Tiede ja tieteenkritiikki

Johdanto

Esseeni aiheita ovat tieteenfilosofiset tieteellisen tiedon kasvun sekä erityisesti tieteellisen tiedon

objektiivisuuden ongelma. Esseeni voi jakaa kahteen osaan. Esseen ensimmäinen osa käsittelee

tieteellistä metodia yleisesti sekä tieteeseen liittyvää demarkaation eli rajanvedon ongelmaa.

Demarkaation ongelma koskettaa kysymystä tieteen ja ei-tieteen sekä tieteen ja nk. pseudotieteen

välillä. Demarkaation ongelmaa sekä tieteellistä metodia on hyvä käsitellä, jotta tietäisimme mistä

itse asiassa puhumme kun puhumme tieteestä ja tieteenkritiikistä.

Esseeni toinen osa puolestaan käsittelee luonnollisesti ”Tieteenkritiikkiä”. Tieteenkritiikillä voidaan

tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensiksikin se voidaan ymmärtää tieteellisen tiedon objektiivisuuden

oletukseen kohdistuvaa kritiikkiä. Tällöin ajatellaan, että tieteellinen tieto ei joko ole objektiivista

tai ainakaan se ei ole niin objektiivista kuin tieteellisessä realismissa ajatellaan. Tähän liittyvät

tietysti paitsi metodologiset instrumentalistit ja anarkistit (esim. Feyerabend) sekä tietyt

postmodernisteiksi mielletyt filosofit. Feministiset tiedekriitikot korostavat sekä tieteen eettisiä

seuraamuksia että tieteellisen realismin ongelmallisuutta tieteen oletetun ”neutraalisuuden”

näkökulmasta. Kolmanneksi tieteenkritiikillä voidaan tarkoittaa tieteelliseen maailmankuvaan

kohdistuvaa kritiikkiä, esimerkiksi tietynlaisia naturalismikritiikin muotoja. Tieteenkritiikissä onkin

olennaista sen tieteelliseen maailmankuvaan kohdistuva kritiikki. Tieteenkritiikki voidaan mieltää

tieteen itsekritiikiksi. Taustalla on kantilainen ajatus järjestä kritisoimassa itseään. Omalla

kohdallani tieteenkritiikissä on kyse valistuksen itsekritiikistä, ei irrationaalisesta raivosta järkeä

vastaan. Lopuksi huomautan vielä että tekstissäni ei ole kyseessä pelkästään luonnontieteellisen

tutkimuksen kritiikistä vaan mielenkiintoni on yhtälailla ihmistieteissä. Varsinkin Michel Foucault’n

tutkimukset ovat keskittyneet tälle alueelle. Keskityn tilan puutteen vuoksi tieteenkritiikkiäni

käsittelevässä osassa ainoastaan tieteen objektiivisuutta koskevaan kritiikkiin.

Mitä tiede oikeastaan on? - demarkaation ongelma

Tieteenfilosofian keskeinen ongelma on aina loogisista positivisteista lähtien ollut ns.

demarkaation eli rajanvedon ongelma. Millaiset väitteet tulisi hyväksyä tieteellisen kielen ja

ajattelun piiriin ja millä perusteilla? Periaatteessa kysymyksen käsittelyyn on kaksi päälinjaa.

Toisaalta voimme ottaa lähtökohdaksi lauseiden verifioitavuuden. Tämän nk. verifioitavuusteesin

mukaan ”ei-analyyttinen väittämä on mielekäs, jos se voidaan periaatteessa osoittaa vääräksi

havaintojen avulla.” (Niiniluoto 1997, 222) 1900-luvun alussa vaikuttaneet loogiset empiristit

kannattivat voimakasta verifioitavuusteesiä: lauseet ovat mielekkäitä, siis tieteellisiä, jos ne on

käännettävissä havaintolauseiksi ja siten empiirisesti testattavissa. Karl Popperin muotoileman

falsifioitavuusperiaatteen mukaan puolestaan ”ei-analyyttinen väittämä on mielekäs, jos se

voidaan periaatteessa osoittaa vääräksi havaintojen avulla.” (Ibid.)

Loogisten empiristien keskeinen ongelma verifioitavuusteesin kanssa oli paitsi klassinen induktion

ongelma (voimme äärellisestä määrästä havaintoja päätellä jotain paikkaansa pitävää – tämän

ongelman oli huomannut jo David Hume), niin myös heidän käännettävyysteesinsä. Sen keskeinen

idea on siinä, että kaikki termit, myös teoreettiset termit, on voitava kääntää havaintotermeiksi.

”Käännettävyysteesin mukaan teoria on tieteellinen (siis ei metafysiikkaa), jos sen teoreettinen (ei-

havaittava) sisältö on ainakin periaatteessa käännettävissä empiiriselle kielelle, jos teoreettiset

termit voidaan poistaa ja korvata havaintotermeillä. Näin taataan, että teoriassa ei puhuta

periaatteessa empiirisen kokemuksen ulkopuolelle kuuluvista asioista kuten jumalasta,

riihitontuista, elonhengistä tms.” (Määttänen 2003, 181)

Havaintokäsitteiden keskeinen tehtävä on siis tulkita teoreettiset käsitteet empiirisesti. Tämä

tulkinta tapahtuu ns. korrespondenssisääntöjen avulla. Näillä korrespondenssisäännöillä on

Sintosen (1987, 16) mukaan kolme huomionarvoista piirrettä. Ensiksikin ne antavat teoreettisille

termeille eksplisiittisen määritelmän. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät määritelmät anna termeille

uutta merkitystä. Teoreettisten termien merkitys ei saa muuttua käännösprosessissa.

Teoreettisten termien merkitys tulee vain siitä, minkä ne saavat havaintokäsitteistä. Toista

korrespondenssisääntöjen kiintoisaa piirrettä kutsutaan ”semanttisen empirismin teesiksi”. Sillä

tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan havaintotermien merkitys on epäproblemaattinen:

”jokainen kieliyhteisönsä täysivaltainen jäsen […] ymmärtää havaintokielen sanat ja lauseet

samalla tavalla.” (Sintonen teoksessa Niiniluoto & Saarinen et al. 1987, 16) Havaintokieli on siis nk.

luonnollinen kieli, ei formaalinen symbolikieli. Korrespondenssisääntöjen kolmas tärkeä

ominaisuus on se että niihin sisältyy tiukka erottelu analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin.

Loogisen empirismin ydinjoukon, Wienin piirin ohjelman keskeinen ongelma liittyikin juuri sen

käsityksiin kielestä. Toisaalta turha ja käytännössä mahdoton erottelu analyyttisten ja synteettisten

lauseiden välillä on mahdoton. Esim. Quinen ja Duhemin holistisen teesin mukaan tieteellisessä

kielessä testauksen kohteena ei ole yksittäinen lause vaan kokonainen teoria. Fataalimpi ongelma

liittyi kuitenkin modaalisia ulottuvuuksia sisältäviin dispositiotermeihin. Sellainen termi kuten

”hauraus” on empiirisen havainnon ulkopuolella, koska se ei ole välittömän havainnon piiriin

kuuluvaa, vaan liittyy pikemminkin tuleviin asiantiloihin (”state of affairs”), joita vielä ei ole

olemassa. Tulevista ja mahdollisista tapahtumista puhuminen on mahdotonta loogisten

empiristien kielikäsityksen kautta. ”Käännettävyysteesin tiukka noudattaminen johtaa siihen, että

dispositiotermit kuten hauraus ja vesiliukoisuus luokitellaan metafyysisiksi, epätieteellisiksi

käsitteiksi.” (Määttänen 2003, 182)

Karl Popperin, tuon Wienin piirin ”virallisen kriitikon”, tieteenfilosofiassa ei ole samoja ongelmia

kuin loogisten empiristien ajattelussa. Käsittelenkin seuraavaksi hänen ajatuksiaan demarkaation

ongelmasta. Näen Popperin ratkaisun hyvinkin kelvollisena vielä nykyäänkin. Popper kannatti

verifikationismin vastakohdaksi katsottavaa falsifikationismia, jonka ideana oli se, että tieteellisiä

lauseita ei pidä yrittää verifioida vaan pikemminkin yrittää kumota. Aidot tieteelliset lauseet ovat

sellaisia, joita voidaan empiirisesti testata ja jotka sisältävät sen, että näillä empiirisille testeillä on

mahdollisuus kumota esitetyt tieteelliset hypoteesit. Tässä kannattaa huomata, että siinä missä

loogisten empiristien tarkoituksena oli erotella mielekkäät ja mielettömät lauseet, oli Popperin

tarkoituksena nimenomaan tehdä ero, demarkaatio, tieteen ja pseudotieteen välillä. (Niiniluoto

1997, 282-283)

Tieteen määritteleminen vaatii toisaalta eron tekoa ei-tieteen ja pseudotieteen välillä. Ei-tieteellä

tarkoitetaan sellaista inhimillisen kulttuurin osa-aluetta, johon tieteellisyyden kriteeriä ei voi eikä

tule soveltaa. Tällaisia kulttuurisia käytäntöjä ovat esim. taide sekä kiistanalaisemmin uskonto.

Tässä meitä kiinnostaa kuitenkin rajanveto tieteen ja pseudo- eli näennäistieteen välillä.

Skepsis ry:n internet-sivuilla (http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/pseudotiede.html) pseudotieteen

määritelmä on seuraava:

”Pseudotiede eli näennäistiede on tieteellisenä esiintyvä oppi, joka ei kuitenkaan täytä

tieteellisyyden kriteereitä. Tieteen tarkoituksena on tuottaa mahdollisimman pätevää maailmaa

koskevaa tietoa. Tieteelliseen menetelmän keskeisenä ominaisuutena onkin itseäänkorjaavuus eli

virheellisten käsitysten korvaaminen pätevämmillä. Itseäänkorjaavuus edellyttää tutkimuksen

objektiivisuutta, väitteiden yleistä testattavuutta, tulosten ja tutkimusmenetelmien julkistamista,

niiden kriittistä tarkastelua sekä tieteen autonomisuutta. Pseudotieteet eivät sitä vastoin aseta

väitteitään rohkeasti julkisesti tutkittaviksi, vaan perustuvat jopa vuosituhansia vanhoihin

paikkaansa pitämättömiin ja perusteettomiin uskomuksiin.”

Pseudotiedettä voisi luonnehtia sellaiseksi tieteeltä muistuttavalta toiminnalta, jonka tuloksia on

kuitenkin mahdoton testata. Pseudotieteessä kaikki mahdollinen empiirinen evidenssi näyttää

tukevan olemassa olevaa teoriaa. Miten ikinä maailma todellisuudessa makaakaan, näyttää kaikki

mahdollinen havaintoaines verifioivan pseudotieteellistä teoriaa. Popperin mukaan tieteellisyyden

kriteerinä eivät siis ole metafysiikan ”mielettömät lauseet”, joille ei löydy empiiristä vastinettaan,

kuten positivistit ajattelivat, vaan se, että niitä voidaan empiirisellä aineistolla koetella. Aidot

tieteelliset teoriat ovat sellaisia, että ne voidaan ainakin periaatteessa yrittää kumota.

Popperin mukaan on ensinnäkin helppo kerätä empiiristä vahvistusta melkein mille teorialle

tahansa. Nämä vahvistukset täytyykin hänen mukaansa ottaa huomioon ainoastaan silloin kun

teoriat sisältävät tietyn riskin tulla kumotuksi. ”Jokainen hyvä teoria on kielto; se kieltää joidenkin

asioiden tapahtumisen. Mitä enemmän teoria kieltää, sitä parempi se on. […] Teoria, jota ei voida

kumota millään ajateltavissa olevalla ilmiöllä, ei ole tieteellinen. Teorian kumoamattomuus ei ole

teorian hyve […] vaan pahe.” (Popper 1995, 36) Popper ajattelee, että jokainen empiirinen testi,

jonka kohteeksi teoria asetetaan, on yritys falsifioida teoria. Lyhyesti sanottuna: teorian

tieteellisyyden kriteeri on sen kumoutuvuus, testattavuus.

Popperin ajatus siis seuraava: tutkija esittää mielikuvitustaan käyttäen vanhan, jo saavutetun

tiedon kautta hypoteesin, jota sitten aletaan pommittaa empiirisellä aineistolla. Popperin

suhtautuminen metafysiikkaan ei juuri tämän vuoksi ole läheskään niin negatiivinen kuin loogisten

empiristien. Hän ajattelee, että esim. antiikin luonnonfilosofit esittivät erilaisia arvauksia

todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Kuitenkaan näitä väitteitä ei ole voitu testata vasta kuin

huomattavasti myöhemmin. Modernin fysiikan tutkimuksessa nämä arvaukset ovatkin

kumoutuneet. (Popper 1995, 81-82) Tieteellisellä tiedon kasautuvuus johtuu Popperin mukaan

juuri tästä korjautuvuuden periaatteesta. Tieteentekijät heittävät arvauksia luonnolle, joka vastaa

näihin arvauksiin empirialla. Kun arvaukset eivät pidäkään paikkaansa, teoria joko hylätään tai sitä

korjataan. Tieteellinen tieto kasautuu aina vanhojen arvausten korjausten tai uusien käyttöönoton

myötä. Aina jää mahdollisuus kumoutuvuudelle. Keskeinen ongelma, joka Popperin

tieteenfilosofiassa kuitenkin näkyy, on se, että kun empiria ei vastaakaan hypoteesia, mistä

tiedämme, pitääkö hypoteesi hylätä vai olisiko sitä ainoastaan korjattava?

Nyt kun tiede on määritelty vastakohtiensa, ei-tieteen ja pseudotieteen välillä, on hyvä siirtyä

kuvaamaan tieteellisen metodin erityispiirteitä.

Tieteellinen metodi

Tieteellinen metodi on yksi monista erilaisista tiedon hankkimisen menetelmistä, metodeista.

(Ketonen 1981, 9) Pragmatistifilosofi Charles Sanders Peirce esittää artikkelissaan ”Kuinka

käsityksiä muodostetaan?” (Peirce 2001, 127-151) kolme erilaista käsityksenmuodostuskeinoa.

Ensimmäistä niistä hän kutsuu jääräpäisyyden menetelmäksi. Se on nimensä mukaisesti

menetelmä, jossa saavutetusta käsityksestä pidetään kiinni hinnalla millä hyvänsä. Jääräpäinen

ihminen laittaa päänsä piiloon hiekkaan kuten strutsi. Peircen mukaan jääräpäisyys ei voi

kuitenkaan olla kestävä, koska ”[y]hteisön vaikutus nousee sitä vastaan. Kun joku ajattelee noin,

hän huomaa, että muut ajattelevat toisin kuin hän, ja kenties selvänäköisenä hetkenä hänen

mieleensä juolahtaa, että muiden käsitykset ovat aivan yhtä hyviä kuin hänen omansa, ja tämä

horjuttaa hänen luottamustaan hänen omiin käsityksiinsä.” (Peirce 2001, 138) Jääräpäisyyden

menetelmää voidaa kutsua myös auktoriteetin menetelmäksi. Tällaista tiedonhankinnan

menetelmää noudatetaan usein uskonnollisissa ja poliittisissa yhteisöissä. Sen ongelmana on

kuitenkin se, että sen avulla tieto ei juurikaan lisäänny tai ainakin se lisääntyy hyvin hitaasti.

(Ketonen 1981, 10)

Toinen tiedohankinnan tai käsityksenmuodostuksen menetelmä on eräänlainen kaikkein

järkeenkäyvimpien ideoiden omaksumisen menetelmä. Tässä menetelmässä olennaista on se, että

uskomukset tuntuvat järkeviltä. Olennaista ei ole se mikä käy yksiin havaintojen kanssa vaan se,

mitä olemme taipuvaisia uskomaan. (Peirce 2001, 142) Oiva Ketonen (1981, 12) on kutsunut

tällaista menetelmää myös intuition menetelmäksi. Menetelmän keskeiseksi edustajaksi hän

näkee Rene Descartesin. Kuitenkin intuition menetelmä on hyvin epäluotettava – intuitiot ovat

vaihtelevia ja tiedon kasautuvuus on hyvin harvinaista intuition menetelmässä.

Tämän esseen kannalta olennaisin menetelmä on tietysti tieteellinen menetelmä. Sen etu on

Ketosen (Ibid., 13) mukaan se, että sen tuottama tieto on jatkuvasti kasautunut. Tieteellistä

menetelmää ohjaava periaate on tietämättömyys. Tieteellinen tieto on jatkuvasti kumoutuvaa.

Ketonen kuvailee tieteellistä menetelmää kahdella keskeisellä piirteellä. (Ibid., 14-15) Ensiksikin:

kaikille väitteille on tieteessä esitettävä perustelu. Perustelun on oltava julkinen. Toiseksi:

kokeiden ja menetelmien on oltava sellaisia, että periaatteessa jokainen, jolla on tarvittava

koulutus, kykenee toistamaan ja ymmärtämään ne. Tieteellinen tieto myös korjaa itseään,

metodiaan ja tuloksiaan. Tämä mahdollistaa tiedon jatkuvan kasvun, joka on selkeästi ollut vahvin

tieteellistä käsityksenmuodostamisen menetelmää kuvaava piirre.

Ketosen ja Peircen esittämä kuvaus tieteellisen menetelmien piirteistä on kuitenkin pelkkä

todellisen tieteen idealisaatio; abstraktio, joka ei ole koskaan puhtaasti toteutunut

todellisuudessa. Seuraavaksi käsittelen Thomas S. Kuhnin tieteenfilosofista teesiä tieteellisten

vallankumousten rakenteesta. Kuhnin ajattelulla on merkittävä rooli tieteellisen tiedon

kasautuvuuden idean kritiikissä. Sen jälkeen siirryn esseeni toiseen osaan, jonka tarkoituksena on

tarkastella argumentteja, jotka toisaalta kyseenalaistavat väitteen tieteellisen tiedon

objektiivisuuden.

Paradigmat – tieteellisen tiedon kasautuvuuden myytti Thomas S. Kuhnin mukaan

Kuhnin ajattelun tärkein käsite on ”paradigma”. Se tulee kreikan kielen sanasta ”paradeigma” ja

sen alkuperäinen merkitys on ”esikuva”. Kuhn itse määrittelee käsitteen ”universaalisti

tunnustetuiksi tieteellisiksi saavutuksiksi, jotka tuottavat jonkin aikaa tieteenharjoittajien yhteisön

malliongelmat ja niiden ratkaisut.” (Kuhn 1994, 10) Paradigma on siis ”esikuvallista” tutkimusta,

sellaista tutkimusta, joka mielletään kulloisenakin aikakautena ”oikeaksi tieteeksi”. Se on taustalla

vaikuttava viitekehys, joka määrittää toisaalta tieteen tekemisen suunnan ja toisaalta keskeisiksi

katsotut ongelmat ja niiden ratkaisut.

Kuhnin tieteenfilosofian lähestymistapa on toisaalta sosiologinen, toisaalta historiallinen. Kuhn ei

näe, Popperista poiketen, tieteellistä kehitystä kasautumisprosessina, vaan paradigmoista toiseen

siirtymisten katkoksina. Kuhnin ajatus lähtee normaalitieteen ajatuksesta, jossa paradigma

vaikuttaa tutkijoiden tiedostamattomana tutkimuksen esikuvana. Se sisältää oletuksen siitä, että

tiedeyhteisö tietää millainen maailma on. (Ibid., 19) Normaalitiede pyrkii usein tukahduttamaan

tutkimuksen perusteisiin liittyviä uutuuksia, uusia näkemyksiä ja ajatuksia. Ne tukahdutetaan sen

vuoksi, että nämä uutuudet ovat usein tutkimuksen perusteiden vastaisia. Normaalitieteen

vaiheessa tutkimus on lähinnä ongelmanratkontaa, ja yleensä normaalitiede kestääkin ongelmat.

Toisinaan kuitenkin normaalitutkimuksen taustaoletukset eivät kuitenkaan kestä tutkimuksen

kohtaamia ongelmia. Tällaisen ”anomalian” kautta normaalitiede siirtyy poikkeustilan eli

”ekstraordinäärin tieteen” aikaan. Näiden poikkeustilojen kautta päädytään tieteelliseen

vallankumoukseen, joka luo uuden paradigman.

Paradigmat saavuttavat esikuvallisen asemansa, koska ne ratkovat esiintyneet ongelmat parhaiten.

Tämä ei tarkoita yksittäisten ongelmien tai edes ongelmaryppäiden ratkomista vaan erityisesti

myös sitä, että paradigma menestyy jos se lupaa tehdä menestyksekkäitä keksintöjä.

Normaalitieteen tehtävä on toteuttaa tämä lupaus. (Ibid., 37) Normaalitieteen tehtävä ei ole etsiä

uusia ilmiöitä. Se ei ole normaalitieteessä edes mahdollista. Normaalitieteen tekemä

paradigmaattinen todellisuuden käsitteellistäminen antaa tutkijayhteisölle vain yhden rajallisen

näkökulman todellisuuteen, eikä paradigman kanssa ristiriitaisia ilmiöitä kyetä edes näkemään.

Kysymys ei siis ole peirceläisestä ”jääräpäisyyden menetelmästä” vaan täysin epätietoisesta

todellisuuden käsitteellistämisestä, joka ohjaa havaintoja ja tutkimusta vain yhteen suuntaan.

Kuhn esittää kolme normaalitavoitetta, joita empiirisillä tieteillä normaalitieteen vaiheessaan on.

(Ibid., 38) Ensimmäinen on sellaisten faktojen luokka, joiden avulla paradigmaattinen

normaalitiede saa asioihin parhaiten valaistusta. Ne ovat erityisen merkittäviä faktoja, koska

nimenomaan niitä käytetään ongelmien ratkaisussa. Näihin faktoihin on historiallisesti kuulunut

Kuhnin mukaan esim. astronomiassa tähtien aseman ja magnitudin (laaduton suure, joka ilmaisee

tähden tai muun taivaankappaleen kirkkauden (Wikipedia)) määritys. Fysiikassa tällaisia faktoja

ovat esim. aallonpituuksien ja spektriviivojen voimakkuuden, sähkönjohtavuuden ja

kosketuspotentiaalien määritys.

Toinen faktojen luokka keskittyy sellaisiin faktoihin, joita paradigmat ennustavat. Kuitenkin

tällaisten faktojen löytäminen vaatii usein teoreettisia ja laitteisiin liittyviä approksimaatiota, jotka

puolestaan rajoittavat paradigman ja havaintojen välistä yhteensopivuutta ankarasti. Varsinkin

tässä yhteydessä näkyy hyvin tieteellisten havaintojen vahva teoriapitoisuus. Varsinkin Norwood

Russel Hansonin kehittämä teoria, jonka mukaan ei ole olemassakaan taustatiedosta ja –

intresseistä vapaata havaitsemista – eikä varsinkaan neutraalia havaintokieltä. (Sintonen 1987, 19)

Kolmas faktojen luokka Kuhnin mukaan ”käsittää paradigmateorian selventämiseksi tehdyn

kokeellisen työn, selkiyttää eräitä teoriaan jääneitä epätäsmällisyyksiä ja sallii sellaisten ongelmien

ratkaisun, joihin teoria ei ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiota” (Kuhn 1994, 40).

Myös ekstraordinäärin tieteen aikana esiintyneet anomaliat liittyvät teoreettisten käsitteellistysten

ja havaintojen väliseen suhteeseen. Tämän poikkeustilatieteen aikana tehdään tutkimuksen

paradigmaan soveltumattomia havaintoja. Kuhnin mukaan vielä tässä vaiheessa ei kuitenkaan

huomata, mitä nämä asiat ovat, vaan huomataan pikemmin se, että jokin on olemassa. (Kuhn

1994, 67) Ongelmaksi muodostuu siis se että näitä havaintoja ei voida tulkita vallitsevaan

paradigmaan soveltuviksi. Kuhnin mukaan tämän paradigmasta poikkeavan havainnon, anomalian,

tekeminen on prosessi. Poikkeavan löydöksen lopullisen havaitsemiseen ja tunnustamiseen kuuluu

”käsitteellisen sovittamisen prosessi”. (Ibid., 68) Kun käsitteellistys on tapahtunut ja anomalia

hyväksytty siirrytään tieteellisen vallankumouksen kautta uuteen paradigmaan.

Kuhnin mukaan tieteelliset vallankumoukset ovat maailmankuvan muutoksia. Uusi paradigma

käsitteellistää todellisuuden uudella tavalla. Tutkijoiden on opittava näkemään uusia hahmoja

tutuissa tilanteissa. Heidän on opittava tulkitsemaan havainnot uudesta paradigmasta käsin.

”[J]okin paradigman kaltainen on itse aistihavainnonkin edellytys. Se, mitä ihminen näkee, riippuu

siitä, mitä hänen näköön ja käsitteisiin perustuvat kokemuksensa ovat opettaneet hänet

näkemään.” (Ibid., 124) Tieteellinen todellisuuskin on vain inhimillinen todellisuus. Ihmisen

kokemus siitä mikä todellista ja mikä on hänen maailmankuvansa, ohjaavat hänen tapaansa

hahmottaa todellisuutta.

Ongelmaksi Kuhnin teoriassa nousee se, että kun Kuhn itse viittaa tieteelliseen tutkimukseen

(esim. hahmopsykologia) teoriassaan, niin eikö Kuhnin ajattelu ole pahalla tavalla itseensä

viittaavaa ja itseään kumoavaa? Mielestäni tämän itsestään viittaavuus voidaan ainakin yrittää

väistää erottamalla totuuden ja tosiseikan käsitteet toisistaan. Kun Kuhn viittaa tieteellisiin

tutkimustuloksiin, ei hän väitä kumoavansa näitä yksittäisiä tutkimustuloksia, vaan hänen

kohteenaan on yleinen kuvamme todellisuudesta, käsityksemme Totuudesta. Yksittäiset tosiseikat

eivät vielä muodosta totuutta todellisuudesta, vaan se vaatii yleisen filosofian taustalleen,

ontologisen käsityksen todellisuudesta, jne. Ja koska inhimillisessä todellisuudessa elämme, vaatii

maailmankuvamme myös artikuloidan etiikan. Yksittäiset tosiseikat eivät tarkoita mitään itsessään

vaan ne vaativat maailmankuvan tullakseen merkitykselliseksi. Tosiseikkojen (yksittäisten

havaintojen ja käytännöllisen todennettavuuden muodossa) ja totuuden (absoluuttisena

tiedollisena rajana, joka sisältäisi totuuden maailmasta kokonaisuudessaan) välinen erottelu on

ajatukseni siitä, kuinka myös myöhemmin tässä esseessä käsiteltävät filosofit voisi kenties

pelastaa. Ideana on siis lyhyesti sanottuna se, että kun tämä erottelu tehdään, ei tosiasiallisia

havaintoja hyväksikäyttävä filosofinen teoria ajaudu performatiiviseen ristiriitaan. Mutta mikään

lopullinen ajatus tämä ei tietenkään ole, ainoastaan pelkkä ehdotus.

Tieteellisen tiedon objektiivisuus postmodernissa yhteiskunnassa

Ludwig Wittgensteinin lanseeraama käsite ”kielipeli” voidaan määritellä lyhyesti näin: ”Sana

merkitys on sen käyttö.” Ideana on siis se, että kielen sanoilla ei ole mitään lopullista, ”oikeaa”

merkitystä vaan sen merkitys riippuu täysin sanan konventionaalisesta käyttötavasta. ”Ajattele

sanoja instrumentteina, joita niiden käyttö luonnehtii […] Ajattele myös, että kaikki se, mitä tässä

sanomme, voidaan ymmärtää vain, jos ymmärrämme, että kielemme lauseilla pelataan hyvin

monia eri pelejä […].” (Wittgenstein 1999, 123) Ja koska yksityistä kieltä ei voi Wittgensteinin

mukaan olla olemassakaan, on merkitysten muodostuminen aina sosiaalista. Tähän huomioon

tarttuu myös Jean-Francois Lyotard teoksessaan ”Tieto postmodernissa yhteiskunnassa” (1985).

Lyotard lähtee tekstissään liikkeelle tiedon (ja siten totuuden) yhteiskunnallisista ehdoista. Hän

lähtee siitä, että kun metanarratiivit, suuret kertomukset, ovat kuolleet, on tieteeltä kadonnut

mahdollisuus legitimoida tuottamansa tieto. Tiede ei tyydy tässä myytteihin, faabeleihin, vaan se

kehittää filosofian legitimoimaan tieteen tulokset. Filosofiasta muodostuu metadiskurssi, josta

käsin totuus artikuloidaan. Tällaisia metadiskursiivisia ”legitimaattoreita” ovat esim. merkityksen

hermeneutiikka, järjellisen tai työtätekevän subjektin vapautus tai rikkauden kasvu, riippuen aina

kulloisestakin historian tilanteesta ja taustafilosofiasta. (Lyotard 1985, 7) Postmodernin Lyotard

määritteleekin metakertomuksiin kohdistuvaksi epäluottamukseksi. (Ibid.) Suuri metanarratiivi on

hajonnut yksittäisten, paikallisten narratiivien kielipeleiksi. Ne ovat keskenään

yhteensopimattomia ja toisilleen vieraita, eikä niiden välillä kulje kommunikaatio. Kielipelit ovat

”elementtien moninaisuus” (Ibid., 8).

Lyotardin taustana on ajatus siitä, että tiedon totuus määrittyy sen kautta, kuinka se ympäröivässä

yhteiskunnassa legitimoidaan. Karl Marxille yleisinhimillinen emansipaatio tarjosi legitimaation ja

yhteiskunnalliset ehdot sekä tiedolle että totuudelle. Vääristyneet rakenteet olivat totuuden tiellä,

vain ihmisen vapauttaminen varmistaisi totuuden. Tällainen metanarratiivi ei Lyotardille ole enää

kiinnostava. Postmodernissa yhteiskunnassa tieto on yhtäläinen informaation kanssa. Uudet

teknologiat muuttavat tieteen pelkäksi informaation välittämiseksi. Tieto muunnetaan bitteinä

virtaaviksi yksiköiksi. Tieto operationalisoidaan tietokoneisiin sopivaksi. ”Siten on ennakoitavissa,

että kaikki se tieto, joka ei ole tällä tavoin käännettävissä, jää syrjään ja tulevan tutkimuksen

suunnan määrää sen mahdollisten tulosten käännettävyys tietokoneiden kielelle.” (Ibid., 12)

Metanarratiivien kuolemassa on kyse yksinkertaisesti siitä, että tietoa legitimoivat tarinat eivät

mahdu teknologisen operationalisoinnin kohteeksi. Tällaisessa prosessissa tieto muuttuu pelkäksi

bitti-informaatioksi, joka ei enää linkity yksilön koulutukseen (Bildung). Tiedon sivistyksellinen

ulottuvuus menettää merkitystään.

Kielellä ei ole Lyotardin mukaan sellaista roolia, että kaikki kielipelit kattava metakielipeli olisi

mahdollinen. Tieteet puhuvat yhä useampia kieliä (erityistieteellistymisen prosessin vuoksi), jolloin

filosofinen maailmankuvan rakentaminen ei enää onnistu. Tällä on tieteenfilosofian kannalta

sellainen vaikutus, että tieto, koska se on inhimillistä ja siten myös yhteiskunnallista, ei voi enää

olla objektiivista ja universaalia. Ja koska tiedon referenssisuhde todellisuuteen itseensä pitää

todistaa, tulee teknologiasta ainoa keinoa todistaa tieteellisten teorioiden totuus. ”Teknologia on

siten peli, jossa ei ole kyse totuudesta, oikeudenmukaisuudesta, kauneudesta tms., vaan

tehokkuudesta: tekninen ’siirto’ on hyvä, milloin se antaa enemmän ja/tai kuluttaa vähemmän

kuin jokin toinen.” (Ibid., 70) ”[O]n totta, että suorituskyky, performatiivisuus, lisätessään kykyä

esittää todisteita, lisää myös kykyä olla oikeassa: tullessaan laajamittaiseen käyttöön tieteellisen

tiedon alueella, tekninen kriteeri vaikuttaa väkisinkin myös totuuden kriteeriin.” (Ibid., 74)

Lyotardin mukaan tiede sulautuu kiinteäksi ykseydeksi informaatioteknologian kanssa.

Tieteellisen tiedon sukupuolittuneisuus

Lyotardin ajattelun hyvä puoli on se, että se tuo tieteenfilosofiset kysymykset lähemmäksi ihmisten

konkreettista yhteiskunnallista olemista pois teoreettisten käsitepilvilinnojen utukuvista.

Inhimillinen ajattelu ei koskaan ole pelkkää abstraktiota vaan sillä on kiinteä yhteys ihmisen

ruumiilliseen kokemukseen. Myös feministinen tieteenfilosofia on korostanut tätä

fenomenologista huomiota, että tieteellinen kuva maailmasta ei voi koskaan olla irrallinen ihmisen

ruumiillisesta maailmakokemuksesta. Tieteellisen tiedon objektiivisuus muuttuu monimutkaiseksi

kysymykseksi jos sen kokemuksellinen alkuperä otetaan huomioon.

Feministinen tietoteoria ja tieteenfilosofia lähtee tietämisen näkökulmasidonnaisuuden

problematiikasta (jota tulemme käsittelemään Nietzschen ja Foucault’n kohdalla tarkemmin).

Tieteenfilosofiassa (kuten myös tässä esseessä) olennaista on ollut kysymys siitä, mitä tieteellisten

teorioiden oikeuttaminen edellyttää. (kts. Rolin teoksessa Oksala & Werner et al. 2005, 143-144)

Feministinen tieteenfilosofia haluaa tuoda tieteenfilosofiaan mukaan ruumiillisen kokemuksen

tuoman perspektiivisyyden ja tiedon näkökulmasidonnaisuuden. Tiedon subjektin asemalla on

merkitystä. Varsinkin ruumiillisuuden ja tunteiden analyysi voi olla tässä yhteydessä mielekästä.

Perinteisen tiedon määritelmän mukaan propositio p on tietoa ”jos ja vain jos (1) p on tosi, (2) S

uskoo, että p, ja (3) S on oikeutettu uskomaan, että p” (kts. Lammenranta 1993, 79). Rolin (2005,

145) kysyykin että mitkä seikat voivat vaikuttaa tiedon perustelu- tai oikeutusehdon

toteutumiseen. Vaikka onkin ajateltu että mitkään muut kuin tiedolliset seikat eivät saa vaikuttaa

uskomuksen totuuteen, jo Lyotardin kohdalla näimme, että etenkin yhteiskunnalla on suuri

merkitys kolmannen ehdon täyttymiseen. Sama koskee sukupuolta. Kuhnilaisella kielellä voisi

kysyä, millaiset paradigmat ohjaavat hyväksymään kulloisenkin väitteen?

Feministien mukaan arvot ilman muuta vaikuttavat tieteen tekemiseen ja sen rakentamaan

maailmankuvaan. Esim. Longino (1990) (esimerkki artikkelista Rolin 2005) käyttää esimerkkinään

tieteen sukupuolittuneisuudesta biologisia tutkimuksia, joissa sukupuoliroolien mukaista

käyttäytymistä pyritään selittämään geneettisesti. Näiden tutkimusten mukaan geneettiset piirteet

määrittävät sitä, missä määrin yksilöt sopeutuvat vallitseviin sukupuolirooleihin. Longinon mukaan

tutkijat joutuvat tukeutumaan monenlaisiin taustaoletuksiin. Ensimmäinen oletus on, että

vallitsevien sukupuoliroolien mukainen käyttäytyminen ei olisi ollenkaan riippuvainen

ympäristötekijöistä vaan sukupuolikäyttäytyminen olisi kokonaan biologis-geneettistä. Toinen

oletus on, että ihmisen käyttäytymisen selittämiseen riittää aivojen tutkiminen, ei intentioiden

ymmärtäminen alkuunsakaan. Rolin (2005, 149) sanookin, että jos ”nämä taustaoletukset

kyseenalaistetaan, tutkimusten aineisto ei tue riittävästi sitä hypoteesia, että biologisten tekijöiden

ja käyttäytymisen välillä olisi syy-seuraussuhde”.

Rolinin ja Longinon linja on melko maltillinen verrattuna ranskalaiseen feministifilosofiin Luce

Irigarayhin, jonka huomiot tieteestä ovat jo huomattavasti radikaalimpia. Irigarayn mukaan

tieteessä ei juurikaan esiinny ”sinua” tai ”minua”. (Irigaray teoksessa Heinämaa et al. 1989, 148)

Tieteessä subjektiivisuus on kiellettyä. Kuitenkaan kieli ei ole puhdas subjektiivisuudesta, vaan

objektiiviselta näyttävä tieteellinen kielikin aina väistämättä perustuu jonkin ihmisen

kokemukselle, ja siten subjektiivisuudelle. Tämän vuoksi subjektiivisen kieltäminen tieteessä

ainoastaan peittää todellisuudessa piilevät valtasuhteet. Irigarayn ensimmäinen kysymys on, miten

”tiede pirstoo sitä harjoittavan tai sen parissa tavalla tai toisella toimivan henkilön? Minkälainen

halu on pelissä, kun mies tai nainen harjoittaa tiedettä?” (Ibid., 149) Irigaraylle puhtaan

objektiivinen kieli on imperialistista, alistavaa kielenkäyttöä. Se on kielellisten rakenteiden

tuottamaa imperialismia, imperialismia vailla subjektia.

Tästä imperialismista Irigaray esittää useita esimerkkejä. (Ibid., 149) Onko eksaktia tiedettä sanoa

että kaksi munasolua voi tuottaa elävän olennon? Jos kohta olisikin, niin kuinka tulokset

tulkittaisiin? Pitäisikö, Irigaray kysyy, korostaa ”sperman tärkeyttä”? Biologisessa puheessa

ihmisen lisääntymisestä korostetaan aina aktiivista miehistä ulottuvuutta, harvemmin kuvaus

tapahtuu toisinpäin. Koska naiseuteen on usein liitetty ruumiillisuus ja tunteet, mutta mieheen

järki ja kaikki ruumiista puhdas, näkee Irigaray myös luonnontieteen ajattelumalleissa vahvan

miehisiä piirteitä. Luonnontieteissä korostetaan ideaalista mallia, ruumiitonta, subjektitonta kuvaa

maailmasta, joka on yksi. Psykoanalyyttisessa teoriassakin miehinen, purkautuva libido on

pääroolissa. Sukupuolia ei freudilaisuudessa Irigarayn mukaan erotella, siinä vallitsee sukupuolinen

epäerottelu (”sexual indifference”) (Rolin 1989, 126) (Freudin naiskuvasta kts. Fromm 1980 &

Steinbock 1985).

Evelyn Fox Keller (1988) on myös tutkinut tiedettä feminismin näkökulmasta. Kellerin keskeinen

väite on, että nykytieteen ideologiaan kuuluu projisoida oman minän ominaisuudet toisten

ominaisuuksiksi. Tästä on hyvänä esimerkkinä ruumiillisuuden ja tunteiden projisoiminen ulos

tieteen kentältä. Kellerin mukaan tämä ”sisältää välinpitämättömyyden, itsenäisyyden ja

vieraantumisen projektion” (Keller 1988, 76). Vaikka Kellerin mukaan onkin mahdotonta kuvitella

täysin objektiivista tiedettä, ei tämä subjektiivisten ominaisuuksien ulosprojisointi hänen

mukaansa edes onnistu. Tiede sisältää ”nimenomaisesti sen minkä se hylkää: heijastetun

minäkuvan elävät piirteet.” (Ibid.) Kellerin mukaan subjektin ja objektin asettuminen vastakkain

luonnontieteissä heijastaa miehen ja naisen välistä suhdetta: minä ja toinen, mies ja nainen,

subjekti ja objekti. Ihmisen (”man”/mies; subjekti) tunkeutuminen luontoon (nainen; objekti) on

omiaan kuvaamaan luonnontieteen tapaa tutkia todellisuutta.

Kuten Kellerin ja Irigarayn huomioista näemme, tieteellisen toiminnan faktuaalinen miesvaltaisuus

on ollut omiaan tekemään myös tieteellisestä maailmankuvasta miehisen. Ihmiskunnan historiassa

on tendenssi, jossa naiset on asetettu sosiaalisen uusintamisen (reproduction) piiriin ja miehet

uutta luovien harrasteiden piiriin. Tämä näkyy myös tieteessä, joka on ilman muuta kuulunut

jälkimmäisten aktiviteettien joukkoon. (kts. Rantalaiho et al. 1986)

Tieto ja valta – Friedrich Nietzschen ja Michel Foucault’n perspektivismi

Omassa päässäni ehkä eniten häiriöitä aiheuttanut filosofi on ilman muuta Michel Foucault. Koen

hänet tieteentutkimuksen kannalta kenties merkittävimmäksi filosofiksi, jonka ajattelua ei

milloinkaan tulisi kylmästi ohittaa kun puhutaan tieteen objektiivisuudesta tai tieteen ja vallan

suhteista. Jotta tämän ajattelun keskeiset periaatteet tulisivat selväksi, on lyhyesti kerrattava

Friedrich Nietzschen naturalistinen epistemologia – perspektivismi. (kts. Rahkola 2004)

Nietzschen käsitys todellisuuden luonteesta on hyvin herakleittinen. Hän hylkää ajatuksen

kiinteästä substanssista, ja esittää todellisuuden jatkuvasti liikkeellä olevaksi tilaksi, virtaavaksi

kaookseksi. ”Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me.” (Herakleitos 1971, 23) Ei

ole olemassa kiinteistä objektisubstansseja, eikä toisaalta pysyviä subjektisubstansseja, sieluja.

Tällainen ajatus on Nietzschelle turhaa metafysiikkaa, sillä se ylittää kokemuksemme rajat ja

väittää tietävänsä millainen todellisuuden perimmäinen rakenne ihmisestä riippumatta on. Werner

Stegmaier onkin käyttänyt Nietzschen filosofian yhteydessä termiä ”fluktuanssifilosofia” (kts.

Stegmaier 2001 teoksessa Laari et al. 2001, 19-44).

Nietzsche hyväksyy Kantin ajatuksen, että meillä ei voi olla pääsyä olioihin sinänsä, mutta, toisin

kuin Kant, hän kieltää objektiivisen tiedon mahdollisuuden. Nietzschelle totuus on täydellisesti

käytännöllisen valtaintressin määriteltävissä. Totuus palvelee aina sen haltijan intressejä.

(Kotkavirta 2001 teoksessa Laari et al. 2001, 48) Tieto palvelee tavalla tai toisella aina elämää.

Nietzschen mukaan objektiivista totuutta ei ole olemassa, vaan kaikki todellisuutta koskevat

kiellistykset painavat jälkensä todellisuuden pintaan. Kielen ulkopuolella ei Nietzschelle ole mitään.

Tällaista kantaa on totuttu kutsumaan perspektivismiksi. Kuten Nietzsche sanoo, ”meidän on

varottava sellaisten kontradiktoristen käsitteiden kuin […] ’tieto sinänsä’ lonkeroita: - niissä

vaaditaan ajattelemaan katsetta jota ei ensinkään voida ajatella, katsetta jolla ei saa olla mitään

suuntaa, jossa pitää estää […] aktiiviset ja tulkitsevat voimat joiden vaikutuksesta näkeminen vasta

muodostuu jonkin näkemiseksi […] On olemassa vain perspektiivistä näkemistä, vain

perspektiivistä tietämistä.” (Nietzsche 2007, 116-117)

Juuso Rahkolan (2004, 117) mukaan on tehtävä erottelu perspektiivisiin ja absoluuttisiin

representaatioihin tai arvostelmiin. Perspektiiviset representaatiot ovat representaatioita, jotka

saattavat olla keskenään ristiriitaisia, mutta silti tosia. Ajatellaan vaikkapa vuoresta otettua

valokuvaa (Rahkola 2004, 116). Vaikka kaikki vuoresta otetut kuvat erilaisia ja siksi

yhteensopimattomia, ei olisi mielekästä sanoa, että ne olisivat kaikki epätosia. Absoluuttiset

representaatiot eivät puolestaan voi olla keskenään ristiriitaisia. Rahkolan mukaan tällaiset

reprentaatiot ovat toisiinsa nähden ”additiivisia”, mikä tarkoittaa sitä, että kun kaksi absoluuttista

representaatiota lisätään yhteen, syntyy suurempi, ristiriidaton representaatio. Näin siksi että

absoluuttiset representaatiot tavoittavat maailman kaikki aspektit ja nyanssit. Jälkimmäisen

representaation muodon Nietzsche nimenomaisesti hylkäsi. (Näiden representaatioiden välinen

erottelu kuvaa hyvin myös omaa tosiseikkojen ja totuuden välistä erottelua: tosiseikat löytävät

todellisuudesta perspektiivisiä, yksittäisiä ”kuvia” kun taas Totuus tulee mieltää absoluuttisena

tiedollisena rajana.) Perspektiivien välinen valtakamppailu, tahto valtaan on tietoa jäsentävä

periaate sekä Nietzschellä että Foucault’lla. Tämän epistemologisen miinanraivauksen jälkeen on

hyvä siirtyä käsittelemään Michel Focault’n tieteenfilosofiaa, jossa keskeisenä ideana on ottaa

Francis Baconin lentävä lause ”Tieto on valtaa!” kirjaimellisesti.

Foucault’n käsitys tieteestä on huomattavasti erilaisempi kuin perinteisessä tieteenfilosofiassa.

Tiede ei Foucault’lle ole pelkästään todellisuutta tutkivaa vaan myös todellisuutta tuottavaa.

Tieteessä, ja inhimillisessä tiedossa yleisesti, on kyse objektivoinnista. Siitä, että tietty

todellisuudessa havaittu ilmiö kielellistetään objektiksi. Tiedolla on subjekti, jonka valtapositio

antaa mahdollisuuden määrittää ilmiön tietyksi objektiksi. Foucault’n kuuluisin käsite tässä

yhteydessä on diskurssin käsite. ”Diskurssilla tarkoitetaan lauselmien joukkoja, jolla asioista

puhutaan tietyllä tavalla. Foucault’n itsensä mukaan diskurssi tulee käsittää väkivallaksi, jota

teemme asioille tai ainakin joka tapauksessa käytännöksi, johon me ne pakotamme.” (Foucault

1971, 55. Sitaatti teoksesta Alhanen 2007, 60) Diskurssissa toistetut lausumat uusintavat

diskurssia.

Lausuma voidaan käsittää lausumisen funktioksi, joka yhdistää tietyn kielellisen merkin objektien

kenttään. (Kusch 1993, 59) Referentit tarkoittavat lausumien viittauspistettä. Lausumilla on

korrelaatteinaan joukko aloja, esim. materiaalisten ja fiktiivisten objektien ala. Korrelaatti

puolestaan koostuu objektien aloista, referentti näiden alojen mahdollisuuden laeista taikka

olemassaolon säännöistä. ”Lausuman korrelaatti koostuu siis niistä aloista, joihin lausuma viittaa ja

referentti kattaa näiden alojen mahdollisuuksien ehdot.” (Kusch 1993, 60)

Lausumat ilmaistaan subjektiivisista asemista käsin. Foucault’lla ei ole subjektia, joka näitä

lauselmia tekisi, vaan subjektiiviset asemat ovat lausumien tekemisen paikkoja. Lausuman, ja siten

tiedon, subjektin on oltava tietyssä asemassa voidakseen uskottavasti ilmaista merkityksellisen

lausuman. Lausuma määrittää tietyt ehdot, jotka on täytettävä, jotta lausuman esittäjä todella

tunnistetaan sen subjektiksi. Lausumat eivät voi esiintyä eristyksissä. Se on strukturalistisen

periaatteen mukaisesti jo muiden lausumien määrittämä. Se ei voi vallata toisen lausuman viemää

tilaa. Lausumalla on assosiaatiokenttä, joka on lausuman alan määritelmä. Assosiaatiokenttä ei ole

sama asia kuin lausuman konteksti, vaan itse assosiaatiokenttä ja sen säännöt määrittävät

lausuman kontekstin.

Luokalla Foucault tarkoittaa lausumien toistettavuuden rajoja. Se sisältää kriteerit, jotka

määrittävät sen milloin kaksi lausumaa tulee käsittää identtisiksi. Lausumien identtisyys tulee

määrittää tutkimalla toisaalta lausuman asemaa objektina, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että

tutkitaan kulttuurin, yhteisön tai instituution asettamia rajoja lausumien toistettavuudelle. Toinen

menetelmä tarkistaa lausumien identtisyys on tutkia lausuman ”stabilisaatiokenttää”. Tällä

tutkimuksella pyritään selvittämään, onko kahdella identtisilta näyttävillä lausumilla todellakin

sama kohde tai onko niillä sama subjektiasema eli kuuluvatko todella samaan diskurssisarjaan.

(Ibid., 61) Esimerkiksi väitteet lajien kehityksestä eivät muodosta samoja lausumia ennen ja jäleen

Darwinin. Viimeinen tärkeä käsite on ”merkkikoordinaatisto”. Se yksinkertaisesti viittaa siihen,

etteivät lausumat rajoitu luonnollisen kielen ilmaisuihin.

Nämä diskursseissa liikkuvat lausumat toimivat ”objektivaattoreina”. Diskurssissa subjektiiviset

asemat määrittävät tiedon subjektin paikan. Lausumien kohteiden muodostuminen eli

objektivointi tarkoittaa tietyn ilmiön tunnistamista tietyksi lausuman, ja myös tiedon, objektiksi.

(Alhanen 2007, 62-63) Objektivointia määritellessään Foucault käyttää esimerkkinä 1800-luvun

psykiatriaa. Tuolloin nimittäin ensimmäistä kertaa tietyt tiedon subjektit (psykiatrit, lääkärit)

määrittivät ilmiön nimeltä ”hulluus” lääketieteelliseksi objektiksi. Hulluus ymmärrettiin nyt

mielisairaudeksi, minkä seurauksena ensimmäiset mielisairaalat perustettiin. Psykiatrisessa

diskurssissa määriteltiin myös ns. ”esiintulopinnat” eli ne todellisuuden alueet, missä hulluuden

ajateltiin esiintyvän. Tiedon subjektivoinnissa määritetään tieteellisen asiantuntijuuden

subjektiasema. Subjektivoinnista Foucault käyttää esimerkkinä 1800-luvun lääketiedettä. Tuolloin

nimittäin asetettiin eksplisiittisiä kriteerejä sille, kuka lääketieteellisessä diskurssissa sai puhua.

Lääketieteellisten lausumien subjekteja tuotettiin laboratorioissa, yliopistoissa, sairaaloissa, jne.

Myös tiedon subjektin ja objektin välinen suhde määriteltiin tietynlaiseksi tuolloin. (Ibid., 67)

Tieteenkritiikin kannalta Foucault’n ajattelu merkitsee tiedon ja vallan käsittämistä yhdeksi ja

samaksi asiaksi. Tieto on valtaa sikäli kun tieto foucault’laisessa ”diskurssissa” on valtaa määrittää

tietyt ilmiöt esiin nostettaviksi objekteiksi virtaavasta todellisuudesta. Tieteellinen totuus käy tässä

hyvin kyseenalaiseksi. Tietoon liittyy aina alistaminen vallan subjektin alaisuuteen. Tieteelliseen

tietoon liittyy aina ”alistettua tietoa” (Kusch 1993, 129). Sen Foucault määrittelee historialliseksi

sisällöksi, joka piilotettu. Tällaista tietoa voi olla vaikkapa mielisairaan tieto omasta tilastaan tai

vaikkapa vangin tieto vankilalaitoksesta. Heille ei ole suotu sellaista subjektipositioita, joista käsin

vastadiskurssin muodostaminen olisi mahdollista.

Lopuksi

Tässä esseessä on ollut tarkoitus käydä läpi erilaisia tapoja ajatella tiedettä ja kritisoida sitä.

Päähuomioni on ollut eri tavoissa kiistää tieteellisen tiedon objektiivisuus. Tämä ei kuitenkaan

tarkoita sitä, etten uskoisi järjen tai tieteen kykyyn saavuttaa aitoa tietoa todellisuuden luonteesta.

Olen ainoastaan pyrkinyt tekemään tieteelle sen mitä valistus on jo kaikelle muulle tehnyt:

demytologisoinut sitä. Tiedettä ei pidä käsittää myyttis-abstraktisena keskustelukerhona tai

kaikenlaisten ristoreippaiden tiedonkeruuleirinä. Tiede on inhimillinen (so. historiallinen ja

yhteiskunnallinen) instituutio ja metodi siinä missä muutkin instituutiot ja metodit.

Tieteenfilosofinen tutkimus ei saa olla pelkkää tieteellisen metodin kuvailua vaan myös aitoa ja

järkiperäistä tieteenkritiikkiä. Tabut ovat järjen vihollisia, eikä aito järjellisyys toteudu ellei

tieteellistä kritiikkiä sovelleta tieteeseen itseensä.

Kirjallisuus:

Alhanen, Kai: Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault’n filosofiassa, Helsinki: Gaudeamus 2007

Heinämaa, Sara (toim.): Naisen tieto, Helsinki: Art House 1989

Herakleitos: Yksi ja sama - aforismeja, Helsinki: Otava 1971

Keller, Evelyn Fox: Tieteen sisarpuoli, Tampere: Vastapaino 1988

Ketonen, Oiva: Se pyörii sittenkin – tieteenfilosofian peruskysymyksiä, Juva: WSOY 1981

Kuhn, Thomas S.: Tieteellisten vallankumousten rakenne, Juva: Art House 1994

Kusch, Martin: Tiedon kentät ja kerrostumat – Michel Foucault’n tieteentutkimuksen lähtökohdat,

Oulu: Pohjoinen 1993

Laari, Jukka (toim.): Nietzschen hämärä – pieni kirja Nietzschestä ja filosofiasta, Jyväskylä: SoPhi

2001

Lammenranta, Markus: Tietoteoria, Helsinki: Gaudeamus 1993

Lyotard, Jean-Francois: Tieto postmodernissa yhteiskunnassa, Tampere: Vastapaino 1985

Nietzsche, Friedrich: Moraalin alkuperästä – pamfletti, Helsinki: Otava 2007

Niiniluoto, Ilkka; Saarinen Esa: (toim.): Vuosisatamme filosofia, Juva: WSOY 1987

Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteenfilosofiaan – käsitteen- ja teorianmuodostus, Keuruu: Otava 1997

Määttänen, Pentti: Filosofia – johdatus peruskysymyksiin, Jyväskylä: Gaudeamus 2003

Oksala, Johanna & Werner, Laura (toim.): Feministinen filosofia, Helsinki: Gaudeamus 2005

Peirce, Charles S.: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia, Tampere: Vastapaino 2001

Popper, Karl R.: Arvauksia ja kumoamisia – tieteellisen tiedon kasvu, Helsinki: Gaudeamus 1995

Rantalaiho, Liisa (toim.): Miesten tiede, naisten puuhat, Tampere: Vastapaino 1986

Rahkola, Juuso: Tiedon alkuperästä – Friedrich Nietzsche naturalistinen epistemologia, Jyväskylä:

Kampus Kustannus 2004

Steinbock, Dan: Freudin naiskuva, Helsinki: Otava 1985

Wittgenstein, Ludwig: Sininen ja ruskea kirja, Juva: WSOY 1999