Gladiolus 1/2014   

1  

GLADIOLUS Sleyn teologinen verkkojulkaisu

1/ 2014

atinankielinen nimi Gladiolus tarkoittaa pikku miekkaa. Nimi

muistuttaa Jumalan sanan miekas-ta. Jumalan sana luo Kirkon ja pitää sitä yllä. Gladiolus nostaa esiin tär-keitä teologisia aiheita kansan-omaisessa muodossa. Lehti on ilmestynyt vuodesta 2006.

TOIMITUS

Ville Auvinen, Gladioluksen päätoimittaja, TT, STI:n pääsih-teeri

Pekka Lindqvist, Gladioluksen toimitussihteeri, TT, yliopiston-opettaja

Ida Heikkilä, TM, tohtoriopiskelija

Lauri Vaahtoranta, MuM, TK, fil. yo

.

TÄRKEÄT KIRJAT Pääkirjoitus: Kirja on tärkeä 2 Olavi Rimpiläinen: Alleviivatuin kirjani 4 Pekka Särkiö: Aleksander Solzenit-syn: Syöpäosasto 9 Jouko Talonen: ”Kansankodin” kirkon juuret 13 Lauri Thurén: Vertaustutkijan raamat-tu 18

Timo Eskola: Pitren oiva teos ja Jee-sus-tutkimuksen uusi paradigma 21 Hanna Rissanen: Jerusalem ei jätä ketään kylmäksi 28 Hannu Lehtonen: Rautainen kirja 31 Ida Heikkilä: Laki ja evankeliumi ja niiden herkkä tasapaino 34 Ville Auvinen: Luterilainen usko tä-nään. Augsburgin tunnustuksen seli-tyksiä. 38 Juho Sankamo: Antioch & Rome 39

L

Gladiolus 1/2014   

2  

PääkirjoitusVille Auvinen, TT

Kirja on tärkeä

Kirjan merkitystä tuskin voidaan yliarvioida. Erilaiset aatteet ovat levinneet kirjojen välityksellä ja muovanneet ihmiskunnan historiaa. Yhä edelleen luetaan antiikin ajan klassikkoja, ja niin vuosituhansia sitten kuolleet ajattelijat vaikuttavat vieläkin. Kun jotain aatetta on fanaattisesti vastustettu, ovat kirjat joutuneet roviolle. Kirjoihin on talletettu kansakuntien sivistys ja myös niiden harhapolut. Ihmisestä voi oppia paljon, kun katsoo, millaisia kirjoja hän lukee, ja kodin henkisen ilmapiirin näkee kirjahyl-lystä.

Huolestuttava on nykyinen kehitys, jossa kirjan arvostus vähenee ja sen korvaa sosi-aalinen media ja internetin tarjoama sirpaletieto. Onko kasvamassa lyhytjännitteinen ja keskittymiskyvytön sukupolvi, jolle kirjat ja samalla niiden tarjoama sivistys on vain historiallinen muistomerkki?

Kirjoista puhuttaessa ei voi unohtaa Kirjojen kirjaa. Raamattu on maailman myydyin kirja ja se on muuttanut miljoonien ja taas miljoonien ihmisten elämän. Raamattu on maailman rakastetuin ja vihatuin kirja. Joissain yhteiskunnissa Raamatun hallussapi-tokin on rikos, ja siitä huolimatta on ihmisiä, jotka eivät suostu luopumaan siitä mis-tään hinnasta.

Oma lukunsa on hengellinen kirjallisuus. Uskonpuhdistusta tuskin olisi voinut tapah-tua ilman kirjapainotaitoa ja Lutherin ajatusten leviämistä kirjojen välityksellä Saksan kansan keskuuteen. Erilaiset hartaus- ja saarnakirjat ovat ylläpitäneet kansanhurskaut-ta ja saaneet aikaan herätyksiä. Kuuluisa on vaikkapa kalantilaisen piikatytön Liisa Erkintyttären tapaus. Paimenessa ollessaan hän luki Artur Dentin kirjaa ”Totisen kääntymisen harjoitus” ja tuli sen johdosta syvään herätykseen, ja pian herätys levisi Satakunnassa ja syntyi Länsi-Suomen rukoilevaisuus.

Gladiolus 1/2014   

3  

Tässä Gladioluksen numerossa muutama teologi kertoo itselleen tärkeästä kirjasta. Tehtävänanto oli hyvin avoin. Kirjoittajia pyydettiin kirjoittamaan mistä tahansa it-selleen tärkeästä kirjasta, paitsi Raamatusta. Niinpä kirjoitukset ovat hyvin henkilö-kohtaisia ja esiteltävät kirjat edustavat värikästä kirjoa. Kirjoitukset ovat yhtä aikaa suositeltavien kirjojen esittelyjä ja ikkunoita niiden esittelijöiden sielunmaisemaan.

Ville Auvinen

Gladiolus 1/2014   

4  

Olavi Rimpiläinen

TT, piispa emeritus, Oulu

AlleviivatuinkirjaniAlleviivatuin kirjani on Jonas Lagus: Evankeliumin ääni (WSOY 1961, 3. painos). Alleviivauksia on niin runsaas-ti, että tavallaan ne ovat menettäneet merkityksensä. Silti vielä nyt tein muu-taman lisää. Kirjalla on oma esihistori-ansa. Laguksen kuoleman (1857) jäl-keen julkaistiin 1860 joukko hänen kir-jeitään ruotsiksi (”Evangelii röst till kallade själar”) ja 1861 suomeksi (”Evankeliumin ääni kutsutuille sieluil-le”). Vuonna 1907 julkaistuun uuteen suomalaiseen painokseen lisättiin en-nen julkaisemattomia kirjeitä. Jatko-muokkauksessa sitten kieliasua tarkis-tettiin ja joitakin kirjeitä jätettiin pois, joitakin lyhennettiin. Näin syntyi An-na-Liisa Väinölän toimittama suomen-nos ”Evankeliumin ääni”, jonka kol-matta painosta olen käyttänyt. Ilokseni ja ihmeeksenikin Suomen Raamat-tuopisto julkaisi kirjan uudelleen (Pe-russanoma 2010). Laguksen uuteen tu-lemiseen kuuluu myös Jorma Pitkäsen väitöskirja Jonas Laguksen käsityksestä vanhurskauttavasta uskosta 2013. Totta kai Pitkäsen kuvaus aiheesta on paljon nyansoidumpi kuin se, mitä itse allevii-vauksistani olen saanut irti. Annetta-koon minulle subjektiivinen kapeuteni anteeksi, sillä minä kerron siitä, mikä

kulloisessakin tilanteessani on minua puhutellut.

Kuinka sitten olen päätynyt uudelleen ja uudelleen alleviivailemaan ”Evanke-liumin ääntä”? Kaiken juuret ovat kou-lupojan kriiseissä. Kirkollinen rauhani rikkoontui pahasti, kun jouduin tekemi-siin uudentyyppisen hengellisyyden kanssa. Sille keskeistä oli uudestisyn-tyminen kokemuksena, ehyt ja koko-nainen antautuminen ja velvoite todis-taa uskosta pelastumisen ehtona. En saanut tuota uudestisyntymisen koke-musta, vaikka kuinka koetin. Antautu-minen jäi pahasti kesken. Todistaminen johti painajaismaisiin tapahtumiin. Hy-vän uskonnonopettajani ja hyvän nuori-sopappini kärsivällisessä ohjauksessa vähitellen perehdyin herännäisyyden elämänmalliin. Sitten tultiin 60-luvun alkuun ja työn aloittamiseen pappina Pohjois-Karjalassa. Tuolloin siellä elet-tiin voimakkaan herätyskristillisen eks-pansion aikaa, ja uudelleen kohtasin samantapaisina nuo koulupojan kysy-mykset. Miten minun itseni oli uskotta-va ja miten opetettava? Käsiini sattui

Gladiolus 1/2014   

5  

”Evankeliumin ääni” ja siitä tuli ja on sellaisena pysynyt minun alleviivatuin kirjani.

Tietysti minun oli vähän perusteelli-semmin yritettävä selvittää itselleni, mikä mies oli tämä Jonas Lagus. Aivan tuntematon hän ei toki ollut. Kuitenkin ensimmäinen kerta, jolloin jouduin tie-doistani tiliä tekemään, ei ollut miten-kään imarteleva. Istuin professori Kau-ko Pirisen huoneessa kirkkohistorian suullisessa lopputentissä. Pidin (ja pi-dän) häntä sekä tiedemiehenä ja opetta-jana että ihmisenä suuressa arvossa ja olisin todella halunnut kaiken osata. Juttelimme Laguksesta. Sitten hän ohimennen kysäisi, missä virassa La-gus oli loppuvuotensa. En tiennyt, mut-ta en halunnut antaa periksi ja veikka-sin – väärin. Pirinen ei siihen takertu-nut, mutta selitti, että eivät kaikki he-rännäispapit voineet edetä kirkollisessa hierarkiassa, ei edes kappalaisiksi niin kuin Lagus. En ole vieläkään toipunut. No, nyt tiedän, että Lagus oli tavatto-man lahjakas, tuli ylioppilaaksi neljä-toistavuotiaana, vihittiin papiksi eriva-paudella ennen säädettyä ikää 1817. Hän aloitti apupappina Vöyrissä, pääsi 1828 kappalaiseksi Ylivieskaan ja 1845 Pyhäjärvelle (O.l.), missä virassa kuo-likin 1857. Niilo Kustaa Malmbergin ja Ukko-Paavon kanssa hän muodosti nousevan herännäisyyden kärkikolmi-kon. Ulkonaisesti ei aina ollut helppoa. Muistamme Kalajoen käräjät, ja viran-hautkaan eivät onnistuneet. ”Ei pidä

valittaa maailmalle, jos maailma pu-ree”, Lagus kuittasi, kun tuomiokapituli ei antanut vaalisijaa jossakin vaalissa. Henkilökohtaisessa elämässäkin oli vaikeita vastoinkäymisiä. Oli sairautta, ja kuolema vieraili perheessä usein. Pyhäjärvellä hän oli jo niin sairas, että harvoin jaksoi saarnata. Hän kuitenkin toimi loppuun asti sekä kävijöiden että kirjeissä neuvoa kysyneiden ihmisten sielunhoitajana. ”Aurum igne proba-tur”, se minusta näkyy myös allevii-vausteni kirjassa.

Mutta sitten itse kirjaan ja sen allevii-vauksiin. Kirjan 155 kirjettä ovat pää-osin ukkopaavomaista kuvausta ”kut-suttujen sielujen” hengellisyydestä. ”Yksinkertaisen uskon omistava ihmi-nen asettuu joka hetki alimmalle por-taalle tuntien olevansa poissa kaidalta tieltä ja pyytää kylminkin sydämin ker-ran toisensa jälkeen, että Herra Kristus tahtoisi antaa taitoa ja halua parannuk-sen tekoon ja auttaisi elämän tielle. Tämän pyytämisen hän uudistaa alitui-sesti, kun se lukemattomat kerrat kes-keytyy, ja palaa tähän ainoaan paran-nuksen harjoitukseen alinomaa.” ”Tätä sisäistä työtä on pitkitettävä kuoleman hetkeen asti.” ”Olkoonpa elämäsi kuin-ka kuivaa, kuollutta tai hengetöntä ta-hansa, niin harjoittele elämään yksin hänestä. Sinun täytyy nostaa silmäsi ja kylmä sydämesi ylemmäs ja katsoa ris-tillä riippuvaan sekä Isän oikealle puo-lelle korotettuun Kristukseen. Hän kat-selee Aadamin langenneita lapsia, tuli-

Gladiolus 1/2014   

6  

siko joku heistä hänen tykönsä saa-maan elämää ja kaikkea, mtä autuuteen tarvitaan. Minun asiani on vain tulla hänen tykönsä ja anoa, että hän muis-taisi minua. Kun alinomaa näin teet, saat nähdä, että Kristus antaa sinun tun-tea vakuutuksen lapsenoikeudestasi, milloin hyväksi näkee.” ”Lapsenoikeu-den armo ilmenee hiljaisena, rauhalli-sena ilona, kun ihminen huomaa voi-vansa uskoa, että Kristus on hänen Va-pahtajansa.” ”Syntisen ei edes pidä etsiä korkeita armonvoimia ja tunteita.”

Laguksen kuvaus vastasi omaa todelli-suuttani ja ajattelin sen olevan totta monelle muullekin. Sen väärinkäsityk-sille altis kohta on tuo tunnettava ”va-kuutus lapsenoikeudesta”. Entäs jos se antaa odottaa itseään? Onko niin, kuten herännäisyydessä joskus saatettiin opettaa (mm. J. F. ja J. I. Bergh), että tuosta kokemuksesta osattomana on armon ulkopuolella? Näin lapsen oi-keuden evankeliumista on pahimmil-laan tullut epätoivoon johtava laki. La-gus toki tiedosti tämän vaaran ja asetti vastattavaksi kysymyksen: ”Saatko ar-moa tuntematta uskoa, että Kristus on sinulle armollinen, vai tuleeko sinun odottaa tuntuvaa todistusta ja sitten vasta uskoa saaneesi Kristuksen ar-mon.” Laguksen vastaus oli selkeä: ”Ei armon tunteminen ole edestäsi kuole-maa kärsinyt!” Jo tuo armon ikävöimi-nen on uskoa. Se ei ole jokin uskon esi-tila. Usko ei ole jokin sielun ikävöinnin jälkeen tuleva tila. ”Koettuna todelli-

suutena usko on sitä, että autuudestaan huolehtiva sielu ikävöi Kristusta.” Kristusta ”kuolleesta ja kylmästä sy-dämestä lähtevällä köyhällä rukouksel-la” puhutelleelle kyselijälle Lagus kir-joittaa: ”Kun näin menettelet, s i n ä u s k o t K r i s t u k s e e n (harven-nus alkutekstin) ja tulet hänen kauttaan autuaaksi.” ”Tyynnytä, tyynnytä levot-tomuutesi ja käännä se yksin Herraa kohden. Ole tyytyväinen, vaikka et saa eikä sinulla ole tuntuvaa armoa. Opi uskomaan näkemättä!” Ja juuri tässä ”evankeliumin ääni” oli minulle kirk-kaimmillaan ja uskoin sen olevan mo-nelle muullekin. Koettava ”lapsenoike-us” on ylimääräinen lahja sielun vir-voittamiseksi, jonka Jumala antaa mil-loin hyväksi näkee, ei autuuden ehto. Linjassa sanotun kanssa on se, että Uk-ko-Paavon tapaan (Paavo Suonenjoella eväitten puutetta valittavalle kuoleman-sairaalle: ”Sinne männään talon ruo-kiin!”) Lagus opetti, että kuolema ikä-vöivän uskon tilassa on autuaallinen kuolema: ”Jos tässä sodassa kuolema sinua kohtaisi ollessasi Kristusta etsi-mässä, niin sanotaanhan niistä, jotka ajan sodasta ja vaivoista taivaaseen pääsevät: nämä ovat niitä, jotka tulevat suuresta ahdistuksesta.” ”Oi, kuinka sydämestäni toivoisin, että tässä harjoi-tuksessa viettäisitte viimeiset hetkenne, jotta kuolisitte autuaallisen kuoleman.” ”Jos kuolema kohtaa sinut ollessasi täs-sä hiljaisessa sisäisessä työssäsi, niin kuolet autuaallisen kuoleman, sillä sinä

Gladiolus 1/2014   

7  

olet silloin se palvelija, jonka Herra tapaa tullessaan valvomassa.”

Ikävöivä usko on Kristuksen puhutte-lua, mutta on se muutakin. Lagus neu-voo lukijoitaan lukemaan hengellistä kirjallisuutta, varsinkin ”Kallista Huna-jan Pisaraa”, ja ennen kaikkea itseään Raamattua, jonka lupauksiin saa tukeu-tua. ”Ei ole muuta neuvoa kuin kilvoi-tella ja hiljaisuudessa odottaa Herran apua, pitää kiinni lupauksista ja niihin nojautuen katsoa iankaikkista Kunin-gasta, joka ei petä.” ”Onnellinen se, joka kääntyy elämän Herran puoleen, tarttuu hänen lupauksiinsa ja elää niis-tä, kunnes saa tuntea lapsen oikeutta.” ”Älä aina odota tuntuvaa rauhaa Kris-tuksen tykönä käynnistäsi. Häneen ja hänen sanaansa saa kyllä luottaa tun-tematta tuota makeata tunne-elämää, jota me kaikki niin mielellämme naut-tisimme.” ”Sinun tulee ainoastaan lä-hettää heikko rukouksesi ja ikävöimise-si armoistuimen eteen nojautuen evan-keliumin rikkaisiin lupauksiin, jotka tekevät tiettäväksi ympäri maailmaa, että eräs on tullut auttamaan Aadamin kadonneita lapsia.” ”Odotamme kärsi-vällisesti ja toivoen armon auringon nousua, lohdutamme itseämme Herran sanalla ja runsailla lupauksilla ja tyy-dymme niihin, sillä ne eivät koskaan petä.” ”Älä sinä myöskään vaadi tun-teilla koettavaa armonvakuutusta, vaan kun kannat kelvottoman asiasi Herran eteen, niin tyydy sanan vakuutukseen, että Herra pitää sinusta huolen ja hoitaa

asiasi.” ”Nyt on tarpeen lujasti ja us-kollisesti pitää kiinni Jumalan sanan armolupauksista ja samalla ahkerasti katsoa Herraan Kristukseen semmoise-na, kuin hän ristillä kärsi ja sovitti mei-dän kaikkien syntimme.” Asiaan kuu-luu myös kasteen siunauksen muista-minen ja ehtoollisen nauttitminen. ”Eh-toollista nautit ilman järjen juonitteluja niin usein, kuin sitä tarvitset vahvistu-aksesi suuressa heikkoudessasi ja puut-teissasi. Näin täytyy pimeydessä ja kur-juudessa odottaa Herraa hetkestä het-keen eikä antaa minkään viedä itseään epäuskoisena pois Herran kasvojen edestä.”

Laguksen kokonaisnäkemykseen sopii huonosti klassinen armonjärjestys. Uk-ko-Paavon tapaan (muistinvaraisesti ”Heitä hiiteen nuo tikapuut!”) hän sen tilalle panee ”lyhyen armonjärjestyk-sen”. Lagus palaa hämmästyttävän usein tähän asiaan ja aina lähes samoil-la sanoilla. ”Lyhyt sinun armonjärjes-tyksesi saisi olla. Sinä olet kadotettu syntinen. Kristus on kadotettujen syn-tisten auttaja. Sen tähden ikävöit häntä köyhyydessäsi ja anot, että hän ottaisi sinut parannuksen tielle, opettaisi sinua parannusta tekemään, vieläpä vaikuttai-sikin sen sinussa.” Tämä on ”lyhyin ja varmin kaikista armonjärjestyksistä”. Lagus torjuu kaikki ”valmistelut”. Sii-nä on tien alku ja tie, että syntinen sel-laisena kuin on, kääntyy Herran puo-leen. Tältä taustalta nousee saarnaohje-kin: ”Julista suruttomalle maailmalle,

Gladiolus 1/2014   

8  

että se voi tulla autuaaksi. Kehota ih-misiä puhuttelemaan ja katsomaan Ju-malan Poikaa. Jatka näin nöyränä kuin lapsi, niin Herra voi silloin, kun vä-himmin arvaat, antaa sinulle jonkun, joka sinua ymmärtää ja seuraa.”

Tällä Laguksen reseptillä olen yrittänyt itseäni ja virkaa hoitaa. Olematta mi-kään asiantuntija, rohkenen ajatella, että Lagus ehjimmin Ukko-Paavon ai-kalaisista säilytti hänen hengellistä pe-rintöään. Joka tapauksessa hän loppuun asti säilyi Ukko-Paavon ystävänä. ”Pian sammuu tämä kirkkaasti loistava valo, ja elämämme ja kuolemamme näyttävät, kuinka olemme käyttäneet hänen meille antamiaan elämää ja voi-maa uhkuvia opetuksia. Tälle maail-malle hän on kummitus ja hulluus, mutta sinä päivänä, jolloin totuus ja oikeus ovat määräämässä, hän on oleva niitä harvoja, jotka ovat kilvoitelleet hyvän uskon kilvoituksen, ja hän on saava kruununsa.” Minusta niin Paavo kuin Laguskin ovat temppelissä rukoil-leen publikaanin perillisiä. Häneen so-vellettiin lyhyttä armonjärjestystä. Oli vain rukous alimmalta rapulta ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” ja sen Jeesus vanhurskaudeksi kelpuutti ja sellaisena sai publikaani kotiinsa läh-teä. (Luuk. 18: 10-14) Uskaltaisiko sa-noa, että Lagus oli johdon-mukaisempi kuin Paavo.

Toinen mies, jonka kanssa Laguksen elämänkulku ja elämänmalli jossakin

vaiheessa nivoutui tiukasti yhteen, oli Fredrik Gabriel Hedberg. Lagus kuului Hedbergin mielestä herännäisyyden evankeliseen siipeen. Yhdessä he ar-vostelivat lainomaista opetusta lapsen-oikeudesta. Hedberg nimitti häntä ”isäkseen uskossa”. Kun Hedberg oli 1840-1842 ”vankina” (vankilasaarnaa-jana) Oulussa, hän piti yhteyttä Laguk-seen, ja vastaavasti Lagus monin tavoin tuki ystäväänsä. Ystävyyttä ja uskonyh-teyttä riitti kirjan ”Uskonoppi au-tuuteen” ensimmäisen painoksen jul-kaisemisen (1844) jälkeiseen aikaan asti. Myöhempi surkea välirikko jää minulle pimeäksi arvoitukseksi. Näin jälkikäteen tuumaillen tuntuu siltä, että niitä eväitä, joita kummallakin Herran palvelijalla oli, olisi voinut syödä sa-man pöydän ääressä. Kumpikin korosti tukeutumista Jumalan sanan lupauksiin. Kummankin armonjärjestys oli ”lyhyt”. Molemmat torjuivat kaikki ”valmiste-lut” armon vastaanottamiseen. Hedber-gin kritiikki tuntuvaa lapsenoikeutta vastaan ei Laguksen osalta osunut maa-liin. Hedbergin ”heti”-uskosta voi tode-ta, että oikeastaan Lagus oli vielä enemmän ”heti”: Jo ikävöivä usko oli oikeaa uskoa, vanhurskauttavaa uskoa.

Gladiolus 1/2014   

9  

Pekka Särkiö kenttäpiispa, dosentti

AleksanderSolzenitsyn:SyöpäosastoMinun on vaikea sanoa lempikirjaani, mutta venäläiset klassikot ovat pitkään olleet lempilukemistani. Parhaillaan luen Tsehovin kuvausta Sahalinin van-kisiirtoloista, joka on täynnä inhimillis-tä välittämistä. Solzenitsyn jatkaa venä-läisten klassikoiden kerronnan syvän inhimillistä perinnettä. Hänen tuotan-nostaan olen palannut useasti Syöpä-osastoon (1968).

Se on tarkkanäköinen ja eläytyvä ku-vaus syöpäsairaalan ihmiskohtaloihin. Solzenitsyn piirtää suuren määrän kos-kettavia ihmispersoonia, joita syöpä-sairaus on jotenkin koskettanut. Kym-menet henkilöt jakautuvat kolmeen ryhmään, potilaisiin, hoitajiin ja sairaa-lan ulkopuolisiin. Tapahtuma-aika on 50-luvun puoliväli Stalinin kuoleman jälkeen. Stalinin ajan terrori on saanut oikeutettua arvostelua. Ihmisryhmien mielivaltaista sortoa, aiheettomia kar-kotuksia ja vankileirien saaristoa on alettu tarkastella kasvavalla kritiikillä. Syöpäosasto on pienoiskuva yhteis-kunnasta. Sairaus riisuu konkreettisesti

siviilivaatteista ja pakottaa sairaalan raidalliseen pyjamaan. Sairaus tekee kaikista saman arvoisia ja hävittää yh-teiskunnalliset erot. Syöpä osoittaa elämän arvon ja muiden asioiden suh-teellisuuden. Hoitajien ja lääkärien suh-tautumisessa potilaisiin on eroja. Osa tekee kaikkensa pyyteettömästi potilai-den hyväksi ja kärsii kohtuuttomasta kritiikistä. Jotkut taas eivät kanna vas-tuutaan vaan siirtävät tehtävänsä niille, jotka valmiiksi ovat eniten kuormitettu-ja.

Potilaista Rusanov edustaa omahyväis-tä puolue-eliittiä, joka hyötyi Stalinin ajan suomista etuoikeuksista ja muiden ihmisten sortamisesta. Kostoglotov taas on mielivaltaisen vääryyden kohde, aiheettomasti eliniäkseen karkotettu isänmaallisen sodan veteraani. Rusanov ja Kostoglotov muodostavat vastaparin. Kirjan sisältämä kritiikki kommunistis-ta yhteiskuntaa kohtaan on vaikuttanut

Kuva: Puolustusvoimat 

Gladiolus 1/2014   

10  

sen vastaanottoon 1970-luvun Suomes-sa.

_ _ _

Pavel Nikolajevits Rusanov – etuoikeu-tettu puoleen jäsen – teki perättömiä ilmiantoja ja hyötyi muiden kustannuk-sella. Stalin oli kuollut ja aika oli muut-tumassa. Voisiko tapahtua se epäoi-keudenmukaisuus, että hänen syyttö-minä ilmiantamat saattaisivatkin palata vankileireiltä vaatimaan oikeuksiaan?

Solzenitsyn näyttää osaston ihmisiä eri henkilöiden näkökulmista. Rusanov vähättelee muita. Hän epäilee Kosto-glotovia eli Kaluajaa tekosairaaksi, jo-ka on hankkiutunut valtion leipiin, kun sairaalassa ruokitaan ilmaiseksi. ”Tuo hamppari olisi pitänyt 20 minuutissa poistaa sairaalan kirjoista ja lähettää työhön!”

Rusanovia harmittaa, kun hänen koh-dallaan ei ollut ryhdytty heti hoitotoi-menpiteisiin. Hän epäili tehtyä virhettä ja laiminlyöntiä, josta aikoi suhteillaan valittaa. Rusanov yritti saada suhteilla ja sairaalan henkilökuntaa pelottele-malla itselleen etuoikeutetun aseman. Syöpä tekee hänet kuitenkin pian sa-manarvoiseksi muiden kanssa, vaikka hän ensin yritti kieltää koko sairauden.

_ _ _

Toinen ihmiskohtalo osastolla on vahva työmies, joka on ollut aina terve. Jef-rem Poddujev ei mennyt lääkärille

ajoissa. Lääkärit murahtelivat toisilleen vieraalla kielellä ja käärivät Jefermin kaulaa yhä tiukemmin ja ylempää, juur-ruttaen pään sidekääröllä vartaloon kiinni. ”Hänen päähänsä pisti yhä ki-peämmin. Mitäpä sitä kannatti teesken-nellä? Hänen oli nähtävä vielä syöpää-kin kauemmas, se jolta hän oli sulkenut silmänsä ja jolle hän oli kääntänyt sel-känsä jo kahden vuoden ajan: että oli tullut aika Jefremin heittää henkensä.”

”Ihmiset ansaitsivat suuria rahoja ja tuhlasivat ne sitten. Ja kun he sairastui-vat heidän ammattinsa ja otteensa elä-mään, sekä asema että palkka, menetti-vät merkityksensä. Ja heidän nyt paljas-tunut avuttomuutensa ja halunsa vii-meiseen asti valehdella itselleen, että heissä ei ollut syöpää, osoittivat että kaikki he olivat heikkoja raukkoja ja jääneet elämässään jotakin paitsi. Mut-ta mitä?”

Jefrem muisteli miten vanhukset heillä päin olivat kuolleet. He eivät röyhistel-leet, eivät reuhtoneet vastaan, he eivät kerskuneet etteivät kuolisi – kaikki he kohtasivat kuoleman rauhallisesti. He eivät lykkäilleet tilintekoa vaan valmis-tautuivat pikku hiljaa ja hyvissä ajoin määräsivät, kenelle tuli tamma, kenelle varsa, kenelle viitta ja kenelle saappaat. Ja he lähtivät helpottuneina, ikään kuin vain olisivat muuttaneet toiseen ma-jaan. Eikä ketään heistä olisi voinut säikytellä syövällä.

Gladiolus 1/2014   

11  

Jefrem keskittyi elämänsä ensimmäisen kerran Kostoglotovin tarjoamaan kirjaa ja sen lyhyihin kertomuksiin. Tervee-seen ne eivät olisi samalla tavoin vai-kuttaneet. Hän luki kertomuksen ”Mis-tä ihmiset elävät”. ”Ensimmäisen kar-kean lastun oli Jefremistä vuolaissut sairaala. Ja nyt kaikki oli pelkkää höyläämistä vain.”

Jefrem kysyi osaston muilta miehiltä, mistä ihmiset elävät ja sai erilaisia vas-tauksia. Hän kertoi omin sanoin ja kos-ketettuna kirjassa olevan Leo Tolstoin kertomuksen. Ihmiset eivät elä omista huolistaan vaan rakkaudesta toisiaan kohtaan. Tämä avasi hänelle elämän tarkoitusta ennen lähestyvää kuolemaa.

_ _ _

Syöpäsairaalassa on monia vähemmis-tökansojen ihmisiä, jotka kuvataan kär-sivällisinä. Saraf Sibgatov, nuori ta-taari, on sairastanut kolme vuotta ja asettunut vapaaehtoisesti käytävälle, koska selän haavasta levisi paha haju. ”Hänen kärsimyksensä oli kestänyt niin kauan että aikaisemmasta elämästä ei enää tuntunut jääneen mitään jäljelle. Mutta kolmen vuoden yhtämittaisen masentavan sairauden jälkeen tämä nuori tataari oli kaikkein sävyisin, koh-teliain ihminen koko klinikassa. Usein hän hymyili heikosti, ikään kuin pyytä-en anteeksi aiheuttamaansa pitkäaikais-ta vaivannäköä”

Sibgatov oli kerran parannettu, mutta runsas sädehoito oli vienyt vastustus-kyvyn. Uutta kasvainta ei voitu paran-taa, vain pidätellä. Lääkärille tämä merkitsi voimattomuuden tunnetta, tie-toa menetelmien epätäydellisyydestä, sydämelle sääliä. ”Tuossa on sävyisä, kohtelias, surumielinen tataari Sibga-tov, niin kovin kiitollinen, mutta kaikki mitä hänen hyväkseen voidaan tehdä, on pidentää hänen kärsimyksiään.”

Lämpimästi kuvataan Kostoglotovin ja Demkan keskusteluja. Demka on 16-vuotias orpo, lahjakas opiskelija, jolta pitkän taistelun jälkeen amputoidaan jalka. Kostoglotov rohkaiseen Demkaa ja käy tämän puolesta eläintarhassa päästyään sairaalasta. Demka kysyi, miksi Kostoglotov oli sodassa kersant-ti? – jos kaikki rupeavat kenraaleiksi, ketään ei liikene voittamaan sotaa.

_ _ _

Kostoglotov ihastui Zojaan, keimaile-vaan lääkäriopiskelijaan. Yöllä he koh-tasivat toisensa lihallisen rakkauden hetkissä. Kostoglotov sai Zojalta lai-naksi anatomian oppikirjan. Hän halusi tietää, mitä hoidolla haluttiin saada ai-kaan. Rakkaus ei kuitenkaan syvene heidän välillään.

Kostoglotovin ihanteelinen rakkaus kohdistuu nuoreen naislääkäriin Vera Gankartiin, joka on omistautunut työl-leen ja sodassa kaatuneen nuoren ra-kastettunsa muistolle. Heidän ensim-

Gladiolus 1/2014   

12  

mäinen tapaamisensa oli Kostoglotovin tullessa kuoleman kielissä klinikalle. Hän makasi lattialla sateen kastelemana ja lopen uupuneena sotilassaappaissaan ja manttelissaan. ”Kuka te olette, toh-tori kysyi. ”Ih-mi-nen”, mies vastasi hiljaa välinpitämättömästi. Miehen lai-hoilla kasvoilla oli jo kuolevan ihmisen välinpitämättömyys.”

Vastaava lääkäri Ljudmila Afanasjevna Dontsova ja Vera Korniljevna Gankart saivat hoidettua Kostoglotovin 12 päi-vässä elävien kirjoihin, mitä pidettiin lähes ihmeenä. Hänellä on jännitteinen suhde häntä hoitaviin lääkäreihin, kos-ka hän tunsi epäluuloa hoidon sivuvai-kutuksista. Vera Gankart tunsi myös rakkautta Kostoglotoviin, mutta suuttui ja masentui kuultuaan hänen ja Zojan suhteesta.

Kostoglotovin ja Vera Gankartan täyt-tymättömän rakkauden kuvaus on her-kin ja kaunein, jonka olen lukenut. Sii-nä on arkaa toivoa, joka erilaisten sat-tumusten vuoksi ei kuitenkaan johda heitä yhteen. Sairaalasta vapautumisen päivänä Vera Gankart lupaa Kostoglo-toville yösijan luonaan pienessä asun-nossaan. Eri syistä Kostoglotov ei koh-taakaan Vera Korniljevnaa, vaan ostaa lipun karkotuspaikkaansa, Uz Terekin junaan.

Kostoglotov kuvailee olojaan uudis-mailla, Uz Terekissä. ”ihmisillä on nu-rinkuriset käsitykset siitä mikä on hy-vää ja mikä huonoa. Asua viisikerrok-

sisessa häkissä niin että yläpuolella jy-tistellään ja kävellään ja radio soi joka puolella – sitä pidetään hyvänä. Mutta elää työteliäiden ahkerien maanviljeli-jöiden keskuudessa savimajassa aron laitamilla – sitä pidetään surkeimpana onnettomuutena. Kostoglotov ei pilail-lut hiukkaakaan.”

Hänellä on siellä hyvät ystävät, iäkäs karkotuksessa elävä Kadminien paris-kunta, joka kokee iloa pienistä asioista. ”Silkaksi kukoistavien riemujen köyn-nökseksi heidän elämänsä muuttuu sinä päivänä, jona he ostavat ikioman savi-majan, kasvimaan ympäröimän röttelön – heidän elämänsä viimeisen suojan, jossa heidän on vanhuutensa elettävä ja viimein kuoltava. – Lapsuutta lukuun ottamatta tämä on elämäni onnellisin vaihe! Sillä eihän hyvinvoinnin aste ratkaise ihmisten onnea vaan sydänten keskinäinen suhde ja oma näkökul-mamme elämään.”

Kadminien kuvauksen yhteydessä on koskettava kertomus näiden koiraystä-vistä. ”Mistäpä saisi ostaa koiran us-kollisuutta? Rahallako saisi luppakor-vaisen musta-valkokirjavan – karhun kokoisen – Zukin hyppimään tällä lailla isäntää vasten… Eläinrakkautta emme ihmisissä nykyään arvosta pennin ver-taa, kiintymystä kissoihin jopa pilk-kaamme. Mutta eikö ole niin, että unohdettuamme rakkauden eläimiä kohtaan lakkaamme myös rakastamasta ihmisiä.”

Gladiolus 1/2014   

13  

Jouko Talonen kirkkohistorian professori, HY

”Kansankodin”kir‐konjuuret.Kirja,jotasuosittelenluettavaksi.

URBAN CLAESSON

Folkhemmets kyrka. Harald Hallén och folkkyrkans genombrott. En stu-die av socialdemokrati, kyrka och na-tionsbygge med särskild hänsyn till perioden 1905-1933. Diss. Acta Uni-versitatis Upsaliensis. Studia Histori-co-Ecclesiastica Upsaliensia 42. Upp-sala: Uppsala Universitet 2004.

Historia selittää monia tämän päivän ilmiöitä ja asioita. Myös kristillisen kirkon historia avaa sellaisia näköaloja menneisyyteen, jotka antavat meille selitysmalleja tämän päivän asioihin. Historiallisessa tapahtumakentässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kristillinen kirkko on yksi tekijä tässä kaikkeen vaikuttamisessa. Ruotsin kirkon (Svenska kyrkan) kehitys toisen maa-ilmansodan jälkeen on herättänyt epäi-lemättä monia kysymyksiä asioista ja

ilmiöistä, joiden taustoista on hyvä olla selvillä. Siksi tarvitsemme pätevää ja arkistolähteisiin perustavaa tutkimusta.

Suosittelemani Urban Claessonin väi-töskirja ilmestyi kymmenisen vuotta sitten, mutta se on edelleen ajankohtai-nen. Olen kirjoittanut siitä resension Teologiseen Aikakauskirjaan 5 / 2007. Seuraava katsaukseni nousee tuosta kirja-arvostelusta.

Kysymyksessä on siis Upsalan yliopis-tossa 2004 hyväksytty kirkkohistorian väitöskirja. Claesson selvittää Ruotsin kirkon kehitystä 1900–luvun alkupuo-liskolla nimenomaan maan johtavaksi poliittiseksi puolueeksi vähitellen nou-sevan sosiaalidemokraattisen puolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden näkö-kulmasta. Keskiössä on puolueen polii-tikko pappi Harald Hallén (1884-1967). Juuri hänen elämäntyönsä ja toimintan-sa tutkija valottaa prosessia, jonka seu-rauksena Ruotsin sosiaalidemokraatti-nen puolue muuttui kirkon vastustajasta sen keskeiseksi ideologiseksi ”sisällön-

Gladiolus 1/2014   

14  

tuottajaksi”. Claessen pitää sosialide-mokraattisen puolueen kirkkopolitiikan avainhenkilönä juuri Hallénia. Toki tässä kehityksessä oli muitakin vaikut-tajia.

Teos on 474-sivuinen tietopaketti. Tut-kimuksen lähdepohja on laaja. Tutkija on kolunnut Ruotsin valtionarkiston, Kungliga Biblioteket-kirjaston, Upsa-lan ja Lundin yliopistojen kirjastojen kokoelmat sekä Ruotsin sosiaalidemo-kraattisen puolueen arkiston, joka si-jaitsee Työväenliikkeen arkiston koko-elmissa Tukholmassa. Näiden tärkeim-pien arkistojen lisäksi hän on kerännyt tutkimuksen lähteitä myös Eskilstunas-ta, Falunista, Göteborgista, Karlstadis-ta, Linköpingistä ja Sigtunasta.

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on vahva. Claesson tukeutuu Jürgen Ha-bermasin ja Miroslav Hrochin teorioi-hin sekä vertailee Tanskan ja Ruotsin valtiokirkko (kansankirkko) –malleja historiallisessa ja teologisessa sy-vyysulottuvuudessa. Ahkera lähdetyös-kentely voi siis kulkea rinnan teo-riapohjaisen tutkimusotteen kanssa. Claesson ei ole siis yrittänyt löytää ”modernin historiantutkimuksen meto-dien” tarjoamia tekosyitä väistääkseen aidon tutkijan elämään luonnollisena osana kuuluvan perusteellisen lähde-työskentelyn. Itse painotan ahkeran ja perinpohjaisen lähdetyöskentelyn mer-kitystä ”vanhan, hyvän ajan” tyyliin, koska se luo vahvan pohjan myös joh-

topäätöksille. Pelkät mielipiteet ja tun-nepohjaiset ”miekkailut” eivät edusta pitkäkestoista kantavuutta tutkimuksel-lisessa mielessä.

Arvikan kirkkoherrana Värmlandissa 1927-1957 toiminut Hallén opiskeli Lundin yliopiston teologisessa tiede-kunnassa 1904-1908. Juuri tuona aika-na Ritschlin koulukunta eli nousujoh-teista kauttaan Ruotsin teologipiireissä. Kuten tunnettua ritschliläisyys välittyi muualle protestanttiseen Eurooppaan juuri Adolf [von] Harnackin (1851-1930) ja Wilhelm Herrmannin (1846-1922) välityksellä. Lundin teologeista erityisesti juuri Magnus Pfannenstill (1850-1940) edusti ritschliläisyttä. Hallén omaksui juuri häneltä klassisen liberaaliteologian ja immanenttisen Jumalan valtakunnnan ideaalit. Lundis-ta saadut teologiset vaikutteet määritti-vät hänen myöhempää uskonnollis-yhteiskunnallista asennoitumistaan rat-kaisevasti. Ruotsin nuorisoliikkeessä toiminut nuori teologi omaksui vahvan vision ruotsalaisesta kansankirkosta. Pastori Hallén liittyi vanhan työväen-liikkeen ihanteisiin ”sisulla ja sydämel-lä”.

Hallén ei vaivannut päätään soteriolo-gisilla pohdiskeluilla, luterilaisen tun-nustuksen uskonartikloilla tai liturgian hienouksilla. Hän oli teologisia oppi-isiään seuraten suurpiirteinen dogma-tiikassa, mutta sitäkin valveutuneempi

Gladiolus 1/2014   

15  

poliittis-yhteiskunnallisissa kysymyk-sissä.

Hallén liittyi Ruotsin sosiaalidemo-kraattiseen puolueeseen jo 1910. Hän oli Ruotsin valtiopäivien toisen kama-rin jäsen lähes yhtäjaksoisesti 1912–1960. Hänestä tuli vähitellen linkki kir-kon ja poliittisen työväenliikkeen välil-le. Tässä asemassa hän oli tärkeä hen-kilö myös arkkipiispa Nathan Söder-blomille.

Hallén kuului niihin sosiaalidemokraat-teihin, jotka maailmansotien välisenä aikana saivat torjuttua puolueen va-semman laidan kirkonvastaiset linjauk-set. Puolue luopui Per Albin Hanssonin (ja myöhemmin Tage Erlanderin) joh-dolla luokkataistelusta ja omaksui ta-voitteekseen ruotsalaisen kansankodin (folkhemmet) luomisen. Ratkaisevaa sysäystä tässä kehityksessä merkitsivät vuoden 1928 valtiopäivävaalit, joissa harjoitettu yhteistyö kommunistien kanssa ei onnistunut. Työväenpuolue pyrki nyt olemaan yhä enemmän koko kansan puolue. Hallén tuki tätä poliit-tista prosessia. Hän oli puolueensa kes-kushallituksen jäsen ratkaisevina vuo-sina 1928-1932. Ruotsin hyvinvointi-valtion luomisen näkökulmasta tämä vaihe on kiintoisa.

1900–luvun ensimmäisellä puoliskolla vielä varsin vaikutusvaltainen ja nuor-kirkollisten ideaalien voimistama Ruot-sin luterilainen kirkko oli siinä määrin keskeinen osa Ruotsin kansaa, kulttuu-

ria ja yhteiskuntaelämää, ettei sitä olisi voitu marxilaisten luokkataisteluoppien mukaisesti ”tuhota”. Parempi oli siis hyväksyä valtiokirkko realiteettina ja pyrkiä vaikuttamaan sen kehitykseen.

Hallén oli merkittävä sosiaalidemo-kraattien kirkkopoliittinen strategi. Hän pyrki edistämään yhteiskunnallisille vaikutteille avoimen ”koko kansan kir-kon” luomista. Hallénin kansankirkko-ohjelma niveltyi hyvin myös hänen nuoruutensa teologisten vaikutteiden ja immanenttista ”Jumalan valtakuntaa” koskevan työnäyn kanssa.

Mitä asioita hän halusi edistää Ruotsin kirkossa? Ensiksikin Hallén toimi de-mokratian laajentamiseksi seurakun-tahallinnossa. Hän kannatti uskonnon-vapauslakia, joka täydessä laajuudes-saan saatiin viimein Ruotsiin 1952. Hallén oli voimakkaasti naispappeu-den kannalla. Jo 1957 hän kutsui Arvi-kan seurakunnnan jumalanpalvelukseen tanskalaisen naispapin Helga Jensenin, jonka kanssa hän oli yhdessä alttarilla. Kirkon uskonnollisen toiminnan kan-nalta hänen merkittävin aikaansaan-noksensa oli epäilemättä marraskuussa vietettävän kirkollisen pyhäinpäivän (Allhelgondagen) popularisointi. 1930-luvulla alkanut perinne viedä omaisten haudoille kynttilöitä laajeni kansanliikkeeksi. Vuosina 1939 - 1956 Ruotsin radio välitti säännöllisesti juuri Arvikan hautausmaalta pyhäinpäivän

Gladiolus 1/2014   

16  

sanomaa, jota kirkkoherra Hallén julis-ti.

Kaikki nämä kirkkopoliittiset tavoitteet edistivät epäilemättä sitä, että ”tavalli-set ruotsalaiset” – myös sosiaalide-mokraatit - kokivat kirkon omakseen.

Tohtori Urban Claesson on väitöskir-jassaan selvittänyt myös niitä kirkollis-uskonnollisia piirejä, jotka olivat Hallénin kanssa rintaman eri puolella. Länsi-Ruotsin herätysväki ja korkea-kirkolliset tahot (esimerkiksi piispa Bo Giertz) olivatkin yhä enemmän opposi-tiossa valtiokirkon yleiskehitystä vas-taan 1950-1960 –luvun taitteesta alka-en.

Todettakoon, että Hallén ei erityisesti ”digannut” myöskään vapaakirkollisia, vaikka hänen teologiansa olisi saattanut löytää instituutioista ja sakramenttipai-notteisesta uskonkäsityksestä ”vapaan” kristillisyyden kanssa leikkauspisteitä. Hallén vieroksui vapaakirkollisten he-rätyskristillisyyttä ja soteriologista (pe-lastusopillista) tavoitetta. Hänelle oli tärkeätä ”pelastaa” ihminen tässä ajassa materiaalisesti ja kulttuuris-henkisesti hyvinvoivaksi kansankodin jäseneksi. Hallén ei välttämättä edustanut Ruotsin sosiaalidemokraattien kristillisen siiven kaikkia virtauksia, mutta hänen keskei-nen poliittinen asemansa ja määrätie-toisuutensa nosti hänen puolueensa kirkkopolitiikan ykkösketjuun.

Miten Hallénin visiot ja tavoitteet to-teutuivat Ruotsissa? Miten hänen elä-mäntyötään voisi arvioida 2014? Näi-hin kysymyksiin voi vastata lyhyesti: napakymppi. Sosiaalidemokraatit on-nistuivat luomaan hyvinvointivaltion, jota porvarillisetkaan puolueet eivät tosipaikan tullen halua ajaa alas. Puo-lue pystyi myös upottamaan maailman-sisäisen humanismin ja oman ideologi-ansa valtiokirkon sisään. Uskonnolliset herätysliikkeet on marginalisoitu. ”Uu-si valistusteologia” tukee ihmisten ar-jen hyvinvointia. Poliittisilla puolueilla on pitkään ollut merkittävä vaikutus-valta kirkollisessa päätöksenteossa. Vuoden 2004 seurakuntavaalien alla esimerkiksi Norrbottenin alueen sosia-lidemokraatit aktivoivat väkeään vaali-uurnille, jotta lestadiolaisten vaikutus-valtaa voitaisiin heikentää Kiirunan seurakuntahallinnossa.

Hallén ja hänen kannattajansa onnistui-vat siis luomaan ”kansankodin kirkon”. Tulevat vuodet ja vuosikymmenet luo-vat toki tällekin kirkolle suuria haastei-ta. Kiintoisaa on siksi seurata, miten ”kansankodin kirkko” tulevaisuudessa vastaa islamin ja eurooppalaisen kyyni-sen uusateismin haasteisiin. Onko poh-joismaisten kirkkojen yleiselle mukau-tumiskehitykselle jossakin olemassa joku raja, jossa pysähdytään? Uusin suomeksi julkaistu Dietrich Boehoeffe-rin (1906–1945)elämäkerta, siis Eric Metaxasin massiivinen teos Bonhoef-fer. Pastori, marttyyri, näkijä, vakooja,

Gladiolus 1/2014   

17  

tarjoaa tässä suhteessa mielenkiintoista vertailuaineistoa keskieurooppalaisen kirkkohistorian juonteista.

Mutta in any case: Jos siis haluat pe-rehtyä Ruotsin uusimpaan kirkkohisto-riaan ja siihen, miksi Ruotsin kirkko on tänään sen näköinen kuin se on, lue Claessenin väikkäri. Historia antaa per-spektiiviä.

 

Gladiolus 1/2014   

18  

Lauri Thurén, professori, Itä-Suomen yliopisto

Vertaustutkijanraa‐mattuKen on kiinnostunut Jeesuksen verta-uksista, hän ei tule toimeen ilman Kly-ne R. Snodgrassin massiivista teosta Stories with Intent: A Comprehensive Guide to the Parables of Jesus (Grand Rapids: Eerdmans 2008, 846 s.)

Snodgrass aloittaa teoksensa tunnus-tuksella: ”Tämä kirja syntyi itsekkäistä syistä. Juuri tätä itse tarvitsen, kun ha-luan opettaa tai saarnata jostakin verta-uksesta.” Totta onkin, että kirja tarjoaa kätevän ja ajantasaisen materiaalipake-tin useimmista Jeesuksen suurista ver-tauksista. Tämän paketin läpikäytyään ei saarnamiehen tai tutkijan tarvitse lähteä keksimään pyörää uudelleen. Jokaisesta vertauksesta tarjoillaan sa-mat tiedot kätevässä muodossa:

1) Yleisluonnehdinta 2) Kipukohdat: Mistä asioista tutkijat ovat tämän vertauksen kohdalla eniten vääntäneet kättä? Mitä ongelmia tulkit-sijan pitäisi ratkaista? 3) Lähdeaineistoa antiikista: Vertauk-sen tausta VT:ssa ja UT:ssa, muissa varhaisjuutalaisissa kirjoituksissa, kreikkalaisissa ja roomalaisissa teks-teissä, myöhemmässä juutalaisuudessa

4) Vertailu muiden evankelistojen ver-sioihin samasta kertomuksesta 5) Tekstin erityispiirteitä 6) Sosiaali- ja kulttuurihistoriallinen tausta 7) Snodgrassin omat ratkaisut vertauk-sen kipukohtiin ja vertauksen selitys niiden pohjalta 8) Vertauksen soveltaminen nykyaika-na 9) Kirjallisuutta: olennaisia tutkimuksia tästä vertauksesta Materiaalipaketin lisäksi Snodgrass pohtii johdannossa syvällisesti ja suju-vaan tyyliin laajempia kysymyksiä: Miten vertaus pitäisi määritellä? Onko allegorisessa tulkinnassa järkeä? Miten Jeesuksen vertaukset pitäisi luokitella? Mitä metodeja tutkijalle on tarjolla?

Alaviitteet ja kirjallisuusluettelo osoit-tavat, miten teos perustuu laajaan kes-kusteluun aiemman tutkimuksen kans-sa; niiden pohjalta tuota keskustelua on hyvä jatkaa. Leipätekstiä voi lukea sujuvasti ilman viitteitäkin.

Gladiolus 1/2014   

19  

Kun näin kattava ja luotettava aineisto-kooste Jeesuksen useimmista vertauk-sista on saatavilla helppokäyttöisessä paketissa, sitä ei kannata jättää avaa-matta.

Tuotevastuun nimissä tähän mainok-seen on liitettävä muutama varoitus: Vaikka tausta-aineisto on hyvin koottu, osa siitä ei ole vertauksen ymmärtämi-sen kannalta relevanttia. Suositellut tulkintatavat ovat osin kyseenalaisia. Ennen muuta: Useimmissa omissa tul-kinnoissaan Snodgrass on hakoteillä. Tämä ei vähennä teoksen arvoa, päin-vastoin. Suomessakin on kirjoitettu maailmanluokan eksegeettisiä tutki-muksia, joissa kysymykset ovat hyviä mutta ratkaisut virheellisiä. Juuri sel-lainen haastaa lukijan ajattelemaan itse.

Snodgrassin tarjoamat selitykset ovat yleensä perinteisiä, mutta sellaisina ne kuuluvat luokkaan ”te olette kuulleet sanotuksi vanhoille…” Vertaustutki-muksen kaksi perisyntiä, allegoria ja historiallisten kysymysten korostus asiayhteyden kustannuksella, ovat vah-vasti esillä. Jo kirkkoisillä oli kyseen-alainen tapa tehdä vertauksista dogma-tiikkaa allegorisoinnin avulla; tiede puolestaan on etsinyt niiden pohjalta ”historiallisen Jeesuksen” sanomaa. On yllättävää, että juuri kukaan ei lue ver-tauksia niin kuin ne on kirjoitettu, vaan niihin lisätään aina sellaista opillista ainesta tai historiallista tietoa, jota evankelistan yleisöllä ei ollut. Lisäksi

niitä saatetaan muokata omaan tulkin-taan sopiviksi sensuroimalla hankalia jakeita historiallisuuden nimissä. Tähän kaikkeen myös Snodgrass sortuu.

Raamatussa Jeesus tapasi kertoa verta-uksensa vastauksena joillekin ihmisille tai johonkin tilanteeseen. Jos hänelle sanottiin ”päivää”, ei hän vastannut ”kirvesvartta”. Siksi vertauksia pitäisi ymmärtää niin kuin evankeliumissa esiintyvän Jeesuksen kuulijat ne tajua-vat ja niin kuin evankeliumin kirjoittaja tarkoitti ne omille lukijoilleen. Nuo alkuperäiset yleisöt eivät juuri tunte-neet myöhempien aikojen uskonnollisia oppeja tai edes Palestiinan olosuhteita. Evankelistojen täytyy selittää heille jopa se, keitä olivat saddukeukset. Siksi yksityiskohtaisen historiallisen tiedon lisääminen vertaukseen tulkintaa hel-pottamaan on perin arveluttavaa. Ne kirjoitettiin ymmärrettäviksi ilmankin.

Nykyaikainen kielen ja kirjallisuuden tutkimus, argumentaatioanalyysi, narra-tologia ja monet muut tekstiin keskitty-vät metodit muuttavat olennaisesti käsi-tystämme useimpien vertausten sano-masta ja tarkoituksesta. Niiden todelli-nen viesti kuoriutuu esiin perinnetul-kintojen alta. Tätä tietä viitoittavat esi-merkiksi Charles W. Hedrickin Para-bles as Poetic Fictions: The Creative Voice of Jesus (Eugene: Wipf and Stock, 2005, 320 s.), saksalaistutkijoi-den järeä Kompendium der Gleichnisse Jesu (toim. Ruben Zimmermann,

Gladiolus 1/2014   

20  

Gütersloh: Gütersloher, 2007, 1101 s.) ja allekirjoittaneen Parables Un-plugged–Reading the Lukan Parables in Their Rhetorical Context (Minneap-olis: Fortress Press, tulossa). Snodgras-sin mainiota perusteosta ne eivät kui-tenkaan korvaa.

Gladiolus 1/2014   

21  

Timo Eskola, STI:n tutkija, dosentti Pakkosiirtolaisuu‐den päättyminen, ah‐distuksen aika jauudistus–PitrenoivateosjaJeesus‐tutkimuksenuusiparadigma

Jeesus-tutkimus on täydellisesti uudistunut 2000-luvulla. Nykyään voidaan puhua kokonaan uudesta paradigmasta, jossa pakko-siirtolaisuuden ja uudistuksen (exile and restoration) tematiikka on noussut keskeiseksi tekijäksi selitettäessä Jeesuksen ohjelmaa ja päämääriä. Tämä tutkimuksen suunta on saanut sysäyksiä monelta taholta. Ensinnäkin tietysti judaistiikan vahva esillenousu vaikuttaa jatkuvasti Uuden testamentin tutkimukseen. Toiseksi evankeliumitutkimus on lähtenyt uusille urille erityisesti Jeesuksen ja temppelin välisen suhteen tarkastelusta. Aiheeseen suuntasi jo E.P. Sanders (Jesus and Judaism), joka lienee saanut virikkeitä kanadalaiselta opettajaltaan Meyeriltä (Aims of Jesus).

Varsinaiseksi avainhahmoksi nousi myöhemmin N.T. Wright (Jesus and the Victory of God). Tärkeän sijan keskustelussa on saanut välikohtaus temppelin pihalla. Siinä Jeesus näyttää asettavan temppelin toiminnan ja itse temppelin asemankin kyseenalaiseksi (Ådna). Uuden selityksen mukaan Jeesus pyrkii tuomaan esille sanoman eskatologisesta temppelistä, jonka Daavidin poika rakentaa. Tämä temppeli on pakkosiirtolaisille luvattu uudistuksen paikka ja pelastuksen seurakunta. Monet varsin erilaiset kirjat ovat vieneet tulkintaa eteenpäin 2000-luvulla. Mielenkiintoinen seikka uuden paradigman kehkeytymisessä on se, että kirjoittajat tulevat monista eri yliopistoista ja kirkkokunnista. Tutkijoilla ei ole aina ollut yhteyttä toisiinsa. Sen sijaan tilanne näyttää olevan sellainen, että sodanjälkeisen uuden tutkimuksen ”aika on kypsä” uuden kokonaistulkinnan kehittelylle. Pitre ja ahdistuksen aika Uuden tutkimusparadigman keskeltä haluan nostaa esille yhden hieman

Gladiolus 1/2014   

22  

harvinaisemman teoksen. Yhdys-valloissa nuori katolinen tutkija Brant Pitre keskittyi väitöskirjassaan aihee-seen, joka on Uuden testamentin tutki-muksessa jäänyt pitkään sivuraiteelle, nimittäin Johannes Kastajan ja Jeesuk-sen väliseen suhteeseen. Kirjassaan Je-sus, the Tribulation, and the End of the Exile: Restoration Eschatology and the origin of the Atonement (Grand Rapids: Baker. 2005) Pitre avaa Uuden testa-mentin teologian syntyä – kuten kirjan otsikkokin toteaa – pakko-siirtolaisuuden päättymisen ja siihen liittyvän ahdistuksen kauden näkö-kulmasta. Nykyään Pitre on Notre Damen Uuden testamentin professori New Orleansissa. Tutkimuksellaan ahdistuksen ajasta Pitre nosti Johannes Kastajan henkilön tärkeälle sijalle myös Jeesuksen julistuksen kannalta. Näin hän laajensi sitä tutkimuksen alaa, jota tutkijat C.H. Doddista Meyeriin ja Bryaniin olivat jo lyhyesti käsitelleet. Johannes ei ole pelkästään edelläjuoksija, vaan Elian roolilla on aikaisempaa suurempi merkitys itse sanomalle. Samalla käsityksen Johanneksesta Eliana hieman muuttuvat. Elia ei aseta vielä mitään kohdalleen, vaikka perinteisen juutalaisen näkemyksen ja saarnojenkin tasolla näin on yleensä opetettu. Sen sijaan teksteistä avautuu ensimmäisen Elian uhkaava tilanne: langennut maailma vaanii hänen henkeään.

Olennaista tulkinnalle on varsinaisesti Johanneksen kuolema. Se nimittäin osoitti Jeesukselle, että kansa elää henkisesti erossa Jumalasta. Ilmeisesti talvikauteen 29/30 sijoittunut teloitus oli varma todiste siitä, että langenneet juutalaiset hallitsijat elävät yhä Jumalan vastustajina. Herodes Suuren jälkeläiset rinnastuivat näin pakkosiirtolaisuutta edeltäneisiin lankeemuksen kuninkaisiin, jotka “surmasivat profeetat”. Yhä vain Jeesuksen aikana kansan asenne on sama ja Israel ”tappaa yhä profeettansa” (Matt. 23). Israel elää vieläkin todeksi vihollisuuden aikaa. Tämä saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Suuret profeetat olivat oikeassa: Israelin pakkosiirtolaisuus ei ole pelkästään maantieteellinen asia. Henkinen pakkosiirtolaisuus on yhä kesken, eikä se pääty ennen kuin viimeinen ahdistuksen aika on kärsitty. Johanneksen elämällä ja kuolemalla oli siten ratkaiseva merkitys Jeesuksen toiminnalle. Hän uskoi elävänsä maailmankausien viimeistä vaihetta, jossa eskatologiset ahdistukset laskeutuvat raskaina Jumalan sanansaattajien päälle. Eskatologian lähtökohta saatiin Danielin kirjasta. Pelastus tulee vasta ahdistuksen ajan jälkeen. Tämä vakaumus antaa uuden näkökulman myös Jeesuksen identiteetin arvioimiselle. Tuo kausi ei pääty Jeesuksen kannalta hyvin, sillä

Gladiolus 1/2014   

23  

myös Ihmisen Poika annetaan ihmisten käsiin (Mark. 9:11-13). Samalla tämän sanoman kääntöpuolena on kuitenkin pelastuksen evankeliumi. Nämä kauhistuttavat tapahtumat ovat juuri niitä eskatologian piirteitä, joista suuret profeetat ovat edeltä käsin puhuneet. Juuri tällä tavalla Jumala vastaa kansan huutoon. Pääsiäisen tapahtumat johtavat siten lopullisen restauraation, Israelin uudistumisen alkamiseen. Sen teologisiin tunnuspiirteisiin kuuluvat sovitus ja anteeksiantamus. Uuden tutkimussuunnan kehyksiä Uuden paradigman taustat löytyvät N.T. Wrightin kirjasta Jesus and the Victory of God (osa 2 hänen laajassa Uuden testamentin teologian sarjassaan). Wright toi tutkimukseen ajatuksen jatkuvasta pakko-siirtolaisuudesta. Tosin eksiilin aihe oli tuohon aikaan muussakin tutkimuksessa mielenkiinnon kohteena (kuten Scottin kokoelma Exile osoittaa). Wrightin mukaan Jeesus astui esiin julistaen tietoisesti pakko-siirtolaisuuden päättymistä ja Israelin uudistusta: “one of the main kindgom-themes informing Jesus’ retelling of Israel’s story was his belief that the real return from exile, and the real return of YHWH to Zion, were happening in and through his own work.” Monet Jeesuksen opetuksen piirteet saavat Wrightin mukaan

selityksensä juuri tästä lähtökohdasta. Esimerkiksi anteeksiantamuksen julistus kuultiin toisen temppelin ajan juutalaisuuden keskellä suurena lupauksena: pakkosiirtolaisuus on päättynyt. Wrightin kirjan jälkeen Newmanin kokoamassa artikkelikokoelmassa Jesus & the Restauration of Israel: A Critical Assessment of N.T. Wright’s Jesus and the Victory of God tarkastellaan kriittisesti restauraation tematiikkaa Jeesus-tutkimuksessa. Etenkin Craig A. Evans on kirjoittanut jatkuvan eksiilin aiheesta niin tässä kuin muuallakin laajoja arvioita. Hänen mukaansa pakkosiirtolaisuus ei ollut ohi edes juutalaisten teologien mielestä. Vaikka temppeli rakennettiin, se ei ollut vanhassa loistossaan. Israel ei ollut itsenäinen, vaan miehitetty maa. Kaikki heimot eivät myöskään olleet palanneet, vaan elivät diasporassa. Jerusalemin temppeli ei edustanut sitä lopun aikojen riemun paikkaa, jossa syntinen kansa löytää Jumalan ilosanoman/evankeliumin. Kun Jeesus astui esiin ja julisti pakkosiirtolaisuuden päättyvän Daa-vidin pojan noustessa Jerusalemiin ja perustaessa uuden, eskatologisen temppelin, hänen sanomansa osui aikakauden uskonnollisuuden ytimeen. Wrightin tulkinnan lähtökohdat ovat siis varsin perusteltuja. Pitre on jatkanut tällaista tutkimussuuntaa varsin itsenäisesti.

Gladiolus 1/2014   

24  

Hän ei ole Wrightin oppilas, vaan kirjoittaa Yhdysvaltojen kontekstissa lähinnä Scott Hahnia seuraten. Hänen ennakkoluuloton väitöskirjansa tarttuu moniin sellaisiin aiheisiin, joita evankeliumitutkimuksessa on vuosi-kymmeniä väistelty. Pidän aivan ratkaisevana sitä, että Pitre on antanut keskeisen merkityksen juuri Johannes Kastajan roolille. Akateemisessa mielessä tällä aiheella on kahdenlaista arvoa. Ensinnäkin historiallisen tutkimuksen näkökulmasta katsottuna juuri Johanneksen hahmo on Uuden testamentin henkilöistä vahvimmin sidottu historiaan (erityisesti Josefus). Toiseksi Johanneksen hahmo on puhtaasti eskatologinen. Hänen parannussaarnansa jo itsessään julistaa keskeneräistä pakkosiirtolaisuutta ja vaatii maassa asuvia sekä temppelissä käyviä juutalaisia parrannukseen. Ilman sitä Israelin restauraatio ei voi toteutua. Eskatologisen temppelin ajatus Hyvä teoria saa seurakseen monia lisäjuonteita. Pitre on kirjoittanut myös mainion tutkimusartikkelin temppelin tematiikasta Jeesuksen eskatologiassa (”Jesus, the New Temple, and the New priesthood,” Letter & Spirit 4, 2008, 47-83). Suurena metanarratiivina on edelleen tässäkin eksiilin päättyminen ja Israelin restauraation ajatus. Kun Jumala lähettää palvelijansa, uuden Daavidin, tämä astuu esille

eskatologisen temppelin rakentajana (2. Sam. 7; Sak. 6). Pitre arvioi artikkelissaan sitä, millaisia piirteitä uuden temppelin näkökulma saa restauraation teologiassa. Pitre lähtee liikkeelle siitä, että temppeli Jumalan asuinpaikkana on tärkein ja pyhin paikka juutalaisille. Kun Jeesus viittaa omaan toimintaan-sa ”suurempana kuin temppeli”, lause esittää huikean eskatologisen väitteen. Israelin uudistus toteutuu messiaanises-sa temppelissä, jonka Daavidin poika rakentaa. Samanlaista toivoa viestii hä-nen vastauksensa Natanaelille: tämä saa uudessa yhteisössä nähdä Jumalan asumuksen eli taivaat avoinna ja enke-lit tikapuilla, koska Jeesuksen yhteisö on uusi Bet-el, Jumalan huone (Joh. 1:51). Lisäksi Pitre kertaa sitä, miten Jeru-salemin temppeliä kuvataan Vanhassa testamentissa luomis-teologian ja para-tiisi-ihanteen avulla. Temppeli kuva-taan mikrokosmokseksi, jossa dekoraa-tioissa toistuvat luontoaiheet, väliver-hon taivaalliset kuvat ja pihalla ole-va ”meri” symboloivat koko luomakun-taa. Väliverho puolestaan toimii rajana tämän maailman ja tuonpuoleisen välil-lä. Tämän kuvan ansiosta Vanhan tes-tamentin temppelistä tulee esikuva lo-pullisesta paratiisista. Se on paikka, jossa sapatinlevosta saa pienen esimer-kin langenneen maailman keskellä. Käsiteltyään välissä temppeliä mik-rokosmoksena Pitre jatkaa temppelivä-

Gladiolus 1/2014   

25  

likohtaukseen. Jeesus demonstroi uhri-toimitusten lakkauttamisen ja viittaa näin uuden, täydellisen uhrin antami-seen. Hän on valmis ”kuluttamaan” itsensä, jotta uusi armon valtakunta voi syntyä. Pitren avaama teologinen yhte-ys on kiinnostava. Restauraation eska-tologia johtaa näkemykseen eskatologi-sesta temppelistä, ja tämä puolestaan implikoi käsityksen siitä, että vanhan temppelin funktio tulee täyttää täydelli-sen uhrin antamisella. Näin voidaan siis päätellä, että kansan hengellisen pak-kosiirtolaisuuden päättyminen ahdis-tuksen kauden kautta edellyttää Juma-lan lähettilään, Daavidin pojan, kuole-maa. Eskatologisen temppelin raken-tamisessa tämä kuolema tulkitaan kui-tenkin Jumalan itsensä antamaksi uh-riksi ja uuden temppelin lopulliseksi sovitusuhriksi. Juuri siksi pelastuksen seurakunta perustuu restauraatioon, anteeksiantamiseen ja yhteyteen Juma-lan kanssa. Uudessa luomisessa eksiilin kansa palaa paratiisiin ja saa syödä elämän puusta. Tribulaation näkökulmia Hyödyllisen eksegeettisen teoksen ja teorian tunnusmerkkeihin kuuluu lisäk-si se, että uusi näkökulma auttaa sel-ventämään monia aiemmin varsin vai-keina pidettyjä kohtia. Näin käy myös Pitren kirjan kohdalla. Tekijä on kyen-nyt tuomaan valoa perin monimutkai-siin teksteihin, joita ei ole joko osattu

tai uskallettu tulkita ahdistuksen kau-den ja pakkosiirtolaisuuden päättymi-sen näkökulmasta (kuten tribulaatio Herran rukouksessa, ja valtakunnan kohtaama väkivalta, Matt. 11:12). Evankeliumeissa Jeesus puhuu Johannes Kastajan surmaamisesta monessa eri yhteydessä. Hän itse nimeää Johanneksen Eliaksi, joka astuu esiin viimeisen ahdistuksen aikana. Esimerkiksi käy tuttu keskustelu Jeesuksen ja opetuslasten välillä. Ensinnäkin Markuksen traditiossa opetuslapset kysyvät Jeesukselta: “Eivätkö lainopettajat sano, että Elian pitää tulla ensin?” (Mark. 9:11). Käännöksissä Jeesuksen vastaus tulkitaan yleensä myönteiseksi: “Elia tuleekin ensin”, hän vastasi, “ja panee kaiken taas kohdalleen.” Kohta on hieman vaikea, koska jakson loppu ei tunnu vastaavan alun kysymyksiä. Suomalainen käännöksemme ei kuitenkaan kykene selittämään, miksi Jeesus jatkaa lausetta antiteettisesti. Juuri tähän Pitre kiinnittää huomiota. Jos kaikki on jo kohdallaan, miksi vielä olisi kärsimystä. Siksi onkin ehdotettu, että alkuperäinen lause pitäisi tulkita eri tavalla. Joel Marcusta seuraten Pitre huomauttaa, että jakso edus-taa ”vääräksi osoittamisen retoriikkaa” (refutational form), jonka kohteena ovat näennäisesti ristiriitaiset kirjoitusten kohdat. Marcus ehdottaa, että Jeesus ilmeisesti aloitti oman vastauksensa kysymyksellä. Sekin on

Gladiolus 1/2014   

26  

kielellisesti mahdollista jopa kreikan kielen tasolla. Pitre tosin ajattelee, että pelkkä kohtien jännitteisen vastakkainasettelun luominen riittää retoriseksi välineeksi. “[Onko niin, että] Elia tulee ensin ja panee kaiken taas kohdalleen?”, hän vastasi. “Mutta miksi sitten on kirjoitettu, että Ihmisen Poika joutuu paljon kärsimään ja kokemaan halveksuntaa? Kuulkaa, mitä sanon: Elia on jo tullut! Ihmiset vain tekivät hänelle, mitä tahtoivat, niin kuin hänestä on kirjoitettu.” (Mark. 9:11-13) Marcuksen vaihtoehto, jota yllä on käytetty, on tulkinnallinen, ja kohta toimisi tietysti ilman sitäkin. Oppilaiden kysymyksen lähtökohtana on yleinen juutalainen ajatus (Siir. 48:10), mutta Jeesuksen tarkoitus on kyseenalaistaa se. Onko siis niin, kuten jotkut juutalaiset teologit odottivat, että Elia tulee, ja tuo Israelille rauhan ajan? Miksi sitten vihan aika kuitenkin jatkuu ja myös Ihmisen Poika joutuu kärsimään? Jeesus muotoilee vastauksensa samalla tavoin antiteettiseksi kuin toisaalla ihmisten kysyessä Daavidin pojasta ja Daavidin Herrasta (Mark. 12:35-37). Ihmisille muodostunut käsitys Vanhan testamentin tulkinnasta on virheellinen molemmissa kohdissa. Elia kyllä tulee, ja on tullutkin, mutta rauhan aika ei ala

välittömästi hänen mukanaan. Sen sijaan Elia tuli aloittamaan viimeisen vihan aikakauden. Opetuslasten tulee huomata, että Vanhan testamentin lupaamat viimeiset tapahtumat ovat alkaneet toteutua. Elia/Johannes ei nähnyt rauhaa, vaan joutui sen sijaan kohtaamaan ankaran lopun. Ihmiset tekivät hänelle, “mitä tahtoivat”. Toisin sanoen lopun ajan vastakkainasettelu on kärjistynyt äärimmilleen. Ihmiset haluavat surmata Jumalan lähettämät profeetat. Israel ei odota Jumalan tarjoamaa pelastusta puhtain sydämin. Kansa on päinvastoin sidottu syntiinsä, ja siksi Johanneksen kokema väkivalta toteuttaa Eliasta puhutut ennustukset. Kohta avaa samalla Jeesuksen identiteettiä. Hänen terävä puheensa Johanneksesta muuttuu esitykseksi Ihmisen Pojan kohtalosta. Jeesus itsekin on valmis kohtaamaan kärsimyksen ajan. Hän on melko varma siitä, että sama viha kohdistuu vielä häneen (sekä monien evankeliumikohtien mukaan myös hänen seuraajiinsa). Jeesuksen identiteetti Lopuksi voidaankin esittää eräitä huomioita siitä, miten Jeesuksen identiteetti jäsentyy uuden paradigman puitteissa. Pitren edustama Jeesus-tutkimus antaa virikkeitä myös siihen. Eksiilin ja Israelin uudistuksen

Gladiolus 1/2014   

27  

metanarratiivi ohjaa Jeesuksen puheita kautta linjan. Odottiko Jeesus siis omaa kuolemaansa ja ylösnousemustaan? Perinteinen historiallis-kriittinen vastaus Reimaruksen esittä-mästä ”henkiin virkoamisen” teoriasta bultmannilaisiin spiritualistisiin teo-rioihin on aina ollut kielteinen. Nyt uusi tutkimussuunta muuttaa tulkinnan perusteita olennaisesti. Restauraation eskatologian näkökulmasta ei enää ole loogista ajatella, että Jeesus ei olisi odottanut omaa korottamistaan marttyyri-kuoleman jälkeen. Hän on taistellut ahdistuksen kauden viimeisiä väkivallantekoja vastaan Johanneksen kuolemasta lähtien. Ei ole johdonmukaista olettaa, että hän ei olisi odottanut tehtävänsä oikeuttamista kärsimyksen ajan jälkeen. Jeesus ei suinkaan ollut Sisyfos, joka vierittää suurta kivenjärkälettä vuorta ylös kerta toisensa jälkeen tietämättä, miksi toimii niin. Sen sijaan hän seuraa Johannes Kastajaa, joka kuoli sen kansan käsissä, joka ”surmaa profeetat”.

Tämän vakaumuksen tukemana hän on puhunut myös omasta kuolemastaan saman väkivallan kohteena. Ihmisen Poika antaa ”henkensä lunnaiksi”, ku-ten kuuluisa (ja kiistelty) kohta Mark. 10:45 toteaa. Jeesuksen kuuliaisuus tulisi tuottamaan sovituksen Israelille. Samassa hengessä hän on puhunut tai-vaallisista valtaistuimista, joille hän on opetuslapsineen istuutuva korotuksen

jälkeen. Jeesus itse istuu jumalalliselle kirkkauden valtaistuimelle (Matt. 19:28). Jumala vastaa ”kolmantena päivänä”, kuten tuo vanha-testamentillinen eskatologinen ilmaus kuuluu, ja aloittaa kuolleiden ylös-nousemuksen. Jeesuksen alennus johtaa korotukseen. Julkinen häpäisy johtaa taivaalliseen kirkkauteen. Jumala herät-tää uskollisen palvelijansa, perustaa Daavidin valtakunnan ja aloittaa rauhan ajan. Usko Israelin restauraatioon mer-kitsi samalla uskoa uuteen luomistyö-hön ja ylösnousemuksen koittamiseen.

Gladiolus 1/2014   

28  

Hanna Rissanen, TM, palvelupäällikkö, Pasilan kirjasto

Jerusalemeijätäke‐täänkylmäksiMunkki Serafim, Kultainen Jerusa-lem. Jerusalemin idea juutalaisuu-dessa, kristinuskossa ja islamissa. Kirjapaja, Helsinki. 2008. Muistan, millaisen haltioitumisen mi-nussa herätti, kun munkki Serafimin kirja Kultainen Jerusalem ilmestyi kir-jakauppoihin. Tämä teema oli itselleni hyvin läheinen, koska olin asunut Jeru-salemissa perheineni kuusi vuotta (v. 1996-2002), ja olin askaroinut aiheen parissa myös siksi, että siihen aikaan vielä suunnittelin Vanhan testamentin eksegetiikan väitöskirjaa ”Siion – Jeru-salem –teema Psalmeissa”. Sen lähtö-kohtana oli pro graduni ”Shalom-termi Psalmeissa”. Jerusalem, hepreaksi Je-rushalajim, tulee sanoista ’jeru’ (sume-rin kielessä kaupunki, hepreaksi ’ir’) ja ’shalem’, (kokonainen, täysi; Saalem, jonka kuningas Melkisedek mainitaan 1. Mooseksen kirjan alussa). ’Shalem’ johtuu kolmesta juurikonsonantista ’shin’, ’lamed’ ja ’mem’ , jotka muo-dostavat myös termin ’shalom’ (rauha). Jerusalem-nimen merkitys voi

si olla siis myös ’rauhan kaupunki’. ’Shalom’-termi saa psalmeissa eri mer-kityksiä, se tarkoittaa paitsi rauhaa, myös onnea, rikkautta, terveyttä, omai-suutta, kaikkea sitä, mitä tarvitaan hy-vään ja onnelliseen elämään. Kirjan ensimmäinen luku Juutalainen Jerusa-lem - ”Daavidin kaupunki” askaroi juuri samojen ajatusten kanssa kuin mitä minulla oli tuolloin. Monissa Daavidin psalmeissa toistuu sana Siion, Jerusalem, jossa Jumala asuu. Jerusa-lemille annetaan myös muita epiteette-jä: ’kultainen’, ’ikuinen’, ’taivaallinen’ ja ’Messiaan kaupunki’. Se on paikka, jonne kansat ja kansakunnat virtaavat. Meidän kristittyjen kannalta Jerusalem-teema on yksi Raamatun ”punaisista langoista”, joka juontuu aivan Pyhän kirjan ensilehdiltä 1. Mooseksen kirjas-ta aivan sen loppuun, sen viimeiseen kirjaan Johanneksen Ilmestykseen. Je-rusalem on juutalais-kristillistä symbo-liikkaa.

Gladiolus 1/2014   

29  

Myös reilu vuosi sitten ilmestynyt Si-mon Sebag Montefioren teos ”Jerusa-lem. Kaupungin elämäkerta” (WSOY, Helsinki, 2012) tavoittelee samoja aja-tuksia ja kehittelee samoja juutalais-kristillisiä teemoja kuin munkki Sera-fim kirjassaan, mutta Montefioren mo-tiivi on historiallinen, mikä on varsin luonnollinen puhuttaessa kaupungista, ja vielä niin vanhasta ja merkittävästä sellaisesta kuin Jerusalem, mutta lähes samalla tavalla voisi puhua Roomasta. Jerusalem on kuitenkin jotain enem-män, sillä on myös hengellinen merki-tys, ja tätä motiivia tarkastelee munkki Serafim. Jerusalem on monelle juuta-laiselle, kristitylle ja myös – muslimille suoranainen hengellinen kokemus. On-han olemassa jopa sairaus, jota kutsu-taan Jerusalemin syndroomaksi. Ei mi-kään muu kaupunki maailmassa saa ihmisissä herätä niin paljon voimakkai-ta tunteita joko kiihkeää rakkautta tai vihaa. Sen, joka asuu Jerusalemissa, on vaikea pysyä kylmänä, pysytellä ulko-puolisena, vaikka kuinka pyrkisi siihen. Jerusalem haastaa ottamaan kantaa, se ei voi jättää ketään hiljaiseksi. Myös kirjassa ”Jerusalem : en bok som hjäl-per dig att gå vilse” (Söderström, 2011) sen kirjoittajat Mats Gezelius, Mikaela Hasan ja Eva Odrischinsky ovat kokeneet jotain samaa, samoin kuin Semy Kahan kirjassaan ”Ikkuna Jerusalemiin : kulttuuria, katuja, kulki-joita” (Kirjapaja, 2004).

Munkki Serafim käsittelee hyvin seikkaperäisesti, mikä on Jerusalemin merkitys juutalaisille, kristityille ja muslimeille. Esipuheessaan hän toteaa seuraavaa: ”Jerusalem. Jo pelkkä sana herättää tuntemuksia jostain suurem-masta. Toisaalta sana tuo mieleen myös loputtomat konfliktit. Jerusalem on kaksi maailmaa, ajallinen ja ajaton. Samaa kaupunkia voi katsella Jumalan asuinsijana tai skorpionin maljana. Kumpaisenakin se on tavattoman kieh-tova.” Serafimin kirjan keskeinen tee-ma on kuitenkin ajaton Jerusalem, Je-rusalemin idea. Kaupungin ulkonainen poliittinen idea, jota Montefiore kuvai-lee, toimii ikään kuin taustakulissina. ”Historialliset puitteet ovat toki ihmet-telyn aihe sinänsä. Jerusalemin poliitti-nen historia on ainutlaatuinen. Kolmen vuosituhannen aikana kaupunki on val-lattu, piiritetty tai tuhottu viitisenkym-mentä kertaa”, näin kuvailee Serafim. ”Pysäyttävintä Jerusalemissa on kui-tenkin kaupungin pyhyys. Maailmassa on monia pyhiä paikkoja, mutta Jerusa-lem on monessa suhteessa ainutlaatui-nen. Kyseessä ei ole ainoastaan paikka, jossa on pyhyyttä. Monille Jerusalem on paremminkin pyhyyttä, joka ilme-nee paikkana. Juutalaisuudessa Jerusa-lem, erityisesti Temppelivuori, on kosmoksen keskipiste ja kaiken uskon-nollisen ajattelun ja toiminnan keskus. Kristinuskossa Jerusalem on näyttämö-nä maailmanhistorian suurimmalle ja käsittämättömimmälle tapahtumalle:

Gladiolus 1/2014   

30  

siellä ihmiseksi tullut Jumala maistoi kuolemaa ja nousi ylös maailman elä-mäksi. Islamissakin Jerusalemilla on ainutlaatuinen asema paikkana, josta Muhammad nousi mystiselle taivas-matkalleen. Kaikki kolme uskontoa liittävät Jerusalemiin voimakkaita eska-tologisia odotuksia”, kiteyttää hän.

Jerusalemissa voi kokea olevansa lähel-lä Jumalaa, lähempänä taivasta, paratii-sissa. Sieltä rukoukset nousevat var-masti ”Jumalan korviin”. Itkumuurin kivien välit ovat täynnä lukuisia kirje-lippusia, joihin ihmiset ovat kirjoitta-neet rukouksiaan uskoen, että Jumala näin varmemmin vastaa niihin. Näin digiaikana voi jopa virtuaalisesti osal-listua rukoiluun olematta paikan päällä ja jättää rukouspyynnön printattavaksi kiven koloon (http://www.aish.com/w/46127727.html). Jerusalem on ollut kaikkina aikoina myös pyhiinvaellusten kohde. Juutalai-set samoin kuin alun perin muslimit rukoillessaan kääntyivät sen suuntaan. Koraanissa kerrotaan Muhammadin yöllisestä matkasta tai taivasmatkasta, joka oli samalla matka paratiisiin. Ko-raanissa tuo paikka on ”al-aqsa” (’ka-uimmainen’), joka islamissa on pai-kannettu Jerusalemiin. ”Kultainen Jerusalem” on kirja, joka kannattaa jokaisen kristityn lukea, kos-ka se antaa ymmärrystä, ei vain nyky-ajan politiikasta kuten moni helposti kokee, vaan myös uskomme juurista, mutta myös haastaa jokaisen kristityn

dialogiin tai oikeammin sanottuna tria-logiin yhä monikulttuuristuvassa Suo-messa. Munkki Serafim toteaa saat-teessaan: ”Suomessa on paljon Jerusa-lemin ystäviä. Toivon, että tämä kirja avaa heille uusia näköaloja Pyhän kau-pungin kätköissä eläviin maailmoihin – niin juutalaisiin, kristillisiin kuin isla-milaisiinkin”.  

 

 

 

 

 

 

 

Gladiolus 1/2014   

31  

Hannu Lehtonen,

pastori, Soini

RautainenkirjaMikä on ollut elämässäni erityisen merkityksellinen hengellinen kirja Raamatun ohella? Tällaisen kirjoitus-pyynnön sain jokin aika sitten ja lupa-sin jotakin kirjoittaa tästä aiheesta.

Kun mietin tätä kysymystä, vastauksia voisi antaa useita. Allekirjoittanutta tunteville ei liene yllätys, että Lutherin teokset ovat olleet ja ovat minulle tär-keällä sijalla. Kuitenkin haluan tässä ottaa esille sen kirjan, joka on uskoak-seni vaikuttanut kaikkein eniten. Se kirja on Hanna Raudan Vanhaa ja uutta virttä.

Elin lapsuuden ja nuoruuden jonkinlai-sessa lapsenuskossa. Rippileirin muis-tan tänäkin päivänä aikana, jolloin Ju-mala erityisesti kutsui minua. Lukion loppupuolella elin voimakasta etsimi-sen aikaa. Näissä vaiheissa tulin oma-kohtaisen uskon alkuun, voisin sanoa. Aloin lukea Raamattua, rukoilla, etsiä toisten uskovien seuraa jne. Jeesuksesta tuli hyvin todellinen ja rakas minulle.

Sitten jouduin melko pian vaikeaan hengelliseen ahdistustilaan. Taivas tun-tui sulkeutuneen minulta. Suurimman pelon ja tuskan aiheutti erittäin suuri hätä siitä, että olen tehnyt syntiä Pyhää

Henkeä vastaan jota syntiä ei Jeesuksen sanojen mukaisesti koskaan anneta an-teeksi.

Näissä vaiheissa uskova isoäitini sai tietää tilanteestani ja toi henkilökohtai-sesti alussa mainitun Hanna Raudan kirjan minulle. Tänäkin päivänä uskon varmasti, että edesmennyt isoäitini sai siinä tilanteessa toimia Jumalan enkeli-nä ja siunaan hänen muistoaan! Hän toi kirjan, joka johti minut pois ahdistuk-sen pimeydestä valoon ja uuteen toi-voon.

Minulla on edelleen hallussani se kirjan kappale, jonka isoäitini silloin kerran minulle toi. Kirjan runsaat alleviivauk-set ja merkinnät kertovat siitä, että olen lukenut kirjaa kirjaimellisesti ahmien. Tuo kirja kertoo Laina-nimisestä etsi-jästä, joka käy läpi pitkällisen ja osit-tain aika tuskallisen hengellisen proses-sin. Kirja päättyy siihen, että Laina on pääsee varmuuteen totuudesta. Hänelle kirkastuu Jeesuksen kaikkia koskeva

Gladiolus 1/2014   

32  

lunastustyö valtavana, ihanana totuute-na, jonka varaan hänkin saa jäädä.

Tämän kirjan päähenkilöön oli minun varmasti helppo samaistua. Hän etsi ja niin minäkin etsin ja halusin kiihkeästi myös löytää. Hanna Raudan kirjan eh-dottomasti tärkein asia oli sen sisältämä kirkas evankeliumi. Tuo kirja allevii-vaa suurella voimalla sitä, että Jeesus on lunastanut koko maailman sen syn-neistä. Siinä käytetään Jeesuksen lunas-tustyön merkityksestä vanhaa evanke-lista sanontaa koko maailman autuus. Kirjan päähenkilö, Laina, löysi lopulta itsensä autuaana koko maailman au-tuudessa.

Vanhaa ja uutta virttä kohdistaa lukijan katseen yksin Jeesukseen. Luulen, että omallakin kohdallani olin askaroinut enemmänkin sen kanssa, löytyykö omasta sydämestäni uskoa. Kuitenkin asia on niin, että ei meidän uskomme ole kuollut meidän puolestamme vaan Jeesus. Tämä sama asia lausutaan hie-nolla tavalla virressä 311: ”Siis vieläkö kärsit sä orjuuttasi ja aina vain katselet puutteitasi, kun Jumalan Karitsaa kat-sella saa, myös sinua verellään puhdis-tavaa?”

Hanna Raudan teoksen lukeminen ei poistanut ahdistustani hetkessä, mutta se kirja toi minulle puhtaan evanke-liumin. Raudan kirja merkitsi minulle evankeliumin aamunkoittoa. Asiaa voi-si verrata auringon säteisiin, jotka lämmittävät ja valaisevat. Pyhä Henki

alkoi kirkastaa tuon kirjan välityksellä minulle, suuressa ahdistuksessa olleel-le, evankeliumia Jeesuksesta Kristuk-sesta. Ihmeellistä on Jumalan johdatus! Hän antoi kerran Hanna Raudan sydä-meen halun kirjoittaa tällainen kirja. Ja sitten hän käytti sitä vuosikymmeniä myöhemmin minunkin kohdallani, ja monen muun! Kristityn ihmisen työ tuottaa hedelmää vielä hänen kuoltu-aankin! (Hepr. 11:4)

Hanna Raudan kirja antoi minulle py-syvän opetuksen siitä, että usko tulee rakentaa Jumalan varman sanan, pyhän Raamatun varaan. Varmasti usein us-kontaipaleen alkupuolella usko raken-tuu enemmänkin tunteisiin ja koke-muksiin. Näin oli itsellänikin nuoruu-dessa. Olin saanut eräitä hyvin ihania kokemuksia, jotka vakuuttivat minua siitä, että uskon asiat ovat totta. Mutta riipuin voimakkaasti näissä tunteissa. Tällaiset tunteet ja kokemukset ovat kuitenkin hyvin pettävä pohja uskolle. Voin esimerkiksi tänä päivänä olla hy-vin iloinen ja varma, mutta huomenna kaikki voi olla aivan toisin. Meidän tuleekin rakentaa uskonelämä yksin Jumalan sanan lupausten varaan. Rau-dan kirja opasti rakentamaan yksin Ju-malan sanan varaan ja kunnioittamaan sitä.

Vanhaa ja uutta virttä –teosta on var-maan monta kertaa arvosteltu siitä, että se on varsin poleeminen. Samaa kri-tiikkiä on esitetty esimerkiksi Hedber-

Gladiolus 1/2014   

33  

gin Pyhän kasteen puolustuksesta, pu-humattakaan sitten monista Martti Lut-herin teoksista. Väärän opin paljasta-minen ja hylkääminen on kuitenkin se-kin osa Jumalan sanan opetusta. Mei-dän aikanamme monta kertaa väärään oppiin suhtaudutaan lähinnä mielen-kiintoisena näkökulmana: ”Ai, sinulla on tuollainen näkemys.” Väärä oppi on kuitenkin todellisuudessa ihmisen ian-kaikkista autuutta uhkaava vaara. Han-na Raudan teos on omalla kohdallani vaikuttanut myös tässä suhteessa. Se on osaltaan muistuttanut siitä, että meidän tulee valvoa ja punnita Jumalan sanalla niitä opetuksia ja oppeja, joita koh-taamme, ja hylätä väärä.

Olen lukenut Raudan teoksen jälkeen monia muita hyviä kirjoja. Mutta kiitän Jumalaa siitä, että hän tämän kirjan avulla opetti minua tuntemaan evanke-liumin ristiinnaulitusta ja ylösnoussees-ta Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta.

”Vuoti kallis veri kerran kukkulalla Golgatan. Vihan sammutti se Herran ankaran ja polttavan. Viisi haavaa vuo-ti verta vuoksi koko maailman, uuden liiton pyhää verta, uhriverta Karitsan.

2. Koska syntejä ei saada anteeksi voi milloinkaan ilman että veri vuotaa, Jeesus suostui kuolemaan. Yksi uhri aina riittää, muuta ei nyt tarvita. Iloi-sesti saamme kiittää, kaikki on jo val-miina.

3. Jeesus kalliin, kalliin hinnan maksoi meidät ostaen. / Kulta kaikki on sen rinnan tuhka tyhjän arvoinen. / Jeesus täysin velan maksoi ihmiskunnan synti-sen. / Vain hän kaiken maksaa jaksoi, velka hukkui verehen.

4. Ylhäältä näin alas asti esirippu re-pesi. / Välimuuri valtavasti temppelissä hajosi. / Näin hän saattoi maan ja tai-vaan, ihmiset ja Jumalan, / uuteen yh-teyteen aivan kautta ristinkuoleman.

5. Jeesukselle yksinänsä kuuluu tästä kunnia. / Veisatkaamme verestänsä täällä murheen laaksossa. / Hänen ver-taan liikaa kiittää ei voi tässä ajassa. / Siitä kiitosmieltä riittää ikuisesti tai-vaassa.”

(Siionin kannel 51, sanat: Hanna Rau-ta)

Gladiolus 1/2014   

34  

Ida Heikkilä, TM, ekume-niikan jatko-opiskelija

Laki,evankeliumijaniidenherkkätasa‐paino Jumalan kyllä & Jumalan ei. Lain ja evankeliumin tehtävä. C.F.W.Walther SLEY-Kirjat, Helsinki 1994 ISBN nro: 951-618-067-1

Uskon ydinkysymyksen äärellä Lapsuudenkotini kristillisyys muodos-tui luterilaisen paikallisseurakunnan, metodistikirkon ja viidesläisyyden tar-joamista aineksista. Niin paljon hyviä eväitä kuin näiltä ajoilta sainkin, ei mi-nulle teinivuosina vielä kirkastunut, mitä merkitsevät sanat ”mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka van-hurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room.4:5). Näin ajattelen siksi, että kun noin 20-vuotiaana tartuin C.F.W. Waltherin teoksesta ”Laki ja evanke-liumi” (Die rechte Unterscheidung von Gesetz und Evangelium) tehtyyn tiivis-telmään ”Jumalan kyllä & Jumalan ei. Lain ja evankeliumin tehtävä”, tuntui minusta siltä, kuin olisin ensi kertaa

varsinaisesti oppinut tuntemaan armol-lisen Jumalan. Ymmärsin, että minkä Jumala vaatii, sen Hän myös antaa! Tuo löytö on ollut minulle mittaamat-toman arvokas niin omassa uskonelä-mässäni kuin teologian harjoituksessa-ni, ja opettelen jatkuvasti tuntemaan sitä syvemmin. Lain ja evankeliumin suhde on siitä erikoinen, että se väläh-tää mielessä kirkkaana vain aika ajoin, eikä sitä tunnu voivan tyhjentävästi ymmärtää. Siksi siihen saa ja tulee pa-lata yhä uudestaan. Sain tilaisuuden tarttua mainittuun ”Jumalan kyllä & Jumalan ei” -kirjaseen opiskellessani lukuvuoden Kansanlähetysopiston Teologisella lin-jalla. Tuo vuosi oli kohdallani teologi-sen ajattelun heräämisen ja ylipäätään kristillisen uskon perusteiden pohtimi-sen aikaa, ja monet kurssilla tentti-mämme kirjat, kuten Aksel Valen-Sendstadin ”Kristillinen dogmatiikka”, Bo Giertzin ”Kalliopohja” ja Tapio Puolimatkan ”Usko, tieto ja myytit”,

Gladiolus 1/2014   

35  

tekivät minuun lähtemättömän vaiku-tuksen. Olen yhä kiitollinen linjavas-taavallemme Lauri Kivirannalle näistä erinomaisista kirjavalinnoista.

”Laki ja evankeliumi” on kirjoitettu vuonna 1897. Sen kirjoittaja, C.F.W. Walther  (1811−1887), syntyi Saksin osavaltiossa, josta hän joutui pakene-maan uskonnollista painostusta Yhdys-valtoihin vuonna 1838. Siellä hänestä tuli uuden luterilaisen kirkkokunnan, Missouri-synodin, ensimmäinen presi-dentti. Waltherin teos koostuu 25:stä teesistä, joissa erittäin selvästi ja yti-mekkäästi esitetään Jumalan lain ja evankeliumin tehtävät, erot, keskinäi-nen suhde sekä ennen kaikkea oikea tapa opettaa näitä kahta seurakunnalle. Kirja sisältää runsaasti raamattuviittei-tä, joten se on sopivaa luettavaa myös sille, joka ei purematta niele luterilaista laki-evankeliumi -erottelua. ”Jumalan kyllä & Jumalan ei” noudattaa samaa perusrakennetta, mutta tiivistetyssä muodossa. Jumalan sanan oikea jakaminen… Yksi C.F.W. Waltherin tärkeimmistä teeseistä on, että koko Raamatun opil-linen sisältö koostuu kahdesta opista, jotka eroavat toisistaan perustavanlaa-tuisesti: laista ja evankeliumista. Tämä koskee yhtä lailla Vanhaa ja Uutta tes-tamenttia. Lain ja evankeliumin oikea erottaminen on Waltherin mukaan jo-kaisen kristityn ja erityisesti teologin

tärkein taito. Ilman tuota taitoa, jonka voi oppia vain Pyhän Hengen koke-muksen koulussa, Raamattu on ja py-syy suljettuna kirjana. Waltherin ope-tuksen päämääränä on selvästi seura-kunnan paras sekä raamatunmukaisen uskon ja elämän syntyminen, ei kaa-vamaisen ”julistusmetodin” itsetarkoi-tuksellinen noudattaminen. Niille, jotka ovat kohdanneet uskonkriisissä olevia ihmisiä tai kuluttaneet omat voimansa loppuun lain noudattamisen tiellä, on-kin selvää, ettei kyse ole ”vain opilli-sista” asioista. ”Laki ja evankeliumi” -kirjan näkö-kulma on seurakunnan näkökulma. Ti-lanne, jossa lakia ja evankeliumia ensi-sijaisesti julistetaan, on kristillisen seu-rakunnan messussa tapahtuva saarna. Sen paremmin laki kuin evankeliumi-kaan eivät siis kuulu kristillisen uskon alkeisiin, jotka seurakunnassa käyvät ns. edistyneet kristityt voivat jättää taakseen. Vaikka lain ja evankeliumin varsinainen jakamisen paikka onkin seurakunta, saarnan vaikutukset sätei-levät kaikkeen elämään myös messun ulkopuolella ja jäsentävät sitä. Lain ja evankeliumin julistaminen kuu-luu seurakuntakontekstiin myös siksi, että se kuuluu erottamattomasti yhteen sakramenttien kanssa: oikea opettaja ohjaa syntiensä pelästyttämät seurakun-talaiset ehtoollispöytään vastaanotta-maan Kristuksen ruumiin ja veren sekä

Gladiolus 1/2014   

36  

muistamaan kasteensa armoliittoa. Jos näin ei tapahdu, ihminen jää abstraktin armon varaan kamppailemaan oman syntisyytensä kanssa.. Julistus, joka kehottaa menemään Kristuksen ristin juurelle, muttei kerro konkreettisesti kuinka sinne pääsee, johtaa vain ahdis-tukseen. Seurakunnallinen aspekti aset-taa myös seuraavan haasteen: paimenen on tunnettava laumansa ja sen hengel-linen tila, sillä lain kauhistamille synti-sille ei tule julistaa lakia vaan evanke-liumia, ja katumattomille syntisille taas pelkästään lakia. Walther varoittaa useasta sudenkuopas-ta, johon lain ja evankeliumin erottami-sessa voidaan langeta; jotkut vaaroista ovat räikeitä, toiset taas ensi lukemalta harmittoman kuuloisia. Ehkä juuri ne harmittomat hiipivät ajatteluumme kuin huomaamatta ja saavat aikaan suurinta tuhoa. Seurakunnan opettaja ei saa se-koittaa lakia ja evankeliumia toisiinsa, vaan hänen tulee ensin julistaa lakia sen täydessä ankaruudessa ja sitten evankeliumia sen täydessä suloisuudes-sa. Jos hän ei tee näin, laki ja evanke-liumi eivät pääse täyttämään niille an-nettua tehtävää: ihmisen synnin paljas-tamista ja Kristuksen luo johtamista. Lain ja evankeliumin sekoituksesta syntyy tasapaksu sanoma, joka kyllä näennäisesti puhuu armosta, mutta vaa-tii ihmistä tekemään oman osuutensa vastalahjana ja kuuliaisuuden osoituk-sena Jumalalle. Tässä yhteydessä on

tärkeää muistaa, että laki palvelee evankeliumia ja johtaa sen luo, ja että evankeliumin on siksi oltava julistuk-sessa etusijalla. Seurakunnan opettajan on elintärkeää muistaa, että usko syntyy ainoastaan evankeliumin lupausten esillä pitämi-sestä, ei mistään ihmisen omasta yrit-tämisestä. Jos hän sen uskoo, hän ei turvaudu omaan taitavuuteensa tai va-kuuttavuuteensa julistajana ja siten ma-sennu ihmisten kääntymättömyydestä tai ylpisty heidän kääntymisestään. Hän ei myöskään aseta raskaita ja turhia taakkoja niiden kannettavaksi, joiden puolesta Kristus on jo tehnyt kaiken. Tällaisia taakkoja sälytetään ihmisten harteille, kun heidät yritetään saada luopumaan synnistä tai heistä koetetaan pusertaa hyviä tekoja lain vaatimusten, uhkauksien tai lupauksien avulla. Sel-lainen on hyödytöntä ja vahingollista, sillä uutta elämää voi syntyä vain ja ainoastaan evankeliumin lahjoittamassa vapaudessa. Julistaja ei myöskään saa asettaa uskon rinnalle minkäänlaisia pelastuksen ehtoja, olivat ne sitten pa-rannuksen tekeminen, täydellinen an-tautuminen, henkilökohtainen ratkaisu, rakkaus Jumalaan, elämän uudistus tai hyvät teot. Näissä kaikissa piilee se vaara, että ihminen alkaa kuvitella pe-lastuvansa omien tekojensa tai – mikä vielä salakavalampaa − uskonsa vuoksi ja nojalla, eikä sen vuoksi, että hänen uskonsa tarttuu siihen pelastukseen,

Gladiolus 1/2014   

37  

jonka Jeesus Kristus on sovintokuole-mallaan hankkinut. Kun uskon vah-vuudelle, tietoisuudelle tai vaikutta-vuudelle asetetaan ehtoja, tulee uskosta itsestään tärkeämpi kuin sen kohde, Kristus. … ja sen kuuleminen Vaikka Jumalan sanan jakaminen ei kuuluisikaan jokapäiväisiin työtehtä-viin, kuten se ei kohdallani kuulu, eivät Waltherin teesien soveltamismahdolli-suudet lopu kesken. Jos saarnatuolissa seisovan on tärkeää olla taitava lain ja evankeliumin erottaja, on sitä oltava myös kirkonpenkissä istuvan. Mummi-ni ei kuulemma arkaillut nuhdella koti-kirkon pastoria edes kesken saarnan, jos tämä opetti raamatunvastaisesti, ja luulen vanhan kansan parista löytyneen muitakin hänen kaltaisiaan. En suora-naisesti rohkaise seuraamaan mummini mallia, mutta olen vuosien varrella huomannut, että tarkkakuuloisuus saar-noja kuunnellessa on hyvästä. Jos sy-dämeni on raskas saarnan jälkeen eikä sitä odotettua evankeliumia tullutkaan, tiedän, että saan luottavaisesti kääntyä Raamatun lupausten puoleen. Myös jokapäiväisessä elämässä lain ja evankeliumin kysymykset tulevat etee-ni jatkuvasti: mistä löydän voiman la-kata toimimasta tavalla, joka vahingoit-taa lähimmäistäni; palasinko taas van-haan riitaan ja vaadin hyvitystä ja ka-

tumusta, vaikka olen jo antanut anteek-si; yritänkö vaatimuksilla saada aikaan muutosta toisessa? Näissä pienissä tuli-kokeissa mitataankin se, onko Jumalan laki saanut osoittaa minut syntiseksi, armoa kipeästi tarvitsevaksi, ja olenko saanut omistaa evankeliumin vapautta-van tuomion. Vain jos näin on, voin olla evankeliumin äänenä myös lähim-mäiselleni.

Gladiolus 1/2014   

38  

Ville Auvinen, TT, STI:n pääsihteeri

Luterilainenuskotä‐nään.Augsburgintunnustuksenseli‐tyksiä.

(SLEY‐kirjatOy1981)

Myönnän, etten ole ahkera lukija. Sitä-kin innokkaammin olen hamstrannut kirjoja, ja varsinkin nuorena opiskelija-na tavoitteeni oli täyttää kirjahylly hy-villä mutta halvoilla antikvariaateista löytyvillä kirjoilla.

Kerran olin käymässä kodistani Turusta Helsingissä jossain Sleyn tilaisuudessa, ja halpakirjapöydältä tarttui mukaani kirja, johon on koottu alun perin Sa-nansaattaja-lehdessä julkaistuja Augs-burgin tunnustuksen selityksiä. Kirjoit-tajina on joukko evankelisen liikkeen oppineita teologeja.

Kotimatkalla bussissa aloin lukea kirjaa ja sain lähes mystisen kokemuksen, kirkastusvuorihetkeksi sitä varmaan voisi kuvailla. Kirjaa lukiessani toi-voin, että matka Helsingistä Turkuun ei päättyisi lainkaan – mikä paljasjalkai-selle ja patrioottiselle turkulaiselle on varsin erikoinen toive.

Kokemus ei johtunut kirjan kaunokir-jallisista arvoista. Kirjan teksti on si-nänsä kuolettavan kuivaa asiatekstiä, jollaista yleensä en jaksa lukea kym-mentä minuuttia kauempaa. Nyt kui-tenkin teksti ja nimenomaan sen sisältö alkoi elää ja puhutella ja koskettaa sie-lua. Luterilainen tunnustus kaikessa kuivuudessaan ja asiallisuudessaan on-kin aarre, joka selittää ja välittää sielul-le Raamatun opin ja siinä itse Kristuk-sen. Kirjaa lukiessani sain seurustella Kristuksen kanssa ja katsella häntä ris-tiinnaulittuna minun edestäni.

Tätä kirjoittaessani on kirja edessäni. Yhteensä 26 noin kolmen sivun mit-taista kahdeksan eri kirjoittajan kirjoit-tamaa artikkelia Confessio Augustanan eri artikkeleista. Pelkäänpä, että jos nyt lukisin kirjan, en enää kokisi samoin kuin silloin kerran kolmisenkymmentä vuotta sitten. Varmaan nytkin voisin tyytyväisenä ja ilolla yhtyä Augustanan ja sen suomalaisten selittäjien selityk-siin, mutta kirkastusvuorikokemuksia ei oteta vaan ne annetaan, kuten minul-le bussissa matkalla Helsingistä Tur-kuun.

Gladiolus 1/2014   

39  

Juho Sankamo, TT, pastori, Turun Mikaelin seurakunta

Antioch&RomeRaymond E. Brown and John P. Meier: Antioch & Rome. New Testament Cradles of Catholic Christianity. London: Geoffrey Chapman. (1982)

Pidän erityisesti sellaisesta teologian tutkimuksesta, joka nojautuu tukevasti Raamattuun ja historiaan. Lisäksi teo-logian pitäisi tarjota ratkaisuja tämän päivän haasteisiin. Juuri näiden arvi-ointikriteereiden valossa Raymond E. Brownin ja John P. Meierin kirja An-tioch & Rome. New Testament Cradles of Catholic Christianity on erityisen kiinnostava. Listaan sen nyt jopa par-haaksi lukemakseni teologiseksi kirjak-si. Se on auttanut minua ymmärtämään alkukristillisyyden kehitystä, sen var-haisimpia kehtoja, joista kirkko nousi apostolisena, pyhänä, katolisena ja yh-tenä. Alkukristillisyyden kehityskulusta on käyty Suomessakin värikästä keskuste-lua. Joskus ajatellaan, että alussa oli ristiriitainen moninaisuus, tyhjyys, pi-meys ja alkukaaos. Tältä pohjalta kir-kon myöhempi jakautuminen ja pirs-toutuminen toisen ja kolmannen suku-polven aikana olisi ollut luonnollista.

Näin onkin väitetty, että tuona aikana kristikunta oli pahasti jakautunut Jaa-kobin, Johanneksen, Pietarin ja Paava-lin edustamiin kristillisiin suuntauksiin, jotka saattoivat julistaa toisiaan kiro-tuiksi. Tämän saman tulkintamallin mukaisesti myöhempi kirkollinen yhte-ys perustui piispalliseen pakottamiseen, Hengen kahlitsemiseen ahtaisiin raken-teisiin ja ”sanaan ja sakramenttiin”.

Suomessa kristikunnan ensivaiheita on taannoin valaissut Heikki Räisänen suurteoksessaan Mitä varhaiset kristityt uskoivat? (2011). Meierin ja Brownin loppupäätelmät ovat kuitenkin aikalail-la erilaisia kuin Räisäsen. Brown ja Meier ovat sillä kannalla, että Pietari edusti maltillista juutalaiskristillisyyttä, ikään kuin kultaista keskitietä, joka veti puoleensa laitapuolen kulkijoita, oike-alla olevaa Jaakobia joukkoineen, sa-moin kuin vasemmalla kulkevaa Paava-lia joukkoineen. Brownin ja Meierin mukaan alkukristillisyydessä vaikutti

Gladiolus 1/2014   

40  

kolme suurta linjaa: Jaakobin juutalais-kristillisyys (Jerusalem), Pietarin mal-tillinen juutalaiskristillisyys (Antiokia, Rooma), ja Paavalin hellenistijuutalai-nen kristillisyys.

Vuonna 2006 saksalainen huipputeolo-gi, Martin Hengel julkaisi teoksensa Saint Peter: The Underestimated Apostle. Siinä hän kallistuu sille perin-teiselle kannalle, jonka mukaan Mar-kuksen evankeliumi on jonkinlainen yhteenveto siitä evankeliumista, jota Pietari julisti. Matteus ja Luukas, niin kuin hyvin tiedetään, käyttivät Markus-ta päälähteenään – ehkä juuri sen vuok-si, että tuon evankeliumin perustana uskottiin olevan kovan luokan auktori-teetti, Kristuksen ykköstodistaja, Pieta-ri. Näin ollen Martin Hengel ehdottaa, että Synoptiset evankeliumit edustavat ”Pietarin evankeliumia”. Jos tämä pitää paikkansa, niin Pietarin merkitys on ollut todella keskeinen alkukristillisyy-den kehityksessä. Häntä ei pidä vähä-tellä yksinkertaiseksi galilealaiseksi maalaisjuntiksi. Todellisuudessa hän näyttää olleen luova teologi ja karis-maattinen johtaja, joka on saanut todis-tuksensa läpi varsin laajasti.

Meier ja Brown tunnustavat alkukir-kossa olleet jännitteet, mutta silti he ovat sitä mieltä, että Jaakob, Pietari ja Paavali ovat aina olleet kommuuniossa, ehtoollisyhteydessä keskenään. Meier ja Brown kuitenkin väittävät, että Paa-valin hellenistikristittyjen samoin kuin

Jaakobin juutalaiskristittyjen joukossa oli johtajiaan paljon radikaalimpaa vä-keä. Jaakobin äärioikeistosta erkani tiettyjä juutalaiskristillisiä suuntauksia, jotka eivät voineet hyväksyä laista va-paata pakanamissiota. Heidän mukaan-sa pakanuudesta kääntyneiden ihmisten tuli pakosta noudattaa juutalaista lakia – heidät piti ympärileikata (Ap. t. 15:1). Jaakob itse vastusti tuollaista ratkaisua. Jaakobilla oli vaikeuksia ni-menomaan Jerusalemin seurakunnan oikeistosiiven kanssa (Ap. t. 21:20). Tietysti tämä radikaali juutalaiskristil-linen siipi joutui kovaan riitaan Paava-lin ja hänen kumppaneidensa kanssa. Paavalin piirit toisaalta vuotivat libe-raaleihin radikaalinäkemyksiin. Paava-lin perustamissa seurakunnissa ilmeni seksuaalista moraalittomuutta, skis-maattisuutta, kurittomuutta, ehtoollisen vääränlaista viettoa ja epäuskoa jopa Kristuksen ylösnousemusta kohtaan (1. Kor. 1, 5, 11, 15).

Näemme Paavalin kirjeistä, että Paava-lilla oli ajoittain suuria vaikeuksia tiu-kan linjan juutalaiskristittyjen kanssa, jotka tekivät ahkerasti pakanalähetys-työtä Galatiassa. On syytä huomata, että he eivät vastustaneet pakanalähe-tystä. Päinvastoin, tiukan linjan juuta-laiskristityt tekivät kovasti lähetystyötä, mutta he vaativat, että käännynnäisten oli otettava ympärileikkaus ja näin tulla ensin juutalaisiksi päästäkseen seura-kunnan yhteyteen. Paavalin kielenkäyt-tö näitä vastustajistaan kohtaan on

Gladiolus 1/2014   

41  

kaikkea muuta kuin diplomaattista. Hän kutsuu heitä, ”toisen evankeliumin julistajia”, koiriksi, jotka voisivat kuo-hita itsensä (Gal. 1:8; 5:12; Fil. 3:2–3). Lähetyskentillä kristityt ääriryhmät kä-vivät kovaa taistelua keskenään. Pa-nokset olivat kovat. Millaista kristinus-koa maailmaan istutetaan? Paavali tii-vistää jännittyneen tilanteen mm. näin (Gal. 4:17):

”Nuo toiset koettavat innokkaasti vai-kuttaa teihin, mutta heidän intonsa ei ole oikeaa. He tahtovat erottaa teidät meistä, jotta te intoutuisitte kannatta-maan heitä.”

Meier painottaa kirjassaan, että sekä Pietari että Paavali vaikuttivat Antioki-assa ensimmäisen sukupolven aikana (Gal. 2:11–14; Ap. t. 11; 13). Tutkijat hyvin yleisesti ajattelevat, että Matte-uksen evankeliumi on syntynyt An-tiokian seurakunnassa toisen sukupol-ven aikana (70–100-luvuilla). Matteuk-sen evankeliumi on kuin suuri varasto, jonne isäntä – eli taivasten valtakunnan opetuslapseksi tullut lainopettaja – on koonnut ”sekä uutta että vanhaa” (Matt. 13:52). Antiokian kaupunki oli Roo-man valtakunnan kolmanneksi suurin kaupunki. Se oli suuri hellenistinen metropoli, jonka keskellä asui koko Syyrian suurin juutalainen vähemmistö. Matteuksen evankeliumille on leimal-lista se, että siinä pidetään toisaalta kiinni juutalaisuuden perinnöstä, ja toi-saalta evankeliumi kuuluu lopulta, kun

Jeesus on noussut kuolleista, kaikille kansoille. Matteus sovittaa yhteen van-han ja uuden, mutta uuden ehdoilla. Uutta viiniä ei voi laskea vanhoihin vaan uusiin leileihin. ”Silloin molem-mat säilyvät” – siis uudet ja vanhat lei-lit (9:17).

Matteus tuo esiin myös apostolisen joh-tajuuden ja vallan merkityksen. Pietari nousee, niin kuin Meier toteaa, ”pää-rabbiksi”, joka avaintenvallan haltijana päättää kirkon halakhan – eli miten sen tulee elää ja uskoa (Matt. 16:17–20). Hän on kaivattu auktoriteetti, jonka mandaattina on sovittaa yhteen uutta ja vanhaa, juutalaiset ja hellenistiset kris-tityt eri näkemyksineen. Sekalainen seurakunta tarvitsee johtajan. Hänen tulisi myös sovittaa yhteen Antiokian seurakunnassa vahvana vaikuttavat Pie-tarin, Paavalin ja Jaakobin opetusperin-teet. Meier on vakuuttunut, että Pietarin asema luvussa 16 kuvaa hänen ”pää-rabbin” asemaansa maailmanlaajuises-sa kirkossa, ei vain Antiokian paikallis-seurakunnassa.

Kolmannen sukupolven aikana (100–110-luvut) Antiokian seurakunnan joh-tajana vaikutti piispa ja marttyyri Igna-tius. Ignatiuksen kirjeistä eri seurakun-nille näemme, että hänen mukaansa kunkin seurakunnan piispa on sen yk-seyden merkki. Ilman piispa ei saisi tehdä mitään. Ilman piispaa ei saisi viettää ehtoollista.. Ignatius taisteli va-semmalla laidalla doketismin harhaop-

Gladiolus 1/2014   

42  

pia vastaan (Ign. Smyr. 2). Se oli joi-denkin hellenistikristittyjen piirissä vaikuttava harhaoppi, jonka mukaan Jeesus oli vain näennäisesti ihminen, ja näin ollen hän vain näennäisesti kuoli ja nousi kuolleista. Toisaalta oikealla laidalla Ignatius kohtasi jyrkän juuta-laisuuden uhan (Ign. Mag. 8–10; Ign. Fil. 6:1). Joillakin kristityillä oli hinkua kääntyä juutalaisiksi, antaa ympäri-leikata itsensä ja viettää sapattia pyhä-päivänään. Myöhemmin vasemmalta laidalta nousi markiolaisuus, jonka mukaan Vanha testamentti oli hylättävä ja kristinuskon juutalaiset juuret hävi-tettävä, samoin vasemmalta laidalta nousi myös vahva gnostilaisuus, joka korosti hämärää, pakanallista salatie-toa. Juuri harhaoppien luoma paine vaikutti alkukristillisyyden piispallisen viran kehitykseen. Tarvittiin joku, jolla on valtaa sanoa, miten asiat ovat. Jos kristityillä ei ollut yhteyttä piispaansa, kaitsijaansa, niin epäilykset heräsivät. Antiokian seurakunta on ollut johtavassa asemassa kirkollisen hierarkian kehityksessä.

Meierin mukaan Antiokian seurakun-nan tie Paavalin ja Pietarin ajoista Mat-teuksen ja Ignatiuksen aikaan on kai-kista muutoksistaan ja mutkistaan huo-limatta looginen. Hän myös painottaa, että kyseessä on yhden seurakunnan kehityskaari, ei siis kuvauksia Antioki-an oletetuista eri seurakunnista eri ai-kakausilta. On hyvä huomata, että piis-pa Ignatius asetti sekä Pietarin että

Paavalin kunniajalustalle (Ign. Room. 4:3). Hän halusi vaalia molempien hengellistä perintöä. Usein 1800–1900-lukujen raamattututkimuksessa on väi-tetty Paavalin ja Pietarin ajautuneen keskenään sovittamattomaan riitaan. Tällöin Antiokian 40-luvun kiistoja ja niiden vaikutuksia on pahasti liioiteltu (Gal. 2:11–14). John Meier, Raymond Brown ja Martin Hengel ainakin esittä-vät varsin vakuuttavasti, että Paavali ja Pietari sopivat riitansa ja pääsivät so-puun viimeistään elämänsä loppupuo-lella. Niin kuin Brown osoittaa, Paavali kirjoitti Roomaan teologisesti syvälli-sen ja perusteellisen kokonaisesityk-sensä. Roomalaiskirjeessä Paavalilla on myös sovitteleva asenne Rooman seu-rakuntaan kohtaan. Hän ylistää heidän uskoaan, joka tunnetaan ”koko maail-massa” (1:8). Hän lähettää heille ter-vehdyksensä kaikista perustamistaan seurakunnista, samoin hänellä ei ole mitään moitittavaa heidän uskossaan, siitäkään huolimatta, että hän ei ole pe-rustanut Rooman seurakuntaa (16:16–17).

Ilmeisesti Rooman seurakunta suhtau-tui Paavalin esitykseen varsin myöntei-sesti. Nimittäin jo 90-luvulla kirjoite-tussa Kleemensin kirjeessä Pietari ja Paavali nimetään Rooman seurakunnan apostoli-sankareiksi, ”kaikkein suu-rimmiksi ja vanhurskaimmiksi pylväik-si”, joiden varassa lepää paljon (Kleem. 5). Näyttää siltä, että Matteuksen evan-keliumissa, Antiokian ja Rooman seu-

Gladiolus 1/2014   

43  

rakunnissa pyrittiin yhdistämään eri kristillisiä suuntauksia. Brownin mu-kaan Rooman seurakunta edusti pitkälti Pietarin maltillista juutalaiskristillisyyt-tä. Se säilytti vahvana kristinuskon juu-talaiset juuret. Roomassa Pietari ja Paavali antoivat korkeimman todistuk-sen uskostaan kuollessaan marttyyrei-na. Tuolloin he saivat myös kiiltävät kruunut entistä useamman kristityn silmissä. Tämä vain edesauttoi heidän auktoriteettiasemansa lujittumista.

Lopuksi, miksi Antioch & Rome on niin hyvä kirja? Mielestäni Meier ja Brown ovat vahvasti oikeilla jäljillä selvittäessään, kuinka alkukristillisyys kehittyi ensimmäisen vuosisadan aika-na. Tämän päivän haasteet ovat osittain samansuuntaisia kuin tuolloin 2000 vuotta sitten. Meillä on tänäänkin tie-tynlainen ”hellenistinen”, liberaali va-sen siipi naispappeineen, moraalisine vapauksineen ja dance-messuineen. Samoin meiltä löytyy varmasti vasta-painoksi myös yltiökonservatiivinen oikeisto. Liberaali protestanttisuus, sa-moin kuin vapautta korostava karis-maattisuus sopivat tuonne vasemmalle laidalle. Ykseyttä ei voi kuitenkaan ra-kentaa laitapuolella kulkevien liikkei-den ympärille, vaan sen ympärille, joka kulkee kultaisella keskitiellä. Niin kuin Meier ja Brown kirjansa lopussa totea-vat, Antioch & Rome ei ole puhtaasti akateeminen tutkimus, vaan sitä voi-daan nähdä hienotunteista ja älykästä apologiaa. Nimittäin vaikka Antiokian

seurakuntaa ei enää olekaan, niin Roo-man seurakunta elää ja voi hyvin, sa-moin Rooman piispalla nähdään olevan aikamoinen auktoriteettiasema. Sanoi-sin, että Antioch & Rome on huippukir-jana osittain tartuttanut minuun sitä saman draivia, joka kulki alkukristilli-syydessä kohti Roomaa ja katolista kirkkoa (Ap. t. 28), periferiasta kohti keskustaa.