hän yksintekee meidät pyhiksi. Jumala on pyhityksemme vaikuttava syy sekä sisältö.

Roomalaiskatolinen opetus pyhityksestäPerinteisesti roomalaiskatolinen kirkko opettaa luterilaisten tavoin monergistista oppia

Jumalan pelastussuunnitelmasta. Jumala yksin lähetti ainoan Poikansa ihmiseksi (in-karnaatio) ja uhrasi hänet maailman syntien puolesta (sovitus). Roomalaiskatolinenkirkko kuitenkin särkee Jumalan monergistisen toiminnan opettamalla, että ihmisenpelastus on riippuvainen siitä, millä tasolla uskovan henkilökohtainen pyhitys on. Pyhitysedellyttää yhteistyötä Jumalan armon kanssa hyvien töiden tekemisessä. Tämän mallinytimessä on siis oppi pyhityksestä, jonka mukaan ihmisen täytyy olla yhteistyössä (ko-operaatio) Jumalan kanssa saadakseen pelastusvarmuuden. Tässä opetuksessa ei olesijaa syntisen ihmiskunnan täydelliselle vanhurskauttamiselle Jumalan loppuun saatta-mana tekona Kristuksessa. Voidakseen tulla pyhäksi ihmisen on oltava yhteistyössäJumalan kanssa. Näin ollen pyhitys voidaan helposti määritellä eettisin käsittein, jotkaovat mitattavissa.

Yleisprotestanttinen näkemys pyhityksestäSuurin osa protestanttisista kirkkokunnista opettaa luterilaisten tavoin monergistista

vanhurskauttamisoppia, mutta roomalaiskatolisten tavoin ne ymmärtävät pyhitykseneli Pyhän Hengen toiminnan kristityn elämässä synergistisesti (toinen kreikan kielestäjohdettu sana). Synergia tarkoittaa, että asiaan vaikuttavia syitä on kaksi tai useampia.Näin ollen kristityn edellytetään osallistuvan henkilökohtaisen pyhityksen aikaansaa-miseen. Tämä tapahtuu elämällä Jumalan lain mukaan sekä tiettyjä kirkon asettamia

4

eettisiä säännöksiä seuraten. Kristitty voi ja hänen täytyy olla yhteistyössä Jumalanarmon kanssa nostaakseen henkilökohtaista pyhityksen astettaan. Ko-operaatio (lati-nasta johdettu sana) merkitsee samaa kuin synergia eli sitä, että vähintään kaksi hen-kilöä tai tekijää työskentelevät yhdessä. Suurin osa protestanttisista kirkoista lähespoikkeuksetta on yhtä mieltä Lutherin kanssa siitä, että Jumala yksin vanhurskauttaaihmisen ja aloittaa pyhityksen, mutta monissa kirkoissa kuitenkin ajatellaan, että usko-va on vastuussa pyhityksen loppuunsaattamisesta. Ne kyllä vastustavat roomalaiskato-listen pyhiinvaellusmatkoja, luostareita, katumusharjoituksia ja messuja hyvinä töinä.Loppujen lopuksi ne ovat kuitenkin Rooman kanssa yhtä mieltä siitä, että ihminen onyhteistyössä Jumalan kanssa pyhityksessä ja henkilökohtaisen pyhyyden saavuttami-sessa. Jumala yksin vanhurskauttaa, mutta pyhityksessä on yhdistettynä Jumalan jaihmisen toiminta. Jumala kyllä aloittaa pyhityksen, mutta jokaisen uskovan on se itsesaatettava päätökseen. Tässä järjestelmässä evankeliumin - joka yksin luo uskon -syrjäyttää laki, joka ohjaa moraalisissa vaatimuksissa ja varoittaa moraalittomasta toi-minnasta. Vanhurskauttaminen yksin armosta nähdään menneenä tapahtumana ja tä-mänhetkisessä polttopisteessä on ihmisen ko-operaatio Jumalan kanssa täydellisenpyhityksen saavuttamiseksi.

Luterilaisen käsityksen mukaan kristitty syntisenä ihmisenä ei ole immuuni lainmoraalisille vaatimuksille ja varoituksille syntiä vastaan. Sanan varsinaisessa merki-tyksessä tällaiset varoitukset eivät kuitenkaan kuulu kristityn pyhitykseen, jolla tarkoi-tetaan kristityn elämää Kristuksessa ja Kristuksen elämää hänessä. Roomalaiskatoli-sessa samoin kuin tiettyjen protestanttisten kirkkojen opetuksessa evankeliumi kertoohyvän uutisen pelastuksesta Jeesuksessa Kristuksessa, mutta se korvataan lailla, jokaantaa direktiivit siitä, kuinka kristityn tulee elää. Sama laki myös varoittaa ja uhkaakristittyä kristittynä eli uutena ihmisenä Kristuksessa. Näin laista tuleekin Jumalan vii-meinen ja todellinen sana uskovalle evankeliumin sijaan. Kristinusko turmeltuu epäsuo-rasti ja lopulta päätyy karkeaan lainomaisuuteen eli legalismiin ja moralismiin. Jeesuskohtasi juuri tämänkaltaisen eettisesti määritellyn käsityksen pyhityksestä fariseustenparissa. Pyhyys määriteltiin rituaalisten vaatimusten täyttämisen mukaan. Luther nousi1500 vuotta myöhemmin samoista syistä vastustamaan keskiajan katolista kirkkoa.

Luterilainen oppi pyhityksestäLuterilaisessa opetuksessa pyhitys määritellään sanan laajemmassa ja suppeammas-

sa merkityksessä. Edellisellä tarkoitetaan Pyhän Hengen kaikenkattavaa työtä kristil-lisessä kirkossa (sakramentit, kääntymys, usko, hyvät teot). Jumala tekee meidät py-hiksi. Jälkimmäisellä tarkoitetaan uskon vaikuttamaa kristillistä elämää eli hyviä tekojamaailmassa.

Luterilaista opetusta pyhityksestä voidaan hyvin lähestyä uskonpuhdistaja MarttiLutherin käskyjen selityksistä käsin. Nämä kohdistuvat yleispätevästi kaikkien kristit-tyjen elämään. Ne eivät ole paikkakuntakohtaisia ‘provinssidokumentteja’, vaan nepalvelevat kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina. Niiden vaikutusala on koko kirkkoa kos-keva ja näin ollen ekumeeninen. Lutherin selitys ensimmäiseen käskyyn ‘Meidän tuleeyli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin häneen’, on ennen kaikkea

5

kutsu uskoon. Syntisen vanhurskauttaminen on siten tehty perustaksi hyville töille.Lutherin selitykset alkaen toisesta käskystä aina kymmenenteen käskyyn asti kuuluvatlain ohjaavaan merkitykseen kristityn elämässä eli lain kolmanteen käyttöön, kutensitä myöhemmin alettiin kutsua.

Luther ei ainoastaan pidä kiinni käskyjen negatiivisista kielloista, vaan hän vahvis-taa niitä selityksissään. Siten kieltoon Herran nimen turhasta käyttämisestä liittyy myösvannomisen, noitumisen, valehtelemisen ja pettämisen kiellot. Käskyt tuomitsevatsyntisen, ei siksi, että ne kertoisivat Jumalan vihaavan syntistä, vaan paljastaakseentämän oikean tilan. Käskyt auttavat kristittyä tunnustamaan syntinsä ja huomaamaan,että hän tarvitsee armoa Kristuksessa. Oman turmeluksen tunteminen ei ole Lutherillekuitenkaan käskyjen selitysten lopullinen päämäärä. Käskyjen merkitys ei tyhjenny,vaikka käskyjen avulla ihminen näkee olevansa syntiensä tähden Jumalan tuomionalla. Lutherille käskyn syvin merkitys löytyy silloin, kun negatiivinen kielto muunne-taan positiiviseksi kuvaukseksi kristityn elämästä. Huomatkaa, mitä Luther tekee toi-selle käskylle, jossa kielletään Jumalan nimen turha lausuminen. Siitä tuleekin kutsurukoukseen: “... huudamme hänen nimeään avuksi kaikessa hädässämme, rukoilemme,ylistämme ja kiitämme sitä.’’ Kolmannen käskyn sapattia koskeva kielto muuttuukuvaukseksi kristityn mielentilasta tämän kuullessa Jumalan sanaa: “...emme väheksyJumalan sanan saarnaa vaan pidämme sen pyhänä, kuuntelemme ja opimme sitä mie-lellämme.’’ Älä tapa -kielto velvoittaa kristittyä auttamaan hädässä olevaa lähimmäis-tään: “...autamme häntä kaikissa elämän tarpeissa.’’ Älä varasta -käskyn mukaan kris-titty auttaa varoillaan köyhää lähimmäistään: “...autamme häntä kartuttamaan ja suo-jelemaan omaisuuttaan ja toimeentuloaan.’’ Varastamiskiellosta tulee mahdollisuusanteliaisuuteen. Kiellon vähäisempi painoarvo hyvän tekemistä koskevan käskyn rin-nalla tulee selvästi ilmi siinä, että Luther jättää ensimmäisestä ja kuudennesta käskystäkiellon kokonaan pois. Lutherille se merkitsee sitä, että laki tietyssä mielessä pysyyvoimassa ilman kieltoakin. Tämä ei missään nimessä tarkoita lain hylkäämistä, anti-nomilaisuutta. Käsityksellään kahdesta, maallisesta ja hengellisestä hallintavallasta,Luther piti tiukasti kiinni lain yhteiskunnallisesta eli siviilikäytöstä. Sen lisäksi Luthe-rille laki tuomitsee aina syntisen sellaisena kuin tämä on: syntisenä. Luther voi nähdäuskovan elävän Kristuksessa ilman synnin kiusauksia. Tässä ideaalissa tilassa Kristuson muuttanut syntisen, joka siten elää Kristuksessa. Kristitty näkee lain aivan toisestanäkökulmasta. Kristittynä hän on vapaa sekä lain siviili- että syytöstehtävästä. Laki eitoimi kristitylle kristittynä kieltona ja tuomiona. Tämä on luterilainen käsitys lain kol-mannesta käytöstä. Jo termi ‘lain kolmas käyttö’ voi olla hieman harhaanjohtava, koskasiinä esiintyy sana ‘laki’.

Samalla syntinen ja pyhäTässä elämässä kristitty ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan kristitty. Syntisenä,

jota asemaansa hän ei pääse pakoon, kristitty on lain siviili- ja tuomiotehtävän alainen.Tämä siksi, koska vanha ihminen ei usko, ei ole uskonut eikä tule koskaan uskomaan.Vasta kuolema tuhoaa vanhan ihmisen. Kristitty on uudestisyntymättömältä puoleltaanvanha Adam ja siten Jumalan vihollinen, jota lailla tulee uhata mukautumaan ulkoisiin

6

sääntöihin. Häntä täytyy jatkuvasti muistuttaa rikoksistaan Jumalaa vastaan. Tällainenuudestisyntymättömän ihmisen tai kristityn uudestisyntymättömän puolen ulkoinensopusointu lain kanssa ei ole missään nimessä pyhitystä. Rangaistuksen tai Jumalanvihan pelko eivät voi koskaan olla motiiveina Jumalaa miellyttäviin tekoihin, jotkaovat Hengen synnyttämiä uskon merkkejä. Maallisen lain piirissä tehtyjä hyviä tekojakyllä kutsutaan hyviksi, koska ne edistävät ulkoista hyvinvointia yhteiskunnassa. Nii-den hyvyys perustuu kuitenkin saavutuksiin maailmassa eikä niiden motiiveihin. Näitätekoja ei kuitenkaan saa sekoittaa uskosta nouseviin tekoihin, jotka kuuluvat pyhityk-seen.

Lutherille pyhitys merkitsee synnin kukistamista, mutta siinä ei ole kaikki. Positii-viset vaatimukset kristityä kohtaan ovat selvästi Kristukselle luontaisia ominaisuuksia.Kristityt pelkäävät Jumalaa, rakastavat jaluottavat häneen. He pitävät vanhempan-sa arvossa ja auttavat lähimmäisiään ruu-miillisissa tarpeissa. He rakastavat puoli-soitaan ja auttavat lähimmäistensä talou-dellista tilannetta eivätkä suostu uskomaanheistä pahaa. Luther ei kuvaa elämää lainalla vaan Kristuksen elämää. Lutherilta onusein siteerattu lausetta: “Kristitty on Kris-tus lähimmäiselleen.’’ Kaikki eivät vainaina ymmärrä, mitä lause merkitsee, silläusein eksistentialistit (filosofia määräämäs-sä oppia) käyttävät sitä verukkeena histo-riallisen Jeesuksen merkityksen hylkäämi-selle. Siitä huolimatta se on hyödyllinenilmaisu, jos sillä ymmärretään uskosta virtaavan elämän tarkoittavan itse asiassa kris-tologian (oppi Kristuksen persoonasta ja työstä) käytännön toteutusta maailmassa.

Jopa käskyjen selitysten lopusta löydettävä loppu-uhkaus isien syntien maksustalapsille kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, ilmaisee vain Lutherin laki ja evanke-liumi -periaatteen. Kristitty epäuskoisena näkee Jumalan vihan, mutta kristittynä hännäkee toisenlaisen Jumalan. Luther lopettaakin samankaltaiseen evankeliumilausee-seen, jolla hän aloittikin käskyjen selityksen: “Siksi meidän on rakastettava häntä jaturvauduttava häneen sekä mielellämme noudatettava hänen käskyjään.’’ Tässä ilme-nee kristityn ongelma. Miten Lutherin teologiassa laki voi samanaikaisesti sekä uhatakristittyä että olla mieluinen laki, jota kristitty Jumalaan luottavana haluaa noudattaa?Löytyykö Jumalan uhkauksen allaolemisen ja Jumalan rakastamisen jännite Jumalasta,laista vai kristitystä? Selittämällä jännite Jumalassa olevaksi mysteeriksi on liian help-po ratkaisu eikä se varsinaisesti edes ole mikään ratkaisu. Lain ja evankeliumin dia-lektiikka eli kahtalaisuus riippumatta siitä, miten sen tulkitsemme, ei voi koskaantarkoittaa Jumalan tuomitsevan samalla tavoin kuin hän rakastaa. Ristiriita ei löydyJumalasta. Tällainen käsitys olisi manikealaisuutta, jossa kaksi tasavahvaa puolta, hyväja paha taistelisivat ylivallasta jumaluuden sisällä. Luterilainen oppi hylkää tämänpakanallisen käsityksen. Jumalasta puhuttaessa pelastava evankeliumi ja tuomitseva

7

laki eivät voi olla samanarvoisia. Jännite ei voi myöskään sijoittua lakiin, koska seJumalan sanana heijastaa välttämättä Jumalan olemuksen ykseyttä. Ristiriita ei ole siisJumalassa eikä laissa, vaan uudestisyntyneen ihmisen kaksinaisessa luonnossa. Lakisen alkutarkoituksessa on positiivinen ilmaus Jumalan suhteesta maailmaan ja maail-man suhteesta Jumalaan. Siinä tarkoituksessa se on enemmän kuvaus kuin vaatimus.Ihmiselle ei tarvitse kertoa, miten ollaan yhteydessä Jumalaan tai lähimmäiseen, koskase käy ihmiseltä luonnostaan.

Laki toimii negatiivisesti käskynä ainoastaan silloin, kun ihminen ei ole oikeassasuhteessa Jumalaan. Kun luterilainen opettaja Philip Melanchton toteaa lain syyttävänaina, pitää muistaa, että hän viittaa sillä lain tehtävään synnin valtaan joutuneessamaailmassa. Lain ensimmäinen tehtävä - ei käyttö - on olemukseltaan myönteinen(positiivinen) ja kuvaileva (deskriptiivinen) eikä vaativa tai tuomitseva. Astuessaanulos myönteisestä suhteestaan Jumalaan rikkomalla hänen tahtonsa ihminen näkee lainjulmana orjapiiskurina, joka vaatii häntä tekoihin, joihin hän ei kykene. Ihminen onvastuussa tästä uudesta tilanteesta. Tuntiessaan lain näin toimivan hän vihaa sekä lakiaettä lainantajaa, Jumalaa. Tältä kohdin Paavalin (Room.7) ja Lutherin kokemuksetmenevät yksiin.

Kristuksessa uskova saatetaan takaisin turmeltumattomaan Jumala-suhteeseen, jokaoli ensimmäisillä ihmisillä. Tuomitseva laki on nyt kristitylle kuvaus hänen positiivi-sesta suhteestansa Jumalaan. Lain sekä positiivisesta eli Kristusta koskevasta ettänegatiivisesta eli tuomitsevasta luonteesta juontuva ongelma ei siis löydy Jumalastaeikä laista, vaan kristitystä, joka on simul iustus et peccator - samalla vanhurskas jasyntinen. Siltä osin kuin ihminen ei ole Kristuksessa, hän tuntee lain vain kieltona jatuomiona. Sen sijaan siltä osin kuin hän on Kristuksessa, ihminen näkee lain Kristuk-sesta lähtevänä toimintona omassa elämässään. Kristitty on tässä ajassa sekä Kristuk-sessa että hänen ulkopuolellaan. Hän sekä elää Hengessä - kuuluu Jumalalle - että onilman Henkeä - vastustaa Jumalaa. Kristityn ollessa sekä pyhä että syntinen ja Jumalanollessa yksi ja jakamaton Raamatun sana näyttääkin ristiriitaiselta. Vanhan ihmisentekemät teot eivät nouse uskosta, vaan Jumalan tuomion aiheuttamasta pelosta eikäniitä siten lueta pyhitykseen kuuluviksi. Uskosta nousevat teot, jotka siis tehdäänKristuksessa Hengen vaikutuksesta, ovat pyhitystä. Nämä teot miellyttävät Jumalaa.

Kristityn tapa ymmärtää laki kahdella tavalla, joka siis johtuu uuden ja vanhanihmisen jännitteestä, ei saa ratkaisua tässä elämässä. Tuomio ja kuvaus ovat samanai-kainen ilmiö. Luther on oikeassa käskyjen selityksissään opettaessaan lain ensiksikieltävän ja tuomitsevan ja kuitenkin kuvaamalla käskyt Kristuksen kaltaiseksi toimin-naksi kristityn elämässä. Ulkoinen teko voi nousta ja todellisuudessa nouseekin kah-desta motiivista. Kristuksen työtä ilmentävä teko kristityn elämässä saattaa kuitenkinennen sen loppuunsaattamista tulla yhtä hyvin itsekkäiden ja kaunaisten motiivienvauhdittamaksi.

Tämä jännite ja ristiriita on välttämätön teologinen johtopäätös luterilaisesta van-hurskauttamisopista. Lutherin opetus siitä, että kristitty on samanaikaisesti pyhä jasyntinen (simul iustus et peccator), on keskeistä luterilaiselle vanhurskauttamisopillemutta myös opille pyhityksestä. Sama henkilö, joka on Jumalan edessä täysin van-

8

hurskautettu, näkee kuitenkin itsessään syntisen. Tärkeää on ymmärtää latinan sanansimul oikea merkitys. Se tarkoittaa samanaikaisuutta eikä peräkkäisyyttä, jolloin yksiasia seuraisi toista ajallisessa mielessä. Historiallisesti käsitys samanaikaisuudestakadotettiin luterilaisuudessa kuten tietynlaisessa pietismissäkin, jonka mukaan ihminenensin vanhurskautetaan ja pelastetaan synnistä ja sitten pyhityksen teot alkavat. Lop-putulos tällaisesta on täydellisyyden ja synnittömyyden tavoittelu, perfektionismi taiainakin lievä muoto siitä. Sen mukaan ihminen ensin vanhurskautetaan uskon kautta,minkä jälkeen alkaa uusi kuuliaisuus, joka jatkuvasti kehittyy ja edistyy. Vanhurskaut-taminen nähdään menneenä tapahtumana kristityn elämässä ja pyhitys ajallisena tulok-sena, jonka syy-seuraus -suhde vanhurskauttamisesta on katkaistu. Missä ikinä van-hurskauttaminen ja pyhitys erotetaan näin perättäis-ajallisella tavalla toisistaan, luteri-lainen teologia romutetaan.

Jos Lutherin selitykset kymmeneen käskyyn kuvaavat Kristuksen toimintaa kristi-tyn elämässä, niin löytyykö tälle käsitykselle tukea muualta Katekismuksesta? Useinlainatussa Uskontunnustuksen toisen artiklan selityksessään Luther sanoo Kristuksentyön merkitsevän meille seuraavaa: “...palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viat-tomuudessa ja autuudessa.’’ Tämähän selvästi puhuu pyhityksestä! Yllättävää on, etteiLuther mainitse kolmannen uskonkappaleen kohdalla mitään pyhityksestä sen suppe-ammassa merkityksessä. Sieltähän sen odottaisi löytyvän. Siinä artiklassa kristittypassiivisesti vastaanottaa Hengen lahjat, mikä merkitsee pyhitystä laajemmassa merki-tyksessä. Tämä osoittaa, ettei ainoastaan pelastuksen, vaan myös pyhityksen osaltaluterilainen teologia on läpikotaisin monergistista - Jumala toimii yksin. Pyhitys ym-märrettynä Jumalan teoksi kristityn elämässä kuuluu artiklaan kristillinen elämä. Mitäkristitty tekee on olennaisesti Kristuksen työtä maailmassa. Katekismuksen lopustalöytyvät huoneentaulut, jotka määrittelevät kristityn roolin yhteiskunnassa. Ne vainvahvistavat pyhityksen sekulaaria luonnetta.

Lutherin panos pyhityksen yhdistämisessä maalliseen eli sekulaariin kutsumukseen,oli hänen omana aikanaan paremmin ymmärretty kuin nykyään. Silloinhan papin jamunkin elämä katsottiin olevan ansioita tuottavaa. Nykyään sekulaari merkitsee sel-laista maailmaa, joka elää ilman Jumalaa. Luther kuitenkin opettaa Jumalan läsnäoloamaailmassa. Hyvät teot tehdään maallisessa kutsumuksessa. Jumalaa palvellaan maa-ilmassa. Pastorille tunnustettu synti koskee epäonnistumista lähimmäisen kutsumuk-sessa. Tämä ei merkitse, etteivätkö kristityt hyvine tekoineen todistaisi Kristuksestalähimmäisilleen ja näin tukisi evankeliumin eteenpäinviemistä. Hyvien tekojen uskon-nollinen sisältö ei kuitenkaan tee niitä varsinaisesti hyviksi.

Luterilaisuudessa vanhurskauttaminen tarkoittaa siis uskovan suhdetta Jumalaan.Pyhitys taas merkitsee samaa todellisuutta kuin vanhurskauttaminen, mutta se kuvaavanhurskautetun kristityn suhdetta maailmaan ja yhteiskuntaan. Vanhurskauttaminen japyhitys eivät ole irrallaan olevia realiteetteja, vaan samaa tarkoittavia asioita, joita vaintarkastellaan Jumalan ja ihmisen erilaisista kulmista. Jumalan näkökulmasta kristityntodellisuus on täysin passiivista. Siinä ei ole mitään ihmisen omaa myötävaikutusta,vaan se vastaanottaa yksin Kristuksen. Maailman näkökulmasta sama todellisuus tekeeväsymättä hyviä tekoja. Tässä mallissa syntisen vanhurskauttaminen ei ole koskaanpoissaoleva, mennyt tapahtuma. Tämä ratkaisee myös usein väitetyn ristiriidan yhtääl-

9

tä Paavalin ja toisaalta Jeesuksen, Jaakobin ja Ilmestyskirjan välillä. Jumalan edessäeivät siis kelpaa teot, vaan yksin armo. Maailmassa sen sijaan merkitsevät yksin teot.Jaakob toteaakin: “...minä teoistani näytän sinulle uskon.’’ (Jaak. 2:18) Tätä mallia eivoi kääntää toisin päin ilman tuhoisia seurauksia. Teot eivät päde Jumalan edessä eikäusko maailman edessä. Toimeliaisuus Jumalan edessä on loukkaus häntä kohtaan jatekee Kristuksen sovitustyön merkityksettömäksi. Passiivisuus maailmassa estää Ju-malan toiminnan ja näin uhkaa tehdä hänen tarkoituksensa tyhjäksi.

Jumala meitä varten vai me Jumalaa varten?Martti Lutherin tapa käyttää lakia käskyjen selityksissään täytyy tarkasti erottaa

reformoidun kirkon tunnetun opettajan Jean Calvinin (1509-1564) tavasta. Calvin ni-mittäin ymmärsi kristillisen elämän ja lain tehtävän kristityn elämässä ensisijaisestiJumalan miellyttämiseksi, johon syntinen pyrkii pidättäytymällä synnin tekemisestä.Hyvät teot ovat siten sen välttämistä, mitä Jumala on kieltänyt. Calvinin pyhityskäsityson sekoitettu usein Lutheriin - ja tuhoisin seurauksin. Lutherille pyhitys on Kristukses-sa löydettävän ja lahjoitetun elämän julkituomista maailmassa. Calvinin mukaan syn-tinen vanhurskautetaan sen tähden, että hän voi tuoda kunniaa suvereenille Jumalalle.

Lutherin mukaan Jumala rakastaa syntistä ihmistä Kristuksen tähden. Ei olekyse siitä, mitä Jumala saa itselleen pelastavan rakkautensa seu-

rauksena. Calvin opettaa, että Jumala toimii jumalallisen su-vereeniteetin motiivista käsin. Jumala kyllä pelastaa syntisen,mutta ei ihmisen vaan itsensä tähden. Lutherin teologiaa ohjaa,mitä Jumala voi tehdä ihmiselle, kun taas Calvin korostaa,mitä ihminen voi tehdä Jumalalle. Lutherin ‘Jumala meitävarten’ korvautuu Calvinilla ‘Me Jumalaa varten’. Päämää-ränä ei ole ihmiskunnan pelastaminen sen itsensä tähdenvaan Jumalan kunniaksi. Sen tähden Calvinin opetuksessakaksinkertainen predestinaatio-oppi eli käsitys siitä, ettäsuvereeni Jumala on ennalta määrännyt toiset ihmisetkadotukseen ja toiset pelatukseen on keskeisessä asemas-sa. Calvinille siis kaikki, mukaan lukien pelastus, palve-lee viime kädessä Jumalan suvereeniteettia. Tämä kos-kee myös pyhitystä, jonka tarkoituksena on miellyttääJumalaa. Itse asiassa hyvillä töillä on suurempi arvoJumalan silmissä kuin niiden tekijöillä. Kyse on siitä,mitä Jumala voi saada itsellensä. Siksi reformoidussa

traditiossa sellainen rukous, joka keskittyy Jumalan ylistämiseen on niin keskeisessäasemassa. Lutherille rukous puolestaan merkitsee ihmisen heittäytymistä omassa avut-tomuudessaan Jumalan armon kannateltavaksi. Ajatelkaamme hyviä lausahduksia ku-ten esim. ‘pelastettu palvelemaan’ (vrt.’evankelioitu evankelioimaan’). Nämä ovatoikein sanottuja mottoja, jos ne viittaavat Jumalan pelastavan työn tulokseen. Muttajos ne nähdään Jumalan pelastavan työn päämäärinä, ne edustavat calvinilaista refor-moitua opetusta.

10

Mikä on julistuksen päämäärä?Luterilaisen opin mukaan evankeliumia ei siis julisteta sen tähden, että sen varsi-

naisena tarkoituksena olisi vaikuttaa kuulijoissa hyviä tekoja. Hyvät työt ovat kylläsaarnaamisen seurausta. Mutta saarnan ainoa tarkoitus on syntisen ihmisen pelastus.Evankeliumi itsessään on täydellinen sanoma. Evankeliumi julistaa täydellistä sovitus-ta Kristuksessa Jeesuksessa ja se muovaa hyvät teot kristityn elämässä välttämättö-mäksi heijastukseksi Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan Kristuksessa. Evankeliuminjulistamisessa ei ole kyse uuden uskonnollisen lain asettamisesta ja palauttamisesta.Evankeliumin vaikuttamat hyvät teot ovat yhdenmukaisia Jumalan rakkauden kanssaKristuksessa eivätkä ne ole seurausta lain saarnasta. Oli sitten kyse kristitystä tai ei-kristitystä, pyhitystä ei pidä ymmärtää pelkästään pidättäytymiseksi synnistä ja pahas-ta. Pyhityselämään kyllä liittyy pahan karttaminen, mutta sen varsinainen olemus onelämä Kristuksen kaltaisesti.

Kaikki on Jumalan lahjaaUutta testamenttia tarkasteltaessa huomaamme, että siellä käytetään ajoittain terme-

jä pyhitys ja pyhittäminen ilmaistaessa Jumalan kaik-kea toimintaa ihmisen pelastamiseksi. Tarkemmin mää-riteltynä pyhitys ja pyhittäminen viittaavat Pyhän Hengentyöhön, jolla hän saattaa ihmisen pelastuksen yhteyteen,säilyttää oikeassa uskossa ja viimein herättää kuolleistaja antaa iankaikkisen elämän. Kaiken tämän tekevätmyös Isä ja Poika. Koska Jumala ei ole moraalisestineutraali eikä hän valitse ja päätä olla pyhä, vaan koskahän on pyhä, kaikki hänen tekonsa välttämättä tulevatosallisiksi hänen pyhyydestänsä. Pyhän Hengen ja py-hityksen elimellisen yhteyden paljastaa Jumalan kolman-nen persoonan latinankielinen nimi, Spiritus Sanctus.Henki, joka on itsessään Pyhä, tekee uskovista pyhiä japyhittää heidät vaikuttamalla heissä uskon Kristukseen.

Jumalan Hengestä tulee ihmisten kaikkien hyvien tekojen lähde. Pyhitys tarkoittaa,että Pyhä Henki läpäisee kaiken mitä kristitty ajattelee, sanoo ja tekee. Kristityn hen-kilökohtainen pyhyys on yhtä lailla monergistinen kuin hänen vanhurskauttamisensa jakääntymyksensäkin. Pyhä Henki, joka yksin loi kristittyyn uskon, ei ole yhtään vähem-män aktiivinen tämän elämässä kuin hän oli ennen sitä.

Luterilaisen Augsburgin tunnustuksen mukaan yhteiskuntaa ja esivaltaa ylläpitävätteot voidaan laskea hyviksi teoiksi, mutta sanan varsinaisessa merkityksessä ne eivätkuulu kristityn pyhyyteen eikä niillä ole välttämätöntä yhteyttä vanhurskauttamiseen.Epäuskoiset voivat nimittäin tehdä tällaisia tekoja aivan yhtä hyvin. Pyhityksen piiriinkuuluvat teot sanan varsinaisessa mielessä ovat sellaisia, joita vain kristityt voivattehdä. Niiden lähteenä, sisältönä ja muotona on Kristuksen itsensä uhraava antaminentoisten hyväksi. Nämä hyvät teot antaa kristitylle Pyhä Henki, joka lähtee Isästä jaPojasta ja jonka maailmaan lähettää Poika. Pyhitys on kolmiyhteisen Jumala työ. Ju-

11

mala asuu ihmisessä saavuttaakseen haluamansa. Isä meidän -rukouksen pyyntö ‘ta-pahtukoon sinun tahtosi’, koskee meidän pyhitystämme.

Pyhä Henki oli läsnä ja vahvisti Kristusta tämän alennuksen päivinä tekemään hyväämuille ja antamaan itsensä uhriksi Isälle. Saman Pyhän Hengen Kristus kuolemansa,ylösnousemisensa ja taivaaseen astumisensa kautta antaa kristityille. Kun Jeesus edel-lytti, että me rakastaisimme Jumalaa koko olemuksellamme ja lähimmäistämme niinkuin itseämme, hän ei sanonut sitä sen tähden, että se mahdottoman päämäärän edessäsaisi aikaan meissä hirvittävän synnintunnon. Eikä hän myöskään puhunut liioittele-vasti, vaan hän kuvasi omaa elämäänsä sekä kristittyjen elämää, niiden, jotka elävät jakuolevat Hänessä. Kuten Kristus, kristittykin luottaa yksin Jumalaan ja uhraa itsensätoisten hyväksi. Pyhitys ei ainoastaan määrittele kristityn elämää vaan ennen muutaKristuksen elämää. Jeesus rakasti Jumalaa kaikella sillä, mitä hän itse oli ja mitä hänelläoli. Hän teki meistä lähimmäisiään rakastamalla meitä enemmän kuin hän rakasti omaaelämäänsä. Pyhitys on siis ensisijaisesti kristologista eli Kristuksen elämää Jumalassaja vasta toiseksi meidän elämäämme hänessä. Hänen elämänsä ei seurannut koodisys-teemiä, sääntömuotteja tai moraalisten vaatimusten, pakkokeinojen tai pidäkkeiden listaa.Samoin kuin Jeesuksen elämässä oli kyse itsensä antamisesta, niin meidänkin pyhityk-sessämme on kyse ruumiimme antamisesta eläväksi uhriksi.

Lähin kosketuskohta pyhityksellemme on siis Jeesuksen maanpäällinen elämä. Hänantoi itsensä meidän hyväksemme. Kristuksen itsensä antaminen on vuorostaan jatkoasille, että Isä on antanut Poikansa: “Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoiainoan Poikansa.’’ Pojan lähettäminen uhriksi heijastaa Isän iankaikkista itsensä anta-mista Poikansa synnyttämisessä: “...ennen aikojen alkua Isästä syntynyt’’ (Nikean tun-nustus). Siten pyhityksen opinkohdan olemus johdetaan sovituksesta, inkarnaatiosta(Kristuksen lihaantulosta) ja itse Pyhästä Kolminaisuudesta. Sekä Isän Jumalan ettäPojan itsensä antaminen saa muotonsa uskovien elämässä. Erityisesti tämä koskee niitäpyhiä, jotka joutuvat uskonsa tähden vainottaviksi ja jopa marttyyreiksi. Siksi apostoliPaavali asettaa omat ja työtovereidensa kärsimykset malliksi pyhityksestä kuulijoil-leen.

Niin suurenmoisesti kuin meidän pyhityksemme onkin monergistista eli sitä, ettäJumala vaikuttaa meissä uskon ja säilyttää sen ja aikaansaa hyvät tekomme lähimmäi-sille, meitä kristittyjä vaivaa kuitenkin synti. Käytännön elämässä meidän pyhityksem-me on vain heikko väläys Kristuksen elämästä. Hyvät aikeet kääntyvät usein pahoiksihaluiksi. Alamme pitää hyviä tekojamme omina eettisinä saavutuksinamme. Moraali-nen itseihailu ja eettinen itseensä käpertyminen korvaavat pian luottamuksemme Juma-laan. Pyhityselämämme tarvitsee jatkuvasti, täysimääräisesti ja yksinomaan Kristuksenelämästä ja kuolemasta kumpuavaa elävöittämistä. Muuten pyhityksemme rapistuu lain-omaisuuteen ja hedelmättömään moralismiin. Jumala sallii synnin vaivata meitä kris-tittyjä sekä meidän tuntea moraalista riittämättömyyttä. Näin hän pakottaa meidät nä-kemään meistä lähtöisin olevan pyhyyden mahdottomuuden. Ainoa toivomme on kat-soa Kristukseen, jossa meillä yksin on täydellinen ja loppuunsaatettu pyhitys. “Muttahänessä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksiJumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi’’. (1.Kor.1:30)

12

Suomen Luther-säätiö

AamutähtiNro 4.

ISBN 951-98519-3-3

“Tämä vihko avaa huikeita näköaloja oppiin pyhityksestä. Kirjoittaja antaauusia näkökulmia siihen, mistä pyhityksessä on todella kyse. Lain ja evan-keliumin kirkas erotus kulkee läpi tekstin.’’ pastori Heikki Haataja

“Yleisesti pidetään selvänä, että ihminen pelastuu yksin armosta. Muttapelastetun elämä suhteessa tähän armoon ei usein sitä vastoin ole selväasia. Se, mikä pelastuksessa oli ihanaa ja vapaata, pyhityselämässä kado-tetaan. Lopulta kristitty näkee vain mitä hän ei ole. Pelastuksen ja pyhi-tyksen suhteesta tämä kirjanen antaa elämän valoa.’’ pastori Jari Kekäle

Artikkelin kirjoittaja Dr. David P. Scaer toimii systemaattisen teologianprofessorina Missouri-synodin seminaarissa Fort Waynessa.

Tämä vihko jatkaa Suomen Luther-säätiön Aamutähti-sarjaa, joka kes-kittyy uskonelämän peruskysymyksiin. Sarjan toimittajina ovat rovasti,teol.lis. Simo Kiviranta ja pastori Juhana Pohjola.