työkaluja metropolialueen kehittämiseen kaupunkitutkimus

Toim. Jussi Kulonpalo

2

Työkaluja metropolialueen kehittämiseen Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka -ohjelman tuloksia vuosina 2010–2014

Toim. Jussi Kulonpalo 2015

3

Projektikoordinaattori:Jussi Kulonpalo

Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka-ohjelmaHelsingin yliopisto Bio- ja ympäristötieteellinen tiedekuntaPL 65 (Viikinkaari 2a)00014 Helsingin yliopisto

[email protected]. 02941 24583www.helsinki.fi/kaupunkitutkimus

Kansi ja ulkoasu: Jarno Lukkarila

Täydennetty 2. painos 2015

ISBN 978-951-51-1526-3

4

7 Esipuhe 8 Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka -tutkimus

ja yhteistyöohjelma

11 Elinymäristö ja kaupunkirakenne 13 Pohjoiset suurkaupungit. Kaupunkirakenteen kehitys

Helsingin ja Tukholman metropolialueilla 27 Pääkaupunkiseudun saavutettavuutta tutkimassa 37 Kohti innovatiivisia elinkaarimalleja 43 Regiimistä toimijaverkkoon? Regiimiteorian ja

toimijaverkkoteorian mahdollisuudet kaupunkiseutujen kehityksen hallinnan analyysissä

57 Metropolialueen ostoskeskukset kaupunkirakenteen ja -kehittämisen muutospaineista kukoistukseen

73 Viheralueiden kehitys Helsingin metropolialueella 83 Viherkertoimesta apua helsinkiläiseen

pihasuunnitteluun? 89 Hyvinvointi kaupunkiympäristössä: ekosysteemipalveluiden

hyödyntäminen kestävän kaupunkisuunnittelun työkaluna 97 Viherkatot osana kaupunkisuunnittelua: uudenlaista,

laadukasta ja kestävää kaupunkitilaa sekä hyvinvointia kaupunkilaisille

105 Hyvinvointipalvelut, koulutuspo litiikka, monikulttuurisuus ja maahanmuutto

107 Tukea ja työkaluja terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen kehittämistyöhön – tuloksellista yhteiskehittämistä

115 Hyvin toimivan lähikoulun salaisuus 125 Kouluvalinta, segregaatio ja perusopetuksen

järjestämisen hallinta 135 Yhteiseloa metropolissa – kokemuksia sovittelusta

ja näkökulmia lastensuojeluun

143 Talous ja kilpailukyky 145 Metropolialueen innovatiivisen kasvun alustat:

yritys- ja rahoittajanäkökulma 155 Strateginen johtaminen kuntaorganisaatiossa:

kompromissien ja valintojen yhdistämisen vaikeus 171 Metropolibrändi – näkökulmia kaupunki ja aluebrändin

kehittämiseen

7

Esipuhe

Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka –ohjelma (Katumetro) on monessa mielessä ainutlaatuinen. Se yhdistää yliopistojen ja ammatti-korkeakoulujen tutkijat tiedon hyödyntäjien kanssa verkostoksi, joka tuottaa korkeatasoisen akateemisen tutkimuksen lisäksi tietoperustaa ratkaisuille. Katumetron ensimmäinen kausi (2010–2014) on osoittanut tällaisen tutkimuksen ja kehittämistyön sekä verkostoitumisen tarpeel-lisuuden, mutta myös sen haasteellisuuden. Tutkijoiden kiinnostuksen ja tiedon hyödyntäjien tarpeiden yhdistäminen ei aina ole helppoa ja yhteisen kielen löytäminen kestää aikansa. Siksi on tärkeää, että ohjel-ma on saamassa jatkokauden, jolle lähdetään ensimmäisestä kaudesta oppia ottaneena ja uudistuneena. Ilahduttavaa on, että yhä useampi korkeakoulu pitää kaupunkitutkimusta tärkeänä ja tulee mukaan Katu-metron toisen kauden toimintaan.

Tutkimus, joka kohdistuu nopeasti kasvavalle ja muuttuvalle metro-polialueelle on selvästi tarpeen. Yhtä tärkeää on ajankohtaisen kaupun-kitutkimustiedon välittäminen tiedon tarvitsijoille mm. seminaarein ja julkaisuin. Tämä kokoomateos on Katumetro-ohjelman ensimmäisen kauden ’tilinpäätös’, jossa luodaan katsaus ohjelman tähänastisiin tuotoksiin. Valmistuneet tutkimukset ovat ajankohtaisia kaupunkira-kenteen kehittymisestä ja ekosysteemipalveluista strategiseen johta-miseen ja metropolialueen brändiin. Artikkelikokoelma osoittaa miten monitieteistä kaupunkitutkimus on. Aiheiden kirjo on laaja, niin kuin ovat myös kaupunki-ilmiöt ja metropolialueen erityispiirteet. Tutkijat pohtivat ja käsittelevät aiheitaan syvällisesti ja monipuolisesti. Artik-kelit kumpuavat hankkeista, joita ohjelma on rahoittanut. Hankkeiden valinnassa on painanut tieteellisen tason lisäksi kysyntälähtöisyys, mikä näkyy tutkimuksen käytännönläheisyytenä.

Toivomme, että tämän kokoomateoksen artikkelit antavat luki-joilleen monipuolisen kuvan suomalaisesta kaupunkitutkimuksesta, metropolialeen erityispiirteisiin keskittyvästä monitieteisestä tutki-muksesta sekä eväitä päätöksenteolle ja ratkaisuille.

Suuret kiitokset kirjan artikkeleiden kirjoittajille, Katumetro-tutki-joille ja yhteistyökumppaneille.

Helsingissä toukokuussa 2014Jari Niemelä, Asta Manninen, Timo Cantell ja Jussi Kulonpalo

8

Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka -tutkimus ja yhteistyöohjelma

Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka -tutkimus ja yhteistyöohjel-ma on vuona 2010 käynnistynyt Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston, Hanken Svenska handelshögskolanin, Helsingin, Espoon, Vantaan ja Lahden kaupunkien, Diakonia-, Metropolia- sekä HAAGA-HELIA -ammattikorkeakoulujen, sekä Työ- ja elinkeinoministeriön, Ympä-ristöministeriön ja Opetus- ja kulttuuriministeriön yhteinen ohjelma. Ohjelmaan ovat sen kuluessa osallistuneet myös Liikenne- ja viestintä-ministeriö, Uudenmaan liitto sekä LAUREA -ammattikorkeakoulu. Kaupunkitutkimus- ja metropolipolitiikka -ohjelman tavoitteina on edistää monitieteistä, kansainvälisesti korkeatasoista ja metropolialu-een erityispiirteistä lähtevää monitieteistä kaupunkitutkimusta, edistää tutkimukseen tukeutuvaa kehittämistoimintaa ja tutkimustulosten soveltamista päätöksenteossa sekä syventää sekä laajentaa metropoli-aluetta koskevaa tutkimus- ja kehittämisyhteistyötä. Ohjelma edistää ja rahoittaa horisontaaliseen yhteistyöhön perustuvaa kaupunkitutki-mus- ja kehittämistoimintaa ja tutkimustulosten soveltamista sekä pää-töksenteon tueksi että uusien hyvien käytänteiden ja toimintamallien kehittämiseksi. Toteutuksessa pyritään sovittamaan yhteen tutkimus- ja kysyntälähtöisyys, yhteiskunnallinen vaikuttavuus, pitkäjänteisyys sekä vertaileva kansainvälinen näkökulma. Erityistä huomiota kiinni-tetään uuden monitieteisen kaupunkitutkimustiedon hyödynnettävyy-teen ja levittämiseen metropolialuetta kehitettäessä.

Ohjelman sisällöt ovat noudattaneet ensimmäisellä toimintakaudel-la vuosina 2010–2014 neljää teemakokonaisuutta:

1) Elinympäristö ja kaupunkirakenne 2) Monikulttuurisuus ja maahanmuutto3) Hyvinvointipolitiikat ja -palvelut 4) Talous ja kilpailukyky

Kaupunkitutkimus- ja metropolipolitiikka -ohjelma perustuu metro-polialueen yliopistojen, ammattikorkeakoulujen, kaupunkien sekä val-tionhallinnon toimijoiden väliseen aktiiviseen vuorovaikutukseen sekä

9

vahvaan kumppanuuteen ja ohjelma on toimintamalliltaan kansainväli-sestikin erityislaatuinen. Ohjelmaa edeltänyt vuosina 1998–2010 toimi-nut uraauurtava Helsingin metropolialueen Kaupunkitutkimusverkosto loi vahvan pohja yliopistojen, korkeakoulujen ja kaupunkien väliselle yhteistyölle Helsingin metropolialueella. Kaupunkitutkimusverkon myötä perustettiin muun muassa Helsingin yliopistolle sijoittuneet ja verkoston myötä myöhemmin Helsingin yliopistolle vakinaistetut kau-punkitutkimusprofessuurit.

Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka -ohjelman tutkimus- ja kehittämishankkeetKaupunkitutkimus- ja metropolipolitiikka -ohjelman toiminnan ytimen muodostaa avoimien vuosittain järjestettävien hankehakujen kautta valittavien monitieteisten tutkimus- ja kehittämishankkeiden rahoitta-minen.

Ohjelma on rahoittanut vuosina 2010–2014 järjestettyjen tutkimus-hankehakujen kautta yhteensä viittäkymmentä tutkimus- ja kehittä-mishanketta. Osa hankkeista on ollut monivuotisia jatkohankkeita. Hankkeiden rahoitusperusteina hankehauissa on painotettu niiden relevanssia Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka -ohjelman määrittelemien teemojen suhteen, metropolialueen erityispiirteistä lähteviä tai niitä esiin nostavia kysymyksenasetteluja, monitieteisiä lähestymistapoja, usean toimijan yhteishankkeita sekä metropolialu-een tarkastelua kansainvälisessä viitekehyksessä. Perustutkimukseksi luettavien hankkeiden osalta vaatimuksena on ollut hankkeiden korkea tieteellinen taso. Ohjelma on painottanut rahoitettavien hankkeiden valinnassa myös niiden tulosten julkisuutta sekä hyödynnettävyyttä oh-jelmaa rahoittavien kaupunkien päätöksenteon tukena. Hankkeet ovat osallistuneet aktiivisesti ohjelman muodostaman laajan yhteistyöver-koston toimintaan sekä raportoineet tuloksiaan muun muassa ohjelman kahdesti vuodessa Metropolialueen kaupunginjohtajien kanssa yhteis-työssä järjestämissä Metropolitutkimusseminaareissa sekä muissa vastaavissa tilaisuuksissa. Ohjelman hankerahoitukseen kohdistunut hakupaine on kasvanut tasaisesti ohjelman tunnettavuuden kasvun myötä.

Ohjelman rahoittamissa akateemisissa perustutkimushankkeissa on vuodesta 2010 lähtien syntynyt yli kolmekymmentä vertaisarvioitua kotimaisissa ja kansainvälissä alan lehdissä tai kirjoissa julkaistua tie-teellistä artikkelia, lähes sama määrä Pro Gradu-tutkielmia tai muita vastaavia opinnäytetöitä ja lukuisia konferenssipapereita sekä yleista-juisia artikkeleita. Osa rahoitetuista hankkeista on ollut osa laajempia, usein monivuotisia ja usein myös muista lähteistä rahoitettuja hankeko-konaisuuksia. Hankkeissa on työskennellyt väitöskirjatutkimustensa

10

parissa jatko-opiskelijoita ja hankkeiden myötä on toteutettu ulkomaan-vierailuja sekä lukuisia tutkijaseminaareja ja vastaavia tilaisuuksia.

Ohjelman rahoittamissa kehittämishankkeissa on synnytetty yhteis-työssä kaupunkien kanssa muun muassa sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamiseen sekä maahanmuuttajien kotouttamiseen liittyviä uuteen tutkimustietoon nojautuvia menetelmiä sekä kohdennettuja toimenpi-teitä. Myös kehittämishankkeet ovat raportoineet tuloksiaan tieteellis-ten artikkelien muodossa. Näitä aiemmin eri julkaisuissa ilmestyneitä artikkeleita ei ole koottu tähän yhteyteen. Kaikki tämän kokoelman artikkelit ovat varta vasten tätä julkaisua varten laadittuja.

Tämän julkaisun artikkelit on ryhmitelty pääpiirteissään Kaupun-kitutkimus ja metropolipolitiikka -ohjelman alkuperäisen teemajaon mukaisesti: elinympäristö ja kaupunkirakenne, monikulttuurisuus ja maahanmuutto, hyvinvointipolitiikat ja -palvelut, talous ja kilpailukyky.

11

Elinympäristö ja kaupunkirakenne

13

Pohjoiset suurkaupungit. Kaupunkirakenteen kehitys Helsingin ja Tukholman metropolialueilla

Harry Schulman ja Panu Söderström

Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitoksen sekä Suomen ympäristökeskuksen ympäristöpolitiikkakeskuksen yhteisessä suur-kaupunkitutkimuksessa tarkasteltiin Helsin-gin ja Tukholman metropolialueiden keskeisiä rakennepiirteitä, niissä tapahtuneita muutoksia, taustalla vaikuttavia syitä sekä tavoitteita ja keinoja, joilla metropolialueiden kehitystä on ohjattu. Suuria kaupunkiseutuja on alettu hah-mottaa yhä enemmän verkostomaisina, moni-napaisina kokonaisuuksina, joiden kehittäminen vaatii yhteistyötä useiden eri toimijoiden välillä. Helsingin ja Tukholman toiminnalliset kaupunki-seudut ulottuvat pitkälle kaupunkien ydinaluei-den ulkopuolelle. Toisaalta seutujen ydinalueilla kaupunkien perinteiset keskustat ovat saaneet uusia kilpailijoita yhä suuremmista työpaikko-jen ja kaupan keskittymistä, joita on sijoittunut kaupunkialueiden eri osiin.

14

Yhdyskuntarakenteen kehityksen näkökul-masta seutuistumiseen liittyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Helsingin seutu on esiintynyt kansainvälisissä vertailuissa jopa varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajautumi-sesta (EEA 2006, 13). Samaan aikaan Tuk-holmaa on pidetty monessa yhteydessä hyvänä esimerkkinä kaupunkirakenteen, joukkoliiken-nejärjestelmän ja viime aikoina myös pyöräilyn kehittämisestä (Newman & Kenworthy 1999, 208–209; Cervero & Sullivan 2011, 212–214; Vaismaa ym. 2011 40–41). Vastaavasti kau-punkiseutujen sisällä erot eri alueiden välillä ovat suuria – tiivistymistä, hajautumista ja sosiaalista eriytymistä tapahtuu samaan aikaan seutujen eri osissa.

Tutkimus pohjautuu laajaan kirjallisuuskatsauk-seen, asiantuntijahaastatteluihin sekä Helsinkiä ja Tukholmaa vertaileviin paikkatietoanalyysei-hin, joissa korostuvat maankäyttömuotojen, keskusjärjestelmän, yhdyskuntarakenteen ja liikenteen keskinäiset kytkennät. Kaupunkiseu-tujen vertailua on jäsentänyt kaksitasoinen alue-jako, jossa seutuja on käsitelty erilaisina ydin-, kehys- ja maaseutualueina sekä yksityiskoh-taisemmin liikkumismahdollisuuksia kuvaavien yhdyskuntarakenteen vyöhykkeiden näkökul-masta.

15

Tutkimuksen tausta ja tavoitteet Tutkimuksessa on syvennytty Helsingin ja Tukholman kaupunkiseu-tujen eroihin ja yhtäläisyyksiin maankäytön, yhdyskuntarakenteen ja liikennejärjestelmän kehityksen näkökulmasta. Tarkastelua taustoite-taan pitkän aikavälin kehityskuvilla, minkä jälkeen seutujen viimeai-kaista kehitystä analysoidaan paikkatietoaineistoihin ja asiantuntija-haastatteluihin tukeutuen. Pyrkimyksenä on ymmärtää, miten erilaiset suunnitteluratkaisut ovat vaikuttaneet kaupunkiseutujen kehitykseen, miltä toteutunut kehitys näyttää tilastojen valossa ja toisaalta arvioida tulevan kehityksen suuntaa.

Tutkimuksen näkökulma liittyy kiinteästi ajatukseen kolmesta kaupunkijärjestelmästä, jalankulku-, joukkoliikenne- ja autokaupun-gista, jotka eroavat toisistaan niin fyysiseltä rakenteeltaan kuin myös alueiden tarjoamien liikkumisen vaihtoehtojen suhteen (Newman & Kenworthy 1996 & 1999; Kosonen 2007). Tutkimusta jäsentää kaksitasoi-nen aluejako. Tarkasteltavat kaupunkiseudut on jaettu yleisellä tasolla erityyppisiin ydin-, kehys- ja maaseutualueisiin (urban, peri-urban, rural), mikä vastaa yleisesti käytettyä kaupunkiseutujen jaottelua. Tar-kemmalla tasolla tarkastelua jäsentää alueiden jaottelu yhdyskuntara-kenteen vyöhykemenetelmää soveltaen jalankulku-, joukkoliikenne- ja autovyöhykkeiksi (Schulman & Jaakola 2009; Kanninen ym. 2010; Risti-mäki ym. 2011 & 2013).

Suomalaisia kaupunkiseutuja on tutkittu yhdyskuntarakenteen ja liikkumisvyöhykkeiden näkökulmasta laajasti Urban Zone -hankkeessa (Ristimäki ym. 2011 & 2013), jossa on analysoitu 34 suomalaisen kaupun-kiseudun kehitystä vuosina 1990–2010. Tämä tutkimus laajensi vyöhy-ketarkastelua suurkaupunkeihin ja pohjoismaiseen vertailuun.

Hankkeen yhteistyötahona Ruotsissa on ollut Tukholman läänin maakäräjien aluesuunnitteluosasto TMR (Stockholms läns landsting – Tillväxt, Miljö och Regionplanering). Tätä kautta tutkimushankkeen käyttöön on saatu kommenttien ja näkökulmien lisäksi erilaisia paik-katietoaineistoja Tukholman seudun väestö- ja työpaikkakehityksestä. Helsingin osalta käytettävissä ovat olleet yhdyskuntarakenteen seuran-tajärjestelmän (YKR) paikkatietoaineistot seudun kehityksestä. Tuloksia, johtopäätöksiä ja pohdintaaSuurkaupunkialueiden kehityksen kannalta keskeiset kysymykset ovat yhä useammin seudullisia. Mobiliteetin kasvu, erityisesti autois-tuminen, on laajentanut kaupunkien toiminnallisia alueita laajoiksi kaupunkiseuduiksi, joilla yhä useammat matkat suuntautuvat muualle kuin kaupunkien perinteisiin keskustoihin. Samaan aikaan alueiden hallinnan hierarkkiset rakenteet ovat saaneet antaa tilaa uusille verkos-tomaisille ja neuvottelua korostaville yhteistyömuodoille.

16

Helsingissä ja Tukholmassa kaupunkiseudut ovat kasvaneet viime vuosikymmenien aikana nopeasti, eikä kasvun ennusteta ainakaan lä-hitulevaisuudessa hidastuvan. Yhdyskuntarakenteen kestävän kehityk-sen kannalta on olennaista, miten ja mihin uudet asukkaat ja työpaikat sijoittuvat seutujen rakenteessa. Tukholmassa ydinkaupungin kehitys Helsinkiä edelläVäestö ja työpaikat painottuvat Tukholmassa selvästi Helsingin seu-tua enemmän keskustan tuntumaan. Sisemmällä ydinalueella, alle 8 kilometrin etäisyydellä keskustasta, asui Tukholmassa lähes 300 000 asukasta enemmän kuin vastaavalla alueella Helsingissä. Työpaikkojen sijoittumisessa keskustan jalankulkuvyöhykkeet korostuivat Tukhol-massa vielä selvemmin. Keskustan jalankulku- ja reunavyöhykkeille sijoittuu puolet koko kaupunkiseudun työpaikoista, kun Helsingin seu-dulla kantakaupungin työpaikkojen osuus on alle 40 prosenttia. Osin Tukholman ydinalueiden korostumista selittää suurempi maa-ala: Hel-singin meren ympäröimän keskustan läheisyydessä rakennusmaata on vähemmän.

Molempien kaupunkiseutujen ydinalueilla on nähtävissä saman-tyyppinen kehityskulku satama- ja teollisuustoiminnan väistymisestä ja entistä aktiivisemmasta rantojen hyödyntämisestä urbaanin asumisen, työn ja vapaa-ajan alueina. Tukholmassa uusien alueiden toteutuksessa on oltu joitakin vuosia Helsinkiä edellä. Seudulla 2000-luvulla tapah-tuneesta väestönkasvusta jopa 40 prosenttia on sijoittunut sisemmälle ydinalueelle, jonka sisällä on korostunut erityisesti keskustan reuna-vyöhykkeen kehitys. Tälle vyöhykkeelle sijoittuvat esimerkiksi Ham-marby Sjöstadin, Liljeholmenin ja Lindhagenin uudisalueet, jotka sijain-tinsa puolesta rinnastuvat Helsingissä rakenteilla oleviin Jätkäsaaren ja Kalastaman kaupunginosiin.

Monet Tukholman kehitysalueista ovat sijoittuneet kantakaupunkia kehämäisesti kiertävän pikaraitiotielinja Tvärbanan reitin ympärille. Eri-tyisesti säteittäisten metrolinjojen ja uuden poikittaisen raideyhteyden risteysasemat ovat korostuneet uusina joukkoliikenteen saavutettavuu-den huippualueina. Syksyllä 2013 valmistuneen linjan laajennuksen myö-tä kehäraitiotie tavoittaa nyt myös seudun väestö- ja työpaikkamääril-tään merkittävimmän alakeskuksen Sundbybergin–Solnan ydinalueet, jotka kytkeytyvät näin entistä selvemmin osaksi kantakaupunkia.

Tiivis ja laaja kantakaupunki tarjoaa hyvät puitteet jalankulku- ja pyöräliikenteen kehittämiselle. Tukholman ydinalueilla pyöräilyolo-suhteita on parannettu merkittävästi vuonna 1998 valmistuneen pyö-räilysuunnitelman ja pyöräilyn edistämisen määrärahojen tuntuvan korotuksen jälkeen (Vaismaa ym. 2011, 40–41). Helsingissä työ pyöräilyn edistämiseksi on vielä selvästi Tukholmaa jäljessä, vaikka suunnitelmat

17

etenkin keskustan ja kantakaupungin pyöräilyolojen parantamiseksi ovat pitkällä.

Molemmilla kaupunkiseuduilla on nähtävissä viitteitä uudenlaisen kaupunkikulttuurin kasvusta, mikä tukee osaltaan yhdyskuntaraken-teen eheyttämiseen liittyviä tavoitteita. Vähemmän autoriippuvainen elämäntyyli tiheällä ja monimuotoisella kaupunkialueella kiinnostaa yhä useampia nuoria aikuisia (Lilius 2008; Akkila 2011). Uudenlaiset kaupunkikulttuurin muodot ovat nostaneet päätään myös Helsingissä. Julkista kaupunkitilaa on otettu entistä aktiivisemmin haltuun esimer-kiksi Kalastaman alueen tilapäiskäytön, kaupunkiviljelyn, ravintolapäi-vän ja muiden yhteisöllisten projektien kautta (Hernberg 2012). Helsingissä monikeskuksinen rakenne erilaista kuin TukholmassaMonikeskuksisen verkostomaisen kaupunkirakenteen kehitys on ajankohtainen aihe niin tutkimuksen kuin suunnittelunkin kentillä (Oswald & Baccini 2003; Sieverts 2003; Alppi & Ylä-Anttila 2007; Joutsi-niemi 2010). Vaikka Helsingin ja Tukholman seutujen keskusrakennetta hallitsevat edelleen kaupunkien perinteiset keskustat, on viime vuosi-kymmenien kuluessa entistä suurempi osuus seutujen työpaikoista ja palveluista sijoittunut pääkeskusten ulkopuolelle. Kaupunkiseutujen monikeskuksinen rakenne pohjautuu vyöhykejaossa käsiteltyjen ala-keskusten lisäksi erilaisten joukkoliikenne- ja autovyöhykkeille muo-dostuneiden työpaikka- ja palvelukeskittymien verkostoon, joiden rooli korostui etenkin Helsingin seudulla.

Monipuolisten keskusten kehittämisellä vanhan kantakaupungin ul-kopuolelle on pyritty sekä jäsentämään hajanaista esikaupunkivyöhyket-tä että lyhentämään arjen asiointimatkoja. Tukholman läänin RUFS-ke-hittämissuunnitelmassa ja kaupungin uudessa yleiskaavassa seudullisten ja paikallisten kaupunkiytimien vahvistaminen on keskeisessä osassa. Yhtä lailla Helsingin valmisteilla oleva yleiskaava tähtää verkostokau-pungin kehittämiseen ja verkoston solmupisteisiin pohjautuvan moni-keskuksisen rakenteen voimistamiseen. Verkostokaupungin ajatus on tunnistettavissa myös keskuskaupunkia laajemmassa, Helsingin seudun kuntien välisessä MAL-yhteistyössä ja maakunnallisessa suunnittelussa, vaikkakin aluerajauksiltaan löyhemmin kuin Tukholman seudulla.

Kaupunkiseutujen suurimmat alakeskukset, Helsingin Pasila, Tuk-holman perinteisen urbaani Sundbyberg–Solna sekä IT-keskittymä Kista ovat kehittyneet useiden kymmenien tuhansien työpaikkojen keskittymiksi, joilla on merkittävä rooli seutujen monikeskuksisessa ra-kenteessa. Näillä alueilla on mahdollisuuksia kehittyä kaupunkikeskus-toihin rinnastuviksi, monipuolisiksi työnteon, asumisen, palveluiden ja vapaa-ajanvieton ympäristöiksi, kunhan alueiden kaupunkiympäristön

18

laatuun kiinnitetään riittävästi huomiota (Gehl 2010; Söderström 2012). Helsingin seudulla alakeskuksista on kuitenkin työpaikka-alueena kas-vanut 2000-luvulla merkittävästi vain Leppävaara, ja toisin kuin Tuk-holmassa, useissa pääkaupunkiseudun suurimmissa alakeskuksissa työpaikkamäärät ovat olleet jopa laskussa.

Pääkaupunkiseudulla kasvu on suuntautunut alakeskusten sijaan muihin työpaikkakeskittymiin, joista monet toimivat tiettyjen toimi-alojen klustereina (Norppa & Schulman 2011). Työpaikkakeskittymistä eniten 2000-luvulla ovat kasvaneet Espoon Keilaniemi ja Karamalmi (ICT) sekä Vantaalla lentoaseman (logistiikka) ja Kehä III:n (tukku- ja vähittäiskauppa) tuntumassa sijaitsevat alueet. Alueille muodostunut rakenne tukeutuu alakeskuksia voimakkaammin henkilöauton käyt-töön. Tukholmassa työpaikka-alueiden kasvu keskusten ulkopuolella ei ole ollut yhtä voimakasta, vaan monikeskuksisen rakenteen kasvu on painottunut selvästi alakeskuksiin. Tukholman ydinalueiden vahvim-mat työpaikka-alueet ovat myös sijoittuneet selvästi lähemmäksi kanta-kaupunkia kuin pääkaupunkiseudulla.

Kehämäisten liikenneyhteyksien erot ovat vaikuttaneet myös Hel-singin ja Tukholman seutujen palveluverkon erilaiseen jäsentymiseen. Tukholmaan on toistaiseksi valmistunut vain yksi seudun pohjoiset ja eteläiset osat yhdistävä kehätie, joka sekin kulkee aivan keskustan tuntumassa. Tukholmaan ei ole päässyt muodostumaan pääkaupunki-seudun Kehä III:n varsien kaltaista autokaupungin palveluiden ja logis-tiikan käytävää, vaan vastaavat toiminnot ovat sijoittuneet pienempinä kokonaisuuksina eri puolille seutua. Paljon keskustelua herättänyt uusi ohikulkutie Förbifart Stockholm tulee valmistuttuaan 2020-luvulla tuskin muuttamaan tilannetta ratkaisevasti, koska tien linjaus kulkee pääosin tunnelissa. Kehityskäytävät laajentavat kaupunkiseutuja ja jäsentävät yhteistyötäKaupunkiseutujen verkostomainen rakenne ulottuu vahvoja liikenne-käytäviä mukaillen myös seutujen ydinalueiden ulkopuolelle (Meijers & Romein 2003; Moilanen 2012). Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin erityi-sesti Helsingin ja Lahden sekä Tukholman ja Uppsalan välisiä akseleita, jotka ovat molemmat seudullisesti vahvoja kasvualueita.

Tukholma–Uppsala-käytävällä on pitkä historia. Kaupunkien välille rakennettiin rautatieyhteys jo 1800-luvulla. Helsinki–Lahti-akselilla kas-vu vauhdittui puolestaan merkittävästi vasta 2000-luvun alussa moot-toritien ja myöhemmin oikoradan valmistuttua. Uuden liikennerungon ympärille ei ole muodostunut kuitenkaan kuntien välistä yhteistyötä käy-tävän kehittämisessä, eikä kuntien kasvu ole suuntautunut ensisijaisesti asemanseuduille. Oikorata on toteutettu valtion aloitteesta investointina

19

kansallisiin kaukoliikenneyhteyksiin, eikä radan linjaus moottoritien kanssa samaan maastokäytävään tue paikallisliikenteen asemanseutujen kehittämistä. Tukholma–Uppsala akselilla taas tiivis asemienseutuja suo-siva rakentaminen on noussut yhdeksi yhteistyön keskeisistä tavoitteista, mitä on tukenut Tukholman lähijunaliikenteen ulottaminen Arlandan lentoaseman kautta Uppsalaan asti vuodesta 2013 lähtien.

Yhteisen kehittämismotiivin löytäminen näyttäisi muodostuneen käytävästrategian keskeisimmäksi haasteeksi. Vaikka Tukholma–Upp-sala-vyöhykkeellä on tavoiteltu eri toimijoiden välistä koko vyöhykkeen kattavaa yhteistyötä, on tarpeeksi vahvojen yhteisten kehittämisintres-sien puute muodostunut ongelmaksi. Helsinki–Lahti-käytävän yhteis-työn puutteet taas osoittavat, että verkostoitumiseen ja vyöhykesuun-nitteluun tulisi kiinnittää huomiota jo investointihankkeen alussa, mikä mahdollistaisi kuntien sisäisen kehityspotentiaalin tehokkaamman hyödyntämisen, synergiaetujen luomisen ja tiiviimmän, raideliikentee-seen tukeutuvan yhdyskuntarakenteen muodostumisen. Ydinalueita ympäröivän lähiövyöhykkeen asemaa kohennettava Samaan aikaan kun urbaani keskusta-asuminen ja peri-urbaani pien-taloasuminen kehysalueilla ovat kasvattaneet suosiotaan, on osa lähiö-vyöhykkeestä jäänyt asuntomarkkinoilla väliinputoajaksi. Niin Helsin-gin kuin Tukholmankin seudulla tämän osin taantuneen vyöhykkeen uudelleen houkuttelevaksi muovaaminen tarjoaa suunnitteluhaasteita vuosikausiksi. Molemmilla kaupunkiseuduilla suuri osa ydinalueiden joukkoliikennevyöhykkeiden asuntokannasta sijoittuu lähiöihin, joista monet ovat niin rakennuskannan kuin alueiden julkisen ympäristön kannalta peruskorjaustarpeessa.

Tutkimuskirjallisuudessa on yleisesti todettu, että suurkaupunkien alueelliseen ja sosiaaliseen eriytymiseen on syytä kiinnittää erityistä huomiota. Kun sosioekonomiset erot kasvavat suuriksi, eri väestöker-rokset alkavat suunnistaa eroon toisistaan. Huono-osaisuuden keskit-tyminen tietyille alueille vaikuttaa asukkaiden hyvinvointiin ja saattaa entisestään heikentää syrjäytymisvaarassa olevien asukkaiden mah-dollisuuksia entisestään. Sekä Helsingissä että Tukholmassa osa asui-nalueista on eriytynyt sosiaaliselta rakenteeltaan seudun muista osista. Väestön tulo- ja koulutustaso on varsinkin monissa 1960–1970-luvuilla rakennetuissa lähiöissä selvästi alle kaupunkien keskiarvon. Helsingin tilanteeseen vaikuttaa edelleen myös 1990-luvun talouslaman perintö (Kortteinen & Vaattovaara 2012). Julkishallinnon tukeman vuokra-asun-tokannan tavallista voimakkaampi painottuminen asuntorakentami-sessa on vaikuttanut lama-aikana toteutettujen lähiöalueiden sosioeko-nomiseen rakenteeseen.

20

Erityisesti Tukholman seudulla korostuu maahanmuuttajataustai-sen väestön keskittyminen yksittäisiin kaupunginosiin, yleensä ns. miljoonaohjelman aikana 1960–1970-luvuilla rakennettuihin lähiöihin. Etnisesti eriytyneimmillä alueilla jopa 90 prosentilla väestöstä on ul-komaalaistausta (Hårsman 2006; ODB 2011). Koko Tukholman seudulla ulkomaalaistaustaisen väestön osuus on noin 30 prosenttia, eli yli kol-minkertainen Helsingin seutuun verrattuna. Myös Helsingin seudulla on kiinnitetty huomiota maahanmuuttajataustaisen väestön keskitty-miseen entistä voimakkaammin tietyille asuinalueille (Dhalmann 2011; Vilkama 2011; Vilkama ym. 2013). Tällä hetkellä vieraskielisen väestön osuus pääkaupunkiseudun yksittäisissä kaupunginosissa on enimmil-lään noin 30 prosenttia (Aluesarjat 2013).

Rakennuskannan korjausten ja täydentämisen sekä paikallisen kaupunkiympäristön tasonnoston lisäksi molemmilla seuduilla on poh-dittu esikaupunkivyöhykkeen kehitysmahdollisuuksia liikenneverkkoa muovaamalla. Monia esikaupunkialueita leimaa toimintoja kokoavien pääkatujen puute (Söderlind 1998; Maisala 2006, 32). Toisin kuin van-hoissa kaupunginosissa, ohi kulkeva liikenne on ohjattu maankäytöstä eriytetyille väylilleen alueiden ulkopuolelle. Tällöin lähiöiden palvelu-tarjonta jää vain paikallisen kysynnän varaan. Monien lähiöiden palve-lutarjonta onkin vuosikymmenten aikana heikentynyt, vaikka vanhat ostoskeskukset sijaitsevat usein keskellä suhteellisen tiivistä asutusta (Krokfors 2013, 150). Entistä suurempia palvelukeskittymiä on muodos-tunut alueiden keskeisten osien ulkopuolelle, autolla hyvin saavutetta-viin sijainteihin, mutta samalla usein vaikeamman jalankulkumatkan päähän asutuksesta.

Yhdeksi ratkaisuksi esikaupunkien elinvoiman parantamiseksi on esitetty alueiden liikenneverkon muovaamista nykyistä kaupunki-maisemmaksi. Osassa Tukholman lähiöitä vanhoja, jalankulun ja au-toliikenteen erottelua varten suunniteltuja eritasoratkaisuja on pyritty muuntamaan samaan tasoon sijoittuviksi, eri kulkumuotojen kanssa jaettua katutilaa painottaviksi. Myös suhde etenkin keskustojen tuntu-maan sijoittuviin kaupunkimoottoriteihin elää molemmissa kaupun-geissa murrosvaihetta. Kaupunkiseutujen ydinalueilla laajoissa mootto-ritiealueissa on nähty täydennysrakentamisen potentiaalia, jos väylien luonnetta muutetaan eristetyistä moottoriteistä eri kulkumuodoille yhteisiksi, pääkatumaisiksi kaupunkibulevardeiksi (Söderlind 1998, 96; Lamuela 2010; Andersson 2012, 157; KSV 2013). Bulevardikadut mahdol-listaisivat asuntomarkkinoilla varsin kysytyn, kantakaupunkimaisen rakenteen laajentamisen ennen esikaupungeiksi, lähiöiksi tai välikau-pungiksi koetuille alueille.

21

Kehysalueiden kasvu voimakkaampaa Helsingin seudulla Helsingin ja Tukholman seuduilla kehysalueet ovat 2000-luvulla kasvattaneet väkilukuaan suhteessa muihin alueisiin kaikkein voi-makkaimmin, mikä näkyy monella tavalla aina maisemamuutoksista asuntotonttimaan hintakehitykseen (Peltola ym. 2009). Kehysalueiden yhdyskuntarakenne Helsingin ja Tukholman seuduilla poikkeaa melko paljon toisistaan. Tukholmassa alueita palvelee kuusi korkean palvelu-tason raideliikennekäytävää, joiden varsille suuri osa alueen väestöstä ja työpaikoista on keskittynyt. Helsingin kehysalueiden kasvussa rai-deliikenteen käytävillä on ollut huomattavasti vähäisempi rooli, vaikka asutus ratojen varsilla onkin tiivistynyt.

Kehysalueiden kasvu on korostunut erityisesti Helsingin seudulla, missä sisempi ja ulompi kehysalue ovat kasvaneet jopa Tukholman seu-dun vastaavia alueita suuremmilla absoluuttisilla väestömäärillä. Vas-taavasti ydinalueiden kasvu on Helsingissä ollut vähäisempää. Helsingin seudun yhdyskuntarakenne näyttääkin analyysien perusteella hajautu-neen 2000-luvun kuluessa selvästi Tukholman seutua voimakkaammin. Myös haja-asutuksen osuus oli Helsingin seudulla selvästi suurempi. Vii-me aikoina etenkin kehysalueiden haja-asutusalueet ovat monin paikoin tiivistyneet autokaupungin saarekkeiksi, jotka yhdyskuntarakenteen seurannassa (YKR) tunnistetaan alhaisen tiheyden taajamina.

Kehysalueiden harvasti rakentuneet ja suurelta osin autoriippuvai-set yhdyskunnat muodostavat oman aluetyyppinsä, jonka kehittäminen vaatii omat ratkaisunsa. Kontrolloimaton rakentaminen on yhteydessä moniin tekijöihin kuten kansalliseen lainsäädäntöön, eri toimialojen si-jaintiedellytyksiin sekä asumispreferensseihin, mutta kytkeytyy myös paikallisiin erityispiirteisiin kuten kantatilojen perusrakennusoikeuden määrittelyyn sekä seudun sisäisen muuttoliikkeen veto- ja työntöte-kijöihin. Asumisen korkea hinta keskeisillä alueilla, pientalotonttien niukkuus ja lisääntynyt autoistuminen vaikuttavat kaikki osaltaan kehysalueiden houkuttelevuuteen varsinkin lapsiperheiden asumispre-ferensseissä.

Kansainvälisiä esimerkkejä hajautumisen hillinnästä löytyy esimer-kiksi Urban Growth Boundary -mallin mukaisesta kasvuun ohjaamises-ta (Jun 2004). Mallin ajatuksena on suunnata kasvua erottamalla selväs-ti kaupunkimaiseen, tietyt tehokkuusrajat täyttävään maankäyttöön osoitettavat seudun osat maa- ja metsätalouskäyttöön ja virkistykseen varattavista alueista. Samantyyppiset ajatukset ovat olleet Helsingin seudulla esillä muun muassa Greater Helsinki Vision 2050 -kilpailun voittajatyössä.

Tukholmassa autoistuminen on kääntynyt laskuunVyöhykkeittäin tarkasteltuna Helsingin seudun kasvu on painottunut

22

selvästi Tukholman seutua enemmän kehysalueiden autovyöhykkeille. Helsingin seudulla 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen väes-tönkasvusta lähes 40 prosenttia sijoittui autovyöhykkeille, Tukholman seudulla 30 prosenttia. Tukholman seudulla puolestaan joukkoliiken-nevyöhykkeiden osuus uuden väestön sijoittautumispaikkana (39 %) on lähes kymmenen prosenttiyksikköä Helsingin seutua (30 %) suu-rempi.

Erot joukkoliikennetarjonnassa näkyvät myös seutujen ydinalueilla, joilla noin puolet asukkaista sijoittui erityyppisille joukkoliikennevyö-hykkeille. Tukholmassa suurin osa ydinalueiden joukkoliikennevyöhyk-keiden asukkaista asui intensiivisen joukkoliikennepalvelun alueella, mitä selittää ainakin osin kaupungin laaja metroverkosto. Helsingin seudun ydinalueilla lähes 2/3 joukkoliikennevyöhykkeiden väestöstä taas sijoittui vain perustasoisen palvelun alueille.

Autoistumisen kasvussa on nähtävissä selviä eroja Helsingin ja Tukholman seutujen välillä. Tukholmassa ja koko seudun alueella au-toistumisen kasvu on pysähtynyt vuosituhannen vaihteen tuntumassa ja kääntynyt viime vuosina jopa hienoiseen laskuun. Helsingin seudulla puolestaan väestöön suhteutettu henkilöautomäärä on jatkanut kas-vuaan tasaisesti aina 1990-luvun alun lamasta lähtien. Tukholman seu-dulla henkilöautoja on tällä hetkellä tuhatta asukasta kohden noin 390, kun Helsingin seudulla henkilöautotiheys on jo yli 470.

Vuonna 2007 Tukholman ydinalueilla otettiin käyttöön ruuhkamak-sut, jotka ovat vaikuttaneet tuntuvasti kaupungin keskustan autolii-kenteen määrään (Eliasson 2009). Tukholmassa kokemukset ruuhka-maksuista ovat olleet pääosin myönteisiä, eikä tietulleilla esimerkiksi ole tutkimusten mukaan ollut vaikutusta myyntiin keskustan kauppa-keskuksissa tai muissa tullien sisäpuolisen alueen liikkeissä (Daunfeldt ym. 2009, 308).

Helsingin seudulla ruuhkamaksuja on selvitetty osana seudun lii-kennejärjestelmän suunnittelutyötä (LVM 2009, 2011a, 2011b). Selvitys-ten perusteella ruuhkamaksut toteuttaisivat myös Helsingin seudulla liikennepoliittisia tavoitteita ruuhkien hillinnästä, matka-aikojen lyhe-nemisestä ja joukkoliikenteen käytön kasvusta sekä edistäisivät toimis-totyöpaikkojen ja vähittäiskaupan palveluiden keskittymistä liikenteel-lisesti hyvin saavutettaviin keskuksiin. Ajankohtainen kysymys metropolihallinnosta Helsingissä Helsingin seudulla kysymykset metropolihallinnosta ja kuntaliitoksista ovat olleet viime aikoina aktiivisesti esillä. Sekä Suur-Helsingin että Suur-Tukholman hallinta (governance) perustuu nykyään pitkälti neu-votteluohjaukseen, mutta hallintamallit ovat erilaisia. Varsinkin Helsin-gissä tilanne on sekava ja tarve muutokseen ilmeinen.

23

Tukholman osalta tämän tutkimuksen alueellinen perusta on lääni, joka on alueeltaan sama kuin Tukholman maakäräjäkunta (Stockholms läns landsting). Maakäräjäkunnalla on vaaleilla valittu valtuusto, joka yhdessä valtionhallintoon kuuluvan lääninhallituksen kanssa vastaa alueellisesta kehittämissuunnittelusta (RUFS-kehittämissuunnitelma). Maakäräjäkunta koordinoi yhdyskunta- ja liikennesuunnittelua, vastaa julkisesti rahoitetusta terveydenhuollosta ja toimii osaltaan kulttuu-rin-tuottajana. Tukholman läänin kuntien vastuulle kuuluvat mm. julkiset peruspalvelut sekä yleis- ja asemakaavatasoinen maankäytön suunnittelu. RUFS-suunnitelmassa on esitetty yhteinen tahtotila seu-dun kehittämisestä tulevaisuudessa, mikä luo pohjaa paikallisen tason suunnittelulle. Myös läänin alueen ulkopuolelle, erityisesti Uppsalan kehityskäytävän suuntaan, tehdään yhteistyötä. Läänin tasoinen pää-töksenteko Tukholman seudulla on yksi esimerkki metropolihallinnon järjestämisestä kaupunkiseuduilla. Kokemukset Tukholmasta voivat tarjota eväitä myös Helsingin seudun hallintomallin pohdintaan.

Helsingin seutuhallinto perustuu pitkälti erilaisiin kuntien yhteen-liittymiin. Helsingin seudun liikenne (HSL) -kuntayhtymän seitsemän kuntaa vastaavat yhdessä alueen joukkoliikenteen suunnittelusta ja järjestämisestä, Helsingin seudun ympäristöpalvelut (HSY) taas pääkaupunkiseudun kuntien vesi- ja jätehuollosta. Terveydenhuollon puolella 24 kunnan muodostama Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoito-piiri (HUS) toimii erikoissairaanhoidosta vastaavana kuntayhtymänä. Pääkaupunkiseudun neuvottelukunta ja laajemman 14 kunnan yhteistyö taas ovat keskeisiä seudun maankäyttöä, asumista ja liikennettä koske-van strategisen MAL-yhteistyön kannalta. Uudenmaan maakuntaliitto pyrkii koordinoimaan laajemman alueen, 28 kunnan alueellista kehittä-mistä strategisessa suunnittelussa, maakuntakaavoituksessa ja yhteis-työssä eri toimijoiden välillä.

Valtion metropolipolitiikka on uusin elementti Helsingin metropoli-alueen hallinnossa. Hallitusohjelmaan on kirjattu kestävän yhdyskun-tarakenteen ja monipuolisen asuntotarjonnan edistäminen työvoiman saannin ja kilpailukyvyn edellytysten sekä sosiaalisen eheyden turvaa-miseksi. Valtion ja Helsingin seudun kuntien yhteistoiminnan tehosta-miseksi on kehitetty aiesopimuskäytäntö, johon sisältyy mm. Helsingin seudulle laadittava yhteinen maankäyttösuunnitelma. Myös erillinen metropolialuetta koskeva laki on valmisteilla. Tukholmaan verrattuna vaikuttaa kuitenkin siltä, että Helsingin metropolialueella ei ole sellais-ta toimijaa, joka vastaisi kokonaisotteesta. Alhaalta ylöspäin nouseva paikallisen hallinnan ja ylhäältä alaspäin katsovan valtionhallinnon kohtaamisessa on kehitettävää.

Yhteistyön hallintorakenteista ja visioista ei ole pulaa, ennemminkin ylitarjontaa. Vaikka seudun kasvua on pyritty hallitsemaan ja yhdys-

24

kuntarakennetta eheyttämään, silti EU:n ympäristötoimisto on mainin-nut Helsingin varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajau-tumisesta (EEA 2006). Jotakin puuttuu – yhteistyön kulttuuri. Tämän tutkimuksen valossa Tukholma on lähempänä toimivaa metropolihal-lintoa kuin Helsinki. Tukholman hallinnassa on myös ongelmia, mutta siellä suurkaupunki näyttää tunnistavan paremmin itsensä seudullise-na, strategisena toimijana, joka jättää tilaa myös kuntien itsehallinnolle ja lähidemokratialle. Lähteet

Akkila, Ilona (2011). Families residing in Kallio – a choice? Pro gradu -tut-kielma. 109 s. Helsingin yliopisto, yhteiskuntapolitiiikan laitos, Hel-sinki.

Alppi, Samuli & Kimmo Ylä-Anttila (2007). Verkostourbanismi. Yhdys-kuntasuunnittelu 2007:2, s. 10–26.

Aluesarjat (2013). Helsingin, Espoon ja Vantaan väestö äidinkielen mu-kaan. Helsingin seudun aluesarjat -tilastokanta ja Tilastokeskus.

Cervero, Robert & Cathleen Sullivan (2013). Green TODs: marrying tran-sit-oriented development and green urbanism. International Journal of Sustainable Development & World Ecology 2013:3, s. 210–218.

Daunfeldt, Sven-Olov, Niklas Rudholm & Ulf Rämme (2009). Congestion charges and retail revenues: Re-sults from the Stockholm road pric-ing trial. Transportation Research Part A, no. 43, s. 306–309.

EEA 2006. Urban Sprawl in Europe: The Ignored Challenge. EEA Report 10/2006. 56 s. European Environ-ment Agency, Kööpenhamina.

Dhalmann, Hanna (2011). Yhden uhka, toisen toive? Somalien ja venäläisten asumistoiveet etnisen segregaatiokehityksen valossa. Kaupunkimaantieteen väitöskirja. 106 s. Geotieteiden ja maantieteen laitos, Helsingin yliopisto.

Eliasson, Jonas (2008). Lessons from Stockholm congestion charging

trial. Transport Policy 15 (2008), s. 395–404.

European Environment Agency (EEA) and European Commission Joint Research Centre (JRC) (2006) Urban sprawl in Europe. EEA Report No 10/2006, Copenhagen.

Gehl, Jan (2010). Cities for People. 269 s. Island Press, Washington D.C.

Hernberg, Hella (toim.) (2012). Helsinki beyond dreams: actions towards a creative and sustainable home-town. Urban Dream Management, Helsinki.

Hårsman, Björn 2006. Ethnic Diversi-ty and Spatial Segregation in the Stockholm Region. Urban Studies, vol. 43, s. 1341–1364.

Joutsiniemi, Anssi (2010). Becoming Metapolis: A Configurational Ap-proach. 349 s. TTY, Arkkitehtuurin laitos, Tampere.

Jun, Myung-Jin (2004). The Effects of Portland’s Urban Growth Boundary on Urban Development Patterns and Commuting. Urban Studies 7:2004, s. 1333–1348.

Kanninen, Vesa, Panu Kontio, Raine Mäntysalo, Mika Ristimäki (toim.) (2010). Autoriippuvainen yhdyskun-ta ja sen vaihtoehdot. YTK:n julkai-suja B 101. 160 s. YTK, Espoo.

Kosonen, Leo (2007). Kuopio 2015: Jalankulku-, joukkoliikenne- ja autokaupunki. Suomen ympäristö 36/2007. 100 s. Ympäristöministe-riö, Helsinki.

25

Krokfors, Karin (2013). Lähipalvelui-den kestävät tilalliset kriteerit: Vertailu erilaisten tilatyyppien välillä. Teoksessa Ilmonen, Mervi (toim.): Hyvät kaupat: Kivijalka ja Ostari rakennemuutoksessa, s. 149–168. Tiede+teknologia 11/2013, Aalto yliopisto, YTK, Espoo.

KSV 2013. Helsingin yleiskaava: Visio 2050: Kaupunkikaava – Helsingin uusi yleiskaava. Helsingin kaupun-kisuunnitteluviraston yleissuunnit-teluosaston selvityksiä 2013:23. 83 s. KSV, Helsinki. <http://www.hel.fi/hel2/ksv/jul-kaisut/yos_2013-23.pdf>

Lamuela, Orta Carlos (2010). From Länsiväylä to Länsibulevardi: Transformation of a Highway into an Urban Boulevard in Helsinki. 104 s. Diplomityö, Arkkitehtiosasto, Aalto-yliopisto.

Lilius, Johanna (2008). Koti keskellä kaupunkia: Keskusta lapsiperheen asuinalueena, esimerkkeinä Tuk-holma ja Helsinki. Pro gradu -tut-kielma. 121 s. Helsingin yliopisto, maantieteen laitos, Helsinki

LVM (2009). Helsingin seudun ruuh-kamaksuselvitys. LVM:n julkaisuja 30/2009. 126 s. Liikenne- ja viestin-täministeriö, Helsinki.

LVM (2011a). Helsingin seudun ruuh-kamaksu: Jatkoselvitys. LVM:n julkaisuja 5/2011. 54 s. Liikenne- ja viestintäministeriö, Helsinki.

LVM (2011b). Ruuhkamaksujen vai-kutukset maankäyttöön Helsin-gin seudulla. LVM:n julksidujs 7/2011.28 s. Liikenne- ja viestintä-ministeriö, Helsinki.

Maisala, Pertti (2006). Espoo – pala-sista kaupungiksi: Yhdyskuntara-kenteen kehittyminen. Teoksessa Knuuti, Liisa (toim.): Mosaiikkikau-pungin mahdollisuudet, s. 21–33. YTK:n julkaisuja C 62. TKK, YTK, Espoo.

Newman, Peter & Jeffrey Kenworthy (1999). Sustainability and Cities: Overcoming Automobile Depen-

dence. 442 s. Island Press, Wash-ington D.C.

Nilsson, Kjell (2011). Peri-urban land use relationships. Strategies and sustainability assessment tools for urban-rural linkages. Final activity report. 44 s. University of Copen-hagen; Danish Centre for Forest, Landscape and Planning.

Norppa, Miika & Harry Schulman (2011). Helsingin seudun yritysklus-terit. Teoksessa Schulman, Harry & Pasi Mäenpää (toim.): Kaupungin kuumat lähteet: Helsingin metro-polialueen innovaatioympäristöt, s. 182–209. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.

ODB 2011. Regionplanekontorets områdesdatabas. Befolkningen efter område, tid och bakgrund. Statistiska centralbyrån / SLL Tillväxt, miljö och regionplanering, Stockholm.

Oswald, Franz & Peter Baccini (2003). Netzstadt: Designing the Urban. 303 s. Birkhäuser, Basel.

Peltola, Risto & Juha Väänänen & Ju-hana Hiironen & Markus Eronen (2009). Raakamaan hinta. Maan-mittauslaitoksen julkaisuja nro 109. 47 s. Maanmittauslaitos, Helsinki.

Promenadstaden 2010. Översiktsplan för Stockholm. 88 s. Stadsbyggnad-skontoret, Stockholm.

Ristimäki, Mika, Hanna Kalenoja & Maija Tiitu (2011). Yhdyskuntara-kenteen vyöhykkeet. Vyöhykkeide kriteerit, alueprofiilit ja liikku-mistottumukset. LVM:n julkaisuja 15/2011. 97 s. Liikenne- ja viestintä-ministeriö, Helsinki.

Ristimäki, Mika, Maija Tiitu, Hanna Kalenoja, Ville Helminen & Panu Söderström (2013). Yhdyskunta-rakenteen vyöhykkeet Suomessa: Jalankulku-, joukkoliikenne- ja autovyöhykkeiden kehitys vuosina 1985-2010. Suomen ympäristökes-kuksen raportteja 32/2013. 141 s. Suomen ympäristökeskus, Helsin-ki.

26

RUFS (2010). Regional utvecklingsplan för Stockholmsregionen: Så blir vi Europas mest attraktiva storstads-region. 261 s. Stockholms läns land-sting, Tukholma.

Schulman, Harry & Ari Jaakola (2009). KARA – Kaupunkirakenteen kehi-tyspiirteet. Esitutkimus Helsingin ja Turun työssäkäyntialueilta. Tut-kimuskatsauksia 6/2009. Helsingin kaupungin tietokeskus.

Sieverts, Thomas (2003). Cities With-out Cities: An Interpretation of the Zwischenstadt. 181 s. Spon Press, Lontoo.

Söderlind, Jerker (1998). Stadens re-nässans: från särhälle till samhälle: om närhetsprincipen i stadsplane-ringen. 341 s. SNS, Tukholma.

Söderström, Panu (2012). Elävät kau-punkikeskukset: Kaupunkiym-päristön monipuolisuus ja laatu verkostokaupungin keskuksissa. Suomen ympäristö 32: 2012. 132 s. Syke, Helsinki.

Vaattovaara, Mari & Kortteinen, Matti (2012): Segregaatiosta ja sen inhi-millisestä ja yhteiskunnallisesta

merkityksestä. Talous & yhteiskun-ta 40:3, 60–66.

Vaismaa, Kalle, Jorma Mäntynen, Pasi Metsäpuro, Terhi Luukkonen, Tuuli Rantala & Kaisa Karhula (2011). Parhaat eurooppalaiset käytännöt pyöräilyn ja kävelyn edistämisessä. 269 s. TTY, Tampere.

Vilkama, Katja (2011). Yhteinen kau-punki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttaja-taustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pää-kaupunkiseudulla. Tutkimuksia 2/2011. 282 s. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.

Vilkama, Katja, Mari Vaattovaara & Hanna Dhalmann (2013). Kanta-väestön pakoa? Miksi maahan-muuttajakeskittymistä muutetaan pois? Yhteiskuntapolitiikka 78:5, s. 485–497.

YKR. Yhdyskuntarakenteen YKR. Yhdyskuntarakenteen seurannan tietojärjestelmä. Suomen ympäris-tökeskus / Tilastokeskus

27

Pääkaupunkiseudun saavutettavuutta tutkimassa

Tuuli Toivonen, Maria Salonen, Sakari Jäppinen,

Timo Jaakkola, Juha Järvi, Jaani Lahtinen,

Perttu Saarsalmi & Henrikki Tenkanen

Pääkaupunkiseutu elää nopeaa kasvun aikaa. Kaupunkiseudun laajentuessa ja liikenteen lisääntyessä saavutettavuuskysymykset ovat suunnittelussa yhä keskeisempiä. MetropAc-cess-hanke on kehittänyt avoimesti saatavilla olevaan tietoon pohjautuen lähestymistapoja, joilla saavutettavuutta voidaan tutkia alueelli-sella tasolla. Tavoitteena on ollut matka-aikojen ja matkaketjujen tarkastelu vertailukelpoisesti eri kulkumuodoilla: kävellen, pyörällä, joukko-liikenteellä ja henkilöautolla sekä näiden yhdis-telmillä. Lisäksi hanke on tarkastellut saavu-tettavuutta erityisesti vapaa-ajan palveluiden näkökulmasta. Pääkaupunkiseudun rakenteel-lisessa kehityksessä palvelujen saavutettavuus on muutoksessa, mutta suunta ei ole yksiselit-teinen. Monet uudet liikenneratkaisut pääosin parantavat saavutettavuutta ja suosivat kestä-viä liikkumismuotoja. Palveluiden keskittyminen ja keskittäminen kuitenkin pidentää asiointimat-koja ja lisää epätasa-arvoa alueiden ja eri kulku-

28

muotoja suosivien välillä. MetropAccess-hank-keessa kehitetyt työkalut ja pääkaupunkiseutua koskeva avoin data auttavat osaltaan näiden muutosten ymmärtämisessä. Pääkaupunkiseudun saavutettavuus tutkimuskohteena

Kohti monikeskuksista pääkaupunkiseutua

Helsingin metropolialueen vetovoimaisuuden aikaansaama voimakas väestönkasvu, niukkenevat julkiset resurssit sekä aiempaa suurempi tarve sovittaa yhteen maankäytön ja liikenteen suunnittelua ovat pi-täneet saavutettavuuteen liittyvät kysymykset vahvasti esillä keskus-telussa alueen kehityksestä. Alueen väestö on kasvanut voimakkaasti jo useiden vuosikymmenten ajan. Kasvun painopiste seudun ydin- ja kehysalueiden välillä on vaihdellut, mutta vuosittainen väestölisäys on pääsääntöisesti pysytellyt reilusti yli 10 000 asukkaassa. Viimeisimpien ennusteiden mukaan seudun väestömäärä voi ylittää kahden miljoonan asukkaan rajan jo vuosisadan puolivälin tienoilla (Helsingin kaupungin tietokeskus 2013). Väestömäärän kasvaessa yksikeskuksinen kaupunki-rakenne on alkanut muuntua kohti monikeskuksista rakennetta (Laak-so ym. 2005; Joutsiniemi 2010; Vaattovaara 2011; Vasanen 2012). Samalla myös palveluverkko on muotoutunut ja muotoutumassa uusiksi, ensin kaupallisten palveluiden, mutta vähitellen myös julkisten palveluiden osalta. Tässä muutoksessa kestävien kulkumuotojen kilpailukyky uh-kaa jäädä heikoksi ja alueellisten erojen kasvu voimistua (Salonen, Toi-vonen & Vaattovaara 2012).

Keskitettyjä palveluita, lisää liikennettä

Seudun merkittävä kasvu tuo mukanaan enemmän liikennettä (HSL 2013), ja se, minkälaisiksi asukkaiden päivittäiset liikkumistottumukset muodostuvat määrittelee paitsi arjen sujuvuutta (Batty & Longley 1994; Bertolini & le Clercq 2004; Jäppinen, Toivonen & Salonen 2013; Mäntys-alo ym. 2010; Salonen ym. 2014), myös urbaanista liikkumisesta aiheutu-vaa ympäristörasitetta (Ristimäki ym. 2011; Lahtinen, Salonen & Toivo-nen 2013). Nopea väestönkasvu edellyttää alueen kunnilta merkittäviä investointeja maankäyttöön ja liikenteeseen. Investointipaineen ohella kuntataloudet kamppailevat samanaikaisesti niukkenevien taloudellis-ten resurssien kanssa ja verkkopalvelut muuttavat ihmisten liikkumis-tarvetta. Paine sekä yksityisten että julkisten palveluverkostojen sekä supistamiseen ja keskittämiseen on vahva (esim. Tukiainen & Valkama

29

2012). Investointien pieneneminen sekä maankäyttöön ja liikenteeseen liittyvien hankkeiden voimakkaampi priorisointi (esim. Helsingin in-vestointisuunnitelma 2014-2023), edellyttää entistä parempaa vaikutus-ten arviointia ja tietoon pohjautuvaa suunnittelua.

Saavutettavuusanalyysillä ymmärrystä

Saavutettavuus on käsitteenä noussut jälleen keskeiseen asemaan yhdyskuntasuunnittelussa (Stockholms stad 2012; KSV 2013; Helsingin seudun maankäyttösuunnitelma 2013). Samalla myös saavutettavuuteen liittyvät selvitykset ovat tulleet kiinteäksi osaksi yhdyskuntasuunnitte-lun arkea (Uudenmaan liitto 2010; HSL 2012; KSV 2012). Yhtäältä julkis-hallinnon tuottamien paikkatietoaineistojen vapautuminen ja toisaalta laskennallisten työkalujen kehittyneisyys tekevät laajatkin alueelliset saavutettavuusanalyysit mahdolliseksi entistä suuremmalle joukolle tutkijoita ja kuntien virkamiehiä (Jäppinen, Toivonen & Salonen 2013).

Helsingin yliopiston Geotieteiden ja maantieteen laitoksella vuo-desta 2011 saakka toiminut MetropAccess-hanke on keskittynyt ke-hittämään yhteismitallisia, laskennallisia työkaluja saavutettavuuden alueellisen rakenteen tutkimiseksi sekä soveltamaan näitä pääkau-punkiseudun saavutettavuuskysymysten tarkasteluun erityisesti va-paa-ajan liikkumisen näkökulmasta.

Avoimella datalla yhteismitallista tietoa saavutettavuudesta

Eri kulkumuotojen huomioiminen tärkeää

Saavutettavuuden mittaamiseen on kehitetty kymmeniä erilaisia mit-tareita näkökulmasta, tutkimuskysymyksestä ja käytettävissä olevista aineistoista riippuen (Geurs & van Wee, 2004). Yksi tavallisimmista laskennallisista mittareista on matka-aika, jonka on todettu vastaavan melko hyvin ihmisten kokemusta saavutettavuudesta (Buys & Miller 2011). Pääkaupunkiseudulla matka-ajan arviointi on monimutkaisem-paa kuin haja-asutusalueilla, joissa auto on pääasiallinen liikkumis-muoto ja keskimääräinen ajonopeus on lähellä nopeusrajoituksia. Pääkaupunkiseudulla kulkumuotojen kirjo on laajempi: yksi kulkee saman matkan autolla, toinen bussilla, kolmas pyöräilee ja moni yhdistää useita kulkumuotoja. Esimerkiksi Helsingissä uuden yleiskaavan toteutuksessa halutaan suosia lihasvoimaista liikkumista ja joukkoliikennettä ohi yksityisautoilun. Eri kulkumuotojen huomioimi-nen saavutettavuuden arvioinnissa edellyttää yhteismitallisten mene-telmien kehittämistä ja käyttöä (Salonen & Toivonen 2013). Työkaluja ja aineistoja kaupunkisuunnittelun ja tutkimuksen tarpeisiin

MetropAccess-hankkeessa on kehitetty työkaluja yhteismitallisten matka-aikojen laskemiseen eri kulkumuodoille. Laskentatyökalujen

30

kehittämisessä on hyödynnetty maksuttomia aineistoresursseja (Di-giroad-tieverkkoaineisto, HSL:n Reittiopas ja OpenStreetMap-aineisto) sekä muuten saatavilla olevia julkisia aineistoja (Helsingin kaupunki-suunnitteluviraston ja HSL:n kelluvan auton mittaukset) (Toivonen ym. 2011; Salonen ym. 2012). Työkalut ja niillä tuotetut aineistot on lisensoitu avoimesti ja ne ovat vapaasti ladattavissa hankkeen verkkosivuilla.

1) MetropAccess Digiroad on ArcGIS-ohjelmiston päälle tehty työkalu, jonka avulla voidaan laskea yksityisautoilun kokonais-matka-aikoja pääkaupunkiseudulla, pysäköinti ja vuorokau-denaika huomioiden (Jaakkola 2013, Tenkanen ym. 2013).

2) MetropAccess-Reititin on kehitetty yhteistyössä Busfaster Oy:n kanssa (Järvi ym. 2013, Saarsalmi ym. 2013). Sen avulla voidaan arvioida joukkoliikenteen matka-aikoja nopeasti suuren läh-tö- ja pistejoukon välillä ja saada tiedot koko joukkoliikenteen matkaketjuista kävelyineen ja odotuksineen. Lisäksi työkaluun voidaan lisätä uusia joukkoliikennelinjoja ja tutkia näiden vai-kutusta saavutettavuuteen (Kuva 1).

3) MetropAccess Matka-aikamatriisi on aineistopaketti, jossa on laskettu valmiiksi matka-aika- ja etäisyystiedot kolmella kul-kumuodolla (auto, joukkoliikenne, kävely) pääkaupunkiseudun 13 000 YKR-tilastoruudun välille.

Palveluiden saavutettavuudesta pääkaupunkiseudulla

Eriarvoistuva palveluverkko? Muuhun maahan verrattuna pääkaupunkiseudun palveluverkko tiheä ja joukkoliikenneverkosto on verraten kattava. Tarkempi palvelujen vertailu paljastaa kuitenkin merkittäviä eroja alueiden ja kuntien päi-vittäispalvelujen saavutettavuudessa. Esimerkiksi matka lähimpään kauppaan tai kirjastoon vaihtelee merkittävästi kuntien välillä ja käy-tettävissä olevasta kulkumuodosta riippuen (ks. myös Salonen ym. 2012; Lahtinen ym. 2013; Saarsalmi 2014) (Kuva 2).

Palveluiden keskittäminen vaikuttaa niiden saavutettavuuteen olennaisesti. Parhaiten saavutettavat paikat ovat seudun kasvun, autois-tumisen ja nykyisen liikennesuunnittelun myötä siirtymässä keskus-tan lisäksi seudun reunoille – ja niihin kauppa hakeutuu. Esimerkiksi analyysimme kauppakeskusten saavutettavuudesta eri kulkumuodoilla (Salonen ym. 2012) osoitti, kuinka keskustan ohella myös muihin kau-pan keskuksiin pääsee autolla hyvin nopeasti. Omalla autolla liikkuen

31

Kuva 1. MetropAccess-Reitittimen avulla voidaan arvioida uusien joukkoliikennelinjojen vaikutusta saavutettavuuteen alueellisesti. Yllä Tapiolan joukkoliikennesaavutettavuus vuoden 2013 lopussa ja alla saavutettavuus Länsimetron aloitettua toimintansa.

Matka-aika (min)

175

60

40

200

pääväylä

rautatie

metro

32

lähes kaikki pääkaupunkiseutulaiset tavoittavat kotiaan lähimmän kauppakeskuksen alle puolessa tunnissa. Kehien kauppakeskukset ovat omalla autolla saavutettavissa jopa nopeammin kuin Helsingin keskus-tan kauppakeskukset.

Joukkoliikennematkustajan näkökulmasta katsottuna tilanne näyttäytyy toisenlaisena. Kaupan erikoisliikkeiden ja vähitellen myös julkisten palveluiden on nähty keskittyvän kauppakeskuksiin. Samalla kauppakeskukset siirtyvät erityisesti autoilevan väestönosan hyvin saavuttamiksi. Jos ei-autoileva väestönosa joutuu valitsemaan kulku-muotonsa valinnan ohella myös elämäntavan, jossa osa palveluista muuttuu saavuttamattomaksi, on kynnys autoilun vähentämiseen tai siitä luopumiseen merkittävästi suurempi (vrt. Ratvio 2012). Jos asuk-kailla halutaan olevan aito mahdollisuus liikkua arjessaan eri tavoin, on kaupallisten toimintojen sijoittuminen tärkeää huomioida myös tulevaisuuden joukkoliikenneinvestoinneissa. Lisäksi julkisen palve-luiden keskittämisessä on tärkeää huomata kokonaiskustannukset yh-teiskunnalle saavutettavuuden heiketessä: matkojen pidentyessä aikaa palveluiden hakuun kuluu yhä enemmän ja ympäristörasite esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen muodossa kasvaa (ks. Lahtinen ym. 2013). Uusia liikenneyhteyksiä ja kestäviä liikkumismuotoja Pääkaupunkiseudun liikenneverkko on jatkuvassa muutoksessa, mu-kaan tulee uusia liikkumismuotoja ja nykyinen politiikka tähtää lihas-voimaisen ja julkisen liikenteen suosimiseen. Tulostemme mukaan

Kuva 2. Keskimääräiset matka-ajat lähikauppaan pääkaupunkiseudun suurissa kunnissa (vas.) sekä lähimpään suureen kauppakeskukseen koko pääkaupunki-seudulla (oik.).

Auto

Joukkoliikenne

1 100 000

Asukkaita

1 000 000

900 000

800 000

700 000

600 000

500 000

400 000

300 000

200 000

100 000

0

Matka-aika (min)

0 2 4 6 168 1810 20 2612 22 2814 24 30

Vantaa

Kävely

Joukko- liikenne

Auto

0 42 6 8 10 12 14

Espoo ja Kauniainen

Helsinki

33

esimerkiksi kaupunkipyöräjärjestelmä julkisen liikenteen parina toisi käyttäjilleen selviä aikasäästöjä pyöräjärjestelmän toiminta-alueelle suuntautuvilla matkoilla (Jäppinen ym. 2013). Länsimetron avautumi-nen vuonna 2016 muuttaa koko pääkaupunkiseudun joukkoliikennesaa-vutettavuutta: Analyysiemme perusteella esimerkiksi Tapiolan saavut-taa julkisella liikenteellä puolessa tunnissa nyt noin 115 000 asukasta, ja Länsimetron tultua jopa 160 000 pääkaupunkiseutulaista.

Toteutuessaan tulevaisuuden liikenneratkaisut tukevat pääkau-punkiseutulaisten kestävämpää liikkumista. Jo nykyisellään moni pääkaupunkiseutulainen tekee arjessaan ympäristön kannalta positii-visia kulkumuotovalintoja: Esimerkiksi tapaustutkimuksemme Kunin-kaankolmion alueelta osoittaa, että asukkaiden arkimatkat ovat keski-määrin lyhyitä ja taittuvat useimmiten jalan tai pyörällä (Salonen ym. 2014). Moni asukkaista valitsee nopeimman kulkumuodon (usein auto) asemesta kestävämmän liikkumismuodon työ- ja asiointimatkalleen. Kauppamatkoilla autoilun osuus on kuitenkin huomattavan suuri. Moni valitsee auton kauppareissulle silloinkin, kun matka taittuisi nopeam-min jalan tai pyörällä. Jos jatkossa lähipalveluita keskitetään tuomalla niitä kaupallisten palveluiden yhteyteen, olisi tärkeää pohtia myös lisä-kannustimia muiden kulkumuotojen valintaan.

Lopuksi Helsingin seutu on jo hyvän aikaa kehittynyt kohti monikeskuksista kaupunkiseutua. Aluetta muuttavat niin kaupunkisuunnittelu kuin palveluiden tuottajat ja yksittäiset ihmiset valintoineen. Kaupunkisuun-nittelulle kaupunkien rakenteellinen muutos on haaste, jonka ymmärtä-miseen ja ohjaamiseen tarvitaan uusia käsitteellisiä ja menetelmällisiä työkaluja ja tarkastelutapoja. Avoimen tieteen ja päätöksenteon henges-sä MetropAccess-hankkeessa kehitetyt menetelmät sekä koko pääkau-punkiseudun kattava multimodaalinen matka-aikamatriisiaineisto ovat vapaasti saatavilla hankkeen verkkosivuilta (www.helsinki.fi/science/accessibility).

34

Lähteet

Batty, M. & Longley, P. (1994). Fractal cities. Academic Press, London.

Bertolini, L. & le Clercq, F. (2003). Urban development without more mobility by car?

Lessons from Amsterdam, a multimo-dal urban region. Environment and Planning A 35: 575–589.

Buys, L. and Miller, E. (2011) Concep-tualising convenience: Transpor-tation practices and perceptions of inner-urban high density residents in Brisbane, Australia. Transport Policy, 18(1), 289–297.

Geurs, Karst T. & van Wee, Bert (2004). Accessibility evaluation of land-use and transport strategies: review and research directions. Journal of Transport Geography 12, 127–140.

HSL (2012). HLJ 2011 Saavutettavuus-tarkastelut, SAVU. HSL:n julkaisuja 18/2012.

Joutsiniemi, A. (2010). Becoming Metapolis – A Configurational Ap-proach. Datutop 32: 2010. Tampere University of Technology, Tampere.

Jäppinen, S., Toivonen, T. & Salonen, M. (2013). Modelling the potential effect of shared bicycles on public transport travel times in Greater Helsinki: An open data approach. Applied Geography 43, 13–24.

Laakso, S. & Halme, T. & Kilpeläinen, P. & Loikkanen, H. A. & Vaattovaa-ra, M. (2005). Kirkkonummen kun-nan muuttoliiketutkimus. Helsin-gin yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja B 52.

Lahtinen, J., Salonen, M. & Toivonen, T. (2013). Facility allocation strategies and the sustainability of service delivery: Modelling library pa-tronage patterns and their related CO2-emissions. Applied Geography 44, 43–52.

Loikkanen, H., Laakso, S. & Susiluoto, I. (toim.) (2012). Metropolialueen talous. Näkökulmia kaupunkita-louden ajankohtaisiin aiheisiin.

Kaupunkitutkimus ja metropoli-politiikka -ohjelma ja Helsingin kaupungin tietokeskus. <http://www.hel2.fi/tietokeskus/julkaisut/pdf/12_06_11_Tutkimus_Susiluoto.pdf>

Lönnqvist, H. & Laakso, S. (2012). Kaupunkialueen maankäyttö metropolialueella. Teoksessa Loik-kanen, H., Laakso, S. & Susiluoto, I. (toim.) (2012). Metropolialueen talous. Näkökulmia kaupunkita-louden ajankohtaisiin aiheisiin. Kaupunkitutkimus ja metropoli-politiikka -ohjelma ja Helsingin kaupungin tietokeskus. <http://www.hel2.fi/tietokeskus/julkaisut/pdf/12_06_11_Tutkimus_Susiluoto.pdf>

Mäntysalo, R. & Peltonen, L. & Kanni-nen, V. & Niemi, P. & Hytönen, J. & Simanainen, M.(2010). Keskuskau-pungin ja kehyskunnan jännitteiset kytkennät. Paras-ARTTU-ohjelman tutkimuksia nro 2. Suomen Kunta-liitto. Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu, Yhdyskuntasuunnit-telun tutkimus- ja koulutuskeskus YTK, Helsinki.

Ratvio, R. (2012). Elämää keskustassa ja kaupunkiseudun reunoilla. Ur-baani ja jälkiesikasupungillinen elämäntyyli asumisen valinnoissa ja arkiliikkumisessa Helsingin seu-dulla. Department of Geosciences and Geography A 15, Helsinki.

Salonen, M., Toivonen, T. & Vaat-tovaara, M. (2012). Arkiliikkumisen vaihtoehdoista monikeskuksistu-vassa metropolissa: Kaksi näkökul-maa palvelujen saavutettavuuteen pääkaupunkiseudulla. Yhdyskunta-suunnittelu 2012, 3:8–27.

Salonen, M. & Toivonen, T. (2013). Modelling travel time in urban networks: comparable measures for private car and public transport. Journal of Transport Geography 31, 143–153.

35

Salonen, M., Broberg, A., Kyttä, M. & Toivonen, T. (2014). Do residents prefer time-wise optimal or sus-tainable mode choices? Combing public participation GIS and multi-modal travel time analysis for daily mobility research. Käsikirjoitus.

Tukiainen, J . & Valkama, P. (2012). Kaupunkipalvelujen järjestämis-vaihtoehdot ja kilpailuttaminen. Teoksessa Loikkanen, H., Laakso, S. & Susiluoto, I. (toim.) (2012). Metropolialueen talous. Näkökul-mia kaupunkitalouden ajankohtai-siin aiheisiin. Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka -ohjelma ja Helsingin kaupungin tietokeskus. <http://www.hel2.fi/tietokeskus/julkaisut/pdf/12_06_11_Tutkimus_Susiluoto.pdf>

Toivonen, T., Salonen, M, Paksula, M., Lahtinen, J., Jaakkola, T., Jäppinen, S. & Saarsalmi, P. (2011). Open Ac-cessibility? Modelling spatial acces-sibility using data from open-access interfaces. <http://www.lounais-paikka.fi/paikkaoppi/presenta-tions/GI_Norden_Toivonen.pdf>

Uudenmaanliitto (2010). Koko Uu-denmaan maakuntaohjelma 2011−2014. Metropolimaakunnan toimintaympäristö ja muutosilmiöt. Lähtökohtia ja kehittämishaasteita maakuntaohjelman laadinnalle. Uudenmaan liiton julkaisuja E 110 – 2010.

Vaattovaara, M. (2011). Suuri murros kaupunkirakenteen kehityksessä. Teoksessa Cantell, T. & Lahti, T. (2011). Helsinki tiedon kohteena: Helsingin kaupungin tietokeskus 100 vuotta. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.

Vasanen, A. (2012). Functional poly-centricity: Examining metropoli-tan spatial structure through the connectivity of urban sub-centres. Urban Studies 2012, 1-18.

37

Kohti innovatiivisia elinkaarimalleja

Ari Laitala

Kohti innovatiivisia elinkaarimalleja tutkimus-hankkeessa tutkittiin niitä haasteita ja mahdol-lisuuksia, joita elinkaarihankkeiden toteutta-miseen kuntapuolen talonrakennushankkeissa sisältyy. Tutkimuksen tulokset ovat linjassa aiempien käsitysten kanssa siitä, että innovatii-visia toteutuksia ei näytä syntyvän ilman erityisiä toimintatapoja ja kannustimia. Tämä on tilanne varsinkin silloin, kun hankkeena on peruskor-jauskohde, jolloin vapausasteita on vähemmän uudiskohteisiin verrattuna. Tässä tutkimuksessa keskityttiin erityisesti koulukiinteistöihin, joita elinkaaritoteutusten valtaosa on.

Hankkeen toimintasuosituksissa ehdotetaan perusteellisempaa paneutumista siihen, millä perustein valinta peruskorjauksen ja uudisraken-nuksen välillä tehdään. Myös pitkien palvelujak-sojen toimintamallien uudistamiseen tarvitaan kannustimia. Energiatehokkuuden merkitys on kasvussa, mutta myös hiilitaseen sisällyttämi-nen elinkaaritarkasteluun alkaa olla ajankoh-taista. Lähitulevaisuudessa kasvavaa huomiota

38

joudutaan kiinnittämään myös oppimistilojen tasalaatuisuuteen ja yhdenvertaiseen tarjoami-seen.

Elinkaarimalleja eli suomalaisia sovelluksia kansainvälisistä Pub-lic-Private-Partnership toimintamalleista on kuntien tilahankkeissa toteutettu nyt hiukan toistakymmentä vuotta. Toimintamallin useista eduista huolimatta niiden yleistyminen on kuitenkin ollut hidasta. Kun-tatalouden kasvavat paineet ovat kuitenkin jälleen lisänneet kiinnostus-ta elinkaarimalleja kohtaan. Onkin tullut ajankohtaiseksi kysyä, mitä tähänastiset kokemukset elinkaarimalleista ovat opettaneet ja millaisia kehitystarpeita ja mahdollisuuksia toimintamalliin liittyy.

Elinkaarimallit ovat haasteellinen toimintatapaTalonrakennuspuolen elinkaarimalleilla tarkoitetaan karkeasti ottaen kiinteistöinvestointeja, joissa tilaaja - esimerkiksi kunta - hankkii vaik-kapa uuden koulurakennuksen tai vanhan rakennuksen perusparan-nuksen yksityisen sektorin toimijalta siten, että hankintaan liitetään pitkä palvelujakso. Tällainen palvelujakso voi olla esim. 20 vuoden pituinen ja se sisältää tyypillisesti kiinteistön käyttöön ja ylläpitoon kuuluvia toimintoja. Koulun tapauksessa ruokalapalvelukin on usein osa sopimusta.

Yksi toimintamallin eduista kuntatoimijalle on siinä, että kiinteistön mahdollisten käytettävyysongelmien ilmaantuessa vastuu kuuluukin palvelun tuottajalle. Näin ollen jo hankkeen suunnittelusta lähtien on syytä kiinnittää huomiota koko kiinteistön elinkaaren ajalle, eikä pel-kästään rakennusaikaisiin ratkaisuihin ja toimintatapoihin. Kiinteistön omistusoikeuden siirtyminen tilaajalle (kunnalle) voidaan sopia mo-nella eri tavalla, samoin kuin hankkeen rahoituksenkin järjestäminen. Suomessa enemmistö talonrakennuspuolen hankkeista on sellaisia, että tilaaja rahoittaa suoraan rakennusvaiheen investoinnin ja palvelujak-sosta maksetaan kuukausittaista maksua. Toimintamallit, joissa pal-veluntuottaja vastaa myös hankkeen varsinaisesta investointikustan-nuksesta, ovat kuitenkin yleistyneet. Tällöin investoinnista maksetaan osana kuukausittaisia maksuja ja omistusoikeuden siirto palvelujakson jälkeen tapahtuu sopimuksessa määritellyllä jäännösarvon laskenta-mallilla.

Elinkaarimalleja on tutkimuskirjallisuudessa sekä kiitelty että moi-tittu. Enenevässä määrin huomiota on alettu kiinnittää siihen, että elin-kaaritoteutusten epäillään huomattavan helposti johtavan varsin tavan-

39

omaisiin toteutuksiin, vaikka näin ei pitäisi laajemman osaamispohjan ja yhteistoiminnan johdosta olla. Koska tarkoitus on sopia yhteistyöstä varsin pitkäksi ajaksi, on tietysti ymmärrettävääkin, että puolin ja toisin halutaan suosia turvallisia ja varmoja ratkaisuja. Uutuusarvoisiin (”in-novatiivisiin”) ratkaisuihin ei kummallakaan osapuolella välttämättä ole erityisiä kannustimia.

Toisaalta vaatimukset tilojen tarkoituksenmukaisuudesta ja ratkai-sujen uutuusarvoisuudesta ovat yleisestikin ottaen kasvussa. Tilate-hokkuutta olisi suotavaa parantaa ja käyttöasteita kokonaisuudessaan nostaa. Käsitykset oppimisen vaatimista tiloista ovat murroksessa ja toisaalta myös mahdolliset rakennusten käyttötarkoituksen muutok-set olisi kiinnostavaa sisällyttää vaatimuksiin. Lisäksi nämä varsin monimutkaiset ja laajat hankkeet tulisi kyetä toteuttamaan ilman hankintalain kangistavaa vaikutusta.

Tutkimusmenetelmästä lyhyestiEspoo on ollut Suomessa elinkaarimuotoisten hankintojen edelläkävijä ja aktiivinen hyödyntäjä jo pitkään, joten tutkimus päätettiin toteuttaa tapaustutkimuksena Espoon kokemuksiin pohjautuen. Lähtökohtana on kuitenkin ollut yleisesti kiinnostavien näkökulmien esillä pitäminen ja ennen kaikkea tulosten yleistettävyys kuntakentässä laajemminkin. Tutkimus suoritettiin syksyn 2014 aikana haastattelemalla lähinnä Espoon Tilakeskuksen asiantuntijoita. Hankkeen tutkijana toimi al-lekirjoittanut. Tutkimuksessa päädyttiin lopulta antamaan seitsemän toimintasuositusta, joista seuraavassa esitetään tiivis yhteenveto.

Toimintasuosituksia kunnilleVarsinkin kasvukeskuksissa joudutaan jatkuvasti harkitsemaan sitä, missä määrin uusia koulurakennuksia rakennetaan lisää ja samalla ratkaisemaan vanhenevien koulukiinteistöjen peruskorjaustarpeita. Näiden ratkaisujen perusteita joudutaan entistä syvällisemmin harkit-semaan. Viisas kuntaorganisaatio osaa tehdä perusteltuja valintoja sen suhteen, aloitetaanko tai jatketaanko myös elinkaarimuotoisia hankin-toja. Samalla joudutaan puntaroimaan vaihtoehtoja perusparannusten ja uudisrakennusten välillä.

Kuinka paljon vanhaa korjaamalla itse asiassa säästetään? Tämän tutkimuksen tulokset indikoivat näkemystä, että pidemmällä täh-täimellä ei välttämättä säästetä lainkaan. Uudisrakennukset antavat vapaammat kädet esim. tilatehokkuuden muutoksille ja ylipäänsä mit-takaavamuutoksille. Samalla tarkasteluun tulisi ottaa väliaikaisten kou-lutilojen tarjoamat mahdollisuudet. Väliaikaisten tilojen tarjoamisesta on tullut kasvavaa liiketoimintaa ja tarjolla näyttäisi olevan perinteisten ”parakkiratkaisujen” sijaan laadukkaitakin ratkaisuja.

40

Näin päästään kuntatoimijan näkökulmasta oleelliseen kokonais-tarkasteluun. Vaikka yksittäiset koulurakennukset voivat esim. koulu-laisten vanhempien näkökulmasta herättää suurinta kiinnostusta, on kunnan mittakaavassa kuitenkin kysymys kokonaisesta palveluverk-ko-optimoinnista. Tässä lähtökohtana on mahdollisimman tasalaatui-sen koulutilan tarjoaminen niin oppilaille kuin kouluhenkilökunnalle-kin.

Kuvio 1. Edullisuusvertailujen perusvaihtoehdot toimitilatuotannossa. Erilaisia muunnelmia näistäkin vaihtoehdosta löytyy lukuisia. Kokonaiskuvan saamiseksi vertailuihin tulisi ottaa mukaan myös vuokraamiseen ja olemassa olevien tilojen ostamiseen perustuvat vaihtoehdot.

41

Tasalaatuisuuteen liittyy myös kysymys kiinteistönpidosta. Elin-kaarimuotoisissa toteutuksissa korkeatasoinen ja tasalaatuinen kiin-teistönpito on varmistettu sopimuksin. Tässä mielessä kunnan omat koulukiinteistöt ovat helposti spekulaation kohteena. Nykyisessä ta-loustilanteessa syntyy helposti kiusaus tinkiä kiinteistönpidon tasosta, koska seuraukset tästä näkyvät usein vasta vuosien päästä - tosin varsin korkeiden korkojen kera.

Energiatehokkuuskysymykset ovat jo lähtökohtaisesti luonteva osa elinkaaritoteutuksia. Tälläkin rintamalla pelisäännöt ovat jälleen muuttumassa, kun rakentamisen ohjauksessa siirryttäneen vuonna 2017 lähes nollaenergiatasoiseen rakentamiseen. Kysymys on mm. siitä, että isompiin rakennuksiin tulee käytännössä liittää jonkinlainen ener-giantuotantomuoto. Tämä muuttaa niin suunnittelun perusteita kuin palvelujaksonkin toimintaa. On kuviteltavissa, että esim. aurinkopane-lointiratkaisu ei taloudelliselta käyttöiältään yllä 20 vuoteen - ehkä vain puoleen siitä. Hankkeiden sopimusjuridiikka siis tuskin on ainakaan kevenemässä.

Varsinaisen energiatehokkuuden lisäksi kysymys on enenevässä määrin myös hiilidioksidipäästöistä. Oikeastaan jo nyt olisi syytä tar-kastella rakentamisen ja käytön hiilijalanjälkeä yhtenä kokonaisuutena ja ottaa se mukaan esim. hankintamenettelyn laatukriteeristöön.

Tässä tutkimuksessa on noussut esille useita seikkoja, joihin tule-vissa elinkaarihankinnoissa tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Miten, missä järjestyksessä, kenen toimesta ja milloin näitä uusia askeleita tu-lisi ottaa, onkin seuraava kysymys. Siihen tämä tutkimus ei kuitenkaan anna neuvoja. Suositukset jäävät nyt virkamieskunnan pohdittavaksi. Myös poliittisten päättäjien panosta tullaan tarvitsemaan. Tutkimukses-sa nousi esille myös koko joukko uusia tutkimusideoita, kuten tarjoavan konsortion kokoaminen muuten kuin rakennusliikevetoisesti, joten tutkijoita saatetaan tällä työmaalla tarvita tulevaisuudessakin.

43

Regiimistä toimijaverkkoon? Regiimiteorian ja toimijaverkkoteorian mahdollisuudet kaupunkiseutujen kehityksen hallinnan analyysissä

Puustinen, Sari & Akkila, Ilona

Miten ymmärtää tämän päivän paikallista hal-lintaa? Yhteiskuntatieteissä ja kaupunkitutki-muksessa on viime aikoina kiinnitetty huomiota uudenlaisiin poliittisiin ja taloudellisiin toimijoi-hin, jotka määrittävät kaupunkitilaa yllättävillä tavoilla. Siviiliyhteiskunta, erilaiset yhdistykset ja yksilöt ovat herättäneet huomiota merkittä-vällä toiminnallaan totuttujen instituutioiden ohi kaupunkipolitiikassa ja kaupunkitilan tuottami-sessa. Teknologian ja ympäristön muutoksen tunkeutuminen jokapäiväiseen elämäämme on myös herättänyt vaatimuksia tutkia yhteiskun-taa inhimillisten ja materiaalisten toimijoiden verkostona. Näitä toimijaverkostoja voivat muodostaa esimerkiksi yhdyskuntien infra-struktuuri tai kaupunkisuunnitteluun vaikuttavat materiaaliset toimijat kuten suunnittelu- ja stra-

44

tegiadokumentit yhdessä totuttujen institutio-naalisten ja yksilötoimijoiden kanssa.

Tässä artikkelissa vertaillaan kahta kaupunkien kehityksen hallinnan teoreettiseen tarkasteluun käytettyä lähestymistapaa. Perinteisempi urbaani regiimiteoria, joka alun perin kehitettiin selittämään yksityisen ja julkisen sektorin suhteita Pohjoisamerikkalaisessa kontekstissa, on ollut yksi keskeisiä hallinnan tutkimuksen työkaluja 1990- ja 2000-lu-vuilla. Se on ollut monenlaisten tulkintojen ja kiivaan kansainvälisen keskustelun kohteena. Toimijaverkkoteoria (Actor-Network theory, ANT) syntyi alun perin 1970-luvulla teknologisessa tieteen tutkimukses-sa, jossa sovellettiin antropologisia menetelmiä laboratoriokäytäntöjen tutkimukseen. Tutkimuksessa todettiin, että materiaalit ja paikka vai-kuttavat tieteeseen ja tieteentekoon merkitysten ja vuorovaikutuksen kautta, joka tulisi ottaa huomioon muillakin tieteenaloilla. Myöhemmin toimijaverkkoteoriaa on käytetty ja sovellettu eri tieteenaloilla, missä materiaaliset toimijat ovat olleet kiinnostuksen kohteena. Kaupunkitut-kimuksessa sen sovellettavuudesta ja uskottavuudesta on aina väliajoin uusiutuvaa debattia, viimeisimmät esimerkiksi Planning Theory 2010-2013 and City 2010- 2012 -journaaleissa.

Urbaani regiimiteoria ja toimijaverkkoteoria valittiin tarkastelun kohteiksi Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka-yhteistyöohjelmas-sa tutkimiemme osahankkeiden perusteella. Tutkimushankkeessamme ”Urbaani regiimi - paikallisten hallintaverkostojen ongelmat ja mahdol-lisuudet metropolialueella olemme tutkineet paikallista hallintaa sekä laajemman kaupunkiseudun kehityksen että yksittäisen kaupunkiuu-distuksen näkökulmista. Puustinen käyttää regiimiteorian kehikkoa analyysissään Helsingin seudun asuntosektorin keskeisistä toimijois-ta, näiden tavoitteista ja yhteistyöstä (Puustinen 2010). Akkila tutkii Lahden kaupunkikeskustan kehittämistä myös regiimiteorian avulla, mutta suosittelee tutkimustulostensa perusteella tutkimuskehikoksi regiimiteorian ja toimijaverkkoteorian yhdistelmää (2015 tulossa). Kaksi eri teoreettista näkökulmaa samasta aihepiiristä mahdollistavat kiin-nostavan vertailuasetelman, sillä ne hahmottavat hallinnan (toimijat ja yhteistyön) eri tavoin. Tässä artikkelissa keskitytään tutkimuksissa käytettyjen teoreettisten lähestymistapojen esittelyyn. Käymme läpi urbaanin regiimiteorian ja toimijaverkkoteorian vahvuuksia ja puutteita sekä pohdimme lähestymistapojen eroavaisuuksia. Mietimme, millai-sen paikallisen toimintaympäristön analyysiin nämä lähestymistavat soveltuvat. Lisäksi pohdimme myös mahdollisuutta yhdistellä analyysi-työkaluja.

45

Urbaani regiimiteoria tutkii ”raskaan sarjan toimijoita”Urbaani regiimiteoria, lyhyemmin regiimiteoria on 1980-luvun puolivä-lin jälkeen kehittynyt kaupunkipolitiikan tutkimussuuntaus, jolla on yhteyksiä pluralistiseen ja elitistiseen valtatutkimukseen sekä poliitti-seen talousteoriaan. Sen anti kaupunkien tutkimukselle on siinä, että se keskittyy etenkin epävirallisiin hallinnan yhteistyöverkostoihin ja toimintatapoihin. Sitä on kutsuttu ns. keskitien analyysiksi, sillä tarkoi-tuksena ei ole tutkia organisaatioita sinällään tai yksityisen sektorin pe-netroitumista julkiselle sektorille, vaan konsensushakuisen yhteistyön luomista eri toimijoiden välille pidemmällä aikavälillä (Mossberger & Stoker 2001). Keskeisenä tutkimuskohteena ovat julkisten ja yksityisten organisaatioiden (toimijoiden) väliset riippuvuussuhteet taloudellisten ja sosiaalisten kysymysten ratkaisussa. Erityistä huomiota kiinnitetään toimijoiden välisen vuorovaikutuksen, toiminnan kollektiiviseen orga-nisointiin ja siihen liittyviin ongelmiin.

Regiimiteoriassa paikallisen hallinnan nähdään tietyllä rajatulla alueella järjestyneen urbaanin regiimin tai kaupunkiregiimin muotoon. Regiimillä tarkoitetaan ideologisia, kulttuurisia ja usein historiallisen kehityksen seurauksena syntyneitä yksityisten ja julkisten toimijoiden yhteenliittymiä, joilla on pääsy institutionaalisiin resursseihin ja jotka ratkaisevalla tavalla voivat vaikuttaa kaupungin hallintaan. Niiden ta-voitteena on usein urbaanin talouden kasvu tai yhteiskunnallisiin muu-toksiin sopeutuminen (Logan & Molotch 1996; Kainulainen 2000).

Regiimiteoriassa valta nähdään sosiaalisesti tuotettuna kykynä tai kapasiteettina toimia tai osallistua yhteistoimintaan. Sen nähdään lähtökohtaisesti fragmentoituneen julkisen vallan ja markkinavoimien välille. Osapuolilla on hallussaan erilaisia resursseja, joita yhteistoimin-taan tarvitaan. Tärkeimmät resurssit ovat strategisen tiedon hallinta ja kyky käyttää tietoa sekä strategisten resurssien hallinta, joka tekee toimijasta attraktiivisen muiden näkökulmasta. Esimerkiksi julkisilla toimijoilla on poliittista legitimiteettiä ja auktoriteettia, yksityisillä taas pääomaa (Stone 1986, 1989; Stoker 1995; Mossberger & Stoker 2001; Kai-nulainen 2000).

Regiimitutkijoiden painotukset toimijoiden yhteisten tavoitteiden tai intressien olemassaolosta eroavat jonkun verran toisistaan. Kainulaisen mukaan regiimissä on kyse yhteisistä tavoitteista ja niiden saavutta-misesta (2000). Mossbergerin ja Stokerin mukaan osapuolten yhteistyö ei edellytä konsensusta arvoista ja uskomuksista, vaan yhteistyöhän osallistuminen lähinnä mahdollistaa omien tavoitteiden toteutumisen. Toisaalta regiimit muokkaavat osallistujiensa tavoitteita ajan mittaan ja lähentävät osallistuvia, ne luovat ja etabloivat myös yhteisen toiminnan

46

muotoja ja agendoja, koska eroavaisuuksia pyritään vähentämään ja haetaan stabiilia yhteistyösuhdetta (Mossberger & Stoker 2001; Stone 1993).

Voitaisiin ajatella, että regiimit ovat oletusarvo kapitalistisissa yh-teiskunnissa, koska julkisen ja yksityisten toimijoiden yhteistyötä on kaikkialla. Kaikki kaupungit tai kaupunkiseudut eivät kuitenkaan ole regiimejä. Regiimit ovat aina tietoisten poliittisten valintojen tulosta. Regiimin olemassaolo tietyssä paikassa tiettyyn aikaan on empiirinen kysymys joka edellyttää tietynlaisia suhteita mukaan lukien kykyä rakentaa toimivia julkisten ja yksityisten toimijoiden kumppanuuksia valittujen agendojen ympärille (Stoker & Mossberger 1994).

Regiimien tuntomerkkejä ovat, että ne ovat epävirallisia mutta suh-teellisen pysyviä toimintaverkostoja. Toimintaedellytyksiin, ”hallinnan kapasiteettiin”, vaikuttavat sekä toimijoiden resurssit että keskinäiset suhteet. Toimijoiden välillä vallitsee yleensä konsensus yhteisestä poli-tiikasta, jota myös ylläpidetään esimerkiksi pienillä palkinnoilla ja toi-mintamahdollisuuksilla. Regiimit häivyttävät eroa julkisesti valvotun hallinnon ja yksityistaloudellisesti ohjautuvien taloudellisten voima-varojen välillä (Puustinen 2010; Mossberger ja Stoker 2001; Stone 1989, 1993; Taavitsainen 2008).

Yksi tunnetuimmista regiimiteorian sovellutuksista on Stokerin ja Mossbergerin regiimitypologia (Stoker & Mossberger 1994). Sen lähtökohtana on ajatus, että paikalliset tai alueelliset kontekstit vai-kuttavat siihen, millaiseksi regiimi muodostuu. Kuvatakseen erilaisia liittoutumisen malleja, toimintatapoja sekä yhteistyön motiiveja Stoker ja Mossberger ovat typologisoineet regiimit kolmeen ideaalimalliseen peruskategoriaan: orgaanisiin, instrumentaalisiin ja symbolisiin. Jaot-telu perustuu regiimien laadun ja toiminnan arviointiin erilaisien ulot-tuvuuksien perusteella. Regiimit eivät välttämättä ole tiukkarajaisia, vaan muuttuvia. Sama regiimi voi kehityskaarensa aikana kuulua eri kategorioihin tai ne voivat sisältää piirteitä eri kategorioista. Lisäksi paikallisilta hallinnan areenoilta voidaan erottaa myös valtakoalitioita haastavia yhteistyöverkostoja ja vastakoalitioita (Stoker & Mossberger 1994; Nevalainen 2004)

Regiimiteoriasta ja regiimi-käsitteen oikein- tai väärinkäytöstä käyty keskustelu tarjoaa muitakin työkaluja regiimianalyysin suoritta-miseen. Stokerin mukaan regiimianalyysin tulisi vastata ainakin seu-raaviin kysymyksiin: miksi tietyt toimijat ovat vahvoja (ts. mitkä ovat niiden strategiset resurssit) ja mitä hyötyä toimijoille on regiimiin osal-listumisesta. Stoker korostaa myös sitä, että valta tulisi regiimianalyy-sissä nähdä toimintakykynä, eli regiimin olemassaoloa tulisi arvioida sen perusteella, onko sillä todellista vaikutusvaltaa niihin kysymyksiin tai päämääriin, joita se on perustettu edistämän. Lisäksi on huomioita-

47

va, ettei mikä tahansa julkisen ja yksityisen välinen kumppanuussuhde ole urbaani regiimi, vaan regiimin on täytettävä tietyt tunnusmerkit. Stoker muistuttaa vielä, että vaikka regiimiteoria olettaa pluralistisen näkemyksen kanssa yhdensuuntaisesti vallan olevan fragmentoitunutta monille erilaisille yhteiskunnallisille ryhmittymille – myös muille kuin raskaan sarjan toimijoille - on silti olemassa strategisilta resursseiltaan muita etuoikeutetumpia ryhmiä, jotka kykenevät liittoutumaan esimer-kiksi regiimin muotoon (Stoker 1995).

Toimijaverkkoteoria kyseenalaistaa institutionaaliset rakenteet Toimijaverkkoteorian juuret ovat tieteen ja teknologian tutkimuksessa 1970 ja 80-luvun vaihteessa, jolloin tunnistettiin paikan ja materiaalis-ten esineiden tärkeys tieteellisen tiedon tuottamiselle laboratorio-olo-suhteissa (Latour & Woolgar 1979; Latour 1983). Toimijaverkkoteoriaa on sittemmin käytetty monilla eri aloilla insinööritieteistä sosiologiaan. Näiden tutkimusten yhteisenä nimittäjänä ovat olleet materiaalisten ja inhimillisten toimijoiden suhteet. Toimijat voivat olla peräisin luonnosta tai materiaalisia artefakteja. Inhimilliset toimijat voivat olla myös yk-silöitä, ryhmiä tai institutionaalisia tahoja. Teoria on herättänyt paljon keskustelua viime aikoina myös kaupunkitutkimuksen alalla (Planning Theory 2010–2013 and City 2010- 2012 -journaalit). Toimijaverkkoon koh-distunut mielenkiinto kaupunkitutkimuksen alalla johtuu oletettavasti sen painottamasta materian (ei-inhimillisen) ja sosiaalisen kanssakäyn-nistä.

Toimijaverkkoteorian avulla on kritisoitu nyky-yhteiskuntatieteitä todellisuuden tiukasta jaosta sosiaaliseen ja materiaaliseen, sekä jäl-kimmäisen huomiotta jättämisestä (Latour 2005, 2006). Yksityiskoh-taisemmin sen kritiikki on myös kaupunkitutkimuksen vallalla olevia teorioita, kuten poliittisen taloustieteen kritiikkiä Farías & Bender 2010). Sen avulla uskotaan voitavan jäljittää materiaalisia ja inhimillisiä toimijoita, sekä näiden välisiä yhteyksiä, joista kaupunki teorian mu-kaan muodostuu. Toimijaverkkoteorian keskeisimpänä argumenttina on, että sosiaaliset ja materiaaliset toimijat yhdessä ja samanarvoisina muodostavat sosiaalisen todellisuuden dynaamisina verkostoina, eikä tämän verkoston toimijoita tai toimintatapoja voida tietää ennalta. Teo-ria ei pyri vastaamaan valmiiksi määriteltyihin kysymyksiin yleistet-tävillä johtopäätöksillä, vaan on enemmänkin tapa osoittaa yhteyksiä inhimillisten ja materiaalisten toimijoiden välillä ja paljastaa mahdol-lisia kätkettyjä yhteyksiä, toimijoita ja niiden ristiriitoja verkostossa. Toimijat ovat olemassa vain toiminnan, eli luomiensa yhteyksien kautta eivätkä niiden luomat verkostot perustu territoriaalisiin tai institutio-naalisiin rajoihin (Mol 2010, Latour 2005) Näin ollen myös valta nähdään

48

manifestoituvan toiminnan ja neuvottelun kautta ja kuten regiimiteo-riassa, valta ei ole olemassa tyhjiössä, vaan se on rakenteellista (Latour 2005; Callon 1986).

Toimijaverkkoteoria onkin enemmän tutkimuskehikko, jonka tulisi ”herkistää” sosiomateriaalisen kokemiselle ja näkemiselle, kyseenalais-tamaan aiempia tottumuksia ja tunnistamaan kätkettyjä yhteyksiä toi-mijoiden välillä kuin teoria yhteiskunnan rakenteista tai dynamiikasta. Sen metodologia on lähellä grounded theorya tai etnografiaa, joissa ai-neistolähtöisesti tutkitaan tiettyä kokonaisuutta ilman taustaoletuksia. Näille metodologioille yhteistä on näkemys, jonka mukaan objektiivista totuutta tai yleispätevää teoriaa ei ole olemassa, sillä todellisuus on plu-ralistinen ja se hahmotetaan aina subjektiivisesti (McLure 2013; Latour 2006). Vain toimijoiden välisiä suhteita voidaan jäljittää ja ne voivat ker-toa meille näkökulman todellisuudesta.

Koska toimijaverkkoteoria ei varsinaisesti tähtää yleistettäviin johto-päätöksiin, sitä on kokeiltu yhdistää muihin kokonaisvaltaisempiin ra-kenteita selittäviin teorioihin, jotka antaisivat sille enemmän selitysvoi-maa tai normatiivista otetta (Boelens 2010; Rydin 2010; Mcfarlane 2011). Näissä yhdistelmissä ongelmallista on se, että toimijaverkkoteorian avulla kerätyt empiiriset tulokset ja teoria ovat käyttäneet eri tiedon ka-tegorioita (vrt. Tonkiss 2011), eikä niiden epistemologisia (tieteenmeto-dologisia) eroja ole otettu huomioon. Näin ollen tutkimuksien premissit ja johtopäätökset eivät kohtaa, toisin sanoen: argumentaatiossa on auk-ko. Kenties tästä syystä toimijaverkkoteorian käsitteen sijaan on alettu käyttää toimijaverkosta laveampaa ja vähemmän radikaalia käsitettä, ”kokoontumaa” tai ”yhteisöä” (Lehtonen 2008), jonka epistemologia on lähempänä poliittisen talouden teoriaa ja näin ollen joustavampi sovel-taa (Acuto 2011). Kokoontumalle keskeisiä kiinnostuksen kohteita ovat todellisuuden sosiomateriaalisuuden lisäksi politiikkojen liikkuvuus sekä niiden paikalliset muodot mikä ei enää ole niin kaukana regiimite-oriasta tai edes poliittisesta talousteoriasta (Dovey 2011; Mcfarlane 2011; Healey 2013). Tästäkin käsitteestä ja sen tarkoituksesta on varmasti eri mielipiteitä, mutta olennaista on sen joustavuus ja sovellettavuus ver-rattuna toimijaverkkoteoriaan.

Toimijaverkkoteorian puolestapuhujien mukaan urbaanit ilmiöt ovat muuttuneet niin paljon kompleksisemmiksi, että niitä pitäisi myös tutkia uusin tavoin (Farías & Bender 2010). Yhtäältä heidän vaatimuk-sissaan on kyse samoista kysymyksistä, joista keskusteltiin jo 1980- ja 1990-luvuilla, kuten globalisaation seurauksista kansantaloudelle ja politiikalle. Toisaalta emme puhu enää 1970-luvulla länsimaita kohdan-neista talouden rakennemuutoksesta, jonka paikallisia reaktioita muun muassa regiimiteoria syntyi selittämään. Kysymys on maailmanlaajui-sesta muutoksesta; siitä, miten kärjistyvä globalisaatio ja eteenpäin yhä

49

vähemmän esteittä kulkeva uusliberalismi vaikuttavat kaupunkitilaan ja miten näihin voimiin vaikutetaan takaisin (Harvey 2013).

Toimijaverkkoteoriassa ei suoranaisesti määritellä, mitä metodeja sitä soveltaessa tulisi käyttää, mutta usein esiin tulevat kvalitatiiviset menetelmät, kuten etnografia ja ankkuroitu teoria (grounded theory). Yhteistä mainituille metodeille on empiirisen aineiston keskeisyys ja teorian muodostaminen aineistosta luokituksia ja kategorioita kehitel-len (Dey 2007; Gobo 2008). Myös syvällinen, monipuolinen ja pidemmän aikavälin tarkastelu kuuluvat sekä toimijaverkkoteorian että edellä mai-nittujen metodologiaan (Latour 2005).

Mahdollisuus sisällyttää fyysinen ja materiaalinen toimijuus kau-punkitutkimukseen kokoontumana (tai yhteisönä) on kiehtova, sillä se voi tuoda uusia avauksia aineellisuuden, tilan ja tilallisuuden merkityk-sille kaupunkipolitiikassa. Miten infrastruktuuri, luonto ja kaupunkitila vaikuttavat meihin yhdyskuntana/yhteisönä ja miten me vaikutamme toisiimme niiden kautta? Mitä vielä paljastamattomia suhteita kaupun-kien materiaalisuuden kautta selviää?

Näkökulmien yhteneväisyyksiä ja erojaRegiimin ja toimijaverkon keskeinen ero on näkemys toimijoista ja nii-den välisistä suhteista – siitä miten hallinnan yhteistyö syntyy ja onko sillä tietoinen päämäärä. Regiimiteoriassa hallinta perustuu toimijoiden yhteistyöhön ja kommunikaatioon, kun taas toimijaverkkoteoriassa hallinnan toimijat ja niiden väliset suhteet välittyvät materiaalisuuteen liittyvien merkitysten ja vuorovaikutuksen kautta (Lehtonen 2008; Latour 2005). Toimijaverkon näkemys todellisuudesta on dekonstruk-tiivinen: sitä, keitä tai mitä tahoja toimijat ovat, ei voida tietää ennalta. Toimijaverkko on rajoiltaan ja koostumukseltaan avoin, ja toimijat voivat jatkuvasti muuttua ja muodostaa uusia sekä päällekkäisiä ko-koontumia (Latour 2005). Toimijaverkkoteoriaa soveltava tutkija on alun alkaen kiinnostunut vain yhteyksistä eli assosiaatioista, joita materian ja ihmisten välille syntyy toiminnan kautta. Toimijaverkkoteoriassa ei siis olla kiinnostuneita territoriaalisista tai institutionaalisista rajoista, koska niitä ei oleteta olevan. Toisaalta politiikka on Latourin mukaan toimijaverkkoteorian kannalta ainoaa toimintaa, joka sulkee joitain pois neuvottelemalla toimijaverkolle rajoja (Lehtonen 2008). Toimijaverkko voidaan nähdä prosessina, mutta hallinnan olemassaolon myöntäminen odottaisi jo tietynlaista prosessia, jota empiristinen toimijaverkkoteoria ei oleta etukäteen olevan olemassa. Regiimiteoria taas olettaa hallin-taa tapahtuvan muodossa tai toisessa, vaikka kyse ei välttämättä olisi regiimistä. Regiimiteoria (tai –analyysi) tutkii tiettyä ajallisesti ja pai-kallisesti spesifiä hallinnan muotoa, jota lähestytään tietyn tarkastelu-kehikon tai kriteerien kautta. Erona toimijaverkkoteorian näkemykseen

50

orgaanisesti muuntuvista kokoontumista regiimi nähdään tietoisen rakentamisen ja ylläpitämisen tuloksena syntyneenä, suhteellisen pysy-vä verkostona, jonka jäsenillä on yleensä institutionaalinen asema. Toi-sin kuin toimijaverkosto, regiimi on myös lähtökohtaisesti sulkeva: Se tavoittelee päämääriään toimijoidensa yhteenliittymänä ja sen kannalta on irrelevanttia, yhtyykö ympäröivä maailma sen tavoitteisiin tai onko ympäristö edes tietoinen niistä (Stoker 1995).

Regiimillä ja toimijaverkolla on myös yhteistä. Kummankin kiin-nostuksen kohteena ovat toimijoiden väliset suhteet tietyssä ajassa ja paikassa, niitä ei nähdä välttämättä pysyvinä tai etabloituina. Regiimi voidaan nähdä epävirallisena verkostona samoin kuin toimijaverkko. Regiimin olemassaolo vaatii kuitenkin toimijoilta yhteistyötä ja yhteisen agendan muodostusta, kun taas toimijaverkkoa ei rakenneta tietoisesti. Molemmissa teorioissa valta nähdään rakenteellisena ja hajautuneena, eikä pysyvänä, personifioituneena tai pelkästään institutionaalisena ominaisuutena (Stoker 1995; Mossberger & Stoker 2001; Latour 2005).

Regiimiteorian vahvuus toimijaverkkoteoriaan nähden on sen koko-naisvaltainen tutkimuskehikko. Sen avulla tutkimustuloksista voidaan johtaa yhteiskunnallisesti merkittäviä johtopäätöksiä. Kehikko hah-mottaa yhteiskunnallisen makrotason, jossa poliittiset ja taloudelliset resurssit yhdistyvät.

Vaikka poliittiset toimintaympäristöt eri puolilla maailmaa ovat hyvin erilaiset, tietyt ongelmat ja muutospaineet ovat samoja kaikkial-la: Kaupunkien tai kaupunkiseutujen välinen kilpailu investoinneista kiihtyy ja liiketaloudellisten intressien rooli päätöksenteossa kasvaa muokaten samalla urbaania ympäristöä. Kompleksisuus erityisesti paikallisen tason hallinnassa on lisääntynyt (Puustinen 2010; Stoker & Mossberger 1994; Law & Urry 2004). Regiimiteorian vahvuutena on lisäksi sen soveltuvuus mittakaavoiltaan ja organisaatioiltaan erilaisiin konteksteihin. Regiimiteoriaa on sen vuoksi käytetty myös kansainvä-lisessä vertailevassa tutkimuksessa – joskus tosin käsitettä venyttäen. Teorian kehittäjät korostavatkin, että on erityisen tärkeää tunnistaa ne paikalliset tai kansalliset käytännöt ja poliittisten toimintaympäristöjen eroavaisuudet, joita alkuperäinen, pohjoisamerikkalaisessa kontekstis-sa syntynyt regiimiteoria ei huomioi. Eroja on esimerkiksi paikallisen hallinnan liittoutumissa, institutionaalisissa järjestelyissä, taloudessa (mm. pääomien keskittymisen aste), historiassa, poliittisessa kulttuu-rissa ja osallistumisen mahdollisuuksissa (Stoker & Mossberger 1994). Esimerkiksi amerikkalaisessa regiimitutkimuksessa on usein keskityt-ty kahteen toimijaryhmään; vaaleilla valittuihin poliittisiin päättäjiin ja bisneseliittiin, sekä näiden väliseen yhteistyöhön. Eurooppalaisessa kontekstissa valtion ja kuntien viranomaiset sekä erilaiset asiantunti-jat ovat vaikutusvaltaisempia kuin Amerikassa. Joissakin tapauksessa

51

asukkaat ja erilaiset organisaatiot sekä näiden organisoima toiminta voi olla tärkeässä roolissa (Stoker & Mossberger 1994). Stokerin mukaan (1995) regiimiteoria kykenee ”jossakin määrin” huomioimaan myös muiden kuin institutionaalisten toimijoiden roolin tai olemassaolon. Lähinnä tämä tapahtuu silloin kun nämä asettuvat tietoiseen oppo-sitioon toimivan regiimin tavoitteiden suhteen. Regiimi voi Stokerin mukaan myös integroida mukaansa ”marginaalisia ryhmiä”, jos näistä on hyötyä regiimin tavoitteiden toteutumiselle. Regiimiteorian syntyyn vaikuttanut Clarence Stone on (2005) huomauttanut, että regiimianalyy-si ei kykene tarpeeksi huomioimaan kaikkien toimijoiden inhimillistä panosta eikä myöskään tapahtunutta oppimisprosessia (social learning) erilaisissa kaupunkien kehittämisprojekteissa.

Regiimiteoriaa, tai pikemmin sen käyttäjiä on myös kritisoitu halut-tomuudesta tai kyvyttömyydestä nähdä monien kaupunkiuudistuspro-jektien taustalla vaikuttavia globaaleja talouspoliittisia kehityskulkuja. Esimerkiksi Bennetin ja Spiroun (2006) mukaan taloutta ei ole haluttu nähdä osana poliittista todellisuutta. Heidän mukaansa regiimiteoriaa tulisi kehittää normatiivisempaan suuntaan, joka mahdollistaisi urbaa-nien kaupunkipolitiikkojen todellisen sisällön arvioinnin.

Toimijaverkkoteorian avulla voidaan taas tutkia hienojakoisempia hallintaan liittyviä piirteitä mikrotasolla, joita selkeisiin institutio-naalisiin toimijoihin keskittyvä regiimiteoria ei välttämättä hahmota. Näitä toimijoita voivat olla juuri tämän artikkelin johdannossa mainitut totuttujen toimijoiden ja instituutioiden ohi toimivat tahot ja yksilöt, kuten kolmas sektori ja siviiliyhteiskunta. Näitä voidaan tutkia toki regiimiteorian avulla, mutta toimijaverkkoteoria saattaa mikrotason ”alhaalta ylös” lähestymistavallaan olla toimivampi lähestymistapa. Lisäksi toimijaverkkoteoria tuo myös uudella tavalla materiaalisuuden tutkimuksen keskiöön, mikä on ollut aina kaupunkitutkimusta askar-ruttava aihe. Materiaalisen, tai fyysisen, tilan on aina tiedetty vaikut-tavan ihmisiin monella eri tavalla, mutta sen operationalisointi on aina ollut vaikeaa. Usein fyysisyyden vaikutusta on kuvattu pelkin metafo-rin. Toimijaverkko menee tässä astetta syvemmälle antamalla fyysisille objekteille enemmän auktoriteettia toimijoina, jotka ohjaavat, ottavat osaa ja estävät prosesseja. Viime aikoina on puhuttu myös kokoontu-mien tutkimisesta toimijaverkkojen sijaan, jotka sopeutuvat myös kan-sainvälisten verkostojen analysointiin, joten toimijaverkkoteoriakaan ei välttämättä rajaudu paikallisten prosessien analysointiin (Dovey 2011; Mcfarlane 2011; Healey 2013).

Toimijaverkko on väliaikainen, liikkuva, jopa eripurainen ja dy-naaminen verrattuna pitkäaikaiseen, melko stabiiliin ja konsensus-hakuiseen regiimiin (Mossberger & Stoker 2001). Toimijaverkkoteoria mahdollistaa monitahoisempien ja epäselvempien yhteistyökuvioiden

52

tutkimuksen, kun regiimiltä vaadittava konsensus, jatkuvuus ja yh-teinen agenda puuttuvat tutkittavasta yhteistyöstä. Toisin kuin regii-missä, toimijaverkossa toimijoita sitoo yhteen materiaalisuus, kuten infrastruktuuri tai kaupunkitila, ei yhteinen ja tietoinen agenda. Tämä laajentaa tutkimuskohteiden- ja aiheiden mahdollisuutta suhteessa re-giimiteoriaan.

Toimijaverkkoa on kritisoitu siitä, ettei sillä ole vahvaa, yleisesti hyväksyttyä teoreettista perustaa tai poliittista, saatikka normatiivista selitysvoimaa. Jotkut pitävätkin sitä vain empiirisenä tarkastelukehik-kona, intellektuaalisena leikittelynä tai vain tapana katsella todelli-suutta (Brenner ym. 2011; Tonkiss 2011; Mol 2010). Sen puolestapuhujat taas näkevät empiirisyyden sen vahvuutena: toimijaverkkoteoriaa ei ole sidottu ennalta oletettuihin kategorioihin kuten instituutioihin, terri-toriaalisiin rajoihin tai uusmarxilaiseen luokkateoriaan. Se pyrkii joh-tamaan mahdollisia luokkia empiriasta etnografian tapaan, missä sen kriittisyys juuri piilee (Law & Urry 2004). Dekonstruktiivisuus toimija-verkkoteorian yhteydessä tarkoittaa kriittisyyttä yleisesti hyväksytyille yhteiskuntatieteellisille kategorioille (Latour 2006).

Lopuksi Regiimi- ja toimijaverkkoteorian vertailu on mahdollistanut molempien teorioiden vahvuuksien ja heikkouksien reflektoinnin. Samalla olemme voineet pohtia kiinnostavaa kysymystä yhdistellä tai käyttää näitä lä-hestymistapoja rinnakkain.

Toimijaverkkoteoriaan verrattuna regiimiteorian puutteena voidaan pitää sen ”jäykkyyttä” eli kyvyttömyyttä tunnistaa ja/tai sisällyttää analyysiin institutionaalisen toimijakentän ulkopuolisia, nopeastikin vaihtuvia toimijoita ja verkostoja. Toimijaverkkoteorian avulla tätä puu-tetta voitaisiin korjata tuomalla mukaan näkökulmaa, jossa urbaanit ilmiöt nähdään jatkuvina sosiaalisen ja materiaalisen verkostoina ja virtoina, joilla ei ole kaupunkien tai kansallisvaltioiden rajoja eikä en-nalta määrättyjä toimijoita (Law & Urry 2004). Tämän näkemyksen mu-kaan todellisuus vaatii uudenlaisia tutkimusmetodeja, jotka huomioivat väliaikaiset, emergoituvat, monimuotoiset, ei-kausaaliset, kaoottiset ja kompleksiset verkostot aistien, tunteiden ja kokemuksellisen tiedon kautta.

Toisaalta emme voi kieltää perinteisten institutionaalisten, julkisten ja yksityisten toimijoiden olemassaoloa ja vääjäämätöntä, konkreettista vaikutusta kaupunkitilaan tai kaupunkiseutujen kehitykseen. Toimija-verkkoteoriaan verrattuna regiimiteorian vahvuutena voidaankin pitää sen tarjoamaa mahdollisuutta näiden toimijoiden ja toimijaverkostoiden systemaattiseen analyysiin ja vertailuun. Analyysityökaluna regiimi-teorian sovellutukset kuten Stokerin ja Mossbergerin regiimitypologia

53

(1994) voivat olla kömpelöitä ja niiden puutteet on tunnistettu, mutta toisaalta työkalujen luova käyttö ja edelleen kehittäminen ei ole kiellet-tyä, pikemminkin toivottavaa (ks. esim. Puustinen 2010).

Loppupäätelmänä esitämmekin, että regiimi- ja toimijaverkkoteo-riaa olisi kiinnostavaa kokeilla samaan tutkimuskohteeseen. Teorioiden triangulaatio toki edellyttää, että niiden erilaiset epistemologiset ja ontologiset lähtökohdat otetaan huomioon (vrt. Tuomi & Sarajärvi 2002). Koska kahden erilaisen näkökulman käyttö vaatii hyvät tutkimus- ja tutkijaresurssit, olisi myös kyettävä tapauskohtaisesti etukäteen (tai jonkinlaisen esitutkimuksen perusteella) harkitsemaan, onko molem-pien lähestymistapojen käytöstä odotettavissa niin paljon lisävalaisua tutkimuskohteesta, että yhdistely kannattaa.

Paikallisen hallinnan tutkimus voisi tulla uskottavammaksi, jos sitä voitaisiin tutkia samanaikaisesti yhteiskunnan makro- (regiimi) ja mi-krotasolta (toimijaverkkoteoria) yhdistämällä nämä kaksi lähestymista-paa. Olisi mahdollista saada astetta todellisempi kuva hallinnasta, jossa väliaikaiset ja paikalliset yhteistyöverkostot emergoituvat pysyvämpien regiimien lisäksi. Lisäksi kaupunkitutkimuksen kannalta on kiinnosta-vaa, millä tavoin materiaaliset toimijat vaikuttavat yhteistyön hallinnas-sa; miten ne estävät, edistävät ja välittävät paikallista yhteistyötä.

Lähteet

Acuto, M (2011) ’Putting ANTs into the mille-feuille’, City 15 (5), pp. 552–562.

Akkila, Ilona (2015) Kaupunkiuudis-tuksen hallinta suomalaisessa kontekstissa: case Lahti (tulossa)

Bennett, Larry & Costas Spirou (2006) Political leadership and stadium development in Chicago: Some cau-tionary notes on the uses of regime analysis. International Journal of Urban and Regional Research. March 30(1): 38–53.

Boelens L, (2010), ’Theorizing Practice and Practicing Theory: Outlines for an Actor-Relational-Approach in Planning’, Planning Theory 9 (1), pp. 28–62.

Brenner Neil, Madden, David J. & Wachsmuth, David (2011) Assem-blage Urbanism and the Challenges of Critical Urban Theory, City 15 (2), pp. 225–240

Callon, Michael (1986) Some Elements of a Sociology of Translation. Do-mestication of the Scallops and the Fishermen of St Brieuc Bay, in Power, Action and Belief: a New So-ciology of Knowledge? Routledge: London, 196–223.

Dey, Ian (2007) Grounded theory In Seale, Clive & Gobo, Giampietro & Gubrium, Jaber F. & Silverman, David (eds.) Qualitative Research Practice, Sage Publications: Lon-don.

Dovey, Kim (2011) Uprooting Critical Urbanism, City 15 (3–4), 347–354.

Farías I & Bender T (eds.) (2010) As-semblages. How Actor-Network Theory Changes Urban Studies, Routledge: New York.

Gobo, Giampietro (2008) Doing Eth-nography. Sage Publications: Lon-don.

Harvey, David (2013) Rebel cities. From the Right to the City to the Urban

54

Revolution. Verso, cop: London. Healey, Patsy (2013) Circuits of Knowl-

edge and Techniques: The Transna-tional Flow of Planning Ideas and Practices, International Journal of Urban and Regional Research, 37 (5), 1510–1526,

Kainulainen, Ilkka (2000): Regiimiteo-ria viitekehyksenä kaupungin hal-linnan tutkimuksessa. Hallinnon tutkimus 3/2000, sivut 288–298.

Latour, Bruno (1983) Give Me a Labo-ratory and I will Raise the World, in Knorr-Cetina, Karin D & Mulkay, Michael (eds.) Science observed. Perspectives on the Social Study of Science, Sage publications: London.

Latour, Bruno (2005) Reassembling the Social. An Introduction to Ac-tor-Network Theory, Oxford Univer-sity Press: Oxford.

Latour, Bruno (2006) Emme ole kos-kaan olleet moderneja. Vastapaino: Tampere

Latour, Bruno & Woolgar (1979) Labo-ratory Life: the Social Construction of Scientific Facts. Sage Publica-tions; Princeton.

Law, John & Urry, John (2004) Enacting the Social. Economy and Society 33 (3), 390–410.

Lehtonen, Turo-Kimmo (2008) Ai-neellinen yhteisö, Tutkijaliitto: Tampere.

Logan, John R. & Molotch, Harvey L. (1987) Urban Fortunes. The Political Economy of Place, Berkeley, CA: U CA.

Logan, John R. & Molotch, Harvey L. (1996): The City as a Growth Ma-chine. In Tainstein, S & Campell, S (eds): Readings in Urban Theory. Blackwell Publisher 1996.

McFarlane, Colin (2011) Assemblage and Critical Urbanism. City 15 (2), pp. 204–224.

McLure, Maggie (2013) Classification or Wonder? Coding as an Analytic Practice in Qualitative Research, In Coleman, Rebecca & Ringrose, Jessica (eds.) Deleuze and Research

Methodologies. Sage Publications: London.

Mol, Anne-Marie (2010) Actor-Network Theory: Sensitive Terms and En-during Tensions, Kölner Zeitschrift für Soziologie und Sozialpsycholo-gie 50 (1), pp. 253–269.

Mossberger, Karen & Stoker, Gerry (2001) The Evolution of Urban Regime Theory. The Challenge of Conceptualization. Urban Affairs Rewiew 2001 36 (6), p. 810–835.

Nevalainen, Jaana (2004) Tilapelin tiedonpolitiikat – kamppailu kau-punkikeskustan muutoksesta. Väitöskirja. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja nro 67. Joensuun yliopisto, Joensuu.

Puustinen, Sari (2010) Asumisen arvot ja tavoitteet. Teoksessa Norvasuo, M. (ed.) (2010) Asutaan urbaanisti! Laadukkaaseen kaupunkiasumi-seen yhteisellä kehittelyllä. URBA –tutkimushankkeen loppuraportti. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja, B99, Aalto-yliopisto, TKK, Espoo. (pp. 305–348)

Rydin Yvonne (2010) Actor-Network Theory and Planning Theory: A Response to Boelens, Planning Theory 9 (3), pp. 265–268.

Tonkiss, Fran (2011) Template Urban-ism, City 15 (5), pp. 584–588.

Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli (2002) Laadullinen tutkimus ja sisällön-analyysi. Tammi, Jyväskylä.

Stoker, Gerry (1995) Regime theory and urban politics. In David Judge & Gerry Stoker & Harold Wolman (eds.) Theories of urban politics. London : Sage, 1995, 54–71 Stoker, Gerry & Mossberger, Karen (1994) Urban Regime Theory in Comparative Perspective. Environ-ment and Planning C, 12, 195–212.

Stone, Clarence (1986) Power and So-cial Complexity. Teoksessa Waste, Robert (ed.) Community Power: Directions for Future Research.

55

Beverly Hills, Sage, 77–113.Stone, Clarence N (1989) Regime

politics. Governing Atlanta 1946–1988. University Press of Kan-sas, Lawrence (KS).

Stone, Clarence N. (1993) Urban re-gimes and the capacity to govern: A political economy approach. Jour-nal of Urban Affairs 15, pp. 1–28.

Stone, Clarence N. (2005) Looking back to look forward: reflections on urban regime analysis. Urban Affairs Review 40.3, 309–41.

Taavitsainen, Hannu (2008) Kaupun-kiverkostojen aika Euroopassa – tapaustutkimus Tanskan, Saksan, Englannin ja Ranskan keskisuurten kaupunkien keskenään luomista alueellisista kaupunkiverkostoista. Tiivistelmä seminaariesitelmästä Kuntatutkijoiden seminaarissa 23.5.2008. Tampereen yliopisto, Kunnallistieteen yhdistys.

57

Metropolialueen ostoskes-kukset kaupunkirakenteen ja -kehittämisen muutospai-neista kukoistukseen

Karitta Laitinen

Helsingissä, Espoossa, Vantaalla ja Lahdessa on yhteensä 90 ostoskeskusta, jotka on rakennettu ennen 1990-lukua. Ostoskeskuksia rakennettiin 1950-luvulta lähtien ensin esikaupunkeihin ja sittemmin lähiöihin etupäässä kaupallisia palve-luja varten. Ostareilla on ollut monenlaisia vai-heita niiden toimialarakenteen ja kaupan raken-teen muutosten vuoksi. Vanhoina hyvinä aikoina pankkisaleilla oli keskeinen asema, posti oli jokaisessa ostoskeskuksessa, päivittäistavara-kauppoja sekä erikoisliikkeitäkin oli. Myöhemmin 1990-luvun laman aikana tyhjentyneisiin liike- ja pankkitiloihin tuli ravintoloita ja julkisia palve-luja. Mikä on ostoskeskusten tilanne nyt: onko se kohti kurjistumista vai onko ostareiden tarve kasvamassa. On havaittavissa kaksi seikkaa, joi-den takia ostoskeskusten merkitys on noussut. Ensimmäinen seikka on maahanmuutto ja toinen yhä suureneva ikäihmisten määrä. Molempien

58

väestöryhmien kannalta on tärkeää, että kaup-paan pääsee helposti joko jalkaisin tai pyörällä. Lähipalvelua ja arjen rakennusperintöä - Metro-polialueen ostoskeskukset kaupunkirakenteen ja -kehittämisen muutospaineissa -hankkeessa Kartoitimme ostoskeskusten toimialoja ja myös niiden pärjäämismahdollisuuksia. Karin Krokfor-sin osuutena hankkeessa oli selvittää Helsingin ostoskeskusten kehittämisen edellytyksiä joh-tamisen ja omistamisen kannalta. Hankkeen toisessa vaiheessa Ostoskeskuksesta lähipalve-lukeskukseksi - Selviytymisestä kukoistukseen muuttuvassa maailmassa järjestimme työpajat, joissa tuloksiksi saimme ensin ostoskeskusten ongelmia ja sitten ratkaisuajatuksia niiden pois-tamiseksi. Näiden tuloksien pohjalta tutkimme lähipalveluiden tilallista typologiaa, kehitimme polut ostoskeskusten selviämiseen ja selvi-timme yksityisten ja julkisten palvelujen kietou-tumisen toisiinsa em. ostoskeskuksissa ja niiden lähiympäristöissä.

Metropolialueen ostoskeskukset Helsinkiin ja Espooseen rakennettiin ensimmäiset ostoskeskukset jo 1950-luvulla. Ostoskeskusten rakentamisen kulta-aika osuu Helsingissä 1960-luvulle, mutta Espoossa, Vantaalla ja Lahdessa vasta 1970-luvulle. Helsingissä 1980-luvulla ei enää rakennettu entisen tyyppisiä ostoskes-kuksia vaan ns. galleriatyyppisiä, mutta Espoossa ja Vantaalla pieniä ostoskeskuksia ilmaantui edelleen. Rakennuksina ostoskeskukset ovat yleensä esikaupunkien ja lähiöiden keskeisillä paikoilla, mutta moni on tullut elinkaarensa päähän joko peruskorjattavaksi tai purettavaksi. Kestävyyden kannalta, ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen kestä-

59

vyyden, ostoskeskusverkko puolustaa paikkaansa, koska lähipalvelui-hin mennään yleensä jalan tai polkupyörällä.

Vanhin osa rakennuskannasta on rakennettu huolellisesti perin-teisistä materiaaleista, kuten tiilestä siten, että niiden korjaaminen on mahdollista. Esimerkiksi tuolloin yleisesti käytetty sandwich-elementti on todettu aikaa ja säätä huonosti kestäväksi, koska betonisen ulkokuo-ren raudoituksessa on tullut esille korroosio-ongelmia sekä kosteuden pääsyä eristeisiin. Alapohjissa ja ulkoseinien alaosissa on kosteuson-gelmia valesokkelirakenteen takia, joka on nykyisin määritelty virheel-liseksi rakenneratkaisuksi. Toisaalta tietoa ja kokemusta 1970-luvun rakennusten kuntoselvityksistä sekä peruskorjaamisesta on paljon. Rakennussuojelun kannalta on tärkeä yrittää pelastaa rakennushisto-riallisesti merkittävät ostoskeskukset. Erityisesti Helsingin 1970-luvun ostoskeskukset ovat vaarassa hävitä. Ostoskeskuksilla on muitakin arvoja, kuin taloudellinen ja arkkitehtuurin historiallinen arvo. Niillä on merkitystä alueiden asukkaille tapaamis- ja asiointipaikkoina ja ne ovat tärkeätä lähipalveluverkostoa. Ostoskeskusten liiketilojen edullisuus on myös tärkeätä lähipalvelujen tuottajille, erityisesti mikroyrityksille.

Ostoskeskuksista tehtiin toimiala-analyysit. Työhön liitettiin visuaa-lista aineistoa: ostoskeskusten pohjapiirrokset, joihin eri toimialat mer-kittiin omilla väreillään TOL 2008-luokituksen mukaisesti. Omistajatie-dot kerättiin kaikista niistä ostoskeskuksista, joista ne saatiin (Laitinen 2012a, Laitinen & Huuhka 2012a, Laitinen & Huuhka 2012b, Laitinen & Huuhka 2012c ja Laitinen & Huuhka 2012d).

Kartoitusvaiheen lopuksi ostoskeskukset luokiteltiin menestyviin, sinnitteleviin ja uhanalaisiin. Menestyvän ostoskeskuksen kriteerinä on se, että siinä on vähintään yksi päivittäistavarakauppa. Tässä me-nestyminen tarkoittaa lähinnä selviämistä siten, ettei ostoskeskuksen lakkauttaminen ole lähimpien vuosien näköpiirissä. Menestyvä voi olla myös sellainen, jossa ruokakaupan puuttumisesta huolimatta kauppa käy. Sinnittelevästä ostoskeskuksesta päivittäistavaroita ei saa lainkaan, mutta ryhmässä on sellaisia poikkeuksia, joissa ruokakaupan lisäksi on merkittävästi tyhjillään olevaa liiketilaa. Uhanalainen ostoskeskus on kaupungin kaavoituspäätöksenä aikomus korvata nykyistä tehokkaammalla rakentamisella, mutta kuitenkin siten, etteivät palvelut välttämättä katoa.

Luokittelu on havaintoihin perustuvaa, eikä perustu todelliseen ta-loudelliseen menestymiseen josta ei ole objektiivista tietoa. Tästä syys-tä tosiasioihin perustuva kategorisointi, joka perustuu toimialoihin, on ensin mainittua hedelmällisempää. Ostoskeskusten tilanne ei ole metropoliseudulla kovinkaan huono, koska toimialatarjonta on harvoin yksipuolinen. Monien ostoskeskusten menestymistä on autettu kaavoit-tamalla lähiympäristöön asuinrakennuksia. Näin on tehty Helsingin

60

Puotilan, Espoon Karakallion ja Haukilahden ostoskeskuksessa. Tosin viimeiseksi mainitun viereen on lisäksi rakennettu uusi kauppakes-kus. Espoossa nämä edellä mainitut asuinrakennukset ovat vanhusten asuintaloja. Kauppakeskusten vaikutusta ostoskeskusten toimialara-kenteeseen ei voi todeta, koska muut seikat kuin pelkkä sijainti vaikut-tavat asiaan. Se tuli esille, että yli kaksi kolmasosaa ostoskeskuksista ovat kauppakeskusten lähipiirin ulkopuolella.

Kuva 1. Metropoliseudun ostoskeskusten toimialatarjonta verrattuna rakentamisajankohtaan.

Tässä tutkimuksessa toimialatarjonnan monipuolisuutta verrattiin ostoskeskusten rakentamisajankohdan lisäksi tilojen kokoon, tilatyyp-piin, sekä ostoskeskuksen sijaintiin verkostokaupungissa. Viimeksi mainitussa painopisteenä oli kauppakeskuksen läheisyyden vaikutus ostoskeskuksen tarjonnan monipuolisuuteen. Ostoskeskusten tilallisel-la tyypillä ei vaikuttaisi olevan merkitystä niiden menestymisen mah-dollisuuksiin, kuten ei välttämättä koollakaan. On kuitenkin ilmeisen selvää, että keskimäärin isossa ostoskeskuksessa on yleensä enemmän toimialatarjontaa kuin pienessä.

Metropoliseudun ostoskeskukset

0

Pioneerit 1960-luku 1970-luku 1980-luku 1990-luku

2

4

6

12

8

14

10

16

18Monipuolinen

Suppeahko

Yksipuolinen

61

Ostoskeskusten suuri 1990-luvun laman aikana alkanut kaljakapak-kasuuntaus on kuitenkin ilmeisesti ohi, koska yhtäkään ainoastaan ravintolapitoista ostoskeskusta aineistossa ei ole. Pankkien ja postien katoaminen on edelleen jatkuvaa, mutta tyhjeneviin tiloihin voi sijoittaa uutta, kuten julkisia palveluja. Esimerkiksi Espoon Westendin ja Helsin-gin Lehtisaaren ostoskeskuksissa on päiväkoteja: Espooseen yksityisiä ja Helsinkiin kunnallinen. Myös kokoontumistiloja mm. maahanmuut-tajille on perustettu. Toisaalta yksityisiä henkilökohtaisia hyvinvointi-palveluja eli day spa -palveluja on tullut yhä enenemässä määrin, kuten fysioterapiaa, kauneushoitoloita ja kynsistudioita. (Laitinen 2012)

Omistuksen ja johtamisen merkitys ostoskeskusten kehittämisessä Krokforsin tutkimusosion tavoitteena oli määritellä ostoskeskusten kes-tävyyden ja säilymisen edellytyksiä johtamisen ja omistuksen kannalta. Tärkeä havainto oli, että ostoskeskukset ovat yleensä kiinteistöyhtiöitä, joiden omistuspohja on usein hyvin hajautunutta. Tästä seurasi ongel-mia ostoskeskusten kehittämisessä, koska haastateltavien mielestä ostoskeskusten johtaminen ei ollut tarpeeksi aktiivista. Tätä mieltä olivat sekä pienyrittäjät että suuret yritykset. Ostoskeskusten tiloja pi-dettiin vaikeasti laajennettavina, mutta kohtuullinen vuokrataso nousi ehdottomasti parhaaksi puoleksi. Kauppakeskuksen ja ostoskeskuksen omistus- ja johtamismallia verratessa erottuu selkeästi ostoskeskusten johtamisen joustamattomuus muutosten johdonmukaiselle hallinnalle

Kuva 2. Ulkoisten ja sisäisten parametrien suhde ja dynamiikka.

62

ja strategioiden kehittämiselle, joiden avulla kyettäisiin nopeasti reagoi-maan kaupan rakenteen muutoksiin ja uusiin ilmenneisiin tarpeisiin. Toisaalta ostoskeskukset kokonsa puolesta eivät ole suoraan verrannol-lisia kauppakeskuksiin ja niiden johtamismalleihin.

Diagrammi (kuva 2.) kuvaa ulkoisten ja sisäisten parametrien suh-detta ja dynamiikkaa. Johtamisen ja hallinnan uudistuminen sekä ostoskeskuksien tietynlainen joustavuus erilaisille ratkaisuille ja toimi-joille voi kompensoida ulkoisten parametrien aiheuttamia negatiivisia vaikutuksia. Vertikaalit tasot edustavat ulkoisia parametreja. Horison-taalitaso edustaa sisäisiä parametreja. Johtaminen ei ole vain parametri muiden joukossa vaan sillä kyetään vaikuttamaan muiden parametrien aiheuttamiin vaikutuksiin ostoskeskusten toiminnassa. Kompleksisten systeemien tavoin ostoskeskusten monista eri parametreista johtuvaa kompleksista dynamiikkaa ei voida kehittää pelkästään niiden yksittäi-siä osia muuttamalla (vrt. Joutsiniemi & Syrman, 2012). Kauppa on uu-den rakennemuutoksen kynnyksellä lähipalvelujen tarpeen kasvaessa ja uusien toimijoiden kuten verkkokaupan ja globaalien mikroyritysten muuttaessa kaupan ja palveluiden toimintamalleja. Kaupallisten palve-luiden rinnalla tarve myös muista lähipalveluista kasvaa, joilla voi olla positiivista merkitystä ostoskeskusten kehittämisen kannalta. (Krok-fors 2012).

Ostoskeskuksesta lähipalvelukeskukseksi Vanhoilla ostoskeskuksilla on hyviä puolia, vaikka usein esiin nostetaan niiden ongelmia. Yleensä sijainti on hyvä, koska ne ovat asuinalueiden keskeisimmillä paikoilla. Asiointi on myös useimmiten vakiintunutta. Pienuudesta verrattuna kauppakeskuksiin on hyötyä nopean asioimi-sen kannalta. Yrittäjät ovat palvelemassa ja siksi heillä on asiakkaisiinsa hyvät kontaktit (Luukinen & Santasalo 1990: 96). Edellä kuvatusta tilan-teesta on kulunut aikaa reilut kaksikymmentä vuotta. Ovatko ostoskes-kusten toimintamahdollisuudet muuttuneet? Tähän Ostoskeskuksista lähipalvelukeskuksiksi - Selviytymisestä kukoistukseen muuttuvassa maailmassa -tutkimus- ja kehittämishanketta haluttiin etsiä vastausta.

Ostoskeskuksissa on yleensä kaupallisia palveluja, mutta miten paljon ja minkälaisia julkisia palveluja on? Onko ostoskeskuksissa epä-kaupallisia tai yksityisiä palveluja, jotka ovat juuri näitä edellä mainitun välimaaston palveluja? Ratkaiseeko public private partnership-menette-ly ostoskeskusten ongelmia? Työpajat Tutkimuksen ensimmäisen tyypin aineistona on kahdesta vuonna 2012 järjestetystä työpajasta kerätty aineisto koskien ostoskeskusten kaupal-lisia, julkisia, yhteisöllisiä ja yksityisiä palveluja ja niiden roolia ostos-

63

keskusten kehittämisen kannalta. Ensimmäisen työpajan anti keskittyi ostoskeskusten ongelmiin. Esille nousi useiden ostoskeskusten heikko palvelurakenne, mikä ei vastaa alueen todellisia tarpeita, johon kuulu-vat mm. julkiset terveyspalvelut. Toisessa työpajassa nousi esille osallis-tujien erilaisista rooleista huolimatta laaja yhteistyön tarve ja halukkuus julkisten, kaupallisen, yhteisöllisten sekä yksityisten palveluntuottajien että asukkaiden välillä. Tämä katsottiin tarpeelliseksi ja suorastaan välttämättömäksi niin ostoskeskuksen suunnittelu- ja rakentamis-vaiheessa kuin myöhemmin sen toiminnassa. Työpajoissa oli mukana päivittäistavarakaupan, asukasyhdistysten, rakennusliikkeiden, os-toskeskusten, kaupunkien kaavoittajien, Kuntaliiton, Kauppatiedon ja Culminatumin edustajia.

”Sekoitetaan pakkaa, jolloin voisi syntyä jotakin uutta (työpajaan osallistuja 9.5.2012)”

Ongelmia puitaessa oli selvää, että kaikki osapuolet julkisesta yksityi-seen haluavat tehdä keskenänsä yhteistyötä. Tämä yhteistyö katsottiin välttämättömäksi jo rakennusvaiheesta koko ostoskeskuksen elinkaa-ren ajaksi. Ongelmallisena pidettiin myös sitä, etteivät ostoskeskukset vastaa sen lähialueen asukkaiden tarpeita. Koko palvelurakennettakin pidettiin ongelmallisena. Kaivattiin muitakin kuin kaupallisia palveluja, koska lähipalveluita pidettiin monin paikoin kehnona. Mobiili- eli liik-kuvia palveluja toivottiin tueksi, kuten esimerkiksi jäätelöautoja. (työpa-ja 9.5.2012.)

Koulujen läheisyyttäkin pidettiin osin ongelmallisena oppilaiden roskaamisen takia, vaikka koululaiset tuovat elävyyttä ja myös rahaa ostareille.

”Koulujen läheisyys on murheenkryyni, koska koululaiset roskaavat” (työpajaan osallistunut 9.5.2012).

Ostoskeskukset on aikoinaan rakennettu suuremman asukasmää-rän tarpeisiin kuin mitä nykyinen on. Enää ei ole suuria lapsiperheitä 1950-1960-luvun tapaan. Kuitenkin esille nousi se, että ostoskeskukset ovat yleensä liian pieniä, koska päivittäistavarakaupan tilakokovaa-timukset ovat kasvaneet. Yhtenä ratkaisuna esitettiin, että asukkaat ostaisivat ostoskeskuksen osakkeita ja näin tukisivat taloudellisesti käyttämiänsä palveluita.

”Kaupungin omien toimijoiden sitoutuminen on tärkeää, jul-kistahojen pitää voida tulla myös vuokralaisiksi (työpajaan osallistunut 24.5.2012)”.

64

Ostoskeskusten ongelmat, työpaja 1

Ongelmien ratkaisut, työpaja 2

hajanainen kiinteistönomistus, passiivinen omistajuus

omistuksen/johtamisen keskittäminen yhdelle

täydennysrakentamisen kaavoitus on liian hidasta

omistajien yhteenliittymä, kumppa-nuusrahasto tai yleishyödyllinen säätiö rahoittajaksi/omistajaksi

kaupungin sopimustoiminta ajaa kaupungin, ei ostoskeskuksen etua

ammattimainen johtaminen

asukkailla ei ole käytössä toimintati-loja, jotka vetäisivät heitä ostoskes-kukselle

oleskelutila ja toimintakeskus: asukastiloja ja paikallista yhteistyötä

pysäköinti on ongelma sekä ohjaavina normeina että käytäntönä

kaupunki sijoittaa omia asiakasvirtaa tuovia toimintojaan, esim. yhteis-palvelupiste, terveyskioski, nuoriso, vanhukset

ostoskeskus ei ole kiinnostava inves-tointikohde, koska tuotto-odotukset ovat matalat

profilointi ja paikallisen liikeidean kiteyttäminen (omistajat, yrittäjät ja asukkaat yhdessä)

rakennusten ränsistyminen ja ympäristön epäsiisteys

asukkaiden sitouttaminen lähikaup-paan esim. bonuskortilla

epäsopivat tilat, suojelupyrkimykset pop up -toiminta, tilojen jakaminen ja hybridihanke (palvelut, kauppa, työpaikat, asunnot).

65

Kuva 3. Ylhäällä olevassa kaaviossa on esitetty Helsingin, Espoon, Vantaan ja Lahden ostoskeskusten kaupalliset, julkiset, yhteisölliset ja yksityiset palvelut ja alhaalla niiden lähiseudun (alle 250 m) palvelut saman luokittelun mukaisesti. Kun kaavioita vertaa, havaitaan se, että ostoskeskuksia lähellä olevat palvelut täydentävät ostareiden palveluja.

0

2

4

6

12

8

14

10K

au

pa

llis

ia

Ka

up

all

isia

ja

y

ks

ity

isiä

Ka

up

all

isia

, y

hte

i-sö

llis

iä j

a y

ks

ity

isiä

Ka

up

all

isia

, ju

lkis

ia,

yh

teis

öll

isiä

ja

yk

sit

yis

iä

Ka

up

all

isia

ja

ju

lkis

ia

Ka

up

all

isia

, ju

lkis

ia j

a

yh

teis

öll

isiä

Ka

up

all

isia

, ju

lkis

ia j

a

yk

sit

yis

iä

Ei m

itä

än

Yk

sit

yis

iä

Yh

teis

öll

isiä

Ju

lkis

ia j

a y

ks

ity

isiä

Ju

lkis

ia,

yh

teis

öll

isiä

ja

y

ks

ity

isiä

Ju

lkis

ia j

a y

hte

isö

llis

iä

Ju

lkis

ia

Yh

teis

öll

isiä

ja

y

ks

ity

isiä

Ka

up

all

isia

ja

y

hte

isö

llis

iä

Ostoskeskusten palveluiden kaupallisuus ja julkisuus

Helsinki

Espoo

Vantaa

Lahti

0

2

4

6

12

8

10

Ka

up

all

isia

Ka

up

all

isia

ja

y

ks

ity

isiä

Ka

up

all

isia

, y

hte

i-sö

llis

iä j

a y

ks

ity

isiä

Ka

up

all

isia

, ju

lkis

ia,

yh

teis

öll

isiä

ja

yk

sit

yis

iä

Ka

up

all

isia

ja

ju

lkis

ia

Ka

up

all

isia

, ju

lkis

ia j

a

yh

teis

öll

isiä

Ka

up

all

isia

, ju

lkis

ia j

a

yk

sit

yis

iä

Ei m

itä

än

Yk

sit

yis

iä

Yh

teis

öll

isiä

Ju

lkis

ia j

a y

ks

ity

isiä

Ju

lkis

ia,

yh

teis

öll

isiä

ja

y

ks

ity

isiä

Ju

lkis

ia j

a y

hte

isö

llis

iä

Ju

lkis

ia

Yh

teis

öll

isiä

ja

y

ks

ity

isiä

Ka

up

all

isia

ja

y

hte

isö

llis

iä

Ostoskeskusten lähiympäristön palveluiden kaupallisuus ja julkisuus

66

Kaikkein tärkeimmäksi asiaksi nousi yhdessä työpajassa kaikkien ostoskeskusten toimintaan vaikuttavien laajapohjainen yhteistyö, vuo-rovaikutus ja viestintä. Toivottiin erityisesti asukkaita mukaan, koska heillä on paras käsitys siitä, mitä palveluja tarvitaan.

Ostoskeskusten elinvoimaisuuden parantamiseksi työpajassa järjes-tetyssä äänestyksessä toivottiin eniten ostoskeskuksiin hybridimallia, mikä tarkoittaa tässä julkisia palveluja kuten kirjastoa, lääkäriä ja kau-pallisia palveluja. Palveluja tarvittaisiin kaikille ikäryhmille. Ostareissa voisi myös olla työtiloja ja asuntoja läheisyydessä.

Ajatuksia työpajojen jälkeen

”Puhutaan laajemmasta asiasta kuin ostari – ympäristö ja sen toimijat pitäisi ottaa mukaan tarkasteluun (työpajaan osallis-tunut 24.5.2012)”.

Metropoliseudun ostoskeskusten, Helsingin, Espoon, Vantaan ja Lah-den, toimialat selvitettiin kaupallisten, julkisten, yhteisöllisten ja yk-sityisten palvelujen mukaisesti. Ostoskeskukset luokiteltiin siten, että jokainen tässä esitetty palvelumuoto on esillä tasavertaisesti huolimatta sen laajuudesta. Kaupallisten, julkisten, yhteisöllisten ja yksityisten palvelujen eri yhdistelmiä tuli tässä tarkastelussa kuusitoista.

Palveluprofiili kuvaa sitä, kuinka julkiset, kaupalliset, yhteisölliset ja yksityiset palvelut näyttäytyvät sekä itse ostoskeskuksessa että sen lähiympäristössä. Lahden ostoskeskusten palveluprofiilit ovat kaikkein suppeimpia, mutta niin on ostoskeskusten määräkin.

Ostoskeskuksissa korostuvat kaupalliset palvelut. Vantaalla on suh-teessa eniten puhtaasti kaupallisia ostoskeskuksia, seuraavana on Es-poo, mutta Helsingissä ja Lahdessa on ostoskeskuksissa usein kaupal-listen palvelujen lisäksi muutakin. Helsingin ostoskeskuksissa se muu palvelutyyppi on useimmiten julkista, Helsingin kaupungin palvelua. Lahdessa erottautuu kaupallisten ja yhteisöllisten palvelujen yhdistel-mä, mikä on suurin pelkän kaupallisen palvelutarjonnan jälkeen. Näissä ostoskeskuksissa on seurakuntien tiloja.

Helsingin ostoskeskuksissa on kaupallisten palvelujen lisäksi jul-kisia palveluja lähes joka toisessa. Seitsemässä ostokeskuksessa on yhteisöllisiä palveluja ja ainoastaan neljässä on yksityisiä palveluja, jotka korvaavat julkisia palveluja. Ostoskeskusten lähiympäristössä on kaikissa kolmea lukuun ottamatta lisää julkisia palveluja. Kaupallisia palvelujakin on lähes puolen ostoskeskusten läheisyydessä, mutta yh-teisölliset (5) ja yksityiset (2) palvelut jäävät vähäisiksi.

Kun ostoskeskusten ja niiden lähiympäristön palveluja verrataan, huo-mataan, että lähiympäristön palvelut täydentävät ostoskeskuksen palve-

67

luja. Ostoskeskuksissa kaikkein määräävimpänä ovat kaupalliset palvelut, kun taas lähiympäristössä korostuvat erityisesti julkiset palvelut.

Ostoskeskuksista laadittiin kaupallis-julkiset palveluprofiilit tut-kimalla jokaisesta ostoskeskuksesta, onko niissä kaupallisia, julkisia, yhteisöllisiä ja yksityisiä palveluja. Lisäksi niiden lähiympäristö 250 metrin säteellä on selvitetty. Helsingin, Espoon, Vantaan ja Lahden os-toskeskusten kaupallis-julkiset profiilit on koottu taulukoihin.

Luokittelun perusteella on nähtävissä, että Espoon, Vantaan ja Lahden ostoskeskuksissa määrällisesti eniten on sellaisia ostoskeskuksia, joissa on ainoastaan kaupallisia palveluja. Helsingin ostareiden määrällisesti suurimmassa osuudessa on sekä kaupallista että julkista palvelutoimintaa.

Mäenpää luonnosteli työpajojen aineiston pohjalta neljä kehityspolkua lähipalvelukeskuksiksi:

1) Bisnespolku – pikkukauppakeskus 2) Asukaspolku - lähimarkkinat3) Kaupungin polku – lähipalvelukeskus4) Sekoitetun toimijuuden polku – toimintakeskus

Bisnespolku tarkoittaa ostoskeskuksen hallintamuotoa, jossa omistus on kauppakeskusten tyyliin joko yksissä käsissä tai sitten on yksi pää-omistaja, mutta muut pienosakkaita. Asukaspolku syntyy, kun asukkaat ovat mukana kuluttajia aktiivisempina kumppanuustoimijoina kiin-teistötalouden sijasta palveluntarjoajien (eli kiinteistöjen asiakkaiden, vuokralaisten) ja kuluttajien välisessä rajapinnassa. Kaupungin polku sisältää julkisia palveluja ja sen, että kaupunki olisi ostoskeskuksen pääomistaja. Sekoitetun toimijuuden polku tuottaa ostoskeskuksesta uuden ajan lähipalvelu- ja toimintakeskuksen. Tämä ajatus sisältää pop up-toimintaa, show room -tiloja, jotka liittyvät kahvilaan tms., asukkai-den ruokapiiri on myös mukana. (Mäenpää 2013).

Miten ostoskeskukset pärjäävät neljällä polulla? Bisnespolkuun lisään sen, että pikkukauppakeskuksen tarkoituksena on tuottaa voit-toa, ja se toimii yksityiseltä pohjalta. Tämän ryhmän ainut edustaja Helsingissä on Konalanvuoren ostoskeskus, jolla on yksi omistaja: vie-reinen asunto-osakeyhtiö, Asunto-osakeyhtiö Konalanvuori (Laitinen 2012, 86).

Kehittämismahdollisuudet ovat olemassa, koska lähistöllä on julki-siakin palveluja, mutta se vaatisi paljon työtä omistajalta. Ostoskeskuk-sen sijainti on melko syrjäinen, ja siksi sen mahdollisuudet menestymi-seen ovat kyseenalaiset. Lahden yhden omistajan ostoskeskusten osuus on merkittävä: 30 % kaikista, kun verrattuna aineiston muiden kaupun-

68

Kuva 4. Helsingin ostoskeskusten ja niiden lähiympäristön kaupallis-julkiset palveluprofiilit.

Helsingin ostoskeskusten ja niiden lähiympäristön palvelujen kaupallis-julkinen palveluprofiili

ostoskeskus kaupallinen

ostoskeskus julkinen

ostoskeskus yhteisöllinen

ostoskeskus yksityinen

lähiseutu kaupallinen

lähiseutu julkinen

lähiseutu yhteisöllinen

lähiseutu yksityinen

0 2 4 61 3 5 7

keskiarvo

Herttoniemen ostoskeskus, Erätori

Jakomäen ostoskeskus

Kannelmäen ostoskeskus

Konalanvuoren ostoskeskus

Kontulan ostoskeskus

Kulosaaren ostoskeskus

Laajasalon ostoskeskus

Lauttasaaren ostoskeskus

Lehtisaaren ostoskeskus

Maunulan ostoskeskus

Mellunmäen ostoskeskus

Munkkivuoren ostoskeskus

Oulunkylän ostoskeskus

Pihlajiston ostoskeskus

Pitäjänmäen ostoskeskus

Pohjois-Haagan ostoskeskus

Pohjois-Vuosaaren ostoskeskus

Puistolan ostoskeskus

Puotilan ostoskeskus

Puotinharjun ostoskeskus

Roihuvuoren ostoskeskus, vanha osa

Siltamäen ostoskeskus

Tapulinkaupungin ostoskeskus

Pihlajamäen ostoskeskus (vanha ja laalennus)

Länsi-Helsingin liikekeskus, Heikkaan talo

69

kien ostareihin, joissa yhdelle keskittynyt omistajuus on harvinainen poikkeus. Näillä kaikilla mainituilla yhden omistajan ostoskeskuksilla on periaatteellisia mahdollisuuksia edetä bisnespolulla.

Asukaspolun tuottamille lähimarkkinoille on mahdollisuuksia peri-aatteessa kaikilla ostoskeskuksilla, joskin asukkaiden oma aktiivisuus sekä tilojen käyttöaste tuo omat rajansa (Laitinen 2013). Tätä polkua voidaan kuitenkin pitää ongelmallisimpana, koska tilojen tarpeet voivat muuttua nopeasti, ja tilan tuottamistapa poikkeaa sijoittajakeskeisestä tavasta (Krokfors 2013). Monilla alueilla, kuten Helsingin Roihuvuoressa on erittäin aktiivista asukastoimintaa, mahdollisuudet ovat tässä mie-lessä hyvät (työpaja 9.5.2012). Kaupungin poluilla keskimäärin parhaim-mat edellytykset on Helsingin ostoskeskuksilla, joissa on jo nyt kau-pungin palveluja eniten. Sekoitetun toimijuuden polulle sopivat hyvin monenlaiset ostoskeskukset, mutta lähtökohtaisesti parasta olisi, että ostoskeskuksessa on valmiiksi jo monentasoista julkista ja kaupallista toimintaa.

Krokfors tuonut esille erilaiset tilatyypit, joita ovat ostoskeskuksia edustavan, keskitetyn lähipalvelutyypin lisäksi kolme tyyppiä: kivijal-ka-, hybridi- ja joustava tilatyyppi. Keskitetyssä tilatyypissä, olettamana usein on, ettei tilanne ympäristössä muutu olennaisesti. Tämä on kui-tenkin osoittanut ainakin lähiöaikakauden ostoskeskusten myötä kes-tämättömäksi ajattelumalliksi. (Krokfors 2013)

Lopuksi Kartoitusvaihe toi ensimmäisen laajan aineiston metropolialueen os-toskeskuksista, niiden palvelurakenteesta ja omistuspohjasta. Tämä loi kattavan pohjan jatkotutkimukselle ja kehittämishankkeille.

Työpajatyöskentely toukokuussa 2012 antoi hyvän kuvan aluksi os-toskeskusten ongelmista ja erilaisista mahdollisuuksista ratkaista on-gelmia. Paras tulos oli eri näkökantoja edustavien osallistujien toivomus laajasta yhteistyöstä asukkaiden, yrittäjien, kaupungin, seurakuntien, yhdistysten ja asukkaiden välillä.

Palveluprofiilit antavat hyvän kuvan siitä, onko ostoskeskuksissa ja niiden lähiympäristöissä muutakin kuin kaupallisia palveluja. Tulos oli ostoskeskusten tilanteen kannalta hyvä, koska vähemmistöön jäivät ne ostoskeskukset, jotka ovat kaupallis-julkispalvelu profiililtaan yksipuo-lisia.

Kaupallisten, julkisten, yhteisöllisten ja yksityisten palvelujen lähei-syys mahdollistaa periaatteessa yksityisen ja julkisen kumppanuuden, tai vähintäänkin rinnakkaiselon. Palveluiden kasautuminen ostoskes-kuksiin ja niiden lähipiiriin houkuttelee asukkaita ja asiakkaita. Ostos-keskusten asioiden pitäisi olla kehittämisen kannalta varsin mallillaan. Suurimpana kantoa kaskessa lienee kuitenkin se, että kuinka saadaan

70

kaikki ostoskeskuksen kehittämisestä kiinnostuneet saman pöydän ääreen keskustelemaan. Ostoskeskusten kehittämisen edellytykset lähipalvelukeskuksiksi on turvattu, kun tämä onnistuu.

Lähteet

Krokfors, Karin (2013). Lähipalvelui-den kestävät tilalliset kriteerit. Ver-tailu erilaisten tilatyyppien välillä. Teoksessa: Hyvät kaupat. Kivijalka ja Ostari rakennemuutoksessa. Ilmonen, Mervi (toim.) Espoo: Aal-to-yliopisto. Maankäyttötieteiden laitos. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmä. Ra-portti. Aalto-yliopiston julkaisus-arja TIEDE + TEKNOLOGIA 11/2013. [myös verkkojulkaisuna] http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-60-5313-4

Krokfors, Karin (2012). Ostoskeskusten kehittämisen edellytykset kiin-teistönomistuksen ja johtamisen näkökulmasta. Teoksessa: Kestävät kauppapaikat verkostokaupungis-sa. Mäntysalo, Raine, Joutsiniemi, Anssi, Nenonen, Suvi ja Syrman, Simo (toim.) Espoo: Aalto-yliopisto. Maankäyttötieteiden laitos. Yhdys-kuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmä. Raportti. Aal-to-yliopiston julkaisusarja TIEDE + TEKNOLOGIA 11/2012. [myös verkkojulkaisuna] http://lib.tkk.fi/TIEDE_TEKNOLOGIA/2012/isbn9789526047379.pdf

Kuusamo, Altti (1996). Tyylistä tapaan. Semiotiikka, tyyli, ikonografia. Helsinki: Gaudeamus.

Lahden kaupunki (2012). Lahden kart-tapalvelu [verkkoaineisto]

http://kartta.lahti.fi/ (viitattu 15.10.2012)

Laitinen, Karitta (2012a). Helsingin ostoskeskukset. Uutta, modernia ja kadonnutta. Espoo: Aalto-yliopisto. Maankäyttötieteiden laitos. Yhdys-kuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmä. Raportti. Aalto-yli-opiston julkaisusarja TIEDE + TEK-

NOLOGIA 12/2012 [verkkojulkaisu] htpp://lib.tkk.fi/TIEDE_TEKNO-LOGIA/2012/isbn9789526047607.pdf

Laitinen, Karitta (2012b). Ostoskeskuk-set metropolialueella – toimiala-tarjonnasta. Teoksessa: Kestävät kauppapaikat verkostokaupungis-sa. Mäntysalo, Raine, Joutsiniemi, Anssi, Nenonen, Suvi ja Syrman, Simo (toim.) Espoo: Aalto-yliopisto. Maankäyttötieteiden laitos. Yhdys-kuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmä. Raportti. Aal-to-yliopiston julkaisusarja TIEDE + TEKNOLOGIA 11/2012. [myös verkkojulkaisuna] http://lib.tkk.fi/TIEDE_TEKNOLOGIA/2012/isbn9789526047379.pdf

Laitinen, Karitta, (2013). Ostoskes-kusten kaupallinen ja julkinen toimialavalikoima. Onko ostoskes-kuksilla kehittymisen edellytyksiä lähipalvelukeskuksiksi? Teoksessa: Hyvät kaupat. Kivijalka ja Ostari rakennemuutoksessa. Ilmonen, Mervi (toim.) Espoo: Aalto-yliopis-to. Maankäyttötieteiden laitos. Yhdyskuntasuunnittelun tutki-mus- ja koulutusryhmä. Raportti. Aalto-yliopiston julkaisusarja TIE-DE + TEKNOLOGIA 11/2013. [myös verkkojulkaisuna] http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-60-5313-4

Laitinen, Karitta ja Huuhka, Eija (2012a). Metropoliseudun ostos-keskusrakennusten historiaa ja nykyisyyttä. Teoksessa: Kestävät kauppapaikat verkostokaupungis-sa. Mäntysalo, Raine, Joutsiniemi, Anssi, Nenonen, Suvi ja Syrman, Simo (toim.) Aalto-yliopisto. Maankäyttötieteiden laitos. Yhdys-

71

kuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmä. Raportti. Aal-to-yliopiston julkaisusarja TIEDE + TEKNOLOGIA 11/2012. [myös verkkojulkaisuna] http://lib.tkk.fi/TIEDE_TEKNOLOGIA/2012/isbn9789526047379.pdf

Laitinen, Karitta ja Huuhka, Eija (2012b). Espoon ostoskeskukset. Aalto-yliopisto. Maankäyttötietei-den laitos. Yhdyskuntasuunnitte-lun tutkimus- ja koulutusryhmä. Raportti. Aalto-yliopiston julkai-susarja TIEDE + TEKNOLOGIA 15/2012. [verkkojulkaisu] https://aaltodoc.aalto.fi/bitstream/hand-le/.../isbn9789526048208.pdf?...

Laitinen, Karitta ja Huuhka, Eija (2012c). Lahden ostoskeskukset. Aalto-yliopisto. Maankäyttötietei-den laitos. Yhdyskuntasuunnitte-lun tutkimus- ja koulutusryhmä. Raportti. Aalto-yliopiston julkai-susarja TIEDE + TEKNOLOGIA 17/2012. [verkkojulkaisu] http://lib.tkk.fi/TIEDE_TEKNOLOGIA/2012/isbn9789526048307.pdf

Laitinen, Karitta ja Huuhka, Eija (2012d). Vantaan ostoskeskukset. Aalto-yliopisto. Maankäyttötietei-den laitos. Yhdyskuntasuunnitte-lun tutkimus- ja koulutusryhmä. Raportti. Aalto-yliopiston jul-kaisusarja TIEDE + TEKNOLO-GIA 18/2012. [verkkojulkaisu] https://aaltodoc.aalto.fi/hand-le/123456789/6082

Mäenpää, Pasi (2013). Ostarit uusiksi kumppanuustoiminnalla. Teokses-sa: Hyvät kaupat. Kivijalka ja Ostari rakennemuutoksessa. Ilmonen, Mervi (toim.) Espoo: Aalto-yliopis-to. Maankäyttötieteiden laitos. Yhdyskuntasuunnittelun tutki-mus- ja koulutusryhmä. Raportti. Aalto-yliopiston julkaisusarja TIE-DE + TEKNOLOGIA 11/2013. [myös verkkojulkaisuna] http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-60-5313-4

Palvelukartta (2012). [verkkoaineisto] http://www.hel.fi/palvelukartta/ (viitattu 12.-16.11.2012)

Pääkaupunkiseudun palvelukartta (2012). [verkkoaineisto]. http://www.hel.fi/palvelukartta/ (viitattu 20.12.2012)

73

Viheralueiden kehitys Helsingin metropolialueella

Matti O. Hannikainen, Niko Lipsanen, Anna Ojala, Richard

Robinson, Andrew Taylor

Green Space Issues and the Metropolitan City, tutkimus pääkaupunkiseudun viheralueista, toteutettiin kahdessa osassa vuosina 2011–12. Hankkeen ensimmäisen osion tavoite oli sel-vittää erityisesti 1990-luvun laman vaikutusta viheralueisiin, kartoittaa yksityisten viheraluei-den täydennysrakentamista, tarkastella maa-hanmuuttajien viheralueiden käyttöä ja verrata suomalaisia kaupunkeja neljän eurooppalaisen kaupungin (Antwerpen, Leicester, Praha ja Tukholma) kehitykseen. Toinen osa laajensi tarkastelua pääkaupunkiseudun viheralueiden kehityksestä pidempään ajanjaksoon ja vertasi tätä kehitystä neljän kaupungin (Berliini, Dublin, Marseille ja Torino) kehitykseen. Tutkimuk-sen kolme keskeistä löydöstä olivat: 1) vihe-ralueiden määrittelyn ja tilastoinnin ongelmat pääkaupunkiseudulla ja Suomessa verrattuna muuhun Eurooppaan, 2) yksityisten viheraluei-den, yleensä puutarhojen, rakentaminen uusiksi asuintaloiksi tai muiksi rakennuksiksi, mikä vai-keuttaa tavoitetta ylläpitää lajiston ja ympäris-

74

tön monimuotoisuutta kaupungeissa, ja 3) etnisten vähemmistöjen erilaiset käsitykset sekä mieltymykset viheralueisiin ja avoimeen kaupunkitilaan verrattuna suomalaiseen kanta-väestöön.

Tutkimuskartoitus Tutkimuksessa suoritettu kartoitus kahdeksan yllä mainitun kaupun-gin viheraluetutkimuksista perustui näiden kaupunkien yliopistojen tekemiin tutkimuksiin. Tiedot kerättiin sekä yliopistojen professoreille ja tutkijoille lähetetyllä kyselyllä että tekemällä avainsanahakuja eri tietokannoista ja tutkimalla niin julkaisuluetteloja kuin julkaistujen teosten ja artikkeleiden viitteitä. Katsaus osoitti, että viimeisten vuosien aikana kaupunkien viheralueiden merkityksen ymmärtäminen on kas-vanut Euroopassa, mutta tutkimusten teemat ja lukumäärät vaihtelevat huomattavasti huolimatta yhdistävistä teorioista ja kansainvälisistä hankkeista. Paikallinen näkökulma osoittautui tutkimusten hallitse-vaksi lähtökohdaksi. Kansainvälinen vertailu uupui monesta tutki-muksesta, mikä johtui erilaisten tutkimusryhmien erikoistumisesta kaupungeittain, vaikka tutkimuskatsauksissa löytyi kolme suurempaa eurooppalaista projektia.

URGE-projekti (2001–04) analysoi viheralueiden merkitystä vii-dessätoista eurooppalaiskaupungissa (Antwerpen mukaan luettuna); LUDA-projekti (2003–05) tutki ränsistyneitä alueita; EU Cost Action C11 –ryhmän hanke, jonka raportti julkaistiin 2005, tarkasteli tapa-ustutkimuksina viheralueiden kaavoitusta, politiikkaa ja ekologiaa useissa eurooppalaiskaupungeissa. Tutkimusryhmämme valitse-mista näkökulmista (lama, viheralueiden määritelmät) ja metodeista (täydennysrakentamiskartoitus ja maahanmuuttajien haastattelut sekä havainnointi) johtuen Helsinkiä, Espoota ja Vantaata käsitelleille tutki-muksille ei kuitenkaan löytynyt selvää vertailukohdetta.

Viheralueiden määritys ja kehitys pääkaupunkiseudulla 1970–2010 Uusien viheralueiden kehitys on ollut merkittävä osa pääkaupunki-seudun rakentumista 1970-luvulta 2010-luvulle. Helsinkiä, Espoota ja Vantaata yhdistää viheralueiden runsaus, sillä ne kattavat yli kolman-neksen näiden kaupunkien maa-alasta. Kuitenkaan viheralueille ei ole yhtenäistä määrettä, vaan määritelmät perustuvat sekä kaavoitukseen

75

että alueiden käyttöön. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten viheralueita on määritelty pääkaupunkiseudulla aina 1970-luvulta 2010-luvulle, ja miten 1990-luvun lama on vaikuttanut niiden kehitykseen. Tutkimus perustuu kaupunkien virastojen ja valtuustojen tuottamaan aineistoon sekä viheralueisiin erikoistuneiden henkilöiden haastatteluihin.

Helsingissä viheralueiden lukumäärä ja pinta-ala eroaa huomat-tavasti Espoosta tai Vantaasta johtuen Helsingin suuremmasta asu-kasmäärästä ja pienemmästä maa-alasta. Kaupunkien kaavoitus- ja rakennuspolitiikka selventää eroja viheralueiden määrittelyssä ja niiden rakenteessa. Helsingin kaupunki on 1960-luvulta alkaen pyrkinyt täy-dentämään olemassa olevia asuinalueita ja rakentamaan uusia entisten läheisyyteen. Vastaavasti Vantaa ja Espoo hyödynsivät rakentamatonta aluettaan vapaammin 1990-luvulle saakka, jolloin myös ne ryhtyivät seuraamaan Helsingin esimerkkiä täydennysrakentamisesta. Käytän-nössä 2010-luvun alussa Helsinki on saavuttanut luontaisen kasvunsa rajat, mikä on johtanut entistä suurempaan paineeseen rakentaa jäljelle jääneitä viheralueita kuten metsiä, kun taas Espoossa ja Vantaalla ra-kentamatonta maata vielä riittää.

Viheralueille ei ole käytännössä yhtenäistä ja selkeää nimitystä, vaan määrittely jakautuu lain mukaiseen kaavoitukseen sekä kaupun-kien omiin määritelmiin. Nämä korostuivat vertailussa muihin Euroo-pan kaupunkeihin, joissa pääkaupunkiseudun kaupungit sijoittuivat huonommin verrattuna yhdeksi Euroopan vehreämmiksi määriteltyyn Marseille’hin tai jopa tiivisti rakennettuun Berliiniin. Ero suomalaisten ja muiden tutkittujen kaupunkien välillä selittyy, sillä että Helsingissä ilmoitetaan vain puisto-osaston hallinnoimat viheralueet, jolloin huo-mattavat määrät rakennus- ja liikuntavirastojen hallinnoimia metsiä ja virkistysalueita jää ilmoittamatta. Vastaava ero näkyy myös pääkau-punkiseudun kaavoituksessa. Helsingin ja Vantaan yleiskaavoissa vi-heralueiden pinta-ala on jopa kymmenkertainen verrattuna tutkittujen eurooppalaisten kaupunkien hallinnoimien viheralueiden pinta-alaan.

Pääkaupunkiseudun viheralueita määrittää keskeisesti maan-omistus. Helsinki omistaa suurimman osan kaupungin rajojen sisällä sijaitsevista viheralueista kuten puistoista, virkistysalueista ja metsistä, kun taas Espoossa ja erityisesti Vantaalla suurin osa viheralueista on yksityisessä omistuksessa, mikä vaikeuttaa niiden määrittelemistä kaavoituksessa viheralueiksi. Verrattuna niin kaupunkien kuin yk-sityisten henkilöiden omistamiin puistoihin tai metsiin, ainoastaan luonnonsuojelualueet ovat lain suojaamina turvassa rakentamiselta, joka uhkaa niin Helsingin Keskuspuiston reunoja kuin myös Espoon ja Vantaan yksityisiä viheralueita. Helsingin vuoden 2002 sekä Vantaan vuoden 2007 yleiskaavat mahdollistavat noin 3 % vähennyksen vihe-

76

ralueiden pinta-alassa. Östersundomin liittäminen Helsinkiin vuonna 2008 osoittautui ongelmaksi, sillä Sipoonkorven kansallispuiston pe-rustaminen vuonna 2011 söi huomattavan osan Helsingin kaavailemasta asuntoalueesta. Vastaava ristiriita luonnonsuojelualueiden ja muiden viheralueiden välillä ulottuu niin muihin Suomen kuin myös Euroopan kaupunkeihin.

Lamavuodet 1989–94 vaikuttivat eri tavoin pääkaupunkiseudun kaupunkien viheralueiden kehitykseen. Laman vaikutuksesta muiden tutkittujen kaupunkien viheralueiden kehitykseen löytyi vain vähän viitteitä. Talousvaikeudet mainittiin esimerkiksi Leicesterin ja Prahan kaupunkien viheralueiden raporteissa, mutta niiden vaikutuksesta suunnitteluun ei keskusteltu. Nähtävästi Suomea ravistellut lama ei vai-kuttanut yhtä paljon Englannin tai Ruotsin kaupunkien viheralueiden kehittämiseen. Helsingissä laman vaikutus keskittyi vuosiin 1990–92, jolloin viheralueiden rakentaminen kuitenkin jatkui, mikä johtui uusien asuinalueiden kuten Pikku-Huopalahden ja Vuosaaren rakentamisesta. Samoin Espoossa ja Vantaalla lamavuosien vaikutus oli varsin lyhyt. Molemmat kaupungit säästivät sekä kilpailuttamalla viheralueiden ra-kennustöitä Helsinkiä enemmän että jättämällä metsäisiä alueita uusien asuinalueiden rajoiksi. Useat uudet asuinalueet rakennettiin peltojen tai metsien paikalle, jolloin kaupunkien viheralueiden kokonaispinta-ala supistui pääkaupunkiseudulla. Kaikki kolme kaupunkia pitävät jossain määrin viheralueita maareservinä, jota voidaan tarvittaessa rakentaa.

Rakentamista selkeämmin lamavuodet vaikuttivat viheralueiden hoitoon. Vasta vuonna 1998 Helsingin rakennusviraston viheralueiden hoitoon varaama summa ylitti lamaa edeltäneen tason. Helsingissä oli pyritty vähentämään viheralueiden ylläpitokustannuksia jo 1970-luvun puolivälistä. Lamavuodet toimivat hyvänä kannustimena yhdistää suunnitellut toiminnot sekä valmistaa uudet viheralueiden hoitoluoki-tukset. Vuonna 1995 Helsinki keskitti viheralueensa yhdelle virastolle ja kahta vuotta myöhemmin kaupunki jakoi viheralueiden hoidon ja rakennuttamisen. Uutena viheralueiden hoitopolitiikkana Helsinki jakoi kaikki viheralueet päivittäistä ylläpitoa vaativien ja luonnontilaisina pysyvien viheralueiden välille. Samoin Espoo ja Vantaa virtaviivaistivat omien viheralueidensa ylläpitoa vähentämällä niiden henkilöstöä. Ne seurasivat Helsingin esimerkkiä laatimalla omat viheralueiden hoi-to-ohjeensa 2000-luvun alussa.

Tutkimus osoitti, että kaupunkien jatkuvasti kasvaessa vihera-lue tulisi määritellä yksiselitteisesti. Yhtenä lähtökohtana uudelle määritelmällä voisi toimia Ympäristöministeriön julkaisema Vihera-lueiden käsitteistö, jonka mukaan viheralue on rakentamaton alue, joka on ainakin osittain kasvillisuuden peittämä. Ministeriön määritelmien lähtökohta on kuitenkin kaavoitus, joten ne eivät käytännössä toimi

77

yhdistävä tekijänä, kuten yllä mainitut esimerkit osoittavat. Kaupun-kien tulee luoda yhtenäinen viheralueluokittelu, joka kattaa koko vi-heraluetyyppien kirjon huomioiden niin maankäytön, kasvillisuuden kuin luontoarvotkin. Luokittelu voisi vähentää kaupunkien eri hallinto-kuntien ristiriitaisia tavoitteita liittyen viheralueiden määrään ja niiden asemaan kaupunkisuunnittelussa.

Pientaloalueiden täydennysrakentamisen ympäristövaikutukset yksityisiin puutarhoihin ja pihoihinPientaloalueiden yksityispuutarhojen täydennysrakentaminen on tär-keä, mutta vähän tutkittu aihe. Verrokkikaupungeista ei löytynyt yhtä seikkaperäistä metodologiaa kuin mitä tässä tutkimuksessa käytetet-tiin. Esimerkiksi Tukholmassa on tehty sosiaali-ekologinen analyysi siirtolapuutarhojen käyttäjistä, kun taas Leicesteriin liittyvät kaksi pro-jektia (BUGS 2 vuosina 2004–06 ja 4M vuosina 2008–12) arvioivat puu-tarhojen merkitystä osana kaupunkien luontoa erilaisista ekologisista näkökulmista määrittäen muiden muassa luonnon monimuotoisuutta ja maaperän hiilimääriä. Vastaavasti Antwerpenin ja Prahan puutarhoja ei ole tutkittu pois lukien kaupunkien historialliset puutarhat.

Pientaloalueet puutarhoineen ja pihoineen muodostavat olennaisen osan pääkaupunkiseudun kaupunkirakenteesta, mutta tutkimustie-toa pientalojen yksityisestä viheraluevarannosta ja sen merkityksestä kaupunkiluonnon monimuotoisuudelle on erittäin vähän. Pääkau-punkiseudulta ei ole tietoa pientaloalueiden yksityisten viheraluei-den pinta-alasta ja sijoittumisesta eikä tilastoja tai rekisteriä tästä viheraluevarannosta. Tutkimuksella pyrittiin selvittämään vanhojen pientaloalueiden täydennysrakentamista ja siitä johtuvan tiivisty-miskehityksen ympäristövaikutuksia puutarhoihin ja pihoihin. Täy-dennysrakentamista ohjaa kaavoitus ja osittain myös verotus. Silti pientaloalueiden tiivistymiskehitys riippuu yksittäisistä maanomis-tajista. 1990-luvulta lähtien asuinalueiden täydennysrakentamista on perusteltu kestävällä kehityksellä ja ekologisilla arvoilla. Esimerkiksi joukkoliikenteen edellytysten tukeminen ja suurempien luontoalueiden säästyminen asuinalueiden ulkopuolella mainittiin tärkeiksi syiksi täy-dennysrakentamiselle.

Tutkimus koostui kahdesta osasta, jotka kohdistuivat pientaloaluei-siin: Paloheinään Helsingissä ja Ylästöön Vantaalla. Tutkimusmenetel-minä olivat kirjallisuusselvitys, kaupunkisuunnittelijoiden haastattelut (Helsinki, Vantaa ja Espoo) ja ilmakuviin perustuva puutarhojen ja pihojen pinta-alojen digitaalinen kartoitustyö. Ensimmäisessä osassa kartoitettiin Paloheinän, noin 170 ha, pihojen kasvillisuuden peittämät pinta-alat yhteensä 835 tontilta vuoden 2009 ilmakuvasta sekä kiinteis-

78

törajakartasta MapInfo-ohjelmalla. Näiden piha-alueiden pinta-ala oli yhteensä 46,5 ha, joka vastaa noin 27 % Paloheinän kokonaisalasta. Tämä on enemmän kuin alueen puistojen pinta-ala, joka oli 33,4 ha eli noin 20 % kokonaisalasta. Tutkimuksen toisessa vaiheessa kartoitettiin Ylästön pientaloalueen muutosta vertaamalla vuosia 1998 ja 2009. Alue oli laajen-tunut huomattavasti tutkimusajankohtana: vuonna 1998 asuintontteja oli 115, kun taas vuonna 2009 niiden lukumäärä oli 274. Vuonna 1998 piha-alueet edustivat jopa 72 % asumiseen käytetystä pinta-alasta, mutta vuonna 2009 tämä luku oli pienentynyt 50 prosenttiin. Uusilla tonteilla piha-alueet olivat pienempiä. Kuten Paloheinässä myös Ylästössä vanho-jen tonttien jakaminen vähensi piha-alaa: tutkimusjakson aikana alueel-la oli tehty 37 tonttijakoa. Tontit oli jaettu 2-5 pienempään osaan, jolloin vuoteen 2009 mennessä oli syntynyt 56 uutta tonttia entisille puutarha- ja piha-alueille. Ylästössä piha-alueiden pinta-ala pieneni yhteensä 3,4 ha, mikä merkitsi huomattavaa vähennystä, 39 %, verrattuna vuoteen 1998.

Toinen keskeinen huomio oli, että Helsinki, Vantaa ja Espoo eivät seuraa yksityisten viheralueiden kuten puutarhojen määrässä tai si-jainnissa tapahtuvia muutoksia. Sama havainto on tehty Dublinissa ja Leicesterissä. Yksi syy tähän on ollut se, että kaupunkien ensisijaisen kiinnostuksen kohteena ovat olleet julkiset viheralueet kuten puistot, metsät tai suojelualueet. Kuitenkin suunnittelijoiden asenteet yksityisiä viheralueita kohtaan ovat muuttumassa kaupunkirakenteen tiivistyes-sä. Kaupunkisuunnittelun taholla onkin jo tunnistettu tarve tutkia yksityisiä viheralueita osana kaupungin viheralueverkostoa laajemmin yli kaupunkirajojen, sillä ne voivat tarjota monenlaisia hyötyjä kaupun-kiympäristössä. Kaupunkiluonnon monimuotoisuuden kannalta tär-keiksi tekijöiksi mainittiin yksityisten puutarhojen hoitotoimenpiteet ja runsas kasvilajisto, kuten esimerkiksi niissä esiintyvät kulttuurilajit tai pölyttäjille ja muille lajeille hyödylliset ravintokasvit.

Jatkuva täydennysrakentaminen supistaa vanhojen pientaloalueiden puutarha-alaa ja samalla niiden muodostaman viherverkoston rakenne pirstoutuu. Tällä voi olla haitallisia vaikutuksia niiden tarjoamille hyö-dyllisille ekosysteemipalveluille kuten esimerkiksi sadeveden imeyty-miselle, mikroilmaston säätelylle ja elinympäristöjen tarjonnalle. Useat näistä palveluista ovat riippuvaisia rakentamattoman maan määrästä ja laadusta. Jäljelle jääneillä pienillä pihoilla on vähemmän tilaa monimuo-toiselle kasvilajistolle ja erityisesti puustolle, jonka on osoitettu olevan muun muassa hyönteis- ja lintulajiston kannalta olennainen puutarhae-lementti. Kaupungeissa pihat ja puutarhat eivät voi korvata luonnoneli-nympäristöjä, mutta ne voivat tarjota kaupunkilajistolle ja jopa tiukasti suojelluille eläinlajeille kuten liito-oravalle sekä tietyille lepakkolajeille erilaisia täydentäviä hyötyjä kuten ravintoa ja suoja- ja lisääntymis-paikkoja. Toisaalta puutarhoilla voi olla myös kielteisiä vaikutuksia

79

kaupunkiluontoon, sillä ne toimivat esimerkiksi haitallisten vieraslajien leviämispaikkoina.

Tutkimuksessa kehitettiin menetelmä yksityispihojen pinta-alojen kartoittamiseen ja muutoksien seurantaan. Yksityisten puutarhojen ja pihojen määrä tulisi kuitenkin selvittää. Tällä hetkellä niiden pinta-alasta ja jakautumisesta ei ole tietoa pääkaupunkiseudulla, jolla puo-lestaan on huomattava merkitys uusien asuinalueiden maankäyttöön. Lisätietoa tarvitaan myös puutarhojen merkityksestä viherkäytävinä eri luontoalueiden välillä. Tulokset kuitenkin osoittavat yksityisten pi-ha-alueiden olevan tärkeä osa paikallista viheralueverkostoa, joka tulisi huomioida paremmin kaupunkisuunnittelussa. Luonnon monimuo-toisuuden kannalta on olennaista tarkastella niin yksittäisten pihojen tarjoamia pienelinympäristöjä kuin laajemminkin niiden yhdessä muo-dostamaa kokonaisuutta ja kytkeytyneisyyttä muihin viheralueisiin pääkaupunkiseudulla. Koska kaupunkien viranomaisilla on vähän kei-noja edistää yksityisten piha-alueiden monimuotoisuutta, avainasemas-sa on yhteistyön ja tiedon lisääminen asukasyhdistysten, pientalojen asukkaiden, kaupunkisuunnittelijoiden sekä kaupunkiekologien välillä. Kaupunkien taholta luontotiedon välittämisen keinoina voivat toimia esimerkiksi puutarhakampanjat tai -kilpailut sekä tutkimusmenetel-mät, jotka osallistavat asukkaita ja rohkaisevat tuomaan esille paikallis-ta luontotietämystä.

Viheralueet ja maahanmuuttoMaahanmuuttajien näkemykset ja kokemukset viheralueiden käyttäjinä osoittautui suosituksi tutkimusaiheeksi niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa, jossa maahanmuuttajia on enemmän. Tutkimukset kes-kittyvät kuitenkin usein enemmän paikkojen käyttäjiin kuin paikkojen ominaisuuksiin ja käyttäjien valintoihin. Vertailukaupungeista esimer-kiksi Leicesterissä tutkittiin paikkatietojärjestelmää (GIS) hyödyntäen, kuinka saavutettavia viheralueet ovat eri uskonnollisille ja etnisille ryhmille. Tutkimuksessa mitattiin, kuinka kaukana eri yhteisöt olivat erikokoisista viheralueista. Mittaukset osoittivat eroja eri etnisten ryh-mien välillä mutta tutkimuksessa ei kuitenkaan huomioitu ihmisten viheraluetoiveita eikä käyttötapoja.

Ylipäänsä viheralueiden aktiivisella käyttämisellä on tutkitusti myönteisiä vaikutuksia käyttäjien terveyteen. Erityisesti maahanmuut-tajien kannalta onkin tärkeää, että paikallisten viheralueiden käyttämi-nen lisää sosiaalisia kontakteja ja edistää kotoutumista asuinalueelle. Suomessa maahanmuuttajien määrä lisääntyy erityisesti pääkaupun-kiseudulla, ja samalla heidän merkityksensä viheralueiden käyttäjinä kasvaa. Tästä syystä tässä tutkimuksessa havainnoitiin ja haastateltiin maahanmuuttajia Helsingissä ja Vantaalla.

80

Viheralueiden käytön merkitys ei ilmene kaikissa maahanmuutta-jaryhmissä samalla tavoin. Länsimaiset maahanmuuttajat sulautuvat puistojen käyttäjinä läheisemmin kantaväestöön. Venäläiset erottuvat huomattavan aktiivisina ja monipuolisina viheralueiden käyttäjinä. Af-rikasta, Lähi-idästä ja Aasiasta tulleita näkyy kuitenkin huomattavasti vähemmän puistoissa ja etenkin metsäisemmillä viheralueilla. Afrikas-ta, Aasiasta ja Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat suosivat yleisesti varsin urbaaneja, aukiomaisia viheralueita, jotka sijaitsevat hyvien jouk-koliikenneyhteyksien solmukohdissa. Ylipäänsä niin sanotuista kehitys-maista tulleiden vähäinen kiinnostus asuinalueidensa lähiviheralueisiin pääkaupunkiseudulla on kansainvälisesti poikkeuksellista. Euroopan ja Pohjois-Amerikan kaupungeissa toteutetuissa tutkimuksissa korostuu nimenomaan lähiviheralueiden merkitys, koska köyhistä maista tullei-den muuttajien liikkuvuus on usein kantaväestöä rajoitetumpaa. Helsin-gin seudulla näiden ryhmien viheralueiden käyttö näyttäisi kuitenkin keskittyvän muutamiin keskeisillä paikoilla sijaitseviin puistoihin kuten Kaisaniemen puistoon painottuen lämpimiin kesäiltoihin.

Suomen kylmä ilmasto on keskeinen ja ilmiselvä viheralueiden käyt-töä rajoittava asia myös kantaväestölle. Vastaavasti viheralueiden käyttö on usein monipuolisempaa, jos tulija on asunut Suomessa pidempään, tottunut puistojen käyttämiseen jo lähtömaassaan tai jos hänellä on suomalainen puoliso. Toisaalta kehitysmaista Suomeen suuntautuvan maahanmuuton lyhyt historia voi vaikuttaa asiaan: maahanmuuttajayh-teisöt eivät ole juurtuneet asuinalueilleen, vaan hakeutuvat vapaa-ajalla kaupungin keskustaan tapaamaan muilla asuinalueilla asuvia tuttu-jaan. Monet kehitysmaista tulijat toivovatkin, että puistoissa olisi enem-män ihmisiä, palveluita ja tapahtumia. Pääkaupunkiseudun viheraluei-den tyhjä tila tuntuu vieraalta, ehkä jopa pelottavalta. Silti esimerkiksi ravintolapäivän kaltaiset spontaanit kaupunkitapahtumat eivät ole hou-kutelleet maahanmuuttajia joukoilla asuinalueidensa puistoihin, vaikka heitä jonkin verran näkeekin keskustan puistoissa pop up –ravintoloi-den pitäjinä. Esimerkiksi Saksassa piknikit ovat suosittu ajanviettotapa monien maahanmuuttajien keskuudessa. Helsinginkin seudulla piknik-kejä vietetään lähinnä kauniina kesäpäivinä. Tosin rannoilla kalastami-nen on suosittu harraste kesäisin etenkin Venäjältä, Itä-Euroopasta ja Aasiasta tulleiden keskuudessa.

Viheralueiden käyttöön vaikuttavat erityisesti lapset, sillä lähivihe-ralueita käytetään lasten kanssa. Toisaalta suuri lapsikatras voi olla en-nemmin este kuin kannuste lähteä asuintalon omaa pihaa pidemmälle. Koirien merkitys on myös huomattava. Muulloin kuin kauniina kesäpäi-vinä koiran ulkoiluttaminen on yksi yleisimpiä syitä mennä puistoon. Yksi venäläisten maahanmuuttajien aktiivista viheralueiden käyttöä selittävä tekijä on, että heillä on usein koiria. Koirien on päästävä ulos

81

useita kertoja päivässä. Kehitysmaista tulleilla on harvoin koiria. He ei-vät välttämättä ole tottuneita koiriin tai saattavat liittää koiriin kulttuu-risia tai uskonnollisia ennakkoluuloja. Jotkut heistäkin, joilla on ollut koira lähtömaassaan, vierastavat suomalaista tapaa pitää koiria sisällä samoissa tiloissa ihmisten kanssa. Toisaalta koirien pelko saattaa estää joitakin menemästä puistoihin, joissa ulkoilutetaan koiria. Haastatte-luissa henkilöt, jotka kertoivat pelkäävänsä koiria, eivät kuitenkaan pitäneet tätä merkittävänä syynä olla käyttämättä lähiviheralueitaan. Sen sijaan he toivoivat, että koirat pidettäisiin paremmin kytkettyinä.

PäätelmätTutkimukset pääkaupunkiseudun viheralueiden kehityksestä osoittavat selkeästi, että niin julkisten kuin yksityisten viheralueiden merkityk-sestä ja vaikutuksesta kaupunkirakenteeseen, eri ihmisten vapaa-ajan viettoon ja luonnonympäristön monimuotoisuuteen tarvitaan enemmän tietoa. Verrattuna julkisten viheralueiden kehitykseen yksityisten vi-heralueiden kuten puutarhojen arvon ymmärtäminen tärkeänä osana luonnonympäristöä on vasta hahmottumassa kaupunkien hallinnossa. Viheralueiden perusteellisempi huomiointi edellyttääkin niiden jär-jestelmällistä ja yhtenäisempää kartoittamista sekä määrittelyä, joka vähentäisi ristiriitaisia tavoitteita liittyen niiden määrään ja asemaan kaupunkisuunnittelussa. Kotimaista näkökulmaa viheralueiden omi-naisuuksista tulee myös laajentaa, sillä esimerkiksi täydennysrakenta-minen mahdollistaa monipuolisempien, eri väestöryhmiä houkuttele-vien viheralueiden rakentamisen. Tosin ajan myötä maahanmuuttajat voivat tottua suomalaisiin viheralueisiin ja käyttää niitä monipuolisem-min. Viheralueiden suunnittelu ja suojelu edellyttävät entistä enemmän sekä tutkimusta että Euroopan laajuista kaupunkien, virkamiesten ja tutkijoiden välistä yhteistyötä.

83

Viherkertoimesta apua helsinkiläiseen pihasuunnitteluun?

Simo Haanpää ja Sirkku Juhola

Kaupunkiseutujen kasvaessa ja tiivistyessä ja ilmastonmuutoksen edetessä urbaanit elinym-päristöt ovat uudenlaisten haasteiden edessä. Keskeinen kysymys on, miten elinympäristön viihtyisyys, toimivuus ja ekologiset arvot taa-taan väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen sopeutumis- ja hillintätavoitteiden ristipai-neessa. Viime vuosina yhdyskuntarakenteen kestävyyden arvioimisessa on alettu enenevässä määrin hyödyntää erilaisia arviointityökaluja. Yksi tällainen työkalu on tonttikohtaisen ekote-hokkuuden arviointiin tarkoitettu viherkerroin, jollainen on nyt kehitetty myös Helsingille. Tässä artikkelissa käymme läpi VIHERKE-HÄ-tutkimushankkeessa esiin nousseita hel-sinkiläisen pihasuunnittelun nykyisiä haasteita ja arvioimme viherkertoimen sovellettavuutta piha-alueiden suunnittelu- ja arviointityökaluksi.

84

Viherkerroin-laskentamalli Viherkerroin on laskentamalli, jossa pihojen viherelementtejä arvioi-daan numeerisesti tiettyihin kaupungin viheralueiden toiminnoille asettamiin tavoitteisiin nähden. Näiden perusteella viherelementeille (kuten istutuksille, istutusalustoille ja esimerkiksi hulevesiaiheille) annetaan kullekin oma pinta-alaan tai määrään kiinnittyvä arvo, jotka yhteen laskemalla saadaan tonttikohtainen viherkerroin. Tätä tasoa verrataan joko yleisesti tai alueellisesti asetettuun minimi- tai tavoi-tetasoon. Helsingin kaupungin ympäristökeskus teetti syksyllä 2013 konsulttiselvityksen (ks. www.ilmastotyokalut.fi/tyokalut/), jossa laa-dittiin helsinkiläisille kerrostalopihoille sopiva viherkerroin ja testattiin sen käyttöä pihasuunnittelun tukena kahdessa pilottikohteessa.

Muutamissa kaupungeissa ympäri maailmaa sovelletun viherkertoi-men ajatuksena on antaa rakennuttajille vapaus muodostaa eri viherele-menteistä haluamansa kokonaisuus, jonka taso ja ekologinen toimivuus varmistetaan elementtien pisteytyksen kautta. Juuri tässä suhteessa viherkertoimen lähestymistapa eroaa määräyksistä; työkalun tarkoitus on kannustaa toimijoita löytämään itselleen sopivia kokonaisratkaisuja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa määriteltyjen tavoitteiden saavut-tamiseksi. Määräyksillä taas pyritään lähinnä ratkaisemaan yksittäisiä ongelmia ennalta määritellyin keinoin. Viherkertoimen voidaan nähdä tuovan piha-alueiden suunnitteluun uutta – tai paremminkin uusvan-haa – suunnitteluajattelua, jossa vain suunnittelukohteen tavoitetila on tarkasti määritelty, mutta sen toteuttamisen keinoihin ja tyyliin anne-taan suurempia vapauksia.

Yleisesti suunnittelu- ja arviointityökalujen tarkoitus on ratkaista jokin tietty ongelma, joko ohjaamalla suunnittelua ja rakentamista tiet-tyyn suuntaan tai kannustamalla ottamaan käyttöön hyödyntämättö-miä mahdollisuuksia. Yksi huoli viherkerroinselvityksen taustalla olivat ilmastonmuutoksen vaikutukset rakennetun ympäristön toimivuuteen ja tästä seuraavat sopeutumistarpeet. Tämän vuoksi kertoimessa py-ritään kannustamaan hulevesien tonttikohtaiseen hallintaan. Samalla pyritään nostamaan pihasuunnittelun tasoa yleisesti; lopullinen kerroin heijasteleekin yleisesti ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden näke-myksiä, siten, että viherelementtien painotuksessa tarkastellaan niiden ekologisuutta, toiminnallisuutta, maisema-arvoa ja kunnossapidon helppoutta.

Selvityksen valmistumisen jälkeen lähdimme VIHERKEHÄ-tut-kimushankkeen puitteissa selvittämään kertoimen käytettävyyttä ja soveltuvuutta laajemmin piha-alueiden suunnittelun apuvälineenä. Selvityksen tilaajatahon ja helsinkiläisen pihasuunnittelun osin poikke-uksellisen haasteellisuuden vuoksi rajasimme tarkastelumme Helsingin kaupungin suunnittelujärjestelmään, vaikka kerroin soveltuu toki laa-

85

jemminkin pääkaupunkiseudun kontekstiin. Tämä artikkeli perustuu hankkeen ensimmäisen, kaupungin toimijoihin (kaavoitus, rakennus-valvonta, maisemasuunnittelu, palveluyhtiöt ja asuntotuotantotoimisto) kohdistuneen haastattelukierroksen yhdeksään haastatteluun ja alusta-vaan kirjallisuuskatsaukseen.

Pihasuunnittelun nykytila: niukkuutta tarjollaJotta viherkertoimen toimivuutta ja käytettävyyttä suunnittelun apu-välineenä voidaan arvioida, oli ensimmäiseksi tarpeen selvittää mikä on helsinkiläisen pihasuunnittelun ja -rakentamisen nykytila. Tämän jälkeen oli selvitettävä, miten kerroin istuu nykyiseen suunnittelu-järjestelmään, ja mikä taho sitä voisi luontevasti työssään hyödyntää. Vasta sitten on mahdollista arvioida, voiko viherkertoimen käyttöönotto tuoda jotain uutta nykyisiin suunnittelukäytäntöihin ja ratkaiseeko se pihasuunnittelun nykyisiä haasteita.

Helsinkiläisen kerrostalopihan käyttö on muuttunut merkittävästi vuosikymmenien saatossa. Vielä 1800-luvulla pihoilla oli hyötypuutar-hoja ja jopa karjasuojia. Rakennusvolyymien kasvaessa pihat muuttui-vat ahtaammiksi ja harmaammiksi, mutta asuntojen yhtäläisen ahtau-den vuoksi elämä pursui yhä yhteisille piha-alueille. Vasta 1950-luvun jälkeen pihojen käyttö alkoi vähetä asuntojen keskikoon kasvaessa ja elämän keskittyessä yhä enemmän neljän seinän sisälle. Autoistuminen ja 1970-luvulla käyttöön tulleet autopaikkanormit vaikuttivat omalta osaltaan tähän kehitykseen. (Sopanen ym. 2007)

Autoistumisen ja kaupunkirakenteen tiivistämisen mukanaan tuoman tilanahtauden ja lisääntyneiden määräysten vuoksi myös piha-suunnittelun lähtökohdat ovat muuttuneet. Haastateltavamme totesivat, että kun pihan suunnittelussa ennen lähdettiin asukkaiden tarpeista ja viihtyvyydestä, määrittävät rakenneratkaisut ja pelastusajoneuvojen reitit nykyään pihasuunnittelun reunaehdot. Asukkaalle tämä näyttäy-tyy rajoittuneempana kasvilajistona ja mittakaavaltaan vieraina väylinä ja aukioina, vaikka perustason viheralueet pystytään tuottamaan ton-teille. Silti viheralueilta odotetaan paljon viihtyisyyden, mikroilmaston ja ekologisen laadun suhteen (Sopanen ym. 2007).

Mahdollisuudet piha-alueiden kehittämiseen riippuvat suuresti suunnittelualueen tonttitehokkuudesta ja kaavoitettavien kortteleiden muodosta. Tonttitehokkuus puolestaan riippuu pääasiassa suunnitte-lualueen sijainnista suhteessa muuhun aluerakenteeseen, esimerkiksi ydinkeskustaan ja kaupan ja liikenteen solmukohtiin. Kaavoitus olikin haastateltaviemme mukaan ratkaiseva vaihe laadukkaan pihasuunnit-telun mahdollistajana.

Pihojen suunnittelu on yleisesti osa normaalia rakennussuunnit-telua. Rakennuttaja tilaa pihasuunnitelman maisemasuunnittelijalta.

86

Suunnitelma hyväksytetään rakennusvalvontaviraston lupayksikössä, joka valvoo että suunnitelma vastaa kaavoituksessa kaavamääräyksiin tai ohjeistukseen kirjattuja aluekohtaisia tavoitteita. Rakennusvalvonta-viraston kaupunkikuvayksikkö puolestaan toimii lupayksikön tukena, laatien sen tarpeisiin linjauksia tulkinnanvaraisista määräyksistä.

Toinen vaihtoehto pihan toteutukselle on yhteispiha, jossa alueel-linen palveluyhtiö rakennuttaa usean taloyhtiön rajaaman yhteisen korttelipihan ja hallinnoi jatkossa sen hoitoa. Tällöin piha suunnitellaan omana kokonaisuutenaan yhteistyössä rakennuttajien kanssa ja sille haetaan erillinen rakennuslupa. Yhteispihan etuja ovat piha-alueen yhtenäisyys ja pihan hoidon tilaamisen ulkoistaminen palveluyhtiölle, minkä todettiin vaikuttavan positiivisesti hoidon laatuun. Jonkin verran hyötyä on myös palveluyhtiölle kertyvästä kokemuksesta pihasuunni-telmien tilaajana.

Pihojen suunnittelukulttuuri oli haastateltaviemme mukaan muut-tunut merkittävästi viimeisen vuosikymmenen aikana. Yleisesti pihojen suunnittelun ja rakentamisen taso on noussut. Helsingissä tähän on vaikuttanut erityisesti rakennusvalvonnan tiukentunut ote. Sen sijaan suunnittelun ongelmat ovat ennallaan; etenkin autoistumisen jatkuminen kaventaa edelleen voimakkaasti pihojen suunnittelun mahdollisuuksia.

Autojen paikoitustarpeet voidaan ratkaista usealla tavalla, mutta useimmiten ne vaativat pysäköintilaitoksia tai pihakansien alle tehtyjä tiloja – maanvaraiselle pysäköinnille ei tiivistyvässä kaupungissa enää juuri löydy tilaa. Varsinkin kansipihat muuttavat merkittävästi pihan luonnetta ja käyttömahdollisuuksia. Pihasta tulee yhä teknisempi suori-te; kasvillisuus kasvaa istutuslaatikoissa, joiden kokoa rajoittavat maan-tasossa pihan muut toiminnot ja vertikaalisesti pihan ja kannenalaisten toimintojen korkeustasot, jotka sanelevat istutusalustojen syvyyden. Pelastuskaluston kantavuusvaatimukset asettavat myös omat reunaeh-tonsa rakenteille ja pinnoitteille.

Kestävyys on hyvä sana puhuttaessa pihasuunnittelusta, sillä pihan on täytettävä sekä ekologisen, sosiaalisen että taloudellisen kestävyy-den vaateet ja sen tulee ennen kaikkea kestää jatkuva, ympärivuotinen käyttö. Kulutuskestävyyden vaade rajoittaa luonnonkasvien ja kuntan käyttöä piharakenteissa, niiltäkin osin, kun olemassa olevaa kasvilli-suutta on rakentamisen aikana mahdollista säilyttää. Yhä useammin myös maanvaraiset pihat joudutaan rakentamaan alusta asti uudelleen joko heikon maaperän tai maanalaisen infrastruktuurin vuoksi, sillä rakentamattomat alueet ovat Helsingissä pääosin savikoita tai täyttö-maita. Hulevesien käsittely on näillä alueilla vaikeaa, sillä maaperän vedenläpäisykyky on heikko. Kun vielä olemassa olevan kasvillisuuden säästäminen on rakentamisen aikana vaikeaa luonnonvaraisillakin alueilla, on piha lähtökohtaisesti aina rakennettua ympäristöä.

87

Viherkerroin suunnittelutyökaluna: Ekologisempaa kaupunkitilaa vai imagovehreyttä? Rakennetun ympäristön kestävyyden arviointityökaluja tutkineiden Sharifin ja Murayaman (2013) mukaan toimivien työkalujen on täytettä-vä kaksi keskeistä kriteeriä: Ensinnäkin niiden on oltava siinä määrin vetovoimaisia ja helposti käytettäviä, että niitä todella sovelletaan käy-täntöön, joko vapaaehtoisesti tai esimerkiksi kaavamääräykseksi muo-toillulla pakolla. Toinen kriteeri on, että työkalujen avulla toteutettujen suunnitelmien on oltava sovellettavissa käytäntöön, myös taloudelli-sista näkökulmista. Kolmas, edellisiä suurempikin haaste, jonka muun muassa Garde (2009) tuo esille, on, että asuinalueiden kestävyyden osatekijöistä tai kestävän asuinalueen muodosta ei ole olemassa selvää konsensusta, vaikka useita kestävyyden osatekijöitä on tunnistettu.

Viimeisin kysymys nousi esiin myös haastatteluissamme, ja sitä on paikallaan jäädä hieman pohtimaan. Tiivis kaupunkirakenne on ylei-sesti tunnistettu kestävän yhdyskuntarakenteen osatekijäksi, ja tämä näkemys ohjaa voimakkaasti rakentamista koko pääkaupunkiseudulla. Ongelmana on, että tiivistyvällä kaupunkiseudulla tontit jäävät autta-matta pieniksi ja autopaikka- ja pelastusnormit lohkaisevat suuren osan tontista tai pakottavat turvautumaan haasteellisiin ja kalliisiin teknisiin ratkaisuihin. Samalla haastavat maaperäolot, kansipihat ja paikoin me-ren läheisyydestä aiheutuvat haasteet tekevät muun muassa hulevesien paikallisesta hallinnasta hyvin vaikeaa.

Osin juuri tästä syystä pihoja pitäisi haastateltavien mielestä oi-keammin lähestyä osana kaupungin viheralueverkostoja, joiden toimin-not alkavat periaatteessa jo parvekelaatikoista ja jatkuvat piha-alueiden yli kortteli- ja kaupunginosapuistoissa ja edelleen kaupunkimetsissä ja suojelualueilla. Myös piha-alueiden virkistyksellisiä ja ekologisia arvoja tulisi tarkastella osana tätä suurempaa kokonaisuutta. Esimerkiksi Ka-lasataman Sompasaaressa meri ympäröi kaikkia tiiviisti rakennettuja umpikortteleita. Kun pihat vielä rajautuvat toiselta puoleltaan kortteli-puistoon, vähenee piha-alueen merkitys virkistysalueena näiden maise-matekijöiden yhteisvaikutuksena.

Mikäli viherkerroin halutaan ottaa laajemmin käyttöön piha-aluei-den suunnittelun työvälineenä, löysimme haastatteluissamme siihen kaksi tietä. Suoraviivaisinta on tehdä kaavamääräys, jossa rakennuttajat velvoitetaan saavuttamaan piharakentamisessa tietty viherkertoimen mukainen tavoitetaso. Asettamalla tarpeeksi korkea tavoitetaso raken-nuttajat voitaisiin pakottaa hyödyntämään tonteilla myös uusia vihere-lementtejä, kuten viherkattoja ja hulevesien imeytys- ja viivytysaltaita. Tämän lähestymistavan vaarana on, että rakennuttajat hakevat mää-räykseen poikkeuksia kohtuullisuusperiaatteeseen vedoten – näin on jo käynyt viherkattomääräysten kohdalla joissakin kohteissa.

88

Toinen vaihtoehto on kokeilla viherkertoimen soveltamista muu-tamiin pilottikohteisiin ja toivoa, että asunnonostajat kiinnostuvat kertoimesta ja että tätä kautta myös rakennuttajien kiinnostus sen hyö-dyntämiseen kohteidensa markkinoinnissa alkaisi hiljalleen kasvaa. Näin viherkertoimesta tulisi vapaaehtoinen imagotyökalu rakennusten energiatehokkuussertifikaattien tapaan. On kuitenkin epävarmaa, onko viherkerroin asukkaiden silmissä tarpeeksi kiinnostava, jotta se todella vaikuttaisi kohteiden arvostukseen ja ostokäyttäytymiseen nykyises-sä kysyntätilanteessa. Haastateltavamme arvioivat, että nykyisellään pihoilta kylä odotetaan hyvää perustasoa, mutta muu viherympäristö vaikuttaa piha-alueita vahvemmin kohteen kiinnostavuuteen. On myös mahdollista, että rakennuttajien mielenkiinto kertoimeen kohdistuu vain alueille, joilla sen tavoitetaso on helppo saavuttaa, tai että viher-rakentamisessa hyödynnetään vain kaikkein kustannustehokkaimpia elementtejä, ekologisten arvojen kustannuksella.

Yleisestikään arviointityökalujen käyttö aluerakenteen suunnit-telussa ei yksin takaa sen kestävyyttä, vaan kestävän kehityksen ratkaisuja tulisi miettiä paikkakohtaisesti – samoin kuin työkalujen soveltamisen vahvuuksia ja heikkouksia (Garde 2009). Haastattelujem-me perusteella helsinkiläinen pihasuunnittelu näyttäisi kaikkinensa olevan melko hyvissä kantimissa, mutta haasteellista – vallitsevien rakenneratkaisujen ja suunnitteluun vaikuttavien määräysten puitteis-sa mahdollisuudet ohjailla pihasuunnittelua ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpään suuntaan ovat osin rajoitettuja. Pihasuunnittelussa voi kuitenkin yhä käyttää luovuutta, ja uusien viherelementtien kuten vi-herkattojen hyödyntämiseen voidaan ohjata jo nyt muun muassa kaava-määräyksin. Onnistuessaan viherkerroin voisi osaltaan lisätä asukkai-den kiinnostusta piha-alueisiin ja luoda tarvittavaa painetta laadukkaan viherrakentamisen suuntaan.

Lähteet

Garde, A., 2009. Sustainable by design? Insights from U.S. LEED-ND pilot projects. Journal of the American Planning Association, 75(4), 424-440.

Sharifi, A., Murayama, A. 2013. A crit-ical review of seven selected neigh-borhood sustainability assessment tools. Environmental Impact As-sessment Review 38, 73-87.

Sopanen, M., P. Kuusiniemi ja O. Sarlin (2007). Helsinkiläinen kerrostalopi-ha. Helsingin kaupunkisuunnitte-luviraston julkaisuja 2007:5.

89

Hyvinvointi kaupunkiympäristössä: ekosysteemipalveluiden hyödyntäminen kestävän kaupunkisuunnittelun työkaluna

Vesa Yli-Pelkonen ja Heikki Setälä

Tutkimuksessa selvitettiin kaupunkiviheraluei-den potentiaalia tuottaa ihmisen hyvinvoin-nille välttämättömiä ekosysteemipalveluita. Kantavana ajatuksena oli muodostaa tarkka, mittauksiin perustuva käsitys ekosysteemipal-veluiden roolista kaupunkialueilla. Tutkimukset osoittivat, ettei puustoisten alueiden ilman-laatu kaasumaisten ilmansaasteiden osalta ollut parempi kuin avoimien, puuttomien alueiden; PAH-yhdisteiden osalta ilmanlaatu voi jopa huonontua puustoisilla alueilla. Hiukkasten/katupölyn massakertymien osalta ilmanlaatu näyttäisi jonkin verran paranevan puuston toi-mesta. Kaupunkipuistot varastoivat hiilidioksi-dia, joskin sidonnan merkityksen lisäämiseksi puiden määrää tulee huomattavasti lisätä. Kau-punkiviheralueiden määrän lisääminen vähentää

90

hulevesistä johtuvia haittoja, kuitenkin niin, että puistoilla on vähäisempi merkitys kaupunkitul-vien vähentäjänä kuin pintavesien puhdista-jana. Lähimetsien käyttäjät tunnistavat kyselyn perusteella erityisesti kulttuurisia ekosystee-mipalveluita, mutta myös metsissä tapahtuvia muutoksia.

Hyvinvointi kaupunkiympäristössä -hanke Hankkeessa tutkimme kaupunkiviheralueiden asukkaille tuottamia hyötyjä - eli ekosysteemipalveluita - ja niiden hyödyntämismahdolli-suuksia kaupungin ja sen viheralueiden suunnittelussa. Tutkimuksen päätavoite oli selvittää, tarkkoja mittausmenetelmiä käyttäen, kaupun-kiviheralueiden mahdollisuuksia tuottaa tiettyjä, tärkeänä pidettyjä ekosysteemipalveluita keskittyen erityisesti niiden tuottamiseen tarvit-tavien viheralueiden määrän ja laadun tutkimiseen.

Hankkeen taustalla on nykyinen suuntaus kaupunkirakenteen tii-vistämisestä, joka tarkoittaa täydennysrakentamista olevassa olevan infrastruktuurin ja palveluiden sekä toimivan joukkoliikenteen yhtey-teen. Tiivistämisellä pyritään yhdyskuntarakenteen eheyttämiseen, eli halutaan luoda edellytyksiä toimivalle joukkoliikenteelle, tehokkaalle tavarankuljetusjärjestelmälle, kasvihuonekaasupäästöjen vähentämi-selle, palvelujen saavutettavuudelle sekä luonnonalueiden ja -varojen säästämiselle (Ympäristöministeriö 2013). Kaupunkirakenteen tiivis-täminen voi kuitenkin aiheuttaa ristiriitoja eri maankäyttömuotojen kesken erityisesti silloin, kun tiivistäminen johtaa kaupunkirakenteen sisällä olevien viheralueiden rakentamiseen ja samalla ekosysteemipal-veluiden menettämiseen (Yli-Pelkonen 2011).

Saasteista johtuva huono ilmanlaatu on kenties eniten huomiota saanut kaupunkiympäristöön liittyvä ympäristöongelma. Euroopas-sa ilmansaasteiden määrä on viime vuosikymmenien aikana selvästi vähentynyt, mutta monin paikoin saastetasot, erityisesti hiukkasten, typpidioksidin (NO

2) ja alailmakehän otsonin (O

3) osalta, ovat edelleen

niin korkeita, että ne aiheuttavat merkittävän riskin ihmisten tervey-delle (EEA 2013). Myös muut ilmansaasteet, kuten haihtuvat orgaaniset yhdisteet (VOC) ja polyaromaattiset hiilivedyt (PAH) voivat aiheuttaa merkittäviä terveysriskejä. Suurin osa näistä ilmansaasteista tulee ener-giantuotannosta ja -jakelusta sekä maantieliikenteestä (EEA 2013).

91

Vaikka ilmansaasteiden päästöjen vähentäminen on avaintekijä parempaan ilmanlaatuun tähdättäessä, myös kasvillisuuden hyödyn-tämistä on ehdotettu toimivaksi ratkaisuksi kaupunkien ilmansaas-teongelmiin, koska kasvit voivat sitoa ja imeä ilmansaasteita kattavan lehtipinta-alansa avulla (Nowak ym. 2006). Kasvit, erityisesti puut, myös sitovat ja varastoivat hiilidioksidia osallistuen näin ilmaston lämpene-misen hillitsemiseen (Awal ym. 2010). Näitä toimintoja pidetään usein merkittävinä kasvillisuuden tuottamina ekosysteemipalveluina. Kui-tenkin varsinaisiin mittauksiin perustuva tieto puiden merkityksestä näiden ekosysteemipalveluiden tuottajana on vähäistä ja osin ristirii-taista (Pataki ym. 2011, 2013). Vähäiset tutkimukset aiheesta perustuvat yleensä mallinnukseen. Hankkeessamme olemme tuottaneet tarkkaa, ”paikan päällä” mitattua tutkimustietoa kaupunkikasvillisuuden vaiku-tuksesta ilman laatuun, sekä kaupunkipuiden hiilensidonta ja -varas-tointipotentiaalista biomassa-arvioiden avulla.

Kaupunkirakentamisen myötä tapahtuva pinnoitetun eli vettä läpäi-semättömän maa-alan määrän kasvu ja ilmastonmuutoksen mukanaan tuoma sademäärän kasvu johtavat lisääntyneeseen huleveden määrään ja sen laadun heikkenemiseen varsinkin tiiviisti pinnoitetuilla kaupun-kialueilla (Setälä ym. 2011). Kaupunkirakenteen tiivistämistavoitteiden toteutuessa tarvitaan lisää tietoa hulevesistä ja niihin liittyvien ongel-mien ratkaisumahdollisuuksista. Hankkeessamme olemme tutkineet hulevesien määrää ja laatua automatisoitujen mittausasemien avulla, sekä hulevesien käsittelyn säätelypalvelun rahallista arvottamista, eri tiiveysasteen omaavilla kaupunkipienvaluma-alueilla.

Kaupunkialueiden lähimetsät ovat tärkeitä asukkaille esimerkiksi virkistäytymisessä ja opetuksessa (Yli-Pelkonen 2013). Kaupunkimet-siin kohdistuvat rakennuspaineet ja hoitotoimenpiteet voivat kuitenkin vaikuttaa negatiivisesti kaupunkimetsien kulttuuristen ekosysteemi-palveluiden tarjontaan. Kaupunkirakenteen tiivistyessä asukasmäärä kasvaa ja samalla tiivistämisen tavasta riippuen virkistykseen sopivat alueet voivat vähentyä asukasmäärään nähden ja niiden laatu voi kärsiä kasvaneen käyttöpaineen myötä (Hamberg ym. 2010). Olemme hank-keessamme tutkineet Lahden Kiveriön alueen lähimetsien tarjoamia ekosysteemipalveluita laajalla kyselytutkimuksella.

Hankkeen tuloksia: Kasvillisuuden vaikutus ilmansaastepitoisuuksiin Mittasimme passiivikeräimillä typpidioksidin (NO

2), hiukkasten

(massakertymä, ei kokoluokkaerottelua), haihtuvien orgaanisten yh-disteiden (VOC) ja polyaromaattisten hiilivetyjen (PAH) pitoisuuksia vilkkaasti liikennöityjen katujen ja teiden varsien puustoisilla alueilla ja viereisillä avoimilla, puuttomilla alueilla. Mittauksia tehtiin eri etäi-

92

syyksillä saastelähteestä ja eri vuodenaikoina Helsingissä, Vantaalla, Espoossa ja Lahdessa.

Tutkimuksissamme havaitsimme, että NO2- ja VOC-pitoisuudet

puustoisilla ja avoimilla alueilla eivät eronneet merkitsevästi Helsingin ja Lahden tutkimusalueilla. Hiukkaskertymät – painottuen toden-näköisesti suuremman kokoluokan hengitettäviin katupölyperäisiin hiukkasiin - olivat alhaisempia Helsingin ja Lahden puustoisilla tutki-musalueilla kuin avoimilla alueilla, kun sekä kesäaikaiset (elokuu), että talviaikaiset (maaliskuu) mittaukset otettiin huomioon (Kuva 1.) (Setälä ym. 2013). Mitatut kasvillisuusparametrit (latvuspeittävyys; puiden, suurten puiden ja havupuiden lukumäärä; aluskasvillisuus) eivät vai-kuttaneet tuloksiin.

Toistimme tutkimuksen parannetulla koejärjestelyllä kesäkuussa 2013, jolloin kasvillisuus on aktiivisimmassa vaiheessa myös ilmansaas-teiden sitomisen kannalta. Tulokset vahvistivat aiempia havaintojemme kaasumaisten ilmansaasteiden osalta: puustoisten ja avointen alueiden keskimääräiset NO

2- ja VOC -pitoisuudet eivät eronneet merkitsevästi

toisistaan. Sen sijaan keskimääräiset hiukkaskertymät olivat puustoi-

Kuva 1. Ilmansaasteiden pitoisuudet (keskiarvo ± keskihajonta) elo- ja maalis-kuussa. Avointen ja puustoisten alueiden saasteiden pitoisuuserojen tilastollinen merkitsevyys (p-arvo, parittainen t-testi) Helsingin ja Lahden yhdistetyllä ai-neistolla.

93

silla alueilla merkitsevästi alhaisempia (23 %) kuin avoimilla alueilla. Havaitsimme myös huhtikuussa 2013, että vaikka NO

2-pitoisuudet ja

hiukkaskertymät pienenivät tasaisesti vilkkaasti liikennöidystä tiestä poispäin mentäessä (mittaus 60 metriin asti) niin avoimilla kuin puus-toisilla (seka/havumetsä) mittausalueilla, niin NO

2-pitoisuudet olivat

metsissä yllättäen aina hieman ja merkitsevästi korkeampia kuin vierei-sillä avoimilla alueilla, kun taas hiukkaskertymät olivat selvästi alhai-sempia (keskimäärin 59 %) metsissä verrattuna avoimiin alueisiin.

Karsinogeeniset PAH-yhdisteet käyttäytyivät poikkeavasti verrattuna muihin tutkimiimme ilmansaasteisiin; kesäaikaan teiden varsien puustoisilla alueilla (latvuspeitteiset kaupunkipuistot ja -met-sät) pitoisuudet olivat yllättäen selvästi ja merkitsevästi korkeampia kuin viereisillä avoimilla alueilla (Kuva 1.).

Tutkimustemme perusteella vilkkaasti liikennöityjen katujen ja teiden läheisten puustoisten alueiden ilmanlaatu ei kaasumaisten il-mansaasteiden osalta ole parempi kuin viereisten avoimien alueiden ja ilmanlaatu voi joissakin tilanteissa olla jopa huonompi puustoisilla alueilla. Tämä voi johtua siitä, että puut hidastavat ilman liikkumista tai ohjaavat ilmavirtoja siten, että saasteet eivät hajaannu samalla tavalla kuin avoimella alueella, vaan jäävät kohonneina pitoisuuksina ”louk-kuun” puiden latvusten alle (Vos ym. 2013). Tutkimuksemme vahvistaa aikaisempia käsityksiä, joiden mukaan puut voivat vaikuttaa saastepi-toisuuksiin eri tavoin riippuen ilmansaasteesta, sen päästömäärästä, -ajasta ja -paikasta sekä ympäristöolosuhteista, kuten tuulen suunnasta ja voimakkuudesta sekä vuodenajasta (Setälä ym. 2013).

Hiilen sidonta ja varastointi Tutkimme Helsingin hoidettujen (A-hoitoluokka) viheralueiden (koko-naispinta-ala 833 ha) puiden sitoman maanpäällisen hiilen määrää ja hiilen vuotuista sidontaa yhteistyössä Helsingin kaupungin rakennus-viraston katu- ja puisto-osaston kanssa. Ositetulla satunnaisotannalla tutkituista 48 puistosta mitattiin yhteensä 152 koeruutua, joilla kasva-vien puiden maanpäällisen biomassan ja varastoituneen hiilen määrä arvioitiin laskukaavojen perusteella (Turunen 2013). Puistopuiden maan-päälliseen osaan on sitoutunut yhteensä 24 800 t hiiltä josta yli 97 % on si-toutunut rinnankorkeusläpimitaltaan yli 15 cm oleviin puihin. Kyseisten puistoalueiden hiilitiheys on 28,1 t C/ha ja hiilen vuotuinen sidonta 0,995 t C/ha/v. A-hoitoluokan puistot sitovat noin 0,6 % Helsingin liikenteen vuotuisista CO

2-päästöistä. Tulokset ovat linjassa muualla tehtyjen tutki-

musten kanssa, vaikkakin suora vertailu on haasteellista mm. erilaisten tutkimusmenetelmien ja puuston biomassakaavojen vuoksi.

94

Sade- ja hulevesien määrä ja laatu Hulevesien määrää ja laatua tutkittiin Helsingissä ja Lahdessa maan-käyttöintensiteetiltään erilaisilla pienvaluma-alueilla automatisoitujen mittausasemien avulla. Tutkimustemme mukaan kaupunkien vihera-lueet ja muut vettä läpäisevät alueet vähensivät huomattavasti huleve-sien määrää vuositasolla. Hyvin tiiviisti rakennetulla keskusta-alueella (89 % läpäisemätöntä pintaa) hulevettä muodostui melkein kaksin ver-roin enemmän kuin toisella tiiviisti rakennetulla alueella, vaikka näi-den alueiden ero läpäisemättömyydessä oli vain 27 % ja siten huleveden määrässä odotettiin olevan saman prosenttiosuuden verran eroa. Hule-veden laatu oli samaa luokkaa kahdella keskusta-alueella, mutta suuren määrällisen eron vuoksi esimerkiksi kokonaistyppeä huuhtoutui kaksi kertaa enemmän hyvin tiiviisti rakennetulta alueelta verrattuna tiivisti rakennettuun alueeseen. Pientaloalueen suuret viherpintojen määrät (läpäisemättömyys vain 19%) vaikuttivat sekä veden laatuun, että veden määrään huomattavasti ja täten suurin osa vuosittaisista haitta-aine-kuormista oli vain murto-osan verrattuna kahteen keskusta-alueeseen (Krebs ym. 2013, Valtanen ym. 2013).

Arvioimme myös hulevesien käsittelyn säätelypalvelun rahallista arvoa vältettyjen kustannusten menetelmällä. Alustavat tuloksemme osoittavat, että hulevesiputkistojärjestelmän rakentamisen ja kunnos-sapidon vuotuiset kustannukset ovat esimerkiksi Helsingissä 2400 €/m suhteellisen tiivisti rakennetulla valuma-alueella ja 750 €/m väljästi rakennetulla valuma-alueella. Viheralueneliömetrin rahallinen arvo hulevesien säätelypalvelun kannalta on hyvin tiiviisti rakennetulla va-luma-alueella huomattavasti korkeampi kuin väljemmän rakentamisen valuma-alueella.

Kaupunkimetsien kulttuuriset ekosysteemipalvelutTammikuussa 2013 tehtiin kyselytutkimus (postitus 1000 hlö:lle, vas-tausprosentti 19,7 %) Lahden Kiveriön alueen lähimetsien käyttäjille. Tutkimme kuinka yleisesti hyväksytty ekosysteemipalveluluokittelu so-veltuu lähimetsän kontekstiin ja kuinka asukkaat tunnistavat kyseisten metsäalueiden tarjoamia ekosysteemipalveluita ja niihin liittyviä muu-toksia. Alustavien tulosten mukaan lähimetsät nähtiin erityisesti tiet-tyjen kulttuuristen ekosysteemipalveluiden tarjoajina ja onkin mahdol-lista, että lähimetsien suhteen tulisi käyttää niille erikseen modifioitua luokittelua. Vastaajat tunnistivat kyseisten lähimetsien erityispiirteistä mieluisimpina sekametsätyypin, liikkumista helpottavat reitit ja polut, luonnonmukaisuuden ja vanhan metsän piirteet. Suurin osa vastaajista oli havainnut sekä luonnollisia, että ihmisen tekemiä muutoksia metsis-sä viimeisen kahden vuoden aikana, mutta niillä ei ollut vielä vaikutus-ta metsän käyttöön.

95

Tuloksiin perustuvat suositukset ja toimenpide-ehdotuksetHankkeemme tulokset tarjoavat laajalti sovellettavissa olevaa tutkimus-tietoa kaupunki- ja viheraluesuunnittelijoiden sekä päätöksentekijöiden käytännön työhön. Tutkimustemme perusteella on syytä suhtautua kriittisesti kansainvälisiin mallinnustutkimuksiin ja aiempiin oletta-miin, joissa korostuu kasvillisuuden tärkeä merkitys saasteisen kau-punki-ilman puhdistamisessa – ainakin tutkimiemme kaasumaisten ilmansaasteiden osalta. Hiukkasten osalta kasvillisuus näyttää kuiten-kin osin estävän niiden leviämistä tieltä päin. Tuloksemme osoittavat, että on tärkeää kiinnittää tarkempaa huomiota niihin perusteluihin, joita käytetään kasvillisuuden hyötyjen pohdinnassa kaupunkiympäris-tössä. Usein käytetyn fraasin ”kasvillisuus parantaa kaupunkien ilman laatua” sijaan tulee selvittää niitä olosuhteita, joissa kasvillisuudella voi olla kaupunki-ilmaa puhdistava vaikutus. Lisätutkimuksia tarvitaan erilaisissa kaupunkiympäristöissä, erilaisilla hiukkaskokoluokilla ja myös muiden kuin jo tutkimiemme ilmansaasteiden osalta.

Mikäli tavoitteena on hiilen sidonnan ja varastoinnin lisääminen puistoissa, tulee sekä puistojen että puiden määrää lisätä ja erityisesti kasvattaa suurten, puiden suhteellista osuutta. Lisäksi on suositeltavaa jättää ainakin osa kuolleesta puumateriaalista paikalleen, jotta varas-toinut hiili jäisi viheralueelle pitkäaikaiseen varastoon. Myös pienten ja keskikokoisten puistojen merkitys hiilen sidonnassa tulee huomioida, koska niissä on usein korkeampi ”hiilitiheys” (puutiheys) kuin isoissa puistoissa, joissa on suhteellisesti enemmän laajoja puuttomia nurmi-alueita. Tarkempia tutkimuksia tarvitaan selvittämään Helsingin kau-pungin kaikkien viheralueiden tilanne hiilen sidonnan ja varastoinnin suhteen - myös maanalaisen puubiomassan osalta.

Kaupunkihydrologiset tutkimuksemme viittaavat siihen, että kau-punkiviheralueiden määrän runsas lisääminen vähentää hulevesistä syntyviä haittoja selvästi. Tuloksemme antavat viitteitä siitä, että vihe-ralueiden merkitys varsinaisten tulvaa tuottavien sateiden imeytykses-sä olisi vaatimaton. Sen sijaan viheralueet läpäisevine maaperineen ovat merkittäviä ”puhdistuslaitoksia” silloin, kun sateiden volyymi on pieni tai korkeintaan kohtalainen (valtaosa vuosittaisesta sadannasta). Kos-ka kaupunkien viheralueilla on kiistämätön rooli hulevesiin liittyvien ongelmien vähentämisessä, tiiviiseen kaupunkirakenteeseen tähtää-vissä suunnitelmissa tulee entistä paremmin huomioida viheralueiden määrä, laatu ja niiden sijoittelu valuma-alueilla. Tuloksiimme perustuen voidaan esittää seuraavat hulevesien hallintaan liittyvät hypoteesit: (i) kaupunkiviheralueiden merkitys ekosysteemipalvelukeitaina näkyy paremminkin pintavesien laadun paranemisena kuin kaupunkitulvien vähentäjänä ja (ii) etenkin tiiviisti rakennetuilla alueilla viherpintojen lisäämisellä on merkitystä.

96

Lähteet

Awal MA, Ohta T, Matsumoto K, Toba T, Daikoku K, Hattori S, Hiyama T & Park H (2010) Comparing the car-bon sequestration capacity of tem-perate deciduous forests between urban and rural landscapes in cent-ral Japan. Urban Forestry & Urban Greening 9(3): 261-270.

EEA (2013) Air quality in Europe – 2013 report. European Environment Agency EEA Report No 9/2013.

Hamberg L, Malmivaara-Lämsä M, Lehvävirta S, O’Hara B & Kotze DJ (2010) Quantifying the effect of trampling and habitat edges on fo-rest understory vegetation – A field experiment. Journal of Environme-ntal Management 91: 1811-1820.

Krebs G, Kokkonen T, Valtanen M & Setälä H (2013) A high resolution application of a stormwater man-agement model (SWMM) using genetic parameter optimization. Urban Water Journal 10(6): 394-410.

Nowak DJ, Crane DE & Stevens JC (2006) Air pollution removal by urban trees and shrubs in the Unit-ed States. Urban Forestry & Urban Greening 4: 115-123.

Pataki DE, Carreiro MM, Cherrier J, Grulke NE, Jennings V, Pincetl S, Pouyat RV, Whitlow TH & Zipperer WC (2011) Coupling biogeochemical cycles in urban environments: eco-system services, green solutions, and misconceptions. Frontiers in Ecology and the Environment 9: 27-36.

Pataki DE, Alberti M, Cadenasso ML, Felson AJ, McDonnell MJ, Pincetl S, Pouyat RV, Setälä H & Whitlow TH (2013) City trees: Urban greening needs better data. Nature 502, 624.

Setälä HM, Kulonpalo J, Niemelä J, Loikkanen H, Vaattovaara M, Kort-teinen M, Ruth O & Yli-Pelkonen V (2011) Kaupunkiympäristöt. Teok-sessa: Bergström I, Mattsson T, Niemelä E, Vuorenmaa J & Forsius

M (toim.) Ekosysteemipalvelut ja elinkeinot – haavoittuvuus ja sopeu-tuminen muuttuvaan ilmastoon, ss. 39-41. Suomen ympäristö 26/2011.

Setälä H, Viippola V, Rantalainen A-L, Pennanen A & Yli-Pelkonen V (2013) Does urban vegetation miti-gate air pollution in northern con-ditions? Environmental Pollution 183: 104-112.

Turunen S (2013) The carbon se-questration and storage capacity of urban parks in the city of Helsinki. Master’s thesis in the Department of Agricultural Sciences, Horticul-ture, University of Helsinki.

Valtanen M, Sillanpää N & Setälä H (2013) Effects of land use intensity on stormwater runoff and its tem-poral occurrence in cold climates. Hydrological Processes, painossa.

Vos PEJ, Maiheu B, Vankerkom J & Janssen S (2013) Improving local air quality in cities: To tree or not to tree? Environmental Pollution 183: 113-122.

Yli-Pelkonen V (2011) Kaupunkiraken-teen tiivistyminen ja ekosysteemi-palvelut. Teoksessa: Näkökulmia kaupunkirakenteen tiivistymiseen Helsingin seudulla. Aalto-yliopis-ton julkaisusarja CROSSOVER 7/2011, ss. 7-28. Aalto-yliopisto, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus, Espoo.

Yli-Pelkonen V (2013) Importance of recreational ecosystem services in Helsinki, Finland. Management of Environmental Quality: An Interna-tional Journal 24(3): 365-382.

Ympäristöministeriö (2013) Yhdyskun-tarakenne. [verkossa] URL: http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Elinympa-risto_ja_kaavoitus/Yhdyskuntara-kenne, luettu 16.10.2013.

97

Viherkatot osana kaupunkisuunnittelua: uudenlaista, laadukasta ja kestävää kaupunkitilaa sekä hyvinvointia kaupunkilaisille

Marja Mesimäki, Kaisa Hauru,

Pasi Kallio ja Susanna Lehvävirta

Viherkatot ovat rantautumassa Suomeen. Ne nähdään esimerkiksi keinona vastata ilmaston-muutoksen tuomiin haasteisiin, tuottaa kaupun-kiympäristössä tärkeitä ekosysteemipalveluja ja lisätä kaupunkiympäristön viihtyisyyttä. Nyt on aika pohtia sitä, millä tavalla viherkattoja voidaan hyödyntää osana kestävää kaupunki-suunnittelua. Tueksi tarvitaan tutkimustietoa viherkattojen mahdollisuuksista suomalaisissa kaupungeissa. Tässä hankkeessa viherkattoja tarkasteltiin kokemuksellisuuden ja ohjaus-keinojen näkökulmasta. Tulosten perusteella viherkatot voivat muodostaa merkittävän vir-kistyspotentiaalin esimerkiksi tiiviissä kaupun-kiympäristössä. Tämä on suositeltavaa huomi-oida viherkattojen suunnittelun ja rakentamisen ohjauksessa erilaisten teknisten ja ekologisten

98

hyötyjen ohella. Viherkatot pitäisikin nähdä kaupunkisuunnittelussa osana viher- ja virkis-tysalueiden verkostoa.

Hankkeessa tutkimme viherkattojen yhteiskuntatieteellisiä, ympäristö-psykologisia ja oikeudellisia ulottuvuuksia. Pääkysymyksiämme olivat 1) minkälaisia mielikuvia kaupunkilaisilla on erilaisista viherkatoista (Me-simäki ym. 2015), 2) tuottavatko viherkatot muita viherympäristöjä vas-taavia elpymis- ja virkistyskokemuksia (Mesimäki, Hauru & Lehvävirta 2015) ja 3) miten suomalainen lainsäädäntö ja muu ohjaus sopivat yhteen viherkattojen kanssa sekä tulisiko sääntelyä kehittää kestävien viherkat-toratkaisujen tukemiseksi (Kallio ym. 2014). Tutkimuskokonaisuus liittyi Viides ulottuvuus – viherkatot osaksi kaupunkia -tutkimusohjelmaan, jossa viherkattoja tarkastellaan monitieteisesti ja ongelmalähtöisesti.

Viherkattomielikuvien rikas kirjoKaupunkisuunnittelussa on tärkeä ottaa huomioon kaupunkilaisten ko-kemukset ja näkemykset heidän omasta elinympäristöstään. Kokemuk-sellisuuden tutkimisessa ja liittämisessä kaupunkisuunnittelun arkeen on kuitenkin omat haasteensa. Projektin ensimmäisessä tutkimuso-siossa selvitimme kaupunkilaisten viherkattoja koskevia mielikuvia. Keräsimme kirjallista eläytymismenetelmää (Eskola 1998) hyödyntäen 150 tarinaa ”unelmien viherkatoista”.

Eläytymismenetelmä tarkoittaa tarinoiden kirjoittamista tutkijan antamien ohjeiden, lyhyiden orientoivien kehyskertomusten mukaan. Erilaisten kehyskertomusten avulla tutkimme, erosivatko mieliku-vat, jos vastaaja kuvitteli viherkattoa oman kotinsa tai työpaikkansa katolle, hoiva- tai koulukiinteistöön tai isoon rakennukseen, kuten teollisuus- tai kauppakeskuskiinteistöön. Kartoitimme myös, oliko kuviteltujen viherkattojen välillä eroja, jos ne sijaitsivat keskustassa verrattuna esikaupunkialueeseen tai silloin, kun vastaajalle annettiin vapaus suunnitella viherkatto itse verrattuna tilanteeseen, jossa häntä pyydettiin kuvittelemaan valmiille viherkatolle saapumista. Lisäksi kartoitimme luonnonmukaisia ja luonnon monimuotoisuutta edistäviä sekä arkipäivän elpymiskokemukseen tarkoitettuja viherkattoja kos-kevia mielikuvia. Aineiston analyysissä hyödynsimme sekä laadullisia että tilastomenetelmiä. Analyysi tuotti inspiroivia tuloksia siitä, miten lähestymistavaltaan laadulliseen tutkimukseen voidaan liittää kvanti-tatiivisia näkökulmia.

99

Tutkimuksen perusteella vastaajat kykenivät kuvittelemaan mieles-sään laajan kirjon erilaisia asioita viherkattoratkaisuihin liittyen, kun heidän annettiin käyttää vapaasti omaa mielikuvitustaan. Viherkatot vaikuttavat tarjoavan monipuolisia mahdollisuuksia erilaisille merkit-täville kokemuksille ja tekemiselle kaupunkilaisten jokapäiväisessä elämässä, millä voi olla vaikutuksia arkipäiväiseen hyvinvointiin. Ker-tomuksissa nousivat esiin muun muassa sosiaalinen kanssakäyminen ja leppoisa oleskelu, hyötykasvien kasvatus ja lähiruuan tuottaminen, luontoyhteys ja luonnosta oppiminen, lepo ja virkistyminen, erilaiset positiiviset tunteet ja moniaistiset kokemukset sekä maiseman, näkö-alojen ja vuodenaikojen kokeminen. Vastaajat kuvasivat tuntemuksiaan esimerkiksi näin:

”Tunnelma [viherkatolla] kannustaa sosiaaliseen kanssakäymiseen.” ”Tutustuttaa lapsia kasvien maailmaan, viedä heitä polkua pitkin mitä ihanimpien kukkien luokse.” ”Aistia syksyn tulo kasvien väreistä.” ”Arvostaisin kovasti hyötykasvien kasvatusmahdollisuutta ja rauhallista paikkaa, jossa voisi istahtaa kahville ja pullalle vieraiden kanssa sen sijaan että kesällä istuisi hikisessä asun-nossa.”

Tulosten perusteella esitämme, että viherkatot voivat tuottaa saman-kaltaisia kokemuksia kuin muukin kaupunkiluonto, esimerkiksi luon-toyhteys ja positiiviset tunteet. Niihin liittyy kuitenkin myös oma eri-tyinen kokemuksellisuuden tasonsa, joka johtuu muun muassa paikan läheisyydestä ja siten helposta saavutettavuudesta, rajatusta tilasta, näkymistä ympäröivään maisemaan ja korkeuden kokemuksesta. Esi-merkiksi muistisairaille vanhuksille turvallinen lähiulkoilupaikka voisi suoda mahdollisuuden arvokkaalle päivittäiselle luontokokemukselle.

Kehyskertomusten välinen kvantitatiivinen analyysi nosti muun muassa esiin, että se millaisia viherkattoja vastaajat kuvittelivat erilai-siin rakennuksiin, riippui rakennuksen tyypistä. Kiinnostavaa esimer-kiksi on, että työpaikkatarinoissa oli muita enemmän ja monipuolisem-pia luontoon liittyviä mainintoja. Unelmien viherkatolla työpaikalla olisi muun muassa katseltava, monimuotoinen maisema luonnonkasvei-neen, pergolamaisia tiloja rauhoittumiseen ja pienimuotoista hyötyvil-jelyä kuten yrttejä lounasleivän piristykseksi. Luontoelementit tarjoaisi-vat inspiroivan ympäristön esimerkiksi kokousten pitoon.

Toinen esimerkkimme monipuolisista havainnoista on, että viher-kattojen tarjoama virkistys ja rauhoittuminen liitettiin sekä yksittäisiin

100

viherkeitaisiin että koko kaupunkirakenteeseen. Viherkattoja toivottiin ”pehmentämään” kaupunkimaisemaa kokonaisuudessaan, mikä voisi lisätä kaupunkiympäristön viihtyisyyttä. Tutkimuksen perusteella vi-herkattojen mahdollisesti tarjoama monipuolinen kokemuksellisuus ja erilaiset käyttötarkoitukset on syytä huomioida viherkattojen suunnit-telussa ja rakentamisessa.

Viherkatoilla on virkistyspotentiaaliaKaupunkiviheralueiden, kuten metsien ja puistojen, on aiemmissa

tutkimuksissa todettu tuottavan ihmisille positiivisia esteettisiä koke-muksia sekä palauttavan arkipäivän stressistä. Jo lyhyt oleskelu vihera-lueella voi elvyttää sekä fyysisesti että henkisesti. Tiiviisti rakennetuis-

Kuva 1. Vastaajille annettiin mahdollisuus ilmaista itseään myös piirroksin. Tarinoissa unelmoitiin usein syötävien kasvien hyödyntämisestä erilaisissa viherkattoratkaisuissa.

101

sa kaupungeissa ja esimerkiksi työpaikka-alueilla pääsy viheralueille voi olla paikoin vaikeaa, mutta elvyttävien ja esteettisesti miellyttävien ympäristöjen riittävästä tarjonnasta tulisi silti pitää huolta ihmisten arkipäivän hyvinvoinnin takaamiseksi. Tutkimushankkeemme toises-sa osiossa tavoitteemme oli selvittää, millaisia elpymiskokemuksia, esimerkiksi arkipäivän paineista irtautumisen kokemuksia, erittäin urbaanissa keskustaympäristössä sijaitseva pieni viherkatto voisi tuot-taa. Lisäksi selvitimme, mihin asioihin katolla vierailijat kiinnittävät huomionsa, ja millaisia esteettisiä kokemuksia he siellä saivat.

Keräsimme aineiston Helsingin yliopiston keskustakampuksella sijaitsevalla viherkatolla, joka oli suhteellisen pieni (130 m2) ja kasvil-lisuudeltaan varsin askeettinen. Veimme yhteensä 178 eri-ikäistä hen-kilöä neljänä eri päivänä katolle, jossa pyysimme heitä vastaamaan ky-selylomakkeeseen. Lomake koostui eri osista: moniaistisen elvyttävän kokemuksen selvittämisessä käytimme ympäristöpsykologian alalla laajassa käytössä olevaa Koetun elvyttävyyden mittaria (Hartig ym. 1997), jota täydensimme esteettisiä ja luontokokemuksia selvittävillä kysymyksillä.

Tulokset osoittivat, että tutkimamme erittäin urbaani viherkatto, jossa ei ollut kuin vähän vihreää pintaa, antoi verrattain hyviä elpy-miskokemuksia: elvyttävyyden keskiarvo oli samalla tasolla kuin kau-punkimetsissä tehdyissä tutkimuksissa (vrt. Hauru ym. 2012). Lisäksi havaitsimme, että kokijat arvostivat esteettisesti muun muassa katon vihreitä osia, kasveja ja sammalta, suunnittelullisia elementtejä, kuten muotoja ja katon eri osien yhtenäisyyttä, sekä horisonttia ja taivasta katon yllä. Epämiellyttäväksi tai häiritseväksi katolla koettiin etenkin tuuletushormeista tuleva melu. Vastaajat myös kokivat katolla pääosin positiivisia tunteita, esimerkiksi iloa, rauhaa ja kiinnostusta. Tulosten perusteella tulkitsemme, että vaikka kyseinen tutkimus oli tapausluon-toinen, viherkatot voivat olla kokemuksellisesti rikkaita ja siten mer-kittävä lisä etenkin sellaisten tiiviisti rakennettujen kaupunginosien virkistyspotentiaaliin, joissa pääsy muuhun luontoon on rajattua.

Virkistys- ja hyvinvointihyötyjen huomiointi käytännön suunnittelussaViherkattojen mahdollisuudet virkistys- ja hyvinvointihyötyjen tuotta-jina pitäisi tämän projektin tulosten perusteella huomioida viherkatto-jen suunnittelussa ja rakentamisessa sekä rakentamisen ohjauksessa. Viherkattojen roolia kaupunkien viher- ja virkistysalueverkoston täy-dentäjinä on aiheellista pohtia kokonaisuutena. Virkistys- ja hyvinvoin-tihyötyjen tuottaminen on järkevää niveltää viherkattojen tarjoamiin teknisiin ja ekologisiin hyötyihin ja myös suunnittelun koko prosessiin alusta lähtien, jotta viherkattoinvestoinnista saadaan mahdollisimman

102

”tuottoisa”. Esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokas kattokasvillisuus voi olla myös kokemuksellisesti rikas.

Koska erilaiset viherympäristöt tuottavat erilaisia hyötyjä, viher-kattojen tarjoamat virkistys- ja hyvinvointihyödyt on hyvä määritellä alue- ja kohdekohtaisesti. Esimerkiksi asemakaavassa voitaisiin edel-lyttää tiiviille työpaikka-alueelle virkistysarvoiltaan korkeatasoisen viherkaton rakentamista, mikäli työntekijöillä ei ole muuta mahdolli-suutta päivittäiseen luontokokemukseen työpäivän aikana. Viherkatot voivat olla merkittäviä esteettisiä elementtejä ja tarjota helposti saavu-tettavan, monipuolisen lähivirkistyskeitaan ja luontoyhteyden monen-laisilla alueilla ja kiinteistöissä, esimerkiksi tiiviillä kerrostaloalueilla ja keskustoissa tai kouluissa, päiväkodeissa, vanhainkotialueilla ja sairaaloissa. Kookkailla katoilla useiden käyttötarpeiden huomioiminen voi olla mahdollista, esimerkiksi palstaviljelmiä ja yhteisöllisiä tiloja rentoon oleskeluun, pergolamaisia tiloja elpymiseen ja katselupaikkoja monimuotoiselle kattoniitylle tai kauemmas ympäröivään maisemaan. Viherkattojen avulla voidaan mahdollistaa elvyttäviä vihernäkymiä erityisesti paikoissa, missä se ei muutoin olisi mahdollista. Näköyhteys viherkatolle kannattaakin järjestää aina, kun se on mahdollista erityi-sesti alueilla, joissa on muuten niukasti kasvillisuutta. Julkisille oleske-luviherkatoille pääsyn pitäisi olla avoin ja esteetön, jotta ne tukevat ja täydentävät muuta kaupungin viheraluetarjontaa.

Viherkaton käyttäjäryhmien tarpeet ja toiveet olisi hyvä selvittää etukäteen niin uudis- kuin perusparannuskohteissa, mikäli se suinkin on mahdollista. Toiminnallisilla, esimerkiksi viljelykäyttöön tarkoite-tuilla viherkatoilla olisi suotavaa jättää jonkin verran mahdollisuuksia käyttäjien omaehtoiselle tilan ja toiminnan organisoinnille. Käytännön suunnittelussa tulisi ottaa huomioon mahdolliset haitalliset tekijät, kuten äänekkäät tuuletushormit tai niiden kautta tulevat hajut.

Viherkattoja koskeva lainsäädäntö ja normit – kehittämisen paikka

Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa ei vielä ole viherkat-toihin kohdennettua erityissääntelyä, mikä asettaa haasteita viher-kattojen suunnitelmalliselle hyödyntämiselle. Projektin kolmannessa tutkimusosiossa selvitimme viherkattojen oikeudellisia kysymyksiä ja laadimme ohjeistuksen viherkattoja koskevien normien kehittämiseen.

Lainsäädännöllisestä näkökulmasta tutkimme, miten nykyinen sääntely soveltuu viherkattojen rakentamiseen. Erityistä huomiota kiin-nitimme alueidenkäytön suunnittelua ja rakentamista koskeviin kysy-myksiin, joihin viherkattojen oikeudellinen sääntely tiiviisti kytkeytyy. Analysoimme ja tulkitsimme voimassaolevaa kansallista lainsäädäntöä, erityisesti maankäyttö- ja rakennuslakia (MRL) viherkattoihin liittyvien

103

ekologisten, yhteiskunnallisten, taloudellisten ja ympäristönsuojelullis-ten ulottuvuuksien näkökulmasta.

Tutkimuksemme perusteella maankäyttö- ja rakennuslaki on kes-keinen väline viherkattojen edistämisessä osana maankäytön suunnit-telua. Kaavoitusta ja rakentamista koskevat nykyisin voimassa olevat säännökset soveltuvat monin tavoin viherkattojen toteuttamiseen. Tästä esimerkkinä ovat esimerkiksi asemakaavojen (mutta myös muun kaavoituksen) hulevesien hallintaan, monimuotoisuuden turvaami-seen, rakennetun ympäristön vaalimiseen, viheralueiden lisäämiseen ja asukkaiden viihtyisyyden edistämiseen liittyvät sisältövaatimukset. Viherkatot tarjoavat myös keinoja sovittaa yhteen kaavojen sisältövaa-timuksia, kuten virkistykseen, luonnonsuojeluun, kaupunkikuvaan ja viihtyisyyteen liittyviä vaatimuksia. Viherkatot voivat samanaikaisesti esimerkiksi täydentää kaupungin viherrakennetta, toimia keinoina hil-litä haitallisia ympäristövaikutuksia ja luoda kaupunkikuvallista ilmet-tä. Nykyisten maankäyttö- ja rakennuslain säännösten soveltaminen viherkattojen edistämiseksi on kuitenkin tulkinnanvaraista, ja näitä säännöksiä tulisikin tulevaisuudessa täsmentää.

Viherkattojen monitoiminnallisuus, eli kyky tuottaa samanaikai-sesti useita eri hyötyjä samalla alueella, pitäisi tunnistaa ja soveltaa kaavoituksessa. Monitoiminnallisuus voidaan ottaa huomioon eri tavoin, kuten kohdentamalla viherkattoja tulvaherkille tai muuten pal-jon päällystettyä pintaa sisältäville alueille hyödyntäen niitä samalla esimerkiksi ekologisten yhteyksien muodostamiseen kaupunkialueilla sekä kaupunkikuvallisina elementteinä. Jotta viherkatoilla voisi olla todellista merkitystä ilmastonmuutokseen sopeutumisessa tai muussa ympäristön parantamisessa, on tärkeää ottaa huomioon, millaiset katot toimivat tehokkaasti ja vastaavat kuhunkin tarpeeseen, kuten esimer-kiksi meluntorjuntaan, hulevesien hallintaan, luonnon monimuotoisuu-den edistämiseen tai virkistyskäyttöön.

Keskeisenä keinona toimivien viherkattojen toteuttamisessa näem-me asemakaavoituksen kohdennetut viherkattomerkinnät ja -määräyk-set, joista riittävän selvästi käy ilmi, millaisia viherkattoja tavoitellaan (esimerkiksi hulevesien pidättämiseen tai monimuotoisuuden ylläpitä-miseen suunnitellut viherkatot) ja millaisia vähimmäisedellytyksiä niil-le asetetaan. Jos kaavamääräykset ja -merkinnät eivät ole selkeitä ja täs-mällisiä, on vaarana, että toteuttamisvaiheessa tyydytään asetettujen tavoitteiden kannalta puutteellisiin tai jopa virheellisiin ratkaisuihin.

Viherkatot voidaan huomioida myös yleis- ja maakuntakaavatasoilla osana laajempaa viherrakennetta ja sille asetettuja tavoitteita. Esimer-kiksi viherkattojen strateginen edistäminen ja kytkeminen muuhun alueiden käytön suunnitteluun olisi luontevaa aloittaa jo yleiskaavata-solta.

104

Rakentamista koskevien säännösten yhdenmukaisuus on oleellista viherkattojen rakentamisen näkökulmasta. Esimerkiksi viherkattojen luvantarpeen osalta pitäisi määrittää, mitä lupia tarvitaan ja mikä on järkevää (esimerkiksi rakennuslupa ja toimenpidelupa), jotta viherkat-tojen tarjoamat hyödyt voidaan todella tuottaa. Rakennusjärjestyksen ja rakentamistapaohjeiden mahdollisuudet viherkattoja koskevien mää-räysten antamiseksi olisi selvitettävä. Viherkattojen toteuttamista voi-taisiin esimerkiksi yhtenäistää rakentamistapaohjeiden avulla, mutta niiden vaikuttavuus ja oikeudellinen sitovuus kaipaavat selventämistä. Kaupunkikohtaisia ohjauskeinoja olisi hyvä kehittää tiiviissä yhteis-työssä esimerkiksi kaupunkisuunnittelun ja rakennusvalvonnan sekä rakennus- ja vihersuunnittelun, rakentamisen (sis. viherrakentaminen) ja kiinteistöhuollon toimijoiden välillä.

Tutkimuksen perusteella esitämme, että on olemassa pikainen tarve kehittää viherkattojen rakentamisen ohjeistusta, yhtenäistää maan-käyttö- ja rakennuslain tulkintaa sekä kehittää lain säännöksiä, jotta viherkattojen toteuttaminen olisi mahdollisimman sujuvaa. Tämän ohella myös muun ympäristösääntelyn, kuten luonnonsuojelu-, ympä-ristönsuojelu- ja jätelaki, vaikutukset viherkattojen rakentamiseen edel-lyttävät jatkossa kattavaa analysointia ja sääntelyn kehittämistä. Valta-kunnallisella tasolla olisi tarpeen selvittää, millä tavoin viherkattojen ohjausta tulisi kehittää, esimerkiksi mikä on uuden sääntelyn tarve ja onko tarvetta päivittää voimassa olevaa lainsäädäntöä (esim. MRL).

Lähteet

Eskola J. (1998). Eläytymismenetelmä sosiaalitutkimuksen tiedonhankin-tamenetelmänä. TAJU, Tampere, Finland.

Hartig T., Korpela K., Evans G.W. ja Gärling T. (1997). A measure of re-storative quality in environments. Scandinavian Housing and Plan-ning Research 14, 175–194.

Hauru K., Lehvävirta S., Korpela K. ja Kotze D. J. (2012). Closure of view to the urban matrix has positive effects on perceived restorative-ness in urban forests in Helsinki, Finland. Landscape and Urban Planning 107, 361–369.

Kallio P., Mesimäki M. ja Lehvävirta S. (2014). Monitoiminnalliset viherka-tot ja maankäyttö- ja rakennuslaki.

Ympäristöjuridiikka 2:2014. Suo-men ympäristöoikeustieteen seura.

Laurila, S. ym. (2014). Normeja viher-katoille – perusteita kehittämiseen, Helsingin yliopisto, Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia. http://www.helsinki.fi/palmenia/hankkeet/julkaisut/Normeja_vi-herkatoille.pdf.

Mesimäki M., Hauru K., Kotze. D. J. ja Lehvävirta S. (2015). Neo-spaces for Urban Livability? Urbanites’ Mental images of Green roofs in the Hel-sinki Metropolitan Area, Finland. Käsikirjoitus.

Mesimäki M., Hauru K. ja Lehvävirta S. (2015). Green roofs Offer Multiple Experiences in the City Centre of Helsinki, Finland. Käsikirjoitus.

105

Hyvinvointipal-velut, koulutuspo-li tiikka, moni-kulttuurisuus ja maahanmuutto

107

Tukea ja työkaluja terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen kehittämistyöhön – tuloksel-lista yhteiskehittämistä

Arja Liinamo, Leena Rekola,

Eeva Honkanummi,

Anna Linna, Elina Eriksson

Hankkeen tavoitteena on kuvata laadukkaan terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen kehit-tämishankkeen toimintamalli ja tuottaa sen pohjalta sähköinen verkkopohjainen työkalu. Työkalu on tarkoitettu kuntien ja muiden orga-nisaatioiden kehittäjille kehittämishankkeiden suunnittelun, toteutuksen ja arvioinnin tueksi. Vaikuttavan ja onnistuneen hankkeen ominai-suuksista etsittiin kansainvälisestä tutkimus-kirjallisuudesta, arvioimalla metropolialueella toteutettuja hankkeita sekä tutkimalla pilotti-hankkeissa hanketoimijoiden kokemuksia kehit-tämishankkeen toteutuksesta. Lisäksi neljän kunnan kehittämistyön asiantuntijoita ja johtajia haastateltiin terveyden ja hyvinvoinnin kehittä-misen menetelmien ja työkalujen kehittämisen tarpeista.

108

Terveyden edistämisen strategisuus ja hankeväsymysTerveyden ja hyvinvoinnin edistäminen (THE) on keskeinen yhteiskun-tamme strateginen ja toiminnallinen tavoite. THE sisältää yhteiskunta-politiikan, terveellisten ympäristöjen ja yhteisöjen sekä palvelujärjestel-män ja ihmisten henkilökohtaisten taitojen kehittämisen. Tavoitteena on muun muassa terveyden sekä työ- ja toimintakyvyn ylläpitäminen ja parantaminen, terveyden taustatekijöihin vaikuttaminen, terveysongel-mien ehkäiseminen sekä väestöryhmien välisten terveyserojen kaventa-minen. Perustuslain ja Kuntalain mukaan julkisen vallan on edistettävä väestön terveyttä ja hyvinvointia. Terveys kaikissa politiikoissa periaat-teiden sekä päätösten ennakkoarviointivelvoitteen mukaan yhteiskun-nan kaikkien sektoreiden päätöksenteossa tulee ottaa huomion terveys- ja hyvinvointivaikutukset eri väestöryhmiin. Terveyden edistämisen velvoitteen toteuttamiseksi kuntiin on luotu hallinnollisia rakenteita johtamis- ja seurantajärjestelmineen.

Yhteiskuntapoliittisilla keinoilla ja väestön tekemillä terveyttä ja hyvinvointia lisäävillä valinnoilla, on Suomessa viime vuosikymme-ninä onnistuttu edistämään terveyttä ja vähentämään kuolleisuutta, vaikka väestöryhmien terveyserot harmittavasti ovat edelleen kasva-neet. Kansallisten painopistealueiden mukaisia hankkeita terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi on resursoitu valtakunnallisestikin. Ke-hittämistyötä tehdään paljolti hankkeina ja yhtä aikaa on saattanut olla käynnissä paikallisesti ja valtakunnallisesti lukuisia saman sisältöisiä hankkeita ilman selkeää kokonaiskuvaa koko kentästä. Kokonaiskuvan puutteen vuoksi kehittämistyön synergiaetua ja kustannustehokkuutta ei ole voitu tehokkaasti hyödyntää. Hankkeiden seuranta ei ole ollut aina riittävän systemaattista ja tuloksista oppiminen on ollut usein ke-hittymätöntä. Uusia kehittämishankkeita ei välttämättä ole kiinnitetty jo käynnissä oleviin prosesseihin ja toimijakokonaisuuksiin. Hankkeita on ollut paljon ja se on aiheuttanut myös hankeväsymystä.

Terveyden edistäminen edellyttää eri hallinnonalat ylittävää yhteis-työtä. Terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen tarvitaan konkreettisia malleja, työkaluja, tukiaineistoja ja ohjausta näiden hyödyntämiseen. Myös onnistunut kumppanuus edellyttää uudenlaisia yhteistyökäytän-töjä, organisaatioiden ja toimialojen rajoja ylittävää verkostojohtamista ja resursointia.

Kansainvälisestä näytöstä pilottihankkeiden analysointiinTerveyttä ja hyvinvointia edistävät ja niiden eroja kaventavat palveluin-novaatiot metropolialueella – hankkeessa arvioitiin vuosina 2010–11 16 alueella toteutettua terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen hanketta. Hankkeita arvioitiin kansainvälisesti sovelletusta terveyden edistämi-sen kehittämisprosessin teoriasta (Nutbeam 1998, 2000) laaditun kri-

109

teeristön perusteella. Vastaavasti hankkeiden toteuttajat perehdytettiin arviointikriteeristöön ja he arvioivat itse hankkeitaan.

Vuonna 2011 kerättiin kansainvälisistä tutkimuskirjallisuudesta tuloksia niistä tekijöistä, joiden on osoitettu vaikuttavan hankkeiden laatuun, onnistumiseen ja vaikuttavuuteen. Näitä hankkeen ensimmäi-sessä vaiheessa saatuja tuloksia hyödynnettiin hankkeen seuraavassa vaiheessa, joka oli THE-hankkeiden suunnitteluun ja toteutukseen jäsennelty alustava malli jota kehitettiin eteenpäin pilottihankkeiden kanssa yhteistyöprosessina työpajoissa. Pilottihankkeiksi hankkeen ohjausryhmä valitsi keväällä 2012 seuraavat hankkeet: päihteetön koulu (Espoo), liisu - Liikkuvan suunhoitoyksikkö (Helsinki), kotiin kohdistu-vien palveluiden toimittamisen uusi aika (Lahti) ja Koivukylä - meidän kylä (Vantaa).

Pilottihankkeiden tavoitteena oli jäsentää käytännön hanketyön suunnitteluun ja toteutukseen THE kehittämisen prosessi ja suunnitella työkalut kehittämistyön toteutukseen. Aluksi luotiin yhteisymmärrys kehittämistyön taustasta, tavoitteesta, sekä työskentelyn periaatteista. Luottamuksellinen ja tasa-arvoinen toimintakulttuuri edistivät sitou-tumista yhteiskehittämiseen. Pilottihankkeiden kanssa toteutettiin kahdeksan työpajaa ja pilottihanketoimijat toteuttivat arviointi- ja

Kuva 1. Terveyttä ja hyvinvointia edistävät ja niiden eroja kaventavat palveluinnovaatiot metropolialueella -hankkeen vaiheet

- Alueen hank-keet: tutkija- arviointi hanke-dokumenteista, hanketoimijoiden itsearviointi

- Järjestelmällinen kirjallisuuskat-saus ja muuta aineistoa

- Näytön kokoami-nen vaikuttavan hanketoiminnan edellytyksistä -> alustava malli

- Pilottihankkei-den (n=4) valinta ja yhteiskehittä-misen käynnistä-minen

Yhteiskehittämi-nen 2012–2014

- Yhteiskehittämi-nen kuntien (n=4) pilottihankkei-den kanssa

- Mallin ja säh-köisen työkalun kehittäminen

Arviointi 2010–2011

Synteesi > malli 2012

110

kehittämistehtäviä myös työpajojen välillä. Työpajat teemoitettiin käsit-telemään luotavan toimintamallin ja sähköisen työkalun sisältöjä kuten organisaatioiden tarjoamaa tukea hankeosaamiselle ja sen kehittämi-selle, kumppanuuksia ja niiden hallinnointia, hanketoiminnan hyötyjä ja niiden arviointia, johtamista, tiedottamista, viestintää ja kehitettävän mallin integroitumista organisaatioiden olemassa oleviin rakenteisiin. Työpajoissa tunnistettiin hanketoiminnan hyviä käytänteitä ja kehittä-miskohteita.

Syyskuussa 2013 toteutettiin terveyden ja hyvinvoinnin kehittämis-toiminnasta vastaavien asiantuntijoiden ja johtajien ryhmäkeskustelut. Tavoitteena oli selvittää kuntien terveyden ja hyvinvoinnin edistämi-sen kehittämistoiminnan organisointia ja prosesseja, asiantuntijoiden näkemyksiä kehittämis- ja yhteistyötarpeista. Samalla käynnistettiin asiantuntijayhteistyö Metropolia Ammattikorkeakoulun Tieto- ja vies-tintätekniikan yksikön Hyvinvointiteknologian koulutusohjelman sekä THL:n Innokylän kanssa sähköisen työkalun kehittämiseksi.

Hankkeen tuloksia Väestön terveys- ja hyvinvointitarpeet kehittämisen pohjaksi

Terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen kehittämishankkeen tulee perustua tunnistettuun väestön terveys- ja hyvinvointitarpeeseen. Eri väestöryhmien tarpeita on yleensä paljon ja priorisointia ja valintoja tehdään kuntien tai muiden organisaatioiden strategioiden ja painopis-tealueiden pohjalta. Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa arvioiduissa metropolialueen hankkeissa (n=16) väestön terveys- ja hyvinvointierot tai alueelliset erot olivat hankkeen tarpeellisuuden perustana vain osas-sa hankkeita. Sen sijaan kaikissa pilottivaiheen neljässä hankkeessa väestöryhmien tai alueelliset terveyserot olivat lähtökohtina hankkeen syntymiselle.

Hankkeiden lähtökohdat ja perustelut saattavat jäädä joskus niissä toimiville henkilöille osin hämäriksi, sillä hankkeen suunnittelun jäl-keen toteutukseen tulee usein uusia toimijoita, toteuttajia ja kumppa-neita. Mikäli hankkeen lähtökohtia ja perusteluja ei ole selkeästi kirjattu ja niitä ei käsitellä projektia käynnistettäessä, saattaa toimijoilta puut-tua oleellista tietoa käynnistyvän hankkeen terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen tavoitteesta ja sen roolista osana laajempaa kunnan tai alueen terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä ja väestöryhmien tervey-serojen kaventamista. Tämä voi johtaa kehittämisen fokuksen siirtymi-seen hankeprosessin aikana sekä toisaalta hankkeen toimijoiden sitou-tumisen heikentymiseen.

111

Intervention tarkkuuden ja osallisuuden tärkeys

Kehitettävän THE-toiminnan kohderyhmän tai kohdeväestön täsmälli-nen ja selkeärajainen määrittäminen on olennaista, sillä se mahdollistaa kohderyhmälle soveltuvan tuloksellisen intervention kehittämisen. Intervention oletetut vaikutusmekanismit tulee kuvata ja määritellä sel-keästi. Tässä vaiheessa pitää hyödyntää teoria- ja tutkimustietoa siitä, miten esimerkiksi ihmisten asenteisiin tai käyttäytymiseen tai yhteisön toimintaan voidaan vaikuttaa. Henkilöstön kehittämistyön osaamisen vahvistaminen tukee hankkeiden suunnittelua ja toteutuksen teoriape-rusteisuutta ja aikaisempien kehittämistoimien huomioon ottamista. Tutkimukset osoittavat, että interventioissa, joissa on kohderyhmää ja -yhteisö systemaattisesti osallistuu, tulokset ovat hyviä. Kohderyhmän osallistuminen koko kehittämisprosessiin sen suunnitteluvaiheesta alkaen on tärkeää. Arvioiduissa metropolialueella toteutetuissa hank-keissa toteutusta ei useinkaan suunniteltu yhdessä kohderyhmän kanssa eikä kohderyhmän tai -yhteisön osallistuminen kattanut koko hankeprosessia.

Aikaisempien tulosten ja teorian hyödyntäminen

Suunnittelussa tulee tutustua aiemmin kehitettyihin menetelmiin vas-taavanlaiseen tarpeeseen vastaamiseksi sekä saatavilla olevaan tietoon kehitettyjen menetelmien hyödyllisyydestä ja vaikuttavuudesta. Aiem-paan kehittämistyön tuloksiin perehtyminen voi tuottaa ideoita uusiin ratkaisuihin ja innovatiivisten menetelmien, palveluiden ja tuotteiden kehittämiseen. Saattaahan olla että naapurikunnassa on jo kehitetty ja kokeiltu uutta menetelmää sellaisen ongelmaan johon ollaan juuri kehittämässä uutta hanketta. Aiemmin kehitettyjen menetelmien ja niiden vaikuttavuuden kartoitusta ei arvioiduissa hankkeissa kovin yleisesti tehty. Interventioiden teoriaperustaisuus oli puutteellista osas-sa hankkeita tai niitä ei ollut kirjattu selkeästi hankedokumentteihin. Myöskään aikaisempien samankaltaisten hankkeiden tuloksia ei tiedet-ty eikä niitä hyödynnetty.

Realististen, konkreettisten mitattavien tavoitteiden asettaminen mahdollistaa toiminnan tulosten arvioinnin. Arvioinnin ontuminen ja vaikeus näyttää olevan sekä kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden että metropolialeen hanketoimijoiden kokemusten perusteella keskei-nen tulosten ja vaikutusten osoittamiseen liittyvä ongelma. Arvioin-tisuunnitelma ja -kriteeristö tulee sisältyä jo hankkeen ja intervention suunnitteluun. Empiirisesti arvioiduissa hankkeissa oli tavallista, että interventioita toteutettiin ilman, että arviointia olisi toteutettu saman-aikaisesti.

112

Johtaminen tärkeys

Terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä tarvitaan sekä hankkeina toteutuvan kehittämistyön että siihen sisältyvien interventioiden eri vaiheiden systemaattista hallintaa ja johtamista. Kehittämistyön toteut-taminen verkostoissa useiden kumppaneiden toimesta sekä useiden interventioiden yhteiskäyttö asettavat strategiselle ja operatiiviselle johtamiselle paljon vaatimuksia. Hanketoiminnan johtamisen eri ta-soilla voidaan tunnistaa muutosjohtamisen piirteitä. Muutos nähdään mahdollisuutena, jota tuetaan mm. hyödyntämällä päätöksenteossa sidosryhmien ja palveluiden käyttäjien osallisuutta. Johtamista tukevat konkreettiset suunnitelmat yhteistyöstä sekä kehittämisprosessille yh-dessä sovitetut pelisäännöt kuten selkeät päätöksenteon sekä vastuun jakamisen muodot. Konkreettisen toimintasuunnitelman lisäksi tar-vitaan henkilöstön roolien, tehtävien ja vastuiden selkeää kuvaamista. Hankkeiden johtamisessa joutuu huomioimaan useita samanaikaisesti vaikuttavia tekijöitä ja niiden yhteyksiä niin strategisella kuin opera-tiivisellakin tasolla. Johtamisen tulisi motivoida, sitouttaa, vahvistaa tavoitetietoisuutta sekä uskoa hankkeeseen ja sen hyötyihin sekä lisätä toimijoiden välistä luottamusta. Toimitaan vieläkin paremmin!

Hankkeiden entistä vaikuttavampaan johtamiseen kohdistui paljon odotuksia ja niiden arviointi toi esille strategiseen ja operatiiviseen joh-tamiseen liittyviä kehittämistarpeita. Hanketoimijat odottivat selkeää strategista ja operatiivista johtamista hankkeiden läpiviemiseksi ja tulosten aikaansaamiseksi. Toimenkuvien ja toimintaprosessien suju-vuuden parantamista toivottiin omissa taustaorganisaatioissa sekä yh-teistyöverkostoissa. Hankkeen toteutus koettiin jatkuvaksi ratkaisujen etsinnäksi ja johtajuuden haluttiin tukevan toimeenpanoa.

Hankearvioinnissa tunnistettiin tarve hanketoiminnan kiinnittä-miseen alueellisen kehittämisen kontekstiin ja koordinointiin alueel-lisesti sekä valtakunnallisesti. Vastavasti tiedottamisen ja yhteistyön tehostamisen tärkeys korostui. Hanketoimijat tarvitsevat työnohjausta ja koulutusta sekä aktiivista kehittämisprosessin johtamista. Hank-keiden johtaminenhan saattaa jäädä organisaatioiden perustoiminnan johtamisen varjoon. Kansainvälisesti on raportoitu erilaisia THE- han-ketoiminnan laadunvarmistukseen liittyviä käytäntöjä ja menetelmiä. Niiden käyttöön otto edellyttää tiedottamista, osaamisen kehittämistä ja menetelmien sisällyttämistä organisaatioiden laatujärjestelmiin. Uusin eväin kohti tuloksellisuutta

Kunnat hyötyvät konkreettisista malleista, työkaluista ja muista hank-keiden läpiviemistä helpottavista toimintatavoista ja ohjauksesta jotta

113

terveyden ja hyvinvoinnin hankkeet saadaan tarkoituksenmukaisesti suunniteltua, toteutettua ja arvioitua väestöryhmien tarpeita tyydyttä-mään ja hyvinvointieroja kaventamaan.

Korkeakoulujen rooli kaupunkiyhteistyössä on ollut jäsentymätöntä ja niiden keskinäinen yhteistyö on ollut lähinnä sattumanvaraista. Tar-koituksenmukaiset hallinnolliset rakenteet, selkeät poikkihallinnolliset THE-kehittämistyön prosessit ja toimintamallit ja yhteisten voimava-rojen hyödyntäminen tuottaa toivottuja tuloksia väestön terveydessä ja hyvinvoinnissa ja terveyserojen kaventamisessa.

Vuosien 2013–14 aikana toimintamallia ja sen soveltamiseen tuotet-tavaa sähköistä työkalua on kehitetty eteenpäin yhteistyössä kuntien pilottihankkeiden toimijoiden kanssa konsultoiden kuntien terveyden ja hyvinvoinnin kehittämistoiminnasta vastaavia johtajia ja asiantuntijoita sekä kansallisia alan kehittäjiä. Kehitettävä verkkopohjainen työkalu edistää osaltaan kansallisia terveyden ja hyvinvoinnin tavoitteiden saa-vuttamista, kehittämistoiminnan suorituskykyisyyttä, aikaisempien kehittämistuotosten hyödyntämistä ja yhteiskehittämisen tulokselli-suutta.

Lähteet

Häggman-Laitila A, Liinamo A, Rekola L. 2013. Järjestelmällinen katsaus terveyden edistämisen arviointi-malleihin ja mittareihin. Hallinnon tutkimus 32 (2) 2013, sivut 146–155.

Koivisto J, Heikkinen H, Korhonen S, Peränen N, Pohjola P. 2011. In-no-opisto rakentaa uuden sukupol-ven kehittämis- ja arviointikult-tuuria. Yhteiskuntapolitiikka 76 (2011):5, sivut 569–574.

Liinamo A, Rekola L, Häggman-Laitila A. 2012 Evaluation, effectiveness and quality of health promotion programs. Systematic review. Oral presentation. The 9th European IUHPE Health Promotion Confer-ence, 27.-29.9.2012, Tallinn, Estonia.

Melkas T. 2013. Terveys kaikissa poli-tiikoissa –periaate Suomen terveys-politiikassa. Yhteiskuntapolitiikka 78 (2013):2, sivut 181–196.

Nutbeam, D. 1998. Evaluating health promotion - progress, problems and solutions. Health Promotion Inter-

national, 13(1), 27−44.Nutbeam, D. (2000). Health promotion

effectiveness – the question to be answered. In The evidence in health promotion effectiveness. Shaping public health in a new Europe. A report for European Commission by the International Union for health Promotion and Education. Part two, (s. 1–11). Paris: Jouve Composition & Impression.

Pohjola P, Koivisto J 2013. Innovaatiot käytäntöinä. Systeeminen inno-vaatiomalli sosiaali- ja terveysalan kehittämistoiminnan perustaksi. Yhteiskuntapolitiikka 78 (2013):1, sivut 89–98.

Rekola L, Liinamo A, Häggman-Lai-tila A. Terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen kehittämishankkeen prosessi - arviointi metropolialueen hankkeista. Artikkelikäsikirjoitus. (lähetetään Premissi lehteen mar-raskuussa 2013)

115

Hyvin toimivan lähikoulun salaisuus

Hannu Simola, Venla Bernelius,

Heidi Vartiainen, Antti Paakkari, Meri Norola,

Sara Juvonen & Laura Soisalo

Helsingissä on tunnistettu alakouluja, jotka vuosi toisensa jälkeen onnistuvat saamaan oppi-lasalueeseensa perustuvia odotuksia parem-pia oppimistuloksia. Tämä tutkimus kohdistuu kolmeen tällaiseen kouluun. Yhtäältä pyrimme analysoimaan näiden koulujen menestystekijöitä suhteessa aiemmissa tutkimuksissa havaittui-hin hyvin toimivan ’hyvän’ koulun piirteisiin, ja toisaalta luomaan uutta teoreettista, jopa paradigmaattista näkökulmaa koulun toiminnan ja aluevaikutusten ymmärtämiseksi. Teoreetti-nen näkökulmamme on vahvasti syntetisoiva ja poikkitieteellinen. Siinä kietoutuvat yhteen eri-tyisesti kasvatustieteiden, koulutussosiologian ja -politiikan sekä kaupunkisosiologian ja alue-maantieteen tutkimusperinteet.

Tutkimuksen tausta kaupungin eriytymisessäViime vuosien kaupunkimaantieteellinen tutkimus on osoittanut, että alueiden väliset erot kasvavat suomalaisilla kaupunkiseuduilla paikoin nopeasti. Samalla kun kansallinen hyvinvointi ja kasvu keskittyvät yhä voimakkaammin suurille kaupunkiseuduille, myös huono-osaisuus tihenee urbaaneissa naapurustoissa. Naapurustojen ja esimerkiksi kou-

116

lujen oppilasalueiden väliset erot ovatkin esimerkiksi Helsingissä jopa suurempia kuin koko maan kuntien väliset erot: heikoin oppilasalue alittaa maan heikoimmat kunnat usealla mittarilla. Kehitystä määrit-tävinä alueellisina trendeinä erottuvat sosioekonomisten sekä etnisten erojen syveneminen alueiden välillä, eri hyvinvointiin liittyvien teki-jöiden alueellinen kasautuminen ja samantyyppisten alueiden entistä voimakkaampi ryvästyminen lähelle toisiaan (ks. esim. Kortteinen ym. 2006; Vaattovaara & Kortteinen 2012; Bernelius 2013; Helsingin tila ja kehitys 2013).

Metropolin alueellinen kehitys eriyttää koulujen oppilasalueet koulu-jen toimintaympäristönä ja nuorten elinympäristönä. Sosioekonomiset ja etniset erot heijastuvat koulujen toimintaedellytyksiin ja nuorten oppimistuloksiin, sillä perheiden koulutus- ja tulotaso sekä etninen tausta vaikuttavat läpi OECD-maiden lasten sosiaalistumiseen ja kogni-tiivisten taitojen kehitykseen, eli mm. asenteiden kehittymiseen, kielen osaamiseen ja oppimisen edellytyksiin (ks. esim. PISA 2009). Vaikka mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu Suomessa paremmin kuin suurim-massa osassa PISA-tutkimukseen osallistuneista maista, sosiaalinen ja etninen tausta, sukupuoli ja asuinpaikka ovat Suomessakin yhteydessä oppimistuloksiin. Esimerkiksi vanhempien koulutustausta selittää yksi-lötasolla tilastollisesti noin 6-8 % oppimistulosten vaihtelusta.

Yhteys alueellisen eriytymisen ja koulujen toimintaedellytysten välillä on niin voimakas, että koulujen oppilaiden keskimääräistä osaamista eli ratkaisuprosenttia kaikille yhteisessä arviointikokeessa on mahdollista ennustaa alueellisten piirteiden avulla. Oppilasalueen aikuisväestön koulutustaso, tulotaso ja vieraskielisten osuus selittävät tilastollisesti jopa yli 60 % koulujen keskimääräisten tulosten vaihtelus-ta. Koulujen oppimistuloksista onkin mahdollista laatia kohtuullisen tarkka keskimääräinen ennuste ainoastaan tuntemalla alueen väestön keskeiset tunnusluvut.

Alueellisten erojen kasvu on osaltaan heijastunut myös koulujen tulosten lisääntyvään eriytymiseen. Koulujen osuus oppilaiden tulos-ten vaihtelusta, eli koulujen välinen ero oppilaiden osaamisessa, on kasvanut jatkuvasti 1990-luvun puolivälistä etenkin Helsingin seudulla (Kuusela 2010). Kun koulun selitysosuus oppilaiden tulosten vaihtelusta on Suomessa tyypillisesti noin 3-8 %, Helsingissä vastaava luku on jo yli 18 %. (Kuusela 2010).

Toimiva lähikoulu -hankkeen tutkimuskoulut on poimittu tutkimuk-seen hyödyntäen tietoja alue-erojen vaikutuksesta koulujen toiminta-edellytyksiin. Oppimistulokset alueellisiin taustatekijöihin kytkeviä kvantitatiivisia malleja käyttäen tutkimukseen on poimittu sellaisia kouluja, joiden sijaintialueelle keskittyy useita koulutukselliseen huo-no-osaisuuteen liittyviä tekijöitä, kuten aikuisväestön matala koulutus-

117

taso. Yhteistä tutkimuskouluille on kuitenkin se, että huolimatta suh-teellisen haastavasta toimintaympäristöstä, tutkimuskoulut saavuttavat lähelle kaupungin keskiarvoa nousevia oppimistuloksia. Toisin sanoen Toimiva lähikoulu –hankkeen koulut onnistuvat rikkomaan alueelliset ennusteensa ja saavuttamaan useimpia muita vastaavilla alueilla toimi-via kouluja parempia oppimistuloksia.

Tutkimuksen lähtökohtana onkin kysymys siitä, millä tavoin jotkut koulut onnistuvat haastavista lähtökohdistaan huolimatta tuottamaan ennustetta parempia oppimistuloksia useiden vuosien aikana suorite-tuissa oppimistulosten arvioinneissa. Millaisilla koulun sisäisillä pro-sesseilla ja käytänteillä havaintoa on mahdollista selittää?

Koulun toiminta ja eetosMichael Rutterin tutkimusryhmän kuuluisasta tutkimuksesta Fifteen Thousand Hours (1979) lähtien on saatu näyttöä siitä, että koululla voi olla positiivisia vaikutuksia paitsi oppilaisiinsa (ja opettajiinsa) myös koulun ulkopuolisiin asioihin, esim. alueelliseen osallistuvuuteen, viihtyvyyteen, nuorisorikollisuuteen ja segregaatioon. Mutta mikä on hyvä koulu, miten se toimii ja miten se vaikuttaa ympäristöönsä? Aikai-sempi tutkimus on kertonut paljon ja varsin yhtenevästi siitä, mitä omi-naisuuksia hyvällä koululla on. Rutterin ryhmä päätyi tulokseen, että koulun ’eetos’ on ratkaisevaa: ”… we concluded that the schools most likely to be associated with positive outcomes had created a particular ethos: a positive view of young people and of learning.” (Mortimore 2005, 76). Tämä Rutterin ryhmän tulos on jäänyt piirteiden ja ominaisuuksien todentamisen varjoon ja se on tutkimuksemme pääkysymys: millainen on hyvän koulun eetos?

Tutkimuksemme toteutettiin kolmella Helsinkiläisellä alakoululla vuoden 2014 aikana. Tuolloin kerättiin dokumenttimateriaalit, toteutet-tiin tutkijoiden etnografiset osuudet ja haastattelut. Tutkimuksen osana toteutettiin myös jokaisella koululla loppuvuodesta 2014 ja vuoden 2015 alussa yhteinen validointisessio (’henkilökunnan keskustelutilaisuus tutkimuksen alustavista tuloksista’), jossa koulun henkilökunta pääsi kommentoimaan tutkimusryhmän havaintoja. Tutkimuksen hypoteesit täsmentyivät työn kulussa seuraavaan kolmeen, jotka näyttävät saa-neen vahvistusta empiriasta.

H1: Ratkaisevaa on koulun eetos, joka on yhdistelmä yhteisön eettis-tä mielenlaatua ja konkreettisia uskomuksia sosiaalisesta käyttäytymi-sestä ja ihmisten välisistä arkipäiväisistä suhteista. Eetos siis pitää sisäl-lään eettisen ulottuvuuden lisäksi näkemyksen hyvin käytännöllisistä asioista. Sitä voisikin luonnehtia yhteisön omaksumiksi ja jakamiksi arvoiksi ja eettisiksi tavoiksi, jotka pääosin ovat sanallistamattomia. Oletamme, että kunkin koulun eetos muodostuu pääosin yhteisesti

118

jaetuista käsityksistä koulusta yhteisönä, kirjoittamattomista laeista, sanattomista sopimuksista ja julkilausumattomista periaatteista, jot-ka säätelevät koulun jokapäiväistä elämää. Eetoksen ydin muodostuu piiloisista diskursiivisista periaatteista (tacit principles of discourse). Ne ovat konsensusyhteisön jakamia itsestäänselvyyksiä, joka kyllä tun-

Koulun arkea jäsentävät ja sitä läpäisevät tekijät (Jackson 1990; alkup. 1968)

joukot palkitseminen valta

Piilo-opetussuunni-telman vaatimukset (Broady 1986)

työn keskeyttä-minen ja häirintä; kärsivällisyys ja odottaminen; elämän paloit-telu ajallisesti ja tiedollisesti oppi-tuntien ja -ainei-den mukaan

jatkuva vertailu, kontrollointi ja arvostelu; yksin ja yksilöllisesti suoriutuminen joukossa

ehdottomiin valtasuhteisiin sopeutuminen; koulun rutiineihin ja sääntöihin mu-kautuminen; ul-koaohjautuvuuden ja riippuvuusorien-taation hyväksy-minen

Koulunpidon kieli-oppi (Tyack & Cu-ban 1995)

heterogeenisen oppilasjoukon opettaminen

oppilaiden lajit-telu koulutusta ja tulevaa elämää varten

oppilaiden käyt-täytymisen val-vonta

Koulun väistämät-tömät perustehtä-vät (Simola 1995)

joukkomuotoi-suus

valikointivelvol-lisuus

pakollisuus

Astelma 1. Koulunpidon yhteiskunnalliset reunaehdot

119

netaan, mutta harvoin tunnistetaan, tiedetään mutta harvoin tiedoste-taan. Koulut eroavat paitsi eetokseltaan, myös siinä, miten sanallistettu ja miten jaettu tuo eetos on.

H2: Koulun eetos rakentuu olennaisesti koulunpidon yhteiskunnal-listen reunaehtojen ja virallisen opetussuunnitelman törmäyskohdissa ja rajapinnoissa. Koulunpidon yhteiskunnalliset reunaehdot perustuvat koulun fundamentaalisiin, mutta vaiettuihin tehtäviin pakollisena, joukkomuotoisen ja valikointivelvollisena instituutiona (asetelma 1). Tutkimukset koulun ’piilo-opetussuunnitelmasta’, ’koulunpidon kieli-opista’ ja ’koulun ajan, tilan ja rituaalien järjestelmistä’ viittaavat juuri näihin opettajien työtä kehystäviin luonnonlakeja muistuttaviin reuna-ehtoihin, joista kuitenkin puhutaan hämmästyttävän vähän. Oletam-me, että keskeistä koulu eetoksen kannalta on se, miten suhtaudutaan (i) järjestykseen, valvontaan ja työrauhaan, (ii) oppilaiden määrään ja erilaisuuteen, (iii) oppivelvollisiin ja heidän vanhempiinsa, (iv) koulun johtoon ja valtasuhteisiin koulussa, (v) palkitsemiseen, rankaisemineen, oppilasarvosteluun, sekä (vi) aikaan ja kiireeseen.

H3: Koulun eetos on elävien suhteiden ja liikkeen määrittämä mo-nimutkainen ja -muotoinen dynaaminen kokonaisuus. Luettelot hyvän koulun ominaisuuksista eivät riitä koulun toiminnan ymmärtämiseen. Aivan samoista elementeistä ja piirteistä voi muodostua hyvinkin erilai-sia eetoksia ja sen kautta koulun toimintakulttuureja. Toimiva kokonai-suus riippuu todellisista ihmisistä, ennen kaikkea heidän suhteistaan toisiinsa, instituutioihin ja koulun sidosryhmiin.

Tutkimamme kolme koulua ovat hyvinkin erilaisia: esimerkiksi kou-lujen koot vaihtelevat runsaasta kahdestasadasta lähes kuuteensataan, oppilasalueet ovat varsin erilaisia ja rehtorit toimivat eri tavoin. Näistä eroavaisuuksista huolimatta rohkenemme alustavasti koota havaintom-me seuraaviin kuuteen kohtaan, jotka toteutuvat kolmessa tutkimus-koulussamme erilaisella painotuksella ja tyylillä, mutta tuntuvat olevan läsnä jokaisessa koulussa.

1. Vahva ammatillinen välittäminen niin oppilaista kuin henkilö-kunnastakin. Luottamus siihen, että oppilaiden tulevaisuus on lopulta avoin.

2. Lämmin, turvallinen ja kiireetön ilmapiiri, mutta samalla jär-jestyksen, hyvän käytöksen ja työnteon vaatimus. Vahva aikui-suus

3. Selkeä, vastuullinen johtajuus mutta matala hierarkia ja luotta-mus henkilökunnan ammattitaitoon. Ylipäätään moniamma-tillinen yhteisöllisyys, ei ammatillisia rajalinjoja ja muodollisia pätevyyksiä korostava.

4. Rohkeus olla (erit. pedagogisesti mutta muutenkin) hiukan

120

vanhanaikainen, mutta kokeiluja pidetään silti hyvänä ja oppi-laita pyritään osallistamaan monin tavoin.

5. Opettajien välinen kilpailu hyvin vähäistä. Erinomaisuuden sijaan korostetaan ’hyvää perusopetusta’ ja ’tavallisen hyvää’, perustaitoja.

6. Perheillä luottamus siihen, että koulu tarkoittaa lapsen hyvää, tekee parhaansa ja osaa asiansa.

7. Kyky nähdä yhteiskunnallisten ongelmien moniulotteisuus ja niiden heijastuminen koulun arkeen. Nähdään suurimpien haasteiden syntyvän yhteiskuntaluokkaan liittyvien ongelmien kasautumisesta eikä pyritä selittämään niitä pois yksinkertais-tuksilla tai stereotypioilla.

Miten sitten luonnehtisi näiden koulujen eetosta? Hypoteesiemme mu-kaan, jokaiselle koululle voisi esittää oman luonnehdintansa ja näin olemme validointisessioissa tehneetkin. Opettajien reaktiot ovat olleet erittäin myönteisiä. Kaikkien kolmen koulun jakamaa eetosta voisi alustavasti luonnehtia yhteisöllisyyden ja perinteisyyden, välittämisen ja vaatimisen eetokseksi: vaadimme oppilailta/itseltämme/työtovereil-ta/perheiltä tiettyjä asioita, koska välitämme heistä, ja kunnioitamme heitä koska vaadimme heiltä tiettyjä asioita. Pedagogisesti toimimme varsin perinteisesti. Kaiken yhdessä pitävänä liimana on yhteisen teke-misen meininki.

Alustavat johtopäätöksetTutkimuksemme osoittaa, että Berneliuksen (2013) tilastollisesti osoit-tama koulujen eriytyminen asuinalueiden eriytymisen myötä aiheuttaa haasteellisia toimintaympäristöjä osalle Helsingin kouluista. Oppilas-alueen sosioekonomiset haasteet tunnistetaan koulujen arjessa, mutta tutkimukseemme valikoituneet hyvin toimivat lähikoulut pyrkivät ak-tiivisesti vastaamaan näihin haasteisiin toiminnallaan. Havaintojemme perusteella koulut ovat todella onnistuneet tuottamaan toimintamalle-ja, jotka tukevat niin koulun henkilökuntaa kuin oppilaitakin ja heidän perheitään. Vaikuttaakin siltä, etteivät havainnot poikkeuksellisen hyvistä oppimistuloksista ole tilastoharha, vaan tulos onnistuneesta mukautumisesta ja halusta vastata alueellisiin haasteisiin ja kyvystä kehittää koulun toimintaa vastaamaan alueen tarpeita. Tämän pohjalta uskallamme väittää, että hyvin toimivat lähikoulut voivat toiminnallaan torjua alueellisensegregaation negatiivisia vaikutuksia ja toteuttaa pe-rustuslaillista tehtävää oikeudesta tasa-arvoiseen peruskoulutukseen oppilaiden taustoista ja lähtökohdista riippumatta. Erään haastattelum-me sanoin:

121

”Ja se et näiltä lapsilta ei välttämättä odoteta paljoa, mut kyl me odotetaan. Kyl me nähdään se potentiaali monissa. − mun mielestä meidän pitää vaatia se mitä kaikki koulut vaatii. Elik-kä me ei voida lähtee siitä että, kun nää nyt on niin haastavia niin me ei vaadita tätä ja tätä asiaa vaan, −meidän pitää vetää odotuksista huolimatta nää lapset sille tasolle et ne pääsee itse päättää siitä miten ne jatkaa sit jossain vaiheessa, et ei me pää-tetä niiden puolest et sä oot tosi paska, ei sust mitään tuu,”

Politiikkasuosituksia ja toimenpide-ehdotuksiaHavaintojemme pohjalta tunnistimme kaikille kolmelle koululle yhtei-siä hyviä käytänteitä sekä kipukohtia. Koulujen selkeimmät kipukohdat liittyivät käytännön osaamisen ja kokemuksen sekä ’ylhäältä’ tulevien ohjeiden ja säädösten ristiriitoihin. Suurin osa hyvistä käytänteistä oli luotu koulujen sisällä ja perustui paitsi sääntöihin ja toimintatapoihin myös koulun henkilökunnan sitoutumiseen ja haluun toteuttaa asioita parhaalla mahdollisella tavalla. Kouluissa nousi vahvasti esiin pyrkimys yhteisöllisyyteen ja sekä koulunhenkilökunnan, oppilaiden että per-heiden hyvinvointiin. Nämä tavoitteet heijastuivat positiivisesti koulun toimintaan. Näiden havaintojen pohjalta päädyimme tekemään seuraa-vat suositukset, jotka on esitelty Helsingin opetusvirastolle huhtikuussa 2015.

1. Kaikkien kolmen koulun rehtorit ja opettajat kiittivät kaupun-kia lisäresursseista ja korostivat olemassa olevien resurssien tarpeellisuutta, mutta pelkäsivät leikkauksia. Mitä enemmän kasvattavia ja opettavia aikuisia koulussa on, sen parempi. Työ-tätekevissä käsissä ei siis kannattaisi säästää. Henkilöresurssi-en säilyttäminen kertoo myös kaupungin kunnioituksesta kou-lutyötä kohtaan, mitä ainakin näissä kouluissa ja tällä hetkellä näytetään arvostettavan varsin paljon.

2. Kaikissa tutkimissamme kouluissa toimivat jaetun johtajuuden peruselementit merkittävän hyvin: apulaisrehtoreilla on tär-keä asema, tiimit toimivat, luottamus aikuisten ammatilliseen osaamiseen on vahva ja hierarkiat matalat. Myös oppilaiden osallistaminen oli vahvasti esillä: mm. KIVA ja VERSO olivat käytössä; oppilaat toimivat mm. välituntileikittäjinä, sisäpäi-vystäjinä, ruokailuavustajina, kestävän kehityksen agentteina ja oppilasopettajina. Oppilaskunnat vaativat toimiakseen opettajien vahvaa läsnäoloa ja näin tapahtuu kaikissa kolmessa koulussa. Näitä rakenteita kannattaa tukea.

122

3. ’Ylhäältä’ tulee kouluille vuosittain kymmeniä ja taas kym-meniä kyselyjä, selvityksiä ja muita tehtäviä, jotka työllistävät koulua luokkahuonetasolle saakka. Pahinta kuitenkin on se, että harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta koulut eivät saa mi-tään palautetta tuottamistaan dokumenteista. Tämä tulkitaan kouluissa paitsi kontrollina ja epäluottamuksen osoituksena myös koulutason ymmärryksen aliarviointina. Jokaista uutta kouluille suunnattua tehtävänantoa tulisi harkita myös koulun näkökulmasta.

4. Luokkahuoneessa työskentelevälle opettajalle ’koulunpidon yhteiskunnalliset reunaehdot’ (so. koulun joukkomuotoisuus, valikointivelvollisuus ja pakollisuus) ovat itsestäänselvyyksiä, sillä ne ovat läsnä joka ainoa tunti ja päivä. Näyttää siltä, että luokkahuonetyöstä vapautuminen tuottaa nopeasti noiden reunaehtojen eräänlaista ’amnesiaa’. Jopa rehtorit, joilla ei ollut opetustunteja kokivat vaikeaksi hahmottaa näitä reunaehtoja tai uskoivat että heidän koulunsa oli ’aika tavalla päässyt irti niistä’. Kuitenkin on kyse koulun arkea säätelevistä luonnon-lain kaltaisista tekijöistä, joihin kaikki yritykset kehittää koulutyötä joutuvat sopeutumaan. Kun opettajat puhuvat siitä, miten opetusviranomaiset ovat vieraantuneet ’koulun arjesta’, kyse näyttäisi olevan juuri koulunpidon yhteiskunnallisten reunaehtojen vakavasti ottamisesta. Varsinkin koulun kehit-tämisestä vastuussa olevien tulisi perehtyä niihin ja käydä keskustelua niiden merkityksestä koulun kehittämisessä, jottei kouluun tuotaisi uudistuksia, jotka eivät ennustettavasti toimi koulun arjessa.

Lähteet

Broady D. 1986. Piilo-opetussuunnitel-ma. Vastapaino.

From, T., Kalalahti, M., Mietola, R., Paakkari, A., Sahlström, F., Varjo, J. & Vartiainen, H. 2014. Eriytyvä peruskoulu. Yhteiskuntapolitiikka 79 (5), 553–559.

Helsingin tila ja kehitys (2013). Helsin-gin kaupunki: Tietokeskus http://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/jul-kaisut/pdf/13_02_11_Tila_ja_kehi-tys2013.pdf

Jackson, P. W. (1990). Life in class-

rooms (alkup. 1968). Teachers Col-lege Press.

Kuusela, J. (2010). MetrOP-alueen kouluista toisen asteen yhteisha-kuaineiston perusteella. Teok-sessa Rimpelä, M. & V. Bernelius: Peruskoulujen oppimistulokset ja oppilaiden hyvinvointi eriytyvällä Helsingin seudulla. Geotieteiden ja maantieteen laitoksen julkaisuja B1, s. 38–42

Mortimore, P. (2005). The vital hours: Reflecting on research on schools and their effects. In Lieberman

123

Ann (Ed.), The roots of educational change. international handbook of educational change (pp. 73–87). Dordrecht,: Springer.

Norola, M. 2014. ”…niitten pihojen on-gelmat tulee sit väkisinki tänne kou-luun.” Tapaustutkimus luokanopet-tajien arjesta Helsingin eriytyvissä kouluissa. Helsingin yliopisto: Pro gradu –tutkielma.

Paakkari, A. & Vartiainen, H. 5/2014. Equality, Equity and Justice in Edu-cation – Discourses and Realities EDUCATION, SOCIETY AND CUL-TURE ESC XVI – CONFERENCE. University of Helsinki. “Functio-ning Neighbourhood Schools – A Study of Three Helsinki Schools in Areas of Low Socio-Economic Structure”.

Paakkari, A. & Vartiainen, H. 5/2014. Learning from Each Other. Re-search-intensive Seminar on the Practices and Contexts of Peer Learning. University of Helsinki. “Functioning Neighbourhood Schools – A Study of Three Helsinki Schools in Areas of Low Socio-Eco-nomic Structure”.

Paakkari, A. & Vartiainen, H. 9/2014. The European Conference on Educational Research ECER. Por-to, Portugali. “Functioning Local Schools – A Study of Three Helsinki Schools in Areas of Low Socio-Eco-nomic Structure”.

PISA 2009: Overcoming social back-ground

Rutter, M., Maughan, B., Mortimo-re, P., & Ouston, J. (1979). Fifteen thousand hours : Secondary schools and their effects on child-ren. London: Open Books.

Simola, H. (1995). Paljon vartijat. Suo-malainen kansanopettaja valtiolli-sessa kouludiskurssissa 1860-luvul-ta 1990-luvulle. Helsinki: Helsingin yliopisto, Opettajankoulutuslaitos tutkimuksia 137.

Tyack, D. & Cuban, L. 1995. Tinkering toward utopia. A century of public

school reform. Harvard University Press

Vartiainen, H. 10/2014. ETMU (Etnis-ten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seu-ra) Days. University of Helsinki. “Functioning Local Schools – A Study of Three Helsinki Schools in Areas of Low Socio-Economic Structure”. In/Equalities in Diverse Societies. Identifying problems, remedies and alternatives.

Vartiainen, H. 11/2014. Kasvatustie-teen päivät Oulun yliopistossa. ”Toimiva lähikoulu –Tutkimus matalan sosio-ekonomisen raken-teen alueella onnistuvista helsinki-läiskouluista

125

Kouluvalinta, segregaatio ja perusopetuksen järjestämisen hallinta

Janne Varjo ja Mira Kalalahti

Koulumarkkinat ja segregaatio -tutkimushank-keen tehtävänä on tarkastella miten kouluva-linnan negatiivisten ulkoisvaikutusten tunnis-taminen, estimointi ja hallinnointi rakentuvat metropolialueen suurissa kunnissa ja niiden kou-lutuspoliittisissa diskursseissa. Analysoimme tässä artikkelissa kolmen eriytyneen instituti-onaalisen kouluvalintatilan (Espoo, Helsinki ja Vantaa) rakenteita ja rakentumisen reunaehtoja. Kuvaamme kolmen tutkimuskaupunkimme avulla erilaisia kunnallisia toimintapolitiikkoja lähikoulun osoittamisessa oppivelvolliselle ja muuhun kuin osoitettuun lähikouluun ja/tai pai-notettuun opetukseen hakeutumisessa suh-teessa koulutuksen talouteen ja segregaation hallintaan.

126

Kouluvalinta ja ohjautumisen periaatteet Hallinnon hajautuskehityksen sekä yksilöllisyyden ja valinnanmahdol-lisuuksien korostumisen myötä oppilaiden sijoittumista ja valikoitumis-ta peruskouluihin ohjaavat periaatteet ja käytännöt ovat muuttuneet. Tiukasti lainsäädännön avulla hallinnoitu, valtiovallan vahvistamiin koulupiireihin perustuva oppilaiden sijoittaminen peruskouluihin on 1990-luvulta alkaen muuttunut kunnan väljästi määritellyksi velvolli-suudeksi osoittaa jokaiselle oppivelvolliselle mahdollisimman lyhyen ja turvallisen matkan päässä sijaitseva lähikoulu. Seurauksena kun-nalliset toimintapolitiikat ja käytännöt, jotka ohjaavat oppilaiden sijoit-tumista ja valikoitumista perusopetukseen ovat eriytyneet. Joissakin kunnissa kouluvalinnat oman lähikoulun ulkopuolelle ovat suhteellisen vähäisiä; toiset kunnat ovat puolestaan profiloineet oppilaitoksiaan ja rakentaneet käytäntöjä jotka korostavat perheiden koulunvalintaoikeut-ta. (Varjo 2011; Varjo & Kalalahti 2011; Kalalahti & Varjo 2012.)

Samanaikaisesti perheille annettu oikeus hakea lapselleen opis-kelupaikkaa muusta kuin kunnan osoittamasta lähikoulusta on ai-kaansaanut muutoksia, joilla on useita kunnallisesti, alueellisesti sekä yksilöllisesti ilmeneviä eriyttäviä vaikutuksia. Kouluvalinnat ja kou-lujen profiloituminen eriyttävät kouluja ja samalla myös alueita, joilla ne sijaitsevat: oletukset koulujen laadusta voivat esimerkiksi vaikuttaa perheiden muuttopäätöksiin (Bernelius 2013). Pääkaupunkiseudun suu-rimmissa kunnissa kouluvalinta ja asuinalueiden eriytyminen kiertyvät toisiinsa, kun koulujen oppilaspohja valikoituu sekä sosioekonomisen alueellisen eriytymisen, että sosioekonomisesti jakautuneen kouluva-linnan kautta. Myös oppimisen edellytykset ja peruskoulukokemukset eriytyvät, mikä on todennettavissa erityisesti pääkaupunkiseudulla koulukohtaisten oppimistulosten erojen kasvussa. (Bernelius 2010; Kuu-sela 2010.) Koska perheiden kyky hyödyntää kouluvalintamahdollisuuk-sia riippuu perheiden resursseista, kouluvalintojen vapauttaminen lisää perheiden eriarvoisuutta ja koulutuksen periytyvyyttä (Silvennoinen ym. 2012). Eriytyminen on osoitettavissa koulutuksellisen huono- ja hy-väosaisuuden alueellistumisena, mikä saattaa johtaa joidenkin alueiden ja koulujen kumulatiiviseen heikkenemiseen: alikehityksen kiertee-seen. (Bernelius 2013; Riitaoja 2010.)

Deregulaatiota ja desentralisaatiota toteuttavat reformit ovat muo-kanneet valtio–kunta-ohjaussuhdetta 1980-luvun jälkimmäiseltä puolis-kolta alkaen. Lainsäädännön muutokset ovat yleisesti lisänneet kuntien mahdollisuuksia päättää hallintonsa rakenteista sekä tavoista joilla ne järjestävät vastuullaan olevat oppivelvollisuuskoulutuksen kaltaiset pe-ruspalvelut. Suomen Kuntaliiton linjauksen mukaisesti kunta ei olekaan enää pelkkä koulutuksen järjestäjä vaan myös koulutuspoliittinen toi-mija, jonka toiminnassa on kysymys paikallisesta poliittisesta tahdon-

127

muodostuksesta – ei ainoastaan valtiovallan asettamien velvoitteiden täytäntöönpanosta (Suomen Kuntaliitto 2001). Toimintamahdollisuuk-sien vapautumisen lisäksi uuteen tilanteeseen sisältyy myös haasteita: valtiontalouden taantuman aiheuttama kuntien verotulojen vähenemi-nen sekä kasautuvasta ja eriytyvästä taloudellisesta kasvusta johtuva epätasainen aluekehitys ovat luoneet paineita kunnille perusopetuksen järjestämistä koskevien velvoitteiden täyttämisessä. Kuntien eriytyneet taloudelliset resurssit ovat todennettavissa esimerkiksi vertailemalla perusopetuksen oppilaskohtaisia kustannuksia.

Huomionarvoista onkin, että perusopetukseen sijoittumista ja valikoitumista koskevan sääntelyn väljentyminen ei ole johtanut yh-denmukaisiin kunnallisiin toimintapolitiikkoihin ja käytäntöihin, vaan paikalliset institutionaaliset kouluvalintatilat 1 ovat eriytyneet Perus-opetuslain (L 628/1998) voimaantulemisesta lähtien (Varjo & Kalalahti 2011). Erityisesti paikallisen kouluverkon rakenne – kunnan alueella sijaitsevien oppilaitosten lukumäärä, sijoittelu ja profiloituminen esi-merkiksi painotetun opetuksen tai kielitarjonnan avulla – on kunnan itsensä päätettävissä. Paikallisen kouluverkon hallintaan sisältyy myös kysymys yksityisistä sopimuskouluista kunnan alueella. Erilaisista ta-loudellisista reunaehdoista ja eriytyneistä toimintapolitiikoista johtuen koulunkäynnin puitteet ja oppimistulokset vaihtelevat kuntien ja koulu-jen välillä, mikä näkyy esimerkiksi opetusryhmien kokojen vaihteluna.

Tässä luvussa tarkastelemme kolmen eriytyneen institutionaalisen kouluvalintatilan (Espoo, Helsinki ja Vantaa) rakenteita ja rakentumisen reunaehtoja. Konstruoimme tutkimuskaupunkien kautta erilaisia kun-nallisia malleja lähikoulun osoittamisessa oppivelvolliselle ja muuhun kuin osoitettuun kouluun ja/tai painotettuun opetukseen hakeutumi-sessa suhteessa koulutuksen talouteen ja segregaatioon. Esityksemme keskittyy erityisesti yläkouluvalintoihin.

Erilaistuneet taloudelliset reunaehdot, eriytyneet paikalliset kouluvalintatilat Metropolialueen suurten kuntien sosiodemografiset ja taloudelliset piirteet poikkeavat selvästi toisistaan. Espoolaiset ovat keskimäärin paremmin koulutettuja − 44 prosentilla korkeakoulututkinto – kuin Vantaalaiset (30 %) tai Helsinkiläiset (38 %). Espoolaiset ansaitsevat keskimäärin myös selvästi enemmän – 37 440 € / vuosi − kuin muiden

1 ...Viittaamme paikallisilla institu-tionaalisilla kouluvalintatiloilla hallinnollisesti määrittyneisiin

alueisiin, joissa koulutusta on pe-rinteisesti järjestetty ja hallinnoitu.

128

tutkimuskuntiemme asukkaat (Vantaa 29 925 €/vuosi; Helsinki 28 927 € /vuosi). Myös työttömyysaste on Espoossa muita kuntia selvästi mata-lampi.

Sosiodemografisten ominaispiirteiden lisäksi taulukossa 1 kuvatut indikaattorit osoittavat konkreettisesti yhtäältä kuntien (asukaskoh-taisella vuosikatteella mitattuna) erilaiset taloudelliset raamit järjestää perusopetusta sekä toisaalta niiden tähän tehtävään käyttämät kustan-nukset. Helsingin (956 €) ja Espoon (557 €) asukaskohtainen vuosikate on selvästi korkeampi kuin Vantaalla (389 €). Vantaalla perusopetuksen kustannukset (7 936 €/oppilas) ovat selvästi alemmat kuin Helsingissä (9 460 €/oppilas) ja Espoossa (9 043 €/oppilas). Onkin ilmeistä, että

Espoo Helsinki VantaaKoko Suomi

Valtionveronalaiset vuositulot, € / tulonsaaja

37 440 28 967 29 925 26 555

Korkea-asteen tutkinnon suorit-taneiden osuus 15 vuotta täyttä-neistä, %

44,1 38,1 29,6 28,2

Työttömyysaste, % 5,5 7,5 8,2 9,8

Kunnan vuosikate, € / asukas 557 965 389 384

Opetusryhmien koon keskiarvo 7–9 luokilla

16,9 16,8 18,8 17,1

Kustannukset yhteensä, € / oppilas

9 043 9 460 7 936 8 163

Taulukko 1. Tutkimuskuntia kuvaavia tunnuslukuja (Kumpulainen 2011; Suomen Kuntaliitto 2013; Tilastokeskus 2013).

129

Vantaan tiukka taloustilanne ilmenee myös yläluokkien opetusryhmien suurena keskikokona (18,8 oppilasta) verrattuna Helsinkiin (16,8 oppi-lasta) ja Espooseen (16,9 oppilasta).

Espoo ja Vantaa ovat 2000-luvulle tultaessa luopuneet oppilaitoskoh-taisesta piirijaosta ja jakaneet alueensa pinta-aloiltaan laajoiksi oppila-salueiksi (Espoo, 7 kappaletta) tai oppilaaksiottoalueiksi (Vantaa, 4 kap-paletta) nimetyiksi kokonaisuuksiksi. Nimitämme näiden kuntien tapaa osoittaa oppivelvollisen lähikoulu alueelliseksi malliksi (ks. Varjo & Ka-lalahti 2011), koska samalla maantieteellisellä alueella sijaitsee useam-pia ala- ja yläkouluja ilman julkisesti ilmoitettuja rajoja koulukohtaiselle oppilaaksiotolle. Näissä kunnissa lähikoulun osoittaminen tapahtuu oppivelvollisen asuinpaikan mukaisen alueen sisällä, niin että kunta huomioi perusopetuslain asettaman velvollisuuden taata jokaiselle lapselle mahdollisimman lyhyt ja turvallinen koulumatka. Alueellinen malli tarjoaa koulutuksen järjestäjälle mahdollisuuden tehokkuuden ja taloudellisuuden nimissä täyttää oppilasalueen sisällä koulujen oppi-laspaikat optimaalisesti sekä huomioida joustavasti ikäluokkien koossa tapahtuvaa vaihtelua. Perheiden koulustrategioiden näkökulmasta mal-li pitää sisällään mahdollisia epävarmuustekijöitä. Lähikoulu, joka on osoitettu ottamalla huomioon ”asutuksen, koulujen ja muiden opetuksen järjestämispaikkojen sijainti sekä liikenneyhteydet” (L 628/1998, 6§), ei välttämättä ole kotia lähimpänä oleva oppilaitos.

Espoon ja Vantaan alueelliset mallit poikkeavat erityisesti siinä, miten perheiden toive yläkoulusta huomioidaan. Vantaalla lähikoulu osoitetaan kysymättä perheiltä toivetta koulusta. Vantaalaisperheiden mahdollisuus vaikuttaa lapsena koulupaikkaan on hakea toissijaisessa haussa johonkin muuhun yläkouluun tai riitauttaa lähikoulupäätös. Es-poossa puolestaan kaikilta perheiltä kysytään lähikoulutoivetta ennen yläkoulun nimeämistä. Kuutosluokkalaisten vanhemmat saavat esittää yhden lähikoulutoiveen oman oppilasalueensa yläkoulujen joukosta. Espoon toimintatapa korostaa yleisesti valintaa koulujen välillä sekä erityisesti perheiden omien toiveiden määrittämistä ja artikuloimis-ta – vaikkakin lähikoulutoiveiden toteuttamiselle on asetettu lukuisia varauksia (Espoo 2013).

Helsingissä on käytössä koulukohtainen malli (ks. Varjo & Kalalahti 2011). Vanhemmat saavat internetistä halutessaan selville asuinpaik-kansa mukaisen yläkoulun, johon siirrytään alakoulusta etukäteen määriteltyä koulupolkua pitkin (Helsinki 2013). Kuudesluokkalaisen opas ei suoraan määrittele koulujen oppilasalueita tai esitä niitä kartta-kuvana, mutta koulukohtaiset oppilasalueet löytyvät Pääkaupunkiseu-dun palvelukartan (www.hel.fi/palvelukartta/) Osoitehaku -valikosta, johon katuosoitteen syöttämällä saa tiedon osoitteenmukaisesta koulu-paikasta. Muista tutkimistamme kunnista poiketen Helsingissä sijaitsee

130

11 kappaletta yksityisiä (omistajana useimmiten osakeyhtiö) peruskou-lua korvaavia kouluja, joilla on sopimus kunnan kanssa koulutuksen järjestämisestä. Koulut toimivat osana kunnan kouluverkkoa oman alueensa lähikouluina; tarkasteltaessa lähikoulun osoittamisen käytän-töjä ne eivät poikkea kunnan omistamista kouluista.

Painotetun opetuksen tarjonta on muotoutunut keskeiseksi tekijäksi hahmoteltaessa toimintapolitiikkoja ja käytäntöjä, joilla paikalliset ins-titutionaaliset kouluvalintatilat ovat rakentuneet toisistaan poikkeavik-si. Kaikki kunnat tarjoavat erimuotoisia ensimmäiseltä luokalta alkavia kielipainotuksia sekä kolmannella ja seitsemännellä luokalla alkavaa painotettua opetusta, jossa oppilaat opiskelevat 1-2 vuosiviikkotuntia enemmän tiettyä painotettua oppiainetta kuten musiikkia tai mate-maattis-luonnontieteellisiä oppiaineita. Painotetun opetuksen tarjon-nan määrä (mitattuna painotettujen aineiden lukumäärällä) ja volyymi (mitattuna oppilaspaikoilla) vaihtelee kuitenkin kunnittain.

Espoossa on huomattavan paljon painotetun opetuksen tarjontaa. Kouluvalinta on käytännössä mahdollista ensimmäisen luokan kielipai-notusten lisäksi kolmannella ja seitsemännellä luokalla, jossa valtaosa painotetusta opetuksesta alkaa. Jokainen kuudennen luokan oppilas voi hakea kahteen eri kouluun tai painotukseen. Huomionarvoista on, että Espoossa painotettua opetusta tarjoavat koulut eivät muodosta koko peruskoulun mittaista koulupolkua – toisin sanoen oppilaan on haetta-va uudelleen painotettuun opetukseen siirtyessään yläkouluun.

Helsingissä osa painotetusta opetuksesta sekä kielikylpy- ja vie-raskielisestä opetuksesta alkaa jo alaluokilla yhtenäiskouluissa (vuo-siluokat 1–9), joten ne muodostavat käytännössä peruskoulun loppuun saakka kestävän jatkumon. Suurin osa painotuksista alkaa kuitenkin vasta yläluokilla, joten Helsinkiläinen painotettuun opetukseen valikoi-tumisen malli muodostuu sekä jatkumoiden että kuudesluokkalaisten valintojen pohjalta. Kuten Espoossa, Helsingissä kuudennen luokan oppilas voi hakea kahteen painotukseen – eri aineiden kokeet pidetään eri päivinä. On huomattava, että edellä mainittu koskee ainoastaan kunnan omistamia kouluja sekä sopimuskouluja. Näiden lisäksi Helsin-gissä sijaitsee 11 kappaletta yksityistä tai valtion omistamaa perusope-tusta tarjoavaa koulua, joita ei ole nimetty lähikouluiksi; toisin sanoen ne valikoivat kaikki oppilaansa.

Vantaalla painotetun opetuksen tarjonta on vähäisempää kuin muissa tutkimissamme kunnissa: kielipainotusten lisäksi tarjotaan käytännössä vain musiikkipainotusta. Kaikki painotukset on rakennet-tu jatkumoiksi alakoulusta yläkouluun ilman erillistä hakumenettelyä kuudennella luokalla. (Vantaa 2013, 15.) Myös valintakokeiden käyttö Vantaalla on muita tutkimuskuntiamme rajoitetumpaa. Englanninkieli-nen opetus ja musiikkiluokat ovat ainoat painotetun opetuksen muodot,

131

joihin oppilaat valitaan valintakokeiden kautta. Kielikylpyopetukseen ja kaksikieliseen opetukseen (saksa-suomi) ei ole erillistä valintakoet-ta. Painotettu opetus yläluokille siirryttäessä näyttäytyykin Vantaalla hyvin marginaalisena ilmiönä. Opas peruskoulun vuosiluokille 7–9 (Vantaa 2013) ei mainitse edellä mainittujen, opetuslautakunnassa pai-notettujen painotusten lisäksi minkäänlaisia koulujen omia profiileja ja kuvaa painotetun opetuksen leimallisesti jatkumona alakoulusta ylä-kouluun.

Kouluvalintoja ja segregaation hallintaaOppilaaksiottoa säädellessään kunnat yhtäältä takaavat kaikille oppilaille tasapuolisesti pääsyn perusopetukseen ennalta asetettujen kriteerien ja omien taloudellisten reunaehtojensa mukaisesti. Toisaalta kunnat vastaavat yksilöllisten valintamahdollisuuksien vaatimuksiin tarjoamalla toisistaan erottuvia vaihtoehtoja oppilaille ja heidän perheilleen. Mallinnuksemme mukaisesti paikallisen institutionaalisten kouluvalintatilojen eriytyminen on seuraus tilanteesta, jossa kunnat ovat tulkinneet ja preferoineet toimintamah-dollisuuksiaan eri tavoilla. Lopputuloksena pelitilat, joissa kunnat toi-mivat esimerkiksi sosiodemografisten ja taloudellisten reunaehtojensa rajaamina, eivät ole samanlaisia – perusopetukseen sijoittumista ja valikoitumista ohjaavat kunnalliset toimintapolitiikat ja käytännöt ovat eriytyneet tavoilla, jotka ovat todennettavissa myös vanhempien tyyty-väisyydestä harjoitettuun toimintapolitiikkaan (Varjo ym. 2014).

Tarkastelemistamme metropolialueen kunnista oppimistulokset ovat eriytyneet koulujen välillä erityisesti Helsingissä, maltillisemmin Espoossa ja vähiten Vantaalla (Kuusela 2010). Erityisesti runsaasti kou-luvalintamahdollisuuksia (sekä painotetun opetuksen että yksityisten koulujen lukumäärällä mitattuna) tarjoavassa ja alueellisesti eriyty-neimmässä Helsingissä on erottautumassa omaksi ryppäkseen joukko haasteellisessa ympäristössä toimivia kouluja, joiden oppimistulokset ovat poikkeuksellisen heikot (Bernelius 2013). Aktiivista kouluvalinta-politiikkaa harjoittavassa Espoossa erot alueiden ja koulujen välillä ei-vät kuitenkaan ole kasvaneet vastaavasti. Alueellisen ja koulukohtaisen mallin erot saattavat selittää osaltaan kuntien välisiä eroja: Espoossa koulujen oppilasalueet ovat niin laajoja, etteivät naapurustojen erot korostu (Bernelius 2013). Metropolialueen suurista kunnista vähiten kouluvalintamahdollisuuksia tarjoavalla Vantaalla – jossa myös opetus-ryhmien keskikoko on muita suurempi ja oppilaskohtaiset kustannuk-set vastaavasti pienimmät – koulujen väliset erot ovat muita pienemmät (Kuusela 2010).

Kouluvalintojen vapautuessa ja koulujen toimintaympäristöjen eriy-tyessä myös alueelliset erot kärjistyvät. Yhtäaikaisesti alueellisten kou-

132

lutuserojen kasvaessa ja maahanmuuttajataustaisen väestön keskittyes-sä perinteisesti huono-osaisuuden leimaamille lähiöalueille, erityisesti metropolialueen kunnille on muodostunut sosiaalinen tilaus huolehtia kouluvalinnan aiheuttaman segregaation kielteisistä vaikutuksista. (Bernelius 2013; Vilkama 2011.) Toimenpiteet segregaation vaikutusten huomioimiseksi ovat olleet vaihtelevia: aluepolitiikan lisäksi kielteistä koulujen eriytymistä voidaan käytännössä tukea lähinnä ohjaamalla heikompien sosioekonomisten asuinalueiden kouluille erityistä talou-dellista tukea. Metropolialueen suurimmista kunnista vain Helsingissä on käytössä positiivisen diskriminaation malli, jolla pyritään ehkäise-mään oppimistulosten eriytymistä; samanaikaisesti perheille tarjotaan kuitenkin runsaasti kouluvalintamahdollisuuksia. Espoossa niin ikään perheiden kouluvalintamahdollisuuksia korostetaan, mutta segregaa-tion torjumiseksi ei ole erityisiä toimintapoliittisia linjauksia. Vantaalla valinta oppilaitosten välillä on pyritty rajaamaan mahdollisimman pieneksi panostamalla eräänlaiseen tasaisesti jaettuun niukkuuteen – segregaatiota ehkäistään nimenomaisesti estämällä koulujen erilaistu-minen. Molemmissa viimeksi mainituissa kunnissa laajat oppilasalueet tasoittavat ikään kuin luonnostaan naapurustojen eroja.

Koulumarkkinat ja segregaatio -tutkimushanke tarkastelee miten edellä lyhyesti luonnehdittu kouluvalinnan negatiivisten ulkoisvaiku-tusten tunnistaminen, estimointi ja hallinnointi tapahtuvat metropo-lialueen kunnissa. Miten esimerkiksi opetusryhmien kokojen keskiar-voista sekä koulujen ja niiden oppimistulosten eriytymisestä koostuva kouluvalinnan yhteiskunnallinen hinta konstruoidaan metropolialueen suurten kuntien koulutuspoliittisissa diskursseissa?

Lähteet

Bernelius, Venla 2010. Alueellinen eriytyminen heijastuu kouluihin. Teoksessa Rimpelä, M. & Bernelius, V. (toim.): Peruskoulujen oppimis-tulokset ja oppilaiden hyvinvointi eriytyvällä Helsingin seudulla: MetrOP-tutkimus 2010–2013. Geo-tieteiden ja maantieteen laitoksen julkaisuja B. Helsinki: Helsinki University Press.

Bernelius, Venla 2013. Eriytyvät kau-punkikoulut. Helsingin peruskou-lujen oppilaspohjan erot, perheiden kouluvalinnat ja oppimistuloksiin liittyvät aluevaikutukset osana

kaupungin eriytymiskehitystä. Helsingin kaupungin tietokeskuk-sen tutkimuksia 1.

Espoo 2013. Yläkoululaisen opas. Lu-kuvuosi 2013–2014.

Helsinki 2013. Kuudesluokkalaisen opas. Lukuvuosi 2013–2014.

Kalalahti, Mira & Varjo, Janne 2012. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perusopetukseen sijoittumisessa ja valikoitumisessa. Kasvatus & Aika 6 (1), 39–55.

Kumpulainen, Timo (toim.) 2011. Opet-tajat Suomessa 2010. Koulutuksen seurantaraportit 2011:6. Helsinki:

133

Opetushallitus.Riitaoja, Anna-Leena 2010. Asuina-

lueiden ja koulujen eriytyminen Helsingissä – yhteiskunnalliset ja kasvatukselliset haasteet. Terra 122 (3), 137–151.

Rimpelä, Matti 2010. MetrOP-alueen kouluista toisen asteen yhteisha-kuaineiston perusteella. Teoksessa Rimpelä, M. & Bernelius, V. (toim.): Peruskoulujen oppimistulokset ja oppilaiden hyvinvointi eriytyvällä Helsingin seudulla: MetrOP-tut-kimus 2010–2013. Geotieteiden ja maantieteen laitoksen julkaisuja B. Helsinki: Helsinki University Press.

Silvennoinen, Heikki, Seppänen, Piia, Rinne, Risto & Simola Hannu 2012. Yhteiskuntaluokat ja kouluvalinta-politiikka ylikansalliselta paikalli-selle tasolle ulottuvassa tarkaste-lussa. Kasvatus 43 (5), 502–598.

Suomen Kuntaliitto. 2001. Sivistystoi-men arviointi on osa valtuustotason arviointia. Yleiskirje 13/80/2001.

Suomen Kuntaliitto 2013.http://www.kunnat.net/fi/tietopankit/tilas-tot/indikaatori/Sivut/main-lis-ting.aspx.

Tilastokeskus 2013. http://pxweb2.stat.fi/database/StatFin/databa-setree_fi.asp.

Vantaa 2013. Opas peruskoulun vuo-siluokille 7–9. Tietoa oppilaille ja heidän vanhemmilleen.

Varjo, Janne 2011. Koulupiirien val-tiollinen regulaatio / deregulaatio koulutuksen ohjausmekanismeina. Kasvatus & Aika 5 (1), 79–113.

Varjo, Janne & Kalalahti, Mira 2011. Koulumarkkinoiden institutionaa-lisen tilan rakentuminen. Yhdys-kuntasuunnittelu 49 (4), 8–25.

Varjo, Janne, Kalalahti, Mira, Seppä-nen, Piia, Simola, Hannu 2014. Kau-punkien eriytyneet institutionaa-liset kouluvalintatilat Suomessa. Teoksessa Seppänen, P., Kalalahti, M., Rinne, R. & Simola, H. (toim.) Lohkoutuva peruskoulu – perhei-den kouluvalinnat, yhteiskuntaluo-

kat ja koulutuspolitiikka. Helsinki: Gaudeamus. Ilmestyy.

Vilkama, Katja 2011. Yhteinen kau-punki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttaja-taustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pääkau-punkiseudulla. Helsingin kaupun-gin tietokeskuksen tutkimuksia 2.

West, Anne, Pennell, Hazel, & Noden, Philip 1998. School admissions: increasing equity, accountability and transparency. British Journal of Educational Studies 46 (2), 188–200.

135

Yhteiseloa metropolissa – kokemuksia sovittelusta ja näkökulmia lastensuojeluun

Marja Katisko

Diakonia-ammattikorkeakoulun Monikulttuuri-suus –hankkeen käynnistyessä syksyllä 2010, haluttiin ensimmäiseksi selvittää, mistä aiheista maahanmuuttotyössä toimivat kaipasivat tut-kimustietoa. Tutkimustarve osoitti, että eniten tiedontarvetta oli maahanmuuttajaperheiden ja toisen sukupolven tilanteesta. Vuoden 2011 tutkimusaiheiksi valittiin naapuruussovittelua ja nuorten parissa tapahtuvaa riitojen ratkaise-mista käsittelevä Sopua asuinalueelle – koke-muksia konfliktien sovittelusta naapurustossa ja nuorten parissa sekä monikulttuurista lasten-suojelutyötä tarkasteleva Arjesta voimaa – las-tensuojelun merkitys kotoutumisen tukemisessa tutkimushanke. Viimeksi mainittu jakaantui kahteen osaan. Vuonna 2011 selvitettiin kunti-en sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä maahan-muuttajataustaisten perheiden lastensuojelun asiakkuudesta ja vuonna 2012 lastensuojelun asiakkaina olevien maahanmuuttajaperheiden kokemuksia asiakkuudestaan. Naapuruussovit-

136

telua käsittelevän tutkimuksen on tehnyt tutkija Elina Ekholm ja lastensuojelua koskevan tutki-muksen tutkija Marja Katisko.

Tutkimukset pohjautuvat käytäntötutkimuk-seen, jossa kehittämisen teemat ja ongelmien asettelu paikannetaan käytäntöön ja toimintaan. Käytäntötutkimuksella on kiinteä yhteys kehit-tämiseen ja siinä tavoitellaan erityisesti hiljaisen tiedon sanallistamista. Tutkimusprosessi on muutosorientoitunutta, tutkimustapa on inte-raktiivinen ja siihen osallistuu monia tahoja.

Sopua asuinalueelle – kokemuksia konfliktien sovittelusta naapurustossa ja nuorten parissa Kaupunkisosiologisen tutkimuksen yksi perusargumentti on, että suurkaupungissa asuvien keskuudessa kehittyy yleensä kyky sietää erilaisuutta. Metropoleissa asuu eri sosiaalisiin, taloudellisiin, kulttuu-risiin ja etnisiin ryhmiin kuuluvia ihmisiä. Erilaiset käsitykset arvoista, käyttäytymisestä tai resursseista ovat osa kaupunkielämää. Konfliktien ennakoiminen, niihin puuttuminen ja ratkaiseminen on dynaamisessa yhteisössä elämisen edellytys. Konflikteja ei tule välttää tai piilotella, sillä silloin riskinä on frustraatio, pettymys tai vetäytyminen. Avoin julkinen keskustelu on paras tapa kohdata pelot, huolet ja ristiriidat.

Tutkimuksen lähtökohtana on se, että tuomalla konflikti esiin, voi-daan niihin löytää ratkaisuja. Tarkoituksena on tehdä näkyväksi, analy-soida ja mallintaa ristiriitojen sovittelua, ratkaisua sekä ennaltaehkäisyä. Näkökulma on sovittelutyötä tekevien vapaaehtoisten ja työntekijöiden, kiistelevien osapuolten näkemys riidasta välittyy heidän kauttaan. Tar-kastelukohteena ovat konfliktit, joiden osapuolet kuuluvat eri etnisiin ryhmiin. Tämä ei kuitenkaan tee konflikteista etnisiä. Haastateltavien kuvaamat sovittelutapaukset liittyvät etupäässä arkisiin väärinymmär-ryksistä tai tiedon puutteesta johtuviin ristiriitatilanteisiin tai erilaisiin nuorten riitoihin, joiden erilainen tausta voi tuoda oman jännitteensä.

Naapuruussovittelu on esimerkki organisoidusta toiminnasta, jossa vapaaehtoiset sovittelijat käsittelevät riitaa osapuolten kanssa pyrki-myksenä löytää ratkaisu ongelmaan. Tyypillistä naapuruussovitteluti-

137

lanteille on, että häiriö on jatkunut jo pitkään ja osapuolet eivät ole pys-tyneet puhumaan asiasta toisilleen. Nuorten konfliktit syntyvät usein spontaanisti nuorisotaloilla, kirjastoissa ja harrastustoiminnoissa, ja niitä pyritään sovittelemaan välittömästi paikan päällä. Joskus nuorten riita on kytenyt pidempään ja silloin haetaan tukijoukkoja kaveripiiristä ja riita voi purkautua julkisella paikalla tapahtuvana tappeluna.

Asuinalueen riitojen sovittelussa ja ennaltaehkäisyssä keskeistä on estää riitojen etnistyminen. Käsitteen etnistyminen voi määritellä olevan sitä, että osapuolten etninen tausta korostuu tai sitä halutaan korostaa: konflikti etnistyy, koska sitä etnistetään. Tällöin riidan alkuperäinen syy jää taka-alalle. Monitaustaisen yhteisön ristiriitatilanteet voi tyypitellä sen mukaan, mikä merkitys osapuolten etnisellä taustalla on riitatilan-teessa. Joskus etnisellä taustalla ei ole konfliktitilanteessa mitään merki-tystä ja toisaalla riidan syy johtuu siitä, että ryhmillä on eri etninen tausta.

Tutkimuksen tuloksien perusteella voidaan esittää seuraavia toimenpide-ehdotuksia ja suosituksia:

Naapuruussovittelun laajentaminen ja kynnyksen madaltaminen. Naapuruussovittelu on tuloksekas uusi toimintamuoto, joka perustuu vapaaehtoisuuteen ja vahvistaa asuinyhteisön sosiaalista koheesiota. Parityö, jossa toinen sovittelijoista on maahanmuuttajataustainen, on osoittautunut tehokkaaksi, sillä sovittelijat voivat tarvittaessa toimia kulttuurisina tulkkeina. Naapuruussovittelu on tällä hetkellä määräai-kaista projektityötä ja se tulisi saada vakiinnutettua sekä alueellisesti laajennettua. Sovitteluun pitäisi saada vielä enemmän matalan kynnyk-sen politiikkaa, jotta riidat päästäisiin sovittelemaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Nuorten yhteisöllisyyden tukeminenTutkimusta varten tehdyistä haastatteluista välittyi kuva, että nuoriso-taloilla on hyvin vähän vakavia konflikteja, joihin syynä oli ollut henki-löiden erilainen etninen tausta. Maahanmuuttajataustaiset nuoret, eri-tyisesti pojat, viihtyivät nuorisotaloilla. Mitä enemmän nuoret tekevät ja toimivat yhdessä, sitä pienemmäksi toisen etnisen taustan merkitys todennäköisesti jää. Konfliktien ennaltaehkäisy yhteistyön avulla ja erilaisten sovittelupe-rinteiden yhdistäminenAineistosta nousi esiin erityisesti Vantaan kaupungin moniammatil-linen toimintamalli etnisten ryhmien välisten konfliktien ehkäise-miseksi. Toimintamallissa keskeisenä ideana on verkostoyhteistyö viranomaisten, maahanmuuttajayhteisöjen ja kolmannen sektorin

138

välillä sekä nopea tiedonkulku ”tuntosarvitasolta” kaupunkitasoiseen yhteisryhmään asti. Paikallistason verkostokokouksessa hahmotetaan syntynyt ristiriita ja sen ratkaisemismahdollisuudet.

Arjesta voimaa – Lastensuojelun merkitys kotoutumisen tukemisessaVuosina 2011-2012 tutkimushanke jakaantui kahteen osaan: vuonna 2011 tietoa kerättiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiltä ja vuonna 2012 las-tensuojelun asiakkaina olevilta perheiltä. Tässä artikkelissa esitellään molemmat tutkimukset erikseen ja sen jälkeen molempien tutkimusten perusteella esitetään suosituksia ja toimenpide-ehdotuksia kuntien lastensuojelun palvelujärjestelmän kehittämistyöhön.

Tutkimushankkeen taustalla olivat vuonna 2010 kuntien maahan-muuttotyössä toimiville työntekijöille lähetetty tutkimustarvekysely, joka mukaan eniten tiedontarvetta kunnissa oli maahanmuuttajataus-taisten perheiden tilanteesta ja toisesta sukupolvesta.

Maahanmuuttajataustaisten perheiden osuus kuntien lastensuoje-lun asiakkaista on suhteellisen suuri. Helsingin Diakonissalaitoksella lapsi- ja perhetyön palvelualueen asiakkaista on jopa joka kolmannella monikulttuurinen tausta. Väestöön verrattuna kyseessä on selvä ylie-dustus, sillä vuonna 2011 muita kuin suomen tai ruotsinkielisiä perheitä oli Helsingissä 19 % kaikista lapsiperheistä (Helsingin kaupunki 2011, 21).

Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä maahanmuuttajataus-taisten perheiden asiakkuudesta lastensuojelussaTutkimuksen tavoitteena oli selvittää Helsingin, Espoon, Vantaan ja Lahden kaupunkien lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä siitä, miten maahanmuuttajataustainen lapsi ja hänen perheensä tulee lastensuojelun asiakkaaksi ja millainen on perheen asiakasprosessi lastensuojelussa.

Tutkimusta varten haastateltiin 18 lastensuojelun sosiaalityöntekijää Helsingissä, Espoossa, Vantaalla ja Lahdessa. Haastattelut olivat luon-teeltaan temaattisia ja teemat käsittelivät maahanmuuttajataustaisia perheitä koskevia lastensuojeluilmoituksia, lastensuojelun avohuollon toimenpiteitä sekä huostaanottoprosessia. Aineisto analysoitiin sisäl-lönanalyysin avulla.

Tutkimusaineisto osoittaa, että sosiaalityöntekijöille tulevat maa-hanmuuttajataustaisia perheitä koskevat yhteydenotot ja lastensuoje-luilmoitukset ovat hyvin erilaisia. Perheen maahanmuuttajatausta tuo erityishaasteita lastensuojelun tarpeen selvittämiseen. Vanhempien mielenterveysongelmat sekä esimerkiksi pakolaisuudesta johtuvat trau-mataustat, perheen jäsenten eritahtinen kotoutuminen sekä erityisesti äitien kielitaidottomuus ja syrjäytyminen koulutus- ja työelämästä ovat

139

kysymyksiä, joiden selvittäminen lastensuojelun kysymyksenä tuotta-vat haasteita.

Työskennellessään monikulttuuristen perheiden kanssa, lastensuo-jelun sosiaalityöntekijät joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on tulkittava erilaisia kulttuurisia tapoja kasvattaa, lasten ja nuorten sekä heidän vanhempiensa eritahtiseen kotoutumiseen liittyviä asioita, erilaisia perhekäsityksiä sekä lasten oikeuksia ja tarpeita suhteutettuna van-hempien oikeuksiin ja velvollisuuksiin.

Sosiaalityöntekijät nojaavat vahvasti lastensuojelulakiin työsken-nellessään maahanmuuttajataustaisten perheiden kanssa. Perheiden lastensuojelutarpeen selvittäminen käytetty aika on moninkertainen verrattuna kantaväestön kuuluvaan asiakasperheeseen. Maahanmuuttajataustaiset perheet lastensuojelun asiakkainaTutkimuksessa tarkastellaan maahanmuuttajataustaisten perheiden kokemuksia asiakkuudestaan suomalaisessa lastensuojelujärjestelmäs-sä. Tavoitteena on ollut selvittää, miten he ohjautuvat lastensuojelun asiakkaiksi ja miten palvelujärjestelmä on heitä tukenut. Aineistona on seitsemän vanhemman ja kuuden lapsen ja nuoren teemahaastattelua, jotka on analysoitu sekä aineistolähtöisesti temaattisen sisällönanalyy-sin avulla että voimaantumiseen (empowerment) liittyvän teoreettisen käsitteistön avulla. Haastatellut lapset ja nuoret olivat haastatteluhet-kellä huostaan otettuina laitoshuollossa.

Haastateltujen perheiden ongelmat juontavat usein juurensa tavalla tai toisella maahanmuuttajuuteen, pakolaisuuteen tai siirtolaisuuteen. Perheet ovat Suomeen muuttaessaan kohdanneet työttömyyttä, työn aiheuttamaa stressiä, kielitaidottomuutta, ystävien ja sukulaisten ver-kostojen puutetta sekä taloudellista turvattomuutta. Myös kokemukset sodasta ja väkivallasta lähtömaassa voivat pakolaisina Suomeen tullei-den vanhempien mukana olla perheiden arjessa. Nämä syyt ovat olleet myötävaikuttamassa siihen, että haastateltujen perheiden sisäiset suh-teet ovat olleet koetuksella ja ajautuneet kriisiin. Perheiden vaikeudet ovat johtaneet lasten kasvaviin vaikeuksiin päiväkodissa ja koulussa.

Perheiden tukemiseksi oli suunnitelmallisen lastensuojelutyön piirissä järjestetty monenlaisia tukitoimia. Perheet eivät kuitenkaan olleet hahmottaneet suunnitelmallisen lastensuojelutyön tavoitteita eivätkä hyötyneet palveluista. He eivät siis olleet ymmärtäneet mihin heidän arkensa ja elämänsä tukemiseksi suunnitelluilla palveluilla py-rittiin. Haastatteluista ilmenee että perheet olivat kokeneet lastensuo-jelun avohuollon palvelut monesti kontrollina ja puuttumisena heidän elämäänsä. Myönteisenä ja arkea tukevana palvelumuotona nähtiin perhetyö. Lastensuojelun suunnitelmallisuuteen liittyvät ja perheen

140

tilanteen seuraamiseksi järjestetyt eri viranomaisten ja vanhempien väliset kokoukset ja palaverit koettiin erityisen raskaina. Huostaanotto ja siirtyminen laitoshuoltoon merkitsivät kaikkien haastateltujen lasten ja nuorten kohdalla tilanteen rauhoittumista. Yleiskuvana aineistosta on, että mitä pidemmälle laitoshuolto on edennyt, sitä kuntoutuneempia lapset ja nuoret olivat.

Toimenpide-ehdotukset ja suositukset lastensuojelutyön kehittämistyöhön tutkimusten perusteella ovat:

Osallisuuden tukeminen

Lastensuojelutyön toimintatapoja ja työkäytäntöjä tulisi kehittää siten, että ne mahdollistavat asiakkaina olevien lasten, nuorten ja heidän van-hempiensa kuulemisen ja osallistumisen. Lastensuojelun palvelujärjes-telmässä usein työmuotoina käytetyt ja tiedonkulkuun liittyvät kokouk-set ja palaverit eivät sellaisenaan palvele eivätkä tue asiakkaita.

Lastensuojelun asiakassuunnitelma tulee laatia yhdessä asiakkaan (perheen) kanssaLastensuojelun palvelujärjestelmässä työskentelevän työntekijän ja maahanmuuttajataustaisen asiakkaan vuorovaikutus ei saa perustua ainoastaan lastensuojelun organisatorisiin jäsennyksiin. Asiakassuun-nitelman tulisi olla todellinen työkalu, jonka kautta asiakkaan kanssa yhteistyössä suunnitellaan perhettä tukevat palvelut. Asiakkaan tulee olla tietoinen omasta asiakassuunnitelmastaan ja sen toteutuksesta ja arvioinnista. Hänen tulee tietää mitä suunnitelmallinen lastensuojelu-työ tarkoittaa ja tietää mihin palveluilla hänen kohdallaan pyritään.

Asiakkaalle tulee järjestää suomen kielen tulkkaus Asiakkaille jotka eivät hallitse suomen kieltä tulee järjestää tulkkaus aina kun he sitä haluavat tai kun työntekijä arvioi, että asiakkaan kie-litaito ei riitä. Myös asiakasta ja hänen perhettään koskevat keskeiset dokumentit tulee kääntää asiakkaan omalle kielelle. Asiakkaan ja hänen perheensä kulttuuriset käsitykset lastensuojelusta tulee huolellisesti selvittääMaahanmuuttajataustaisten perheiden asiakkuuteen lastensuojelussa saattaa liittyä valtakulttuurista eroavia kulttuurisia käsityksiä, jotka tulee ottaa huomioon työskentelyssä heidän kanssaan. Vanhemmuus ei lopu sijaishuoltoon siirryttäessäLastensuojelun sijaishuollossa (sekä perhe- että laitossijoituksissa) tulee kiinnittää erityistä huomiota lapsen ja nuoren vanhempien kulttuuri-

141

taustan säilyttämiseen lapsen kasvatuksessa ja hoidossa. Vanhemmuus ei lopu sijaishuollon aikana.

Lähteet

Elina Ekholm (2012) Sopua asuina-lueelle: Kokemuksia konfliktien sovittelusta naapurustossa ja nuorten parissa. Teoksessa: Elina Ekholm & Marja Katisko (toim.) Yhteiseloa metropolissa – koke-muksia sovittelusta ja näkökulmia lastensuojeluun. Diakonia-am-mattikorkeakoulu B Raportteja 52. Tampere: Juvenes Print Oy: Tampe-re, ss. 45-108.

Helsingin kaupunki (2011) Helsingin ulkomaalaisväestö vuonna 2011. Helsinki. Helsingin kaupungin tietokeskus,tilastoja2011:41.

Katisko Marja (2012) Sosiaalityön-tekijöiden näkemyksiä maahan-muuttajataustaisten perheiden asiakkuudesta lastensuojelussa. Teoksessa: Elina Ekholm & Marja Katisko (toim.) Yhteiseloa metro-polissa – kokemuksia sovittelusta ja näkökulmia lastensuojeluun. Diakonia-ammattikorkeakoulu B Raportteja 52. Tampere: Juvenes Print Oy: Tampere, ss. 11-44.

Katisko Marja (2013) Families of Im-migrant Background as Clients of Child Protection Services. In Maritta Törrönen & Olga Borodkina & Valentina Samoylova & Eveliina Heino (eds.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki. Kotka Unit: Kopijyvä Oy, 112-135

Katisko Marja (2013) Maahanmuutta-jataustaiset perheet lastensuojelun asiakkaina. Diakonia-ammattikor-keakoulun julkaisuja. Katsauksia ja aineistoja 25.

Toimiva lastensuojelu. Selvitystyö-ryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2013: 19. Sosiaali- ja ter-veysministeriö. Helsinki.

143

Talous ja kilpailukyky

145

Metropolialueen innovatiivisen kasvun alustat: yritys- ja rahoittajanäkökulma

Tommi Inkinen,

Inka Kaakinen, Heli Ponto

Pääkaupunkiseudulla toimii yhteensä yli 60 000 yritystä ja niissä työskentelee yli 420 000 työntekijää. Talousmaantieteelli-sesti alue on Suomen tärkein yrityskeskittymä. Olemme tunnistaneet pääkaupunkiseudun tärkeimmät tietointensiiviset klusterit. Ne edustavat toiminnallista innovaatioympäristöä metropolialueen sydämessä. Olemme selvittä-neet klusterien teollisuudenalarakenteet sekä eri-ikäisten yritysten taloudellisen toiminnan volyymin. Tunnistimme 25 tärkeintä osaa-miskeskittymää toimialoittain. Tuloksemme osoittavat liikenneväylien ja saavutettavuuden tärkeyden yritysaluesijainneissa. Analyysimme pohjalta pystymme jäsentämään yritysklusterei-den ominaisuuksia ja erityispiirteitä. Helsingin ydinkeskusta on suurin tietointensiivisyyskes-kittymä Suomessa. Aiomme syventää jatko-tutkimuksemme tilastollisen pohja-analyysin perusteella mielenkiintoisimpiin ja tärkeimpiin

146

kohteisiin, joita ovat Ruoholahti, Keilaniemi ja Otaniemi, Pitäjänmäki sekä Kalasatamasta Pasilaan ulottuva vyöhyke.

Yrityskeskittymien talousmaantiedeYritysten sijaintipäätöstutkimusten historia on johdettavissa klassisen taloustieteen syntyyn. Varsinaisesti spatiaalisten talouskeskittymien tutkimus on alkanut 1800-luvun lopulla. Nykyisin innovaatioklusterit nähdään osana yleistä talousmaantieteellistä aluekehitystutkimusta. Talousmaantieteen tunnetuimpia nykytutkijoita ovat Allen Scott, Mi-chael Storper ja osaltaan kansainvälisen kaupan ja teollisuustalouden tutkimuksesta Nobelilla palkittu Paul Krugman. Ensimmäisistä kasau-tumisteorian (agglomeration theory) kehittäjistä mainittakoon Alfred Marshall. Hänen (1919) näkökulmansa laajensi klassisen talousteorian tapaa käsitellä yritysten sijoittumista. Marshallin mukaan yritysten kasvussa vaikuttavat yritysten sisäisten prosessien (internal economies) ohella myös yritysten väliset yhteistyömuodot ja muut ulkoiset tekijät (external economies).

Aihepiirin toinen keskeinen kehittäjä oli Joseph Schumpeter. Hänen teoreettinen työnsä on vaikuttanut suuresti innovaatio- ja kehitystoi-minnan alueelliseen tutkimukseen (Dicken & Lloyd 1990). Schumpe-terin (1939) talousopilliset ja markkinatilannesidonnaiset hypoteesit saivat aluetutkijat alun perin innostumaan innovaatiotoiminnan keskit-tymisestä, jonka tutkimus oli ollut perinteisesti uusklassisen talouste-orian muovaamaa. Simmie (2001) myötäilee Philipsin (1971) näkemystä Schumpeterin teorian roolista alueellisen innovaatiotutkimuksen kehityksessä. Schumpeterin ajattelussa on kaksi päälinjaa, joista ensim-mäinen korostaa yksityisyrittäjyyttä ja pieniä yrityksiä taloudellisen toiminnan keskittymisessä. Jälkimmäinen päälinja puolestaan korostaa suurten monopoli- ja oligopoliyritysten tutkimus- ja kehitystoimintaa.

Joustavuus ja erikoistuminen (”Just-In-Time” -periaatteen kulmaki-vet) olivat ehkä voimakkaimmin talous- ja yritysmaantiedettä luonneh-tiva iskulauseita 1980-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin. Joustavuutta korostavaan tutkimusparadigmaan liittyviä muutoksia tapahtui myös muualla kuin käytännönläheisessä tuotantoprosessianalyysissä. Talousrationaliteettia korostavan periaatteen rinnalle kehittyi uusi näkemys, jossa korostettiin ihmistoimijaa talouden lainalaisuuksien taustalla. Subjektiivisen toiminnan heijastuminen makrotasolle koet-tiin syvällisempää selitystä vaativaksi mitä perinteiset innovaatioteoriat Marshallista ja Schumpeterista lähtien olivat pystyneet tarjoamaan

147

(esim. Piore & Sabel 1984; Storper 1997; Bathelt ym. 2004; Asheim ym. 2011).

Nykytalousmaantieteessä vallitsee vahva innovaatiotutkimuksen perinne. Innovaatioihin sisältyy tuotteen tai palvelun fyysinen tai im-materiaalinen tuottaminen, tuotannon organisointi ja lopputuotteen markkinoille saatto. Prosessilähtöinen tarkastelutapa sopii erityisesti soveltaviin ja empiirisiin analyyseihin (Inkinen & Suorsa 2010; Kom-ninos 2002; Lundvall 1992). Talousmaantieteellisen innovaatiotutki-muksen perinne on hankkeen kannalta kiinnostava, koska tietoon perustuvien tuotantotapojen, tehokkuusetujen etsintä ja pitkälle viety erikoistuminen ovat luonnehdintoja tietoyhteiskunnasta (esim. Mak-konen & Inkinen 2014). Yritystoiminta, klusteroituminen ja tuotteiden markkinoille saaminen edellyttävät aina suhteellisen sijainnin tunnis-tamista (Porter 1998; 2000). Työvoiman käytön tehokkuus on keskeinen näkökulma kilpailukyvyn säilyttämisessä. Tekijät on yhdistettävä myös esimerkiksi ympäristökysymyksiin ja elämän laadun parantamiseen vilkkaissa talouskeskittymissä (Boschma & Fornahl 2011; Fritsch & Sla-vtchev 2011; Makkonen & Inkinen 2013).

Teknologian alueellinen tutkimus korostaa usein paikkasidon-naisia ominaispiirteitä, joihin tekniset ratkaisut implementoidaan. Yritystoiminnan keskittymiselle tyypillisiä sijaintitekijöitä ovat saavu-tettavuus (logistiikka), investointien saatavuus ja pääomamarkkinat, työntekijäresurssit (koulutus ja osaaminen), luonnonympäristö ja -varat sekä toimiva yhteiskuntajärjestys (hallinto ja hallinta). Näiden ohella paikalliset kilpailutekijät, markkinoiden tuntemus sekä yritysten stra-tegioiden tunnistaminen (Porter 1998) liittyvät perustavanlaatuisesti talousklusterien ymmärtämiseen. Tutkimustiedon tuottaminen muut-tuu yksityiskohtien lisääntyessä vaativammaksi. Useat innovatiiviset tuotantoprosessit perustuvat alihankintasopimuksiin sisältäen yritys-ten tuotekehitystietoja. Tämä asettaa reunaehtoja yhteismitallisten ai-neistojen hankinnalle yrityksistä.

Empiirisiä tuloksiaTutkimusaineisto on saatu Helsingin seudun ympäristöpalvelut -kun-tayhtymältä (HSY). Se on paikkatietoaineisto, sisältäen muuttujatiedot muun muassa yritysten henkilöstömäärästä, toimialasta ja liikevaihto-luokasta. Aineistoa on käytetty muun muassa laajassa Helsingin seudun yritysraportissa. Käyttämämme tietointensiivisten yritysten luokittelu pohjautuu HSY:n yritysraporttiin (osaamisintensiiviset liike-elämän palvelut) mutta olemme muokanneet luokitusta seuraavasti: HSY aineis-tosta on poistettu luokka 78 (työllistämistoiminta, sisältäen alaluokat 7810,7820,7830). Vastaavasti aineistoon on lisätty luokat 61 (televiestintä, sisältäen alaluokat 6110, 6120, 6130, 6190); 64 (rahoituspalvelut, 6420,

148

Kuva 1. Spatiaalinen ristiintaulukointi tietointen-siivisten toimialojen absoluuttisen ja suhteellisen työllistävyyden mukaan.

100

86

71

57

43

29

14

0

40

80

120

160

20

0

kib

s –b

roa

d/a

ll–

ac

tiv

itie

s [%

]

40

100 140 180 220 i-index80 120 160 200

80

120

160

60

100

140

p-index

kibs–broad[employees/(150m2)]

149

6430); 65 (vakuutus-, jälleenvakuutus- ja eläkevakuutustoiminta, 6511, 6512, 6520, 6530); ja 66 (rahoitusta ja vakuuttamista palveleva toiminta, 6621, 6622, 6629, 6630).

Hankkeen tuottamista analyyseistä esitämme seuraavassa keskei-simmät ja samalla tutkimusaluetta yleisesti luonnehtivat tulokset. Läh-tökohtanamme toimii paikkatietoanalyysin yhteenveto (kuva 1). Se on spatiaalinen ristiintaulukointi tietointensiivisten alojen absoluuttisen työllistävyyden ja suhteellisen työntekijäosuuden yhteisvaihtelusta. Toi-sin sanoen punaisimmat alueet kartalla ovat nimenomaisesti niitä paik-katietoruutuja, joita voidaan pitää tietointensiivisistä sijainneista ”kuu-mimpina”. Tarkastelu tarjoaa näkökulman arvioida tietointensiivisten alojen suhteellisia ja absoluuttisia osuuksia alueittain. Tarkastelutapa auttaa erottamaan tietointensiivisten alojen suhteellisen merkityksen alueen kokonaistyöllisyysprofiilissa.

Kuvan 1 perusteella havaitaan, että tärkeimmät tietointensiiviset keskittymät niin absoluuttisesti kuin suhteellisesti sijaitsevat Ruo-holahdessa, Keilaniemen ja Otaniemen alueella, Pitäjänmäellä sekä Kalasatamasta Pasilaan kulkevalla vyöhykkeellä (vrt. kuva 2). Tulokset täydentävät HSY:n yritysraportissa olevia tuloksia ja mahdollistavat tarkan skaalauksen pääkaupunkiseudun tietointensiivisiin toimialoihin 150m*150m ruutujaolla.

Kuvat 2 ja 3 osoittavat tietointensiivisten klustereiden liikevaihtoap-proksimaation sekä absoluuttisen työllistävyyden kolmen eriytetyn toimialaluokan mukaan. Tällä tavoin tunnistettuja 25:ttä yrityskes-kittymää pystytään vertailemaan niiden tietointensiivisyysprofiilien mukaan. Kuvan 2 absoluuttisen työntekijämäärän avulla klustereiden kokoerot näkyvät selvästi. Kuvasta havaitaan Helsingin kantakaupun-gin tärkeys pääkaupunkiseudun tietointensiivisenä ytimenä. Kuva 2 osoittaa myös mielenkiintoisesti klusterien erilaiset profiilit. Käyttä-mistämme luokista KIBS3 on työllistävyydeltään suurin. Se sisältää ra-hoitus-, hallinto- ja tukipalvelut yritykselle. Vastaavasti KIBS1 alat ovat merkittävä mutta selvästi pienempi työllistäjä. Tähän sisältyvät tietoja viestintäpalvelut, joihin lukeutuvat kustannustoiminta, televiestintä, ohjelmointi ja konsultointi sekä tietopalvelutoiminta. Pienin työllistävä KIBS2 ryhmä sisältää tutkimus- ja kehittämistoiminnan sekä yksityisen koulutuksen.

Kuva 3 on hankkeen kannalta keskeinen. Se osoittaa 9-luokkaisen liikevaihtoluokituksen mukaan kuinka eri-ikäiset yritykset luovat lii-kevaihtoa suhteessa niiden henkilöstömäärään. Hyväksyttäessä liike-vaihto taloudellisen toiminnan laajuuden kuvaajaksi sitä voidaan käyt-tää tapana tarkastella yritysten tehokkuutta per työntekijä. Yrityksen taloudellisesta kannattavuudesta liikevaihto ei kuitenkaan kerro mi-tään. Kuvan 3 suoraviivainen tulkinta on vaikeaa mutta sen perusteella

150

Kuva 2. Tietointensiivisten yritysten työntekijämäärät klustereittain.

nu

mb

er

of

em

plo

ye

es

He

lsin

ki-

Va

nta

a le

nto

ke

ntt

ä

Av

iap

oli

s

Va

nta

an

po

rtti

Tik

ku

rila

Pe

tik

ko

My

yrm

äk

i

Ylä

- ja

Ala

-Ma

lmi

Ko

na

la

La

ss

ila

Me

tsä

lä -

Kä

py

lä

Pit

äjä

nm

äk

i

Le

pp

äv

aa

ra

Ro

ihu

pe

llo

n y

rity

sa

lue

Itä

ke

sk

us-

Pu

oti

nh

arj

u

Lä

ns

i-P

as

ila

Nih

tis

ilta

- M

an

kk

aa

Ru

sk

ea

suo

- M

eil

ah

ti

He

rtto

nie

me

n y

rity

salu

e -

He

rtto

nie

me

nra

nta

Ka

lasa

tam

a -

Sö

rnä

ine

n -

Alp

pih

arj

u -

Va

llil

a -

Itä

-Pa

sila

Po

hjo

is-T

ap

iola

- O

tan

iem

i

Ka

llio

Ota

nie

mi

Ta

pio

la

La

utt

as

aa

ri

Ete

läin

en

ka

nta

ka

up

un

ki -

Tö

ölö

- R

uo

ho

lah

ti

0

0.5

1

1.5

2

2.5 x 104

kibs I

kibs II

kibs III

151

Kuva 3. Tietointensiivisten yritysten liikevaihtoluokan ja työntekijämäärän suhde yritysiän mukaan.

He

lsin

ki-

Va

nta

a le

nto

ke

ntt

ä

Av

iap

oli

s

Va

nta

an

po

rtti

Tik

ku

rila

Pe

tik

ko

My

yrm

äk

i

Ylä

- ja

Ala

-Ma

lmi

Ko

na

la

La

ss

ila

Me

tsä

lä -

Kä

py

lä

Pit

äjä

nm

äk

i

Le

pp

äv

aa

ra

Ro

ihu

pe

llo

n y

rity

sa

lue

Itä

ke

sk

us-

Pu

oti

nh

arj

u

Lä

ns

i-P

as

ila

Nih

tis

ilta

- M

an

kk

aa

Ru

sk

ea

suo

- M

eil

ah

ti

He

rtto

nie

me

n y

rity

salu

e -

He

rtto

nie

me

nra

nta

Ka

lasa

tam

a -

Sö

rnä

ine

n -

Alp

pih

arj

u -

Va

llil

a -

Itä

-Pa

sila

Po

hjo

is-T

ap

iola

- O

tan

iem

i

Ka

llio

Ota

nie

mi

Ta

pio

la

La

utt

as

aa

ri

Ete

läin

en

ka

nta

ka

up

un

ki -

Tö

ölö

- R

uo

ho

lah

ti

turn

ov

er

pe

r e

mp

loy

ee

[€

]

0

2

4

6

8

10

12 x 105

mean

over 20 Years

10–20 Years

5–10 Years

2–5 Years

0–2 Years

152

voidaan kuitenkin perustellusti arvioida, että kaikista tehokkaimmin liikevaihdon suhteen toimivat nuorehkot mutta jo etabloituneet yrityk-set. Käytetyssä luokituksessa nämä ovat 5–10 vuotta sitten perustettuja yrityksiä.

Vaihtelut eri yritysten välillä ovat suuria ja klustereilla ei ole mer-kitystä siihen, kuinka tehokkaasti yritykset toimivat. Tulos tukee elin-kaariajatusta, jonka mukaan nuorten yritysten tehokkuus on vaikea saavuttaa ensimmäisten toimintavuosien aikana. Firman selviytyessä yli viisivuotiaaksi sen toiminta alkaa vakinaistua ja tehokkuus paranee saturaatiotasolle. Vanhemmat yritykset puolestaan joutuvat uudista-maan toimintatapojaan ja niiden organisaatioita täytyy usein muuttaa kilpailukyvyn säilyttämiseksi. Niiden henkilöstömäärät ovat tyypil-lisesti suurempia kuin nuoremmilla yrityksillä, joka osaltaan selittää pienempää per työntekijätehokkuutta suhteessa liikevaihtoon. Kluste-reittain katsoen Nikkilä-Mankkaa alue näyttäytyy tehokkaimpana alu-eena tehden siitä yhden potentiaalisen jatkotutkimuskohteen.

Sovellusaloja ja toimenpidesuosituksiaTalousmaantieteellinen tutkimustieto pureutuu keskeisesti useisiin elinkeinopoliittisiin ja innovatiivisia alueita koskeviin strategisiin haas-teisiin. Osaaminen, erikoistuminen ja verkottuminen ovat kehityksen elinehto kansainvälisessä toimintaympäristössä. Merkittävät toiminta-kentän muutokset osoittavat tarvetta strategiselle tiedolle kaupunkien roolista innovaatioympäristöjen luonnissa (Inkinen & Vaattovaara 2007; 2010). Yritysklusterien tuntemus auttaa esimerkiksi uusien tietointen-siivisten alueiden suunnittelussa ja asioissa, joita yritykset toivovat otettavan huomioon toimitiloja ja yrityskeskittymiä rakennettaessa. Hankkeessa on tunnistettu missä tietointensiiviset yritykset toimivat ja kuinka eri klusterien profiilit vaihtelevat tietointensiivisyys määritelmi-en mukaan. Tätä tietoa kaupunki voi käyttää esimerkiksi lähestyessään eri yrityksiä omien tukipalveluidensa tai verkostoitumishankkeidensa puitteissa.

Hankkeen merkitys ilmenee osaltaan yliopiston ja kaupunkisekto-rin yhteistyötoimintana. Tarvetta tiedon tuottamiseen ja tehokkaaseen siirtämiseen on runsaasti, koska kaupunkien taloudellinen sekä tekno-loginen toimintaympäristö ovat muutosten edessä. Hankkeen tuottamat yritysalueprofiilit ovat ajantasaisia ja antavat mahdollisuuden arvioida metropolialueella toimivien yrityskeskittymien erityispiirteitä. Useat innovatiiviset tuotteet ovat immateriaalisia. Esimerkiksi sosiaalinen media on pääsääntöisesti sähköistä liiketoimintaa silloin kun kaupal-linen toimija järjestää palvelun. Ansaintamotiivi ja palvelutuottajan oikeudellinen (liiketaloudellinen) asema vaikuttaa (innovatiivisen) e-palvelun luonteeseen. Vanha sanonta, että ilmaista lounasta ei ole,

153

pitää paikkansa myös tietoverkoissa ja niiden kautta välitettävissä pal-veluissa.

Pääkaupunkiseudun yritysklustereiden analyysissä on otettava huomioon alueskaalojen keskinäinen vuorovaikutus (myös Sotarauta & Pulkkinen 2011). Kansainvälinen skaala määrittää toimintavaatimukset asettaen tavoitekriteerit ja useissa tapauksissa tekniset standardit. Val-takunnallinen ja alueellinen skaala ohjautuu kansallisten lainsäädäntö-jen ja juridisten oikeuksien (esim. verotus) puitteissa. Yritysnäkökulmaa pohtien, viranomaispalveluissa lupa- ja kaavoitusjärjestelmien toimin-tatehokkuus ja selkeys ovat tärkeitä hallinnonaloja. Yritykset ja niiden työntekijät hyötyvät aina helposti saavutettavista ja hyvin suunnitel-luista sijainneista. Pohjoismaissa pitkälle kehittyneet laatustandardit ja korkealaatuinen rakentaminen ovat hyvä lähtökohta innovatiivisten alueiden luonnille ja kehittämiselle. Niiden synty vaatii kuitenkin aina perustakseen toimivan liiketoiminta-ajatuksen. Innovatiivisten klus-terien synty on paitsi itseohjautuvaa (orgaanista) yritystoimintaa niin myös hyvin tehtyä kaavoitusta ja yhdyskuntasuunnittelua.

LopuksiTunnistamamme yritysklusteriprofiilit osoittavat ajantasaisen ja mo-nimuotoisen kuvan pääkaupunkiseudun yrityskentästä. Innovatiivis-ten alueiden tunnistaminen on monitahoista ja rajauksista riippuvaa erityisesti pienten innovatiivisten yritysten kohdalla. Tietointensii-visten klusterien aluetutkimuksessa on useita jatkoselvityskohteita. Ensimmäiseksi, yritysklusterien alueellisten erojen ja taustatekijöiden analysointi muodostaa haasteellisen tutkimuskentän. Yksityiskohtai-semmat analyysit valikoiduilta kohdealueilta mahdollistaa tarkemman toiminta-analyysin ja viitekehyksen kehittämisen. Toiseksi on tarpeen analysoida innovatiivisen palvelutuotannon luonnetta ja tehokkuutta. Kolmanneksi kansainvälisen vertailututkimuksen kehittäminen, erityi-sesti aluehierarkiaan perustuen, muodostaa mielenkiintoisen ja tärkeän tutkimuskentän. Esimerkiksi alueelliset tietovarannot yrityskluste-rien ominaisuuksista ovat varsin pirstaleisia. Pääkaupunkiseutu on erinomainen tapaustutkimuskohde Suomen, kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisen laadukkaiden ja kattavien, paikkatieto- ja tilastoai-neistojen ansiosta.

Lähteet

Asheim, B.A., R. Boschma & P. Cooke (2011). Constructing regional ad-vantage: platform policies

based on related variety and diffe-rentiated knowledge bases. Regio-nal Studies 45:7, 893–904.

154

Bathelt, H., A. Malmberg & P. Maskell (2004). Clusters and knowledge: Local buzz, global pipelines and the process of knowledge creation. Progress in Human Geography 28:1, 31–56.

Boschma, R. & D. Fornahl (2011). Clus-ter evolution and a roadmap for future research. Regional Studies 45:10, 1295–1298.

Dicken, P. & P.E. Lloyd (1990). Location in Space. Theoretical Perspectives in Economic Geography. 3rd edi-tion. Harper & Row, New York. Fritsch, M. & V. Slavtchev (2011). Determinants of the efficiency of regional innovation systems. Regio-nal Studies 45:7, 905–918.

Inkinen, T. & M. Vaattovaara (2007). Technology and knowledge-based development. Helsinki metropoli-tan area as a creative region. 77 p. ACRE report 2.5. University of Ams-terdam, Amsterdam.

Inkinen, T. & M. Vaattovaara (2010). Creative urban region in the Nordic country. Combining tradition with development in Helsinki. In Meta-xiotis, K., F. J. Carrillo & T. Yigitcan-lar (eds.): Knowledge-Based De-velopment of Cities and Societies, 196–210. IGI Global, Hershey.

Inkinen, T. & K. Suorsa (2010). Inter-mediaries in regional innovation systems: High-technology enterpri-se survey from Northern Finland. European Planning Studies 18:2, 169–187. Komninos, N. (2002). Intelligent Cities. Innovation, Knowledge Sys-tems and Digital Spaces. Spon Pres, London.

Lundvall, B.A. (ed.) 1992. National Systems of Innovation: Towards a Theory of Innovation and Interacti-ve Learning. Pinter, London.

Makkonen, T. & T. Inkinen (2013). In-novative capacity, workforce educa-tion and economic development in countries and regions of the Euro-pean Union. European Planning

Studies 21:12, 1958–1976.Makkonen, T. & T. Inkinen (2014).

Spatial scaling of regional strategic programmes in Finland: A quali-tative study of clusters and inno-vation systems. Norsk Geografisk Tidsskrift – Norwegian Journal of Geography 68:4, 216–227.

Marshall, A. (1919). Industry and trade. MacMillan, London.

Philips, A. (1971). Technology and market structure. Lexington Books DC Heath, Lexington.

Piore, M.J. & Sabel, C.F. (1984). The second industrial divide. Possibi-lities for prosperity. Basic Books, New York.

Porter, M.E. (1998). Clusters and the new economics of competition. Harvard Business Review 76:6, 77-90.

Porter, M.E. (2000). Location, compe-tition, and economic development: Local clusters in a global economy. Economic Development Quarterly 14:1, 15-34.

Schumpeter, J. (1939). Business cycles. A theoretical, historical and statistical analysis of the capitalist process. McGraw-Hill, New York.

Simmie, J. (ed. 2001). Innovative Cities. Spon Press, London.

Sotarauta, M. & R. Pulkkinen (2011). Institutional entrepreneurship for knowledge regions: In search of a fresh set of questions for regional innovation studies. Environment and Planning C 29:1, 96–112.

Storper, M. (1997). The regional world. Territorial development in a global economy. Guilford Press, New York.

155

Strateginen johtaminen kuntaorganisaatiossa: kompromissien ja valintojen yhdistämisen vaikeus

Sorsa, Virpi & Jalonen, Kari

Suomalaiset kuntaorganisaatiot ovat uudistu-neet viimeisen vuosikymmenen aikana vauhdik-kaasti. Osaltaan muutoksen tarve on seurausta toimintaympäristössä tapahtuneista ja tapahtu-vista kehityskuluista, kuten elinkenorakenteen rakennemuutoksesta, väestön ikääntymisestä, monikulttuurisuuden kasvusta, väestön keskit-tymisestä kasvukeskuksiin, informaatiotekno-logian yleistymisestä, palvelujen digitalisoitu-misesta, sekä työn tekemisen ja organisoinnin uusista muodoista (esim. etätyö, projektiluon-toisuus sekä ulkoistamiset). Kuntaorganisaati-oiden muutostarpeeseen vaikuttavat myös glo-baalit megatrendit kuten talouden integraatio, ilmastonmuutos ja maailmanpolitiikan voima-suhteet. Näiden toimintaympäristöstä tulevien muutospaineiden lisäksi kuntaorganisaatioiden muutostarpeeseen on vaikuttanut myös sisäiset paineet kehittää kuntaorganisaatioiden joh-

156

tamista, tehostaa tehtävien hoitamista sekä lisätä kaupunkilaisten vaikutusmahdollisuuksia osallistua oman elinympäristönsä ja hyvinvoin-tinsa edistämiseen. Tässä työssä kuntasektorin muutosta jäsennetään viime vuosikymmenten aikana vakiintuneen strategisen johtamisen viitekehyksen ja sanaston kautta: strategiapu-heesta ja siihen liitetyistä suunnittelun työka-luista on muodostunut keskeinen tulevaisuuden suunnittelun tapa. Hahmotamme tämän stra-tegiaviitekehyksen olemusta ja soveltuvuutta kuntasektorille kolmen keskeisen dynamiikan esittelyn kautta.

Strateginen johtaminen ja kuntaorganisaatio Strategisen johtamisen opeilla on pyritty kehittämään toiminnan suun-nittelua ja kykyä vastata toimintaympäristössä havaittuihin haasteisiin. Strategiaoppien mukainen menestys ei kuitenkaan ole julkisen sektorin toimintaympäristössä helposti saavutettavissa, ja strategiakäsitteiden soveltaminen kuntaorganisaatioihin on monesti haastavaa. Kuntaorga-nisaatiot ovat keskeinen esimerkki pluralistisista organisaatioista, joita määrittää moninaiset ja osin ristiriitaiset tehtävät, hajaantunut valta sekä tietointensiivisen työtapa (Denis, Langley & Rouleau, 2007).

Kuntaorganisaatiot puhuvat yhä laajemmin strategian kautta talo-uteen ja kilpailuun nivoutuvista haasteista: elinvoiman säilyttämises-tä, resurssipohjan turvaamisesta, sekä kasvuyritysten ja parhaiden osaajien houkuttelemisesta. Tällainen kilpailu sinänsä ei ole uusi asia kunnille; puhe siitä sen sijaan on nivoutunut uudella tavalla toiminnan johtamiseen ja linkittynyt käytännön toiminnanohjaukseen. Kilpailu-puhe liitetään organisaation käytännön tavoitteisiin ja se voi käytän-nön mittarien kautta vaikuttaa kunnan käsitykseen itsestään. Huoli resursseista on ymmärrettävä: kuntaorganisaatioiden resurssipohjaan kohdistuu voimakkaita uhkatekijöitä ja palvelujen rahoitus on nykyi-sellään vahvimmissakin kunnissa epävarmalla pohjalla. Toiminnan sopeuttamistarpeen vastapainoksi tarjotaan usein resurssipohjan vahvistamista kunnan väestönkasvun ja yritystoiminnan kehittämisen

157

kautta. Elinvoiman vahvistaminen kilpailun kautta muodostuu näin ollen toiminnan rahoituksen välineeksi: edessä ennustetaan olevan joko väestönkasvun, vahvistuvan kilpailukyvyn ja vakaan resurssipohjan hyvä kehä, tai vanhenevan väestön, hiipuvan veropohjan ja vähenevien resurssien itseään voimistava sykli.

Tämä puhe nivoutuu strategiatyössä yhteen muiden kuntastrategian keskeisten tavoitteiden kanssa; samalla kun kunta kilpailee niukoista resursseista (yleensä nimeämättömien tahojen kanssa), se toimii yh-teistyössä lähikuntien, yhteisen sektorin sekä valtiollisten toimijoiden kanssa, edistää nykyisten asukkaidensa hyvinvointia sekä käyttää hal-lintovaltaa keskeisenä lainsäädännön täytäntöön panijana. Näiden eri roolien tasapainottaminen ja yhteensovittaminen vaatii työtä.

Kilpailutematiikka nivoutuu myös viime vuosina esillä olleeseen keskusteluun strategisen johtamisen verkostonäkökulmasta ja siihen liittyvästä maineenhallinnasta. Kuntaorganisaatio on jo perusolemuk-seltaan verkostomainen: päätöksenteko on hajautettu ja eri toimijaryh-mien näkökulmien huomiointi ja kansalaiskeskustelu on toiminnan läh-tökohta. Strateginen johtaminen ohjaa kuntia laajaan suhdetoimintaan viiteryhmiensä ja yhteistyökumppaniensa kanssa ja hyvän maineen rakentamiseen näiden silmissä (Sorsa ym., 2010). Kuntaorganisaatioiden täytyy tasapainottaa kilpailu resursseista tarpeellisen yhteistoiminnan ja imagon rakentamisen kanssa. Yhteistoiminta tarjoaa sekä resurssi-säästöjä että tärkeitä ei-aineellisia hyötyjä: legitimiteettiä, mahdolli-suuksia vaikuttaa poliittisesti laajemmalla alueella ja edistää tavoittei-densa mukaisia toimintatapoja alueellisella ja kansallisella tasolla.

Strategia käytännön työssä kuntaorganisaatiossaStrateginen johtaminen on nykyisin vakiintunut tieteenalana, jonka puitteissa on syntynyt erilaisia määrityksiä strategialle liiketoiminnan, erityisesti organisaation ja markkinoiden välisen suhteen, kuvaajana. Strategian tutkimus ja opetus kehittyi liikkeenjohdon tutkimuspe-rinteeseen liittyvänä tieteenalana, joka korosti systemaattisuutta ja analyyttisyyttä yrityksen kilpailukyvyn ja ylimmän johdon strategisen ajattelun kehittämisessä. Strateginen johtaminen on tässä perinteessä (esim. Chandler, 1962; Ansoff, 1965; Porter, 1980) hahmotettu lineaari-sesti etenevänä prosessina, jossa johto määrittää strategiat ja antaa ne organisaatioon toteutettavaksi. Tämä näkökulma ohjaa usein yhä voi-makkaasti strategiakeskusteluja (Knights & Morgan, 1991; Kornberger, 2012).

Suunnittelua ja ylimmän johdon kontrollia korostavan lähestymis-tavan rinnalle on noussut toimintaa korostava suuntaus, joka painottaa strategian suunnitteluprosessin ja sen tulkinnan roolia organisaation suunnan määrittymisessä (esim. Pettigrew, 1973, 1987; Whittington,

158

1993; Mintzberg, 1994; Hamel ja Prahalad, 1994). Tämän näkökulman mukaisesti strategia syntyy organisaation toiminnoissa, prosesseissa ja eri toimijoiden välillä esimerkiksi oppimisen, valtapoliittisten pelien, kulttuurin tai innovatiivisten yksilöiden myötä. Näiden tutkimusten voi-daan jossain määrin nähdä liittyvän sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan sosiaaliset ilmiöt ja käsitteet – esimerkiksi strategia – tuotetaan sosiaalisesti tietyssä ajassa ja paikassa. Tutkimukset eivät kuitenkaan yleensä ole tarkastelleet kriittisesti strategiakieltä, strate-gisen suunnittelun ja johtamisen käytäntöjä tai näiden omaksumisen seurauksia yrityssektorin ulkopuolella, kuten kuntaorganisaatioissa.

Viime aikoina useat tutkijat ovatkin esittäneet kriittisiä näkökulmia ja kyseenalaistaneet vallitsevan strategiatutkimuksen paradigmaatti-sia lähtökohtia. Kriittiset pohdinnat ovat johtaneet kysymyksiin, miksi nimenomaan ”strategia” nähdään parhaana organisaation päätöksente-koa määrittävänä oppina ja kielenä ja miksi juuri johto on etuoikeutettu strateginen toimija (mm. Knights & Morgan, 1991; Alvesson & Willmott, 1995; Eriksson & Lehtimäki, 1998; Levy, Alvesson & Willmott, 2003; Laine & Vaara; Mantere & Vaara, 2008; Golsorkhi, Rouleau, Seidl & Vaara, 2010). Kuntakontekstissa strategiaa tarkastelleet ovat erityisesti kiinnittäneet huomiota strategiakielen mukanaan tuomiin sosiaali-siin käytäntöihin ja argumentoineet, että nämä käytännöt muuttavat suhtautumista kuntiin (Kornberger & Clegg, 2011; Kornberger, 2012).

Liitymme omalla tarkastelullamme tähän käytäntöteoreettiseen tutkimusperinteeseen ja tarkastelemme strategisen suunnittelun ja johtamisen diskursiivisten ja sosiaalisten käytäntöjen merkitystä kuntaorganisaatiokontekstissa. Kuntien strategisessa johtamisessa on usein kyse yritysympäristössä kehitettyjen strategisen johtamisen oppien ja diskurssien käyttöönotosta sekä niiden soveltamisesta. Strate-gisen johtamisen opit ovat viime vuosina levinneet laajalti suomalaisten kuntaorganisaatioiden käyttöön. Osin kyseessä on ollut uuden kielen omaksuminen vanhan suunnittelutermistön tilalle. Esimerkiksi pit-kän tähtäimen ja keskipitkän tähtäimen suunnittelun sijasta puhutaan strategisesta suunnittelusta ja tavoitteet ovat muuttuneet strategisiksi päämääriksi. Strategisen johtamisen käsitteistö on tuonut mukanaan myös uusia arvoja ja käytäntöjä, jotka ovat monella tavalla mullista-neet kuntaorganisaatioiden päätöksentekoa ja ihmisten suhtautumista siihen. Nämä opit ovat saavuttaneet keskeisen aseman kuntasektorin toiminnan suunnittelussa ja kehitystyössä, jolla pyritään parantamaan kuntien kykyä vastata toimintaympäristöissä havaittuihin haasteisiin.

Emme tarkastele tässä artikkelissa strategista johtamista kapeasti kunnan ylimmän johdon suunnitteluhaasteena, vaan kuvaamme kun-nallisalan päätöksenteon monimutkaisuutta ja siihen liittyviä erityisiä ongelmia ja haasteita nykyisessä kuntarakenteiden murrosvaiheessa.

159

Keskeinen osa tätä päätöksentekoa on strategisen johtamisen ideoiden ja diskurssien soveltaminen, mikä ei ole mitenkään ongelmatonta. Siihen kietoutuvat monenlaiset ideologiset sekä toimijuuteen ja val-tasuhteisiin liittyvät kysymykset. Kyse on siis paitsi mahdollisimman tehokkaasta ja järkevästä päätöksenteosta myös esimerkiksi eri toimija-ryhmien välisistä suhteista sekä kunnan työntekijöiden ja kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksista heitä koskevissa kysymyksissä. Teoreetti-sesti tutkimus kytkeytyy organisaatio- ja johtamistutkimuksen diskur-siiviseen näkökulmaan jossa organisaatioita, organisointia ja johtamista kohdellaan vuorovaikutuksen kautta tuotettuina ilmiöinä.

Kokonaisuutena huomiomme keskipisteessä onkin käytäntöjen pai-kallinen rakentuminen. Paikalliseen rakentumiseen keskittyminen ei ole vastoin sitä ajatusta, että käytännöt ovat strategian tekemistä muok-kaavia käsitteitä, työvälineitä ja -tapoja sekä strategian toteuttamisessa keskeisiä sosiaalisia rutiineja. Paikallisen ja tilanteisen rakentumisen näkökulma pyrkii paljastamaan sitä, kuinka esimerkiksi rutiineja tai strategian työvälineitä puhutaan ”eläviksi” – tehdään tosiksi ja kouriin-tuntuviksi – nimenomaan paikallisissa käytännöissä.

Käytäntöihin ja diskursseihin mikrotasolla pureutuva tutkimus on parhaiten toteutettavissa pitkittäisenä tapaustutkimuksena. Tässä tutkimuksessa on tarkoitus yhden tapauksen tarkan analyysin pohjalta tehdä analyyttisia yleistyksiä jotka auttavat ymmärtämään kuntaorga-nisaatioiden verkostomaisen strategisen johtamisen problematiikkaa myös yleisemmällä tasolla.

Tutkimus perustuu pitkäjänteiselle empiiriselle tiedonkeruulle ja yhteistyölle, jota on tehty Lahden kaupungin kanssa vuodesta 2007 lähtien. Lahden kaupungin strategiatyön konteksti ei ole erikoistapaus suomalaisessa kuntakentässä, vaan mielenkiintoinen esimerkki pit-käjänteisestä strategiatyöskentelystä. Vuosien laajamittaisella panos-tuksella strategiakeskusteluihin on Lahdessa vaikutettu osallistujien asenteisiin pitkän tähtäimen suunnittelua kohtaan, kehitetty työnjakoa ja yhteistyön malleja ja tehty pitkälle kantavia päätöksiä toiminnan ke-hittämisestä. Nostamme tässä esseessä esiin sellaisia keskeisiä oppeja pitkittäistutkimuksestamme, joiden uskomme olevan hyödyllisiä sekä kuntapäättäjille että alan tutkijoille.

Kuntaorganisaation strategiatyö kompromisseina ääripäiden välissä Käytäntöteoreettinen näkökulma kuvaa strategiatyötä erilaisten organi-saatiota koskevien näkökulmien ja intressien kohtaamispaikkana, jolla sekä luodaan yhteistä käsitystä kuntakentän olemuksesta ja tulevaisuu-desta että sovitellaan eri osapuolten intressit yhteen. Kuvaamme Lah-den kaupungin strategiatyötä välttämättömien kompromissien sarjana

160

eri näkemysten välillä. kompromissien kautta strategiateksti muotoutui koko organisaatiolle ymmärrettäväksi johtamisvälineeksi, joka yhdisti riittävän selkeän strategisen suunnan koko organisaatiossa sovelletta-vaan ja mukautuvaan sanamuotoon, joka pysyi tarkoituksenmukaisena tilanteiden muuttuessa.

Strategiatyössä kohtaavat väistämättä erilaiset näkökulmat kau-pungin toiminnasta ja erilaiset intressit. Lahden kaupungissa nämä intressit pystyttiin sovittelemaan yhteen ilman pysyviä konflikteja: eri näkökulmat tuotiin esiin tavoilla, jotka mahdollistivat niiden käsittelyn toisiaan täydentävinä kilpailuun tai kritisointiin keskittymisen sijas-ta. Kuvaamme tätä sovittelutyötä kolmen strategiatyöhön keskeisesti kuuluneen dynamiikan kautta. Ensimmäinen dynamiikka kuvaa stra-tegiakäsitteistölle annettuja rooleja yleisesti hyväksytyn työkalun ja toimintaa uhkaavan kritiikin kohteen roolien välillä: vaikka strategia hyväksyttiin kohdeorganisaatiossamme käyttöön nopeasti, se herätti myös säännöllisesti kritiikkiä, joka auttoi arvioimaan työtapoja ja tehty-jä valintoja. Toinen dynamiikka puolestaan kuvailee strategiaprosessis-sa tehtyä työnjakoa keskitetyn pienryhmätyön ja laajan, jopa satakunta henkeä käsittäneen työtavan välillä. Kolmas dynamiikka keskittyy strategiatekstille annettuihin merkityksiin, kuvaillen strategiaa vuoroin tiukasti määriteltynä, vuoroin monimerkityksisenä ja tilannekohtaises-ti tulkittuna asiakirjana. Nämä kolme dynamiikkaa kytkeytyvät toi-siinsa, ja muodostavat yhdessä kuvan strategiatyöstä välttämättömien kompromissien sarjana eri näkemysten välillä.

Dynamiikka 1: Legitiimi / vastustettu strategiakieli Keskitymme seuraavassa strategiakielen oikeutukseen ja kritiikkiin, nostaen esiin syitä siihen, että strategiatyössä kohdataan strategiatyö-hön ja strategiakäsitteisiin liittyvää kritiikkiä. Kuvattujen esimerkkien mukaisesti strategiakäsitteisiin ja strategisen johtamisen oppien so-veltamiseen ylipäätään liittyy kuntaorganisaation käytännön työssä sekä näiden legitimiteetti että vastustus. Strategiakäsitteistö tarjoaa systemaattisen tavan tarkastella kunnan toimintaympäristöä, orga-nisaation toimintaprosesseja ja rakenteita sekä resurssien suhdetta päämääriin, mikä legitimoi johdonmukaiset ja käsitteellisesti selkeät argumentit. Tämä systemaattisuus monesti lisää osallistujien uskoa siihen, että strategia vahvistaa toimijoiden välistä yhteistyötä sekä tuo suunnitelmallisuutta työprosesseihin. Toisaalta samanaikaisesti strate-giakäsitteisiin liittyy paljon asiantuntemusta, joka saattaa etäännyttää niitä, joille tämä asiantuntemus on vierasta (Vaara, Sorsa & Pälli, 2010). Kaupungin päätöksenteossa käsitteisiin liittyvä asiantuntemus saattaa myös muodostua erottautumisen keinoksi ja pönkittää pienen etuoikeu-tetun ryhmän asemaa, minkä tutkimustulostemme mukaisesti näimme

161

johtavan vastareaktioon ja strategian merkityksen kyseenalaistamiseen tai väheksymiseen.

Strategiseen johtamiseen liittyvät vahvasti myös tulevaisuuteen kohdistuvat odotukset. Tulevaisuuteen tähtäävät tavoitteet antavat toki valtuustolle mahdollisuuden irrottautua tässä hetkessä ja ajassa olevista haasteista ja suunnata huomion päämääriin, mutta samanaikaisesti tulevaisuuteen orientoituva työskentely saattaa etäännyttää osallistujia, jotka haluavat nähdä konkreettisia tuloksia nyt ja heti. Strategian luon-ne on ”fundamentaalisen ajallinen” (Vesa, 2011), mikä tarkoittaa sitä, että strategian uskottavuus ja oivaltavuus on kytköksissä siihen, kuinka hyvin toimijat hahmottavat suhteensa yhtäältä ympäröivään maailmaan ja muuttuvaan ympäristöön ja toisaalta menneeseen. Strategiaviiteke-hykseen kuuluvat työkalut ja käsitteet, kuten skenaariotyö ja SWOT -analyysi mahdollistavat toimintaympäristön ja tulevan ajan analyytti-sen tarkastelun, mutta jos ymmärrys strategian ajallisuuteen liittyvästä luonteesta on epäselvä, synnyttää tulevaisuutta käsittelevä strategia myös vastustusta.

Strateginen johtamisen käsitteistö on suomalaisessa kuntakentässä vielä verrattain uusi tulokas, ja sen soveltaminen kuntaorganisaatioi-den toimintaympäristöön vaati työkalujen uudelleentulkintaa ja neu-vottelua. Strategiatyöskentelyyn liittyvien työkalujen ja käsitteistön soveltaminen oli strategiatyössä mukana oleville toimijoille verrattain haastavaa. Näin kaupungin strategiatyössä mukana olevat toimijat mää-rittelivät strategiaa ja sen merkitystä kuntaorganisaatiolle:

”Tarvitaan sellaisia työkaluja, joilla valtuusto todella voi vai-kuttaa siihen, että mitä kaupungissa tehdään ja mitkä ovat ne painopisteet. Ja tämä oli se syy, miksi olen korostanut strate-gian roolia. Eli sitä että valtuusto on kaupungin strateginen johtaja. Mutta sitten se yksityiskohtaisempi päätöksenteko menee muualle.”

Strategia nähtiin valtuustolle tärkeänä työkaluna määritellä suunta, jonka mukaisesti työtä tulisi kaupungin eri palveluja toimintayksi-köissä tehdä. Strategiset linjaukset puettiin keskusteluissa kuitenkin sen verran yleisluontoisiksi ja kieliasultaan vieraiksi, että tämä herätti kritiikkiä:

”Ja sitten jos ajatellaan, että minkälaiselta strategiassa olevat asiat näyttävät niin kun kaupunkilaisen kannalta, kun me puhutaan tämmöisiä hienoja termejä ja sitten sanotaan, että no okei me ei nyt tiedetä, että se onkin täällä strategiassa. Niin mikä niin kun, voisiko sanoa se uskottavuuden taso sitten

162

pitkässä juoksussa on? Eli silloin jos mennään näin, niin itse asiassa johtoryhmä on se, joka johtaa tätä kaupunkia niin kuin yrityksessä. Ja minun mielestä se ei voisi niin olla.”

Tarkastelujaksomme alkuaikoina kritiikki suuntautui erityisesti siihen, että niiden jotka eivät olleet osallistuneet strategiakeskusteluihin oli vaikea ymmärtää strategiaa. Strategiasta tuli väline, johon vedottiin päätösesityksissä ja tämä johti siihen, että valtuutetut eivät välttämättä kyenneet arvioimaan päätösesityksen merkitystä kaupunkilaisille vaan joutuivat nojautumaan strategiatekstiin, jota eivät välttämättä täysin ymmärtäneet.

“Tietynlainen kaiherrus operatiivisen johdon ulkopuolelle jättäytymisestä näkyy kuitenkin mielestäni siinä, että asioihin yritetään puuttua valtuustotasolla aivan viime vaiheessa lau-takuntakäsittelyn jälkeen. Tämä luo poukkoilevaa ilmapiiriä päätöksentekoon - ei luoteta, että esitykset olisivat riittävän punnittuja virkamies- / lautakuntavalmistelun jälkeen.”

Samaan asiaan puuttui omasta näkökulmastaan myös keskeinen poliit-tinen päättäjä:

”Yhtäkkiä valtuutettu kokee, että sen pitäisi päästä päättä-mään puistonpenkin väristä ja hiekoituksesta ja hiihtoreittien valojen sammutusajankohdasta. Miten yksittäinen valtuutet-tu, joka ei ole paneutunut hallintokunnan asioihin päättää tällaisesta? Voihan se arvomaailmapohjaisesti sitä tehdä, mut-ta ei sillä sen kokonaisuuden kanssa ole mitään tekemistä.”

Strategia toi kaupungin päätöksentekoon uuden käsitteistön, joka sel-keästi herätti jännitteitä toisaalta virkamiesjohdon ja luottamushen-kilöiden ja toisaalta strategiaa tuntevien ja niiden, joille strategia oli vieras, välillä. Strategiatyön kehittyessä esiin nousi myös haaste liittyen kaupungin palveluja toimintayksiköiden keskijohtoon:

“Osalla yksiköistä [on] hauras identiteettikosketus Lahden kaupunkiin - lähdetään muista kuin kaupungin strategisista päämääristä. Yksiköt ovat toiminnallisesti mielestään kau-kana toisistaan, mutta organisaation näkökulmasta pitäisi tehdä yhteistyötä. Tätä ei tiedosteta kaupungin johdossa, että tehtävien ja tavoitteiden miettiminen ei ole joidenkin esimie-sasemassa olevien mielestä oikeaa työtä.”

163

Tämä erään toimintayksikön johtajan näkemys kaupungin strategiatyön haasteista nostaa esiin käytännön strategiatyössä hyvin tunnetun ilmi-ön – strategiaa ei nähdä ”oikeana” työnä, vaan sitä pienen ryhmän irti arjesta olevana puuhasteluna.

Dynamiikka 2: Keskitetty / jaettu strategiaprosessi Perinteiset strategisen johtamisen teoriat ovat painottaneet strategia-työtä yritysten ylimmän johdon päätöksentekona tai heidän henkilö-kohtaisten ominaisuuksiensa heijastumina. Strategiatyötä käytäntönä tutkineet ovat kuitenkin kritisoineet tämän näkökulman jättävän huo-miotta ne useat eri toimijat, joiden toiminta organisaatioissa todellisuu-dessa vaikuttaa strategian tuloksellisuuteen. Tutkimuksemme osoittaa, että strategiatyö kuntaorganisaatioissa vaihtelee kahden ääripään, kes-kitetyn ja jaetun strategiaprosessin, välillä.

Keskitetyllä strategiaprosessilla tarkoitamme sellaista virallista strategiatyötä, johon osallistuu rajattu osallistujajoukko ja jossa stra-tegian laatiminen on tietyn henkilön vastuulla. Tällaisissa strategia-prosesseissa strategian laadintaan osallistuu tyypillisesti kaupungin johtoryhmä ja poliittinen eliitti siitä huolimatta että, strategia loppujen lopuksi hyväksyttäisiin valtuustossa. Keskitetyssä strategiaprosessis-sa on helpompi löytää yhteisymmärrys osallistujien kesken strategian prioriteeteista, mutta strategiasta saattaa tällöin tulla sisällöllisesti ohut ja vieras tärkeille toimijoille. Tyypillinen reaktio tällaisten prosessien jälkeen oli, että ylempi keskijohto koki, että heidän tuli ”ottaa koppi” strategiasta, joka ei millään tavalla koskettanut heidän toimintayksik-köään. Tai että strategiassa toistettiin samoja asioita, mitä yksikössä oli jo tehty. Luottamushenkilöille, jotka eivät osallistuneet strategiakes-kusteluihin, strategia taas näyttäytyi tällaisissa prosesseissa tekstinä, jolla ei ollut todellista valtaa.

Jaetulla strategiaprosessilla tarkoitamme strategiatyötä, johon osal-listuminen on avointa ja kaikki halukkaat pääsevät kommentoimaan kaupungin strategiatekstiä työn eri vaiheissa tai niiltä osin, kun se liittyy itseä kiinnostaviin tai koskettaviin asioihin. Tällaiset strategia-prosessit auttavat toimijoita tekemään strategiasta omakohtaisen, mut-ta strategiset prioriteetit saattavat hämärtyä ja tavoitteita tulla liikaa, koska kukin haluaa oman sormenjälkensä strategiaan. Osallistumista korostavat strategiaprosessit saattavat myös muodostua aikaa vieviksi ja raskaiksi. Tällöin vaarana on, että osallistujat väsyvät, eivätkä näe osallistumisensa hyötyä.

Strategiatyön yhtenä keskeisenä haasteena on valita, kenellä stra-tegiatyössä on ääni ja oikeus osallistua keskusteluihin. Perinteisesti strategiakokoukset on nähty ylimmän johdon oikeutena, mutta viime-aikaiset tutkimukset ovat kyseenalaistaneet tämän hierarkian ja koros-

164

taneet osallistumisen merkitystä menestyksellisen strategiaprosessin synnyssä (Mantere & Vaara, 2008). Tutkimuksemme osoittaa, että kun-tastrategiassa osallistumisen kysymykset nousevat tasaisin väliajoin tarkastelun kohteeksi.

Tarkastelujaksomme alussa kaupungin strategiatyö oli ollut vahvasti kaupunginvaltuuston prosessi. Tuolloin strategiatyötä keskeisesti johta-nut poliitikko kuvasi asiaa näin:

”Valtuusto on se toimielin, jonka asukkaat ovat suoraan va-linneet asioista päättämään. Ja silloin he ovat kuitenkin viime kädessä asukkaille vastuussa, joten heillä täytyy olla sitten myös työkalut vaikuttaa siihen, miten kaupunkia kehitetään.”

Valtuuston vahva ote strategiasta kuitenkin hiersi poliittisen johdon ja virkamiesjohdon välejä. Näin asiaa kuvasi strategiatyössä mukana ollut johtaja:

”Tilanne oli, että aikaisemmin valtuutetut olivat hyvin selkeäs-ti itse tehneet strategian. Jopa niin, että virkamiehet oli ajettu pois siitä tekemisestä. No, sitten siitä seurauksena oli se, että se strategia oli myöskin valtuuston näkönen. Mut että ei sillä elä-män kanssa ollu mitään tekemistä. Ja sit ensimmäinen kritiikki oli se, kun me lähettiin tekemään sitä strategiaa, et me otettiin mukamas niinkun päättäjiltä valtaa pois. Et minusta strategi-aa ei voi tehdä luottamushenkilöominaisuudessa olevat ihmi-set, sen täytyy tulla toimivan johdon tahdonilmaisuna.”

Kaupungin strategiatyössä erityisenä haasteena on hajautunut johta-juus. Kaupunginvaltuusto on ylin päättävä elin, mutta kaupungin ope-ratiivisesta johtamisesta vastaavat kaupunginjohtaja ja toimialajohtajat. Myös kaupungin omien palveluja toimintayksiköiden sekä kaupungin omistamien yhtiöiden johtajilla on suhteellisen suuri autonomia johtaa asiantuntemusalaansa. Poliittisessa johdossa vaikutusvaltaa käyttävät poliittiseen eliittiin lukeutuvat luottamushenkilöt ja mitä useammassa johtavassa asemassa luottamushenkilö kaupungissa toimii, sitä vai-kutusvaltaisempi hän on myös kaupungin strategiatyössä. Kaupungin johtajuus ei näin ollen ole verrattavissa yrityksen hallituksen toimitus-johtajalle myöntämään suvereeniin auktoriteettiin, vaan strategisesta johtajuudesta neuvotellaan jatkuvasti poliittisen eliitin, virkamiesjoh-don ja autonomisten asiantuntijajohtajien välillä. Yhteistyö eri toimijoi-den välillä ei aina ole mutkatonta, kuten edelliset esimerkit osoittavat. Vaikka toimijoiden autonomia on usein positiivista, koska se kannustaa kehittymään ja joustamaan, autonomia saattaa muodostua haastavaksi

165

strategiatyössä, koska yleisiin yhteisiin tavoitteisiin ei välttämättä syn-ny vahvaa sidosta (Denis, Langley Rouleau, 2007).

Kaupungin strategiatyö on yhteistoiminnan koordinointia ja neuvot-telu eri toimijoiden välillä on välttämätöntä, jotta strategialla on todel-lista merkitystä. Yhteistyö kaupungin eri toimijoiden välillä lisääntyi merkittävästä tutkimusjaksomme aikana. Virallista strategiaprosessia kehitettiin siten, että strategiaseminaareja järjestettiin laajemmille ryhmille ja strategialuonnoksiin pyydettiin kommentteja prosessin eri vaiheissa. Osallistumisen lisääminen nähtiin positiivisena:

”Kevään 2009 kaupungin strategiatyö kyettiin viemään pro-sessina erittäin rakentavassa hengessä. Tavoitteen asetantaa pohdittiin laajalla joukolla ja avoimesti.”

Aiemmat tutkimukset osoittavat, että osallistuminen strategiakeskus-teluihin lisää strategian omaksumista osaksi päätöksenteon ja työn arkea (Mantere & Vaara, 2008). Tutkimustulostemme mukaan osallis-tumisen vahvistuminen kaupungin strategiatyössä lisäsi myös toimi-joiden välistä luottamusta ja sitoutumista yhteisten asioiden eteenpäin viemiseen. Laajan toimijajoukon osallistuminen kaupungin strategia-prosesseihin ei ole kuitenkaan täysin ongelmatonta.

Dynamiikka 3: Monimerkityksinen / kirkas strategiaKuntaorganisaation hajaantunut valta ja erilliset toiminnalliset tavoit-teet tuottavat helposti strategisten päämäärien laimentamista. Koska neuvotteluihin muutoksesta osallistuu yleensä samat ihmiset, joista muutostarve johtuu tai joidenka työhön muutos kohdistuu, laimene-vat muutokset helposti siinä vaiheessa, kun niistä päätetään tai niitä lähdetään toteuttamaan. Tutkijat ovat myös tuoneet esille, kuinka pluralistisissa organisaatioissa on vaarana juuttua kiihtyvään päättä-mättömyyden kierteeseen, kun osallistujat joutuvat tietyn projektin tai päämäärän vangiksi ja samanaikaisesti ovat estyneet viemään projektia tai päämäärää käytäntöön (Denis, Dompierre, Langley & Rouleau, 2011). Kuntaorganisaation strategiatyössä tällainen tilanne voi olla seurausta siitä, että osallistujat ovat sitoutuneet tiettyyn strategiaan, joka laime-nee poliittisessa prosessissa monimerkityksiseksi ja näin ollen antaa mahdollisuuden kullekin intressiryhmälle toteuttaa strategiaa halua-mallaan tavalla.

Kirkkaan strategian hyötynä on selkeästi se, että tällainen strategia jättää vähemmän tilaa väärinymmärryksille. Kuntaorganisaatiokon-tekstissa kirkkaan strategian laatiminen on kuitenkin haastavaa, koska neuvotteluihin osallistuu monet eri intressiryhmät ja jokaisella on tarve olla strategisesti merkittävä. Kirkas strategia saattaa myös siiloutua or-

166

ganisaatiossa ”ei ole meidän juttu”-strategiaksi, koska tällainen strategia ei voi sisältää jokaisen eri poliittisen tai henkilöstöryhmän intressejä.

”Eihän me voida kirjoittaa strategiaan, että meillä on 20% yli-mitoitetut palvelut kaupunkilaisille. Ei me voida sitä tehdä. Se täytyy pukea ruusuihin, että se menee läpi.”

Lainaus kuvaa hyvin kuntaorganisaation strategiatyön keskeistä haas-tetta: miten vaikeat strategiset valinnat saadaan hyväksyttyä hajaantu-neessa päätöksentekomallissa?

Tarkastelujakson alkuvaiheessa kunnan strategiatyötä vaivasi eräänlainen salamyhkäisyys, johon edellinen esimerkki viittaa. Kunnan ylimmät virkamiehet ja poliittinen eliitti olivat yhtä mieltä siitä, että kunnan palvelutuotantoa ja resurssien käyttöä tulee muuttaa, mutta avoin keskustelu asiasta luottamusmiesten ja henkilöstöryhmien kans-sa oli haastavaa. Näin ollen tavoitteet palvelutuotannon ja resurssien käytön muutoksista puettiin strategiassa ”ruusuihin”. Kun strategiaa lähdettiin kaupunkiorganisaatiossa toteuttamaan, törmättiin haastei-siin, joita lähdettiin selvittämään seuraavalla strategian päivityskier-roksella:

Osallistuja 1: ”Se oli joku jonkun porukan, se oli rehtoriporukan tällänen”

Osallistuja 2: ”Niin oli joo”Osallistuja 1: ”juttu jossa”Osallistuja 3: ”kirjelmä johonki”Osallistuja 1: ”kirjelmä johonki, jossa perusteltiin, että kun

kaupungin strategiaki lähtee siitä. Ja se oli just 180 astetta siitä”

Osallistuja 3: ”tulkittu väärin”Osallistuja 1: ”siihen nähden, mitä myö oltii niin ku strategiaa” Osallistuja 2: ”mmm muistan”Osallistuja 1: kirjoittaessa tarkoitettu.”

Koska strategiaa oli tulkittu organisaatiossa hyvin eri tavoin, päivi-tetyssä strategiassa pyrittiin ”kirkastamaan” edellisessä strategiassa ”ruusuihin” puetut tavoitteet. Strategian kirkastamisessa onnistuttiin ja muutos jota keskeiset toimijat olivat ajaneet edellisten vuosien aikana hyväksyttiin ilman suurempia kiistoja. Jatkossa strategian sisältöön kiinnitettiin yhä tarkemmin huomiota, jotta tavoitteellisuus yhteistä päämäärää kohti vahvistuisi:

167

”Mut siitä meiän strategia on poikkeuksellinen, et me koitettiin kuitenki purkaa siitä kuolleet lauseet pois. Se ei kerro mitä toimialojen pitää tehdä, vaan mihin niiden pitää päästä. Tai miten niiden pitää tehdä asioita.”

Kekseliäs ”ruusuihin puettu” lause tai strateginen muotisana leviää helposti ja siihen kiinnytään, koska sillä on symbolista arvoa yhteis-kunnassa ja/tai organisaatiossa. Tällaisen lauseen tai käsitteen avulla voidaan myös saada läpi päätöksenteossa asioita, jotka muussa tapauk-sessa aiheuttaisivat kiivaita keskusteluja. Usein tällaiset lauseet tai kä-sitteet ovat kuitenkin monimerkityksisiä ja ne jättävät tilaa tulkinnoille. Tämä ei sinänsä ole huono asia, koska monimerkityksinen strategia kutsuu mukaan ja antaa kullekin poliittiselle ja henkilöstöryhmälle mahdollisuuden innovoida ja kehittää toimintaansa luovasti. Vaarana monimerkityksisessä strategiassa on, että tällainen strategia myös mahdollistaa omien intressien edistämisen. Tällaisessa tilanteessa strategia muodostuu helposti kamppailujen kentäksi, jossa kukin pyrkii legitimoimaan omia valtapoliittisia pyrkimyksiään yhteisesti hyväksy-tyn strategian nimissä.

JohtopäätöksetEsiin nostamamme kolme dynamiikkaa kuvaavat strategisen johtami-sen hyödyllisenä mutta samaan aikaan vaikeana työvälineenä kunnan toiminnan suunnitteluun. Strategiaa pystyttiin soveltamaan rakenta-vasti toiminnan suunnitteluun ja työtapojen koordinointiin eri toimija-ryhmien ja yksiköiden välillä ja strategiaprosessi kehittyi kahdeksan vuoden tarkastelujaksollamme jatkuvasti sujuvammaksi. Samaan aikaan strategiaviitekehyksen soveltaminen kaupungin johtamisen välineeksi vaati työtä ja jatkuvia kompromisseja eri näkemysten välillä. Jatkuva sovittelu – jota kuvasimme näiden kolmen tulkinnan kautta – muokkaakin strategian sisältöä ja sille annettuja merkityksiä rakentaen siitä organisaation tarpeisiin soveltuvan työkalun.

Strategiakäsitteistö antaa toimivia välineitä kunnan tulevaisuuden suunnitteluun. Strategiaviitekehyksen soveltaminen toiminnan suun-nitteluun koettiin etenkin alkuvaiheessa hankalaksi: työhön kuuluvien erityiskäsitteiden ja työmenetelmien oppiminen oli tarpeen sekä stra-tegiatyöhön osallistuville että strategiaa omassa työssään soveltaville. Vakiinnuttuaan strategiatyö muodostui keskeiseksi foorumiksi, jolla poliittiset päättäjät ja viranhaltijat suunnittelivat tulevaisuuttaan ja koordinoivat toiminnan painopisteitä ja taloudellisia prioriteetteja. Onnistunut strategiatyö vaatii kaikilta osallistujilta paneutumista stra-tegiaviitekehyksen erikoissanastoon ja työkaluihin. Tämä strategiatyön erityisosaaminen tuo joillekin osallistujille vaikutusmahdollisuuksia

168

asiantuntijaroolin kautta. Tasapaino strategiaosaamisen ja työn käytän-nöllisyyden välillä onkin tärkeää, jottei erityiskieli – analyysimenetel-mät, tuloskorttien ja mittarien seuranta – muodostu itsetarkoitukseksi. Strategia koettiin erittäin vakuuttavaksi työkaluksi, jota vastaan argu-mentointi vaati huolellista työtä. Tämä voi muodostua joissain olosuh-teissa myös ongelmaksi, jos strategian sisältöä ja työtapoja ei päätöksen-teossa osata tarkastella myös kriittisesti.

Yhteisesti rakennetut ja ratkaistut strategiat ehkäisevät ristiriitoja ja tuovat ongelmakohdat esiin aiemmassa vaiheessa, mutta saattavat hidastaa strategiatyön etenemistä, ja aiheuttavat koordinoinnin tarpeen merkittävää lisääntymistä. Strategiaprosessin sujuvuudelle on tärkeää tunnistaa, milloin on aika jaettuun strategiatyöhön ja milloin on aika keskittää päätöksenteko pienemmälle ryhmälle.

Hyvä strategia rakentaa organisaatiolle yhteisen tavoitteen ja suunnan sekä puhuttelee monia yleisöjä. Tämä on tärkeää huomioida kuntakontekstissa: kuntaorganisaatioiden tehtäväkenttä on kirjava ja toimintaa ohjaavien tavoitteiden muotoilu usein vaativaa. Yksiselittei-sesti muotoillun strategian soveltaminen käytännön toimintaan on täl-laisessa kontekstissa usein vaikeaa: kullekin yksikölle löytyy tällaisesta strategiasta vain vähän toimintaa ohjaavia tavoitteita tai mittareita. Yleisemmät ja monimuotoisemmat tavoitteet mahdollistavat kattavam-man ohjausvaikutuksen, mutta siirtävät strategiatyön painopistettä enemmän tulkintaan: johdon tehtäväksi jää tällöin varmistaa, että yksi-köiden tulkinnat ovat linjassa keskenään ja strategian yleistavoitteiden kanssa. Lahden kaupungin esimerkki osoittaa, että hyvässä strategias-sa osataan tasapainottaa selkeys ja joustavuus – käytetään monimerki-tyksisyyttä sopivissa tilanteissa, ja tarkasti määriteltyjä tavoitteita kun ne ovat tarpeen.

Tämä tutkimus korostaa paikallisen sovittelun merkitystä stra-tegiaviitekehyksen menestyksellisessä soveltamisessa. Strateginen johtaminen ja siihen liittyvät käsitteet ja työkalut ovat monimutkainen johtamisjärjestelmä, ja tuovat mukanaan maailmankuvan, joka ei muu-toksitta sovi kuntasektorin johtamiseen. Käytettyjen työkalujen sovel-taminen vaatii jatkuvaa sovittelua, jonka puute tai epäonnistuminen saattaa muodostua riskiksi organisaation tulevaisuudelle. Strategiatyön onnistumiselle tällä jatkuvalla pohdinnalla on suuri merkitys.

169

Lähteet:

Ansoff, H. I. (1965) Corporate strategy. New York: McGraw-Hill.

Chandler, A. G., Jr (1962) Strategy and structure: Chapters in the history of the industrial enterprise. Cam-bridge, MA: MIT Press.

Denis, J.-L., Langley, A., Rouleau, L. (2007) Strategizing in pluralistic contexts. Human Relations, 60(1): 179-215.

Golsorkhi, D., Rouleau, L., Seidl, D., & Vaara, E. (Eds.) (2010). Cambridge handbook of strategy as practice. Cambridge: Cambridge University Press.

Hamel G. & Prahalad C.K. (1994) Com-peting for the Future. Boston: Har-vard Business School Press.

Knights, D. & Morgan, G. (1991) Stra-tegic discourse and subjectivity: Towards a critical analysis of corpo-rate strategy in organizations’, Or-ganization Studies, 12(2): 251–273.

Kornberger, M. (2011) Governing the City From Planning to Urban Strate-gy, Theory, Culture & Society, 29(2): 84-106.

Kornberger, M. & Clegg, S. (2011). Strategy as performative practice: The case of Sydney 2030, Strategic Organization, 9(2): 136–162.

Laine, P.-M. & Vaara, E. (2007). Strug-gling over subjectivity: A discursive analysis of strategic development in an engineering group. Human Relations, 60(1), 29-58.

Levy, Alvesson, M. & Willmott, H. (2003) Critical approaches to stra-tegic management. In Alvesson, M. & Willmott, H. (Eds.) Studying management critically (pp. 92-110).

London: Sage.Mantere, S. & Vaara, E. (2008). On the

problem of participation in strate-gy: A critical discursive perspec-tive. Organization Science, 19(2), 341-358.

Minztberg H. (1994) The rise and fall of strategic planning. New York: Free Press.

Pettigrew, A (1973) The politics of or-ganizational decision-making. Lon-don: Tavistock.

Pettigrew A. (1987) Context and action in transformation of the firm. Jour-nal of Management Studies, 24(6): 649–670

Porter, M. (1980) Competitive strategy. New York: Free Press.

Sorsa, Virpi; Pekka Pälli, Eero Vaa-ra, Katja Peltola (2010): Strategia mahdollisuutena ja rajoitteena kuntaorganisaatiossa. Kielestä, kommunikaatiosta ja vallasta. Han-ken School of Economics: Research Reports.

Vaara, E., Sorsa, V. & Pälli, P. (2010): On the Force Potential of Strategy Texts: A Critical Discourse Analysis of a Strategic Plan and its Power Effects in a City Organization, Or-ganization 17(6): 685-702.

Vesa, M. (2011) Strategia ja virtuaali-suus. Strategiatyön tulevaisuus teg-nologisessa murroksessa. Kirjassa Mantere, S. ym. (toim.) Toisinajat-telua strategisesta johtamisesta (s. 152-165). Wsoy Pro.

Whittington, R. (1993) What is strat-egy – and does it matter? London: Routledge.

171

Metropolibrändi – näkökulmia kaupunki ja aluebrändin kehittämiseen

Pekka Lahti

Metropolibrändi-hanke on toiminut vuodesta 2010 lähtien osana kaupunkitutkimus ja metro-polipolitiikka -ohjelman talous- ja kilpailukyky-teemaa. Hankkeessa on tarkasteltu Helsingin metropolialueen brändiä ja sen kehittymistä eri näkökulmista. Hanke on toteutettu HAAGA- HELIAN ammattikorkeakoulun ja Aalto-yli-opiston kauppakorkeakoulun yhteistyönä yhdis-täen perustutkimusta sekä kehittämistoimintaa.

Tässä artikkelissa keskitytään vuoden 2013 tut-kimusten tiivistettyyn käsittelyyn. Vuoden 2013 tutkimusteemat olivat Helsingin ja Tallinnan kaksoiskaupunkinäkökulma ja kyseisissä kau-pungeissa toimivien yritysten ja organisaatioi-den rooli kaupunkibrändin rakentumisessa sekä kuluttajanäkökulman merkitys paikka- ja alueb-rändin rakentumisessa, erityiskohteina Helsingin merelliset alueet ja Helsinki-Vantaa- lentokenttä.

172

Metropolibrändi-hanke – katsaus vuosiin 2010-2012 Metropolibrändi-hanke sijoittuu kaupunkitutkimus ja metropolipolitiik-ka- ohjelman talous- ja kilpailukykyteeman alle. Hanketta on vuosina 2010–2013 toteutettu HAAGA-HELIA -ammattikorkeakoulun koordi-noimana yhteistyössä Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun kanssa. Korkeakoulujen tutkijoiden ja asiantuntijoiden lisäksi maisteritason korkeakouluopiskelijat ovat olleet hankkeessa tärkeässä asemassa niin tutkimuksen kohderyhmänä kuin opinnäytetöidensä kautta tutkijoina toimiessaan. Hankkeen kautta on tuettu sellaisia opiskelijoiden opin-näytetöitä jotka ovat käsitelleet metropolialueen, kaupungin tai alueb-rändien kehittämistä eri näkökulmista.

Hankkeessa on selvitetty johdonmukaisesti, kuinka Helsingin metropolialueen brändi näyttäytyy alueen kannalta tärkeille toimijoille ja toisaalta kuinka sitä voitaisiin vahvistaa. Hankkeen näkökulma vuosina 2010–2011 oli vahvasti kansainvälinen ja tutkimuksen kohde-ryhmäksi valittiin alueella opiskelevat kansainväliset opiskelijat sekä alueen kannalta potentiaaliset mahdolliset tulevat opiskelijat ja asian-tuntijat. Vuonna 2012 hanke toimi yhtenä World Design Capital –vuoden hankkeista.

Kuva 1. Metropolibrändi-hanke vuosina 2010–2012.

173

Vuosien 2010–2011 aikana selvitettiin metropolialueen kilpailukykystra-tegian mukaisesti kansainvälisten toimijoiden näkemyksiä metropoli-alueesta kolmessa kohteessa: Suomessa, Venäjällä ja Kiinassa. Tulosten mukaan haastatelluilla kohderyhmien edustajilla oli erittäin vähän tietoa Helsingin metropolialueesta. Vähäinen tieto – jopa ”Information Gap” – muokkaa osaltaan kyseisten kohderyhmien näkemystä metropo-lialueesta sillä seurauksella, että alueen brändi ja kohderyhmän koke-mus eivät vastaa toisiaan. Metropolialuetta koskeva virallinen tieto löysi harvoin perille toivotuille kansainvälisille kohderyhmille. Sen sijaan tärkeämpiä tiedon tuottajia olivat epäviralliset verkostot, kuten alueella valmiiksi asuvat ystävät ja kollegat.

Metropolialueella ei ylipäätään ollut havaittavissa yhtenäistä alueb-rändiä. Vuoden 2010 tulosten synteesi ja ilmennyt uusien innovatiivisten viestintäratkaisujen tarve metropolialueen brändin vahvistamiseksi muodostivat perustan vuoden 2011 hankkeen teemoille.

Vuoden 2011 jatkohankkeessa selvitettiin, kuinka metropolialueen tunnettuutta voidaan parantaa kohderyhmien keskuudessa, millaisia innovatiivisia viestintäratkaisuja tähän tarvitaan ja kuinka varmistetaan metropolialueen tunnettavuus. Yhteenvetona selvisi, etteivät pelkät tek-niset innovatiivisetkaan viestintäratkaisut itsessään riitä välittämään oikeaa tietoa ja rakentamaan vahvaa elävää metropolibrändiä. Nykyinen viestintäteknologia on välttämätöntä, mutta tärkeämpää on kuitenkin päästä sisään metropolialueen ulkoista kuvaa muokkaaviin vuorovaiku-tusverkostoihin sekä vaikuttaa ja toimia aktiivisesti niissä.

Vuonna 2012 Helsinki sai World Design Capital (WDC)- tapahtuma-vuoden statuksen. Word Design Capital –vuoden lukuisat erilaiset ta-pahtumat voidaan alueen brändin vahvistamisen näkökulmasta nähdä toimijoita ja metropolialueen kaupunkeja verkottavina. Tämän johdosta Metropolibrändi- hankkeessa WDC-vuosi valittiin nostettavaksi esille tutkimusten ja käsiteltyjen näkökulmien teemoissa. Teemavuoden ai-kana alueen asukkaita ja tapahtumien kävijöitä aktivoitiin pohtimaan Helsinkiä ja laajemmin metropolialuetta, sekä erityisesti niistä syntyviä mielikuvia ja brändikuvaa.

Vuonna 2012 tutkimuskohteena oli edelleen metropolialueen alueb-rändi- ja strategia. Vuoden hankkeen ensimmäisessä tutkimusvaihees-sa selvitettiin alueen toimijoiden - kaupunkien, korkeakoulujen ja valit-tujen yritysten - julkistettujen strategioiden sisältöä ja niiden merkitystä Helsingin metropolibrändin kehittämisessä.

Innovatiivisten viestintäratkaisujen merkityksen ja niiden esille tuomien mahdollisuuksien käsittelemistä alueen brändin viestimisessä käsiteltiin vuoden 2013 alussa julkaistussa e-kirjassa (Lahti 2013), joka kokosi tiivistäen ja artikkelimuotoisesti yhteen vuosien 2010–2012 hank-keiden tuloksia esittelevät tutkimusartikkelit.

174

Tutkimusnäkökulmat vuonna 2013 – Kaksoiskaupunki ja kuluttajanäkökulmat

Hanke on vuoden 2013 aikana keskittynyt seuraaviin tutkimusnäkökul-miin:

1) Helsinki-Tallinna kaksoiskaupunki näkökulma - organisaatioi-den ja yritysten rooli

2) Metropolibrändikokemuksen kehittyminen kuluttajan näkö-kulmasta

3) Strategia-näkökulma

Seuraavassa käsitellään lyhyesti yllä mainittujen kahden ensimmäisen tutkimusnäkökulman hankkeita sekä niiden tuloksia. Strategia näkö-kulma -tutkimuksen ensimmäisen vaiheen tulokset on julkaistu hank-keen e-julkaisussa helmikuussa 2013 (Lahti 2013) ja hankkeen toisen vaiheen tutkimuksen tuloksia esittelevä artikkeli julkaistaan tutkimuk-sen valmistuttua syksyn 2014 aikana.

Tässä tiivistetysti käsitellyt tutkimusartikkelit julkaistaan koko-naisuudessaan toukokuussa 2014 ilmestyvässä hankkeen vuoden 2013 tutkimusartikkeleja kokoavassa vapaasti jaossa olevassa e-julkaisussa. Kaksoiskaupunki-näkökulman tutkimuksesta ja Merellisen Helsingin tutkimuksesta on lisäksi julkaistu artikkelit Helsingin kaupungin tie-tokeskuksen Kvartti -julkaisun vuoden 2014 ensimmäisessä numerossa (Kvartti 1/2014).

Kaksoiskaupunki -näkökulma Hankkeen tutkijoiden, Aalto-yliopiston KTT Annukka Jyrämän ja KTT Sami Kajalon Helsinki – Tallinna -kaksoiskaupunki -tutkimus koh-dentui yritysten ja organisaatioiden rooliin alue- ja kaupunkibrändin rakentumisessa. Tutkimus koostui useammasta osakokonaisuudesta ja tutkimuksen aineisto kerättiin kyselytutkimuksella Helsingin ja Tallin-nan alueella. Hankkeen tavoitteina oli analysoida seuraavia kysymyksiä:

1) Miten eri toimijoiden (esim. kulttuuritoimijoiden, yritysten ja urheilujoukkueiden) brändikuvat rakentavat kaupunki- tai metropolibrändiä kuluttajien mielikuvissa?

2) Mikä rooli on eri ulottuvuuksilla brändimerkitysten luomisessa eri organisaatioiden kohdalla, esim. yleinen brändi-imago, ta-loudellinen mielikuva kaupunkibrändissä ja asukkaiden hyvin-vointi?

175

3) Miten brändi-imago rakentuu?4) Miten edelliset kysymykset näyttäytyvät Helsingin ja Tallinnan

konteksteissa?

Tiivistäen tutkimusten tuloksista nousi esille tutkijoiden esittelemänä muun muassa seuraavaa:

Tutkimus osoitti, että eri organisaatioilla on erilaiset roolit kau-punkibrändin rakentumisessa. Mietittäessä brändiarkkitehtuuria on keskeistä huomata, että erityisesti yliopiston brändi liittyy vahvasti kaupunkibrändiin. Voidaan ajatella, että yliopistojen ja kaupungin olisi suositeltavaa kehittää brändikuviaan yhteistyössä toteuttaen alabrän-distrategiaa. Näin molemmat loisivat itselleen vahvemman brändiku-van. (Jyrämä & Kajalo 2014, 15)

Tutkimuksen mukaan myös tavaratalolla voi olla merkittävä rooli kaupunkibrändin rakentumisessa. Tutkimuksessa mukana ollut Stock-mann rakentanee metropolialueen brändiä samalla tavoin kuin esimer-kiksi Harrods- ja KaDeWe-tavaratalot Lontoon ja Berliinin brändikuvia. Tavaratalojen osalta brändistrategioista toimivimmalta vaikuttaa tuettu brändistrategia. Kaupungin näkökulmasta kyseisen brändin tuominen esille oman brändin yhteydessä on hyödyllistä esimerkiksi ulkomaisia matkailijoita houkuteltaessa. (Jyrämä & Kajalo 2014, 16)

Tutkimuksessa tuli selkeästi esille myös kulttuuriorganisaatioiden tärkeys kaupunkien brändikuvalle. Virossa kulttuuriorganisaatiot ar-vioitiin asukkaiden hyvinvoinnin kannalta tärkeämmäksi kuin muut tutkitut organisaatiot. (Jyrämä & Kajalo 2014)

Mielenkiintoinen havainto oli myös se, että kansainväliset yritykset eivät nousseet keskeiseen rooliin kaupunkibrändin rakentumisessa. Tutkimuksessa oli kuitenkin toisaalta kyse yksittäisistä yrityksistä eikä koko yrityskentän roolista. Tulosten pohjalta voidaan kuitenkin suositella, että kaupunki noudattaa brändien talo -strategiaa suhteessa alueen yrityksiin. (Jyrämä & Kajalo 2014, 16)

Kaksoiskaupunki -tutkimuksen vertailu suomalaisten ja virolaisten käsityksistä pääkaupunkiensa brändikuvista tuotti mielenkiintoisia tuloksia. Virossa arvioidaan, että tallinnalaiset eivät pidä oman kaupun-kinsa mainetta erityisen hyvänä. Suomessa taas tilanne oli päinvastai-nen, helsinkiläisten uskotaan pitävän kaupunkinsa mainetta hyvänä. Helsingin positiivinen maine saattaa liittyä esimerkiksi julkisuutta saa-neisiin kansainvälisiin arviointeihin kaupunkien elämänlaadusta. Toi-saalta Virossa Tallinna vaikuttaa tulosten perusteella erittäin houkutte-levalta paikalta olla ja asua. Suomessa Helsinki ei nouse yhtä halutuksi oleskelu- tai asuin paikaksi. Tallinnan houkuttelevuus taas saattaa liittyä siihen, että Virossa Tallinna on yksi harvoja urbaanin elämäntyy-lin mahdollistavia paikkoja. Yleensä sekä Helsinki että Tallinna koettiin

176

vastaajien keskuudessa elämäntyyliltään hyvinä ja suositeltavina asuin-paikkoina (Jyrämä & Kajalo 2014).

Metropolibrändikokemuksen kehittyminen kuluttajan näkökulmasta Kuluttajanäkökulmaa paikka- ja aluebrändin rakentumisessa käsiteltiin kahdessa hankkeen puitteissa tehdyssä Pro Gradu tutkimuksessa, jois-sa KTK Vilma Ahonen ja ETK Laura Leskelä tutkivat asiaa kahdessa eri tutkimuskontekstissa.

Merellinen Helsinki – ulottuvuuksia paikkabrändin rakentamiseen Vilma Ahosen Pro Gradu -työ ”Merellinen Helsinki” tarkasteli paikkab-rändin rakentumista kaupunkilaisista lähtevänä toimintana. Pääpaino oli niillä kokemuksilla ja merkityksillä, joita paikan kuluttajat liittävät paikkaan ja kuinka merkityksellisiä osa-alueita voitaisiin painottaa entisestään. Tutkimuskohteena olivat Etelä-Helsingin merelliset alueet ja niistä syntyneet kuluttajien kokemukset. Tutkimuksen tiedonkeruu-menetelmänä toimivat haastattelut, jotka toteutettiin kävelymetodilla meren äärellä Helsingissä. Jotta paikasta saadaan mahdollisimman aitoja mielikuvia ja siten luotua mahdollisimman vahva paikkabrändi, asukkaiden haastatteleminen tarkasteltavan paikkabrändin eli meren läheisyydessä oli luonnollinen valinta.

Diskurssit Merellisestä Helsingistä jaettiin kahteen päädiskurssiin ja neljään aladiskurssiin, joista jokainen tarjoaa erilaisia ulottuvuuksia kyseisen paikan brändäykseen. Osa diskursseista keskittyi selvästi enemmän asioihin, jota tietyssä paikassa voi tehdä, kun taas osa kuvasi enemmän paikan symbolisia merkityksiä (Ahonen 2014).

Tuloksista tiivistetysti poimittuna voidaan nostaa esille seuraavia löydöksiä: Merellisellä Helsingillä on monia ulottuvuuksia, jotka takaa-vat lukuisia mahdollisuuksia lähteä kehittämään erilaisia paikkabrän-distrategioita. Kaikki eri diskurssit sisältävät kuitenkin myös vastakoh-taisuuksia, diskurssien välillä ylipäätään ja yksittäisten diskurssienkin sisälläkin on ristiriitoja. Vallitsevimpina vastakohdista esiin nousee se, että kuluttajat haluavat rauhaisan paikan, jossa on vähän ihmisiä, paljon tilaa ja mahdollisuus ajatella yksin. Toisaalta samalta paikalta kuitenkin vaaditaan, että siellä olisi ihmisvilinää, paikkoja aktiiviselle tekemiselle ja mahdollisuuksia viettää aikaa sosiaalisesti muiden kans-sa. Samalla kun paikan tulisi olla rauhoittumisen keidas, on sen siis myös toimittava toiminnan näyttämönä. Merellinen Helsinki näyttäytyi näin tutkimuksen valossa luonnostaan paikkana, jossa näitä molempia on mahdollista toteuttaa (Ahonen 2014).

177

Paikan eletty kokemus – fenomenologinen näkökulma kuluttajalähtöiseen paikkabrändäykseen Laura Leskelän Pro Gradu -tutkielma keskittyi Helsinki-Vantaa lento-kenttään ja tarkasteli kuinka paikan tuntua (’Sense of Place’) rakenne-taan eletyn kokemuksen kautta kyseissä kontekstissa.

Leskelä kokosi tutkimuksen aineiston etnografisin metodein ja fenomenologisten haastatteluiden avulla, tarkoituksenaan koota mah-dollisimman rikasta aineistoa ja tarkastella autenttisia elettyjä koke-muksia niiden todellisessa esiintymisympäristössä. Helsinki-Vantaan lentokenttä valittiin tutkimuskohteeksi kokemuksellisesti rikkaana ympäristönä sekä sen erityisen rakenteen ja luonteen vuoksi: kulutta-jaa ohjaillaan kentällä useiden eri palvelutapahtumien muodostamien polkujen kautta. Lisäksi lentokentän voi myös hahmottaa omana paik-ka-ekosysteeminään: se rakentuu monenlaisten toimijoiden verkostojen tuottamien palveluiden kautta ja herää henkiin kuluttajien subjektiivis-ten kokemusten myötä. Lisäksi lentokenttäkokemus toimii usein ensim-mäisenä ja viimeisenä kosketuksena Helsingin metropolialueeseen ja Suomeen, sitä voidaan myös ajatella keskeisenä osana laajan liikemat-kustaja- ja turistijoukon paikkabrändikokemusta alueesta. (Leskelä 2014)

Leskelän työ osoittaa, kuinka käytännön tasolla paikan kokemus ruokkii paikan tuntua jonka perusteella paikka koetaan, tunnistetaan ja jonka perusteella siihen mahdollisesti identifioidutaan. Tutkija itse toteaa, että lentokentällä onnistuneen paikkabrändäyksen ehdot kä-sittelevät fyysisen ympäristön, sosiaalisen ympäristön ja erilaisten matkustajaryhmien erityispiirteiden yhteispelin ymmärtämistä. Kohde-ryhmiä ajatellen lentokentän tulisi mahdollistaa kokemuksen sujuvuus eli optimoida ihmisen oman olemisen ja ympäristön välinen suhde ta-voitteellisuutta tukevaksi sekä erilaisia kokemuksia mahdollistavaksi (Leskelä 2014).

Leskelä korostaa tutkimuksessaan, että onnistunut paikkabrändäys lentokentällä lähtee eletystä, kehollisesta kokemuksesta, sillä paikkana lentoasema on ensisijaisesti funktionaalinen läpikulkupaikka ja näyt-tämö monenlaisille kokemuksille. Eletyn kokemuksen esiymmärrystä luova taso ja sen synnyttämät vaikutelmat ja käsitykset vaikuttavat paikasta ilmaistuihin, tulkittuihin ja kommunikoituihin merkityksiin. Siksi paikkabrändäyksessä tulisi kiinnittää huomioita muihinkin kuin reflektiivisesti ilmaistujen merkitysten tasoon ja ymmärtää, että mer-kitysten juurille päästään lähtökohtaisesti kiinnittämällä huomiota todellisiin elettyihin kohtaamisiin ja kokemuksiin sekä niiden herättä-miin reflektiota informoiviin tuntemuksiin paikan kanssa ja paikassa (Leskelä 2014).

Lentokenttä voidaan tutkimuksen valossa nähdä paikkana, joka on osa laajempaa paikan tuntua esimerkiksi turisteille ja vierailijoille. Po-

178

sitiiviset ensimmäiset ja viimeiset kosketukset Suomeen, metropolialu-eeseen ja Helsinkiin lentokentän kautta voivat osaltaan vaikuttaa myös muodostuvaan laajempaan, kokonaisvaltaisempaan paikan kokemuk-seen (Leskelä 2014).

Lähteet:

Ahonen, V. 2014, Merellinen Helsin-ki – ulottuvuuksia paikkabrändin rakentamiseen. METROPOLIB-RÄNDI – näkökulmia aluebrändin kehittämiseen Helsingin Metropo-lialueella, osa 2, 5/2014 Haaga-He-lian Kehittämisraportteja (arvioitu julkaisuajankohta). Tutkimuksesta on julkaistu artikkeli myös Hel-singin kaupungin tietokeskuksen Kvartti julkaisussa (1/2014).

Jyrämä, A. & Kajalo S. 2014 Yritysten ja organisaatioiden rooli alue- ja kaupunkibrändin rakentumisessa-Tapaustutkimus Helsingin ja Tallin-nan brändikuvista. METROPOLIB-RÄNDI – näkökulmia aluebrändin kehittämiseen Helsingin Metropo-lialueella osa 2, 5/2014 Haaga-He-lian Kehittämisraportteja (arvioitu julkaisuajankohta). Tutkimuksesta on julkaisu myös artikkeli Helsin-gin kaupunkgin tietokeskuksen Kvartti julkaisussa (1/2014).

Lahti, P. 2013, METROPOLIBRÄNDI – näkökulmia aluebrändin kehittä-miseen Helsingin Metropolialueel-la. Haaga-Helian Kehittämisraport-teja 1/2013.

Lahti, P. 2014, METROPOLIBRÄNDI – näkökulmia aluebrändin kehittä-miseen Helsingin Metropolialueella osa 2. Haaga-Helian Kehittämisra-portteja (tulossa 5/2014)

Lahti, P. 2013, METROPOLIBRÄNDI – näkökulmia aluebrändin kehittä-miseen Helsingin Metropolialueel-la. Haaga-Helian Kehittämisraport-teja 1/2013.

Leskelä, L. 2014, Paikan eletty koke-mus – fenomenologinen näkökul-ma kuluttajalähtöiseen paikkab-rändäykseen. METROPOLIBRÄNDI – näkökulmia aluebrändin kehittä-miseen Helsingin Metropolialueella osa 2, 5/2014 Haaga-Helian Kehit-tämisraportteja (arvioitu julkaisu-ajankohta).

Työkaluja metropolialueen kehittämiseen -julkaisu kokoaa yhteen ja esittelee valikoitujen Helsingin metropolialueen yli-opistojen, korkeakoulujen ja kaupunkien yhteisen Kaupunki-tutkimus ja metropolipolitiikka -tutkimus ja yhteistyöohjelman vuosina 2010–2014 rahoittamien tutkimus- ja kehittämishankkei-den tuloksia tieteellisten artik-keleiden muodossa.

painettu versio:

ISBN 978–952–272–741–1

verkkoversio:

ISBN 978–952–272–742–8

KAUPUNKITUTKIMUS JA METROPOLIPOLITIIKKA

-YHTEISTYÖOHJELMA

Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto, Hanken Svenska handelshögskolan,

Diakonia-ammattikorkeakoulu, HAAGA-HELIA -ammattikorkeakoulu, METROPOLIA -ammattikorkeakoulu,

Helsingin kaupunki, Vantaan kaupunki, Espoon kaupunki, Lahden kaupunki,

Työ- ja elinkeinoministeriö, Ym-päristöministeriö, Opetus-

ja kulttuuriministeriö

työkaluja metropolialueen kehittämiseen kaupunkitutkimus

Documents