Ilmainen lukunäyte

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Suomentanut Kari Koski

3

3.

Seisoin katselemassa palanutta taloani. Kun katse­lin rauniota tarpeeksi kauan, näytti kuin talo oli­si noussut uudelleen nokisten jäänteiden keskeltä.

Palopaikka näytti taistelukentältä. Raunio olisi voinut syntyä ohikulkevista tankeista ammuttujen kranaattien räjähdyksistä.

Järkytykseni paheni pahenemistaan. Katsoessani nokeentunutta omenapuuta mieleni täyttyi surusta ja inhosta. Se oli kuin hyökkäys äitini vanhem­pien muistoa vastaan. Kuvittelin, että puu kantaisi nyt mustia, pahanhajuisia omenia. Kukaan ei voisi syödä niitä. Puu eli mutta oli silti kuollut.

Menin lähemmäksi. Musta raunio oli myös hau­tausmaa. Koko aiempi elämäni oli polttohaudattu. Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Suomentanut Kari Koski

4

Yöllä talo oli muutaman järisyttävän tunnin aikana muuttunut uuniksi, jossa koko omaisuuteni oli sulanut tuhoisassa kuumuudessa.

Nyt oli kulunut kaksitoista tuntia siitä kun olin rynnännyt ulos talosta eripariset saappaat jalassa. En edelleenkään voinut käsittää tapahtuneen laa­juutta. Elin mielessäni talossa, jossa olin leikkinyt lapsena ja johon olin muuttanut sitten kun en enää jaksanut työskennellä lääkärinä.

Tunsin epämääräistä mutta kasvavaa kaipausta kaikkea sitä kohtaan, mikä oli palanut. Eniten ehkä lokikirjojani, mitä nimeä käytin päiväkirjoistani, jotka olin säilyttänyt ja jotka olivat nyt muuttuneet kuolleeksi tuhkaksi. Rynnistäessäni ulos talosta en ollut uhrannut ajatustakaan mustakantisille kir­joille. Kannoin silloin käsivarsillani omaa elämääni. Olin juossut tyhjin käsin lohikäärmeen kidasta.

Sitten ajattelin Giaconellin kenkiä. Niistä oli jäl­jellä vain mustunut solki, joka lojui Alexanders­sonin muovipeitteellä.

Se muistutti hyönteistä. Ehkä jotakin niistä tam­minkaisista, joita olin nähnyt kesäisin, kun olin lapsi. Ne olivat kadonneet, eikä kukaan tuntunut

5

tietävän miksi. Kysyin joskus Janssonilta, eikö niitä ollut yhtään jäljellä saariston tammimetsissä. Hän kysyi kaikilta vakituisilta asukkailta, joille vei pos­tia. Kukaan muu kuin Sjöbergin vanha leski, joka asui yksinäisessä talossa Nässelholmenilla, ei ollut nähnyt tamminkaisia sitten 1960­luvun. Hänellä niitä oli vaikka millä mitalla, hän sanoi. Mutta hän oli tunnettu siitä, että hän valehteli lähes kaikesta, muun muassa omasta iästään.

Kuollessaan Giaconellilta lahjaksi saamani käsintehdyt nahkakengät olivat muuttuneet mus­tuneesta metallista valmistetuksi tamminkaiseksi. Mietin mistä solki oli tehty. Hopeista kynttilän­jalkaa, jonka olin antanut vaarille ja mummille, kun he juhlivat kultahäitään, ei enää ollut. Hopea oli yhdistynyt muihin jäänteisiin.

Solki sen sijaan oli selvinnyt tulesta. Enää en voisi kysyä Giaconellilta, mitä materiaalia hän oli käyttänyt. Sen jälkeen kun oli elänyt monta vuotta Hälsinglandin metsissä, missä hän oli ruvennut val­mistamaan kenkiä vanhasta transistori radiosta tul­vivan oopperamusiikin ympäröimänä, hän oli yht­äkkiä palannut Italiaan.

6

Oli kuin hän olisi jättänyt verstaansa kovalla kii­reellä. Kukaan hänen harvalukuisista ystävistään ei ollut osannut aavistaa sitä. Edes ulko­ovea ei ollut suljettu. Se oli lonksunut tuulessa, kun yksi naa­pureista oli mennyt pyytämään apua työkengistä irronneen pohjan korjaamiseen.

Giaconelli oli tehnyt kaikki tilauksensa valmiiksi ennen kuin oli vain noussut työtuoliltaan ja häipy­nyt.

Myöhemmin sain tyttäreni Louisen kautta tie­tää, että hän oli palannut junalla Italiaan, koti­kyläänsä Santo Ferreraan Milanon pohjoispuolelle, ja asettunut vaatimattoman pensionaatin sänkyyn kuolemaan.

Mitä työkaluille, verstaalle ja kaikille lesteille oli tapahtunut, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Louise ei ollut kertonut, mikä johtui varmaan siitä, ettei hän itsekään tiennyt vastausta.

Otin soljen muovipeitteeltä. Olin viimeksi puhu­nut Louisen kanssa kaksi viikkoa aiemmin. Hän oli soittanut myöhään eräänä iltana, kun olin juuri nukahtanut. Silloin hän oli ollut jossakin melui­sassa kahvilassa Amsterdamin laitamilla. Mitä hän

7

siellä teki, sitä hän ei kertonut, vaikka toistin kysy­myksen kahteen kertaan. Puhelu oli hyvin lyhyt. Hän soitti saadakseen selville, olinko yhä hengissä, ja minä kysyin vuorostani, voiko hän hyvin. Ehkä me suhtaudumme toisiimme kuin kaksi potilasta, kun puhelumme ovat yhteisiä lääkärintarkastuksia?

Solki oli muuttunut mustuneeksi muistoksi käsintehdyistä nahkakengistä ja menneestä ajasta, jolloin saarella oli ollut tamminkaisia. Mietin miten Louise reagoisi, kun saisi tietää, että talo, josta piti kerran tulla hänen omansa, olikin pala­nut poroksi.

Niin vähän minä tunsin tytärtäni, etten osannut lainkaan kuvitella miten hän suhtautuisi. Louise saattaisi kohauttaa olkapäitään ja olla sitten puhu­matta koko asiasta. Mutta hän saattaisi myös saada raivokohtauksen ja sitten syyttää minua siitä, etten ollut estänyt paloa. Hän saattaisi hyvinkin pitää minua pyromaanina, vaikka ei olisi minkäänlaisia todisteita siitä että minä olin sytyttänyt palon.

Laskin soljen takaisin muovipeitteelle, pala­sin asuntovaunuun, söin loput Janssonin tuomista voileivistä ja menin venevajaan. Minulla on siellä

8

pieni muovinen avovene, jossa on ulkolaitamoot­tori. Siinä on 18 hevosvoimaa, ja jos sää on hyvä ja meri tyyni, sillä pääsee 12 solmun nopeutta. Vedin moottorin käyntiin, istahdin homeiselle tyynylle ja peruutin venevajasta. Tuuli oli kylmä. Kaarsin nie­men ympäri ja lisäsin vauhtia.

Kun käännyin ympäri, säpsähdin. Puiden ylä­puolella oli aina voinut nähdä talosta katon ja ylim­mät ikkunarivit. Nyt siinä oli pelkkä tyhjä aukko. Pelästyin näkyä niin että olin vähällä ajaa suoraan pienelle Kogrundetille, joka sijaitsi heti niemen takana. Viime hetkellä sain ohjatuksi sivuun.

Keskellä selkää sammutin moottorin. Meri oli autio, ei ääniä, ei veneitä, tuskin edes lintujakaan. Yksinäinen koskelo liiti kovaa vauhtia aivan veden­pinnan tuntumassa kohti uloimpia luotoja.

Minua palelsi. Se tuli syvältä sisältä. Vene ajelehti näkymättömän tuulen mukana. Kävin makaamaan veneen pohjalle ja tuijotin taivaalle, jonne oli alka­nut kerääntyä pilviä. Illaksi saataisiin sadetta.

Vesi liplatti hiljaa reunalautojen virkaa toimit­tavan ohuen muovikalvon toisella puolen. Yritin miettiä mitä tekisin.

9

Janssonilta saamani matkapuhelin soi. Se ei voi­nut olla kukaan muu kuin hän itse.

– Onko sinulla ongelmia moottorin kanssa? Jans­son kysyi.

Hän näkee minut, ajattelin ja käänsin päätäni. Mutta meri oli autio. Janssonin venettä ei näkynyt.

– Miksi minulla olisi ongelmia moottorin kanssa?Kaduin heti ärtymystäni. Jansson halusi aina

hyvää, ei koskaan mitään muuta. Olin toisinaan ajatellut, että se valtava postimäärä, jonka hän oli vuosien mittaan jakanut, oli eräänlainen rakkau­dentunnustus saarten yhä nopeammin kuihtuvalle asujaimistolle. Varmaan hän luki kaikki kesäasuk­kaiden lähettämät tai vastaanottamat posti kortit siksi että piti sitä purjehtivan postiljoonin velvol­lisuutenaan. Hänen täytyi pysytellä selvillä siitä, mitä nämä kesäisin ilmaantuvat ihmiset ajattelivat elämästä ja kuolemasta ja kaikista meistä saariston vakituisista asukkaista.

– Missä olet? kysyin.– Kotona.Hän valehteli. Kotoaan Stångskäristä hän ei voisi

millään nähdä, miten ajelehdin hitaasti selän poikki.

10

Se oli minulle pettymys. Kaikkien saaristossa viet­tämieni vuosien ajan olin päättäväisesti kieltäytynyt antamasta ihmisten käyttäytymisen ja valheiden masentaa minua. En piitannut siitä, ettei Jansson aina pysytellyt täysin totuudessa. Mutta että silloin­kin, kun olin juuri menettänyt kotini tuhoisassa tulipalossa?

Epäilin, että hän oli jollakin kalliolla kiikari kädessään.

Sanoin sammuttaneeni moottorin, koska minun piti pohtia tilannettani. Nyt jatkaisin matkaa man­tereelle ostamaan kaikkea mitä tarvitsin.

– Käynnistän nyt moottorin, sanoin. – Jos kuun­telet, niin huomaat että se käy niin kuin pitääkin.

Lopetin puhelun ennen kuin hän ehti sanoa muuta. Moottori käynnistyi. Kaasutin ja jatkoin mantereen suuntaan.

Autoni on vanha, mutta se on luotettava. Pidän sitä pysäköitynä sataman luona sijaitsevalla tontilla, joka kuuluu naiselle nimeltä Rut Oslovski. Kukaan ei minun tietääkseni kutsu häntä Rutiksi. Kaikki sanovat Oslovski. Hän antaa minun pysäköidä sitä vastaan, että mittaan silloin tällöin hänen veren­

11

paineensa. Minulla on verenpainemittari ja steto­skooppi auton hansikaslokerossa. Oslovskin veren­paine on liian korkea, vaikka hän on viime vuosina ruvennutkin käyttämään Metoprololia. Koska hän lähestyy vasta 40 vuoden ikää, olen ajatellut, että on viisainta pitää hänen verenpaineensa hallinnassa.

Oslovskin vasen silmä on lasia. Kukaan ei tunnu tietävän, miksi hän on menettänyt sen. Kukaan ei itse asiassa tiedä Oslovskista paljoakaan. Sen perus­teella, mitä Jansson on kertonut minulle, hän ilmestyi saaristoon yhtäkkiä noin 20 vuotta sitten. Hänen ruotsin ääntämyksensä ei silloin ollut yhtä hyvä kuin nyt. Hän oli saanut turvapaikan ja sit­temmin Ruotsin kansalaisuuden ja väitti tulevansa Puolasta. Mutta Jansson, joka voi olla hyvin epä­luuloinen, huomautti, ettei kukaan ollut koskaan nähnyt hänen passiaan tai muutakaan todistusta siitä, että hän todella oli Ruotsin kansalainen.

Oslovski osoittautui yllättäen taitavaksi auto­asentajaksi. Lisäksi hän ei pelkää tehdä raskaita töitä kuten kunnostaa laitureita loppusyksystä tai alkukeväästä, kun jäiden lähtö oli runnellut kivi­arkkuja ja vääntänyt laitureita vinoon ja kieroiksi.

12

Hän oli vahva ja leveäharteinen, ei kaunis mutta ystävällinen. Enimmäkseen hän pysytteli omissa oloissaan.

Seudun muut sekatyöläiset pitivät häntä sil­mällä. Kukaan ei kuitenkaan huomannut, että hän olisi vienyt heiltä töitä pyytämällä liian pientä palk­kaa.

Oslovski asui ensi alkuun mökissä mäntymetsän keskellä, muutaman kilometrin päässä mereltä. Sit­temmin hän osti tämän satamassa sijaitsevan pienen talon, joka oli kuulunut eläkkeelle jääneelle luot­sille.

Jansson oli kysellyt hänestä virkaveljeltään, joka kantoi postia satamaan. Oslovski ei saanut koskaan mitään postia. Hän ei myöskään tilannut mitään lehtiä. Kysymys kuului, oliko hänellä edes posti­laatikkoa tien varressa.

Toisinaan hän katosi ja oli poissa useita kuukau­sia. Kukaan ei tiennyt mihin hän oli mennyt. Jona­kin päivänä hän oli taas palannut. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän liikkui kuin kissa yöllä.

Olin kiinnittänyt veneen sataman perukoille ja kävelin autolleni. Oslovskia ei näkynyt. Auto käyn­

13

nistyi heti. Pelkään sitä päivää, kun se antaa periksi ja päättää muuttua romuksi.

Minulta vie tavallisesti 20 minuuttia ajaa taa­jamaan. Tänä päivänä matka sujui huomattavasti nopeammin. Jarrutin vasta kun tajusin asettavani itseni alttiiksi vaaralle. Aloin aavistaa, että taloni oli ottanut hengiltä myös jotain sisälläni. Myös ihmisissä voi olla kantavia palkkeja, jotka murtu­vat.

Pysäköin pääkadulle, joka on itse asiassa taaja­man ainoa. Se sijaitsee lahdenpohjukassa, jonka vesi on alueella aiemmin toimineen teollisuuden raskasmetallipäästöjen myrkyttämää. Muistan lap­suudestani nahkatehtaan löyhkän.

Säästöpankki sijaitsee valkoisessa rakennuksessa aivan saastuneen merenlahden vieressä.

Menin kassalle ja sanoin, ettei minulla ollut pankkikorttia eikä henkilöllisyystodistusta, kaikki oli tuhoutunut tulipalossa. Pankkivirkailija tunsi minut mutta näytti silti epäröivän mitä tehdä. Ihminen ilman henkilöllisyystodistusta on aina jonkinlainen uhka nykyään.

– Osaan tilinumeroni ulkoa, sanoin.

14

Latelin numerot sitä mukaa kuin hän kirjoitti. Sitten hän syötti koodini tietokoneelleen.

– Tilillä pitäisi olla suunnilleen 100 000 kruu­nua. Plus miinus jokunen satanen.

Pankkivirkailija tihrusti tietokoneen näyttöä ikään kuin ei olisi uskonut tekstiä, joka ilmestyi näkyviin.

– 99 009 kruunua, hän sanoi.– Minun pitäisi nostaa 10 000 kruunua, sanoin.

– Kuten huomaat, minulla on paidan tilalla pyja­man takki. Kaikki meni.

Olin tietoisesti korottanut ääntäni selittäessäni, mitä oli tapahtunut. Pankkikonttorissa tuli hil­jaista. Tiskin takana oli kaksi naista sen virkailijan lisäksi, joka auttoi minua. Kolme asiakasta odotteli vuoroaan. Kaikki katsoivat minuun. Tein idiootti­maisen kumarruksen ikään kuin olisin vastaanotta­nut äänettömiä aplodeja.

Pankkivirkailija laski minulle pyytämäni setelit. Sitten hän auttoi minua tilaamaan uuden pankki­kortin.

Lähdin pankista ja menin kadun toisella puolella olevaan konditoriaan. Olin ottanut pankista mai­

15

noskynän ja muutamia ottolomakkeita. Kirjoitin listan siitä mitä minun täytyi ostaa.

Siitä tuli hyvin pitkä lista. Kun lomakkeilla ja lautasliinalla ei ollut enää tilaa, annoin periksi.

Mietin äkkiä, kuinka selviäisin minua kohdan­neesta tuskasta ja surusta. Olin liian vanha aloit­tamaan alusta. Tulevaisuus oli mykkä. En kuullut enkä nähnyt tietä eteenpäin.

Rutistin lomakkeet ja lautasliinan, join teeni ja lähdin ulos. Sitten ostin kauluspaitoja ja alus­vaatteita, paitoja ja sukkia, housuja ja takin taaja­man ainoasta vaateliikkeestä. En piitannut laadusta enkä hinnoista. Kun olin lastannut kassit autoon, menin kenkäkauppaan ostamaan kumisaappaita. Ainoa pari jonka löysin oli valmistettu Italiassa. Se suututti minua. Myyjä oli nuori huiviin sonnus­tautunut tyttö, joka puhui huonosti ruotsia. Yritin pakottaa itseni käyttäytymään ystävällisesti, vaikka olinkin vihainen siitä, ettei heillä ollut tavallisia Tretorn­merkkisiä saappaita.

– Eikö teillä ole ruotsalaisia Tretorneja? kysyin.– Meillä on nämä tässä, nainen vastasi. – Ei

muita.

16

– Sehän on ihan järjetöntä, ettei ruotsalaisessa kenkäkaupassa myydä perinteisiä ruotsalaisia saap­paita.

Vaikka teinkin yhä kaikkeni kuulostaakseni ystä­välliseltä, hän oli varmaan nähnyt lävitseni. Äänen­sävyni ei ollut aito. Kun huomasin kuinka hän pelästyi, kiihdyin entistä pahemmin. Olin esittänyt tavallisen, yksinkertaisen kysymyksen, jonka tarkoi­tus ei ollut vaikuttaa epäkohteliaalta tai uhkaavalta.

– Tiedätkö ylipäätään mistä minä puhun? kysyin.– Meillä ei ole muita saappaita, nainen vastasi.– Sitten annetaan olla, vastasin. – Ikävä kyllä.Poistuin liikkeestä. En voinut olla sulkematta

ovea äänekkäästi perässäni. Rautakaupassakaan ei ollut saappaita, pelkkiä

työkenkiä, joissa oli kovitetut kärjet, jotta varpaat eivät vahingoittuisi työskennellessä. Ostin halvan rannekellon ja jatkoin satamassa sijaitsevaan kaup­paan ostamaan ruokaa. Asuntovaunussa oli neste­kaasuliesi, muutamia kattiloita ja paistinpannu. En halunnut mitään mitä ostin mutten myöskään ostanut mitään mitä en halunnut. Täytin mustan muovikorini välinpitämättömyydellä.

17

Apteekin ohi mennessäni muistin, että lääke­varastoni oli tuhoutunut tulessa. Menin sisään. Minulla on edelleenkin lääkärinlupa ja oikeus mää­rätä reseptilääkkeitä.

Ennen kuin palasin autolle, ostin matkapuheli­men, jossa oli prepaid­liittymä.

Äkkiä tajusin, ettei minulla ollut enää sähköjä tulipalon jälkeen.

Ajoin takaisin sataman suuntaan. Nostamistani 10 000 kruunusta oli jäljellä noin puolet. Pysäköin auton tavalliselle paikalleen. Oslovskin talon ovi oli suljettu. Sorakäytävällä lojui puoliksi mädäntynyt varis. Ehkä Oslovski oli jollakin salaperäisistä mat­koistaan?

Panin muovikassit veneeseen ja menin sitten venetarvikeliikkeeseen. Siellä oli saappaita, ja ne oli valmistettu Ruotsissa. Ainakin niissä oli Tretor­nin merkki. Mutta minun kokoani ei ollut. Tilasin parin ja sain kuulla, että saisin ne noin parin vii­kon kuluttua.

Liikkeenhoitaja oli nimeltään Nordin. Hän oli aina ollut siellä. Hänen äänensä kuulosti suruhar­soon verhotulta, kun keskustelimme tulipalosta.

18

Nordinilla on monta lasta. Hän on ollut naimisissa kolme tai neljä kertaa. Hänen nykyinen vaimonsa on nimeltään Margareta. Mutta heillä ei ole lapsia.

Jansson väittää, että Nordinilla on tapana taikoa lapsilleen. En tiedä, pitääkö se paikkansa.

Kun palasin satamalaiturille, minulle tuli kylmä olo. Otin paidan yhdestä muovikassista ja menin sitten venetarvikeliikkeen yläpuolella olevaan kah­vilaan. Tilasin kahvin ja masariinin. Kun nostin sen vadilta, se hajosi kuiviksi murusiksi.

Istahdin pöytään, josta oli näköala satamaan, otin matka puhelimen pakkauksestaan ja latasin sen seinässä olevasta pistorasiasta.

Kohta 70 vuotta täyttävä mies on vailla asuntoa sen jälkeen kun hänen talonsa on palanut. Hänellä ei ole jäljellä muuta maallista omaisuutta kuin venevaja, kolmentoista jalan avovene ja vanha auto. Kysymys kuuluukin, mitä hänen pitäisi tehdä. Onko tällä miehellä mitään tulevaisuutta? Onko hänellä oikeastaan mitään aihetta jatkaa elämäänsä?

Sen ajatuksen kohdalla tuli äkkipysäys. Tyttä­reni Louise – miksen ajatellut ensimmäisenä häntä? Minua alkoi hävettää.

19

En tiedä, johtuiko se sitten murenevasta masa­riinistani vai siitä mitä olin äskettäin ajatellut, mutta kyyneleet alkoivat virrata poskilleni. Otin paperilautasliinan ja pyyhin silmiäni. Veronika, joka huolehti tarjoilusta, näkyi muutaman kerran vilahdukselta keittiössä. Se oli kuva äärimmäisestä yksinäisyydestä. Vanha mies joka istuu syksyllä autiossa kahvilassa, yksinäinen vieras satamassa, jota purjeveneet ja moottoriristeilijät eivät käytä kuin vasta seuraavana kesänä.

Tajusin, että minun täytyy soittaa Louiselle. Vaikka olisinkin kaikkein mieluiten halunnut odot­taa, hän ei ikinä antaisi minulle anteeksi, ellei saisi heti tietää mitä oli tapahtunut. Minulla on hurja tytär, eikä hänessä ole tippaakaan sitä suvaitsevai­suutta ja kärsivällisyyttä, jota katson itselläni olevan. Hän muistuttaa äitiään Harrietia, joka saapui yhtenä päivänä muutama vuosi sitten kävellen jään yli rol­laattorilla ja kuoli sitten kesällä minun talossani.

Ajatukseni keskeytyivät, kun kahvilan ovi avat­tiin. Sisään astui nelikymppinen nainen. Hänellä oli jalassa juuri sellaiset vihreät kumisaappaat, joita olin etsinyt päivän mittaan, ja yllään lämmin takki

20

ja kaulaliina, joka oli kiedottu sekä kaulan että pään ympärille. Kun hän riisui kaulaliinan, huomasin, että hänellä oli lyhyet hiukset. Hänen kasvonsa oli­vat kauniit. Nainen oli mennyt tarjoilutiskille ja katseli tiskillä lojuvia onnettomia masariineja.

Äkkiä hän kääntyi minuun päin ja hymyili. Nyökkäsin ja mietin, olinko tavannut hänet aiem­min, vaikka en muistanut sitä. Veronika tuli keit­tiöstä. Nainen tilasi kahvia ja vehnäpullan. Hän tuli pöytääni. En tiennyt kuka hän oli. Hänen kasvonsa olivat vieraat.

– Saanko istua tähän? hän kysyi.Hän ei odottanut vastausta vaan veti vain itsel­

leen tuolin. Kalpean syysauringon säde valaisi hänen kasvonsa, kun hän istuutui. Hän kurkotti kohti keltaista verhoa ja veti sitä sen verran, että auringonjuova katosi.

Nainen hymyili. Huomasin että hänellä oli kau­niit hampaat. Vastasin hymyyn mutta paljastin vain hieman yläleuan hampaista, joiden kiilteen katsoin olevan vielä kohtalaisessa kunnossa. Tyt­täreni Louise peri äitinsä hammasgeenit, ne eivät ikävä kyllä olleet yhtä hyvät kuin minun. Muuta­

21

man kerran kun Louise oli ollut kylässä ja juonut itsensä tukevaan humalaan, hän oli yhtäkkiä, täysin odottamatta, käynyt moittimaan minua siitä, ettei­vät hänen hampaansa olleet yhtä valkoiset kuin ne jotka minulla oli suussani.

– Nimeni on Lisa Modin, nainen sanoi. – Ja sinä olet varmaan se mies jonka talo paloi viime yönä. Mistä olen tietenkin pahoillani. Sen täytyy olla kamalaa ja surullista. Ovathan talo ja koti kuin ihmisen toinen iho.

Hän puheessaan kuului hienoinen murre, se saattoi olla Sörmlannin murretta. En kuitenkaan ollut varma. Ja sitäkin vähemmän tiesin, miksi hän oli istahtanut pöytääni. Hän avasi lämpimän takkinsa napit ja laski sen viereisen tuolin selkä­nojalle.

En edelleenkään tiennyt, mitä hän halusi. Mutta se ei haitannut. Pelkästään se, että hän oli istahta­nut pöytääni, sai minut rakastamaan häntä kuin äkillisen hulluuden vallassa.

Vanhoilla miehillä ei ole paljon aikaa, ajattelin. Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta.

– Olen Lisa Modin ja olen toimittaja. Kirjoi­

22

tan paikallis lehteen. Päätoimittaja pyysi että lähti­sin katsomaan palopaikkaa ja jututtamaan sinua. Mutta kun menin laiturille veneilykauppaan ja kysyin, miten pääsisin sinun saarellesi, siellä sanot­tiin, että olit varmaan ruokakaupassa. Siellä sinua ei näkynyt. Mutta olitkin täällä.

– Mistä tiesit että minä olen minä?– Se venekaupan mies kuvaili sinua parhaansa

mukaan. Ei ollut vaikea nähdä, että sinä olit sinä, varsinkin kun ruokakaupassa ei ollut ketään, ja sinä olit yksin täällä.

Hän otti muistilehtiön käsilaukustaan. Keittiön radiosta kuuluva musiikki tuntui äkkiä ärsyttävän häntä. Hän nousi, meni tiskin luo ja pyysi Vero­nikaa kääntämään ääntä pienemmälle. Muutaman tuokion kuluttua radio vaikeni tyystin.

Hän hymyili palatessaan pöytääni.– Voit tulla minun kyydissäni, sanoin. – Jos kes­

tät olla pienessä avoveneessä.– Ja sinä kyyditset minut sitten takaisin?– Tietysti.– Asutko saarella? Sinun talosihan on palanut?– Minulla on asuntovaunu.

23

– Saarella? Ymmärsin ettei saari ole kovin iso? Onko sinne autotietä?

– Asuntovaunuun liittyy pitkä tarina.Hän oli ottanut kynän käteensä muttei ollut

vielä avannut muistilehtiötään.– Uutinen palosta on eri juttu, hän sanoi. – Pää­

toimittaja hoitaa sen palomiesten ja poliisien kanssa. Hän keksi että voisin kirjoittaa syvemmälle paneutuvan artikkelin siitä, mitä kodin palaminen merkitsee perheelle.

– Elän yksin.– Eikö sinulla ole edes kotieläimiä?– Ne ovat kuolleet.– Kuolivatko ne palossa?Ajatus näytti kauhistuttavan häntä.– Kuolleita. Ja haudattuja.– Eikö sinulla ole vaimoakaan?– Hänkin on kuollut. Polttohaudattu. Mutta

minulla on tytär.– Mitä hän sanoo siitä mitä tapahtui?– Ei vielä mitään. Hän ei tiedä siitä.Hän katsoi minua tutkivasti. Sitten hän laski

kynän kädestään ja joi kahviaan. Huomasin, että

24

hänellä oli oikeassa kädessä meripihkasormus. Vasemmassa kädessä en nähnyt sormusta.

– Tänään on liian myöhä. Mutta huomenna? Jos sinulla on aikaa.

– Minulla on aikaa vaikka kuinka.– Ei kai sinulla ole, jos koko omaisuutesi on

hävinnyt savuna ilmaan?En vastannut, koska hän oli totta kai oikeassa.– Voin hakea sinut huomenna, sanoin. – Sano

joku aika.– Kymmeneltä? Onko se liian aikaisin?– Se sopii hyvin.Hän osoitti ikkunaa.– Tuollako?– Lasken veneen bensiinipumppujen luo.

Pukeudu lämpimästi. Huomenna voi sataa. Syksy on harvinaisen aikaisessa tänä vuonna.

Hän joi kahvikuppinsa tyhjäksi ja nousi.– Tulen kymmeneltä, hän sanoi ja häipyi kahvi­

lasta.Kuulin auton käynnistyvän. Mietin tiesikö hän

minun nimeäni.Ajoin kotiin tumman meren poikki. Koko vene

25

oli täynnä muovikasseja. Ajattelin Lisa Modinia ja hänen kädenliikkeitään, kun hän kietoi huivin kaulansa ja päänsä ympärille. Tunsin jännityksen­sekaista odotusta huomisesta.