oikeusturvan rajat - uef...oikeusturvan rajat. julkinen oikeusapu ja sovittelu...
Post on 27-May-2020
10 Views
Preview:
TRANSCRIPT
Oikeusturvan rajat
Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 100
MARINA VENÄLÄINEN
Oikeusturvan rajat
Julkinen oikeusapu ja sovittelu
siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä
Publications of the University of Eastern Finland
Dissertations in Social Sciences and Business Studies
No 100
Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Joensuu
2015
Juvenes Print - Suomen yliopistopaino Oy
Joensuu, 2015
Vastaava toimittaja Prof. FT Kimmo Katajala
Toimittaja FM Eija Fabritius
Myynti: Itä-Suomen yliopiston kirjasto
ISBN (nid): 978-952-61-1728-7
ISSN (nid): 1798-5749
ISSN-L: 1798-5749
ISBN (PDF): 978-952-61-1729-4
ISSN (PDF): 1798-5757
Author: Venäläinen, Marina
The Limits of Legal Protection. Public Legal Aid and Mediation in Civil Matters
in Russia 150 p.
University of Eastern Finland
Faculty of Social Sciences and Business Studies, 2015
Publications of the University of Eastern Finland,
Dissertations in Social Sciences and Business Studies, no 100
ISBN (nid): 978-952-61-1728-7
ISSN (nid.): 1798-5749
ISSN-L: 1798-5749
ISBN (PDF): 978-952-61-1729-4
ISSN (PDF): 1798-5757
Dissertation
ABSTRACT
This research focuses on the development of the public legal aid and mediation
systems in civil matters in Russia. The development of the social systems, their
functions and the interaction within them has been studied from the perspective
of social policy and sociology of law.
According to the results of this research, the development of the public legal
aid and mediation systems can be considered as an important step towards
increasing access to justice, fairness and non-discrimination in Russia and the
fulfillment of Russia´s commitments under international conventions. The
development of these systems has been influenced by both external and internal
factors, in particular the Council of Europe recommendation on effective access
to the law and justice for the very poor, the Finnish legal aid system and
Russia’s national legal policy. The results of the study show that the systems
have been developed according to several different policies and programs with
no clear common vision about the goals and priorities of the development of
Russia’s society and the rule of law.
The importance of this research is in the analysis of the systems as a part of
the larger scope of the legal development in Russia. The research increases the
knowledge of the realization of the legal protection of disadvantaged citizens,
the development of legal protection in Russia as well as the applicability of these
systems to international matters. With regard to the future development of the
legal system in Russia, the study highlights the importance of the citizens’
confidence and the need to increase the co-operation between different actors,
including civil society actors.
Keywords: Russia, legal aid, mediation, legal system, civil matters
Tekijä: Venäläinen, Marina
Oikeusturvan rajat. Julkinen oikeusapu ja sovittelu siviilioikeudellisissa asioissa
Venäjällä 150 s.
Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, 2015
Publications of the University of Eastern Finland,
Dissertations in Social Sciences and Business Studies, no 100
ISBN (nid): 978-952-61-1728-7
ISSN (nid.): 1798-5749
ISSN-L: 1798-5749
ISBN (PDF): 978-952-61-1729-4
ISSN (PDF): 1798-5757
Väitöskirja
ABSTRAKTI
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien
kehittämistä siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä. Tutkimuksessa käytetään
yhteiskuntapoliittista ja oikeussosiologista lähestymistapaa sosiaalisten
järjestelmien kehitykseen, funktioihin ja vuorovaikutukseen.
Tutkimustulosten mukaan julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien
kehittäminen on nähtävä merkittäväksi askeleeksi kohti kansalaisten oikeuden
saatavuuden, oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden lisäämistä Venäjällä
sekä Venäjää sitovien kansainvälisten yleissopimusten velvoitteiden täyttämistä.
Järjestelmien kehittämiseen ovat vaikuttaneet sekä ulkoiset että sisäiset tekijät,
eritoten Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus köyhimpien pääsystä
oikeuteen ja oikeudesta oikeusapuun, Suomen oikeusavun järjestelmä sekä
Venäjän kansallinen oikeuspolitiikka. Tutkimuksen mukaan järjestelmien
kehittämistä ovat ohjanneet erilliset politiikat ja kehittämisohjelmat ilman
selkeää yhteistä näkemystä Venäjän yhteiskunnan ja oikeusvaltion kehittämisen
tavoitteista ja painopisteistä.
Tutkimuksen merkittävyys on järjestelmien tarkastelussa osana Venäjän
laajempaa oikeudellista kehitystä. Tutkimus lisää tietoa heikommassa asemassa
olevien kansalaisten oikeusturvan toteutumisesta ja sen kehittämisestä Venäjällä
sekä järjestelmien soveltuvuudesta eräiden kansainvälistä ulottuvuutta
omaavien asioiden hoidossa. Tutkimus tuo esille kansalaisten luottamuksen
merkityksen Venäjän oikeusjärjestelmän jatkokehittymisen kannalta sekä
yhteistyön lisäämisen tarpeen eri toimijoiden välillä, mukaan lukien
kansalaisyhteiskunnan kanssa.
Asiasanat: Venäjä, oikeusapu, sovittelu, oikeusjärjestelmä, siviilioikeudelliset
asiat
Esipuhe
Väitöskirjaprosessia verrataan milloin joukkuepeliin, milloin kiipeämiseen
korkeita tikapuita pitkin, milloin terveyttä ja elämänlaatua uhkaavaan ilmiöön.
Prosessin onnistuneesta lopputuloksesta iloitaan poikkeuksetta voittona.
Minun väitöskirjaprosessini oli osa elämääni. Se sujui työn ja perhe-elämän
rinnalla, se täytti ajatukseni ja oli myös ”omaa aikaani”. Siihen liittyi
epävarmuutta, jännitystä, epätoivoa, työtä, väsymystä, turhautumista,
yksinäisyyttä, raivoa, mutta myös toivoa ja uskoa, positiivista palautetta,
mielenkiintoisia tapaamisia, iloa, ylpeyttä, uusia ystäviä ja juhlimista.
Lopputulosta pidän minäkin ehdottomasti voittona. Haastoin itseni ja voitin.
Voittoa ei tulisi ilman asiantuntevaa ohjausta, josta lämpimästi kiitän
professori Eeva Jokista ja professori Laura Assmuthia. Heidän kannustava
otteensa ja eteenpäin vievä kritiikkinsä olivat minulle ensisijaisen tärkeitä.
Heidän avullaan erotin paremmin olennaisen epäolennaisesta. Heidän aito
kiinnostuksensa työtäni kohtaan antoi uskoa työn onnistumiseen. Professori
Ilkka Liikasen huomiot olivat erittäin keskeisiä tutkimusprosessin kannalta.
Hänen kommenttinsa auttoivat teoreettisten näkökulmien avaamisessa ja eri
metodien hyötyjen vertailussa.
Suuri kiitos työni esitarkastajina toimineille professori Soili Nystén-
Haaralalle ja emeritusprofessori Risto Alapurolle työtäni koskevista arvokkaista
huomioista.
Kiitän kyselyyn vastanneita ja haastatteluja antaneita asiantuntijoita, joiden
merkitys väitöskirjani onnistumisen kannalta oli erittäin tärkeä. Kiitos
artikkeleiden toimittajille ja käsikirjoitusten tarkastajille.
Virkamiestaustastani oli apua työn onnistumiselle. Venäjä ja sen
oikeusjärjestelmä olivat huomioni keskipisteinä koko opiskelu- ja työurani ajan.
Työssäni Venäjä-asioiden parissa koin näkeväni mitkä kysymykset vaativat
tutkimista ja miten niihin voisi saada vastauksia. En kuitenkaan yllättynyt, kun
havaitsin tutkimuksen valmistuttua uusien lukuisten kysymysten ilmaantuneen.
Lämmin kiitos OTT, kriminaalipolitiikan dosentti Matti Joutsenelle, joka
ollessaan esimiehenäni kannusti minua tutkimuksen aloittamiseen ja jonka
myöhemmät neuvot olivat minulle erittäin tärkeitä. Kiitän oikeusministeriön
hallitussihteeri Kirta Heineä mukavista kahvihetkistä. Keskustelumme
oikeusavusta auttoivat minua tutkimuksen tiellä.
Kiitoksia venäläisille kollegoilleni ja tutkijoille, jotka jakoivat näkemyksiään
minun kanssani ja auttoivat aineiston keruussa. Kiitos OTL, lehtori Natalja
Poljakovalle (Venäjän oikeusakatemian Pohjoinen filiaali) yhteistyöstä ja
ystävyydestä.
Kiitos Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunnan
jäsenille tuesta ja hyvistä neuvoista.
Nöyrä kiitos rakkaalle miehelleni Eerolle, joka jaksoi olla kiinnostunut
työstäni, kuunnella yksinpuheluitani ja tarvittaessa vastailla myöntävästi
kaikkiin kysymyksiini. Hän huolehti perheemme ruokailuista ja arjen
sujumisesta. Toivottavasti hän käyttää uusia taitojaan myös jatkossa. Erityinen
kiitos lapsilleni Erikille ja Patrikille, jotka muistuttivat minua hauskanpidon
tärkeydestä ja muistivat myös itse ottaa kaiken ilon irti äitinsä ollessa kiireinen.
He ovat maailman parhaat lapset! Suuri kiitos sisarelleni, professori Inga
Jasinskaja-Lahdelle, joka antoi lukuisia arvokkaita neuvoja ja toimi tekstieni
säälimättömänä ensimmäisenä lukijana. Lämmin kiitos rakkaalle äidilleni
Lydialle, joka kasvatti minut sinnikkääksi ja uskoi minuun alusta alkaen.
Omistan tämän työn heille.
Sisällys
1 JOHDANTO ................................................................................................. 11 1.1 Oikeusapu ja sovittelu Neuvostoliitossa ja 2000-luvun alun Venäjällä ..... 14 1.2 Venäjän oikeusjärjestelmän muutos ................................................................ 19 1.3 Julkinen oikeusapu ja sovittelu siviilioikeudellisissa asioissa ..................... 24
2 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET JA TUTKIMUSKYSYMYKSET ..... 33
2.1 Tutkimuksen päätavoitteet ............................................................................... 33 2.2 Tutkimuksen rajaus ........................................................................................... 34 2.3 Tutkimuskysymykset ........................................................................................ 35
3 TEOREETTINEN VIITEKEHYS ............................................................... 37
3.1 Systeemien vuorovaikutus ............................................................................... 37 3.2 Oikeusjärjestelmä ja yhteiskunta ..................................................................... 43
4 METODOLOGIA ........................................................................................ 48
4.1 Tapaustutkimus tutkimusstrategiana ............................................................. 49 4.2 Kontrastoiva tapaustutkimus ........................................................................... 51 4.3 Prosessin jäljittäminen tutkimusmetodina ..................................................... 55 4.4 Tutkimusaineisto ja analyysimenetelmät ....................................................... 58 4.5 Tutkimuksen rakenne ....................................................................................... 65
5 KOHTI OIKEUSTURVAA ........................................................................ 69
5.1 Oikeusreformi ja kansainvälinen integraatio ................................................. 70 5.2 Mahdollisuuksien tasavertaisuus .................................................................... 73
5.2.1 Oikeusapukokeilu ...................................................................................... 78 5.2.2 Naapurin hyvä neuvo vai julkinen oikeusapu? ..................................... 82
5.3 ”Mediation”, ei ”Meditation”........................................................................... 90 5.4 Venäläinen, ulkomaalainen, monikulttuurinen, kansainvälinen ................ 96
5.4.1 Jokainen, kansalainen ................................................................................ 97 5.4.2 Rajat ylittävä sovittelu ............................................................................. 103
5.5 Oikeuden saatavuuden dilemma .................................................................. 108
6 POHDINTAA ............................................................................................. 112
LÄHTEET ....................................................................................................... 121
LIITTEET........................................................................................................ 148
ARTIKKELIT ................................................................................................ 150
KUVAT
Kuva 1: Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun alajärjestelmät
systeemiteoreettisesta näkökulmasta. ....................................................................... 47
Keskeiset lyhenteet
AAL = Asianajajaliitto
CDCJ = Euroopan neuvoston Oikeudellinen yhteistyökomitea (European
Committee on Legal Co-operation)
CoE = Euroopan neuvosto (Council of Europe)
EIT = Euroopan ihmisoikeustuomioistuin
EN = Euroopan neuvosto
ETYJ = Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö
EU = Euroopan unioni
EY = Euroopan yhteisö
FRS = federaatiorekisterilaitos (Venäjä) (Federalnaja registratsionnaja služba)
FZ = federaatiolaki (Venäjä) (Federalnyi zakon)
HCCH = Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssi (Hague Conference
on Private International Law)
HE = hallituksen esitys
L = laki
NL = Neuvostoliitto
OM = oikeusministeriö
OSCE = Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (Organization for Security and
Co-operation in Europe)
PACE = Euroopan neuvoston Parlamentaarinen yleiskokous (Parliamentary
Assembly of the Council of Europe)
PL = perustuslaki
PPRF = Venäjän federaation hallituksen asetus (postanovlenije Pravitelstva
Rossijskoi Federatsii)
RPRF = Venäjän federaation hallituksen määräys (rasporjaženije Pravitelstva
Rossijskoi Federatsii)
Rec = suositus
Res. = päätöslauselma
SopS = sopimussarja
UM = ulkoasiainministeriö
UP = presidentin määräys (Neuvostoliitto/Venäjä) (ukaz Prezidenta)
UPRF = Venäjän federaation presidentin määräys (ukaz Prezidenta Rossijskoi
Federatsii)
VF = Venäjän federaatio
Z = laki (Venäjä) (zakon)
1 Johdanto
Oikeudenmukaisuuden täytyy siis olla keskiväli, ja tasapuolista joidenkin
henkilöiden välillä suhteessa johonkin asiaan.
Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, V kirja, 3. luku, s. 88.
Kaikilla oikeusjärjestelmillä on jotain yhteistä ja jotain erilaista (Razi 1960, 776).
Oikeusjärjestelmien ominaispiirteiden tunteminen on tärkeää niiden
toimivuuden ymmärtämiseksi sekä järjestelmien edelleen kehittämiseksi. Tämän
tutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä Venäjän kehittyvästä
oikeusjärjestelmästä tarkastelemalla julkisen oikeusavun ja sovittelun
kehittämistä siviilioikeudellisissa asioissa 2000-luvulla.
Julkisella oikeusavulla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa yhteiskunnan
varoilla järjestettyä ammatillista oikeusapua henkilöille oikeudellisten asioiden
hoitamisessa (Ruso 1985, 12). Julkisesta oikeusavusta käytetään Venäjällä
käsitettä ”valtiollinen oikeusapu” (gosudarstvennaja juriditšeskaja pomoštš) 1 .
Sovittelulla tutkimuksessa viitataan kansainvälisen keskustelun tarkoittamaan
”vapaaehtoiseen ja epäviralliseen menettelyyn, jossa neutraali kolmas osapuoli
auttaa osapuolia saavuttamaan heitä itseään tyydyttävän ratkaisun” (Ervasti
2011, 8). Tämä sovittelun määritelmä on omaksuttu myös Venäjällä (Šamlikašvili
2014b, 10).
Julkinen oikeusapu ja sovittelu siviilioikeudellisissa asioissa ovat Venäjällä
uusia kehittyviä oikeudellisia instituutioita. Järjestelmien kehitystä analysoidaan
tutkimuksessa suhteessa Venäjän oikeusvaltiokehitykseen. Oikeusavun ja
sovittelun kehittäminen Venäjällä nähdään tutkimuksessa osana laajempaa
oikeudellista kehitystä, joka tapahtuu globalisaation ja muun muassa
eurooppalaisen oikeudellisen integraation sekä Venäjän sisäisen
yhteiskunnallisen muutoksen aikana. Venäjän oikeusvaltion periaatteen
toteutumisen tukeminen sekä näiden järjestelmien kehittäminen on viime
vuosina ollut vahvasti esillä Euroopan unionin Venäjä-suhteiden sekä Euroopan
neuvoston asialistoilla (esim. Burnham, Maggs & Danilenko (toim.) 2004, 6–7;
CoE Res. 1065 (1995); Svendsen 2009, 12–16). Järjestelmien sisältö kontrastoidaan
tutkimuksessa Suomen oikeusavun ja sovittelun järjestelmiin. Erityistä
huomiota kiinnitetään järjestelmien kehittämisen tavoitteisiin ja järjestelmien
tarkoitukseen (Artikkelit I–IV), palveluiden kohdentumiseen heikommassa
asemassa olevien kansalaisten ja ulkomaalaisten oikeusturvan näkökulmasta
(Artikkelit I–II), järjestelmien mahdollisuuksiin auttaa rajat ylittävien
1 Venäjän translitteroinnissa käytetään kansallista SFS4900 standardia.
12
perheoikeudellisten asioiden hoitamisessa (Artikkeli III) sekä järjestelmien
vuorovaikutukseen (Artikkelit III–IV).
Venäjällä 2000-luvulla käynnistyneiden oikeusapu- ja sovittelukokeilujen
aikana on valmisteltu ja säädetty julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien
perustamista ja toimintaa koskevat uudet 2 federaatiolait 3 . Tutkimuksessa
analysoidaan tutkimuskysymysten asettamissa rajoissa julkisen oikeusavun ja
sovittelun kehittämisen vaiheita järjestelmien kokeiluista alkaen (2006–2009)
aina edellä mainitun uuden lainsäädännön voimaan tuloon (2011–2012) ja
ensimmäisiin soveltamiskokemuksiin (2013). Näin ollen tutkimuksessa voidaan
selvittää vasta järjestelmien rakentumisen alkuvaiheita ja taustatekijöitä sekä
Venäjällä kyseisenä ajanjaksona käytyä oikeuspoliittista keskustelua
oikeusjärjestelmän ja siihen liittyen oikeusavun ja sovittelun kehittämisen
strategisista tavoitteista. Tämän vuoksi tutkimuksessa keskitytään kokeilujen
sekä uuden lainsäädännön perustelujen ja sisällön selvittämiseen. Tämän
tarkoituksena on lisätä ymmärrystä Venäjän oikeusjärjestelmän kehittämisen
suuntaviivoista, lainsäätäjän tavoitteista sekä uusien järjestelmien rakenteista ja
toiminnoista (Artikkelit I–IV). Lainsäädännön vaikutukset jäävät seuraavien
tutkimusten kohteiksi.
Venäjän oikeuden länsimaisen tutkimuksen tarvetta on perusteltu sekä
teoreettisesti että pragmaattisesti (esim. Haukkala & Saari (toim.) 2009; Mau,
Mordashev & Turuntsev (toim.) 2007; Mikkola & Khazova (toim.) 2012; Smith
(toim.) 2005). On muun muassa esitetty, että Suomi ja Venäjä ovat
kansainvälisoikeudellisesti samassa lainkäyttöpiirissä, mutta Venäjän
2 Venäjän federaation Federaatiolaki vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä sovittelijan
välityksellä (sovittelumenettelystä) (FZ 193/2010, 27.7.2010) (Federalnyi zakon ”Ob alternativnoi
protsedure uregulirovanija sporov s utšastiem posrednika (protsedure mediatsii)”), joka on tullut
voimaan 1.1.2011 (jäljempänä sovittelulaki);
Venäjän federaation Federaatiolaki Venäjän federaation eräisiin lakeihin tehtävistä muutoksista
johtuen vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä sovittelijan välityksellä (sovittelumenettelystä)
säädetyn federaatiolain hyväksymisestä (FZ 194/2010, 27.7.2010) (Federalnyi zakon ”O vnesenii
izmeneni v otdelnyje zakonodatelnyje akty Rossijskoi Federatsii v svjazi s prinjatiem Federalnogo
zakona ”Ob alternativnoi protsedure uregulirovanija sporov s utšastiem posrednika (protsedure
mediatsii)”), joka on tullut voimaan 1.1.2011;
Venäjän federaation Federaatiolaki maksuttomasta oikeusavusta Venäjän federaatiossa (FZ 324/2011,
21.11.2011), joka on tullut voimaan 15.1.2012 (Federalnyi zakon ”O bespatnoi juriditšeskoi pomoštši
v Rossijskoi Federatsii”) (jäljempänä oikeusapulaki);
Venäjän federaation Federaatiolaki Venäjän federaation eräisiin lakeihin tehtävistä muutoksista
johtuen maksuttomasta oikeusavusta Venäjän federaatiossa säädetyn federaatiolain hyväksymisestä
(FZ 326/2011, 21.11.2011) (Fedelralnyi zakon ”O vnesenii izmeneni v otdelnyje zakonodatelnyje akty
Rossijskoi Federatsii v svjazi s prinjatiem Federalnogo zakona ”O bespatnoi juriditšeskoi pomoštši v
Rossijskoi Federatsii”), joka on tullut voimaan 15.1.2012. 3 Federaatiolaki (Federalnyi zakon) on laki, jonka on säätänyt valtiollinen duuma, hyväksynyt
liittoneuvosto ja allekirjoittanut Venäjän federaation presidentti ja joka on julkaistu tietyssä
säädetyssä järjestyksessä. Federaatiolakialoitteen voivat tehdä Venäjän federaation presidentti,
liittoneuvosto, liittoneuvoston jäsenet, valtiollisen duuman kansanedustajat, hallitus, Venäjän
federaation subjektien lainsäädäntäelimet sekä Venäjän federaation perustuslakituomioistuin,
korkein oikeus ja korkein arbitraatiotuomioistuin niiden toimivaltaan kuuluvissa asioissa.
13
oikeudellisen ajattelun perusteita ja oikeuskäytäntöä koskevaa tutkimusta on
kansainvälisesti edelleen varsin niukalti (mm. Koistinen 2012, 2–3). Venäjän
oikeusjärjestelmän kehityksen tutkimus voi tuoda lisätietoa Venäjän
oikeusvaltiokehityksen tilasta ja tavoitteista ottaen huomioon sen, että Venäjän
sitoutuminen oikeusvaltion periaatteisiin, monenväliseen kansainväliseen
yhteistyöhön sekä Venäjän oikeusreformit ovat Euroopan unionin Venäjää
koskevien keskustelujen keskiössä (Van Oudenaren & Tiersky 2010, 91).
Tutkimuksen avulla voidaan myös lisätä tietoa Venäjän transitioon vaikuttavista
kokemuksista (Salminen & Temmes 2000, 109) sekä havaita, mitä Venäjä
tarkoittaa kehittäessään oikeus- ja sosiaalivaltiota (Grudtsyna 2012, 15:1; VF OM
2013, 2).
Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämisestä tai laajemmin
heikommassa asemassa olevien kansalaisten oikeusturvasta on käyty vähän
tieteellistä keskustelua niin Venäjällä kuin kansainvälisestikin. Kyseisten
järjestelmien tutkiminen voidaan nähdä tärkeäksi oikeustieteellisestä, mutta
myös oikeussosiologisesta, yhteiskuntatieteellisestä ja monitieteellisestä Venäjän
tutkimuksen näkökulmasta. Oikeussosiologisesti on tärkeää tarkastella uusia
oikeudellisia ilmiöitä ja instituutioita, jotta pystytään muun muassa selittämään
oikeudellisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden keskinäisiä suhteita
instituutioiden toiminnassa. Yhteiskuntatieteellisesti järjestelmät ovat
merkittävä tutkimusaihe niiden yhteiskunnallisen merkittävyyden ja tulevan
kehityksen ennakoimisen kannalta (Kotiranta 2009, 53). Yhteiskuntapoliittisesti
julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmät ovat olennaisia yhteiskunnan
hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden kehittymisen sekä muun muassa
hyvinvoinnin riskien selvittämiseksi. Oikeusavun ja sovittelun järjestelmien
nivoutuminen osaksi Venäjän oikeusjärjestelmää ja siten yhteiskuntaa sekä
heikommassa asemassa olevien kansalaisten uudet mahdollisuudet turvautua
näiden järjestelmien palveluihin ovat nähtävissä myös Venäjän tutkimuksen4
keskeisiksi aihepiireiksi, jotka nivoutuvat kysymyksiin neuvostojälkeisen
yhteiskunnan toimivuudesta, politiikasta, hallinnon rakenteista sekä muun
muassa rajat ylittävästä toiminnasta.
Tutkimuksen kohteena olevan Venäjän julkisen oikeusavun järjestelmän
(sistema gosudarstvennoi besplatnoi juriditšeskoi pomoštši) kehittäminen
siviilioikeudellisissa asioissa (graždanskije dela) (jäljempänä julkinen oikeusapu)
alkoi Venäjällä kokeilumuotoisesti (eksperiment) kymmenellä (10) eri
kokeilualueella vuonna 2006 (PPRF 534/2005). Kokeilun käynnistämistä edisti
Venäjän silloisen oikeusministerin Juri Tšaikan vierailu Suomessa vuonna 2004,
jonka aikana hän tutustui muun muassa Suomen oikeusapujärjestelmään
(Štšerbak 2012, 17). Artikkelit I–II valaisevat erityisesti tätä Venäjän julkisen
oikeusavun perustamisen alkuvaihetta. Yksityistä sovittelua (mediatsija)
4 Venäjän tutkimuksen näkökulmaa ja tutkijoiden intressiä silmällä pitäen tässä tutkimuksessa
mainitaan keskeisimpien venäläisten lakien nimien ja termien venäjänkieliset vastineet.
14
siviilioikeudellisissa asioissa (jäljempänä sovittelu) ryhdyttiin kokeilemaan
ensimmäistä kertaa Venäjällä vuosina 2008–2009 Uralin alueella ja Pietarin
alueella (Karpenko 2012; Konsepti 2008; Zagainova 2013, 1). Myös muutamilla
muilla Venäjän paikkakunnilla, muun muassa Moskovassa, käynnistyi
suunnilleen samaan aikaan erilaisia pieniä sovittelukokeiluja. Sovittelun
ensimmäisiä kokemuksia ja toimivuutta erityisesti kansainvälisen perheoikeutta
koskevan yhteistyön näkökulmasta analysoidaan artikkelissa III. Artikkelissa IV
taas puolestaan tarkastellaan perustettujen järjestelmien kehittämiseen
vaikuttaneita strategisia tavoitteita ja järjestelmien välisiä suhteita.
Tutkielman alussa tehdään lyhyt taustoittava katsaus neuvostoaikaisista
oikeusavun ja sovittelun tehtävistä vastanneista järjestelmistä. Taustoituksen
tarkoituksena on tutkittavien rakenteiden historiallisen kontekstin ja nykyiseen
kehittämiseen vaikuttavien oikeustraditioiden ymmärtäminen. Taustoituksessa
pitäydytään tutkimuksen kiinnostuksen rajoissa eli järjestelmien toiminnoissa
siviilioikeudellisissa asioissa. Tämän jälkeen tarkastellaan läheisemmin
muutamia tämän tutkimuksen kannalta keskeisimpiä tutkimuksia ensin Venäjän
oikeusjärjestelmän kehityksestä ja sen jälkeen julkisesta oikeusavusta ja
sovittelusta siviilioikeudellisissa asioissa painottaen yhteiskuntatieteellisiä
järjestelmien kehittämistä, kohdentumista ja vuorovaikutusta sekä venäläisten
järjestelmien kehittämistä koskevia tutkimuksia. Tehty kirjallisuuskatsaus
pohjustaa seuraavaksi esiteltävät tutkimuksen rajauksen, tavoitteet ja
tutkimuskysymykset. Teoreettisen johdannon lopussa esitellään tutkimuksen
teoreettinen tausta, johon tutkimushypoteesit nojaavat, sekä metodologinen
tausta.
1.1 OIKEUSAPU JA SOVITTELU NEUVOSTOLIITOSSA JA
2000-LUVUN ALUN VENÄJÄLLÄ
Neuvostoliitossa asianajajat eivät maaseudulla toimiville asianajajille tehtyjä
poikkeuksia lukuun ottamatta saaneet 1930-luvulta lähtien harjoittaa itsenäistä
yksityistä ammattitoimintaa, vaan heidän piti kuulua asianajajien kollektiiveihin
(Butler 1988 (1983), 82). Tällaisia kollektiiveja olivat puolustajainkollegiot ja
niiden alaiset juridiset konsultaatiot (juriditšeskije konsultatsii), joita valvottiin
oikeusviranomaisten taholta. Niiden antaman oikeusavun kustannukset
korvattiin valtion varoista. Neuvosto-oikeuden propaganda, samoin kuin
valtiollisten yritysten oikeudellisten asioiden hoito ja eräät rikosasiat tulivat
asianajajien keskeisiksi tehtäviksi yksityisten henkilöiden siviilioikeudellisten
asioiden jäädessä taka-alalle. Onkin sanottu, että Neuvostoliiton ajan
oikeusjärjestelmästä tuli samalla tavalla ”sosialisoitu” järjestelmä kuin muista
järjestelmistä (Anufrijev 2011; Brooks 2004, 39). Sinänsä edellä mainitut juridiset
konsultaatiot ovat nähtävissä sen ajan yritykseksi huolehtia kansalaisten
julkisesta oikeusavusta eräissä asioissa, mutta niissäkin järjestelmä toimi
15
käytännössä huonosti. Siihen oli syynä suuri asianajajapako alalta, sillä juristit
törmäsivät työssään sosialistisen yhteiskunnan tavoitteita palvelevien lakien ja
natural law -lakien valintatilanteeseen ja soveltamisongelmiin. (Butler 1988 (1983),
37; Tereštšenko 2007.)
Myöhemmin Neuvostoliitossa asianajajien toimintakenttä supistui
entisestään, koska esimerkiksi talouselämää koskevat oikeudelliset riita-asiat
siirrettiin pois tuomioistuimista hallintoviranomaisten ratkaistaviksi. Lisäksi
vain harvat asianajajat saivat enää hoitaa poliittisluonteisia asioita. 1950–60 -
luvulla asianajajien mahdollisuudet kuitenkin laajentuivat suhteessa
osallistumiseen rikosprosessiin puolustajina. Asianajajat saivat oikeuden
edustaa esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä alaikäisiä, invalideja ja henkilöitä,
jotka eivät ymmärtäneet prosessin kieltä.
1970–80 -luvulla Neuvostoliitossa ryhdyttiin uudistamaan
asianajajainstituutiota (NL Z 1165-X/1979) ja tuolloin oli korostetusti esillä
asianajajakollegioiden merkitys perustuslaillisina eliminä, mutta samalla niiden
riippuvuuden korostaminen oikeusministeriöstä. Edistystä tapahtui
kansalaisoikeuksien merkityksen esille nostamisessa korkeimman neuvoston
ratifioitua vuonna 1973 kaksi YK:n keskeisintä kansainvälistä yleissopimusta:
kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen (SopS
8/1976) sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan
yleissopimuksen (SopS 6/1976). Myös ETYJ:n päätösasiakirja eli ns. Helsinki-
sopimus vuodelta 1975 (OSCE, Final Act 1975) kiinnitti Neuvostoliiton
huomiota kansalaisoikeuksien merkitykseen ja tarpeeseen suojella kansalaisia
myös valtiota vastaan. (Butler 1988 (1983), 37; Hazard, Butler & Maggs (toim.)
1977, 85–86.) Ihmisoikeuksien näkeminen arvoina eikä osana luokkajaon
näkökulmaa tuli sittemmin julkisesti esille Gorbatševin aikana (Rosas &
Helgesen (toim.) 1990, 3).
Jo 1930-luvun Neuvostoliittoa leimasi kansalaisten laaja epäkunnioittava
suhtautuminen lakeihin ja juristeihin sekä yleinen oikeusnihilismi. Merkille
voidaan panna se, että juuri oikeusnihilismin torjunta on myös nykyisen
Venäjän valtiollisen oikeusohjelman (RPRF 517/2013; PPRF 312/2014) keskeisiä
tavoitteita. Oikeusnihilismi nähdään nyky-Venäjällä ilmenevän lakien
noudattamatta jättämisenä, laillisuuden korvaamisena pragmaattisella
tarkoituksenmukaisuudella, oikeuden arvottamisena viranomaisten toimien
kautta, epäkunnioituksena tuomioistuimia ja lainvalvontaviranomaisia kohtaan
ja pyrkimyksenä ratkaista omat konfliktit itsenäisesti, muun muassa rikollisten
välityksellä, sekä kansalaisten epäpoliittisuutena ja välinpitämättömyytenä
valtion ja yhteiskunnan asioita kohtaan (Skorobogatov 2013, 5–6).
Oikeusnihilismin onkin todettu olevan keskeinen este Venäjän yhteiskunnan ja
valtion nykyiselle kehitykselle (Burnhan, Maggs & Danilenko (toim.) 2004, 6).
Asianajajien keskityttyä Neuvostoliitossa puolustustehtäviinsä ja
kansalaisten keskuudessa vallitsevan yleisen asianajajiin liittyvän
epäluottamuksen johdosta kansalaisten siviilioikeudelliset riidat jäivät paljolti
16
ammatillisen oikeusavun ulkopuolelle ja sosiaalisissa verkostoissa hoidettaviksi.
Siviilioikeudellisten asioiden määrä oli Neuvostoliiton oikeudenhoidossa
vähäistä, ne rajoittuivat suppeisiin arkielämän alueisiin ja niiden hoitaminen oli
valtion tavoitteiden näkökulmasta toissijaista. Todettakoon, että taustalla oli
leniniläinen (Lenin (1970)) väite neuvosto-oikeudesta, jonka mukaan
Neuvostoliitossa ei tunnusteta mitään yksityistä, neuvostoliittolaisille kaikki on
julkisoikeudellista, ja että oikeudelle ei ole sijaa kommunismissa (Koistinen
2010). Maksutonta oikeudellista neuvontaa ja oikeusapua siviiliasioissa
antoivatkin kansalaisille muut kuin asianajajat, kuten monien alojen
ammattiliitot (profsojuzy) ja niiden juridiset konsultaatiot. Tällaista apua oli
tarjolla liittojen jäsenille, joita käytännössä olivat kaikki työssäkäyvät
kansalaiset. Oikeusapua tarjosivat lisäksi lukuisat muut ei-oikeusalan
organisaatiot. Yhtenä esimerkkinä tällaisista organisaatioista voidaan mainita
puolustuspoliittiset elimet (vojenno-polititšeskije organy), joiden tehtäviin kuului
viimeisimpinä lueteltujen tehtävien joukossa:
sotilashenkilöstön, muun henkilöstön ja heidän perheenjäsentensä sosiaalisen
oikeudenmukaisuuden periaatteiden toteutumisen turvaaminen,
sotilasvirkasuhteiden demokratisointi ja muun muassa oikeusavun antaminen
yhdessä sotilasoikeuden elinten kanssa5 (NL UP 1306/1991, 7).
Lisäksi työpaikalla järjestetyt kokoukset, sukulaisten ja tuttujen neuvonta ja
muu vastaava niin sanottu ei-ammatillinen oikeudellinen neuvonta olivat
tuolloin kansalaisten laajassa käytössä. (Dmitrijev (toim.) 2012, 1.)
Mielenkiintoisina voidaan pitää vuonna 2013 Venäjällä julkaistun sosiologisen
tutkimuksen (Novikova 2013, 56) tuloksia, joiden mukaan esimerkiksi Venäjän
Sverdlovin alueen asukkaat tänäkin päivänä kääntyvät juristin puoleen
konfliktiensa selvittämiseksi vain silloin, kuin konflikti on ilmeisen
ratkaisematon, ja sen seuraukset ovat heille henkilökohtaisesti erittäin
merkittävät. Useammin ihmiset luottavat oikeusavun sijaan omiin voimiinsa,
millä tarkoittavat ei ainoastaan omia taloudellisia resurssejaan, vaan myös omaa
ajankäyttöään, osaamistaan, tietojaan, kontaktejaan ja tukiverkostojaan, joita
muodostavat kollegat, ystävät ja tuttavat.
Venäjän kansalaisyhteiskuntaa koskevissa tutkimuksissa (esim. Gibson 2001,
66) onkin todettu, että venäläisten luottamuksessa instituutioihin ja ihmisiin on
suuri ero. Luottamus instituutioihin ‒ samoin kuin ylhäältä alas perustettuihin
kansalaisjärjestöihin ‒ on Venäjällä alhainen. Ihmiset luottavat enemmän
toisiinsa. Sen sijaan moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa luottamus
instituutioihin on vähentänyt tarvetta riippuvuuteen luottamuksesta toiseen
henkilöön. Ledenevan (2013, 2) mukaan moderni Venäjä ei voi jatkaa elämistään
näiden verkostojen eli ”systeemin” (sistema) kanssa, mutta ei ilmankaan sitä.
5 Tässä ja jäljempänä käännökset venäjän kielestä tekijän.
17
Systeemillä hän (emt. 16, 66) tarkoittaa ei ainoastaan kaiken läpäisevää
korruptiojärjestelmää, vaan kaksijakoista ja paradoksaalista epävirallista
järjestelmää kirjoittamattomine sääntöineen, epävirallisine koodeineen ja
voimaverkostoineen. Systeemi toisaalta jarruttaa pitkällä aikavälillä Venäjän
kehittymistä oikeusvaltioksi, mutta toisaalta uudistaa järjestelmiä lyhyellä
aikavälillä pidättelemällä eliittiä ja tarjoamalla kansalaisille mahdollisuuden
käyttää ”verkostopääomaa” (network capital), jolla he saavat tehokkaammin
hoidettua omia asioitaan. Ledenevan (ems.) mukaan kysymys onkin siitä, miten
tätä systeemiä voi modernisoida sisältä päin ja asteittain vähentää sen käyttöä
(verkostoista sosiaalisen pääoman muotoina ks. myös Salmenniemi 2007, 253;
Neuvostoliiton verkostoista ks. myös Bönker 2013, 234).
1990–2000 -luvun vaihteessa ammatillista oikeusapua, mukaan lukien
maksutonta oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa, tarjottiin Venäjällä
asianajajalaitosta koskevan Neuvostoliiton ajan lain (NL Z 1165-X/1979) nojalla.
Asianajajien juridisten konsultaatioiden määrä oli siihen mennessä merkittävästi
lisääntynyt, mikä selittyi sekä järjestelmän laajentumisella vastaamaan
kasvanutta väestön määrää että lisääntyneillä asianajajien
toimintamahdollisuuksilla (Butler 1988 (1983), 85). Kansalaisten lisääntynyt
tietoisuus omista oikeuksistaan lisäsi entisestään tarvetta asianajajien
palveluihin (emt., 89).
Samalla Venäjällä alkoi jyrkkä eriarvoistuminen ”valtion irtisanoutuessa
huolenpitovelvollisuuksistaan kansalaisiaan kohtaan” (Davydova 2009, 65).
Asianajajalaitosta koskevan vuoden 2002 lain (FZ 63/2002, 26:1) mukaan vain
laissa erikseen mainitut kansalaisryhmät olivat oikeutettuja maksuttomaan
oikeusapuun ja vain muutamissa erikseen mainituissa siviilioikeudellisissa
asioissa. Tällaisia asiakkaita olivat vähävaraiset riita-asioiden kantajat, jotka
olivat Venäjän kansalaisia ja joiden asiat koskivat elatusapua, eläkettä ja
vahingonkorvausta perheenpään työtapaturmaisen kuoleman tai
ruumiinvamman johdosta, sekä sotaveteraanit ja poliittisen vainon uhrit. Lisäksi
maksutonta oikeusapua kaikissa asioissa saivat kodittomille tarkoitetuissa
laitoksissa tai rangaistuslaitoksissa olevat alaikäiset. (Kipnis & Krasnov (toim.)
2005, 89–90.) Todettakoon, että myös aiemmin mainittu vuoden 1979
asianajajalaki oli sisältänyt säännöksiä kansalaisten eri ryhmistä, jotka olivat
oikeutettuja oikeusapuun tietyissä siviilioikeudellisissa asioissa maksutta.
Tällaisia kansalaisia olivat muun muassa olleet kolhoosien työntekijät ja
paikallisneuvostojen riitojen osapuolet. (Butler 1988 (1983), 85.) Vasta
rikosprosessilainsäädännön uudistuksen jälkeen vuonna 2007 (FZ 214/2007, 44)
asianajajakamarit saivat itsenäisesti päättää alueilla järjestettävästä
maksuttomasta oikeusavusta. Seuraavat muutokset järjestelmään on tuonut
vuoden 2011 oikeusapulaki.
Myös sovittelun kehittäminen oli Neuvostoliitossa taka-alalla. Todettakoon,
että ensimmäistä kertaa sovittelutoiminnasta Venäjällä oli säädetty jo Katariina
Suuren aikana vuonna 1775 läänien hallintoviranomaisia koskevassa
18
säädöksessä. Sen luvun XXXVI “Omantunnonoikeudesta ja sen tehtävästä”
(sovestnyi sud) 400. pykälässä “Oikeuden tehtävästä” oli säädetty
sovittelumenettelystä, jonka tarkoituksena oli käsitellä henkilöiden välisiä
siviilioikeudellisia riitoja sekä vanhempien ja lasten välisiä riitoja koskien
omaisuutta ja erilaisia velvoitteita. Tuolloin tuomioistuimen tehtävänä oli
järjestää sovittelu, jos riidan osapuolet olivat sellaisen pyynnön kanssa oikeuden
eteen tulleet. Mikäli sovittelusopimukseen ei päästy, oikeus itse jatkoi prosessia
ja pyrki siinäkin sopimukseen osapuolten välillä. Tsaarin ajan Venäjällä oli siten
sekä sovittelua tuomioistuinkäsittelylle vaihtoehtoisena menettelynä että
sovittelevaa tuomioistuinten toimintaa. (Jefremova 2008, 37; Starikova 2013;
Utšreždenija 1775.)
Sovitteleva lainkäyttö näyttäytyi Neuvostoliitossa vain arbitraatioprosessissa,
jonka tavoitteena oli riidan osapuolten pääseminen sopimukseen liike-elämää
koskevassa asiassa. Siviiliprosessissa lainsäädäntö ohjasi tuomioistuimia ennen
kaikkea ratkaisemaan riidan tekemällä asiassa päätös. Venäjä koki
perustavanlaatuisia sosioekonomisia muutoksia Neuvostoliiton hajoamisen
jälkeen, jotka liittyivät siirtymiseen kohti markkinataloutta, demokratiaa ja
oikeusvaltiota (Nystén-Haarala 2001, 1). Sovittelutoiminnasta
tuomioistuinprosessille vaihtoehtoisena riidanratkaisukeinona kiinnostuttiinkin
Venäjällä vasta näiden muutosten ja eurooppalaisen keskustelun myötä 1990-
luvulla. Venäjä ryhtyi perehtymään vaihtoehtoisten riidanratkaisukeinojen
teorioihin ja menetelmiin (alternative dispute resolution, ADR) ja muun muassa
otti 1990-luvun loppupuolella käyttöön oman vastaavan terminsä ja
käännöslyhenteensä (alternativnoje razrešenije sporov, АRS). Venäjän
kiinnostukseen aiheesta vaikutti aktiivinen kansainvälisten toimijoiden toiminta.
ADR sisältyi esimerkiksi laajaan, kansainväliseen, Venäjällä vuosina 1996–2004
toteutettuun hankkeeseen. (EuropeAid/126314/C/SER/RU.)
Ensimmäiset yritykset integroida sovittelu venäläiseen lainsäädäntöön ja
käytäntöön tapahtuivat vuonna 2002. Venäjän arbitraatioprosessilakiin 6
yritettiin tuolloin lisätä sovittelua koskevia säännöksiä, mutta ideaa sovittelun
lakisidonnaisuudesta pidettiin kuitenkin yleisesti ennenaikaisena. (Kalašnikova
2011, 235–236.) Ensimmäiset riita-asioita koskevat sovittelukokeilut
käynnistyivätkin Venäjällä vasta vuosina 2008–2009, jolloin muutamalle alueelle
perustettiin sovittelukeskuksia.
Edellä esitetyn perusteella voidaan todeta, etteivät julkisen oikeusavun ja
sovittelun järjestelmät olleet täysin vieraita Venäjälle sen alkaessa 2000-luvulla
kehittää julkista oikeusapua ja sovittelua siviilioikeudellisissa asiossa. Kuitenkin
julkinen oikeusapu ja sovittelu olivat Neuvostoliiton aikana olleet merkittävästi
erilaisia. Sovittelun osalta voidaan jopa puhua tapahtuneesta täydellisestä
oikeustradition katkoksesta. Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjän alkuvuosien
aikana oikeus saada yhteiskunnan varoista kustannettavaa ammatillista
6 Kyseessä Venäjän valtiollisissa arbitraatiotuomioistuimissa tapahtuva asian käsittely.
19
oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa näyttää kuuluneen vain harvoille
erikseen määritellyille kansalaisille ja erikseen määritellyissä asioissa.
Oikeusapujärjestelmä oli kehittynyt Neuvostoliiton aikana erityisen vähän
nimenomaan siviilioikeudellisissa asioissa. Voidaan myös kiinnittää huomiota
siihen, että maksuttomaan oikeusapuun oikeutettujen kansalaisten tuli tuolloin
olla pääsääntöisesti Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän kansalaisia. Näin ollen
2000-luvulle tultaessa Venäjällä oltiin siinä tilanteessa, että järjestelmät piti
luoda käytännössä katsoen kokonaan uudestaan ja arvottaa niiden paikka
venäläisessä oikeusjärjestyksessä, mikä oli tehtävänä varmasti äärimmäisen
mielenkiintoinen ja haastava.
Kuten alla olevasta tutkimuskatsauksesta nähdään, tutkimusta Venäjän
julkisesta oikeusavusta ja sovittelusta on ryhdytty tekemään vasta viime aikoina
(mm. Kalašnikova 2011; Šabelnikov (toim.) 2013; Šamlikašvili ym. 2014d).
Ymmärrettävästi näiden tutkimuksen keskiössä ovat olleet Venäjän
oikeusjärjestelmän muutos ja kehittyvät rakenteet perinteisen normatiivisen
sisällön analyysin rinnalla. Tutkimuksen lyhyestä historiasta huolimatta sille on
kuitenkin ollut leimallista käytettyjen lähestymistapojen runsaus sekä
länsimaisen ja venäläisen tutkimuksen selitysmallien eroavaisuus.
1.2 VENÄJÄN OIKEUSJÄRJESTELMÄN MUUTOS
Muutos yhteiskunnallisessa järjestyksessä, varsinkin nopea muutos tai murros,
on aina tutkimuksellisesti kiinnostava ilmiö. Yhteiskuntien siirtymistä
autoritäärisestä demokraattiseen järjestelmään tai sosialistisesta
sosialismijälkeiseen tai kommunismijälkeiseen järjestelmään on lähestytty
muutaman vuosikymmenen ajan transitiotutkimusten kautta (mm. Bunce 1999a,
1999b; Kubicek 2000; O’Donnell, Schmitter & Whitehead (toim.) 1986; Terry
1993). Transitiotutkimusta on myöhemmin kriittisesti ruvettu nimittämään
transitologiaksi (Burawoy & Verdery 1999; Gans-Morse 2004; Gelman 2003;
Kuzio 2001). Muiden entisten sosialististen yhteiskuntien rinnalla myös
nykyvenäläisen yhteiskunnan sopeutuminen uuteen yhteiskuntajärjestykseen
on tarjonnut transitologian keskustelulle runsaasti aiheita. Todettakoon, että
Venäjä on tarjonnut myös aiemmin kiinnostavia tutkimuskohteita
transitiotutkimukselle, jossa on oltu kiinnostuneita vallankumouksen jälkeisestä
venäläisen yhteiskunnan siirtymisestä kapitalistisesta järjestelmästä
sosialistiseen ja muun muassa oikeusjärjestelmän silloisesta muutoksesta (esim.
Butler 1988 (1983); Hazard 1953; Hazard, Butler & Maggs (toim.) 1977).
Transitiotutkimuksen haasteena on muuttuvien järjestelmien erilaisuuden
sekä muutoksen edellytysten ja päämäärien havaitseminen ja ymmärtäminen.
Transitiotutkimus ei tämän vuoksi ole myöskään yksiselitteinen ja kiistaton
Venäjää koskevan tutkimusaiheen ympärille rakentuva tutkimuskehys. Venäjää
koskevien transitiotutkimusten keskiössä on pitkään ollut nyttemmin yhä
20
useammin kritisoitu siirtymän kuvaaminen ja selittäminen kohti tiedossa olevaa,
tutkijoiden arvottamaa päämäärää, useammin kohti länsimaista moderniutta
taloudessa, politiikassa ja kansalaisvaikuttamisessa (esim. Gibson 2001;
Larjavaara 2007; O’Donell, Schmitter & Whitehead (toim.) 1986; Temkina 1997).
Tällainen tutkimus on muun muassa tarkoittanut kehityksen ”lineaarisuuden”
tutkimista, toisin sanoen yhteiskunnan siirtymisen pisteestä A pisteeseen B
kuvaamista, sekä näiden pisteiden ennalta tietämisen tarpeellisuutta (Rikmann
2012, 47). Transitiotutkimuksen avulla on harvoin etsitty ennestään
tuntemattomia ratkaisuja (Salminen & Temmes 2000, 101). Jälkisosialististen
maiden ja muun muassa Venäjän osalta on myös tehty vääriä arvioita
länsimaisiin malleihin siirtymisen nopeudesta ja tasosta sekä havaittu, etteivät
maiden järjestelmät välttämättä toimi näiden mallien mukaan toteutuneiden
uudistusten jälkeen (Alapuro, Liikanen & Lonkila 2004, 11).
Transitologian kritiikissä onkin muun muassa esitetty, että muutos tulisi
ennemmin ymmärtää tavanomaiseksi muutosprosessiksi (conventional
transitology), jolla ei ole vain yhtä ennakoitavaa lopputulosta, vaan joka johtaa
innovaatioihin. Muutosprosessin aikana omaksutaan uusia sääntöjä ja
yhdistetään ne vanhoihin arvoihin ja intresseihin (mm. Burawoy & Verdery 1999,
4, 15; Cohen 2000, 23; Gelman 1999, 943). Buyandelgeriyn (2008) on esimerkiksi
esittänyt omassa etnografisessa entisen Neuvostoliiton, Itä- ja Keski-Euroopan
valtioiden ja Mongolian tutkimuksessaan, että näiden maiden tutkimukseen
soveltuu paremmin jälkitransitiotutkimus (post-post-transition), jonka huomio
keskittyy menneen perinteen ja uusien muutosten nivoutumisen tutkimiseen.
Myös Nystén-Haaralan (2001) voidaan katsoa lähestyneen Venäjän oikeuden
transition tutkimusta ilman premissiä lopullisesta päämäärästä. Hän (emt., 1) on
katsonut, että vaikka Venäjä edistyisikin hyvin nopeasti ja saavuttaisi
merkittäviä tuloksia, edessä on kuitenkin pitkä ja kivinen tie kohti transition
lopullisia päämääriä, ja tuloksena voi olla Venäjän oma versio
markkinataloudesta, demokratiasta ja oikeusvaltiosta. Eräissä tutkimuksissa on
myös nähty, että entisten neuvostovaltioiden muutosta tulee lähestyä niin
sanotun neloskehyksen (quadruple framework) kautta, jossa muutosta
tarkastellaan samanaikaisesti demokratiassa, taloudessa, valtiollisessa
toiminnassa ja kansakunnassa (Kuzio 2001). Venäjällä on lisäksi esitetty, että
neuvostojälkeinen transitio on itse asiassa jo tapahtunut, ja tämän transition
tutkimus on jo tehty. Nyt olisi aika siirtyä neuvostojälkeiseen nykypolitiikan
tutkimukseen. (Gelman 2003, 100.)
Venäjän nykyhallintoa koskevassa tutkimuksessa (Salminen & Temmes 2000,
94–95) on tultu johtopäätökseen, että vaikka Venäjän transitio on vielä
keskeneräistä monilla markkinatalouden ja poliittis-hallinnollisen järjestelmän
ydinalueilla, sen vuoden 1993 perustuslain takaamat oikeudet ovat kuitenkin jo
tuottaneet muutoksia. Merkittävimpiä ongelmia liittyy kuitenkin edelleen muun
muassa oikeudelliseen traditioon ja oikeudenkäytön todellisuuteen sekä
kansalaisyhteiskunnan toimimiseen, ihmisoikeuksiin, yhteiskunnan toleranssiin
21
erilaisuutta kohtaan ja vallan käytön kontrolliin. Tutkimuksessa (emt., 96) on
nähty, että ongelmien ratkaisu löytyy ennen kaikkia käytännön sovelluksissa ja
poliittisen toiminnan ja hallintokulttuurin kehittämisessä. Venäjän byrokratian
erityispiirteet syventävät transition ongelmia, mutta silläkin alueella on
saavutettu joitakin muutoksia lähinnä sukupolvenvaihdoksen myötä.
Tutkimuksessa (emt., 85, 103) on selvitetty rinnan myös uudistuksia Virossa,
jolloin on havaittu, että neutraalin byrokratian luominen oli myös Virossa
vaikeaa, mutta sen tarve oli siellä oivallettu. Venäjän osalta tie kohti
oikeusvaltiota, joka on yhdessä demokratian kanssa transition keskiössä, ja kohti
neutraalia byrokratiaa on vielä kuljettavana.
Venäjän järjestelmien ja muun muassa oikeusjärjestelmän muutosta on
tutkimuksellisesti lähestytty myös funktionaalisuuden näkökulmasta
(Larjavaara 2007). Siinä transitio on nähty tilaksi, jossa ”järjestelmä toimii jo
vähintään puolittain modernien instituutioiden mukaisesti” (emt., 225). Venäjän
varsin pysyvän transitiotilanteen vuoksi instituutiot ja hallintajärjestelmä eivät
ole funktionaalisesta näkökulmasta tosiasiassa koskaan modernisoituneet, mutta
ovat ottaneet vastaan helposti uusia vaikutteita. Keskeistä muun muassa
oikeuslaitoksen osalta olisi sellainen tosiasiallinen institutionaalinen prosessi,
jossa tapahtuisi järjestelmän eriytyminen muista järjestelmistä ja järjestelmän
funktionaalisuuden vahvistuminen eli vakiintuminen. (emt., 230.)
On mielenkiintoista havaita, että venäläiset tutkimukset Venäjän
oikeusjärjestelmän kehityksestä ovat tietyllä tapaa samanlaiset kuin länsimaiset
tutkimukset. Venäläisten ja länsimaisten tutkimusten yhteiseksi piirteeksi
voidaan nähdä tutkimuskysymyksiin usein kuuluvan kysymyksen venäläisen
oikeusjärjestelmän erityisyydestä verrattuna länsimaisiin järjestelmiin.
Erityisyyttä on tutkimuksissa kuitenkin lähestytty erilaisista lähtökohdista.
Länsimaisissa tutkimuksissa näkökulma erityisyyteen voidaan tiivistää
Tötön (1989, 190) esittämäksi näkemykseksi, että sosialistisissa valtioissa
on ”myöhästynyt” oikeudellinen ja poliittinen ylärakenne, jota on vasta viime
vuosina alettu modernisoimaan tuotantovoimien vaatimalle tasolle. Eli Venäjän
oikeusjärjestelmää on länsimaisissa tutkimuksissa lähestytty sen
kehittymättömyyden tai myöhästyneisyyden sekä ”länsimaisen
mannereurooppalaisen oikeuden järjestelmien kehityksestä poisjäännin”
(Burnham, Maggs & Danilenko (toim.) 2004, 4), ”kuulumisen eri
oikeusperheisiin” (Koistinen 2006, 105) ja ”mikro- ja erityisesti makrotason
integraatio- ja johtamisjärjestelmien kehittymättömyyden” (Larjavaara 2007, 244)
näkökulmasta.
Venäläisissä tutkimuksissa on taasen pureuduttu Venäjän oikeusjärjestelmän
erityisyyteen ja kehitysongelmiin järjestelmän juurettomuuden, tradition
katkonaisuuden ja itsensä uudelleen etsimisen kautta sekä epävirallisten
verkostojen olemassaolon kautta. Esimerkiksi Skorobogatov (2013, 3-5) on
todennut, että oikeusjärjestelmän ongelmien syvenemisen ovat Venäjällä
aiheuttaneet järjestelmän tradition katkeaminen, oikeusreformien pysyväksi
22
muodostunut luonne ja valtion vähäinen sosiaalivaltiorooli. Skorobogatovin
(ems.) mukaan nykyistä oikeuskulttuuria kehitetään Venäjällä tämän vuoksi
samanaikaisesti neljään erilaiseen lähestymistapaan nojaten: 1) hyödyntämällä
länsimaista valmista mallia erityisesti yksityisoikeudellisissa kysymyksissä, 2)
soveltamalla itämaisen oikeuden traditioita ja niissä kollektiivisia intressejä
painottamalla, 3) palaamalla vallankumousta edeltäneeseen oikeusdoktriiniin,
jossa oikeuden ja moraalin välisessä mahdollisessa konfliktissa etusija annetaan
moraalille, sekä 4) säilyttämällä neuvosto-oikeuskulttuurin piirteitä ja uskomalla
korkean oikeustietoisuuden tason saavuttamiseen, minkä Neuvostoliitossa
nähtiin poistavan oikeuden tarpeettomana sosiaalisena sääntelymekanismina luokkaristiriitojen puuttuessa.
Venäjän heikon oikeusvaltiollisuuden kehityksen syiden on arvioitu piilevän
lainsäädännön huonossa ennustettavuudessa, oikeuskäytännön ongelmissa,
lainsäädännön vaikuttavuudessa, eliittiin kuulumattomien henkilöiden
oikeussuojan saatavuuden ongelmissa sekä muun muassa epävirallisten
käytäntöjen suosimisessa (sosiaalisten suhteiden merkityksestä venäläisessä
yhteiskunnassa ks. esim. Lonkila 2000, 99–112; Salmenniemi & Rotkirch (toim.)
2008; Salmi 2006). On nähty, että koko julkisen vallan kehittämistä Venäjällä
rajoittaa sen sidonnaisuus lukuisten epävirallisten ja henkilökohtaisten
verkostojen kautta kaikkiin sidosryhmiin ja muihin toimijoihin, kuten liike-
elämään, hallintoon, lainvalvontaviranomaisiin, tuomioistuimiin ja lainsäätäjiin.
(Ledeneva 2013, 16; Volkov 2011, 3–4.)
Nystén-Haarala (2001) on tutkinut Venäjän oikeusjärjestelmän transitiota
talouselämän sääntelyn ja yritystoiminnan muutosten kautta. Tutkimuksen
(emt., 9–10) tarkoituksena on ollut kuvailla Venäjän transitioprosesseja kohti
oikeusvaltiota, markkinataloutta ja demokratiaa oikeudellisesta näkökulmasta
holistiseen lähestymistapaan nojaten. Nystén-Haarala (emt., 277) on osoittanut,
että Venäjän oikeus on transitiovaiheessa ja kehitys perustuu oikeuspositivismin
ideaaliin normatiivisesta vakaasta järjestelmästä. Transitiota luonnehtii
positiivisen oikeuden kehittäminen, minkä tavoitteena on luoda yhteiskunnan
toiminnoille oikeusperusteet oikeuskäytännön kautta. Tämän jälkeen
oikeusvaltio voisi alkaa toimimaan ja kehittämään omalta osaltaan demokratiaa
pitkällä aikavälillä. Tutkimus (emt., 278–280) on tuonut esille Venäjän
lainsäädännön rajoitteet ja sen, että Venäjän kaltaisissa muuttuvissa
yhteiskunnissa normatiivinen järjestelmä vastaa vain virallisesti
markkinatalouden vaatimuksia, mutta todellinen tilanne, muun muassa vallan
keskittäminen ja presidentin vahva rooli, ei vastaa niitä. Nystén-Haarala (emt., 3,
280–281) on myös nostanut esille luottamuksen tai pikemminkin maassa
vallitsevan luottamuspulan Venäjän sosioekonomisen kehittämisen
merkittäväksi ongelmaksi.
Heusala (Heusala-Pushnov 2003; Heusala 2013) on tutkinut Venäjän
hallintokulttuurin muutosta ja viranomaisyhteistyötä. Norros (2004; 2010) on
puolestaan tarkastellut oikeusviranomaisten yhteistyötä. Heusala (Heusala-
23
Pushnov 2003, 129) on esittänyt, että yleisesti ottaen lainsäädännön
normihierarkia on kehittänyt oikeusturvaa oikeaan suuntaan Venäjällä.
Alueellisia eroja on odotettavissa vähemmän ja kansalaisilla on paremmat
mahdollisuudet tutustua harmonisemmaksi tulleeseen valtakunnalliseen
lainsäädäntöön. Norroksen (2004, 205) mukaan Venäjän oikeusjärjestelmän
kehittämiseen on löydettävissä historiallisten syiden lisäksi myös
maantieteellisiä selityksiä, kuten Ivy-maiden keskeisyys strategisissa valinnoissa
sekä etelästä tulevien uhkien vaikutus poliittisiin valintoihin. Lisäksi Norroksen
(ems.) mukaan ”kansallisten järjestelmien sopeuttaminen monenkeskisten
sopimusten vaatimuksiin näyttää olevan suurvalloille vaikeampaa kuin
pienemmille valtioille”. Siviilioikeudellisen yhteistyön osalta Norros (2010,
358‒372) on nähnyt mahdolliseksi todistaa tutkimushypoteesin
paikkansapitävyyden koskien erilaisuutta yhteistyössä Venäjän kanssa
verrattuna muiden maiden kanssa tehtävään yhteistyöhön. Myös hän (ems.) on
puhunut tutkimuksessaan Venäjän ”erityislaatuisuudesta”.
Burnhamin, Maggsin ja Danilenkon ((toim.) 2004) oikeustieteellisessä
tutkimuksessa Venäjän federaation oikeudesta ja oikeusjärjestelmästä on
tavoiteltu Venäjän lainsäädännön ja oikeuskulttuurin tunnettavuuden lisäämistä
ilman, että lähtökohdaksi olisi otettu kehittyvän oikeusjärjestelmän erityisyys.
Tutkimustulosten (emt., 7) mukaan Venäjä ei ole luomassa uutta sosialismin
jälkeistä oikeusjärjestelmää tai niin sanottua ”slavistista oikeusperhettä”, vaan
palaamassa takaisin mannereurooppalaiseen oikeusperheeseen, mistä se oli alun
perin ollut lähtöisinkin. Prosessissa on ymmärrettävä oikeuden ja
oikeusjärjestelmän rajoitteet muutoksessa, joka vie aikaa ja jonka pitää tapahtua
oikeuskulttuurin kaikissa perusteissa.
Venäjän perustuslakituomioistuimen puheenjohtaja Zorkin (2007) on
tarkastellut Venäjän perustuslain takaaman yhdenvertaisuuden toteutumisen
ongelmia. Hänen (emt.) huomionsa keskipisteessä olivat erityisesti olleet
köyhyyden torjunnan tavoitteet sosiaali- ja oikeusturvan kehittämisessä.
Tutkimustulosten (emt.) mukaan yhdenvertaisuuden toteutuminen Venäjällä
voisi parantaa heikommassa asemassa olevien henkilöiden oikeuksien ja muun
muassa oikeuden oikeusturvaan toteutumista ja samalla lisätä heidän
taloudellisen aktiivisuuden mahdollisuuksiaan. Venäjän perustuslaki takaa
kaikille sosiaali- ja oikeusturvan, mutta tässä yhteydessä voidaan Zorkinin (ems.,
5) mukaan puhua ”perustuslaillisesta ideaalista”, toisin sanoen siitä, että
perustuslain mukaiset oikeudet vallitsevat Venäjällä vain paperilla. Sosiaalisten
mekanismien ”kehittymättömyys” on tutkimuksessa liitetty neuvostojälkeisen
järjestelmän jäänteisiin, valtion politiikkojen ristiriitaisuuksiin, taloudelliseen
tilaan sekä tietämättömyyteen mallista ja roolista, mitkä valtion tulisi valita.
Venäjän erityisyyden Zorkin (ems.) on nähnyt venäläisen ihmisen
neuvostomentaliteetissa, jonka mukaan valtiolla on keskeinen rooli kansalaisten
oikeuksien takaajana.
24
Nämä tutkimukset osoittavat, että Venäjän oikeusjärjestelmän kehityksen
tutkiminen yhteiskuntapoliittisesta ja oikeussosiologisesta näkökulmasta on
mielekästä sen vuoksi, että Venäjän oikeusjärjestelmän kehitystä ja toimivuutta
erityisesti heikommassa asemassa olevien kansalaisten oikeusturvan ja
oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on tutkittu vain vähän. Aiempien
tutkimusten tulokset myös osoittavat tarvetta tarkastella Venäjän
oikeusjärjestelmän sisältöä ja kehittämisen tavoitteita kansainvälistyvän
oikeuden ja Venäjän perustuslain takaamien oikeuksien näkökulmasta.
1.3 JULKINEN OIKEUSAPU JA SOVITTELU SIVIILIOIKEUDELLISISSA ASIOISSA
Yhteiskuntatieteellisiä laadullisen tutkimuksen metodeja käyttävissä
länsimaisissa tutkimuksissa oikeusavun rakenteiden ja sisällön tarkastelu on
kytketty tiiviisti oikeuden saatavuuden näkökulmaan, oikeusavun
kehitysvaiheisiin ja vaikuttavuuteen (esim. Cappelletti (toim.) 1981; Daly &
Goebel (toim.) 1995; Genn 1987; Litmala & Alasaari 2004) sekä
oikeusapupalveluiden oikeudenmukaiseen kohdentumiseen (esim. Rissanen &
Rantala 2013). Oikeuden saatavuus on kriittinen kaikkien oikeus- ja
hyvinvointivaltioiden kehittämisen näkökulmasta. Haasteena on toisaalta
kehittää tuomioistuinten ja muiden viranomaisten palveluja laajalle joukolle
kansalaisia lisääntyneen hyvinvoinnin turvaamiseksi ja toisaalta huolehtia
kansalaisten mahdollisuuksista suoriutua muun muassa yhä kasvavista
oikeudenhoidon kustannuksista. (Cappelletti & Garth 1981, 1, 4.) Oikeuden
saatavuuden peruselementteihin kuuluu myös oikeusjärjestelmän tulosten
yksilöllinen ja yhteisöllinen oikeudenmukaisuus (Rissanen & Rantala 2013, 92).
Sovittelua on länsimaisissa oikeustieteellisissä tutkimuksissa lähestytty
useimmiten konfliktien luonteen ja sovittelun menettelyn näkökulmasta, mutta
myös asianajajien roolin näkökulmasta (esim. Ervasti 2005; Golann & Folberg
2011). Yhteiskuntatieteellisissä ja oikeussosiologisissa tutkimuksissa sovittelua
on lähestytty koetun oikeudenmukaisuuden näkökulman kautta (esim. Ervasti
2005; 2011) ja refleksiivisen oikeuden näkökulmasta (Iivari 1991). On myös
katsottu, että vaativimmillaan oikeudenmukaisuutta voidaan lähestyä niin, että
koko ”oikeudellisen järjestelmän uskottavuutta mitataan sen
oikeudenmukaisuudella” (Aarnio 2006, 47).
Venäjän julkinen oikeusapu ja sovittelu ovat sen verran uusia järjestelmiä,
että niitä koskevia tutkimuksia on vielä vähän. Tämän tutkimuksen kannalta on
tärkeää perehtyä näihin muutamiin tutkimuksiin, mutta niiden lisäksi myös
laajemmin oikeuden saatavuuden, oikeusavun ja sovittelun kehittämistä
koskeviin tutkimuksiin erityisesti koskien palvelujen kohdentumista,
oikeudenmukaisuutta sekä järjestelmien vuorovaikutusta. Seuraavaksi
tarkastellaan ensin tutkimuksia julkisesta oikeusavusta ja sovittelusta muualla
25
kuin Venäjällä ja sen jälkeen tehdään katsaus Venäjän julkista oikeusapua ja
sovittelua koskeviin tutkimuksiin.
Oikeuden saatavuuden kehitystä Yhdysvalloissa koskevassa tutkimuksessa
(Cappelletti & Garth 1981, 1, 4, 5, 22–23) on muun muassa esitetty, että
oikeusapujärjestelmä kehittyi Yhdysvalloissa kolmivaiheisesti. Näiden
vaiheiden on katsottu pätevän myös muiden maiden, esimerkiksi Saksan
kohdalla: 1) köyhimmille tarkoitetun oikeusavun kehittämisohjelmat; 2) julkisen
edun vaihe ja julkisoikeudellisten, muun muassa kuluttajasuoja- ja
ympäristökiistojen, hoitaminen säätiöiden tukemien lakifirmojen avulla ja 3)
yleinen riita-asiainprosessin ja instituutioiden kehittäminen.
Myös Suomen oikeusapujärjestelmää ruvettiin kehittämään voimakkaasti
1950-luvulta lähtien nimenomaan köyhäinavusta, varattomien ja vähävaraisten
henkiöiden oikeusturvasta. Oikeusavun osalta on Suomessa katsottu, että ”myös
taloudellisten esteiden poistaminen oikeussuojan hakemisessa on julkiselle
vallalle kuuluva tehtävä pyrittäessä kansalaisten oikeudelliseen tasa-arvoon
käytännössä”. (Ruso 1985, 12.) Nykyiseksi järjestelmäksi oikeusapu on
kehittynyt, kun siinä otettiin laajemmin huomioon kansalaisten perusoikeus
oikeusapuun, järjestelmän kokonaisuus sekä oikeudenhoidon rationaalisuus
(Litmala & Alasaari 2004, 8–9).
Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen (Rosti, Niemi & Lasola 2008)
tutkimuksessa on suomalaista oikeusapua lähestytty kolmesta eri näkökulmasta.
Tutkimuksessa (emt.) on tarkasteltu oikeudellisen tiedon, oikeudellisen
neuvonnan ja oikeusavun saatavuutta. Lisäksi on tutkittu vaihtoehtoisten
riidanratkaisumenettelyjen saatavuutta. Myöhemmässä Oikeuspoliittisen
tutkimuslaitoksen (Rissanen & Rantala 2013, 90–93) tutkimuksessa on
tarkasteltu julkisen oikeusavun kohdentumista. Siinä oikeusapujärjestelmän
kehittämisen haasteeksi on nähty oikeusapujärjestelmän alkuperäisen
tarkoituksen säilyttäminen eli yhtäläisten mahdollisuuksien takaaminen
oikeudellisen avun saamiseen ja sitä kautta oikeudensaantia koskevien
perusoikeuksien toteutuminen. Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi tarvitaan
tutkimuksen mukaan julkisten ja yksityisten palveluiden ”kumppanuutta” ja
sidosryhmien yhteistyötä asiakkaiden ohjaamiseksi oikeudellisiin palveluihin
(emt., 92). Tutkimuksessa (emt., 93) on myös todettu, että perusoikeuksien
toteutumisen ja eriarvoisuuden poistamisen kannalta oikeusavun
vaikuttavuustavoitteiden asettelussa on oltava realisti, koska oikeusavun kyky
puuttua yhteiskunnan taloudellisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin eriarvoisuutta
tuottaviin ongelmiin on rajallinen.
Maksuttoman oikeusavun ongelmia on selvitelty Itä- ja Keski-Euroopan
maita koskeneessa oikeuden saatavuuden hankkeessa (Reznitšenko (toim.) 2002).
Hankeselvityksessä on tehty suosituksia valtioille koskien oikeusavun
kehittämistä sekä rikos- että siviiliasioissa. Selvityksessä on kiinnitetty huomiota
CDCJ:n oikeusapujärjestelmien kehittämistä koskevan toimintasuunnitelman
(CDCJ(2002)21) tavoitteisiin ja niiden toimeenpanoon eri valtioissa, muun
26
muassa liittyen tiedon levittämiseen oikeusavun saatavuudesta,
oikeusapujärjestelmien uudistamiseen ja oikeusavun saatavuuteen rajat
ylittävissä asioissa.
Blankenburgin ja Reifnerin (1981, 222) tutkimuksessa on selvitetty Saksan
oikeudellisten palveluiden infrastruktuurin muutosta sosiaalisten olosuhteiden
muutosten johdosta. Tutkimuksessa on käytetty vertailtavina maina Englantia ja
Yhdysvaltoja. Tutkimuksen mukaan muutokset oikeudellisten palveluiden
järjestelmässä aiheutuvat seuraavista syistä: 1) vastauksena sosiaalisiin
ongelmiin, jotka lisäävät oikeusavun tarvetta ja 2) palveluiden tukemisen
mahdollisuuden avautuminen, koska oikeusalan ammattilaiset ovat
kiinnostuneita lisäämään omia palveluitaan. Tutkimuksen (emt., 245–247)
tulosten mukaan Saksan heikko oikeusapujärjestelmä on selitettävissä
oikeusalan ammattilaisten pienellä lukumäärällä sekä oikeusinstituutioiden
rakenteilla. Oikeusapujärjestelmän kehittämistä voidaan kyseisen tutkimuksen
(ems.) mukaan lähestyä laajemmin eri järjestelmien tutkimusten näkökulmasta.
Esimerkiksi sovittelun kehittämiselle ei ole Saksassa nähty tarvetta vahvan
tuomioistuimen sovittelevan tehtävän vuoksi. Tutkimuksen (emt., 248) tulosten
mukaan juuri organisatoriset tarpeet, jotka liittyvät kysymyksiin, kenen intressit
vaativat oikeusapua ja kuka huolehtii näiden intressien edustamisesta, sekä
oikeusavun korvauskeinot eroavat erilaisissa oikeuspoliittisissa kulttuureissa.
Venäjällä on tehty vertaileva tutkimus Moldovan, Kazakstanin, Georgian ja
Armenian sekä muutamien muiden entisen Neuvostoliiton valtioiden
sovittelujärjestelmistä (Šamlikašvili ym. 2014c). Siinä (emt., 149) on todettu, että
kyseiset maat ovat eri vaiheissa sovittelun kehittämisessä ja että sovittelua
koskevaa lainsäädäntöä ei vielä ole kaikissa tarkastelluissa valtioissa (esim.
Ukraina, Kirgisia, Tadžikistan). Yhteistä valtioille on ollut se, että järjestelmien
kehittämistä ovat ohjanneet tuomioistuinlaitosten tarpeet, mutta myös
riidanratkaisujen tehottomuus oikeuslaitoksissa. Tutkimuksessa (emt, 194–195)
on tuotu esiin, että Ukraina ja Moldova ovat kehittämässä myös restoratiivista
oikeutta. Kirgisia ja Moldova käyttävät sovittelua muun muassa etnisten
konfliktien ennaltaehkäisemiseksi ja ratkaisemiseksi. Joissakin valtioissa
sovittelun osalta ei ole määritelty asiaryhmiä, joissa sovittelu on mahdollista,
joissakin taas on. Kazakstanissa ja Moldovassa sovittelu on mahdollinen sekä
rikos- että siviiliasioissa. Georgia poikkeaa muista tarkastelluista maista sillä,
että siellä on säädetty sekä tuomioistuinsovittelusta että tuomioistuinten
ulkopuolisesta sovittelusta (emt., 197). Tutkimuksen (emt., 199) mukaan
sovittelu on entisen Neuvostoliiton valtioissa kehityksensä alkuvaiheessa, mutta
siitä on yhä enemmän mainintoja virallisissa asiakirjoissa ja siitä tietää yhä
laajempi kansalaisten piiri.
Perhesovittelun kehityksen vaiheita eurooppalaisissa valtioissa on tutkinut
Casals (2005, 4), joka on todennut, että eurooppalaisten maiden perhesovittelun
(divorce mediation) kehitys on edennyt neljän vaiheen mukaan: 1) ensin
perhekonfliktien parissa työskentelevät ammattilaiset kiinnostuvat asiasta; 2)
27
seuraavaksi nämä ammattilaiset järjestäytyvät yhdistyksiin tavoitteena edistää ja
harjoittaa sovittelua käytännössä; 3) seuraavana askeleena ovat kansallisen
lainsäätäjän viittaukset sovitteluun hyödyllisenä eroihin liittyvien riitojen
ratkaisumekanismina ja suositeltavana verrattuna tuomioistuinratkaisuun riita-
asiassa ja 4) lopuksi perhesovittelusta säädetään lainsäädännössä
yksityiskohtaisemmin kuin mitä siviili- ja kauppaoikeudellisten asioiden
sovittelusta on yleisesti säädetty. Casals (ems.) on havainnut, että Itä-Euroopan
valtiot ovat perhesovittelun kehittämisessä vasta alkuvaiheessa.
Suomessa konfliktinratkaisumenetelmiä ja muun muassa sovittelua on
tutkinut eniten Ervasti (2005; 2011). Hänen (2005, 2) sovittelua koskevassa
tutkimuksessaan on esitelty sovittelun teoreettisia lähtökohtia, sovittelun etuja ja
haittoja sekä muun muassa sovittelun strategioita ja käytäntöjä. Tutkimuksessa
on erikseen selvitelty tuomioistuimen sovintomenettely siviiliprosessissa ja
erillinen tuomioistuinsovittelu Suomessa. Tutkimuksessa on myös käsitelty
lapsen asemaa ja oikeutta koskevien asioiden käsittelyä tuomioistuinsovittelussa.
Tutkimuksen (emt., 246) mukaan suomalaisessa konfliktinratkaisujärjestelmässä
on käynnissä seuraavat muutokset:
1) tuomioistuinten ulkopuolisten konfliktinratkaisumenetelmien merkitys lisääntyy, 2)
vaihtoehtoisten toimintatapojen – kuten sovittelun – merkitys korostuu jatkossa
tuomioistuintoiminnassa, 3) tuomarien henkilökohtainen persoona ja
ammattiosaaminen sekä heidän henkilökohtainen vastuunottonsa tekemistään
ratkaisuista korostuu ja 4) koettu proseduraalinen oikeudenmukaisuus nousee
keskiöön aikaisempaa enemmän.
Vuoden 2011 tutkimuksessa Ervasti (2011) on tarkastellut tuomioistuinsovittelua
vuosien 2006–2009 asiakirja-aineiston valossa. Ervasti (emt., 79) on lähestynyt
tuomioistuinsovittelua uutena oikeusinstituutiona suomalaisessa
oikeusjärjestelmässä. Tuomioistuinsovittelu on tutkimuksen (ems.) mukaan
ensisijaisesti fasilitatiivista eli sellaista, jossa sovittelija auttaa osapuolia
itsenäisesti löytämään ratkaisun ongelmaansa. Ervasti (ems.) on päätynyt
johtopäätökseen, että sovittelu soveltuu hyvin perhesuhteisiin liittyviin riitoihin.
Tutkimuksen (emt., 80–81) mukaan uuden instituution kehittymisen seuranta on
tärkeää ja luotettavan tiedon saamisen ongelmat on ratkaistava sekä tilastointia
kehittämällä että tutkimuksen lisäämisellä. Lisäksi tutkimuksen
johtopäätöksissä on esitetty, että sovittelukoulutusta olisi syytä järjestää myös
oikeusavustajille, koska heillä on usein keskeinen rooli pohdittaessa, pitäisikö
asiaa sovitella (emt., 81).
Rikos- ja riita-asioiden sovittelua Suomessa on tarkasteltu myös modernin
legitiimin ja validin oikeuden evoluution näkökulmasta sekä oikeuden
legitimaation ja sosiaalivaltion oikeuden eli sosiaalioikeuden (social law)
luonteen (Ewald 1986, 40) ja refleksiivisen oikeuden (Teubner 1993, 64–99)
näkökulmasta (Iivari 1991, 15–16). Iivarin (emt., 267) tutkimuksessa on
28
tarkasteltu sovittelua sen organisatorisen aseman ja virallisjärjestelmän välisten
suhteiden tarkastelun kautta. Sovittelu on nähty alasysteeminä, joka on
institutionalisoitumassa kohti yhä itsenäisempää järjestelmää. Tutkimuksessa
(ems.) on havaittu, että sovitteluprojektit Suomessa syntyivät enemmän tai
vähemmän spontaanisti ilman, että ”niiden ja virallisen järjestelmän suhdetta
olisi täsmällisemmin säännelty”. Tästä syystä järjestelmien keskinäinen suhde
hämärtyi ja sovittelusta tuli vahvemmalle viralliselle oikeusjärjestelmälle
alisteinen.
Kuulialan (2012, 1122–1123) mukaan siviiliprosessin luonteen osittainen
muuntuminen kohti sovintoratkaisun etsimistä prosessin sisällä on
mahdollisesti selittämässä tuomioistuinsovittelun hidasta laajenemista, koska
sovittelulle ominaiset menettelyt ovat tulleet osaksi riita-asiain oikeudenkäyntiä.
Asia kuitenkin vaatii lisätutkimusta. Tärkeintä ei ole kuitenkaan se, että
saataisiin aikaan mahdollisimman paljon sovintoja tuomioistuinprosessissa tai
sovittelussa, vaan löytää kullekin jutulle mahdollisimman varhaisessa vaiheessa
asianosaisten tarpeita vastaava käsittelytapa.
Golann ja Folberg (2011, 233–284, 295–296) ovat käsitelleet sovittelua
Yhdysvalloissa koskevassa teoksessa yhtenä kysymyksenä sovittelun osapuolen
avustamista sekä perheasioiden sovittelua (family mediation). Siinä on todettu,
että perhekonfliktit koskettavat ihmisten keskeisimpiä perusoikeuksia ja on
valitettavaa, että nimenomaan perheasioissa osapuolten mahdollisuudet
turvautua oikeusapuun ovat useimmiten rajallisempia kuin esimerkiksi
yritysmaailmassa. Oikeusavun puuttuminen sovittelussa voi vaikeuttaa
neuvottelujen tehokkuutta ja hankaloittaa sovittelijan tilannetta. Siitä huolimatta
sovittelu perheasioissa voittaa oikeudenkäynnin vaihtoehtoehdon sekä
oikeudenkäynnin korkeiden kustannusten että tuomioistuinprosessin luonteen
vuoksi.
Venäjän julkisesta oikeusavusta ja sovittelusta on ilmestynyt ensimmäisiä
tutkimuksia Venäjällä. Šabelnikovin (2012; (toim.) 2013) sosiologisessa
tutkimuksessa on selvitetty asiakasnäkökulma maksuttomaan oikeusapuun
muutamalla Venäjän paikkakunnalla ennen uuden oikeusapulain voimaantuloa.
Tutkimuksen (Šabelnikov 2012, 44) mukaan mikään, edes ideaalijärjestelmä, ei
mahdollista vastaamista maksuttoman oikeusavun kokonaiskysyntään ainakaan
sellaisissa valtioissa kuin Venäjä. Vaikka Venäjän uusi maksutonta oikeusapua
koskeva laki alkaisikin toimia täydellä teholla, se ei riitä mahdollistamaan
kaikille tarvitseville oikeusavun saatavuutta. Tutkimuksessa (Šabelnikov (toim.)
2013, 49–50) on ilmennyt, että Venäjällä ei ole vielä kokeilujen aikana päästy
oikeusavun laadun arviointityöhön. Asiakkaat eivät aina tiedä tai osaa valita,
minkä toimijan puoleen heidän tulee kääntyä oikeudellisen ongelman
ilmennettyä. Kansalaiset joko jättävät oikeudelliset ongelmansa hoitamatta,
koska heillä ei riitä voimia käynnistää asian hoitaminen, tai etsivät avukseen
heidän mielestään asiantuntevia tuttuja tai sukulaisia. Oikeusavun saamisen
mahdollisuus koettiin kuuluvan joillekin, muttei kaikille. Yleisesti ajateltiin, että
29
oikeudellinen neuvonta maksaa tähtitieteellisiä summia, eikä kukaan uskalla
edes mennä asianajajan luo. Useampi oli kuitenkin valmis maksamaan
palveluista sen verran, mitä oikeudellinen neuvonta maksaa todellisuudessa.
Asiakkaat, jotka olivat saaneet maksutonta oikeusapua, eivät osanneet vastata
kysymykseen, kuka oli sen maksuttoman oikeusavun antaja: asianajaja,
oikeusavustaja vai jonkin tahon juridinen klinikka. Heille oli tärkeintä saada
ongelmansa ratkaistuksi, eivätkä he edes olleet rekisteröineet mielissään, minkä
toimijan kanssa he asioivat. Tällainen yhdentekevyys edustaa tutkimuksen
mukaan jäännettä Neuvostoliiton ajan ihmisten mentaliteetista. Tutkimuksen
mukaan Venäjällä ei uskota edes laadukkaiden oikeuspalvelujen
mahdollisuuksiin ratkaista ihmisten konkreettisia ongelmia.
Šabelnikov (2012, 50) onkin nostanut esille luottamuksen merkityksen (vrt.
Nystén-Haarala 2001, 280–282) sekä edellä mainitussa suomalaisessa
tutkimuksessa (Rissanen & Rantala 2013) esillä olleen tiedon saatavuuden
kysymyksen. Ei riitä, että kehitetään juristien toimintaa ”oikeuden temppelin
vartijoina, mikä on sinänsä hyvä asia, mutta jos ihmiset eivät tähän usko, eivätkä
usko, että oikeus auttaa heitä, he eivät mene juristien luo” (Šabelnikov (2012, 50).
Ihmisten täytyy saada usko siihen, että oikeuspalvelut ovat oikeasti heidän
saatavissaan. Šabelnikov (ems.) tiivistää tutkimustuloksiin perustuvan kriittisen
arvionsa sanoihin, että Venäjällä ”kaikki jotenkuten tietävät, missä on
terveyskeskus, mutta missä on lähin paikka, missä voi saada oikeusapua, ei
tiedä kukaan”. Šabelnikov (emt., 51) on suhtautunut uuteen oikeusapulakiin
kriittisesti sekä sen kapean soveltamisalan vuoksi että sen vuoksi, että valtio on
jättäytynyt pois maksuttoman oikeusapujärjestelmän rahoittamisesta. Viimeksi
mainittu seikka saattaa kuitenkin hänen (ems.) mukaansa vielä kääntyä
positiiviseksi, jos alueet mahdollisesti käyttävät niille laissa annettuja
mahdollisuuksia ja laajentavat maksuttoman oikeusavun asia- ja asiakasryhmiä
alueillaan.
Riippumattomien sosiologisten tutkimusten keskuksen (Tsentr nezavisimyh
sociologitšeskih issledovani) tekemässä tutkimuksessa (Gutnikov 2014; Ježova &
Raiskaja 2014) on selvitetty kansalaisjärjestöjen 7 osallistuminen maksuttoman
oikeusavun palveluiden tarjoamiseen Luoteis-Venäjän alueella. Tutkimuksen
(emt.) mukaan oikeusapu kuuluu tiiviisti kansalaisjärjestöjen toimintaan.
Maksutonta oikeusapua on Luoteis-Venäjän alueella annettu ensinnäkin
järjestöjen omille jäsenille. Lisäksi esimerkiksi sosiaaliorientoituneet järjestöt
ovat antaneet maksutonta oikeusapua tietyille niiden tukemille kohderyhmille,
kuten kodittomille tai huumeriippuvaisille lapsille. Vastaavasti esimerkiksi
ihmisoikeusorientoituneet järjestöt ovat auttaneet kansalaisia
ihmisoikeusasioissa ja muun muassa laatineet valituksia Euroopan
7 Kansalaisjärjestöt kuuluvat oikeusapulain (FZ 324/2011) mukaan ei-julkisiin oikeusaputoimijoihin.
Laissa säädetään, että kansalaisjärjestöt voivat perustaa ei-valtiollisia maksuttoman oikeusavun
keskuksia ja rekisteröidä niitä oikeusministeriön alueellisissa virastoissa.
30
ihmisoikeustuomioistuimeen. Oikeusavun muotoja tutkimuksen mukaan ovat
kansalaisjärjestöissä olleet ohjaus julkiseen oikeusapuun, asianajajan korvauksen
maksaminen asiakkaan puolesta ja järjestön omin voimin annettava oikeusapu.
Tutkimustulosten (emt.) mukaan 48 % järjestöistä ei ole käyttänyt varsinaisia
oikeudellisen avun menetelmiä, vaan suurin osa on yrittänyt neuvoa asiakkaita
siinä, miten asiakkaat itse voivat auttaa itseään heidän ongelmissaan. Järjestöt
ovat myös antaneet psykologista apua ja sovitelleet asioita sekä tarjonneet niin
sanottua ”sosiaalipatronaattia” eli tukipalveluita, kuten asiakkaan kanssa
käymistä jossakin virastossa. Tutkimuksen mukaan kansalaiset tarvitsevat
kokonaisvaltaista apua, toisin sanoen ”mukana kulkemista” eikä pelkästään
oikeusapua.
Oikeusavun ja tuen tiiviistä yhdistymisestä tai dualistisesta luonteesta
venäläisten kansalaisjärjestöjen toiminnassa on myös mielenkiintoisia tuloksia
Kulmalan (2013, 291) Sortavalan aluetta koskevassa tutkimuksessa.
Tutkimuksen (ems.) mukaan kansalaisjärjestöille jo tyypillisesti kuuluva
oikeudellisen neuvonnan ja avun rooli sosiaalioikeuksien puolustamisessa ja
siinä yhteys valtioon on otettava paremmin huomioon, kun muodostetaan
käsityksiä nykyisestä venäläisestä kansalaistoiminnasta.
Gutnikovin (2014) tutkimuksen mukaan kansalaisilla on vain vähän tietoa
sekä julkisesta että ei-julkisesta oikeusavusta. Kansalaiset pitivät asianajajien
palkkioita kohtuuttomina, vaikka eivät tienneet, mitä palvelut tosiasiassa
maksavat. Tältä osin tutkimustulos on samansuuntainen edellä mainitun
Šabelnikovin (2012) tutkimustuloksen kanssa. Luottamusongelma oli myös
tämän tutkimuksen (Gutnikov 2014) mukaan keskeisimpiä ongelmia
oikeusavun kehittämisessä. Tutkimuksen (emt.) mukaan oikeusavun
kehittämiseksi jatkossa on lisättävä verkostoitumista, asiakkaiden ohjausta eri
toimijoiden kesken oikean toimijan luokse ja oikeusavun popularisointia. Lisäksi
täytyy parantaa oikeusavun saatavuutta, kehittää päivystävää puhelinpalvelua
ja oikeusavun laadun arviointia sekä miettiä osakorvauksellista oikeusapua (ks.
myös edellä Rissanen & Rantala 2013, 90–93).
Sovittelusta riita-asioissa on Venäjällä tehty monografiatutkimus
(Kalašnikova 2011). Kalašnikova (emt., 1) on syventynyt tutkimuksessaan
sovittelun käsitteelliseen analyysiin. Tutkimuksessa on tehty laaja
kansainvälinen sovittelun määritelmien vertailu ja sen jälkeen käyty läpi
Venäjälle luodun järjestelmän lainsäädännöllinen perusta ja menetelmällinen
sisältö. Tutkimuksessa (emt., 237) on päästy tulokseen siitä, että ”sovittelu on
tulossa venäläisen oikeudellisen todellisuuden itsenäiseksi ilmiöksi”. Sovittelu
voidaan nähdä kompleksiseksi hallintojen väliseksi instituutioksi. Cappellettiin
((toim.) 1981, 282–296) nojaten sovittelu nähdään tutkimuksessa (Kalašnikova
2011, 239–240) ”paremmaksi” koeksistentiaaliseksi oikeudeksi (co-existential
justice), joka on tavanomaisesta oikeudesta poiketen kaikkien saatavana.
Tutkimuksen (ems.) mukaan Venäjän sovittelua siviilioikeudellisissa asioissa
tulee kehittää jatkossa kahdella raiteella: 1) sovittelulain nojalla luodun
31
yksityisen sovittelun kehittäminen ja siihen liittyen sovittelijoiden koulutus,
sovittelun kehittäminen laajassa joukossa asioita ja 2) integraatiomallisen
sovittelun kehittäminen, jossa sovittelu tuodaan mukaan siviilioikeudellisten
asioiden parissa toimivien viranomaisten toimintaan. Erityisen kannattavana
jälkimmäisestä näkökulmasta näyttäytyvät tuomioistuin- ja notaarisovittelu.
Myöhemmin sovittelu voidaan tuoda myös muiden viranomaisten toimintaan.
Tuomioistuin- ja notaarisovittelun kehittäminen on myös tutkimuksen (emt.,
178–185) tulosten mukaan se vaihtoehto, jota tulisi suosia perhesovittelun
kehittämisessä. Vertailutukea tälle väitteelle on tutkimuksessa haettu muiden
maiden, mukaan lukien Suomen, järjestelmien tarkastelusta (emt., 83) sekä
Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksesta sovittelun kehittämiseksi
perheasioissa (CoE Rec(98)1).
Moskovan sovittelukeskuksen8 johtajan Šamlikašvilin (2011; 2012) artikke-
leissa on analysoitu uuden sovittelulain merkitystä venäläiselle
oikeusjärjestelmälle. Šamlikašvilin (2011) mukaan venäläisen uuden
lainsäädännön pohjalla on vuoden 2006 lakiesitys sovintomenettelystä, joka
perustui kaupallisten riitojen sovittelua koskevaan UNCITRAL:n9 mallilakiin.
Uudella sovittelulailla on haluttu tarkoilla menettelysäännöksillä suojella uutta
järjestelmää ei-ammatillisilta asiantuntijamarkkinoilta ja korottaa sen merkitystä
kansalaisten silmissä. Lakiesityksen valmistelussa kiinnitettiin huomiota siihen,
että kansalaiset ovat hyvin vähän tietoisia sovittelujärjestelmän erityispiirteistä
ja hyödyistä. Sovittelun vakiintuminen osaksi venäläistä oikeusjärjestelmää sekä
yhteiskuntaa vaatii johdonmukaista ja kärsivällistä järjestelmän kehittämistä ja
vastustajien kääntämistä puolestapuhujien leiriin. Vaikka tuomioistuimet aluksi
olivatkin skeptisiä, niiden suhtautuminen sovitteluun näyttää Šamlikašvilin
(2011) mukaan olevan nykyisin myönteinen.
Venäjällä on sittemmin analysoitu sovittelupalveluiden tarjontaa vuosina
2010–2013 eli sovittelulain voimassaolon aikana sekä asiantuntijoiden
näkemyksiä järjestelmän jatkokehittämisestä. Tutkimuksen (Šamlikašvili ym.
2014d, 113–114) mukaan asiantuntijat ovat yhteisesti olleet sitä mieltä, että
järjestelmä on kehittynyt heikosti. Käytännössä järjestelmä on institutionalisoitu
lailla, mutta sen käytännön toimivuus on heikkoa ja kysyntä on vähäistä. Syitä
tähän ovat kansalaisten vähäiset tiedot järjestelmästä, sovittelijoiden
riittämättömyys ja järjestelmän vähäinen yhteistyö tuomioistuinjärjestelmän
kanssa. Järjestelmä toimii aktiivisesti vain perustettujen sovittelukeskusten
paikkakunnilla Moskovassa, Pietarissa, Jekaterinburgissa ja Voronežissa.
Asiantuntijoilla on ollut vain vähän näkemyksiä järjestelmän yhtenäistämisestä
ja palveluiden kehittämisen yhteisistä suuntaviivoista. Tutkimuksen (emt., 136–
8 18.2.2013 alkaen Moskovan sovittelukeskuksen yhteyteen on perustettu Federaation
sovitteluinstituutti (Federalnyi institut mediatsii (FIM)). Venäjän opetus- ja tiedeministeriö on sopinut
tämän instituutin kanssa rajat ylittävän perhesovittelun kehittämisestä Haagin yleissopimusten
mukaisissa asioissa (Kaganov 2014). 9 United Nations Commission on International Trade Law (UNCITRAL)
32
138) mukaan jatkossa tavoitteita olisivat muun muassa valtion roolin lisääminen
sovittelun edistämiseksi ja valtion mahdollisuus osoittaa rahallista tukea
sovittelun kehittämiselle, sovittelun maksuttomuus joissakin asioissa sekä
sovittelun integroiminen osaksi tuomioistuinjärjestelmää.
Uralin sovittelukeskuksen johtajan Zagainovan (2012a) sovittelun
kehittämistä käsittelevän artikkelin mukaan sovittelu tullakseen tehokkaaksi
oikeudelliseksi instituutioksi Venäjällä tarvitsee kokonaisvaltaista
lähestymistapaa, joka kattaa sekä yksityisen että integraatiomallin kehittämisen,
ja tämän lisäksi oikeusalan ammattilaisten kouluttamisen sovittelutekniikoissa.
Kansainvälisen kokemuksen perusteella tutkija (emt.) on arvellut, että Venäjälle
tullee asteittain muodostumaan tuomioistuinkäsittelyä edeltävä pakollinen
sovittelu eräissä asioissa. Tällä hetkellä tälle kehitykselle on esteenä
tutkimustiedon vähäisyys Venäjällä sekä koulutettujen sovittelijoiden
puuttuminen.
Edellä esitetyn perusteella voidaan tehdä johtopäätös siitä, että Venäjän
julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmiä on vasta ruvettu tutkimaan.
Aiheesta on ilmestynyt ensimmäisiä venäläisiä oikeustieteellisiä ja sosiologisia
tutkimuksia. Näiden järjestelmien palveluiden kohdentumisesta,
oikeudenmukaisuudesta ja merkityksestä oikeuden saatavuuden kannalta
Venäjällä ei ole riittävästi tietoa. Järjestelmien mahdollisia eroja muihin ja muun
muassa eurooppalaisiin järjestelmiin ei ole myöskään paljon tutkittu.
Aikaisempien tutkimusten tulosten perusteella järjestelmien jatkokehittämiseksi
Venäjällä tarvitaan lisää tutkimustietoa. Tutkimuksissa on noussut esille
kysymys luottamuksesta, samoin kuin Venäjän oikeudellista kehitystä
koskevissa aiemmissa tutkimuksissa. Lisäksi kysymyksiä siitä, onko näiden
järjestelmien kehittämisen tavoitteissa otettu huomioon kansainvälisten
sopimusten velvoitteet, sekä siitä, mikä on järjestelmien soveltuvuus
kansainvälistä ulottuvuutta omaaviin asioihin, mukaan lukien perheasioihin, on
käsitelty tieteellisessä keskustelussa vain vähän. Näihin kysymyksiin
kytkeytyvät tämän tutkimuksen tavoitteet. Seuraavaksi esitellään tarkemmin
tutkimuksen päätavoitteet, tarkennetaan tutkimuskysymykset ja esitellään
tutkimusmetodi.
33
2 Tutkimuksen tavoitteet ja
tutkimuskysymykset
2.1 TUTKIMUKSEN PÄÄTAVOITTEET Tämän tutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä Venäjän
oikeusjärjestelmästä ja sen kehityksestä tarkastelemalla julkisen oikeusavun ja
sovittelun järjestelmien kehittämistä siviilioikeudellisissa asioissa.
Tutkimuksessa keskitytään näiden järjestelmien kehittämisen tavoitteiden,
toimivuuden ja palveluiden kohdentamisen tarkasteluun sekä järjestelmien
mahdollisuuksiin tarjota apua kansainvälistä ulottuvuutta omaavien asioiden
hoidossa, erityisesti ulkomaalaisia koskevissa asioissa ja rajat ylittävissä
perheasioissa.
Oikeusavun ja sovittelun kehittämistä tarkastellaan osana oikeuden
saatavuuden kehittämistä Venäjällä. Tutkimuksessa pyritään oikeuden
saatavuuteen liittyvien oikeudellisten ilmiöiden, joita ovat julkinen oikeusapu ja
sovittelu, muutosten kautta tutkimaan laajemmin oikeusjärjestelmän ja itse
yhteiskunnan muutosta (Aarnio 2006, 100) sekä lisäämään tietoa
jälkineuvostoliittolaisista politiikoista (Gelman 2003, 100). Tutkimuksessa
tukeudutaan ajatukseen Venäjän oikeusjärjestelmän kehityksen tutkimisesta
jälkitransitiotutkimuksena kiinnittämällä huomiota muutoksen sisältöön sekä
ulkoisiin ja sisäisiin kehityksen taustatekijöihin oikeusjärjestelmien
kehittämisessä (Buyandelgeriyn 2008, 245). Työssä pyritään arvovapauteen siten,
että siinä keskitytään tutkimuskohteen nykytilan analysointiin (Gelman 2003,
100) ilman valmiita ennakko-oletuksia tutkittavien järjestelmien kehityksen
lopputuloksesta (Burawoy & Verdery 1999, 4). Tutkimuksessa myös otetaan
huomioon Venäjän laajempi muutos taloudessa, valtion asemassa ja
kansalaisten elämässä (Kuzio 2001, 174). Tutkimuksen lähtökohtana on Venäjän
oikeuden muutoksen tutkimisen tärkeys ja oikeusjärjestelmän näkeminen
tärkeäksi välineeksi itse yhteiskunnan muuttamiseksi, mutta samalla sen oman
muuttumisen havaitseminen kehittyvässä yhteiskunnassa (Nystén-Haaralan
2001, 2).
Tutkimuksessa tarkastellaan julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittymistä
Venäjällä vuodesta 2006 alkaen, jolloin Venäjällä käynnistyi julkisen oikeusavun
kokeilu. Tutkimus nojaa prosessin jäljittämismetodiin, jolloin tavoitteena on
kehittyvien järjestelmien toimivuuden arviointi sekä laajemmin prosessin kulun
kuvaaminen ja ymmärtäminen. Tutkimuksen tutkimusympäristöä voidaan pitää
34
haasteellisena. Haasteita asettavat tutkittavien järjestelmien kehittämiseen
liittyvän dokumentoinnin vaikea saatavuus ja muun muassa tukeutuminen vain
julkiseen aineistoon, lakien esitöiden olemattomuus (ks. Norros 2004, 205),
järjestelmien kehittyminen yhtäaikaisesti tutkimuksen tekemisen kanssa sekä
aiempien tutkimuskohdetta koskevien tutkimusten vähäisyys.
2.2 TUTKIMUKSEN RAJAUS
Tutkimuksessa keskitytään Venäjän oikeusjärjestelmän kahden uuden
osajärjestelmän tarkasteluun. Julkisen siviilioikeudellisissa asioissa annettavan
oikeusavun ja yksityisen riita-asioiden sovittelun tarkastelu antaa
mahdollisuuden syventyä Venäjän strategisiin tavoitteisiin oikeusvaltion
toteutumiseksi sekä oikeusjärjestelmän kehittämiseksi kokonaisuutena.
Tutkimuksessa selvitetään julkisen oikeusavun sekä sovittelun kehittämisen
tavoitteet, funktiot, sisältö ja ensimmäiset tulokset. Järjestelmien tarkastelussa
kiinnitetään erityistä huomiota perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen,
yhdenvertaisuuteen palvelujen saatavuudessa sekä kansainväliseen
ulottuvuuteen. Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, missä määrin
molempien järjestelmien kehittämisessä on tukeuduttu ulkomaiden
kokemukseen ja Venäjää velvoittavien kansainvälisten sopimusten velvoitteisiin
ja suosituksiin sekä Venäjän omaan oikeustraditioon. Lisäksi tutkimuksessa
selvitetään, onko tarkasteltavien järjestelmien kehittämistä Venäjällä ohjannut
kokonaisvaltainen lähestymistapa oikeusjärjestelmän kehittämiseen.
Kehittämistä ohjanneiden strategioiden tarkastelun avulla tutkimuksessa
pyritään selvittämään myös tutkittavien järjestelmien keskinäistä
vuorovaikutusta sekä vuorovaikutusta muiden järjestelmien kanssa.
Järjestelmien kehittämisen tarkastelussa haetaan vertailutukea Suomen
oikeusavun ja tietyissä kysymyksissä riita- ja perhesovittelun järjestelmän
kehittämisen tavoitteista ja tuloksista, koska tutkimuksen käynnistyessä on ollut
tiedossa, että Venäjän julkista oikeusapujärjestelmää on lähdetty kehittämään
Suomen mallin pohjalta, ja että myös sovittelukokeilujen aikana on tehty
suomalais-venäläistä yhteistyötä (Artikkelit I‒III). Tätä poikkikansallista
lähestymistapaa maiden vertailuun (Mabbet & Bolderson 1999) käsitellään
jäljempänä.
Venäjän julkisen oikeusavun järjestelmä siviilioikeudellisissa asioissa on
tutkimuksen pääasiallinen kohde (Artikkelit I‒IV). Sovittelu riita-asioissa on
noussut tutkimuksen edetessä rinnakkaiseksi tutkimuskohteeksi (Artikkelit
III‒IV). Sovittelua tarkastellaan julkisen oikeusavun rinnalla etsittäessä
vastauksia niihin tutkimuskysymyksiin, jotka koskevat heikommassa asemassa
olevien henkilöiden mahdollisuutta käyttää sovittelun palveluita, julkisen
oikeusavun saamisen mahdollisuutta sovittelussa sekä oikeusavun ja sovittelun
kehittämisen kokonaistavoiteasettelua. Tutkimuksen yhtenä painopisteenä on
35
myös katsoa tutkittavien järjestelmien soveltuvuutta kansainvälistä ulottuvuutta
omaavien asioiden hoitamiseen, koska järjestelmien toimivuus rajat ylittävissä
asioissa on olennaista myös maita sitovien kansainvälisten sopimusten
täytäntöönpanon näkökulmasta sekä käytännön kansainvälisen yhteistyön
kannalta.
Oikeusapu ja sovittelu rikosasioissa, samoin kuin sovittelu kaupallisissa
riidoissa ja eräissä muissa yksityisoikeudellisissa asioissa on rajattu tutkimuksen
ulkopuolelle. Tutkimuksessa ei myöskään tarkastella ei-julkisen oikeusavun
sisältöä. Aiheen rajausta perustelee tutkimusintressi, joka on uusien
järjestelmien toimivuuden tarkastelu heikommassa asemassa olevien
kansalaisten oikeusturvan näkökulmasta siviilioikeudellisissa asioissa sekä
järjestelmien strategisten kehittämistavoitteiden kokonaisasettelun tarkastelu.
Julkista oikeusapua ja sovittelua on Venäjällä ryhdytty kehittämään melko
samanaikaisesti samassa poliittisessa, oikeudellisessa, sosiaalisessa ja
taloudellisessa ympäristössä, mikä mahdollistaa järjestelmien
kehittämistavoitteiden, luonteiden ja vuorovaikutuksen tarkastelun.
Aiheen rajausta sanelee edellä mainitun tutkimusintressin lisäksi myös
Venäjän uusi lainsäädäntö. Venäjän uusi oikeusapulaki (FZ 324/2011) säätää
yksityiskohtaisesti nimenomaan julkisesta oikeusavusta tietyille
kansalaisryhmille siviilioikeudellisissa asioissa. Rikosasioissa annettavaa
maksutonta oikeusapua koskee muu lainsäädäntö, keskeisenä lakina siinä on
Federaatiolaki asianajotoiminnasta ja asianajajalaitoksesta Venäjän federaatiossa
(FZ 63/2002). Myös uuden sovittelulain (FZ 193/2010) soveltamisala rajoittuu
yksityisten henkilöiden osalta vain riita-asioihin, jotka kuuluvat Venäjän siviili-,
perhe- ja työlainsäädännön alaan. Todettakoon, että myös kaupallisten riitojen
sovittelu (kommertšeskaja mediatsija) kuuluu sovittelulain (FZ 193/2010) piiriin ja
on myös kehityksensä alkuvaiheessa Venäjällä (Zagainova 2012b, 69). Lisäksi
Venäjällä on käynnistetty keskustelu mahdollisuudesta sovitella esimerkiksi
vähäisiä rikosasioita ja nuorten tekemiä rikoksia sekä ryhdytty kokeilemaan
tällaista sovittelua pienimuotoisesti eri alueilla ilman lainsäädäntöpohjaa.
Sovittelun kehittäminen koskien alaikäisten tekemiä rikoksia on sisällytetty
muun muassa Venäjän kansalliseen lapsiasiain toimintastrategiaan. (UPRF
761/2012; Gladkih 2012, 84.)
2.3 TUTKIMUSKYSYMYKSET
Tutkimuskysymykset jakautuvat kolmeen kokonaisuuteen. Niistä ensimmäinen
koskee järjestelmien kehittämisen taustatekijöitä ja järjestelmien sisältöjä, toinen
koskee järjestelmien soveltuvuutta kansainvälistä ulottuvuutta omaavien
asioiden hoitoon, kuten rajat ylittäviin perheasioihin tai ulkomaalaisasioihin.
Kolmas kokonaisuus liittyy järjestelmien välisiin suhteisiin ja
36
vuorovaikutukseen muiden järjestelmien kanssa. Tutkimuskysymyksiä on kuusi,
ja ne ovat:
Järjestelmien kehittämisen taustatekijät ja sisällöt:
1) Mitkä ovat olleet julkisen oikeusavun kehittämisen taustatekijät?
Mikä on julkisen oikeusavun sisältö, ja miten järjestelmä toimii
Venäjällä?
2) Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet sovittelun kehittämiseen Venäjällä?
Miten sovittelu toimii Venäjällä, ja onko sovittelun kehittämisessä
otettu huomioon heikommassa asemassa olevat kansalaiset?
Järjestelmien soveltuvuus kansainvälistä ulottuvuutta omaavien asioiden
hoitoon:
3) Mitkä ovat ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden
mahdollisuudet saada julkista oikeusapua siviilioikeudellisissa
asioissa Venäjällä?
4) Millaiset ovat kansalaisten mahdollisuudet turvautua julkisen
oikeusapuun ja sovitteluun rajat ylittävissä perheoikeudellisissa
asioissa?
Järjestelmien väliset suhteet ja vuorovaikutus muiden järjestelmien
kanssa:
5) Miksi julkista oikeusapua ja sovittelua on ryhdytty kehittämään
Venäjällä? Ovatko järjestelmien kehittämistä ohjanneet oikeusvaltiota
ja yhteiskunnan kehitystä koskevat kokonaisvaltaiset tavoitteet vai
erilliset strategiat? Ovatko järjestelmät vuorovaikutuksessa keskenään
ja muiden järjestelmien kanssa?
6) Mitkä haasteet ovat nousseet esille järjestelmien kehittämisessä?
Tutkimuksessa asetetaan teoreettiseen viitekehykseen nojaavia hypoteeseja, joita
esitellään seuraavassa luvussa. Nämä hypoteesit testataan osatutkimusten
aikana prosessin jäljittämisen metodin avulla.
Seuraavaksi esitellään tarkemmin tämän tutkimuksen teoreettinen viitekehys.
Luvun tarkoituksena on vastata kysymykseen, minkä teorioiden avulla Venäjän
julkisen oikeusavun ja sovittelun kehitystä voidaan tutkia ja millaisia teoreettisia
hypoteeseja niistä voidaan johtaa ja sittemmin testata tutkimukseen valitun
prosessin jäljittämisen metodin avulla.
37
3 Teoreettinen viitekehys
3.1 SYSTEEMIEN VUOROVAIKUTUS
Systeemiteoreetikko Niklas Luhmannin (1995 (1984), 107–108) mukaan
yhteiskunnan systeemiin kuuluvat laadullisesti erilaiset sosiaaliset systeemit.
Yhteiskunta on näin ollen eräänlainen supersysteemi, joka muodostuu useista
sosiaalisista alasysteemeistä. Oikeus on tällainen sosiaalinen alasysteemi.
Sosiaaliset alasysteemit jakautuvat edelleen alasysteemeihin. Sosiaaliset
alasysteemit ja niiden alasysteemit muodostavat toisilleen ympäristön (ems.).
Luhmannin (1989, 143) systeemiteorian keskeiseksi käsitteeksi on tullut
autopoiesiksen käsite, joka on ymmärrettävä systeemin ominaisuudeksi tuottaa
kaikki systeemin perusosat ja siten määritellä itse itseään. Autopoiesiksen
käsitteen avulla on pyritty kuvaamaan systeemejä samanaikaisesti suljettuina ja
avoimina. Systeemi on avoin, koska se aina kommunikoi ympäristönsä kanssa,
ja samalla se on suljettu, koska se uusii itse itsensä eli on omien
reproduktioidensa kohteena. Luhmann (ems.) on puhunut systeemien
itseorganisaatiosta. Teubner (1993, 15) on taas puhunut itseviittaavasta ja
itsetuottavasta systeemistä.
Oikeuteen liittyy tällainen autopoieettinen ominaisuus. Se kehittyy
omalakisesti sääntelemällä omaa kehitystään ja asettamalla sille rajat. Se on
kognitiivisesti avoin, mutta operatiivisesti suljettu systeemi, joka rajaa itsensä
muista systeemeistä lainmukaisuuden ja lainvastaisuuden koodin avulla
(Luhmann 1989, 143). Empiirisissä tutkimuksissa oikeuden omalakisuuden
lisäksi on korostettu sen tehtävää yhteiskunnallisten tavoitteiden
toteuttamisessa sekä oikeuden ja yhteiskunnan vahvaa molemminpuolista
toisiinsa sitoutumista (Nuotio 2007b, 158; Pohjonen 2009, 550).
Autopoieettisuutta on pidetty oikeusvaltion ja oikeusjärjestyksen koetinkivenä,
koska se määrittelee kuinka oikeusjärjestys kehittyy ja erkanee muista
sosiaalisista systeemeistä itsenäiseksi. (Nuotio 2007a, 129.)
Systeemiteoreettista lähestymistapaa oikeuteen suljettuna systeeminä on
kritisoitu. Oikeuden tutkimuksen on muun muassa haluttu olla kiinnostunut
enemmän normatiivisista odotuksista, joissa oikeuden tosiasiallinen maailma
ilmenee ja joita tuotetaan instituutioiden ja muiden sosiaalisten järjestelmien
kautta (Krawietz 1989, 131). Oikeuden ajattelemista liian eriytyneeksi
autopoieettiseksi systeemiksi on myös kritisoitu siitä syystä, että tästä
näkökulmasta tehdyt oikeuden tutkimukset eivät kerro oikeuden kehityksen
todellisesta asianlaidasta (Rottleuthner 1989, 221–231). Tällaisten tutkimusten on
katsottu harvemmin ottavan historiallista näkökulmaa oikeusjärjestelmään, eikä
38
tutkivan oikeusjärjestelmän eri ulottuvuuksia tietyssä ajassa ja paikassa.
Autopoieettisuutta korostavien tutkimusten mukaan sosiaaliset alasysteemit,
mukaan lukien oikeusjärjestelmä, eivät voi tehdä juurikaan muuta kuin
stimuloida muiden järjestelmien sisäisiä toimintoja. (ems.) Myös politiikan
sijoittamista sosiaalisen yläsysteemin sisään on problematisoitu katsomalla, että
tällainen näkökulma ”latistaa” sen ”harmittomaksi yhteisten asioiden
hoitamiseksi, jossa pelivaraa ei nähdä” (Palonen 2014, 4; ks. myös Palonen 2006).
Onkin katsottu, että autopoieettisten järjestelmien teoria (Luhmann 1995
(1984)) voi koskea vain itse yläsysteemiä eli yhteiskuntaa ja mahdollisesti vain
sen isoimpia alasysteemejä, kuten politiikkaa, oikeutta, taloutta jne.
(Rottleuthner 1989, 233). Lisäksi on yritetty pohtia, ovatko kaikki alasysteemien
autopoieettiset ominaisuudet samanlaisia, vai onko esimerkiksi
oikeusjärjestelmä ”rakenteellisesti” läpäisemässä muita järjestelmiä eikä helposti
erotettavissa esimerkiksi poliittisesta järjestelmästä (emt., 235). Tässä
tutkimuksessa näitä näkökulmia pidetään kiinnostavina.
Tässä tutkimuksessa tutkittavat järjestelmät eli julkinen oikeusapu ja
sovittelu nähdään osana yhteiskunnan kokonaisuutta ja tarkemmin osana
Venäjän oikeusjärjestelmää. Oikeusjärjestelmä nähdään sosiaalisena
alasysteeminä, jolla on dynaamisia vuorovaikutussuhteita muiden
alasysteemien kanssa. Oikeusjärjestelmän katsotaan muodostuvan
alasysteemeistä (jäljempänä järjestelmät), joihin kuuluvat muun muassa
oikeusapu ja sovittelu. Oikeusapuun ja sovitteluun taas alasysteemeinä
(jäljempänä alajärjestelmät) kuuluvat julkisen oikeusavun ja sovittelun
järjestelmät siviilioikeudellisissa asioissa. Tarkastellessa Venäjän
oikeusjärjestelmää systeemiteoreettisesta näkökulmasta sitä ei uloteta kovin
syvälle oikeusjärjestelmän alasysteemien tarkasteluun, vaan tarkastelussa
kiinnitetään enemmän huomiota julkisen oikeusavun ja sovittelun
alajärjestelmien vuorovaikutukseen sekä yhteyteen muihin alasysteemeihin,
muun muassa poliittisen alasysteemiin. Lisäksi tutkimuksessa pyritään
katsomaan, mitkä ”sosiaalisen elämän asiat” eli sosiaalisen yläsysteemin tekijät
ovat vaikuttaneet siihen, että ne ovat mahdollisesti tulleet otetuiksi huomioon
oikeusjärjestelmässä (emt., 236).
Ymmärtääkseen paremmin modernin maailman systeemien ja niiden välisten
suhteiden luonnetta on tarpeen perehtyä Niklas Luhmannin lisäksi myös
muiden klassikkoteoreetikkojen ajatuksiin, kuten Jürgen Habermasin, Max
Weberin, Zygmunt Baumanin ja Gunther Teubnerin.
Jürgen Habermasin (1987 (1981), 113–118) mukaan yhteiskunta voidaan jakaa
elämismaailmaan ja systeemiin, toisin sanoen kansalaisyhteiskuntaan ja
organisaatiotasoon. Habermas (ems.) on tarkastellut yhteiskunnan jäsentymistä
kokonaisuudeksi sosiaalisen integraation ja systeemi-integraation näkökulmasta.
Evoluution tärkeimmäksi kriteeriksi Habermas (ems.) on nostanut
elämismaailman rationalisoitumisen, joka mahdollistaa systeemi-integraation ja
siten kompleksisuuden kasvun. Tötön (1989, 123) mukaan Habermasin
39
sosiaalinen evoluutio ei ole ainoastaan tuotantovoimien edistystä, vaan hän
jaksottaa sosiaalisen evoluution ”moraalitietoisuuden” kehitysvaiheiden
mukaan, joissa tapahtuu moraali- ja oikeuskäsitysten, kulttuuriarvojen,
identiteettimuotojen, normijärjestelmien ja maailmankuvien rationaalistumista.
Elämismaailman rationalisoitumiseen liittyy tiiviisti Habermasin (2004 (1990),
320) ajatus poliittisen julkisuuden tehtävästä. Poliittisen julkisuuden pitää
toteuttaa kansalaisyhteiskunnan ja valtion välinen suhde ja siten alistaa julkinen
valta ”yksityisen sfäärin” tarpeille. Tämä voi tapahtua yksityisen sfäärin
tulemisessa ulos julkiseen sfääriin keskustelemaan yhteisistä intresseistä, minkä
jälkeen yleinen mielipide vaikuttaa, tarkkailee ja kontrolloi julkisen vallan
toimintaa. Tällä tavoin julkinen mielipide voisi olla rationaalinen. Yhdistysten ja
yhteiskunnallisten liikkeiden kansalaisyhteiskuntaa ei voi olla olemassa ilman
julkisuuden sfääriä. Tämän huomion on nähty valottavan muun muassa
Venäjällä tapahtuvan lehdistön ja televisiotoiminnan monopolisoitumisen
vaarallisuutta (Huttunen 2010, 6).
Edelleen Habermasin (2004 (1990), 320–321) mukaan julkisuuden ja
yksityispiirin välinen asetelma on nyttemmin muuttunut, mikä ilmenee muun
muassa liberaalin oikeusvaltion muutoksessa sosiaalivaltioksi, jolloin valtio
puuttuu yhä enemmän yksityiseen piiriin ja byrokratisoituminen uhkaa
elämismaailmaa (Habermas 1994, 205). Epäsuhtaa ei kuitenkaan ole tai sen voi
voittaa, mikäli nähdään, että sosiaalivaltio ei ole muuttanut liberaalivaltiota
säätämällä ”valtiollisesta perusoikeusjärjestyksestä”. On ymmärrettävä se, että
sosiaalivaltio on liberaalin oikeusvaltion jatkaja, joka osoittaa positiivisin
säädöksin ja solidaarisuuteen perustuvin tahdonmuodostuksin, kuinka valtion
asioihin puuttuminen toteuttaa oikeudenmukaisuutta (Habermas 2004 (1990),
322; 1994, 205).
Gunther Teubner (1993) on nojautunut autopoieettisen systeemin konseptiin
ja Habermasin (1987 (1981)) ajatukseen oikeudesta instituutiona. Hän (1993) on
esittänyt, että refleksiivisellä oikeudella olisi mahdollista kehittää sellaisia
sääntelyn menettelyjä ja oikeusjärjestelmiä, joita muut sosiaaliset järjestelmät
voisivat käyttää edellytyksinä omalle demokraattiselle itseorganisoitumiselle
(Iivari 1991, 38–40). Voidaan ajatella, että esimerkiksi poliittinen järjestelmä voisi
kehittyä sitä vahvemmaksi, mitä paremmin oikeusjärjestelmä suojelisi
demokratian toteutumista ja valvoisi poliittisen toiminnan laillisuutta. Politiikan
ja oikeuden välisestä suhteesta on esitetty myös toisenlaista arviota (Gusy 2013,
206). Politiikan systeemin vaikutus oikeusjärjestelmään on nähty vahvaksi ja
poliittisen prosessin kykyä määritellä itse omat oikeudelliset rajansa on
korostettu. Näkökulmaa ei voida olla ottamatta huomioon politiikan ja oikeuden
välisen kommunikaation tutkimuksessa.
Tulevaisuus kuuluu Max Weberin (Weber 1964 (1922), 340) mukaan
byrokratisoitumiselle, ja moderni aika tuo tullessaan byrokratian aikakauden
(Töttö 1989, 175). Julkista hallintoa luonnehditaan usein byrokratiaksi ja
useimmiten arkikielessä sillä tarkoitetaan hidasta, tehotonta ja papereihin
40
perustuvaa hallintoa. Byrokratia-sanan etymologinen merkitys on kuitenkin
neutraali. Ranskalainen sana verka (byre) ja kreikkalainen sana valta (kratia)
viittasivat yhdessä kangaspäällysteiseen pöytään, joka oli virkamiehen
kirjoituspöytä. Uutta sanaa byrokratia on käyttänyt tiettävästi ensimmäisenä
ranskalainen fysiokraatti Jean de Gournay vuonna 1759, ja hän on tarkoittanut
sillä kuninkaan virkamiesten kansalaisiin kohdistuvaa piittaamatonta
vallankäyttöä ja virkamiesten oman hyödyn tavoittelua. (Vartola 2006, 17.)
Weberille (1964 (1922), 337, 340) byrokratia edusti tarkkuutta, nopeutta,
kurinalaisuutta, yksiselitteisyyttä, yhdenmukaisuutta, säästävyyttä ja
laskettavuutta. Modernia byrokratisoitumista on Weberin (1995, 180) mukaan
tapahtunut myös Venäjällä vallankumousten jälkeen. Weberin byrokratian
ideaalityypin käsite on tärkeä ymmärtävän, modernia järjestystä tutkivan
tutkimuksen kannalta. Ideaalityyppi on niin kuin ajatuskuva todellisuudesta,
jolle on vaikeata antaa käsitteellistä määritelmää. Ideaalilla ei tarkoiteta
minkäänlaista evaluatiivista ulottuvuutta. Ideaalityyppi on johdettu tekemällä
abstrakteiksi luonteenomaisimpia ominaisuuksia, joita löytyy todellisesta
ilmiöstä eli tässä tapauksessa byrokratiasta (Kyntäjä 1990, 7; Vander Zanden
1979 (1965), 166.) Weber on katsonut, ettei historiallisesta tai sosiaalisesta
todellisuudesta voida löytää mitään ”aitoja” tyyppejä (Mommsen 1974, 74).
Tieteellisin metodein on mahdollista läpäistä asioita ja yksilöidä niitä
monimuotoisesta järjestelmästä, joka on vain todellisuuden heijastuma. Koska
mikään järjestelmä ei voi tuoda esille kaikkea todellisuutta, mikään tutkimus ei
voi tuoda esille tutkittavan ilmiön kaikkea monimuotoisuutta. (Freund 1968
(1966), 60.) Empiirisissä transitiotutkimuksissa (esim. Salminen & Temmes 2000,
58) on nähty, että Weberin byrokratian ideaalimallin mukainen kehityksen
tarkastelu, jolloin painotetaan byrokratian merkitystä vallankäytön kontrollina,
voi paljastaa transition ongelman syvyyden.
Weberin (Bauman 1997, 101; Weber 1954, 224) mukaan organisaatioiden
nopea lisääntyminen on merkki sosiaalisen elämän rationalisoitumisesta, joka
ilmenee myös oikeuden rationalisoitumisessa. Organisaatio tai byrokratia on
paras keino pyrkiä tavoitteeseen rationaalisella tavalla. Rationaalinen toiminta
on täydellinen, kun jokainen päätös alistetaan tehtävälle, josta organisaation
täytyy suoriutua. Kaikki muut seikat on julistettava yhdentekeviksi, ne
neutraloidaan tai jätetään huomioimatta tai parhaassa tapauksessa eliminoidaan
kokonaan. (emt., 103.) Weber on ennustanut byrokratian voittokulkua, koska
nimenomaan muodollinen rationaalisuus kasvaa sisällöllisen rationaalisuuden
kustannuksella. Moderni yhteiskunta rationaalistuu tekniseltä ja taloudelliselta
kannalta, mutta samalla vähenee sisällöllinen harkinta ja kiinnostus muita
arvoja kohtaan, esimerkiksi uskonnollisia ja eettisiä arvoja kohtaan. (Töttö 1989,
177.) Byrokratia ei voi aina ratkaista kaikkia ongelmia. Byrokratia kontribuoi
sosiaalisten järjestelmien toimintoihin, mutta se voi olla myös
dysfunktionaalinen. Byrokratia voi siis olla molempia, sekä funktionaalinen että
dysfunktionaalinen. (Vander Zanden 1979 (1965), 168, 170.) Samoin oikeus voi
41
olla dysfunktionaalinen, jos sen yhteys yhteiskuntaan on katkennut (Legrand
2003, 277).
Weberin (1964 (1922), 330–333; Vartola 2006, 20–21) mukaan täysin
kehittyneelle byrokratialle tai rationaaliselle oikeusviranomaiselle ovat
ominaisia seuraavat piirteet: pysyvät organisaatiot, joilla on sääntöihin
perustuvat viralliset funktiot; jaotellut toimivallat; virkahierarkia; oikeudelliset
normit, jotka ohjaavat kaikkea toimintaa ja edellyttävät koulutusta ja erityistä
virkamiesasemaa; organisaatiot, joiden virkamiehet eivät omista hallinnon tai
tuotannon välineitä; virat, joihin ei ole etuoikeutta; kirjallinen dokumentointi
virastoissa; sekä virkamiehiin kohdistuvat vaatimukset tai ominaisuudet, muun
muassa virka-aikana työskentely, vapaaehtoinen sopimus, kiinteä
kuukausipalkka, pätevyysvaatimukset, virka ainoana työurana, kuri ja valvonta.
Weberin (1994 (1919), 80–81) näkemys oikeuden rationalisoitumisesta, mutta
myös politiikan toiminnan vaihtoehtojen tavoittelusta ja vaatimuksesta
tavoitella ”mahdotonta, jotta paras mahdollinen voidaan saavuttaa” (Palonen
2014, 16) on kiinnostava, kun politiikan merkitystä tarkastellaan yhteiskunnan
kehittämisen haastajana. Weberin formaalisrationaalinen oikeus, jossa
materiaaliset (sosiaaliset) pyrkimykset ovat olleet tiedostettuja, mutta kuitenkin
tarkastelun taka-alalla, on tieteellisessä keskustelussa muuttunut nyt enemmän
materiaalisen oikeuden tarkasteluksi, jossa havaitaan, että moraali- ja
politiikkaperusteisen harkinnan mahdollisuudet ovat laajentuneet
lainsäädännössä, erityisasiantuntijuuden rooli lainvalmistelussa on kasvanut ja
sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen vaatimat sääntelyt ovat
muuttaneet lainsäädännön kokonaiskuvaa (Iivari 1991, 29).
Tämän tutkimuksen keskiössä on julkinen oikeusapu sekä valtion rooli
sovittelun kehittämisessä. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota politiikkojen
tavoitteisiin, jotka liittyvät näiden järjestelmien kehittämiseen ja valtion oikeus-
ja sosiaalivaltioroolin lisäämiseen. Julkinen oikeusapu ja sovittelu ovat uusia
kansalaisten käytettävissä olevia oikeudellisia apuvälineitä Venäjällä.
Tutkimuksessa on mielekästä tarkastella edellä mainittujen rationaalisen
oikeusviranomaisen piirteiden ilmenemistä näissä järjestelmissä ymmärtääkseen
sitä kautta niiden luonteita ja kehittymisen asteita.
Zygmunt Baumanin (1997, 99–105) mukaan organisaation tärkein
tunnusmerkki on tarkoituksellinen ja avoimesti esille tuotu halu rajoittaa itseään.
Useimmilla organisaatioilla on tätä varten kirjoitetut ohjeet tai säännöt.
Organisaatiot erikoistuvat suorittamansa tehtävän perusteella. Paineita
organisaatiolle voivat aiheuttaa muut organisaatiot, jotka, vaikka toimisivatkin
muilla aloilla, voivat pitää joitakin hankkeita haitallisina tai vahingollisina
omalle toiminnalleen. Tämä vastustus saattaa kyseenalaistaa puhtaan
rationaalisuuden asettamisen toiminnan ensisijaiseksi lähtökohdaksi. Bauman
(emt. 105–106) on Weberistä poiketen katsonut, että rationaalisen toiminnan
ihannemalli voi poikia lukuisia esteitä rationaalisuudelle. Organisaatio saattaa
joutua itse tavoittelemansa täydellisen rationaalisuuden uhriksi, siitä voi tulla
42
jäykkä ja joustamaton, eikä se pysty sopeuttamaan ajoissa toimintojaan
muuttuviin olosuhteisiin. Ennemmin tai myöhemmin se voi muuttua
irrationaaliseksi. Toiseksi vaaraksi voi tulla tavoitteiden korvautumisen vaara,
jolloin organisaation sisäinen uusiutumistavoite voi muuttua itse ulkopuoliseksi
voimaksi. Huoli itsesäilytyksestä saattaa nopeuttaa toiminnan liiallista
laajenemista, voimavarojen kasvamista ja vaikutusvallan laajenemista uusille
alueille.
Edelleen Baumanin (1997, 140–141) mukaan rationaalisessa toiminnassa
toimijan tulee valita yksi toimintatapa lukuisten joukosta, joka on hänen
mielestään paras toiminnalle asetetun tavoitteen saavuttamisen kannalta. Tätä
kutsutaan instrumentaaliseksi rationaalisuudeksi, jossa keinot valitaan
tavoitteen mukaan. Rationaalinen toiminta voi olla myös toisenlaista. Siinä
toimijalla on useita keinoja, joita hän voi valjastaa monen eri päämäärän hyväksi.
Niistä hän valitsee yhden, joka on hänen mielestään hänelle arvokkain tai
mieluisin. Tällaista toimintaa kutsutaan arvorationaaliseksi, siinä keinojen
sopivuus ‒ todellinen tai oletettu ‒ on ratkaisevassa asemassa valintatilanteessa
tehtäessä oikeata tai väärää päätöstä. Ratkaisu on sitä rationaalisempi ja myös
nopeampi ja halvempi mitä useampia tekijöitä siinä jätetään huomioimatta (emt.,
239). Modernia tapaa tehdä päätöksiä ja olla rationaalinen kuvaa välineellinen
järki, jolloin tuloksia mitataan rahalle saatavan vastineen perusteella. Vaarana
on kuitenkin se, että kaikki kulut eivät välttämättä sisälly laskelmiin, myöskään
kaikkia seurauksia ei seurata, vaan ainoastaan niitä, joita toimijat ovat itse
määritelleet. Saattaakin olla, että rationaalisten toimintojen lopullisena
seurauksena on lisääntyvä yleinen irrationaalisuus. Bauman puhuukin tässä
yhteydessä modernin yhteiskunnan sisäisestä ristiriitaisuudesta. (emt., 240–241.)
Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämiseen liittyvän päätöksenteon
tarkastelussa tämä näkökulma rationaaliseen toimintaan, päämääriin ja
keinoihin on erittäin kiinnostava.
Habermas (2004 (1990), 225) on puhunut valtion ”paosta” julkisoikeudesta ja
julkisten hallintotehtävien siirtymisestä yksityisoikeudellisille yrityksille,
laitoksille ja yhteisöille. Habermasin (ems.) mukaan tämä tuo esiin
yksityisoikeuden julkistumisen kääntöpuolen, nimittäin julkisoikeuden
yksityistymisen. ”Julkisoikeuden klassiset kriteerit alkavat rapautua etenkin
silloin, kun julkishallinto hyödyntää jako-, huolenpito- ja tukitoimissaan
yksityisoikeuden keinoja”. Myöhemmissä julkisen hallinnon sosiaalisiin
tehtäviin liittyvissä pohdinnoissaan Habermas (1992, 436) on viitannut
hyvinvointivaltion tai sosiaalivaltion patologisiin vaikutuksiin
hyvinvointivaltion byrokratisoinnin ja intrusiivisen legalismin kritiikin kautta.
Muun muassa vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun lisääntymistä on
tutkimuksissa liitetty ajatukseen oikeuden privatisoitumisesta (Ervasti 2011, 1).
Systeemiteoreettinen lähestymistapa ja järjestelmien näkeminen
interaktiivisina ja rationaalisina toimijoina mahdollistavat järjestelmien luonteen
ja toimintojen ymmärtämisen ja selittämisen. Tutkimuksessa halutaan ymmärtää
43
Venäjän oikeusjärjestelmän kehitystä sen alajärjestelmien kehityksen tarkastelun
kautta sekä selittää tämän kehityksen kulun ja vaikutusten syitä. Tutkimuksessa
ollaan kiinnostuneita selvittämään se, kuinka näiden alajärjestelmien luomisella
on pystytty kehittämään oikeusjärjestelmän rakenteita sekä lisäämään
oikeudenmukaisuutta ja vastaamaan oikeusturvan kysyntään. Tarkastelulla
pyritään tuomaan esille sen, mikä on ollut valtion rooli järjestelmien
kehittämisessä. Edellä esitettyjen lähestymistapojen tarkastelua täytyy kuitenkin
vielä jatkaa ja syventää tutkimuksen näkökulman rakentamiseksi.
Oikeusjärjestelmän alajärjestelmien keskinäisen vuorovaikutuksen sekä
oikeusjärjestelmän ja muiden alasysteemien välisten suhteiden ymmärtämiseksi
on tarpeen perehtyä oikeussosiologiseen ja yhteiskuntapoliittiseen näkökulmaan
koskien oikeusjärjestelmän ja yhteiskunnan välistä suhdetta, yhdenvertaisuutta
sekä oikeusvaltiota.
3.2 OIKEUSJÄRJESTELMÄ JA YHTEISKUNTA
Oikeussosiologialla viitataan oikeuden yhteiskuntatieteelliseen
lähestymistapaan (Alvesalo & Ervasti 2006, 1). Oikeussosiologian ero lainopista
on siinä, ettei se tutki miten kansalaisten, viranomaisten yms. tulisi säännösten
mukaan toimia, vaan miten he tosiasiallisesti toimivat (Kiehelä & Raivola 1996,
30). Weberin (1964 (1922), 124; myös Freund 1968 (1966), 246) oikeuden
sosiologian ajattelutavan mukaan oikeuden sosiologia eroaa oikeutta tutkivasta
tieteestä sillä, että siinä ollaan kiinnostuneita ymmärtämään ryhmän jäsenten
oikeuteen liittyvän käyttäytymisen merkityksiä ja määrittelemään toimijoiden
luottamuksen luonne (Vorstellung) ja oikeuden paikkansapitävyys (Geltung).
Oikeussosiologin täytyykin olla kiinnostunut oikeudellisen lähestymistavan
kehityksestä, johon vaikuttaa formaalisen ja aineellisen oikeuden kehittymisen
lisäksi ympäröivä ympäristö ja sen arvojen kehittyminen (Freund 1968 (1966),
266).
Sosiologista oikeuden tutkimusta (law in society) voidaan Galliganin (2007, 29)
mukaan lähestyä oikeus ja yhteiskunta -lähestymistavalla (law-and-society).
Tällöin tutkimuskehyksessä ollaan kiinnostuneita kolmesta eri näkökulmasta
vuorovaikutukseen: 1) kanssakäymisestä oikeuden ja muiden sosiaalisten
järjestelmien kanssa, 2) oikeuden luonteesta ja sen interaktiosta muiden
järjestelmien kanssa sekä 3) oikeuden omasta sosiaalisesta luonteesta.
Weber (1954, 11) on Galliganin (emt., 28–29) mukaan osaltaan tuonut
oikeuden sosiologian tutkimuksen kohti juuri kyseistä oikeus ja yhteiskunta -
tutkimuskehystä ja nimenomaan oikeuden interaktiivisuutta sekä oikeuden
ajattelemista ihmisten osallisuuden kautta. Weberin teoriaa moderneille
länsimaisille yhteiskunnille ominaisesta formaalis-rationaalisesta (ks. aiemmin
luvussa 3.1 muodollisesta rationaalisuudesta) oikeudesta ja sen
materialisoitumisen suuntauksesta onkin pidetty kansainvälisen
44
oikeussosiologisen ja oikeusteoreettisen keskustelun lähtökohtana (Iivari 1991,
19; Teubner 1986, 3‒4). Habermas (McCarthy 1992, 55) on nähnyt tärkeäksi
käytännöllisen diskurssin, jossa tehdään päätös päädytäänkö siihen, että
toimintanormi täyttää yleisen intressin vaatimukset, jolloin prosessi voi edetä
juridiseen diskurssiin. Juridisessa diskurssissa pyritään varmistamaan oikeuden
yhtenäisyys ja lakien muotoon puettujen ohjelmien sisäinen ristiriidattomuus
(ems.).
Tuori (1987, 119–120) on nähnyt Weberin tavoiterationaalisuuden liittyvän
oikeuden asettamiseen, ei soveltamiseen. Tämän vuoksi hän (ems.) on katsonut,
että yhteiskuntapoliittiset tavoitteet ovat vieraita oikeuden järjestelmälle. Ne
ovat oikeuden taustalla ja syinä, mutta oikeusnormit kuitenkin pyrkivät
itsenäistymään näistä tavoitteista ja alistuvat omalle sisäiselle logiikalle (Iivari
1991, 23). Lisääntyvää yhteiskunta- ja oikeuspolitiikan tunkeutumista
normijärjestelmään on tämän vuoksi nähty oikeuden materiaalistumiseksi, joka
uhkaa oikeuden autonomiaa ja sen rationaalisuutta. Moraaliarvot ja tavoitteet
voivat tosin olla välillisesti yhteydessä moderniin oikeuteen. (ems.; Tuori 1987,
118). Aarnion (2006, 109) mukaan oikeusjärjestyksen ja oikeusjärjestelmän
muutoksen moottoreina ovat ulkoiset tekijät, esimerkiksi taloudelliset,
yhteiskuntasuhteisiin liittyvät tai kulttuuriset tekijät, taikka arvojen ja moraaliin
muutoksiin liittyvät tekijät. Aarnio (ems.) esimerkinomaisesti viittaa, että
Suomen oikeusjärjestelmän muutoksille on asettanut vaatimuksia sellainen
ulkoinen tekijä kuin Euroopan integraatio. Tästä syystä Volkov (2011, 3) ei ole
nähnyt mahdollisuutta tutkia oikeusjärjestelmää muutoin kuin osina ja ottaen
huomioon siihen liittyvät erilaiset ulkoiset sosiaalirakenteelliset vaikutukset.
Nystén-Haaralan (2001, 2) mukaan oikeus ei toimi tyhjiössä, vaan
yhteiskunnallisessa institutionaalisessa kehyksessä. Yksittäinen normi on osa
muiden lakien muodostamaa kehystä, rutiineja, kansainvälisiä sopimuksia ja
perinteitä (ems.). Yksittäinen normi tai normikokonaisuus ei voi olla irrallaan
kulttuurisesta oikeuskontekstista. Gadžijev (2013, 81) on todennut, että
yksittäinen normi on sidottu näkymättömillä loogisilla, historiallisilla ja
sosiaalisilla yhteyksillä todellisuuteen, ja on siten vain osa oikeudellista elämää
Voidaan ajatella, että tämän oikeudellisen elämän muodostavat yksittäisten
säännösten lisäksi muun muassa lainsäädäntökokonaisuus, oikeusjärjestelmä,
oikeuskäytäntö, kansainvälinen sopimusverkosto ja lisäksi kirjoittamattomat
säännöt, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä. Saari (2011a, 7) on nähnyt
lainsäädännön sekä politiikka-, tutkimus- ja kehitysohjelmat ”yhteiskunnan
virallisiksi pelisäännöiksi”. Niillä on tulevia valintoja ehdollistava vaikutus. Ne
edellyttävät uudistuksilta riittävää yhteensopivuutta nykyisten instituutioiden
kanssa. Kuitenkin myös hallintorakenteilla ja uudistusten toimeenpanoon
suunnatuilla resursseilla on vaikutus siihen, edesauttavatko ne uudistuksia vai
asettavatko niille rajoituksia. Venäjän lainsäädäntö ja oikeuspolitiikat voidaan
nähdä sellaisiksi pelisäännöiksi, joiden tavoitteena on yhteneväinen ja
hyväksyttävä oikeusjärjestelmä. Tutkimuksessa on mielenkiintoista tarkastella
45
sitä, ovatko olemassa olevat instituutiot otettu hyvin huomioon Venäjän
uudistuksissa ja onko uudistuksiin suunnattu riittävästi resursseja.
Yhteiskunnan jäsenten näkökulmasta oikeuden saatavuus on yhtä
merkityksellinen asia kuin oikeuden yhteneväisyys ja hyväksyttävyys.
Oikeuden saatavuus (access to justice) on laaja käsite. Konkreettinen ja
tasavertainen mahdollisuus saada oikeutta ja käyttää muita
konfliktinratkaisukeinoja yhteiskunnassa on oikeuden saatavuuden keskeisintä
olemusta. Se tarkoittaa ennen kaikkea oikeutta oikeudenmukaiseen
oikeudenkäyntiin, minkä esteinä voivat olla oikeudenkäynnin korkeat
kustannukset, vaikeaselkoinen lainsäädäntö, tehoton oikeudenhoito taikka
korruptio.
Oikeuden saatavuus liittyy tiiviisti tuomioistuinten riippumattomuuteen,
mutta myös oikeussuojakeinojen saatavuuteen, oikeudelliseen osaamiseen ja
tiedon saatavuuteen. Mahdollisuus käyttää pätevän avustajan palveluita
oikeuksien suojelemiseksi on ratkaisevan tärkeä oikeuden saatavuuden
elementti. (Genn 2009.) Oikeuden saatavuuden kehittämisen näkökulmasta on
kiinnitetty yhä enemmän huomiota myös vaihtoehtoisten
konfliktinratkaisukeinojen, kuten sovittelun, käytön mahdollisuuteen (Tala ym.
2000). Tiedon saatavuus ja oikeudellisen neuvonnan saatavuus ovat oikeuden
saatavuuden merkittäviä nykyisiä haasteita sekä kehittyvissä valtioissa että
edelleen myös kehittyneissä valtioissa (Letto-Vanamo 2005, 21, 31–32).
Kuten aiempien julkisen oikeusavun ja sovittelun tutkimusten tarkastelun
yhteydessä on jo todettu, kysymys oikeusavun ja sovittelun saatavuudesta on
myös oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta koskeva kysymys.
Järjestelmien kehittämisessä on ratkaistava peruskysymys siitä, miten nämä
palvelut ulotetaan koskemaan kansalaisia siten, että he saisivat niistä nauttia,
vaikka ovat eri tulotasoissa, eri tilanteissa ja eri tarpeissa. Mikkolan (2010, 9)
mukaan sosiaalisten etujen kohdentamiseen liittyvää oikeudenmukaisuutta voi
lähestyä kolmella tavalla: ottamalla huomioon henkilön tulotaso (isommat tulot
johtavat suurempiin etuihin, esim. vanhuuseläke); kohtelemalla
yhdenvertaisesti riippumatta henkilön tilanteesta (esim. lapsilisät) ja jakamalla
etuja tarpeiden mukaan (esim. hoitotarve).
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä koettiin tarpeelliseksi miettiä
uutta lähestymistapaa oikeus- ja sosiaaliturvan kehittämiseen, muun muassa
oikeudellisten palveluiden oikeudenmukaiseen kohdentamiseen. Tämän
tutkimuksen kannalta on tärkeää pohtia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden
vaatimusta, joka kohdistuu oikeusjärjestelmään (Iivari 1991, 23–24), ja sen
toteutumista Venäjällä. Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun tapauksessa
olemme kiinnostuneita näiden järjestelmien paikasta oikeusjärjestelmässä sekä
merkityksestä oikeuden saatavuuden ja oikeudenmukaisuuden kehittämisen
näkökulmasta.
Yllä esitetyn perusteella tutkimuskohteena olevia järjestelmiä lähestytään
tutkimuksessa Luhmannin (1995 (1984), 107–108) oikeuden systeemiluonnetta
46
koskevaan ajatteluun nojautuen. Tämä lähestymistapa antaa mahdollisuuden
tarkastella Venäjän julkista oikeusapua ja sovittelua alajärjestelminä, jotka
muodostavat toisilleen ympäristön ja jotka kommunikoivat keskenään ja
muiden alasysteemien kanssa. Tutkimuksen tavoitteena on Weberiin (1964
(1922), 88) tukeutuen tarkastella näitä alajärjestelmiä rationaalisina toimijoina ja
ymmärtää sosiaalista toimintaa tulkitsevasti. Tutkimuksessa pyritään
Habermasin (1992, 452–455) ajatukseen tukeutuen tehdä havaintoja poliittisen
julkisen sfäärin merkityksestä tutkittavien alajärjestelmien kehittämisessä.
Oikeusjärjestelmän luonnetta lähestytään yhteiskuntatieteellisesti oikeuden
saatavuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksen näkökulmasta (Iivari 1991,
23–24). Oikeusjärjestelmän tarkasteluun sovelletaan myös oikeussosiologista
lähestymistapaa lähestymällä oikeuden tutkimusta instituutiona (Alvesalo &
Ervasti 2006, 1) ja olemalla kiinnostunut sekä oikeusjärjestelmän luonteesta että
sen vuorovaikutuksesta (Galligan 2007, 29).
Teoreettisen viitekehyksen ja aiemman tutkimuksen perusteella on
tutkimuksessa voitu asettaa seuraavat hypoteesit:
1) Venäjän julkinen oikeusapu ja sovittelu siviilioikeudellisissa asioissa
ovat Venäjän oikeusjärjestelmän alajärjestelmiä, joiden kehittämisessä
on tapahtunut byrokratian kehittymistä ja siten oikeusjärjestelmän
kompleksisuuden ja rationaalisuuden kasvamista.
2) Alajärjestelmien kehittämisen taustalla ovat olleet sekä ulkoiset että
sisäiset vaikutustekijät. Pääpaino on ollut ulkoisilla tekijöillä.
3) Alajärjestelmät ovat vuorovaikutuksessa keskenään laajempien
oikeuden ja yhteiskunnan keskinäiseen suhteeseen liittyvien
tavoitteiden kautta. Nämä tavoitteet liittyvät perus- ja
ihmisoikeuksien toteutumiseen sekä oikeuden saatavuuden
kehittämiseen ja oikeudenmukaisuuden parantamiseen.
Alajärjestelmät ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, muun
muassa oikeusjärjestelmän, kansainvälisen sopimusympäristön ja
politiikan alasysteemien kanssa.
Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien tarkastelu
systeemiteoreettisesti alajärjestelminä on terminologisesti hieman raskasta.
Seuraava kuva (Kuva 1) on laadittu havainnollistamaan julkisen oikeusavun ja
sovittelun alajärjestelmien sijoittumista oikeusjärjestelmän alasysteemiin (Kuva
1):
47
Ensimmäisen hypoteesin testaamisella pyritään etsimään vastauksia
järjestelmien sisältöä ja toimivuutta, mukaan lukien toimivuutta
kansainvälisissä asioissa, koskeviin tutkimuskysymyksiin (Kys. 1‒4). Toisen
hypoteesin testaamisen avulla voidaan tarkastella kysymyksiä siitä, mitkä ovat
olleet näiden järjestelmien kehittämisen taustatekijät, mitkä strategiat ovat
ohjanneet järjestelmien kehittämistä (Kys. 1, 2, 5). Kolmas hypoteesi auttaa
järjestelmien vuorovaikutuksen luonnetta ja yhteiskunnallista kehityskontekstia
sekä järjestelmien kehittämisen haasteita koskevien tutkimuskysymysten
selvittämisessä (Kys. 5, 6).
48
4 Metodologia
Tämä tutkimus on laadullinen empiriinen tapaustutkimus, joka nojaa edellä
esitettyihin teoreettiseen viitekehykseen ja aikaisempaan tutkimukseen ja jossa
käytetään laadullisia aineistonkeruu- ja analyysimenetelmiä (Eskola & Suoranta
1999 (1998), 15). Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita enemmän “yleisestä”,
kuten järjestelmien kehityksestä, kuin “erityisestä”, kuten konkreettisten
oikeusasioiden hoidosta (Miller, Dingwall & Murphy 2004, 338). Laadullista
yhteiskuntatieteellistä tutkimusta on pidetty hyödyllisenä, joskin alikäytettynä,
välineenä lähestyä järjestelmien ongelmia. Sen on katsottu voivan tuoda
lisätietoa ja selventää sosiaalisia, kulttuurisia ja rakenteellisia konteksteja, jotka
liittyvät näihin ongelmiin. Tällä tavoin se voi auttaa toimijoita näkemään uusia
strategioita ja mahdollisuuksia päämäärien tavoittamiseksi. (emt., 325‒337.)
Laadullista tutkimusta ei viime aikoina ole enää luokiteltu puhtaasti
“laadullinen” ja “määrällinen” tai “syvällinen” ja “pinnallinen” ‒ haitallisenakin
pidetyllä asteikolla (Eskola & Suoranta 1999 (1998), 14; Töttö 2004, 12, 17).
Esimerkiksi Töttö (ems.) on aiemman näkemyksensä (Töttö 2000)
jatkokehittelynä esittänyt, että “sen paremmin laadullista kuin määrällistä
tutkimusta ei ole olemassa”, vaan “on vain tutkimusta, joka käyttää erilaisia
aineistoja ja kysyy erilaisia kysymyksiä”. Tutkimusongelma vaikuttaa ei
ainoastaan tämän tutkimuksen tutkimustyypin, vaan myös tutkimusstrategian
ja -metodin valintaan. Tutkimusongelman ratkaisemisen kannalta on
tutkimuksessa mielekästä asettaa teoriaan ja aikaisempiin tutkimuksiin nojaavia
hypoteesejä, joita voi testata sopivalla tutkimusmetodilla.
Induktiivisesta eli aineistolähtöisestä menetelmästä poiketen hypoteettis-
deduktiivinen eli teorialähtöinen menetelmä edellyttää jonkin hypoteesin
asettamista ja sen testaamista suhteessa esitettyyn tutkimusongelmaan
(Haaparanta & Niiniluoto 1991, 61‒62). Eskolan (2001, 136‒137) mukaan
voidaan lisäksi ajatella, että teoria- ja aineistolähtöisen tutkimuksen
välimaastossa olisi teoriasidonnainen tutkimus, jossa aineiston analyysi ei olisi
suoraan teorialähtöinen, mutta aineiston ja teorian väliset kytkennät olisivat
havaittavissa. Tällaista lähestymistapaa aineistoon, jossa nähdään, että
teorianmuodostus on mahdollista silloin, kun havaintojen tekoon liittyy
johtoajatus, kutsutaan myös abduktiiviseksi päättelyksi (Alasuutari 2001, 36;
Tuomi & Sarajärvi 2003, 97). Alasuutari (2001, 38‒39) on tähän liittyen puhunut
todisteista havaintojen yleistämisessä. ”Salapoliisityyppisessä” abduktiivisessa
päättelyssä tapauksesta havaittavia yksityiskohtia tarkastellaan siten, että
pyritään näkemään merkkejä laajemmasta kokonaisuudesta, johon seikat
voisivat liittyä. Samalla myös kerätään uusia havaintoja, punnitaan niitä
49
alkuhypoteesin näkökulmasta ja katsotaan sopivatko ne ratkaisumallin
todisteiksi.
Todettakoon, että laadullisen tutkimuksen yhtenä tunnusmerkkinä on
pidetty muun muassa hypoteesittomuutta (Eskola & Suoranta 1999 (1998),
15‒19). Tällä on tarkoitettu sitä, ettei tutkijalla ole valmiita ennakko-
olettamuksia tutkimuksen kohteesta tai tuloksista. On nähty, että laadullisessa
tutkimuksessa voidaan enintään puhua aineistolähtöisistä työhypoteeseista.
Myöhemmin on kuitenkin ruvettu puhumaan myös teoreettisesta analyysistä
laadullisessa tutkimuksessa sekä teorian ja sen toimivuuden koettelemisesta
(Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006, 13‒14; Töttö 2000, 105‒106; 2004,
9‒15). On myös tuotu esille, että vaikka tutkimus nojaisikin hypoteesiin,
aineiston hankkimisen ja analyysin tarkoitus ei kuitenkaan laadullisessa
tutkimuksessa ole hypoteesin todistaminen, vaan hypoteesien keksiminen
(Eskola & Suoranta 1999 (1998), 20; Saaranen-Kauppinen & Puusniekkka 2006,
14).
Tässä tutkimuksessa sovelletaan abduktiivista lähestymistapaa siten, että
tutkimuksen alussa asetetaan teoreettisia hypoteeseja ja tutkimuksen edetessä
aineiston keruu- ja analyysivaiheiden aikana tehdään uusia havaintoja ja
asetetaan lisäksi aineistolähtöisiä työhypoteeseja. Tutkimuksessa yhdistetään eri
tutkimusmetodeja, kuten seuraavassa esitellyt kontrastoivan tapaustutkimuksen
tutkimusstrategia ja prosessin jäljittämisen tutkimusmetodi.
4.1 TAPAUSTUTKIMUS TUTKIMUSSTRATEGIANA
Merkittävin osa siitä, mitä me tiedämme sosiaalisesta ja poliittisesta maailmasta,
tulee tapaustutkimuksen tutkimusperinteestä (Vennesson 2007, 223).
Tapauksella (case) voidaan tarkoittaa tapahtumien joukkoon tai luokkaan (class
of events) kuuluvaa ilmentymää (instance). Tapahtumien luokalla viitataan
tieteellisen intressin kohteena olevaan ilmiöön (phenomenon), kuten esimerkiksi
vallankumoukseen, eri valtiojärjestyksiin, talousjärjestelmiin tai
persoonallisuustyyppeihin, joita tutkija valitsee tutkittavakseen ja kehittääkseen
teoriaa tai lisätäkseen tietoutta koskien tähän luokkaan kuuluvien eri
tapahtumien samanlaisuuden ja erilaisuuden syitä (George & Bennett 2005, 17).
Tapaustutkimuksessa tutkitaan yleensä yhtä tapahtumaa, prosessia, henkilöä,
henkilöryhmää, esinettä tai joukkoa tapauksia (Routio 2007). Tarkastelussa
kiinnostuksen kohteena ovat usein prosessit. Olennaista on, että tapaus
muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka
2006, 43.)
Tapaustutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä
huomioiden siihen liittyvä konteksti pyrkimättä kuitenkaan yleistettävään
tietoon (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006, 43–44). Tapaustutkimuksen
osalta on kuitenkin esitetty kysymys siitä, saadaanko tapaustutkimuksella
50
edistettyä tieteiden yleistä päämäärää eli yleispätevän tietouden esiin saamista
(Routio 2007). Lisäksi on mietitty sitä, milloin tapaustutkimus voisi olla
perusteltu valinta tutkimusstrategiaksi (Yin 1994, 4‒9). Tällaisia tilanteita
voisivat olla seuraavat: tapaus on ainoa laatuaan ja sen vuoksi tärkeä
tutkittavaksi (päämääränä dokumentoiminen); tapaus on monimutkainen
(päämääränä perinpohjainen selvittäminen); tapaus kuuluu identtisten
tapausten joukkoon (päämääränä yleistykset yhdestä tapauksesta käsin) ja
tapaus on sellainen, että muutkin tapaukset ovat kiinnostavia, mutta vain se on
yksin tutkittavissa (päämääränä tutkia säilynyt tapaus). Näihin tilanteisiin
liittyen on nähty, että vain kolmas ja neljäs tapaus voisivat tuottaa yleispätevää
tietoa, muissa tapauksissa tiedonintressi olisi erilainen. (Routio 2007). Saarela-
Kinnunen ja Eskola (2001, 163) ovat nähneet tapaustutkimuksen intressiksi myös
ennen tutkimattoman ilmiön kuvaamisen.
Tämä tutkimus on tapaustutkimus, jonka tiedonintressi liittyy Venäjän
julkisen oikeusavun ja sovittelun kehityksen sekä toimintojen merkityksen
kuvaamiseen ja selittämiseen. Julkinen oikeusapu siviilioikeudellisissa asioissa
Venäjällä on valittu tämän tutkimuksen niin sanotuksi päätapaukseksi ja
toiseksi rinnakkain tarkasteltavaksi tapaukseksi on valittu sovittelu riita-asioissa
Venäjällä, erityisesti sovittelu rajat ylittävissä perheasioissa.
Tapaustutkimuksessa voidaan tutkia useampia tapauksia ja myös alayksiköitä
(Saarela-Kinnunen & Eskola 2001, 161). Se, että tapaustutkimuksen kohteena on
ollut kaksi tapausta, on jopa auttanut tutkimustulosten merkitysten pohdintaa.
Pelkästään yhden oikeusalan alajärjestelmän tutkimiseen keskittyneessä
tutkimuksessa vaikutustekijöiden selvittäminen ja yhteyksien näkeminen
muihin järjestelmiin voisi jäädä ohuemmaksi.
Tutkimuksessa tapauksia on lähestytty siten, että ne on nähty Venäjän
oikeusavun ja sovittelun laajempien järjestelmien (tapahtumien joukko) osiksi,
joiden kehitys viittaa Venäjän oikeusjärjestelmän kehitykseen (ilmiö).
Tutkittavat järjestelmät ovat tapauksia ja tapahtumien joukon osia sen vuoksi,
että ne liittyvät selvästi havaittaviin kokonaisuuksiin, joita on Venäjällä ryhdytty
kehittämään laajemman oikeudellisen infrastruktuurin kehittämisen puitteissa.
Tapaukset ovat kuitenkin riittävän yksilöllisiä, ne kuuluvat oikeusjärjestelmän
eri aloihin, edustavat julkista ja yksityistä oikeudellista kenttää, ja ne ovat
monimutkaisia, jolloin ne eivät ole alayksiköitä. Tapaukset on haluttu selvittää
mahdollisimman perinpohjaisesti ja tuottaa tutkimuskysymyksiin liittyen
yksityiskohtaista tietoa siitä, mitkä ovat nämä Venäjän uudet
oikeussuojajärjestelmät, ja miksi ne ovat muotoutuneet sellaisiksi kuin ne nyt
ovat. Tapaukset eivät liity identtisten tapausten joukkoon siten, että niistä voisi
tehdä yleistyksiä muihin samankaltaisiin tapauksiin. Tutkimuksessa ei ole tehty
oletuksia siitä, että selvittämällä julkisen oikeusavun kehittämisen tavoitteita
siviilioikeudellisissa asioissa voitaisiin esimerkiksi päätellä, mitkä ovat julkisen
oikeusavun kehittämisen tavoitteet rikosoikeudellisissa asioissa Venäjällä, tai
51
miten julkinen oikeusapu kehittyy jossakin muussa entisen Neuvostoliiton
valtiossa.
4.2 KONTRASTOIVA TAPAUSTUTKIMUS
Tapaustutkimuksessa käytetään erilaisia analyysimenetelmiä (Yin 1994, 13;
Saarela-Kinnunen & Eskola 2001, 159). Vaikka tapaustutkimuksessa voidaan
käyttää niin määrällisiä kuin laadullisia menetelmiä, painottuvat
tapaustutkimuksessa yleensä laadullisen tutkimuksen arviointitavat (Saaranen-
Kauppinen & Puusniekka 2009, myös George & Bennett 2005).
Tapaustutkimuksen tavoitteita ovat yleensä tapauksen kuvailu, tapauksen
selittäminen, tutkittavan kohteen todennäköisen tulevaisuuden ennustaminen ja
kohteen tilan parantamiseen tai kehittämiseen tähtääminen. Jos tutkija pyrkii
kohteen kuvaamisen lisäksi eri tapauksille yhteisten piirteiden syiden
selittämiseen, mikä voi auttaa näkemään kohdetta sen oikeassa asiayhteydessä
ja historiallisessa perspektiivissä, tapaustutkimusta on pidettävä selittävänä.
Weber (1964 (1922), 88) on pohtinut kausaalisuuden tutkimisen
problematiikkaa ja väärinymmärryksiä tieteellisessä tutkimuksessa (Freund
1968 (1966), 48–59). Kausaalisuuden tutkimus on Weberin (ems.) mukaan sitä,
kun tutkija yksinkertaisesti kysyy kysymyksen ”Miksi?” silloin, kun hän on
kiinnostunut jostakin ilmiöstä. Weber (1995, 90–95) on tuonut keskusteluun
käsitteen arvosuuntautuneisuus, jolla hän korostetusti ei tarkoita selvitettävien
arvojen tuomitsemista tai arviointia eikä arvohierarkkisia merkityksiä, vaan
arvoja muuttujina, kun valitaan tutkimusobjekteja, erotellaan olennainen
epäolennaisesta tutkimusprosessin aikana, selvitetään elementtien välisiä
suhteita, annetaan niille merkityksiä, löydetään kausaalisia suhteita ja poistetaan
tutkijan henkilökohtaisen kokemuksen vaikutus tutkimukseen.
Laadullisen ja muun muassa tapaustutkimuksen selityskyvystä on käyty
keskustelua. On muun muassa esitetty, että ”laadullinen tutkimus ei kykene
selittämään tai vastaamaan kausaalisiin miksi-kysymyksiin”, tai tarkemmin,
että ”laadullinen tutkimuskin pystyy keksimään ja esittämään kausaalisia
selityksiä, mutta joutuu niiden perusteluissa vetoamaan oletuksiin, joiden
testaaminen on mahdollista vain määrällisin keinoin” (Töttö 2000, 128).
Myöhemmin on kuitenkin todettu, että ”kausaalista selittämistä ei voida torjua
metodologisilla argumenteilla millään alueella”, ja että myös sosiaalitieteissä
pitäisi nähdä miten-kysymysten lisäksi kiinnostavina miksi-kysymyksiä (Töttö
(2004, 91). Yinin (1994, 9) mukaan tapaustutkimuksessa pyritään tutkimaan
tutkijasta riippumattomia tapauksia miten ja miksi -kysymysten avulla.
Ilmiön syitä voi Roution (2007) mukaan selittävässä tutkimuksessa hakea: 1)
kontekstista, jolloin selittyy selitettävän toiminnan funktio eli toiminnan
tarpeellisuus tai hyödyllisyys koko systeemin toiminnassa; 2) menneisyydestä,
jolloin selitystä haetaan aiemmista tapahtumista tai 3) tulevaisuudesta, jolloin
52
selitystä haetaan myöhemmistä tapahtumista. Selitysten etsiminen kontekstista
ja menneisyydestä on vaikuttanut mielekkäältä tavalta tämän tutkimuksen
kannalta. Kontekstin julkiselle oikeusavulle ja myös sovittelulle muodostavat
Venäjän uusi lainsäädäntö sekä erilaiset ohjelmalliset asiakirjat. Menneisyys
ilmenee näiden järjestelmien kokeilumuotoisessa toiminnassa ja aiemmassa
oikeustraditiossa.
Tässä tutkimuksessa on tulkittu ja selitetty tutkittavien järjestelmien
merkityksiä ymmärryksen lisäämiseksi siitä, miten nämä järjestelmät toimivat
Venäjällä, koska vasta sen jälkeen voidaan tietää, miten järjestelmiä voidaan
muuttaa (Nystén-Haarala 2001, 7). Tutkittavia tapauksia on tarkasteltu
suhteuttamalla niitä suomalaisiin oikeusavun ja sovittelun järjestelmiin, silloin
kun se on tutkimuskohteen ymmärtämisen kannalta ollut olennaista ja aineisto
on antanut myöten. Vertailtavaa otetta on sovellettu myös kansainvälisen
sopimusympäristön vaikutusten selvittämisessä.
Vertailustrategioiden valinnassa on syytä pohtia oikeutta koskevien
vertailututkimusten tunnistettuja ongelmia. Nämä ongelmat liittyvät muun
muassa kansainvälisten vaikutusten tarkasteluun normistoon, muuttuvien
oikeusjärjestelmien tutkimiseen sekä eri oikeusjärjestelmien yhteiskunnallisen
kontekstin huomioimiseen. Oikeusvertailun tutkimuksessa kansainvälisiä
vaikutteita kansalliseen oikeuteen on tutkittu muun muassa oikeudellisina
siirrännäisinä, oikeudellisena lainautumisena ja muun muassa mutatoitumisena
(Husa 2014, 926). Tällöin on oltu kiinnostuneita tarkastelemaan, miten ja
millaisena muualla käytössä oleva oikeudellinen normi tai ajatus siirtyy osaksi
toista lainsäädäntöjärjestelmää. Tällaisen tutkimuksen kritiikissä sekä
muutoksen sosiologisen historian ja oikeushistorian tutkimuksessa on korostettu
eri maiden järjestelmien, mukaan lukien oikeusjärjestelmien, tutkimisen
merkitystä laajemmassa tilassa ja ajassa kuin vertailuhetkellä, sosio- ja
kulttuurisen kontekstin huomioon ottamista sekä itse muutosten tutkimisen
merkitystä. Tietämyksen tutkimusympäristöstä ennen tutkimuksen aloittamista
on nähty parantavan vertailevan tutkimuksen selityskykyä. (Kahn-Freund 1974,
1‒27; Kekkonen 1999, 89; Kocka 2010, 1‒18; Kocka & Haupt 2009, 21; Legrand
2003, 248‒249.)
On kuitenkin katsottu, että nämä ongelmat tiedostaen vertailevan otteen
avulla voidaan tutkimuksessa havaita erinäisiä vaikutuksia oikeusjärjestelmiin
sekä laajemmin sosiaalisen elämän ja oikeudellisen kokemuksen eri elementtien
välisiä vuorovaikutussuhteita, vaikka oikeusjärjestelmän autopoieettisen
luonteen vuoksi se on usein hankalaa (Cotterrell 2003, 153). Tällaisen
tutkimuksen on nähty vaativan yhteistyön kehittämistä sosiologien ja
oikeustieteilijöiden välillä, jotta oikeudellisten lainojen (legal transfers and
reflections) tutkimuksessa otettaisiin paremmin huomioon oikeuden, talouden ja
politiikan yhteisvaikutus sekä oikeusjärjestelmän omat reunaehdot.
Oikeudellisten ajatusten ”vientiin” ja globalisaatioon tutkimuskohteena on
kuitenkin suhtauduttu erityisen varovaisesti, koska vaarana on osittaisiin
53
havaintoihin perustuva tulkinta. (Nelken 2003, 438, 461.) Lisäksi Örücü (2003,
468–471) on puhunut ekstraordinaarisista tiloista (extraordinary places), joita ovat
muun muassa transitiovaltiot, ja niiden oikeus- ja sosiokulttuurien välisen
vuorovaikutuksen tutkimuksesta, jossa voi tarkastella transposition merkitystä.
Transpositiolla hän (ems.) on tarkoittanut vastaanottajan tarpeisiin soveltuvin
osin siirtyvää oikeudellista ajatusta. Mattei (1994) on taasen esittänyt ajatuksen
oikeuskulttuurisesta johtajuudesta. Voidaan katsoa, että tällaisen johtajuuden
roolin ovat nykyään saaneet muun muassa kansainvälisten yleissopimusten
määräykset, jotka vaikuttavat eri maiden oikeuspolitiikkoihin.
Vertailevassa oikeusjärjestelmiä koskevassa tutkimuksessa on vaarana
intoutua tutkimaan liiallista erilaisuutta suhteessa johonkin, usein
määrittelemättömään yleiseen tai yhteneväiseen ja näkemään representaatioita
(representation) tästä yleisestä (Legrand 2003, 240–311). Sen sijasta, että puhutaan
siitä, miten hyvin jokin järjestelmä on pystynyt ilmentämään tai jäljentämään
toista järjestelmää, voisi Legrandin (ems.) mukaan ennemmin puhua uusista
esitysmuodoista (re-presentation) korostaakseen erilaisten oikeusjärjestelmien
uusia ja omalaatuisia piirteitä, jotka eivät ole suoria vaikutusten ilmentymiä tai
kuvaelmia (ks. luvussa 1.2 muutoksen tutkimisesta ilman ennakko-oletuksia
muutoksen lopputuloksesta). Tästä näkökulmasta katsottuna yhtä tärkeää on
tutkia erilaisuutta samanlaisuudessa ja kompleksisuutta, jolloin vertailevan
tutkijan huomio kiinnittyy viime kädessä oikeudellisen monimuotoisuuden
todellisuuden tutkimiseen (reality of legal diversity) (ems). Jotkut järjestelmät
saattavat näyttää samanlaisilta, mutta niiden tarkempi tarkastelu voi osoittaa
tärkeitä eroavaisuuksia ja selittää mahdollisia eroja järjestelmien toimivuudessa.
Yllä esitetyn perusteella vertailevaa näkökulmaa on pidetty mielekkäänä
venäläisten alajärjestelmien muutoksen ja sisällön tarkastelussa. On ilmeistä,
että kansainvälistyvässä maailmassa tapahtuu eriasteista juridista dynamiikkaa
niin säännösten kuin järjestelmienkin muotoutumisessa (Glenn 2003, 97–99).
Venäjä on useiden muiden maiden tavoin kehittämässä oikeusjärjestelmäänsä
laajemmassa globaalissa ja muun muassa eurooppalaisessa oikeudellisessa
kontekstissa sekä kahdenvälisessä kanssakäymisessä muiden valtioiden kanssa.
Järjestelmän kehittäminen tapahtuu lisäksi muiden sosiaalisten alasysteemien
muutoksen aikana Venäjällä, kuten talouden ja politiikan. Vaikka oikeusavun ja
sovittelun järjestämisen konkreettisista tavoista ja muodoista ei ole määräyksiä
kansainvälisissä yleissopimuksissa, niistä sopimusvaltioille, mukaan lukien
Venäjä, seuraa yleisempiä velvoitteita huolehtia oikeuden saatavuudesta ja
yhdenvertaisuudesta. Tutkimuksessa on pyritty näiden kansainvälisten eli
ulkoisten ja kansallisten eli sisäisten vaikutustekijöiden selvittämiseen.
Tutkittavia alajärjestelmiä ei ole tutkimuksessa kuitenkaan haluttu verrata
ulkomaisiin järjestelmiin eikä selvittää vieraiden ajatusten ilmentymiä tai
transpositioita venäläisessä lainsäädännössä. Tutkittavia järjestelmiä on
suhteutettu suomalaisiin vastaaviin järjestelmiin käyttämällä vertailevaa
poikkikansallista (cross-national) kontrastoivaa (contrastive analysis)
54
lähestymistapaa (Mabbet & Bolderson 1999, 34–56). Kontrastoinnin avulla
voidaan sekä havaita järjestelmän maantieteellis-historiallista omaperäisyyttä
että identifioida yhteneväisyyksiä, mikä taas mahdollistaa analyysin
abstraktiotason nostamisen (Dogan & Pelassy 1982, 146–148). Lähestymistavan
avulla on tutkimuksessa pystytty keskittymään vain Venäjän oikeusjärjestelmän
ominaispiirteiden ja osittain sen rajat ylittävän toimivuuden selvittämiseen,
tekemättä laajempaa ja yksityiskohtaisempaa vertailua länsimaiden järjestelmien
kanssa.
Kontrastoinnin riskinä voi joskus olla se, että vertailuun valitut asiat
edustavat enemmänkin ääripäitä kuin normaaliutta (emt., 149). Kontrastoinnin
osalta onkin tärkeätä miettiä, onko mielekästä selvittää kontrastien
maksimaalisuutta täysin erilaisten järjestelmien välillä (esim. demokratia-
totalitarismi), vai vertailla toisen maan järjestelmän kehitystä suhteessa toisen
maan järjestelmän vastaaviin kehitysvaiheisiin tai ”ketjuun” (emt., 152) ja sitä
kautta havaita eroja kehityksessä. Venäläisiä tutkittavia alajärjestelmiä
(tapauksia) on tutkimuksessa kontrastoitu nimenomaan suomalaisiin vastaaviin
järjestelmiin, koska, kuten aiemmin on jo todettu, Venäjän julkinen
oikeusapujärjestelmä sai alkunsa suomalaisen oikeusavun mallista ja myös
sovittelukokeilujen käynnistämisen yhteydessä tehtiin suomalais-venäläistä
yhteistyötä, eli järjestelmät eivät voi olla ääripäitä. Tämän vuoksi on voitu
katsoa, että järjestelmien vertailu toisiinsa on mielekästä, koska kontrastoinnin
avulla voidaan havaita paremmin, missä asioissa Venäjä on päättänyt kehittää
järjestelmiä omalla tavalla tai muuhun kuin suomalaiseen kokemukseen nojaten.
Toisaalta on voitu katsoa, että vaikka maiden oikeusjärjestelmät eivät ole
ääripäitä, ne ovat sen verran erilaisia, että kontrastointi voisi tuoda
tutkimukseen myös Venäjän oikeusjärjestelmän erityispiirteitä tai ”hiljaisuuksia
ja painopisteitä” (Isola 2013, 40). Laajempi kansainvälinen vertailu, joka vaatisi
eri oikeustraditioiden, eri maiden järjestelmien sisältöjen, sosiokulttuuristen
ympäristöjen sekä muun muassa Venäjän laajan kansainvälisen kanssakäymisen
tutkimista, olisi myös voinut olla tutkimuksellisesti kiinnostavaa. Siinä
kuitenkin olisi saattanut törmätä muun muassa tutkimusaineiston ongelmiin.
Venäjän kahdenvälisten yhteyksien tulokset ja niiden vaikutukset tiettyihin
oikeuspoliittisten ajatusten omaksumiseen Venäjällä eivät välttämättä ole
dokumentoitu riittävästi tai dokumentit eivät ole saatavana. Valtiot ovat
yleisestikin harvoin halukkaita myöntämään vieraan oikeuden tai
oikeusajattelun vaikutuksen omaansa (Husa 2014, 923).
55
4.3 PROSESSIN JÄLJITTÄMINEN TUTKIMUSMETODINA
Prosessin jäljittämisen 10 metodi (process tracing) (Bennett & George 1997) on
nähty laadullisen tapaustutkimuksen (case analysis) olennaiseksi tai keskeiseksi
tutkimusmetodiksi (Collier 2011, 823). Metodin nimi on peräisin
amerikkalaisesta kognitiivisen psykologian tutkimuksesta 1960–1970 –lukujen
vaihteesta. Prosessin jäljittämisen termin avulla on kuvattu tapaustutkimuksesta
saatujen todisteiden käyttöä historiallisten prosessien selitysten johtamisessa.
Metodia on pitkään käytetty yksilötason päätöksenteon analyysiin, mutta
nykyisin nähdään, että se soveltuu myös historian strukturaalisten tai
makrotason selitysten johtamiseen (Bennett & Checkel 2012, 7), ja että sen avulla
voidaan jäljittää linkkejä mahdollisten syiden ja havaittujen tulosten välillä (emt.,
8; George & Bennett 2005, 6). Metodin avulla voi tavoittaa poliittisen ja
sosiaalisen ilmiön kuvausta sekä arvioida kausaalisia väittämiä (causal claims)
(George ja Bennett (2005, 13–15).
Prosessin jäljittämisen metodin avulla voidaan tutkia systemaattisesti esiin
tulleita tai niin sanotusti diagnosoituja todisteita (evidence), jotka valitaan ja
analysoidaan tutkijan asettamien tutkimuskysymysten ja hypoteesien valossa
(Collier 2011, 823). Todistekappaleiden (piece of evidence) diagnosointi perustuu
konseptuaalisen eli teoreettisen viitekehyksen avulla tai empiirisen tutkimuksen
avulla vastakkaisten väitteiden tutkimiseen liittyen ilmiön luonteeseen. Tämän
jälkeen etsitään yhteyksiä väittämien ja tutkittavan ilmiön kanssa, jotka voivat
olla sekä kuvaavia että kausaalisia. (emt., 824.) Metodi ei kuitenkaan ole
kausaalisten prosessien selvitysmetodi (causal-process observations), joka tutkii
syy-seuraus -suhteita staattisesti kuvailematta tutkittavaa ilmiötä vaiheittain.
(emt., 823) (vrt. kausaalinen selittäminen (Töttö 2004, 91)). Prosessin jäljittämisen
metodilla voi olla myös heuristinen funktio tuottamalla uusia muuttujia tai
hypoteeseja, jotka perustuvat tapaustutkimuksessa induktiivisesti tarkasteltujen
ilmiöiden sekvenssiin (George & Bennett 2005, 7) (vrt. työhypoteesit (Eskola &
Suoranta 1999 (1998)).
Vennesson (2007, 224) on pyrkinyt laajentamaan prosessin jäljittämisen
metodin alkuperäistä ideaa ja käyttöä sosiaalitieteiden empiirisissä
tutkimuksissa. Hänen (emt., 234) mukaansa prosessin jäljittäminen, joka
perustuu intensiiviselle, avoimeksi jätetylle haastattelulle, osallistuvalle
havainnoinnille ja dokumenttianalyysille, auttaa ymmärtämään luotujen
säännönmukaisuuksien merkitystä ja roolia sekä paljastamaan aikaisemmin
tuntemattomia suhteita asioiden (factors) välillä. Prosessin jäljittämisessä ei ole
kyse olemassa olevista tapaustutkimusmetodeista ja vertailevasta tutkimuksesta,
vaan kyse on erillisestä metodista, jossa tutkitaan samanaikaisesti tapauksen
sisäistä olemusta (within-case analysis) ja vertaillaan sitä pieneen määrään muita
tapauksia (cross-case comparisons) (George & Bennett 2005, 18–19; Collier 2011,
10 Suomennos (Ruonavaara (ei päiv.)).
56
823). Tässä tutkimuksessa julkisen oikeusavun kehityksen rinnalla on tarkasteltu
sovittelun kehitystä ja käytetty lisäksi kontrastoivaa poikkikansallista vertailua
(Mabbet & Bolderson 1999, 34–56) sekä vertailevaa otetta kansainvälisen
sopimusympäristön vaikutusten tarkasteluun.
Prosessin jäljittämisen metodissa on keskeistä tutkia tapahtumia tai tilanteita
ajassa (over time) siten, että ilmiö tulee hyvin kuvatuksi tarkasteluajan eri aikoina
(at one point of time). Tarkastelu voi olla pistokoetyyppistä ja kohdistua tiettyihin
ilmiössä tapahtuviin muutoksiin. Prosessin kuvaamisessa pyritään kuvaamaan
sen keskeiset vaiheet ja selittämään tosiasioita keskenään ristiriitaisten
hypoteesien kautta (Collier 2011, 824). Tämän jälkeen, mikäli tavoitellaan
kausaalisten syiden selvittämistä, hypoteeseja testataan empiirisesti kausaalisten
yhteyksien testin avulla, jossa siirrytään vähemmän uskottavista hypoteeseista
vahvasti todistaviin ja lopuksi varmasti selittäviin (emt., 825).
Todettakoon, että hallinto- ja politiikkauudistuksia tutkivissa tutkimuksissa
(esim. Niemelä & Saari (toim.) 2011; Salminen & Temmes 2000, 49) on
muutoksia tarkasteltu myös prosesseihin liittyvästä näkökulmasta eli niin
sanotusta prosessinäkökulmasta tai prosessikeskeisellä tutkimusotteella
(Mahoney 2000). Prosessin jäljittämisen ja prosessinäkökulman termien
samankaltaisuudesta huolimatta prosessinäkökulman voidaan katsoa eroavan
prosessin jäljittämisen metodista siten, että siinä lähestytään uudistuksia,
poliittista prosessia tai päätöksentekoprosessia korostaen muutoksen
jatkuvuutta, politiikkaprosessien polkuja ja dynamiikkaa, muutoksen hallintaa,
muutoksen rakenneistumista ja politiikan rajoitteita (esim. Kuivalainen 2011, 181;
Tirronen 2011, 28). Prosessin jäljittämisen metodi puolestaan keskittyy itse
muutoksen sisältöön tai ilmenemismuotoon, sen eri vaiheiden lopputuloksiin ja
niihin vaikuttaneiden tekijöiden selvittämiseen ja sitä kautta tapahtuman
ymmärtämiseen. Yhteistä metodeille on huomion kiinnittäminen nimenomaan
prosessiin, siihen liittyvän politiikan suunnitteluun ja toteutukseen.
Tässä tutkimuksessa on etsitty siis vastauksia ei ainoastaan kuvaileviin ja
selittäviin kysymyksiin: Mikä?, Mitä?, Kuka?, Voiko? Miten?, vaan myös
mahdollisuuksien mukaan kausaalisuhteeseen liittyvään kysymykseen Miksi?
(Töttö 2000, 68–100, 118). Tutkimuksessa on samalla katsottu, että vaikka
kuvailevilla tutkimuksilla näyttäisi olevan matala arvostus yhteiskuntatieteissä
(Dey 1993, 31), myös kuvaileva tutkimus on tärkeä. Kuvaileva tutkimus voi olla
merkittävä, jos sitä lähestyy laajemmin ja kuvailuun sisältää faktojen kuvailun
lisäksi tiedon toimintojen kontekstista, toimintaa ohjaavista tavoitteista ja
merkityksistä sekä tulevasta kehityksestä (ems.; Denzin 1978). Tämän vuoksi
tutkimuksessa on oltu varovaisia tutkimustulosten tulkinnassa kausaalisten
suhteiden osoittamiseksi ja kuvailevien tutkimustulosten problematisoinnissa.
Pikemminkin on haluttu yhtyä Hirsjärven ja Hurmeen (2000, 145) ajatukseen,
että kuvailu sisältyy tieteellisiin teorioihin ja ilman sitä teorioilla ei olisi
merkitystä eikä sovellusarvoa. Kuvailussa on tutkimuksessa pidetty tärkeänä
pyrkiä laajempaan tai ns. ”paksuun” (Dey 1993, 31) kuvaukseen
57
tutkimuskohteesta ja kuvailun ulottamiseen itse prosessiin ja tutkimuskohteen
muuttumiseen ajassa (emt., 38).
Yllä esitetyn perusteella prosessin jäljittämisen metodi on nähty sopivaksi
tämän tutkimuksen tutkimusongelman ratkaisemiseen. Metodin käyttö
mahdollistaa abduktiivisen lähestymistavan soveltamisen teoreettisten ja
aineistolähtöisten hypoteesien asettamiseksi ja testaamiseksi sekä empiirisen
laadullisen analyysin suorittamiseksi, mutta myös aikaisemmin tuntemattomien
suhteiden etsimiseksi. Lisäksi metodi mahdollistaa ajallisen ulottuvuuden sekä
vertailevan kontrastoivan näkökulman huomioimisen järjestelmien kehityksen
tutkimisessa.
Prosessin jäljittämisen metodia on tutkimusprosessissa käytetty siten, että
ensin on rekonstruoitu keskeisimmän tutkittavan tapauksen eli julkisen
oikeusavun kehittämisen ajallinen ulottuvuus: Venäjän julkisen oikeusavun
kehittämisen vaiheet oikeusapukokeilusta uuteen lainsäädäntöön ja sen
soveltamisen aloittamiseen. Tarkasteluun on valittu selkeät merkittävät
kehityksen vaiheet, kuten kokeilun aloittaminen, uuden lainsäädännön
valmistelu ja sen sisältö. On todettava, että ajallinen ulottuvuus on tässä ollut
rajallinen, se ei ole kattanut aiempia vaiheita eli järjestelmän tsaarin Venäjän tai
Neuvostoliiton aikaista kehitystä. Tämä on kuitenkin ollut tutkijan tietoinen
valinta, johon on vaikuttanut Venäjän oikeusjärjestelmän juurien katkeamisesta
johtunut julkisen oikeusavun ja myös sovittelun järjestelmien lähestulkoon
katoaminen neuvostoliittolaisesta järjestelmästä ja käytännössä järjestelmän
syntyminen uudestaan vasta tarkasteluajankohtana. Sen jälkeen aikaisemman
tutkimuksen sekä kansainvälisistä oikeusapua ja sovittelua koskevista
sopimuksista ja suosituksista (aineisto) nousseen näkökulman avulla on
hahmoteltu Venäjän oikeusavun järjestelmän kehityskaari ja on asetettu
hypoteeseja teoreettisen viitekehyksen avulla.
Tutkimusta on toisaalta laajennettu ja toisaalta rajattu lisää tutkimuksen
edetessä. Oikeusavun kehittämisprosessin selvittämisessä on havaittu, että
Venäjällä on samanaikaisesti ryhdytty kehittämään toista oikeudellista
järjestelmää eli sovittelua, jolloin sen ottaminen mukaan tarkasteluun toiseksi
tyyppitapaukseksi on nähty kiinnostavaksi ja tutkimuksen tavoitetta tukevaksi.
Itse prosessin jäljittämisen metodi ei rajaa tutkittavien tapausten määrää.
Kuitenkin järjestelmien laajuuden vuoksi ja hypoteesien fokuksen pitämiseksi
tutkimuksessa on nähty tarpeelliseksi keskittyä tutkittavien järjestelmien
yhteisessä tarkastelussa vain niiden tiettyjen ilmenemismuotojen kohdalla eli
palvelujen tuottamisessa heikommassa asemassa oleville kansalaisille,
siviilioikeudellisissa asioissa sekä kansainvälisessä näkökulmassa ja siinä
ulkomaalaisten oikeuksissa sekä rajat ylittävissä perheasioissa. Venäläisten
järjestelmien kontrastoinnin avulla suomalaisiin vastaaviin järjestelmiin on
järjestelmien kehittämisen ajallisen ulottuvuuden tarkastelun lisäksi pystytty
selvittämään tutkittavien järjestelmien ominaispiirteet ja suhteet. Järjestelmien ja
sopimusympäristön vertaileva tarkastelu on mahdollistanut järjestelmien ja
58
kansainvälisten suositusten vastaavuuden havaitsemisen. Lopuksi tulosten
avulla on pyritty tekemään teoreettisia johtopäätöksiä ja esittämään
käytännönläheisiä suosituksia.
Tutkimustulosten relevanssia pohdittaessa on huomioitava, että
tutkimusmenetelmäksi valittu prosessin jäljittämisen metodi on antanut
mahdollisuuden tutkia Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmiä
siviilioikeudellisissa asioissa kehitysvaiheittain, mutta keskittyen vain
kehityksen alkuvaiheiden tarkasteluun. Tutkimuksen pidempi aikaperspektiivi
mahdollistaisi prosessin jäljittämisen menetelmän täydellisemmän soveltamisen.
Seuraavaksi tarkastellaan tutkimusaineistoa ja sen analyysimenetelmiä.
4.4 TUTKIMUSAINEISTO JA ANALYYSIMENETELMÄT Tutkimusaineistona on tässä tutkimuksessa käytetty sekä kerättävää (primaari)
että valmista (sekundaari) tekstiaineistoa (Uusitalo 1991, 89‒98). Valmiina
aineistona, joka kuitenkin edellyttää paljon tutkimusongelman kannalta
relevantin tiedon keruuta ja luokittelua (Alvesalo & Ervasti 2006, 30), on
käytetty dokumenttiaineistoa. Tutkimuksen edetessä on nähty tarpeelliseksi
lisätä aineistoa kerättävällä aineistolla syventyäkseen tiettyihin
tutkimuskysymyksiin, joihin vastaamiseksi valmista aineistoa ei ole ollut
riittävästi. Näin kolmannessa osatutkimuksessa (Artikkeli III) on käytetty
dokumenttiaineiston lisäksi myös kysely- ja haastatteluaineistoa. Taasen
neljännessä osatutkimuksessa (Artikkeli IV) on lisätty vielä valmista
dokumenttiaineistoa, joka on koostunut viimeisimmistä strategisista
kehittämisasiakirjoista tai politiikoista, minkä tavoitteena on ollut järjestelmien
kokonaisvaltaisen kehittämisen tarkastelu.
Dokumenttiaineisto on ollut pääosin lainsäädäntöä ja virallisen politiikan
asiakirjoja. Toisin sanoen tutkimuksen dokumenttiaineiston ovat muodostaneet
pääasiassa erilaiset “oikeudelliset tekstit” ja “organisaatioiden tuottamat
dokumentit” (Alvesalo & Ervasti 2006, 31), jotka ovat sisältäneet sekä lakeja että
niiden tulkintoja, lainvalmisteluasiakirjoja, viranomaisten lausuntoja, tilastollisia
tietoja ja niin edelleen. Dokumentit ovat “sosiaalisia tosiasioita”, koska niitä
tuotetaan, jaetaan ja käytetään sosiaalisesti järjestettyjä väyliä pitkin, ja niille on
ominaista oma kieli (Atkinson & Coffey 2004, 59). Tässä tutkimuksessa
dokumenttien omana kielenä on laki- ja viranomaiskieli (Hiidenmaa 2000, 35).
On muistettava, etteivät dokumentit kuitenkaan ole suoranaisia prosessien ja
päätöksenteon kuvaelmia eli representaatioita, eikä niistä voi suoraan oppia tai
nähdä kuinka esimerkiksi tietty organisaatio toimii tai mikä on sen todellinen
tila. Dokumenttien todellisuus ei siis ole sama kuin sosiaalisen ympäristön
todellisuus, mutta dokumenttien avulla voidaan oppia, mitä varten ne on
tuotettu ja mitä niillä halutaan tavoittaa. (Atkinson & Coffey 2004, 58, 69, 73.)
59
Pääasiassa dokumenttiaineisto on koostunut Venäjän lainsäädännöstä, sen
esitöistä ja kommentaareista sekä julkista oikeusapua ja sovittelua koskevista
muista valtionhallinnon asiakirjoista vuosilta 2002‒2013. Venäläisen
dokumenttiaineiston ajallista ulottuvuutta on määritellyt järjestelmien elinkaari
keskustelujen käynnistymisestä ja kokeiluista uuden lainsäädännön luomiseen
ja soveltamisen alkamiseen. Oikeusapu- ja sovittelulakien kommentaarit ovat
olleet tämän tutkimuksen dokumenttiaineistossa erittäin merkittävässä roolissa.
Tässä on todettava, että Venäjällä oikeuskäytäntöä ei vielä virallisesti pidetä
oikeuslähteenä, vaikka sen merkitys on kasvanut merkittävästi (Koistinen 2006,
105). Lisäksi on mainittava, ettei lain esitöitä Suomen hallituksen esitysten
merkityksessä ole Venäjällä juurikaan olemassa. Lain esitöinä toimivat yleensä
lain valmistelleen ministeriön muistiot ja muiden viranomaisten lausunnot.
Dokumenttien määrä ja sisällöllinen laajuus vaihtelevat sen vuoksi merkittävästi.
Keskeisen lain säätämisen ja voimaantulon jälkeen oikeusoppineet kirjoittavat
siitä kommentaarin. On kuitenkin huomioitava, että kommentaarit ovat
subjektiivisia lain säätämisen jälkeen tehtyjä tulkintoja lainsäätäjän
tarkoituksesta, jotka voivat muuttua sittemmin oikeuskäytännön myötä.
Suomalaista dokumenttiaineistoa on käytetty tutkimuksessa venäläisen
dokumentti- ja muun tekstiaineiston täydentämiseksi tarkoituksena syventää
tutkittavien ilmiöiden analyysiä muun muassa kontrastoimalla venäläisiä
järjestelmiä suomalaisiin vastaaviin. Suomalainen dokumenttiaineisto on
muodostunut Suomen lainsäädännöstä ja sitä koskevista virallisista asiakirjoista
sekä suomalais-venäläisen lähialueyhteistyön Suomen osapuolen eli
oikeusministeriön raporteista vuosilta 2005‒2012. Oikeusministeriö toteutti
hankemaista lähialueyhteistyötä Venäjän kanssa vuodesta 1999 vuoteen 2012
saakka, jolloin yhtenä hankkeena oli Venäjän oikeudellisen infrastruktuurin ja
muun muassa julkisen oikeusavun kehittäminen (OM 29.4.2013).
Vähäisemmässä määrin tehtiin myös sovitteluun liittyvää yhteistyötä. Koska
tutkimuksen kohteena on ollut Venäjän julkinen oikeusapujärjestelmä ja
rajoitetummin sovittelujärjestelmä, joiden tarkastelussa on tehty vain
paikoitellen kontrastoivia vertailuja suomalaisiin järjestelmiin, niin venäläisen
dokumenttiaineiston osuus on tutkimuksessa ollut huomattavasti suurempi
kuin suomalaisen tai kansainvälisen aineiston osuus, joka on taasen koostunut
kansainvälisistä sopimuksista ja suosituksista.
Venäjän oikeusapu- ja sovittelujärjestelmän kehittämisen ajallisen
ulottuvuuden (over time) näkökulmasta venäläinen dokumenttiaineisto sekä
haastattelu- ja kyselyaineisto on esitettävissä seuraaviin keskeisiin uudistuksiin
(one point in time) liittyvänä aineistona:
2002 tuomioistuinlaitoksen kehittämisohjelma 2002‒2006 (Federalnaja
tselevaja programma “Razvitije sudebnoi sistemy Rossii na 2002‒2006”) (PPRF
805/2001)
60
2005‒2006 oikeusapukokeilun alkamista koskevat dokumentit
(eksperiment po sozdaniju gosudarstvennoi sistemy okazanija besplatnoi
juriditšeskoi pomoštši maloimuštšemu naseleniju) (mm. PPRF 534/2005; PPRF
676/2006)
2006 tuomioistuinlaitoksen kehittämisohjelma 2007‒2012 (Federalnaja
tselevaja programma “Razvitije sudebnoi sistemy Rossii na 2007‒2012”) (PPRF
583/2006)
2007‒2011 oikeusapukokeilua koskeva dokumenttiaineisto
2008‒2010 sovittelukokeiluja koskeva dokumenttiaineisto
2010 sovittelulaki, voimaan 2011 (Federalnyi zakon “Ob alternativnoi
protsedure uregulirovanija sporov s utšastijem posrednika (protsedure mediatsii)”
(FZ 193/2010) sekä lain kommentaarit
2011 oikeusapulaki, voimaan 2012 (Federalnyi zakon “O besplatnoi
juriditšeskoi pomoštši v Rossijskoi Federatsii”) (FZ 324/2011) sekä lain
kommentaari; oikeustietoisuutta koskeva valtionpolitiikka (Osnovy
gosudarstvennoi politiki Rossijskoi Federatsii v sfere razvitija pravovoi
gramotnosti i pravosoznanija graždan) (VF PR 1168/2011)
2012 valtiollinen oikeusohjelma 2013‒2020 (Gosudarstvennaja programma
“Justitsija”) (RPRF 517/2013)11
2013 haastattelu- ja kyselyaineisto koskien rajat ylittävää perhesovittelua.
Kuten aiemmin on jo todettu, dokumenttiaineiston ovat muodostaneet myös
kansainväliset yleissopimukset ja kansainvälisten järjestöjen suositukset koskien
julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämistä siviilioikeudellisissa asioissa.
Kansainvälisten yleissopimusten tarkastelua ei tutkimuksessa ole kokonaan
rajattu koskemaan vain niitä sopimuksia, joissa Venäjä on osapuolena, vaan
myös sellaisia Yhdistyneiden kansakuntien, Euroopan neuvoston ja Haagin
kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin sopimuksia, joihin Venäjä ei ole
vielä liittynyt. Tutkimuksessa on nähty, että laajemman keskeisen
sopimuskehyksen ottaminen tarkasteluun on tarpeen, koska kyseisten järjestöjen
sopimusverkosto on se yhteistyön kehys, johon järjestöjen jäsenet ovat
sitoutuneet ja haluavat kehittää. Pääpaino tarkastelussa on kuitenkin ollut
Venäjän osalta voimassa olevissa kansainvälisissä yleissopimuksissa.
Kansainvälisten sopimusten tarkastelun tavoitteena on ollut selvittää
järjestelmien kehittämisen taustatekijöitä. Lisäksi tavoitteena on ollut analysoida
sitä, kuinka venäläisten järjestelmien kehittämisessä ja uudessa lainsäädännössä
on otettu huomioon kansainväliset velvoitteet ja suositukset, jotka on annettu
jäsenvaltioille.
11 Huom. oikeusohjelman uudistettu versio (PPRF 312/2014) on hyväksytty vuonna 2014. Siinä on
täsmennetty oikeusohjelman tavoitteet ja tulosmittarit ja muun muassa ilmaistu tavoite
yhtenäistetyn asianajajakunnan luomisesta.
61
Dokumenttiaineistoa on käytetty kaikissa neljässä osatutkimuksessa
(Artikkelit I‒IV). Haastattelu- ja kyselyaineistoa on käytetty kolmannessa
osatutkimuksessa (Artikkeli III). Kyselyaineisto käsitti venäläisten ja
suomalaisten sovittelijoiden (9) näkemyksiä perhesovittelusta ja rajat ylittävästä
sovittelusta perheasioissa Suomessa Follo-projektin 12 paikkakunnilla,
Helsingissä ja Pohjois-Karjalassa, sekä Venäjän sovittelukokeilujen
paikkakunnilla, Pietarissa, Jekaterinburgissa ja Sverdlovin alueella.
Kyselyaineiston tavoitteena on ollut selvittää rajat ylittävän sovittelun
kehittämisen suuntia ja vaiheita sekä konkreettisia mahdollisia kokemuksia rajat
ylittävästä sovittelusta. Kyselyn kysymykset olivat avoimia: onko teillä ollut ja
millaisia kokemuksia rajat ylittävästä sovittelusta perheasioissa, jos on, niin
paljonko niitä on ollut viimeisen vuoden tai puolen vuoden aikana, ja mitkä
asiat askarruttavat kansainväliseen perhesovitteluun toteuttamiseen liittyen.
Haastatteluaineistoa on käytetty kolmannessa osatutkimuksessa (Artikkeli
III). Tutkimuksessa haastateltiin avoimen tai strukturoimattoman haastattelun
avulla (Hirsjärvi & Hurme 2000, 45–46) suomalaisia ja venäläisiä julkisen
oikeusavun sekä Haagin lastensuojelu- ja lapsikaappaussopimuksen mukaisen
keskusviranomaistoiminnan kehittämisestä vastaavia henkilöitä sekä
oikeusavustajia ja sovittelijoita, minkä tarkoituksena oli täydentää
kyselyaineistoa. Haastatteluissa käytettiin avoimia kysymyksiä. Haastattelujen
tehtävänä oli saada haastateltavilta selventäviä ja syventäviä vastauksia vähän
kartoitettuun alueeseen liittyen (Hirsjärvi, Remes, Sajavaara 1997, 201).
Haastattelut tehtiin haastattelemalla erikoistuneita henkilöitä eli asiantuntijoita
(informantteja) kasvotusten sekä puhelimitse vuosina 2011–2013.
Asiantuntijoiden haastattelut (11) kerättiin Karjalan tasavallan
sovittelukeskuksesta, Pietarin sovittelukeskuksesta, Helsingin
oikeusaputoimistosta, Fasper-projektin 13 puitteissa, rajat ylittävän sovittelun
koulutuksen puitteissa, Suomen ja Venäjän oikeusministeriöstä sekä Venäjän
opetus- ja tiedeministeriöstä, joka on Venäjän Haagin lastensuojelu- ja
lapsikaappaussopimuksen mukainen keskusviranomainen.
Dokumenttiaineistoa on analysoitu sekä sisällön että ”tilanteiden ja ehtojen”
eli olosuhteiden, joissa tietty dokumentti oli tuotettu, osalta.
Analyysimenetelmänä on käytetty sisällön erittelyä (Eskola ja Suoranta 1999
(1998), 187). Dokumenttiaineisto on ensin tematisoitu (emt., 175). Sitten on
tarkasteltu dokumenttien hierarkiaa ja ”semiautonomiaa” eli heijastumia ja
12 Follo-projektista ks. esim. Follo-kokeilu huoltoriitojen ratkaisumallina. Tutkielmat ja muut
opiskelijakirjoitukset 18.2.2013 (Hohenthal 2013). 13 Fasper-projekti on Suomen Sovittelufoorumin tutkimus- ja kehittämishanke, jota rahoittaa Raha-
automaattiyhdistys. Hankkeessa tutkitaan fasilitatiivisen perhesovittelun mahdollisuuksia
perheriitojen käsittelyssä sekä kehitetään sovittelukoulutuksen malleja ja uusia toimintatapoja
perheiden riita- ja erotilanteisiin sekä lasten asioita koskevien sopimusten tekemiseen. Projektin
kesto on 3,5 vuotta ja se käynnistyi vuoden 2009 syyskuussa. Lähde:
<http://sovittelu.com/sovittelu/sovittelu-perheasioiden-sovittelu.php>.
62
viittauksia toisiin dokumentteihin (Atkinson & Coffey 2004, 58, 67–69, 73).
Teemoittelun vaiheessa aineistosta on poimittu teoreettiseen viitekehykseen
nojaavat ja tutkimuskysymyksiin liittyvät aiheet sekä eroteltu niistä
tutkimusongelman kannalta olennaiset, jolloin on saatu esille ”kokoelma
erilaisia vastauksia tai tuloksia esitettyihin kysymyksiin” (emt., 176, 180).
Teemoittelun pohjana on käytetty sekä julkista oikeusapua ja sovittelua
koskevia tekstiaineiston sisältämiä aiheita että kansainvälisten sopimusten
kehikkoa. Aineistosta on systemaattisesti etsitty sitä, esiintyykö perusteluissa
mainintoja ja viittauksia tutkittaviin järjestelmiin sekä keskeisiin oikeusturvaa ja
oikeussuojaa ja erityisesti oikeusapua ja sovittelua koskeviin keskeisiin
seuraaviin kansainvälisiin sopimuksiin, jotka ovat olleet tutkimuksen aikana
Venäjän osalta velvoittavia, sekä kansainvälisten järjestöjen suosituksiin
jäsenvaltioille:
1. YK:n valtiottomien henkilöiden oikeusasemaa koskeva yleissopimus
(SopS 80/1968)
2. YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva
kansainvälinen yleissopimus (SopS 6/1976)
3. YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen
yleissopimus (SopS 8/1976)
4. YK:n pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus (SDK 77/1968)
5. Euroopan ihmisoikeussopimus (SopS 18–19/1990)
6. Uudistettu Euroopan sosiaalinen peruskirja (SopS 78‒80/2002)
7. Haagin kansainvälisestä lapsikaappauksesta tehty yksityisoikeudenalaa
koskeva yleissopimus (SopS 57/1994)
8. Haagin toimivallasta, sovellettavasta laista, toimenpiteiden
tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä
vanhempainvastuuseen ja lastensuojeluun liittyvissä asioissa tehty
yleissopimus (SopS 8/2011)
9. EN:n ministerikomitean suositus köyhimpien pääsystä oikeuteen ja
oikeudesta oikeusapuun (CoE Rec R(93)1E)
10. EN:n ministerineuvoston suositus sovittelusta perheasioissa
(CoE Rec(98)1)
11. EN:n ministerineuvoston suositus sovittelusta siviiliasioissa
(CoE Rec(2002)10E).
Kvalitatiivisessa tutkimushaastattelussa taas on oltu kiinnostuneita Alasuutarin
(2001, 148) sanoin toiminnan merkityksen lisäksi tutkittavien kokemasta
todellisuudesta ja heidän suhteestaan tähän todellisuuteen. Kvalitatiivinen
tutkimushaastattelu pyrkii merkitysten selvittämisen lisäksi olemaan
kiinnostunut faktoista (Kvale 2009, 150–151). Tutkijan on tällöin kuunneltava
sekä tutkittavan sanomaa että mitä sanotaan rivien välissä. Faktanäkökulman
avulla voi haastattelu- ja kyselyaineistoon pureutua siten, että ollaan
63
kiinnostuneita tutkittavien mielipiteistä ja siitä mitä on tapahtunut (Alasuutari
1999, 90–91). Haastatteluissa aineiston validiutta yritetään lisätä avoimuuden ja
informanttien luottamuksen voittamisen metodilla (Alasuutari 2001, 149). Yksi
validointitapa liittyy myös lähteiden luotettavuuden osoittamiseen (Dey 1993,
260; Hirsjärvi & Hurme 2000, 189).
Tässä tutkimuksessa tutkimusongelman ratkaiseminen ei ole vaatinut
tutkittavien henkilökohtaisten kokemusten selvittämistä. Tutkimuksessa on oltu
kiinnostuneita tutkittavien ammatillisesta näkemyksestä asioihin ja niiden
olemassaoloon tai puuttumiseen eli faktoista. Informanttien luottamusta on
lisännyt tutkijan kokeminen kollegaksi. Haastatteluilla ja kyselyillä saatu
aineisto on kerätty alan ammattilaisilta ja siten sen luotettavuutta on voitu pitää
korkeana. Haastateltavilta henkilöiltä on pyydetty etukäteen suostumusta,
samalla kun on kerrottu tutkimuksen tarkoituksesta. Haastatteluja ei ole
nauhoitettu, vaan niistä on tehty muistiinpanoja. Muistiinpanovaiheen jälkeen
haastateltavilta on tarkistettu tutkijan kirjaamia haastateltujen näkemyksiä.
(Eskola & Suoranta 1999 (1998), 180, 186, 189–203). Kyselyvastaukset pyydettiin
ja saatiin sähköpostitse. Haastattelu- ja kyselyaineisto teemoitettiin
sopimusaiheittain.
Koko tekstiaineisto eli myös dokumenttiaineiston tapaan teemoitettu muu
tekstiaineisto on analysoitu sisällön erittelyn metodin avulla. Sisällön erittelyssä
on kiinnitetty huomiota sekä samankaltaisuuksien hakemiseen että ”tyypillisistä
poikkeavien tapausten systemaattiseen etsintään”. Samankaltaisuuksia voi
nähdä esimerkiksi eri strategisten tavoitteiden yhdenmukaisuudessa, toistoissa
ja niiden näkymisessä lainsäädännössä. Poikkeavia tapauksia voivat esimerkiksi
olla samoihin tosiasioihin eri asiakirjoissa liitettävät poikkeavat tavoitteet tai
poikkeavat näkemykset asiantuntijoiden vastauksissa. (Eskola ja Suoranta 1999
(1998), 187.) Kuten aiemmin on todettu tätä metodia Vennesson (2007, 234) on
suositellut prosessin jäljittämismetodin avulla etenevän tutkimuksen aineiston
analyysitavaksi. Teemoittelu ja sisällön erittely metodeina ovat tuoneet
aineistosta esille kirjoitettuja toimijoiden tarkoituksia, mutta toimijoiden ei-
kirjoitetut tarkoitukset ovat jääneet tutkijalta piiloon. Haastattelut ja kysely ovat
kuitenkin lisänneet tutkimuksen luotettavuutta tarjoten käytännön toimijoiden
näkemyksiä järjestelmien toimivuudesta.
Tutkimuksen tuloksia analysoitaessa on ollut tärkeää pohtia, onko
tutkimuksella etsitty vastauksia kaikkialta vai sieltä, mistä niitä eniten löytyi. Se
tosiasia, että tässä tutkimuksessa on käytetty vain julkisia asiakirjoja, ja että
tutkittavien järjestelmien kehittämistä mahdollisesti ohjanneet sisäiset asiakirjat
ja keskustelut ovat jääneet tutkimusaineiston ulkopuolelle, puhuu sen puolesta,
ettei tutkimuksella voida tavoitella tyhjentävää taustatekijöiden analyysiä ja syy-
seuraus -suhteisiin viittaavien havaintojen todistamista. Aineiston riittävyyden
näkökulmasta venäläinen dokumenttiaineisto on kuitenkin koettu riittäväksi
aiheen ja asetetun tutkimusongelman kannalta. Tutkimusaineisto on käsittänyt
julkisten strategisten asiakirjojen laajan kokonaisuuden, minkä vuoksi tehtyjen
64
havaintojen validiutta on pidettävä suhteellisen korkeana. Tutkimuksessa on
käyty ensin läpi jokseenkin kaikki saatavana oleva virallinen julkinen aineisto,
joka voisi liittyä tutkittavien järjestelmien kehittämiseen tarkasteluajankohtana
(2002–2013) ja joka on julkaistu Venäjän säädöskokoelmissa, valtionhallinnon eri
julkaisuissa ja esimerkiksi viranomaisten internet-sivuilla virallisasiakirjoina.
Sen jälkeen aineistoa on supistettu asiakirjoihin, joissa tutkittavien järjestelmien
osalta on konkreettisia mainintoja.
Venäjän federaation subjektien eli liittovaltion alueellisten hallinnollisten
yksiköiden 14 (jäljempänä hallintoalueet) lainsäädäntöä on tuotu esille
osatutkimuksissa vain tuomaan tarpeellista konkretisointia järjestelmien
valtakunnallisen toimivuuden analysoinnin yhteydessä. Tutkimuksessa
aluelainsäädännön poisjättämisen ensisijaisena syynä on ollut sen
keskeneräisyys tutkimuksen aikana. Lisäksi päätökseen on vaikuttanut se, että
aluelainsäädännön merkitykseksi sen kehittyessä tulee vain
federaatiolainsäädäntöä täydentävää lainsäädäntöä. Tällaisen aineiston
käyttäminen tutkimuksessa, jossa tutkitaan valtakunnallisia ilmiöitä, olisi myös
voinut vääristää aineiston edustavuutta ja aiheuttaa tutkimuksen tulosten
yleistämisongelman (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2009). Tutkimuksessa
käytetään joitakin alueellisia esimerkkejä havainnollistamaan järjestelmien
toimivuuden yksityiskohtia aluetasolla. Tilastotietoja sisältävää
dokumenttiaineistoa on käytetty tutkimuksessa laadullisesti vain kuvailemaan
ja selittämään selitettävää ilmiötä myös numeroiden avulla.
Lisäksi tutkimuksen aikana on ollut aihetta pohtia sitä, tapahtuuko
tutkimuksessa suunnittelematonta piilo- ja/tai osallistuvaa havainnointia.
Tutkijan virkatehtävät ovat tutkimuksen aikana liittyneet tutkimuksen kohteita
koskevaan suomalais-venäläiseen yhteistyöhön ja niihin on kuulunut
osallistumista muun muassa julkista oikeusapua ja sovittelua koskeviin
projekteihin. Tutkija on päättänyt olla hyvin tietoinen virka- ja
tutkimustehtävien päällekkäisyydestä ja pyrkinyt tarkoin erottamaan virkamies-
minän tutkija-minästä. Ottaen huomioon sen, että piilohavainnoinnissa tutkija
havainnoi tapahtumia osallistumalla tutkittavien elämään ilman, että tutkittavat
ovat tietoisia siitä, ja että taas osallistuvassa havainnoinnissa tutkija osallistuu
tutkittavien toimintaan heidän ehtojaan noudattaen, mutta pyrkimättä
vaikuttamaan tapahtumien kulkuun (Eskola & Suoranta 1999 (1998), 99–102;
Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 1997, 213), tutkija on päätynyt johtopäätökseen,
ettei tässä tutkimuksessa ole tapahtunut edellä mainittuja havainnointeja.
Osallistuva havainnointi, jos siihen olisi ollut mahdollisuus, olisi voinut tarjota
lisää tutkimuksen kannalta merkittävää aineistoa.
14 Hallintoalueiden roolia ja tehtäviä Venäjällä on problematisoinut muun muassa Oversloot (2009,
119–135). Hänen (ems.) mukaansa Venäjän liittovaltion luonne on muuttumassa kohti unitaarisen
valtion luonnetta.
65
Seuraavaksi selvennetään tutkimuksen rakenne ja tarkastellaan sitä, miten
osatutkimuksilla on testattu edellä esitettyjä hypoteeseja.
4.5 TUTKIMUKSEN RAKENNE
Ensimmäinen osajulkaisu “Russia Adapts the Model of the Finnish Legal Aid
System” 15 (Artikkeli I) tarkastelee Venäjän julkisen oikeusavun järjestelmän
kokeilun lähtökohtia, perusperiaatteita sekä kokeilutoiminnan ensimmäisiä
tuloksia ja siinä ilmenneitä haasteita. Venäjän oikeusapukokeilun vuosien 2006–
2007 tuloksia analysoidaan sekä valtakunnallisten että tarkempien Karjalan
tasavallan kokeilualueen tietojen valossa. Osajulkaisussa pyritään vastaamaan
tutkimuskysymykseen (Kys. 1) siitä, mitkä ovat olleet julkisen oikeusavun
järjestelmän luomisen taustatekijät ja vaiheet, miten järjestelmä on alkanut
toimia käytännössä siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä ja ketkä kansalaiset
ovat saaneet oikeudellista apua tämän järjestelmän avulla.
Osajulkaisussa esitetään, että Venäjä on tehnyt merkittävän askeleen
kansalaisten oikeusturvan parantamisessa päätettyään kokeilla maksuttoman
oikeusavun järjestelmää vähävaraisille Venäjän kansalaisille
siviilioikeudellisissa asioissa. Järjestelmän luomisen idea on perustunut Suomen
kokemukseen, mutta voidaan myös todeta, että Venäjä heti alusta alkaen on
lähtenyt kehittämään omaa malliaan, joka perustuu sekä Venäjän omaan
oikeusaputoiminnan traditioon ja järjestelmään että muun muassa Suomen
kokemukseen. Osatutkimuksen mukaan järjestelmän jatkokehittämisen
haasteiksi kokeiluvaiheessa ovat nousseet oikeusapulainsäädännön
puuttuminen, järjestelmän valtakunnallistamisen haaste, yhteistyön
kehittäminen asianajajalaitoksen kanssa, palvelun laadusta huolehtiminen,
valtion budjetin riittävyys sekä julkisen oikeusavun kohdentamisesta
päättäminen.
Artikkelissa asetetaan jatkotutkimuskysymyksiä liittyen julkisen oikeusavun
kohdentamiseen, oikeusapua koskevien kansainvälisten velvoitteiden ja Venäjän
perustuslain täysimääräiseen toteutumiseen sekä muun muassa ulkomaalaisten
oikeuteen saada julkista oikeusapua Venäjällä.
Toisessa osajulkaisussa16 ”Nationality and Legal Aid. Russian and Finnish
Approaches” 17 (Artikkeli II) tarkastellaan Venäjän julkisen oikeusavun
kehittämistä syventymällä kansalaisuuden merkitykseen julkisen oikeusavun
15 Käännös ”Venäjä soveltaa Suomen oikeusapujärjestelmän mallia”. 16 Kyseessä yhteisartikkelin käsikirjoitus, ks. kohta Artikkelit. Venäläinen on vastannut
käsikirjoituksen sisällön suunnittelusta, tutkimuskysymyksen asettamisesta, teoria- ja
tutkimuskatsauksen tekemisestä, suomalaista osatutkimusta varten kerättävän aineiston keruusta ja
sen analyysistä sekä tutkimuksen tulosten raportoinnista. Poljakova on vastannut venäläisen
osatutkimuksen aineiston keruusta, analyysistä sekä lainsäädäntömuutosten tarkistamisesta. 17 Käännös ”Kansalaisuus ja oikeusapu. Venäjän ja Suomen näkökulmat”.
66
saatavuuden kannalta Venäjällä. Oikeutta saada tarvittaessa julkista oikeusapua
siviilioikeudellisissa asioissa lähestytään osatutkimuksessa keinona toteuttaa
oikeutta oikeusturvaan ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, joka on
keskeisimpiä ihmis- ja perusoikeuksia, sekä huolehtia yhdenvertaisuuden
toteutumisesta.
Osajulkaisussa vastataan kysymykseen (Kys. 3) siitä, mitkä ovat
ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien eli valtiottomien henkilöiden
mahdollisuudet saada julkisia oikeusapupalveluja siviilioikeudellisissa asioissa
Venäjällä.
Artikkelissa tarkastellaan Venäjän julkista oikeusapua muun muassa
vertailemalla Venäjällä kokeilussa olleen järjestelmän asiakasmäärittelyä
Suomen oikeusavun asiakasmäärittelyyn, josta Venäjän järjestelmä on ottanut
mallia. Artikkelissa myös tarkastellaan kansainvälisten yleissopimusten
mukaisia velvoitteita. Toisen osatutkimuksen aikana eli vuosina 2009–2011
Venäjällä on ryhdytty valmistelemaan valtakunnallista oikeusapulainsäädäntöä
(FZ 324/2011). Artikkelissa esitetään, että julkisen oikeusavun kokeilussa ja sitä
seuranneessa lainvalmistelussa on kummassakin asetettu rajoituksia
ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden osalta saada maksutonta
oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa, vaikka he asuisivat jopa pysyvästi
maassa ja heidän osaltaan olisivat täyttyneet muut julkisen oikeusavun
edellytykset, kuten vähävaraisuus tai asian laatu. Osatutkimustulokset
viittaavat siihen, että Venäjällä järjestelmän kehittämisessä on nähty
mahdolliseksi turvata oikeus maksuttomaan oikeusapuun siviilioikeudellisissa
asioissa pääasiassa vain kaikkein köyhimmille Venäjän kansalaisille.
Ulkomaalaisten vähävaraisten kansalaisten mahdolliset oikeudelliset ongelmat
ja tarve saada julkista oikeusapua ovat näyttäytyneet venäläiselle lainsäätäjälle
marginaali-ilmiönä. Osatutkimuksessa myös todetaan, ettei Venäjän
oikeusapulainsäädäntö mahdollista julkisen oikeusavun saamista ulkomailla
käsiteltäviin asioihin. Artikkelissa asetetaan jatkotutkimuskysymyksiä liittyen
muun muassa julkisen oikeusavun saatavuuteen kansainvälisissä asioissa.
Kolmannessa osajulkaisussa ”Медиация и юридическая помощь в
трансграничных семейных спорах”18 (Artikkeli III) tarkastellaan rajat ylittävän
perheasioiden sovittelun kehittämistavoitteita ja niiden toteutumista Venäjällä
sekä julkisen oikeusavun saatavuutta rajat ylittävissä perheasioissa. Tarkastelun
lähtökohtana ovat Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin
yleissopimusten määräykset sekä Euroopan neuvoston suositukset
jäsenvaltioille perhesovittelun ja kansainvälisen perhesovittelun kehittämiseksi
sekä julkisen oikeusavun kehittämiseksi rajat ylittävään perhesovitteluun
liittyen. Tarkastelussa järjestelmiä kontrastoidaan Suomen vastaaviin
järjestelmiin.
18 Käännös ”Sovittelu ja oikeusapu rajat ylittävissä perheriidoissa”.
67
Osajulkaisussa vastataan tutkimuskysymykseen (Kys. 4) siitä, mitkä ovat
kansalaisten mahdollisuudet turvautua julkisen oikeusavun ja sovittelun
palveluihin rajat ylittävissä kansainvälisissä perheasioissa. Tämä
tutkimuskysymys on noussut esille tutkimuksen edetessä, kun on tullut ilmi,
ettei Venäjän uusi oikeusapulainsäädäntö mahdollista julkista oikeusapua
Venäjän kansalaisille ulkomailla hoidettaviin asioihin liittyen. Tällöin on nähty
kiinnostavaksi ottaa tarkastelun kohteeksi toinen Venäjällä kehittyvä järjestelmä
eli sovittelu sekä siihen liittyvät kehittämistavoitteet erityisesti koskien
sovittelun toimivuutta rajat ylittävissä asioissa ja julkisen oikeusavun
saatavuutta sovittelussa. Osajulkaisussa vastataan myös osittain
tutkimuskysymykseen (Kys. 2) siitä, miten sovittelu toimii Venäjällä.
Osajulkaisussa esitetään, että rajat ylittävä perhesovittelu on nähtävä
jatkokehittämisen kohteeksi sekä Venäjällä että Suomessa. Rajat ylittävän
sovittelun kehittäminen Haagin lapsikaappaus- ja lastensuojeluyleissopimuksiin
(SopS 57/1994; SopS 8/2011) liittyen vaatii sekä koulutuksellisia ja organisatorisia
toimia että Venäjän osalta myös lainsäädännöllisiä toimia. Jatkokehittämisessä
Venäjällä on tärkeää ottaa huomioon Euroopan neuvoston ministerikomitean
suositukset (СЕ Rec(2002)10Е; СЕ Rec R(93)1E) jäsenvaltioille kehittää
nimenomaan maksutonta tai osittain maksullista sovittelua siviiliasioissa sekä
huolehtia oikeusavun saatavuudesta sovittelumenettelyissä. Osatutkimuksen
edetessä on tutkijalla herännyt kysymys julkisen oikeusavun ja sovittelun
järjestelmien kehittämisen yhteisistä tavoitteista erityisesti heikommassa
asemassa olevien kansalaisten oikeusturvan kehittämiseksi. Tähän kysymykseen
on etsitty vastauksia seuraavassa osatutkimuksessa (Artikkeli IV). Artikkelissa
(Artikkeli III) esitetään, että jatkossa on mielekästä tarkastella
sovittelujärjestelmän jatkokehitystä Venäjällä liittyen rajat ylittävien
perheriitojen ratkaisemiseen.
Neljännessä osajulkaisussa ”Oikeusapu- ja sovittelujärjestelmät Venäjällä”
(Artikkeli IV) keskitytään Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun
kehittämisen kokonaistarkasteluun strategisten kehittämistavoitteiden
tarkastelun kautta. Osatutkimuksessa vastataan tutkimuskysymykseen (Kys. 5)
siitä, miksi järjestelmiä on ryhdytty kehittämään Venäjällä, ja ovatko
järjestelmien kehittämistä ohjanneet yhteiset strategiset tavoitteet vai erilliset
strategiat. Samoin selvitetään näiden järjestelmien väliset suhteet ja
vuorovaikutus muiden järjestelmien kanssa. Osatutkimuksessa vastataan myös
kysymykseen (Kys. 2) siitä, onko sovittelun kehittämisessä otettu huomioon
vähävaraiset kansalaiset, sekä kysymykseen (Kys. 6) siitä, mitkä haasteet ovat
nousseet esille järjestelmien kehittämisessä.
Artikkelissa esitetään, että julkisen oikeusavun ja sovittelun luomista
voidaan pitää osoituksena Venäjän oikeusjärjestelmän kompleksisuuden
kasvusta sekä oikeusjärjestelmän validiuden lisääntymisestä. Venäjän julkisen
oikeusavun ja sovittelun järjestelmät ovat kuitenkin vasta kehityksensä
alkuvaiheessa. Kansainvälinen ja nimenomaan eurooppalainen kokemus on
68
ollut keskeisenä ulkoisena tekijänä näiden järjestelmien kehittämisessä. Samalla
havaitaan, että järjestelmät perustuvat vahvasti myös omaan traditioon ja
Venäjän sisäisiin tarpeisiin. Järjestelmiä kehitetään eri lähtökohdista käsin, mikä
ilmenee muun muassa siinä, ettei Venäjän oikeuspolitiikoissa ole kiinnitetty
huomiota maksuttoman tai osittain maksullisen sovittelun kehittämiseen.
Tuomioistuinlaitoksen konkreettiset tarpeet ja oikeuteen pääsyn parantamista
koskeva strateginen tavoite ovat nähtävissä yhdistäviksi vaikutustekijöiksi
kummankin järjestelmän osalta. Artikkelissa myös esitetään, että julkisen
oikeusapujärjestelmän ja sovittelun kehittämistavoitteiden toteutumisen
keskeisin riski on valtion heikko mahdollisuus tukea hallintoalueita uuden
liittovaltion lainsäädännön ja aluelainsäädännön toimeenpanossa, mutta myös
kansalaisten yleinen epäluottamus oikeudellisia instituutioita kohtaan ja
oikeustietoisuuden alhainen taso.
Seuraavaksi tarkastellaan tutkimuksen keskeisimpiä tuloksia. Tulosten
esittely tapahtuu pääosin teemoittain eikä osatutkimuksittain, mikä
mahdollistaa kokonaisvaltaisen kuvan saamisen koko tutkimuksen keskeisistä
tuloksista. Viittauksia erillisiin artikkeleihin tehdään kuitenkin aina, kun jokin
keskeinen tulos liittyy selkeästi tiettyyn osatutkimukseen.
69
5 Kohti oikeusturvaa
Etsittäessä vastauksia tutkimuskysymyksiin siitä, miten Venäjän uudet
oikeusalan järjestelmät eli julkinen oikeusapu ja sovittelu siviilioikeudellisissa
asioissa toimivat, mitkä ovat olleet niiden kehittämisen tavoitteet ja mitkä voivat
olla niiden tulevat haasteet, keskeisimpänä kysymyksenä voidaan pitää Weberin
(Weber 1964 (1922), 88) kysymystä ”Miksi näin?”. Miksi Venäjällä on lähdetty
kehittämään julkista oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa? Miksi on nähty
tarvetta kehittää yksityistä sovittelua riita-asioissa? Miksi kansalaiset tarvitsevat
näitä järjestelmiä ja kenelle palvelut on järjestelmien puitteissa suunnattu? Miksi
järjestelmien väliseen vuorovaikutukseen on kiinnitettävä huomiota?
Tässä tutkimuksessa halutaan ymmärtää ilmiötä ja sen osia (tapauksia),
erotella olennainen epäolennaisesta, selvittää asioiden välisiä suhteita sekä antaa
niille merkityksiä. Tämä vaatii ilmiön kehityksen seuraamista ja tutkittavien
järjestelmien tarkastelua rinnakkain niiden keskeisten muutosvaiheiden
yhteydessä. Julkisen oikeusavun ja sovittelun kehitysvaiheita on tarkasteltu
tutkimuksen kaikissa neljässä osajulkaisussa, samoin kuin niiden sisältöjä ja
kehittämisen taustatekijöitä (Artikkelit I‒IV). Järjestelmien välisiä suhteita ja
Venäjän oikeusjärjestelmän laajempaan kehittämiseen tähtääviä tavoitteita on
tarkasteltu kolmannessa ja neljännessä osajulkaisussa (Artikkelit III‒IV).
Osatutkimukset on toteutettu ajallisesti peräkkäin ja paikoin myös limittäin.
Koska tutkimus on edennyt tutkittavien järjestelmien kehityksen myötä,
tutkimusaineisto on lisääntynyt tutkimuksen edetessä ja siitä on noussut esiin
myös uusia kysymyksiä ja havaintoja. Tutkimusprosessi on osoittanut
tutkimusongelman tarkan määrittelyn merkityksen kehittyvien järjestelmien
tutkimuksessa ja rajauksesta kiinnipitämisen tarpeen.
Ensimmäisessä ja toisessa osajulkaisussa (Artikkelit I‒II) on esitelty julkisen
oikeusavun kehittämisen alkuvaiheiden tulokset. Ensiksi on selvitetty
oikeusapukokeilun käynnistymisen vaiheet ja taustatekijät, sitten järjestelmän
toiminnot ja oikeusavun kohdentamisen rajat (Artikkeli I), sen jälkeen on
tarkasteltu järjestelmän mahdollisuudet tarjota julkista oikeusapua
ulkomaalaisille ja kansalaisuudettomille henkilöille sekä ulkomailla hoidettaviin
oikeusasioihin liittyen (Artikkeli II). Tämän jälkeen on keskitytty kansalaisten
mahdollisuuksiin käyttää sovittelun palveluita ja tutkittu erityisesti
mahdollisuuksia käyttää julkisen oikeusavun ja sovittelun palveluita rajat
ylittävissä perheoikeudellisissa asioissa (Artikkeli III). Viimeisessä neljännessä
osajulkaisussa (Artikkeli IV) on syvennetty näkökulmaa liittyen heikommassa
asemassa olevien henkilöiden yhdenvertaisuuteen oikeudellisten palveluiden
saamisen suhteen ja esitelty tutkimustuloksia järjestelmien kehitykseen
70
vaikuttaneista tekijöistä, vastaavuudesta kansainvälisille sopimusvelvoitteille
sekä järjestelmien keskinäisen vuorovaikutuksen luonteesta.
Seuraavaksi tarkastellaan tarkemmin osajulkaisuissa raportoituja tuloksia ja
pohditaan laajemmin niiden merkitystä reflektoimalla niitä suhteessa
teoreettiseen viitekehykseen ja aikaisempiin tutkimuksiin. Aluksi paneudutaan
lyhyesti tutkimuksen kohteena olleiden järjestelmien perustamisen aikana
Venäjällä käytyyn yhteiskunnalliseen ja oikeuspoliittiseen keskusteluun, joka on
tullut ilmi tutkimusaineiston keruuvaiheessa. Se on kiinnostava järjestelmien
kehittämisen tavoitteiden ymmärtämisen kannalta myöhemmässä
analyysivaiheessa.
5.1 OIKEUSREFORMI JA KANSAINVÄLINEN INTEGRAATIO
Kun tarkastellaan Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämisen
käynnistymistä, havaitaan se, että se on sijoittunut merkittävien oikeudellisten
uudistusten aikakauteen.
Uudistusten sysäyksenä on ollut Venäjän uuden perustuslain (VF PL 1993)
hyväksyminen vuonna 1993. Perustuslain uudistustyö on osoittanut tarpeen
laajemman oikeusreformin toteuttamiselle Venäjällä ja johtanut
kokonaisvaltaista oikeusreformia koskevien perusperiaatteiden (UPRF 673/1995)
hyväksymiseen vuonna 1995. Näistä perusperiaatteista onkin seuraavina
vuosina käynnistynyt laaja oikeuspoliittinen keskustelu, joka ei ole kuitenkaan
johtanut yhteisymmärrykseen itse oikeusreformin toteuttamisesta (Mazajev 2013,
313). Niinpä vuonna 2002 on käynnistynyt taas uusi tuomioistuinlaitoksen
uudistus (PPRF 805/2001) ilman, että se olisi liittynyt oikeusreformin yhteisiin
perusperiaatteisiin.
Vuonna 2004 Venäjän perustuslakituomioistuimen puheenjohtaja Zorkin
(2013 (2004), 20) on yrittänyt muotoilla uudelleen oikeusreformin 12 teesiä.
Kokonaisvaltaisen oikeusreformin tarkoituksena olisi ollut ”järjestelmällisten
edellytysten luominen sille, että meidän Venäjämme voisi vihdoinkin ylittää
oikeusesteen, toisin sanoen toteutua kokonaisuudessaan oikeus- ja
samanaikaisesti oikeudenmukaisena sosiaalivaltiona” (ems.).
Kokonaisvaltaisella oikeusreformilla olisi päästy tavoittelemaan kolmea
päätavoitetta: 1) venäläisen yhteiskunnan oikeudellista muutosta, 2)
oikeusjärjestelmän muutosta ja vakiintumista sekä 3) oikeudenkäytön
tehokkuuden ja ennustettavuuden paranemista sekä pääsyn oikeuteen ja
oikeuksien toteutumisen takaamista (Mozolin (toim.) 2013; Zorkin 2013 (2004),
22; Zorkin 2014). Reformin olennaiseksi elementiksi on myös nähty
oikeuden ”järkevä internationalisoituminen” eli kansainvälistyminen ja siinä
nimenomaan Venäjän uudistaman lainsäädännön lähentäminen Euroopan
unionin lainsäädäntöön (Zorkin 2013 (2004), 35). Myöskään tätä oikeusreformin
elvytysversiota ei virallisesti ole käynnistetty, mitä pidetään nyky-Venäjällä sen
71
sosiaali- ja oikeusvaltioksi kehittymisen kannalta erityisen ongelmallisena
(Mozolin (toim.) 2013, 5; Zorkin 2014).
Zorkinin (2013 (2004), 20) mukaan oikeusvaltio ei voi toteutua
oikeudettomassa ja epäoikeudenmukaisessa yhteiskunnassa. Valtio on sellainen,
millainen on siinä oleva yhteiskunta, eikä ”venäläistä yhteiskuntaa voida
toistaiseksi pitää oikeuteen nojaavana” (ems.). Zorkin (emt., 21) on katsonut, että
Venäjän valtio ja venäläinen yhteiskunta liikkuvat liian hitaasti kohti
oikeudellisuutta, mikä voi vaikuttaa siihen, että kaikki muut uudistukset,
erityisesti talouselämän uudistukset, mutta myös köyhyyden vähentämiseen
tähtäävät uudistukset todennäköisesti ryhtyvät pian takkuamaan.
Kuitenkin on huomioitava, että irrallisista oikeudellisista uudistuksista on
Venäjällä koko ajan puhuttu nimenomaan ”oikeusreformi” -sanalla. Näin myös
viimeisintä Venäjän oikeusministeriön laatimaa vuoden 2013 valtiollista
oikeusohjelmaa (RPRF 517/2013) on Venäjällä hallituksen taholla pidetty uutena
pyrkimyksenä laajemman kokonaisvaltaisen oikeusreformin toteuttamiseksi
(Artikkeli IV). Kuitenkin samanaikaisesti käynnistynyttä seuraavaa
tuomioistuinlaitoksen uudistusta vuosille 2013‒2020 (RPRF 1735/2012)
voitaneen katsoa osoitukseksi siitä, etteivät kokonaisvaltaiset
uudistamispyrkimykset sittenkään vielä pysty integroimaan eri oikeusalan
toimijoiden tavoitteita yhteen. Nykyään Venäjällä puhutaankin oikeusreformin
fragmenttisuudesta ja loputtomuudesta (Skorobogatov 2013, 1‒5). Koko Venäjän
oikeusjärjestyksen linjakkuudesta ollaan huolestuneita, koska sitä on rikottu
äkkinäisillä konseptittomilla lainuudistuksilla (vrt. funktionaalisen
vahvistumisen tarve, Larjavaara 2007, 246). Uudistusten takana ensisijaisena
tarpeena näyttäytyykin pikainen asianlaidan korjaaminen jollakin yksittäisellä
sektorilla, mikä on näkynyt selvästi muun muassa maahanmuutto-,
terveydenhuolto- ja sosiaalilainsäädännön alalla (Lafitski 2013, 151).
Vuonna 1996 Venäjä on liittynyt Euroopan neuvoston jäseneksi. Tuolloin on
ollut tiedossa se, ettei Venäjä vielä täysin pystynyt vastaamaan kaikista
ihmisoikeuksia koskevista jäsenvaltioille kuuluvista velvoitteista (Burkov 2009,
30), minkä vuoksi erittäin merkittävänä askeleena on sen jälkeen eli vuonna 2008
pidetty Venäjän liittymistä Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 18–19/1990)
osapuoleksi, joka on maailman tehokkaimpia ihmisoikeussopimuksia sen
valvontajärjestelmän vuoksi (Scheinin 1998, 43). Vuonna 2001 Venäjä on liittynyt
myös Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin (HCCH) jäseneksi,
jolloin on käynnistynyt monenvälinen kansainvälinen siviilioikeudellinen
yhteistyö Venäjän kanssa. Venäjä on näihin järjestöihin liittymisen jälkeen
ratifioinut useita niiden keskeisimpiä oikeudenhoitoa, oikeusturvaa ja
yhteistyötä siviili- ja perheoikeudellisissa asioissa koskevia sopimuksia.
(Artikkelit II, III, IV.) Tämä voidaan nähdä osoitukseksi Venäjän 2000-luvun
alussa ilmaisemasta poliittisesta tahdosta kansainväliseen ja muun muassa
eurooppalaiseen oikeudelliseen integraatioon liittyen. Esimerkiksi vuoden 2002
Venäjän duuman suosituksissa (VF duuman istunnon pöytäkirja 17.12.2012)
72
koskien Euroopan sosiaalisen peruskirjan 19 ratifiointiongelmia Venäjällä on
nimenomaisesti todettu, että Euroopan sosiaalinen peruskirja:
otetaan Venäjän tulevan yhteiskuntapolitiikan ohjenuoraksi työhön, työsuojeluun,
terveyteen, sosiaalivakuutukseen, sosiaalipalveluihin ja toimeentulotukeen,
koulutukseen sekä asuntopolitiikkaan ja siirtolaispolitiikkaan liittyvissä
kysymyksissä20.
Kansainvälisiin järjestöihin liittymisen lisäksi Venäjä on osallistunut Euroopan
unionin ja Venäjän väliseen yhteistyöhön oikeusalalla. Euroopan unioni ja
Venäjä ovat vuodesta 2003 alkaen toimeenpanneet yhteisiä alueita (EU-Russia
Common Spaces) ja muun muassa yhteistä vapauden, turvallisuuden ja oikeuden
aluetta (Common Space on Freedom, Security and Justice). Yhteisen vapauden,
turvallisuuden ja oikeuden alueen tavoite on vahvistaa yhteistyön rakentamista
perustuen yhteisiin arvoihin ja oikeusvaltion periaatteeseen. Venäjän ja EU:n
yhteistä näkemystä oikeusvaltio- ja yhteiselle arvopohjalle rakentuvasta
yhteistyöstä on myös kyseenalaistettu (esim. Smith 2005, 132). On muun muassa
havaittu, että Venäjä lähestyy oikeusvaltioperiaatteen toteutumista lähinnä
terrorismin ja esimerkiksi huumerikosten torjunnan kautta, kun taas EU näkee
oikeusvaltion edellytyksenä koko yhteiskunnan kehittämiselle,
kanssakäymiselle ja taloudelle (ems.). EU:n ja Venäjän välisessä
oikeusyhteistyössä Euroopan unionin komissio on tukenut Venäjän kehitystä
hankkeilla, jotka ovat liittyneet oikeusreformiin ja muun muassa kansalaisten
pääsyyn oikeuteen (access to justice) (esim. EEAS 2011, 48).
Oikeusvaltioperiaatteet, oikeussuoja ja oikeusturva ovat myös olleet keskeisiä
elementtejä Venäjän liittymisessä Maailman kauppajärjestöön (WTO), samoin
kuin ovat nyt edellytyksiä Venäjän pyrkiessä Taloudellisen yhteistyö- ja
kehitysjärjestön (OECD) jäseneksi.
Venäjän toteuttamat oikeudelliset uudistukset ja niiden pohjalla olevat
kansainväliset ja kansalliset ratkaisut ovat olleet ja ovat edelleen kansainvälisen
yhteisön kiinnostuksen kohteena. Venäjä on osoittanut kiinnostustaan
kansainväliseen yhteistyöhön, mutta toisaalta ja erityisesti viime aikoina
korostanut myös omien valintojensa merkitystä. Julkisen oikeusavun ja
sovittelun kehittämisen tutkimuksen avulla voidaan nähdä, miten
kansainvälinen normisto, yhteistyön tavoitteet ja käytännöt on otettu huomioon
näiden järjestelmien luomisessa.
Venäjän oikeusjärjestelmän kehittämisen paineita on neuvostojälkeisen
oikeudellisen infrastruktuurin muutostarpeen ja kansainvälisen integraation
lisäksi lisännyt myös Venäjän sisällä kasvanut kansalaisten tietoisuus omista
oikeuksistaan ja myös todellinen tarve saada käyttöönsä modernit
oikeussuojakeinot kohtuullisin kustannuksin, muun muassa aiemmin todetun
19 Tekijän huom. Venäjä on ratifioinut uudistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan vuonna 2009. 20 Tekijän huom. Suositukset kääntänyt suomen kielelle Virge Mikkola.
73
eriarvoistumisen lisääntymisen vuoksi. Kansalaisten elämä on muutoinkin
oikeudellistunut kaikilla elämän eri osa-alueilla, mukaan lukien siviiliasiat ja
perheasiat. Nyky-yhteiskuntia, mukaan lukien Venäjää, leimaa oikeudellisen
sääntelyn lisääntyminen, joka johtuu yhteiskunnallisen kehityksen tarpeista,
kansainvälisoikeudellisesta sääntelystä, ideologisista ja poliittisista
tarkoitusperistä sekä juoksevista taloudellisista ja sosiaalisista tehtävistä
(Lafitski 2013, 149). Oikeudellisten asioiden hoitamiseksi yhä useammin
tarvitaan ammatillista oikeusapua. Viime vuosien taloudellinen taantuma
Euroopassa ja Venäjällä on taas lisännyt tarvetta pohtia oikeusturvan
toteutumista niukkenevien resurssien valossa. Tilanteessa on havaittavissa
Weberille ja Habermasille ominainen näkemys politiikan tunkeutumisesta
normijärjestelmään sekä oikeuden ja oikeuden evoluution ilmenemisestä
sosiaalisen integraation ja oikeustajunnassa tapahtuvien murrosten kautta, jotka
liittyvät muun muassa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimukseen (Iivari
1991, 24–28; Tuori 1987, 120).
Julkisen oikeusavun lähes totaalinen puuttuminen siviilioikeudellisiin
asioihin liittyen Venäjän oikeussuojatakeiden joukosta, samoin kuin suuri
vähävaraisten kansalaisten määrä, jotka voivat sitä tarvita, ovat siis tulleet
tunnustetuiksi ongelmiksi Venäjällä (Anufrijev 2011). Myös kansalaisten
kansainvälisen kanssakäymisen kasvettua venäläisten kansainvälis-
oikeudellisten asioiden määrän kasvu on tullut havaituksi (Artikkeli II), samoin
kuin oikeuslaitoksen kehittämisen tarve. Tutkimuksessa selvitetään, miten
näihin tarpeisiin ja haasteisiin on Venäjällä vastattu julkisen oikeusavun ja
sovittelun kehittämisellä.
Tarkastellaan seuraavaksi osajulkaisuissa esiin tuotuja tutkimustuloksia
ensin järjestelmien kohdentumisen ja toimivuuden näkökulmasta ja sitten
kansainvälisen ulottuvuuden näkökulmasta (Artikkelit I‒III). Lopuksi
selvitetään järjestelmien kehittämisen yleisiä suuntaviivoja ja
vuorovaikutussuhteita (Artikkeli IV).
5.2 MAHDOLLISUUKSIEN TASAVERTAISUUS
Tutkimuksen tulokset osoittavat sen, että Venäjän julkinen oikeusapu
siviilioikeudellisissa asioissa, samoin kuin sovittelu, ovat instituutioina (Töttö
1989, 10) vasta kehityksensä alkuvaiheessa. Tutkimustulosten mukaan Venäjä
on kuitenkin tehnyt näiden järjestelmien kehittämisessä merkittävän
edistysaskeleen kohti heikommassa asemassa olevien kansalaisten oikeusturvan
parantamista (Artikkelit I, II, IV). Maahan on luotu maksuton julkinen
oikeusapu vähävaraisille ja eräille muille heikommassa asemassa oleville
Venäjän kansalaisille siviilioikeudellisissa asioissa. Venäjällä on nyt myös
mahdollisuus sovitella yksityisten henkilöiden välisiä riitoja tuomioistuinten
ulkopuolisessa yksityisessä sovittelumenettelyssä. Voidaan katsoa, että nämä
74
uudet oikeussuojakeinot ovat lisänneet kansalaisten mahdollisuuksien
tasavertaisuutta (equality of opportunity), mitä on pidetty yhtenä suurimmista
modernin yhteiskunnan sosiaalisista haasteista (Miller & Rein 1967, 474, 515–516;
Rawls 2004 (2001), 50).
Todettakoon, että kansalaisten yhdenvertaisten mahdollisuuksien
parantamisen tavoite on Venäjällä liitetty pääasiassa valtion velvoitteisiin
nimenomaan sosiaalivaltiona ja vähäisemmässä määrin oikeusvaltiona (Zorkin
2014). Erityisesti köyhyysongelman ratkaiseminen ja valtion roolin
kasvattaminen yhteiskunnan hyvinvoinnin kehittämiseksi on katsottu nyky-
Venäjän keskeisimmiksi haasteiksi. Voidaan kuitenkin katsoa, että tutkimuksen
kohteena olevien oikeudellisten järjestelmien kehittämisellä on pyritty
vastaamaan oikeusvaltion kehittämistä koskeviin haasteisiin ‒ järjestelmien
ulottumiseen yhdenvertaisesti kaikille niitä tarvitseville oikeuden oikeusturvaan
toteutumiseksi sekä valtion roolin kasvattamiseen oikeusvaltion kehittämiseksi.
Ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle ihmiskunnan jäsenelle yhtäläisesti. Ne
ovat yleisiä eli universaaleja, luovuttamattomia ja perustavanlaatuisia (emt., 6;
Spagnoli 2007, 11, 31.) Ne turvataan yleismaailmallisissa ja alueellisissa
ihmisoikeussopimuksissa, jotka ovat oikeudellisesti velvoittavia
sopimusvaltioiden välillä (Scheinin 1998, 8). Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen
julistus (1948) sekä sitä täydentävät kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia
koskeva yleissopimus (KP-sopimus) (SopS 8/1976) ja taloudellisia, sosiaalisia ja
sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus (TSS) (SopS 6/1976) ovat
ihmisoikeuksien perustuslakeja (International Bill of Rights). Niissä todetut
kansalaisoikeudet kuuluvat jokaiselle henkilökohtaisina vapauksina ihmisyyden
perusteella, eivätkä ne rajoitu vain asianomaisen valtion omiin kansalaisiin tai
riipu ihmisen kuuluvuudesta johonkin luokkaan tai kulttuuriin tms. (Scheinin
1998, 8; Spagnoli 2007, 31).
Ihmisoikeussopimukset vaativat valtioilta tehokkaita kansallisia
oikeussuojakeinoja. Ihmisoikeussopimusten mukaisia oikeussuojavaatimuksia
ovat oikeuden turvaaminen oikeusturvaan eli yhtäläiseen lain suojaan ja asian
käsittelyyn riippumattomassa tuomioistuimessa sekä oikeuden turvaaminen
oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin (fair trial) niin rikosasioissa kuin
päätettäessä yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista. Viimeksi mainittuja asioita
ovat yksityisten väliset riita-asiat sekä “yksilön ja julkisen vallan väliset
oikeusprosessit, joissa kyseiset tahot ovat selvästi toistensa vastapuolina”.
(Scheinin 1998, 43.)
Vaikka ihmisoikeusjulistus (1948) ei ole julistuksena oikeudellisesti sitova,
sillä on oikeudellista merkitystä (Scheinin 1998, 10). Ihmisoikeusjulistuksen
(1948, 7, 8, 10, 11(1))21 mukaan kaikilla on oikeus yhtäläiseen lain suojaan ja
21 “Kaikki ovat tasavertaisia lain edessä ja oikeutetut erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan. Kaikilla on
oikeus tasavertaiseen suojaan tätä julistusta loukkaavaa syrjintää vastaan sekä kaikkea sellaiseen
syrjintään tähtäävää yllytystä vastaan (7 art.).
75
oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. KP-sopimus (SopS 8/1976, 2(1),(2),
2(3)(a)-(c), 14(1), 14(3)(d)) 22 turvaa jokaiselle ihmisoikeuksien
loukkaamattomuuden ja yhdenvertaisuuden tuomioistuimen edessä ja
velvoittaa valtiot huolehtimaan tehokkaiden oikeussuojakeinojen
käyttömahdollisuuksista. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja
oikeusapuun sisältyy myös alueellisen ihmisoikeusinstrumentin eli Euroopan
ihmisoikeussopimuksen määräyksiin (SopS 18‒19/1990, 6(1),(3)(c)) 23 , jossa
Jokaisella on oikeus tehokkaaseen hyvitykseen asianomaisessa kansallisessa tuomioistuimessa
häneen kohdistuneista teoista, jotka loukkaavat hänelle valtiosäännöllä tai lailla turvattuja
perusoikeuksia (8 art.).
Jokaisella on täysin tasa-arvoisesti oikeus siihen, että häntä oikeudenmukaisesti ja julkisesti kuullaan
riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa hänen oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan
määrättäessä tai häntä vastaan nostettua rikossyytettä selvitettäessä (10 art.).
Jokaisen rikollisesta teosta syytteessä olevan henkilön edellytetään olevan syytön siihen asti kunnes
hänen syyllisyytensä on laillisesti todistettu julkisessa oikeudenkäynnissä, jossa hänelle turvataan
kaikki hänen puolustustaan varten tarpeelliset takeet (11(1) art.). ” 22 “Jokainen sopimusvaltio sitoutuu kunnioittamaan ja takaamaan jokaiselle alueellaan olevalle ja
oikeuspiiriinsä kuuluvalle yksilölle tässä yleissopimuksessa tunnustetut oikeudet ilman
minkäänlaista rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun
mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai
muuhun asemaan perustuvaa syrjintää. Jokainen valtio sitoutuu perustuslakiensa mukaisessa
järjestyksessä ja tämän yleissopimuksen määräysten mukaisesti ryhtymään tarpeellisiin
toimenpiteisiin toteuttaakseen lainsäädännöllä tai muulla tavalla tässä yleissopimuksessa
tunnustetut oikeudet, jotka eivät jo ole voimassa (2(1),(2) art.).
Jokainen valtio sitoutuu varmistamaan, että jokaisella henkilöllä, jonka tässä yleissopimuksessa
tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on käytettävissään tehokas oikeuskeino, vaikka
loukkauksen olisivat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt; varmistamaan, että se joka
turvautuu sellaiseen oikeuskeinoon, saa oikeutensa ratkaistuksi toimivaltaisen oikeudellisen,
hallinnollisen tai lakiasäätävän viranomaisen tai muun valtion oikeusjärjestyksen mukaan
toimivaltaisen viranomaisen toimesta, sekä kehittämään oikeuskeinojen käyttömahdollisuuksia
(2(3)(a)-(c) art.).
Kaikki henkilöt ovat yhdenvertaisia tuomioistuinten edessä. Päätettäessä rikossyytteestä henkilöä
vastaan tai hänen oikeuksistaan tai velvoituksiaan riita-asiassa jokaisella on oikeus rehelliseen ja
julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetun toimivaltaisen, riippumattoman ja puolueettoman
tuomioistuimen edessä (14(1) art.).
Jokaisella on tutkittaessa rikossyytettä häntä vastaan oikeus täysin yhdenvertaisena seuraaviin
vähimmäistakeisiin: olla läsnä oikeudenkäynnissä ja puolustautua henkilökohtaisesti tai itse
valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä; jos hänellä ei ole oikeudenkäyntiavustajaa,
saada tietää hänellä olevan oikeus tällaiseen; sekä jokaisessa asiassa, jossa oikeudenmukaisuuden
etu sitä vaatii, saada määrätyksi itselleen oikeudenkäyntiavustaja, minkä tulee tapahtua
maksuttomasti siinä tapauksessa, että häneltä puuttuu varoja maksaa siitä (14(3)(d)”. 23 “Jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin
laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun
päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä.
Päätös on annettava julkisesti, mutta lehdistöltä ja yleisöltä voidaan kieltää pääsy koko
oikeudenkäyntiin tai osaan siitä demokraattisen yhteiskunnan moraalin, yleisen järjestyksen tai
kansallisen turvallisuuden vuoksi nuorten henkilöiden etujen tai osapuolten yksityiselämän
suojaamisen niin vaatiessa, tai siinä määrin kuin tuomioistuin harkitsee ehdottoman
välttämättömäksi erityisolosuhteissa, joissa julkisuus loukkaisi oikeudenmukaisuutta (6(1) art.).
Jokaisella rikoksesta syytetyllä on seuraavat vähimmäisoikeudet: oikeus puolustautua
henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, ja jos hän ei pysty itse
76
Venäjä on jäsenenä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen kansainvälisessä
valvonnassa oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on muodostunut
useimmiten nousevaksi velvoitteeksi (Scheinin 1998, 49). Euroopan
ihmisoikeustuomioistuin on myös laajentanut ihmisoikeussopimuksen
määräystä vastaajan oikeudesta maksuttomaan oikeusapuun rikosasiassa
vastaavaksi oikeudeksi siviiliasiassa (EIT, Airey v. Ireland Appl. No 6289/73).
Sopimukset eivät kuitenkaan “myönnä” ihmisoikeuksia, eivätkä ne ole ehtoja
ihmisoikeuksien olemassaololle. Ne ainoastaan julistavat ne ja suojaavat niitä
sekä tekevät niistä käytännössä toteutettavia. Ne ovat kunnioituksen osoituksia
näille oikeuksille, ilmentävät ihmisoikeuksien “todellisuutta” (reality) (Spagnoli
2007, 31) sekä luovat oikeuksia suoraan yksilöille (Scheinin 1998, 8). Valtioiden
rooli ihmisoikeuksien tekemisessä todellisiksi on ainutlaatuinen. Vain valtiot
voivat perustuslaeilla, politiikalla, lainsäädännöllä ja tuomioistuinlaitoksilla
tehokkaasti suojella ihmisoikeuksia ja saada ne toteutumaan, koska silloin ne
tulevat universaaleista lakiperusteisiksi, samoin kuin ihmisten oikeudellinen
asema määräytyy silloin suhteessa näihin oikeuksiin. (Spagnoli 2007, 32‒33.)
Kansallisissa oikeuksissa ihmisoikeudet turvataan perustuslaeilla
perusoikeuksina. Ne turvataan kaikille ihmisille tai kaikille kyseisen valtion
kansalaisille (Scheinin 1998, 54). Tämä on nähtävissä kriittisen tärkeäksi valtion
tehtäväksi eli huolehtiminen siitä, etteivät ihmisoikeudet jää tässä prosessissa
enemmän ideoiksi kuin käytännöiksi, ja etteivät ihmiset putoa laeilla säädettyjen
oikeuksien piiristä, jolloin heille ihmisyytensä perusteella kuuluvat oikeudet
ovat suuremmassa vaarassa tulla loukatuiksi (Spagnoli 2007, 33).
Julkinen oikeusapu niille, jotka tarvitsevat apua oikeudellisissa asioissa ja
joilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia vastata itse siihen liittyvistä
kustannuksista, on ehdottoman tärkeä kansainvälisten sopimusten tarkoittama
väline huolehtia oikeuden oikeusturvaan ja oikeudenmukaiseen
oikeudenkäyntiin toteutumisesta sekä laajemmin yhdenvertaisuudesta ja
mahdollisuuksien tasavertaisuudesta oikeuden saatavuuden suhteen.
Akateemisessa keskustelussa on jopa esitetty, että oikeutta oikeusapuun tulisi
lähestyä oikeutena tietoon, neuvoihin ja koulutukseen ja että se tulisi itsessään
nähdä ihmisoikeutena (Rice 2007). Rawls (1988, 65) on lähtenyt
oikeudenmukaisuusteoriassaan liikkeelle ihmisten kahdesta asemasta:
“yhtäläisen kansalaisuuden antamasta asemasta sekä asemasta, jonka määrää
sijoittuminen tulojen ja varallisuuden jakaumaan”. Reilun pelin periaatteen
mukaisen oikeudenmukaisuuden idea on kattaa yhteiskunta kummankin
aseman osalta. Oikaisuperiaatteen avulla voidaan oikeudenmukaisuuden
nimissä kohdistaa huomiota huonommassa asemassa oleviin. Eroperiaatteen
avulla taas voidaan kohdentaa tiettyjä voimavaroja siten, että huono-
osaisimpien pitkän aikavälin odotustaso nousee. (emt., 66‒68.) Reilun perin
maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden
niin vaatiessa (6(3)(c) art.)”.
77
periaatteen näkökulmasta yhteiskunnan varoista järjestettävä oikeusapu niille,
joilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia vastata itse siihen liittyvistä
kustannuksista, on nähtävä huomion kohdistamisena huonommassa asemassa
oleviin oikeudenmukaisuuden nimissä.
Kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat osa Venäjän sisäistä oikeutta (VF
PL 1993, 15:4), samoin kuin Suomen (Scheinin 1998, 56). Ihmisoikeudet ovatkin
kattavasti kirjattu Venäjän perustuslakiin (VF PL 1993) perusoikeuksina
(Korkeakivi 1997, 10-11). Ihmisoikeudet turvataan Venäjän perustuslain (emt.,
45:1-2) 24 mukaan ihmiselle (tšelovek) ja kansalaiselle (graždanin). Oikeus
oikeusturvaan kuuluu Venäjän perustuslain mukaan jokaiselle (každyi) (emt.,
46:1,3)25 . Lisäksi Venäjän perustuslaki (emt., 48:1)26 turvaa erikseen jokaisen
oikeuden pätevään (kvalifitsirovannaja) oikeusapuun ja tietyissä federaatiolakien
säätämissä tapauksissa maksuttomaan oikeusapuun. (Artikkelit I‒II.)
Suomen perustuslaki (11.6.1999/731, 2:21) takaa oikeusturvan ja oikeuden
oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin jokaiselle ilman erillistä mainintaa
oikeudesta julkiseen oikeusapuun. Suomen perustuslain (emt., 2:22) mukaan
julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.
Suomessa oikeusapulain uudistuksen yhteydessä (HE 82/2001 vp.) onkin
katsottu, että:
asianosaisen oikeus saada oikeudellista apua tarvittaessa julkisen vallan
kustannuksella ja valita itse oikeusavustajansa sisältyy oikeudenmukaisen
oikeudenkäynnin käsitteen piiriin, vaikka muun muassa nämä oikeussuojan osa-
alueet on itse lakitekstissä jätetty vaille erillistä mainintaa lainkäytön
oikeussuojatakeiden joukossa.
Kun Venäjän perustuslaki (VF PL 1993) turvaa jokaisen oikeuden oikeusturvaan
ja erikseen pätevään oikeusapuun, niin voidaan katsoa, että se tältä osin vastaa
hyvin KP-sopimuksen ja Euroopan ihmisoikeusopimuksen määräyksiä. Venäjä
takaa perustuslain tasolla yhtäläisen lainsuojan kaikille. Maksuttoman
oikeusavun osalta perustuslaki viittaa muuhun federaatiolainsäädäntöön.
Venäjän perustuslakiin tällä tavoin kirjattu oikeus pätevään oikeusapuun sekä
erikseen maksuttomaan oikeusapuun on aiheuttanut kiihkeitä väittelyjä
Venäjällä oikeusapulain valmistelun yhteydessä (tästä tarkemmin jäljempänä ja
Artikkeli II:ssa).
24 “Ihmisen ja kansalaisen oikeuksien ja vapauksien valtiollinen suojelu taataan Venäjän
federaatiossa. Jokaisella on oikeus puolustaa omia oikeuksiaan ja vapauksiaan kaikilla lain sallimilla
keinoilla (45:1-2 §)”. 25 ”Jokaiselle taataan hänen oikeuksiensa ja vapauksiensa oikeusturva. Jokaisella on oikeus kääntyä
valtioidenvälisten elinten puoleen suojellakseen ihmisoikeuksiaan ja vapauksiaan Venäjän
fedraation kansainvälisten sopimusten mukaisesti tapauksissa, kun on käytetty kaikki kansalliset
oikeussuojakeinot (46:1,3§)”. 26 “Jokaiselle taataan oikeus saada pätevää oikeusapua. Lakien säätämissä tapauksissa oikeusapua
annetaan maksuttomasti (48:1 §)”.
78
Tämä tutkimus on antanut mahdollisuuden selvittää sen, miten Venäjän
perustuslain mukaista yhtäläistä oikeutta oikeusapuun ja eritoten oikeutta
maksuttomaan oikeusapuun on lähdetty kehittämään siviilioikeudellisissa
asioissa Venäjällä ensin oikeusapukokeilun puitteissa, sekä mitä siitä on
sittemmin säädetty uudessa oikeusapulaissa (FZ 324/2011) ja miksi.
Tarkastelussa on kiinnostavaa kiinnittää huomiota siihen, miten järjestelmän
kehittämisessä kansallisella tasolla on kiinnitetty huomiota perus- ja
ihmisoikeuksien toteutumiseen käytännössä oikeusapulainsäädännön keinoin,
koska siihen aina vaikuttaa valtion oikeustraditio sekä poliittinen, taloudellinen
ja sosiaalinen tilanne (Van Dijk 1990, 128).
5.2.1 Oikeusapukokeilu Tutkimustulokset (Artikkelit I ja II) osoittavat, että julkisen oikeusavun kokeilua
Venäjällä voidaan pitää onnistuneena. Johtopäätöstä tukevat oikeusapukokeilun
tulosten analyysi vuodesta 2006 aina vuoteen 2011 saakka. Oikeusapukokeilun
onnistumisen puolesta puhuvat myös ne tutkimustulokset, joiden mukaan
Venäjän oikeusapukokeilu on johtanut omalta osaltaan uuteen
oikeusapulainsäädäntöön, joka on merkittävästi lisännyt Venäjän heikommassa
asemassa olevien kansalaisten oikeusturvaa sekä loppukädessä Venäjän
oikeuden validiutta (Luhmann 2004, 123; Artikkeli IV).
Tutkimustulosten mukaan oikeusapukokeilun käynnistymiseen Venäjällä
kymmenellä alueella: Karjalan tasavallassa ja Tšetšenian tasavallassa sekä
Volgogradin, Irkutskin, Magadanin, Moskovan, Samaran, Sverdlovskin,
Tomskin ja Uljanovskin alueilla vuonna 2006 vaikutti ensisijaisesti
oikeusministeri Juri Tšaikan henkilökohtainen kiinnostus Suomen järjestelmästä
(PPRF 534/2005; Štšerbak 2012, 17). Vielä vuonna 2002 venäläiset virkamiehet
olivat suomalais-venäläisissä kokouksissa korostaneet julkisen oikeusavun
kehittämisen tarvetta Venäjällä pääasiassa vain rikosasioissa, eivätkä olleet
hahmottaneet, että oikeusavun suppeus ja samanaikainen yhteiskunnallinen
muutos olivat jo synnyttäneet Venäjällä laajempaa oikeusapupalveluiden
kysyntää. Venäjän osalta kun on muun muassa todettu, että väestölle on
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kasaantunut valtava määrä ratkaisemattomia
oikeudellisia kysymyksiä ja on muodostunut oikeusapupalveluiden ns.
siirtymäkysyntä (Poljakova 2007, 67). Suomalaiset oikeusavustajat olivat jo
tuolloin omissa puheenvuoroissaan nostaneet esille muun muassa hankalia
perheoikeudellisia asioita, joissa kansalaiset tarvitsevat merkittävästi
oikeusapua Suomessa. Tutkimuksen mukaan juuri tätä pinnan alla olevaa
oikeusavun kysyntää ruvettiin Venäjän virkamieskunnassa näkemään vuosina
2004‒2005 oikeusapukokeilun valmistelun yhteydessä, joka tapahtui muun
muassa yhteistyössä Suomen kanssa.
Oikeusapukokeilu koski Venäjällä valtion järjestämää maksutonta
oikeusapua Venäjän kansalaisille eräissä siviilioikeudellisissa asioissa. Kokeilua
varten Venäjän kymmenelle alueelle perustettiin valtion oikeusaputoimistot (10)
79
(gosudarstvennyje juriditšeskije bjuro) (PPRF 534/2005). Näiden toimistojen
antamaan julkiseen oikeusapuun olivat oikeutettuja ensin vain vähävaraiset
(maloimuštšije) Venäjän kansalaiset. Vuonna 2006 Venäjän hallituksen asetuksella
(PPRF 676/2006) säädettiin kokeilun jatkamisesta samoilla pilottialueilla vuoden
2007 aikana ja samalla laajennettiin maksuttomaan oikeusapuun oikeutettujen
kansalaisten piiriä käsittämään myös II maailmansodan veteraaneja, 1. ja 2.
ryhmän invalideja sekä ei-työssäkäyviä eläkeläisiä, jotka saivat eläkettä eläkeiän
perusteella. Nämä henkilöt olivat oikeutettuja maksuttomaan oikeusapuun
tulotasostaan riippumatta, mutta vain suullisessa muodossa (neuvonta).
Myöhemmin kokeilua jatkettiin kolmella muulla hallituksen asetuksella (PPRF
135/2008; PPRF 1029/2008; PPRF 991/2009) aina vuoden 2010 loppuun saakka.
Venäjän hallituksen vuoden 2011 määräyksellä (RPRF 125/2011) sekä
oikeusministeriön määräyksellä (VF OM 180/2011) oikeusaputoimistot, jotka
olivat federatiivisia valtiollisia virastoja (federalnyje gosudarstvennyje utšreždenija),
muutettiin federaation budjettitalouteen kuuluviksi virastoiksi (federalnyje
kazennyje utšreždenija) ja niiden toiminta vakiinnutettiin kokeilualueilla ilman
säädettyä määräaikaa. Seuraavan muutoksen oikeusaputoimistojen toimintaan
on tuonut sen jälkeen säädetty uusi oikeusapulaki (FZ 324/2011), jota
tarkastellaan jäljempänä. (Artikkelit I‒II.)
Kokeilun ensimmäisen toimintavuoden aikana eli vuonna 2006 yhteensä 21
548 Venäjän kansalaista sai kokeilussa mukana olleista kymmenestä
oikeusaputoimistosta maksutonta oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa (FRS
2007). Näitä asioita olivat pääasiassa asumiseen, sosiaaliturvaan, omaisuuteen ja
perhe- ja perintöasioihin liittyvät asiat. Asiakkaista suurimman ryhmän
muodostivat eläkeläiset ja toiseksi suurimman invalidit (FRS 2006, 8).
Oikeusavustajat saivat vuorostaan ensimmäisiä positiivisiksi luonnehdittuja
kokemuksia uudesta työstä ja heitä ruvettiin pitämään uutena professiona
muiden oikeusapuprofessioiden (asianajajat, lakimiehet) joukossa erityisesti
päämiesten edustamistehtävien vuoksi. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa
kyseisenä vuonna oikeusapua myönnettiin 1 174 kansalaiselle, joista 254 olivat
eläkeläisiä, 171 työttömiä ja 165 vammaisia henkilöitä. Sosiaaliasioita oli 297
asiaa, asuntoasioita 771, perheasioita 291 ja työasioita 281 asiaa (FRS 2007).
(Artikkeli I.)
Kaikkina kokeiluvuosina 2006‒2011 kymmenessä oikeusaputoimistossa,
joissa työskenteli yhteensä 123 oikeusavustajaa (spetsialist), oikeusapua sai
yhteensä 234 133 Venäjän kansalaista (Zalutskaja 2011, 6; Artikkeli II).
Oikeusaputoimistoissa annettiin muun muassa 177 605 suullista ja 8 265
kirjallista oikeudellista neuvoa, laadittiin 31 932 asiakirjaa ja osallistuttiin 7 890
siviilioikeudenkäyntiin sekä 909 asiointiin muussa viranomaisessa (VF OM 2013,
3.) Asioiden vuosittainen määrä oli tasaisen kasvava, mutta kasvupiikkinä oli
vuosi 2007, mikä selittyy edellä mainituille uusille erityisryhmille myönnetyn
suullisen neuvonnan määrän kasvulla. Eniten myönteisiä oikeusapupäätöksiä
vuosina 2006‒2011 annettiin Samaran alueen oikeusaputoimistossa (16 %
80
kaikista hakemuksista) ja vähiten Moskovan alueen oikeusaputoimistossa (3 %).
Kielteisten päätösten suurin syy oli asiakkaiden hankaluus toimittaa
oikeusaputoimistoihin vähävaraisuuttaan todistavia asiakirjoja. Tämän vuoksi
oikeudellisen suullisen neuvonnan osuus, muun muassa eläkeläisille, joiden ei
tarvinnut toimittaa tuloja todistavia asiakirjoja, oli suurin (76 % kaikista
kokeilualueiden asioista) ja vähiten oltiin edustamassa päämiehiä oikeudessa
(4 %). Eläkeläiset muodostivatkin suurimman asiakasryhmän pilotoinnin aikana
(55 % kaikista hakijoista), invalideja oli hakijoiden joukossa 16 %, työttömiä 8 %,
veteraaneja 4 % ja budjettisektorilla toimivia henkilöitä 3 %. (Zalutskaja 2011, 6-
7.)
Kokeilun alusta alkaen julkinen oikeusapujärjestelmä tarkoitti sekä
oikeusaputoimistojen että asianajajien antamaa federaation varoista korvattavaa
maksutonta oikeusapua (PPRF 534/2005). Oikeusaputoimistot saivat solmia
sopimuksia asianajajien kanssa oikeusavun antamisesta joko tietylle ajalle tai
tietyssä yksittäistapauksessa toimintamenojensa puitteissa. Asianajajien asenne
järjestelmää kohtaan oli kokeilun alkaessa hyvin negatiivinen (Štšerbak 2012, 17;
OM 2006a). II yleisvenäläisen asianajajaliiton kokouksen resoluution (VF AAL
2/2005) mukaan asianajajat tutustuttuaan Venäjän oikeusministeriön
ehdotukseen oikeusapukokeilun järjestämisestä kiinnittivät huomiota siihen,
että maksuton oikeusapu toimii jo muutenkin hyvin asianajotoimintaa ja
asianajajalaitosta koskevan lain (FZ 63/2002) mukaisesti, ja että asianajajakamarit
ovat päässeet hyviin tuloksiin yhteistyössä hallintoalueiden kanssa
asianajajapalkkioiden perusteita koskevissa asioissa. Tämän työn nähtiin nyt
valuvan kokeilun vuoksi hukkaan. Lisäksi vaadittiin kokeilun keskeyttämistä,
koska oikeusministeriö ei ollut riittävän ajoissa ryhtynyt valmistelemaan
hanketta yhteistyössä asianajajien federaatiokamarin kanssa. Oikeusapulain
kommentaarissa (Štšerbak 2012, 17) on tehty tähän liittyen johtopäätös, että
oikeusministeriö tulkitsi tuolloin tilanteen epäloogisesti, kun katsoi, että
aluetasolla olisi ongelmia asianajajien osallistumisessa maksuttomaan
oikeusapuun siviilioikeudellisissa asioissa ja että tämän vuoksi alalle
tarvittaisiin uusia valtiollisia toimijoita. Asianajajien heikko osallistuminen
näkyi oikeusministeriön mukaan siinä, ettei palkkioita asianajajille ollut
aluebudjeteista juurikaan ennen kokeilua maksettu. Syynä tähän nähtiin
asianajajien kiinnostumattomuus tällaisten palvelujen tarjoamiseen. Voidaan
ajatella, että tässä tapauksessa venäläiset päättäjät eivät ottaneet
huomioon ”ilmiöistä tavalla tai toisella ”vastuussa” olevien ihmisten
(asianajajien) toiminnan tarkoitettuja merkityksiä” (Weber 1964 (1922), 88; myös
Töttö 1989, 127‒128). Asianajajat taas näkivät ongelman syyksi valtion ja
alueviranomaisten maksuhaluttomuuden. Esimerkiksi Karjalan tasavallan
asianajajakamari näki oikeusapujärjestelmän itselleen kilpailevaksi
järjestelmäksi. Asianajajat pelkäsivät tarkastuksia toimistoihinsa valtion
toimesta sillä perusteella, että olisivat saaneet valtion budjetista maksettuja
palkkioita. Kokeilun käynnistyessa myös ilmeni, etteivät oikeusaputoimistot
81
myöskään itse olleet aina halukkaita antamaan niukoista budjeteistaan siivuja
asianajajille, vaan kokivat, että voivat saada hoidetuksi kaikki asiakkaansa itse
(OM 2006c). (Artikkelit I‒II.)
Venäjän asianajajien huoli liittyi edellä todetun lisäksi oikeusavustajien
pätevyyteen ja siihen liittyen oikeusavun laatuun. Nähtiin, etteivät kokeneet
juristit mene oikeusaputoimistoihin töihin. Lisäksi keskusteluissa tuotiin esille
yleinen epäluulo, etteivät valtion virkamiehet kykene antamaan oikeusapua ja
olemaan puolueettomia asioissa, joista suurin osa liittyy valituksiin
viranomaistoiminnassa, ja että valtio on pystyttämässä takaisin valtiollista
asianajolaitosta (Štšerbak 2012, 17; Grudtsyna 2006). Nämä huolet ovat olleet
yhtä lailla esillä myös myöhemmin oikeusapulain valmistelun aikana.
Tutkimustulosten mukaan järjestelmä alkoi kehittyä pilottialueilla nopeasti
nimenomaan ylhäältä alas tapahtuneen aloitteen ja päätöksenteon johdosta
(Artikkeli I). Maksuttoman oikeusavun pilotointiin liittyi tutkimustulosten
mukaan myös haasteita. Järjestelmän kehittämiseen ja kokeilemiseen lähdettiin
ehkä liiankin nopeasti, minkä vuoksi kehittämistyössä törmättiin ensimmäisiin
ongelmiin jo alkumetreillä. Nämä ongelmat voidaan jakaa kahteen ryhmään.
Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat käytännön ongelmat, joita olivat muun
muassa toimipaikkojen järjestämiseen liittyvät ongelmat ja kansalaisilta
vaadittavat lukuisat todistukset vähävaraisuudesta. Toiseen ryhmään kuuluvat
perustavanlaatuisemmat rakenteelliset ongelmat, kuten järjestelmän
kehittäminen vailla lainsäädäntöpohjaa ja edellä mainitut vakavat
erimielisyydet asianajajien kanssa. Kokeilun aikana oikeusaputoimistot yrittivät
ratkaista käytännön ongelmia itse aluetasolla, sillä niillä oli aiheellinen huoli,
että kansalaiset voivat kokea oikeusavun saannin niin vaikeaksi, etteivät he
lähde sitä hakemaan oikeusaputoimistoista. Oikeusaputoimistot muun muassa
ryhtyivät tekemään sopimuksia muiden alueviranomaisten kanssa
tuloselvitysprosessin helpottamiseksi. Asiakkaiden ongelmat saattaisivat
toimistojen mukaan myös heijastua väärällä tavalla tilastoihin, jolloin voisi
syntyä kuva siitä, ettei tällaisia oikeusapupalveluja tarvita alueelle kysynnän
vähäisyyden vuoksi. Venäjän julkisen oikeusavun järjestelmä
siviilioikeudellisissa asioissa kokeilun aikana 2006‒2011 eli ennen oikeusapulain
(FZ 324/2011) voimaantuloa vuonna 2012 on havainnollistettu liitteessä (Liite 1).
Maksuttomaan oikeusapuun oikeutettujen kansalaisten rajaaminen kokeilun
aikana vain muutamiin ryhmiin ja muun muassa ulkomaalaisten ja
kansalaisuudettomien henkilöiden rajaaminen pois oikeusapuasiakkaista on
nähtävä ongelmalliseksi oikeusvaltion ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin
toteutumisen kannalta. Ensimmäisessä osatutkimuksessa (Artikkeli I) onkin
katsottu, että kansalaisuusrajoitetta tulisi Venäjällä tarkastella järjestelmän
jatkokehittämisen aikana ja muun muassa tulevan lainvalmistelutyön
yhteydessä. Oikeusapujärjestelmän kokeilun tulosten tarkastelu on osoittanut,
että järjestelmän jatkokehittäminen ja menestyminen tulevaisuudessa on
muutenkin ratkaisevasti kiinni oikeusapulainsäädännön valmistelusta ja siinä
82
pilotoinnin aikana ilmenneiden ongelmien huomioimisesta. Tutkimustulosten
mukaan nämä ongelmat ovat liittyneet muun muassa yhteistyöhön asianajajien
kanssa, laadusta ja rahoituksesta huolehtimiseen, asiakasryhmien määrittelyyn,
oikeusavustajien rekrytointiin sekä kansainvälisten normien ja Venäjän
perustuslain täysimääräiseen huomioimiseen, mukaan lukien oikeusavun
ulottamiseen Venäjällä myös ei-Venäjän kansalaisiin. (Artikkeli I.)
Kokeilun taustalla on havaittavissa Venäjän perehtyminen sekä Suomen
malliin että muiden maiden järjestelmiin, mutta myös Venäjän sisäinen tavoite
toteuttaa käytännössä perustuslain (VF PL 1993, 2:48.1) turvaaman jokaisen
oikeuden pätevään oikeusapuun ja tietyissä tapauksissa maksutta. Venäjän
oikeusjärjestelmän perinteet ja erityisesti asianajajien asema (factors, Vennesson
2007, 234) voidaan nähdä vaikuttaviksi tekijöiksi (independent variables, George &
Bennett 2005, 7) (vrt. organisaatioiden yhteensopivuus ympäristön kanssa,
Lawrence & Lorsch 1967, 3) siihen, että rikosasiat rajattiin oikeusapukokeilun
ulkopuolelle ja myös oikeusavun ja asiakasryhmien laajuutta kavennettiin
esimerkiksi Suomen malliin verrattuna. Tutkimuksessa on voitu tehdä se
johtopäätös, että Venäjän kehittämä julkisen oikeusavun järjestelmä
siviilioikeudellisissa asioissa on lähtenyt aluksi kehittymään pääasiassa
ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta ja nojaten erityisesti Suomen kokemukseen,
mutta sen kehityksen jatkuessa siihen voisi tulla etenevässä määrin kansallisia
elementtejä ja loppukädessä kehittyä oma malli, joka perustuu sekä Venäjän
omaan oikeusaputraditioon että kansainväliseen kokemukseen (Artikkeli I).
Tämä havainto on johtanut uuden työhypoteesin asettamiseen Venäjän
oikeusavun kehittämisen jatkotarkastelussa.
5.2.2 Naapurin hyvä neuvo vai julkinen oikeusapu? Oikeusapukokeilun aikana Venäjällä alettiin kehittää valtakunnallista
oikeusapulainsäädäntöä. Uusi julkista oikeusapua koskeva federaatiolaki
maksuttomasta oikeusavusta Venäjän federaatiossa (FZ 324/2011) säädettiin
vuonna 2011 ja se on tullut voimaan 15.1.2012.
Oikeusapulain (emt.) sisällön analyysin perusteella nähdään, että Venäjälle
on lailla perustettu maksuttoman oikeusavun järjestelmä, joka on yhdistelmä
julkisesta (gosudarstvennaja sistema) ja ei-julkisesta (negosudarstvennaja sistema)
maksuttoman oikeusavun järjestelmistä. Voidaan katsoa, että lainsäätäjä on tällä
tavoin halunnut korostaa, että maksuttoman oikeusavun järjestelmä koostuu
nimenomaan kahdesta siihen kuuluvasta alajärjestelmästä. Oikeusapulailla on
kuitenkin säädetty yksityiskohtaisesti vain siviilioikeudellisissa asioissa
annettavasta julkisesta oikeusavusta. Rikos- ja hallintoasioiden yhteydessä on
viitattu muuhun lainsäädäntöön. Ei-julkisesta oikeusavusta on säädetty yleisellä
tasolla kiinnittäen pääasiassa huomiota vain toimijoihin, jotka voivat antaa
oikeusapua.
Lain tavoitteeksi (FZ 324/2011, 1) on kirjattu pyrkimys turvata Venäjän
kansalaisten perustuslaillinen oikeus oikeusturvaan ja muun muassa pätevään
83
maksuttomaan oikeusapuun (lain sisällöstä tarkemmin Artikkeleissa II‒IV). Laki
(emt.) on myös tuonut muutoksia maksutonta oikeusapua koskevaan
asianajajalain (FZ 63/2002) 26 pykälään (FZ 326/2011), jonka mukaan asianajajat
antavat maksutonta oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa uuden
oikeusapulain säätämässä järjestyksessä.
Oikeusapulain (FZ 324/2011) mukaisesta julkisesta oikeusapujärjestelmästä
siviilioikeudellisissa asioissa on tullut huomattavan monimuotoinen. Voidaan
nähdä, että järjestelmä on rakenteellisesti kehittynyt merkittävästi kokeilun
alkamisen jälkeen. Kehittäminen on liittynyt erityisesti rakenteiden,
asiakkuuden ja asioiden laajentamiseen sekä yhteyksien lisäämiseen muihin
toimijoihin. Rakenteet ovat monimutkaistuneet liittovaltion ja hallintoalueiden
uuden vastuunjaon määrittelyn vuoksi sekä toimijoiden lisääntymisen vuoksi.
Oikeusapulain mukainen julkisen oikeusavun järjestelmä on esitetty liitteessä
(Liite 2).
Uuden lainsäädännön kehittämisen taustalla ovat tutkimuksen tulosten
mukaan nähtävissä seuraavat tekijät (Artikkelit II, IV):
1) oikeustietoisuutta koskeva valtion politiikka (VF PR 1168/2011), jonka
mukaan oikeuden, pätevän oikeusavun sekä lakitiedon saatavuuden
parantaminen on Venäjän keskeisimpiä tavoitteita. Politiikalla pyritään
kansalaisten oikeustietoisuuden parantamiseen tiedonsaannin ja
oikeusavun saatavuuden parantamisen kautta, mikä johtaisi jatkossa
kansalaisten lainkuuliaisuuden ja oikeudellisten keinojen käytön
lisääntymiseen
2) Venäjän oikeusohjelma (RPRF 517/2013)27, jonka mukaan kansalaisten
oikeustietoisuuden kasvaminen johtaa markkinatalouksissa valitusten
lisääntymiseen viranomaisten toiminnasta ja tämän vuoksi kansalaisten
oikeuksien turvaamiseksi on tarpeen kehittää oikeusapujärjestelmää ja
muun muassa maksutonta oikeusapua köyhimmille. Konkreettiseksi
tavoitteeksi tässä oikeusohjelmassa on asetettu pätevien juridisten
palvelumarkkinoiden kehittäminen, mukaan lukien asianajajalaitoksen ja
notariaatin kehittäminen, sekä oikeusapupalveluiden laadun ja
saatavuuden parantaminen kaikille väestöryhmille
3) Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus (CoE Rec R(93)1E)
köyhimpien pääsystä oikeuteen ja oikeudesta oikeusapuun
4) kansainvälinen kokemus, ml. Suomen.
Tutkimuksen mukaan julkisen oikeusavun tarvetta on Venäjän strategisissa
tavoitteissa perusteltu pääasiassa kansallisilla eli sisäisillä syillä tai tarpeilla.
Niitä ovat olleet maassa vallitsevan oikeusnihilismin torjuminen,
lainkuuliaisuuden parantaminen ja oikeusturvan kehittäminen. Gutnikovin
27 Kyseinen ohjelma oli suunniteltu, muttei vielä voimassa oikeusapulain hyväksymisen aikana.
84
(2014) mukaan Venäjällä nähdään, että edelleen ”naapurin hyvä neuvo on
ihmisten keskeisin oikeuslähde, samoin kuin tietolähde terveydenhoidollisissa
kysymyksissä”. Valtion tavoitteeksi näyttää tulleen tähän kansalaisten
mielipiteeseen ja käytäntöön vaikuttaminen. Sisäisiin tekijöihin ovat lukeutuneet
myös Venäjän perustuslain (VF PL 1993, 1:7, 2:48.1) mukainen Venäjän
määritelmä sosiaalivaltioksi sekä kansalaisten oikeus saada pätevää maksutonta
oikeusapua niissä tapauksissa, joista federaatiolaeilla on säädetty. Tosiasiallisia
yhteiskunnallisia sisäisiä taustasyitä on perusteluissa nähty kansalaisten
alhaisessa elintasossa ja suurissa tuloeroissa sekä sosiaalisessa että alueellisessa
kontekstissa (Dmitrijev (toim.) 2012; FZ 324/2011, 1:1.2.1).
Oikeusapulainsäädännön taustalla ovat tutkimuksen mukaan olleet myös
köyhyyden torjumiseen ja nimenomaan köyhimpien oikeusturvan
kehittämiseen liittyvät tavoitteet.
Köyhimpien oikeusturvan kehittämiseen liittyvät tavoitteet ovat ilmenneet
myös ulkoisten tekijöiden huomioimisessa järjestelmän kehittämisessä. Näistä
vaikuttaneista ulkoisista tekijöistä keskeisin on ollut Euroopan neuvoston
suositus köyhimpien pääsystä oikeuteen ja oikeudesta oikeusapuun (CoE Rec
R(93)1E). Lisäksi kansainvälisellä ja muun muassa suomalaisella kokemuksella
on ollut merkittävä vaikutus lainvalmisteluun, samoin kuin oikeusapukokeilun
käynnistymiseen ja sen läpiviemiseen. Todettakoon, että oikeusapujärjestelmän
puuttumiseen siviilioikeudellisissa asioissa liittyen on annettu Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu (EIT, Faulkner v. the UK Appl. No
30308/96), jossa vastaajavaltiota on kehotettu perustamaan puuttuva järjestelmä.
Tämän ratkaisun merkityksestä Venäjän päätöksenteossa ei ole saatu havaintoja
tutkimusaineiston analyysissä. Tutkimuksen mukaan maan sisäiset tarpeet lisätä
oikeudellisen tiedon ja avun saatavuutta kansalaisille Venäjällä ovat strategisten
asiakirjojen valossa näyttäytyneet edellä mainittuja ulkoisia tekijöitä
vahvempina vaikutustekijöinä lainvalmistelun edetessä.
Valtion tarkoitukseksi on Venäjällä nähty myös oikeusapulailla yhdistää
julkisten ja yksityisten palvelujen kenttä ja lisätä kilpailua tällä alalla (Dmitrijev
(toim.) 2012, 1:1). Suomessa keskustellaan parhaillaan haasteesta julkisen
oikeusavun kohdentamisessa yhtä aikaa tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti
liittyen julkisten palvelujen kumppanuuteen yksityisen sektorin kanssa
(Rissanen & Rantala 2013, 90, 92). Kuten aiemmin on jo todettu, Venäjän
Asianajajaliitto on ollut kokeilun ja lainvalmistelun yhteydessä huolissaan
valtion vaikuttamisesta itsenäiseen asianajajalaitokseen, oikeusavustajien
pätevyydestä ja siihen liittyen julkisen maksuttoman oikeusavun laadusta
(Mirzojev 2006; Tsaritov 2007). Julkisen oikeusavun laadullinen kriteeri
esiintyykin ensimmäistä kertaa virallisissa asioakirjojoissa vasta Venäjän
oikeusministeriön vuoden 2011 määräyksessä (VF OM 180/2011, II:9), jossa on
todettu, että valtion oikeusaputoimiston toiminnan tavoitteena on maksuttoman
ja nimenomaan pätevän oikeusavun antaminen vähävaraisille kansalaisille sekä
eräille muille kansalaisten kategorioille. (Artikkelit I, II, V.) Venäjällä onkin
85
todettu, että julkisten ja yksityisten toimijoiden välillä Venäjällä vallitsee
enemmän kilpailuasetelma kuin kumppanuus (Grudtsyna 2012, 4).
Oikeusapulaki (FZ 324/2011) on säilyttänyt oikeusapukokeilun mukaiset
asiakasryhmät ja laajentanut entisestään maksuttoman oikeusavun
kohdentumista uusille asiakasryhmille. Oikeusapulain (FZ 324/2011, 3:20.1)
mukaan oikeus julkiseen oikeusapuun siviilioikeudellisissa asioissa on
kokeiluaikaisten asiakkaiden lisäksi seuraavilla kansalaisilla: Venäjän
federaation sankarit, Neuvostoliiton sankarit ja Sosialistisen työn sankarit;
invalidilapset, orpolapset, vailla vanhempiensa huoltajuutta jääneet lapset ja
heidän lailliset edustajansa; alaikäiset lapset, jotka ovat lastensuojelulaitoksissa
tai vankiloissa, ja heidän lailliset edustajansa; oikeustoimikelvottomat henkilöt ja
heidän lailliset edustajansa; Lain ikäihmisten ja invalidien sosiaalisista
palveluista (FZ 122/1995) nojalla julkiseen oikeusapuun oikeutetut henkilöt; Lain
psykiatrisesta avusta ja kansalaisoikeuksista (FZ 3185-I/1992) nojalla julkiseen
oikeusapuun oikeutetut henkilöt sekä muiden federaatio- tai aluelakien nojalla
julkiseen oikeusapuun oikeutetut henkilöt. (Artikkeli IV). Lisäksi lailla (FZ
324/2011, 3:20.2) on säädetty eräiden kansalaisten oikeudesta saada maksutonta
neuvontaa ja asiakirjalaadintaa sekä oikeudenkäyntiavustaja eräissä asioissa,
muun muassa kiinteistö-, asunto-, työtapaturma-, elatusapu-, työttömyys- ja
rehabilitaatioasioissa.
Tutkimuksen mukaan oikeusapujärjestelmän luomisessa kokeilun aikana ja
sittemmin oikeusapulain (FZ 324/2011) valmistelussa on Venäjällä lähdetty
liikkeelle kansalaisryhmien subjektiivisesta oikeudesta oikeusapuun.
Ensimmäiseksi asiakasryhmän valintakriteeriksi on valikoitunut tuloperuste eli
vähävaraisuus (maloimuštšije graždane). On arvioitu, että Venäjän koko väestöstä
oli vuonna 2011 yhteensä 14,6 % (n. 20 milj.) vähävaraisia28 kansalaisia (Štšerbak
2012, 17). Zorkinin (2007) mukaan melkein neljäs osa Venäjän kansalaisista elää
köyhyysrajan alapuolella, vaikka suurin osa heistä on vakituisessa työsuhteessa.
Julkisen oikeusavun tehtäväksi näyttää tässä tapauksessa tulleen taloudelliseen
asemaan liittyvän epäoikeudenmukaisuuden oikaiseminen (Rawls 1988, 66).
Huonommassa taloudellisessa asemassa olevat henkilöt, jotka täyttävät
vähävaraisuuden kriteerin, pääsevät järjestelmän avulla oikeusavun piiriin
parempiosaisten henkilöiden tavoin.
Seuraaviksi valintakriteereiksi ovat tulleet sosiaaliset kriteerit eli henkilön
kuuluminen sosiaalisesti heikossa asemassa olevaan kategoriaan, joka on
28 Vähävaraisuustaso, joka on luonteva mittari Venäjän eri sosiaalihuoltojärjestelmille, on nähty
Venäjällä lasketuksi liian alhaiseksi (Presnjakov & Vasiljev 2012, 66–67). Se määräytyy
minimitoimeentulon mukaan, joka vaihtelee alueittain ja jota tarkistetaan neljä kertaa vuodessa.
Esimerkiksi kokeilun alkaessa vuoden 2006 lopussa Karjalan tasavallassa minimitoimeentulo oli 3
500 rub/hlö/kk (n. 106 euroa/hlö/kk) keskitulojen ollessa tasavallassa 6 500 rub/kk (PPRK 10/2007).
Karjalan tasavallan asukkaista 167 700 henkeä (n. 23,4 %) oli vuonna 2006 arvioitu olleen
vähävaraisia (OM 2006b). Vuonna 2013 Moskovan alueella keskimääräisen minimitoimeentulon
arvioitiin olevan 8 319 rub/hlö/kk (n. 200 euroa/hlö/kk) (Interfax 20.3.2013).
86
erikseen määritelty, esimerkiksi invalideihin tai äiteihin (ks. jäljempänä
aluelainsäädäntöesimerkkejä), ja statuskriteeri eli henkilön kuuluminen
ansioituneisiin kansalaisiin, esimerkiksi sankareihin. Kaikki, jotka täyttävät näitä
kriteereitä, ovat oikeutettuja maksuttomaan oikeusapuun ryhmäjäsenyyden
perusteella. Voitaisiin ajatella, että julkisen oikeusavun kohdentamisessa on
tässä sovellettu myös oikeudenmukaisuuden eroperiaatetta (Rawls 1988, 67–69)
eli julkisia voimavaroja on suunnattu tiettyjen kansalaisten ryhmiin siten, että
heitä huono-osaisemmat hyötyvät pitkällä aikavälillä. Esimerkiksi tukemalla
työtapaturmauhrien pääsyä oikeuteen myös muiden työntekijöiden
työturvallisuusasiat jatkossa paranevat. Tällaiset tavoitteet eivät kuitenkaan ole
tulleet tutkimustuloksissa esille. Tutkimuksen mukaan oikeusapujärjestelmän
kehittämistyössä ei ole tutkittu eri asiakasryhmien todellista tarvetta
oikeudellisiin palveluihin, vaan myös erityisryhmien osalta on oletettu
taloudellisen heikko-osaisuuden kriteerin toteutuvan. Oikeusapulain (FZ
324/2011) sisällön voidaan edellä esitetyn perusteella kuitenkin katsoa olevan
sopusoinnussa uudistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan (SopS 78–80/2002,
30) velvoitteiden kanssa suojella kansalaisia köyhyyttä vastaan sekä huolehtia
erityisesti muun muassa vammaisista ja iäkkäistä henkilöistä, vaikka kyseistä
peruskirjaa ei mainitakaan lain perusteluissa.
Julkisen oikeusavun asiakaskategorioiden valintaa voidaan tarkastella myös
sosiaalisten kerrostumien näkökulmasta sekä Venäjän etuuksien tradition
näkökulmasta. Sosiaaliseksi kerrostumaksi sanotaan yhteiskuntaluokkien
tuloerojaon näkökulmasta aste-eroihin perustuvia ryhmiä. Sosiologisessa
tutkimuksessa luokkajakoa tai sosiaalista kerrostumajakoa käytetään usein
yhtenä taustamuuttujana, kun tutkitaan muun muassa ihmisten
mahdollisuuksia selviytyä elämän vaikeuksista, mutta myös asenteita ja
ihmisten asettamia tavoitteita. (Allardt 1995 (1983), 31–32, 107.) Venäjän julkisen
oikeusavun kehittämisessä on mitä ilmeisimmin katsottu, että vähävaraisten
kansalaisten mahdollisuudet selviytyä oikeudellisista ongelmistaan itsenäisesti
ovat Venäjällä rajallisemmat kuin ylemmissä tulotasoissa olevilla kansalaisilla.
Vähävaraiset kansalaiset ovatkin nähtävissä edellä mainittuna sosiaalisena
kerrostumana heikomman tulotasonsa perusteella, kun taas muut
asiakaskategorioiksi valitut ryhmät ovat nähtävissä myös jossain määrin
sosiaalisesti vajonneiksi kerrostumiksi. (emt., 114).
Tutkimuksen tulosten mukaan voidaan myös katsoa, että erityisten
asiakasryhmien valinnassa on nojauduttu jo olemassa olevaan kansalliseen
sosiaalilainsäädäntöön, joka määrittelee eri sosiaalisiin etuuksiin (sotsialnyje lgoty)
oikeutettuja asiakasryhmiä. Onkin havaittavissa, että oikeudenmukaisuuden ja
oikeusturvan parantamisen lisäksi Venäjällä on saatu aikaan julkisen
oikeusavun palvelun liittäminen osaksi olemassa olevaa sosiaaliturvan
etuusjärjestelmää. Lainsäätäjällä on tutkimuksen valossa ollut vain vähäinen
mahdollisuus tai tarkoitus kiinnittää huomiota oikeusavun todelliseen
tarpeeseen tiettyjen kansalaisryhmien osalta ja samalla vaikuttaa
87
etuusjärjestelmän purkamiseen. Johtopäätöstä tukee lain kommentaari, jonka
mukaan Venäjällä toimii sosialistiselta ajalta iskostunut traditio lähestyä erilaisia
palveluita erityisten etuuksien näkökulmasta, ja että traditiota ylläpitää tänä
päivänä alhainen elintaso (Dmitrijev (toim.) 2012, I:1; Artikkeli IV).
Etuudet on Venäjällä nähty palliatiiviseksi eli lievittäväksi ratkaisuksi
korvata esimerkiksi eläkkeiden ja palkkojen riittämättömyys. Tällöin valtio
ohjaa tulosiirtoina invalideille, lapsiperheille, eläkeläisille ja muille
heikommassa asemassa oleville kansalaisille etuja29 tai alennuksia muun muassa
asuntovastikkeisiin, julkiseen liikenteeseen, puhelinliittymämaksuihin,
hammasproteesien kustannuksiin, vauvaruokakustannuksiin, lomailuun ym.
palveluihin liittyen. Näin ollen etuuksilla on Venäjällä pääasiassa kompensoiva
funktio, sillä ne kuuluvat osaksi Venäjän sosiaaliturvajärjestelmää. Kuitenkin
etuuksilla on myös muita funktioita Venäjällä. Niitä käytetään myös
vahingonkorvauksina, esimerkiksi poliittisen vainon uhrille annettavien
etuuksien tapauksessa, sekä palkintoina tietyille kansalaisryhmille tietyistä
valtion ja yhteiskunnan hyväksi tehdyistä teoista, esimerkiksi sotaveteraaneille
annettavien etuuksien tapauksessa. Tämän lisäksi etuuksilla on eräissä
tapauksissa turvafunktio eli ne on suunnattu perustuslaillisten oikeuksien
toteutumisen turvaamiseen, esimerkiksi maksut tai alennukset lapsiperheille
esikoulutuksen turvaamiseksi. (Zorkin 2007.)
Edellä esitetyn perusteella voidaan tehdä se johtopäätös, että julkinen
oikeusapu mielletään luontevasti Venäjällä yhtä paljon sosiaalipalveluksi kuin
oikeusalan palveluksi. Näin esimerkiksi Pietarissa maksuton oikeusapu kuuluu
hallintoalueen eli Pietarin kaupungin tasolla sosiaalilainsäädännön ja -hallinnon
alaan. Pietarin vuoden 2012 oikeusapulakiuudistuksen jälkeen oikeusavun
kuuluminen sosiaalialaan on edelleen säilynyt ja sen järjestämisestä vastaavaksi
viranomaiseksi on valittu sosiaalipolitiikan lautakunta (ZSP 474‒80/2012; PPSP
95/2013). Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että palkitsemisluontaisten
oikeusalaa koskevien etuuksien sisällyttäminen sosiaaliturvalainsäädännön
alaan johtaa ongelmiin määritellä, mitkä etuudet ovat perustuslaillisten
oikeuksien piiriin kuuluvia ja siten lainsäätäjän huomioonotettavia kaikessa
lainsäätämistoiminnassa (Zorkin 2007) ja mitkä ovat muita valtion suojelemia
etuja ja hyvinvoinnin edistämistoimia.
Sosiaaliryhmiin kuulumista voidaan tarkastella myös sellaisen jaottelun
kautta, että kokeeko henkilö kuuluvansa kyseiseen sosiaaliryhmään vai ei.
Tällöin puhutaan in-groups ja out-groups välisestä erosta. In-groups tai moral
ingroups -tapauksessa (Helkama 2009, 139) henkilö identifioi itsensä osaksi
tällaista ryhmää. Se ilmenee esimerkiksi siten, että hän puhuu ”me”-muodossa,
kun kertoo tästä ryhmästä. Out-groups -tapauksessa henkilö ei kuulu kyseiseen
29 Etuudet perustuvat pääosin Venäjän Federaatiolakiin muutoksista subjektien
toimeenpanoviranomaisten toimintaa koskevaan lainsäädäntöön etuuksista ja sosiaalitakeista (FZ
122/2004).
88
ryhmään tai ei identifioi itseään kuuluvaksi siihen. Tällöin hän luonnollisesti
puhuu ihmisistä, jotka hänen mielestään kuuluvat siihen ”he”-pronominilla.
(Vander Zanden 1979 (1965), 158.) Tutkimuksessa on noussut esille
jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoinen kysymys siitä, miten maksuttoman
oikeusavun asiakkaat Venäjällä mieltävät oman ”ryhmäjäsenyytensä”
vähävaraisille ja sosiaalisesti heikossa asemassa oleville tarkoitetun
maksuttoman oikeusapulain määrittelemien asiakaskategorioiden suhteen.
Myös systeemiteoreettisesta näkökulmasta asiakasvalinta-asiassa voidaan
puhua jäsenten mukaan ottamisesta ja poissulkemisesta sekä systeemin
integroitavasta funktiosta, joka on ominaista funktionaalisesti eriytyneille
järjestelmille (Luhmann 2004, 489–490). Julkinen oikeusapujärjestelmä integroi
eri sosiaalisiin kerrostumiin kuuluvat henkilöt maksuttomaan oikeusapuun
oikeutettujen kansalaisten ryhmään. Oikeusapulain avulla vähävaraiset ja tietyt
muut kansalaisryhmät ovat näin päässeet mukaan oikeuden järjestelmään, kun
taas lain ulkopuolelle jääneet kansalaiset ovat negatiivisesti integroituneet
keskenään (Artikkeli IV).
Palveluiden kohdentamisen taustalla voidaan olettaa myös olleen hyvin
pragmaattisia syitä, jotka ovat liittyneet byrokratiaan ja resurssien niukkuuteen.
Uuden järjestelmän asiakasryhmän rajausta on auttanut Venäjällä yleisesti
käytössä oleva valmis mittaristo eli tässä tapauksessa minimitoimeentuloon
sidottu vähävaraisuustaso ja sen soveltaminen muussa viranomaistoiminnassa.
Koska tulotason todistamista on pidetty kokeilun aikana erittäin hankalana sekä
asiakkaiden että oikeusaputoimistojen näkökulmasta, on asiakkaiksi lisäksi
valittu sellaisia ihmisiä, joiden tarvitsee oikeusavun saamiseksi vain todistaa
kuuluvansa lain tarkoittamaan ryhmään tai kategoriaan, esimerkiksi esittämällä
sotaveteraanitodistus (Artikkeli I). Šahovan (2014) mukaan valtion budjetin
riittämättömyys on ollut merkittävimpiä syitä, miksi Venäjä ei ole lähtenyt
kehittämään muiden kuin kaikista köyhimpien kansalaisten oikeusapua ja
rajoittui myöhemmässä asiakkaiden laajentamisessa vain erityisiä ansioita
omaaviin kansalaisiin.
Valtio on oikeusapulain säätämisen jälkeen jättäytynyt julkisen oikeusavun
rahoittamisesta ja siirtänyt rahoitusvastuun hallintoalueille (83) (FZ 324/2011,
6:29.2). Valtion oikeusaputoimistot, jotka oli perustettu jo kokeilun aikana, ovat
oikeusapulain (7:30.1,2) mukaan säilyneet federaation budjetista rahoitettavina
virastoina 31.12.2013 saakka. Hallintoalueet voivat lain (2:12.1) mukaan päättää,
järjestävätkö ne lain voimaantulon jälkeen julkisen oikeusaputoiminnan
alueillaan niin, että oikeusapua antavat sekä oikeusaputoimistot että asianajajat,
vai vain asianajajat, ja mikä on toiminnan järjestämisestä vastaava
hallintoalueviranomainen. Alueet voivat myös laajentaa oikeusavun
kategorioita. Oikeusapulain (emt.) voimaantulon jälkeen alueilla onkin
pikaisesti ryhdytty säätämään alueellisia lakeja. Esimerkiksi Karjalan tasavallan
laki maksuttomasta oikeusavusta Karjalan tasavallassa ja muutoksista eräisiin
Karjalan tasavallan lakeihin on tullut voimaan 28.12.2012 heti federaatiolain
89
hyväksymisen jälkeen (ZRK 1664/2012). Karjalan tasavallan oikeusapulaki on
laajentanut federaatiolain mukaista kansalaisten piiriä. Maksutonta oikeusapua
saavat nyt Karjalassa myös raskaana olevat naiset ja alle kolmevuotiaiden lasten
äidit työriita-asioissa ja elatusapu- ja tukiasioissa sekä ei-työssäkäyvät
vanhuuseläkettä saavat eläkeläiset, monilapsisten perheiden vanhemmat, ei-
työssäkäyvät 3. ryhmän invalidit, orpolapset ja lapset, jotka ovat jääneet vaille
vanhempiensa huoltajuutta. Myöskään Karjalassa ei ole tehty oikeusavun
tarveselvityksiä aluelainsäädännön valmistelun yhteydessä.
Oikeusministeriö (VF OM 2013, 3) on suositellut ottamaan alueilla huomioon
oikeusaputoimistojen tehokkuutta kuvaavat kokeiluaikaiset tulokset ja
perustamaan alueille, joissa ei ollut kokeilua, oikeusaputoimistoja. Vuoden 2013
alkupuolella valtion oikeusaputoimistot toimivat kaikilla aiemmilla kymmenellä
kokeilualueella sekä lisäksi niitä on perustettu kuudelle uudelle alueelle.
Hallintoalueista enemmistö eli 60 aluetta päätyi julkisen oikeusavun
tarjoamiseen vain asianajajien toimesta, 14 alueella päätettiin toimia vain
oikeusaputoimistojen voimin ja yhdeksälle alueelle perustettiin järjestelmä,
johon osallistuvat sekä asianajajat että oikeusaputoimistot (Artikkeli II).
Muutama alue ei tutkimustulosten raportoinnin aikana vielä päättänyt asiasta
tai ehtinyt säätämään siitä lailla. Tutkimus on antanut mahdollisuuden nähdä,
että oikeusaputoimistojen verkoston rakentuminen valtakunnalliseksi riippuu
jatkossa pitkälti alueellisista ratkaisuista ja toimijoista (Artikkeli III). Voidaan
myös pitää mielenkiintoisena jatkotutkimuksen kannalta kysymystä
valtakunnallisen yhdenvertaisuuden toteutumisesta Venäjällä alueiden
säätäessä oikeusavun eri järjestelmistä ja oikeusavusta erilaisille
kansalaisryhmille, koska aineellisten olosuhteiden epätasaisuus ei ilmene
yhteiskunnassa ainoastaan henkilötasolla, vaan myös alueellisesti (Allardt 1995
(1983), 33; Artikkeli IV). Venäjän eri alueet ovat keskenään hyvin erilaisessa
asemassa hyvinvointi- ja muiden palveluiden järjestämisen mahdollisuuksien
suhteen.
Tutkimuksen tulokset vahvistavat hypoteesit siitä, että Venäjän julkisen
oikeusavun kehittämisessä on tapahtunut byrokratian kehittymistä ja siten
oikeusjärjestelmän kompleksisuuden kasvamista sekä siitä, että sen
kehittämiseen ovat vaikuttaneet sekä ulkoiset että sisäiset tekijät. Ulkoisina
keskeisinä tekijöinä ovat olleet Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus
(CoE Rec R(93)1E) köyhimpien oikeudesta oikeusapuun sekä kansainvälinen
kokemus. Sisäisinä tekijöinä ovat olleet kansalliset politiikat, muun muassa
Venäjän oikeusohjelma 2013 (RPRF 517/2013). (Artikkelit III, IV.) Julkisen
oikeusavun järjestelmän kehittäminen voidaan nähdä merkittävänä askeleena
kansainvälisten perus- ja ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta
koskevien velvoitteiden täyttämiseksi Venäjällä. Samalla voidaan todeta, että
järjestelmän kehittämisessä ovat vahvasti olleet esillä maan sisäiset tarpeet,
pääasiassa kansalaisten oikeustietoisuuden ja lainkuuliaisuuden parantaminen
sekä köyhyyden torjunta. (Artikkeli IV.) Tämän vuoksi toisen teoreettisen
90
hypoteesin väittämää siitä, että pääpaino taustatekijöissä on ulkoisilla tekijöillä,
ei voida katsoa vahvistuneeksi. Tutkimustulokset osoittavat, että
kansainvälisellä ja nimenomaan eurooppalaisella kokemuksella on ollut
vaikutusta oikeusapujärjestelmän ja -lainsäädännön kehittämiseen, muttei voida
katsoa, että ne dominoisivat sisäisiin tekijöihin nähden. Tutkimustulosten
mukaan Venäjä on lisännyt oikeusavun järjestelmän kehittämisen kuluessa
kansallisten tavoitteiden pääpainoa. Sen sijaan työhypoteesi siitä, että Venäjän
kehittämä julkisen oikeusavun järjestelmä siviilioikeudellisissa asioissa on
lähtenyt aluksi kehittymään pääasiassa ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta ja
vuoropuhelussa sekä nojaten erityisesti Suomen kokemukseen, mutta sen
kehityksen jatkuessa siihen tulisi etenevässä määrin kansallisia elementtejä ja
loppukädessä kehittyisi oma malli, joka perustuu sekä Venäjän omaan
oikeusaputraditioon että kansainväliseen kokemukseen, on osoittautunut
paikkansa pitäväksi. Seuraavaksi tarkastellaan sovittelun saatavuutta Venäjällä.
5.3 ”MEDIATION”, EI ”MEDITATION”
Vuonna 2008 Uralin alueella käynnistyi siviiliasioita koskeva sovittelukokeilu ja
sen jälkeen vuonna 2009 sinne perustettiin maan ensimmäinen yliopistollinen
sovittelukeskus – Uralin valtiollisen oikeusakatemian sovittelukeskus (Tsentr
mediatsii Uralskoi Gosudarstvennoi Juriditšeskoj Akademii) (Konsepti 2008).
Kyseinen kokeilu oli maan ensimmäisiä. Kokeilun läpiviemiseksi venäläiset
asiantuntijat perehtyivät usean eurooppalaisen maan kokemukseen, myös
Suomen (Borisova 2011). (Artikkeli IV.) Uralin kokeilun tavoitteita olivat
seuraavat: 1) tuomioistuinten työn kuormituksen vähentäminen ja
vapaaehtoisesti täytäntöönpantujen tuomioistuinpäätösten määrän lisääminen,
minkä seurauksena olisi odotettavissa tuomioistuinlaitoksen ja ulosottolaitoksen
säästöjä; 2) tuomioistuinlaitoksen nauttiman arvon ja luottamuksen
kohentaminen parantamalla tuomioistuinten työn laatua, muun maussa
kehittämällä tuomareiden ja avustajien sovittelevien tekniikoiden osaamista
sekä kehittämällä vaihtoehtoisia riidanratkaisukeinoja tuomioistuimessa vireillä
olevissa asioissa ja 3) riidanratkaisemisen kulttuurin kehittäminen kansalaisissa
(Konsepti 2008).
Myös Pietarissa päätettiin vuonna 2008 käynnistää ja toteuttaa oma
kokeilunsa (Artikkeli IV). Aloitteentekijänä Pietarissa oli Venäjän korkeimman
oikeuden departementin Pietarin tuomioistuinhallinto (Sudebnoje upravlenije
departamenta Verhovnogo Suda v Sankt-Peterburge). Hankkeen tavoitteena oli
muun muassa yrittää luoda yhteys sovittelijoiden työn ja rauhan- sekä
käräjätuomareiden työn välille. Myös muualla Venäjällä ryhdyttiin suunnilleen
samaan aikaan kokeilemaan pienimuotoisesti sovittelua eri järjestöjen
tarjoamana.
91
Kummassakin kokeilussa lähdettiin liikkeelle siitä periaatteesta, että sovittelu
on kokeilun aikana maksutonta (Karpenko 2012, 23). Asianajajien vastustusta ei
havaittu merkittäväksi Pietarin kokeilun yhteydessä, vaikka 25 % asianajajista
oli kokeilun alkaessa ilmaissut tyytymättömyyttään sovittelumenettelyä kohtaan
ja 7 % oli aktiivisesti vastustanut kokeilua. Sen sijaan Uralin alueella oli
havaittavissa asianajajien vahvempi näkemys sovittelusta asianajajatyölle
kilpailevana palveluna (ems., Zagainova 2013). Uralin alueella sovitteluun
otettiin vain siviilioikeudelliset asiat, kun taas Pietarissa kokeilu koski myös
asianomistajarikoksia (14,5 % kaikista sovittelussa olleista asioista).
Vuonna 2011 yhteensä kuusi eri Venäjän hallintoaluetta toteutti
sovittelukokeiluja. Näiden kokeilujen puitteissa vuosina 2008–2011 sovittelu
järjestettiin yhteensä 224 asiassa, joista 127 päättyi sovittelusopimuksiin, jotka
sittemmin saivat vahvistuksen tuomioistuimissa rauhansopimuksina.
(Karpenko 2012, 24.) Tilastojen avulla voidaan nähdä, että sovittelussa on
Venäjällä tehty vasta ensimmäisiä askeleita. Kokeilujen aikana sovittelua
päästiin kokeilemaan vain muutamalla alueella ja sovittelusta saatiin aivan
ensimmäisiä kokemuksia. Samoin kuin julkisen oikeusavun kokeilu myös
sovittelukokeilut Uralin ja Pietarin alueilla ovat tutkimuksen mukaan
käynnistyneet hyvin nopeassa aikataulussa, ilman valtakunnallista suunnittelua
ja pääasiassa ulkomaisen kokemuksen pohjalta.
Sovittelun osalta suoran lainaamisen länsimaisista järjestelmistä venäläiseen
järjestelmään on Venäjällä pelätty synnyttävän suuria ongelmia (Karpenko 2012,
25). Julkisen oikeusavun osalta on oikeusapulain kommentaarissa (Štšerbak 2012,
17) muun muassa suoraan todettu, että Suomen mallin soveltamisessa Venäjällä
on otettava huomioon se, ettei ”Venäjä ole Suomi, ja että Venäjällä täytyy ottaa
huomioon kansalaisten ja perustettavien oikeusaputoimistojen virkamiesten
kansalliset erityispiirteet ja mentaliteetti”. Myös Suomen ja Venäjän ero
korruptiotasossa, viranomaistoiminnan läpinäkyvyydessä ja virkamiesten
vastuussa on oikeusapulain tulkinnan (ems.) mukaan huomattava, minkä
vuoksi länsimaiset järjestelmät eivät suoraan sovellu Venäjälle. Todettakoon,
että viimeisimmän venäläisten ihmisoikeusasianajajien tekemän vuoden 2014
selvityksen (Rusadvocate 2014, 4) mukaan tuomioistuimet edelleen johtavat
korruptiotilastoja (28,5 % kaikista korruptiota koskevista valituksista). Tässä
yhteydessä voidaan puhua Venäjällä havaitusta oikeudellisten siirrännäisten tai
lainausten problematiikasta (ks. luku 4.2). Oikeudellisiin siirrännäisiin eli
suoriin lainoihin toisista oikeusjärjestelmistä liittyy lähtökohtaisesti suurempi
riski hylkimisreaktiosta. Toisaalta oikeudelliset siirrännäiset ovat esimerkiksi
rikosoikeudessa Palon (2010, 86–87) mukaan yleinen ja usein tehokkain tapa
muuttaa oikeutta vastaamaan uusiin sääntelytarpeisiin ja siinä hyödyntämään
muiden valtioiden ratkaisuja ja kokemuksia, jos ne liittyvät riittävän vahvasti
kansalliseen arvopohjaan ja oikeusjärjestyksen traditioon. Palon (ems.) ajatus
näyttää pohjautuvan Kahn-Freundin (1974, 1-27) esiin tuomaan oikeuden
yhteiskunnallisen kontekstin tärkeyteen.
92
Koska sovittelujärjestelmä puuttui Neuvostoliitossa, uuden järjestelmän
luomisen yhteydessä venäläisessä oikeuspoliittisessa keskustelussa kiinnitettiin
luonnollisesti enemmän huomiota kansainvälisiin käytäntöihin kuin kansallisiin
ominaispiirteisiin. Venäjä on sovittelun kehittämisessä lähtenyt liikkeelle
tutustumisesta kansainväliseen kokemukseen tilanteessa, jossa sovittelun
traditio oli jo aiemmin todetun mukaan vielä enemmän katkennut
Neuvostoliiton aikana kuin julkinen oikeusapu siviilioikeudellisissa asioissa.
Tästä syystä voidaan olettaa, että uuden järjestelmän juurtumisen edessä saattaa
olla oikeusapujärjestelmää isompia haasteita. Ulkoisten vaikutteiden osalta
järjestelmien kehittämiseen liittyen voidaan kuitenkin puhua ennemmin
oikeudellisista ärsykkeistä (Teubner 1998, 11–32) kuin oikeudellisista
siirrännäisistä. Kansainvälinen kokemus ja kansainväliset sopimukset ja
suositukset ovat Venäjän tapauksessa toimineet sellaisina ärsykkeinä tai
vuoropuhelun osapuolina (Pirjatanniemi 2014, 954). Tutkimuksen mukaan nämä
ärsykkeet ovat tulleet havaituiksi Venäjällä ja ne on sijoitettu kontekstiin. Tämän
prosessin aikana on mietitty muun muassa sitä, minkä ehdoin uutta järjestelmää
tullaan luomaan ja miten perustelemaan sen tarvetta.
Kokeilujen jälkeen sovittelulainsäädännön kehittämisen perusteluina ja
taustatekijöinä ovat tutkimustulosten mukaan olleet Venäjän
tuomioistuinlaitoksen tarpeet, jotka ovat vuoden 2006 jälkeen ilmenneet esiin
tulleessa haasteessa parantaa tuomioistuinlaitoksen tehokkuutta (PPRF
583/2006). Tavoitteen toteutumisen keinoksi on tuomioistuinjärjestelmän
kehittämisohjelmassa vuosille 2007–2012 (emt.) esitetty muun muassa
tuomioistuinten ulkopuolisten ja oikeuskäsittelyä edeltävien vaihtoehtoisten
riidanratkaisukeinojen kehittämistä, mikä vähentäisi tuomioistuinten
kuormitusta ja siten parantaisi oikeuskäsittelyn laatua. Laadun parantuminen
vuorostaan lisäisi kansalaisten oikeusturvaa. Kehittämisohjelmassa (emt.) on
tässä yhteydessä nimenomaisesti viitattu sovittelulain (FZ 193/2010)
toimeenpanon merkitykseen. (Artikkeli IV.)
Tutkimuksen mukaan sovittelulain kehittämisessä Venäjällä sisäisiä tekijöitä
merkittävämpi rooli on ollut ulkomaisella kokemuksella ja kansainvälisillä
sopimuksilla, muun muassa Euroopan unionin sovitteludirektiivillä
(EY/52/2008), Euroopan neuvoston ministerineuvoston suosituksella (CoE Rec
R(93)1E, 2.a.) koskien sovittelun kehittämistä köyhimmille kansalaisille
(Artikkeli IV) sekä perhesovittelun kehittämistä koskevilla kansainvälisillä
sopimuksilla ja suosituksilla, joita käsitellään jäljempänä. Tutkimuksessa
nähdään, että Venäjältä voi vielä odottaa lisätoimia Euroopan neuvoston
ministerikomitean suosituksen (CoE Rec(2002)10E) toteuttamiseksi käytännössä.
Kyseisen suosituksen (emt.) mukaan jäsenvaltioille suositellaan maksuttoman
tai osittain maksullisen sovittelun kehittämistä siviiliasioissa sekä oikeusavun
saatavuutta sovitteluun liittyen (Artikkelit III, IV).
Federaatiolaki vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä sovittelijan avulla
(sovittelumenettelystä) (FZ 193/2010) hyväksyttiin Venäjällä vuonna 2010 ja se
93
on tullut voimaan 1.1.2011 (Artikkelit III, IV). Lailla on Venäjälle luotu
yksityinen sovittelu. Sovittelulain (FZ 193/2010) kommentaarin (Zagainova
(toim.) 2011, 6-8) mukaan lain tarkoituksena on lisätä sovittelu jo olemassa
oleviin vaihtoehtoisiin konfliktinratkaisumenetelmiin Venäjällä, luoda
sovittelulle oikeudelliset puitteet ja mahdollisuudet kehittyä itsenäiseksi
instituutioksi, vähentää tuomioistuinten kuormitusta, määritellä sovittelulle
yhteiset menettelysäännöt sekä luoda mahdollisuudet kehittää
ammattisovittelijoiden ammattiryhmää. Lakiin (FZ 193/2010, 1:1) on tavoitteiksi
kirjattu oikeudellisten edellytysten luominen sovittelulle ja
kumppanuusliikesuhteiden kehittymiseen myötävaikuttaminen sekä liike-
elämän etiikan muodostuminen ja sosiaalisten suhteiden harmonisointi. Tässä
voidaan katsoa, että Venäjän kehittämä sovittelumalli sijoittuu ”ideologisen
tyypittelyn” ensimmäiseen typpiin eli ”palveluiden tuotanto -projektiin”, jossa
korostetaan oikeuden tehokkuutta, sen saatavuutta ja erikoistumista riitojen
ratkaisemisessa (Iivari 1991, 70; [Harrington & Merry 1988, 714–723]).
Venäjällä on esitetty, että mikäli sovittelusta halutaan toimiva oikeudellinen
instituutio, sitä on tarpeen lähestyä kokonaisvaltaisesti ja kehittää sekä
yksityistä että integraatiomallista sovittelua sekä tämän lisäksi
oikeusviranomaisten sovittelevaa toimintaa laajemmin (Šamlikašvili 2014a, 12;
Zagainova 2012a, 52). Voidaan todeta, että käyttäen Kalašnikovan (2011, 74, 78,
239) tutkimuksen terminologiaa Suomen ja Venäjän sovittelujärjestelmien
välinen nykyinen ero johtuu siitä, että suomalainen järjestelmä on "integroitu"
tai "julkisoikeudellinen" (myös Ervasti 2011) tai käyttäen Borisovan (2011)
termistöä "sekajärjestelmä", kun venäläinen järjestelmä on "yksityinen" ja
"itsesäätävä" (Kalašnikova, 2011). Tutkimuksessa katsotaan, ettei yksityinen
sovittelujärjestelmä Venäjällä kuitenkaan ole suljettu oikeusjärjestelmän
ulkopuolelle, vaan toimii sen sisällä sen itsetarkastelumekanismeja ja
koodijärjestelmää noudattaen, mutta toissijaisesti ja myös muiden sosiaalisten
järjestelmien koodit huomioon ottaen (Luhmann 2004, 175, 187; Artikkeli IV).
Tätä johtopäätöstä tukevat havainnot siitä, että myös tuomioistuimet ovat
lähteneet mukaan sovittelukokeiluihin esimerkiksi tarjoamalla tilojaan ja
kehittämällä menettelyjään.
Sovittelumenettelyä voidaan lain (FZ 193/2010, 1:2-3) mukaan käyttää
siviilioikeudellisten riitojen ratkaisemiseksi, mukaan lukien liikejuridiset riidat,
sekä riitojen, jotka liittyvät työ- ja perhelainsäädäntöön. Muissa asioissa voi
sovittelumenettelyä käyttää vain, jos muussa federaatiolainsäädännössä on siitä
säädetty. Rikosasiat eivät siis kuulu tämän lain soveltamisalaan. Tässä, samoin
kuin julkisen oikeusavun osalta, voidaan nähdä voimassa olevan rikos- ja
rikosprosessilainsäädännön erityinen asema Venäjän oikeuskulttuurissa.
Sovittelukelpoisia ovat sekä asiat, jotka eivät ole vireillä tuomioistuimissa, että
ne, joissa on nostettu kanne tuomioistuimessa ennen asian saapumista
sovitteluun (emt., 1.4).
94
Suomen ja Venäjän sovittelujärjestelmien välinen ero liittyy tutkimuksen
mukaan myös sovittelupalveluiden kustannusten korvaamiseen (Artikkeli III).
Tämän asian merkitys nousee esille, kun tarkastellaan sovittelupalveluiden
saatavuutta perheasioissa vähävaraisten ja muiden heikommassa asemassa
olevien näkökulmasta. Venäjällä sovittelijat, jotka eivät kuulu
sovitteluorganisaatioihin, voivat harjoittaa sovittelutoimintaa maksutta, mutta
sovitteluun erikoistuvat organisaatiot tarjoavat lain mukaan sovittelupalveluja
vain maksua vastaan (FZ 193/2010, 10). Sovittelijat ovat Šamlikašvilin (2012)
mukaan pitäneet tärkeänä, että sovittelusta peritään edes symbolinen maksu,
joka stimuloi osapuolia suhtautumaan menettelyyn vakavammin ja
osallistumaan siihen aktiivisemmin. Tutkimustulokset kuitenkin osoittavat, että,
kun sovittelulta odotetaan nimenomaan tuomioistuinten työn kuormituksen
vähentämistä, ja koska ammattisovittelijoiden palveluja vaaditaan lain (FZ
193/2010, 16:3) mukaan juuri niissä asioissa, jotka ovat ennen sovittelun
alkamista tulleet vireille tuomioistuimessa, järjestelmä tulee rakentumaan
jatkossa paljolti ammattisovittelijoiden varaan. Ammattisovittelijat eivät
luonnollisesti tule toimimaan hyväntekeväisyysjärjestöinä. Näin ollen sovittelun
saatavuus voi jatkossa vaikeutua vähävaraisten kansalaisten tapauksissa. Tämän
vuoksi tässä voidaan yhtyä Venäjällä esitettyyn (Semina 2013) näkemykseen
siitä, että juuri sovittelutoiminnan lainmukainen maksullisuus ja vastaavasti
tuomioistuinprosessin suhteellinen edullisuus ovat nähtävissä keskeisimmiksi
esteiksi lain tarkoittaman tuomioistuinkuormitusta vähentävän sovittelun
kehittämiseksi Venäjällä (ks. myös Kaganov 2014). Esimerkiksi Suomessa on
laissa lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen
täytäntöönpanosta (619/1996) erikseen vuonna 2008 säädetty siitä,
että ”sovittelijalla on oikeus saada valtion varoista tehtävän vaativuuteen ja
laajuuteen perustuva kohtuullinen palkkio ja korvaus tarpeellisista kuluistaan.
Oikeusministeriön asetuksella säädetään tarkemmin toimenpiteistä, joista
palkkiota maksetaan, palkkion suuruudesta, korvattavista kuluista sekä niistä
asia- ja sovittelijakohtaisista syistä, joiden perusteella palkkiota voidaan korottaa
tai alentaa (19.12.2008/931)” (L 619/1996).
Samoin kuin oikeusapuun, myös sovitteluun liittyen on Venäjällä noussut
kysymys palveluntarjoajien pätevyydestä. Lain kommentaarissa (Zagainova
(toim.) 2011, 37–38) on sovitteluorganisaatioiden osalta todettu, että on
valitettavaa, ettei sovittelijan pätevyydestä ole lainsäännöksiä. Sovitteluun
erikoistuvien organisaatioiden sovittelijoiden toiminnan tulisi kommentaarissa
(ems.) esitetyn mukaan olla ehdottomasti lain nojalla pätevää (kvalifitsirovanno),
koska uuden ja yhteiskunnan jäsenille vielä tuntemattoman instituution
perustamisessa on tärkeää, ettei idea diskreditoituisi kansalaisten mielessä heti
alussa, jolloin instituution jatkokehittäminen törmäisi suuriin ongelmiin (emt.,
34). Lain tulkinnassa pätevyyskriteerin puuttumista on arvioitu EU:n
sovitteludirektiiviin (EY/52/2008, 1.1.) viitaten, jonka mukaan sovittelijalla on
oltava tehtävän edellyttämä pätevyys ja hänen tulee olla perehtynyt
95
sovittelumenettelyyn. Myös Suomessa (Ervasti 2011, 46, 49) on katsottu, että
sovittelu ”on professionaalista toimintaa, joka vaatii erillistä kouluttautumista”.
Nopeasti sovittelulain voimaan tulon jälkeen on tullut selväksi, että
ammattimaisten sovittelijoiden pula on sovittelun maksullisuuden rinnalla
suurimpia esteitä toteuttaa lain keskeisin pragmaattinen tarkoitus eli
tuomioistuinten työkuormituksen vähentäminen. Samoin on tullut esille, että
uuden ammattikunnan kouluttaminen tulee viemään aikaa. Tämä tehtävä on
käytännössä langennut korkeakouluille, jotka miettivätkin parhaillaan
pääasiassa oikeustieteellisten, mutta myös muiden alojen opintojen yhteydessä
opiskelijoille tarjottavaa sovittelijakoulutusta. Ammattisovittelijoiden
puuttuminen on myös tässä vaiheessa este pohtia Venäjällä jo esitettyjä ajatuksia
sovittelumenettelyn pakollisuudesta eräissä riita-asioissa ennen
oikeudenkäyntiä. Sovittelutoiminnan laajentamista notariaattiin halutaan myös
jatkossa pohtia. (Jarkov 2012, 113; Zagainova 2012a, 52–56.)
Sovittelujärjestelmän kehityksen riskeiksi tulevaisuudessa voidaan katsoa
myös järjestelmän tuntemattomuuteen liittyvät ongelmat, joista keskeisin on
luottamuksen rakentaminen järjestelmään, mutta myös nopeaan
lainvalmisteluun liittyvät kipupisteet. Sovittelun on todettu käsitteenä ja
järjestelmänä useammalle tavalliselle venäläiselle olevan edelleen hyvin
tuntematon (Zagainova 2013). Edes sovittelua koskeva tutkimus Venäjällä ei ole
kovin hyvin onnistunut tavoittamaan sovittelua tai sovittelevaa toimintaa
harjoittavia henkilöitä lisätäkseen tutkimustietoa järjestelmästä (Šamlikašvili
2014a, 13–14). Rauhantuomari Rubinskajan (2010) kirjoituksen mukaan:
kansalaisten vähäiset tiedot asiasta eivät lisää luottamusta uutta järjestelmää kohtaan,
kun jo pelkästään sovittelijan ammattinimike herättää epämääräisiä mielikuvia
meditaatiosta, joogasta tai psykiatriasta. Kansalaisesta saattaa tuntua, että tuomari
lähettää hänet sovittelijan luokse joko omista henkilökohtaisista mieltymyksistään tai
päästäkseen koko asiasta eroon.
Voidaankin havaita, että myös sovitteluun liittyy luottamuksen ongelma samoin
kuin oikeusavun osalta. Tämä havainto vahvistaa Nystén-Haaralan (2001, 3)
esittämää taloussuhteita koskeviin tutkimustuloksiin perustuvaa näkemystä
siitä, että Venäjän keskeisin ongelma oikeusvaltion kehittämisessä on
kansalaisten luottamuksen puute.
Sovittelun juurtumisen heikkouteen on havahduttu sovittelulain
ensimmäisten vaikutusten arvioinnissa. Liittoneuvostossa järjestetyissä pyöreän
pöydän keskusteluissa on todettu, että vuosina 2011–2012 maassa on soviteltu
lain tarkoittamassa sovittelumenettelyssä vain joitakin kymmeniä asioita, mikä
johtuu siitä, että kansalaiset edelleen suosivat edullisempaa käräjöintiä, ja ettei
eri toimijoiden välillä ole yhteisymmärrystä eri professioiden osallistumisesta
sovitteluun ja sen kehittämiseen eikä muun muassa tuomioistuinsovittelusta.
(VF SF 2012, 2013.) Tässäkin voidaan puhua enemmän eri toimijoiden kilpailusta,
96
joka on syntynyt yksityisen ja julkisen sektorin välillä, ja jo aiemmin mainitun
kumppanuuden rakentamisen. Esimerkiksi Uralin sovittelukeskuksen johtaja
Zagainova (2013) on todennut Helsingissä järjestetyssä seminaarissa, että
kokeilun päätyttyä Uralin alueella, sovittelu siviiliasioissa joutuu kriisiin, kun
kansainvälinen hankerahoitus ja kokeilurahoitus päättyvät. Hänen (emt.)
mukaansa sovittelutoiminnan jatkon kannalta hyviä puolia on taas se, että
Venäjän yliopistoilla, jotka ryhtyivät tutkimaan ja kokeilemaan
sovittelutoimintaa, tieteellinen vahvuus on riittävä, ja kansalaisten luottamus
yliopistoihin on vahva. Huonoja puolia on taas se, että sovittelulaki säädettiin
aivan liian nopeasti ilman vaikutusarviointia ja vailla rahoituspohjaa.
Tutkimustulosten avulla nähdään se, että hypoteesi siitä, että sovittelun
kehittämiseen ovat vaikuttaneet sekä ulkoiset että sisäiset tekijät, ja että
pääpaino on ollut ulkoisilla tekijöillä, saa vahvistuksen. Sovittelun
kehittämiseen Venäjällä ovat vaikuttaneet merkittävästi sisäiset tavoitteet
pääasiassa tuomioistuinjärjestelmän kuormituksen vähentämiseksi ja laadun
parantamiseksi, mutta myös ulkoiset tekijät, kuten Euroopan unionin
sovitteludirektiivi (EY/52/2008), EN:n ministerineuvoston suositus (CoE Rec
R(93)1E, 2.a.) koskien köyhimpien pääsyä oikeuteen ja muun muassa sovittelun
kehittämistä, suositus (CoE Rec(98)1) koskien sovittelua perheasioissa sekä
suositus (CoE Rec(2002)10E) koskien sovittelua siviiliasioissa. (Artikkeli IV.)
Näissä tekijöissä pääpaino on ollut ulkoisilla tekijöillä. Sovittelujärjestelmä on
kiinnittynyt osaksi Venäjän lainsäädäntöjärjestelmää. Sen siteet
oikeusjärjestelmään ovat havaittavissa tuomioistuinlaitoksen konkreettisissa
tarpeissa ja oikeusjärjestelmän kehittämistä koskevassa tavoiteasettelussa.
5.4 VENÄLÄINEN, ULKOMAALAINEN, MONIKULTTUURINEN, KANSAINVÄLINEN
Tutkimuksen intressi kohdistuu myös järjestelmien toimivuuteen
ulkomaalaisten henkilöiden asioissa sekä rajat ylittävissä asioissa eli siihen,
mitkä ovat ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden mahdollisuudet
saada julkista oikeusapua Venäjällä ja voidaanko Venäjällä turvautua julkiseen
oikeusapuun ja sovitteluun rajat ylittävissä asioissa. Ulkomaalaisten ja
kansalaisuudettomien henkilöiden oikeutta oikeusapuun siviilioikeudellisissa
asioissa tarkastellaan sekä Venäjän uuden oikeusapulain (FZ 324/2011) että
muiden oikeusapua koskevien venäläisten lakien perusteella. Kysymys
ulkomaalaisten oikeuksista on noussut esiin ensimmäisessä osatutkimuksessa
(Artikkeli I). Kysymys on kiinnostava sekä kansainvälisen oikeudellisen
integraation että yhdenvertaisuuden toteutumisen oikeuden saatavuuden
suhteen näkökulmasta. Ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden
oikeuteen julkiseen oikeusapuun Venäjällä on syvennytty toisessa
osatutkimuksessa (Artikkeli II). Julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien
97
palveluita kansainvälistä ulottuvuutta omaavien perheasioiden näkökulmasta
on tutkittu kolmannessa osatutkimuksessa (Artikkeli III). Seuraavaksi
tarkastellaan näitä tutkimustuloksia tarkemmin ja pohditaan niiden merkityksiä.
5.4.1 Jokainen, kansalainen Kansalaisuuden kysymys liittyen Venäjän ja muiden kansalaisten kohtelemiseen
eri palvelujärjestelmissä Venäjällä on ratkaisevan tärkeä nyky-Venäjällä sekä
laajemmin kansainvälisen oikeudellisen yhteistyön näkökulmasta.
Sukupuolistuneet ja etnistyneet muuttoliikkeet on nähty tärkeiksi
neuvostojälkeisissä järjestysten muutoksissa. On muun muassa esitetty, että
valtioiden nationalistiset kansallisuusdiskurssit voivat tuottaa epävakaata
ylirajaista maahanmuuttajasubjektia eli epätasaista transnationaalista
kytkeytyneisyyttä, jossa toiset kytkeytyvät verkostoihin ja saavat tietoa
vahvemmin kuin toiset. (Davydova 2009, 55, 63.)
Venäjällä asuu ja työskentelee huomattava määrä ulkomaan kansalaisia,
muun muassa entisen Neuvostoliiton kansalaisia, joilla ei kaikilla ole Venäjän
kansalaisuutta, maahanmuuttajia ja pakolaisia (Artikkelit I, II). Venäjän
maahanmuuttoviranomaisen (FMS 2014) tilastojen mukaan esimerkiksi vuoden
2013 aikana Venäjälle on saapunut ja rekisteröitynyt
maahanmuuttoviranomaisessa yhteensä 7.075.857 ulkomaalaista. Venäjän
federaatiossa on vuonna 2013 pysyvästi tai väliaikaisella oleskeluluvalla asunut
10.029.280 ulkomaan kansalaista ja kansalaisuudetonta henkilöä. Edelleen
vuonna 2013 pysyvän tai väliaikaisen oleskeluluvan on saanut 21.362 henkilöä ja
Venäjän kansalaisuuden 8.027 henkilöä. (emt.) Ulkomaalaisten ja
kansalaisuudettomien henkilöiden tarve saada Venäjällä julkista oikeusapua on
arvioitu olevan jopa merkittävämpi kuin paikallisväestön, erityisesti mitä tulee
ulkomaalais-, työ- ja asuntoasioihin. Myös Venäjän maahanmuuttopoliittiset
tavoitteet vaativat kansalaisuuskysymyksen ottamista huomioon
päätöksenteossa (Dmitrijev (toim.) 2012, I:1; Poljakova 2007; Artikkelit I, II, IV).
Venäjän perustuslaki (VF PL 1993, 4:62.3) takaa ulkomaalaisille ja
kansalaisuudettomille henkilöille samat oikeudet Venäjän federaation alueella
kuin Venäjän kansalaisillekin, paitsi jos federaatiolaeissa tai Venäjän
kansainvälisissä sopimuksissa on muusta säädetty tai määrätty. On nähty, että
tämä perustuslain säännös tarjoaa mahdollisuuden sen väärinkäytölle tai -
ymmärrykselle federaatiolainsäädännön valmistelutasolla (Korkeakivi 1997, 12).
Todettakoon, että tämän säännöksen osalta Venäjän perustuslaki ei eroa
Neuvostoliiton ulkomaalaisten henkilöiden asemaa koskeneesta
lainsäädännöstä (Butler 1988 (1983), 348).
Venäjän perustuslaki (VF PL 1993) tekee myös omissa säännöksissään eron
niiden kansalais- ja poliittisten oikeuksien välille, jotka kuuluvat vain Venäjän
kansalaisille (graždanin), ja niiden, jotka kuuluvat kaikille, jokaiselle tai ihmisille
(vse, každyi, tšelovek). Suurin osa perusoikeuksista kuuluu Venäjän perustuslain
mukaan kaikille. Kuitenkin, esimerkiksi oikeus rauhanomaiseen
98
kokoontumiseen ja mielenilmaisuun kuuluu vain Venäjän kansalaisille (VF PL
1993, 2:31). Tätä on muun muassa problematisoitu YK:n kansalaisoikeuksia ja
poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen velvoitteiden täyttämisen
näkökulmasta Venäjällä (Burnham, Maggs & Danilenko (toim.) 2004, 247). Myös
ääni- ja vaalikelpoisuuteen liittyvät poliittiset oikeudet ja eräät virkanimityksiin
liittyvät oikeudet kuuluvat Venäjän perustuslain mukaan vain Venäjän
kansalaisille. Todettakoon, että Suomen perustuslaki (11.6.1998/731) turvaa
Suomessa oleville ulkomaalaisille samat perusoikeudet kuin oman maan
kansalaisille muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, muun muassa
äänioikeuteen ja vaalikelpoisuuteen liittyen. Poliittiset oikeudet eroavatkin
kansalaisoikeuksista siinä, että ne suojaavat yksilön osallistumista
yhteiskunnalliseen toimintaan. Poliittiset oikeudet ovat universaaleja, ne
kuuluvat kaikille, mutta ei kaikkialla eli valtiot voivat tietyllä tavalla rajoittaa
näiden oikeuksien toteuttamista omalla alueellaan esimerkiksi ei-kansalaisten
osalta. Sama koskee taloudellisia oikeuksia, joihin voi ulkomaalaisten kohdalla
liittyä tiettyjä ehtoja. Mutta myös näiden oikeuksien ihmisyyteen liittyvän
luonteen vuoksi ja koska niistä voi riippua myös ihmisten muiden oikeuksien
toteutuminen, on kriittisen tärkeää, että valtiot asettaisivat ehtoja ja rajoituksia
muille kuin omille kansalaisille vain silloin, kun se on ehdottoman tarpeen.
Muutoin esille voi nousta kysymys syrjinnästä. (Spagnoli 2007, 37–39.)
Aiemmin on todettu, että perus- ja ihmisoikeuksiin kuuluva oikeus
oikeusturvaan kuuluu Venäjän perustuslain mukaan jokaiselle (každyi) (VF PL
1993, 46:1,3), ja että lisäksi Venäjän perustuslaki (emt., 48:1) turvaa jokaisen
oikeuden pätevään oikeusapuun ja tietyissä federaatiolakien säätämissä
tapauksissa maksuttomaan oikeusapuun. Venäjän uuden oikeusapulain (FZ
324/2011, 1.1) mukaan julkista eli maksutonta oikeusapua annetaan kuitenkin
vain Venäjän federaation kansalaisille. Ulkomaan kansalaiset tai
kansalaisuudettomat henkilöt, jotka asuvat Venäjän federaation alueella jopa
pysyvästi, eivät täten voi saada julkista maksutonta oikeusapua tämän lain
nojalla. (Artikkelit II, IV.) Oikeusapua ei oikeusapulain nojalla myöskään saa
ulkomailla hoidettavaan asiaan (Artikkelit II, III, IV). Venäjän oikeusapulaki ei
sisällä muitakaan erityisiä säännöksiä oikeusavun saamisen mahdollisuudesta
kansainvälisissä asioissa, esimerkiksi muun muassa lapsen palauttamista
koskevissa asioissa Haagin lapsikaappaussopimuksen (SopS 57/1994) nojalla tai
oikeusavusta rajat ylittävään sovitteluun liittyen. Tässä yhteydessä voidaan
mainita, ettei Venäjän sovittelulaki (FZ 193/2010, 2.3) säädä sovittelijan
kansalaisuudesta, mistä voidaan tehdä se johtopäätös, että myös ulkomaalainen
yksityinen henkilö voi toimia Venäjällä sovittelijana. Laki ei myöskään sisällä
rajoitteita riidan kansainväliselle ulottuvuudelle eikä osapuolten
kansalaisuudelle eli esimerkiksi Venäjällä asuvat ulkomaalaiset tai
kansalaisuudettomat henkilöt voivat viedä riita-asiansa sovitteluun (Artikkeli
IV).
99
Kontrastoimalla Venäjän oikeusapujärjestelmää Suomen
oikeusapujärjestelmään voidaan havaita tarkempi ero näkökulmissa
järjestelmien toimivuuteen kansainvälisissä asioissa ja ulkomaalaisasioissa.
Suomessa asiakkaiden kansallisuutta ja kansalaisuutta ei ole nähty vaikuttavana
tekijänä oikeusavun edellytyksistä päätettäessä, mikäli oikeusavun muut
edellytykset täyttyvät. Suomen oikeusapulain (257/2002, 2) mukaan julkista
oikeusapua voi saada Suomessa tai muualla Euroopan unionin tai Euroopan
talousyhteisön jäsenvaltiossa asuva henkilö ja henkilö, jonka asia on
käsiteltävänä suomalaisessa tuomioistuimessa, tai jos siihen on jokin muu tärkeä
peruste. Oikeusapua tarjotaan myös neuvontapalveluna noudattaen Haagin
yleissopimusta kansainvälisluonteisten oikeudenkäyntien helpottamisesta (SopS
47/1988, 1.1). Venäjä ei ole tämän yleissopimuksen osapuoli. Ulkomailla
käsiteltävissä asioissa oikeusapua tarjotaan neuvontapalveluna ja erityisen
tarpeen vaatiessa oikeusministeriön luvalla myös muussa muodossa
(Oikeusapulaki 257/2002, 23). Tällaista oikeusapua tarjotaan korvauksetta tai
osakorvausta vastaan riippuen asiakkaan toimeentulosta. Oikeusapua tarjotaan
hakijalle korvauksetta asiassa, joka koskee lapsen palauttamista vuoden 1980
Haagin yleissopimuksen nojalla (SopS 57/1944; Laki lapsen huollosta ja
tapaamisoikeudesta 361/1983, 41).
Aiemmin on jo todettu, että Venäjällä oikeusapujärjestelmän kehittämisessä
on nähty mahdolliseksi turvata maksuton oikeusapu siviilioikeudellisissa
asioissa vain vähävaraisille Venäjän kansalaisille ja erityisryhmiin kuuluville.
Ulkomaalaisten vähävaraisten kansalaisten mahdolliset oikeudelliset ongelmat
ja tarve saada julkista oikeusapua Venäjällä ovat olleet venäläisen lainsäätäjän
mielestä merkitykseltään toistaiseksi toissijaisia (Artikkeli II). Eli vähävaraisuus,
yhdenvertaisuus ja oikeusturvan kehittäminen eivät ole olleet ehdottomia
vaikuttavia tekijöitä säädettäessä oikeusapuun oikeutetuista Venäjällä.
Kansalaisuus on ollut myös keskeinen asiakasvalintakriteeri. Aiemmin todetun
mukaan oikeusapulain (FZ 324/2011) valmistelu ilman liittovaltion
budjettikehystä on nähtävä myös seikaksi, joka on ollut omiaan vaikuttamaan
suppeaan asiakas- ja asiamäärittelyyn.
Maksuttomasta oikeusavusta siviilioikeudellisissa asioissa löytyy lisäksi
säännöksiä muista Venäjän federaatiolaeista (Artikkeli III).
Siviiliprosessikoodeksin (Graždanski protsessualnyi kodeks) (FZ 138/2002, 50)
mukaan tuomioistuimen määräyksestä siviiliasian vastaajalle, jonka olinpaikka
ei ole tiedossa, määrätään avustaja. Ennen uuden oikeusapulain voimaantuloa
Federaatiolaista asianajajatoiminnasta ja asianajolaitoksesta (Ob advokatskoi
dejatelnosti i advokature) (FZ 63/2002, 26:3) oli seurannut, että lasten
kodittomuutta ehkäisevissä laitoksissa olevat alaikäiset saivat oikeusapua
kansalaisuudesta riippumatta. Oikeusapulain (FZ 324/2011) voimaantulon
jälkeen edellä mainittu pykälä muutettiin muutoslailla (FZ 326/2011) siten, että
siinä (26:1-2) säädetään asianajajien antamasta maksuttomasta oikeusavusta
oikeusapulain nojalla, ja että asianajajien palkkioista vastaavat näissä
100
tapauksissa Venäjän federaation subjektit eli hallintoalueet. (Artikkeli II.)
Federaatiolakiin sotilashenkilöstön asemasta (O statuse vojennoslužaštših) (FZ
76/1998, 22:3) sisältyy myös säännös maksuttomasta oikeusavusta
sotilashenkilöstöön kuuluville, reserviläisille ja heidän perheenjäsenilleen
sotilaspalvelua koskevissa asioissa. Lain (emt.) mukaan oikeusapua
sotilashenkilöstöön kuuluville tarjoavat sotavoimainhallinnonalaan kuuluvat
virastot ja sotaoikeudet. Rikosasioissa oikeusapua antavat
esitutkintaviranomaiset ja tuomioistuimet. Asepalvelusta suorittaville
henkilöille oikeusapua muissa kuin asepalvelusta koskevissa asioissa antavat
asianajajat muussa lainsäädännössä säädetyllä tavalla. Lisäksi sotaveteraaneista
(O veteranah) annetun Federaatiolain (FZ 5/1995) 11 pykälässä on säädetty siitä,
että veteraaneihin sovelletaan kyseisen lain lisäksi kaikkea muuta
federaatiolainsäädäntöä. 12 pykälässä on taas säädetty siitä, että kyseinen laki
tarkoittaa sotaveteraaneilla henkilöitä, jotka ovat sekä Venäjän kansalaisia että
ulkomaalaisia tai kansalaisuudettomia henkilöitä, jotka pysyvästi oleskelevat
Venäjän federaation alueella. Sosiaaliturva-asioissa veteraaneihin sovelletaan
sitä, mistä on sovittu kahdenvälisissä sopimuksissa.
Edellä esitetyn perusteella voidaan päätyä johtopäätökseen, että Venäjän
lainsäädännön nojalla ulkomaalaiset henkilöt tai kansalaisuudettomat henkilöt,
jotka pysyvästi oleskelevat Venäjän federaation alueella, ovat oikeutettuja
maksuttomaan oikeusapuun siviilioikeudellisissa asioissa oikeusapulain
mukaisessa järjestyksessä, jos he ovat sotaveteraaneja. Lisäksi ulkomaalaiset tai
kansalaisuudettomat henkilöt olisivat oikeutettuja maksuttomaan oikeusapuun,
jos he ovat vastaajia siviiliasioissa ja heidän olinpaikkansa ei ole tiedossa tai
tietyissä erikseen määritellyissä asioissa sotilashenkilöstöön kuuluvia henkilöitä
(Artikkeli II.) Tämä johtopäätös ilmentää sen, että käytännössä Venäjällä
oleskelevat ulkomaalaiset jäävät ilman julkista oikeusapua tavanomaisissa
siviilioikeudellisissa asioissa. Todettakoon, että edellä mainittujen lakien
soveltamisesta ei ole tutkimustietoa.
Tässä on myös syytä mainita, että tutkimuksen mukaan Venäjä näyttää
edelleen yrittävän neuvotella ulkovaltioiden kanssa kahdenvälisiä sopimuksia,
joissa sovitaan toisen valtion kansalaisten oikeudesta oikeusapuun toisessa
sopimusvaltiossa (Dmitrijev (toim.) 2012, 2). Tästä on muun muassa sovittu
Venäjän (entisen Neuvostoliiton) ja Suomen välillä välisessä sopimuksessa
oikeussuojasta ja oikeusavusta siviili-, perhe- ja rikosasioissa (SopS 48/1980)).
Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan näytä nykyään olevan tarkoituksenmukainen ja
toteuttamiskelpoinen keino parantaa ulkomaalaisten henkilöiden oikeuden
saatavuutta eikä erityisesti kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden
oikeutta oikeusapuun (Artikkelit II, IV).
Ihmisoikeudet, mukaan lukien oikeus oikeusturvaan ja oikeudenmukaiseen
oikeudenkäyntiin, ovat osa kansainvälistä oikeutta. Kansainvälisistä
sopimuksista sekä yleisistä oikeusperiaatteista seuraa, ettei ketään saa kohdella
mielivaltaisesti tai perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia loukaten (Fredman ym.
101
1989, 29). YK:n ihmisoikeusjulistuksen (1948, 7, 8) tavoite kaikkien
tasavertaisuudesta lain edessä ja oikeudesta erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan
sekä uudistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan (SopS 78–80/2002, 19)
siirtotyöläisille takaamat oikeudet ovat tutkimuksen valossa Venäjän
näkökulmasta keskeisessä asemassa pohdittaessa oikeusapujärjestelmän
kehittämistä jatkossa. Venäjän tulee myös kiinnittää huomiota YK:n pakolaisten
oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen (SDK 77/1968, 16:2), jonka Venäjä on
ratifioinut vuonna 1992, määräysten täytäntöönpanoon. Sopimuksen (emt.)
mukaan pakolainen nauttii sen valtion alueella, jossa hänellä on vakinainen
asuinpaikkansa, samaa kohtelua kuin maan oma kansalainen asioissa, jotka
koskevat tuomioistuimen käyttöä mukaan luettuna oikeusapu (vrt. Suomen laki
kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta 746/2011 ja oikeusapulaki
257/2002). Lisäksi Venäjän tulisi myös kiinnittää huomiota Euroopan
ihmisoikeussopimuksen velvoitteiden täyttämiseen laittomien
maahanmuuttajien ihmisoikeuksien kunnioittamiseksi ja muun muassa
oikeuden oikeusturvaan toteuttamiseksi (CoE Res. 1509 (2006), 12) sekä Venäjän
pakolaislain säännösten (FZ 4528-I/1993) täysimääräiseen täytäntöönpanoon
pakolaisten oikeusavun saamiseen liittyen. (Artikkeli III.)
Venäjän liityttyä Euroopan ihmisoikeussopimukseen vuonna 1998 EIT:n
ratkaisut ovat ruvenneet merkittävästi vaikuttamaan kansainvälisen oikeuden
periaatteiden omaksumiseen Venäjän oikeusjärjestelmässä (Pomeranz 2011).
Nykyään voidaan olla huolestuneita Venäjän uudesta Federaatiolaista
muutoksista Federaatiolakiin Venäjän federaation perustuslakituomioistuimesta
(FZ 9/2014), jonka mukaan venäläiset aluetason tuomioistuimet voisivat pyytää
perustuslakituomioistuimelta tulkintaa EIT:n tuomion täytäntöönpanoasian
perustuslaillisuudesta. Tämä laki saattaa viestittää kansainväliselle yhteisölle
Venäjän vetäytymisestä ihmisoikeustuomioiden tehokkaasta täytäntöönpanosta,
mutta sen vaikutus tulee arvioitavaksi vasta tulevan oikeuskäytännön myötä.
(Artikkeli II.) Samoin voidaan olla huolestuneita Venäjän esittämästä kritiikistä
PACE:n toimintaa kohtaan, kun Venäjä on joutunut PACE:n rajoittavien
jatkotoimenpiteiden kohteeksi Ukrainan kriisin vuoksi (Gazeta 28.1.2015; PACE
28.1.2015).
Todettakoon tässä lisäksi, ettei Venäjä eikä Suomi, samoin kuin eivät useat
muutkaan Länsi-Euroopan ja muun kehittyneen maailman maat, ole
allekirjoittaneet YK:n siirtotyöläisten ja heidän perheenjäsentensä oikeuksia
koskevaa yleissopimusta (1990). Esimerkiksi Suomessa on ulkoasiainministeriön
verkkosivuilla (UM 4.3.2014) todettu, että siirtotyöläisten ja heidän
perheenjäsentensä oikeuksien suojaamista koskevan YK:n yleissopimuksen
ratifiointiedellytysten tarkastelua tehdään määräajoin ja että tällä hetkellä
yleissopimuksen ratifiointia ei pidetä tarkoituksenmukaisena. Suomen
lainsäädännössä ei erotella siirtotyöntekijöitä muista maahanmuuttajista. Heitä
suojaavat samat perustuslailliset oikeudet ja Suomen ratifioimat
ihmisoikeussopimukset kuin muitakin maahanmuuttajia. Yleissopimuksen
102
allekirjoittamattomuuden syitä koskeneessa Unescon tuella toteutetussa
selvityksessä (Zaiontškovskaja 2004) Ivy-valtioissa sekä Itä- ja Keski-Euroopan
valtioissa (yhteensä 11 valtiossa) on todettu, että pääasiallisia liittymättömyyden
syitä Ivy-valtioissa ovat: taloudelliset eli resurssien riittämättömyys
yleissopimuksen määräysten täytäntöönpanemiseksi, sosiaaliset eli
henkilöresurssien pula ja kansalaismielipiteiden epävalmius ja poliittis-
oikeudelliset eli lainsäädännön kehittämisen ongelmat, poliittisen tahdon puute
sekä rakenteiden kehittymättömyys, mutta Itä- ja Keski-Euroopan maissa myös
tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaistaminen eli siirtotyöläisten oikeudet on
katsottu turvatuiksi osana kaikkien ulkomaalaisten oikeuksia, kuten esimerkiksi
Virossa, sekä maiden odottava kanta ja pyrkimys EU:n yhtenäiseen
lähestymistapaan kyseisessä asiassa.
Tutkimuksessa myös nähdään, että ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien
henkilöiden oikeusturvan kehittämisen näkökulmasta jatkossa on erittäin
tärkeää, että Venäjä ratifioi aiemmin mainitun Haagin yleissopimuksen
kansainvälisluonteisten oikeudenkäyntien helpottamisesta (SopS 47/1988) sekä
YK:n valtiottomien henkilöiden oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen (SopS
80/1968), joiden määräysten täytäntöönpano Venäjällä parantaisi oikeusturvan
saatavuutta rajat ylittävissä siviilioikeudellisissa asioissa ja helpottaisi Venäjällä
olevien kansalaisuudettomien henkilöiden muun muassa kansalaisuusasioiden
hoitamista (CoE Res. 1989 (2014); Artikkelit II, IV).
Smith (2006, 57), joka on käsitellyt kansalaisuuden fenomenologiaa modernin
nihilismin kriisin näkökulmasta, on asettanut kysymyksen kansalaisuuden
filosofisesta olemuksesta laajasti siten, että ”kysymys kansalaisuudesta on
kysymys roolista, meidän roolistamme kun me navigoimme interaktioissamme
maailman kanssa”. Kansalaisuuden kasvava piirre on kansalaisuuden
symbolinen merkitys (ems.). Smith (emt., 58) lähestyy kansalaisuutta itsenään ja
puhuu kansalaisuudesta kansalaisuudessa (citizenship qua citizenship). Tämä
voitaneen ymmärtää kansalaisuuden omakohtaisena käsittämisenä ja
jäsentämisenä osana omaa itseään, mutta myös ryhmää. Sosiaalipsykologiassa
ihmisten käsitykseen jaetusta ryhmäjäsenyydestä viitataan käsitteellä
sosiaalinen identiteetti (Tajfel 1981, 254–256). Kansallinen identiteetti on usein
hyvin merkityksellinen sosiaalinen identiteetti, koska se monesti tarjoaa
mahdollisuuden positiiviseen erottautumiseen muista tai sellaisia etuja, joita
ryhmän ulkopuolella olevilla ei ole. Kansallinen identiteetti on kuitenkin pitkälti
alisteinen kansallisen enemmistön määrittelylle (Liebkind 2001 (2000), 23–27).
Kun se on eksklusiivinen, on ryhmärajat vaikea läpäistä. Vähemmistön kokiessa
syrjintää heidän oma kansallinen identiteettinsä voi heikentyä, jolloin tuloksena
on muun muassa se, että maahanmuuttajan mahdollisuudet tulla hyväksytyksi
yhtenä meistä vähenevät. (Jasinskaja-Lahti, Liebkind & Solheim 2009, 124.)
Venäjän valtion rajatessa julkisen oikeusavun vain Venäjän kansalaisille
tarkoitetuksi palveluksi kansalaisuus näyttäytyy oikeusavun saamisen suhteen
ei niinkään symbolisena merkityksenä, vaan Venäjän valtion poliittisen ja
103
ideologisen todellisuuden ilmentymänä, joka rakentuu tällä hetkellä mukaan
ottamisen ja poissulkemisen kansainvälistymisprosessin nykyvaiheeseen. Siinä
korostuu kansalaisuus oikeudellisena statuksena ja siten erityisenä etuasemassa
olevana kategoriana julkisten ja muun muassa hyvinvointi- sekä
oikeuspalvelujen saamisen suhteen. (Bovenkerk, Miles & Verbunt 1990, 475–490.)
Yhteenvetona voidaan todeta, että Venäjän perustuslaki Suomen
perustuslain tavoin takaa samanlaiset perus- ja ihmisoikeudet jokaiselle yksilölle
kansalaisuudesta riippumatta, mukaan lukien oikeuden oikeusturvaan.
Kummankin maan perustuslaki takaa oikeuden oikeudenmukaiseen
oikeudenkäyntiin ja mahdollisuuden saada julkista oikeusapua, mikäli siihen on
tarvetta. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että Venäjän perustuslain takaama
yhtäläinen oikeus oikeusturvaan saa suppeamman merkityksen julkista
oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa koskevassa federatiivisessa
lainsäädännössä. Oikeus julkiseen oikeusapuun riippuu Venäjällä henkilön
kansalaisuudesta. Tältä osin Venäjän oikeusapulainsäädäntö eroaa Suomen
oikeusapulainsäädännöstä. Eroja löytyy myös suhteessa oikeuteen saada julkista
oikeusapua ulkomailla käsiteltäviin asioihin liittyen. Tutkimuksen mukaan
Venäjän kehittäessä julkista oikeusapua jatkossa tähän kysymykseen tulisi
kiinnittää huomiota. Erityisen tärkeätä olisi jatkaa liittymistä kansainvälisiin
yleissopimuksiin koskien oikeussuojan parantamista sekä muun muassa
selvittää ulkomaalaisten henkilöiden todellinen tarve julkiseen oikeusapuun
Venäjällä.
5.4.2 Rajat ylittävä sovittelu Koska tutkimuksen kohteena on julkinen oikeusapu ja yksityisten henkilöiden
sovittelu siviilioikeudellisissa asioissa, järjestelmien toimivuuden näkökulmasta
rajat ylittävissä asioissa juuri perheoikeudelliset asiat nousevat luontevana
kansainvälistä ulottuvuutta omaavana asiaryhmänä esille. Perheoikeudelliset
kansainväliset riidat, niiden ratkaiseminen ja sovittelu ovat nykyään myös
kansainvälisen yhteistyön keskeisiä kehitettäviä aiheita sekä muun muassa
suomalais-venäläisen yhteistyön kohteita. Artikkelissa III tarkastellaan Venäjän
julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien mahdollisuuksia tarjota apua
rajat ylittävissä lapsia koskevissa perheasioissa.
Tutkimuksessa analysoidaan rajat ylittävän perhesovittelun ja rajat ylittäviin
perheoikeusriitojen ratkaisemiseen liittyvän julkisen oikeusavun tavoitteita
kansainvälisten sopimusten ja suositusten näkökulmasta sekä näiden
palveluiden tilaa nyky-Venäjällä kontrastoimalla niitä Suomen vastaaviin
järjestelmiin. Tähän liittyviä keskeisimpiä kansainvälisiä yleissopimuksia ovat
Haagin vuoden 1980 lapsikaappaussopimus (SopS 57/1994) ja Haagin vuoden
1996 lastensuojelusopimus (SopS 8/2011).
Venäjän uuden sovittelulain (FZ 193/2010, 2:1) mukaan sovittelua voidaan
käyttää myös niissä riidoissa, jotka johtuvat perheoikeudellisista suhteista.
Aiemmin on todettu, että sovittelun yleisen kehittämisen tarve on noussut
104
Venäjällä esille enemmänkin tuomioistuinlaitoksen kehittämisen tarpeista kuin
kansalaisten palvelun tarpeellisuuden tiedostamisesta (Trigubovitš, Semina &
Tšernov 2013, 8; Khazova 2012, 167). Sovittelun kehittämisen tarve
perheoikeudellisissa ja rajat ylittävissä perheasioissa on nostettu esille
venäläisten sovitteluasiantuntijoiden sovittelulainsäädännön edelleen
kehittämistä koskevissa keskusteluissa (Khazova 2012; Šamlikašvili 2011, 25;
Artikkeli III). Perheriitoja käsitellään venäläisessä riidanratkaisumenettelyssä
yleisten yksityisen sovittelun sääntöjen mukaisesti. Suomessa perhesovittelu on
nähtävä erilliseksi instituutioksi ja siitä on säädetty erikseen lainsäädännössä.
Venäjän sovittelulaissa ei ole erillisiä säännöksiä rajat ylittävästä
perhesovittelusta.
Rajat ylittävän perhesovittelun tilaa Venäjällä ja Suomessa (eräillä
paikkakunnilla) vuosina 2012–2013 koskeneen tämän tutkimuksen kyselyn ja
haastattelujen tulosten mukaan Helsingin käräjäoikeuden ja Pohjois-Karjalan
käräjäoikeuden sovittelijat eivät katsoneet rajat ylittäviä asioita niiden laadun
perusteella kuuluviksi erilliseen ryhmään kaikkien ulkomaalaiselementin
sisältävien sovitteluasioiden joukossa. Kyselystä on ilmennyt,
ettei ”perhesovittelun” ja ”rajat ylittävän perhesovittelun” tarkka määrittely
ollut suomalaisten perhesovittelijoiden tiedossa ja muun muassa se, etteivät
kunnat pitäneet tarkkoja tilastotietoja perhesovittelun osalta. (Artikkeli III.)
Perhesovittelu tuli jo arkipäiväiseksi Helsingin käräjäoikeudessa. Siellä ei
katsottu ongelmalliseksi sovittelua niissä rajat ylittävissä perheasioissa, joissa
toinen vanhemmista oli osallistunut sovittelumenettelyyn asuessaan ulkomailla.
Niitä asioita oli kuitenkin hyvin vähän. Sovittelijoina toimivat tuomarit
kiinnittivät enemmän huomiota siihen, että työ eri kulttuuritaustaisista jäsenistä
koostuvien perheiden parissa vaatii enemmän erityistä ammattitaitoa. Pohjois-
Karjalan käräjäoikeuteen tuli tuomioistuinsovitteluun vuoden 2013
ensimmäisellä puolivuotiskaudella 16 perheasiaa, joista kolmessa asiassa toinen
vanhempi oli ulkomaalaistaustainen ja yhdessä asiassa molemmat vanhemmat
olivat ulkomaalaistaustaisia. Tässä käräjäoikeudessa sovitteluun ei tullut
kyseisenä vuonna yhtäkään rajat ylittävää perheriita-asiaa. Helsingissä vuonna
2012 tarjotuista kunnallisista sovittelupalveluista 20–25 % kohdistui perheisiin,
joissa joko molemmat vanhemmat tai jompikumpi vanhemmista olivat
ulkomaalaistaustaisia. Helsingin kaupungin alueella vuoden 2013 tammikuun ja
heinäkuun välisenä aikana 646 vahvistetusta sopimuksesta lapsen
tapaamisoikeudesta 90 (13,9 %) oli sellaisia, joissa toinen vanhemmista oli
ulkomaalaistaustainen. 90 sopimuksesta neljässä toinen vanhemmista asui
ulkomailla. (Artikkeli III.)
Pietarin tuomioistuimessa vuoden 2012 alusta vuoden 2013 lokakuuhun
mennessä tuomioistuimen ulkopuolista sovittelua käytettiin 253 asiassa, jotka
liittyivät perhesuhteisiin. Sovittelua pidettiin tehokkaampana keinona näissä
asioissa kuin oikeuskäsittelyä. Vuoden 2013 alusta kaikki perheoikeudelliset
asiat siirretään kyseisessä tuomioistuimessa ensin sovitteluun. Asioita, joissa
105
toinen osapuoli olisi osallistunut sovitteluun asuessaan ulkomailla, ei ollut
lainkaan. Kyseisen tuomioistuimen edustajan mukaan sovittelijan tehtäviä
voisivat jatkossa suorittaa tuomareiden avustajat virkansa puitteissa. Kyselyssä
todettiin, että ”jos sovittelijan tehtävistä vastaisi tuomarin avustaja, sovittelu
olisi asianosaiselle maksutonta, kun tänä päivänä sovittelusta joutuu
maksamaan enemmän kuin asian oikeuskäsittelystä, mistä syystä valtaosa
väestöstä kääntyy mieluummin oikeuden puoleen”. Uralin sovittelukeskuksessa
tarjottiin vuoden 2013 ensimmäisellä puolivuotiskaudella sovittelupalveluja
kuudessa perheriidassa ja solmittiin kolme sovittelusopimusta. Edellä
mainituissa asioissa ja myös vuosina 2009–2012 käsitellyissä asioissa
ulkomaalaiselementin tai rajat ylittävän elementin sisältäviä asioita ei Uralilla
ollut. Karjalan tasavallassa ei soviteltu yhtään perheasiaa. (Artikkeli III.)
Yhteenvetona tässä voidaan todeta, että Suomessa (Helsingissä ja Pohjois-
Karjalassa) sovitteluun tuli tarkasteltuna ajankohtana vain vähän rajat ylittäviä
perheoikeusasioita. Rajat ylittävää perhesovittelua oli pääasiassa
tuomioistuinsovittelussa. Venäjällä tarkastelun kohteena olleilla
sovittelukokeilupaikkakunnilla (Pietari, Jekaterinburg, Karjalan tasavalta) ei
sovitteluun tarkasteltuna ajankohtana tullut yhtäkään rajat ylittävää perheasiaa.
Paljon useammin sovittelulla ratkaistiin sellaisia perheenjäsenten riita-asioita,
joissa yksi tai molemmat vanhemmat olivat samassa valtiossa asuvia
ulkomaalaisia. Ero Haagin 1980 ja 1996 yleissopimusten tarkoittaman
lapsiasioita koskevan sovittelun ja monikulttuuristen perheiden sovittelun
välillä näyttäytyi sovittelijoille useimmiten hämäränä sekä Venäjällä että
Suomessa. Joko kaikki ulkomaalaisuutta tavalla tai toisella koskettava, muun
muassa riidan osapuolten ulkomaalainen syntyperä teki sovittelusta saman
tien ”kansainvälisen” tai toisin päin ”rajan ylittävyyteen” ei kiinnitetty lainkaan
huomiota, ennen kuin kysyttiin. Tämä mahdollisesti johtuu siitä, ettei
kansainvälistä perhesovittelua ole selvästi tuotu esille sovittelukoulutusten
yhteydessä (ks. Venäjän osalta esim. Mediatsija i pravo 3(2013), 14–24.) Kyselyn
ja haastattelujen mukaan tuomioistuinsovitteluun liittyen toivottiin lisää
monikulttuurisuuskoulutusta. Kunnan perhesovittelun sovittelun asiantuntijat
eivät kyselyn mukaan nähneet esteitä rajat ylittävän sovittelun järjestämiselle
tarvittaessa, mutta he havaitsivat myös tarpeen kehittää ”sovittelumallia” miten
kansainvälistä sovittelua tulisi järjestää. Siitä huolimatta, että Venäjällä ei ole
tuomioistuinsovittelua, tuomioistuimet Venäjällä osallistuivat kyselyn mukaan
sekä sovittelumenettelyn kehitykseen että sen järjestämiseen. (Artikkeli III.)
Tutkimustulosten mukaan vuoden 1980 ja vuoden 1996 Haagin
yleissopimusten täytäntöönpanoa koskevissa asioissa sovittelun järjestämiseksi
tarkoitettua yhteyskeskusta ei ole toistaiseksi perustettu Suomeen eikä Venäjälle.
Suomen keskusviranomaisen (oikeusministeriön) käsiteltävänä oli 1.1.–17.9.2013
välisenä aikana 17 kansainvälistä lapsikaappausasiaa. Sen jälkeen kun Venäjällä
on vuonna 2011 tullut voimaan vuoden 1980 Haagin yleissopimus, Venäjän
keskusviranomaisen (Venäjän federaation opetus- ja tiedeministeriön)
106
käsiteltäväksi saapui noin 40 kansainvälistä lapsikaappausasiaa (ei vuosittaista
tilastoa). Sekä suomalaiset että venäläiset keskusviranomaisen asiantuntijat
totesivat, että lapsikaappausasioissa osapuolten asianajajat pyrkivät ensisijaisesti
saavuttamaan sopimuksen osapuolten välillä ja näin saamaan riidan sovituksi.
Venäjällä osapuolet itse olivat päässeet muutaman kerran sopimukseen.
Kaikissa näissä tapauksissa kyse ei kuitenkaan ollut erillisestä
sovittelumenettelystä, vaan riidan rauhanomaisesta sopimisesta osapuolten
toimesta asianajajien avulla tai ilman heitä. (Artikkeli III.)
Tutkimuksen mukaan rajat ylittävän sovittelun kehittäminen ei välttämättä
vaadi uusien rakenteiden luomista (Artikkeli III). Suomen keskusviranomaisen
asiantuntijat painottivat, että esimerkiksi kansainvälisissä lapsikaappauksissa
osapuolten konfliktit ovat yleensä erityisen syviä ja niistä muodostuu
kokonaisuus, joka on otettava huomioon sovittelun kehittämisessä. He olivat
sitä mieltä, että on mahdollista kehittää nykyistä perhesovittelujärjestelmää
myös rajat ylittävien riitojen ratkaisumenettelynä, muun muassa käyttäen
kansainvälistä sovittelukoulutusta saaneita sovittelijoita. Myös Venäjän
keskusviranomaisen asiantuntijat näkevät mahdollisuuksia kehittää rajat
ylittävää sovittelua nykyisen sovittelulain puitteissa. Suomalaiset asiantuntijat
korostivat, että rajat ylittävä sovittelu vaatii monien asioiden ratkaisemista,
esimerkiksi toisella osapuolella voi olla luottamuspula toisen valtion sovittelijaa
kohtaan. Tämän vuoksi olisi parempi, jos osapuolet voisivat keskinäisellä
sopimuksella valita sovittelijat kummastakin valtiosta. Heidän mielestään olisi
myös tarpeen luoda kyseisten sovittelijoiden tarjoamien palveluiden
rahoitusmalli. (Artikkeli III.)
Yleinen tuomioistuin Venäjällä voi vahvistaa sovintosopimukseksi vain
sellaisen sovittelusopimuksen, joka on saavutettu tuomioistuinasian vireille
tulemisen jälkeisen tuomioistuimen ulkopuolisen sovittelun tuloksena (FZ
193/2010, 3:12). Muita sovittelusopimusten vahvistamismahdollisuuksia ei ole.
Vuoden 1996 Haagin yleissopimuksen nojalla toisen valtion viranomaisten
suorittamat toimenpiteet on tunnustettava toisessa valtiossa oikeuden voiman
perusteella. Näillä viranomaisilla tarkoitetaan tuomioistuin- tai
hallintoviranomaisia (SopS 8/2011, 5:1). Näin ollen on tärkeää, että
perhesovittelussa saavutetut sovittelusopimukset olisi mahdollista vahvistaa
Venäjällä hallintoviranomaisten tai tuomioistuinten toimesta, ja ne olisivat
täytäntöönpantavissa ulkomailla. Kysymys sovittelusopimusten
vahvistamisesta on tutkimuksen tulosten mukaan erityisen tärkeää rajat
ylittävän sovittelun kehittämiseksi. Asia koettiin erityiseksi ongelmaksi
suomalaisen keskusviranomaisen näkökulmasta. (Artikkeli III.) Tämä
tutkimustulos on samansuuntainen Kalašnikovan (2011, 178–185, 239–240)
tutkimustuloksen kanssa siitä, että Venäjän sovittelun kehittämistä
siviilioikeudellisissa asioissa tulisi jatkaa sekä yksityisenä järjestelmänä että
integroituna mallina, jossa esimerkiksi tuomioistuin- ja notaarisovittelun
kehittäminen voisi olla hyvä vaihtoehto perheasioissa muun muassa näiden
107
sovintosopimusten vahvistamisen näkökulmasta. Sovittelusopimusten
vahvistamista koskevaan asiaan vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen asioissa
ovat kiinnittäneet huomiota myös Trigubovitš, Semina ja Tšernov (2013, 11),
jotka ovat päätyneet johtopäätökseen, että sovittelusopimuksen ”juridisen
sitovuuden saavuttamiseksi ulkomailla tarvitaan ilmeisesti tuomioistuimen
vahvistusta”. Myös Haagin kansainvälinen yksityisoikeuden konferenssi
(HCCH doc. prel N 13/2011) on kiinnittänyt huomiota sovittelusopimusten
täytäntöönpantavuuden ongelmaan jäsenvaltioissa.
Ensimmäiset rajat ylittävien perheasioiden sovittelukoulutuksen saaneet
sovittelijat aloittivat toimintansa Suomessa vuonna 2012 ja Venäjällä vuonna
2013. He eivät vielä sovitelleet rajat ylittäviä perheasioita käytännössä. Rajat
ylittävien asioiden suomalaiset sovittelijat olivat sitä mieltä, että ”sovittelu on
poikkeuksellisen tehokas keino ratkaista konflikteja lapsia koskevissa asioissa, ja
olisi erityisen toivottavaa, että sitä käytettäisiin aktiivisemmin myös
kansainvälisissä asioissa” (Artikkeli III). Venäjällä federatiivinen
sovitteluinstituutti aikoo kehittää rajat ylittävien sovittelijoiden koulutusta ja
käyttöä kansainvälisiin lapsia koskeviin riita-asioihin liittyen (Kaganov 2014).
Venäjän tai Suomen oikeusapulaki ei säädä erikseen oikeusavusta
sovitteluun liittyen. Rajat ylittävissä asioissa oikeudellisen neuvonnan tarve
liittyen esimerkiksi menettelyllisiin asioihin ja toisen maan lainsäädäntöön
saattaa olla korostetun tärkeä myös sovitteluasioissa. Vuoden 1980 Haagin
yleissopimuksen implementointiin liittyvä sovittelun käyttöä koskeva käsikirja
(HCCH guide 2013, 23–102) kiinnittää huomiota sovittelun soveltamiseen
kansainvälisiin lapsikaappaustapauksiin, ja siinä jäsenvaltioille on asetettu
konkreettiset tehtävät, jotka koskevat muun muassa sovittelu- ja
tuomioistuinmenettelyjen keskinäistä täydentävyyttä sekä oikeusmenettelyjen ja
juridisen tiedon saatavuutta. (Artikkeli III.) Julkisen oikeusavun ja sovittelun
palveluiden täydennettävyys ei noussut haastatteluissa ja kyselyssä esille.
Suomessa julkinen oikeusapu on käytettävissä tuomioistuinsovitteluasioissa
tuomioistuinasioiden tapaan. Kansainvälisissä lapsikaappausasioissa osapuolilla
Suomessa on yleisemmin asianajaja ja tällaiseen oikeusapuun soveltuvat julkista
oikeusapua koskevat säännökset. Ehkäpä tästä syystä oikeusavun tarve ei
noussut tutkimuksessa erityisemmin esille rajat ylittävää perhesovittelua
koskevassa kyselyssä ja haastatteluissa Suomessa. Venäjällä kysymys ei taas
noussut esille mahdollisesti siitä syystä, että rajat ylittävä sovittelu on ylipäätään
vasta kehityksensä alkuvaiheessa eikä käytännön asioita ole ollut hoidettavana.
Tutkimuksessa päädytään johtopäätökseen, että Venäjällä pyritään nyt
keskittymään ensisijaisesti koko sovitteluinstituution kehittämiseen, mukaan
lukien perheasiat, eikä erillisen perhesovitteluinstituution kehittämiseen.
Tutkimuksen mukaan venäläinen kansallinen sovittelu perheasioissa sijoittuu
Casalsin (2005, 4) ensimmäiseen tai toiseen kehityksen vaiheeseen. Venäjällä on
nähtävissä perhesovittelun parissa toimivien asiantuntijoiden kiinnostus
järjestelmän kehittämiseen ja on alkanut näiden asiantuntijoiden yhdistyminen,
108
joka ilmenee verkottumisessa ja koulutusohjelmien suunnittelussa, minkä
tavoitteena on edistää perhesovittelun kehittämistä ja sen käytännön
toteuttamista. Venäläinen sovittelujärjestelmä perheasioissa ei kuitenkaan ole
vielä lähentymässä kolmatta ja neljättä vaihetta, koska tutkimuksen
tekstiaineistoon sisältyneet asiakirjat eivät antaneet viitteitä perhesovittelun
merkityksen korostamisesta esimerkiksi erotilanteisiin liittyvien riita-asioiden
hoidossa, ja koska perhesovittelusta ei ole vielä yksityiskohtaista sääntelyä.
(Artikkeli III.) Tätä tutkimustulosta tukee venäläisen tutkimuksen tulos siitä,
että sovittelu yleensä, ei ainoastaan perheasioissa, on Venäjällä alkuvaiheessa.
(Šamlikašvili 2014a, 12). Tutkimustulosten perusteella voidaan nähdä, että
perhesovittelu on Suomessa pidemmälle kehittynyt kuin Venäjällä sekä
lainsäädännön että käytännön näkökulmasta. Sen sijaan rajat ylittävä
perhesovittelu vaati edelleen kehittämistä sekä Suomessa että Venäjällä.
(Artikkeli III.)
Tutkimuksen mukaan perhesovittelun ja rajat ylittävän perhesovittelun
jatkokehittämisessä tulee kiinnittää huomiota Euroopan neuvoston
ministerikomitean jäsenvaltioille antamiin suosituksiin (CoE Rec(2002)10Е; CoE
Rec R(93)1E), joiden mukaisesti siviiliasioissa tulee kehittää maksutonta tai
osittain maksullista sovittelumallia ja huolehtia oikeusavun saatavuudesta
sovittelumenettelyn yhteydessä, sekä Euroopan neuvoston ministerikomitean
suositukseen sovittelun kehittämiseksi perheasioissa (CoE Rec(98)1). Rajat
ylittävän sovittelun kehittäminen Haagin lapsikaappaus- ja
lastensuojeluyleissopimuksiin (SopS 57/1994; SopS 8/2011) liittyen vaatii sekä
koulutuksellisia ja organisatorisia toimia Suomessa ja Venäjällä, muun muassa
keskusviranomaisten roolin selvittämistä ja kehittämistä vuoden 1980 ja vuoden
1996 Haagin yleissopimusten käytännön implementointia käsittelevän
erikoiskomission suosituksen (HCCH rec. N 61/2011) mukaisesti, että lisäksi
lainsäädännöllisiä toimia Venäjällä koskien muun muassa sovittelusopimusten
vahvistamista. Haagin yksityisoikeuden konferenssi on suositellut kehittää
myös sellaista rajat ylittävää perheriitojen sovittelua, joka ei rajoitu vain
kyseisten sopimusten täytäntöönpanoon, vaan olisi laajempi (Van Loon 2013, 37).
5.5 OIKEUDEN SAATAVUUDEN DILEMMA
Julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien kehityksen ja
vuorovaikutussuhteiden tarkastelemiseksi on tutkimuksessa haettu tukea
Luhmannin (1995 (1984); 2004) oikeuden systeemiluonnetta koskevasta
lähestymistavasta (Artikkeli IV).
Julkisen oikeusavun ja sovittelun luomista voidaan tutkimuksen mukaan
pitää osoituksena Venäjän oikeusjärjestelmän kompleksisuuden (Habermas 1987
(1981), 113–118) kasvusta sekä oikeusjärjestelmän validiuden (Luhmann 2004,
123) lisääntymisestä. Julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittäminen on
109
tapahtunut Venäjän oikeusjärjestelmän sisällä, minkä tuloksena on ollut uusi
lainsäädäntö oikeusapu- ja sovittelujärjestelmästä. Uudet järjestelmät
muodostavat selkeästi Venäjän oikeusjärjestelmään kuuluvia itsenäisiä
kokonaisuuksia eli alajärjestelmiä (Luhmann 1989, 143) omine rakenteineen,
prosesseineen ja sääntöineen, jotka perustuvat federaation lakeihin. Tältä osin
tutkimuksessa on vahvistunut hypoteesi näiden uusien järjestelmien paikasta
järjestelmien keskuudessa. Tutkimuksen havainto oikeusapujärjestelmän
yhteydestä sosiaaliturvajärjestelmään on antanut kuitenkin mahdollisuuden
pohtia oikeusavun funktionaalisuuden keskeneräisyyttä. Yksityisen
sovittelujärjestelmät ongelmat liittyen sovittelusopimusten vahvistamiseen ja
heikommassa asemassa olevien henkilöiden palvelemiseen ovat taas antaneet
mahdollisuuden pohtia järjestelmän heikkoa yhteyttä muihin oikeusjärjestelmän
alajärjestelmiin.
Tutkimuksen mukaan nämä alajärjestelmät eivät ole kehittyneet Venäjällä
oikeusjärjestelmää koskevien yhteisten kokonaisvaltaisten strategioiden
puitteissa, vaan erikseen. Tämä havainto on johtanut hypoteesin hylkäämiseen
yhtenäisen oikeuspolitiikan vaikutuksesta järjestelmien kehittämiseen. Näiden
järjestelmien luomisessa Venäjän oikeusjärjestelmä on kommunikoinut
päätöksenteonjärjestelmän eli politiikan kanssa sekä ulkomaiden
oikeusjärjestelmien ja kansainvälisen sopimusjärjestelmän kanssa.
Venäjän strategisten oikeuspoliittisten tavoitteiden määrittelyssä on
nojauduttu merkittävässä määrin Yhdistyneiden kansakuntien ja Euroopan
neuvoston yleissopimuksiin ja suosituksiin sekä Venäjän sisäisiin tarpeisiin.
Nojautuminen sisäisiin tarpeisiin on kuitenkin ollut eripainotteista julkisen
oikeusavun ja sovittelun kehittämisen tapauksissa. Venäjän perustuslain
toteuttaminen, sosiaalivaltion velvoitteiden täyttäminen, köyhyyden, sosiaalisen
syrjäytymisen ja epätasa-arvon ongelmien ratkaiseminen sekä yleisen
laillisuusilmapiirin luominen ja kansalaisten käyttäytymisen ohjaaminen ovat
tutkimuksen valossa nähtävissä julkisen oikeusavun kehittämistä ohjanneina
keskeisimpinä kansallisina tavoitteina. Sovittelun kehittäminen on tutkimuksen
mukaan liitetty strategioissa vain tuomioistuinten kuormituksen vähentämisen
ja oikeustietoisuuden lisäämisen tavoitteeseen. Venäjän strategisen
päätöksenteon vaikutus järjestelmien kehitykseen on tässä nähtävissä
tavoitehakuiseksi ohjelmoinniksi (Luhmann 2004, 92, 201–203), jolla on pyritty
tuomaan oikeuteen sosiaali- ja oikeusvaltion velvoitteita, ja oikeusjärjestelmä on
vastannut siihen omalla ehdollisuudellaan eli mahdollistanut strategisen
ohjelmoinnin vaikutuksen. (Artikkeli IV.)
Ulkoisten vaikutustekijöiden osalta voidaan katsoa, että niiden merkitys on
ollut suurempi järjestelmien kehittämisen alkuvaiheessa, kun taas
lainvalmistelun aikana sisäiset tarpeet ovat nousseet merkittävämpään rooliin.
Ulkoisten vaikutustekijöiden osuus on ollut merkittävämpi sovittelujärjestelmän
kehittämisen osalta kuin oikeusavun. Tältä osin tutkimushypoteesi siitä, että
110
alajärjestelmien kehittämisessä pääpaino saattaa olla ulkoisilla tekijöillä, on
saanut vahvistuksen vain sovittelun osalta.
Venäjän tuomioistuinlaitoksen konkreettiset tarpeet sekä oikeuteen pääsyn
parantamista koskeva strateginen tavoite ovat nähtävissä julkisen oikeusapua ja
sovittelua sekä koko oikeusjärjestelmää kehittäviksi yhteisiksi vaikutustekijöiksi
(Artikkeli IV). Tutkimuksen hypoteesi siitä, että Venäjän julkinen oikeusapu on
vuorovaikutuksessa sovittelun kanssa laajempien oikeuden ja yhteiskunnan
keskinäiseen suhteeseen liittyvien tavoitteiden kautta, ja että näiden tavoitteiden
on oltava perus- ja ihmisoikeuksien ja oikeudenmukaisuuden toteutumiseen
sekä oikeuden saatavuuden kehittämiseen liittyviä tavoitteita, on vahvistunut
vain osittain. Venäjän julkisen oikeusavun järjestelmä on osoittautunut olevan
välillisessä vuorovaikutuksessa sovittelujärjestelmän Euroopan neuvoston
sopimusjärjestelmän ja suositusten kautta sekä oikeudenmukaisuuden
kehittämiseen, oikeusturvan lisäämisen ja oikeudenhoidon laadun parantamisen
liittyvien tavoitteiden kautta. Sen sijaan laajempia oikeuden saatavuuteen
liittyviä tavoitteita ei tutkimuksessa ole tullut esille järjestelmiä koskevien
kehittämistavoitteiden ja sisältöjen tarkastelussa. Alajärjestelmien
vuorovaikutussuhteita on ollut havaittavissa poliittisen järjestelmän,
lainsäädäntöjärjestelmän, mukaan lukien sosiaaliturvalainsäädännön,
tuomioistuinjärjestelmän ja kansainvälisen sopimusjärjestelmän kanssa.
Tutkimuksessa on tullut esille se, että oikeuden saatavuuden kehittäminen
laajemmassa merkityksessä eli silloin, kun sillä tarkoitetaan ei ainoastaan
tuomioistuimia ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, vaan myös muita
konfliktinratkaisukeinoja (Letto-Vanamo 2005, 30‒33; Kalašnikova 2011, 238), on
ollut vain heikosti identifioitava taustatekijä tarkasteltuja järjestelmiä koskevassa
päätöksenteossa. Julkisen oikeusavun strategiset tavoitteet ovat olleet selvästi
enemmän köyhyyden ja oikeusturvan parantamiseen liittyviä, kun taas
sovittelun kehittämisen tavoitteet ovat liittyneet pääasiassa
tuomioistuinlaitoksen toiminnan kehittämiseen. Tästä syystä voidaan katsoa,
että oikeuteen pääsyn näkökulmasta julkisen oikeusavun ja sovittelun
kehittämisen riskinä voi Venäjällä olla niiden erillisestä kehittämisestä johtuva
oikeuteen pääsyn dilemman kehittyminen (Letto-Vanamo 2005). Dilemmalla
tässä viitataan tilanteeseen, jossa julkinen valta tukee eri lähtökohdista käsin
oikeudellisten asioiden hoitamiseen tarkoitettuja eri järjestelmiä ja muun muassa
julkista oikeusapua ja konfliktinratkaisukeinoja. “Mikäli järjestelmiä kehitetään
täysin kahdesta eri lähtökohdasta, voi toisen kehittäminen johtaa
haluttomuuteen kehittää toista, vaikka on täysin ilmeistä, että molempia
järjestelmiä tarvitaan” (emt., 23). Myös järjestelmien keskinäistä
vuorovaikutusta koskettava Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus
(CoE Rec(2002)10E), jonka mukaan jäsenvaltioille suositellaan maksuttoman tai
osittain maksullisen sovittelun kehittämistä siviiliasioissa sekä oikeusavun
saatavuutta sovitteluun liittyen, on lähestyttävissä edellä mainitusta
järjestelmien yhteisiä lähtökohtia koskettavasta näkökulmasta.
111
Julkisen oikeusapujärjestelmän ja sovittelun kehittämistavoitteiden
toteutumisen keskeisimmiksi riskeiksi ovatkin tutkimuksen mukaan
arvioitavissa valtion heikko mahdollisuus tukea molempia järjestelmiä uuden
lainsäädännön toimeenpanossa, mutta myös kansalaisten luottamuksen
alhainen taso oikeudellisia instituutioita kohtaan. Kysymys luottamuksesta ei
ole vain tutkimuksen kohteena olleiden alajärjestelmien haaste, vaan se on
nähtävissä koko oikeusjärjestelmän ongelmaksi (Artikkeli IV). Tätä väitettä
tukee muun muassa viimeaikainen Zorkin (2014) toteamus luottamuksesta
tuomioistuinlaitokseen, jonka mukaan suurin osa kansalaisista ei edelleenkään
luota tuomioistuimiin, vaan kansalaiset pitävät tuomioistuimia tehottomina,
epäoikeudenmukaisina tai korruptoituneina. Ilman luottamusta oikeudellisiin
instituutioihin ja ilman sitä, että näitä instituutioita kehitetään luottamuksen
arvoisiksi, yhtäläinen ja todellinen oikeusturva ei voi tehokkaasti toteutua. Tästä
näkökulmasta tutkittavien järjestelmien kehittämisessä Venäjällä on otettu nyt
eräs askel kohti oikeusturvaa.
112
6 Pohdintaa
Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun
toimivuutta siviilioikeudellisissa asioissa sekä kehittämisen tavoitteita.
Tutkimuksen tavoitteena oli lisätä tietoa Venäjän oikeusjärjestelmästä ja sen
kehittämisestä akateemisen ja laajemman yhteiskunnallisen keskustelun sekä
kansainvälisen oikeudellisen yhteistyön näkökulmasta. Tutkimus toi esiin
tarkasteltujen järjestelmien haasteita ja antoi mahdollisuuden pohtia Venäjän
oikeusjärjestelmän tulevan kehittämisen suuntaviivoja.
Julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien luominen on nähtävä
merkittäväksi askeleeksi kohti oikeuden saatavuuden, oikeudenmukaisuuden ja
yhdenvertaisuuden lisäämistä Venäjällä sekä Venäjää sitovien kansainvälisten
yleissopimusten velvoitteiden täyttämistä. Järjestelmien luomista voidaan pitää
osoituksena Venäjän oikeusjärjestelmän kompleksisuuden kasvusta (Habermas
1987 (1981), 113‒118) sekä validiuden lisääntymisestä (Luhmann 2004, 123).
Lisäksi voidaan nähdä, että näiden järjestelmien kehittämisellä on Venäjällä
pyritty yhteiskunnan edelleen oikeudellistumisen rajoittamiseen (emt., 143;
Habermas 1992, 436) vaihtoehtoisten konfliktinratkaisumenetelmien
kehittämisen sekä yleisen oikeustietoisuuden parantamisen kautta.
Julkisen oikeusavun ja sovittelun kehitys on kuitenkin Venäjällä vasta
alkuvaiheessa. Järjestelmät eivät vielä käytännössä toimi kaikkialla, ja niiden
toiminnot eivät ole vielä yhdenmukaisia Venäjän eri alueilla. Venäläisen
asianajajan sanoin Venäjän julkinen oikeusapu siviilioikeudellisissa asioissa on
kuin “keskoslapsi, jonka selviämisestä lääkärit ovat nyt jo varmoja, mutta
kuinka hänen kehityksensä jatkuu, ja millaiseksi ihmiseksi hän kasvaa, ei vielä
tiedetä” (Pelevin 2014). Samaa voidaan sanoa myös sovittelusta.
Järjestelmien kokeilut ovat Venäjällä johtaneet uuden federaatio- ja
aluelainsäädännön säätämiseen sekä uusien rakenteiden luomiseen. Federaation
oikeusapulain (FZ 324/2011) mukaan maksutonta oikeusapua
siviilioikeudellisissa asioissa saa julkisen ja ei-julkisen oikeusavun toimijoilta.
Julkisen oikeusavun järjestämis- ja rahoitusvastuu on Venäjän federaation
subjekteilla eli hallintoalueilla. Federaation sovittelulain (FZ 193/2010) mukaan
sovittelu riita-asioissa on Venäjällä yksityinen palvelu. Parhaillaan Venäjällä
käydään vilkasta keskustelua järjestelmien jatkokehittämisestä. Täytynee
kuitenkin vielä pidättäytyä kutsumasta näitä järjestelmiä instituutioiksi, mikäli
niillä ymmärretään sosiaalisia rakennelmia, joihin liittyy oikeusperustan ja
menettelyjen lisäksi myös tapoja ja vakiintuneita mielikuvia (Lindroos 2010, 52).
Julkisen oikeusavun kehittämisessä ollaan Venäjällä pidemmällä kuin
sovittelussa: oikeusapujärjestelmä on levinnyt laajemmin valtakunnallisesti ja
113
saanut vakiintuneempia toimintamuotoja. Julkisesta luonteesta ja korkeammasta
organisoitumisasteesta johtuen oikeusapu on Venäjällä kehittyneelle
byrokratialle (Weber (1964 (1922), 330‒333) tunnusomaisempi järjestelmä
sovitteluun verrattuna. Tästä huolimatta voidaan katsoa, että Weberin (ems.)
tarkoittamaa byrokratisoitumista tai rationaalisen oikeusviranomaisen
kehittymistä eli pysyvien rakenteiden luomista toimivaltoineen ja sääntöineen
on tapahtunut sekä oikeusavun että sovittelun kehittämisessä.
Järjestelmien kehittämisen tavoitteita on Venäjällä käsitelty erillisissä
oikeuspoliittisissa strategioissa, vaikka niissä on ollut korostetusti esillä
suunniteltavien oikeusuudistusten kokonaisvaltaisuus. Tämä osoittaa sen, että
myös oikeusapu- ja sovittelu-uudistusten takana ovat olleet aikaisemmissa
uudistuksissa havaitut Venäjän oikeuspolitiikan fragmenttisuus (Skorobogatov
2013, 1‒5) sekä tavoite saada aikaan pikainen asianlaidan korjaaminen jollakin
yksittäisellä sektorilla (Lafitski 2013, 151).
Jos oikeudellisia järjestelmiä kehitetään ilman kokonaisvaltaista näkemystä
oikeusvaltion, oikeusjärjestelmän ja oikeusturvan kehittämisen tavoitteista ja
käytettävistä resursseista, eteen voi tulla oikeuden saatavuuden dilemma
(George & Wilding 1976, 117–138; Letto-Vanamo 2005, 23). Oikeusavun
kehittämisellä on Venäjällä tavoiteltu heikommassa asemassa olevien
kansalaisten parempia mahdollisuuksia hakea oikeutta, minkä seurauksena
siviilioikeudellisten asioiden määrä saattaa kasvaa tuomioistuimissa.
Sovittelupalveluita on taas kehitetty riita-asioiden vähentämiseksi
tuomioistuimissa. Tässä tavoitteessa ei kuitenkaan ole otettu huomioon muun
muassa palveluiden saatavuutta heikommassa asemassa olevien henkilöiden
näkökulmasta eikä sovittelusopimusten täytäntöönpantavuutta. Julkisen
oikeusavun yksityistä sovittelua parempi resurssointi voi sekin lisätä
kansalaisten halukkuutta käräjöintiin ja siten tuomioistuinten kuormitusta.
Voidaankin katsoa, että Venäjällä toteutetuilla politiikan toiminnoilla ei ole vielä
voitu haastaa yhteiskuntaa “parhaan mahdollisen saavuttamisessa” (Palonen
2014, 16; Weber (1994 (1919), 80‒81), vaan uusia järjestelmiä on luotu täyttämään
nykyisiä kriittisimpiä aukkoja.
Julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämisessä on tapahtunut
vuorovaikutusta oikeusjärjestelmän sisällä. Oikeusjärjestelmä sosiaalisena
alasysteeminä on kyseisten alajärjestelmien kehittämisessä ollut myös
vuorovaikutuksessa muiden sosiaalisten alasysteemien kanssa (Luhmann 1995
(1984)). Voidaan nähdä, että normien lisääntyminen ja myös oikeusjärjestelmän
autopoieettisuus (Luhmann 2004, 143) ovat vaikuttaneet siihen, että jo olemassa
olevan lainsäädännön, muun muassa asianajaja- ja tuomioistuinlaitosta
koskevan lainsäädännön sekä sosiaalilainsäädännön, muuttaminen on ollut
Venäjällä vaikeaa uusia poliittisia tavoitteita silmällä pitäen. Oikeusjärjestelmän
vuorovaikutus muiden sosiaalisten alasysteemien, kuten kansainvälisen
sopimusjärjestelmän ja politiikan, kanssa (Luhmann 1995 (1984), 107‒108) ja
toisaalta sen sulkeutuneisuus ja itsetuottavuus (Teubner 1993, 15) ovat
114
asettaneet rajoja julkisen oikeusavun ja sovittelun alajärjestelmien kehittämiselle,
tuoneet niille ominaispiirteitä ja vaatineet kompromisseja.
Järjestelmien vuorovaikutukseen sekä eritahtiseen kehittämiseen voidaan
hakea selitystä Baumanin (1997, 140‒141, 240‒241) näkemyksestä rationaalisesta
toiminnasta ja modernin yhteiskunnan sisäisestä ristiriitaisuudesta.
Rationaalisten toimintojen eli valtionhallinnon politiikkojen ja lainvalmistelun
valinnoissa ovat Venäjällä olleet näkyvissä poliittisen järjestelmän ja
oikeusjärjestelmän sidonnaisuudet sekä arvorationaalisuus (Rottleuthner 1989,
235, 239). Luhmannin (2004, 363, 368) sanoja lainaten “poliittisen luovuuden
kentällä” poliittisia kehittämistavoitteita on pyritty toteuttamaan sekä oikeuden
että budjetin välineiden avulla. Valinnoissa on jätetty vähemmälle huomiolle
oikeusjärjestelmän sisäinen vuorovaikutus, muun muassa julkisen oikeusavun,
sovittelun ja tuomioistuinlaitoksen välillä, ja kiinnitetty merkittävämmin
huomiota rahalla saatavaan arvioituun vastineeseen.
Käytettävissä olevat resurssit on Venäjällä suunnattu ensisijaisesti julkisen
oikeusapujärjestelmän luomiseen oikeusavun perustuslaillisesta luonteesta
johtuen. Jokaisen oikeus oikeusturvaan ja pätevään oikeusapuun on kirjattu
Venäjän perustuslakiin (VF PL 1993, 46:1,3, 48:1), jossa on säädetty myös
oikeudesta saada maksutonta oikeusapua federaatiolainsäädännön sallimissa
tapauksissa. Valtio on kuitenkin maksutonta oikeusapua koskevan
federaatiolainsäädännön kehittämisessä joutunut etsimään vaihtoehtoisia
toimintamahdollisuuksia. Tähän on vaikuttanut yhtäältä asianajajien vastustus
ja toisaalta edellä mainittu resurssiasia. Tämän vuoksi Venäjällä on lähdetty
kehittämään sekä julkista että ei-julkista maksutonta oikeusapua.
Julkisen oikeusavun valintaan kehittämisen painopisteeksi on vaikuttanut
myös sen näkeminen yhtenä vastauksena Venäjän merkittävimpiin kuuluvaan
yhteiskunnalliseen ongelmaan eli köyhyyteen. Tarve järjestää lakiin perustuvia
maksuttomia oikeusapupalveluita siviilioikeudellisissa asioissa on siten tullut
Venäjällä havaituksi ja liitetyksi sekä valtiota koskeviin velvoitteisiin ja
todettuun kansalaisten kysynnän kasvuun että sosiaalisen
oikeudenmukaisuuden kehittämisen ja köyhyyden torjunnan tavoitteisiin.
Sovittelun osalta ei järjestelmän kehittämisen tarvetta ole lähestytty näistä
näkökulmista eikä kansalaisten kysyntää ole havaittu samassa määrin. Myös
kansainvälinen yhteistyö on havahduttanut Venäjää luomaan aiemmin
puuttuneita julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmiä siviilioikeudellisissa
asioissa.
Julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämiseen Venäjällä vaikuttaneet
konkreettiset tekijät voidaan jakaa ulkoisiin eli kansainvälisiin ja sisäisiin eli
kansallisiin vaikutustekijöihin. Julkisen oikeusavun kehittämisessä
keskeisimpinä ulkoisina vaikutustekijöinä ovat olleet Euroopan neuvoston
ministerikomitean suositus (CoE Rec R(93)1E) köyhimpien pääsystä oikeuteen
sekä Suomen oikeusavun järjestelmä. Keskeisinä sisäisinä tekijöinä ovat olleet
Venäjän kansalliset oikeuspolitiikat, kuten Venäjän oikeusohjelma 2013 (RPRF
115
517/2013), jotka ovat olleet vastauksia maan sisäisiin oikeus- ja sosiaalivaltion
kehittämiseen liittyviin tarpeisiin. Nämä tarpeet ovat tulleet yhä vahvemmin
esille järjestelmän kehittämisessä, ja ne ovat liittyneet pääasiassa köyhyyden ja
epätasa-arvon torjuntaan, kansalaisten oikeustietoisuuden ja lainkuuliaisuuden
parantamiseen, mutta myös oikeusturvan lisäämiseen. Oikeusturvan lisäämisen
ja oikeustietoisuuden parantamisen tavoitteet ovat vuorostaan liittyneet
laajempaan oikeuden saatavuuden parantamisen tavoitteeseen.
Sovittelun kehittämisessä vaikuttavien tekijöiden pääpaino on ollut
selvemmin ulkoisilla tekijöillä, erityisesti Euroopan neuvoston
ministerineuvoston suosituksilla koskien köyhimpien pääsyä oikeuteen ja muun
muassa sovittelun kehittämistä (CoE Rec R(93)1E, 2.a.) sekä sovittelua
perheasioissa (CoE Rec(98)1) ja siviiliasioissa (CoE Rec(2002)10E). Sovittelun
kehittämiseksi on haettu malleja useista ulkovaltioista ja myös Suomesta.
Ulkoisten vaikutustekijöiden etusija selittyy muun muassa sovittelun tradition
katkeamisena Neuvostoliitossa. Sisäisiä tekijöitä ovat olleet pääasiassa
tuomioistuinjärjestelmän kuormituksen vähentämistavoite ja sitä kautta
oikeudenhoidon laadun parantaminen. Kansalaisten tarpeet kyseiseen
oikeudelliseen palveluun liittyen eivät olleet strategisissa keskusteluissa esillä,
mihin voidaan katsoa vaikuttaneen aiemmissa tutkimuksissa (Kalašnikova 2011;
Šamlikašvili 2011, 2014d) esille nostetut kansalaisten vähäinen tietämys
sovittelusta sekä järjestelmän vähäinen kehittymisaste.
Siitä huolimatta, että järjestelmien kehittäminen on pohjautunut eri
strategioihin, laajemmat oikeuden ja yhteiskunnan suhdetta sekä oikeusturvan
lisäämistä ja oikeudenhoidon laadun parantamista koskevat tavoitteet voidaan
nähdä yhteisiksi molemmille järjestelmille. Kummankin järjestelmän
kehittämisessä on nojauduttu merkittävässä määrin Euroopan neuvoston
sopimusjärjestelmään ja suosituksiin, mutta myös omiin oikeus- ja
sosiaalipoliittisiin tarpeisiin. Tämä osoittaa sen, että Venäjällä on pystytty
omaksumaan uusia sääntöjä sekä yhdistämään niitä vanhoihin arvoihin ja
intresseihin (mm. Burawoy & Verdery 1999, 4, 15; Cohen 2000, 23; Gelman 1999,
943). Kansainvälinen ja nimenomaan eurooppalainen sopimusympäristö on
toiminut uudistuksissa Mattein (1994) tarkoittamana “oikeuskulttuurisena
johtajana”. Sen avulla Venäjä on siirtänyt kansainvälisen, mukaan lukien
Suomen, kokemuksen omiin tarpeisiinsa soveltuvin osin (Örücü (2003, 468–471).
Lisäksi voidaan nähdä, että Venäjällä on parhaillaan tapahtumassa oikeuden
materialisoitumista eli sen valjastamista hyvinvointivaltion tehtäviin ja
sosiaalioikeuden luomista (Ewald 1986, 40; Teubner 1986, 4). Todettakoon, että
myös ihmisoikeusjulistuksen (1948) jälkeinen Länsi-Euroopan valtioiden
hyvinvoinnin kehittäminen nojautui enemmän paikallisiin talous- ja
sosiaalipolitiikkoihin kuin laajempaan kansainväliseen “ihmisoikeusstrategiaan”
(Rosas & Helgesen (toim.) 1990, 2). Edellä mainituista seikoista johtuen on syytä
korostaa transitiovaltion oikeudellisten traditioiden ja kansallisten
116
kehittämistavoitteiden ja niiden merkityksen tiedostamisen tärkeyttä niin
tutkimus- kuin kansainvälisessä kehittämisyhteistyössäkin.
Ihmisoikeustakeet voivat toteutua valtioissa tehokkaasti ja yhtäläisesti
ainoastaan, jos oikeussuoja on perustellusti kohdennettu ja oikeussuojaa
tarvitsevien henkilöiden oikeudellisten asioiden hoitokustannukset ovat
mahdollisimman alhaiset (Van Dijk 1990, 130). Venäjän julkinen
oikeusapujärjestelmä turvaa ensisijaisesti Venäjän vähävaraisten kansalaisten
oikeuden ammatilliseen maksuttomaan oikeusapuun. Julkisen oikeusavun
kohdentamisongelma ilmenee alhaisessa minimitoimeentuloon sidotussa
vähävaraisuuden tulorajassa sekä muiden asiakkaiden luokittelemisessa eri
kategorioihin, mutta myös ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden
rajaamisessa järjestelmän ulkopuolelle. Julkinen oikeusapu näyttäytyy tästä
syystä osittain valtion suomana sosiaalisena etuutena tietyille kansalaisryhmille,
minkä taustalla on nähtävissä aiempi Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan entisten
sosialististen valtioiden traditio suhtautua ihmisoikeuksiin ennemmin valtion
suojelemina etuuksina kuin yksilöiden oikeuksina suojautua myös valtiota
vastaan (Rosas & Helgesen (toim.) 1990, 1). Pitkälti sosiaalisista etuuksista
koostuvat sosiaaliset oikeudet on nähty venäläisille keskeisimmiksi (Richter &
Ghodsee 2009, 5‒6). Niitä lähestytään Venäjällä erilaisesta näkökulmasta kuin
muita oikeuksia eikä niitä aina mielletä ihmisoikeuksiksi (Stephenson 2000,
281‒282).
Osa nykyisistä maksuttomaan oikeusapuun oikeutetuista asiakkaista on
etuoikeutettuja siihen statuksensa perusteella tai muihin etuoikeutettujen
ryhmiin kuulumisensa vuoksi, vaikka jotkut heistä saattaisivat olla hyvätuloisia.
Oikeusavun toimenpiteet tällaisten asiakkaiden osalta rajoittuvat kuitenkin
useimmiten neuvontaan, mikä pienentää luodun palvelun oikeudellisen
osaamisen kenttää ja lähentää sitä entisestään sosiaalipalveluun. Esimerkiksi
Pietarin alueella oikeus maksuttomaan oikeusapuun kuuluu eräissä asioissa
raskaana oleville naisille ilman tulorajaa (Timofejeva 2014).
Oikeusapuasiakkaiden valintaa on Pietarissa perusteltu nimenomaan
sosiaalisilla perusteilla, muun muassa syntyvyyden edistämistavoitteella ja
adoptio- ja huostaanottopolitiikan kehittämisellä (emt.).
Nykytilanteessa on kuitenkin todettava, että oikeusapulain ja myös alueiden
lakien asiakaskategorioissa on varmasti enemmistö sellaisia asiakkaita, joilla on
ammatillisen julkisen oikeusavun tarvetta ja olemattomat mahdollisuudet
suoriutua itse sen kustannuksista. Joten ei ole syytä kokonaan kyseenalaistaa
Venäjän nykyisen oikeusapujärjestelmän merkitystä erityisryhmiin valittujen
henkilöiden perusoikeuksiensa suojelemisessa ja oikeuden saatavuuden
mahdollistamisessa heille.
Ulkomaalaiset ja kansalaisuudettomat henkilöt eivät voi saada julkista
oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä vähäisiä poikkeuksia
lukuunottamatta. Ulkomaalaisten kansalaisten oikeussuojakeinojen
kehittämisen näkökulmasta tulisi Venäjän oikeus- ja maahanmuuttopolitiikkaa
117
muuttaa kokonaisvaltaiseksi. Siinä tulisi ottaa huomioon sekä ulkomaalaisten ja
kansalaisuudettomien henkilöiden tarpeet sekä sosiaali- ja taloudelliseen tukeen
että oikeusturvaan Venäjän alueella. Näillä toimilla muun muassa edistettäisiin
kansalaisuudettomien henkilöiden ja siirtotyöläisten oikeusturvaa sekä
maahanmuuttajien aktiivista integraatiota ja vaikutettaisiin syrjinnänvastaiseen
työhön. Kielteiset kokemukset kohtaamisista enemmistöryhmän edustajien ja
viranomaisten kanssa vähentävät maahanmuuttajien luottamusta yhteiskuntaan,
lisäävät heidän kokemuksiaan syrjinnästä ja viime kädessä huonontavat heidän
sopeutumistaan yhteiskuntaan (Jasinskaja-Lahti, Liebkind & Vesala 2002,
119‒121; Jasinskaja-Lahti, Liebkind & Perhoniemi 2006, 279‒280).
Oikeussuojakeinojen ongelmat vuorostaan estävät oikeusturvan saatavuutta
syrjintää koskevissa asioissa (Anttila 2014, 1081).
Taloudellisista oikeuksista on muun muassa todettu, että “avusta ei pitäisi
tulla sääntö. Jos mahdollista, ihmisten pitäisi olla itseauttavia (self supporting) ja
itsenäisiä” (Spagnoli 2007, 54). Tärkeintä on kehittää olosuhteita, joissa ihmiset
voisivat tyydyttää itse omat perustarpeensa, ja julkilausuttuja taloudellisia
oikeuksia tarvitaan vasta sen jälkeen, kun näiden olosuhteiden luomisessa on
epäonnistuttu. Tämä näkökulma on tärkeä pohdittaessa hyvinvointi- ja
oikeusvaltion kehittämistä Venäjällä. Oikeudellisia järjestelmiä tulisi kehittää
sekä oikeudellisten investointien että sosiaalisten mahdollisuuksien
näkökulmasta ja huolehtien, ettei perus- ja ihmisoikeuksia rajoiteta (sosiaalisista
investoinneista, mahdollisuuksista ja oikeuksista Suomessa ks. Saari (toim.) 2010,
314).
Oikeusavun kohdentamisessa tulee muun muassa katsoa, että oikeudellisilla
palveluilla olisi todellista oikeudellista apua tarvitsevien, heikommassa
asemassa olevien henkilöiden oikeussuojan toteutumista edistävä tehtävä.
Oikeusapupalveluiden avulla ei voida toteuttaa oikeudenmukaisen
yhteiskuntajärjestyksen periaatetta elintason kohottamisesta (Rawls 1988, 67).
Köyhyyden torjuntaan on Venäjällä valjastettava muita keinoja. Samalla on
kehitettävä muita järjestelmiä ja viranomaisten toimintoja siihen suuntaan, että
kansalaisten mahdollisuudet hoitaa itse omia oikeudellisia asioitaan paranisivat,
esimerkiksi hallinnollisia menettelyjä yksinkertaistamalla. Sovittelun
kehittäminen on näin ollen jatkossa keskeisessä asemassa vaihtoehtojen
luomisessa ihmisille oikeudellisten asioiden hoidossa ja siten ihmisten
itsenäisyyden ja itseauttavuuden sekä koetun oikeudenmukaisuuden (Ervasti
2005; 2011) edistämisessä.
Vaikka Venäjän lainsäädännön on nähty vastaavan jo kohtuullisen hyvin
muodollisen ja aineellisen oikeusvaltiollisuuden kriteerejä (Koistinen 2012, 65),
haasteeksi oikeusvaltion kehittymiselle Venäjällä on muodostunut se, ettei
oikeusvaltiokehityksen edellytyksiä, kuten kansalaisyhteiskunnan kehittämistä,
ole vahvistettu (Hendley 2009, 340). Venäjältä myös puuttuu varsinainen
oikeusvaltion doktriini (Mazajev 2013, 281). Oikeusvaltiosta ei ole vielä tullut
“venäläistä ideaa”, josta Berdjajev (1990 (1946), X:4) on sanonut, ettei venäläinen
118
idea pohjaudu järjestäytyneen yhteiskunnan (organizovannoje obštšestvo)
tavoittelemiseen, vaan yhteisöllisyyteen (obštšnost). Tästä näkökulmasta
katsottuna oikeusvaltion pitäisi Venäjällä tulla yhteisesti tavoittelemisen
arvoiseksi koettu asia.
Viimeaikainen Venäjän poliittinen kehitys on kuitenkin antanut
kansainväliselle yhteisölle aihetta huolestua Venäjän tavoitteista koskien
oikeusvaltion kehittämistä. On toivottavaa, ettei Venäjä vetäytyisi
kansainvälisestä ja muun muassa eurooppalaisesta oikeudellisesta yhteistyöstä
eikä hidastaisi jo aloittamiaan merkittäviä uudistuksia, kuten oikeusturvan
kehittämistä. Kansalaisten oikeusturvan saatavuutta, tasa-arvoa ja
yhdenvertaisuutta tulee Venäjällä jatkossa kehittää siten, että huomio
kiinnitetään eri oikeus- ja sosiaalipolitiikkojen täydennettävyyteen,
lainsäädännön vaikuttavuuteen, resurssien tarkoituksenmukaiseen käyttöön ja
selkeään visioon oikeus- ja sosiaalivaltiosta (ks. politiikkaprosessien
ulkopuolisesta yhteisymmärryksestä Saari 2011b, 326).
Venäjällä voitaisiin tarttua oikeusapulain antamaan mahdollisuuteen
hyödyntää kansalaisjärjestöjä ei-julkisen oikeusavun järjestämisessä. Sosiaali- ja
oikeuskysymyksiin erikoistuvat kansalaisjärjestöt ovat jo nyt auttamassa
kansalaisia eri ongelmatilanteissa ja muun muassa oikeudellisissa ongelmissa
(Kulmala 2013; Gutnikov 2014). Jatkossa on tärkeää huolehtia näiden pitkälti
erikoistuneiden (Maloney 2012, 85) kansalaisjärjestöjen ja julkisen vallan tai
Habermasin (1992, 453) sanoin “rationaalistuvan elämismaailman” ja julkisen
vallan aidosta molemminpuolisesta kiinnostuksesta yhteistyöhön oikeusapu-,
mutta myös sovittelukysymyksissä. Yhteistyön avulla voisi parantua
kansalaisten mahdollisuus itse katsoa, mitkä ongelmat ovat heistä tärkeitä ja
edellyttävät kansalaisjärjestöjen tukea (Salmenniemi 2007, 259), ja samalla valtio
voisi saada apua sen vastuulle kuuluvien palveluiden tarjoamisessa niukkojen
resurssiensa puitteissa. Tällainen kumppanuus toimisi kuitenkin vain
valtiopolitiikan muuttuessa liberaalisemmaksi ja kansalaisjärjestöjä koskevan
lainsäädännön parantuessa (Trifonova 2014).
Sovittelun jatkokehittämisessä on kiinnitettävä huomiota sen
julkisoikeudelliseen merkitykseen oikeusturvajärjestelmässä ja tukemisen
tarpeeseen. Riita-asioiden sovittelun ja rajat ylittävän perhesovittelun
kehittämisessä tulee jatkossa kiinnittää huomiota Euroopan neuvoston
ministerikomitean jäsenvaltioille antamiin suosituksiin (CoE Rec(2002)10Е; CoE
Rec R(93)1E), joiden mukaan siviiliasioissa tulee kehittää maksutonta tai osittain
maksullista sovittelumallia ja huolehtia oikeusavun saatavuudesta
sovittelumenettelyn yhteydessä, sekä Euroopan neuvoston ministerikomitean
suositukseen sovittelun kehittämiseksi perheasioissa (CoE Rec(98)1). Rajat
ylittävän sovittelun kehittäminen Haagin lapsikaappaus- ja
lastensuojeluyleissopimuksiin (SopS 57/1994; SopS 8/2011) liittyen, mutta myös
laajemmin, vaatii Venäjältä keskusviranomaisen roolin (HCCH rec. N 61/2011) ja
toimivaltaisten viranomaisten koulutuksen kehittämistä sekä lisäksi rajat
119
ylittävien sovittelijoiden kouluttamista ja hyödyntämistä. Toimia tarvitaan myös
sovittelusopimusten täytäntöönpantavuuden kehittämiseksi. Venäjän
federatiivisen sovitteluinstituutin perustaminen rajat ylittävän sovittelun
kehittämiseksi voi tuoda uusia yhteistyömahdollisuuksia myös Suomelle.
Käynnistyäkseen rajat ylittävä perhesovittelu edellyttää käytännön toimia rajan
molemmin puolin.
Poliittisesti toimivan “julkisen sfäärin” kehittämiseksi ja
oikeusvaltioperiaatteelle nojaavan sosiaalivaltion kehittämiseksi vaaditaan
Habermasin (1992, 453; 2004 (1990), 332) mukaan kriittisen julkisen keskustelun
prosessia, kulttuuristen traditioiden kannustavaa ilmapiiriä sekä sosialisaation,
poliittisen kulttuurin ja vapauteen tottuneen kansan malleja. Venäjällä tulisi
pitää mielessä, että heikko demokraattinen kapasiteetti ja luottamuksen puute
sekä poliittisen kulttuurin kehittymättömyys vähentävät myös niiden
uudistusten tehoa, joiden tavoitteena on juuri demokratian, oikeellisuuden ja
luottamuksen parantaminen sekä loppukädessä sosiaalisen pääoman
kasvattaminen. Luottamus oikeudellisiin instituutioihin ja kansalaisten
oikeustietoisuus ovat nousseet tutkimuksessa ei ainoastaan julkisen oikeusavun
ja sovittelun, vaan koko Venäjän oikeusjärjestelmän kehittymisen kannalta
tärkeimpään rooliin. Vasta kansalaisten ymmärtäessä oikeuden universaalia
luonnetta ja oikeusjärjestelmien kehittyessä olemaan kansalaisten luottamuksen
arvoisia (Howard 1995, 231‒232) perustuslakiin nojaava uusi oikeusjärjestys ja
demokratia voivat vahvistua Venäjällä.
Kehittämällä instituutioiden oikeudenmukaisuutta yhteiskunnan jäsenissä
kehittyy vastaavaa oikeudenmukaisuuden tajua ja halua tehdä osuutensa niiden
ylläpitämiseksi (Rawls 1988, 257). Oikeustietoisuuden ja oikeudenmukaisuuden
lisäämisen sekä luottamuspulan voittamisen tarve on ymmärretty Venäjällä, ja
se on nostettu sekä oikeusapua että sovittelua koskevien politiikkojen keskiöön.
Venäjän perustuslakituomioistuin (PKSRF 8-P/2001, 415-O/2003, 88-O/2006) on
muun muassa todennut, että kansalaisten luottamuksen ylläpitäminen lakiin ja
viranomaisiin on tärkein julkisen vallan tehtävä. Tästä näkökulmasta Venäjän
oikeusapu- ja sovittelulait on nähtävä tärkeiksi yrityksiksi lisätä kansalaisten
tietoisuutta oikeussuojakeinoista ja parantaa luottamusta oikeusjärjestykseen.
Seuraavaksi täytyy kehittää näitä järjestelmiä kansalaisten luottamuksen
arvoisiksi.
Kansainvälisen mielipiteen ja yhteistyön vaikutuksen kasvu on
lisääntymässä nykyisessä globaalimaailmassa (Spagnoli 2007, 160–161). Vaikka
kansainvälinen oikeus ja kansainvälinen oikeudellinen yhteistyö ovat tulleet
poliittisten keskustelujen keskiöön, näkökannoissa, tahdossa ja
mahdollisuuksissa panna kansainväliset sopimukset tehokkaasti täytäntöön on
valtioissa merkittäviä eroja. On toivottavaa, että valtiot olisivat enemmän
kiinnostuneita toistensa oikeusjärjestelmistä ja hyvistä käytänteistä, toimisivat
aktiivisesti kansainvälisissä järjestöissä ja hakisivat yhdessä toimivia ratkaisuja
perus- ja ihmisoikeuksien, oikeusturvan sekä yhteiskunnan hyvinvoinnin
120
kehittämiseksi. Kansalaisten yhdenvertaisuuteen panostavilla
hyvinvointivaltioilla on parempi mahdollisuus edistää kansalaisten sosiaalisen
osallistumisen (civic participation) yhdenvertaisuutta (Stadelmann-Steffen 2012,
241). Tällöin valtiot osoittaisivat tosiasiassa tavoittelevansa valtion perimmäistä
päämäärää, joka on Aristoteleen mukaan oikeudenmukaisuus eli keskiväli, ja
joka ilmenee muun muassa tasapuolisuudessa parempi- ja heikompiosaisten
välillä suhteessa oikeusturvaan.
Toisen yhteiskunnan tutkiminen voi parhaassa tapauksessa tarjota
analyyttista näyttöä, jolla voi tuoreella ja kenties ainutlaatuisella tavalla lähestyä
omia ongelmia (Butler 1988 (1983), 6). Tämä Venäjän oikeusjärjestelmää koskeva
tutkimus toi esiin sellaisia näkökulmia, joiden pohtimisesta on hyötyä myös
muualla. Jatkotutkimuksen kannalta olisi mielekästä selvittää, miten oikeusapu-
ja sovittelujärjestelmät vakiintuvat Venäjällä, ja miten muun muassa alueelliseen
tasa-arvoisuuteen (Allardt 1995 (1983), 33) vaikuttava palvelun tasalaatuisuus
eri alueilla toteutuu. Tutkimusta vaatii myös kysymys Venäjän konkreettisista
tavoitteista liittyen kansainväliseen oikeudelliseen integraatioon ja rajat
ylittävän oikeusturvan kehittämiseen. Lisäksi tutkimustietoa tarvitaan Venäjän
oikeuspolitiikan tuloksista ja lainsäädännön vaikuttavuudesta.
121
Lähteet
KIRJALLISUUS Aarnio, A. (2006): Tulkinnan taito – ajatuksia oikeudesta, oikeustieteestä ja
yhteiskunnasta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki 2006.
Alapuro, R., Liikanen, I. & Lonkila, M. (2004): Introduction: Studying Post-Soviet
Transition. Teoksessa Beyond Post-Soviet Transition. Edited by Risto Alapuro,
Ilkka Liikanen and Markku Lonkila. Aleksanteri Institute, Kikimora Publications.
Gummerus Printing, Saarijärvi 2004. 11–20.
Alasuutari, P. (1999): Laadullinen tutkimus. 3. uudistettu painos. Vastapaino, Jyväskylä
1999.
Alasuutari, P. (2001): Johdatus yhteiskuntatutkimukseen. Gaudeamus Helsinki
University Press, Helsinki 2001.
Allardt, E. (1995 (1983)): Sosiologia I. Kuudes painos. WSOY:n graafiset laitokset. Juva
1995.
Alvesalo, A. & Ervasti, K. (2006): Oikeus yhteiskunnassa – näkökulmia
oikeussosiologiaan. Toim. Kaisa Mäkinen. Edita Publishing Oy 2006.
Anufrijev, D.V. (2011): Адвокатура как институт гражданского общества в
многонациональной России. (Часть 3). 20.07.2011. [WWW-dokumentti].
<https://pravorub.ru/articles/12428.html>. (Luettu 29.4.2014).
Aristoteles. Nikomakhoksen etiikka. Teokset VII. Suomentanut ja selitykset laatinut Simo
Knuuttila, 1989. Gaudeamus Oy, Hansaprint Oy, Vantaa 1989.
Asikainen, Hannula, Hievanen, Kuokka, Linnamäki, Wessman. (1985): Valtion ja kuntien
hallinto. 3. uudistettu painos. Kustannuskiila Oy, Pieksämäki 1985.
Atkinson, P. & Coffey, A. (2004): Analysing documentary realities. Teoksessa Qualitative
Research. Theory, Method and Practice. Edited by David Silverman. Second
Edition. First published 1997. Sage Publications Inc. 2004. 56‒75.
Bauman, Z. (1997): Sosiologinen ajattelu. Suomentanut Jyrki Vainonen. Alkuteos
Thinking Sosiologically, Blackwell 1990. Vastapaino, WSOY, Juva 1997.
Bennett, A. & George, A. (1997): Process Tracing in Case Study Research. MacArthur
Fundation Workshop on Case Study Methods, October 17‒19, 1997. [WWW-
dokumentti]. <http://www.users.polisci.wisc.edu/>. (Luettu 4.4.2013).
Bennett, A. & Checkel, J.T. (2012): Process Tracing: From Philosophical Roots to Best
Practices. Simons Papers in Security and Development. No 21/2012, School for
International Studies, Simon Fraser University, Vancouver, June 2012.
Berdjajev, N.A. (1990 (1946)): Русская идея: Основные проблемы русской мысли XIX
века и начала XX века. Впервые: Париж: YMCA-Press, 1946. 258 c.
Публикуется по изданию: О России и русской философской культуре:
Философы русского послеоктябрьского зарубежья. М.: Наука, 1990. 43–271.
[WWW-dokumentti]. <http://philologos.narod.ru/berdyaev/berd-rusidea.htm>.
(Luettu 16.9.2014).
122
Blankenburg, E. & Reifner, U. (1981): Conditions of Legal and Political Culture Limiting
the Transferability of Access-to-Law Innovations. Teoksessa Access to Justice and
the Welfare State. Edited by Mauro Cappelletti. With the assistance of John
Weisner and Monica Seccombe. European University Institute 1981. 218‒248.
Borisova, E.A. (2011): «Российская процедура медиации: концепция развития».
Вестник Московского университета. Серия 11, Право, 2011. № 5. 18‒30.
Bovenkerk, F., Miles, R. & Verbunt, G. (1990): “Racism, Migration and the State in
Western Europe: A Case for Comparative Analysis”. International Sociology Vol.
5, No. 4, December 1990. Editor Martin Albrow, University of Wales College of
Cardiff, UK. Printed by J.W. Arrowsmith Ltd, Bristol, UK 1990. 475‒490.
Brooks, C. W. (2004): The Longitudinal Study of Civil Litigation in England 1200-1996.
Teoksessa Litigation. Past and Present. Edited by Wilfrid Prest and Sharyn Roach
Anleu. A UNSW Press book. Published by University of New South Wales Ltd.
University of New South Wales. 24‒43.
Bunce, V. (1999a): “Lessons of the First Postsocialist Decade”. East European Politics and
Societies, 13, Spring 1999. 236‒243.
Bunce, V. (1999b): “The Political Economy of Postsocialism”. Slavic Review, 58, Winter
1999. 756‒793.
Burawoy, M. & Verdery, K. (1999): Uncertain Transition: Etnographies of Change in the
Postsocialist World. Lanham, MD: Rowman and Littlefield 1999.
Burkov, A. (2009): Impact of the Convention for the Protection of Human Rights and
Fundamental Freedoms on the Russian Legal System. The Article based on
research conducted for PhD thesis at the University of Cambridge. Teoksessa EU-
Russia Legal Co-operation. The EU-Russia Centre Review. Issue Fourteen, 2009.
30‒35. [WWW-dokumentti]. <http://www.eu-russiacentre.org/wp-
content/uploads/2008/10/EURC_Review_XIV_english.pdf>. (Luettu 9.6.2014).
Burnham, W., Maggs P.B. & Danilenko, G.M. (toim.) (2004): Law and Legal System of the
Russian Federation. Third Edition. Parker School of Foreign and Comparative
Law, Columbia University. Juris Publishing, Inc. 2004.
Butler, W.E. (1988 (1983)): Soviet Law. Second Edition. First published 1983. Buterworths,
London 1988.
Buyandelgeriyn, M. (2008): “Post-Post-TransitionTheories: Walking on Multiple Paths”.
The Annual Review of Anthropology 2008. 235‒50.
Bönker, K. (2013): Depoliticalisation of the Privet Life? Reflections on Private Practices
and the Political in the Late Soviet Union. Teoksessa Writing Political History
Today. Willibald Steinmetz, Ingrid Gilcher-Holtey, Heinz-Gerhard Haupt (eds.).
Campus Verlag, Frankfurt/New York. 207‒234.
Cappelletti, M. (toim.) (1981): Access to Justice and the Welfare State. Edited by Mauro
Cappelletti. With the assistance of John Weisner and Monica Seccombe. European
University Institute 1981.
Cappelletti, M. & Garth, B. (1981): Access to Justice and the Welfare State: An
Introduction. Teoksessa Access to Justice and the Welfare State. Edited by Mauro
Cappelletti. With the assistance of John Weisner and Monica Seccombe. European
University Institute 1981. 1‒24.
123
Casals, M.M. (2005): “Divorce Mediation in Europe: An Introductory Outline”. Electronic
Journal of Comparative Law, vol. 9.2 (July 2005). The paper was presented at the
conference ”Divorce Mediation”, held at the Academy of European Law (Trier,
Germany) on 10 and 11 March 2005. [WWW-dokumentti]. <http://www.ejcl.org/>.
(Luettu 2.2.2013).
Cohen, S.F. (2000): Failed Crusade: America and the Tragedy of Post-Communist Russia.
New York, NY: W.W. Norton 2000.
Collier, D. (2011): “Understanding Process Tracing”. Article in the Teacher. PS: Political
Science and Politics 44, No. 4 (2011). 823‒830. [WWW-dokumentti].
<http://www.researchgate.net/>. (Luettu 4.4.2013).
Cotterrell, R. (2003): Comparatists and sociology. Teoksessa Teoksessa Comparative
Legal Studies: Traditions and Transitions. Edited by Pierre Legrand and Roderick
Munday. Cambridge University Press 2003. 131‒153.
Daly, M.C. & Goebel, R.J. (toim.) (1995): Rights, Liability, and Ethics in International
Legal Practice. Editors Mary C. Daly, Roger J. Goebel. Stein Institute of Law and
Ethics. Transnational Juris Publications, Inc. 1995.
Davydova, O. (2009): Suomalaisena, venäläisenä ja kolmantena. Etnisyysdiskursseja
transnationaalisessa tilassa. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja 2009 N:o
57. Joensuun yliopistopaino, Joensuu 2009.
Denzin, N.K. (1978): The research art (2. painos). New York: McGraw-Hill 1978.
Dey, I. (1993): Qualitative Data Analysis. A User-Friendly Guide for Social Scientists.
Routledge, London and New York 1993.
Dmitrijev, Ju.A. (toim.) (2012): Научно-практический комментарий к Федеральному
закону от 21 ноября 2011 г. N 324-ФЗ «О бесплатной юридической помощи в
Российской Федерации» (постатейный) (под ред. Ю.А. Дмитриева).
«Юркомпани», 2012, из информационного банка «Постатейные
комментарии и книги». [WWW-dokumentti]. <http://base.consultant.ru/cons/>.
(Luettu 5.4.2013).
Dogan, M. & Pelassy, D. (1982): Sociologie politique comparative. Problèmes et
perspectives. Collection Politique Comparée dirigée par Gérard Conac, Professeur
à l’Université de Paris I. Economica, Paris 1982.
O’Donnell, G., Schmitter, P., & Whitehead, L. (toim.) (1986): Transition from
Authoritarian Rule: Prospects for Democracy. Baltimore 1986.
Ervasti, K. (2005): Sovittelu tuomioistuimessa. WSOY, Vantaa 2005.
Ervasti, K. (2011): Tuomioistuinsovittelu Suomessa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen
tutkimuksia 256. Hakapaino Oy, Helsinki 2011.
Eskola, J. (2001): Laadullisen tutkimuksen juhannustaiat. Laadullisen tutkimuksen
analyysi vaihe vaiheelta. Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulma
aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja
analyysimenetelmiin. Toim. Juhani Aaltola, Raine Valli. Gummerus Kirjapaino Oy,
Jyväskylä 2001. 133‒157.
Eskola, J. & Suoranta, J. (1999 (1998)): Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 3. painos (1. p.
1998). Vastapaino 1998. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1999.
124
EuropeAid/126314/C/SER/RU. Improvement of Access to Justice in the Russian
Federation. Project. [WWW-dokumentti].
<http://profmediacia.ru/index/istorija_razvitija_mediacii_v_rossii/0-67>. (Luettu
16.3.2014).
Ewald, F. (1986): A Concept of Social Law. Teoksessa Dilemmas of Law in the Welfare
State. Edited by Gunther Teubner. European University Institute: Series A-Law 3.
Berlin, New York, de Gruyter 1986. 40–75.
Fredman, M., Keravuori, K., Niemi-Kiesiläinen, J., Nurminen, P., Pihlajamäki, H. &
Suurpää, J. (1989): Oikeutta ulkomaalaisille. Gaudeamus Ab, Painokaari Oy,
Helsinki 1989.
Freund, J. (1968 (1966)): The Sociology of Max Weber. Translated from the French by
Mary Ilford. Pantheon Books. A Division of Random House, New York. First
American Edition. Originally published in French as Sociologie de Max Weber.
1966. Presses Universitaires de France 1968.
Gadžijev, G.A. (2013): Использование онтологико-правовой методологии при
решении проблем цивилистической теории. Teoksessa Правовая реформа в
России: восемь лет спустя. Сборник статей под редакцией В.П. Мозолина.
Составитель П.Д. Баренбойм. ЛУМ, Москва 2013. 63‒121. [WWW-dokumentti].
<http://philosophicalclub.ru/content/docs/Pravovaya_reforma_v_Rosii_2012.pdf>.
(Luettu 16.4.2014).
Galligan, D.J. (2007): Law in Modern Society. Clarendon Law Series. Oxford University
Press Inc. New York 2007.
Gans-Morse, J. (2004): “Searching for Transitologists: Contemporary Theories of Post-
Communist Transitions and the Myth of a Dominant Paradigm”. Post-Soviet
Affairs, 2004, 20, 4. 320‒349.
Gazeta 28.1.2015 (2015): Россия покидает ПАСЕ. ПАСЕ лишила Россию права голоса
до апреля. Toim. Александр Братерский. Verkkolehti Газета.ru. [WWW-
dokumentti]. <http://www.gazeta.ru/politics/2015/01/28_a_6391293.shtml>.
(Luettu 30.1.2015).
Gelman, V. (1999): “Regime Transition, Uncertainty, and Prospects for Democratization:
The Politics of Russia’s Regions in Comparative Perspective”. Europe-Asia Studies,
51, September 1999. 939‒956.
Gelman, V. (2003): “Post-Soviet Transitions and Democratization: Towards Theory
Building”. Democratization, Vol. 10, No. 2, Summer 2003. 87‒104.
Genn, H. (1987): Hard Bargaining. Out of Court Settlement in Personal Injury Actions.
Clarendon Press, Oxford 1987.
Genn, H. (2009): Legal Aid and Access to Justice: Back to Basics? The Paper was given
during a review of legal aid in October 2009 as part of the Law Society’s Access to
Justice Project. 1‒3. [WWW-dokumentti]. <http://lawforlife.org.uk/wp-
content/uploads/2013/05/law-society-legal-aid-presentation-october-2009-slides-
228.pdf>. (Luettu 29.12.2014).
George, A.L. & Bennett, A. (2005): Case Studies and Theory Development in the Social
Sciences. BCSIA Studies in International Securitys. MIT Press, Cambridge,
Massachusetts. [WWW-dokumentti].
125
<http://www.wellesley.edu/Polisci/Han/Pol199/Syllabus/George-Case-
Studies.pdf >. (Luettu 9.4.2013).
George, V. & Wilding, P. (1976): Ideology and Social Welfare. Radical Social Policy.
General Editor Vic George. Routledge & Kegan Paul, London and Boston 1976.
Gibson, J.L. (2001): “Social Networks, Civil Society, and the Prospects for Consolidating
Russia’s Democratic Transition”. American Journal of Political Science, Volume 45,
Issue 1 (Jan., 2001). University of Wisconsin Press. 51‒68. [WWW-dokumentti].
<http://jameslgibson.wustl.edu/ajps2001.pdf>. (Luettu 12.5.2014).
Gladkih, S. (2012): Kokemuksia sovitteluohjelmien toteuttamisesta alaikäisten
rikosasioissa Petroskoissa. Teoksessa Sovittelu – vaihtoehtoinen valinta.
Kortelainen, S. & Koistinen, J. (toim.) 2012. Aducate reports and Books 5/2012.
Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate, Itä-Suomen yliopisto, Joensuu 2012. 83–
88.
Glenn, H.P. (2003): The nationalist heritage. Teoksessa Comparative Legal Studies:
Traditions and Transitions. Edited by Pierre Legrand and Roderick Munday.
Cambridge University Press. 76–99.
Golann, D. & Folberg, J. (2011): Mediation. The Roles of Advocate and Neutral. Second
Edition. Dwight Golann, Suffolk University and Jay Folberg, University of San
Francisco. Aspen Publishers. Printed in the United States of America 2011.
Grudtsyna, L.Ju. (2006): «Кому нужна государственная адвокатура?» Адвокат. 2006. №
10. 4‒5.
Grudtsyna, L. Ju. (2012): Статья 15. Научно-практический комментарий к
Федеральному закону от 21 ноября 2011 г. N 324-ФЗ «О бесплатной
юридической помощи в Российской Федерации» (постатейный) (под ред.
Ю.А. Дмитриева). «Юркомпани» 2012.
Gusy, C. (2013): Laws as the Basis and Object of Political Communications. Teoksessa
Writing Political History Today. Willibald Steinmetz, Ingrid Gilcher-Holtey,
Heinz-Gerhard Haupt (eds.). Campus Verlag, Frankfurt/New York. 191‒206.
Gutnikov, A. (2014): Free legal aid provided by NGOs in the Northewest of Russia.
Authors Ježova L.V. & Raiskaja Je.A., 2014. Results of the research presented by
the Director of St. Petersburg Institute of Law named after Prince P.G.
Oldenburgsky Arkady Gutnikov at the Seminar on Free Legal Aid in Finland and
Russia, 6 June 2014. Organisators of the Seminar Citizens’ Watch, Non-
Governmental Human Rights Organisation, St. Petersburg and the Conculate
General of Finland, St. Petersburg.
Haaparanta, L. & Niiniluoto, I. (1991): Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Hakapaino Oy,
Helsinki 1991.
Habermas, J. (1987 (1981)): The Theory of Communicative Action. Volume2. Lifeworld
and System: A Critique of Funktionalsts Reason. Originally published as Theorie
des kommunidativen Handelns, Band 2: Zur Kiritik der funktionalistischen
Vernunft 1981. Translated by Thomas McCarthy. Beacon Press, Boston 1987.
Habermas, J. (1992): Further Reflections on the Public Sphere. Translated by Thomas
Burger. Teoksessa Habermas and the Public Sphere. Edited by Craig Calhoun.
Massachusetts Institute of Technology 1992. 421‒461.
126
Habermas, J. (1994): Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981‒1989. Valinnut ja
suomentanut Jussi Kotkavirta. Alkuperäiset tekstit 1983‒1991 Suhrkamp Verlag.
Suomenkielinen laitos, 2. uudistettu painos 2004, Gaudeamus Kirja. Tammer-
Paino Oy, Tampere 2004.
Habermas, J. (2004 (1990)): Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä
kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Suomentanut Veikko Pietilä. Vastapaino
Tampere 2004. Alkuteos Strukturwandel der Öffentlichkeit. Untersuchungen zu
einer Kategorie der bürgerlichen Gesellschaft. Suhrkamp Verlad Frankfurt am
Main 1990.
Harrington, C.B. & Merry, S.E. (1988): ”Ideological Production: The Making of
Community Mediation“. Law and Society Review, Vol. 22, Number 4, 1988.
709‒735.
Haukkala, H. & Saari, S. (toim.) (2009): Russia Lost or Found? Patterns and Trajectories.
Edited by Hiski Haukkala and Sinikukka Saari. Edita Prima Ltd, Helsinki 2009.
Hazard, J.N. (1953): Law and Social Change in the U.S.S.R. London, Stevens & Sons
Limited 1953.
Hazard, J.N., Butler, W.E. & Maggs, P.B. (toim.) (1977): The Soviet Legal System. Third
Edition. Fundamental Principles and Historical Commentary by John N. Hazard,
William E. Butler, Peter B. Maggs. Published for the Parker School of Foreign and
Comparative Law, Columbia University in the City of New York by Oceana
Publications, Inc., Dobbs Ferry, New York 1977.
Helkama, K. (2009): Ingroup and outgroup in morality and moral development.
Teoksessa Identities, Intergroup Relations and Acculturation – The Cornerstones
of Intercultural Encounters. Inga Jasinskaja-Lahti & Tuuli Anna Mähönen (eds.).
Gaudeamus Helsinki University Press. Printed by Hakapaino, Helsinki 2009.
137‒149.
Hendley, K. (2009): “Rule of Law, Russian-Style”. Current History: A Journal of
Contemporaty World Affairs, October 2009. 339‒340. [WWW-dokumentti].
<http://www.law.wisc.edu/m/zgyzz/russian_style_rol.pdf>. (Luettu 15.9.2014).
Heusala, A-L. (2013): “Changes of Administrative Accountability in Russian Transitions”.
Review of Central and East European Law, 2013, Vol. 38, Issue 3-4. 267‒293.
Heusala-Pushnov, A-L. (2003): Venäjän lainsäädäntö ja oikeussuoja yritystoiminnan
aloittamisessa. Aleksanteri Papers 2:2003. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi
2004.
Hiidenmaa, P. (2000): Poimintoja virkakielen rekisteristä. Teoksessa Teksti työnä, virka
kielenä. Heikkinen, Vesa & Hiidenmaa Pirjo (toim.). Gaudeamus, Helsinki 2000.
35‒62.
Hirsjärvi, S. & Hurme, H. (2000): Tutkimushaastattelu. Teemahaastattelun teoria ja
käytäntö. Yliopistopaino, Helsinki 2000.
Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. (1997): Tutki ja kirjoita. 1.‒2. painos. Tammer-
Paino Oy, Tampere 1997.
Hohenthal, E. (2013): Follo-kokeilu huoltoriitojen ratkaisumallina. Tutkielmat ja muut
opiskelijakirjoitukset 18.2.2013. Julkaistu Edilexissä. [WWW-dokumentti].
<http://www.edilex.fi/opinnaytetyot/9377>. (Luettu 10.9.2014).
127
Howard, A.E.D. (1995): Constitutions and Rights in Central and Eastern Europe.
Teoksessa Citizenship and Rights in Multicultural Societies. Edited by Michael
Dunne and Tiziano Bonazzi. Keele University Press, Keele, Staffordshire 1995.
221‒233.
Husa, J. (2014): ”Rajat ylittävä oikeuskulttuurinen johtajuus – jäähyväiset
impivaaralaisuudelle?” Lakimies 7‒8/2014. 922‒936.
Huttunen, R. (2010): Habermas, Jürgen. [WWW-dokumentti].
<http://filosofia.fi/node/5305>. (julkaistu 20.6.2010). (Luettu 20.8.2014).
Iivari, J. (1991): Rikosten ja riitojen vaihtoehtosovittelu refleksiivisen oikeuden
konseptiossa. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1991.
Interfax 20.3.2013 (2013): Прожиточный минимум в Московской области в 2013 г.
составит 8,3 тыс руб. [WWW-dokumentti]. <http://www.interfax-
russia.ru/Center/main.asp?id=388702>. (Luettu 24.10.2013).
Isola, A-M. (2013): Sukupuoli ja syntyvyyden retoriikka Venäjällä ja Suomessa 1995‒2010.
Väitöskirja. Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto. Unigrafia, Helsinki 2013.
Jarkov, V. (2012): «Эволюция роли нотариуса в современном мире:
взаимоотношения с обществом и государством». Закон. № 5. Май 2012.
111‒118.
Jasinskaja-Lahti, I., Liebkind, K., & Vesala, T. (2002): Rasismi ja syrjintä Suomessa:
Maahanmuuttajien kokemuksia. Gaudeamus Kirja, Oy Yliopistokustannus,
Tammer-Paino Oy, Tampere 2002.
Jasinskaja-Lahti, I., Liebkind, K., & Perhoniemi, R. 2006. ”Perceived Discrimination and
Well-Being: AVictim Study of Different Immigrant Groups”. Journal of
Community & Applied Social Psychology, 16 (2006). 267–284.
Jasinskaja‐Lahti, I., Liebkind, K., & Solheim, E. (2009): “To identify or not to identify?
National disidentification as an alternative reaction to perceived ethnic
discrimination”. Applied Psychology: An International Review, 58(1) (2009).
105‒128.
Jefremova, N.N. (2008): «Эволюция отечественного правосудия (судебные реформы
XVIII—XIX вв.)». Российское право: состояние, перспективы, комментарии.
Право: журнал высшей школы экономики. N 2 2008 г. 34‒50. [WWW-
dokumentti]. <http://www.hse.ru/data/332/366/1241/pravo%202_2008-3.pdf>.
(Luettu 28.8.2014).
Ježova, L. & Raiskaja, Je. (2014): Исследование альтернативных способов разрешения
споров. Центр независимых социологических исследований. Julkaisematon.
[WWW-dokumentti]. <http://cisr.ru/projects/adr/>. (Luettu 30.6.2014).
Kabir, M. (2011): Societies can't be inclusive without equal access to justice. [WWW-
dokumentti]. <http://www.theguardian.com/global-development-professionals-
network/2014/feb/20/justice-women-social-inclusion-development>.
(Luettu 30.12.2014).
Kaganov, V. (2014): Speech of the Vice-Minister of Education and Science of the Russian
Federation Mr. Veniamin Kaganov at the Workshop on ”The Possibilities of
Mediation in Family Relations and in Protecting of the Interests and Rights of
Children” on 18 June 2014 in IV St. Petersburg International Legal Forum 2014.
128
Kahn-Freund, O. (1974): “On Use and Misuse of Comparative Law”. Modern Law
Review. 1‒27.
Kalašnikova, A. I. (2011): Медиация в сфере гражданской юрисдикции. Серия
«Библиотека медиатора». Кн. 2., М.: Инфотропик Медиа 2011.
Karpenko, A.D. (2012): «Результаты экспериментального проекта медиаций в
российских судах». Третейский суд 2012. № I. 23‒26.
Khazova, O. (2012): Правовые проблемы трансграничных споров между родителями
по воспитанию детей. Teoksessa Споры об опеке над детьми в Финляндии и
России. Под ред. Матти Миккола и Ольги Хазовой. Forum Iuris.
Издательский отдел юридического факультета Университета Хельсинки.
Буквел, Порвоо 2012. 159–169.
Kekkonen, J. (1999): Judicial Repression after the Civil Wars in Finland (1918) and in
Spain (1936–39). Teoksessa Crime and Control in Europe from the Past to the
Present. Mirkka Lappalainen & Pekka Hirvonen (eds.). Publications of the History
of Criminality Research Project. Hakapaino, Helsinki 1999. 87–111.
Kiehelä, K. & Raivola, P. (1996): Rikokset – tilastot ja tutkimus. Poliisin oppikirjasarja 4/96.
Sisäasiainministeriö, Poliisiosasto. Helsinki 1996.
Kipnis, N.M. & Krasnov, M.A. (toim.) (2005): Предоставление бесплатной
юридической помощи в Российской Федерации: законодательство и
практика. Предварительный доклад. Под общей редакцией Н.М. Кипниса и
М.А. Краснова. PILI Инициатива «Право общественных интересов». Фонд
ИНДЕМ, 2005. Москва 2005.
Kocka, J. (2010): Writing the history of capitalism. First Gerald D. Feldman memorial
lecture delivered at the Ghi Washington, April 29, 2010. 1-18 [WWW-dokumentti].
<http://www.ghi-dc.org/files/publications/bulletin/bu047/bu47_007.pdf>. (Luettu
9.1.2015).
Kocka, J. & Haupt, H.-G. (2009): Comparison and Beyond. Traditions, Scope, and
Perspectives of Comparative History. Teoksessa Comparative and Transnational
History. Central European Approaches and New Perspectives. Edited by Heinz-
Gerhard Haupt and Jürgen Kocka. Berghahn Books, New York, Oxford 2009. 1-30.
Koistinen, J. (2006): Rikos Venäjällä. Oikeusvertaileva tutkimus Suomen ja Venäjän
rikosvastuuperusteiden eroista. Joensuun yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja.
University of Joensuu. Publications in Law, N:o 17. Joensuun yliopistopaino,
Joensuu 2006.
Koistinen, J. (2010): Aleksanteri-instituutin tutkijan Jarmo Koistisen luennon materiaali.
Venäjän muuttuva oikeusa – seminaari Lappeenrannassa 9.11.2010. [WWW-
dokumentti]. <http://www.saimia.fi/fi-FI/ajankohtaista/581-jarmo-koistinen-ja-
venajan-muuttuva-oikeus>. 10.11.2010. (Luettu 2.6.2013).
Koistinen, J. (2012): Talousrikos Venäjällä. Oikeusvertaileva tutkimus yritystoiminnan
talousrikosten rangaistavuuden alasta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa
kontekstissa Venäjällä ja Suomessa. Kikimora Publications. Bookwell Oy,
Jyväskylä, Finland 2012.
Korkeakivi, A. (1997): Implementing New Rights in Russia. Teoksessa Nations in
Transition: Constitutional Development and Human Rights in Russia, Belarus and
129
Ukraine. Taina Dahlgren (Ed.). Yliopistopaino. Helsinki University Press, Helsinki
1997. 7‒46.
Kotiranta, T. (2009): ”Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen yhteiskunnallisesta vastuusta”.
Janus vol. 17 (1) 2009. 51‒54.
Krawietz, W. (1989): Legal Norms as Expectations? – On Redefining the Concept of Law.
Teoksessa Law, Morality and Discursive Rationality. Edited by Aulis Aarnio and
Kaarlo Tuori. With an introduction by Neil MacCormick and Jerzy Wroblewski.
Helsingin yliopiston julkisoikeuden laitoksen julkaisuja, D:8. Suomen Akatemian
Tutkimushanke Oikeuden rajat. Hakapaino Oy, Helsinki 1989. 109‒140.
Kubicek, P. (2000): “Post-Communist Political Studies: Ten Years Later, Twenty Years
Behind?” Communist and Post-Communist Studies, 32, June 1999. 139‒153.
Kuivalainen, S. (2011): Vuoden 2007 perhevapausuudistuksen päätöksentekoprosessit.
Teoksessa Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos. Toimittaneet Mikko
Niemelä & Juho Saari. Kelan tutkimusosasto, Helsinki. Juvenes Print – Tampereen
yliopistopaino Oy, Tampere 2011. 178‒204.
Kulmala, M. (2013): State and Society in Small-Town Russia. A Feminist-Ethnographic
Inquiry into the Boundaries of Society in the Finnis-Russian Borderland.
Department of Sociology, University of Helsinki, Finland. Unigrafia, Helsinki 2013.
Kuuliala, M. (2012): “Sovinto tuomioistuimessa – oikotie riidan ratkaisuun?” Lakimies.
Suomalaisen lakimiesyhdistyksen aikakauskirja 7-8/2012. 1105‒1123.
Kuzio, T. (2001): “Transition in Post-Communist States: Triple or Quadruple?” Politics:
2001, Vol. 21(3). 168‒177.
Kvale, S. (2009): Interviews. Learning the Craft of Qualitative Researc Interviewin.
Second Edition. Steinar Kvale, University of Aarhus, Svend Brinkmann,
University of Aarhus. Sage Publications, Inc. 2009
Kyntäjä, T. (1990): Max Weberin elämästä ja työstä. Teoksessa Protestanttinen etiikka ja
kapitalismin henki. Suomentanut Timo Kyntäjä. Toinen painos. Alkuteos: Max
Weber, Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus 1920 (1904‒05).
WSOY:n graafiset laitokset, Juva 1990. 3‒8.
Lafitski, V.I. (2013): Правовое государство и факторы его развития в сравнительно-
правовом измерении. Teoksessa Правовая реформа в России: восемь лет
спустя. Сборник статей под редакцией В.П. Мозолина. Составитель П.Д.
Баренбойм. ЛУМ, Москва 2013. 149–173. [WWW-dokumentti].
<http://philosophicalclub.ru/content/docs/Pravovaya_reforma_v_Rosii_2012.pdf>.
(Luettu 16.4.2014).
Larjavaara, I. (2007): Funktionaalinen transitioteoria: Hallinto, oikeusjärjestys ja
instituutiot Venäjällä. Kikimora Publications. Gummerus Kirjapaino Oy 2007.
Lawrence, P.R. & Lorsch, J.W. (1967): Organisation and Environment. Managing
Differentiation and Integration. Paul. R. Lawrence and Jay W. Lorsch. With the
research assistance of James S. Garrison. Division of Research Graduate School of
Business Administration, Harvard University. Boston 1967.
Lazarev, V. (2006): Основы права. Государственное устройство Российской
Федерации. Библиотека «Полка букиниста», 2006. [WWW-dokumentti].
<http://society.polbu.ru/lazarev pravo/ch28_i.html>. (Luettu 26.4.2013).
130
Ledeneva, A.V. (2013): Can Russia Modernise? Sistema, Power Networks and Informal
Governance. Cambridge University Press, 2013.
Legrand, P. (2003): The same and the different. Teoksessa Comparative Legal Studies:
Traditions and Transitions. Edited by Pierre Legrand and Roderick Munday.
Cambridge University Press. 240–311.
Lenin, V.I. ((1970)): В.И.Ленин. ПСС т.44, С. 398. (1970) [WWW-dokumentti].
<http://vilenin.eu/t44/p398>. (Luettu 27.5.2013).
Liebkind, K. (2001 (2000)): Kun kulttuurit kohtaavat. Teoksessa Monikulttuurinen Suomi:
etniset suhteet tutkimuksen valossa. Toim. Karmela Liebking. Gaudeamus, Oy
Yliopistokustannus 2000. 2. painos, Tammer-Paino Oy, Tampere 2001. 13–27.
Letto-Vanamo, P. (2005): “Access to Justice: A Conceptual and Practical Analysis with
Implications for Justice Reforms”. Research & Publications Unit (R&P Unit).
International Development Law Organisation. IDLO Voises of Development
Jurists Paper Series. Vol. 2. No. 1, 2005.
Lindroos, H. (2010): ”No vihdoinkin” – puolustusvoimien organisaatiossa toteutetun
SAP-järjestelmän jalkautuksen tarkastelua. Maanpuolustuskorkeakoulu/
Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos. Edita Prima Oy, Helsinki 2010. 50–84.
Litmala, M. & Alasaari, K. (2004): ”Köyhäinavusta kansalaisoikeudeksi? Oikeusapu-
uudistuksen seurantatutkimuksen I osaraportti”. Oikeuspoliittisen
tutkimuslaitoksen julkaisuja 211. Helsinki 2004.
Lonkila, M. (2000): Post-Soviet Russia: A Society of Networks? Teoksessa Russia: More
different than most. Edited by Markku Kangaspuro. Aleksanteri Institute,
Kikimora Publications. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi 2000. 99‒112.
Luhmann, N. (1989): Ecological Communication. Translated and introduced by John
Bednarz Jr. Polity Press 1989.
Luhmann, N. (1995 (1984)): Social Systems. Alkup. Soziale Systeme: Grundriß einer
allgemeinen Theorie 1984. Translated by John Bednarz Jr. with Dirk Baecker.
Stanford University Press. Stanford. California 1995.
Luhmann, N. (2004): Law as a Social System. Translated by Klaus A. Ziegert. Edited by
Fatima Kastner, Richard Nobles, David Schiff, and Rosamund Ziegert. Oxford
University Press 2004.
Mabbet, D. & Bolderson, H. (1999): Theories and methods in comparative social policy.
Teoksessa Jochen Clasen (ed.) Comparative social policy: concepts, theories and
methods. Oxford, Blackwell, 1999. 34‒56.
Mahoney, J. (2000): “Path dependence in historical sociology”. Theory and Society 29 (4),
2000. 507‒548.
Maloney, W.A. (2012): The democratic contribution of professionalized representation.
Teoksessa New Participatory Dimensions in Civil Society. Professionalization and
individualized collective action. Edited by Jan W. van Deth and William A.
Maloney. Routledge/ECPR Studies in European Political Science. London and
New York 2012. 84‒96.
Mattei, U. (1994): Why the Wind Changed: Intellectual Leadership in Western Law.
American Journal of Comparative Law. 195‒218.
131
Mau, V.A., Mordashev, A.A. & Turuntsev, E.V. (toim.) (2007): We and They. Russia in
Comparative Perspective. Edited by Vladimir Mau, Alexey Mordashev and
Evgeny Turuntsev. Institute for the Economy in Transition. Sitra, the Finnish
Innovation Fund, Helsinki 2007.
Mazajev, V.D. (2013): К истории вопроса о российской правовой реформе. Teoksessa
Правовая реформа в России: восемь лет спустя. Сборник статей под
редакцией В.П. Мозолина. Составитель П.Д. Баренбойм. ЛУМ, Москва 2013.
306–321. [WWW-dokumentti].
<http://philosophicalclub.ru/content/docs/Pravovaya_reforma_v_Rosii_2012.pdf>.
(Luettu 16.4.2014).
McCarthy, T. (1992): Practical Discours: On the Relation of Morality to Politics. Teoksessa
Habermas and the Public Sphere. Edited by Craig Calhoun. Massachusetts
Institute of Technology 1992. 51‒72.
Mediatsija i pravo 3 (2013): «Большой разговор о международной семейной
медиации». Интервью. Без автора. Медиация и право. Посредничество и
примирение. N 3 (29) сентябрь 2013. Москва. 14‒24.
Mikkola, M. (2010): Social Human Rights of Europe. Karelactio. Bookwell Lt, Porvoo 2010.
Mikkola, M. & Khazova, O. (toim.) (2012): Riita lapsen huollosta Suomessa ja Venäjällä.
Forum Iuris, Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut.
Helsinki 2012. Bookwell, Porvoo 2012.
Miller, G., Dingwall, R. & Murphy, E. (2004): Using qualitative data and analysis:
reflections on organizational research. Teoksessa Qualitative Research. Theory,
Method and Practice. Edited by David Silverman. Second Edition. First published
1997. Sage Publications Inc. 2004. 325‒341.
Miller, S.M. & Rein, M. (1967): Poverty, Inequality, and Policy. Teoksessa Social Problems:
A Modern Approach. Edited by Howard S. Becker. Department of Sociology,
Northwestern University. Second Printing, June 1967. John Wiley & Sons, Inc.
Printed in the United States of America. 426‒516.
Mirzojev, G. B. (2006): «Независимость под угрозой». ЭЖ-Юрист № 49. 2006.
Mommsen, W.J. (1974): The Age of Bureaucracy. Perspectives on the Political Sociology of
Max Weber. Oxford. Basil Blackwell. Printed in Great Britain by Western Printing
Services Ltd, Bristol and bound at the Kemp Hall Bindery, Oxford 1974.
Mozolin, V.P. (toim.) (2013): Правовая реформа в России: восемь лет спустя. Сборник
статей под редакцией В.П. Мозолина. Составитель П.Д. Баренбойм. ЛУМ,
Москва 2013. [WWW-dokumentti].
<http://philosophicalclub.ru/content/docs/Pravovaya_reforma_v_Rosii_2012.pdf>.
(Luettu 16.4.2014).
Nelken, D. (2003): Comparatists and Transferabilitys. Teoksessa Teoksessa Comparative
Legal Studies: Traditions and Transitions. Edited by Pierre Legrand and Roderick
Munday. Cambridge University Press. 437‒466.
Niemelä, M. & Saari, J. (toim.) (2011): Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos.
Kelan tutkimusosasto, Helsinki. Juvenes Print – Tampereen yliopistopaino Oy,
Tampere 2011.
132
Norros, M. (2004): Kansainvälisen rikosoikeusavun järjestelmä Venäjällä. Euroopan
neuvoston yleissopimukset rikosoikeuden alalla ja niiden täytäntöönpano
Venäjällä. Oikeusministeriö, Julkaisu 2004:3. Edita Prima Oy 2004.
Norros, M. (2010): Judicial Cooperation in Civil Matters with Russia and Methods of
Evaluation. Kikimora Publications 2010. WS Bookwell Oy, Jyväskylä 2004.
Novikova, A. (2013): Аналитический отчет по исследованию «Оценка потребностей
граждан в юридической помощи», Институт «Право общественных
интересов» (PILnet), социолог Асмик Новикова. Teoksessa Создание системы
бесплатной юридической помощи в России: рекомендации к дальнейшему
сотрудничеству. Сборник материалов. – М. Институт «Право общественных
интересов» (PILnet), 2013. Под редакцией Д.Б. Шабельникова. Москва 2013.
56-135.
Nuotio, K. (2007a): Eettistä vai moraalista oikeutta? Oikeusvaltio monikulttuurisuuden
paineessa. Teoksessa Oikeus ja politiikka. Filosofisia esseitä. Kimmo Nuotio –
Heta Aleksandra Gylling (toim.). Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, E-
sarja N:o 18. Edita Prima Oy, Helsinki 2007. 127‒143.
Nuotio, K. (2007b): The Rationale of the Nordic Penal Policy compared with the
European Approach. Teoksessa Festschrift in Honour of Raimo Lahti. Edited by
Kimmo Nuotio. Publication of the Faculty of Law University of Helsinki. Helsinki
University Print. Helsinki 2007. 157‒174.
Nystén-Haarala, S. (2001): Russian Law in Transition. Kikimora Publications. Series B:21,
Helsinki 2001.
Oversloot, H. (2009): ”The Merger of Federal Subjects of the Russian Federation During
Putin's Presidency and After”. Review of Central and East European Law, Volume
34, Issue 2. Martinius Nijhoff Publishers, The Netherlands. 119–135.
Palo, S. (2010): Järjestäytyneet rikollisryhmät ja rikosvastuu. Forum Iuris. Helsingin
yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut. Yliopistopaino. Helsinki 2010.
Palonen, K. (2006): “Two Concepts of Politics. Conceptual history and present
controversies”. Distinktion 12, 11‒25.
Palonen, K. (2014): Kaksi politiikan käsitettä. Tulkinta historiasta ja nykytilanteesta. 1‒26.
[WWW-dokumentti].
<https://www.jyu.fi/ytk/laitokset/yfi/oppiaineet/val/materiaalit/VALP100/Polartik
k.pdf>. (Luettu 8.9.2014).
Pelevin, A. (2014): Legal aid in the Leningrad Region. Presentation at the Seminar on Free
Legal Aid in Finland and Russia, 6 June 2014. Organisators of the Seminar Citizens’
Watch, Non-Governmental Human Rights Organisation, St. Petersburg and the
Conculate General of Finland, St. Petersburg.
Pohjonen, S. (2009): Onnea vai oikeutta, kas siinä pulma. Teoksessa Kovia aikoja: riitoja ja
maksukyvyttömyyttä. Toim./ed. H. Lindfors, E. Korkea-aho, S. Turunen. Edita
2009. 549–568.
Poljakova, N. (2007): «Некоторые вопросы становления государственной системы
оказания бесплатной юридической помощи малоимущим гражданам».
Юстиция (2007), № 5, 67.
133
Pomeranz, W.E. (2011): Russia and the European Court of Human Rights: Implications
for U.S. Policy at the Seminar sponsored by The Kennan Institute and the Henry
M. Jackson Foundation to explore the role of the European Court of Human
Rights (ECtHR) on the development of the rule of law in Russia, 3 May 2011.
[WWW-dokumentti]. <http://www.wilsoncenter.org/publication/russia-and-the-
european-court-human-rights-implications-for-us-policy>. (Luettu 4.4.2014.)
Presnjakov, M. V. & Vasiljev, A. A. (2012): «Получатели бесплатной юридической
помощи в Российской Федерации». Закон. Ноябрь 2012 г. 63‒71.
Rawls, J. (1988): Oikeudenmukaisuusteoria. Englanninkielinen alkuteos A Theory of
Justice. Published by arrangement with Harward University Press. Suomennos
Terho Pursiainen. WSOY:n graafiset laitokset, Juva 1988.
Rawls, J. (2004 (2001)): Justice as Fairness. A Restatement. Edited by Erin Kelly. Published
2001 by the President and Fellows of Harvard College. First Indian reprint 2004.
Published by Universal Law Publishing CO. PVT. LTD. Glorius Printers, New
Delhi 2004.
Razi, G.M. (1960): “Legal Education and the Role of the Lawyer in the Soviet Union and
the Countries of Eastern Europe”, 48 Cal.L.Rev. 776 (1960). [WWW-dokumentti].
<http://scholarship.law.berkeley.edu/californialawreview/vol48/iss5/3>. (Luettu
26.5.2014).
Reznitšenko, L. (toim.) (2002): Доступ к правосудию. Проблемы бесплатной
юридической помощи в странах Восточной и Центральной Европы.
Резниченко, Л. (ред.) 2002. Инициатива «Право общественных интересов»,
Будапештский правовой центр Колумбийского университета (PILI).
Напечатано в Венгрии, 2002 г.
Rice, S. (2007): A Human Right to Legal Aid. Keynote Address by Mr. Simon Rice, Senior
Lecturer in Law, Macquarie University, Sydney, Australia at the Conference in
Kyiv, Ukraine (27‒30 March 2007), [WWW-dokumentti].
<http://www.redress.org/downloads/publications/Kiyv%20Conference.pdf>.
(Luettu 6.5.2014).
Richter, J. & Ghodsee, K. (2009): ”Introduction: The State in Putin’s Russia”. Problems of
Post-Communism 56 (6) (November 1). 3‒6.
Rikmann, E. (2012): Construction of Civil Society in Estonia: Discursive and Institutional
Changes. Academic Dissertation. Institute of International and Social Studies,
Tallinn University, Tallinn 2012.
Rissanen, A. & Rantala, K. (2013): ”Julkisen oikeusavun kohdentuminen”.
Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 117. Hakapaino Oy,
Helsinki 2013.
Rosas, A. & Helgesen, J. (toim.) (1990): Human Rights in a Changing East/West
Perspective. Edited by Allan Rosas and Jan Helgesen with the collaboration of
Donna Gomien. Pinter Publishers Limited, Great Britain 1990.
Rosti, H., Niemi, J. & Lasola, M. (2008): ”Legal Aid and Legal Services in Finland”.
National Research Institute of Legal Policy. Research Report No. 237. Hakapaino
Oy, Helsinki 2008.
134
Rottleuthner, H. (1989): Legal Evolution and the Limits of Law. Teoksessa Law, Morality,
and Discursive Rationality. Edited by Aulis Aarnio and Kaarlo Tuori. With an
introduction by Neil MacCormick and Jerzy Wroblewski. Helsingin yliopiston
julkisoikeuden laitoksen julkaisuja, D:8. Suomen Akatemian Tutkimushanke
Oikeuden rajat. Hakapaino Oy, Helsinki 1989. 215‒242.
Routio, P. (2007): Tapaustutkimus. [WWW-dokumentti].
<http://www2.uiah.fi/projects/metodi/071.htm>. 3.8.2007. Alkuperäinen sijainti:
<http://www2.uiah.fi/projects/metodi>. (Luettu 9.4.2013).
Rubinskaja, I.A. (2010): Некоторые аспекты применения медиации при
судопроизводстве у мировых судей. И.А.Рубинская, мировой судья судебного
участка №4 Первомайского района г. Ростова н/Д. Ростовский областной суд
27.02.2010. [WWW-dokumentti]. <http://www.rostoblsud.ru/ne_4360342>.
(Luettu 24.4.2013).
Ruonavaara, H. (ei päiv.): Turun yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunta. [WWW-
dokumentti].
<http://www.utu.fi/fi/yksikot/soc/yksikot/sosiologia/oppiaine/henkilokunta/ruona
vaara/Sivut/home.aspx >. (Luettu 9.4.2013).
Rusadvocate (2014): Коррупция в России: независимый годовой доклад
Всероссийской антикоррупционной общественной приемной Чистые руки.
14 января 2013 – 31 августа 2014. Ассоциация Адвокатов России за Права
Человека. Москва 17.9.2014. [WWW-dokumentti]
<http://rusadvocat.com/node/954>. (Luettu 18.9.2014).
Ruso, E-L. (1985): Maksuton oikeudenkäynti ja yleinen oikeusapu. Suomen lakimiesliiton
kustannus Oy, Helsinki 1985.
Saaranen-Kauppinen, A. & Puusniekka, A. (2006): KvaliMOTV – menetelmäopetuksen
tietovaranto [pdf-verkkojulkaisu]. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto
[ylläpitäjä ja tuottaja]. <http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/>. (Luettu
11.4.2013).
Saaranen-Kauppinen, A. & Puusniekka, A. (2009): Menetelmäopetuksen tietovaranto.
KvaliMOTV. Kvalitatiivisten menetelmien verkko-oppikirja.
Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 2009. Yhteiskuntatieteellinen
tietoarkisto, Tampereen yliopisto. [WWW-dokumentti].
<http://www.fsd.uta.fi/haku/ >. (Luettu 10.4.2013).
Saarela-Kinnunen, M. & Eskola, J. (2001): Tapaus ja tutkimus = tapaustutkimus?
Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Metodin valinta ja aineistonkeruu:
virikkeit aloittelevalle tutkijalle. Toim. Juhani Aaltola, Raine Valli. Gummerus
Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2001. 158–169.
Saari, J. (toim.) (2010): ”Tulevaisuuden voittajat – Hyvinvointivaltion mahdollisuudet
Suomessa”. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2010.
Saari, J. (2011a): Pienten askelten politiikka ja hyvinvointivaltion muutos. Teoksessa
Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos. Toimittaneet Mikko Niemelä &
Juho Saari. Kelan tutkimusosasto, Helsinki. Juvenes Print – Tampereen
yliopistopaino Oy, Tampere 2011. 7‒24.
135
Saari, J. (2011b): Tulevaisuuden hyvinvointivaltio ja pienten askelten politiikka.
Eriarvoisuuden vähentäminen politiikan tavoitteena. Teoksessa Politiikan polut ja
hyvinvointivaltion muutos. Toimittaneet Mikko Niemelä & Juho Saari. Kelan
tutkimusosasto, Helsinki. Juvenes Print – Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere
2011. 298‒329.
Šabelnikov, D.B. (2012): «Можно сколько угодно говорить, что право – это очень
важно, но люди должны сами это почувствовать». Шабельников, Д.Б.
Интервью в журнале «Закон», ноябрь 2012. 42‒53.
Šabelnikov, D. B. (toim.) (2013): Создание системы бесплатной юридической помощи
в России: рекомендации к дальнейшему развитию. Сборник материалов. – М.
Институт «Право общественных интересов» (PILnet), 2013. Под редакцией Д.Б.
Шабельникова. Москва 2013.
Šahova, E. (2014): Выступление на семинаре Бесплатная юридическая помощь в
Финляндии и в России, 6.6.2014 Санкт-Петербург. Non-Governmental Human
Rights Organisation, St. Petersburg, Consulate General of Finland, St. Petersburg.
Salmenniemi, S. (2007): Growing Flowers in the Fros: Civic Activity, Citizenship and
Gender in Russia. Doctoral dissertation. Departement of Sociology, University of
Helsinki 2007.
Salmenniemi, S. & Rotkirch, A. (toim.) (2008): Suhteiden Venäjä. Toimittaneet Suvi
Salmenniemi & Anna Rotkirch. Gaudeamus Helsinki University Press. Hakapaino,
Helsinki 2008.
Salmi, A.-M. (2006): Social Networks and Everyday Practices in Russia. Aleksanteri
Institute, Kikimora Publications. Gummerus Printing, Saarijärvi 2006.
Salminen, A. & Temmes, M. (2000): Transitioteoriaa etsimässä. Johdatus
jälkikommunististen maiden hallinnon uudistamisen lähtökohtiin. Kikimora
Publications. Series B:10, Helsinki 2000.
Šamlikašvili, C.A. (2011): «Внедрение медиации в России». Журнал Право Украины,
№ 6, 2011.
Šamlikašvili, C.A. (2012): «Взаимопомогающее право». Закон. № 5. Май 2012. 156‒157.
Šamlikašvili, C.A. (2014а): «ФИМ подводит итоги минувшего года». Медиация и
право. Посредничество и примирение. N 1(31) март 2014. Москва. 10‒16.
Šamlikašvili, C.A. (2014b): Бюллетень Федерального института медиации. 2013 год.
Издательство ООО «Межрегиональный центр управленческого и
политического консультирования». Москва, 2014.
Šamlikašvili, C.A., Gordijčuk, N.V., Karakčijeva, I.V., Pčelinceva, D.N., Taševskij, S.V.,
Tjul’kanov, S.L., Haritonov, S.V. (2014c): Aнализ опыта медативной практики стран
ближнего зарубежья (Белоруссии, Молдовы, Казахстана, Грузии, Украины,
Армении и др.). Авторский коллектив: Ц.А. Шамликашвили (научный
руководитель), Н.В. Гордийчук, И.В. Каракчиева, Д.Н. Пчелинцева, С.В.
Ташевский, С.Л. Тюльканов, С.В. Харитонов. Бюллетень Федерального
института медиации. 2013 год. Издательство ООО «Межрегиональный
центрправленческого и политического консультирования». Москва 2014.
149‒206.
Šamlikašvili, C. A., Gordijčuk, N.V., Karakčijeva, I.V., Pčelinceva, D.N., Taševskij, S.V.,
136
Tjul’kanov, S.L., Haritonov, S.V. (2014d): Aнализ прогнозов и экспертных оценок
развития медиативной практики в Российской Федерации. Авторский
коллектив: Ц.А. Шамликашвили (научный руководитель), Н.В. Гордийчук,
И.В. Каракчиева, Д.Н. Пчелинцева, С.В. Ташевский, С.Л., Тюльканов, С.В.
Харитонов. Бюллетень Федерального института медиации. 2013 год.
Издательство ООО «Межрегиональный центр правленческого и
политического консультирования». Москва 2014. 111‒148.
Scheinin, M. (1998): Yhteiset ihmisoikeutemme. Helsinki, Suomen YK-liitto ry, 1998.
Semina, T.A. (2013): Применение в Российской Федерации Конвенции о гражданско-
правовых аспектах международного похищения детей, заключенная в г. Гааге
25 октября 1980 г. Реформа законодательства. Механизмы медиации. Esitelmä
seminaarissa aiheesta Ajankohtaisia kysymyksiä lapsi- ja perheoikeudesta
Suomen ja Venäjän välillä. 8.‒10.10.2013. Suomen oikeusministeriön
seminaariaineisto 2013.
Skorobogatov, A.V. (2013): Цивилизационная парадигма российской правовой
культуры. 2013. [WWW-dokumentti].
<http://www.lihachev.ru/.../SkorobogatovAV_sec4_rus_03.04>. (Luettu 5.7.2013).
Smith, H. (2005): Russia and the European Union. Teoksessa Russia and Its Foreign
Policy. Influences, Interests and Issues. Edited by Hanna Smith. Gummerus
Printing, Saarijärvi 2005. 125‒142.
Smith, H. (toim.) (2005): Russia and Its Foreign Policy. Influences, Interests and Issues.
Edited by Hanna Smith. Gummerus Printing, Saarijärvi 2005.
Smith, E. (2006): Being as Being: A Phenomenology of Citizenship Amid the Crisis of
Modern Nihilism. 8.11.2006. [WWW-dokumentti].
<http://journals.sfu.ca/humanitas/index.php/humanities/article/view/6/10>.
(Luettu 2.2.2013).
Spagnoli, F. (2007): Making Human Rights Real. Algora Publishing. New York 2007.
Stadelmann-Steffen, I. (2012): A remedy for unequal participation? How welfare states
impact on social and political engagement. Teoksessa New Participatory
Dimensions in Civil Society. Professionalization and individualized collective
action. Edited by Jan W. van Deth and William A. Maloney. Routledge/ECPR
Studies in European Political Science. London and New York 2012. 139‒156.
Starikova, N.V. (2013): «Совестный суд в судебной системе Екатерины II (по
материалам Нижегородской губернии)». Вестник Мининского университета
№ 4 – 2013. [WWW-dokumentti].
<http://www.mininuniver.ru/mediafiles/u/files/Nauch_deyat/Vestnik/2013-
12%204/starikova.pdf>. (Luettu 5.9.2014).
Stephenson, S. (2000): “Civil Society and Its Agents in the Post-communist World: The
Case of the Russian Voluntary Sector”. Social Policy Review 12. 273‒293.
Štšerbak, Je.N. (2012): Статьи 17-18. Научно-практический комментарий к
Федеральному закону от 21 ноября 2011 г. N 324-ФЗ «О бесплатной
юридической помощи в Российской Федерации» (постатейный) (под ред.
Ю.А. Дмитриева). «Юркомпани» 2012.
137
Svendsen, K. (2009): An Overview of EU-Russia Legal Co-Operation. Teoksessa EU-
Russia Legal Co-operation. The EU-Russia Centre Review. Issue Fourteen, 2009.
12‒16. [WWW-dokumentti]. http://www.eu-russiacentre.org/wp-
content/uploads/2008/10/EURC_Review_XIV_english.pdf>. (Luettu 9.6.2014).
Tajfel, H. (1981): Human groups and social categories. Studies in social psychology.
Cambridge University Press 1981.
Tala, J., Litmala, M., Ervasti, K., Härmälä, S., Jaakkola, R., Muttilainen, V., Saarnilehto, A.
& Teittinen, S. (2000): Oikeusolot 2000. Katsaus oikeudellisten instituutioiden
toimintaan ja oikeusongelmiin. OPTL:n julkaisu 173. Helsinki 2000.
Temkina, A. (1997): Russia in Transition: The Case of New Collective Actors and New
Collective Actions. Kikimora Publications. The Series A, Aleksanteri Institute 1997.
Tereštšenko, V.V. (2007): История становления и развития провинциальной
адвокатуры: на материалах Курского края в период октября 1917‒1953 гг.
Tема диссертации и автореферата по ВАК 07.00.02, кандидат исторических
наук Терещенко, Валерия Вячеславовна. Научная библиотека диссертаций и
авторефератов. [WWW-dokumentti].
<http://www.dissercat.com/content/istoriya-stanovleniya-i-razvitiya-
provintsialnoi-advokatury-na-materialakh-kurskogo-kraya-v-#ixzz2zp2IBZWy>.
(Luettu 12.1.2013).
Terry, S.M. (1993): “Thinking About Post-communist Transitions: How Different Are
They?” Slavic Review 52(2). 331‒337.
Teubner, G. (1986): Introduction. Teoksessa Dilemmas of Law in the Welfare State. Edited
by Gunther Teubner. European University Institute: Series A-Law 3. Berlin, New
York, de Gruyter 1986. 3‒10.
Teubner, G. (1993): Law as an Autopoietic System. Translated by Anne Bankowska and
Ruth Adler. Edited by Zenon Bankowski. The European University Institute. Press
Series. Blackwell Publishers, Oxford UK & Cambridge USA 1993.
Timofejeva, T. (2014): Legal aid in St. Petersburg. Presentation at the Seminar on Free
Legal Aid in Finland and Russia, 6 June 2014. Organisators of the Seminar Citizens’
Watch, Non-Governmental Human Rights Organisation, St. Petersburg and the
Conculate General of Finland, St. Petersburg.
Tirronen, J. (2011): Politiikkaprosessin sisällä. Polkuriippuvuus, agendan asettaminen ja
innovaatioiden leviäminen. Teoksessa Politiikan polut ja hyvinvointivaltion
muutos. Toimittaneet Mikko Niemelä & Juho Saari. Kelan tutkimusosasto,
Helsinki. Juvenes Print – Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere 2011. 26‒45.
Tsaritov, A. (2007): «Минюст вышел на защиту. Новый законопроект усилит
контроль за адвокатами». Российская газета (Право) № 57 (4320). 21.3.2007.
Trifonova, Je. (2014): «НКО предлагают Кремлю партнерство». Независимая газета
10.9.2014. [WWW-dokumentti]. <http://www.president-sovet.ru/events/6993/>.
(Luettu 10.9.2014).
Trigubovitš, N., Semina, T. & Tšernov, A. (2013): «Применение медиации при
разрешении споров о детях, в том числе в рамках реализации положений
Гаагской Конвенции о гражданско-правовых аспектах международного
похищения детей 1980 г.» Семейное право № 1, 2013. Москва 2013. 8‒11.
138
Tuomi, J. & Sarajärvi, A. (2003): Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. 1.‒2. painos.
Gummers Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2003.
Tuori, K. (1987): Tavoitteet ja periaatteet modernissa oikeudessa. Teoksessa Aiheita Max
Weberistä. Max Weber modernista rationalisuudesta, uskonnosta, oikeudesta ja
yhteiskuntaluokista. Tapani Hietaniemi (toim.). Tutkijaliitto, Gummerus Oy:n
kirjapaino, Jyväskylä 1987. 105‒126.
Töttö, P. (1989): Sosiologia teoriana modernista yhteiskunnasta. Yhteiskuntatieteiden
tutkimuslaitos, Sarja A 58/1989, Tampereen yliopisto, Tampere 1989.
Töttö, P. (2000): Pirullisen positivismin paluu. Laadullisen ja määrällisen tarkastelua.
Vastapaino. Painettu Gummerus Kirjapaino Oy:ssä, Jyväskylä 2000.
Töttö, P. (2004): Syvällistä ja pinnallista. Teoria, empiria ja kausaalisuus
sosiaalitutkimuksessa. Vastapaino. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi 2004.
Uusitalo, H. (1991): Tiede, tutkimus ja tutkielma. Johdatus tutkielman maailmaan. WSOY.
Porvoo 1991.
Vander Zanden, J.W. (1979 (1965)): Sosiology. The Ohio State University. Fourth Edition.
John Wiley & Sons, Inc. Printed in the United States of America (1965). 1979.
Van Dijk, P. (1990): Universal Legal Principles of Fair Trial in Criminal Proceedings.
Teoksessa Human Rights in a Changing East/West Perspective. Edited by Allan
Rosas and Jan Helgesen with the collaboration of Donna Gomien. Pinter
Publishers Limited, Great Britain 1990. 89‒135.
Van Loon, H. (2013): «38 шагов к пониманию между разными правовыми системами
и традициями». Медиация и право. Посредничество и примирение. N 2 (28)
июнь 2013. Москва. 34‒39.
Van Oudenaren, J. & Tiersky, R. (2010): Europe and Russia: Strategic Partnership and
Strategic Mistrust. Teoksessa European Foreign Policies. Does Europe Still Matter?
Edited by Ronald Tiersky and John Van Oudenaren. Rowman & Littlefield
Publishers, Inc. Printed in the United States of America 2010. 69‒92.
Vartola, J. (2006): Näkökulmia byrokratiaan. 3. muuttamaton painos. Tampereen
Yliopistopaino Oy – Juvenes Print, Tampere 2006.
Vennesson, P. (2007): Case studies and process tracing: theories and practices. Paper
presented at the Seminar “Approaches in Social Sciences’ at the European
University Institute, 3-4 May 2007. 223‒239. [WWW-dokumentti].
<http://www.minorthesis.files.wordpress.com/>. (Luettu 4.4.2013).
Volkov, V.V. (2011): Введение. Teoksessa Право и правоприменение в России:
междисциплинарные исследования. Под ред. В.В.Волкова. «Статут», Москва
2011. 3‒14.
Weber, M. (1954): Maw Weber on Law in Economy and Society. Edited with introduction
and annotations by Max Rheinstein, Max Pam Professor of Comparative Law,
University of Chicago Law School. Translation from Max Weber, Wirtschaft und
Gesellschaft, Second Edition (1925) by Edward Shils, Professor of Sociology,
Committee on Social Thought, University of Chicago and Max Rheinstein.
Cambridge Massachusetts, Harvard University Press 1954.
Weber, M. (1964 (1922)): The Theory of Social and Economic Organisation (1922).
Translated by A.M. Henderson and Talcott Parsons, 1947. Edited with an
139
Introduction by Talcott Parsons. Oxford University Press, New York, Inc. First
Free Press Paperback Edition 1964.
Weber, M. (1983): Economi och Samhälle 1. Förståendesociologins grunder. Lund 1983.
Weber, M. (1985): Economi och Samhälle 1. Förståendesociologins grunder Avd. II.Kap.
V-VII Lund 1985.
Weber, M. (1994 (1919)): Politik als Beruf. Teoksessa Max-Weber-Studienausgabe 1/17.
Tübingen: Mohr, 35‒88.
Weber, M. (1995): The Russian Revolutions. Translated and Edited by Gordon C. Wells
and Peter Baehr. Polity Press. First published by Polity Press in association with
Blackwell Publishers 1995.
Zagainova, S.K. (toim.) (2011): Комментарий к Федеральному закону «Об
альтернативной процедуре урегулирования споров с участием посредника
(процедуре медиации)» отв. ред. С.К. Загайнова, В.В. Ярков. Серия
«Библиотека медиатора». Книга 1. Москва-Берлин, Инфотропик Медиа 2011.
Zagainova, S.K. (2012a): «О комплексном подходе к развитию медиации в России».
Закон № 3. 2012. 51‒56.
Zagainova, S.K. (2012b): Коммерческая медиация в России: основные трудности и
пути их решения. Teoksessa Коммерческая медиация. Теория и практика.
Под ред. С.К. Загайновой, В.О. Аболонина. Центр медиации Уральской
государственной юридической академии. Infotropic media 2012. 69‒83.
Zagainova, S.K. (2013): Доклад «Медиация в России: законодательство и практика»
на семинаре «Медиация в гражданском процессе – опыт Финляндии и
России» 16 апреля 2013 года, Хельсинки, Финляндия. Suomen oikeusministeriö
2013.
Zaiontškovskaja, Ž.A. (2004): Защита прав трудящихся-мигрантов в странах ЦВЕ и
СНГ и перспективы присоединения к Конвенции ООН 1990 г. Отчет для
ЮНЕСКО. Контрактор Ж.А. Зайончковская. [WWW-dokumentti].
<http://migrocenter.ru/science/Centran%2Band%2BEastern%2BEurope%2Band%2
Bthe%2BCIS.pdf>. (Luettu 8.6.2014).
Zalutskaja, I. (2011): Maksuttoman oikeusavun järjestelmän kehittäminen Venäjällä.
Esitelmä Helsingissä 5.‒7.9.2011. Suomen oikeusministeriön koulutusmatkan
materiaalit 2011.
Zorkin, V.D. (2007): Доклад Председателя Конституционного Суда Российской
Федерации В.Д. Зорькина «Защита социальных прав и преодоление
несправедливости: проблемы конституционного правосудия» на научной
конференции «Социальные права и практика Конституционного Суда
Российской Федерации», Юридический факультет Санкт-Петербургского
государственного университета. 5‒7 июня 2007 г. 1‒34. [WWW-dokumentti.]
<http://www.ksrf.ru/ru/News/Speech/Pages/ViewItem.aspx?ParamId=18>. (Luettu
16.4.2014).
Zorkin, V.D. (2013 (2004)): Тезисы о правовой реформе в России. Перепечатано из
журнала «Законодательсто и экономика», 2004, № 2. Teoksessa Правовая
реформа в России: восемь лет спустя. Сборник статей под редакцией В.П.
Мозолина. Составитель П.Д. Баренбойм. ЛУМ, Москва 2013. 20‒37. [WWW-
140
dokumentti].
<http://philosophicalclub.ru/content/docs/Pravovaya_reforma_v_Rosii_2012.pdf>.
(Luettu 16.4.2014).
Zorkin, V.D. (2014): Доклад В.Д. Зорькина «Судебная и правовая реформы в России».
1 февраля 2014 г. [WWW-dokumentti.]
<http://www.ksrf.ru/ru/News/Speech/Pages/ViewItem.aspx?ParamId=10>. (Luettu
16.4.2014).
Yin, R.K. (1994): Case Study Research. Design and Methods. Second Edition. Applied
Social Research Methods Series, Volume 5. Sage Publications, Inc. 1994.
Örücü, E. (2003): Comparatists and Extraordinary Places. Teoksessa Teoksessa
Comparative Legal Studies: Traditions and Transitions. Edited by Pierre Legrand
and Roderick Munday. Cambridge University Press. 467‒489.
LAIT JA VIRALLISLÄHTEET CDCJ(2002)21. 31 Council of Europe, European Committee on Legal Co-operation (CDCJ)
Action Plan on Legal Assistance Systems (May 31, 2002). [WWW-dokumentti].
<https://wcd.coe.int/ViewDoc.jsp?id=288021&Site=COE>. (Luettu 9.6.2014).
CoE Rec R(93)1E. Council of Europe, Committee of Ministers. Recommendation No R (93)
1 of the Committee of Ministers to Member States on Effective Access to the Law
and to Justice for the Very Poor (Adopted by the Committee of Ministers on 8
January 1993 at the 484ter meeting of the Ministers’ Deputies). [WWW-
dokumentti].
<https://wcd.coe.int/ViewDoc.jsp?id=617333&Site=CM&BackColorInternet=C3C3
C3&BackColoIntranet=EDB021&BackColorLogged=F5D383>. (Luettu 4.4.2013).
CoE Rec(98)1. Recommendation Rec(98)1 of the Committee of Ministers to member States
on family mediation (Adopted by the Committee of Ministers on 21 January 1998
at the 616th meeting of the Ministers' Deputies). [WWW-dokumentti].
<https://wcd.coe.int/ViewDoc.jsp?id=461277&Site=CM&BackColorInternet=C3C3
C3&BackColorIntranet=EDB021&ackColorLogged=F5D383>. (Luettu 2.6.2013).
CoE Rec(2002)10E. Recommendation Rec (2002)10 of the Committee of Ministers to
member States on mediation in civil matters (Adopted by the Committee of
Ministers on 18 September 2002 at the 808th meeting of the Ministers' Deputies).
[WWW-dokumentti].
<https://wcd.coe.int/ViewDoc.jsp?id=306401&Site=CM&BackColorInternet=C3C3
C3&BackColorintranet=EDB021&BackColorLogged=F5D383>. (Luettu 5.4.2013).
CoE Res. 1065(1995). Parlamentary Assembly Resolution 1065 (1995) on procedure for an
opinion on Russia's request for membership of the Council of Europe. Assembly
debate on September 26, 1995 (27th Sitting). Doc. 7372, report of the Political
Affairs Committee, rapporteur: Mr Muehlemann; and Doc. 7384, opinion of the
Committee on Legal Affairs and Human Rights, rapporteur: Mr Bindig. Text
adopted by the Assembly on 26 September 1995 (27th Sitting). [WWW-
dokumentti].
<http://assembly.coe.int/Main.asp?link=/Documents/AdoptedText/ta95/ERES1065.
htm>. (Luettu 2.3.2014).
141
CoE Res. 1509(2006). Parlamentary Assembly Resolution 1509 (2006). Human rights of
irregular migrants. Text adopted by the Assembly on 27 June 2006 (18th Sitting).
[WWW-dokumentti]. <http://assembly.coe.int/nw/xml/XRef/Xref-XML2HTML-
en.asp?fileid=17456&lang=en>. (Luettu 8.6.2014).
CoE Res. 1989(2014). Parlamentary Assembly Resolution 1989 (2014). Provisional version.
“Access to nationality and the effective implementation of the European
Convention on Nationality Assembly”, Parliamentary Assembly, Council of
Europe, Debate on 9 April 2014 (15th Sitting), Arts. 4-5. [WWW-dokumentti].
<http://assembly.coe.int/ASP/Doc/XrefViewPDF.asp?FileID=20871&Language=EN
>. (Luettu 30.4.2014).
EEAS 2011. EU-Russia Common Spaces Progress Report 2010. March 2011. [WWW-
dokumentti]. <http://eeas.europa.eu/russia/index_en.htm>. (Luettu 6.3.2013).
EIT, Airey v. Ireland Appl. No 6289/73. European Court of Human Rights, Airey v.
Ireland (9 October 1979) (Application No: 6289/73). [WWW-dokumentti].
<http://hudoc.echr.coe.int/sites/eng/pages/search.aspx?i=001-
57420#{"itemid":["001-57420"]}>. (Luettu 6.9.2009).
EIT, Faulkner v. the UK Appl. No 30308/96. European Court of Human Rights, Faulkner
v. The United Kingdom (30 November 1999) (Application No: 30308/96). [WWW-
dokumentti].
<http://sim.law.uu.nl/SIM/CaseLaw/hof.nsf/d0cd2c2c444d8d94c12567c2002de990/
3df77eb02ec8b60cc125684700356cfb?OpenDocument>. (Luettu 10.6.2014).
EY/52/2008. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/52/EY, annettu 21
päivänä toukokuuta 2008, tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja
kauppaoikeuden alalla. Virallinen lehti nro L 136 , 24/05/2008. 0003–0008.
FMS 2014. Федеральная миграционная служба. Официальные статистические
данные. [WWW-dokumentti].
<http://www.fms.gov.ru/about/statistics/data/details/54891>. Luettu 5.7.2014.
FRS 2006. Федеральная регистрационная служба Российской Федерации,
Федеральная регистрационная служба Московской области,
Регистрационный вестник Московской области, 2006.
FRS 2007. Федеральная регистрационная служба Российской Федерации, статистика,
предоставленная Министерству юстиции Финляндии 12 апреля 2007 г.
Suomen oikeusministeriö.
FZ 3185-I/1992. Федеральный закон «О психиатрической помощи и гарантиях прав
граждан при ее оказании» от 2 июля 1992 г. N 3185-I. 25 августа 1992 г.
Российская Газета.
FZ 4528-I/1993. Федеральный закон «О беженцах» от 19 февраля 1993 г. N 4528-I (с
изменениями и дополнениями). [WWW-dokumentti].
<http://base.garant.ru/10105682/>. (Luettu 10.09.2013).
FZ 5/1995. Федеральный закон «О ветеранах» от 12.01.1995 г. N 5-ФЗ. Принят ГД ФС
РФ 16.12.1994. Lействующая редакция от 08.05.2013. [WWW-dokumentti].
<http://www.consultant.ru/popular/veteran/>. (Luettu 25.5.2013).
FZ 122/1995. Федеральный закон «О cоциальном обслуживании граждан пожилого
возраста и инвалидов» от 2 августа 1995 года N 122-ФЗ. [WWW-dokumentti].
142
<http://base.consultant.ru/cons/cgi/online.cgi?req=doc;base=LAW;n=121898>.
(Luettu 8.8.2013).
FZ 76/1998. Федеральный закон «О статусе военнослужащих» от 27 мая 1998 года N
76-ФЗ. [WWW-dokumentti]. <http://www.consultant.ru/popular/soldier/>.
(Luettu 8.8.2013).
FZ 63/2002. Федеральный закон «Об адвокатской деятельности и адвокатуре в
Российской Федерации» от 31 мая 2002 г. N 63-ФЗ. Собрание
законодательства Российской Федерации. 2001. N 52. Ст. 4921.
FZ 138/2002. Гражданский процессуальный кодекс Российской Федерации от
14.11.2002 N 138-ФЗ (ред. от 21.07.2014) (с изм. и доп., вступ. в силу с 06.08.2014).
[WWW-dokumentti].
<http://www.consultant.ru/document/cons_doc_LAW_160129/>. (Luettu 3.9.2014).
FZ 122/2004. Федеральный закон "О внесении изменений в законодательные акты
Российской Федерации и признании утратившими силу некоторых
законодательных актов Российской Федерации в связи с принятием
федеральных законов "О внесении изменений и дополнений в Федеральный
закон "Об общих принципах организации законодательных
(представительных) и исполнительных органов государственной власти
субъектов Российской Федерации" и "Об общих принципах организации
местного самоуправления в Российской Федерации" от 22.08.2004 N 122-ФЗ
(ред. от 28.12.2013, с изм. от 04.06.2014) [WWW-dokumentti].
<http://www.consultant.ru/document/cons_doc_LAW_157076/>. (Luettu 8.6.2014).
FZ 214/2007. Федеральный закон от 24.07.2007 N 214-ФЗ (ред. от 05.04.2013, с изм. от
22.02.2014) "О внесении изменений в отдельные законодательные акты
Российской Федерации в связи с принятием Федерального закона "О
внесении изменений в Уголовно-процессуальный кодекс Российской
Федерации и Федеральный закон "О прокуратуре Российской Федерации".
[WWW-dokumentti].
<http://www.consultant.ru/document/cons_doc_LAW_144736/#p172>. (Luettu
25.5.2014).
FZ 193/2010. Федеральный закон «Об альтернативной процедуре урегулирования
споров с участием посредника (процедуре медиации)» от 27.07.2010 N 193-ФЗ.
Российская газета 30.07.2010, N 168.
FZ 194/2010. Федеральный закон «О внесении изменений в отдельные
законодательные акты Российской Федерации в связи с принятием
Федерального закона «Об альтернативной процедуре урегулирования споров
с участием посредника (процедуре медиации)»» от 27.07.2010 N 194-ФЗ.
Российская газета 30.07.2010, N 168.
FZ 324/2011. Федеральный закон «О бесплатной юридической помощи в Российской
Федерации» от 21 ноября 2011 года N 324-ФЗ. Федеральный выпуск
«Российской Газеты» от 23 ноября 2011 г.
FZ 326/2011. Федеральный закон от 21.11.2011 N 326-ФЗ (ред. от 05.04.2013, с изм. от
28.12.2013) "О внесении изменений в отдельные законодательные акты
Российской Федерации в связи с принятием Федерального закона "О
бесплатной юридической помощи в Российской Федерации". [WWW-
143
dokumentti]. <http://www.consultant.ru/document/cons_doc_LAW_148406/#p73>.
(Luettu 25.5.2013).
FZ 9/2014. Федеральный конституционный закон от 4.6.2014 N 9-ФЗ “О внесении
изменений в Федеральный конституционный закон « О Конституционном
Суде Российской Федерации» Российская газета, Федеральный выпуск
«Российской Газеты» от 6 июня 2014 г.
HCCH guide 2013. Guide to good practice on mediation under the Hague Convention of
25 October 1980 on the Civil Aspects of International Child Abduction. [WWW-
dokumentti].
<http://www.hcch.net/index_en.php?act=search.google&q=guide+mediation>.
(Luettu 24.7.2013).
HCCH doc.prel N 13/2011. The Hague Conference on Private International Law. Doc.
prel Nо 13/December 2011. Guide to Part II of the Sixth Meeting of the Special
Commission and Consideration of the desirability and feasibility of further work
in connection with the 1980 and 1996 Conventions drawn up by the Permanent
Bureau. [WWW-dokumentti].
<http://www.hcch.net/index_en.php?act=progress.listing&cat=7>. (Luettu
26.7.2013).
HCCH rec. N 61/2011. The Hague Conference on Private International Law. Conclusions
and Recommendations of Part I and Part II of the Special Commission on the
practical operation of the 1980 Child Abduction Convention and the 1996 Child
Protection Convention and a Report of Part II of the Meeting drawn up by the
Permanent Bureau, April 2012. [WWW-dokumentti].
<http://www.hcch.net/index_en.php?act=text.display&tid=21>. (Luettu 26.7.2013).
HE 82/2001 vp. Hallituksen esitys Eduskunnalle oikeusapulaiksi ja eräiksi siihen
liittyviksi laeiksi. [WWW-dokumentti].
<http://www.finlex.fi./fi/esitykset/he/2001/20010082>. (Luettu 28.5.2013).
Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 10.12.1948. Suomen laki I. Toim. Kristiina
Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.
Konsepti 2008. Концепция правового эксперимента по внедрению примирительных
процедур на базе Уральского федерального округа. Федеральный
арбитражный суд Уральского округа. 2008. [WWW-dokumentti].
<http://fasuo.arbitr.ru/node/1746>. (Luettu 22.5.2013).
Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 8.4.1983/361. Suomen laki I. Toim. Kristiina
Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.
Laki lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta
(16.8.1996/619). Suomen laki I. Toim. Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.
Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta (17.6.2011/746). Suomen laki II.
Toimittaja Stina Wikberg. Tallentum. Helsinki 2012.
NL UP 1306/1991. Указ Президента СССP от 11.01.1991 № УП-1306 «Об утверждении
общего положения о Военно-политических органах». [WWW-dokumentti].
<http://lawru.info/dates/list64/page3.htm>. Luettu 3.5.2014.
NL Z 1165-X/1979. Закон СССР от 30 ноября 1979 г. N 1165-X «Об адвокатуре в СССР».
Ведомости Верховного Совета СССР, 1979, N 49, ст. 846.
144
Oikeusapulaki 5.4.2002/257. Suomen laki II. Toimittaja Stina Wikberg. Tallentum.
Helsinki 2012.
OM 2006a. Oikeusministeriö, kansainvälinen yksikkö 2006a. Seminaari aiheesta
Maksuttoman oikeusavun pilottihanke Venäjällä. Moskova 29.11.-1.12.2005.
Raportti OM5/823/2005, päivätty 10.1.2006. Laatija Marina Venäläinen. Suomen
oikeusministeriö 2006.
OM 2006b. Oikeusministeriön vuosien 1995‒2005 Venäjä-yhteistyön tarkastelu ja
kehittämisehdotukset. Raportti 11.9.2006. Suomen oikeusministeriö 2006.
OM 2006c. Oikeusministeriö, kansainvälinen yksikkö 2006c. Pyöreä pöytä aiheesta
Oikeusavun koordinointi. Samara 16.‒17.10.2006. Järjestäjä Public Interest Law
Initiative (PILI, Budapest). Raportti OM4/813/2006, päivätty 30.11.2006. Laatija
Marina Venäläinen. Suomen oikeusministeriö 2006.
OM 29.4.2013. Sektoriministeriön vuosianalyysi. Liite 10. Suomen oikeusministeriö 2013.
OSCE, Final Act 1975. Conference on Security and Co-operation in Europe. Final Act.
Helsinki 1975. [WWW-dokumentti].
<http://www.osce.org/mc/39501?download=true>. (Luettu
27.5.2014).ttp://www.zonazakona.ru/law/docs_ussr/545/>. (Luettu 11.5.2013).
PACE 28.1.2015. Citing Ukraine, PACE renews sanctions against Russian delegation.
Session. [WWW-dokumentti].
<http://www.assembly.coe.int/nw/xml/News/News-View-
EN.asp?newsid=5410&lang=2&cat=8>. (Luettu 30.1.2015).
PKSRF 8-P/2001, 415-O/2003, 88-O/2006. Постановление Конституционного Суда
Российской Федерации от 24 мая 2001 г. № 8-П; определения от 4 декабря
2003 г. № 415-О и от 11 мая 2006 г. № 88-О.
PPRF 805/2001. Постановление Правительства Российской Федерации от 20 ноября
2001 г. N 805 «О федеральной целевой программе «Развитие судебной
системы России» на 2002‒2006 годы» (с изменениями от 6 февраля 2004 г.).
[WWW-dokumentti]. <http://base.garant.ru/12124943/> . (Luettu 3.3.2013).
PPRF 534/2005. Постановление Правительства Российской Федерации от 22 августа
2005 г. N 534 «О проведении эксперимента по созданию государственной
системы оказания бесплатной юридической помощи малоимущим
гражданам». Собрание законодательства РФ (2005) N 35, ст. 3615; (2006) N 47,
ст. 4906.
PPRF 583/2006. Постановление Правительства Российской Федерации от 21 сентября
2006 г. N 583 «О федеральной целевой программе «Развитие судебной
системы России» на 2007‒2012 годы» (в ред. Постановлений Правительства
РФ от 10.04.2007 N 214, от 14.02.2008 N 68, от 17.03.2009 N 235, от 10.09.2010 N
703). Федеральный выпуск «Российской газеты» N 4211, 1 ноября 2006 г.
PPRF 676/2006. Постановление Правительства Российской Федерации от 13 ноября
2006 г. N 676 «О продлении на 2007 года срока эксперимента по созданию
государственной системы оказания бесплатной юридической помощи
малоимущим гражданам». Собрание законодательства РФ (2006) N 27, ст.
1888.
145
PPRF 135/2008. Постановление Правительства Российской Федерации от 3 марта
2008 г. N 135 «О государственных юридических бюро». Собрание
законодательства РФ (2008) N 10, ст. 933.
PPRF 1029/2008. Постановление Правительства Российской Федерации от 25 декабря
2008 г. N 1029 «О государственных юридических бюро» г. Москва. Российская
газета. Опубликовано 15 января 2009 г.
PPRF 991/2009. Постановление Правительства Российской Федерации от 03 декабря
2009 г. N 991 «О государственных юридических бюро». [WWW-dokumentti].
<http://www.inpravo.ru/baza1/art5s/nm-liza2c.htm>. (Luettu 20.5.2013).
PPRF 312/2014. Постановление Правительства Российской Федерации от 15 апреля
2014 г. N 312 г. Москва «Об утверждении государственной программы
Российской Федерации «Юстиция». Опубликовано 24 апреля 2014 г. на
Интернет-портале «Российской Газеты».
PPRK 10/2007. Постановление Правительства Республики Карелия от 7 февраля 2007
№ 10 «Об утверждении прожиточного минимума на душу населения и по
основным социально-демографическим группам населения по Республике
Карелия за четвертый квартал 2006 года». Газета Карелия (февраль 2007) №
17.
PPSP 95/2013. Постановление Правительства Санкт-Петербурга от 14.02.2013 N 95 «О
мерах по реализации Закона Санкт-Петербурга «О бесплатной юридической
помощи в Санкт-Петербурге». [WWW-dokumentti].
<http://gov.spb.ru/helper/social/service/urist/>. (Luettu 8.6.2014).
RPRF 125/2011. Распоряжение Правительства Российской Федерации от 4 февраля
2011 г. N 125. Собрание законодательства РФ (2011) N 7, ст. 1012.
RPRF 1735/2012. Распоряжение Правительства Российской Федерации от 20
сентября 2012 г. N 1735-р г. Москва. Российская газета. Опубликовано 2
октября 2012 г. в «РГ-Бизнес» N 866.
RPRF 517/2013. Распоряжение Правительства Российской Федерации от 4 апреля
2013 г. N 517-р. Собрание законодательства Российской Федерации, 2013, N 14,
ст. 1743.
SDK 77/1968. Genevessä 28 päivänä heinäkuuta 1951 tehty pakolaisten oikeusasemaa
koskeva yleissopimus (77/1968). [WWW-dokumentti].
<http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/1968007>. (Luettu 5.9.2013).
SopS 80/1968. New Yorkissa 28 päivänä syyskuuta 1954 tehty valtiottomien henkilöiden
oikeusasemaa koskeva yleissopimus (SopS 80/1968). Suomen laki I. Toim.
Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.
SopS 6/1976. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen 16 päivänä joulukuuta 1966
hyväksymä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva
kansainvälinen yleissopimus (SopS 6/1976). Suomen laki I. Toim. Kristiina Kahri.
Tallentum. Helsinki 2012.
SopS 8/1976. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen 16 päivänä joulukuuta 1966
hyväksymä kanslaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen
yleissopimus (SopS 8/1976). Suomen laki I. Toim. Kristiina Kahri. Tallentum.
Helsinki 2012.
146
SopS 48/1980. Sopimus Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton
välillä oikeussuojasta ja oikeusavusta siviili-, perhe- ja rikosasioissa. SopS 48/1980.
Suomen laki II. Toimittaja Stina Wikberg. Tallentum. Helsinki 2012.
SopS 47/1988. Haagissa 25 päivänä lokakuuta 1980 tehty kansainvälisluonteisten
oikeudenkäyntien helpottamista koskeva yleissopimus (SopS 47/1988). Suomen
laki II. Toimittaja Stina Wikberg. Tallentum. Helsinki 2012.
SopS 18‒19/1990. Euroopan ihmisoikeussopimus (SopS 18‒19/1990) (Yleissopimus
ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi). Suomen laki I. Toim.
Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.
SopS 57/1994. Haagissa 25 päivänä lokakuuta 1980 kansainvälisestä lapsikaappauksesta
tehty yksityisoikeudenalaa koskeva yleissopimus (SopS 57/1994). Suomen laki I.
Toim. Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.
SopS 78‒80/2002. Uudistettu Euroopan sosiaalinen peruskirja (SopS 78‒80/2002). Suomen
laki I. Toim. Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.
SopS 8/2011. Haagissa 19 päivänä lokakuuta 1996 toimivallasta, sovellettavasta laista,
toimenpiteiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä
vanhempainvastuuseen ja lastensuojeluun liittyvissä asioissa tehty yleissopimus
(SopS 8/2011). Suomen laki I. Toim. Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.
Suomen perustuslaki 11.6.1999/731. Suomen laki I. Toim. Kristiina Kahri. Tallentum.
Helsinki 2012.
Utšreždenija 1775. Учреждения для управления губерний Всероссийской империи.
Ч. 1: 7 ноября 1775 г.; Ч. 2: 4 января 1780 г. Полное собрание законов
Российской Империи. Собр. I. СПб., 1830. № 14392.
UM 4.3.2014. Ulkoasiainministeriön verkkosivut. [WWW-dokumentti].
<http://formin.fi/public/default.aspx?contentid=68139&contentlan=1&culture=fi-
FI>. (Luettu 8.6.2014).
UPRF 673/1995. Указ Президента РФ от 06.07.1995 N 673 "О разработке концепции
правовой реформы в Российской Федерации". [WWW-dokumentti].
<http://www.consultant.ru/document/cons_doc_LAW_7084/>. (Luettu 16.4.2014).
UPRF 761/2012. Указ Президента РФ от 1 июня 2012 г. N 761 "О Национальной
стратегии действий в интересах детей на 2012 - 2017 годы". [WWW-
dokumentti]. <http://base.garant.ru/70183566/>. (Luettu 1.4.2014).
VF AAL 2/2005. Второй Всероссийский съезд адвокатов. Резолюция N 2 //
Адвокатская палата. 2005. N 5. 4‒5.
VF duuman istunnon pöytäkirja 17.12.2012. "Проблемы ратификации Российской
Федерацией Европейской социальной хартии" (проведены 17.12.2002).
[WWW-dokumentti]. <http://iam.duma.gov.ru/node/1/3815>. (Luettu 2.3.2013).
VF OM 180/2011. Приказ Министерства юстиции Российской Федерации от 31 мая
2011 г. N 180 г. Москва «Об утверждении уставов федеральных казенных
учреждений государственных юридических бюро». Российская газета.
Опубликовано 22 июня 2011 г.
VF OM 2013. ”Doklad o deiatel’nosti Ministerstva iustitsii Rossiiskoi Federatsii v sfere
obespecheniia grazhdan Rossiiskoi Federatsii besplatnoi iuridicheskoi
pomoshch’iu za 2013 god”, “RG” – Federal’nyi vypusk No.6349 (4 April 2014).
147
VF PL 1993. Конституция Российской Федерации от 25.12.1993, с изменениями от
30.12.2008. [WWW-dokumentti]. <http://www.constitution.ru/>. (Luettu 1.4.2013).
VF PR 1168/2011. Основы государственной политики Российской Федерации в сфере
развития правовой грамотности и правосознания граждан. Постановление
Президента Российской Федерации Д. Медведева от 28 апреля 2011 г. Пр-1168.
Опубликовано: 14 июля 2011 г. в «РГ» - Федеральный выпуск N 5527.
VF SF 2012, 2013. Cовет Федерации Федерального Собрания Российской Федерации.
Медиация позволяет участникам спора найти взаимоприемлемое решение в
рамках закона, 23.4.2012; Участники прошедшего в Советет Федерации
«Круглого стола» обсудили опыт и проблемы развития института медиации
в России, 21.3.2013. [WWW-dokumentit].
<http://archiv.council.gov.ru/inf_ps/chronicle/2012/04/item19394.html>,
<http://archiv.council.gov.ru/inf_ps/chronicle/2013/03/item21761.html>. (Luettu
30.6.2014).
ZRK 1664/2012. Закон Республики Карелия от 28.12.2012 N 1664-ЗРК "О бесплатной
юридической помощи в Республике Карелия и внесении изменений в
отдельные законодательные акты Республики Карелия" (принят ЗС РК
20.12.2012). [WWW-dokumentti]. <http://base.consultant.ru/regbase/>. (Luettu
1.4.2013).
ZSP 474‒80/2012. Закон Санкт-Петербурга от 19.09.2012 N 474-80 «О бесплатной
юридической помощи в Санкт-Петербурге». [WWW-dokumentti].
<http://gov.spb.ru/helper/social/service/urist/>. (Luettu 8.6.2014).
148
Liitteet
LIITE 1.
Julkinen oikeusavun järjestelmä siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä
oikeusapukokeilun aikana
2006-2011
Valtion oikeusaputoimistot
(10 oikeusaputoimistoa)
alle minimitoimeentulon rajan elävät Venäjän kansalaiset (vähävaraiset kansalaiset)
(tulojen selvitys)
suulliset ja kirjalliset konsultaatiot oikeudellisissa kysymyksissä
asiakirjojen laatiminen
(valitukset, hakemukset, yms.)
päämiehen edustaminen siviilioikeudenkäynnissä, täytäntöönpanoprosessissa, itsehallintoelimissä ja muissa organisaatioissa
II maailman sodan veteraanit
I, II ryhmän invalidit
ei-työssäkäyvät eläkeläiset
(kategoriat lisätty vuonna 2007;
ei tulojen selvitystä)
suulliset konsultaatiot
oikeudellisissa kysymyksissä
Valtion oikeusaputoimistojen
sopimukset asianajajakamarien kanssa subjekteissa
149
LIITE 2.
Julkinen oikeusapu
siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä 2012-
Alle minimitoimeentulon rajan elävät Venäjän kansalaiset
(vähävaraiset)
Sosiaalisesti heikossa asemassa olevat Venäjän kansalaiset
I ja II ryhmän invalidit II maailman sodan veteraanit sekä Venäjän, NL:n, Sosialistisen työn sankarit
invalidilapset, orpolapset, vailla vanhempiensa huoltajuutta jääneet lapset, heidän lailliset edustajansa
L ikäihmisten ja invalidien sosiaalipalveluista 122/1995 julkiseen oikeusapuun oikeutetut henkilöt
alaikäisten laitoksissa sekä vankiloissa ja heidän lailliset edustajansa
L psykiatrisesta avusta ja kansalaisoikeuksista 3185-I/1992 julkiseen oikeusapuun
oikeutetut henkilöt
oikeustoimikelvottomat henkilöt ja heidän lailliset edustajansa
muissa federaatio- tai aluelaeissa julkiseen oikeusapuun
oikeutetut henkilöt
Julkisen oikeusapuun osallistuvat muut toimijat
Asianajajat
Notaarit
(notaariasioiden yhteydessä tapahtuva neuvonta)
Julkisen oikeusavun
toimijat
Koordinoiva federatiivinen toimeenpanoelin -
VF:n oikeusministeriö
Valtion toimeenpanoelimet
VF:n subjekteissa
Valtion budjetin ulkopuoliset säätiöt, mm. eläkelaitos
Valtion oikeusaputoimistot
VF:n subjekteissa
150
Artikkelit
I RUSSIA ADAPTS THE MODEL OF THE FINNISH LEGAL AID SYSTEM Venäläinen, M. (2008) Russia Adapts the Model of the Finnish Legal Aid System. Review
of Central and East European Law No. 33, 135–146.
Uudelleen julkaistu painettuna ja elektronisessa muodossa kustantaja BRILL:n luvalla.
II NATIONALITY AND LEGAL AID. RUSSIAN AND FINNISH APPROACHES Venäläinen, M. & Poliakova, N. Nationality and Legal Aid. Russian and Finnish
Approaches.
Käsikirjoitus toimitettu Review of Central and East European Law -julkaisulle,
vertaisarvioitu, editointivaihe.
III МЕДИАЦИЯ И ЮРИДИЧЕСКАЯ ПОМОЩЬ В ТРАНСГРАНИЧНЫХ СЕМЕЙНЫХ СПОРАХ. Веняляйнен, М. (2014) Медиация и юридическая помощь в трансграничных
семейных спорах. Семейное и жилищное право. Издательская группа «ЮРИСТ».
No. 1, 33–38; No. 2, 57–58.
Uudelleen julkaistu painettuna kustantaja Издательская группа «ЮРИСТ»:n luvalla.
IV OIKEUSAPU- JA SOVITTELUJÄRJESTELMÄT VENÄJÄLLÄ Venäläinen, M. (2014) Oikeusapu- ja sovittelujärjestelmät Venäjällä. Oikeus No. 1, 50–68.
Uudelleen julkaistu painettuna ja elektronisessa muodossa kustantaja Oikeuspoliittinen
yhdistys Demla ry:n ja Oikeus- ja yhteiskuntatieteellinen yhdistys ry:n luvalla.
top related