Nuuksion melontaparatiisissa

Kouvolan Soutajat onnistuivat jälleen

Raahessa vesilajit elävät symbioosissa

12 Melonta ja soutu 5/2013

Jaksanko, osaanko? Uskallan-ko lähteä? Entäpä jos en uskalla laskea koskia? Pilaisinko mui-den retken? Olisinko hitain, huonoin, heikoin? Keikuin sillä rajalla, jossa kokemusta on sen verran, että ymmärrän pelätä ja kokemattomuutta sen verran, etten tiennyt mitä todella uskal-lan ja osaan. Aina joku syy esti lähdön.

Ensimmäinen askel on, että

kertoo muillekin minne halu-aa. Pari vuotta meni ennen kuin asia eteni, mutta sitten alkoi ta-pahtua. ”Kyllä sä pärjäät. Ei se niin vaikeaa ole.” Kokeneem-pi meloja kannusti lähtemään. Jokainen kaipaa joskus hieman rohkaisua.

Minusta retken onnistumi-selle tärkeintä on koota sopi-va porukka. Selvittää millaisia odotuksia muilla lähtijöillä on,

millaisella vauhdilla edetään, halutaanko matkalla tutus-tua paikkoihin vai melotaanko mahdollisimman nopeasti. On-ko ruoka vain polttoainetta vai liittykö siihen muita odotuksia? Kokataanko yksin vai yhdessä? Sytytetäänkö nuotio tunnelman vuoksi vai ainoastaan hätäti-lassa? Onko reissun tarkoitus saavuttaa jokin tavoite vai olla matkalla ja nauttia siitä? Kun

sopivan tasapainoinen porukka löytyy, on lähteminen helppoa.

En ole voimamies

Ivalojokea kohti lähdemme Puljusta ja nousemme Vietkajo-kea ylös. Pian edessä on koski, jota en jaksa meloa ylös. Kaivan liinausköydet esiin ja lähden uittamaan kanoottia ylös. En tajua uittamisesta mitään. En saa kanoottia edes irti rannasta.

Lapin joet ovat kuulemma hienoja. Halusin kokea joet itse. Kertomukset isoista

koskista, nousemien vastavirtaan, tiettömät erämaat ja vedenjakajien yli kanto-

taipaleet kuitenkin arveluttivat. Teksti Tiina Kujansuu, Kuvat Ilkka Salmi

Koskiretkelle Lappiin?

Retki

13Melonta ja soutu 5/2013

Tuskanhiki puskee pintaan ja epäusko hiipii mieleen. Lopulta kanootti irtoaa. Kiskon sitä kai-kin voimin keulanarusta. Köy-det sotkeentuvat pusikkoon. Tulee hiki ja väsyn. Olen sitkeä ja könyän kosken ylös. Kave-rit antavat neuvoja uittamiseen. En tajua niistä mitään. En jaksa edes kuunnella.

Tulee uusi koski, jälleen uu-si ja taas. Kolmatta noustessa-ni ajattelen etten jaksa. Konka-rit etenevät helposti ja vauhdil-la. Palaavat taas auttamaan ja neuvomaan. Nöyrryn kuunte-lemaan ja pakotan itseni ajat-telemaan. Ensin pitää yrittää ja erehtyä, vasta sitten olen val-mis tekemään kuten käsketään. Neljännessä koskessa homma alkaa jo sujua ja onnistumisen virnistys ilmestyy naamalle.

Joki pienenee ja käy ahtaaksi. Välillä sauvon polviltani, tökin kahdella melalla vauhtia tai kis-kon itseäni eteenpäin puskis-ta. Kaikki keinot ovat sallittu-ja. Metri metriltä liikun eteen-päin. Mutkan jälkeen tulee uusi mutka. Välillä nousen suolle seisomaan ja tähystän. Ran-nan ja minun välillä on monta sataa metriä vaikeakulkuista suota. Kantaisinko vai meloi-sinko? Kumpikin vaihtoehto on huono. Jatkan puskamelontaa. Päätös osoittautuu oikeaksi, sil-lä oja levenee aavistuksen. Toi-saalta nuo voimamiehet, jotka päättivät kantaa, näyttävät jo is-

tuskelevan rannalla. No jaa, tä-mä minun täytyy hyväksyä, en ole voimamies.

Edessä on kolmen kilomet-rin kantotaival vedenjakajan yli läpi metsän. Reppu selkään, toinen eteen ja eteenpäin. Jak-san parisataa metriä ja sitten on levättävä. Kävelen takaisin ja raahaan kanoottia maata pit-kin. Tätä toistetaan ja toiste-taan. Perille päästyäni totean olevani väsynyt, hyvin väsynyt, ja samalla tosi tyytyväinen, että jaksoin kuitenkin. Kantaminen täytyy tehdä omalla tahdillaan. Jos pakottaa itsensä roikku-maan muiden tahdissa alkaa

ahdistaa.Matka alavirtaan alkaa pitkin

puskaista ojaa, jossa ei mahdu melomaan. Tökin, kiskon, työn-nän itseäni eteenpäin. Vihdoin levenee ja mela mahtuu veteen. Ei aikaakaan kun ensimmäinen pikku koski vie meitä alaspäin. Seuraava on jo niin jyrkkä, et-tä taas tarvitaan köysiä. Ääni takanani kehottaa ohjaamaan vain peräköydestä. Okei, niin teen ja hyvin menee.

Leiriytymiseen ja taukoihin tulee rutiinia. Tänään on minun vuoroni tehdä ruokaa, huo-menna kaverin. Kaikki ruoka on nälkäisenä hyvää. Nuotio savuaa joka ilta ja parit lettu-kestitkin vietetään. Itikoita ei ole, sadekaan ei juuri häiritse. Mukava kuunnella muiden jut-tuja, joskus voi kertoa omankin.

”On hieno tunne, kun kanootti menee

sinne minne tahtoo, eikä sinne minne

virta vie.”

Sauvominen on hyvä keino edetä vastavirtaan, mutta vaatii harjoittelua ja riittävän tukevan kanootin (yllä). Ryhmätyötä parhaimmillaan. Jonouittaminen oli meille uusi tekniikka ja se osoittautui tehokkaaksi tavaksi edetä (alla).

Suomujoessa on useita könkäitä, jotka ohitettiin maitse tavalla tai toi-sella. Tässä keinoksi on valittu uittaminen (vasemmalla).

14 Melonta ja soutu 5/2013

En jaksa enää jännittää

Ivalojoki alkaa. Ensimmäiset kosket ovat pieniä, matalia ja leveitä. Hyvin helppoja ja vain pientä kohinaa. Jään kiinni ki-viin ja nousen pois kanootista. Kahlaan kiven ohi, nousen uu-delleen kyytiin ja jatkan laskua. Lisää nivoja. Niin monta ettei jaksa laskea. Seuraavana päivä-nä niitä tulee lisää. Konkarit ke-hottavat jarruttelemaan koskes-sa. - Ääh mitä suotta, tuostahan pääsee suoraankin ja kiviä on ihan helppo väistellä.

Perälossaus olisi kuulem-ma syytä oppia. Miksi? Minua huolestuttaa ja vaadin saada tietää millaisia koskia on tulos-sa. Ihan kunnon koskia kuu-lemma tulossa, mutta ei mitään hirveän vaikeaa. Seuraavissa koskissa melon kuuliaisesti ta-kaperin ja menen jarrutellen alas. Opimme lossaamaan ja ohjaamaan kanoottia virrassa ja jokainen oppii tulemaan virras-ta pois akanvirtaan perä edellä. On hieno tunne, kun kanootti

menee sinne minne tahtoo, eikä sinne minne virta vie.

Tulee lisää koskia, pieniä ja suuria. En jaksa enää jännittää. Ajattelen, että kyllä sen sitten näkee mitä sieltä eteen tulee. Yksi kerrallaan. Loppuun saak-ka.

Ikimuistoinen matka. Paras-ta oli ryhmämme kokoonpano. Meillä ei ollut johtajaa, parvi-älyllä pärjättiin. Isoimmissa koskissa toki me noviisit nou-datimme nokkamiehen ohjeita. Rento ja mukava meininki säi-lyi koko reissun. Uskalsin läh-teä ja se kannatti. Opin valta-vasti melonnasta ja retkeilystä.

Lähden uudelleen mukaan

Kun seuraavana talvena jo-ku aloitti keskustelun uudes-ta Lapin retkestä, en empinyt hetkeäkään. Minä lähden, ihan sama mikä joki. Tänä vuonna kohteeksi valittiin Kopsus- Suo-mujoki.

Kopsusjoen nousu on help-poa, vesi kirkasta ja joki kaunis.

Erityisen sopiva joki on ylös-päin sauvomiseen, vaikka itse melonkin koko matkan. Lopus-sa joki pienenee ja kanootte-ja on vedettävä köysillä. Sekin on helppoa, koska rannoilla on vain vähän puita. Keksimme kytkeä kanootit letkaan, etu-mies vetää ja takamies ohjaa sauvalla. Etenemeinen on nope-aa ja helppoa.

Vedenjakajan ylittäminen on todellinen haaste. Matka ei ole pitkä, mutta Kopsusnokat ovat korkealla ja niiden välistä men-nään. Yhdessä kohdassa on niin jyrkkää, etten uskalla päästää otetta kanootista irti, koska se tippuisi takaisin alas. Ponnis-tan voimani äärimilleen ja as-kel kerrallaan, hitaasti, pääsen rinteen ylös. Paljon raskaanpaa kuin viime vuonna. Ei hymyi-lytä, mutta tiedän että jaksan.

Suomujoen alku on vähäve-tinen ja siksi melontakelvoton tänä vuonna. Muistan uitto-ohjeet viime vuodelta. ”Ohjaa vaan peräköydellä.” Ja sitten annoin vaan mennä. Kahlasin välillä joessa ja välillä kävelin rannalla. Maisema on sykäh-dyttävän kaunista. Parin kilo-metrin uittopätkä alaspäin on minusta koko retken kohokoh-ta. Vettä oppii ymmärtämään, kun seuraa siinä liikkuvaa ka-noottia. Oppii koska odottaa, oppii milloin ohjata.Sitten pääsemme melontasy-

vyiseen veteen ja kohtaamme Suomujoen koko suuruudes-saan. Se ei ole suuri joki, vaan se on suurenmoinen joki. Niin puhdasta ja valkoisena kuohu-vaa vettä en ole aiemmin näh-nyt. Vähäisen veden ja vaikei-den könkäiden vuoksi joudun kiertämään isoimmat maitse, mutta palaan usein rantaan ihailemaan koskia. Minua ei harmita, vaikka en voi nyt me-loa niitä. Olen tyytyväinen, että olen päässyt näkemään ne.

Jäljelle jää halu palata

Olen varma, että jokainen kos-kimeloja muistaa ensimmäisen jokiretkensä ikuisesti. Eka kerta on eka, eikä sitä jännitystä he-vin unohda. Mutta ensimmäis-tä seuraa melko varmasti toi-nen. Puhdasta virtaavaa vettä ja Lapin erämaata – kun siellä kerran käy jää jäljelle halu pa-lata. Spontaani lausahdukseni heti kotimatkan alussa herät-ti suurta hilpeyttä: ”Mä voisin meloa tän uudelleen ensi vuon-na isommalla vedellä.”

Kijoittaja Tiina Kujansuu on Avo-kanoottiyhdistyksen sihteeri ja kaikki kuvissa esiintyvät henkilöt Avokanoottiyhdistyksen jäseniä.

Tarkempia reittikuvauksia ja ret-kiselosuksia löytyy seuraavien linkkien kautta:

http://avisuora.wordpress.com/vietka http://avisuora.wordpress.com/kopsus

Retki

<< Ylämäessä vedenjakajaa yli-tettäessä ei paljon hymyilty. Vii-kon ruoka ja varusteet painavat ja kannattaa tarkkaan harkita mitä kantaa.

Kuvassa reissaajat Henrik Palmen, Risto Vilkki, Antti Hiukka, Juha Forsström, Tiina Kujansuu ja Ilkka Salmi