jari salonen: kuokkavieraat
DESCRIPTION
Mahtihäät saavat odottamattoman käänteen, kun morsian ryöstetään oikeasti. Rouhean koukuttava rikossarjan avaus esittelee sympaattisen komisario Jukka Zettermanin. Samaan aikaan kun poliisi jäljittää Lauttalan pikkukaupungissa kidnapattua miljonääriperijätärtä, seudulla tapahtuu kaksoismurha. Pellon laidasta löytyy traktori, jonka lähistölle on ammuttu vanhempi mies ja nuori nainen. Kolmas ampujan uhreista, nuorukainen, makaa henkihieverissä. Keskusrikospoliisin komisario Jukka Zetterman tuntee jo ikääntymisen tuomat haasteet, mutta visaiset tapaukset hän ratkaisee vaikka hammasta purren. Kaiken nähneen poliisimiehen vaisto kertoo, että murhaaja suunnittelee jo seuraavaa iskuaan.TRANSCRIPT
Ilmainen lukunäyte
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
JARI SALONEN
Sunnuntai 18. elokuutaHäät eivät menneet aivan käsikirjoituksen mukaan, mutta se ei haitannut ketään, sillä kukaan ei tiennyt, millainen käsikirjoitus oli.
Kirkossa kaikki sujui vielä niin kuin pitikin. Toki sulhanen oli näyttänyt hieman eksyneeltä, mutta sehän oli täysin ymmärrettävää. Kun käytännöllisesti katsoen varaton nuorimies saa vaimokseen tunnetun teollisuussuvun tyttären, ilmassa on hiukan tavallista enemmän jännitystä.
Siirtyminen kirkolta juhlapaikalle tapahtui sekin hyvässä järjestyksessä, ja onnittelumaljat saatiin juoda kommelluksitta. Tunnelma keveni ja iloinen puheensorina täytti Honkolan kartanon puutarhan. Kun pääkallolipuin koristeltu maastoauto ajoi pihaan, suurin osa vieraista arvasi, mitä tuleman piti. Kukaan ei siis vastustel
4
lut, kun silmälapuin ja muovimiekoin varustautuneet miehet ryöstivät morsiamen mukaansa.
Hätäisimmät juhlijat alkoivat vilkuilla kellojaan vartin kuluttua, mutta vasta tunnin päästä morsiamen ryöstöstä vallitsi jonkinlainen yksimielisyys siitä, että asiat eivät olleet oikealla tolalla. Joku yritti soittaa Jatta Jokimaan kännykkään, mutta hänen puhelimensa löytyi käsilaukusta hääparille varatun pöydän alta.
Poliisin kutsumiseen kului toinen tunti. Soittoa edelsi kiivas keskustelu siitä, oliko kyse todellisesta hätätilanteesta vai morsiamen ailahtelevasta luonteesta. Lopulta vieras nimeltä Antti Koskinen teki omavaltaisen ratkaisun, käveli sivummalle hälisevästä joukosta ja soitti hätäkeskukseen. Koska kukaan ei ollut välittömässä hengenvaarassa, puhelu käännettiin Lauttalan poliisi asemalle, joka lupasi lähettää paikalle partion.
Poliisin tuloon meni lähes neljäkymmentä minuuttia. Tarjoilu oli jatkunut koko ajan, ja kun vanhempi konstaapeli Sormunen ja ylikonstaapeli Harju saapuivat paikalle, heitä vastassa oli varsin meluisa juopuneiden joukko. Tilanne oli
5
sekava, joten ei ollut ihme, kun virkavallalta kesti vielä puolisen tuntia ymmärtää, että teollisuusneuvos Jokimaan ainoa tytär oli todella kadonnut. Lähes sata ihmistä oli nähnyt, kuinka kolme naamioitunutta miestä oli taluttanut hänet harmaaseen tai vihertävään Land Rover Defender maastoautoon, jossa oli tummennetut lasit ja mustalla teipillä peitetyt rekisterikilvet.
Harju ilmoitti tapauksesta päivystäjälle ja lupasi selvittää tilanteen ilman apuvoimia. Selvittäminen tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että hän pani Sormusen kirjaamaan läsnäolijoiden nimet ja yhteystiedot ennen kuin heidät lähetettiin matkoihinsa. Harju itse tutki ponnettomasti kartanon portilta pääsisäänkäynnille johtavaa hiekkatien pätkää, mutta totesi pian, että häävieraat olivat odotellessaan tuhonneet mahdolliset renkaanjäljet.
Viimeinen vieraista poistui hieman yhdeksän jälkeen. Kartanon henkilökunta oli ollut ryöstön aikana valmistelemassa ruoka pöytää eikä kukaan heistä ollut nähnyt tapausta, joten hekin pääsivät koteihinsa vieraiden mentyä.
6
Viimeiseksi paikalle jäi Seppo Alarasilainen, sulhanen. Morsiusparille oli varattu kartanon piha piirissä oleva aitta, jonne Alarasilainen sanoi jäävänsä yöksi – ihan siltä varalta, että Jatta sittenkin ilmestyisi paikalle.
Tutkimuksissa Alarasilainen ei pystynyt auttamaan. Hän oli ollut puutarhan perälle rakennetussa baarissa nauttimassa hyvin ansaittua olutta parhaan ystävänsä kanssa. Sulhanen oli nähnyt meri rosvot vilaukselta, mutta luuli ryöstön olevan osa morsiamen ystävien laatimaa ohjelmaa.
– Suurin osa porukasta oli mulle ihan vieraita, Jatan kavereita. Mun kutsumat vieraat mahtu varmaan tähän, hän sanoi ja näytti oikean käden sormiaan. – Mun kannalta oli ihan sama, oliko niillä naamiot vai ei, en mä kuitenkaan ois niitä tuntennu.
– Vieraat olivat kaikki varsin nuoria, sanoi Sormunen. – Teollisuusneuvos Jokimaa ei ollut paikalla ainakaan silloin, kun me saavuimme.
– Se ei oikein hyväksynny meidän juttua, Alarasilainen myönsi. – Jatan vanhemmat on
7
sitä paitsi just eronnu, eikä me haluttu, että ne tulee tänne kiristelemään hampaitaan. Isä varsinkaan.
– Onko Jokimaa siis jotenkin teidän avioliittoanne vastaan, Harju kysyi.
– Mitäs luulet? Mä olen sen mielestä perseaukinen pummi ja jahtaan vain Jatan rahoja.
– Mitä Jatta asiasta ajattelee?– Kai se on vähän eri mieltä kun se kerran
meni mun kanssa naimisiinkin.– Entä teidän vanhempanne? Eikö heitäkään
kutsuttu? Tai siskoja ja veljiä?– Vanhemmat on kuollu. Ja me ollaan molem
mat ainoita lapsia. Me päätettiin että kutsutaan vaan pelkkiä kavereita.
– Onko sinulla joku ajatus siitä, mitä tänään tapahtui? Sormunen sanoi vältellen Alarasilaisen katsetta. – Voiko olla, että tämä olisi jonkinlainen kepponen? Neiti Jokimaahan, tai siis Jatta, on aika värikäs – tuota – hahmo. Sormunen pyöritteli hämillisenä muistikirjaansa. – Ainakin median mukaan.
Alarasilainen oli istunut eteenpäin nojaten,
8
mutta nyt hän oikaisi jalat suoriksi, laski päänsä tuolin selkänojalle ja käänsi katseensa kattoon.
– Median mukaan, hän sanoi kyllästyneellä äänellä. – Mä luulen että tää oli tässä. Öitä.
Alarasilaisen poistuttua Harju ja Sormunen istuivat hetken vaiti. Harju haki nurkkapöydältä oluen ja joi pitkän, nautinnollisen kulauksen. – Kolme kysymystä, hän sanoi. – Sitten lähdetään helvettiin täältä. Yksi. Onko nämä nyt niitä Joki? Harju tehosti kysymystään pienellä ranneliikkeellä.
Sormunen jäykistyi. Häntä ärsytti Harjun tapa jättää lauseet ja sanat kesken ikään kuin huitominen riittäisi viemään ajatuksen loppuun. – Jokimaita? On, hän sanoi kireällä äänellä. – Jatta Jokimaa on Pentti Jokimaan tytär. Ja jos tuo Alarasilainen oikeasti on rahojen perään, se valitsi kyllä ihan oikean kohteen. Luin juuri jostain, että isäPentin osakesalkun arvo on yli 300 miljoonaa. Uutta rahaa, ei perittyä.
Harju päätti olla viheltämättä. – Selvä. Toinen kysymys. Mitä sinä tarkoitit sillä ”ainakin median mukaan”?
9
– Jatta Jokimaan toilailut on lehtien vakiotavaraa. Se on lyönyt vähintään kahta toimittajaa, hypännyt alasti laskuvarjolla, ajanut isukin Porsche Cayennen puuhun ja ainakin kerran se on heitetty lentokoneesta ulos häiriköinnin takia. Tai ei siis heitetty, mutta kone joutui tekemään välilaskun Frankfurtin kentälle. Ei ollut ihan halpa keikka sekään. Sitä taustaa vasten omista häistä karkaaminen ei vaikuta mitenkään poikkeavalta käytökseltä.
– Sinä tiedät siitä aika paljon.– Rihkamaa on kertonut. Jokimaa on kuulem
ma niiden lehden paras markkinoija. Aina kun siitä on juttu, kauppa käy kuin rajuilma. Tilauksia satelee ja irtonumerot viedään käsistä, Sormunen selitti ylpeänä.
Jos Sormusta ärsytti Harjun puhetyyli, tätä taas raivostutti toisen tapa kehuskella toimittajatuttavallaan. Arvo Rihkamaa – nimi oli tietenkin taiteilijanimi – oli Sormusen lapsuudenystävä, josta oli sinnikkäällä ja häikäilemättömällä työllä tullut Suomen kyseenalaisimman juorulehden kyseenalaisin toimittaja. Sormuselle hän
10
oli puoli jumala, joka levitti ympärilleen julkimoiden maagista hehkua kuin Helinäkeiju taikapölyä.
– Rihkamaa on itse ollut mukana keksimässä paria tempausta, Sormunen jatkoi huomaamatta Harjun poskipäiden kiristymistä. – Jokimaan kanssa, tietysti. Sillä lailla ne saivat sen kuvasarjan siitä laskuvarjonakuilustakin. Aukeaman juttu, hän sanoi haaveellisesti kuin olisi ollut itse mukana kuvaamassa alastonta Jokimaata killumassa laskuvarjon valjaissa tuhannen metrin korkeudessa. – Mikä se kolmas kysymys oli, hän havahtui lopulta.
– Se tuli oikeastaan käsitellyksi jo tuossa, sanoi Harju. – Minä vain mietin, mitä sinä luulet täällä tapahtuneen. Olisiko tässä pitänyt panna iso pyörä pyörimään? Kyseessä on kuitenkin miljonäärin .
Tytär! Sormunen huusi mielessään, mutta yritti pitää äänensä tasaisena. – Se on täysiikäinen, täysi sekopää ja se on ollut omilla teillään vasta vajaat kahdeksan tuntia, hän sanoi onnistumatta pahemmin pyrkimyksissään. Sormunen otti tyh
11
jän olutpullon Harjun edestä ja vei sen takaisin nurkkapöydälle. Sitten hän kaivoi auton avaimet taskustaan ja helisteli niitä käsissään. – Minä soitan Rihkamaalle, se kyllä tietää. Tämähän voi olla Jokimaalle vain uusi keino päästä lööppeihin.
Vanhempi konstaapeli Sormunen oli ainakin puolittain oi keassa.
12
Torstai 22. elokuutaLunnasvaatimus löytyi Jokimaan postilaatikosta aamuseitsemältä. Kirjekuoren huomasi teollisuusneuvoksen autonkuljettaja, jonka tehtäviin kuului tuoda päivän lehti taloon töihin tullessaan.
Autonkuljettaja oli suhteellisen varma, että kirje oli ollut lehden alla. Hän oli avannut laatikon, ottanut lehden kainaloonsa ja huomannut laatikon pohjalla kirjeen lukitessaan luukkua. Jos hän oli oikeas sa, se oli pantu laatikkoon ennen lehden tuloa.
Kun lehdenjakajaa myöhemmin kuultiin, hän ei osannut sanoa, oliko postilaatikossa ollut valmiiksi jotakin: posti pudotettiin teräksiseen laatikkoon pienen, läpällisen aukon kautta. Jos kirje oli tuotu ennen lehteä, sen oli lehdenjakajan mukaan täytynyt tapahtua ennen kello kolmea. Jos se oli tuotu lehdenjaon jälkeen, se oli tuotu kolmen ja seit
13
semän välillä. Varmuutta asiaan ei koskaan saatu. Jokimaa avasi kirjeen juodessaan aamukahvia.
Hän luki viestin ja soitti saman tien poliisille. Hän kertoi asiansa lyhyesti, mutta sen vakavuus ymmärrettiin heti ja puhelu käännettiin keskusrikospoliisiin. Seuraavaksi Jokimaa lähetti tekstiviestin sihteerilleen ja pyysi tätä peruuttamaan kaikki sille päivälle sovitut tapaamiset.
Kun ylikomisario Jaakola ajoi Jokimaan pihaan, oven avasi itämaalaiselta näyttävä nuori nainen, jolla oli vyötäisillään pieni, valkoinen esiliina. Hän pyysi Jaakolaa odottamaan aulassa ja poistui kannat kopisten pariovista, jotka hän sulki huolellisesti jäljessään. Jaakola käytti tilaisuutta hyväkseen ja vilkaisi nopeasti kuvaansa suuressa, kultakehyksisessä peilissä, joka nojasi näennäisen huolettomasti seinään.
Kaikki oli kunnossa. Tummanharmaa jakkupuku näytti yksinkertaiselta, mutta sen täydellinen istuvuus paljasti ainakin harjaan tuneelle silmälle, ettei se ollut peräisin tavaratalon valmis vaaterekistä. Se puki hoikkaa Jaakolaa erinomaisesti.
14
Matalakorkoiset kengät olivat kauniit ja käytännölliset. Meikkiä Jaakola ei käyttänyt, mutta puolipitkien hiusten tumma väri oli sentään saanut tukea kampaajan käsittelyssä. Harmaat hiukset saattoivat tehdä miehestä charmantin, mutta naisesta ne tekivät vain vanhan.
Pyyhkäistyään olkapäiltään pari olematonta pölyhiutaletta Jaakola oli valmis töihin.
Sisäkkö palasi ja nyökkäsi vierasta seuraamaan. Hän ohjasi Jaakolan suureen saliin, jonka ikkunoista näkyi hyvin hoidettu puutarha. Jokimaa istui ruokapöydän ääressä ja hämmensi lusikalla kauan sitten jäähtynyttä kahvia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän hengitti tiheästi kuin helteestä kärsivä mopsi.
– Ylikomisario Jaakola, sisäkkö ilmoitti ja sulki oven tämän takana.
Jokimaa nousi ylös ja veti vaivalloisesti esiin yhden ruokapöydän raskaista tuoleista. – Istumaan, hän sanoi ja ojensi kätensä Jaakolalle. – Pentti Jokimaa.
– Oili Jaakola. Me puhuimme äsken puhelimessa.
15
He kättelivät. Jaakola huomasi, että Jokimaan käsi oli kylmä, vaikka paidassa näkyi isot hikiläikät kainaloissa. Hän istuutui pöytään, otti laukustaan muistikirjan, kynän sekä sanelimen ja asetti ne huolellisesti eteensä.
– Jos sopii, minä nauhoitan tämän keskustelun. Mutta ihan aluksi voisin kyllä ottaa kupin kahvia, jos se onnistuisi.
Jokimaa vilkaisi komisariota kuin varmistaakseen, oliko tämä tosissaan. Ilmeisesti Jaakolan ilme oli riittävän vakuuttava, sillä Jokimaa käveli ovelle ja huuteli jonnekin pitkän käytävän päähän. Hän odotti ovensuussa niin kauan, että Jaakolan sisään päästänyt nainen toi pöytään kahvikupin, lautasen, aterimet ja sileäksi mankeloidun pellavalautasliinan. Kun nainen poistui, Jokimaa sulki huolellisesti oven ja palasi paikalleen. Ennen kuin hän ennätti istuutua, Jaakola viittasi vielä salin ikkunaan.
– Saakohan noita verhoja jotenkin kiinni? Aurinko paistaa niin kiusallisesti silmiin.
Ilmeisen ärtynyt Jokimaa marssi nurkkaan ja tempoi nyörejä, jotka säätelivät ohuita verhoja.
16
Oikea naru löytyi vasta kolmannella yrittämällä, mutta lopulta hän sai vedetyksi ikkunoiden eteen jotakin, mitä ainakin Jaakolan äiti oli kutsunut valoverhoksi. Jokimaa tuli pöytään ja istuutui.
– Toivottavasti me nyt voimme aloittaa, hän sanoi pisteliäästi. Äskeinen pintahengitys oli kuitenkin helpottanut hieman, ja hänen kasvoilleen oli tullut aavistus väriä.
Jaakola hymyili anteeksipyytävästi, napsautti sanelimen käyntiin ja laski sen varovasti pöydälle heidän väliinsä. Sitten hän nyökkäsi ja maistoi siemauksen kahvistaan.
Jokimaa otti pöydältä valkoisen kirjekuoren.– Tämä oli pantu yöllä talon postilaatikkoon.
Tavallisesti sinne tulee vain aamun lehti, sillä varsinainen posti kannetaan ovelle, hän sanoi ja ojensi kirjettä ylikomisariolle. Tämä otti salkustaan lateksihanskat ja veti ne käsiinsä ennen kuin tarttui kuoreen.
Se oli C5kuori, jossa oli tarraläppä. Läppä oli liimattu kiinni, ja kuoreen oli kirjoitettu ohuella, mustalla kuitukärkikynällä ”Pentti Jokimaa”. Repäisyjäljistä päätellen kuori oli avattu eeben
17
puisella paperiveitsellä, joka oli Jokimaan edessä.– Minä luin sen ja soitin saman tien teille, Jo
kimaa sanoi. – Kuoresta en tiedä, mutta itse kirjeeseen ja valokuviin ei ainakaan tässä talossa ole koskenut kukaan muu.
Jaakola ravisti kuoren tyhjäksi. Pöydälle putosi valkoinen paperiarkki ja kaksi Polaroidkuvaa. Kirjeessä oli vain kolme sanaa, ”kymmenen miljoonaa euroa”, mutta valokuvat eivät jättäneet sijaa väärille tulkinnoille.
Ensimmäinen oli kokovartalokuva Jatta Jokimaasta. Hänet oli kahlittu käsiraudoilla katosta riippuvaan rautarenkaaseen. Hän oli alusvaatteisillaan, ja hänen ihollaan oli joko likaa, verinaarmuja tai molempia. Huone oli ilmeisen suuri, sillä tummista seinistä näkyi vain aavistus. Lattia vaikutti betoniselta.
Toinen oli lähikuva Jatan kasvoista. Suora salamavalo korosti haljenneita huulia ja umpeen muurautunutta silmää. Toisesta korvasta näytti valuvan verta.
Kun Jaakola laski kuvat pöydälle, Jokimaa katsoi niitä hetken ja mopsi palasi huoneeseen.
18
Ylikomisario Oili Annikki Jaakolaa kutsuttiin yleisesti Opettajaksi. Syitä siihen oli kaksi. Ensimmäinen oli tietenkin lyhenne OAJ, jolla hän allekirjoitti vähemmän tärkeät asiapaperit. Toinen syy oli hänen tapansa tehostaa sanomisiaan heristämällä pitkää ja hoikkaa etusormeaan aivan kuulijan nenän alla.
Jaakola hyväksyi lempinimensä, muttei pitänyt siitä. Hän oli inhonnut koulua, ja Opettajanimi muistutti häntä ikävällä tavalla vuosista, jotka hän mieluummin halusi unohtaa. Ikä oli kylläkin auttanut, ja lähestyessään nyt 60 vuoden rajapyykkiä hän enää harvoin näki unta kokeista, joihin valmistautuminen oli jäänyt olemattomaksi.
Erityisen vastenmielistä koulussa oli ollut liikunta, ja tamburiinin ääni sai hänet vieläkin värähtämään inhosta. Jaakola oli lapsena ollut kömpelö niin käsistään kuin jaloistaankin, ja urheilu tuntien erilaiset köysissä kiipeilyt ja puolapuissa venkoilut olivat merkinneet hänel
19
le toistuvia nöyryytyksiä. Onneksi hänen päänsä oli ollut tavallista terävämpi: entisten luokkatovereiden yllätykseksi syrjäänvetäytyvästä tytöstä oli opiskeluaikana kuoriutunut itseensä luottava nuori nainen. Hän oli löytänyt henkisen kotinsa keskusrikospoliisista, joskin tuo kotoisuuden tunne oli nykyään heikkenemässä.
Jaakolan briiffaukseen tuli kaksi henkilöä. Ensimmäisenä neuvotteluhuoneeseen astui Anton Lindberg, nelikymppinen pikkuisten kaksospoikien isä, jolle lapset olivat kaikki kaikessa. Raskaus oli herättänyt hänen vaimossaan raivoisan himon irto karamelleihin, ja Lindberg oli syönyt hänen seurakseen kilokaupalla merirosvo rahoja, salmiakki aakkosia ja hedelmätutteja. Rouva Lindberg oli synnytyksen jälkeen päässyt eroon paheestaan, mutta aviomiehen laita oli toisin. Kymmenen kiloa lihottuaan hän oli siirtynyt irtokarkeista kurkkupastilleihin, joita tuntui kuluvan useampi rasiallinen päivässä. Jaakola oli kerran kysynyt asiasta, ja Lindberg oli tyytyväisenä selittänyt pastillien olevan sokerittomia. Jaakola ei halunnut pilata hänen painonpudotus haaveitaan muistut
20
tamalla, että kaloreita niissä oli likimain yhtä paljon kuin tavallisissakin makeisissa.
Toisena paikalle tuli Laura Mattinen. Hän oli sinkku, jolle työ keskusrikospoliisissa oli unelmien täyttymys. Mattinen ihaili voimakkaita ja älykkäitä naisia, joiden joukkoon kuvitteli mielellään itsekin kuuluvansa. Hänen esikuviaan olivat erityisesti Liisa Suonio, Hillary Clinton ja Oprah Winfrey, ja hän otti kaiken heihin kohdistuvan arvostelun henkilökohtaisena loukkauk sena. Jaakola ei ihailun piiriin kuulunut, sillä Mattinen oli varma, että KRP:ssä oli salainen naiskiintiö. Hänen silmissään Jaakola oli, jos ei nyt suoranainen este, niin ainakin hidaste, sillä tämän menestys jarrutti kiusallisesti Mattisen omaa urakehitystä.
Jaakola katseli alaisiaan, ja ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana hän tunsi ymmärtävänsä urheilutunnilla loistaneita luokkatovereitaan. Tilanne oli jollakin tapaa sama kuin koripallokentän laidalla, missä joukkueiden johtajat olivat vuoron perään valinneet pelaajia riveihinsä. Kun jäljellä oli enää Jaakola, joka kiemurteli in
21
hoamassaan jumppapuvussa, vuorossa oleva kapteeni oli yleensä kysynyt liikunnanopettajalta toiveikkaasti, oliko pakko ottaa.
Valitettavasti Jaakolalla ei ollut ketään, jolta kysyä. Huokaisten hän omaksui opettajan rooliinsa ja kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Jatta Jokimaan katoaminen oli tietenkin yleisessä tiedossa, mutta lunnaskirjeestä Lindberg ja Mattinen kuulivat ensimmäisten joukossa.
– Kirje, kuori ja valokuvat ovat laboratoriossa. Ainakaan päällisin puolin niissä ei ole mitään merkillistä. Kuori on tavallinen C5tarrakuori, joita myydään jokaisessa marketissa. Kirje on 80grammaista kopiopaperia, ja pikaisen vilkaisun perusteella väittäisin, että teksti on peräisin lasertulostimesta.
Opettaja askarteli tovin tietokoneensa kanssa ja sai kuin saikin yhteyden neuvotteluhuoneen katosta roikkuvaan videotykkiin. Kaikki tuijottivat hetken kohteliaasti valkokankaalle heijastettua lunnasvaatimusta.
– Tekstityyppi on Arialia, koko 16 pistettä, Opettaja jatkoi. – Jos sormenjälkiä ei ole – enkä
22
usko että niitä on – kuoresta ja kirjeestä ei ole meille paljonkaan apua.
Opettaja vaihtoi kuvaa.– Valokuvien kanssa on sama juttu. Polaroide
ja käytetään enää harvoin, mutta värisävyistä päätellen nämä onkin otettu aika vanhalla filmillä. Käytössä on ollut Polaroid 600 sarjan amatöörikamera. Niitä on myyty maailmanlaajuisesti miljoonittain. Labra tutkii, saisiko kuvia käsitellyksi niin, että niistä irtoaisi vähän enemmän. Siihen asti pitää vain odotella.
Liki kolmen neliömetrin kokoiseksi suurennettuna kuva murjo tusta Jatta Jokimaasta oli karua katsottavaa. Vaikka tekninen laatu oli heikko, kuva sai kaikkien kulmat kurtistumaan.
Ensimmäisenä katseensa valkokankaasta käänsi Lindberg.
– Kymmenen miljoonaa euroa, hän sanoi ja sujautti suuhunsa sinisen pastillin, joka kilisi hampaita vasten kuin kulkunen tonttulakissa. – Miten ja milloin?
– Oletamme, että se täsmentyy pikapuolin, Opettaja vastasi. – Pentti Jokimaan ensimmäinen
23
reaktio oli, että sellaisen käteismäärän kokoamiseen voi mennä viikkoja. Ilmeisesti lähettäjäkin tiesi, että hommaan tarvitaan aikaa. Jokimaan talo on pantu tarkkailuun, joskin tekijä tai tekijät varmaankin arvaavat, ettei postilaatikolla voi enää käydä ihan noin vain.
– Onko Jokimaalla joku ajatus siitä, kuka tämän takana voisi olla, Mattinen kysyi.
– Ei ainakaan toistaiseksi, mutta menen tapaamaan häntä uudelleen. Te saatte ottaa lausunnot häävierailta. Paikalle hälytetty partio sai kyllä kaikkien nimet ylös, muttei tehnyt muuta. Lista on teillä siinä, Opettaja sanoi ja viittasi pöydällä oleviin pahvikansioihin.
– Näitä on melkein sata, Lindberg tyrmistyi ja kalisteli kiukkuisesti pastilliaan. – Jos jokaisen puhuttamiseen käytetään tunti, tähän menee kaksi viikkoa.
– Ja jos jokaiseen käytetään puoli tuntia, menee viikko. Ja kun teitä on kaksi, menee vain pari päivää, Opettaja sanoi sormeaan heristäen. – Pulinat pois.
– Entä se auto? Onko siitä havaintoja? Onhan
24
jonkun täytynyt nähdä se. Eikö meidän pitäisi haastatella naapureita, Lindberg intti. – Entä Tölikan satakieli? Sehän on muutenkin menossa Lauttalaan, eikö se voisi hoitaa sitä puolta?
– Auton liikkeitä tutkitaan jo, Opettaja sanoi huultaan purren. Tölikan satakieli nimitys oli hänelle uusi, mutta kertoi kyllä, kenestä oli kysymys. – Ei nyt sotketa Zettermania tähän. Hänen erikoiskomennuksensa liittyy ihan toiseen juttuun.