200

K a n s a n t a l o u d e l l i n e n a i k a k a u s k i r j a – 9 7 . v s k . – 2 / 2 0 0 1 E S I T E L M I Ä

Hyvinvointiyhteiskunta –mikä se on ja mihin se kannustaa1

Raija JulkunenDosentti

Jyväskylän yliopisto

Hyvinvointivaltio –hyvinvointiyhteiskunta

Miksi me puhumme toisaalta hyvinvointival-tiosta ja toisaalta hyvinvointiyhteiskunnasta?Kommentoin esitelmässäni ensin tätä erottelua,ja sen jälkeen puhun itsepintaisesti hyvinvoin-tivaltiosta ja sen kannustavuudesta. Yhteiskun-tatieteilijälle yhteiskunta on liian problemaat-tinen käsite, että se voitaisiin kovin kevyestiottaa käyttöön ”hyvinvointiyhteiskuntana”.

Englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudes-sa welfare state näyttää elinvoimaiselta. Welfa-re society esiintyy siellä lähinnä uusliberaalinapoliittisena tavoitteena, tosin myös postmoder-nin teorian analyyttisena käsitteenä. Vanhem-paakin traditiota löytyy. Rodger (2000) kiteyt-tää hyvinvointiyhteiskunnan tällöin viitanneenhyvinvoinnin muodostumiseen orgaanisenaosana jokapäiväistä elämää kun taas hyvinvoin-tivaltio viittaa hallituksen ja parlamentin teke-misiin. Tässä mielessä yhteiskunta ja valtio ei-

vät ole toisiaan poissulkevia, mutta niiden kes-kinäinen suhde on huonosti tunnettu ja aliteo-retisoitu.

Suomalaisesta arki- ja poliittisesta kielestähyvinvointivaltion käsite näyttää olevan häviä-mässä ja korvautumassa hyvinvointiyhteiskun-nalla. Kiinnostavaa tässä on, että samalla kun”yhteiskunta” tulee sosiologisesti yhä proble-maattisemmaksi, arkipuhe ottaa sen käyttöönmyös ”hyvinvointiyhteiskuntana”.

Puheella hyvinvointiyhteiskunnasta on vii-tattu vähän eri asioihin:

1. Kaikkein pragmaattisinta on perustella hy-vinvointiyhteiskunnan termin käyttö sillä,että valtion ohjauksesta itsenäistynyt kunta-sektori ei halua olla ”hyvinvointivaltio”. Kunpiispat puolestaan kannanotoissaan puhuvathyvinvointiyhteiskunnasta (Kohti yhteistähyvää 2000), niin kuvittelen heidän viittaa-vaan laajaan yhteiseen vastuuseen ja kohee-sioon, siis sen tapaisiin laatuihin, mitä yhteis-kunnan käsitteeseen sosiologiassa on liitetty.

1 Esitelmä Kansantaloudellisen Yhdistyksen ja Sosiaalipo-liittisen yhdistyksen järjestämässä Hyvinvointiyhteiskunta-tilaisuudessa 13.3.2001.

201

R a i j a J u l k u n e n

2. Toiseksi kysymys voisi olla siitä, että arki-kieli ei yleensäkään tee eroa valtion ja yh-teiskunnan välillä. Yhteiskunta on kvasisub-jekti, josta puhutaan kun itse asiassa tarkoi-tetaan valtiota, julkisia toimijoita ja poliittis-hallinnollista järjestelmää. (”Tämä asia kuu-luu yhteiskunnalle.”) Kari Palonen (1997)on kritisoinut vahvasti sitä, että valtio taipolitiikka piilotetaan yhteiskunnaksi. Kysy-mys voisi siis olla siitä, että puhe hyvinvoin-tivaltiosta ja hyvinvointiyhteiskunnasta viit-taa suunnilleen samaan kohteeseen, muttaettä hyvinvointivaltion käsite on tulossa pö-näkäksi. Hyvinvointiyhteiskunta olisi poliit-tisessa kielessä retorisesti tehokkaampi. Hy-vinvointivaltion käsite voisi vanheta poiskäytöstä ilman että hyvinvointivaltiossa it-sessään tapahtuisi radikaalia muutosta.

3. Kolmas käsitteen käyttö korostaa julkisenvallan hyvinvointitehtävän ohjelmallista taitosiasiallista kaventumista (esim. nuorsuo-malaisten puolueohjelmassa v. 1994 puhut-tiin kannustavasta hyvinvointiyhteiskunnas-ta ohjelmallisena tavoitteena). Savikuja(2000, 178) sanoo, että ”hyvinvointiyhteis-kunta-ajattelu perustuu siihen, että hyvin-vointia halutaan turvata pienemmillä julki-silla menoilla, ja että kansalaisten oma vas-tuu hyvinvoinnistaan korostuu”.

Yhteiskunta on tällöin sateenvarjo taikatto, joka kattaa valtion, kunnat, kuntienyhteenliittymät, työnantajat, vakuutusyhtiöt,järjestöt, säätiöt, yritykset, hoivayrittäjät,perheet ja yksilöt itse. Nämä toimijat muo-dostavat hyvinvointiyhteiskunnan niiltä osinkuin ne tuottavat hyvinvointia tai täyttävätsosiaalipoliittista funktiota. Samasta asiastapuhutaan myös hyvnvointisekoituksena taihyvinvointipluralismina.

4. Edellisestä on nyanssiero jälkimodernistien

ja jälkistrukturalistien tapaan puhua hyvin-vointiyhteiskunnasta. Otan esimerkiksi Ris-to Eräsaaren (2000, 37), joka kirjoittaa näin:

”Asteittainen siirtyminen valtiollisten ratkaisu-keinojen kypsymisestä ja aatteellisesta himmene-misestä kärsivästä hyvinvointivaltiosta ei-kos-kaan-valmiiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ontehnyt sosiaalipolitiikan aikaisempaa hallitse-mattomammaksi. Siitä on tullut valtavan vaih-televa ja monimutkainen organisaatioympäristö,jonka yksiköt ovat itsessään erillisiä ja joilla einäytä olevan mitään korkeamman tason ohjaus-ta ja valvontaa.”

Tämä näkökulma korostaa siis hyvinvoin-tivaltion kaltaisen totaliteetin pirstoutumistamoniin toimijoihin ja subjekteihin, joita ei voikoordinoida eikä johtaa, ja jota kokonaisuuttaei ohjaa yhteinen hyvinvointivaltiollisuus.

Kirjoitan ja en allekirjoita tuota teesiä.Vaikka ”hyvinvointivaltio” Eräsaaren kritisoi-malla tavalla antaa illuusion liian yhtenäisestätotaliteetista, niin ”korkeamman tason ohjausja valvonta” kyllä pitää edelleen sosiaalipolitiik-kaa otteessaan. Suomessakin politiikka onosoittanut kykyä mukauttaa ainakin sosiaalipo-litiikan talous 1990-luvun olosuhteisiin (Julku-nen 2001).

Organisoitujen toimijoidenkannustimet

Toisaalta hajautuminen ja eriytyminen pitävätkiistatta paikkansa. Kansalaisten ja ammatti-laisten suhteet hyvinvointivaltioon eriytyvät.Lisäksi sosiaalipoliittisilla kentillä on uudenlai-sia toimijoita omine rationaliteetteineen, esi-merkiksi kolmas sektori, hoivayritykset ja jär-jestöt. Järjestöt ja yritykset eivät toimi riippu-matta valtiosta – tai EU:sta – vaan nimenomaankäyttävät hyväkseen näiden tarjoamia mahdol-

202

E S I T E L M I Ä KAK 2 / 2001

lisuuksia ja toimivat siis pikemmin insentiivienkuin käskyjen varassa.

Monitoimijaisessa maailmassa poliittis-hal-linnollinen järjestelmä ei voi saada asioita ta-pahtumaan (vain) käskyin ja normein vaan kan-nustamalla ja koordinoimalla. Hajautunuttakokonaisuutta ohjataan kannustin- ja mahdol-lisuusrakenteiden kautta. Kuntien valtion-osuusuudistus on paradigmaattinen esimerkkiinsentiivirakenteen muuttamisesta tavalla, jokakorostaa kuntien omaa vastuuta. Myös yrityk-sille suunnattuja insentiivejä on korjailtu. Yksikeskeinen kysymys on, miten saada yrityksetrekrytoimaan ja pitämään ikääntyvää henkilö-kuntaa. Organisaatioille suunnatuilla insentii-veillä on paljon merkitystä hyvinvointivaltiontehokkuuden ja taloudellisen kestävyyden kan-nalta (Saari 2001).

Kannustettavat yksilöt

Tavallisempaa on liittää kannustimet siihen ti-lanteeseen, jossa yksilön ajatellaan valitsevanmarkkinatyön (tehdäkö ansiotyötä vai ei, mi-ten pitkää työaikaa tehdä) ja ei-työn välillä.Sosiaalipolitiikan ohjenuoraksi tulee sosiaali-turvan, palvelumaksujen ja verojen muotoiluniin, että työ(aja)n valinta maksimoituu.

Yksilöt ovat tietysti monimutkaisempiakuin neoklassisen mallin mielessä rationaalisiataloudellisia laskelmoijia, eikä taloustiedekäänkaiketi kuvittele, etteikö yksilöillä olisi myösmoraalisia hyötyfunktioita. Silti on kiistämä-töntä, että taloudelliset kannustimet ja niidenmarginaalimuutokset, joita taloustiede analy-soi, vaikuttavat käyttäytymiseen. Kannustimetovat markkinataloudellisen yhteiskunnan kes-keisiä politiikan välineitä; ne tarjoavat tarttu-makohdan, joilla yhteiskuntapolitiikka voi oh-jata yksilöiden valintoja ja käyttäytymistä. Mui-

ta keinoja ovat pakko, propaganda ja valistus,ja kaikilla niillä on rajansa (Spicker 2000, 165).

Kannustavuusparadigma on sikälikin käyt-tökelpoinen, että kannustimien manipulointion suhteellisen helposti toteutettavaa politiik-kaa, vipu, josta voi vääntää.

Taloustieteelliset paradigmat edustavat me-todologista individualismia. Yhteiskuntatie-teessä on monenlaisia teorioita yksilön ja yh-teiskunnan välisestä suhteesta, myös metodo-logista individualismia edustavia. Mutta meto-dologinen individualismi, yksilön ajatteleminenrationaalisena valitsijana ja yhteiskunnan pa-lauttaminen näihin valintoihin, ei ole ollut hal-litseva paradigma sosiaalitieteissä.

Pikemmin kuin rationaalisina valitsijoinaklassinen sosiaalipoliittinen teoria on nähnytyksilöt olentoina, joilla on tarpeita ja joittentarpeiden tyydyttämättömyys aiheuttaa kärsi-mystä. Yksilöt on myös nähty rakenteiden,ympäristönsä ja yhteisönsä tuottamina, osanaympäristöään. Yhteiskuntatieteiden suuri hu-manisoiva tehtävä on ollut rakenteellisten seli-tysten antaminen köyhyydelle, poikkeavuudel-le ja sosiaalisille ongelmille – siis muiden seli-tysten kuin yksilön valinnoista tai moraalistalähtevien (Julkunen 1993). Jos ajattelee sosio-logiaa moraalisina tunteina, se on ollut hyvin-vointivaltion puolella aina jälkistrukturalistisiinvirtauksiin saakka.

Tähän nähden taloustiede ja ekonomistitovat antaneet hyvinvointivaltion tarkasteluuntoisen kehyksen ja sanaston, sellaisen, joka onvähemmän emotionaalisesti ja moraalisesti la-dattu ja joka vastuullistaa yksilöt uudella taval-la omasta kohtalostaan ja valinnoistaan. Väitän,että tällä kehyksellä on ollut keskeinen asemamentaalisten malliemme muuttamisessa.

203

R a i j a J u l k u n e n

Työetiikan viljely

Hyvinvointivaltiosta on tietty kirjoituspöytädis-kurssi, jossa hyvinvointivaltio osoitetaan ei-kan-nustavaksi, passivoivaksi ja riippuvuutta synnyt-täväksi, tehokkuuden, työinsentiivien ja yrittä-misen vastaiseksi. Diskurssi koskee ideaalityyp-pistä paperilla olevaa hyvinvointivaltiota, eikäA.B. Atkinsonin (1997) huomauttamalla taval-la ota huomioon todellisia, erilaisia hyvinvoin-tivaltioita, niiden instituutioita ja sitä työtä mitäkannustinrakenteiden uudistamiseksi on tehty.

Diskurssin tueksi on vaikea löytää empiiris-tä näyttöä (Bonoli ym. 2000). Yksilöiden insen-tiivirakenteisiin keskittyvän politiikan taloudel-lisesta tehokkuudesta ainakaan lyhyellä aikavä-lillä ei ole yksimielisyyttä. Silti sillä on moraa-lista hyväksyttävyyttä ja katu-uskottavuutta,retorista tehoa.

Tunnusomaista kannustavuuspolitiikankäytännöille on työetiikan viljely. Vaikka va-kaata täystyöllisyyttä ei voida enää palauttaa,niin työetiikan viljely on nostettu toiseen po-tenssiin yhteiskunnassa, missä yksilöiden onkoko ajan ansaittava uudestaan oikeus työhön.Työhön kannustavan politiikan mielen tai jär-jen korkean työttömyyden oloissa voi tulkitakahdella tavalla. Taloustieteellinen perusteluluottaa tarjontakeskeiseen politiikkaan: aktiivi-nen työnhaku luo työllisyyttä. Välittävänä me-kanismina on työvoiman hinnan lasku runsaantarjonnan myötä. Työn hintaa voi laskea myössubventoimalla sitä sosiaalietuuksilla tai vero-tuksella. Tarjontaa voidaan stimuloida myösheikentämällä vaihtoehtoisia toimeentuloläh-teitä eli sosiaaliturvan tasoa.

Kriittiset yhteiskuntateoreetikot, esimerkik-si Ulrich Beck (1999) tai Pierre Bourdieu(1998), näkevät työllisyys- ja kannustinkeskei-sen politiikan osana ”epävarmuudella hallin-

taa” (Bourdieu) tai ”epävarmuuden poliittistataloutta” (Beck). Beckille täystyöllisyys, aina-kin normaali, vakaa täystyöllisyys on zombi, siisjotain joka on menetetty mutta joka ”elää kuol-tuaankin”. Palkkatyöllä on edelleen, tai entis-tä vahvemmin, inklusiivisuuden ja sosiaalisenjärjestyksen monopoli.

Britanniassa työväenpuolueen ohjelmissa”uusi moraalitalous” viestittää yksilölle seuraa-via velvollisuuksia ja hyveitä (Rodger 2000):

1. etsi koulutusta tai työtä2. valitse mahdollisuus olla riippumaton, siis

älä ota vastaan sosiaaliturvaa3. tue, rahallisesti tai muuten, lapsiasi ja muita

perheenjäseniäsi4. säästä eläkeikää varten5. älä käytä hyväksesi veronmaksajia

Tässä meillä on yksinkertainen uusprotes-tanttinen moraali siirrettynä entisestä yksinker-taisesta maailmasta monimutkaiseen jälkiteol-liseen maailmaan!

Kannustavuus vai investoinnit

Sosiaalipolitiikan yksilöivä kannustavuusrefor-mi on ollut johdonmukainen osa 1980-luvullakäynnistynyttä transformaatiota, missä Suomi,kuten muutkin kansakunnat, ovat integroitu-neet globaaliin talouteen (Hänninen 1998, Jul-kunen 2001). Eikä kukaan voi olla kannatta-matta sitä tavoitetta, että kaikkien, köyhien jarikkaiden, efektiiviset marginaaliveroasteet jää-vät alle sadan tai mieluummin alle 80 %:n, joställaiset rakenteet voidaan tuottaa aiheuttamat-ta suurempaa haittaa kuin asiaan puuttumat-tomuus aiheuttaa. Mutta kannustavuusdoktrii-ni on enemmän, se on tapa ajatella ”maailmaa”.

Pelkistäen voisi sanoa, että sosiaalipolitii-kan uudistamisessa kilpailee kaksi taloustieteel-

204

E S I T E L M I Ä KAK 2 / 2001

lisesti virittynyttä lähestymistapaa, kannusta-vuusoppi ja oppi sosiaalisista investoinneista.Jälkimmäinen korostaa hyvinvointivaltioidenkykyä tuottaa inhimillistä, sosiaalista ja luotta-muspääomaa.

Nämä kaksi orientaatioita eivät tietenkäänsulje toisiaan pois. Silti ne kehystävät sosiaali-politiikan uudistamista eri tavoin. Ajattelen,että kannustavuuspolitiikka tarjoaa nopeatem-poiseen yhteiskuntaan sopivia pikareseptejä.Yksinkertaisimmillaan se käskee karsia ansio-työn kanssa kilpailevaa sosiaaliturvaa. Tämä ontietysti nopeasti toteutettavaa politiikkaa, mut-ta olisipa oikeudenmukaisen, tehokkaan ja kes-tävän talouden ja yhteiskunnan rakentaminennäin yksinkertaista!

Sosiaalipolitiikan investointiluonteen ko-rostaminen nojaa pitempään perspektiiviin.Tosin sosiaalipolitiikan ”tuottavuuden” tuke-na ei välttämättä ole sen enempää empiiristänäyttöä kuin kannustavuusuudistustenkaanpohjana. Toisaalta kansantaloustieteellisennäytön puute ei ole estänyt ryhtymästä kannus-tinuudistuksiinkaan. Kysymys on siis myösideologiasta tai mentaalisesta mallista.

Uusien tunnusten aika

Jorma Sipilä on esittänyt, että hyvinvointival-tioiden toimivuutta, tehokkuutta tai hyvyyttävoisi tarkastella seuraavien näkökohtien avulla:

1. inhimillisten resurssien käyttöönotto; tämänosoittimena on esimerkiksi se, missä määrinnaisten tai syrjäseuduilta ja työväenluokastalähtöisin olevien resurssit otetaan käyttöönpolitiikassa, työmarkkinoilla ja tieteessä.Korkea työttömyys ja syrjäytyminen merkit-sevät myös inhimillisten voimavarojen tuh-lausta;

2. inhimillisten resurssien ylläpito; tämän indi-kaattoreina voivat toimia vaikkapa synty-vyys, elinikä, hoivan ja terveydenhuollontaso;

3. väestön hyvinvointi; indikaattoreina elinta-so, tulonjako, köyhyys;

4. yhteiskunnan hyväksyttävyys; luottamuseliitteihin, äänestäminen, ihmisoikeudet,naisten ja miesten tasa-arvo.

Olisi syytä analysoida, miten yksipuinenpalkkatyötä ja työaikoja maksimoiva kannus-tinpolitiikka tukee näitä tavoitteita tai on nii-den kanssa ristiriidassa. Miten se suhtautuusyntyvyyteen, hoivaan, taloudelliseen tasa-ar-voon ja luottamukseen?

Kestävyys on nousemassa tämän ajan yh-teiskuntapolitiikan keskeiseksi ongelmaksi jatavoitteeksi – niin ekologinen kestävyys, eko-sosiaalinen kestävyys kuin sosiaalipolitiikan ra-hoituksen kestävyys. Jos tarvitsemme iskulau-seita ja tunnuksia, niin liputtaisin mieluumminkestävän hyvinvointivaltion kuin kannustavanhyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Sekin isku-lause hyväksyy talouden realiteetit, mutta oh-jaa katsomaan myös pitkäjänteisemmällä ta-valla politiikan seurauksia. Toki kestävyydes-säkin on vaaransa nimenomaan Suomessa, mis-sä olemme herkkiä uhraamaan tämän hetkenkansalaisten elämän tulevan turvallisuuden hy-väksi.

Nykyisessä käytössä kannustavuuden sisäl-tö on kapeutunut. Kannustaminen ja rohkai-seminen elämään rohkeasti, ottamaan riskejä,kohtaamaan pettymyksiä ja uskaltautumaanuusiin alkuihin ovat tärkeitä periaatteita. So-siaalipolitiikka tarvitsee tällaista monitahoisem-paa rohkaisemisen käsitettä. "

205

R a i j a J u l k u n e n

Kirjallisuus

Atkinson, A.B.: The economics of the welfare state:an incomplete debate. Julkaisussa EuropeanEconomy. European commission: The Welfarestate in Europe, Challenges and reforms, No 4,1997.

Beck, Ulrich: Työyhteiskunnan tuolle puolen. Janus1999, 7, 3, 257–266.

Bonoli, Giuliano, George, Vic & Taylor-Gooby,Peter: European Welfare Futures. Towards aTheory of Retrenchment. Polity Press, Cam-bridge 2000.

Bourdieu, Pierre: Acts of Resistance. Polity Press,Cambridge 1998.

Eräsaari, Risto: Sosiaalipolitiikan viitekehys: aika,yhteiskunta, yhteisö, maailma. Teoksessa EijaNurminen (toim.) Sosiaalipolitiikan lukemisto.Palmenia, Helsinki 2000.

Hänninen, Sakari: Is Finland going beyond the ageof entitlement? Teoksessa Sakari Hänninen(toim.): Displacement of social policies. SoPhi,University of Jyväskylä 1998.

Julkunen, Raija: Hyvinvointivaltion ajatusmuoto jasosiologiset kehykset. Teoksessa Päivi Korvajär-

vi, Ritva Nätkin ja Antti Saloniemi (toim.): Tie-teen huolet, arjen ihmeet. Vastapaino, Tampere1993.

Julkunen, Raija: Suunnanmuutos. 1990-luvun so-siaalipoliittinen reformi Suomessa. Vastapaino,Tampere 2001.

Kohti yhteistä hyvää. Suomen evankelis-luterilaisenkirkon piispojen puheenvuoro hyvinvointiyhteis-kunnan tulevaisuudesta. Teoksessa Kirkonkirjatköyhyydestä. Kirkkopalvelujen julkaisuja, Piek-sämäki 2000.

Palonen, Kari: Kootut retoriikat. SoPhi, Jyväskylänyliopisto 1997.

Rodger, John J.: From a Welfare State to a WelfareSociety. Macmillan, London 2000.

Saari, Juho: Reforming Social Policy. Käsikirjoitus2001.

Savikuja, Jari: Johdatus yhteiskuntapolitiikkaan.Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia. Joensuu Uni-versity Press 2000.

Spicker, Paul: The Welfare State. A general theory.Sage, London 2000.