hyvinvointiyhteiskunta – luottamus katkolla?

DIAKONIA 1 2 • 2016

Hyvinvointiyhteiskunta – luottamus katkolla?

”Hyvinvointivaltio” tuottaa pahoinvointiaKöyhien lasten pudotuspeli

Hyvinvoinnista hyvintoimintaan

2/16


GLO

BA

ALI

YH

TE

ISV

AST

UU

3 Pääkirjoitus Kaikki perustuu luottamukseen

4 Kuvassa Risto Harisalo

7 Kohti reilua luottamusyhteiskuntaa

10 Ihmisen hyvinvointi ja hyvinvointivaltion

tulevaisuus

14 Hyvinvoinnista hyvintoimintaan

17 Lukudraama leipäjonosta herätti

keskustelua köyhyydestä

20 Toivo inhimillisen elämän elementtinä

ja voimavarana

22 Kirkolla ja diakoniatyöllä on erinomainen

näytönpaikka

24 Luottamus syntyy kasvotusten

26 Kukaan ei jää oman onnensa nojaan

28 Tavoitteeksi vanhusten hyvä ja arvokas elämä

30 Vammaisuus hyvinvointiyhteiskunnassa

– luottamus on katkolla

33 Lapsuuden aikaisen köyhyyden vaikutus

hyvinvointiin

36 Köyhien lasten suomalainen pudotuspeli

38 Lopoyin-house

40 Rippikoulu voi olla uusi mahdollisuus

42 Onko käsitys diakoniatyön tehtävistä

muuttumassa?

44 EAPN vaikuttaa Suomessa ja Euroopassa

46 Tunteeko terroristi vihaa?

48 Kaksoissidos

50 Henttoset52 Kirkko ja julkiset palvelut

54 Aikuissosiaalityön asiakkaiden tulevaisuus ja toivo

56 ”Diakonit viimeistään tietää taikka osaa”

58 Miksi esirukoilemme muiden puolesta?

60 Hallintorajat ylittävä yhteistyö kirkon työssä

62 Menninkäinen63 Kirjat64 Iltahartaus Rakas Jeesus

40

52

4

56

36

17

DIAKONIA 2 2 • 2016 DIAKONIA 3 2 • 2016

On hämmentävää, että aikanamme, jolloin tutkittua tietoa on tarjolla enemmän ja sen saavuttaminen on helpompaa kuin milloinkaan, poliit-tista päätöksentekoa ja kansalaiskes-kustelua leimaa sumeilematon disin-formaation levittäminen, koulutuksen ja tutkimuksen vähättely.

Tämä näkyy esimerkiksi viimeaikai-sessa keskustelussa sosiaalietuuksien väärinkäytöstä. Aika ajoin mediassa viritellään harhaista kuvaa mm. toi-meentulotuen väärinkäytöstä. Vaikka tutkijat ovat osoittaneet useampaan otteeseen, että todellinen ongelma on sosiaaliturvan alikäyttö. Arviolta jopa puolet toimeentulotukeen oikeu-tetuista jättää tukea hakematta. Eri-tyisen ongelmallista alikäyttö on siksi, että usein juuri kaikkein heikoimmassa asemassa olevat jäävät tuen ulkopuo-lelle. Tukea ei osata tai kehdata hakea. Usein turvaudutaan esimerkiksi vahin-gollisiin pikavippeihin.

Monet ihmiset yrittävät selviy-tyä parhaan kykynsä mukaan. Heidän keinonsa ovat usein vain riittämättö-mät tai vahingolliset. Median ja yhteis-kunnallisten vaikuttajien tulisi kantaa vastuunsa siitä, etteivät he vahvista katteetonta käsitystä laaja-alaisesta so siaalietuuksien väärinkäytöstä. On aivan selvä, että on ihmisiä, jotka käyt-tävät järjestelmää hyväkseen. Heitä on kuitenkin väestöstä vähemmistö, ja tällaisia järjestelmän hyväksikäyttäjiä

löytyy yhteiskunnan kaikilta portailta, myös huipulta, kuten olemme huo-manneet mm. viimeaikaisen veropara-tiisikeskustelun yhteydessä.

Sosiologi Stanley Cohen on kutsu-nut moraalipaniikiksi tällaista ihmisten kokemaa tunnetta, että jokin uhkaa hyvinvointia ja yhteiskunnallista järjes-tystä. Turvapaikanhakijat ovat esimer-kiksi joillekin tällainen uhka. Nyttem-min on maalailtu jälleen perusteetonta käsitystä sosiaaliturvan laaja-alaisesta väärinkäytöstä ja työttömien halutto-muudesta tehdä töitä.

Päätöksentekoa ei saisi ohjata asioi-den näkeminen epäsuhtaisesti ja yksi-puolisesti. Tarjolla oleva tutkimustieto tulisi ottaa päätöksenteon tueksi. Myös silloin kun tehdään päätösten vaikutta-vuusarviointia. Hämmentävää on, että kun samaan aikaan hallitus kehittää luottamukseen perustuvaa perustulo-mallia, uudet suunnittelut työllistämis-keinot tuntuvat viestittävän varsin vah-vaa epäluuloa työttömiä kohtaan.

Tässä Diakonia-lehden nume-rossa keskustellaan hyvinvoinnista ja sen edistämisestä. Pidän välttämättö-mänä ja kiireisenä, että yhteiskunnal-lisen päätöksenteon tueksi työstettäi-siin tutkimustietoon perustuvaa käsi-tystä tavoiteltavasta hyvinvoinnista ja sen edellytyksistä. Tästä visiosta käsin tulee punnita sitten muita toimia. Esi-merkiksi on varsin vaikea uskoa, että mm. sote-uudistuksen yhteydessä

yksisilmäisesti ajettu palveluiden kil-pailutus ja yksityistäminen edistäisivät millään ratkaisevalla tavalla ihmisten hyvinvointia.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskun-nan juuret ovat yhteisen, eri kansanryh-miä ja yhteiskunnallisia luokkia yhdistä-vän rintaman kokemuksessa. Päättäjien tulisi olla huolissaan siitä, että tämä kes-kinäinen luottamus ja kokemus samassa veneessä olemisesta alkavat olla kohta menetettyä pääomaa. Erityisesti yhteis-kunnallisen eliitin tulisi nyt kiinnittää huomiota siihen, minkälaisen esimerkin ja viestin se antaa. Tällä hetkellä viesti tuntuu olevan yhä enemmän se, että jokainen pitäköön huolen vain itsestään. Puhe yhteisistä talkoista ei tunnu enää kovinkaan uskottavalta, vaan jopa irvok-kaalta. Luottamus ei rakennu hetkessä, mutta sen voi menettää nopeastikin.

● KALLE KUUSIMÄKI

Kaikki perustuu luottamukseen11.5.2016

◆ JULKAISIJA: Diakonia ry, Kirkon diakonia ja sielunhoito, Diakoniatyöntekijöiden Liitto, Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiö, Kirkkopalvelut, Suomen Merimieskirkko, Espoon Diakoniasäätiö, Oulun Diakonissalaitoksen Säätiö, Martinus-säätiö. ◆ HALLITUKSEN PUHEENJOHTAJA: Tapio Pajunen ◆ KUSTANTAJA: Kotimaa Oy ◆ TOIMITUSKUNTA: Raili Gothóni, Johanna Korkeaniemi, Tiina Laine, Kari Latvus, Irene Nummela, Sari Peltonen, Terttu Pohjolainen, Hannu Rahikainen, Seppo Sulkko ◆ TOIMITUS: PL 210, 00131 Helsinki ◆ PÄÄTOIMITTAJA: Kalle Kuusimäki, p. 050 501 2901 ◆ TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ: Raili Suviranta: [email protected] ◆ TOIMISTOSIHTEERI: Eila Karkkunen, p. 050 369 0988, [email protected] ◆ TAITTO JA KUVANKÄSITTELY: Kotimaa Oy ◆ TILAUKSET JA OSOITTEENMUUTOKSET: Eila Karkkunen, p. 050 369 0988, [email protected] ◆ TILAUSHINTA KOTIMAAHAN: Tilaushinta kotimaahan 45 €/vuosikerta, ulkomaille 50 €/vuosikerta, opiskelijahinta 18 €. Osoitetietoja voidaan luovuttaa kaupallisille ilmoittajille. ◆ KANSI: Antti Sepponen ◆ LEHTI ILMESTYY 4 kertaa vuodessa. Numero 3/2016 ilmestyy 12.10.2016. Lehden teemana on Diakonia-alan toimijat muutoksessa. ◆ ISSN 0355-8797 ◆ ILMOITUSHINNAT: nelivärisenä 1,30 €/pmm. Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 24 %. ◆ ILMOITUSMYYNTI: Pirjo Teva, p. 020 754 2284, 040 680 4057, [email protected] ◆ ILMOITUSTEN VASTAANOTTO JA VALMISTUS: [email protected], p. 020 754 2000

PÄÄKIRJOITUS


KU

VA

SSA

”Suomalaisen on hirveän helppoa heittäytyä julkisten resurssien varaan. Me olemme menettäneet moraalisen kompassimme koneistossa, joka kustantaa hyvinvoivienkin ihmisten palvelut. Meillä pitäisi olla moraalista selkärankaa nähdä ne oikeasti apua tarvitsevat, joita täytyy auttaa välittömästi ja runsaskätisesti”, kritisoi professori Risto Harisalo.

Tampereen yliopiston hallintotieteen emeritusprofessori Risto Harisalo ei pidä termeistä ”hyvinvointivaltio ja

-yhteiskunta”. Ne kun ovat käsitteel-lisesti epämääräisiä ja politisoitunei-ta ilmauksia.

”Kukaan ei voi vastustaa hyvin-vointivaltiota niin kuin aikanaan ku-kaan oikeaoppinen ei voinut vastus-taa kansandemokratiaa.”

”Jokainen toimenpide, jonka katso-taan puolustavan hyvinvointivaltio-ta, on kritiikin yläpuolella. Kun halu-taan lisätä määrärahoja johonkin hy-vänä pidettyyn asiaan, kuka sitä voi-si vastustaa, koska kukaan ei voi vas-tustaa hyvinvointia. Voi hyvänen ai-ka!” Harisalo huudahtaa.

Kriitikon kimpussa on opportunistien armeijaProfessori kokee, että hyvinvoinnin vastustajiksi katsotut marginalisoi-daan. Kannattajat pyhitetään.

Yleisesti kuvitellaan, että yhä uu-det määrärahat kanavoituvat auto-maattisesti hyviksi ja hyödyllisik-si palveluiksi yhteiskuntaan. Tämä tapahtuu hahmottamatta, millaista poliittista motivaatiota tulonsiirrot, palvelut ja sääntelyt palvelevat.

Kansalaiset, jotka syntyvät ja kas-vavat tiettyyn järjestelmään, oppivat pitämään sitä luonnollisena. Heillä ei ole tarvetta kyseenalaistaa edes il-meisiä ongelmakohtia, Harisalo lau-suu lakonisesti.

”Jos joku sitten kohottaa varoitta-van sormensa ja kertoo, ettei kaik-ki olekaan yhteiskunnassa niin hy-vin kuin pitäisi, hänen kimpussaan on kohta armada väittämässä, että tuo tyyppi on hyvinvointivaltion vi-hollinen.”

Kritiikin antaminen on vaikeaa, koska koneiston edustajat eivät puo-lusta kansalaisten hyvinvointia vaan omaa asemaansa koneistossa, Hari-salo jyrähtää.

”Ne, jotka pitävät ääntä hyvinvoin-tivaltion puolesta, ovat usein omalla asiallaan, puolustamassa saavutettu-ja etujaan.”

Miksi tosiasioita ei uskalleta tunnustaaJos jokainen veroeuro tuottaa hyvin-vointia, tämän kansan pitäisi olla äärimmäisen hyvinvoiva. Kukaan ei edes uskalla kysyä, tuottavatko jotkut sijoitukset myös pahoinvointia, Hari-salo jatkaa tykitystään.

Julkisissa palveluissa maksua ei yleensä vaadita hyvätuloisiltakaan. Näin synnytetään tilanne, jossa ky-syntä ylittää tarjonnan mahdollisuudet. Jonot kasvavat, sairauksiin ei saa hoitoa.

”Terveydenhuollossa katsotaan,

että kaikkien on saatava samat palve-lut. Tiedän monta yritysjohtajaa, jot-ka asuvat talven etelässä, mutta hoi-tavat kesällä hampaansa Suomessa.”

Nyt kannattaisi synnyttää yksi-

”Hyvinvointivaltio” tuottaa pahoinvointia

Pitäisikö hyvinvointivaltion auttaa miestä alamäessä ja pelastaa hänet? Entä tuleeko yhteisön, tuttujen ja tuntemattomien, tukea häntä, vai kuuluuko vastuu hyvinvoinnista lopulta miehelle itselleen?


”Hyvinvointivaltio” tuottaa pahoinvointia

tyistä palvelutarjontaa julkisten pal-velujen rinnalle.

”Mitä useampi käyttää rahansa yk-sityisellä puolella, sitä enemmän jää rahaa heille, joilla ei ole resursseja

maksaa palvelunsa itse. Tätä tosiasiaa ei uskalleta ajatella.”

Suomessa on sallittu kerran vuo-dessa Ravintolapäivä, jossa yksityi-set ihmiset voivat myydä tuotteitaan.

Miksei jokainen päivä voisi olla ravin-tolapäivä, Harisalo kysyy.

”Miksi maatalo ei saa myydä maitoa ja leipää? Jos joku saa huonon tuotteen, hän ei osta sitä toiste. Miksi Uber-tak-

J a n n e V i l l a


sikuskit eivät saa työllistää itseään ja menestyä?”

Systeemi passivoi, sossu pilaa nuorisonkinRisto Harisalo ruoskii kas-votonta ”hyvinvointival-tiota”.

”Lähtökohta on, että sys-teemi hoitaa ihmiset, jol-loin lähiyhteisön ei tarvitse tehdä sitä. Kun kaikki ongelmat hoidetaan julkisten palveluiden piirissä ja pal-kastani viedään lähes 50 prosenttia veroina, miksi minä auttaisin toista

– auttakoon valtio!””Ihmiset ovat tässä järjestelmäs-

sä enemmän yksin ja haavoittuvai-sia kuin koskaan. Ja me kutsumme tätä hyvinvointivaltioksi, voi hertta-nen sentään!”

Kansalaisen pitäisi tehdä vas-tuullisesti omat valintansa, kantaa ratkaisujensa taakka ja korjata toi-mintaansa tarvittaessa. Valtion pi-täisi olla vasta viimeinen resurssi, kun muut keinot on käytetty.

Mutta minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

”Osa nuorisosta pyörii sossun ym-pärillä ja pilaa elämänsä.”

Kun valtio tukee tarpeeksi avo-kätisesti nuorta, hänellä ei ole tar-vetta työhön tai opiskeluun. On liian helppoa elää työtä tekemättä ja pon-nistelematta.

”Kuinkahan iso osa aikuisistakin on riippuvaisia julkisesta vallasta? Yhteiskunnan tavoitteena pitäisi ol-la se, että yksilö kasvaa itsenäiseksi ja taloudellisesti riippumattomaksi.”

Repikäämme hyvinvoivilta avustukset poisHarisalon mielestä julkisen vallan täytyy aina auttaa niitä, joilla ei ole omia eikä yhteisöllisiä resursseja sel-viytyä ongelmistaan.

”Vakavasti köyhiä ja moniongel-maisia ihmisiä pitäisi auttaa nykyistä nopeammin ja avokätisemmin. Niiltä taas, jotka eivät ole oikeasti vaikeassa tilanteessa, voitaisiin repiä avustuk-set pois ihan systemaattisesti.”

”Sivistyneessä yhteiskunnassa ei pitäisi vähentää vammaisten vanhus-ten tukia, vaan ottaa tuet pois vah-voilta ryhmiltä. Äänekäs ja vaikutus-valtainen, hyvinvoiva keskiluokka saa kuitenkin aina tahtonsa läpi.”

Heikoimmat häviävät tässä ko-vassa pelissä. He jäävät riittämättö-män avun varaan, kun rahaa siirre-tään hyvinvoiville, Harisalo summaa.

Emeritusprofessori antaa esimer-kin yliopistomaailmasta.

”Yliopistossa opiskelee enemmän keski- ja yläluokan kakaroita kuin alimman kerroksen. Miksi julkisen vallan pitäisi tarjota nykyistä parem-mat olosuhteet tälle vahvasta taus-tasta tulevalle porukalle? Sen sijaan meidän tulisi tarjota stipendijärjes-

telmä köyhille opiskelijoille, joilla ei ole takanaan perheen tukea.”

Maksuttomana palveluna Harisalo säilyttäisi peruskou-lun ja perusterveydenhuollon.

”Monet sairaudet ovat sellai-sia, ettei rikkaimmillakaan ole varaa niiden hoitamiseen. So-

siaalipuolella taas on paljon pal-veluita, joilla autetaan yhteiskunnan heikoimpia. Niidenkin kustantami-nen on oikeutettua julkisilla varoilla.”

Sokea piispa taluttaa sokeitaLuterilaisena Risto Harisalo sanoo aina arvostaneensa kirkkoa.

”Tosin olen hämmästellyt piispo-jen yhteiskunnallisia kannanottoja. Piispat ovat olleet usein sokeita ja ym-märtämättömiä puolustaessaan sellai-sia hyvinvointivaltion ratkaisuja, jotka eivät tuota hyvinvointia.”

Harisalo toivoo, että kirkko keskit-tyisi tekemään työtä omalla osaamis-alueellaan ja omilla vahvuuksillaan.

”Kirkolla on omat 2000 vuotta vanhat pelimerkkinsä, joilla sen pi-tää pelata.”

Professori tuntee seurakunnan työntekijöitä, jotka tekevät juuri si-tä, mitä kirkon tuleekin tehdä: hy-vää työtä lasten, nuorison ja van-husten parissa. Hän arvostaa suu-resti myös kotimaista ja kansainvä-listä diakoniaa.

”Diakoniassa ollaan tekemisissä juuri niiden ihmisten kanssa, joiden toivoisin saavan yhteiskunnalta run-saskätisemmän ja välittömän avun.”

● JANNE VILLA

Wik

ipe

dia ”Kirjoitin muistaakseni jo vuonna

1985, että julkisen vallan ylläpitämien palvelujen rinnalle täytyisi tuoda yksityisiä palvelun tuottajia. Vasta nyt jotkut niistä ajatuksista, joita yritin tuoda esille, ovat arkipäivää, tosin rajoitetusti”, harmittelee Risto Harisalo.

DIAKONIA 7 2 • 2016DIAKONIA 6 2 • 2016

Viime vuosikymmenten yritykset rakentaa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa eivät ole saavuttaneet ainakaan koko kansan luottamusta.

Kenties keskeisin syy luottamusvajeen syntymiseen oli vuosituhannen vaih-teen tienoilla tapahtunut nopea eriar-voistumiskehitys. Entä millaisia eetti-siä ja uskonnollisia voimavaroja kan-

sakuntamme tarvitsi nyt, jotta se voi-si palata keskinäisen luottamuksen ja myös reilun yhteistyön tielle?

Kristillisen lähimmäisenrakkau-den (agape) näkökulmasta perusvas-

taus on selväpiirteinen. Jos vain aset-taisimme lähimmäistemme tarpeet omien etujemme edelle, alkaisi pian koko yhteiskuntamme tervehtyä. Tär-keää on toki rakastaa myös koko ih-

Kohti reilua luottamusyhteiskuntaa – rakkauden vai realismin kautta?

Ma

rju

t H

en

tun

en


miskuntaa: rakkauden käskyn merki-tys ei voi pysähtyä valtioiden rajoille.

Kristilliseen ihmiskuvaan kuuluu kuitenkin myös perustavanlaatuinen realismi. Muiden ihmisten tapaan myös kristityt epäonnistuvat elä-mään lähimmäisenrakkautta todeksi tuon tuostakin. Hyvinvoinnin takaa-miseksi kaikille tarvitaan siten myös seikkaperäistä tilanneanalyysia ja in-stitutionaalisen tason johtopäätöksiä.

Seuraavassa ehdotan, että kristil-listaustaisessa yhteiskunta-ajattelussa on pyrittävä ottamaan tasapainoises-ti huomioon sekä rakkauden käsky et-tä realistinen analyysi yhteiskunnan ja ihmisyyden nykytilasta. Lopulta kris-tillinen käsitys toivosta mahdollistaa osaltaan sen, ettei edes sinänsä huo-lestuttavan aikalaisanalyysin tarvitse johtaa kyynisyyteen.

Kohti reilua oikeudenmukaisuutta rakkauden kautta?Reformaattori Martti Luther (1483–1546) opetti kirjassaan Maallisesta esivallasta (1523), etteivät todelliset kristityt tarvitsisi pakkovaltaan nojaa-vaa esivaltaa lainkaan. Onhan evan-keliumi vapauttanut heidät palvele-maan pyyteettömästi. Tällöin he ovat oi keastaan Kristuksen rakkauden väli-kappaleita.

Tosiasiassa kristityt ovat kuitenkin Lutherin mukaan yhtä aikaa vanhurs-kaita ja syntisiä (simul justus et pecca-tor): heidän elämäänsä luonnehtii mel-koinen keskeneräisyys oikeanlaiseen rakkauteen kasvamisen tiellä. Siten he ymmärtävät tarvitsevansa myös miek-kaa kantavaa esivaltaa, jonka keskeise-nä tehtävänä on toteuttaa yhteiskun-nallista oikeudenmukaisuutta.

Lutherin käsitys oikeudenmukai-suuden sisällöstä mukaili hänen oman aikansa sääty-yhteiskuntaa – kristi-tyillä ei ole mitään velvollisuutta hy-väksyä hänen käsitystään tältä osin. Kuitenkin niin kauan kuin kristityt ja muut kansalaiset eivät kykene vastaa-maan lähimmäistensä tarpeisiin yk-sinomaan vapaan lähimmäisenrak-kauden kautta, on kansakunnalla ko-konaisuutena hyvä syy huolehtia asias-ta osin pakkovallan eli tässä tapauk-

Ma

rju

t H

en

tun

en


sessa lähinnä demokraattisen ja reilun verotuksen kautta.

Valtiovallan tehtävä ei kuiten-kaan ole puuttua ihmisen sieluntilaa eikä uskontoa koskeviin kysymyksiin. Näin ajatteli jo Luther – kuten asian on seikkaperäisesti esittänyt esimerkiksi Aarhusin yliopiston professori Svend Andersen kirjassaan Macht aus Liebe (2010) – ja sittemmin esimerkiksi koko angloamerikkalaista ajattelutapaa us-konnonvapauden tielle luotsannut yh-teiskuntasopimusfilosofi John Locke (1632–1704). He molemmat argumen-toivat kristinuskon sisäisistä lähtökoh-dista käsin, etteivät uskonasiat ole pak-kovallan asioita.

Vasta 1900-luvulla tuli puolestaan näköpiiriin varsinaisen laaja-alai-sen hyvinvointivaltion mahdollisuus. Vaikka se syntyi suurelta osin sosialis-min ja kapitalismin aatteellis-poliit-tisesta ristipaineesta, vähitellen alet-tiin nähdä yhä laajemmin sen yhteen-sopivuus luterilaisen lähestymistavan kanssa. Myös esimerkiksi yhdysvalta-laisen filosofin John Rawlsin (1921–2002) perusajatukset reilusta yhteis-kunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ovat kiinnostaneet monia luterilaisia. Rawls yhdisti vaikutusvaltaisesti käsi-tyksen laajoista perusvapauksista val-tiokeskeiseen pyrkimykseen parantaa vähäosaisten asemaa maksimaalisesti.

Korkeiden odotusten riskinä luottamusvajeSilloin kun kristityt esiintyvät estot-tomasti lähimmäisenrakkauden etu-joukkoina, he ottavat samalla riskin: jos todellisuus paljastuu esitettyä raa-dollisemmaksi, voi kuulijoiden luot-tamus viestiin karista no peasti. Myös poliitikot joutuvat kohtaamaan vas-taavan haasteen. Jos he eivät onnistu toteuttamaan niitä lähimmäisen hyvää palvelevia institutionaalisia ratkaisuja, joista puhumalla he saivat vaaleissa äänisaaliinsa, voivat he joutua kohtaa-maan pahanpäiväisen luottamuspulan kesken vaalikauden.

Korkeiden ideaalien haurautta kos-kevien riskien edessä vaikuttaisi jär-jelliseltä luvata vähemmän jo alun pe-rin. Kristittyjen tulisi muistuttaa tuon

tuostakin, että vaikka he uskovat rak-kauden Jumalaan ja rakkauden ihmi-syyttä muuttavaan voimaan, he otta-vat todesta myös ihmisyydessä sitkeäs-ti asuvan itsekkyyden, kerrassaan syn-nillisyyden. Politikkojen – myös kristit-tyjen poliitikkojen – tulisi puolestaan muistaa tietty kohtuus omissa lupauk-sissaan, jotta puheet ja teot voisivat yh-distyä luottamusta lisäävällä tavalla.

Yhdysvaltalainen teologi Rein-hold Niebuhr (1892–1971) hahmot-teli kylmän sodan aikaan vaikutus-valtaiseksi noussutta kristillisen rea-lismin ajattelutapaa, jossa ihmisen it-sekkyys kaikkinensa otettaisiin vaka-vasti. Väkivaltaan olisi vastattava tar-vittaessa pakkokeinoin, mutta tämä ei saisi tarkoittaa myöskään kristillisen rakkauden unohtamista.

Liioiteltu realismi ja reiluusvajeSiri Kolun lastenromaanissa Me Rosvolat (2010) ja sen pohjalta teh-dyssä elokuvassa testataan eräällä tapaa reiluuden ja keskinäisen luotta-muksen minimitasoa. Koska kukaan rosvoista ei sentään ole brutaalisti paha, elämä rosvoyhteisössä näyttäy-tyy jotakuinkin siedettävältä. Risti-riidoilta ei voida välttyä, koska ros-vot ovat rosvoja. Tarina voi kuiten-kin auttaa meitä tunnistamaan sisä-syntyisen tajumme vähintään perus-tasoisen reiluuden ja luottamuksen arvosta. Emme oikeasti haluaisi elää roistoyhteiskunnassa.

Sellaiset ideologiat ja uskontulkin-nat, jotka ylikorostavat ihmisen itsek-kyyttä ja raadollisuutta, ovat vaaras-sa jäädä eräänlaiseen matalan eetti-sen profiilin loukkuun. Jos on totuttu ajattelemaan, että ihmiset eivät kyke-ne esimerkiksi talouden alueella mi-hinkään muuhun kun oman etunsa maksimointiin, ei esimerkiksi veropa-ratiisien laajaa hyödyntämistä omai-suudenhoidossa voine pitää suurena yllätyksenä.

Lastenelokuvassa Zootropolis – eläinten kaupunki (2016) kettu ei jaksa yrittää olla rehellinen, koska kaikki kui-tenkin pitävät sitä viekkaana. Todellisen luottamusyhteiskunnan visio ilmaantuu

Zootropoliksessa näköpiiriin vasta sit-ten, kun edes petoeläimiä ei enää tulkita petoutensa vääjäämättömiksi vangeiksi.

Kumman kautta?Moraaliteoreettiselta kannalta en näe erityisen merkityksellisenä sitä, lähde-täänkö yhteiskunnallisen luottamus-vajeen ongelmia purkamaan idealis-min ja realismin kautta. Juurevassa analyysissa kummatkin näkökohdat on joka tapauksessa otettava perus-teellisesti huomioon.

Luterilaisissa ja ylipäänsä kristil-lisissä asiayhteyksissä näyttää puoles-taan väistämättömältä, että yksilöi-den ja yhteiskuntien eettisen haurau-den dynamiikkaa on lähdettävä koh-taamaan ensin ideaalisen rakkauden, tai ehkä paremmin sanottuna jopa ih-meellisen rakkauden, näkökulmasta. Ensin on rakastava Jumala, sitten tulee kaikki muu ja lopussa häämöttää toivo.

● VILLE PÄIVÄNSALO

TT, teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti, globaalin teologian,

maailmankuvien ja aatevirtausten apulaisprofessori


Mitä tämä kaikkeen kiinnittyvä hyvin-vointi on? Yksinkertaisimmillaan hy-vinvointi on hyvien ja huonojen asioi-den summa itse kunkin elämässä. Täs-sä napakassa ja jämäkässä määritel-mässä avoimeksi jää kuitenkin monia sellaisia tärkeitä asioita kuten hyvän ja huonon määrittäminen ja se, kuka tä-män määrittämisen tekee. Tätä määri-tystyötä tehdään kollektiivisesti yhtei-söissä ja kansakunnan tasolla hyvin-vointivaltion koneiston toimesta.

Suomessa hyvinvointivaltio on vii-meisiin vuosikymmeniin saakka mää-rittänyt sen, mitä hyvinvointia yksi-löille taataan ja turvataan. Kun hy-vinvointivaltion alkutaipaleilla valtio pyrki kasvattamaan hyvinvointia tor-jumalla täydellistä köyhyyttä ja kur-juutta, niin kasvukaudella 1970- ja 1980-luvuilla valtio kohdisti toimenpi-teensä erilaisten resurssien turvaami-seen. Vallitsevan skandinaavisen hy-vinvointikäsityksen mukaisesti oltiin kiinnostuneita elämän ulkoisista eh-doista; elinoloista ja elintason vahvis-tamisesta. Hyvinvointi merkitsi tuloja ja muita resursseja, joiden avulla jokai-nen voi tavoitella sellaista hyvinvointia kuin itselle hyväksi näkee.

Hyvinvointi on ihmisten kokemaaSe, kuinka kukin asiat näkee, riippuu hänen kokemuksistaan ja tavoitteis-taan elämässä. Ihmisten kokemuk-set ovat jääneet suomalaisessa hyvin-vointivaltiokeskustelussa suhteellisen vähälle huomiolle. Vasta aivan viime vuosina päättäjät ovat alkaneet kiin-nostua, ensin muissa maissa ja sitten Suomessa, siitä, miten ihmiset kokevat elämänsä hyvinvointivaltiossa. Hyvin-vointi syntyy ja sitä tuetaan ihmisen

yksityiselämässä, mutta myös yhteis-kunnan rakenteissa ja hyvinvointipal-veluissa. Hyvinvointi on ihmissuh-teita ja verkostoja, elintasoa ja vaikei-den elämäntilanteiden tukea.

Hyvinvointiajattelun muutos on siirtänyt myös päätöksentekijöiden katseen ulkoisista seikoista enemmän ihmisten kokemusten suuntaan. Täs-tä muutoksesta on viimeisimpänä esi-merkkinä laaja keskustelu valinnan-vapaudesta uudessa sosiaali- ja ter-veyspalveluiden organisoinnissa. Yk-silön valinnanvapaus nähdään edel-lytyksenä palveluiden kilpailulle, jo-ta taas tarvitaan palveluiden suuntaa-miseen ja tehostamiseen sekä laadun varmistamiseen. Pienen ihmisen hy-vinvointikokemusta ollaan nostamas-sa koko hyvinvointivaltion palvelu-tuotannon suuntaajaksi. Osaako pie-ni ihminen valita oikein?

Jatkossa suomalaisten hyvinvoin-tiin vaikuttaa hyvinvointivaltion puo-lelta perusinfrastruktuuri, markki-noistetut palvelut ja taloudellinen tu-ki sekä kuntien suunnalta tuleva eh-käisevä toiminta. Tiedämme laajojen hyvinvointitutkimusten kautta, että koettu hyvinvointi syntyy yhteisöis-sä, vuorovaikutuksessa ja ihmissuh-teissa. Tästä nousee suuri kysymys kunnan roolista jatkossa. Kun valtio ja maakunta ovat etäisiä ja kasvotto-mia, mutta kunta läheinen, niin voi-siko kunnan ‒ myös seurakunnan ‒ rooli olla jatkossa kuntalaisten koe-tun hyvinvoinnin keskeisin tuottaja?

Järki, tunteet ja todellisuusEriarvoisuus nakertaa hyvinvointia. Tasa-arvoisissa yhteiskunnissa hyvin-voinnin kokemukset ovat parempia kuin eriarvoisissa yhteiskunnissa. Vii-

Ihmisen hyvinvointi ja hyv invointivaltion tulevaisuusHyvinvointi on sana, jota on liitetty vuosikymmenet mitä erilaisimpiin yhteyksiin. Sen merkitys on muuttunut aikojen saatossa hyvin paljon. Antiikin filosofit pohtivat ja jäsensivät hyvinvointia hyvänä elämänä monisyisesti; mitä se on, mistä se syntyy ja mihin se johtaa? Filosofeja aiemmin kivikauden ihmiset ovat pohtineet samaa illalla tuleen katsoessaan. Hyvinvointi on erottamaton osa ihmisyyttä ja sen määrittämistä. Laajimmillaan hyvinvointi on kytketty kuvamaan valtion toimintaa. Hyvinvointi liimaa ihmisen kokemukset valtion toimintaan.


Ihmisen hyvinvointi ja hyv invointivaltion tulevaisuus


Ma

rju

t H

en

tun

en


meisimpien analyysien mukaan selitys löytyy siitä, miten positiiviset ja nega-tiiviset tunnetilat painottuvat. Tun-netilathan ovat koetun hyvinvoinnin toinen komponentti järkeilyn ohella. Vakiintuneen käsityksen mukaan koettu hyvinvointi koostuu positiivi-sista ja negatiivisista tunteista (hedo-nismi) sekä omien tavoitteiden saavut-tamisesta (eudaimonia). Arkisemmin puhutaan tunteesta ja järjestä.

Hyvinvoinnin kokemus ei ole pelk-kä irrallinen kokemus, vaan se on vah-vasti kiinni ympäröivässä todellisuu-dessa. Elintason parantuessa myös hy-vinvoinnin kokemukset muuttuvat pa-remmiksi. Erityisen suuri merkitys li-sätuloilla on kaikkein köyhimmille; pienikin muutos tuloissa ylös tai alas aiheuttaa voimakkaan hyvinvoinnin kokemuksen nousun tai laskun. Mitä vauraampi kansakunta, sitä korkeampi koettu hyvinvointi. Tämä tulos on il-meinen, vaikka tutkijat ovat välillä ol-leet havaitsevinaan, että on löydettä-vissä tietty piste, minkä jälkeen tulo-jen yhteys hyvinvoinnin kokemukseen katoaa. Nyttemmin on kuitenkin ha-vaittu, että tulotason kasvu lisää elä-mään tyytyväisyyttä silloin, kun tar-kastellaan asiaa järjen kysymyksenä, mutta yhteys katkeaa tietyn tulotason saavuttamisen jälkeen, kun sitä tarkas-tellaan tunteiden näkökulmasta. Hy-vinvoinnin kokemuksen määrää ei siis voi jatkuvasti kasvattaa pelkästään tu-loja lisäämällä.

Hyvinvointivaltion voi nähdä ole-van vastuussa eudaimonisen hyvin-voinnin kehittämisestä, mutta kan-salaisyhteiskunnan kantavan vastuun hedonisesta hyvinvoinnista. Näitä ei voi erottaa toisistaan, sillä tarvitsem-me niitä molempia. Hyvinvointi voi-daan nähdä sisäkkäisinä kehinä, jois-sa nämä kaksi kolikon puolta limitty-vät toisiinsa. Samalla määrittyvät yk-silön ja hyvinvointivaltion keskinäiset vastuut hyvinvoinnin tuottamisessa.

Hyvinvoinnin kehätTurvallisuus, luottamus ja demokra-tia ovat hyvinvointimme edellytyksiä, ja näihin liittyvät paikallistasolla pal-veluiden saatavuus ja se, kuinka meitä

kohdellaan palveluissa. Tämä on sitä hyvinvointimme ulkokehää, johon esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalve-lut hallinnollisesti sijoittuvat. Arkea elämme pääsääntöisesti rakennetussa ympäristössä ja seurustelemme mui-den kanssa sosiaalisissa verkostoissa. Luonto on monelle meistä jo varsin etäällä hyvinvoinnin lähteenä, vaikka sillä on todettu olevan hyvinvoin-tiamme vahvistavia vaikutuksia. Sisemmällä kehällä alkavat painottua ihmisen omat toimet hyvinvoinnin tuottamisessa. Edellisen kehikon poh-jalle rakennamme hyvinvointimme pitämällä huolta kunnostamme, naut-timalla kulttuurin suomasta virkistyk-sestä ja tekemällä itselle mielekkäitä asioita. Keskeistä on se, millaiseksi näemme tulevaisuutemme: onko se pelottava vai toivottava, uskallammeko astua ja odottaa tulevaisuudelta jotain hyvää, minkä varassa nykyhetken kes-tää? Vasta näiden jälkeen olemme val-miita arvioimaan sitä, olemmeko tyy-tyväisiä elämäämme vai emme.

Tarvitsemme muita ihmisiä ja yh-teisöä. Itse asiassa koettu hyvinvoin-timme rakentuu rakenteista ympäril-lämme ja olemme yhteisömme ilmen-tymiä. Eriarvoinen yhteiskunta tai yh-teisö eroaa tasa-arvoisesta yhden te-kijän suhteen. Ihmiset kokevat eriar-voisessa yhteiskunnassa tasa-arvois-ta yhteiskuntaa useammin negatiivi-sia tunteita. Samaan aikaan kun kai-kissa yhteisöissä ihmiset ovat vuoro-vaikutuksessa toistensa kanssa ja tä-mä tuottaa heille hyviä kokemuksia ja hyvinvointia, niin eriarvoisissa yhtei-söissä nämä hyvät kokemukset peitty-vät pahojen alle. Stressi ja pettymyk-set syövät terän siltä hyvältä, joka oli-si tarjolla. Olemme hyvinvointimme välityksellä sidoksissa hyvinvointival-tion tulevaisuuteen.

● SAKARI KAINULAINENDosentti, erityisasiantuntija

Diakonia-ammattikorkeakouluTutkijana Turun yliopiston hallinnoimassa

hankkeessa Eriarvoisuuden torjuminen niukkuuden aikana (TITA)

Ma

rju

t H

en

tun

en


Ma

rju

t H

en

tun

en

VERKKOKAUPPA: www.sacrum.fi MYYMÄLÄ: HIETALAHDENRANTA 13, HELSINKI AVOINNA: ma–pe 9–17, la 10–15 puh. 020 754 2350

DIAKONIATYÖN VÄLINEITÄ

2420

Outi Mannnila, Jorma Kuitunen (toim.)

Kuin kotonaan Suomessa– Avaimia maahanmuuttajatyöhönRunsas tietopaketti ja koulutusmateriaali seu-rakuntien ja järjestöjen maahanmuuttajatyön tueksi. Kirjan artikkelit johdattavat maahan-muuttajatyön peruskäsitteisiin, maahanmuuttaji-en yhteiskunnallisiin palvelujärjestelmiin ja erilaisten taustojen ja kulttuuristen erojen huo-mioimiseen käytännön työssä. Kirjan loppuun on kerätty maahanmuuttajatyöhön liittyvää sanastoa sekä katsaus maahanmuutta jien uskonnollisiin taustoihin.24,20 (28,00)AIKAMEDIA

Mirja Sinkkonen

Mielen hoiva– Myötätunto ja lohdutus voimavaraksiElämä kolhii milloin enemmän, milloin vähem-män. Jotakuta painaa ahdistus, joku suree suurta menetystä. Joskus paha olo nousee esiin silloin, kun kaikki näyttää olevan mallillaan. Teos avaa kiinnostavalla tavalla psyykkisen työmme eri puolia sekä persoonallisuuden rakenteita ja voi-mavaroja, joiden varassa kohtaamme vaikeudet elämässämme. Kyky antaa ja ottaa vastaan lohdutusta on noista voimavaroista tärkeimpiä.24,60 (28,90)

2460

Pirkko Lehtiö

On Herra vielä vierelläMikä on elämän tarkoitus vanhenemisessa? Onko menneestä elämästä syytä kiittää? Yhteyden näkeminen historian tapahtumien ja oman elä-mänhistorian vaiheiden välillä saattaa avata aivan uudenlaisen näkökulman niin omaan menneisyy-teen kuin nykyhetkeen. Lehtiön mietelmät antavat pohjaa jatkomietiskelyyn. Lukijan on mahdollista käydä dialogia Lehtiön kanssa kirjoittamalla omia ajatuksiaan kirjaseen, jossa on paljon tilaa myös omille muistiinpanoille.9,80 (10,90)SUOMEN LÄHETYSSEURA

980 2460

Diakoniatyöntekijän paidat:Kaikkia paitojamme on saatavana sekä vihreänä että mustana, naiselle ja miehelle.

Reilun Kaupan

VirkapaitaReilun kaupan puuvillasta valmistettu virkapaita.

Sacrum

VirkapaitaValmistettu EU:ssa suomalais-ten mittojen mukaan.

Ateljé Solemnis

VirkapaitaKotimainen käsityönä yksit-täin valmistettu laatupaita. Myös mittatyöt ja erikoisvärit.

Pitkä- tai lyhythihainen100 % pv 85,00 / 75,00Sekoite 75,00 / 65,00Bambutrikoinen 62,00 / 67,00

Pitkä- tai lyhythihainen 100 % pv 56,00 / 52,00Sekoite 46,00 / 42,00

Pitkä- tai lyhythihainen100 % pv 57,00 / 57,00Sekoite 57,00 / 57,00


Hyvinvoinnista hyvintoimintaanKaikki eduskuntapuolueet sanovat haluavansa pelastaa hyvinvointiyhteiskunnan. Tämän konsensuksen vuoksi Suomi on tuplannut julkisyhteisöjen velan seitsemässä vuodessa tasolle, joka bruttokansantuotteeseen suhteutettuna ylittää EU:n vakaus- ja kasvusopimuksessa säännellyn 60 prosentin kynnysarvon.

Joidenkin ekonomistien toivekuvis-sa työllisyyden parantuminen ja ta-louskasvu tasoittavat tilanteen, mut-ta näin ei tule tapahtumaan, koska so-siaaliturvan kulut ovat jo kauan kasva-neet nopeammin kuin bruttokansan-tuote, johon suhteutetut sosiaaliku-lut olivat vuonna 1980 18,8 %, vuon-na 2000 24,3 % ja vuonna 2014 jo 31,9 %. Suomeksi sanottuna tämä tarkoit-taa hyvinvointivaltion vääjäämätöntä supistamista, sillä myös veroasteemme välkkyy punaisella (44,5 %). Ensivai-heessa suurimmat leikkaukset voidaan tehdä karsimalla sivistyksestä (koulu-tus) ja muista arvokkaan elämän pää-määriä edistävistä palveluista, mutta ennemmin tai myöhemmin on aletta-va karsia myös sosiaali- ja terveyspal-velujen kustannuksia kovalla kädellä.

Tämä hyvinvointivaltion murros on mahdollisuus luopua vanhasta ja kehittää parempaa yhteiskuntamallia. On tarkennettava alkuoletuksia, luota-va uutta oikeudenmukaisuusajattelua ja määrätietoista elintapapolitiikkaa. On siirryttävä hyvinvointiyhteiskun-nasta hyvintoimintayhteiskuntaan.

Hyvinvointiyhteiskunnan talou-dellinen ja moraalinen epäonnistu-minen on seurausta virheellisestä al-kuoletuksesta, jonka mukaan hyvään suuntautuva vapaus on ihmisen syn-typeräinen luonnollinen ominaisuus. Jos oletus olisi oikea, sosiaalisten tu-lonsiirtojen ja hyvinvointipalveluiden seurauksena olisi ollut itsenäisten, ter-

veiden, sivistyneiden ja omin avuin sel-viytyvien vapaiden ja vastuullisten yk-silöiden määrän selkeä kasvu ja autta-misen tarpeen radikaali väheneminen. Mutta sekä autettavien että auttami-sen määrä myös työikäisessä väestös-sä on kasvamistaan kasvanut sellaisiin mittoihin, että sosiaali- ja terveyspal-veluiden kustannukset ylittävät julki-sen talouden kantokyvyn.

Tuottaako hyvinvointi pahoinvointia?On totta, että 1960-luvulta 2010-luvul-le tultaessa elinajanodote on Suomessa kasvanut kymmenellä vuodella. Väes-tö on vaurastunut, koulutustaso on ko-honnut ja kaikilla on nopea pääsy tie-toyhteiskunnan faktapankkeihin. Tämä kaikki on tehnyt vapaasta yksilöstä vah-vemman ja kansanvallasta vakaamman.

Mutta on tapahtunut muutakin. Perustuslaillisessa demokratias-

sa ja hyvinvointivaltiossa sosiaalime-noja ovat kasvattaneet yhdenvertai-sesti vapaiden yksilöiden tekemät va-linnat ja elintaparatkaisut. Tilanneku-van sel kiyttämiseksi on syytä tarkas-tella väestön moraalisen taseen kehi-tystä hyvinvointiyhteiskunnan raken-tamisen, vakiintumisen ja järkkymi-sen aikakaudella 1960-luvun alusta nykyhetkeen. Kiinnostavia mittareita ovat ainakin rikollisuus, alkoholin ku-lutus, mielialalääkkeiden käyttö, pai-noindeksi, kakkostyypin diabetes, va-rusmiesten kuntotaso ja avioerot.

Kokonaisrikollisuus nousi tasaises-ti 1960-luvun puolivälistä 1990-luvun alkuun. Sen jälkeen rikollisuuden taso on vakiintunut. Väestömäärään suh-teutettuna rikoksia tehdään nykyään huomattavasti (noin 3‒4 kertaa) enem-män kuin hyvinvointiyhteiskunnan al-kutilassa. Kriminologisissa selvityksis-sä omaisuusrikollisuuden kasvua seli-tetään vaurastumisen ja kaupungistu-misen tuomilla rikoksentekomahdol-lisuuksilla ja pahoinpitelyrikollisuu-den lisääntyminen kytketään kasva-neeseen alkoholinkulutukseen.

Alkoholinkulutuksessa kasvukehi-tys on jatkunut 1960-luvulta 2000-lu-vulle, jona aikana 2‒3 litran vuosikulu-tuksesta on siirrytty 10‒12 litran tasol-le. Tämän huomattavaa pahoinvointia ja laajamittaisia haittoja (sairaudet, ri-kokset, vahingot, työstä poissaolot, lastenhoidon laiminlyönnit jne.) ai-heuttavan päihteen kulutus on siis ne-linkertaistunut hyvinvointiyhteiskun-nan aikana.

Alkoholiveron tuotto on reilu mil-jardi, joka kattaa suorat haittakustan-nukset. Epäsuorat haittakustannukset lasketaan maltillisissa arvioissa 5‒7 miljardiksi. Kun alkoholin takia me-netettyjen elinvuosien perusteella on arvioitu menetettyjä työvuosia, niistä syntyy peräti 14,5 miljardin lovi brut-tokansantuotteeseen vuodessa.

Toinen henkistä pahoinvointia hei-jastava mittari on masennuslääkkei-den käyttö. Se on peräti kymmenker-


Hyvinvoinnista hyvintoimintaantaistunut vuodesta 1990, ja 2010-luvun Suomessa jo 450 000 ihmistä käyttää masennuslääkkeitä. Siis joka kymme-nes hyvinvointiyhteiskunnan aikuisjä-sen jaksaa voida riittävän hyvin vain jokapäiväisen pillerinsä avulla.

Terveysmittarit näyttävät punaistaLihavuutta on pidetty jo pitkään on-gelmana, vaikka se 1960-luvulla oli huomattavasti (noin puolet) harvinai-sempaa kuin nykyisin. Väestön liika-lihavuudesta ja liikkumattomuudes-ta on yhdessä muodostunut suuri ter-veysriski juuri hyvinvointiyhteiskun-nan täysi-ikäisyyden aikana. Normaa-lipainoisista (painoindeksi 18,5–25,0) on 2010-luvulla tullut vähemmistö. Työikäisistä miehistä kaksi kolmesta ja naisista puolet on ylipainoisia, mikä tarkoittaa sitä, että he kantavat keski-määrin yli 10 kilon liikakuormaa nor-maalipainoisiin verrattuna. Huolestut-tavin piirre on lasten lihominen. Tut-kimusten mukaan joka viides koulu-ikäinen lapsi on ylipainoinen. Liha-vuus lisää sairastavuutta muun muas-sa tyypin 2 diabetekseen, sydän- ja ve-risuonitauteihin, tuki- ja liikuntaelin-sairauksiin sekä useisiin syöpätyyp-peihin. Liha vien henkilöiden terveys-menot on arvioitu 25 % korkeammak-si kuin normaalipainoisten.

Sosiaalikulujen kasvun kannal-ta tyypin 2 diabetes on erityisen huo-mion arvoinen elintapasairaus, koska sen hoitokustannukset ovat korkeat. Suurin puhkeamiseen vaikuttava ris-kitekijä on ylipaino ja keskivartaloliha-vuus, joiden yleistyminen on orgaani-nen osa hyvinvointiyhteiskunnan ke-hitystä. Hoidossa olevien tyypin 2 dia-

beetikkojen määrä on kaksinkertaistu-nut noin 12 vuoden välein. Stakesin sel-vityksen mukaan vuonna 1990 heitä oli 65 000 ja vuonna 2015 Diabetesliitto ar-vioi, että diagnosoituja tyypin 2 diabee-tikkoja on noin 300 000 ja diagnosoi-mattomia noin 150 000. Lisäksi on noin 50 000 tyypin 1 diabeetikkoa. Joka kym-menes suomalainen sairastaa tätä tau-tia. Voiko tämä kehitys jatkua? Huomi-onarvoista on se, että diabeteksen hoi-toon kuluu jo nyt noin 15 % terveyden-huollon menoista. Siten diabeteksen en-naltaehkäisyllä voidaan huomattavasti vaikuttaa terveydenhuollon kuluihin.

Palvelukseen astuvien varusmiesten aerobista kestävyyskuntoa on mitattu

12 minuutin juoksutestillä. Keskimää-räinen tulos on laskenut johdonmukai-sesti 1970-luvulta 2010-luvulle. Huip-puvuonna 1979 tulos oli 2 760 metriä ja vuonna 2014 enää 2 433 metriä. Huoles-tuttavin piirre on huonokuntoisten (alle 2 200 metriä) osuuden kasvu tällä vuosi-tuhannella. Vuonna 2014 heitä oli jo nel-jännes ikäluokasta. Kovakuntoisin eliit-ti (yli 3 000 metriä) sen sijaan on säily-nyt samansuuruisena (yksi viidestätois-ta) tällä vuosituhannella. Tällainen po-larisaatioilmiö on tyypillinen ja kuvas-taa hyvin sitä, että vain pieni vähemmis-tö kykenee toimimaan itseohjautuvas-ti olosuhteissa, joissa elinolosuhteet, ko-va kulttuurinen konventio tai suoranai-nen pakko eivät ohjaa vapaita yksilöitä terveisiin ja liikunnallisiin elintapoihin.

Parisuhteet katkollaHyvinvointiyhteiskunnan kehityk-sen ja kypsymisen aikana elämän-mittaisessa parisuhteessa eläminen on muuttunut vaikeammaksi. Avio-eronneisuudessa tapahtui voimakas-ta kasvua 1990-luvulle asti, mutta sen jälkeen tilanne on pysytellyt samalla tasolla (kiinnostavasti kehityskulku noudattelee samaa kaavaa kuin koko-naisrikollisuudessa). Avioeronneisuut-ta kuvaava suhdeluku oli 12,7 % vuon-na 1965 ja 55,9 % vuonna 2014. Enem-män kuin puolet kestäviksi aiotuista liitoista päättyy eroon.

Keskeistä on avioliiton ja parisuh-teen merkityksen muuttuminen hy-vinvointiaatteen aikakaudella. Elä-mänmittaisessa avioliitossa pysyttäy-tymisen rinnalle yhtä vahvaksi – jopa vahvemmaksi – hyveeksi on noussut onnea ja onnistumista kokeileva sar-jamonogamia. Yksilön itsekeskeinen


onnellisuusetiikka kuuluu olennaises-ti hyvinvointiyhteiskunnan liberaaliin ilmapiiriin, ja on väistämätöntä, että se vaikuttaa epäsuotuisasti myös pari-suhteiden kestävyyteen.

Tasapainoinen elämä hakusessaYhteenvetona voidaan sanoa, että yksi-lön vastuullisuudeksi ymmärretty yh-teiskuntamoraali on haurastunut hy-vinvointiyhteiskunnan kehittyessä. Ei vain siinä mielessä, että vapaasti it-seään toteuttava yksilö aiheuttaa hait-takustannuksia koko yhteiskunnalle, vaan myös siinä, että hän ei onnistu elämään tervettä ja tasapainoista elä-mää. Tarkemmin ajatellen, nämä piir-teet voisivat olla osa hyvinvointiyh-teiskunnan piiloagendaa. Haittojen hoitamisesta syntyy toimialoja (erilai-sia sosiaali- ja terveyspalveluja), ja ter-veytensä ja elämäntasapainonsa kans-sa tuskaileva vapaa yksilö on jatkuvas-ti ikään kuin vajaa siitä hyvinvoinnis-ta, joka hänellä julkisivun perusteel-la jo on. Näin hyvinvointisirkus pyö-rii ja laajenee.

Kenellekään ei kuitenkaan voida tuottaa terveyttä ja hyvinvointia, el-lei hän itse halua ja osaa elää tervees-ti ja hyvin. Koko hyvinvoinnin tuotta-misen idea on valheellinen.

Rajoitukset purevat paremmin kuin valistusLyhimmillään hyvinvointiaatteen ja -teorioiden kritiikin voi tiivistää yh-teen lauseeseen: hyvinvoinnin osate-kijöitä ei voi saavuttaa hyvinvointiyh-teiskunnan takaamien oikeuksien ja palvelujen avulla. Ne kaikki nimit-täin edellyttävät oikeuksien ja palve-luiden oikeanlaista käyttöä, hyvintoi-mintaa, joka on mahdollista vain vas-tuuntuntoisen itsesäätelyn ja velvolli-suusetiikan avulla. Koulutus, työ, ih-missuhteet, terveys, fyysinen ja hen-kinen kukoistus – kaikki mitä hy-vään elämään kuuluu – edellyttävät kurinalaista sitoutumista, johon va-paan yksilön on aivan itse kyettävä. Tällainen asenne ei voi kuulua eikä liittyä hyvinvointiteoriaan, koska se uskoo vapaisiin mahdollisuuksiin ja onnellisuusetiikkaan. Ja niin hanke

epäonnistuu. Paikalle rientävät hy-vinvointivaltion palkkaamat auttaji-en armeijakunnat tekemään turhaut-tavaa työtään, joka ei koskaan lopu.

Elintapapoliittisesti silmiä avaava-na vastaesimerkkinä voidaankin pitää tupakkamiesten määrän vähenemistä 1960-luvun yli puolesta 2010-luvun al-le viidennekseen eli jokseenkin samal-le tasolla naisten kanssa. Tämä väes-tön terveyttä ja elinajanodotetta pa-rantanut muutos on ollut seurausta tu-pakointia kovalla kädellä rajoittavasta lainsäädännöstä, ei niinkään valistuk-sesta ja ihmisten vapaaehtoisista va-linnoista.

Yleistäen, levoton hedonismi voi-daan kanavoida terveeseen suuntaan vain rajoittamalla vahingollisia valin-tamahdollisuuksia.

Saako asiakasta vastuuttaa?Suomi on pieni ja suhteellisen yhtenäi-nen yhteiskunta. Me voimme olla in-novatiivisia edelläkävijöitä ja ratkaista hyvinvointiyhteiskunnan kriisin luo-malla kokonaan uuden sosiaalista oi-keudenmukaisuutta edistävän ajat-telutavan ja yhteiskuntamallin. On vaihdettava katseen suuntaa. Ei pidä ai noastaan tarjota palveluja, vaan so-siaalitukien ja sosiaali- ja terveyspal-veluiden asiakkailta tulee edellyttää si-toutumista hyvään elämään. Vain si-ten voidaan väestötasolla saavuttaa ne hyvän elämän edellytykset, joita hy-vinvointiyhteiskunta on halunnut kai-kille luoda.

On siis siirryttävä passivoivasta hyvinvoinnista (well-being) aktivoi-vaan hyvintoimintaan (well-doing). Siinä vapaan yksilön itsenäisen vas-tuullisuuden kehittäminen on aina on-nistumisen kriteeri.

Yhteiskuntapolitiikassa hyvintoi-mintaa voidaan aluksi edistää aina-kin kolmella keinolla. Ensinnäkin, ve-rotuksessa voidaan rohkeasti korottaa haittaveroja (tupakka, alkoholi, soke-ri, huonot rasvat jne.) ja elämää vahin-goittavien aineiden – kuten alkoholin ja tupakan – saatavuutta voidaan ra-joittaa. Toisena elintapapolitiikan kei-nona voidaan sosiaali- ja terveyspal-veluissa solmia yksilökohtaisia sopi-

muksia, joissa asiakas saamansa tuen tai palvelun vastineeksi sitoutuu ter-veisiin elintapoihin, vastuulliseen elä-mään ja yleishyödyllisiin työtehtäviin.

Kolmantena keinona voidaan pal-veluiden tuotannossa käyttää yksityi-sen pääoman tehokkuutta (esimer-kiksi social impact bond). Hyvintoi-mintayhteiskunnan kehittämiseen tarvitaan perinteisen hyvinvointival-tion ulkopuolisia tahoja, joiden mo-tiivina (ja onnistumisen kriteerinä) on ongel mien hoitamiseen erikois-tuneen julkisen toimialan supistami-nen. Juuri varhainen apu ja ongelmien ennaltaehkäisy ovat kaikkein kannat-tavinta auttamistoimintaa, ja nehän eivät onnistu, elleivät autetut yksilöt kehity itsenäisiksi, vastuuntuntoisiksi ja omatoimisiksi henkilöiksi, jotka ei-vät heitä uhanneiden ongelmien osal-ta enää tarvitse sosiaali- tai terveys-palvelua. Näin hyvinvointivaltion su-pistuessa hyvintoimintayhteiskunta kasvaa, haitat vähenevät, kansanter-veys kohenee ja yhä useampi elää hy-vää ja arvokasta elämää.

● JARI EHRNROOTHJari Ehrnrooth on kirjailija sekä

kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on 1990-luvun

alusta alkaen julkaissut useita kauno- ja tietokirjallisia teoksia. Hänen uusi teoksensa

HYVINTOIMINTAYHTEISKUNTA (Kirjapaja) ilmestyy heinäkuussa 2016

Wik

ipe

dia


Sanna Uusitalo ideoi ja ohjasi Hel-singin Vanhaan kirkkoon maaliskuus-sa 2016 lukudraaman, jossa esitettiin Myllypuron leipäjonossa asioivien ih-misten tarinoita.

Lukijoina olivat muun muassa pre-sidentti Tarja Halonen, piispa Irja As-kola, Helsingin apulaiskaupunginjoh-taja Pekka Sauri ja joukko näyttelijöi-tä. Myllypuron leipäjonossa asioivia oli kutsuttu kirkkoon yleisöksi.

Tilaisuus syntyi Helsingin seura-kuntien oppilaitostyön ja diako nian yhteistyönä. Tarkoituksena oli herät-

tää keskustelua eriarvoisuudesta ja köyhyydestä, ja Myllypuron tilanne onkin ollut nyt esillä julkisuudessa.

”Ruoka-apua jonottaa Myllypuros-sa säästä riippumatta 600‒800 hen-kilöä, kolme kertaa viikossa”, Uusita-lo kuvasi.

Myös tarinoiden kerääminen oli Uusitalon idea. Tarinoita keräsi kir-kon työntekijöiden kanssa joukko va-paaehtoisia opiskelijoita.

Tarinoissa korostuvat työttömyys, pieni eläke, sairaudet ja suuret lää-kekulut. Moni kuvaa, että asuntojen

Lukudraama leipäjonosta herätti keskustelua köyhyydestä”Leipäjonoissa kävijöille oli valtavan suuri merkitys, kun päättäjät ja julkisuuden henkilöt lupautuivat esittämään heidän tarinansa.” Näin kertoo Helsingin seurakuntayhtymän oppilaitospastori Sanna Uusitalo, joka on koulutukseltaan myös teatteri-ilmaisun ohjaaja.

Eil

a J

aa

ko

la


vuokrat ovat Helsingissä korkeita. Lei-päjonossa käy myös muun muassa lap-siperheellisiä ja maahanmuuttajia. Osa hakee ruokaa niille, jotka eivät pysty it-se jonottamaan.

”Leipäjonossa moni oli ilahtunut siitä, että sai puhua tilanteestaan”, Uu-sitalo kertoo.

Herttoniemen seurakunnan dia-koniatyöntekijät ja Helsingin kaupun-gin lähityö käyvät säännöllisesti jutut-tamassa jonottajia.

Sini Saavalainen on teologian opinnoissaan perehtynyt köyhyys- ja diakoniateemaan. Hän oli mukana keräämässä tarinoita vapaaehtoisena opiskelijana.

Saavalainen pohtii, että kaikki ei-vät saa apua ruokajakeluistakaan.

”Osa ei terveyssyistä kykene pois-tumaan kotoaan. Keliaakikon, diabee-tikon tai ruoka-allergikon voi olla vai-keaa löytää ruokajakelusta itselleen so-pivia aineksia.”

Saavalainen kuvaa, että Myllypu-rossa ruoan jonottaminen vie aikaa pari tuntia ja jonossa tulee helpos-ti kylmä. Hän ehdottaa, että ruokajo-

noissa voisi käydä juttelemassa ihmis-ten kanssa enemmänkin, ja tähän teh-tävään seurakunnat voisivat käyttää myös koulutettuja vapaaehtoisia.

”Leipäjonojen pitää havahduttaa” Leipäjonoissa käyvien ihmisten mää-rä on asia, jonka pitää havahduttaa ja pysäyttää, sanoo Helsingin hiippakun-nan piispa Irja Askola.

”Meidän on kysyttävä isoin kirjai-min, miksi niin monen ihmisen pitää seistä leipäjonoissa viikoittain.”

Askola pohtii, että suomalaisen yh-teiskunnan vahvuus on ollut se, että heikoista pidetään huolta.

”Kirkon pitää vaatia päättäjiltä, et-tä yhteiskunta huolehtii kaikista kan-salaisistaan.”

Hän jatkaa, että seurakuntien työntekijöillä on runsaasti tietoa siitä, millaista ihmisten arki on. Tämä on sosiaalista pääomaa, jota tulisi viestiä päättäjille niin paikallisella kuin valta-kunnallisellakin tasolla.

Askola painottaa myös sitä, että kirkon tilaisuuksissa on tärkeää kiin-

nittää huomiota siihen, miten köy-hyydestä puhutaan. Miten esimerkik-si köyhien puolesta rukoillaan: ovatko köyhät ”heitä” vai osa yhteisöä?

”Tärkeää saada ajatukset ja sanat näkyviksi”Irja Askola piti erittäin tärkeänä si-tä, että leipäjonoissa käyvien ihmisten ajatukset ja sanat tulevat näkyviksi. ”Usein puhutaan jonoista, mutta jo-not muodostuvat ihmisistä. Jokaisella heistä on oma nimensä, oma tarinan-sa, oma kasvukertomuksensa.”

Lukemistaan tarinoista Irja As-kolan mieleen jäi erityisesti tarina äidistä, joka haki tyttärelleen ruo-kaa. Tyttärellä oli paniikkihäiriö, ei-kä hän pystynyt itse tulemaan ruo-kajonoon.

Irja Askolaa kosketti myös se, et-tä leipäjonoissa asioiviin suhtaudu-taan vihamielisestikin. Hän jatkaa, et-tei köyhyysloukku ole oma valinta.

”Ei kukaan seiso huvikseen monta kertaa viikossa leipäjonossa, tuntikau-sia kylmässä.”

● TIA-MARIA LEHTO

Eil

a J

aa

ko

la


Olen 45-vuotias työtön nainen, mutta mieheni on töissä. Meil-lä on alakouluikäinen lapsi, jon-ka vaatteisiin ja muihin pakolli-siin menoihin menee aika lail-la rahaa. Myös vuokrat ovat kor-keita. Käyn täällä niin usein kuin lapseni kouluajat antavat periksi, yleensä noin joka toinen viikko. En ole tyytyväinen hallituksen tekemiin leikkauksiin. Erityisesti lapsilisäleikkaukset ovat mieles-täni väärin.”

Olen käynyt täällä viime ke-väästä lähtien kolme kertaa vii-kossa. Tarvitsen ruokaa. Minul-la on keliakia, ja gluteeniton leipä on niin kallista. Minulla on pieni eläke, ja tyttö on toimeentulo tuen varassa. Tyttö ei voi tulla paniik-kihäiriön takia, vaikka rahat ei riitä. Vien ruokaa hänellekin niin ei tarvii antaa rahaa, koska sitä ei ole.” Nainen, 65

Tää on tosi tärkeetä. Työttö-myys ja rahattomuus ajaa mut tänne tulemaan. Toimeentulotu-ki ei riitä. Asun kaverin luona. Pe-riaatteessa oon koditon.” Mies, 35

Sijoitin varani riskisijoituksiin ja viime talvena, kun riskit toteu-tuivat, menetin rahani. Siksi käyn nyt täällä. Olin tottunut parem-paan elintasoon ja nyt minun on pitänyt luopua ravintoloista, mat-kustamisesta, konserteista, muun muassa. Fiilis on silti hyvä, sil-lä rikkaana oleminen on yhtääl-tä epävarmaa. Tämä leipäjono on varsinaista olemista. Näin on sa-nonut eräs ajattelija. Olen 67-vuo-tias ja eläkkeellä. Sosiologina myös tarkkailen ihmisiä jonossa.”

Olen 30-vuotias työtön venä-läisnainen. Tulin Suomeen neljä vuotta sitten. Opiskelin suomen kieltä melkein kolme vuotta. Tänä vuonna olen suorittanut YKI-tes-tin keskitason ja minulla on kor-keakoulututkinto. Sen lisäksi pu-hun englantia erinomaisesti. Olin palkkatukityössä Helsingissä vain kuusi kuukautta. En pysty löytä-mään töitä… Viimeisissä vastauk-sissa oli kirjoitettu, että hakijoi-ta minun alan työhöni oli 460 ih-mistä… Aika hankala!”

Vuokraan ja apteekkiin menee niin paljon rahaa, että pieni elä-ke ei riitä... Jono on hirveän pit-kä. Täällä joutuu jonottamaan sateessa ja pakkasessa. Minulla ei ole kunnon talvikenkiä. En tiedä, miten tarkenen.” Nainen, 70

Olemme nuoripari, joka on jo-nossa ensimmäistä kertaa. Mei-dät toi paikalle nälkä ja vuoden aikana tapahtuneet monet vas-toinkäymiset. Meillä on nyt uu-si koti ja olemme aloittamassa elämäämme uudelleen. Olemme työttömiä ja jonossa vain, kos-ka oli pakko tulla. Toisella meis-tä on lapsia... Tulevaisuus näyt-tää nyt paremmalta kuin joskus aikaisemmin.”

Leipäjonosta kerätyt tarinat ovat kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa: http://diakoniaa.net/tag/tarinoita-leipajonosta Tarinoita leipäjonosta- esitystaltiointi:http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/live-kello-18-tositarinoita-koyhyydesta-presidentti-halonen-lainaa-aanensa-leipajonolaisille/5777346

Tarinoita Myllypuron leipäjonosta

Kirkon diakonian päivät 2016 – Kutsuttu

#diakonia2016Tulethan sinäkin Turkuun 22.‒24. syyskuuta?Kirkon diakonian päivillä on tarjolla laadukasta ohjelmaa ja hyvää seuraa. Torstai 22.9.2016 Rauha ja turvallisuusPerjantai 23.9.2016Diakonian muutos ja tulevaisuusLauantai 24.9.2016 Diakonian merkitys muuttuvissa rakenteissa

Tapahtuman areenana toimivat Turun tuomiokirkon ympäristö sekä Logomo. Päivien teemana on KUTSUTTU. Somessa keskustelua käydään tunnisteella #diakonia2016.Tarkempi ohjelma löytyy tästä linkistä:http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?Open&cid=Content3208A7

Ilmoittautuminen Lyytin kautta tästä linkistä:https://www.lyyti.in/kirkondiakonianpaivatIlmoittautuminen päättyy 15.8.2016.

Diakonia-lehden toimitus sekä

Kirkon diakonian ja sielunhoidon yksikkö

toivottavat kaikille lukijoille

Rauhallista ja rentouttavaa kesälomaa!


ToivoToivo on ihmiselle elämän tärkeä asia. Toivoa tutkineet ja siitä kirjoittaneet henkilöt ovat kuvanneet toivoa ihmi-sen olemuksen ja elämän keskeisenä elementtinä. Esimerkiksi filosofi Gab-riel Marcel kirjoittaa, että toivo on ih-misen sielun sisintä olemusta. Hän on myös todennut, että inhimillinen elä-mä on tehty toivosta. Tämä luonneh-dinta antaa toivolle käsitykseni mu-kaan sen syvimmän kaikupohjan inhi-millisessä elämässä: toivo on olemas-sa meissä ja elämässämme, silloinkin, kun emme sitä välttämättä itse tiedos-ta tai koe!

Toinen keskeinen näkökulma toi-voon on se, että se on eräs elämän pe-rusvoimavara, jonka varassa elämme elämäämme sen erilaisissa maisemis-sa. Tätä kuvaa kauniisti teologi Hen-ri Nouwen: ”Minulle toivo on asenne, jossa kaikki on edessäni auki. Se on si-tä, että uskallan avoimena kohdata mitä tahansa tämä päivä tai huominen tuo. Toivo on sitä, että menen pelkäämät-tä sisälle asioihin, joista en tiedä, mihin suuntaan ne kääntyvät, jatkan mene-mistäni, vaikkei alussa jokin toimikaan niin kuin odotan; se on sitä, että luotan siihen, mitä teen.” Positiivisen psykolo-gian piirissä toivo on määritelty yhdek-si psykologisen pääoman elementiksi itseluottamuksen, joustavuuden ja op-timismin ohella. Kaikki nämä ulottu-vuudet ovat tärkeitä ihmisen elämässä.

Toivon ja toivottomuuden vuoropuheluHarvoin kuitenkaan tulemme pohti-neeksi tai tiedostaneeksi toivon läsnä-

oloa. Toivottomuus on sen sijaan ihmi-sen kokemusmaailman ulottuvuus, jo-ta on vaikea olla tiedostamatta tai si-vuuttaa silloin kun se on läsnä. Psy-kologi Lyn Abramson on kollegoineen kuvannut toivottomuutta seuraavien ulottuvuuksien kautta: aloitekyvyttö-myys, kyvyttömyys ajatella, että voi-si omalla toiminnallaan jotenkin vai-kuttaa toivottomuuteensa ja surumie-linen olotila.

Ihmisen elämänkulussa toivo ja toivottomuus kietoutuvat toisiinsa, ne käyvät vuoropuhelua ihmisen elämäs-sä, ja osin tästä vuoropuhelusta syn-tyy ihmishengen dynamiikka – lopul-ta, ainakin yksi ihmisen elämää eteen-päin vievä voima.

Toivo ja toivottomuus ovat vahvas-ti henkilökohtaisia kokemuksia eivätkä järjellä tai tahdolla hallittavissa. Käy-tännössä tämä merkitsee sitä, että ih-minen ei voi noin vaan päättää selvi-tä toivottomuudesta ja ryhtyä toiveik-kaaksi, vahvan toivon omaavaksi ih-miseksi. Myöskään toinen ihminen ei voi poistaa tai kääntää toisen toivot-tomuutta toivoksi – ainoastaan antaa mahdollisuuksia toivon vahvistumi-selle. Vaikka toivottomuus on tumma ja raskas kokemus, se tarvitsee myös ti-laa ihmisen kokemusmaailmassa, vas-taanottoa. Toivottomuus on kuiten-kin hyvin kuluttava ja jopa elämää uh-kaava voima, ja siksi sitäkin, jos mah-dollista, on pyrittävä käsittelemään jo-ko omana kokemuksena tai toisen ih-misen kokemuksena. Taikakeinoa sen poistamiseksi ei ole, mutta sen vas-taanotto on hyvä lähtökohta. Toivot-tomuuden sanoittaminen tai piirtämi-

nen – jokin keino sen hahmottamisek-si – tarjoaa väyliä sen käsittelyyn. Toi-vottomuuden hahmottaminen joten-kin tekee siitä kenties siedettävämmän ja jossain merkityksessä hallittavam-man, vaikka sitä ei mekaanisesti voi-kaa poistaa elämästä.

Toivottomuuden hahmottamisen ja käsittelyn rinnalla on tärkeää muis-taa myös toivo. Joskus se tulee, tai on syytä tuoda, varovaisesti toivottomuu-den rinnalle. Tällöin on myös hyödyl-listä tiedostaa toivon eri ulottuvuudet, joiden kautta se todentuu ja elää. Klas-sisen jäsennyksen näille tarjoavat hoi-totieteilijät Karin Dufault ja Benita Martocchio.

Toivo koostuu monestaToivo koostuu ensinnäkin suhdeulot-tuvuudesta, jossa yhtenä keskeisenä elementtinä on suhde omaan itseen ja omaan elämään. Itsetunto on merkit-tävä toivon rakennuselementti. Kei-not, joilla voi vahvistaa omaa itsetun-toaan tai toisen itsetuntoa, ovat tär-keitä toivon elävöittämisessä. Suhde toiseen ihmiseen on keskeinen toivon kannalta: se rakentaa toivoa silloinkin, kun suhde on avoin ja vastavuoroinen. Joku viisas on todennut, että ihmisen syvin tarve on tulla kuulluksi ja ym-märretyksi. Riippuen ihmisen elä-mänkatsomuksesta, suhde Jumalaan tai muuhun korkeampaan voimaan voi olla toivon keskeinen elementti. Täs-sä yhteydessä ei pidä myöskään unoh-taa ihmisen suhdetta esimerkiksi lem-mikkiin tai luontoon. Suhde johonkin kertoo siitä, että olemme olemassa tuon suhteen kautta.

Toivo inhimillisen elämän elementtinä ja voimavarana

Ma

rju

t H

en

tun

en


Myös tunteilla on keskeinen rooli toivon ja toivottomuuden dynamiikas-sa. Oleellista on tunteiden vastaanot-taminen ja niiden läpieläminen, sellai-sella tahdilla kuin se itselle tai toisel-le sopii. Toivo sisältää myös haavoittu-misen mahdollisuuden – se ei ole pelk-kää hyvää oloa ja tyytyväisyyttä. Hyvä ihmissuhde voi olla ratkaisevaa sille, miten uskallamme kohdata joskus eh-kä hyvinkin pelottavia tunteita omas-sa itsessämme.

Toivoon liittyy yhtenä ulottuvuu-tena myös toiminnallisuus: ihminen voi pyrkiä kohti toivoa toiminnalla. Se voi olla henkistä toimintaa. Ihminen voi pyrkiä aktiivisesti ajattelemaan oman elämänsä vaikeutta tai sitten pyrkiä välillä työntämään sen pois tie-toisuudestaan, levätäkseen. Myös fyy-sinen toiminta, kuten liikunta, voi olla merkittävä väylä toivoon. Jos toivotto-muuteen liittyy aloitekyvyttömyys ja kyvyttömyys ajatella, että voisi omalla toiminnallaan vaikuttaa tilanteeseen-sa, niin silloin toiminnallisuus eri ta-soilla voi olla ikään kuin vasta-ainetta toivottomuudelle. Toimiessaan ihmi-nen on aktiivinen elämänsää eläjä ei-kä passiivinen vastaanottaja.

Vaikka toivo suuntautuu yleen-sä tulevaisuuteen, niin sen kasvunai-hiot voivat olla myös menneisyydes-sä. Myönteiset muistot menneisyy-destä voivat olla tiedostettaessa väy-liä toivoon. Joskus saamme toivoa ai-kaisemmista vaikeuksistamme, jois-ta olemme kuitenkin selvinneet elä-mässä eteenpäin. Niiden mieleen pa-lauttaminen ja jakaminen on tärkeää.

Ihminen elää aina jonkinlaises-sa suhteessa ympä-röivään todellisuuteen, joka myös on yhteydes-sä hänen toivoonsa. Ym-päristön fyysiset, psykolo-giset ja sosiaaliset elemen-tit ovat tärkeitä. Toivon kan-nalta on tärkeää, että voimme kokea elävämme mahdollisim-man turvallisessa ympäristös-sä. Myös erilaiset esteettiset elä-mykset voivat virvoittaa toivoa: tai-de eri muodoissa voi tarjota väylän tä-män toivon ulottuvuuden voimistu-miselle. Myös luonto voi tarjota tässä suhteessa vahvan toivon virvoittajan. Vuodenaikojen vaihtelukin voi muis-tuttaa meitä siitä, että elämä kulkee eteenpäin, vaikka meistä itsestämme saattaisi tuntua siltä, että elämämme on pysähtynyt toivottomuuteen.

Toivo on aina olemassaToivottomuudenkin keskellä toivo on olemassa, vaikka välttämättä sitä ei omassa kokemusmaailmassa pys-tykään näkemään. Se on olemassa, koska se on ihmisen elämän ja ole-muksen ydintä. Sitä kannattaa ja tu-lee vaalia ja vahvistaa, koska se aut-taa eteenpäin elämän eri maisemissa.

● JARI KYLMÄSairaanhoitaja, filosofian tohtori,

dosentti; Tampereen yliopisto, Terveystieteiden yksikkö, Hoitotiede

Ma

rju

t H

en

tun

en

Kri

stii

na

To

lva

ne

n



Kökön mukaan hyvinvointi ymmärre-tään Suomessa liian usein yksilöpro-jektiksi.

– Kun ihmiset kykenevät liitty-mään toisiinsa ja tuomaan omia voi-mavarojaan yhteisen hyvän eteen, syn-tyy vahvasti vuorovaikutteista hyvin-vointia. Yhteiskunnan antaman julki-sen tuen tehtävä on kuitenkin mahdol-listaa se, että ihmiset voivat periaat-teessa elää mielekästä elämää. Tämän tuen on oltava riittävällä tasolla.

Hyvinvointi ja ihmisoikeudet lin-kittyvät toisiinsa

– Ihmisoikeudetkin voivat toteu-tua, kun ihmisillä on mahdollisuus ot-taa voimavaransa käyttöön. Ilman tätä osallisuutta ihmisoikeudet jäävät kuol-leeksi kirjaimeksi.

Kökkö toteaa, että Suomen julkisen talouden tilanne on heikentynyt. Sa-maan aikaan väestö ikääntyy ja palve-lujen tarve kasvaa.

– Jatkossa mitkään palvelut eivät tuota riittävästi ihmisten tarvitsemaa tukea. Palvelujen rakenteellisilla uu-distuksilla voidaan vaikuttaa asiaan, mutta ei tarpeeksi. Tarvitaan uuden-laista kansalaistoimintaa.

– Joidenkin mielestä ihmisten pi-tää jatkossa ottaa enemmän vastuu-ta itsestään ja tekemisistään. Minun mielestäni yhteiskunnan muuttuessa ihmisten täytyy ottaa pikemminkin enemmän vastuuta toisistaan.

Kökkö mainitsee myönteisinä esi-merkkimaina Tanskan ja Hollannin, joissa kansalaistoiminnan rooli on hy-vin vahva.

– Niissä palvelut ja kansalaisaktii-

visuus toimivat rinnakkain. Samalla noissa maissa ihmisten tyytyväisyys on tällä hetkellä hyvin suurta. Sen si-jaan Isossa-Britanniassa oli taannoin ajatuksena korvata palvelut kansalais-aktiivisuudella. Nyt siellä tuo ajatus on käsittääkseni unohdettu.

Yhteistyö ja dialogiKökkö toteaa, että organisaatioiden rakenteellisilla muutoksilla tai työta-pojen uudistamisella voidaan saada kuitenkin paljon hyvää aikaan. Kök-kö nostaa esiin kolme myönteistä esi-merkkiä, joissa palveluja on pystytty tuottamaan aiempaa tehokkaammin ja saatu samalla aikaan sekä hyvinvoin-nillista että taloudellista hyötyä.

– Kemi-Tornion psykiatrian sai-raanhoidossa niin sanotussa Keropu-taan mallissa on hyödynnetty uuden-laista hoito-otetta. Siinä mallissa ko-rostuvat asiakaslähtöisyys ja dialogi yhteisön kanssa. Potilaan oma yhteisö ‒ perhe ja muut läheiset ‒ otetaan hoi-toon vahvasti mukaan. Tällä on saa-tu aikaan erittäin hyviä hoitotuloksia.

Toisena esimerkkinä Kökkö mai-nitsee Helsingin Diakonissalaitoksen nuorille suunnatun Vamos-toiminnan, jonka tarkoituksena on vahvistaa nuo-ren voimavaroja ja tukea häntä kiinnit-tymään koulutukseen tai työhön.

– Jokainen toiminnassamme aloitta-va nuori saa Vamoksesta oman työnteki-jän, joka tutustuu nuoreen ja vastaa hä-nen tarpeisiinsa. Yksilövalmennuksen ohella Vamoksessa on monia toimin-nallisia ryhmiä, jotka ovat nuorelle ole-misen, tekemisen ja oppimisen paikka.

Kolmantena esimerkkinä Kök-kö mainitsee Eksoten eli Etelä-Karja-lan sosiaali- ja terveyspiirin päihde- ja mielenterveyspalvelut.

– Siellä on integroitu erikoissai-raanhoidon ja sosiaalityön osaamista yhteen ja saavutettu poikkeuksellisia tuloksia.

Kökkö toteaa, että näissä kolmessa esimerkissä on kysymys erityisryhmil-le suunnatuista palveluista. Kökkö on kuitenkin vakuuttunut siitä, että mil-lä tahansa foorumilla saataisiin hyviä tuloksia, jos hoito ja tuki toteutettai-siin vastaavanlaisesti uudella tavalla.

– Kysymys on uudenlaisesta pa-radigmasta, jossa on kaksi pääasiaa: eri palvelut organisoidaan radikaalis-ti samassa tilassa yhteen moniamma-tillisiksi tiimeiksi. Samalla toiminta-kulttuuri rakennetaan dialogiin pe-rustuvaksi. Sen ytimessä on asiak-kaan kuuleminen, halutaan selvittää, mitä asiakas itse tarvitsee. Tästä syn-tyy luottamustila, joka on usein edel-lytys kuntoutumiselle.

Kansalaisaktiivisuuden vahvistaminenKökön mukaan kirkolle ja sen dia-koniatyölle tarjoutuu nykyisessä yh-teiskunnallisessa tilanteessa erin-omainen näytönpaikka.

– Kirkolla on paremmin kuin mil-lään muulla hallussaan koko maan kat-tava paikallistasoille ulottuva organi-saatiokenttä. Kirkolla on riveissään niin kasvatusalan kuin sosiaali- ja ter-veysalan ammattilaisia. Tämän myö-tä kirkolla on kyky olla rakentamassa

Kirkolla ja diakoniatyöllä on erinomainen näytönpaikka– Hyvinvointi on ennen kaikkea osallisuutta ja toimintakykyisyyttä. Nämä kaksi johtavat siihen, että ihmiset voivat tuoda oman panoksensa yhteiseksi hyväksi ja liittyä toisiin ihmisiin, kiteyttää Helsingin Diakonissalaitoksen diakoniajohtaja Jarmo Kökkö. Kökön mukaan diakoniatyö ja kirkko ylipäätään voivat olla purkamassa keskeisiä hyvinvoinnin toteutumisen esteitä.



maanlaajuista kansalaisaktiivisuutta vahvistavaa liikettä.

Kökön mielestä kirkon diakonia-työn tulee olla täydentävää, ei korvaa-vaa toimintaa.

– Kirkon diakoniatyön toiminta-kenttänä on hyvinvointiyhteiskunta, jossa julkisen puolen täytyy olla toi-minnan lähtökohta. Osa palveluista toteutuu julkisen sektorin kautta ja osa yksityisen sektorin kautta. Niitä täydentää kolmas sektori, johon las-ken myös kirkon diakoniatyön kuu-luvan.

Kökkö uskoo, että jatkossa julkisel-la sektorilla on aiempaa vähemmän voi-mavaroja erityisryhmien palveluihin.

– Näiden palvelujen kohdalla niin kirkon kuin muun kolmannen sektorin rooli korostuu.

Kökkö toteaa kirkon diakonia-työn tuovan vahvasti esiin toivon nä-kökulmaa.

– Diakoniatyö on kirkon sano-man konkretisointia, ihmisten rinnal-le asettumista. Toivo ei synny pelkäs-tään jostain tuonpuoleisuuteen kurot-tuvasta haaveesta, vaan toivon pitää myös muuttua todeksi ihmisen elä-mässä. Kirkon diakoniatyö liittyy hy-vin vahvasti Raamatun ydinsanomaan.

Vuorovaikutus ja läsnäolo arjessaKökön mielestä kirkon ei kannata näh-dä nykyistä tai tulevaa resurssitilan-netta ongelmana.

– Ensisijaista ei ole resurssien mää-rä, vaan se, mihin resursseja käyte-tään. Tämä on pitkälti johtamiskysy-mys. Johtajien pitää tarvittaessa muo-kata rakenteita niin, että homma toi-mii myös jatkossa.

Kökön mukaan diakoniatyö ja kirk-ko ylipäätään voivat osaltaan olla pur-kamassa keskeisiä hyvinvoinnin toteu-tumisen esteitä.

– Kirkko voi vahvistaa ihmisen osal-lisuuden mahdollisuuksia yhteisöissä ja torjua yksinäisyyttä. Toivo rakentuu vahvasti myös sitä kautta, että ihminen löytää elämälleen merkityksen.

– Useille tämä mielekkyys tulee työn kautta, mutta työ ei ole ainoa vaihtoehto. Ihmiset voivat kokea osal-lisuutta esimerkiksi vapaaehtoistoi-minnan kautta. Kirkolla on erinomai-nen mahdollisuus olla tässä mobili-soijan roolissa. Ihmiselle on tärkeää kokea, että hänellä on mielekäs paikka yhteisössä.

Kökön mukaan luottamus syntyy vain vuorovaiku-tuksen ja vuoro-puhelun kautta.

– Ihmisten tulee olla dia-logissa tois-tensa kans-sa. Heidän pi-tää tulla näh-dyiksi ja kuul-luiksi. Luotta-mus syntyy täl-laisessa vastavuo-roisuuden kehyksessä.

Kökkö toteaa, että instituutioiden on vaikea luoda ihmisiin luottamuk-sellista yhteyttä, jos ne eivät ole ihmisen arjessa läsnä ja pyri vuorovaikutukseen.

– Kirkko rakentaa luot-tamusta, jos se hakee syste-maattisesti toimintatapoja ih-misen rinnalla olemiseen. Dia-koniatyö voi olla osaltaan tällai-nen yhteisöllisen voimavaran ra-kentaja sekä kansalaisaktiivisuu-den synnyttäjä, hän kiteyttää.

● JUHANA UNKURI

Kirkolla ja diakoniatyöllä on erinomainen näytönpaikka


Rii

tta

Su

pp

eri


Ihminen on keskiössä, kun Porin Tel-jän seurakunnan diakoniatyönteki-jä Minna Salminen ja Rauman seu-rakunnan yhteiskunnallisen ja dia-koniatyön pappi Olli Kaukonen miet-tivät hyvinvointiyhteiskunnan tilaa ja diakoniatyön mahdollisuuksia luotta-muksen lujittajana.

Hyvinvointi on subjektiivinen asia, johon vaikuttavat monet seikat, ja hyvin-

vointiyhteiskunta on yhteinen sopimus, joka perustuu poliittisiin päätöksiin.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltio-mallissa etujen piiriin kuuluvat kaik-ki kansalaiset tasapuolisesti, ja järjes-telmän painopiste on tulonsiirroissa.

– Mitä lähempänä yhteiskunnan ääripäät ovat toisiaan, sitä enemmän ollaan ”me”. Ketään ei jätetä ja kaikista pidetään huolta, Olli sanoo.

– Eriarvoisuus lisää yhteiskunnas-sa tyytymättömyyttä. Kun palveluja aletaan karsia, luottamus joutuu koe-tukselle, Minna jatkaa.

Minna on kokenut työssään, miten ihmisen perusluottamukselle luodaan pohja jo lapsuudessa.

– Jos ihmiselle on lapsena muo-dostunut tunne ja kokemus siitä, et-tä häntä arvostetaan ja hänestä välite-tään, vaikuttaa se perusluottamuksen syntymiseen.

Luottamusta horjuttavat kasvotto-mat, isot instituutiot, koska massiivi-set rakenteet eivät ole niin avoimia, että syntyisi kohtaamista yksilötasolla. Min-na ottaa esimerkiksi työttömäksi jääneen 50 + henkilön, jolle työvoimaviranomai-set tarjoavat alan vaihtoa ja kursseja.

– Virallinen taho haluaa pitää ti-lastot kauniina, ja työnhakijan on pak-ko kestää nöyryytystä, että saa kaik-ki tuet. Samalla hänen luottamuksen-sa yhteiskuntaan karisee.

Ollin mielestä isot instituutiot tar-vitsevat kolmannen sektorin kette-ryyttä myös luottamuksen lujittajana.

– Kirkon oppi on kiteytetty Raa-matun lauseeseen: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Poliittisen diakonian pitäisi rohkeasti ottaa kantaa siihen, mikä on evankeliumin hengen vastaista.

– Jumala asuu meissä kaikissa. Kun katson ihmistä, katson Kristusta, Ol-li jatkaa.

Kirkko luottamuksen rakentajanaMinnan mielestä kirkko on rakenta-nut paljon luottamusta ja toivoa. Kir-kon johto on antanut julkilausumia

Luottamus syntyy kasvotustenDiakoniatyö toimii paikallisella tasolla ihmisen hyväksi ja luo toimillaan toivoa ja luottamusta.


ja ollut yhteiskunnan agendalla esillä.– Kirkossa pitäisi vahvistaa viestiä

siitä, että lähimmäisen rakastaminen on kaikille annettu tehtävä. Toimin-taa voisi kehittää niin, että se tavoittai-si paremmin eri-ikäisiä, ja ihmiset sai-sivat kokemuksen siitä, että he kuulu-vat johonkin yhteisöön ja ovat Jumalan silmissä yhtä arvokkaita.

Porin Teljän seurakunnassa on to-teutettu kolmisen vuotta Syke-iltapäi-viä. Yhteisöllinen tilaisuus tarjoaa eri-laisia toimintoja ja ruokailun.

– Tapahtuma on hyvin suosittu, ja kehitämme sitä huomioimalla saa-mamme palautteen.

Toivoa voi myös tuoda uusi dia-koniatyön sähköpostikokeilu, jossa seu-rakuntalaiset voivat pyytää apua ja tu-kea viranomaisasiointiin. Sen tavoittee-na on saada asiakkaan ääni kuulluksi.

Olli miettii kirkkoa, miten se hel-posti koetaan virallisena organisaatio-na ja unohdetaan kirkon olevan myös tavallisia seurakuntalaisia.

– Mielestäni on näkemyksen puu-

tetta, kun upporikas kirkko unohtaa tavallisen ihmisen ja ihmisten oikean-lainen arvostaminen jää katveeseen. Kirkon pääpointti tapahtuu arjessa, missä ei saarnata suuria vaan tehdään rakkauden tekoja.

Hän kertoo hiljattain osallistu-neensa viikoittaiseen seurakunnan ti-laisuuteen, jossa on koolla turvapai-kanhakijoita. Iso joukko vapaaehtoisia organisoi toiminnan, ja työntekijä on mukana yhtenä osallistujana.

– Opettelemme vasta tätä, mitä se olisi, jos vapaaehtoiset saisivat enem-män vastuuta seurakunnan toimin-nassa. Työntekijän paikka on rohkaista ja tukea. Virkamiesmäisyyttä on syytä karttaa ja antaa tilaa vapaaehtoisille.

Diakoniatyön erityinen luonneDiakoniatyö on Ollin mielestä evanke-liumin ydintä, ja koska ihminen on sii-nä keskiössä, työ on käytännönläheis-tä ja rajallista.

– Diakoniatyön isoin anti ei ole ra-ha vaan aika. Diakoniatyö tukee ihmis-

tä löytämään itse vastauksia ja tekee näin ihmisen näkyväksi itselleen.

Diakonialla on Ollin mielestä oma ääni, profiili ja näkökulma, jota ei ole kenelläkään muulla.

–Diakonia ei ole viime kädessä työ-muoto, vaan se on asenne ja ajattelu-tapa.

Minna painottaa myös ihmisen kohtaamista.

– Auttaminen ei ole suoraviivaista, eikä kaikkea voi muuttaa hetkessä pa-remmaksi sormia näpsäyttämällä. Em-me voi poistaa kaikkia ihmisen ongel-mia, mutta voimme rohkaista ihmis-tä eteenpäin.

Minnan mielestä ihanne olisi, et-tä diakoniatyö olisi täydentävää aut-tamistyötä, mutta valitettavasti se on myös korvaavaa.

– Kun asiakas saa sosiaalipuolel-ta 0-päätöksen eikä harkinnanvarais-takaan myönnetä, diakoniatyö auttaa esim. perheen ruokamenoissa.

Diakoniatyö korvaa omalla taval-laan myös psykoterapiaa. Köyhän ih-misen on vaikea päästä terapiaan, vaikka hänellä olisi kuinka vaikeita traumoja, mutta diakoniatyöntekijä voi toimia hänen sielunhoitajanaan ja kuuntelijanaan.

Minna ja Olli näkevät diakonia-työn myös merkittävänä herättelijänä ja keskustelun avaajana. Verkostossa se vie myös tärkeitä teemoja eteenpäin.

– Diakoniatyön eteenpäin katsovaa voimaa voisi vahvistaa. Kun diakonia-työ löytää ihmisiä, joita muut eivät au-ta, perustetaan usein ryhmä tai piiri ja jämähdetään siihen. Sen sijaan pitäisi mennä eteenpäin ja jättää ryhmän ve-täminen muille tahoille, Olli miettii.

● JOHANNA SOINTULA

Luottamus syntyy kasvotusten

Eriarvoisuus lisää tyytymättömyyttä yh-teiskunnassa, toteaa Minna Salminen.

Polittisen diakonian pitäisi rohkeasti ot-taa kantaa asioihin, jotka ovat evanke-liumin hengen vastaisia, vaatii Olli Kau-konen.

Joh

an

na

So

intu

la

Joh

an

na

So

intu

la


Paula Hakala työskentelee Tampe-reen kaupungin sosiaali- ja terveyspal-veluissa sairaala- ja kuntoutuspalvelui-den tuotantoalueella.

– Olemme keskittäneet kaiken sairaalatoiminnan samalle tuotanto-alueelle. Siitä saadaan synergiaetua.

Tampereella on parhaillaan käyn-nissä laaja palvelurakenneuudistus.

– Vajaa kymmenen vuoden ajan kokeillusta tilaaja-tuottaja-mallista on meillä päätetty luopua. Lisäksi val-takunnalliset sote-ratkaisut vaikutta-vat luonnollisesti myös meillä paikal-lisella tasolla.

Laajempi tuki -verkko mukaanPaula Hakala puhuu mielellään se-niorien itsemääräämisoikeuden kun-nioittamisesta.

– Tämä tarkoittaa sitä, että kaik-ki ratkaisut tehdään yhdessä sen hen-

kilön kanssa, jota ratkaisut koskevat.Hakala myös korostaa ikäihmisen

omaisten ja muiden läheisten roolia. Heistä muodostuu turvaverkko, joka kantaa eri tilanteissa.

Esimerkiksi muualla Euroopan alueel la lähiverkoston rooli on paljon suurempi.

Hallintoylihoitaja toki ymmärtää hyvin, että nykymaailmassa omaiset asuvat monesti pitkän matkan takana.

– Jokaisessa tilanteessa eivät omai-set tietenkään voi fyysisesti olla pai-kalla. Mutta tärkeää on se, että he ovat muuten vahvasti mukana ikäihmisen hoitoa suunniteltaessa.

– Sitä en kuitenkaan tarkoita, että omaisten pitäisi osallistua enemmän hoitotoimenpiteisiin, Hakala täsmentää.

Läheisyys ja osallistaminenHakala korostaa sitä, että vanhusväes-tölle tarjottavat palvelut ei voi aina olla

Kukaan ei jää oman onnensa nojaanTampereen kaupungin Hatanpään sairaalan hallintoylihoitaja, kehittämispäällikkö Paula Hakala kannustaa kokeilemaan vanhustenhoidossa rohkeasti uusia malleja. Hän uskoo myös kumppanuuksiin ja vertaistuen voimaan.

Ve

sa K

ein

on

en

Diakonian merkkiSeurakunta, diakoniajärjestö, hiip-pakunta ja Kirkkohallituksen dia-konian ja sielunhoidon yksikkö voi-vat myöntää yhteistyökumppanil-leen Diakonian merkin tunnus-tukseksi diakonisesta toiminnas-ta. Merkki haetaan Diakonia ry:ltä. Merkin hinta on 90 euroa sekä pos-tituskulut.

Diakonian m erkki on tarkoitus-ta varten suunniteltu hopeinen rin-tamerkki. Merkkiä voidaan kantaa arjessa ja juhlassa tai säilyttää ki-vestä valmistetussa telineessä.

Diakonian merkki annetaan henkilölle tai yhteisölle, joka toimin-nassaan tai päätöksenteossaan on toiminut yhteistyössä diakoniatyön kanssa. Merkin saaja on huomannut ihmisen ja tehnyt työtään sydäntään kuunnelleen ja kristillistä lähimmäi-senrakkautta toteuttaen.

Merkki kertoo kantajansa inhi-millisyydestä.

Diakonian merkkiä myy Diako-nia ry.

Tiedusteluteila.karkkunen(at)evl.fi


samanlaisia. Heidän tarpeensakin ovat hyvin erilaisia.

– Oleellista on, että ikäihmiset pärjäävät siinä arjessaan. He voivat asua joko kotonaan tai kodinomaisis-sa olosuhteissa. Sairaalan tehtävänä on antaa oikea-aikaista hoitoa ja tu-kea. Asumaan ei sairaalassa pitäisi ke-nenkään joutua.

Tampereella ikäihmisten palvelui-ta pyörittää neuvonta- ja palvelupiste Kotitori. Se sijaitsee aivan kaupungin keskustassa.

– Kotitori tarjoaa ikäihmisille kes-kitetysti neuvontaa muistakin kuin kunnan tarjoamista palveluista. Mu-kana palveluntarjoajina ovat kolmas sektori ja yksityisiä palveluntuottajia.

Tampereella on pohdittu sitä, mi-ten palvelut saataisiin lähemmäksi ih-misten koteja.

– Nykyiset palvelukeskukset voisi-vat toimia lähitoreina, jolloin ei tarvitsi mennä ollenkaan keskustaan.

Lähitorit taas voisivat Hakalan mielestä rakentua pitkälti alueen asuk-kaiden tarpeiden mukaan.

– Ihmisten osallistaminen palve-luiden suunnitteluun on hyvin tärkeää. Hehän tuntevat omat palvelutarpeen-sa parhaiten.

Hallintoylihoitajan mukaan myös paikallisten seurakuntien osallistumi-nen lähitorien toimintaan olisi aivan mahdollista.

– Lähitorit pohjautuvat kumppa-nuuksiin, joissa voi olla mukana mo-nenlaisia toimijoita.

Resurssit kohdennettava oikeinSuomen taloudellinen tila ei tunne-tusti ole hyvä. Paula Hakala on kui-tenkin luottavainen sen suhteen, et-tä vanhusväestöstä pidetään jatkossa-kin huolta.

– Ei ketään tulla jättämään oman onnensa nojaan. Asioita tulee kuiten-kin tehdä entistä järkiperäisemmin.

– Resurssit tulee hoitoketjussa koh-dentaa sinne, missä niitä eniten tarvi-taan. Päällekkäistä tekemistä pitää vä-hentää. Ja rakenteita tullaan jatkossa-kin laittamaan uusiksi.

Hakala uskoo siihen, että ihmi-set haluavat tulevaisuudessa entistä

enemmän itse vaikuttaa asioihin. Tä-mä koskee myös ikäihmisiä.

– Nykyään seniorit ovat kohtalai-sen kilttejä, mutta tilanne tulee muut-tumaan. Jatkossa hekin osaavat vaatia entistä enemmän.

Myös vertaistuen hyödyntäminen voi tarjota aivan uudenlaisia mahdol-lisuuksia vanhustenhoitoon.

Tampereen kaupunki on käynnis-tänyt keväällä 2016 Arkeen voimaa -ryhmätoiminnan pitkäaikaissairai-den tukemiseksi.

– Se perustuu toisilta samankaltai-sessa elämäntilanteessa olevilta ryh-mäläisiltä saatuun kannustukseen ja uusiin ideoihin. Kunta organisoi alus-sa toiminnan, mutta voi myöhemmin vetäytyä sivummalle.

Mistä uusia ammattilaisia?Suomi ikääntyy ja jatkossa vanhusten-hoitoon tarvitaan entistä enemmän osaavia työntekijöitä. Hoitajapulasta-kin puhutaan paljon.

– Olen monesti miettinyt sitä, mi-ten nuoret saataisiin innostumaan ikäihmisten hoitoon. Gerontologia ja geriatria eivät välttämättä ole opiskeli-joiden keskuudessa suosituimmat alat, Hakala pohtii.

Kansainvälistyminen vaikuttaa tässä asiassa jo nyt ‒ ja jatkossa li-sääntyvästi.

– Sekä työntekijämme että asiak-kaamme tulevat jatkossa entistä enem-män eri kulttuureista.

Hakalan mielestä on tärkeää, että kykenisimme hyödyntämään näiden ihmisten osaamista.

– He tuovat aina mukanaan uutta tietoa, taitoa ja asennettakin.

Hallintoylihoitaja Paula Hakala muistuttaa siitä, että kantasuomalai-sistakin edelleen löytyy vanhustyöstä kiinnostuneita.

– Uskon, että vanhustyön osaamis-ta tullaan kyllä jatkossakin työmarkki-noilla arvostamaan.

Räätälöityjä asumisratkaisujaSeniorien asumisratkaisut kehittyvät kaiken aikaa.

Esimerkiksi Hollannissa avattiin vuonna 2009 suljettu rakennuskomp-

leksi, jonka sisällä dementiaan sairas-tuneet asukkaat voivat toimia mahdol-lisimman pitkään omatoimisina kau-punkilaisina.

– Suomeenkin voi jatkossa syntyä vastaavia, Hakala ennustaa.

Hän muistuttaa siitä, ettei uuden-laisia ikäihmisten asuntoja tarvitse suunnitella aivan alusta saakka.

– Meillähän on jo nyt paljon pal-veluasumista, jota hieman kohenta-malla saadaan toteutettua hyvät olo-suhteet.

Jatkossa myös ict-ratkaisut mah-dollistavat aivan uudenlaista palvelu-tapoja.

– Tulee muistaa sekin, että tule-vaisuuden seniorit ovat tottuneita di-gitaalisten palvelujen käyttäjiä.

Sairaalasielunhoidon merkitys säilyySairaalasielunhoito on Paula Hakalal-le läheinen asia. Hän toimii Tampe-reen seurakuntayhtymän sairaalasie-lunhoidon johtokunnassa asiantunti-jajäsenenä.

Hallintoylihoitaja näkee sielunhoi-don aivan olennaisena osana sairaalan toimintaa.

– Jo Florence Nightingale taisi ai-koinaan sanoa, että hengellisyys kuu-luu potilaan kokonaishoitoon.

Hakalan mielestä on tärkeää, et-tä sairaalapappi näkyy konkreettises-ti osastoilla.

– Hän on tuolloin paitsi potilaiden, niin myös heidän omaistensa käytet-tävissä.

Sairaalasielunhoito on tarkoitettu myös työntekijöitä varten.

– Esimerkiksi isojen muutosten hetkellä henkilökunnallakin saattaa olla tarvetta kuuntelijalle.

Sairaalapaikkojen väheneminen voi jatkossa tuoda uudenlaisen haas-teen sairaalasielunhoidolle.

– Esimerkiksi tehostetussa pal-veluasumisessa ollaan omassa kodis-sa. Miten siinä tilanteessa pystytään huo mioimaan riittävästi ikäihmisten hengelliset tarpeet?

● VESA KEINONEN

Ve

sa K

ein

on

en


Samaan tapaan kuin diakoniatyöllä, sosiaalityöllä on käytännöissään kak-soissidos: sen tavoitteena on yhtääl-tä auttaa ihmisiä, perheitä ja ryhmiä ja toisaalta vaikuttaa yhteiskunnalli-seen keskusteluun, politiikkaan ja pää-töksentekoon. Tällä hetkellä käynnissä olevat ideologis-poliittiset sekä raken-teelliset muutokset ovat perustavan-laatuisia. Valtion vähenevä rooli ja yk-silön vastuun korostaminen sekä pal-velujen markkinoistuminen eivät ole pohjoismaisen hyvinvointivaltiomal-lin eetokseen kuuluvia ilmiöitä, mut-ta ne ovat näkyvissä yhä selvemmin.

Kohti arvioinnin korostumistaVanhuspalvelujen kehittymisen his-toriassa taustalla on ollut perinteisten ikääntymisteorioiden mukainen ajatte-lu, joka korostaa ikääntymistä rap pion, vajavuuksien sekä irtautumisen ja pas-siivisuuden elämänvaiheena. Pessimis-tisen ikääntymisnäkemyksen yksi seu-raus oli se, että vanhojen ihmisten haas-tavia elämäntilanteita ei osattu nähdä ja palveluiden tavoitteena oli paikata päi-vittäisen elämän toiminnoissa esiinty-viä ongelmia. Lisäksi ajatus ikääntymi-sestä henkilökohtaisena ongelmana vä-hensi intoa sellaisiin toimiin, jotka oli-si kohdennettu yhteiskunnallisiin epä-kohtiin, kuten ikäperusteiseen raken-teelliseen syrjintään.

Myöhempään vanhuspalvelujen kehitykseen ovat vaikuttaneet heik-kenevät taloussuhdanteet sekä uusli-

beralistisen ajattelun seuraukset, jotka alkoivat näkyä Suomessa 1990-luvun laman jälkeen. Palveluihin liittyvässä keskustelussa ikääntyminen nähtiin taloudellisena taakkana yhteiskunnal-le, ja omaishoidon lisäämistä pidettiin yhtenä keskeisenä ratkaisuna ikäänty-vän väestön kasvuun. Siirryttiin koh-ti hyvinvointimallia, jossa korostuivat aiem paa enemmän standardointi ja vaatimus vähäisten resurssien tehok-kaasta käytöstä.

Palvelutarpeen arvioinnin merki-tys korostui ja palvelujen piiriin pää-sivät kaikkein eniten tarvitsevat, joil-le palvelut haluttiin kohdentaa. Myös ajatus riskitilanteessa olemisesta pal-velujen saannin kriteerinä on hiipi-nyt palvelujärjestelmäämme. Riskil-lä viitataan ensisijaisesti yksilölliseen riskiin, mikä on kääntänyt huomion pois yhteiskunnallisista riskejä tuot-tavista rakenteista. Kun resurssit ovat vähentyneet ja on syntynyt paineita määritellä oikeus palveluihin aiem-paa tiukemmin kriteerein, yhä har-vemmat pääsevät palvelujen piiriin. Siten palvelutarpeet yhdistettynä yk-silölliseen riskiin ymmärretään hen-keen tai terveyteen liittyväksi vaarak-si tai suojelun tarpeeksi. Hyvinvoin-nin turvaamisen ajatus jää taustalle.

Vanhuspalvelujen murrosVanhuspalvelujen rakenteessa ja kat-tavuudessa on tapahtunut viime vuo-sikymmenen aikana merkittäviä muu-

Tavoitteeksi vanhusten hyvä ja arvokas elämä

Viime aikojen ikääntymispoliittisissa keskusteluissa ovat korostuneet yksilöllisyyden, riippumattomuuden ja oman vastuun ihanteet. Samalla paljon tukea tarvitsevat vanhat ihmiset ovat määrittyneet ”toiseksi” suhteessa työikäisiin. Kaikkein eniten tukea tarvitsevat ikääntyneet ovat jääneet näkymättömiin, kun palvelujärjestelmässä ja sen tausta-ajattelussa on tapahtunut suuria muutoksia. Monen vanhan ihmisen kohdalla tilanne on huolestuttava. Ihmisoikeusnäkökulmasta katsottuna kyse voi olla ikääntyneiden ihmisten inhimillistä arvokkuutta ja identiteettiä loukkaavista toimista tai jopa kaltoinkohtelusta.


toksia. Myös palvelujen laadusta on käyty vilkasta keskustelua erilaisten julkisuuteen tulleiden, suuren yleisön tuohtumusta herättäneiden vanhusten hoivaan liittyvien laiminlyöntien yh-teydessä. Vuonna 2013 voimaan tulleen niin sanotun vanhuspalvelulain yhtey-dessä käytiin laaja keskustelu erityises-ti palvelujen laadun ja henkilöstömää-rän suhteesta.

Suomessa on vanhuspalvelujen ke-hityksessä ollut, huolimatta huolestut-tavista kehityskuluista, näkyvissä myös sosiaalisen ulottuvuuden vahvistumi-

sesta kertovia piirteitä. Vanhuspalvelu-lakiin säädettiin muun muassa velvoite kuntien käytössä olevasta asiantunte-muksesta (10 §), ja tässä yhteydessä sää-dös sisältää myös velvoitteen geronto-logisen sosiaalityön asiantuntemuksen saatavuudesta.

Laki korostaa palveluntarpeen ar-vioinnin roolia, mutta nostaa esille aiem paa laaja-alaisemman näkökul-man. Sosiaalisen toimintakyvyn mer-kitys on kasvanut, ja laki velvoittaa ar-vioimaan aina myös sitä muiden toi-mintakyvyn ulottuvuuksien ohel-

la. Silti viime vuosien vanhuspolitii-kan pääsuuntauksena vaikuttaa ole-van palvelujen piiriin pääsemiseen liittyvän tarvearvioinnin vahvistami-nen, jolloin poliittinen ja rakenteelli-nen näkökulma jää taka-alalle yksilö-tason arvi ointiin nähden. Vajavuuk-siin keskittyvissä arviointiprosesseis-sa vanhoista ihmisistä konstruoidaan kyvyttömyyden ja fyysisten puuttei-den kantajia, ja mahdollisuudet laaja-alaiseen avun ja tuen tarpeen huomi-oimiseen kaventuvat.

Palvelujen määrittymisen proses-sissa on yhä vähemmän tilaa vasta-ta monimutkaisiin elämäntilantei-siin, joita sosiaalityöntekijät kohtaa-vat päivittäisessä työssään. Vasta-tessaan ensisijaisesti hallinnollisiin odotuksiin työntekijät eivät voi to-teuttaa sellaisia arvioinnin käytäntö-jä, jotka huomioivat aidosti ikäänty-neen ihmisen elämäntilanteen koko-naisuuden ja tukevat kumppanuutta.

Tavoitteena valinnanvapausNykyisen hallituksen erityinen pai-nopiste, valinnanvapautta ja samalla myös vastuuta korostava ajattelu, yh-distyy aktiivisen ikääntymisen ihan-teeseen. Aktiivisen ikääntymisen mää-ritelmä sisälsi alun perin ajatuksen monimuotoisuudesta ja erilaisissa ti-lanteissa elävistä ikääntyneistä ihmi-sistä riippumatta heidän terveydestään tai sosiaalisesta ja taloudellisesta tilan-teestaan. Nyt ajattelu on yhä enemmän kapeutunut viittaamaan vallitsevan politiikan mukaisesti instrumentaali-siin odotuksiin ikääntyneiden aktiivi-suudesta ja riippumattomuudesta. Tä-mä lähestymistapa ei huomioi elämän-kulun epätasa-arvoa ja yhä lisääntyvää eriarvoisuutta.

Nykyinen oman vastuun korosta-minen palvelujen ja hoivan turvaa-misessa tarkoittaa, että paljon tukea tarvitsevat ikääntyneet, jotka eivät halua käyttää esimerkiksi palveluse-teliä tai henkilökohtaista budjettia, määrittyvät riippuvaisiksi ja epäon-nistuneiksi. He eivät myöskään täytä aktiivisen kansalaisuuden odotuksia.

Ma

rju

t H

en

tun

en


Palveluiden markkinoistuminen yhtä aikaa kotona asumisen politiikan kanssa luovat tilanteen, jossa eettinen herkkyys on vanhustyössä tarpeen. Vaikka vanhat ihmiset eivät haluaisi toimia palvelunsa valitsevina kulutta-jina, heiltä ei tulisi evätä oikeutta osal-listua täysivaltaisesti palveluitaan kos-keviin päätöksiin. On tärkeää varmis-taa, että ihmisen tarpeet kohdataan si-ten, että mahdollistetaan hyvä ja arvo-kas elämä. Sosiaalityötä onkin varoitet-tu kiinnittymästä valinnanvapauden ja oman vastuun agendaan niin, että sii-tä tulisi oletusarvo, joka ei ota huomi-oon ikääntyvien ihmisten erilaisia elä-mäntilanteita. Riskinä on, että ihmisten edellytetään selviytyvän omien resurs-siensa varassa, vaikka seurauksena oli-si yksin jääminen ja ilman apua selviy-tymisen pakko. Erityisen vaikeassa ti-lanteessa ovat ne vanhat ihmiset, joilla ei ole perhettä tukenaan.

Sosiaali- ja diakoniatyö vaikuttajinaAjankohtainen tilanne haastaa sosiaa-lityön samoin kuin diakoniatyönkin toimintatavat. Miten ne voisivat vai-kuttaa rakenteisiin ja uusliberalistisen ajattelun pohjalta nouseviin kehitys-kulkuihin? Miten se voisi vastata ris-tiriitaisiin asenteisiin, joissa vanhat ih-miset nähdään joko paljon apua tarvit-sevana taloudellisena kuormana (”ho-

peatsunami”) tai aktiivisuuden ja au-tonomian imperatiivin kautta määrit-tyvinä, itsenäisiä valintoja tekevinä ja riskeistä vastaavina kansalaisina?

Vaikka on tärkeää edistää autono-miaa ja riippumattomuutta, sen var-jolla ei tulisi jättää huomiotta paljon tukea tarvitsevan, epävarmuuden kes-kellä elävän tai elämän loppuvaiheessa olevan ihmisen oikeuksia. Monet teki-jät, kuten turvallisuus, kiintymyssuh-teiden säilyttäminen ja vastavuoroiset suhteet, ovat myös tärkeitä, ja ne tulee sisällyttää vanhusten parissa tehtävän työn käytäntöihin. Paljon tukea tarvit-sevat ikääntyneet ihmiset eivät usein pysty käyttämään valtaa, ja siksi dia-konia- ja sosiaalityöntekijät ovat aitio-paikalla tekemään näkyviksi ja puut-tumaan rakenteellisiin epäkohtiin sekä vanhoja ihmisiä syrjiviin käytäntöihin.

● MARJAANA SEPPÄNENMarjaana Seppänen

Professori (ma.), sosiaalityö, Helsingin yliopisto

Teksti pohjautuu osittain aiemmin julkaistuun artikkeliin: Ray, Mo & Marjaana Seppänen (2014) Rakenteellinen lähestymistapa vanhussosiaalityössä – kriittisen gerontologisen sosiaalityön. Teoksessa Pohjola, Anneli & Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Kuopio: Unipress, 234–249.

Vammaisuus hyvinvoi ntiyhteiskunnassa

– luottamus on katkolla

Keväällä 2016 alkanut

Muistisairas ihminen -koulutusjatkuu syksyllä. Koulutuspäivät ovat 3.–4.10.2016. Koulutus pidetään Kirkon talossa, Eteläranta 8, 00131 Helsinki. Kevään jaksolla etukäteen syksyn päiviin ilmoittautuneille ilmoittautuminen on sitova. Uusille osallistujille viimeinen ilmoittautumispäivä on ma 5.9.2016. Lähetämme koulutuspostia syyskuun aikana.

Koulutuspäivän hinta on 50 € (sisältää kahvin), omakustanteinen lounas. Syksyn päivien teemoina mm. hengellisyys muistisairaan ihmisen tukena. Mikäli kyseessä on koulutukseen osallistuva ryhmä (min. 5 henkeä), kannattaa tiedustella ryhmäalennusta. Lisätiedot: Irene Nummela, [email protected] ja Virpi Sipola, [email protected]

Jen

ni-

Juu

lia

Wa

llin

he

imo

-He

imo

ne

n


Uusi yhdenvertaisuuslaki tuli voimaan vuoden 2015 alussa. Lain soveltamis-ala laajeni syrjintäperusteiden suhteen koskettamaan myös vammaisuutta.

Esimerkiksi koulutuksen järjestä-jien, työnantajien ja viranomaisten li-säksi tavaroiden ja palveluntarjoajien on huomioitava vammaiset ihmiset toisin kuin aiemmin.

Myös vammaislainsäädäntöä on pyritty uudistamaan. Edellä mainit-tujen muutosten tavoitteena on ollut pyrkiä lisäämään vammaisten henki-löiden yhdenvertaisuutta ja osallisuut-ta yhteiskunnassa.

Leikkaukset kasautuvat samoille ihmisilleKuitenkin hallituksen tekemät leik-kaukset sosiaalipalveluista koskevat erityisesti vammaisten ihmisten toi-meentuloa. Terveydenhuollon asiakas-maksut ovat nousseet. KELA-kyydin hinta on noussut. Lääkekustannuk-set ovat nousseet. Nyt hallitus uhkaa leikata myös asumisen, liikkumisen ja ikääntyvien vammaisten palveluista.

Usein leikkauksien vaikutukset ku-muloituvat yksityisen henkilön kohdal-la. Kun päätöksen tekemistä keskite-tään, ei aina ole mahdollista ottaa huo-mioon yksilöllisiä tarpeita esimerkiksi kehitysvammaisten ihmisten itsemää-räämisoikeudesta tai asumispalveluista.

Huolestuttavaa on myös se, miten yli 75-vuotiaille vammaisille henkilöil-

le taataan riittävät palvelut, jos he jää-vät vammaispalvelulain ulkopuolelle.

Vammaispalvelujen käsikirjan mu-kaan vammaispalvelut eivät ole sidok-sissa vammaisen henkilön varallisuu-teen eivätkä pääsääntöisesti ikään. Vamma ei katoa minnekään, vaikka ikää tuleekin mittariin lisää. Vanheneminen voi lisätä vamman vaikutusta, kun toi-mintakyky heikkenee muutenkin.

Leikkausten myötä esimerkiksi kuljetuspalvelut ja henkilökohtainen apu eivät olisi ikääntyneille vammai-sille ihmisille subjektiivisia oikeuk-sia, vaan maksullisia sosiaalihuolto-lain mukaisia palveluja, joiden järjes-täminen vaihtelisi kunnittain. Tämä lisää eriarvoisuutta, sillä alueelliset erot palveluissa ovat mittavia. Vai-keavammaisten ihmisten subjektii-visia oikeuksia ei saa sitoa ikään. Se on ikään perustuvaa syrjintää.

Perusoikeuden vaakalaudallaInvalidiliitto on varoittanut ihmis-oikeuskriisistä. Kynnys ry:n mukaan vammaisten ihmisten perusoikeudet ovat vaakalaudalla.

Selkokielellä kyse on siitä, onko it-senäinen elämä, liikkuminen, riittävä ravinto, osallistuminen elämään ko-din ulkopuolella ja terveyspalveluiden käyttö leikkausten jälkeen mahdollis-ta. 66 kunnassa taksia käyttävä vam-mainen maksaa tänä vuonna polikli-

Vammaisuus hyvinvoi ntiyhteiskunnassa

– luottamus on katkollaEduskunta hyväksyi maaliskuussa 2015 YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen. Suomi ei ole ratifioinut sitä vieläkään. Vammaiset ihmiset ovat odottaneet jo yhdeksän vuotta, että Suomi ratifioisi sopimuksen, joka turvaisi oikeuden osallisuuteen ja itsenäiseen elämään. Sipilän hallitusohjelmassa sopimuksen ratifiointia ei enää edes mainita. 61 miljoonan euron leikkaukset palveluista ovat täysin ristiriidassa sopimuksen tavoitteiden kanssa.


nikalla käymisestä yhteensä 91,70 €.Hallitus haluaisi asuttaa erityisryh-

miin kuuluvat ihmiset kahden hengen huoneisiin sekä luopua asumisyksiköi-den neliömitoituksista ja valvonnasta. Sulje hetkeksi silmäsi ja ajattele makuu-huonettasi. Kuvittele vuoteen viereen nostolaite, seisomateline, rollaattori ja manuaalipyörätuoli. Näe nurkassa la-tautuva sähköpyörätuoli. Ovella seiso-va avustaja ja suihkutuoli. Mahtuisivat-ko nämä sinun makuuhuoneeseesi?

Vammaisiin naisiin kohdistuu 2–4 kertaa enemmän väkivaltaa kuin vam-mattomiin. Kun säästetään yksityisyy-

destä, ammattitaitovaatimuksista ja asumisyksiköiden valvonnasta, miten huolehditaan, ettei tilanne pahene en-tisestään?

Rajuimpien leikkausten kohdista-minen ihmisiin, jotka eivät pysty pitä-mään puoliaan, on haavoittuvan ase-man hyväksikäyttöä ja rakenteellista väkivaltaa.

Vammaiset ja vammattomat ih-miset eivät ole luonnostaan eriarvoi-sessa asemassa. Vammaisuus ei tar-koita viallista yksilöä vaan tapaa koh-della ihmistä, jolla on kuvitteellises-ta normista erottuvia ominaisuuk-

sia. On arvovalinta, kuinka me suh-taudumme erilaisiin tarpeisiin. Kun-nioitammeko toisen ihmisen oikeut-ta päättää ja määrätä omista asiois-taan? Hyväksymmekö ja ymmärräm-mekö muita tapoja olla olemassa ja elää ‒ kuin omamme? Haitallisia asenteita voi purkaa. Täydet ja luovuttamatto-mat ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Luomme mielikuvia vammaisuudestaVammaisiin ihmisiin kohdistuvat käytännöt ovat vammattomien luo-mia. Ne perustuvat kuvitelmiin, mil-laista olisi olla vammainen. Näkökul-malla on väliä siksi, että yhteiskun-nan viestit vammaisuudesta vaikutta-vat myös vammaisten henkilöiden kä-sityksiin itsestä. Ruotsissa on kasva-nut nuorten aikuisten sukupolvi, jo-ka on voinut henkilökohtaisen avun turvin tehdä itsenäisemmin elämään-sä koskevia valintoja. Heistä yhä har-vempi käy erityiskouluja tai asettuu laitosmaisiin asumisyksiköihin. Mo-ni elää kansalaisina lähes samoin eh-doin kuin muutkin.

Yleisin vammaisten ihmisten koh-taama syrjinnän muoto on esteelli-nen ympäristö. Rakennusteollisuus on vuosia huijannut vallanpitäjiä usko-maan, että esteiden rakentamatta jät-täminen tulisi kalliimmaksi kuin nii-den rakentaminen. Esteettömyyssää-dösten purkaminen jarruttaa kehitys-tä. Saavutettavuus vähentää palvelu-tarvetta. Suurin osa hoivaroboteista ja koteihin tuotavista palveluista liikkuu pyörillä. Segway on vanha keksintö, puettavat autot ovat ovella. Me kaikki tarvitsemme ympäristöä, jossa muo-toilun ja huipputeknologian uusimpia keksintöjä voisi oikeasti käyttää.

Oikeusasiamiehen kanslian tee-mana 2015 oli vammaisten henkilöi-den oikeuksien toteutuminen. Vuosi on ohi ja asiat ovat kääntyneet aiem-paa kurjempaan suuntaan. Luottamus hyvinvointiyhteiskuntaan on valitetta-vasti erittäin pahasti katkolla.

● KATRI SUHONEN ja JENNI-JUULIA WALLINHEIMO-

HEIMONEN

Jenni- Juulia Wallinheimo-Heimonen Joukkovoima mielenosoituksesta 12.3.2016.

Lii

sa S

am

ma

lpe

ng

er


LAPSUUDEN AIKAISENKÖYHYYDEN VAIKUTUS

HYVINVOINTIIN nuoressa aikuisuudessa

Lapsuudessa luodaan perusta myöhemmälle

hyvinvoinnille. Geneettinen

perimä yhdessä kasvuolosuhteiden

ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa

muokkaavat ihmistä ja sukupolvelta toiselle

siirtyy voimavaroja, jotka vahvistavat elämänhallintaa.

An

tti

Se

pp

on

en


Hyvinvoinnin tukemiseen tulisi satsa-ta jo varhain, sillä yhteiskuntaan kiin-nittyminen alkaa heti syntyessä, jopa sikiökaudella.

Samalla tavoin yhteiskunnan ul-kopuolelle luisumisen prosesseja tuli-si ehkäistä ennen ongelmien ilmaan-tumista, koska tiedetään, että suurim-massa syrjäytymisvaarassa ovat ne, joiden omat resurssit ja mahdollisuu-det ovat jo alun alkaen muita heikom-mat, haavoittavien lapsuuden olosuh-teiden, kuten lapsuuden aikaisen köy-hyyden vuoksi (Paananen et al 2012, Evans & Cassels 2014).

Kansallinen syntymäkohortti 1987 -tutkimusTHL:n Kansallinen syntymäkohortti 1987 -tutkimuksessa on seurattu suo-malaisten viranomaisten ylläpitämien rekisterien avulla kaikkia vuonna 1987 Suomessa syntyneitä noin 60 000 las-ta sikiökaudelta 25-vuotiaaksi saakka. Tutkimusaineistoon on liitetty myös runsaasti rekisteritietoja vuonna 1987 syntyneiden vanhemmista, mikä mah-dollistaa kohorttiin kuuluvien lasten lapsuuden aikaisten olosuhteiden myö-hempien vaikutusten analysoinnin.

Vaikka suurin osa nuorista on ter-veitä ja voi hyvin, tutkimuksessa on havaittu sukupolvelta toiselle periyty-vien ongelmien ja huono-osaisuuden olevan tämän päivän Suomessa laaja ja monitahoinen yhteiskunnallinen on-gelma. Lapsuuden olosuhteet ja per-heen tilanteet vaikuttavat monin ta-voin myöhempään elämään.

Yksi merkittävimmistä nuoreen ai-kuisuuteen vaikuttavista tekijöistä tut-kimuksen perusteella ovat vanhempia kohdanneet taloudelliset ongelmat.

Vanhempien köyhyyden vaikutus lapsen hyvinvointiinVanhempien toimeentulo-ongelmat näkyvät vaikuttavan monitahoises-ti lasten myöhempään hyvinvointiin. Kuvassa 1 on esitetty nuorten aikuis-ten eri hyvinvointiongelmien määrää suhteessa vanhempien toimeentulo-tukiajanjaksojen pituuksiin kohor-tin lapsilla. Mitä enemmän vanhem-milla on toimeentulotukikuukausia,

sitä useammin myös heidän lapsen-sa nostavat toimeentulotukea, jää-vät ilman peruskoulun jälkeistä tut-kintoa, sortuvat rikoksiin ja käyttä-vät mielenterveyshoitopalveluita ja psyykenlääkkeitä nuorina aikuisina. Vanhempien pitkäaikainen toimeen-tulotuen saanti on myös voimakkaas-

ti yhteydessä lapsen kodin ulkopuoli-seen sijoitukseen tai huostaanottoon.

Koulutus liittyy voimakkaasti nuo-ren yhteiskuntaan kiinnittymiseen, työllistymiseen sekä toimeentuloon ja hyvinvointiin. Koulupudokkaak-si kutsutaan nuorta, joka ei saa suori-tettua peruskoulun oppimäärää tai jää

Kuva 2. Vanhempien toimeentulotuki eri lasten muuttujien taustalla.

Kuva 1. Vanhempien toimeentulotukijaksojen pituudet lasten muuttujien taustalla. 1

Vanhempien köyhyys altistaa pahoinvoinnille

Ei ttt 1 kk 2 - 6 kk 6 – 12 kk 1 – 2 v 2 - 5 v yli 5 v

Vanhempien saama toimeentulotuki

Lapsella

Onko laman lapsista opittu mitään/ Ristikari 8.3.2016

TII

NA

RIS

TK

AR

IT

IIN

A R

IST

KA

RI


ilman peruskoulun jälkeistä toisen as-teen tutkintoa. Nuorilla aikuisilla, joil-la ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa, on huomattavasti yleisemmin psykiat-risen erikoissairaanhoidon tai psyyken-lääkkeiden käyttöä, toimeentulo-ongel-mia ja rikollisuutta verrattuna vähin-tään toisen asteen koulutuksen suorit-taneisiin nuoriin. Koulupudokkuuden taustalla on usein kompleksinen pro-sessi, mutta tiedetään, että vanhempi-en matala koulutus ja perheen taloudel-liset vaikeudet ovat merkittävässä yhte-ydessä nuoren liian varhaiseen koulu-tuksen ulkopuolelle jäämiseen.

Vanhempien talousvaikeudet vai-kuttavat merkittävästi lapsen myö-hempään elämään. Katsottaessa koko kohorttia (59 476 lasta), toimeentulo-tukea oli seuranta-aikana saanut 38 % vanhemmista. Kuitenkin toimeentu-lotukea itse saaneiden nuorten aikuis-ten kohdalla myös 72 % vanhemmista oli saanut toimeentulotukea. Valtaosa kaikista kodin ulkopuolelle sijoitettu-jen lasten perheistä oli toimeentulo-tuen piirissä. Toimeentulotuen saan-tia löytyi huomattavan paljon myös niiden lasten perheistä, joissa lap-si oli seuranta-aikana saanut käytös-häiriödiagnoosin, psykiatrisen diag-noosin, hänellä oli mielenterveyslää-keostoja, psykiatrista erikoissairaan-hoitoa tai rikostuomio. (Kuva 2.)

Pienituloiset lapsiperheetLapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt Suomessa viimeisen kahdenkymmen vuoden ajan. Kun vuonna 1995 pienitu-loisiin kotitalouksiin kuului 6,2 % suo-malaisista lapsista, oli lasten pienitu-loisuusaste vuonna 2011 jo 15 %. Kan-sallisista ja kansainvälisistä tilastois-ta selviää myös, että yksinhuoltajaper-heiden köyhyys on Suomessa huomat-tavan yleistä kahden vanhemman per-heisiin nähden. Yksinhuoltajaperheis-tä 14,2 prosenttia voidaan lukea köy-hiksi (OECD Family Database). Lisäk-si työttömien vanhempien lapsista jopa puolet elää köyhässä perheessä. Maiden välisiä lapsiperheiden köyhyyslukujen eroja selittää äitien työssäkäynti: jos äi-tien työssäkäynti on harvinaista, ovat

köyhyysluvut korkeimpia. Suomessa äi-tien työssäkäynti on varsin yleistä, sil-lä jopa 69 prosenttia alle 15-vuotiaiden lasten äideistä käy töissä. Tämä selittää osin verrattain vähäistä lapsiperheiden köyhyyttä työmarkkinoihin kiinnitty-neiden lapsiperheiden osalta (OECD Family Database).

Pärjäävyyttä voidaan vahvistaaVaikka varhaiset kokemukset voivat kasvattaa lasten riskiä myöhempiin hyvinvointiongelmiin, on hyvä muis-taa, että yksilöissä on eroja haavoittu-vaisuuden suhteen ja että myös kodin ulkopuoliset tekijät voivat suojata epä-suotuisalta kehitykseltä. Kaksostutki-mukset ovat esimerkiksi osoittaneet, että perheen heikosta sosioekonomi-sesta taustasta huolimatta voivat esi-merkiksi lapsen myönteiset tempera-mentin piirteet, virikkeellinen kotiym-päristö ja äidin lämminhenkinen kas-vatus vahvistaa lapsen suotuisaa kehi-tystä (Kim-Cohen et al 2004). Lisäksi myönteiset elämäntapahtumat, kuten onnistunut koulunkäynti, harrastuk-set sekä toimiva terapia tai interventio, voivat kompensoida varhaisia negatii-visia elämäntapahtumia (Rutter 1993).

Tukea ja apua ennen ongelmien ilmaantumistaVuonna 1987 syntyneiden ikäluokka varttui 1990-luvun laman aikana, jol-loin työttömyys ja taloudelliset vai-keudet kohtasivat huomattavaa osaa perheistä ja laman vaikutus tuli osak-si lasten elämää myös tuolloin tehty-jen poliittisten päätösten kautta: Las-ten ja perheiden peruspalveluita kar-sittiin voimakkaasti ja ehkäiseväs-tä työstä tingittiin. Koululaisten ter-veystarkastuksia vähennettiin, neuvo-lan perhevalmennuksia karsittiin, lap-siperheiden kotipalvelut ajettiin alas ja koulujen ja päiväkotien resursseis-sa ja henkilömitoituksissa säästettiin. Kunnissa ei edelleenkään ole saatu eh-käisevää ja hyvinvointia tukevaa työ-tä lamaa edeltävälle tasolle. Samaan aikaan korjaavien palveluiden käyt-tö ja kustannukset nousevat jatkuvas-ti. Nykyinen palvelujärjestelmä vas-

taa huonosti ihmisten todellisiin tar-peisiin (Paananen et al 2012). Ongel-mat ovat tänä päivänä monitahoisia, ja kokonaisuuden huomioiminen nykyi-sessä sektoripalvelujärjestelmässä on vaikeaa ja hidasta. Uudelle hallituk-sellemme toivoisikin viisautta vält-tää 1990-luvun virheitä, koska väärät säästöt kasvattavat huomisen laskua.

● TIINA RISTIKARIErikoistutkija, THL

AINO LAPPIVieraileva tutkija, THL

TIINA MOLANDERSosionomi-diakoni -opiskelija,

DIAK Oulu

Lähteitä• Evans, G. W., & Cassells,

R. C. (2014). Childhood poverty, cumulative risk exposure, and mental health in emerging adults. Clinical Psychological Science, 2(3), 287–296.

• Kim-Cohen, Julia, et al. “Genetic and environmental processes in young children’s resilience and vulnerability to socioeconomic deprivation.” Child development 75.3 (2004): 651–668.

• OECD Family Database. wwww.oecd.org/els/social/family/database

• Paananen R, Ristikari T, Merikukka M, Rämö A & Gissler M. 2012. Lasten ja nuorten hyvinvointi Kansallinen syntymäkohortti 1987 -tutkimusaineiston valossa. Raportti 52/2012, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

• Rutter, Marjorie. Developing minds: Challenge and continuity across the life span. Basic books, 1993.


Pelastakaa Lapset on tukenut vähävaraisten perheiden lasten koulunkäyntiä ja harrastamista Eväitä Elämälle -ohjelmassa jo kaksikymmentä vuotta. Ohjel-ma käynnistyi laman jälkeisis-sä tunnelmissa. Lamavuosien nujertamat, köyhyyteen 90-lu-vun tiukkojen vuosien aika-na pudonneet lapsiperheet ei-vät enää nousseetkaan takaisin hyvinvointiin. Oli ilmaantunut joukko lapsia, joiden toisen as-teen koulunkäynti oli vaarassa jäädä, koska perheellä ei ollut enää varaa maksaa lukiokirjoja tai ammattiopinnoissa tarvitta-via välineitä.

Samaan aikaan julkisia peruspalve-luja oli leikattu rajulla kädellä. Ihan niitä tavallisia asioita, joilla ylpeilim-me aiemmin, joihin nojasimme het-kinä, jolloin mikään muu ei kantanut. Kouluterveydenhuolto. Koulut. Neu-vola. Kodinhoito. Ehkäisevistä, lap-siperheitä tiukkoina hetkinä tukevis-ta palveluista karsittiin. Tuli nousu-kausi, maassamme elettiin yltäkylläi-siä vuosia rikkaampina kuin koskaan, mutta lapsilta ja perheiltä poisotet-tuja hyvinvointia tukevia palveluja ei palautettukaan lamaa edeltävälle ta-solle. Rahasta tämä ei olisi ollut kiin-ni. Kuiluun pudonneet jätettiin oman onnensa nojaan. Vauraiden ja vähäva-raisten välisen matkan annettiin kas-vaa. Puhe jokaisen omasta vastuusta itsensä suosta nostamiseksi sai vallan.

Viime vuonna Pelastakaa Lapset selvitti lasten kokemuksia köyhyydes-tä Lapsen ääni -kyselyssään. Kyselyyn vastanneet lapset saivat itse määritel-lä, kuuluvatko he vähävaraiseen, taval-liseen vai varakkaaseen perheeseen. 11 % kyselyyn vastanneista lapsista ilmai-si kuuluvansa vähävaraiseen perhee-seen, mikä kuvaa hyvin virallisia tilas-toja vähävaraisten perheiden määräs-tä Suomessa.

Kyselyyn osallistuneista lapsista suurin osa oli joutunut perheen hei-kon taloudellisen tilanteen vuoksi luopumaan esimerkiksi harrastukses-taan. Yllättävän suuri osa vähävarais-ten perheiden lapsista, lähes 40 %, oli jäänyt pois koulun luokkaretkeltä. Lii-an moni köyhän perheen lapsi oli tul-lut myös kiusatuksi, paljon useammin kuin hyvätuloisten perheiden lapset.

Aikuisten huoletlasten taakkanaLasten kertomuksissa toistuivat osat-tomuuden ja syrjään jäämisen koke-mukset eri muodoissaan. Esimerkiksi kaverin syntymäpäiväjuhlat olivat jää-neet väliin, koska pienen lahjan osta-minen tuntui lapsen mielestä liian vai-kealta asialta kotona kerrottavaksi. Pi-mentoon vanhemmilta jätettiin myös koulujen luokkaretket, joihin olisi tar-vittu muutama euro yhteisesti luokan kassaan kerättynä. Lapset olivat oppi-neet tunnistamaan kodin köyhyyden, siellä vallitsevan huolen ilmanpiirin. Huoltajien taakkaa ei haluttu enää li-sätä omilla tarpeilla ja pyynnöillä.

Samanlaisia kokemuksia ovat tuo-neet esille Eväitä Elämälle -ohjelmas-sa tuetut lapset. Omista tarpeista ei uskalleta kertoa, ettei aiheutettaisi li-sää huolta kotona: jäädään pois harras-tuksista, jotka toisivat ehkä uusia ka-

vereita ja mahdollisuuden päästä ko-kemaan onnistumisia. Keskeytetään koulu, jotta pikkuveli saisi mahdolli-suuden. Aikuisten talousvaikeuksista on tullut lasten taakka, jota he yksin hiljaa kantavat.

Huolestuttavaa köyhien perheiden lasten kokemuksissa on juuri osatto-muuden kokemus. Se, ettei oikein koe-ta kuuluvan kaveripiiriin eikä voida tehdä samoja asioita kuin ikätoverit. Liian usein lapset olivat joutuneet sa-nomaan ”ei oo varaa” kaverin vapaa-ajanviettokutsuihin ja vastineeksi tul-leet kiusatuiksi.

Lapsi ei voi mitään perheensä haasteilleLapset ottavat itse vastuuta asioista, joihin he eivät ole syyllisiä, eivätkä itse pysty mitenkään vaikuttamaan. Köy-hyyden syyllistävä ilmapiiri on ylei-nen, ikään kuin vähävaraiset lapsiper-heet olisivat syyllisiä itse tilanteeseen-sa. Kriittisessä ja syyllistävässä pu-heessa uskotaan, että köyhyydessä elä-vien perheiden huoltajat olisivat aina juuri niitä, jotka pakenevat vanhem-muuttaan virheellisillä kulutustottu-muksilla ja väärillä valinnoilla. Tällai-nen puhe nöyryyttää paitsi huoltajia, erityisesti lapsia. Lapsi ei voi sillekään itse mitään, vaikka huoltaja valitsisikin päivittäisen tupakkiaskin tai oluttöl-kin lapsen harrastusmaksujen sijaan.

Lapsiperheköyhyyttä kuvaavat usein kasautuneet muun elämän haas-teet. Eväitä Elämälle -ohjelmassa tuet-tujen lasten huoltajat kertovat arjesta, jossa taloushuolien lisäksi on monen-laista huolta ja surua, fyysistä ja psyyk-kistä sairautta, voimattomuutta. Kaik-kia yhdistää kuitenkin halu tarjota lap-silleen parempi tulevaisuus. Moni ky-syy, miksei pääse eteenpäin, vaikka

Köyhien lasten suomalainen pudotuspeli


kuinka yrittäisi ja haluaisi. Karuinta on ollut löytää vastaus huoltajan huo-leen, miten selvitä oman lapsen hau-taamiseen liittyvistä järjestelykuluis-ta, kun mikään yhteiskunnan tukijär-jestelmä ei perheen kohdalla taipunut äkilliseen, arvaamatta tulleeseen hä-tään. Millaisen kukan voi omalle lap-selleen antaa viimeisen kerran, jotta muut lapset saisivat maitoa ja leipää?

Syrjäyttäminen on tietoista päätöksentekoaKyselyymme vastanneet köyhien per-heiden lapset kokivat, että heidän mie-lipiteitään ja ajatuksiaan ei kuulla oi-kein missään. Ei kotona, koulussa, har-rastuksissa, muttei myöskään yhteis-kunnassa. Vaikuttaisi siltä, että olem-me rakentaneet arjen, jossa köyhyydes-sä elävien lasten luottamus ympäröi-vään maailmaan ja asioita hoitaviin ai-kuisiin ja järjestelmiin on murentunut.

Köyhien perheiden lapset eivät ky-selyn perusteella myöskään koe pys-tyvänsä vaikuttamaan heihin itseen-sä liittyviin asioihin, toisin kuin hy-vätuloisessa perheessä elävät lapset kokevat voivansa. Lapset eivät kyselyn perusteella enää usko mahdollisuuk-siinsa vaikuttaa omiin asioihinsa edes lähtökohtaisesti ‒ suosta nouseminen on vaikeutunut. On vain ajan kysymys, milloin se on täysin mahdotonta, ellei-vät yhteiskunnan inhimilliset piirteet lisäänny myös päätöksenteon tasolla.

Köyhyys ja syrjäytyminen eivät vält-tämättä kulje käsi kädessä, mutta tutki-musten mukaan erityisesti köyhyydes-sä elävien lasten riski syrjäytyä myö-hemmin elämässään on erittäin suuri. Köyhyyden on sanottu periytyvän. Tä-mä on helppo päätellä myös lasten ko-kemuksista. Pelastakaa Lapset on vaati-nut yhdessä toisten lapsi- ja perhejärjes-

töjen kanssa julkiselta vallalta tahtoa, mutta ennen kaikkea tekoja lapsiper-heköyhyyden nujertamiseksi. Köyhyyt-tä ja syrjäytymistä vastaan kannattaisi taistella, sillä yhden syrjäytyneen nuo-ren kustannukset yhteiskunnalle on ar-veltu olevan yli miljoona euroa.

Lapsiperheiden riittävän toimeen-tulon turvaaminen, hyvät, jokaisen saatavilla olevat laadukkaat ja yhden-vertaiset peruspalvelut, kuten var-haiskasvatus, koulu ja terveydenhuol-to, ovat tehokasta lapsiin investoimis-ta, joka maksaa itsensä takaisin. Sitä on myös perheiden riittävän varhainen tuki silloin, kun ongelmat eivät ole vie-lä kasautuneet.

Köyhyyttä ja sen vaikutuksia ym-märtävää huolipuhetta riittää, mutta oikeat teot kuitenkin puuttuvat. Teot ovat usein täysin ristiriidassa puheiden kanssa. Juuri hetki sitten valtion vas-tuunkantajat tekivät päätöksensä lei-

kata kaikkia sosiaalietuuksia, lapsilisät mukaan lukien. Kipeimmin tämä tu-lee koskettamaan juuri niitä, joilla jo nyt on vaikeaa. Lasten hyvinvoinnista leikataan taas. Köyhien lasten ääntä ei haluta kuulla.

● RIITTA KAUPPINENPelastakaa Lapset, kansalaistoiminnan

päällikkö (opintovapaalla 31.12 2017 saakka)

Köyhien lasten suomalainen pudotuspeli

An

tti

Se

pp

on

en

Ra

ili

My

kk

än

en


Kun Keniaan rakennettiin tytöille tur-vatalo, he valitsivat sille nimeksi Lopo-yin. Se tarkoittaa pokotin kielessä valoa ja symboloi sitä muutosta, mitä turvata-lo/kouluasuntola tuo nuorten tyttöjen elämään Kenian Sookin alueella. Luot-tamus ja ilo rakentuvat ihmisten keski-näisestä välittämisestä ja teoista, jotka luovat toivoa ja vähentävät näköalatto-muutta. Diakilaiset ovat iloisia saades-saan uudet tilat Kyläsaarenpolulle ja Turvatalon tytöille Keniaan.

Kun Diakin uuden kampuksen ra-kennushanke alkoi, niin jotkut henki-lökunnasta toivoivat, että samalla Diak rakentaisi turvatalon tytöille Kenias-sa. Ehdotus sai johtoryhmän ja halli-tuksen yksimielisen kannatuksen. Sii-tä alkoi Hyvän tekemisen vuosi 2015.

Silloin odotettiin innolla omaa ta-loa. Tämä toinen rinnalle nostettu ta-lo oli sellainen sydäntä lämmittävä te-ko, joka sopi juuri meidän työyhteisöl-lemme.

Rahoitus talon rakennuttamiseen kerättiin useista puroista. Henkilökun-ta ja opiskelijat järjestivät kirpputoreja.

Kun tuli ensimmäiset kuvat tiili-seinästä, ajattelin, että sielläköhän ne minun mekonretaleet ovat.

Opiskelijoiden lukukausi avattiin hyväntekeväisyyskävelyn merkeissä. Samoin toteutettiin monia henkilö-kunnan työhyvinvointiin liittyviä tem-pauksia. Innostuttiin juomaan riittä-västi vettä, kiipeämään portaita, käve-lemään, pyöräilemään ja nauttimaan luonnosta.

Työhyvinvointi on työnantajan vel-vollisuus, mutta huomasimme, että samalla voidaan tehdä muutakin. Se tuo inhimillisyyttä. Kaikki tämä mer-kittiin ylös ja siitä keskusteltiin kahvi-huoneessa.

Koko henkilöstö innostui kovasti, kun mukana oli muutakin kuin oma työhyvinvointi, se toi enemmän inhi-millisyyttä ja tavoitteellisuutta asiaan.

Eläkkeelle lähtevistä osa halusi lahjarahat turvatalolle, joulukortti- ja joululahjavarat osoitettiin tähän kas-saan. Innostimme myös sidosverkos-toja mukaan. Iloitsimme erityisesti pa-rista konsertista. Tampere-talon, Aa-

Hyväntekemisen vuoden tuloksena toivoa ja iloa – Lopoyin-house

Huoneet täyttyivät nopeasti. Winnie ja Sharon juttelevat iloiten mahdollisuudesta turvallisuuteen ja kou-lutukseen. Ajatella, ihan oma avain ja oma sänky.

Luottamus on katkolla, jos odotetaan, että kaikki hyvinvointi tulee hyvinvointivaltiolta. Tarvitaan hyvinvointiyhteiskuntaa ja hyvinvoivia työyhteisöjä. Keskinäiseen hyvinvointiin voivat vaikuttaa kaikki. Osa hyvinvoinnista syntyy siitä, ettei katso vain omaa onnellisuutta ja omia tarpeita.

Työhyvinvointiin liittyvä kävely Töölönlahden ympäri merkitsi kävelijöiden keskinäistä yhteyttä, mutta myös yhteyt-tä luontoon.

Ull

a T

erv

oM

arj

ut

He

ntu

ne

n


Hyväntekemisen vuoden tuloksena toivoa ja iloa – Lopoyin-housemulehden ja Diakin yhteisen Koko per-heen joululauluillan sekä Käpylän mu-siikkiopiston, Diandran ja Diakin kirk-kokonsertin tuotot tulivat turvatalon hyväksi.

Jotkut henkilökunnasta ihmette-livät itsekin omaa aktiivisuutta taval-la, joka ei ole kuulunut aikaisemmin omaan elämään.

Ei olisi uskonut, että minä menen Hejaaheijaaseen täyttämään rappujen kävelyjä tai menen kirkkokonserttiin. Mutta tyttöjen tähden halusin ehdot-tomasti tehdä oman osuuteni.

Osa henkilökunnasta teki valtavasti työtä Tyttöjen turvatalon hyväksi, ja osa oli passiivisempia. Toiminta perustui yh-teisöllisyyteen ja vapaaehtoisuuteen. Ne-gatiivistä palautetta ei esiintynyt.

Tämä hanke lisäsi keskustelua oi-keudenmukaisuudesta ja oma halu va-littaa väheni.

Oikeastaan olisin voinut olla aktii-visempi. Minusta tämä oli hyvä tapa elää todeksi meidän arvot.

Toisen ylimääräinen on toisen aarre.Ympäristön näkökulma ja kierrä-

tys tulivat useammassa puheenvuo-rossa esille. Lisäksi keskusteltiin vuo-den aikana sosiaalisesta oikeudenmu-kaisuudesta. Pohdittiin myös syitä sii-hen, miksi ihmiset lähtevät liikkeelle ja tulevat turvapaikanhakijoina Suo-meen. Mietittiin mitä voidaan tehdä turvapaikanhakijoiden hyväksi, mut-ta myös, miten elämä tulisi siedet-tävämmäksi ihmisten omassa koti-maassa.

Keniassa talon rakentaminen on toteutettu pitkälti talkootyönä paikal-listen ihmisten ja työntekijöiden voi-min. Kenialainen kylätoimikunta on ollut hankkeessa aktiivinen, ja paikal-linen kansanedustaja on tuonut pottiin oman osansa. Yhteistyökumppanina oli World Vision.

Maaliskuussa 2016 Kenian Soo-kin paimentolaisalueelle avattiin uusi turvatalo paikallisille tytöille. Diako-nia-ammattikorkeakoulun Hyvän te-kemisen vuosi tuotti riittävästi rahaa, ja ensimmäiset asukkaat ovat muutta-neet taloon. Tavoitteena on, että ty-töt voivat käydä turvallisesti koulua.

Asukkaista osa on joutunut pakene-maan esimerkiksi sukuelinten silpo-mista tai pakkoavioliittoja, osa tytöis-tä tarvitsee asuinpaikan voidakseen käydä koulua.

Talosta tuli totta, ja kylän äi-tien ilon ilmaisi yksi avajaisiin osal-listunut: Tytöillä ei ollut aikaisem-min mahdollisuuksia opiskelemiseen. Käytäntönä oli, että tyttöjä naitettiin 12–15-vuotiaina vanhemmille miehil-le ja niillä varoilla maksettiin veljien koulumaksuja.

Yhteistyö jatkuu. Koulu ja turva-talo voivat tulevaisuudessa olla opis-kelijoiden harjoittelupaikkoja. Huo-masimme, että hyvän tekeminen vahvistaa työntekijöitä ja työyhtei-söä. Tärkeintä kuitenkin on, että ty-töt voivat nyt ja tulevaisuudessa käy-dä turvallisesti koulua. Talo on yk-si yhdessä toteutettu unelma. Luot-tamuksen tulevaisuuteen ei tarvitse olla katkolla, kun on keskinäistä vä-littämistä.

● RAILI GOTHÓNITT, DIAK

Rehtori Jorma Niemelä ja kenialaiset opiskelijat Diakin lukukauden avajaisissa.Työhyvinvointiin liittyvä kävely Töölönlahden ympäri merkitsi kävelijöiden keskinäistä yhteyttä, mutta myös yhteyt-tä luontoon.

Rii

tta

Le

skin

en


Rippikouluvoi olla uusi mahdollisuus

Luottamus edellyttää kokemusta yhteydestä ja osallisuudesta. Ihminen syntyy yhteyteen toisten kanssa ja tarvitsee sitä. Yksinäisyys voi tuntua pahemmalta kuin fyysinen kipu.

Joka viides suomalainen lapsi ja nuo-ri kertoo olevansa yksinäinen. Heistä kymmenen prosenttia kokee olleensa yksinäisiä pitkään, yli vuoden ajan. Yk-sinäinen lapsi ja nuori kaipaa ystävää, joka pitäisi juuri häntä tärkeänä – ja kärsii tiedosta, ettei sellaista ihmistä ole. Yksinäisyys merkitsee lapselle ja nuorelle epäonnistumisen kokemusta ja häpeää siitä, että kukaan ei halua ol-la hänen kanssaan.

Kaveripiirin ulkopuolelle jäämi-seen voivat vaikuttaa monet, var-sin sattumanvaraisetkin syyt. Myös kasvuympäristö, sosiaalinen arkuus tai vanhempien sosiaalisten taito-

jen puuttuminen vaikuttavat siihen, kuinka lapsi oppii toimimaan vuo-rovaikutustilanteissa vertaisryhmis-sä. Lapsen kokema yksinäisyys on hä-nelle kehitysriski. Kokonaan ulkopuo-lelle syrjäytetyn nuoren kustannukset yhteiskunnalle ovat yli miljoona eu-roa. Inhimillinen kustannus on mit-taamaton.

Yksinäisyys ja ulkopuolelle jääminen voivat vaikuttaa ratkaisevalla tavalla lap-sen ja nuoren käsitykseen itsestään. Kun yksinäisyys pitkittyy, voi lapsi tai nuori ajatella yksinäisyyden syynä olevan hä-nen oma kelpaamattomuutensa ja tilan-teen olevan siksi ratkaisematon.

Nuorilta kysyttäessä he mainitse-vat suurimmaksi syyksi syrjäytymi-seen juuri yksinäisyyden. Tilastokes-kuksen tutkimusten mukaan syrjäyty-misriskiin vaikuttavat erityisesti per-hetausta, ulkomaalaisuus ja vanhem-pien koulutustaso, huostassa olemi-nen ja asunnottomuus. Syrjäytyneitä ja syrjäytymisvaarassa olevia lapsia ja nuoria on arvioitu olevan noin 70 000.

Rippikoulu voi tarjota uuden mahdollisuudenKirkon rippikoulutyö tavoittaa lähes 84 % ikäluokasta. Parhaimmillaan se tarjoaa nuorelle yhteyden kokemuksen


ja osallisuuden tunteen. Tutkimusten mukaan 15‒16-vuotiaiden poikien ko-kemus osallisuudesta kasvaa verrattu-na edellisiin ikävuosiin. Perusteena on todennäköisesti juuri rippikoulun suu-ri merkitys. Hyvä rippikoulu on suo-jaava tekijä ja parhaimmillaan myös korjaava kokemus, joka mahdollistaa uuden vaiheen nuoren elämässä. Rip-pikoulun keskeinen tavoite onkin, että nuoret kokevat turvallisuutta, pyhyyt-tä, iloa ja yhteyttä.

Rippikoulu on elämänkoulu: siel-lä tietoisesti pohditaan ihmisenä ja lä-himmäisenä olemista. Rippikoulu voi auttaa nuoria luomaan ja vaalimaan yh-teyttä toiseen ihmiseen. He saavat par-haassa tapauksessa kokea olevansa tär-keitä ja rakastettuja osia yhtei söään. Sil-lä, miten rippikoulussa katsotaan tois-ta ihmistä ja miten siellä puhutaan toi-sille, on väliä. Rippikoulu voi olla joskus käänteentekevässä roolissa syrjäytymi-sen ehkäisyssä ja yksinäisyyden torjun-nassa. Se voi olla paikka, jossa nuori saa olla rauhassa oma itsensä ehkä ensim-mäistä kertaa elämässään.

Auttaja ja lähimmäinenOn syvästi perusteltua tukea nuoria luomaan ja ylläpitämään kestäviä ih-missuhteita. Elämän mieli on relaa-tiossa: suhteessa toiseen ihmiseen ja suhteessa Jumalaan. Toistemme avul-la kestämme elämän, sen kaiken, mi-kä elämässä on kestettävä. Kristillisen kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja Jeesuksen käskyn mukaisesti jokaisel-la ihmisellä on vastuu olla auttajana ja lähimmäisenä toiselle. Samaan ai-kaan jokaiselle kuuluu myös oikeus ol-la haavoittuva ja tarvita lähimmäisyyt-tä toisilta. Kukaan ei voi olla elämäs-sään vain auttaja tai vain apua tarvit-seva. Ihmisenä olemiseen kuuluvat nä-mä molemmat puolet.

Nuorten myötätuntotaitoja ja myö-tätunnon kanavoimista toimintaan tu-lee tukea ja edistää. Myötätunto on juuri sitä, mistä Jeesus antaa omassa elämässään esimerkin. Kristinuskos-sa on pohjimmiltaan kysymys Juma-lan myötätunnosta ihmisiä kohtaan. Myötätunto on kanava, jonka kautta syntyy ihmisten halu edistää hyvän

elämän toteutumista lähellä ja kauka-na. Se on myös kanava luottamuksen ja turvallisuuden vahvistumiseen sekä yksilön että yhteisön elämässä.

Isostoiminta tarjoaa yhteisönRippikoulun jälkeiseen isostoimintaan osallistuminen voi olla merkittävää nuoren myönteiselle kasvulle ja kehi-tykselle. Moni isonen kuvailee seura-kunnan nuorten yhteisön olevan valta-va kaveriporukka, jossa kaikki tulevat toimeen keskenään ja jossa ketään ei syrjitä tai kiusata. Tämä on arvokas ja panostamisen arvoinen asia. Toisaalta joskus isostoiminnan kuvataan olevan myös omista ”kuppikunnista” koostu-va nuorten joukko.

Isostoiminta on nuorelle tila, jos-sa oma identiteetti, arvot, moraali, kä-sitykset kirkosta ja uskosta sekä kris-tittynä elämisestä kehittyvät jatkuvas-ti vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Nuorten matkakumppaneina toimivat toiset nuoret ja työntekijät. On tärkeää, että nuorten yhteisössä vallitsee salli-va, avoin ja kannustava ilmapiiri, jos-sa jokainen hyväksytään omine kysy-myksineen ja kehitysvaiheineen. Työn-tekijöiden on näytettävä tästä esimerk-kiä. Jokaisen hyväksyminen mukaan sellaisena kuin on, on kristillisen seu-rakunnan radikaali lupaus.

Seurakunnan toiminnan tulee ol-la nuorille turvallista kaikilla tasoil-la. Se merkitsee yksilön ja hänen ra-jojensa kunnioittamista kaikilla inhi-millisillä tasoilla: fyysisellä, henkisel-lä, hengellisellä, emotionaalisella, sek-suaalisella ja sosiaalisella tasolla. Tur-vallinen seurakunta on yhteisö, johon ihminen saa tulla ja jossa saa olla luot-taen siihen, että häntä kunnioitetaan, rakastetaan ja suojellaan juuri sellaise-na kuin hän on.

Työntekijälle turvallisen seurakun-nan ihanne merkitsee tietoisuutta val-lasta ja vastuusta. Se merkitsee väärin-käytösten riskien tunnistamista ja tie-toista panostamista niiden poistami-seen; valmiutta tarvittaessa muuttaa omia toimintatapojaan ja puuttua vää-rään toimintaan. Turvallisuutta raken-netaan monin pienin tavoin, esimerkiksi

ystävällisillä katseilla ja huomaavaisuu-della. Kiusaamiselle, syrjinnälle ja lei-maavalle puhetavalle on nollatoleranssi.

Yhteiskunnallistakin merkitystäTutkimusten mukaan isostoimintaan osallistuvien nuorten ajattelu muuttuu sen aikana. Heidän halunsa auttaa hei-kommassa asemassa olevia lisääntyy ja halu vaikuttaa yhteiskunnan epäkoh-tien korjaamiseen vahvistuu.

Isostoiminnan piirissä nuori saa välineitä eettiseen ajatteluun ja op-pii kunnioittamaan erilaisia yhteis-kunnan asettamia sääntöjä. Hän op-pii kohtaamaan ympärillä olevaa eri-laisuutta ja moninaisuutta sekä kunni-oittamaan sitä. Toisten nuorten ja ai-kuisten kanssa toimittaessa ja esimer-kiksi lähimmäisenrakkauden kysy-myksiä käsiteltäessä nuori saa mahdol-lisuuden kehittää myötätuntotaitojaan ja ky kyään asettua toisen asemaan.

Rippikoulu ja isostoiminta ovat mo-nen muun seurakunnan työn tavoin kuin aaltojen lähettämistä. Kuin meren aallot jatkavat aina eteenpäin rantaan asti, myös työmme merkitys ja vaikutus voi jatkua pitkälle ja ulottua kohtaamis-ten välityksellä lukemattomiin ihmisiin. Sellaista on Jumalan työ maailmassa.

● HELI PRUUKIKKP/Kirkkohallitus

Kir

ko

n k

uv

ap

an

kk

i/Ju

ssi

Vie

rim

aa

Rippikoulu uudistuu• Uusi rippikoulusuunnitelma

tuodaan piispainkokoukselle vuonna 2017.

• Ensimmäiset sitä noudattavat rippikoulut käynnistyvät syksyllä 2018.

• Isoja ihmeitä – Isostoiminnan linjaus 2016 ilmestyi huhtikuussa 2016.

• Linjaus ja lisätietoa osoitteessa Sakasti.evl.fi/Uudistukset ja hankkeet/Rippikoulu-uudistus


Kun diakoniatyö uudistui 1990-luvulla, johtotähti oli lamasta kärsivien vakava tarve. Aitoon hätään vastattiin. Ideologinen tuki tuli kirkon johdolta. Nälkäryhmän raportti ja piispojen paastokirje Kohti yhteistä hyvää arvostelivat kärkevästi uusliberalistista yhteiskunnan kehitystä.

Nyt eletään vuotta 2016. Hiipien ke-hittynyttä lamaa on eletty seitsemän vuotta. Diakoniatyössä tehdään epäi-lemättä tärkeitä asioita, mutta tutki-musvertailut lamasta lamaan tuotta-vat pettymyksen. Ihmisiä kohdataan entistä vähemmän eikä merkittävää uutta ole näköpiirissä.

Uusliberalismin kritiikkiEnnen lamaa vuonna 1989 arkkipiis-pa John Vikström ennakoi oraak-kelimaisesti, että kirkon oli hyvä va-rautua siihen, että pian kirkkoa ja sen diako niaa vaadittaisiin ”thatcherismin ja reaganismin” mukaisesti huolehti-maan rakennemuutoksen uhreista. Ke-sällä 2000 peruspalveluministeri Os-mo Soininvaara vetosi yhden viikon aikana ainakin kolmessa eri yhteydes-sä kirkkoon, ettei se lopettaisi ruoka-pankkejaan

Vuonna 1997 Vikström analy-soi uusliberalismia: ”Kun marxismin materialistinen historiakäsitys kaatui Berliinin muurin myötä, seisoi maan-osamme areenalla voittajana toinen yhtä materialistinen ja ihmisen roo-lia aliarvioiva historian tulkki.” Ark-kipiispan johdolla esitetty uusliberalis-min kritiikki antoi diakoniatyölle yh-teiskuntaeettisen perustelun.

Pian arkkipiispan tehtävän jätet-tyään Vikström vastasi yhdellä sanalla haastattelijan kysymykseen siitä, onko kirkko vasemmistolaistunut. On, ark-kipiispa vastasi.

Arkkipiispa Jukka Paarma noja-si sosiaalieettisissä kannanotoissaan edeltäjänsä kaudella luotuun uuslibe-ralismin kritiikkiin. Lamavuodet oli-vat kuitenkin jo takana ja esillä uu-det kysymykset. Kirkon näke-mykset olivat menettäneet uutisarvoaan.

KöyhyyspolitiikkaKirkko oli kiistatta nos-tamassa köyhyyden ja huono-osaisuuden ky-symyksiä politiikan asialistalle 1990-luvun lopulla. Nälkäryhmän kannanotto otettiin hal-litusohjelmaan vuonna 1999. Se oli alku järjes-telmälliselle köyhyyspo-litiikalle, jossa köyhyyt-tä on pyritty estämään erillisin toimenpitein.

Köyhyyspolitiikkaa voi pitää jonkinlaisena tosiasioiden poliittise-na tunnustamisena, on professori Juho Saari to-dennut. Se on kuitenkin herättänyt paljon kri-tiikkiä pohjoismaiseen universalistiseen sosiaa-lipolitiikkaan kuulumat-tomana.

Erillistä köyhyyspo-litiikkaa ovat kannatta-neet nimenomaan va-rakkaat. Paradoksaali-sesti, mitä enemmän sosiaaliturvaa kohdennetaan vain köyhille, sitä vä-häisempää on sosiaaliturva yleensä ja

sitä enemmän on köyhiä. Köyhyyspo-litiikka näyttää marginalisoivan sosi-aalipolitiikkaa ja ajavan yhä isomman osan ihmisistä marginaaliin.

Lama 1990-luvulla tuotti paljon sosiaaliturvan leikkauksia, joita osin palautettiin laman jälkeisen kasvun vuosina, mutta nyt ollaan taas leik-

Onko käsitys diakoniatyön tehtävistä muuttumassa?

si sosiaalieettisissä kannanotoissaan edeltäjänsä kaudella luotuun uuslibe-ralismin kritiikkiin. Lamavuodet oli-vat kuitenkin jo takana ja esillä uu-det kysymykset. Kirkon näke-mykset olivat menettäneet

sesti, mitä enemmän sosiaaliturvaa kohdennetaan vain köyhille, sitä vä-häisempää on sosiaaliturva yleensä ja

palautettiin laman jälkeisen kasvun vuosina, mutta nyt ollaan taas leik-


kausten tiellä. On ikään kuin hyväk-sytty se, että huonot ajat lisäävät huo-no-osaisuutta. Lama myös käänsi so-siaalipolitiikan suuntaa aktivoivaksi ja kannustavaksi. Anglosaksisten libera-lististen mallien mukaan vastuuta on haluttu siirtää kansalaisille, mikä sopii huonosti universalismin ideaan.

Hyvinvointivaltion puolustusArkkipiispa Kari Mäkisen johdol-la on etsitty uutta. Eduskuntavaalien 2011 ja 2015 alla hän on koonnut eri-tyisen köyhyysryhmän. Molemmil-la kerroilla ryhmä on esittänyt muo-dostettavalle hallitukselle, ettei Suo-

messa tehtäisi erillistä köyhyys-politiikkaa.

Köyhyysryhmien mukaan politiikan ensisijainen tavoite

olisi taata kaikkien ihmisten ih-misarvo kaikissa tilanteissa. Yh-

teiskuntaa ja sen politiikkaa tulisi ar-vioida huono-osaisimpien näkökul-masta, arkkipiispa on toistanut use-asti. Pitäisi tehdä kaikkia koskevaa yhteiskuntapolitiikkaa, joka edistää kaikkien kansalaisten hyvinvointia.

Arkkipiispan köyhyysryhmien universalismia painottavat kan-

nanotot ovat saaneet suhteelli-sen vähän huomiota.

Diakoniatyön kontakteja vähemmän kuin ennenTutkimustietoa siitä, mitä kirkon poliittiset linjaukset ovat merkinneet diakonia-työlle, ei ole olemassa. Tilas-tot antavat aihetta kuitenkin

pohdintaan.Lama 1990-luvulla teki

diakoniatyöstä yhteiskunnan sosiaaliturvan vuotokohtien

paikkaajan. Muiden pohjoismais-

ten kirkkojen diakoniatyö on hyvin-vointivaltiota täydentävää.

Hämmästyttävästi diakoniatyön asiakasmäärät ovat laskeneet 2000-lu-vulla, vaikka eriarvoisuus on koko ajan lisääntynyt ja huono-osaisuuden not-kelmat syventyneet. Huono-osais-ten lukumäärä on kaksinkertaistunut 1990-luvun lamavuosista 2010-luvun lamavuosiin.

Vuonna 2003 diakoniatyöntekijöi-den asiakaskontakteja oli 910 000, ja eri asiakkaita 288 000. Vuonna 2010 kontakteja oli 591 000 ja asiakkaita 184 000, vuonna 2015 asiakaskontak-teja oli 642 902, asiakkaita 143 496.

Lamatilanteeseen ja huono-osais-ten määrään suhteutettuna suunta on erikoinen. Tutkimusten mukaan dia-konian apu kohdentuu huono-osaisiin, mutta ei heistä huono-osaisimpiin.

Kehitykseen johtaneita syitä voivat olla huono johtaminen, työnäyn puut-tuminen tai strategisten tavoitteiden epämääräisyys. Muita syitä voivat ol-la kirkon heikkenevä asema yhteiskun-nassa ja siitä johtuva työntekijöiden varovaisuus tai epäselvyys diakonia-työn roolista yhteiskunnassa.

Diakonian syvin olemus, margi-naaleihin meneminen, hämärtyy mui-den tavoitteiden alle. Diako nian käsit-teen laajeneminen saattaa haitata yti-men löytämistä, samoin ammatillisuu-den vääränlainen korostaminen, liial-linen itseohjautuvuus työssä tai huo-not työkäytännöt.

Mielipideilmaston kiristyminenMarginaaleihin menevä diakoniatyö edustaa vastakulttuuria, ei myötäkar-vakulttuuria. Suuren kansankirkon sisäiset näkemyserot ovat kuitenkin samat kuin väestön. Ilmapiiri yhteis-kunnassa on kiristynyt, samalla kun

polarisaatio yhteiskuntaluokkien vä-lillä on kasvanut ja keskiluokka alka-nut ohentua. Diakoniatyön sisällöstä-kin vallitsee erilaisia käsityksiä, vaik-ka kirkon olemuksen diakonisuus hy-väksytään yleisesti.

Mielipideilmaston heikkeneminen on tosiasia. Se ei ole vain suomalai-nen ilmiö niin kuin ei myöskään val-tion tarjoamat taloudellinen niuk-kuus ja kukkaronnyörien kiristämi-nen, joilla vastataan pahoinvointiin lisäämällä pahoinvointia. Suomalai-sen yhteiskunnan vahvuus on ollut si-säinen luottamus. Sen tiedetään nyt kärsineen.

Keskeisiä mielipiteiden kiristäjiä ovat olleet vähemmistöt. Ahdistus-ta ovat aiheuttaneet homot ja muu-kalaiset. Kristillinen vieraanvarai-suus on ollut koetteilla. Jos samat asiat osoittautuvat kristillisyyden ja epäluottamuksen mittareiksi, kirkon vastakulttuurisuudessa voi olla jota-kin perää.

On esitetty arvioita, että Suomen monikulttuuristuminen vahvistaisi Suomen luterilaisen kirkon roolia et-nisesti suomalaisten kirkkona. Ne, jot-ka ymmärtävät kirkon universaaliksi Kristuksen ruumiiksi, vastustavat täl-laista aktiivisesti.

Yhteiskunta ja sen selitysmal-lit ovat monimutkaistuneet. Kun il-miöistä ei saada kunnolla selkoa, nii-den analyyseistakin puuttuu kirkkaut-ta. Aikamme on notkean postmoder-ni ja sen selitykset niin kaukana toi-sistaan, ettemme edes kunnolla tiedä, millaisessa yhteiskunnassa elämme.

Yhteisen näyn löytäminen tuntui-si edellyttävän keskinäistä luottamus-ta, ja se on vaikea tavoite.

● MIKKO MALKAVAARATT, Diak

Onko käsitys diakoniatyön tehtävistä muuttumassa?

haluttu siirtää kansalaisille, mikä sopii huonosti universalismin ideaan.

Hyvinvointivaltion puolustusArkkipiispa la on etsitty uutta. Eduskuntavaalien 2011 ja 2015 alla hän on koonnut eri-tyisen köyhyysryhmän. Molemmil-la kerroilla ryhmä on esittänyt muo-dostettavalle hallitukselle, ettei Suo-

messa tehtäisi erillistä köyhyys-

olisi taata kaikkien ihmisten ih-misarvo kaikissa tilanteissa. Yh-

teiskuntaa ja sen politiikkaa tulisi ar-vioida huono-osaisimpien näkökul-masta, arkkipiispa on toistanut use-asti. Pitäisi tehdä kaikkia koskevaa yhteiskuntapolitiikkaa, joka edistää kaikkien kansalaisten hyvinvointia.


European Anti Poverty Network vaikuttaa

Suomessa ja EuroopassaEAPN on Euroopan köyhyyden vastainen verkosto. EAPN:n jäseninä on 31 kansallista verkostoa ja 18 eurooppalaista köyhyyden vähentämiseen sitoutunutta järjestöä, kuten esimerkiksi Eurodiakonia ja Pelastusarmeija. Komissio rahoittaa merkittävältä osalta EAPN:n toimintaa. Verkosto on tiiviisti yhteydessä komissioon ja sillä on konsultoiva rooli Euroopan neuvostolle.

EAPN-Fin (Suomen köyhyyden ja syr-jäytymisen vastaisen verkosto) on EAPN:n jäsen. EAPN-Fin on avoin suo-malainen toimintafoorumi köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan. Verkosto on itsenäinen, ideologisesti ja uskonnolli-sesti sitoutumaton. EAPN-Fin on pe-rustettu vuonna 1994 ja siihen kuuluu tällä hetkellä 37 järjestöä tai muuta yh-teisöä. Suurin osa EAPN:n jäsenjärjes-töistä on valtakunnallisia sosiaali- ja terveysalan järjestöjä. Suomen verkos-tolla ei ole omaa toimistoa eikä työn-tekijöitä, vaan toiminta on aitoa ver-

kostotyötä. SOSTE ry:n tarjoama tu-ki on EAPN-Finin toiminnalle tärkeä. EAPN-Fin tekee yhteistyötä mm. Kuka Kuuntelee Köyhää -verkoston ja Edus-kunnan köyhyysryhmän kanssa.

Verkoston tavoitteena on tukea köyhyyden ja syrjäytymisen vastais-ta toimintaa paikallisesti, alueellises-ti, valtakunnallisesti ja kansainvälises-ti sekä edistää eri toimijoiden välistä yhteistyötä, tuoda esiin köyhien ja syr-jäytyneiden oma ääni sekä lisätä päät-täjien ja kansalaisten ymmärrystä köy-hyyden syistä ja seurauksista. Lisäksi se toimii Suomen ja Euroopan unio-nin välisen sosiaalipoliittisen keskus-telun ja vuorovaikutuksen edistäjänä.

EAPN-Finin toiminnasta löydät tietoa verkkosivuilta: www.eapn.fi. Voit liittyä keskusteluun köyhyydes-tä facebookissa ja twitterissä. Verkko-sivuilta voit tilata uutiskirjeen. Verk-kosivuilta löytyy myös blogi, jossa jul-kaistaan kirjoituksia jäsenistöltä, halli-tuksen ja työryhmien jäseniltä ja muil-ta asiantuntijoilta. Blogiin toivotaan myös kokemusasiantuntijoiden kir-joituksia. Voit mielellään välittää sii-tä tietoa.

EAPN-Finillä on neljä työryhmää: Lapsen köyhyys -työryhmä, Terveys ja köyhyys -työryhmä, Sosiaalipoliitti-nen työryhmä sekä Kokemusasiantunti-juus-työryhmä. Kukin työryhmä seuraa oman teema-alueensa ajankohtaisia ky-symyksiä ja ottaa niihin kantaa. Työryh-mien toimintaan voi vapaasti osallistua.

EAPN-Fin välittää tietoa Suomen köyhyys- ja syrjäytymistilanteesta ja sen haasteista EAPN:n kautta EU:lle. EU antaa vuosittain toukokuussa jä-senmailleen maakohtaiset suositukset, jotta ne saavuttaisivat EU:n Eurooppa 2020 -strategian tavoitteet.

Maakohtaisissa suosituksissa EU ottaa huomioon jäsenvaltioiden ja muiden sidosryhmien kanssa käydyt vuoropuhelut. Tässä vuoropuhelussa EAPN-Fin on myös mukana.

EAPN-Fin on laatinut omat suosi-tuksensa Suomelle. EAPN-Fin toivoo, että EU-komissio huomioi nämä Suo-mea koskevien maakohtaisten suosi-tusten valmistelussa. EAPN-Fin on toimittanut suosituksensa myös suo-raan Suomen hallitukselle vedoten si-tä ottamaan Eurooppa 2020 -strate-gian kansalliset tavoitteet vakavasti ja kääntämään nykyisen köyhyys- ja syr-jäytymiskehityksen suunnan.

EAPN lobbaa ja kampanjoi köy-hyyden vähentämiseksi ja se on foorumi eri järjestöjen ja verkos-tojen väliselle vuorovaikutuksel-le. EAPN järjestää yhdessä komis-sion kanssa köyhyyttä kokeneiden vuosittaisen tapaamisen (Meeting of People experiencing Poverty). EAPN keskittyy erityisesti kysy-myksiin, jotka koskettavat osal-lisuutta, työllisyyttä, Euroooppa 2020 strategian köyhyyden vähen-tämisen tavoitteita, köyhyyttä ko-keneiden osallisuutta sekä vuoro-puhelua päättäjien ja kansalais-ten välillä. EAPN:n tavoitteena on saada köyhyyden kysymykset päättäjien asialistoille.


Suomessa köyhyysrajan alapuolel-la elää noin 700 000 suomalaista. Jopa 100 000 lasta asuu köyhissä perheissä. Tehtyjen ja suunniteltujen leikkausten johdosta köyhyys- ja syrjäytymisriski noussee lähivuosina. Suomi on kuiten-

kin sitoutunut vähentämään köyhyys- ja syrjäytymisriskissä elävien ihmis-ten määrää 150 000 henkilöllä vuosien 2010–2020 välillä. Tavoitteessa ei juu-ri ole edistytty ja köyhyys on kasvussa.

EAPN-Fin vastaa Suomen kansal-lisen delegaation lähettämisestä köy-hyyttä kokeneiden eurooppalaiseen tapaamiseen Brysseliin. EAPN-Fin on käynnistänyt neuvottelut vastaa-vanlaisen kansallisen köyhyyttä koke-neiden kuulemistapahtuman järjestä-misestä. Verkosto on ehdottanut, et-tä vuosittain järjestettäisiin valtioneu-voston ja köyhyyttä kokeneiden kan-sallinen tapaaminen. Tapaamisella oli-si etukäteen sovitut teemat, joita val-misteltaisiin vuoden aikana paikalli-sissa ryhmissä. Seurakunnat olisivat halutessaan oivallisia pienryh mien järjestäjiä.

EAPN-Fin osallistuu Itävallan ver-koston vetämään köyhyysaiheisen journalismipalkinnon kehittämis-projektiin. Hankkeessa on tavoittee-na nostaa esille ja tehdä ymmärrettä-väksi köyhyyden ilmiöitä ja kokemuk-sia uuden journalismipalkinnon kaut-ta. Tarkoituksena on kehittää jatkossa vuosittain myönnettävä palkinto jour-nalisteille, jotka kirjoittavat köyhyyttä kokeneiden elämästä kunnioittavasti ja sosiaalisia syitä analysoiden.

Suomi on muuttunut hyvinvoin-tivaltiosta hyvinvointiyhteiskunnan kautta kansalaisyhteiskunnaksi. Yhä enemmän odotetaan kansalaisten ak-tiivisuutta yhteiskunnan rakenteiden ja toiminnan muuttamiseksi. Kaik-kein heikoimmassa asemassa olevi-en ihmisten äänen saamiseksi kuulu-vaksi tarvitaan yhteistyötä kirkon ja niiden järjestöjen kanssa, jotka ovat kiinnostuneita köyhyyden ja syrjäy-tymisen vähentämisestä. Verkosto-yhteistyön kautta yhden toimijan ää-ni vahvistuu, ja silloin muutoksen ai-

kaansaaminen voi olla mahdollista. EAPN-Finille on ensiarvoisen tärke-ää, että mukana toiminnassa on mah-dollisimman paljon köyhyyttä koke-neita niin, että viesti kulkee suoraan kokemusasiantuntijoilta päättäjille il-man välikäsiä.

Diakoniatyöntekijät ja ihmiset, joi-ta diakonia päivittäin tapaa, ovat ter-vetulleita EAPN-Finin toimintaan. In-nosta köyhyyttä kokeneita kirjoitta-maan blogiin, tulemaan mukana köy-hyyttä kokeneiden tapaamisen suun-nitteluun tai vaikka tulemaan mu-kaan journalismipalkinnon raatiin. Diakoniatyössä merkittävä voimavara ovat ne ihmiset joita tapaamme päivit-täin. EAPN-Fin on yksi väylä näiden ihmisten äänen saamiseksi kuuluvaksi.

● TIINA SAARELAKDS, Kirkkohallitus

Eurooppa 2020 -strategiantavoitteena on:• nostaa työllisyysastetta• lisätä tutkimus- ja kehityspanos-

tuksia• vähentää kasvihuonekaasupääs-

töjä ja lisätä uusiutuvaa energiaa sekä energiatehokkuutta

• lisätä korkea-asteen koulutusta ja vähentää koulunkäynnin kes-keyttämistä

• vähentää köyhyys- ja syrjäyty-misvaarassa elävien ihmisten määrää

EAPN-Finin suositukset 2016Köyhyys- ja syrjäytymisriskissä elävien ihmisten määrä on kään-nettävä laskuun. Erityisesti tuli-si huomioida pienituloisten lapsi-perheiden ja eläkeläisten aseman parantaminen. Keskeisiä toimia köyhyyden vähentämiseksi voi-sivat olla mm. vähimmäisperus-turvaetuuksien tason nostaminen ja kohtuuhintaisten asuntojen ra-kentaminen kasvukeskuksiin.

Pitkäaikaistyöttömien (mu-kaan lukien nuoret ja maahan-muuttajat) tilannetta tulee paran-taa ja työttömyyttä vähentää.

SOTE-uudistus tulee toteut-taa tavalla, joka mahdollistaa ter-veys- ja hyvinvointierojen kaven-tamisen ja hyvien palvelujen saa-vutettavuuden kaikille.


Tunteeko terroristi vihaa?Läntinen maailma on varpaillaan: entä jos terroristit saavat käsiinsä ydinaseet? Mutta entä se hypervaarallinen ase, johon jokaisella riidanlietsojalla on jo nyt täysin vapaa pääsy? Ase, joka on jokaisen sodan, terroriteon, kiistan takana?

Tuo ase on – sanat. Ilman sanojen va-romatonta käyttöä tuskin yhtäkään pommia olisi koskaan rakennettu, yh-tään ääriliikettä perustettu, yhtään so-taa sytytetty.

Kun asemalta löytyy epäilyttä-vä laukku, paikalle lähtee poliisin eri-koiskoulutettu pomminpurkuryhmä. Jos joku kirjoittaa blogiinsa räjähdys-herkän sanan, se saa olla siellä rauhas-sa ja kylvää tuhoa.

Maailmanrauhan nimissä pitäisi ol-la myös sananpurkuryhmä. Hyvä uuti-nen: sanojen purkamiseen on idiootti-varma ja tehokas menetelmä. Sen alul-lepanijoina ovat puolalainen kielentut-kija Anna Wierzbicka ja hänen aust-ralialaiset työtoverinsa. Wierzbickan metodi on ensi kuulemalta uskomaton: hänen väitteensä mukaan on olemas-sa 65 universaalia alkusanaa, jotka löy-tyvät kaikista maailman kielistä, sellai-sia kuin ’nähdä’, ’tuntea’, ’ajatella’, ’hyvä’, ’paha’. Alkusanat ovat kuin alkuaineita, joista muut sanat koostuvat. Alkusano-jen merkitys on yksiselitteinen ja kiista-ton. Niillä voi ilmaista ajatuksensa ai-noastaan läpinäkyvästi, ilman väärin-ymmärrysten vaaraa.

Ja niillä voi erinomaisesti purkaa sumeita ja seittimäisiä sanoja, joita ih-miset alkavat käyttää riidellessään.

***

Kaksi toisilleen läheistä ihmistä kes-kustelevat:

Mietipä sitä, mistä tuo sun viha minua kohtaan oikein kumpuaa.

En mä mielestäni sinua vihaa.Kyllä mä sen tunnen joka solulla-

ni, että se mitä sä mua kohtaan tun-net on viha. Jos se ei ole vihaa, mitä se sitten on?

Riidat lukkiutuvat, kun panemme toisten päähän ajatuksia, joita siellä ei ole, toisten sydämiin tunteita, joita he eivät itse tunnista. Esimerkin keskus-telijoilla on toivoa: he alkavat tiedos-taa tämän.

Sanojen siunaus ja kirous on, et-tä kukaan ei voi tarkalleen kertoa, mi-tä niillä missäkin yhteydessä tarkoite-taan. Sanat ovat väljiä. Sanat ovat epä-määräisiä. Kun luottamus on kunnos-sa, tämä on sanojen siunaus: ne ovat sopivan joustavia ja taipuisia moni-mutkaisten asioiden ilmaisuun.

Kun luottamus hiipuu, sanojen mo-nimerkityksisyys valjastetaan riidan-lietsontaan. Ei tarvitse seurata kuin hetki kotoista maahanmuuttokeskus-telua, niin huomaa: osapuolet puhuvat toistensa ohi. He ovat käyttävinään sa-moja termejä, mutta antavat niille eri merkityksiä. Paukkuu ja rytisee. Rai-lot levenevät.

Riidan sovittelussa eduksi on, jos jokainen saa itse kertoa, mitä ajatte-lee ja tuntee, osaa kertoa ajatuksensa ja tunteensa niin, että toinen voi sen ymmärtää.

Kohta näemme, että tähän Wierz-bickan 65 alkusanan kieli on erinomai-nen apuväline.

***

Brysselin järkyttävien iskujen jälkeen länsimaissa yritettiin – taas kerran – ymmärtää, mitä on tapahtunut.

Helsingin Sanomien mukaan eräs EU-komission virkamies pohti tapah-tunutta näin:

“Ihmetyttää se viha, mitä nämä terroristit meitä vastaan tuntevat. Me koemme olevamme rauhaa rakastavia, suvaitsevaisia ihmisiä. Ja monet meis-

tä – itseni mukaan lukien – olemme suunnanneet koko uramme sille, että maailmasta tulisi parempi paikka.” (HS 23.3.2016)

Tunsivatko terroristit vihaa? Ennen kuin kysymykseen voi vastata, jonkun pitäisi kertoa, mitä viha on.

Ensimmäinen tärkeä huomio on, että viha on suomen kielen sana. Sik-si vaikkapa arabiaa puhuva terroristi ei koskaan kuvaisi omia tunteitaan sil-lä sanalla. Voi kuulostaa saivartelulta, mutta sitä se ei ole. Jokainen ihminen rakentaa identiteettinsä oman äidin-kielensä sanoilla.

Voimmeko me tietää, mitä terro-ristit tuntevat? Voimmeko me nime-tä heidän tunteensa? Entä voimmeko nimetä heidän tunteensa sanoilla, joi-ta ei edes ole heidän kielessään? Miksi terroristi itse sanoo käyvänsä jihadia ja mitä jihad tarkoittaa?

Katsotaanpa 65 alkusanan meto-dia hiukan lähemmin. Miten univer-saaleilla alkusanoilla voisi avata, mi-tä Brysselin kentällä ihmisten mieles-sä tapahtui?

***

Helsingin Sanomien jutussa suoma-laista ”ihmetyttää se viha, jota nämä terroristit meitä kohtaan tuntevat”.

Sana viha on suomalaisen tapa ku-vata tunteitaan – se on jo jotakin muu-ta kuin englannin hatred tai anger tai saksan Hass, Ärger, Wut ja Zorn.

Mennään suomalaisen pään sisään sellaisella hetkellä, kun hän sanoo vi-haavansa jotakin ihmisryhmää. Kuva-taan 65 alkusanalla, mitä ihminen sil-loin voi kokea.

On olemassa ihmisiä, jotka ovat pahoja ja tekevät pahoja asioita. Halu-


aisin, ettei heitä olisi olemassa. Halu-aisin, että heille tapahtuu jotain pahaa. Haluan tehdä jotain! Ehkä minä teen nyt heille jotain oikein pahaa.

Näin määriteltynä viha on hyvin voimakas kielteinen tunne, joka voi johtaa toisen ihmisen vahingoittami-seen, jopa tappamiseen.

Mutta ehkä terroristin (joka muu-ten todennäköisesti itse nimittää it-seään jollakin aivan toisenlaisella sa-nalla) mielessä liikkuukin jihad, joka voi olla jotain tällaista:

Allah on kaikkein suurin. Allah sa-noo, miten ihmisen pitää elää. Monet ihmiset eivät elä niin kuin Allah tahtoo. Allah tahtoo, että sellaiset ihmiset kuo-levat. Se, mitä Allah tahtoo, on aina hy-vä. Minä olen pieni ihminen, en voi olla tekemättä sitä, mitä Allah tahtoo.

(Huom! Terroristin käsitys jihadis-ta voi taas olla hyvin toinen kuin mal-

tillisen muslimin. Senkin eron voisi selvittää 65 sanan kielellä.)

Sekä vihan että jihadin seuraus voi olla sama: ihminen tappaa toisen ihmi-sen. Jotta ymmärtäisimme tapahtuneen ja osaisimme ehkäistä vastaavan tule-vaisuudessa, meidän on purettava teko-jen taustalla olevat tunne- ja ajatusra-kenteet. Se ei onnistu toisilla mutkik-kailla ja abstrakteilla, kulttuurisidon-naisilla, kehämääritelmiin johtavilla sanoilla. Se pitää tehdä yksinkertaisesti, niin yksinkertaisesti kuin mahdollista.

***

Palataan vielä tarkastelemaan ystä-viämme, jotka kiistelivät, tunsiko toinen vihaa vai ei. Pyydetään heitä jatkamaan keskustelua, mutta käyttämään vain 65 alkusanaa. (Näihin sanoihin ei muuten kuulu viha.) Keskustelu voisi jatkua näin:

En tahdo olla lähelläsi, koska se tuntuu minusta pahalta.

Miksi ajattelet noin?Tiedän, että sinä tahdot minulle

hyvää. Usein ehkä ajattelet tietäväsi, mikä on minulle hyväksi. Ne eivät aina ole samoja asioita kuin itse haluan. Sa-not: tee niin kuin minä sanon. – Sanot minulle asioita, joita en tahdo kuul-la. Teet minulle asioita, joita en tahdo.

Tuo ei ole totta!Kun sanon ’ei, älä tee noin’, et tah-

do kuulla sitä. Ei, ei tämä asia noin ole! Et voi aja-

tella noin. Tahdon sinulle hyvää. Olen tehnyt niin paljon hyviä asioita sinun takiasi! Miten voit sanoa minulle jo-tain tällaista?!

Tiedätkö mitä? Et kuule, mitä sa-non sinulle. Sen vuoksi en tahdo enää olla sinun lähelläsi.

Hyvä on. Mitä minä voisin tehdä, että voisin olla lähelläsi?

Monimutkaisen tunnevyyhdin ni-mittäminen vihaksi ei johtanut kes-kustelua eteenpäin.

Kun tunteet, ajatukset ja käsitykset puretaan alkusanoiksi, niistä tulee lä-pinäkyviä. Voidaan kohdata asiat, jot-ka ovat tulleet ymmärryksen ja luotta-muksen esteeksi. Alkusanoilla voidaan myös rakentaa luottamusta uudestaan.

Sano, miltä sinusta tuntuu, mitä ajattelet, mitä tahdot. Minä olen täs-sä. Minä kuulen sinua. Tahdon tietää, miksi ajattelet niin kuin ajattelet.

***Puhetaidon opettaja TT JUHANA TORKKI opettaa ihmisiä puhumaan niin, että viesti menee perille.

Kielentutkija FT ULLA VANHATALO on erikoistunut sanan merkityksen tutkimukseen. Hän on mukana suomen kielen viha-sanan merkityksiä selvittävässä tutkimusryhmässä.

Torkki ja Vanhatalo avasivat helmikuussa 2016 nettisivun www.65sanaa.fi, jossa esitellään 65 sanan teoriaa yleistajuisesti.

An

tti

Se

pp

on

en


Tässä artikkelissa esitellään Suomen työmarkkinasuhteiden toimintatavan syntyvaiheita. Tämä toimintatapa on muovautunut vähitellen, kun suomalainen työmarkkina-, sosiaalipolitiikka- ja tulonjakopolitiikka muovautuivat toisen maailmansodan jälkeen uudelleen.

Kansainvälisessä vertailussa Suomen kolmikantaisen työmarkkinasuhtei-den toimintatavan erityispiirteet voi kiteyttää näin:

1) Valtiovallan toisen maailman-sodan vuosista jatkunut pysyvä kiin-nostus, sitkeä puuttuminen ja vahva vaikutusvalta tulonjako- ja erityisesti palkkapolitiikkaan.

2) Työmarkkinajärjestöjen asteit-tain vahvistuva suunnittelu-, ohjaus- ja jopa hallintavalta ansiosidonnaises-sa sosiaaliturvassa.

Tämä kaksoissidos on kytkenyt valtiovallan ja työmarkkinajärjestöt jatkuvaan ja läheiseen keskinäiseen vuorovaikutukseen.

Valtiovallan keskeinen rooliSuomen työmarkkinoiden tapahtu-mahistoria, yhteiskunnallisten toi-mintatapojen muotoutuminen ja in-stitutionaalinen kehitys olivat sitout-taneet keskeiset yhteiskunnalliset toi-mijat tulopolitiikkaan, jossa yhtä ai-kaa neuvotellaan palkoista ja ns. so-siaalisesta palkasta eli ansiosidonnai-

sesta sosiaaliturvasta. Tässä suoma-laisessa kolmikannassa yhteistyö ja konfliktit etujen parantamisesta tai heikentämisestä ovat jatkuneet tähän päivään saakka.

Useat merkittävät ratkaisut syn-tyivät epäyhtenäisessä, kriisejä ja mo-nia olennaisia muutoksia sisältäneel-lä hinta- ja palkkasäännöstelyn kau-della 1945–1956. Suomen yhteiskun-ta loi nahkansa epävakaassa ja nolla-summapelilogiikalla toimineessa ne-likannassa, jossa keskeisinä toimijoi-na olivat valtiovalta, maataloustuotta-jajärjestöt, työntekijäkeskusjärjestöt ja työnantajakeskusjärjestöt.

Suomen työmarkkinoiden toimin-tatavan erityispiirteenä on valtiovallan vahva osallistuminen palkanmuodos-tukseen. Suomen hallitus oli keskeinen toimija, kun palkkapäätös 19.6.1945 uudisti sekä palkkaperusteet että so-pimusjärjestelmän. Hinta- ja palkka-säännöstely sitoi valtiovallan pysyväs-ti mukaan palkka- ja työehtosopimus-kiistoihin. Näin syntyi suomalainen tapa toimia, jossa työmarkkinakiistat olivat myös hallituksen ja poliittisten puolueiden asialistoilla. Tämän toi-mintatavan perinne on elänyt sitkeäs-ti tähän päivään saakka.

Lapsilisäjärjestelmä syntyi työn-antajien aloitteesta jo vuoden 1947 lopulla. Suomen Työnantajain Kes-kusliiton (STK) tavoitteena oli koh-dentaa elintarvikkeiden hintojen noustessa palkankorotukset ensisi-jaisesti perheellisille työssäkäyville miehille. Työmarkkinakehitys, lain-säädännölliset pulmat ja Ruotsin toi-senlainen ratkaisu johtivat siihen, et-tä vuonna 1948 eduskunta sääti lain ensisijaisesti äideille maksettavasta

Kaksoissidos eli kuinka valtio ja työmarkkinajärjestöt ovat yhtei skehitelleet suomalaista hyvinvointia

An

tti

Se

pp

on

en


Kaksoissidos eli kuinka valtio ja työmarkkinajärjestöt ovat yhtei skehitelleet suomalaista hyvinvointia

yleisestä lapsilisästä. STK:lle yllättävä lopputulos korostaa työmarkkinajär-jestöjen toiminnan tarkoituksettomia seurauksia ja kehityksen avoimuutta.

Työnantajat ja palkansaajat yhteistyössäTyömarkkinajärjestöjen vaikutus so-siaalipolitiikkaan ja sosiaalisiin tulon-siirtoihin tapahtui aluksi työnantaja-keskusjärjestön aloitteesta. STK:n ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskus-liiton (SAK) luottamuksellinen sosiaa-lipoliittinen yhteistyö syventyi vuosina 1960–1961 asteittain.

Ammattiyhdistysliikkeen ja työn-antajakeskusjärjestöjen luottamuk-sellinen yhteistyö palkkaperustaisen sosiaaliturvan vahvistamisessa vuo-sina 1960‒1961 muovasi nelikantai-sesta tulonjakopolitiikasta asteittain yhä enemmän työnantajien, ammat-tiyhdistysliikkeen ja valtiovallan kol-mikantaista tulopolitiikkaa, jossa nol-lasummapelin sijasta toiminnan kes-keiseksi tavoitteeksi tuli kaikkia hyö-dyttävän talouskasvun edistäminen.

Keskustelua eläkkeistä ja lapsilisistäSTK ja SAK olivat aloitteellisia, kun eduskunta sääti työttömyyskassojen tukijärjestelmän (1960) ja työeläkejär-jestelmän (1961). Työmarkkinakeskus-järjestöjen aloitteellisuus ja osallisuus suomalaisen sosiaaliturvan luomisessa johti siihen, että työmarkkinajärjestöt kokivat saaneensa myötämääräämisoi-keuden niin lapsilisä-, työttömyystur-va- kuin työeläkejärjestelmiin. Tämä hallinta- ja ohjausvalta on vaikuttanut olennaisesti suomalaisen ansiosidon-naisen sosiaaliturvan kehitykseen.

Työmarkkinajärjestöt ovat olleet sosiaalipolitiikassa hyvin vaikutusval-taisia, mutta myös muiden antamien tehtävien toteuttajia. Presidentti Ur-ho Kekkonen määräsi vuonna STK:n, SAK:n ja Maataloustuottajain Keskus-liiton (MTK) yhdessä karsimaan ja koh-tuullistamaan Rafael Paasion vähem-mistöhallituksen aikana eduskunnas-sa huutokauppahengessä syntynyttä kansaeläkkeiden roimaa tasokorotusta eli niin kutsuttua eläkepommia. Vuo-den 1974 tulopoliittisessa sopimukses-sa (Lindblom-sopimus) lapsilisiin teh-tiin suuret inflaatiokorotukset ja työ-eläkkeiden työssäolovuosien mukaan laskettava vuosittainen eläkekertymä nostettiin 1 prosentista 1,5 prosenttiin.

Lapsilisä putosi tupo-pöydistä 1990-luvulla. Se on siirtynyt yksin hal-lituksen ja eduskunnan vastuulle. Toi-saalta sairasvakuutusetujen muutokset ovat vuosien saatossa tulleet työmark-kinajärjestöjen vaikutuspiiriin. Työttö-myysturvan ja työeläkkeiden paranta-minen, heikentäminen, karsiminen ja rahoittaminen ovat useimmiten tapah-tuneet työmarkkinajärjestöjen yhteis-ten neuvottelutulosten mukaisesti.

Työeläkeratkaisuihin on ajanut kova poliittinen paine, kun hallituk-set ovat viime vuosikymmeninä vaati-neet rakenteellisia ratkaisuja eläkejär-jestelmän kustannusten karsimiseksi. Työeläkejärjestelmän uudistamises-sa työmarkkinajärjestöt ovat kuiten-kin olleet ensisijaisia vastuunkantajia 1990-luvun muutoksissa, vuoden 2005 uudistuksessa ja vuonna 2017 voimaan tulevassa ratkaisussa.

Itse arvioin tulopolitiikan aika-kauden päättyneen vuonna 2011 jul-kaistussa artikkelissa. Pahaksi onnek-

si ”tutkimustulokselleni” oli se, että laaja tulopoliittinen sopimus ns. raa-miratkaisu syntyi syksyllä 2011 jo en-nen kuin artikkeli ilmestyi.

Turmiollinen tulopolitiikka?Useat yhteiskunnalliset vaikuttajat ja keskustelijat niin oikealla kuin vasem-malla ovat aikojen saatossa kuvanneet työmarkkinajärjestöjen ja valtioval-lan luottamuksellista yhteistyötä tur-miolliseksi. Tulopolitiikka oli 1960- ja 1970-luvuilla vähemmistökommunis-teille perisynti, johon työväenluokan, ammattiyhdistysliikkeen tai työväen-puolueiden ei pitänyt langeta. Tänä päivänä luokkataisteluhenki on vah-vempi oikeiston ajatuspajoissa, joissa laitetaan Suomen talous- ja kilpailuky-kyongelmat suoraviivaisesti ammatti-yhdistysliikkeen viaksi.

Vallankumouksellisen muutoksen ja kovan vastakkainasettelun toivojat ovat joutuneet toistuvasti pettymään. Suomalainen työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan kaksoissidos on ollut jous-tava, vahvoja kansalaisjärjestöjä osallis-tava, vastuuta jakava ja historiallisesti sitkeä. Kaksoissidoksesta irtiottoa ha-kenut Juha Sipilän hallitus on lopulta halunnut rakentaa kattavaa talous- ja työmarkkinapoliittista ratkaisua.

On todennäköistä, että pieni Itäme-ren perukoilla asuva kansa kulkee tu-levaisuudessakin eteenpäin ennemmin laihan sovun kuin rajun etukamppailun merkeissä. Tämä voi vaikuttaa tylsältä, mutta työmarkkinajärjestöjen tapa rat-koa palkkakiistoja ja eturistiriitoja neu-votellen ja sopien on vahva, joustava ja toimiva suomalainen perinne.

● TAPIO BERGHOLMSAK:n erikoistutkija, dosentti


HE

NT

TOS

ET

Saksalainen laatulehti Süddeut-sche Zeitung onnistui kaappaaman haltuunsa yli 11 miljoonaa asiakir-jaa, jotka paljastavat, kenellä ja missä määrin on verottajalta salattuja omai-suuksia ja tuloja kätkettynä panama-laisissa peiteyhtiöissä. Panama itse ei verota lainkaan ulkomaalaisia yri-tyksiä, ja se sallii auliisti paikallisen toimijan perustaa nimellisen yrityk-sen, jonka kautta muualla kertyneen varallisuuden saa piilotettua paikalli-sen yhtiön nimiin. Süddeutschen tie-dot perustuivat panamalaisen asian-ajotoimiston dokumentteihin, jotka oli vuodatettu Saksaan ja sitä kautta pitkin maailmaa. Lehden paljastuk-set jatkavat pitkää sarjaa; vastaavia tietoja ovat niin sveitsiläisten kuin luxemburgilaistenkin pankkien työn-tekijät myyneet jo useammankin ker-ran eri maiden verottajille. Ja vaikka ostaminen salaisen vuodon lähteeltä eli pankin työntekijältä epäilemättä onkin valtiolle moraalisesti epäilyt-tävää, ovat valtiot maksaneet – usein miljoonia. Moraalisen epäilyn ovat pyyhkineet pois vielä pahempi moraa-linen epäily – veronkiertäjien kätket-tyjen tilien ja tulojen mahtisummat ja pyrkimys pitää yllä yleistä veromoraa-lia ja valtion veropohjaa – siis hyvin-vointivaltiota.

Tavalliselle tallaajat ja palkka-tuloillaan eläjät eivät Panaman tai pankkisalaisuuden nimeen omak-si edukseen vannovia Sveitsin ja Lu-xemburgin pankkeja ja peitefirmoja tai -säätiöitä kiinnosta. Tosi rikkaat yhtiöt ja yksityiset sen sijaan sitäkin enemmän. Pohjoismainen super-pankki Nordea keräsi kyseenalaista kunniaa kun paljastui, että se vielä

lähimenneisyydessä oli uhrautuvai-sesti, jopa oman taloudellisen hyö-tynsä ”unohtaen” neuvonut asiakkail-leen veronkiertoreittejä näihin suu-ren rahan paratiiseihin. Pankilla on selvästi aivan oma tulkintansa soli-daarisuudesta – kuten myöskin yri-tysetiikasta.

Minusta on hämmästyttävää, ett-eivät hyvinvointivaltion nimeen van-novat suomalaiset irtisano edes täl-laisten paljastusten tai Paavo Lip-posen aikaisemman kehotuksen-kaan jälkeen tilejään pienasiakkai-taan ja Suomeakin ylimielisesti koh-televasta Nordeasta. Syytä olisi, jos yhteiskuntavastuulla on väliä. Kulut-taja-asiakkaat eivät näytä ymmärtä-vän, että heidän ainoa ja samalla to-dellinen mahdollisuutensa vaikuttaa yritysten toimintalinjaan ja moraa-listen periaatteiden huomioon otta-miseen on äänestää jaloillaan. Suo-malainen kuluttaja on edelleen mo-raalinen vellihousu, jolle aivan liian usein on samantekevää, miten ja mil-lä keinoin hänen tarvitsemansa pal-velut ja tavarat tuotetaan.

Norden hallituksen puheenjoh-taja ja Suomen epäilemättä kaikki-en aikojen rikkaimman elintasopa-kolaisen ja jaloillaan äänestämisen va paustaistelijan Björn Wahlroo-sin ajattelu edustaa taloudellista ne-oliberalismia puhtaimmillaan. Hä-nen pohdinnoissaan yritysjohtaja on vastuussa vain osakkeen omistajien taloudellisen hyödyn maksimoin-nista. Linja on epäilemättä harvi-naisen kannattava – niin Wahlroo-sille, suurten pörssiyhtiöiden johta-jille kuin myöskin sijoittajille. Yri-tyksen arvo on tässä ajattelussa pel-

kästään sharehold value eli sen osak-keiden (myynti-)arvo pääomaa yhti-öön sijoittaneille osakkeenomistajil-le. Yrityksen työntekijät ja pienasiak-kaat ovat lähinnä ylimääräinen taak-ka, joiden määrä on syytä minimoida. Taakan keventäminen eli työntekijöi-den erottaminen johtaakin lähes aina pörssikurssin nousuun.

Wahlroosin ja hänen hengenhei-molaistensa ajattelutavassa yrityksen sosiaalinen vastuu kattaa kapeaakin kapeammin ainoastaan taloudellisen voiton lisäämisen. Kun taloudellinen voitto on pyhääkin pyhempi, ei pitäi-si hämmästellä, että askel veronkier-toon tähtäävästä verosuunnittelus-ta selvään omistusten kätkemiseen on varsin lyhyt. Ja lienee selvää, et-tä tällainen talousideologia tarttuu helpolla myös liiallisen omaisuuden taakan kanssa painiviin yksityishen-kilöihin ja heijastuu heidän henkilö-kohtaisen voittonsa maksimointina kyseenalaisinkin keinoin. Panama ei petä, superrikkaan moraali ja yhteis-kuntavastuu sen sijaan pettävät häm-mästyttävän usein. Kun suomalainen yritysjohtaja pakenee asumaan Por-tugaliin pelastaakseen miljoonien eläkkeensä kotimaansa verotuk-selta, toteutuu juuri se, mitä Wahl-roos toivoo – maiden välinen vero-kilpailu verot minimoimalla. Kan-salaisistaan laajasti vastuuta kanta-van pohjoismaisen hyvinvointivalti-on – jonka keskeinen moraalinen pe-rusta on ollut tasa-arvo ja yhteisvas-tuu – loppu on tietysti silloin hyvin lähellä. Tosi rikkaan voi olla kuiten-kin hyvin vaikea samaistua kansaan saati yhteishyvään. Jos palkkatulosi on vuodessa miljoonia ja eläketulo-

Panama – miljonääri diakonian esitaistelija


Panama – miljonääri diakonian esitaistelijasi samalta vuodelta samoin miljoonia, elät yksinkertaisesti täysin eri elämää täysin eri maailmassa kuin tavallinen suomalainen työtätekevä, saati sitten työtön. Sinulla on aivan omat oikeu-tesi ja oma todellisuutesi. Mitäpä väliä sillä on, että kuilu rikkaiden ja köyhi-en välillä kasvaa? Yhteiskunnan oikeu-denmukaisuuden ja tasapainoisen ke-hityksen kannalta tämä linja takaa ai-nakin sen, että loppu on lähellä.

Yritysjohtajien kohtuuttomien palkka- ja eläke-etujen kasvua se-kä yritysten verokikkailua talouden kriisiajan keskellä vähintäänkin hä-keltyneenä, usein myös järkyttyneenä seuratessa on riemullista lukea Hesa-rin kuvausta toisenlaisesta yritysjoh-tajasta, polttoainefirman johtajasta, joka ekologisista syistä ja maapallon tulevaisuuden tähden haluaa eroon päätulolähteestään bensiinistä. Eikä se ST1:n pääomistaja Mika Antto-selle riitä – ekologinen vastuullisuus liittyy sosiaaliseen vastuullisuuteen ja laajan yritysvastuun korostami-seen. ”Työn hedelmät pitää kotiuttaa järjestelmän hyväksi.” (HS 9.4.2016). Anttonen saarnaa julkisesti – usein myös muille yrityselämän edustajille‒ aitoluterilaisen sosiaalietiikan ja poh-joismaisen hyvinvointivaltion hen-gessä, että rikkaus ja sen mahdollista-ma hyvä on tarkoitettu yhdessä jaetta-vaksi. Juuri niin taataan yhteinen hy-vä ja turvallisuus – terveydenhuol-to, koulutus, köyhien ja syrjäytynei-den tuki. Niille rikkaille, jotka epäi-levät näiden asioiden merkitystä, hän suosittelee henkilökohtaista seikkai-lumatkaa São Pauloon. Oman hengen varjelemiseksi matka kannattaa tehdä omalla helikopterilla – mahdollisim-

man kaukana köyhästä kansan osasta.Anttonen on harvinaisen raikas

tuulahdus suomalaisen yrityselämän ja talouspolitiikan usein aika ummeh-tuneessa, näköalattomassa ja ääri-porvarillisessa ilmapiirissä. Mies an-saitsisi epäilemättä tulla kirkon pal-kitsemaksi niin ekologisin kuin so-siaalieettisinkin perustein. Suoma-lainen yrityselämä on eurooppalai-sessa keskustelussa toistuvasti pro-filoitunut vastustamaan niin vaihto-ehtoisia energiamuotoja kuin kiris-tyviä ilmansuojelumääräyksiäkin. Se on ollut vankkumaton ydinenergian kannattaja ja viherpipertäjät ovat ol-leet yleinen ja yhteinen naurun aihe. Tämä menneisyyden asennemaailma on syönyt syvästi niin suomalaisen clean tech kuin green tech -markki-noinnin ja viennin uskottavuutta. Li-säksi valtalehdissä on jo kymmenen vuotta hoettu ja hoettu, että Suomi tuottaa lähinnä investointihyödykkei-tä ja siksi täytyy odottaa vain aikaa, jolloin koneet käyvät jälleen kaupak-si. Jos Suomen viennin surkeuden läh-de on näin hyvin tiedossa, olisi ehkä oikeutettua odottaa, että dynaaminen, innovatiivinen ja hyvin palkittu yri-tysjohto olisi jo ajat sitten monipuo-listanut tuotantoaan. Tästä ei kui-tenkaan pahemmin puhuta. Talous-laman syyllinen on ainakin Suomen kaikkien aikojen oikeistolaisimmalle hallitukselle selvä – ylipalkatut, lais-kat työntekijät ja liian hyvät hyvin-vointipalvelut, kehitysavusta nyt pu-humattakaan.

Pidän selvänä, että kirkkomme tu-lisi systemaattisesti tutkia talouselä-mää ja talousajattelua sekä ottaa sii-hen myös rohkeasti ja vastuullises-

ti kantaa. Demokraattinen ja tasa-ar-voinen hyvinvointivaltio ei kaikille ole säilyttämisen arvoinen. Wahlroos toi-voo ”loppua enemmistön tyrannialle” ja suree sitä, etteivät ”markkinat pysty hallitsemaan kaikkea”‒ ”valitettavas-ti”. (Wahlroos 2012). Ja hyvähän sitä on demokraattisessa, turvallisessa hy-vinvointivaltio Ruotsissa valittaakin…

● KAI HENTTONEN

Ma

rku

s H

en

tto

ne

n


Vuonna 1865 kunnallishallinto ero-tettiin seurakuntahallinnosta. Sii-tä alkaneen sadan vuoden eriytymis-kehityksen huippuna voidaan pitää vuoden 1972 kansanterveyslakia, jo-ka katkaisi viimeiset suorat sidokset kuntien palvelutuotannon ja seura-kuntien välillä. Siitä huolimatta kirk-ko ja seurakunnat ovat säilyttäneet lä-

heiset suhteet valtioon ja kuntiin.Viime vuosikymmeninä eri yh-

teisöt ja instituutiot ovat etsineet yh-teistyön mahdollisuuksia. Esimerk-kinä tästä on Suomen Kuntaliiton ja Kirkkohallituksen yhteistoiminta kuntien ja seurakuntien yhteistyön kehittämiseksi. Yhteistyötä kuvaa joitakin vuosia sitten ilmestyneen

Kunta ja seurakunta – vuorovaiku-tusta ja yhteistyötä -julkaisun (2011) tiivistys: ”Tavoitteiden samankaltai-suus – roolien erilaisuus”.

Kirkon paikka palveluntuottajana?Laaja sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) uudistus ja maakunnallisten it-

Kirkko ja julkiset palvelut

Ma

rju

t H

en

tun

en

Monet aiemmin kirkolle kuuluneet tehtävät ovat vähitellen korvautuneet kuntien ja valtion tai yksityisen ja kolmannen sektorin tuottamilla palveluilla. Esimerkiksi köyhäinhoito, kansanopetus ja yleinen järjestyksenpito olivat seurakunnan vastuulla 1800-luvun puoliväliin saakka. Vuoden 1852 köyhäinhoitoa koskevan asetuksen myötä pitäjäyhteisön yhteiset asiat muodostivat jopa kaksi kolmasosaa kirkonkokouksen asioista.


sehallintoalueiden tehtävien uudelleen järjestäminen vaikuttavat myös kirk-koon. Mikä on kirkon paikka julkisten palvelujen tuottajana?

Kirkkohallituksen toimeksiannosta teologian tohtori Valdemar Kallunki selvitti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien mahdollisuuk-sia uudistaa suhdettaan julkisiin palve-luihin (Yhteistyön kolmas polku – Pal-velurooli kirkon yhteiskunnallisen ase-man uudistajana. Kirkon tutkimuskes-kuksen verkkojulkaisuja 40, 2014).

Noin 20 prosentilla seurakunnista ja seurakuntayhtymistä on jokin jul-kisten palvelujen tuotantoon liittyvä ostopalvelusopimus. Useimmiten os-topalvelusopimuksia on varhaiskasva-tuksessa, erityisesti aamu- ja iltapäivä-toiminnassa, seuraavaksi eniten nuori-sotyössä. Diakoniatyössä ne ovat har-vinaisia. Taloudellinen merkitys on nykyisin marginaalinen, kirkon vuo-tuisiin verotuloihin suhteutettuna ar-vo on korkeintaan 0,5 %. Kallungin ky-selyyn osallistuneiden seurakuntaor-ganisaatioiden osuus oli yksityisten so-siaalipalveluiden liikevaihdosta 0,03 %. Yksityisten palveluntuottajien osuus sosiaalipalveluiden volyymista on noin 33 %, 3,5 mrd. euroa, joten kirkon nä-kökulmasta kasvupotentiaalia on.

Kallungin selvityksen jälkeen kirk-kohallitus käynnisti Kirkko ja julkiset palvelut -hankkeen ja valitsi sille oh-jausryhmän. Se jätti mietintönsä jou-lukuussa 2015. Sekä Kallungin selvitys että ohjausryhmän mietintö antavat li-säinformaatiota asiakokonaisuudesta. Kirkkohallituksen täysistunto käsitte-li ohjausryhmän ehdotuksia tammi-kuussa 2016 ja keskustelun jälkeen lä-hetti asian jatkovalmisteluun.

Avoimia kysymyksiäPohdittaessa kirkon roolia on erotet-tava julkiset palvelut ja hyvinvointi-palvelut. Ensimmäisellä tarkoitetaan julkisen sektorin järjestämisvastuul-le kuuluvaa, julkisesti rahoitettua palvelutuotantoa, jonka toteuttajina voi olla erilaisia toimijoita. Jälkim-mäinen puolestaan tarkoittaa edel-listä täydentävää laajempaa koko-naisuutta, lakisääteisten palvelujen

lisäksi julkisen tai yksityisen rahoi-tuksen avulla toteutettavia palveluja.

Perustehtävää toteuttaessaan kirk-ko edistää ihmisten ja yhteisöjen ko-konaisvaltaista hyvinvointia. Seura-kunnat ovat jo nyt vahvasti mukana kuntien ja muiden yhteistyökumppa-neiden kanssa hyvinvoinnin edistämi-sessä. Tätä vuorovaikutusta ja yhteis-työtä kannattaa entisestään tiivistää ja kehittää.

Seurakunnan tuottamien julkisten palvelujen perusteena tulee olla, mi-ten toiminta toteuttaa tai edistää kir-kon tehtävää. Siksi asiaan liittyy mo-nia kysymyksiä. Edistääkö julkisten palvelujen tuottaminen sitä, että ih-misissä syntyisi usko Jumalaan ja rak-kaus lähimmäisiin? Voiko kirkko pal-velujen tuottajana toimia aidosti us-konnollisena yhteisönä ja omien arvo-jensa mukaisesti vai onko sen mukau-tettava toimintojaan yhteiskunnan se-kulaareja arvoja vastaaviksi? Mitä pal-velutuotannon aloittaminen merkitsee kirkon identiteetille? Vahvistaako vai heikentääkö se sitä?

Nykyisessä taloudellisessa tilan-teessa vain suurilla seurakunnilla ja seurakuntayhtymillä on mahdolli-suuksia omaan palvelutoimintaan. Seurakunnan kannattaa organisoi-da toiminta järjestön, säätiön tai yh-tiön muotoon, jolloin seurakunnalla on rooli taustayhteisönä. Tällöin seu-rakunnan osaamista omistaja-, osalli-suus- ja vaikuttajatoimissa tulee vah-vistaa. Kärkihankkeeksi sopisi hyvin lasten ja perheiden hyvinvoinnin tu-keminen, erityisesti koululaisten aa-mu- ja iltapäivätoiminta.

Sote-uudistus haastaa kirkon eri-tyistyömuotojen sopimusyhteistyön. Perheneuvonnan, sairaalasielunhoi-don ja kehitysvammaistyön sopimuk-set kuntien, kuntayhtymien ja muiden alueellisten toimijoiden kanssa tule-vat uuteen tarkasteluun. Kehitysvam-maistyöhön vaikuttaa myös vammais-lainsäädännön uudistuminen. Ku-ka tekee sopimukset ja kenen kanssa? Miten taloudelliset vastuut sovitaan ja hoidetaan? Mihin kehitysvammais-papit sijoittuvat ja missä rakenteessa työskentelevät?

Säätiöt ja järjestöt toimijoinaSeurakuntien sijaan julkisten palvelu-jen tuottaminen sopii kirkollisille sää-tiöille, järjestöille, yhdistyksille ja yh-tiöille. Näillä on edellytykset toimia kirkon arvopohjasta nousevina pal-velujen tuottajina. Valinnanvapauden periaate tukee yksityisten palvelujen kasvua, ja arvopohjainen osaaminen voi palveluja valittaessa olla asiakkai-den silmissä lisäarvo.

Mahdollisia julkisten palvelujen toimialoja ovat varhaiskasvatus, esi-opetus, ammatillinen ja yleissivistävä koulutus, lasten ja nuorten laitos- ja perhehoito, ensi- ja turvakotitoiminta, syrjäytymisvaarassa olevien palvelut, päihdehuollon palvelut, asumispalve-lut, vammaisten ja ikääntyneiden pal-veluasuminen sekä hoitolaitokset. Oli-siko kirkon mahdollista tukea sitä lä-hellä olevia arvopohjoisia palveluyri-tyksiä ja innovaatioita?

Keskustelu kirkon roolista jul-kisten palvelujen tuottajana jatkuu. A siaan liittyy uhkia ja mahdollisuuk-sia. Ratkaisuja tehtäessä on muistetta-va vaikutus kirkon itseymmärrykseen ja kriteerinä pidettävä, miten julkisten palvelujen tuottaminen edistää tai vai-keuttaa kirkon perustehtävän toteutta-mista. Nyt on keskustelun ja linjanve-tojen aika.

● SEPPO HÄKKINENMikkelin hiippakunnan piispa,

Kirkko ja julkiset palvelut -ohjausryhmän puheenjohtaja


Työskennellessäni aikuissosiaalityössä olen keskustellut asiakkaiden kanssa tulevaisuuden tavoitteista. Tavoitteet vaihtelevat yleisestä hyvän elämän saa-vuttamisesta pieniin konkreettisiin ta-voitteisiin, kuten kirjekuorien avaami-seen postin saapuessa. Usein pitkään asiakkaana olleiden elämäntilanteet vaikuttavat jumiutuneen toivottomaan tilaan. Tällöin keskustelua tulevaisuu-den toiveista ja tavoitteista on värittä-nyt toivottomuus ja muistot aiemmis-ta epäonnistumisista. Nämä kohtaami-set asiakkaiden kanssa suuntasivat pro gradu -tutkielmani aihevalintaa. Tut-kin aikuissosiaalityön asiakkaiden suh-tautumista tulevaisuuteen, kokemusta so siaalitoimen asiakkuuden vaikutuk-sesta elämäntilanteeseen sekä tulevai-suuden toiveita. Tutkimuksen aineisto-na ovat keskisuuren suomalaisen kau-pungin aikuissosiaalityön asiakastyy-tyväisyyskyselyn vastaukset (N=272).

Luottamusta tulevaisuuteenTutkimuksessa tarkasteltiin, suhtautu-vatko aikuissosiaalityön asiakkaat tu-levaisuuteensa luottavaisesti vai epä-varmasti. Kokonaisuudessaan tulevai-suuteen luottavaisesti suhtautuminen oli yleisempää kuin epävarmasti suh-tautuminen. Asiakasryhmien välillä oli kuitenkin eroja. Nuoret vastaajat suh-tautuivat vanhempia luottavaisemmin tulevaisuuteensa. Työssä tai eläkkeel-lä oleville sekä opiskelijoille tulevai-suuteen luottavaisesti suhtautuminen oli tyypillisempää kuin työttömille tai muussa elämäntilanteessa oleville.

Luottavaiseen suhtautumiseen liittyi olennaisesti asiakkaan ja työn-tekijän työskentelysuhteen tavoitteel-lisuus, eli oliko asiakas saanut työn-tekijältä tietoa palveluista, jotka voi-sivat auttaa häntä, oliko työntekijäl-

lä samanlainen käsitys avuntarpees-ta kuin asiakkaalla itsellään, kokiko asiakas palvelusuunnitelman hyödyl-liseksi ja tiesikö hän, miten asiat ete-nevät tapaamisen jälkeen. Työsken-telyn tavoitteellisuuden laskiessa ris-ki epävarmuuteen kasvoi, kuten myös silloin, kun palvelu ei vastannut asiak-kaan odotuksia.

Asiakkaita pyydettiin arvioimaan, kuinka rauhallista, asiantuntevaa, em-paattista, kunnioittavaa, läsnä olevaa ja joustavaa vuorovaikutus työntekijän kanssa oli ollut. Asiakkailla, joilla oli positiivinen kokemus vuorovaikutuk-sesta, luottavaisesti suhtautuminen oli yleisempää kuin niillä, joiden kokemus oli neutraali tai negatiivinen.

Huomionarvoista on, että työs-kentelyn tavoitteellisuuden aste ja kokemus vuorovaikutuksesta laski-vat asiak kuuden pitkittyessä. Tämä heijastui tulevaisuuteen suhtautu-miseen, sillä epävarmasti suhtautu-vat vastaajat olivat asioineet aikuisso-siaalityössä pidempään kuin tulevai-suuteensa luottavaisesti suhtautuvat.

Muutosta elämäntilanteeseenTutkimuksessa tarkasteltiin myös vas-taajien kokemusta elämäntilanteen muutoksesta sosiaalitoimen asiakkuu-den myötä. Elämäntilanteen parane-minen oli yleisempää kuin samana py-syminen tai heikkeneminen. Nuorem-milla vastaajilla elämäntilanteen para-neminen oli yleisempää kuin vanhem-pien kohdalla. Elämäntilanteen heik-keneminen oli yleisintä 50 vuotta täyt-täneillä ja vanhemmilla.

Vastaajien positiivisilla arvioilla vuorovaikutuksesta työntekijän kans-sa, työskentelyn tavoitteellisuudella se-kä palveluodotuksiin vastaamisella oli yhteys kokemukseen elämäntilanteen

Aikuissosiaalityön asiakkai den tulevaisuus ja toivoAikuissosiaalityössä keskeisimpiä tavoitteita on mahdollisuuksien luominen asiakkaiden elämäntilanteiden paranemiselle. Päällimmäisenä syynä asiakkuuteen saattaa näyttäytyä toimeentulotuen tarve, mutta taustalla voi olla elämänhallinnan ongelmia, mielenterveysongelmia ja päihde- tai muuta riippuvuutta. Asiakaskunta vaihtelee koulutusta vailla olevista nuorista pienituloisiin eläkeläisiin. Joillekin asiakkaista pelkkä rahallinen toimeentulotuki on riittävä apu elämäntilanteen paranemisessa, mutta osa asiakkaista tarvitsee sosiaalityön palveluita ja psykososiaalista tukea elämänmuutoksen saavuttamiseksi.


Aikuissosiaalityön asiakkai den tulevaisuus ja toivoparanemisesta. Asiakkuuden pitkitty-minen vaikutti negatiivisesti kokemuk-seen elämäntilanteen muutoksesta. Yli kaksi vuotta asioineilla riski elämänti-lanteen heikkenemiseen oli suurempi kuin vähemmän aikaa asioineilla.

Tulevaisuuden toiveitaAsiakkailta kysyttiin: Minkälaisen toi-voisit oman tilanteesi olevan vuoden päästä? Yleisimmät toiveet liittyivät työn saamiseen, opintoihin sekä ta-loudelliseen tilanteeseen. Jonkin ver-ran esitettiin myös fyysiseen ja psyyk-kiseen terveyteen sekä eläköitymiseen liittyviä toiveita. Läheissuhteisiin liit-tyviä toiveita ei juurikaan esitetty.

Asumiseen liittyviä toiveita esitet-tiin varsin vähän, ottaen huomioon, kuinka usein asumisen turvaaminen on työskentelyn keskiössä. Vastaajat esitti-vät myös yleisiä toiveita paremmasta ja helpommasta tulevaisuudesta, arjen su-juvuudesta ja normaalista rytmistä.

Vastauksia värittävät toive parem-masta taloudellisesta tilanteesta ja huo-li rahojen riittämisestä. Vastaajat toi-voivat parempia ja säännöllisempiä tu-loja. Taloudellisen tilanteen paranemi-nen mahdollistaisi myös asiakkuuden päättämisen. Osa vastaajista toivoi, et-tei tarvitsisi olla sosiaalitoimen asiak-kaana. Sosiaalitoimen asiakkuutta ku-vailtiin leimaavaksi ja nöyryyttäväk-si. Pieni osa vastaajista toivoi saavansa jatkossakin tukea elämäntilanteessaan.

Toivon luomisen mahdollisuudet?Työntekijän ja asiakkaan välinen hy-vä vuorovaikutus ja työskentelyn ta-voitteellisuus ovat ensisijaisen tärkei-tä sekä positiivisen elämänmuutok-sen saavuttamisessa että tulevaisuu-den toivon luomisessa. Haasteena on

pitkään asioineiden asiakkaiden toi-von ja tulevaisuudenuskon lisäämi-nen. Tär keää on, ettei työntekijä me-netä uskoaan muutosmahdollisuu-teen. Mikäli so siaalityöllä pyritään li-säämään asiak kaiden tulevaisuuden toivoa, olisi syytä pyrkiä vastaamaan palvelu odotuksiin ja selvittää, mitä ku-kin asia kas omalta tulevaisuudeltaan toivoo. Tämä edellyttää asiakkaiden kuulemista.

Yleisimmät asiakkaiden esittämät toiveet liittyivät työhön ja opintoihin, joihin myös aktivointipolitiikalla pyri-tään. On kuitenkin kysyttävä, voidaan-ko aikuissosiaalityössä edistää näiden tavoitteiden saavuttamista, vai on-ko se ”työ- ja elinkeinotoimiston jut-tu”, kuten eräs vastaajista toteaa. Myös perustoimeentulotuen siirtyminen Ke-laan vuonna 2017 vaikuttaa osaltaan asiak kaille tarjottavaan palveluun. Tä-

mä muutos lisännee asiakkaiden yh-denmukaista kohtelua taloudellisissa seikoissa, mutta herättää huolta kaik-kein heikoimmassa asemassa olevista asiak kaista. Toimeentulotuen avulla voidaan turvata taloudellinen pärjää-minen, mutta toivon lisäämiseksi tarvi-taan myös psykososiaalista tukea.

● EEVA EKQVISTYTM, sosiaalityöntekijä

[email protected]

Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaanEkqvist, Eeva (2015) Tulevaisuus ja toivo. Monimenetelmällinen tutkimus aikuissosiaalityön asiakkaiden elämäntilanteiden muutoksista ja tulevaisuudenkuvista.

Tutkielma on luettavissa osoitteessahttp://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201506011571



Tutkimusaiheeni valikoitui tarpeesta tuoda esille diakonien omat kokemuk-set suhteestaan työyhteisöön sekä omas-ta mielenkiinnostani. Olen saanut teh-dä diakoniatyötä kerho- ja leiriavustaja-na sekä seurata sitä toisen vanhempani työn kautta. Sekä tutkimuksessani että tässä artikkelissa termillä diakoni tar-koitan kaikkia diakonian viranhaltijoi-ta, jotka toimivat eri koulutuspohjilta kirkon diakoniatyöntekijöinä. Haastat-telemieni diakonien määritelmän mu-kaan seurakunnan työyhteisöön kuu-luvat palkattujen työntekijöiden lisäksi myös luottamushenkilöt.

Joka paikan höyläDiakoniatiimejä yhdisti se, että työyhtei-söissä ei tunneta tarpeeksi diakoniatyön sisältöä. Eniten tietämättömyyttä koet-tiin olevan taloudelliseen avustamiseen ja sen perusteisiin sekä yleensä asiakas-työn monipuolisuuteen ja kokonaisval-taisuuteen liittyen. Tietämättömyyden syyksi diakonit kokivat mm. vaitiolovel-vollisuuden, työn monimuotoisuuden ja asiakkaiden erityispiirteet. Osa diako-neista koki myös olevansa oman työn-sä kanssa niin tuttuja, etteivät huoman-neet kertoa siitä muille sekä olivat lopul-ta kyllästyneet toistuvasti selittämään omaa työtään työyhteisössä.

”Meille heitetään se kaikki mikä ei kuulu nimetysti kenellekään toiselle työmuodolle et me ollaan vähän sem-monen roskasäkki ‒ ollaan sellasia joka paikan höyliä.”

Tiimit kertoivat haastatteluissa, että sellaiset tehtävät, jotka eivät seurakun-nissa kuuluneet millekään tietylle työ-muodolle, lankesivat usein diakoniatyöl-le, ja diakonit paikkasivat välillä muiden työalojen työntekijöitä. Haastateltava-ni kertoivat tehneensä lapsi- ja varhais-nuorisotyönohjaajan sekä suntion töi-

tä. Yhdeltä johtavalta diakonilta oli pyy-detty seurakunnan avoimien ovien toi-mintaan diakonia paikalle kohtaamaan siellä käyviä ”diakonian ihmisiä”. Diako-nian asiakaskunnan eriytyminen seura-kunnan muilta työaloilta luo haasteita, kun samanaikaisesti diakoniatyönteki-jät integroituvat näille aloille. Diakonit kokivat, että he osallistuvat moneen toi-mintaan, missä tapaavat seurakuntalai-sia, samalla kun muut työalat ohjaavat niin kutsutut ”diakonian ihmiset” dia-konien kohdattavaksi.

Työyhteisöissä koettiin vallalla ole-van asenne ”diakonit viimeistään tietää taikka osaa”. Diakonit kertoivat, että heitä pyydetään useille työaloille kump-paneiksi, mitä itsessään pidettiin hyvä-nä asiana, mutta samalla sen tarkoitta-essa diakoneille enemmän töitä. Työyh-teisön odotukset diakoniatyöltä ja dia-koneilta avun pyytäminen luovat kuvaa diakoniasta joka paikan höylänä, joka johtaa diakoneja rasittavaan kiertee-seen. Tutkimukseni mukaan diakonit ovat myös itse vahvistamassa käsitystä itsestään työyhteisön ”viimeisenä luuk-kuna” ja ongelmanratkaisijoina. Diako-nian työnkuvan ja työroolin määrittely selkeyttäisi sekä diakoneille että työyh-teisölle, mitä työtehtäviä oikeuksineen ja rajoituksineen diakoniatyöhön kuu-luu ja mitä diakoniatyöltä voi odottaa.

Kasvava työkenttäVuoden 2000 jumalanpalvelusuudistuk-sessa ja vuonna 2001 julkaistussa rippi-koulusuunnitelmassa diakonien on ha-luttu osallistuvan jumalanpalvelus- ja rippikoulutyöhön aiempaa enemmän ja näin on tilastojen (mm. Diakoniabaro-metri 2013) mukaan tapahtunut. Haas-tateltavani kokivat tottuneensa jumalan-palvelustyöhön ja pitivät osallistumista tärkeänä, kun taas rippikouluun liitty-

”Diakonit viimeistään tietää taikka osaa”Syksyllä 2015 sain valmiiksi kirkkososiologian pro gradu -tutkimukseni. Tutkimusaineistoni keräsin diakoniatyöntiimeiltä kolmesta seurakunnasta talvella 2014–2015. Tutkimuksessa käsittelen diakoniatyöntekijöiden kokemuksia työnsä arvostuksesta, roolistaan ja paikastaan työyhteisössä. Diakoniatyön merkitys kirkollemme on suuri, ja muun muassa piispa Björn Vikström ovat ilmaissut mielipiteensä siitä, että ”diakonia tekee kirkon julistuksesta uskottavaa”. Tänäkin päivänä suuri osa suomalaisista kuuluu kirkkoon diakonian tekemän auttamistyön takia.


”Diakonit viimeistään tietää taikka osaa”vät työtehtävät herättivät kysymyksiä mm. pätevyydestä toimia rippikoulu-opettajana. Diakonit toivoivat, että rip-pikouluun osallistuttaisiin diakonian lähtökohdista eikä työvoimapulaa pai-katen. Sekä lisääntyneet jumalanpal-velustehtävät että rippikoulutyö ovat tulleet diakoneille jo olemassa ole vien työteh tävien lisäksi ilman, että aiempia työtehtäviä on vähennetty. Diakonien käyttäminen työvoimapulan paikkaaji-na heikentää diakonian muita töitä sa-malla kun diakonien erityisosaaminen jää hyödyntämättä.

Keskustelimme haastatteluis-sa myös uudesta diakonivirasta, jo-ka sisältäisi hallinnollisen edustuk-sen ja seurakuntatyön tasot. Enem-mistö haastattelemistani diakoneis-ta koki, että pitkään kehitteillä ol-leessa diakonivirassa diakonien hal-linnollinen edustus kirkon eri toimi-elimissä parantaisi diakonian paik-kaa ja vaikutusmahdollisuuksia kir-kossa. Osa diakoneista ei kuitenkaan ollut kiinnostuneita hallinnollises-ta edustuksesta. Kaikki diakonit kui-tenkin pelkäsivät todellisten vaiku-tusmahdollisuuksien puuttumista, ja viran tehtäviin liittyi myös huoli sii-tä, että diakonian työmäärä ja alis-teisuus pappisviralle lisääntyisivät.

”Työtoveritkin talossa arvostaa” Haastattelujen ilmapiiri oli positiivi-nen, ja kaikki diakoniatiimit korosti-vat usein työyhteisöjensä hyviä puolia. Tiimien mukaan työyhteisössä luo-tettiin diakonien laajaan osaamiseen ja työtehtävien hyvään hoitamiseen. Konkreettisena osoituksena luotta-muksesta pidettiin sitä, että seura-kunnissa diakonit ja nuorisotyönoh-jaajat saavat toimia, ja diakoneista osa olikin toiminut, ohjelma- ja turvalli-

suusvastaavana rip-pikoululeirillä. Ar-vostuksen osoituk-sena pidettiin sitä, että tiimeillä on lähiesimies omal-ta alalta. Tiimien mukaan johtava dia-koniatyöntekijä toimii diakoniatyön puolusta-jana esimiestasolla ja pi-tää diakoniatyön intresse-jä työyhteisössä esillä, mis-tä hyötyvät sekä diakoniatyö että työyhteisö.

Tutkimuksessani tulee sel-västi esiin diakonien vahva soli-daarisuus ja kiitollisuus työtoverei-taan ja työyhteisöään kohtaan. Yksi diakoneista toi esille, että hänen mie-lestään epäoikeudenmukaisuutta on enemmän kirkon päätöksenteossa kuin arkityössä. Eriarvoisuuden ja arvostuk-sen puutteen kokemuksista keskustel-lessa diakonit kertoivat usein vastapai-noksi positiivisista kokemuksistaan, ja pitkän uran tehneet diakonit muistut-tivat tasa-arvon ja arvostuksen lisään-tyneen heidän työuriensa aikana.

Diakonien kertoman perusteel-la uskon, että työyhteisössä diakonia-työn tuntemus sekä diakonian työ-roolin rajaaminen parantaisivat dia-konien paikkaa ja arvostusta työyh-teisössä sekä työssä jaksamista.

”- nyt on kauhean hyvältä tuntunut kun jossain työryhmässä on tasaver-taisuutta ‒ ja kysytään mielipidettä ja arvostetaan sitä ja on täysvaltainen… asiantuntija.”

● KAISA KAHRATK, Göteborgin ruotsalaisen seurakunnan

ruotsinsuomalainen työPro gradu työ on luettavissa: https://helda.helsinki.fi /handle/10138/158563

suusvastaavana rip-pikoululeirillä. Ar-vostuksen osoituk-sena pidettiin sitä, että tiimeillä on lähiesimies omal-ta alalta. Tiimien mukaan johtava dia-koniatyöntekijä toimii diakoniatyön puolusta-jana esimiestasolla ja pi-tää diakoniatyön intresse-jä työyhteisössä esillä, mis-tä hyötyvät sekä diakoniatyö että työyhteisö.

Tutkimuksessani tulee sel-västi esiin diakonien vahva soli-daarisuus ja kiitollisuus työtoverei-taan ja työyhteisöään kohtaan. Yksi diakoneista toi esille, että hänen mie-lestään epäoikeudenmukaisuutta on enemmän kirkon päätöksenteossa kuin arkityössä. Eriarvoisuuden ja arvostuk-sen puutteen kokemuksista keskustel-lessa diakonit kertoivat usein vastapai-noksi positiivisista kokemuksistaan, ja pitkän uran tehneet diakonit muistut-tivat tasa-arvon ja arvostuksen lisään-tyneen heidän työuriensa aikana.

Diakonien kertoman perusteel-la uskon, että työyhteisössä diakonia-työn tuntemus sekä diakonian työ-roolin rajaaminen parantaisivat dia-konien paikkaa ja arvostusta työyh-teisössä sekä työssä jaksamista.

”- nyt on kauhean hyvältä tuntunut kun jossain työryhmässä on tasaver-taisuutta ‒ ja kysytään mielipidettä ja arvostetaan sitä ja on täysvaltainen… asiantuntija.”

● KAISA KAHRATK, Göteborgin ruotsalaisen seurakunnan

ruotsinsuomalainen työPro gradu työ on luettavissa: https://helda.helsinki.fi /handle/10138/158563


Edellisessä Diakonian numerossa Menninkäinen ihmetteli esirukouksen mielekkyyttä. Esirukouksessa pyydämme Jumalaa auttamaan hädässä olevia, vaikka kaikkinäkevä tietää jo maailman hädän. Ja jos hän on kaikkihyvä, kuten kristikunta väittää, toki hän haluaa auttaa pyytämättäkin. Miksi siis esirukoilemme? Mitä hyötyä siitä on?

Aiheellinen ja vaikea kysymys. Kris-tinuskoa ulkopuolisen silmin katso-vat ihmettelevät käytäntöämme kaik-kein eniten. Jumala vaikuttaa heistä varmaan tosi kummalliselta olennol-ta. Kristityt taitavat ajatella Homer

Simpsonin tavoin: ”Jumala on meil-lä töissä. Rukouksemme ovat hänen palkkansa.”

Tällainen jumala ei näytä Juma-lalta ollenkaan, vaan pelkältä ihmis-mielen projektiolta. Jumala on kuin saamaton, mutta hyväntahtoinen ku-ningas. Hän herää laiskanlinnastaan, kun riittävän moni vaatii häntä toimi-maan, mutta saa perin vähän aikaan. Ru koukset näyttävät niin harvoin vai-kuttavan mihinkään.

Ehkä moni kristittykin ajattelee joskus tämän suuntaisesti. Minä ai-nakin, etenkin nähdessäni uskovien käynnistämän suuren rukouskampan-jan, mutta herättää se tavallinen koti-kirkon esirukouskin kysymyksiä. Mi-tä järkeä on rukoilla jokaisessa kirkos-sa sunnuntaina kello kymmenen ark-kipiispan ja pakolaisten puolesta? Ju-mala tietää asiat muutenkin.

Kysymyksistä huolimatta ajatte-len kristittynä, että meidän täytyy esi-

rukoilla. Raamatussa käsketään pitä-mään esirukouksia. Kyse on kuuliai-suudesta, ei ymmärtämisestä.

Silti on lupa miettiä, mistä syystä meitä käsketään rukoilemaan. Vaik-ka emme saakaan loppuun saakka tyydyttäviä vastauksia, niistä voi sil-ti olla apua. Olen itse hyötynyt pal-jonkin seuraavista ajatuspoluista.

Esirukous on rakkauden ilmausKuvitellaan, ettemme esirukoilisi lainkaan, emme yksityisesti emme-kä yhdessä.

Tulemme kirkkoon, pidän terävän opetussaarnan ja sitten rukoilemme kaikkea muuta kuin esirukousta. Sil-loin jäljelle jää kiitosrukous, jossa Ju-malaa kiitetään hänen lahjoistaan, ja itseen keskittyvä mietiskelyrukous, jonka toivon muuttavan minua. Ru-kouksessa on siis läsnä Jumala, mi-nä ja minun saamani lahjat Jumalalta.

Miksi esirukoilemme muiden puolesta?

Ma

rju

t H

en

tun

en


Miksi esirukoilemme muiden puolesta?Tällainen hengellisyys tuntuu pe-

rin kummalliselta. Sehän keskittyy pelkästään minuun itseeni. En halua olla tällainen narsisti, eikä kukaan muukaan. Emmekä me olekaan. Ar-jessa etsimme muidenkin hyvää kuin omaamme. Autamme ja palvelemme. Kirkossa taas keräämme kolehdin.

Tämän palveluhengen täytyy nä-kyä myös rukouselämässä. Kristitty-jen täytyy rukoilla niiden puolesta, jotka tarvitsevat apua. Heidän täytyy kantaa sydämessään hädässä olevia ihmisiä. Heidän täytyy puhua heistä Jumalalle. Vaikka se ei tuntuisi järke-vältä.

Toisin sanoen, esirukous on rak-kauden ilmaus. Jos meissä on myötä-tuntoa kärsiviä kohtaan, meidän täy-tyy rukoilla heidän puolestaan.

Joskus tästä myötätunnosta nou-see kansanliike. Monet ihmiset ko-kevat toisten hädän kipeästi, joten he puhuvat siitä Jumalalle yhdessä. Näin syntyy rukouskampanjoita ja sunnun-taiaamun esirukouksia.

Esirukous on pyyntö JumalalleOkei, ihmisyys vaatii esirukoilemaan. Se on toisen ihmisen näkemistä.

Mutta esirukouksen sanamuoto on kuitenkin pyyntö Jumalalle. Se ei ole vain myötätunnon ilmausta tai sen tunnustamista, että kaikki tulee Ju-malalta. Siinä myös pyydetään asioita. Vaikuttaako se siis Jumalaan? Pakot-taako ponteva esirukous laiskan ku-ninkaan töihinsä?

Raamatussa todellakin näytetään lupaavan, että Jumala toimii, kun ih-miset rukoilevat. ”Vanhurskaan ru-kous on voimallinen ja saa paljon ai-kaan”, sanotaan Raamatussa (Jaak. 1:16). Jeesus itse lupaa, että ”mitä iki-nä te pyydätte Isältä minun nimessä-ni, sen hän antaa teille” (Joh. 16:23) ja

”mitä tahansa te uskossa rukoillen pyy-dätte, sen te saatte”. (Matt. 21:22)

Lisäksi Pyhästä kirjasta löytyy lu-kuisia kertomuksia siitä, kuinka Ju-mala on toiminut, kun ihmiset ovat rukoilleen. Tämä ei silti tarkoita, että esirukous vaikuttaa Jumalaan. Ruko-us vaikuttaa Jumalan kanssa.

Kyse on seuraavasta. Esirukoukse-ni yhtyy Jumalan Pojan rukoukseen. Poika taas rukoilee koko ajan maail-man puolesta. Hänen rukouksensa ei ole informaation välittämistä Isälle, vaan paljon enemmän. Hänen sanan-sa vaikuttavat sen, mitä ne pyytävät. Toisin sanoen, Pojan rukous on maa-ilmaan vaikuttamista.

Niinpä Pojan rukouksen synonyy-mi on sana ”työ”. Pojan pelastustyötä voidaan kutsua myös hänen rukouk-sekseen. Hän johdattaa, siunaa ja tai-vuttelee luotujaan oikealle tielle.

Kun ihminen rukoilee, hänen ru-kouksensa yhtyy Pojan rukoukseen. Vain siitä rukouksemme saavat voi-mansa. Siksi ne voivat vaikuttaa vain sellaista, mitä Jumala tahtoo. Niinpä kaikki esirukous tiivistyy yhteen pyyn-töön: ”tapahtukoon sinun tahtosi”.

Kannattaa siis pyytää vihamiehelle lottovoittoa. Hän saa sen varmasti, jos se on Jumalan tahto.

Tästä käsin on katsottava keho-tuksia rukoilla uskoen, että saa mitä pyytää. Uskon täytyy olla oikeanlaista. Sen täytyy mukautua Jumalan tahtoon. Silloin toteutuu lupaus: ”Hän kuulee meitä, mitä sitten pyydämmekin hä-nen tahtonsa mukaan”. (Jaak. 5:14)

Jumala tekee työtään yhdessä meidän kanssammeSiis esirukous vaikuttaa vain, jos se on Jumalan tahdon mukaista. Mutta mihin silloin rukousta tarvitaan? Ju-mala voi aina toteuttaa tahtonsa, jo-ten eikö esirukous ole aivan turhaa?

Tähän ei enää löydy järkeä tyy-dyttävää vastausta. Joudumme vain sanomaan, että Jumala on päättänyt toimia näin. Hän tahtoo tehdä työ-

tään yhdessä meidän kanssamme.Näkyvällä tasolla tämä on selvää.

Jumala ei itse suoraan ruoki nälkäisiä, vaan hän kutsuu meitä siihen. Jumala ei itse suoraan paimenna kansoja rau-haan, vaan hän kutsuu ihmisiä rauhan työhön. Näin Jumala toimii ihmisten kautta.

Sama yhteistyö toteutuu näkymät-tömällä tasolla. Jumala tahtoo mei-dän tulevan mukaan hänen työhön-sä myös rukousten kautta. Kun sanon rukouksessa, ”anna rauha maailmaan”, en vain pyydä sitä, vaan yhtyessään Po-jan rukoukseen sanani myös vaikutta-vat rauhaa.

Näin rukoukseni eivät vaikuta Ju-malaan, vaan Jumalan kanssa.

Kerrataan. Jumala käskee esirukoi-lemaan. Lisäksi luontainen myötätun-tomme kutsuu meitä siihen. Rukouk-semme yhtyvät Jumalan Pojan työhön ja vaikuttavat yhdessä hänen kanssaan.

Menninkäinen ei tietenkään tyydy tähän ajatuspolkuun. Hyvä kysymys alussa, mutta vastaus vähän lopahti. Myönnetään. Pelkkä Jumalan käsky ei riitä ihmisjärjelle. On vaikea olla kuu-liainen sellaiselle, jota ei voi ymmärtää.

Siksi sanonkin opetuslasten kanssa Jeesukselle: ”Opeta meitä rukoilemaan.”

● KARI KUULATT,

Kuopion Puijon seurakunnan kappalainen


Kirkon työ ja toimintaympäristö ovat voimakkaiden muutospaineiden kohteena. Talouden ohella mm. muutokset työn rakenteissa ja sisällöissä haastavat henkilöstöä. Muutos on pysyvä olotila. Tämän seurauksena myös kirkon on jatkuvasti kehitettävä toimintojaan vastaamaan muuttuvia olosuhteita. Koska kirkon toimintaympäristö ja ratkaistavat haasteet ovat kompleksisia, niin kehittämishaasteisiin vastaaminen edellyttää hallintorajat ylittävää ja useiden toimijoiden kesken tapahtuvaa yhteistyötä.

Tässä artikkelissa keskitytään löy-tämään vastausta siihen, millaisil-la interventioilla on mahdollista edis-tää kirkon työssä hallintorajat ylittä-vää yhteistyötä. Artikkelissa jäsenne-tään yhteistyötä edistäviä tekijöitä ja haasteita henkilöstön näkökulmasta. Tampereella on otettu käyttöön osal-listavia menetelmiä organisaation ja kirkon työn kehittämisessä. Ajatuk-sena on, että yhteistyötä kehittämäl-lä on mahdollista edistää tavoitteiden saavuttamista. Ilmiö ei toteudu aivan näin kausaalisena kirkon työn arjes-sa. Kirjallisuuden ja havaintojen poh-jalta voidaan todeta, että avaintekijäk-si saattaisi muodostua yhteisöllisyys. Yhteisöllisyydellä tarkoitetaan tässä artikkelissa yleismerkityksessä kaik-kea sellaista sujuvaa yhdessä toimimi-sen muotoa, jonka tuloksena syntyy jo-tain uutta ja innovatiivista käyttäyty-

mistä tai palveluja. Artikkeli perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin ja ha-vaintoihin sekä kehittämisasiantunti-jana että kirkon työyhteisön toimijana.

Luottamus ja yhteisöllisyys yhteistyön elementteinäYhteistyössä on pitkälti kyse vuorovai-kutuksesta, jonka keskeinen element-ti on luottamus. Stenvall ja Virta-nen (2007) ovat tutkineet luottamuk-sen merkitystä, rakentumista sekä sen vaikutusta organisaation toimintaan muutoksen näkökulmasta. He mää-rittelevät luottamuksen seuraavasti: ”Luottamuksella tarkoitamme inhi-millisen vuorovaikutuksen tuloksena syntynyttä vakaumusta, joka vaikut-taa vuorovaikutukseen sekä yhteistyön todennäköisyyteen ja laatuun.” Luot-tamus koetaan siis tunteena eikä sitä voi ulkopuolelta kontrolloida tai vaa-tia. Luottamus heijastuu osaamiseen, ongelmanratkaisukykyyn, ilmapiiriin, ideointiin sekä vuorovaikutukseen.

Yhteisöllisyyden pelisääntöjä ovat työnjaon, vastuukysymysten ja työsken-telytapojen selkeys, ongelmienkäsitte-ly sekä hyvän käytöksen toteuttaminen. Aito yhteistyö siis todentuu säännölli-sesti ja kasvotusten, eikä sen lähtökoh-tana ole pyrkimys tasapainottaa hyöty-jä ja kustannuksia. Yhteistyötaitoihin kuuluvat toisten tukeminen, vastuul-linen resurssien ja delegoidun päätök-senteon käyttö sekä verkosto-osaami-nen. Kirkon työssä dialogiseen vuoro-puheluun perustuvan yhteistyön mah-dollistavat esimerkiksi yhteiset fyysiset ja virtuaaliset areenat ja osallistavat ke-hittämismenetelmät. Pelkistetysti kyse on yhteisen ymmärryksen luomisesta sekä kirkon yhteisökulttuuria ja arvoja ohjaavasta toimintatavasta.

Tarkastelua yhteisöllisyyden muo-toutumisesta ei voida sivuuttaa ilman näkökulmaa henkilöstön osallisuuden kokemuksesta muutoksiin, joita muu-tokset tuovat vääjäämättömästi osaksi

perustyötä. Työskentelyn vetäjän roolis-sa korostuvatkin sosiaaliset taidot, sil-lä asiantuntemusta eli substanssiosaa-mista on vaikea hyödyntää tiimityössä ilman vuorovaikutusosaamista. Kirkon toimijoiden näkökulmasta kyse on koh-taamisesta, asiakasrajapinnassa työs-kentelevän henkilöstön ideoiden ja haas-teiden kuulemisesta, henkilöstön in-nostamisesta ja ilmapiirin sallivuudes-ta. Kirkko työyhteisönä tarvitseekin pai-koin toimintakulttuurin muutosta koh-ti dialogisia ja verkottuneita työmuotoja.

Luottamuksen ja yhteisöllisyyden näkyminen arjen yhteistyössäJoustavuutta ja ongelman ratkaisua edellyttävässä yhteistyössä luottamus on merkittävässä roolissa. Arjen työssä toiminnan avoimuus, osapuolten tul-kinnat toistensa aiemmasta toimin-nasta, johdonmukaisuus ja kyky luo-da yhteistä ymmärrystä rakentavat refleksiivisen luottamuksen perustan. Kirjoittajan havaintojen mukaan edel-lä mainitut seikat toimivat toisaalta myös luottamuksen rakentumisen es-teinä ja saattavat jopa kasvattaa epä-luottamusta. Koska johtopäätökset toi-mijoiden motiiveista, aikaisemmasta toiminnasta ja johdonmukaisuudesta ovat alttiina tulkinnalle, on avoimuu-den ja yhteisöllisen toiminnan tukemi-nen verkoston sisällä välttämätöntä.

Luottamus todentuu toimijoiden vuorovaikutussuhteissa asettumisena dialogin ja vastakkainasettelun kentäl-le sekä edistää moniammatillisen toi-minnan erilaisuuden arvostamista. Tä-mä puolestaan mahdollistaa innovaa-tiokulttuurin kehittymistä kirkon työs-sä. Kirjoittajan havaintojen perusteella kehittämistyö näyttäytyy kohtaamis-paikkana, jossa luottamuksen kautta asiakas- ja organisaatiotasot yhdisty-vät. Tällä ”areenalla” kohtaavat asiakas-ymmärrys, työntekijöiden substanssi-osaaminen sekä professionaalinen sub-

Hallintorajat ylittävä yhteistyö kir kon työssä


Hallintorajat ylittävä yhteistyö kir kon työssästanssien johtaminen että strateginen johtaminen. Luottamus toimii asiakas-lähtöisen palvelu-, toiminta- ja orga-nisaatiokulttuurin edistäjänä kaikilla hallinnon tasoilla niiden rajat ylittäen.

Luottamuspääoma rakentaa osallisuuttaTampereella kirkon työn arjessa luotta-muspääoma heijastuu asiantuntijuuden ja arjen käytännöistä nousevien haas-teiden ja kehittämisehdotuksien tuot-tamisena. Luottamuspääoma rakentaa osallisuuden kokemusta muutoksiin. Tämä prosessi näyttäytyy parhaim-millaan useiden toimijoiden muodos-tamana työ- ja palvelukulttuurin muu-toksena kirkon sisällä. Keskeistä tässä muutoksessa on poisoppimiskynnyk-sen madaltuminen siten, että työnteki-jät tulevat kohdatuiksi, kokevat saavan-sa energiaa ja voivat reflektoiden tarkas-tella työn tekemisen sisältöjä, rakentei-ta ja palveluprosesseja.

Yksi tapa tuottaa uudenlaisia rat-kaisuja olemassa oleviin ongelmiin on näiden käsittely uudenlaisessa kon-tekstissa. Kirkon työn arjessa tämä to-dentuu osallistavien kehittämismene-telmien, kuten Tupla-tiimi, Six Thin-king Hats ja Tulevaisuuden muistelu hyödyntämisenä työvälineinä. Reflek-tiivisistä oppimisfoorumeista kerätty tieto osoittaa, että ratkaisut saavat uu-den näkökulman, ovat innovatiivisia ja kestäviä. Kehittämistyön tuottaminen oppimisverkostojen muodossa edellyt-tää toimijoilta ymmärrystä konteksti- ja systeemiriippuvuudesta. Ensimmäi-nen viittaa käytäntöjen soveltamiskel-poisuuteen ja jälkimmäinen siihen, että organisaation jo olemassa olevilla käytännöillä on vaikutusta uusien toi-mintatapojen hyödyntämiseen.

Kirjoittajan havaintojen mukaan etuina ylläkuvatun kaltaisella yhteis-kehittämisellä ja resurssien kohdenta-misella on saavutettu yhtäältä kustan-nustehokkuutta, työntekijöiden keski-

näistä verkottumista ja osaamispää-oman jakamista, yhteisöllisyyden ra-kentumista sekä rakentavaa keskus-telua asiakkaan osallisuudesta kirkon palvelujen käyttäjänä. Lisäksi säännöl-liset yhteistapaamiset ovat mahdollis-taneet asiakkaan roolin huomaamisen osana työn kehittämistä. Yhteisölli-syyden puute tai sen muotoutumisen haaste todentuu arjen työssä toimijoi-den muutosvastarintana. Aidosti asia-kaslähtöisen toiminta- ja työkulttuu-rin muodostuminen edellyttää resurs-seja, muutosvastarinnan hälventymis-tä ja toimijoiden sitoutumista.

Hallintorajat ylittävän yhteistyön edistäminenOsallisuus muutoksen toteuttamises-ta näyttäytyy työntekijän näkökulmas-ta positiivisena kokemuksena yhteis-työstä. Ilman kokemusta osallisuudes-ta työntekijän sitoutuneisuus ja inno-vaatiokyvykkyys vähenevät. Henkilös-töä osallistavien kehittämismenetelmi-en hyödyntäminen edistää siten hallin-torajat ylittävää muutostyötä. Lisäksi kirjoittajan havaintojen ja kokemuk-sen mukaan kirkon toimijoiden moti-voituminen kehittämistyöhön paranee, mikäli asetettuihin tavoitteisiin pysty-tään sisällyttämään konkreettisia, pe-rustehtävän suorittamista selkiyttäviä ja edistäviä indikaattoreita. Mikäli ke-hittämistyön tavoitteita ei tuoda toimi-joiden näkökulmasta käytännön tasol-le, sitoutuminen ja toimijoiden välinen luottamus mitä ilmeisemmin kuihtu-

vat. Tämä puolestaan johtaa osaopti-mointiin eli yhteistyöstä otetaan väli-tön hyöty irti ilman aitoa vuorovaiku-tusta, oman osaamispääoman jakamis-ta ja todellista sitoutuneisuutta tavoit-teiden saavuttamiseen.

Henkilöstön näkökulmasta osalli-suuden kokemus työyhteisössä tapah-tuviin muutoksiin tarkoittaa myös jat-kuvaa oppimisprosessia, koska kehittä-minen on koko ajan etenevä oppimis-prosessi. Kokemus osallisuudesta edis-tää tätä oppimisprosessia sen vastusta-misen sijaan. Kyse on siis uudistavasta oppimisesta. Oppimisprosesseissa yksi-löiden kohdalla muutoksen vastustami-sessa on kyse nimenomaan poisoppimi-sen vaikeudesta. Uudistavan oppimisen tukeminen näyttäytyy kriittisenä menes-tystekijänä kirkon työn kyvykkyydessä vastata tulevaisuuden haasteisiin.

Kirjoittaja on havainnut vertaisop-pimistyyppisistä työpöytätyöskente-lyistä hyviä kokemuksia monialaisen yhteistyön sekä yhteisöllisyyden, luot-tamuksen ja dialogisen vuorovaikutuk-sen rakentajina. Osallistavia ja yhteis-toiminnallisia menetelmiä on mahdol-lista käyttää välineenä kehittämispro-sessin ja tavoitteiden saavuttamisen ar-vioinnissa. Monialainen työpöytätyös-kentely mahdollistaa myös asiakkaan osallisuuden osana palvelukulttuurin rakentamista.

● TANJA KOTILAINENErityisdiakoni

Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymä

Tan

ja K

oti

lain

en

Yhteistyötä kehittämällä on mahdollista edistää tavoitteiden saavuttamista. Avaintekijäksi saattaisi muodostua yhteisöllisyys.


Vale. Emävale. Tilasto. Uutinen.Kaikkein harhaisimman käsityksen kirkos-

ta saa uutisista. Ne kun kertovat vain valikoi-tua totuutta. Toimittajat poimivat asian sieltä ja toisen täältä ja paketoivat myyvään formaat-tiin. Päälle kiihottava otsikko, joskus asiayh-teydestä erotettuna.

Uutisten seuraaja saa seuraavan käsityk-sen kirkosta: Välillä kirkko palaa. Homoasi-asta taistellaan. Joulua ja pääsiäistä vietetään kerran vuodessa. Piispat antavat lausuntoja. Välillä arkkipiispa sekoilee. On muutama fik-su pappi. Työpaikoilla kiusataan. Kirkosta ero-taan nykivään tahtiin.

Nämä ovat tosia asioita, mutta eivät yksinään kerro kirkosta oikein. Tasapainoinen kuvaus kirkon elämästä on hyvin toisenlainen. Se on sitä meidän arkistä työtä ja seurakuntalaisten osallistumista kirkon tilanteisiin.

Uutisissa taas valikoidaan jokin yksittäi-nen hätkähdyttävä rysäys. Konflikti tai juhla. Tavallinen arki kun ei kiinnosta ketään. Va-litut totuuden sirpaleet luovat harhan, joskus suoranaisen valheen.

Toimittajien kilpailutilanne vielä kiristää uu-tisoinnin vinoutumaa. He kun taistelevat kes-kenään huomiotilasta: kenen lööppi herättää suurimman haloon.

Niinpä toimittajat kaivavat tarkoituksella esiin epäkohtia. Niitä löytyy Suomen 400 seu-rakunnasta ja 20.000 työntekijän joukosta.

Joskus pöljiä uutisia tehdään tarkoituksel-lisesti. Mennään vaikka hengellisille kesäjuh-lille kuuntelemaan kirkollisten asioiden mi-nisterin puhetta ja uutisoidaan sieltä sitaatteja ikään kuin ministerin puheena koko kansalle. Piispauutiset syntyvät joskus sattumalta.

Toimittajan täytyy tehdä kuukausittainen kirkollinen uutinen. Niinpä katsotaan jokin tämän hetken teema, vaikka pakolaisvirran tyrehtyminen itärajalla, ja kysytään piiispan mielipidettä. Soittokierros kapituleihin, kun-nes vaikka Oulun piispa sattuu ehtimään lan-ganpäähän.

Näin syntyy uutinen, jonka lukija saa sel-laisen käsityksen, että nyt Oulun piispalla oli erityinen halu sanoa jotakin itärajan tapah-tumista. Tosiasiassa ei ollut mitään piispan ulostuloa, aloite lähti toimittajalta, jonka täy-tyi saada palsta täyteen.

Talouden numeroista saa helposti shokeeraa-via uutisia.

Talouden rahasummat ovat aina suuria. Ja suuren rahasumman ja kirkon yhdistäminen herättää aina tunteita.

Niinpä jo se riittää lööpiksi, että kerrotaan, minkälainen rahasumma kuluu Tampereen seurakuntien kiinteistöjen hoitoon. Voi kau-heaa, uutisen bongaaja ajattelee. Rikkaalla kir-kolla pönäkät palatsit.

Vika ei ole toimittajien. Uutisten täytyy olla uutisia eli tarinoita uusista asioista. Siksi ne ovat jo lähtökohtaisesti jotakin muuta kuin si-tä, miten asiat tavallisesti ovat. Näin ne vääris-tävät todellisuutta.

En usko uutisia

ME

NN

INK

ÄIN

EN


Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Jokaiselle tulee eteen het-kiä, jolloin on vaikeaa, ja jokainen joutuu kohtaamaan asioita, joita ei olisi koskaan elämäänsä halunnut. On tarpeen vahvistaa ja tukea suh-tautumista suruun sekä luopumi-seen, kun elämä on päätösvaiheessa. Näissä hetkistä kirjan valmiista kaa-voista tulee merkittävä apuväline, siltarunko ja samalla mielen turvalli-suutta lisäävä rohkaisu yhteisen het-ken pitämiseen.

Teos on uudistettu laitos rukous-kirjasta ”Sinua kantavat ikuiset kä-sivarret”, joka ilmestyi silloisen Kir-kon sairaalasielunhoidon keskuksen innoittamana 16 vuotta sitten. Ru-kouskirja on koottu taitavasti tiiviik-si kokonaisuudeksi ja samalla erit-

täin toimivaksi sekä monipuoliseksi sielunhoidollisten kohtaamisten sil-laksi niin diakonian palvelun koh-taamisissa perusseurakuntatyössä ja kotikäynneissä kuin laitoksissa pa-pin, työntekijän, potilaan, hänen lä-heistensä ja hoitajienkin käyttöön. Tekstit rohkaisevat ytimekkään mal-lipohjan antaen myös rukoushetken pitämiseen yksin tai yhdessä, sairaa-lassa, laitoksissa tai vaikkapa kotona.

Kirsti Aalto, Niilo Rauhala ja Ulla Remes ovat valikoineet kirjaan psalmeja ja rukouksia, jotka sanoitta-vat monenlaisia ihmisen tuntoja. Virsi-tekstit ja sairaalapastori emeritus Niilo Rauhalan runot lohduttavat. Rukous-hetkien päivitetyssä osiossa kerrotaan, miten esim. voi järjestää rukoushetken tai saattavan hartauden sairaan luona sekä tarvittaessa pitää rukoushetken läheisen kuoltua (saattohartauden). Turvautuminen Jumalaan luo toivoa sairauden keskelle ja antaa lohdutus-ta kuoleman lähestyessä. Ikuiset käsi-

varret kantavat on pieni rukouskirja, mutta sen tuo-ma tuki esimer-kiksi potilaalle ja hänen läheisil-leen on vaikeis-sa hetkissä mer-kittävä. Kirja on myös kokonsa puolesta juuri sopiva työväline diakoniatyöntekijöille, sairaalapapeille sekä sosiaali- ja terve-ydenhuollon henkilöstölle ‒ mahtuen myös kätevästi taskuun Kirjan lopus-sa olevia ru kouksia, runoja, psalmi- ja virsitekstejä sekä rukoushetken kaavo-ja voi hoitajakin käyttää tunnistaessaan potilaan hengelliset tarpeet.

”Minulla on rauha. He, jotka ei-vät voineet tai eivät tahtoneet tai ei-vät uskaltaneet ojentua maailman kä-sivarsina ottamaan minua vastaan, annan heille oikea suru ja oikea ilo.” Lassi Nummi.

● SAMPO MUURINEN


KIR

JAT

Vaikka olen Pirkko Lehtiötä 26 vuotta nuorempi, saatoin liittyä Leh-tiön moniin rukouksiin, niistä huoku-van aitouden vuoksi. Hän käsitteli kir-jassaan monia teemoja, joita minä olen myös pohtinut omassa elämässäni.

Pirkko Lehtiö on eläkkeelle jäänyt teologian tohtori, jolla on pitkä ura takanaan. Kirja avaa eläkkeelle jäävän ihmisen tuntoja rukouksien muodos-sa. Sanat merkitsevät eri ihmisille eri asiaa, toinen käyttää sanaa ikäihmi-nen ja toinen vanhus tai seniori. Leh-tiö käyttää kirjassaan sanaa seniori ja määrittelee sen ikäkaudeksi, joka al-kaa eläkkeelle jäämisestä ja vaihtuu vanhuudeksi 80‒85 vuoden iässä.

Kirja herätti ajattelemaan omaa elämää ja sitä, miten paljon antaa työn olla elämänsä määrittävä tekijä. Lehtiö pohtiikin rukouksissaan, mi-kä antaa eläkkeellä elämälle merki-tyksen, kun työ ei ole enää antamas-sa valtaa ja tunnetta, että olen tär-keä. Hän rukoileekin: ”Onko nyt ai-ka, jolloin saan ajatella sinisiä ajatuk-sia ilman tiettyä päämäärää …olen-han aina toivonut, että olisi aikaa vain ajatella.” Kirjassa on paljon rukouk-sia ajasta, sen merkityksen muuttu-misesta, kun työsarka loppuu ja elä-mässä alkaa uusi ajanjakso.

Sairaus, yksinäisyys, ruumiin vai-vat antavat Lehtiön kirjassa kosketta-van kuvan arjen todellisuudesta ja van-henevan naisen sydämen rukouksista.

Eläkkeelle jääminen ei ole kui-

tenkaan samaa kun elämän mer-kityksen loppumi-nen, se voi olla uu-den alku. Vapau-den mahdollisuus antaa aikaa hoitaa suhdetta läheisiin ja omaa hengellis-tä elämää tavalla, jota ei työssä ol-lessa ole ollut.

”Elämä ei loppunut, kun työssä-olon aika päättyi. Uusi elämänvai-he on avautunut tuoreena, yllätyksiä täynnä”, kirjoittaa Lehtiö kirjan lo-pussa, kiitollisena eletystä elämästä ja niistä kokemuksista, joita hänellä on ollut elämänsä varrella.

● IRENE NUMMELA

Ihmisten tuntojen sanoittaja

Vanhenevan naisen sydämen rukouksia

KIRSTI AALTO, NIILO RAUHALA, ULLA REMES:

IKUISET KÄSIVARRET KANTAVAT. SAIRAAN RUKOUSKIRJA.

KIRJAPAJA 2016

PIRKKO LEHTIÖ:SENIORIN RUKOUSKIRJA

KIRJAPAJA 2015


ILTA

HA

RTA

US

Rakas Jeesus

Olet usein mielessäni. Välillä minusta

tuntuu, että olet jotenkin kaukana. Teen työtäsi diakonian virasta kä-sin ja uskon, että Isäsi tahto on, et-

tä armolahjani on seurakuntavirka. Välillä olen kyllä miettinyt sitä kielil-

lä puhumistakin. Ei ole tullut ensimmäis-täkään vierakielistä sanaa. Kutsumukse-ni alkoi vahvistua silloin, kun Terhi pyysi minut kahville ollessaan Heinävedellä dia-koniharjoittelijana joskus 35 vuotta sitten. Pieksämäellä diakoniksi hakiessani kerroin Eino Niemelälle, että koen haasteena ”kor-jata” Jumalan luomia ihmisiä. Kaverini me-nivät Pieksämäelle ammattikouluun asen-tajalinjoille. Ajattelin, että ihmisten teke-mät vempaimet ovat yksinkertaisia, joten Jumalan luomat kinnostavat.

Rakas Jeesus, olen tehnyt isojakin vir-heitä elämässäni. Uskon, että armosi riit-tää ja minulle on käyttöä valtakuntasi työssä. Olenhan katunut syntejäni ja pyy-tänyt niitä anteeksi. Sinulta ja heiltä, joita vastaan olen rikkonut.

Ajatelen Sinun elämäsi vaiheita. Mie-tin sitä, kun ne kaksitoista alkoivat riidellä siitä, kuka heistä on suurin. Annoit heille aivan uudet suuruuden ohjeet. Suurin on se, joka on ensimmäisenä palvelemassa ja

omaa etuaan ajattelematta joustaa ja suos-tuu olemaan jopa toisten orja. Ajatus siitä, että voi palvella epämiellyttäviäkin, täy-tyy olla Sinusta lähtöisin. Omassa voimas-sani väsyn ja palvelemisesta tulee väki-näistä puurtamista. Uskon, että Sinä olet lähellä heitä, jotka ovat vuosi toisensa jäl-keen yksinäisiä, onnettomia, rahattomia ja pyöriskelevät monien riippuvuuksien kahleissa.

Rakas Jeesus, tahdon pyytää Sinulta voimaa, jotta voin palvella heikkoja sekä toisten hyljeksimiä ihmisiä. Heitä, joiden elämä on jatkuvaa kamppailua toimeentu-lon ja jopa jokapäiväisen leivän eteen.

Katselen tuota alla olevaa kuvaa lam-maslaumasta. Äkkiseltään elikot näyttä-vät varsin samanlaisilta, mutta ovat kui-tenkin yksilöitä. Mietin sitä, mikä ei näy tuossa kuvassa. Ajatuksissani on sadas, kadoksissa oleva lammas. Musta, ryvet-tynyt ja yksin satimessa.

Kiitos Jeesus, että olet kuollut puoles-tani. Kiitos, että saan olla palvelijasi. Kii-tos ilosta, rentoudesta ja johdatuksesta. Ilman Sinua en voisi elää ja palvella. Auta minua olemaan eksyneiden puolella.

● TERO KONTTINEN

hyvinvointiyhteiskunta – luottamus katkolla?

Documents