173KOOTUT

KOLUMNIT

Palkansaajien tutkimuslaitos

173

P A L K A N S A A J I E N T U T K I M U S L A I T O S T Y Ö P A P E R E I TA

LABOUR INSTITUTE FOR ECONOMIC RESEARCH DISCUSSION PAPERS

ll

ll

Helsinki 2001

KOOTUT

KOLUMNIT

PALKANSAAJIEN TUTKIMUSLAITOS

ISBN 952–5071–60–X

ISSN 1457–2923

3

SISÄLLYSLUETTELO

Esipuhe ------------------------------------------------ 3Ilpo Suoniemi: Havaintoja tuloerojen kasvusta -------------- 5Merja Kauhanen: Työvoimapula edessä? ----------------------- 6Jukka Pekkarinen: Opit muuttuvat nopeammin kuin kansan-

talous ----------------------------------------- 7Pekka Sauramo: Viennissä tehdään historiaa – ennustajat

pulassa ---------------------------------------- 9Ulla Hämäläinen: Lapsia ja talouspolitiikkaa ------------------- 11Petri Böckerman: Potkuista ja pessimismistä ------------------- 12Seija Parviainen: Mikä tuloerojen kasvussa kangertaa? ------- 13Reija Lilja: Tehotonta tehokkuutta ----------------------- 15Ilpo Suoniemi: Uutta, vanhaa ja sinivalkoista liikenteen

maksuista ------------------------------------- 16Eero Lehto: Telepolitiikkaa -------------------------------- 18Pekka Sauramo: Tupo ja kansantulokakun jakaminen -------- 20Ulla Hämäläinen: Nuoret ja aktiivinen sosiaalipolitiikka ------- 21Petri Böckerman: Pörrällä --------------------------------------- 23Seija Parviainen: Faktaa vai fiktiota tulevaisuuden Euroopasta? 24Merja Kauhanen: Tyypillisen normaaleja epätyypillisiä työ-

suhteita --------------------------------------- 26Reija Lilja: Kunnalliset peruspalvelut – tasa-arvon

tarpeellisia vetureita -------------------------- 28Ilpo Suoniemi: Talousasioita pallon ympäriltä --------------- 30Kari Hämäläinen: Artiivinen työvoimapolitiikka työmarkki-

noiden murroksessa -------------------------- 32Pekka Sauramo: Tupo-vaikeuksia edessä?--------------------- 34Hannu Piekkola: Työmarkkinoiden mullistuksia--------------- 36Petri Böckerman Repeääkö Suomi kahtia? -------------------- 38Tuovi Allén: Ovatko henkilöstörahastot historiaa? ------- 39Eero Lehto: Verot, menot ja työllisyys -------------------- 41Jukka Pekkarinen: Euroalue törmäyskurssilla? ------------------ 43Juhana Vartiainen: “Työreformi” ja työmarkkinoiden sopeutu-

minen rahaliittoon ---------------------------- 45Ilpo Suoniemi: Pikkujouluviinat alennusmyyntiin?---------- 46Tuovi Allén: Suomiko Venäjän kaupan Gateway? -------- 47Pekka Sauramo: Voiko “SE” tapahtua uudelleen? ------------ 49Tuire Sanmäki-Vuori: Joustavat työajat ja työajan lyhentäminen –

kattavuus ei ole kaavamaisuutta ------------- 51Juha Honkatukia: Ilmastosopimus js Suomi -------------------- 54Hannu Piekkola: Vienti kasvaa, mutta riittävätkö investoinnit? 56Seija Ilmakunnas: Missä on riippumaton ekonomisti? --------- 57Jukka Pekkarinen: Pitäisikö markka revalvoida? ---------------- 59Ilpo Suoniemi: Eriarvoisuus ja valtiontalouden mahdolli-

suudet ----------------------------------------- 61Tuovi Allén: Voitto, kilpailu vai rehti osanotto? ---------- 62Juhana Vartiainen: Pienestä avoimesta taloudesta suureen

suljettuun? ------------------------------------ 63

4

ESIPUHE

Palkansaajien tutkimuslaitoksen (ja Työväen taloudellisen tutkimuslaitok-sen) tutkijat ovat jo 30 vuoden ajan olleet aktiivisia yhteiskunnallisia keskus-telijoita. Perinnettä pidetään yllä myös uusilla foorumeilla. Tähän julkaisuunon koottu Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijoiden kolumneja, jotka onjulkaistu vuosina 1998–2001 laitoksen omilla kotisivuilla (osoitteessawww.labour.fi).

Vaikka osa tässä julkaistuista nettikolumneista on vahvasti kirjoittamisajan-kohtaansa sidottuja, niillä voi olla kiinnostavuutta jälkeenpäinkin ajankoh-dan keskusteluilmapiirin kuvaajina. Kaikki kolumnit heijastavat vain kirjoit-tajansa henkilökohtaisia näkemyksiä, eivätkä ne ole laitoksen virallisia kan-nanottoja.

Kokoamalla kirjoitukset perinteisen julkaisun muotoon on haluttu tehdäkotisivujemme kolumnipalstaa tunnetuksi sellaisillekin lukijoille, jotka eivätvielä ole löytäneet sinne tietään Internetin kautta. Näin toivomme saavammekolumneille jatkossa uusia lukijoita.

Helsingissä 20.9.2001

Palkansaajien tutkimuslaitos

5

HAVAINTOJA TULOEROJEN KASVUSTA

Alkuvuonna tulonjakotilaston ennakkotiedot vuodelta 1999 synnyttivät vilk-kaan mutta lyhyeksi jääneen keskustelun tuloerojen viimeaikaisesta kasvus-ta. Pääomatulojen osuuden kasvu ja vastaava työn osuuden supistuminenesitettiin kehityksen pääsyyksi. Jotkut tarjosivat lisäselitykseksi IT-sektorinnopeaa tuottavuuden kasvua, joka ei ole vielä levinnyt koko talouteen. Tätäesitettiin jopa maailmanlaajuisena selityksenä tuloerojen kehityssuunnalle.Useat korostivat kehityksen riippuvuutta Suomen ulkopuolisista ja väliaikai-sista tekijöistä ja luottivat sen tasaantumiseen itsestään. Onko syytä olla näinluottavainen, vai onko arvio keskustelusta kiusaantuneiden perusteeton re-aktio? Tarvitaanko myös aktiivisia toimia?

Tuotannontekijätulot, palkat, yrittäjä- ja omaisuustulot, ovat koko 1990-lu-vun jakautuneet selvästi epätasaisemmin kuin aiemmin. Vuosikymmenen alunlaman massatyöttömyys oli tähän alkusyynä. Vuoden 1993 jälkeen omai-suustulojen kasvu lisäsi tuotannontekijätulojen eroja, mutta palkkatulojenvaikutus jäi tuolloin suhteellisen vähäiseksi.

Kaikissa teollisuusmaissa julkisen sektorin budjeteilla on merkittävä vaiku-tus kotitalouksien käytettävissä oleviin tuloihin ja näin myös tulonjakoon.Tässä tapahtuneet muutokset ovat jääneet julkisuudessa varjoon, vaikka ti-lastojulkaisut ja useat tukijat ovatkin niitä raportoineet.

Välittömän verotuksen ja tulonsiirtojen yhteisvaikutusta tulonjakoon kuva-taan yleisesti tuotannontekijätuloista sekä käytettävissä olevista tuloista las-kettujen keskimääräisten tuloerojen, niiden Gini-kertoimien, erotuksena.Suomessa tämä erotus pieneni yli kymmenen prosenttia välillä 1993–1999.Verotus ja tulonsiirrot eivät enää kompensoineet markkinoilta saatujen tulo-jen aiheuttamaa painetta tuloeroihin.

Tulos on aika yllättävä, sillä yleensä välittömään verotukseen ja tulonsiirtoi-hin liittyvä progressio vaikuttaa tuloeroihin vastasyklisesti. Professori Atkin-son löysi OECD-maista vastaavaa vain Ison-Britannian vuosien 1984–1990kehityksestä. Niinpä Suomessa vastasyklisyys hillitsi tehokkaasti tuloerojenkasvua laman aikana. Sitä vastoin laman jälkeisen erisuuntaisen kehityksenperussyinä olivat verouudistukset ja julkisen talouden vakauttaminen.

Pääomatulojen eriytetty verotus, johon siirryttiin vuonna 1993, lievensi nii-den verotusta ja koko välittömän verotuksen progressiota. Tulonsiirtojen osaltatoimeentuloturvan tasoon tehdyt leikkaukset ja saantiehtojen kiristäminennäkyvät selvästi tulonjaossa. Esimerkiksi työmarkkinatuen taso ei enää usein-kaan takaa riittävää toimeentuloa. Näin ensisijaista sosiaaliturvaa joudutaanpaikkaamaan toimeentulotuella, samalla kun etuuksien reaalinen taso on jokojäänyt jälkeen tai jopa laskenut.

Tulojakopolitiikan lopputuloksen perusteella ei voida suoraan päätellä, onkotapahtunut tietoinen yhteiskuntapoliittinen valinta, jossa tasa-arvoa koros-tetaan aiempaa vähemmän, vai tahaton laiminlyönti. Jälkimmäinen voisijohtua esimerkiksi talouden vakauttamisvaatimuksen ylikorostuksesta.Koska verotuksen ja tulonsiirtojen automatiikka näyttää viime vuosina hei-kentyneen, on julkisella taloudella entistä pienempi mahdollisuus lievittäämyös laskusuhdanteessa kohoavan työttömyyden aiheuttamia tuloerojenkasvupaineita. Tästä syystä toiveet viimeaikaisen kehityksen väliaikaisuu-desta ovat mielestäni heikosti perustellut ja aktiiviset sosiaaliturvan paik-kaustoimet ovat tarpeen.n

Ilpo Suoniemi27.8.2001

6

TYÖVOIMAPULA EDESSÄ?

Vaikka työttömyys on Suomessa edelleen korkealla tasolla, julkisessa kes-kustelussa on yhä enemmän alettu kantaa huolta lähivuosina uhkaavasta työ-voimapulasta. Suomen ennakoidaan kärsivän jo muutaman vuoden kulues-sa työvoiman puutteesta, kun suuret ikäluokat alkavat siirtyä eläkkeelle jauudet työmarkkinoille tulevat ikäluokat ovat entistä pienempiä. Saman on-gelman kanssa joutuvat painiskelemaan myös useat muut EU-maat.

Jo parin vuoden kuluttua eläkkeelle jäävien määrän on ennustettu ylittäväntyömarkkinoille tulijoiden määrän. Aikaisempaan kehitykseen verrattuna uuttaon myös se, että työikäisen väestön määrä suhteessa muuhun väestöön alkaavähetä. Jos keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä pysyy edelleen noin 59 vuo-dessa, suurten ikäluokkien eläköityminen osuu pääosin vuosille 2005–2010.

Työministeriön laatimassa “Työvoima 2017”-raportissa arvioidaan, että pois-tuman vuoksi vuosien 2000–2010 aikana Suomessa vapautuu yhteensä yli600 000 työpaikkaa. Raportissa arvioidun työllisyyden kasvun (noin 70 000työpaikkaa) kanssa tämä merkitsee noin 700 000 työpaikan avautumista.Kuinka suuri työvoiman tarve kussakin eri ammattiryhmässä/toimialalla tu-lee sitten olemaan, riippuu yhtäältä alan työntekijöiden ikärakenteesta elieläkkeelle lähtevien määrästä ja toisaalta ammattiryhmien/toimialojen työl-lisyyden kehityksestä. “Työvoima 2017”-raportti ennakoi suurimman työ-voiman tarpeen keskittyvän hoitotyöhön, asiantuntijatehtäviin sekä palve-lutyöhön.

Erityistä huolta työvoimapulasta on alettu kantaa kuntasektorilla, josta Kun-taliiton selvityksen mukaan poistuu eläkkeelle joka kolmas työntekijä eli noin130 000 palkansaajaa vuoteen 2010 mennessä. Lähes puolet näistä eläk-keelle siirtyvistä työntekijöistä työskentelee kuntien sosiaali- ja terveyden-huollossa. Kuntapuolella onkin siksi aiheellisesti alettu pohtia sitä, miten saadaturvattua osaavan työvoiman saanti eläkkeelle siirtyvien työntekijöiden va-paaksi jättämiin työpaikkoihin ja miten saada kuntasektori pysymään hou-kuttelevana työnantajana. Lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollossa paine lisätätyöntekijöiden määrää tulee kasvamaan, kun terveys- ja vanhustenhuollonpalvelujen kysyntä kasvaa väestön ikääntyessä.

Työvoiman niukkuus voi muodostua kasvun rajoitteeksi ja merkitä myös huo-nonevaa huoltosuhdetta. Tämän vuoksi ammattitaitoisen työvoiman riittä-vyydestä huolehtiminen on tärkeää.

Työvoimakapeikkojen torjumiseksi tarvitaan kohdennettua koulutuspolitiik-kaa, jolla turvataan osaavan työvoiman saanti työvoiman niukkuudesta kär-sivillä aloilla. Työvoiman riittävyyden turvaamiseksi on myös löydettävä kei-noja pidentää työssäoloaikaa. On puhuttu siitä, että nuoret pitäisi saada var-haisemmin työelämään, mikä merkitsisi mm. sitä, että koulutusaikojen tulisilyhentyä. Toisaalta halutaan, että ikääntyneet työntekijät pysyisivät työelä-mässä yhä pidempään. Käynnissä oleva Kansallinen Ikäohjelma tähtääkinjuuri siihen, että ikääntyneiden työssä pysymisen ja työllistymisen edellytyk-siä parannettaisiin, jotta erilaisille varhaiseläkkeille ja vanhuuseläkkeelle siir-ryttäisiin nykyistä myöhemmin.

Jos ihmisten työssäoloaikaa halutaan pidentää ja estää varhainen työelämäs-tä poistuminen, niin silloin avainasemassa ovat työssä jaksaminen ja työ-määrän oikea mitoitus kaikkien ikäluokkien kohdalla. Tämä merkitsee sitä,että työelämässä joudutaan miettimään entistä tarkemmin tasapainoa tehok-kuusvaatimusten ja hyvä työnhallinnan välillä.n

Merja Kauhanen6.7.2001

7

OPIT MUUTTUVAT NOPEAMMIN KUINKANSANTALOUS

Käsitykset talouspolitiikan mahdollisuuksista kansantalouden vakauttami-sessa ovat muuttuneet viime vuosikymmenten aikana jyrkästi sekä asiantun-tijoiden, päätöksentekijöiden että lehdistön keskuudessa. Kun itse aloitin kan-santalousopinnot noin kolme vuosikymmentä sitten, oli vallalla keynesiläi-nen optimismi suhdannepolitiikan mahdollisuuksien suhteen. Tämän opti-mismin oli muutamaa vuotta aiemmin kiteyttänyt lentäväksi lauseeksi PaulSamuelson, kansantaloustieteen ensimmäinen nobelisti. Hän oli väittänyt,että Keynesin opit antavat välineet, joilla koko suhdanneongelma voidaanpoistaa taloudellisten vitsausten joukosta.

Kuten joskus aiemminkin, juuri tällä optimismin aallon harjalla oli pinnanalla samanaikaisesti jo meneillään opillinen vastavallankumous. Sitä alettiinpian kutsua monetarismiksi. Sen väitteiden mukaan suhdannepolitiikka onniin vaikeaa ja vaikutuksiltaan niin hidasta ja epävarmaa, että se käytännös-sä aina epäonnistuu ja johtaa pikemminkin vain ojasta allikkoon. Monetaris-tit vaativatkin raha- ja finanssipolitiikassa palaamista kiinteisiin sääntöihin.Valtion budjetti on pidettävä tasapainossa ja rahavarantoa on kasvatettavatasaista vauhtia. Suhdannevaihteluita tietysti esiintyy. Mutta markkinatalouskorjaa itsensä parhaiten, kun sitä ei häiritä tempoilevalla suhdannesääntelyl-lä.

Työttömyyden kasvu ja inflaation samanaikainen kiihtyminen 1970-luvullajouduttivat monetarismin voittokulkua. Ensiksi monetarismi taivutti puolel-leen osan ekonomisteja, sitten rahoitusmarkkinoiden seuraajat ja kommen-toijat, talouspolitiikan päätöksentekijät ja viime vaiheessa osan suurta ylei-söäkin.

Mutta vastareaktio alkoi nostaa päätään jo 1980-luvulla, sekin ensiksi eko-nomistien piiristä. Se on ehtinyt erityisesti Yhdysvalloissa saada jo jalansijaamyös talouspolitiikassa. Viimeksi vastavallankumous näyttää saavuttaneenrahoitusmarkkina-analyytikot.

Näkemysten muutos suuntaan tai toiseen on ollut jyrkintä juuri rahoitus-markkinoilla toimivien sijoittajien, asiantuntijoiden ja mielipiteenmuodosta-jien keskuudessa. Kun rahoitusmarkkinoiden ilmiöt ovat saaneet taloudelli-sista ilmiöistä julkisuudessa käytävässä keskustelussa entistä näkyvämmänosan, tämä näkemysten vuoristorata on alkanut hallita koko talouspoliittistakeskustelua.

Julkisuutta hallitsee nyt sellainen “yltiökeynesiläinen” näkemys talouspolitii-kan mahdollisuuksista, joka on täydellinen vastakohta 1970- ja 1980-luku-jen valtakäsityksille. Parikymmentä vuotta sitten oli muotia vähätellä raha-politiikan mahdollisuuksia tasoittaa suhdannevaihteluja. Nyt sanomalehdis-tä välittyy puolestaan sellainen kuva, että Yhdysvaltojen, ja sitä kautta kokomaailmantalouden joka ikinen suhdannenyppylä on USA:n keskuspankinpääjohtaja Allan Greenspanin käsialaa.

Rahoitusmarkkinoiden usko rahapolitiikan mahdollisuuksiin on nyt käsittä-mättömän vahva. Kommentoijat etsivät jokaisen Greenspanin puheen taiUSA:n keskuspankin koronalennuspäätöksen jälkeen suurennuslasin kans-sa merkkejä suhdanteiden kääntymisestä ylöspäin. Etsivän onkin helppo löytäätällaisia merkkejä. Laskusuhdanteen alkuvaiheelle on näet tyypillistä, ettätaloudellista aktiviteettia kuvaavat luvut poukkoilevat. Yksittäinen indikaat-tori näyttää yhtenä kuukautena nousua, toisena laskua. Eri indikaattoreidenantama kuva on samalla keskenään ristiriitaista. Laskusuhdanteen vääjää-mätöntä etenemistä osoittava yleiskuva paljastuu vasta ajan mittaan.

Jukka Pekkarinen28.5.2001

8

Nykyinen laskusuhdanne on Yhdysvalloissa vasta alkuvaiheissaan. Se on nä-kynyt toistaiseksi varastojen supistumisena ja investointien lykkäämisenä.Jää nähtäväksi, ulottuuko takaisku kulutukseen. Kotitalouksien velkaantu-neisuus on Yhdysvalloissa niin laajamittaista, että on syytä pelätä yksityisenkulutuksen supistumista. Tämä merkitsisi laskusuhdanteen pitenemistä huo-mattavasti. Yksityistä kulutusta kuvaavien ennusmerkkien suhteen on syytäolla lähikuukausina tarkkana, jos haluaa tietää, mihin suuntaan Yhdysvalto-jen suhdanteet ovat menossa.

Rahapolitiikalla on kovin vaikea tykkänään torjua suhdannelaskua. Sillä ontaipumus edetä omalla painollaan. Mutta tätä realistista kuvaa rahapolitii-kan mahdollisuuksista ei pidä toisaalta kärjistää niin pitkälle, että suhdantei-ta tasoittavan talouspolitiikan mahdollisuudet kiistetään kokonaan. Raha-politiikalla, kuten muullakin suhdannepolitiikalla, voidaan vaikuttaa merkit-tävästi siihen, kuinka syväksi matalasuhdanne muodostuu ja kuinka kauanse kestää. Talouspolitiikalla on yhtä kaikki merkitystä, vaikkei siitä markki-natalouden täydelliseksi vakauttajaksi olekaan.n

9

VIENNISSÄ TEHDÄÄN HISTORIAA– ENNUSTAJAT PULASSA

“Ennustaminen – varsinkin tulevaisuuden ennustaminen – on vaikeaa”. Tämäusein käytetty ja tavallisesti Suomen Pankin entiseen pääjohtajaan Ahti Kar-jalaiseen liitetty toteamus tuntuu näinä aikoina erityisen osuvalta. Lähitule-vaisuuden suhdannenäkymien arviointi on poikkeuksellisen epävarmalla poh-jalla.

Jos suhdannekehitys Suomessa riippuisi lähinnä kotimaisista tekijöistä, en-nustajan tehtävä olisi suhteellisen helppo. Asetelma on kuitenkin lähes päin-vastainen: suomalaisia suhdanteita muovaavat viime kädessä kansainvälisetsuhdanteet. Koska kansainväliset suhdanteet riippuvat lähitulevaisuudessalähinnä Yhdysvaltojen talouskehityksestä, se muokkaa myös suomalaisen suh-dannekehityksen oleelliset piirteet.

Suomalaisten suhdanteiden riippuminen lähes pelkästään kansainvälisestätalouskehityksestä ansaitsee erityishuomion. Se havainnollistaa, kuinka voi-makkaasti Suomen talouden rakenne on muuttunut 1990-luvulla. Kansain-välisen talouskehityksen merkitys ei voisi olla lähitulevaisuudessa ratkaise-vassa asemassa, ellei viennin merkitys olisi nyky-Suomessa poikkeuksellisensuuri.

Suomen taloushistoriassa viennin painoarvo ei ole ollut kertaakaan aikai-semmin niin huomattava kuin se on viime aikoina ollut ja tulee lähitulevai-suudessa olemaan. Pian tehdäänkin historiaa, koska viennin osuus koko-naistuotannosta muodostuu yksityisen kulutuksen osuutta suuremmaksi javiennin osuus kokonaistuotannosta ylittää 50 prosentin rajan (kuvio). Ylipuolet Suomessa tuotetuista tavaroista ja palveluista myydään ulkomaille.

Kuvio. Viennin ja yksityisen kulutuksen suhde kokonaistuotantoon 1985–2002

Tällainen kehitys kuvastaa osaltaan sitä, kuinka paljon taloudellisia voima-varoja on siirtynyt – ja siirretty – viimeisen kymmenen vuoden aikana tuke-maan suomalaista vientiteollisuutta. On olemassa maita, joissa osuus on vie-lä korkeampi, mutta suomalaisessa vuoden 1900 jälkeisessä taloushistorias-sa taso on korkein.

Pekka Sauramo10.4.2001

10

Ennustamisen tämänhetkinen vaikeus johtuukin ennen kaikkea siitä, ettäviennin kasvaneen merkityksen takia se muovaa suhdanteita aikaisempaaenemmän. Vaikeutta vielä korostaa se, että viennin kasvua on muokannuterityisesti sähkötekninen teollisuus. Koko 1990-luku on ollut Nokia-vetois-ta sähköteknisen teollisuuden juhlaa. Nyt ollaan ensimmäistä kertaa tilan-teessa, jossa nämäkin juhlat ovat loppumassa ainakin vähäksi aikaa. Ennus-tajien epäkiitollisena tehtävänä on yrittää arvioida, kuinka pitkä laskusuh-danteesta tulee.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen tuore suhdanne-ennuste perustuu arvioon,ettei Yhdysvaltojen suhdannelaskussa ole kyseessä pelkkä lyhytaikainen not-kahdus. Toistaiseksi tällainen arvio ei ole muodostunut ennustajia yhdistä-väksi konsensusennusteeksi. Jos/kun ennustajat tekevät virheitä Suomen lä-hitulevaisuuden talouskehitystä ennustaessaan, ne erittäin todennäköisestikuvastavat viime kädessä ennustevirheitä Yhdysvaltojen talouskehityksenennustamisessa.n

11

LAPSIA JA TALOUSPOLITIIKKAA

Suomessa on yli miljoona lasta. Suomalaiset lapset voivat pääsääntöisestihyvin ja suomalainen lapsi- ja perhepolitiikka saa kansainvälisissä vertailuis-sa suurista linjoistaan yleensä kiitettävän arvosanan. Meillä on kattava, il-mainen terveydenhuolto ja koulutus, toimiva päivähoitojärjestelmä sekä useitasosiaalietuuksia, jotka koskevat erityisesti lapsiperheitä. Suomi on myös vuo-desta 1991 lähtien sitoutunut noudattamaan YK:n Lapsen oikeuksien yleis-sopimusta, joka antaa kauniit puitteet toteuttaa lapsipolitiikkaa lapsen edunnimissä.

Mutta lapset eivät elä erillään yhteiskunnasta. Eivätkä he elä erillään myös-kään talouspolitiikasta. Lapsi- ja perhepolitiikassa tehtiin suuria muutoksia1990-luvun talouslaman aikana. Lapsilisiä kyllä korotettiin vuonna 1994,mutta samaan aikaan perheiltä poistettiin verotuksessa tehtävä lapsivähen-nys ja vuonna 1995 tehtiin uusi korjausliike pienentämällä lapsilisää. Reaa-lisesti lapsilisät ovat nyt 1990-luvun alun tasolla. Tähän voidaan lisätä koti-hoidontuen leikkaaminen 1996 ja indeksitarkastusten väliin jättäminen koko1990-luvun jälkipuoliskolla sekä päivähoitomaksujen korotus alimmissa mak-suluokissa. Kun vielä muistetaan kuntatalouden ahdinko, joka näkyy niinneuvoloissa, päivähoidossa kuin kouluissakin, meillä on jo kasassa melkoi-nen määrä ikävää talouspolitiikkaa. Viime vuosien talouspolitiikka on ollutosa lapsipolitiikkaa.

Käytännön lapsityössä niin kuntasektorilla kuin valtion hallinnossakin toi-mivat ihmiset mieltävät lapsipolitiikaksi kuitenkin usein vain päivähoidonsisällölliset kysymykset, lastensuojelun, koulutuskysymykset tai vaikkapa päih-detyön, kukin omasta lähtökohdastaan. Tästä kentästä katsottuna makrota-louden kysymykset kuten valtion budjetin yli- tai alijäämät, korot ja valtionvelat tuntuvat kaukaisilta ja luontaantyöntäviltä.

Suhtautuminen heijastuu myös uudelleen heränneessä keskustelussa lapsi-asiamiehen viran perustamisesta. Keskustelu virisi, kun YK viime syksynäilmaisi huolensa eri hallinnonalojen välisestä koordinoimattomuudesta suo-malaisessa lapsipolitiikassa. Virinnyt keskustelu on mielestäni lähtenyt liik-keelle sekä juridisesta näkökulmasta (miten taataan, että lapsen oikeus to-teutuu huostaanottokysymyksissä ja muissa riitatilanteissa) että käytännönhoiva- ja koulutustyön näkökulmasta. Kuitenkin näidenkin asioiden takanaon usein välillisesti ne talouspolitiikan lainalaisuudet, jotka halutaan unoh-taa.

Tästä syystä näenkin, että lapsiasiamiehen viran perustamista pohdittaessahuomio kiinnittyisi juridisen puolen lisäksi myös tähän hyvin arkiseen ta-louspolitiikan rooliin lapsipolitiikan toteutumisessa. On kuitenkin vaikea ku-vitella, että yksi henkilö pystyisi tarkastelemaan lasten maailmaa näistä kai-kista tarjolla olevista näkökulmista ja ratkaisevasti muuttamaan nykyistä käy-täntöä. Pitäisikö siis lapsiasiamiehen lisäksi keskustella laajemman asian-tuntijaelimen perustamisesta valtionhallintoon, jonka tehtävänä olisi tarkas-tella koko hallinnon kirjoa lasten silmin?n

Ulla Hämäläinen29.3.2001

12

POTKUISTA JA PESSIMISMISTÄ

Työmarkkinoita voidaan hahmottaa työntekijävirtojen avulla. Työntekijöidenvaihtuvuus taloudessa koostuu kahdesta komponentista, jotka ovat työnte-kijöiden ulosvirtaus toimipaikoista (eli työntekijöiden irtisano(utu)misaste),ja toisaalta työntekijöiden sisäänvirtaus toimipaikkoihin (eli työntekijöidenrekrytoimisaste). Työntekijöiden sisäänvirtauksen ja ulosvirtauksen erotuk-sena saadaan puolestaan työllisyyden nettomuutosaste. Työmarkkinoidenbruttovirtojen avulla voidaan toisin sanoen hajottaa aggregaattina havaittutyöllisyyden nettomuutos kahteen osaan toimipaikkatasolla. Työmarkkinateivät ole koskaan “lepotilassa” bruttovirtojen avulla tarkastellen.

Julkisuudessa käsitteiden käyttö on kuitenkin kovinkin toisenlaista. Lehdis-tössä on vuoden alusta alkaen ollut uutisia muun muassa siitä, kuinka paljonInternet-yhtiöt ovat irtisanoneet työntekijöitä kuluvan vuoden aikana. Työn-tekijöiden ulosvirtaus toimipaikoista on kuitenkin ainoastaan toinen puolikolikkoa. Samaan aikaan myös uuden teknologian yrityksiin palkataan pal-jon työntekijöitä, joka tasapainottaa kokonaiskuvaa. “Uuden talouden” yri-tykset ovat myös pieniä, jolloin on luontevaa, että työntekijöiden vaihtuvuuson suurta nimenomaan näissä yrityksissä.

Arvatenkin lehdistössä irtisanomisilla viitataan joskus työllisyyden nettomuu-tokseen, eikä työntekijöiden ulosvirtaukseen toimipaikoista. Työntekijöidenirtisanomisista on helppoa kirjoittaa, koska ne tapahtuvat usein suurissa klön-teissä esim. Yhdysvaltojen autoteollisuuden leikkaukset kuluvan vuoden alus-sa. Työntekijöiden rekrytointi tapahtuu sitä vastoin tavallisesti pienemminaskelin. Kirjoittelu irtisanomisista kuvastaa kuitenkin parhaiten muuttunut-ta näkemystä talouden suunnasta. Pessimismi on selvästikin juurtumassakeskusteluun.n

Petri Böckerman28.2.2001

13

MIKÄ TULOEROJEN KASVUSSAKANGERTAA?

Viime viikkoina Suomessa on käyty harvinaisen vilkasta ja värikästä keskus-telua tuloerojen kasvusta. Varsinaista polttoainetta keskustelun roihahtami-selle ilmiliekkiin tarjosi valtiovarainministeri Sauli Niinistö kehottaessaankansalaisia sietämään sitä, että nyky-Suomessa jotkut rikastuvat huimaa vauh-tia optiomiljoonilla (Helsingin Sanomat 6.1.2001).

Niinistö ei näe ilmiölle järkevää vaihtoehtoa eikä usko, että joidenkin rikas-tuminen olisi muilta pois tai että se olisi onnettomuus suomalaiselle yhteis-kunnalle. Hän muistutti, että “näillä veroprosenteilla rahaa tulee myös yhtei-seen käyttöön”. Myös monet muut poliitikot ovat kiirehtineet toteamaan,ettei rikkaiden rikastuminen sinänsä ole ongelma, elleivät köyhät samallaköyhdy. Kyseessä ei siis ole nollasummapeli, vaan kokonaiskakun kasvami-nen. Onpa tuloerojen kasvusta huolestuneita jopa syytetty kateuden lietso-misesta.

Tuloerojen vaikutusta taloudelliseen tasa-arvoon on hyvinvointivaltioissa pe-rinteisesti lievennetty mm. verotuksen, suorien tulonsiirtojen sekä julkistenpalvelujen avulla. Täydelliseen käytettävissä olevien tulojen tasajakoon ei sen-tään ole pyrittykään. Kuitenkin kohtuullista taloudellista tasa-arvoa on pi-detty tavoiteltavana sinänsä siinä missä vaikkapa alueellista tai sukupuoltenvälistä tasa-arvoa.

Virallinen köyhyysrajakin on aina määritelty suhteessa keskimääräisiin tu-loihin, eikä absoluuttisina markkamäärinä tai tiettyjen perustarpeiden tyy-dyttymisen kautta. Kun yleinen elintaso kasvaa, syntyy myös uusia tarpeita,joiden tyydyttymättömyys johtaa syrjäytymiseen. Esimerkkinä tästä on ny-kypäivänä esimerkiksi uutisvälitys, Internet yms. Vaikka ihmisellä olisi asun-to ja ruokaa, mutta hänellä ei ole varaa televisioon, radioon tai sanoma-lehteen tietokoneesta puhumattakaan, hän jää helposti yhteiskunnan infor-maatiovirran ulkopuolelle ja syrjäytyy myös henkisesti, ei vain taloudellises-ti.

Tuloerojen kasvu merkitsee myös taloudellisen vallan epätasaista jakautu-mista. Toisin kuin tulojen jaossa, vallan jaossa on aina kysymys nollasumma-pelistä. Rikkaiden rikastuessa pienituloisten suhteellinen asema heikkeneeja heidän taloudellinen valtansa vähenee. Sinne minne kasautuu taloudellis-ta valtaa, kasautuu ennen pitkää myös poliittista valtaa.

Samaan aikaan tuloerojen kasvun kanssa on vaadittu entistä äänekkäämminjulkisten hyvinvointipalvelujen rajoittamista, jopa alasajoa tehokkuuden jasäästöjen nimissä. Jo nyt on ollut merkkejä koulu- ja terveydenhoitojärjes-telmän laadullisista ongelmista. Yliopistoihin on vaadittu lukukausimaksujaja opiskelijoiden opintotukea on jo supistettu. Kehitys uhkaa mahdollisuuk-sien tasa-arvoa. Vielä tähän saakka kaikki lapset ovat saaneet Suomessa yhtähyvän peruskoulutuksen, eivätkä opiskelumahdollisuudet ole riippuneet van-hempien varallisuudesta.

Suomen uusrikkaita on puolusteltu sillä, että he ovat rikastuneet omilla an-sioillaan. Joukossa on varmaankin paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet hui-man sosiaalisen nousun. Se on ollut mahdollista, koska Suomessa on tähänsaakka ollut hyvinvointiyhteiskunta, jonka ansiosta kouluttautuminen ja me-nestyminen on ollut mahdollista kaikista sosiaaliluokista tuleville.

Mutta entä seuraava sukupolvi? Jos julkisia palvelujen leikataan, mahdol-lisuuksien tasa-arvo supistuu. Kun julkisen peruskoulun taso laskee, lait-tavat uusrikkaat lapsensa yksityiskouluihin. Kun julkisen terveydenhuollon

Seija Parviainen19.1.2001

14

taso laskee, terveys tulee riippuvaisemmaksi taloudellisesta asemasta. Ra-halla saadaan laadukkaita yksityisiä terveyspalveluja ja ohitetaan leikkaus-jonoja.

Tuloerojen kasvusta voi syystä olla huolissaan. Ei ole kysymys pelkästäkateudesta, vaan siitä että koko yhteiskunta muuttuu kehityksen seuraukse-na. Rikkaiden rikastuminen ei saa johtaa julkisten palvelujen heikkenemi-seen, vaan päinvastoin. Jotta menestyminen olisi mahdollista myös tulevai-suudessa omilla ansioilla eikä vain syntyperän perusteella, on pidettävä eri-tyistä huolta mahdollisuuksien tasa-arvosta. Siinä koulu- ja terveydenhoito-järjestelmä on avainasemassa.n

15

TEHOTONTA TEHOKKUUTTA

Viimeisin työministeriön julkaisema työolobarometri kertoo huolestuttavaatarinaa. Enemmistö palkansaajista kokee, että omalla työpaikalla työnteki-jöitä on liian vähän työtehtäviin nähden. Yli puolet palkansaajista teki ylitöitäelo-syyskuussa.

Työmarkkinoiden lisääntyneet tehokkuusvaatimukset eivät ole aivan viimeaikojen ilmiö eivätkä myöskään koske pelkästään Suomea. Vuonna 1998Euroopan Unionin jäsenmaissa tehty kyselytutkimus kertoo samaa tarinaa.Euroopassa yli 60 prosenttia kokopäivätyössä olevista haluaisi tehdä vähem-män töitä, keskimäärin seitsemän tuntia vähemmän viikossa kuin he todelli-suudessa joutuvat työskentelemään. Kokopäivätyössä olevat miehet tekevätkeskimäärin 45 viikkotunnin työrupeamia.

Pitkät työajat painavat päälle erityisen raskaasti asiantuntija- ja esimiesteh-tävissä. Raja työn ja vapaa-ajan välillä on hämärtynyt. Lyhyellä aikavälillätätä ei useinkaan nähdä ongelmana, työpaikoilla tehokkuus näennäisesti li-sääntyy. Pitkällä juoksulla tilanne on toinen. Tehokkaan työskentelyn ja työssäjaksamisen perusedellytys on järkevä työn ja yksityiselämän yhteensovitta-minen. Työstä täytyy voida myös elpyä. Tähän tähtää myös työlainsäädän-tömme.

Työssä jaksaminen ja liika työmäärä eivät ole pelkästään ikääntyvien ongel-mia. Nuorilla tilanne on yhtä vaikea. Työ vaatii suuremman lohkon elämästäkuin mitä itse haluaisi. Jos pitkään joutuu tekemään töitä hieman enemmänkuin jaksaisi, ongelmat alkavat kasaantua. Työpaikoilla tilanne huomataanusein liian myöhään, vasta silloin kun henkilöstön sairastavuus ja vaihtuvuusalkavat nousta.

Hyvä työnhallinta vaatii työelämän uudistuksia. Tärkeintä on työvoiman mää-rän oikea mitoittaminen. Tehokkuuden etsintä johtaa tehottomuuteen, jostässä mennään metsään. Erityisesti tavoite siitä, että ihmiset jaksaisivat py-syä työelämässä entistä pidempään on epärealistinen, jos työntekijät väsyvätliialliseen työmäärään ennen aikojaan.n

Reija Lilja19.12.2000

16

UUTTA, VANHAA JA SINIVALKOISTALIIKENTEEN MAKSUISTA

Kaksi liikenteeseen kohdistuvaa maksua on ollut esillä Euroopan komissios-sa. Ensimmäinen on Suomen autovero, jonka korkea taso on perintöä sodanjälkeisistä valuuttasäännöstelyn vuosista ja valtiontalouden jatkuvista rahoi-tustarpeista. Komissio on pannut merkille, että uusien autojen verottomathinnat vaihtelevat varsin paljon jäsenmaissa. Esimerkiksi Suomessa, jossaautovero on korkea, hinta on huomattavasti alempi kuin Ruotsissa, missävero on alempi. Kilpailutilanteessa auton myyntihinta on yhtä suuri kuin senvalmistuksen rajakustannukset. Joustavana osana on maittain myytyjen au-tojen määrä. Koska näin ei ole, vaan myyntihinta joustaa, on ilmeistä, ettähinnoissa on ilmaa. Näin Suomen korkea vero kaventaa auton valmistajanhinnoitteluvoimaa ja paha monopoli saa osan Suomen verosta maksaakseen,aivan oikein.

Lisäksi komissiota kiinnostavat Euroopan (kolmannen sukupolven) UMTS-taajuuksien jakoperusteet, kauneuskilpailu vai huutokauppa. Tänä syksynäaiheesta alkoi vilkas keskustelu myös Suomessa. Toistaiseksi tiedonvälitysasiasta vastaavaan ministeriöön on ollut yksisuuntaista. Ministeriö on ihail-tavalla yksituumaisuudella ja suoraselkäisyydellä torjunut lupahuutokaupatja varoittanut koko muuta Eurooppaa ja komissiota siitä turmion tiestä, jokatällaisia markkinahelppoheikkejä odottaa.

Tässä yhteydessä tuskin kannattaa opastaa ministeriön asiasta keskustele-vaa virkamiestä, apulaisosastopäällikkö Harri Pursiaista siitä, mikä ero yri-tyksen muuttuvilla ja kiinteillä kustannuksilla on sen myymän tuotteen mark-kinahintaan. Aiemmat korkeakouluista lähteneet yritykset ovat jo kaikuneetkuuroille korville. Omaperäinen ja uutta taloustiedettä luova ajattelu on ai-nakin ministeriössä kunniassa.

Yhdessä asiassa apulaisosastopäällikkö Pursiainen ei ole täysin väärässä: Te-leyhtiöt eivät ole mitään valtion lypsylehmiä, jotka imetään kuiviin valtionvelan maksua varten. Näin ei voida tehdäkään, koska yhtiöt vastaavat itsehuudoistaan. Lupakauppatuoton maksimoinnin asemesta yhteiskunnan kan-nalta toimivilla huutokaupoilla on useita päämääriä. Päätavoite on luoda te-hokkaasti toimiva ja kilpailuun perustuva toimiala. Tulevat asiakkaat pitääsuojata varmistamalla alalle riittävä toimijoiden määrä. Kilpailu ei synny yk-sin tai kaksin vaan lupia tulee jakaa riittävästi. Jaettavaan määrään toki vai-kuttavat nykytekniikan mahdollisuudet. Paras hinta saataisiin tietysti anta-malla koko markkinat monopolille. Mikä hinta avoimen kilpailun jälkeensitten saadaankin, on se kauppaan osallistuneiden vapaaehtoisesti tarjoama.Voi olla, että Suomessa lupamaksutuotto olisi jäänyt vaatimattomaksi kiin-nostuksen puutteesta johtuen, mutta entä sitten.

Kilpailuolosuhteissa lupamaksuja ei voi vyöryttää kuluttajien maksettaviksi.Euroopan ei pidä myöskään vuodattaa kyyneliä kovapintaisten kansainvälis-ten sijoittajien puolesta, jotka maksavat pörssikursseissa huutokaupoilla saa-tavat maksut. Voimme kyllä luottaa, että he ovat tehneet tämänkin riskisijoi-tuksensa vakaan harkinnan jälkeen ja kaiken sen hetkisen tiedon perusteel-la.

Huutokauppa antaa parhaan tuloksen jakamattomien oikeuksien allokoin-nissa. Kauneuskilpailussa, jokainen voi kehua estoitta omaa tarjoustaan, muttahuutokaupassa puheiden takuuna on rahaa. Lopputulokseen toki vaikuttaa,järjestetäänkö huutokauppa tarkoituksenmukaisesti. Tässä tarvitaan asian-tuntemusta, ja keskustelusta voi päätellä, että Suomessakin olisi ollut viisas-ta turvautua ulkomaan apuun. Yhdysvalloissa satelliittiyhteydet huutokau-

Ilpo Suoniemi16.11.2000

17

pattiin yksi kerrallaan, kun huutokauppa annettiin perinteisen meklaritoi-miston hoidettavaksi. Samalla unohdettiin, että lupa- ja taulukauppa ovataivan erilaisia.

Keskustelussa lupakaupassa liikkuvat rahasummat ovat ylikorostuneet, jahuutokauppojen onnistumista on arvioitu pelkällä kerätyn rahan määrällä.Tässä suhteessa viimeisimmät Hollannin ja Italian huutokaupat on nähtyepäonnistuneina Englannin ja Saksan kauppoihin verrattuina. Näiden suun-nittelussa oli huomattavia eroja. Englannissa on nykyisin neljä operaattoria.Uuden kilpailijan houkuttelemiseksi näille suunnattiin neljä pienempää lu-paa, kun taas tulokkaalle varattiin suurin lupa. Näin madallettiin tulokyn-nystä ja lisättiin kilpailua. Hollannissa puolestaan kaupan oli viisi lupaa, samamäärä kuin toimivia operaattoreita.

Lisäksi kasvavalla ja epävarmalla alalla arviot tulevasta markkinapotentiaa-lista vaihtelevat lähes päivittäin, mikä näkyy suoraan pörssikurssien heilah-teluina. Matalampi lupamaksutuotto voi olla seurausta markkinaodotuksientasokorjauksesta. Toisaalta voi käydä niin, että operaattorit ovat toistuvienhuutokauppojen myötä päässeet ennakkosopimukseen markkinoiden jaos-ta. Italiassa näin epäiltiinkin käyneen. Tämän estämiseksi pitää ainakin tu-lokkaiden kynnystä madaltaa kuten Englannissa.n

18

TELEPOLITIIKKAA

Viime aikoina on keskusteltu kiivaastikin kolmannen sukupolven matkavies-tintälupien myöntämisestä. Suomessahan nämä luvat myönnettiin jo maalis-kuussa 1999 ennen muita maita ilmaiseksi kolmelle kotimaiselle ja yhdelleruotsalaiselle teleyrityksille. Myöhemmin Englannissa, Hollannissa ja Sak-sassa näistä luvista järjestettiin huutokauppa. Englannissa huutokauppa tuottiyli 2000 miljardia markkaa ja Saksan vielä tätäkin enemmän.

On spekuloitu paljonko Suomen valtio menetti rahaa, koska se ei huutokau-pannut toimilupia. Olen sitä mieltä, että Suomen huutokaupan tulos olisiollut verraten laiha. Tätä käsitystä tukee suurten ulkomaalaisten operaatto-reiden vähäinen kiinnostus ilmaisia lupia kohtaan. Suomen markkinat eiväthoukuttele, koska ne ovat ohuet ja koska kahdella kotimaisella operaattorillaon täällä pitävä ote asiakkaista. Tunnetusti verkkopalveluissa - kuten telea-lalla - asiakas hyötyy siitä, että samassa verkossa on paljon muita asiakkaita.Tämä yhdessä sen kanssa, että asiakkaat eivät syystä tai toisesta vaihda ko-vin herkästi yritystä, antaa merkittävän edun sille operaattorille, jolla jo läh-tökohtaisesti on paljon asiakkaita. Tämä selittää, miksi verkkoa omistamat-tomalle on suuri kynnys tulla markkinoille ja rakentaa oma verkko tai jopavuokrata kilpailijan verkkoa kalliiseen hintaan. Ulkomaalaisten intoa tullaSuomen markkinoille vaimentaa myös Suomen matkaviestintä palveluidenhintojen kansainvälisesti katsoen matala taso.

Mitään suurempaa haittaa ei huutokaupan järjestämisestä olisi kuitenkaankoitunut. Liikenneministeriön johtaman telepolitiikan arvostelijat ovat siinäoikeassa, että maksullinen verkkolupa (josta koituu uponneita kustannuk-sia) ei juuri vaikuta palveluiden hintaan. Ratkaisevat hintaan vaikuttavat te-kijät ovat vaihtuvat kustannukset, kysyntä ja sen hintajousto sekä kilpailijoi-den määrä. Tiettävästi Umts-verkkoluvan huutokauppa tai sen pitämättä jät-täminen ei missään maassa vaikuta kilpailijoiden määrään, joka määräytyysaatavilla olevien taajuuksien mukaan.

Liikenneministeriön apulaisosastopäällikkö Harri Pursiainen vastatessaantähän kritiikkiin on sekoittanut sen, mitä taloustieteessä tarkoitetaan upon-neilla kustannuksilla ja monopolilla. Uponneet kustannukset, jotka markki-noille tullut yritys on tehnyt riippumatta siitä, tuottaako se mitään vai ei,johtavat helposti epätäydelliseen kilpailuun, koska ne nostavat markkinoilletulon kynnystä. Näin toimialoilla, joilla uponneiden kustannusten merkityson suuri, yritysten määrä jää pieneksi. Tuloksena on helposti epätäydellinenkilpailu ja jopa monopoli, jonka vallitessakaan yritys ei voi nostaa hintaarajatta niin, kuin Pursiainen on ymmärtänyt.

Itse huutokauppahinnat määräytyvät sen mukaan, kuinka paljon yritys arve-lee saavansa tuottoa uusilta markkinoilta. Se yritys, joka uskoo hyötyvänsäeniten, tarjoaa korkeimman hinnan. Itse huutokaupan järjestämisellä voi-daan vaikuttaa siihen, etteivät huutokauppahinnat jää yhteistyön tai takti-koinnin seurauksena kovin mataliksi suhteessa markkinoilta saatavaan tuot-toon. Suomen huutokaupan suurin ongelma olisikin ollut se, että kahdenkotimaisen operaattorin potentiaalinen hyöty uusista verraten pienistä mark-kinoista olisi ollut selvästi muita suurempi. Markkinoille tulokkaiden ongel-mana on se, ettei niillä ole vanhaa asiakaspohjaa ja että ne joutuvat markki-noille päästäkseen ostamaan huutokauppaluvan ja sen lisäksi investoimaanuuteen verkkoon. Kun markkinat ovat pienet, verkon rakentamiskustannuk-sen merkitys on suuri, mikä aikaansaa epäsymmetriaa tulokkaiden ja vakiin-tuneiden operaattoreiden välillä Tässä asetelmassa vakiintuneiden yritysten– tietäen uusien tulokkaiden ongelmat – ei täydy tarjota suurtakaan hintaaollakseen varmoja luvan saamisesta.

Eero Lehto16.10.2000

19

Samasta syystä, kun esimerkiksi British Telecomin tai Deutsche Telekominon vaikea tulla Suomen markkinoille, on Soneran ja Telefonican mennä Sak-san markkinoille, jossa niiden asiakaspohja on lähes olematon. Jos ollaanhuolestuneita valtion rahoista, pitäisi ennen kaikkea huolestua Soneran mak-samasta vajaan 22 miljardin markan osuudesta Saksan kolmannen sukupol-ven verkkoluvasta. On mahdollista, että tuo ostopäätös tuotti valtiolle mil-jardien markkojen tappion.n

20

TUPO JA KANSANTULOKAKUN JAKAMINEN

Kun viime vuoden elokuussa kirjoitin web-kolumnin tupo-näkymistä, ou-nastelin seuraavasta neuvottelukierroksesta tulevan keskimääräistä vaikeampi(13.8.1999). Toisin kävi – ainakin minun mielestäni. Ei edes keskitetyn rat-kaisun kaatuminen eivätkä sitä seuranneet työtaistelut johtaneet tapahtu-maketjuun, jota suomalaisen tupohistorian valossa voitaisiin pitää poikke-uksellisen kivuliaana tupoprosessina.

Vuosi on kulunut ja uusi neuvottelukierros alkaa lähitulevaisuudessa. Nytasetelmat ovat joiltakin osin selvästi toisenlaiset kuin vuosi sitten. Valmiuskeskitettyyn ratkaisuun on palkansaajapuolella suurempi kuin vuosi sitten.Toisaalta valtiovarainministeri Niinistön puheenvuorojen perusteella erityi-nen ongelmien lähde saattaa olla valtiovalta, jos hänen linjauksissaan näky-vät myös hallituksen tulevat linjaukset.

Vaikka tupoasetelmat ovat erilaiset kuin vuosi sitten, ne ovat yhdessä hyvinoleellisessa suhteessa pysyneet samankaltaisina. Tuolloin korostin keskeisentupovaikeuksien syyn voivan olla kansantulokakun jakaantuminen tavalla,jota palkansaajapuolen pitäisi kaiken järjen mukaan pitää epätyydyttävänä.Onhan palkansaajien saama osuus kansantulokakusta supistunut viimeistenvajaan kymmenen vuoden aikana tavalla, johon on hyvin vaikeata löytää so-pivaa vertailukohtaa Suomen taloushistoriasta.

Vaikka kansantulokakun jakaantuminen olikin esillä edellisellä tupokierrok-sella, sen olisi voinut odottaa olevan esillä vieläkin selvemmin. On nimittäinhyvin vaikeata löytää perusteluja näkemykselle, jonka mukaan palkkojen osuuson romahtanut tasolle, joka pitää vakaan ja suotuisan talouskehityksen tur-vaamiseksi säilyttää myös tulevina vuosina.

Suomen kansantalous ei ole tällä hetkellä kehitysuralla, jota voi luonnehtiatasapainoisen kasvun uraksi. Kansantulokakun epäsuhtaiseen jakotapaan liit-tyy erottamattomasti vientiyritysten häkellyttävän hyvä kilpailukyky, jota heik-ko euro on parantanut entisestään. Ilman euron heikkouttakin se olisi Suo-men taloushistorian valossa erittäin hyvä.

Tästä kaikesta ei seuraa, että suosittelen roimia palkankorotusvaatimuksia,jotka toivottavasti toteutuvat heti nykyisten sopimusten päätyttyä. Siitä kui-tenkin seuraa, ettei palkansaajaliikkeellä ole mitään syytä lähteä siitä, ettänykyisten tulonjakosuhteiden säilyttämistä tulisi pitää normina, joka ohjaapalkkavaatimusten muodostamista 2000-luvun Suomessa. Palkansaajien saa-ma osuus kansantulokakusta voi kasvaa eli reaaliansiot voivat lähivuosinanousta työn tuottavuuden kasvua nopeammin nousun vaarantamatta talou-den vakaata kehitystä.

Tupoasetelmat muistuttavat viimevuotisia myös retoriikan osalta. Viimevuo-tiseen tapaan erityisesti Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliiton edustajatpuhuvat veroalesta, joka auttaisi maltillisen palkkaratkaisun syntymistä. Tämänäkemys on luonnollisesti ymmärrettävä. Työnantajille sopii varmasti parem-min se, että palkansaajien ostovoiman kasvua rahoitetaan mahdollisimmanpaljon valtion kassasta – eli pitkälti palkansaajien omasta kukkarosta – eikätyönantajien rahakirstusta.

Vaikka vero- ja palkkaratkaisujen yhteensovittaminen onkin tärkeätä, syk-syn tupokeskusteluissa ei tulisi unohtaa keskustelua kansantulokakun oi-keudenmukaisesta jakamisesta. Tässä suhteessa asetelmat ovat pahaentei-set, eli keskustelu kakun jakamisesta uhkaa unohtua. Ensi ajattelemalla saattaatuntua yhdentekevältä, saako palkansaaja tietynsuuruisen ostovoiman lisä-yksen nimellispalkkojen nousulla vai veroja alentamalla. Se ei kuitenkaanole samantekevää.n

Pekka Sauramo14.8.2000

21

NUORET JA AKTIIVINENSOSIAALIPOLITIIKKA

Aktiivinen sosiaalipolitiikka -työryhmä jätti paljon kohua herättäneen muis-tionsa helmikuussa. Työryhmän tehtävänä oli pohtia vaikeimmin työllistettä-vien henkilöiden, ja erityisesti työvoima- ja sosiaalihallinnon yhteisasiakkai-den, työllistämismahdollisuuksien parantamista. Toinen työryhmämuistiosamasta aihepiiristä julkaistiin pari päivää myöhemmin nimellä Työ- ja sosi-aalihallinnon aktiiviyhteistyö. Mitä näillä kahdella muistiolla on tarjottavananuorille?

Mielestäni aivan ensimmäinen mielenkiintoinen kysymys on kohderyhmänkoko. Molemmat muistiot ovat hieman vaikeaselkoisia kohderyhmän koonmäärittelyssä, mikä osaltaan johtuu puutteellisesta tilastoinnista ja toisaaltamyös toimeksiannon kohderyhmien moninaisuudesta. Koska toimeentulo-tuki on tarkoitettu viimesijaiseksi taloudelliseksi tueksi, se mielletään useinmerkiksi uhkaavasta syrjäytymisestä. Toimeentulotukea on vuonna 1998 saa-nut noin 310 000 kotitaloutta, joista alle 25-vuotiaiden kotitalouksia oli nel-jännes (79 000). Näin ollen nuoret nostetaankin keskeiseksi kohderyhmäksitoimeentulotuen pitkäaikaisasiakkaiden rinnalle aktivointitoimenpiteitä suun-niteltaessa.

Katsotaan asiaa kuitenkin hieman tarkemmin. Toimeentulotuen saajista opis-kelijakotitalouksia oli yli 44 000. Opiskelijoiden kohdalla toimeentulotukitulee kysymykseen kesällä, kun opintotuen maksaminen on keskeytyksissä.Tämä ryhmä on luonnollisesti aktivointitoimenpiteiden ulkopuolella. Lisäksitoimeentulotukijaksojen kesto ja jaksojen lukumäärä ovat asian kaksi eripuolta. Nuorilla jaksoja on paljon. Nuoret liikkuvat aikuisväestöä enemmäneri työmarkkinatilojen välillä, mistä aiheutuu lukumääräisesti enemmän sekätyöttömyys- että usein myös toimeentulotukijaksoja. Tarkastellaan toimeen-tulotukikuukausien lukumäärää vuoden aikana. Pitkäaikaisesti (10–12 kuu-kautta) toimeentulotuella olevia on kaikista teini-ikäisistä (alle 20-vuotiais-ta) 1,3 prosenttia ja nuorista aikuisista (20–24 –vuotiaista) 4,4 prosenttia.Nuoria vaikeasti työllistettäviä, syrjäytymisuhan alaisia henkilöitä on siis 10000–15 000.

Erityisen huolissaan meidän on oltava niistä toimeentulotuen saajista, joillaei ole lainkaan oikeutta työttömyysturvaan. Työmarkkinatuen ulkopuolellenuorista jäävät ne alle 25-vuotiaat, joilla ei ole ammatillista koulutusta jajotka ilman hyväksyttävää syytä ovat kieltäytyneet työstä, työvoimapoliitti-sesta toimenpiteestä tai soveltuvasta koulutuksesta. Mutta, vaikka nuori oli-si kuinka toiminut aktiivisesti ja täysin lain kirjaimen mukaan, on ensim-mäistä kertaa työmarkkinoille tuleville säädetty viiden kuukauden mittainenodotusaika, jolloin työmarkkinatukea ei ole mahdollista saada. Suurimmalleosalle nuorista tämä aika on vain siirtymävaihe elämässä, jolloin joudutaanehkä väliaikaisesti turvautumaan toimeentulotukeen jatkokoulutuspaikkaaodotellessa. Mutta alunperinkin ei-aktiiviselle osalle tässä on riskinsä: koskanämä nuoret eivät ole oikeutettuja työmarkkinatukeen tai muuhun työttö-myysturvaan, he eivät välttämättä missään vaiheessa ilmoittaudu työvoima-hallinnon toimenpiteiden piiriin. Mielestäni juuri nuorten kohdalla Aktiivi-nen sosiaalipolitiikka -työryhmän ehdotus, että työkykyinen toimeentulotu-en asiakas velvoitettaisiin ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi, olisikannatettava.

Toinen huolestuttava ja täysin järjestelmän rakenteesta johtuva ongelma on,että henkilö voi siirtyä pois työttömyydestä työhallinnon iloitessa alenevastatyöttömyydestä, mutta tämä siirtymä ei tapahdukaan työhön tai muuhun ak-tiiviseen toimintaan, vaan henkilö luopuukin työnhausta ja siirtyy toimeen-

Ulla Hämäläinen10.5.2000

22

tulotuelle. Lisäksi erilaisten karenssien johdosta, joiden alkuperäinen tar-koitus oli toimia sanktiona, ihmiset ajautuvat viimesijaiseksi tarkoitetun toi-meentulotuen asiakkaiksi. Tässä kohtaa jako valtion työhallintoon ja kun-tien hoitamaan sosiaalitoimeen johtaa tilanteisiin, joissa ihmisiä pompotel-laan keinotekoisesti järjestelmästä toiseen ilman järkevää suunnitelmaa. Käy-tännön huonojen esimerkkien valossa monet ehdotetuista yhteistyömuodois-ta eri viranomaisten välillä ovat selkeä parannus olemassa olevaan tilantee-seen.

Ilahduttavaa luettavaa on myös Aktiivinen sosiaalipolitiikka -työryhmä eh-dotus, jonka mukaan 15–17 -vuotiaiden vakavan syrjäytymisuhan alaistennuorten tunnistamiseen ja aktiiviseen auttamiseen suunnattaisiin lisäresurs-seja.

Kuumin peruna työvoima- ja sosiaalihallinnon yhteistyössä tapahtuvassa kun-toutuksessa on kysymys siitä voidaanko ihmisiä pakottaa viimesijaisiin akti-vointitoimiin. Nuorten kohdalla porkkana ja keppi -linjaa on kokeiltu jo työ-markkinatuen kohdalla vuodesta 1996 alkaen. Työmarkkinatuen kohdallans. pakkohaku koulutukseen on tuottanut paljon hallinnollista päänvaivaa jaresursseja on jouduttu suuntaamaan mm. nuorten yhteishakukäyttäytymi-sen valvomiseen sen sijaan, että pyrittäisiin tunnistamaan varsinaiset syrjäy-tymisuhan alaiset nuoret ja auttamaan heitä aktiiviseen toimintaan. On vai-kea kuvitella, että missään ohjelman kohderyhmistä pelko viimesijaisen toi-meentulon menettämisestä johtaa sellaiseen motivoituneeseen itsensä autta-miseen ja kehittämiseen, joka myöhemmin johtaa henkilön työllistymiseenavoimille työmarkkinoille.

Paljon kohua on herättänyt myös työryhmän ehdotus siitä, miten kuntoutta-va työllistäminen aiotaan käytännössä hoitaa. Tarkoitus on, että henkilöt työl-listetään julkiselle sektorille 1–5 päivänä viikossa ilman varsinaista työsuh-detta työhön, jolla ei korvata normaalisti virka- tai työsopimuksessa tehtäväätyötä. On vaikea välttyä ajatukselta, että ohjelmalla luodaan keinotekoisiatyötilaisuuksia, joista toinen osapuoli ei normaaliolosuhteissa olisi valmis mak-samaan. Kuntouttamislisä 30 markkaa päivässä yhdistettynä toisarvoiseentyöhön mahdollisesti yhtenä päivänä viikossa ei vastaa käsitystäni motivoi-vasta itsensä kehittämisestä, jonka avulla moniongelmaiset henkilöt siirre-tään aktiiviväestön pariin.n

23

PÖRRÄLLÄ

Max Weber kirjoittaa teoksessaan “Pörssi”: “Markkinat laajenevat kieltä-mättä siihen suuntaan, että niihin voivat ottaa osaa ei ainoastaan vähemmänvarakkaat vaan myös vähemmän asiantuntevat henkilöt. Keinottelija, jokatänään keinottelee vehnällä ja ensi kuussa siirtyy kauraan, ei tarvitse välttä-mättä erityistä ammatillista pätevyyttä kummallakaan alalla. Sitä hänellä eiusein riittävästi olekkaan, vaan hän pelaa sokkona. Hänellä on ainoastaanhämärä aavistus hintakehityksen todennäköisestä suunnasta. Hänellä ei olelainkaan sivistystä, jolla hän voisi arvioida hintakehitystä ja eritellä sen sisäi-siä syitä. Keinottelun mekanismi on suhteellisesti niin helppo hallita, ettämyös ammatiltaan aivan muunlaisista oloista tuleville saattaa näyttää helpol-ta korjata satoa sieltä, minne ei ole mitään kylvänyt”.

Tänään on helmikuun 24. päivä. Uusi vuosituhat on kohta kahden kuukau-den ikäinen. Pienokainen katsoo outoja aikoja. Uutissähkeessä sanotaan:“Sata mellakkapoliisia turvasi järjestystä, kun tuhannet ihmiset rynnäköivätHSBC:n konttoriin aikomuksenaan päästä merkitsemään Internet-portaalitom.comin osakkeita”. Kauppalehdessä siteerattiin Yhdysvaltalaista asian-tuntijaa, joka valitteli sitä, että anteihin osallistuu nykyisin paljon ihmisiä,jotka eivät edes tiedä mistä lyhenne IPO on peräisin. Kellertävässä sisaressaon ollut samoja tarinoita. Sukellan verkkoon. Arvopaperi-lehden verkkosi-vuilla hengästynyt sijoittaja kyselee: “Kelpaako A Company vain shorttauk-siin?”. Nimimerkki “Kuponki” liehuu viimeisimmän willityksen kimpussa:“Aika kovan hinnan sijoittajat maksoivat kolmen nakkikioskin (McDonalds)kokoisesta putkasta. Sijoittajaa pistettiin ajanhengen(hype) mukaisesti hal-valla. Eiköhän se ole Baswarelle aivan sama, missä erissä fyffe tulee. Kunhantulevat”. Kauan tätä vielä jatkuu?n

Petri Böckerman24.2.2000

24

FAKTAA VAI FIKTIOTA TULEVAISUUDENEUROOPASTA?

Eletään vuotta 2020. Euroopan unioni on laajentunut kattamaan kaikki Itä-Euroopan maat ja Turkkikin on jo vuosia totutellut eurooppalaisille tavoille -tai toisin päin. Nuoret eivät ole koskaan nähneet markkoja, frangeja, kruu-nuja tai liiroja. Koulun historiantuntien kuvaukset valuutanvaihdoista ja pas-sitarkastuksista entisillä Euroopan sisärajoilla kuulostavat heistä lähinnä hu-vittavan nostalgisilta.

Eurooppalaiset ammattiliitot käyvät parhaillaan tuloneuvotteluja. EU:n sveit-siläinen pääministeri on lupaillut verohelpotuksia, mikäli palkankorotuksetpysyvät maltillisina. Näin toimitaan ikään kuin vanhasta muistista. Myös Eu-roopan keskuspankin norjalainen pääjohtaja seuraa neuvottelujen etenemis-tä levottomana. Jos työvoimakustannukset nousevat ja uhkaavat eurooppa-laisten yritysten kilpailukykyä globaaleilla vientimarkkinoilla, aletaan her-kästi haikailla euron devalvoitumista. Vallaton valuuttapolitiikka oli talous-historioitsijoiden mukaan tavallista viime vuosituhannella monissa pienissämaissa. Euroopan Keskuspankki ei kuitenkaan haluaisi luopua jo pitkäänmenestyksellä harjoitetusta vakaan euron politiikasta. Pankin iäkkäillä joh-tajilla on vielä omakohtaista kokemusta Eurooppaa viime vuosituhannellausein riivanneesta inflaatiosta. Vaikka talouden varsinaisena ongelmana onjo pitkään ollut deflaatio, ei vanhaa inflaatiopeikkoa haluta herättää unes-taan. Deflaation kanssa on sentään opittu elämään.

Europarlamentissa kiistellään julkisten menojen kasvusta. EU:n sisäinen ko-konaisveroaste on noussut jo yli 35 prosentin. Varsinkin eteläiset jäsenmaathuomauttavat herkästi, että tilanne alkaa muistuttaa pohjoisen muinaisia hy-vinvointivaltioita. Sen jälkeen kun tuloverotus siirrettiin kunnilta ja valtioiltaEU:lle, ovat etenkin Etelä- ja Itä-Euroopan maat taistelleet kynsin hampainverotuksen kiristämistä vastaan. Tätä on pohjoismaiden vaikea ymmärtää,sillä ovathan nuo samaiset maat koko järjestelmän nettohyötyjiä. Kriittisiämaita ei tunnu paljon lohduttavan edes se, että verorahoille antavat vastinet-ta monet EU:n tarjoamat julkiset palvelut, kuten ilmainen yleiseurooppalai-nen koulutus ja perusterveydenhoito. EU:n budjetista rahoitetaan jopa yksi-lölliset hyvinvointitilit. Ehkä kysymys onkin muusta kuin rahasta. Katolisetjäsenmaat kokevat, että niille yritetään taloudellisten etuuksien varjolla pak-kosyöttää protestanttista sosiaalietiikkaa.

Viime eurovaalien kuumimmaksi puheenaiheeksi nousi kuntien, valtioidenja EU:n välinen työnjako. Euroopan Federalistisen Puolueen ohjelmaan kuu-luu julkisen sektorin tehtävien keskittäminen yhä enemmän EU-tasolle. Näinvoidaan taata kaikkien EU-kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu kansallisuu-desta ja asuinpaikasta riippumatta. Subsidiaarisuuden Puolue taas koros-taa, että ihmisten tarpeet ja toiveet eroavat eri jäsenmaissa, joten on syytäsäilyttää mahdollisuus alueellisesti erilaisiin ratkaisuihin. Lisäksi veronmak-sajia uskotaan motivoivan se, että verot käytetään oman alueen kehittämi-seen. Tämä poliittinen näkemysero julkisen sektorin sisäisestä vallan ja vas-tuunjaosta on syrjäyttänyt Euroopassa jopa entisen oikeisto-vasemmisto -jaottelun.

Finanssipolitiikan siirryttyä kansalliselta tasolta Unionin tasolle, ovat kan-salliset hallitukset menettäneet oleellisesti valtaansa ja jäsenmaiden päämi-nisterit tuntevat olevansa kuin entisaikojen maaherroja. Rahapolitiikassahanvalta siirtyi Euroopan Keskuspankille jo viime vuosituhannella. Aluksi senluultiinkin riittävän euroaluetta uhkaavien ulkoisten häiriöiden hoitamiseen.Toiveikkaina uskottiin, että epäsymmetrisiin shokkeihin voitaisiin vastataparhaiten kansallisen tason finanssipolitiikalla. Kun ongelmia esiintyi, van-

Seija Parviainen18.1.2000

25

nottiin aluksi finanssipolitiikan koordinaation nimiin. Sitten perustettiinamerikkalaisen mallin mukaisia suhdannerahastoja. Niitä olivat monet etu-rivin ekonomistit suositelleet Euroopalle jo EMUn syntyvaiheessa. Muttasekään ei riittänyt. Lopulta ajauduttiin niin pitkälle, että vain EU:n budjetinkasvattaminen kansallisten kustannuksella antaisi riittävän tehokkaat instru-mentit koko unionin kattavalle stabilisaatiopolitiikalle. Se oli monien subsi-diaarisuusperiaatteen kannattajien mielestä kaiken pahan alku ja juuri.

Toinen parlamentin huolenaihe on ollut Euroopan vanhentunut tuotantora-kenne. Uusien innovaatioiden puuttuessa EU on jäämässä ikuiseksi känny-kän ja tietokoneen tuottajaksi samalla kuin Kiina hallitsee tuottavampia bio-tekniikan aloja. Kiinalaisyritykset ovat ostaneet jo huomattavan osan par-haista eurooppalaisyrityksistä ja yhä useammat palkansaajat EU-maissa ovatsaaneet totutella kiinalaiseen johtamistyyliin. Eurooppalaisille työmarkkinoilleon ilmaantunut nykysukupolvelle täysin vieraita työsuhteen muotoja. Kiina-laisomisteiset yritykset vaativat työntekijöiltään kiinnittymistä vakituisiin jakokoaikaisiin työsuhteisiin, siis pitkäjänteistä sitoutumista! Lisäksi kiinalais-omistajat arvostavat kokemusta. Ongelmaksi onkin muodostumassa nuor-ten ja keski-ikäisten syrjäytyminen. Alle 40-vuotiaita kehotetaan tyypillisestipalaamaan vielä muutamaksi vuodeksi opintojensa pariin.n

26

TYYPILLISEN NORMAALEJAEPÄTYYPILLISIÄ TYÖSUHTEITA

Tämän vuosisadan teollisessa yhteiskunnassa vallitsevin työnteon muoto onollut yritysten tarjoama palkkatyö, jota on tehty ns. normaalityösuhteissa.Näille on ominaista, että työtä tehdään yhdelle työnantajalle palkkaa vas-taan, toistaiseksi jatkuvassa työsuhteessa ja kokoaikaisesti, työnantajan ti-loissa ja työoikeudellisin seuraamuksin. Normaalityösuhteita ovat säädelleetlait ja työmarkkinajärjestöjen väliset sopimukset ja ne ovat muodostaneetperustan myös sosiaaliturvajärjestelmälle. Normaalityösuhteisiin on johta-nut työntekijöiden halu turvata oma asemansa ja asettaa työmarkkinoille toi-mivat ja luotettavat pelisäännöt. Normaalityösuhteiden ohella on esiintynytaina määräaikaisia työsuhteita kuten sijaisuuksia ja kausiluontoista työtä(esim. rakennusalalla).

Normaalityösuhteista yhden tai useamman ominaisuuden suhteen poikkea-vista ns. epätyypillisistä työsuhteista (osa-aikatyö, määräaikaistyö, kotian-siotyö, muut työsuhteessa työskentelevät mm. vuokratyöntekijät) on kui-tenkin tullut yhä yleisempiä 1990-luvun Suomessa. Ne ovat tulleet siinämäärin tyypillisiksi, että “epätyypillisestä” on vaivihkaa tulossa varsin “tyy-pillistä” työmarkkinoilla. Viime vuosina noin neljännes kaikista palkansaaji-en työsuhteista on ollut epätyypillisiä, yleisimmin osa-aikatyötä ja määräai-kaisia työsuhteita ja niitäkin päällekkäin. Laman myötä 1990-luvun alussavarsinkin määräaikaisten työsuhteiden osuus lähti kasvuun. Kun vuonna 1991määräaikaisten osuus kaikista palkansaajista oli 13,1 prosenttia, niin vastaa-va osuus oli 18 prosenttia vuonna 1998. Erityisesti määräaikaisten työsuh-teiden suosiminen on näkynyt uusien työsuhteiden kohdalla.

Määräaikaisten työsuhteiden joukko on kirjava ja työsuhteiden kesto vaihte-lee hyvin paljon. Eniten keskustelua ovat herättäneet ns. lyhyet pätkätyöt,joiden teettäminen on yleistynyt 1990-luvulla eniten. Vaikka määräaikaisettyösuhteet ovat yleisimpiä nuorten keskuudessa, yhä enemmän määräaikai-suutta ovat kokeneet myös vanhemmat työntekijät, varsinkin naiset, työko-kemuksesta ja koulutustasosta riippumatta.

Epätyypilliset työsuhteet ovat yleistyneet myös muissa EU-maissa 1990-lu-vulla. Tosin monissa EU-maissa esimerkiksi naisten osa-aikatyö on perintei-sesti ollut tavallista. Maiden välillä on muutenkin eroja siinä, millä tavallaerilaiset työsuhteet ovat yleistyneet.

Mistä epätyypillisten työsuhteiden yleistyminen kertoo? Työaikojen moni-muotoistumisen ohella se on osoitus työelämän rakenteiden muutoksesta jajoustavoitumisesta. Viime vuosina järjestelmää on alettu syyttää jäykkyydes-tä ja etenkin työnantajat ovat vaatineet enemmän joustoja työmarkkinoille.Ns. Atkinsonin mallin mukaan kiristyvän kilpailun, lisääntyvän epävarmuu-den ja nopean teknologisen kehityksen ympäristössä yritykset pyrkivät mää-rälliseen ja toiminnalliseen joustavuuteen. Pääasiallisesti yrityksen ydintyö-voimaa koskeva ns. toiminnallinen joustavuus tarkoittaa mm. henkilöstönsitoutumisen lisäämistä ja ammatillisten taitojen kehittämistä. Määrällisilläjoustoilla sopeutetaan työpanoksen käyttöä kysynnän mukaan. Niistä vas-taavat työaikajoustot sekä reunatyövoima, kuten määräaikaiset, osa-aikaisettyöntekijät sekä vuokratyövoima.

Epätyypillisten työsuhteiden yleistyminen on osaksi seurausta työelämän jayhteiskunnan muuttumisesta. Toisaalta se on nähtävä myös suhdanneluon-teiseen vaihteluun liittyvänä ilmiönä. Huonoina aikoina ei uskalleta palkatavakituisia työntekijöitä, kun tulevaisuudennäkymät ovat epävarmoja. 1990-luvun laman aikana myös julkisella sektorilla suosittiin määräaikaisten työ-

Merja Kauhanen16.12.2000

27

suhteiden käyttöä ja jätettiin tyhjiksi jääviä työpaikkoja täyttämättä. Näitäpaikkoja on alettu jälleen täyttää vasta laman jälkeen. Viime vuonna valtio jakunnat vakinaistivat 4 500 työsuhdetta.

Epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen ei välttämättä ole huono asia työn-tekijän kannalta. Se lisää vaihtoehtoja työmarkkinoilla. Joihinkin elämänvai-heisiin saattaa luontevasti sopia esimerkiksi osa-aikaisen työn tekeminen.Merkitystä on kuitenkin sillä perustuuko epätyypillisen työn tekeminen va-paaehtoisuuteen vai tehdäänkö sitä pakon sanelemana. Valitettavan useinkyse ei ole vapaaehtoisuudesta. Noin ¾ määräaikaistyöntekijöistä kertoo on-gelmaksi sen, että tekisi mieluummin vakinaista työtä mutta sellaista ei olelöytynyt. Osa-aikatyöntekijöistä lähes puolet ilmoitti, että tekisi mieluum-min kokoaikaista työtä. Merkitystä on epätyypillisen työn laadulla sekä sentarjoamalla ansiotason ja työn jatkuvuuden turvalla.

Epätyypilliset työsuhteet voivat olla joko siltoja tai loukkuja työmarkkinoillasen mukaan, onko työntekijällä halutessaan mahdollisuus siirtyä niistä ns.normaalityösuhteisiin. Mahdollisuuksien lisäksi työsuhteiden epätyypillisty-minen lisää myös uhkia ja epävarmuustekijöitä. Varsinkin lyhyiden pätkä-työsuhteiden yleistyminen on lisännyt työn epävarmuutta, mikä vaikuttaatyöntekijän terveyteen ja työssä jaksamiseen.

Epätyypillisten työsuhteiden kasvua ei voida nähdä toivottavana kehitykse-nä, jos se lisää työmarkkinoiden lohkoutumista ja eriarvoisuutta. Tällä onmerkityksensä myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon, koska epätyypillisettyösuhteet ovat yleisempiä naisten keskuudessa. Tärkeää onkin, että epä-tyypillisissä työsuhteissa työskentelevät voisivat kokea olevansa samanarvoi-sessa asemassa oikeuksiensa suhteen kuin normaalityösuhteiset työnteki-jät.n

28

KUNNALLISET PERUSPALVELUT – TASA-ARVON TARPEELLISIA VETUREITA

Suomessa naiset osallistuvat työelämään siinä kuin miehetkin. Meillä työ-ikäisistä naisista yli 70 prosenttia osallistuu työvoimaan, kun Etelä-Euroo-pan maissa alle puolet naisista on mukana työelämässä. Naiset tekevät meil-lä myös pitkää päivää: vain 16 prosenttia on osa-aikatyössä.

Naisten vahvaa panosta työelämässä ei meillä osata sen kummemmin ihme-tellä. Asiaa alkaa ajatella tarkemmin vasta sitten, kun kuulee, minkälaistenongelmien parissa naiset ponnistelevat muissa maissa. Etelä-Euroopan maissamonet naiset eivät ole voineet mennä töihin yksinkertaisesti siitä syystä, ettälasten päivähoitoa ei ole ollut saatavilla. Vastuu lapsista, ja myös vanhuksis-ta, on usein käytännössä perheen äidillä. Tällaisessa tilanteessa töihin lähte-minen jää haaveeksi, vaikka työhaluja ja osaamista olisikin muille jakaa.

Tänä vuonna Euroopan yhteisön jäsenmaiden työllisyysohjelmissa sukupuol-ten välinen tasa-arvo on nostettu keskeiseksi teemaksi. Perheen ja työelä-män yhteensovittamiseen liittyvissä järjestelyissä meillä suomalaisilla on sel-västi annettavaa muille jäsenmaille. Hallitus onkin tarjonnut suomalaista jär-jestelmää lasten päivähoidossa “hyväksi käytännöksi”, josta muut EY-maatvoisivat ottaa esimerkkiä. Toivottavasti tämä esitys otetaan vakavasti.

Suomessa nuoret naiset pystyvät miesten rinnalla tasavertaisesti osallistu-maan työelämään, koska kaikilla alle 7-vuotiailla lapsilla on oikeus kunnalli-seen päivähoitoon. Päivähoidon korkea taso helpottaa työhön menoon liitty-vää epävarmuutta lasten hyvinvoinnista. Kouluikäisten lasten vanhempienkokopäiväistä työssäkäyntiä on helpottanut ilmaisen lämpimän aterian tar-joaminen kouluissa. Tällaiset palvelut eivät suinkaan ole tavanomaisia. Muunmuassa Ranskassa koululaisten oletetaan käyvän keskellä päivää syömässävälipalansa kotonaan. Ranskalaisissa kouluissa pidetään myös vapaapäivääkeskiviikkoisin, jolloin vanhempien pitää olla töissä. On selvää, että perheenja työelämän yhteensovittaminen on tällaisessa järjestelmässä vaikeaa. Nai-set ovat tavallisesti niitä, jotka tällöin joutuvat sopeutumaan.

Hyvät yhteiskunnan tarjoamat peruspalvelut perheille ovat yleisen tasa-ar-von kannalta oleellisen tärkeitä. Tätä asiaa ei voi liikaa korostaa. Suomessaerityisesti laman syvimmässä vaiheessa kuuli (ja joskus vieläkin kuulee) pu-heenvuoroja, joissa näitä peruspalveluja halutaan karsia. Tällaiset puheen-vuorot ovat lyhytnäköisiä, eivätkä edistä suomalaisten hyvinvointia. Ne pe-rustuvat virheelliseen ajattelumalliin, jossa peruspalvelujen karsimisella ku-vitellaan automaattisesti lisättävän tehokkuutta ja yksilöiden mahdollisuuk-sia tehdä vapaita valintoja. Hyvät lasten päivähoitopalveluthan ovat juuri mah-dollistaneet sen, että pienten lasten vanhemmat ovat pystyneet vapaasti va-litsemaan kodin ja työnteon välillä. Ilman tällaisia palveluja osa arvokkaistavoimavaroista jäisi yhteiskunnassa vajaakäyttöön. Tämä ei tehokkuusnäkö-kulmastakaan ole kovin järkevää.

Sukupuolten välisestä työelämän tasa-arvosta voisi sanoa, että hyvät perus-palvelut ovat välttämätön (mutteivät kuitenkaan riittävä) reunaehto tasa-ar-von toteutumiseksi. Eräässä tämän vuoden alussa julkaistussa väitöskirjassaosoitettiin, että niissä maissa, joissa yhteiskunta on ottanut vastuun lastenpäivähoidon järjestämisestä, naisten ja miesten palkkaerot ovat muita pie-nemmät. Tämä tulos perustuu siihen, että luotettava päivähoitojärjestelmäantaa naisille miesten kanssa yhtäläiset mahdollisuudet vastata työelämänvaatimuksiin. Jos taas naisten mahdollisuudet työskennellä ovat rajoitettujenpäivähoitojärjestelyjen, tai muiden perhevelvoitteiden, vuoksi hyvin erilaisetmiesten kanssa, näkyy se myös sukupuolten välisessä palkkaerossa.

Reija Lilja15.11.1999

29

Jos ajatellaan ihmisen koko elinkaarta, ei voi olla ajattelematta, että korkea-tasoiset peruspalvelut ovat luoneet eri elinvaiheissa suomalaisten elämäänhyvinvointia ja tasa-arvoa, josta koko yhteiskunta on hyötynyt. Riippumattavanhempien sosiaalisesta taustasta pienet lapset saavat yhtä hyvää päivähoi-toa ennen kouluikää. Koulutus on Suomessa maksutonta aina yliopisto-opin-toja myöten. Täällä on myös turvallista lasten asua. Miten paljon painoarvoanäille asioille osataan loppujen lopuksi antaa? Olisiko monikaan vallanpitä-jä Suomessa siinä asemassa kuin nyt on, jos järjestelmämme olisi ollut toi-nen?

Elinkaaremme loppupuolella peruspalvelujen tarve kasvaa. Suomessa tapah-tuneen rajun elinkeinorakenteen murroksen vuoksi nuoret ovat muuttaneetkotiseuduiltaan työn perässä muualle. Ikääntyneet vanhemmat saattavat asuauseiden satojen kilometrien päässä jälkikasvustaan. Perheenjäsenet eivät voisamalla tavalla kuin joskus ennen auttaa tosiaan. Tällaisessa tilanteessa pe-ruspalvelujen tarve on suuri. Väestön ikääntyminen lisää näiden palvelujenmerkitystä tulevaisuudessa.n

30

TALOUSASIOITA PALLON YMPÄRILTÄ

Suomessa kotitaloudet käyttävät urheiluun ja liikuntaan vähemmän kuin al-koholijuomiin. Maailmalla urheiluviihde on bisnestä, jonka liikevaihto on kas-vanut rajusti viime aikoina. Urheilumarkkinoilla on useita intressiryhmiä,sijoittajat, urheilijat ja viihteen kuluttajat. Lisäksi urheilu on tärkeä nuoriso-kasvatuksen muoto, jota tuetaan yhteiskunnan toimesta. Miten eri intressi-ryhmien päämäärät sovitetaan yhteen?

Euroopan jalkapallo on ollut viime vuosina rajun muutoksen kourissa. Bos-man-päätös on vapauttanut pelaajien siirtomarkkinat. Samalla televisiointi-ja sponsoritulot ovat reilusti kasvaneet. Englannin valiodivisioonan seuratovat usein pörssiyhtiöiden omistuksessa. Muualla kehitys ei ole vielä näinpitkällä, vaan suurseurojen omistusmuoto on kirjavampi vaihdellen perintei-sestä yhdistyksestä eri yhtiömuotoihin. Koska jalkapallo on muuttumassatelevision kautta tarjottavaksi viihteeksi, ovat mediayhtiöt yhä kiinnostuneem-pia omistamaan myös tämän viihteen tuotantoportaan.

Nykyiset televisiointitulot ovat vasta esimakua tulevasta. Nykyisin vain 15prosenttia Manchester Unitedin tuloista tulee televisiosopimuksista, sitä vas-toin amerikkalaisen jalkapallon liigassa, NFL:ssä, vastaava luku on yli 60prosenttia. Mestareiden liigan vuotuinen televisio- ja sponsoritulo on nous-sut lähes 830 miljoonaan Sveitsin frangiin ja AC Milanin kaapelitelevisioyh-tiöltä saama erilliskorvaus on kuusinkertainen Manchester Unitedin televisi-ointituloihin verrattuna.

Nykytilanne aiheuttaa pulmia kilpailulainsäädännölle. Onko jalkaliigojen yk-sinoikeus televisiointisopimusten tekoon yleisen edun mukaista, vaikka serajoittaa seurojen välistä kilpailua? Missä määrin mediayhtiöt voivat hank-kia omistukseensa jalkapalloviihteen tuottajia? Oikeusistuimet ovat pääty-neet Englannissa ja Saksassa vastakkaisiin ratkaisuihin, ja Euroopan komis-sio on aloittanut omat selvityksensä. Miten kansalliset ja kansainväliset liitotvoivat toimia samanaikaisesti sekä kilpailutoiminnan kontrolloijina ja lajinkehittäjinä että järjestämiensä otteluiden myynnin edistäjinä? Yleisesti ol-laan sitä mieltä, että liittojen ja liigojen ylläpitämät myyntikartellit ja niidentulonjakojärjestelmät tulee korvata vaihtoehtoisilla järjestelmillä, joissa myyn-tioikeuksia ei rajoiteta.

Euroopan ja Pohjois-Amerikan liigat eroavat toisistaan. Pohjois-Amerikassaliiga tuottaa yhteistä viihdettä, johon eri seurat osallistuvat. Yhteinen tuottojaetaan seurojen kesken hyvinkin tarkoin määräyksin. Suljettu liiga on kuinosuuskunta, joka kontrolloi tarkasti seurojen taloutta, sijaintia ja pelaaja-palkkioita. Lisäksi työmarkkinoita ja urheilukilpailua koordinoidaan katta-vien työmarkkinasopimusten ja työvoiman varauskiintiöiden avulla.

Euroopan avoimissa liigoissa seurat tarjoavat selviä vaihtoehtoja kannattajil-le ja viihteen seuraajille sekä kilpailevat keskenään taloudellisesti. Urheilu-menestys lisää seuran tuloja. Nämä puolestaan mahdollistavat paremmanmenestyksen, koska voidaan hankkia parempia pelaajia. Menestys siis ruok-kii itseään. Koska Euroopassa ei ole Pohjois-Amerikan liigojen säätelyjärjes-telmiä, niin avoimilla markkinoilla kehitys johtaa pienten seurojen taloudel-lisiin vaikeuksiin. Lopputuloksena voi olla supertähtien markkinat, joita hal-litsee pienehkö joukko viihteen tuottajia saaden valtaosan myyntituotosta.Tässä tapauksessa on lähes yhdentekevää valuuko monopolivoitto omistaji-en, harvojen tähtipelaajien vai mediayhtiöiden taskuun.

Mitä julkinen valta voi tehdä? Suora urheilubisneksen ohjailu ei liene mah-dollista tai järkevää. Sitä vastoin erityisveroilla voidaan leikata niitä tuottoja,joita markkinoiden keskittymisestä aiheutuu. Jos tuottojen kasvu on pääosin

Ilpo Suoniemi18.10.1999

31

seurausta uuden viestintäteknologian, esimerkiksi maksutelevision käyttöön-otosta, ei liene pelkoa itse pelinlaadun heikkenemisestä, vaikka voittoja ve-rotettaisiinkin aiempaa ankarammin.

Englannissa suunnitellaan erillisveroa valiodivisioonan seuraavasta televisi-ointisopimuksesta. Verokannaksi on kaavailtu viittä prosenttia sopimuksenarvioidusta miljardin punnan tuotosta. Verotuotto on tarkoitus ohjata nuori-sojalkapallon kehittämiseen. Pisteverot, jotka kohdistetaan kartellien ja mo-nopolien saamiin korvauksiin, voivat olla harkinnanarvoisia myös muilla toi-mialoilla, joilla on taipumus ajautua vain muutamien markkinavoittajienhaltuun.n

32

AKTIIVINEN TYÖVOIMAPOLITIIKKATYÖMARKKINOIDEN MURROKSESSA

Aktiivinen työvoimapolitiikka herättää voimakkaita tunteita. Yhtäältä työ-voimakoulutusta ja tukityöllistämistä kritisoidaan työttömyystilastoja kau-nisteleviksi poppakonsteiksi, joilla kierrätetään työttömiä toimenpiteiden jatyöttömyysjaksojen välillä ilman varsinaisia työllisyysvaikutuksia. Toisaaltaaktiivista työvoimapolitiikkaa ylistetään syrjäytymisuhan alaisten henkilöi-den viimeiseksi mahdollisuudeksi, jolla estetään yhteiskunnan ulkopuolelleluisuminen.

Näkemyserot heijastavat aktiivisen työvoimapolitiikan tavoitteita, joihin työl-lisyysvaikutusten lisäksi kuuluu syrjäytymisen estämisen tapaisia sosiaalipo-liittisia tavoitteita. Monista ristiriitaisilta tuntuvista tavoitteista johtuen aktii-vista työvoimapolitiikkaa on lähes mahdotonta arvioida kokonaisvaltaisesti.Vaikutustutkimus onkin keskittynyt yksittäisiin, lähinnä työllisyyttä koske-viin arviointeihin. Usein kuitenkin unohdetaan, että kokonaiskuvaa muo-dostettaessa yksittäiset havainnot on asetettava työvoimapolitiikan toiminta-ympäristöön. Millaisessa toimintaympäristössä työvoimapolitiikkaa sittenjatkossa harjoitetaan?

Työvoimapolitiikan haasteita

Laman jälkimainingeissa työmarkkinoille on syntynyt runsaslukuinen hyvinvaikeasti työllistyvien henkilöiden ryhmä. Samalla alueelliset erot ovat kär-jistyneet – varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomessa kuntatalouksien elpyminenon ollut keskimääräistä hitaampaa. Nykyisen työvoimapolitiikan kannaltatyöttömyyden kova ydin yhdessä alue-erojen kanssa merkitsee julkisen sek-torin työllistämisvastuun kasvua korkean työttömyyden kunnissa.

Massatyöttömyys vaikuttaa myös työnhaussaan onnistuviin työnhakijoihin.Koska valtaosa uusista työsuhteista solmitaan määräaikaisina, työllistyneet-kin joutuvat varautumaan lyhyiden työsopimusten tuomaan epävarmuuteensekä mahdollisesti useisiin siirtymiin eri työsuhteiden ja tilapäisen työttö-myyden välillä. Työmarkkinoiden dynamiikan lisääntyminen puolestaan han-kaloittaa työnhakijoille tarjottavien aktiivisten toimenpiteiden ajoittamista.

Laman perintönä julkinen sektori on suomalaisittain pahasti velkaantunut,mikä rajoittaa julkisen sektorin kasvua. Hallitusohjelmassa peräänkuulutet-tu uusien työpaikkojen luominen saattaakin jäädä pääasiassa yksityisen sek-torin harteille. Talouden eri sektoreiden keskinäisten työmarkkinoiden li-säksi myös sektoreiden sisäiset työmarkkinat ovat muutoksen kourissa. Yh-dentymiskehitys kiristää aiemmin maailmanmarkkinoilta suojassa olleidentoimialojen kilpailua. Tämä johtaa väistämättä rationalisointeihin, jolloin työ-markkinoille ilmaantuu uusia työnhakijaryhmiä, joiden ammattitaito ei vält-tämättä vastaa kasvavien toimialojen tarpeita.

Onko työvoimapolitiikalla tulevaisuutta?

Viimeaikaisissa vaikuttavuustutkimuksissa on havaittu työvoimakoulutuk-sen ja yksityisen sektorin tarjoaman tukityön edistäneen osallistujien valta-osan työllistymistä avoimille, ei tuetuille työmarkkinoille. Julkista sektoriakoskevat tulokset eivät ole näin lupaavia. Julkisen sektorin tarjoamat työllis-tämistoimenpiteet ovat 1990-luvun alussa edistäneet vain noin joka kymme-nennen osallistujan aitoa työllistymistä. Millaisia aktiivisen työvoimapolitii-

Kari Hämäläinen15.9.1999

33

kan tulevaisuutta koskevia johtopäätöksiä näistä havainnoista voidaan teh-dä?

Edistääkseen työmarkkinoiden sopeutumista aktiivisten toimien on nopeutet-tava taantuvilta toimialoilta irtisanottujen henkilöiden työllistymistä kasva-ville toimialoille. Toimialojen ammattirakenne-erojen johdosta tehtävään si-sältyy uudelleenkoulutusta, jolloin luonnollinen valinta aktiiviseksi toimen-piteeksi on työvoimakoulutus. Havaittujen, myönteisten työllisyysvaikutus-ten valossa työvoimakoulutus pystyy myös suoriutumaan tästä urakasta. Tut-kimustulokset viittaavat lisäksi siihen, että työvoimakoulutusta voidaan tu-kea yksityisen sektorin työllistämistoimin. Tältä osin aktiivisen työvoimapo-litiikan tulevaisuus vaikuttaa siis varsin turvatulta.

Entäpä työmarkkinoille syntynyt syrjäytymisuhan alainen työttömyyden ydinja alueellisten työttömyyserojen kärjistyminen? Tämän haasteen edessä työ-voimakoulutus ja yksityisen sektorin työllistäminen ovat melko hampaatto-mia. Harvat vaikeasti työllistyvät henkilöt onnistuvat ylittämään työllistymis-kynnyksen, vaikka toimenpiteet edistäisivätkin heidän työllistymismahdolli-suuksiaan. Erityisen totta tämä on korkean työttömyyden alueilla, joilla avoi-mia työpaikkoja ei juurikaan esiinny.

Työvoimahallinto on pyrkinyt lieventämään ongelmaa työvoimapolitiikanuudistuksella. Mutta mikäli syrjäytyminen ja alue-erojen kärjistyminen koe-taan ongelmaksi, uusia toimenpiteitä pitänee täydentää julkisen sektorin tar-joamalla tukityöllistämisellä, olkoonpa sen työllisyysvaikutus miten väliai-kainen tahansa. Työllistämisvastuun pitkän aikavälin vaihtoehdoksi saattaanimittäin muodostua sosiaalisten ongelmien kasautuminen ja kasvukeskuk-siin suuntautuvan muuttoliikkeen yltyminen, jotka omalta osaltaan rasittai-sivat julkista taloutta.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tuskin hyväksyy yhteiskunnallisen eri-arvoisuuden voimakasta kasvua. Mikäli näin on, kaikille aktiivisen työvoi-mapolitiikan lohkoille, mukaan luettuna julkisen sektorin tukityöllistäminen,löytyy oma tehtävänsä. Kysymys kuuluukin, mikä on aktiivisen työvoimapo-litiikan paras mahdollinen koostumus ja taso muuttuvilla työmarkkinoilla?Vastauksen löytämiseksi tarvittaisiin pikaisesti kiihkotonta keskustelua työ-voimapolitiikan toimintaympäristöstä ja tehtävistä. Luonteva lähtökohta onarvioida työvoimapolitiikalle asetettujen erinäisten tavoitteiden keskinäistäpainotusta. Viimekädessähän työvoimapolitiikkaan uhrattujen varojen koh-dentaminen on aina poliittinen päätös, johon vaikuttavuustutkimukset voi-vat parhaimmillaankin antaa vain joitain suuntaviivoja.n

34

TUPO-VAIKEUKSIA EDESSÄ?

TUPO-sopimukset, perustuivatpa ne kokonaisratkaisuihin tai liittokohtai-siin sopimuksiin, ovat harvoin syntyneet kivuttomasti. Ainakin minulle olisiyllätys, jos syksyn TUPO-kierroksesta tulisi helppo.

Keskeinen ongelmien lähde on tämän vuosikymmenen talouskehitys. La-man takia 1990-luku jää suomalaiseen taloushistoriaan poikkeuksellinen ajan-jaksona. Seuraavan tulopoliittisen kokonaisratkaisun muodostamista han-kaloittaa kuitenkin erityisesti laman jälkeinen aika, joka myös on ollut epäta-vallinen. Sitä on luonnehtinut massatyöttömyyden yhdistyminen suuriin eroi-hin toimialoittaisessa tuottavuuskehityksessä eli palkanmaksuvarassa.

Palkansaajapuolella yhteisvastuu on kuvastunut siten, että massatyöttömyy-den vallitessa palkkatavoitteista on tingitty myös niillä toimialoilla, joilla työntuottavuuden ripeä kasvuvauhti olisi mahdollistanut toteutuneita palkanko-rotuksia suuremmatkin korotukset kansantalouden kokonaiskehityksen niistäkärsimättä. Hyviä esimerkkejä tällaisista toimialoista ovat metsä- ja metalli-teollisuus.

Lopputulos maltillisesta palkkakehityksestä on ollut se, että tulonjako työnja pääoman välillä on 1990-luvulla muuttunut rajusti pääoman hyväksi. Täl-lä hetkellä palkansaajien osuus kansantulokakusta on huomattavasti pienempikuin kymmenen vuotta sitten (ks. kuvio).

Jossakin vaiheessa raja kuitenkin tulee vastaan. Jos vastuun kantaminen joh-taa siihen, että jotkut muut osapuolet pääsevät nauttimaan toisten vastuun-tunnon synnyttämistä hedelmistä, edellytykset yhteisvastuun jatkumiselleyhteiskunnassa heikkenevät oleellisesti. Juuri nyt elämme aikaa, jolloin onhyviä perusteita väittää joidenkin ihmisten taloudellisen menestyksen johtu-van toisten ihmisryhmien “liiallisesta” vastuuntunnosta. Pörssikurssien nou-sulla ja optioilla rikastumisella on kytkentä myös tulopolitiikkaan.

En väitä kansantulokakun suuruuden olevan riippumaton sen jakotavasta.Palkansaajatkin voivat yrittää ahnehtia kakusta niin suuren osan, että loppu-tuloksena on aiempaa pienempi kakku. Väitän, että kakku olisi viime vuosi-na voitu jakaa oikeudenmukaisemmin kakun koon pienentymättä.

Kuvio. Palkkojen ja työnantajien sosiaalivakuutusmaksujen osuus yrittäjätoi-minnan arvonlisäyksestä 1980–1998

Pekka Sauramo13.8.1999

35

Siksi on ymmärrettävää, että esimerkiksi joidenkin ammattiliittojen johto-henkilöiden halu olla mukana muodostamassa yhteisvastuuta osoittavaa kes-kitettyä tulopoliittista ratkaisua on tällä hetkellä varsin vähäinen.

Mitkään oikeudenmukaisuusnäkökohdat eivät myöskään puolusta näkemystä,jonka mukaan uudessa keskitetyssä ratkaisussa palkansaajien ostovoimankasvun tulisi perustua oleellisilta osiltaan tuloverotuksen keventämiseen. Seon tällä hetkellä työnantajien keskeinen tavoite. Koska palkkatulot ovat tär-kein verotulojen lähde, työnantajien linjaus on tietysti ymmärrettävä. Yhtäymmärrettävää on se, ettei palkansaajaliikkeen tule hyväksyä tällaista linja-usta. Eihän pelkkä veroporkkanan saaminen kasvattaisi palkansaajien saa-maa osuutta kansatulokakusta.

Syksyn TUPO-kierroksen aikana keskusteltaneenkin kansantulokakun oi-keudenmukaisesta jakamisesta enemmän kuin kertaakaan aiemmin tällä vuo-sikymmenellä. Se olisi ainakin palkansaajien etujen mukaista.n

36

TYÖMARKKINOIDEN MULLISTUKSIA

Suomalaisessa työelämässä on tapahtunut suuria muutoksia. Lama-aikanatyöttömyysaste nousi lähes 16 prosenttiin. Työttöminä on edelleen 270 000ja muita työmarkkinoiden ulkopuolelle pudonneita 200 000. Hallitusohjel-massa otettiin tavoitteeksi työllisyysasteen nosto nykyisestä 63,5 prosentista70 prosenttiin vuoteen 2003 mennessä. Työllisyysasteen nosto edellyttää noin38 000–58 000 uutta työllistä vuosittain eri laskutavoista riippuen. Jos tässäonnistutaan, valtaosa sadasta tuhannesta alle 55-vuotiaasta ansiosidonnais-ta tukea nauttivasta lyhytaikaisesti työttömästä työllistyy. Lisäksi työmarkki-noille palaa ihmisiä. Työvoiman tarjonta on ollutkin runsaassa 30 000 kas-vussa tänä vuonna. Suuri kysymys työllisyydenhoidossa on kuitenkin, riit-tääkö taloudellinen kasvu vai tarvitaanko rakenteellisia muutoksia.

Tutkimusten mukaan reaalikoron nousu 7 prosenttiyksikköä lähes neljäksivuodeksi 1989–1992 ja siitä seuranneet yritysten rahoitusvaikeudet selitti-vät työttömyyden kasvua 150 000:lla. Laman aikana alentunutta myyntiävastasi alemmat ostot, palkat ja vuokrat. Yritysten kokonaistulokset kääntyi-vät huomattavan tappiollisiksi vasta yritysten velanhoitokulujen rajun nou-sun ansiosta. Erityisesti suuret yritykset irtisanoivat rahoitusongelmissaansankoin joukoin väkeä, samalla kun – toisin kuin muissa OECD-maissa –palkkataso ei ole erityisen korkea verrattuna pieniin yrityksiin.

Rahoituskustannusten nousu aiheutti myös konkurssien kaksinkertaistumi-sen lisäten irtisanottuja 70 000:lla. Näin päästään arvioon, jonka mukaanlähes puolet työttömyydestä seurasi yritysten rahoitusvaikeuksista. Vastaavailmiö on näkynyt toisin päin nopean taloudellisen kasvun vuosina vuoden1994 jälkeen. Työllisyys on parantunut korkotason laskiessa ja yritysten ra-hoitusrakenteen parantuessa. Voidaan olettaa, että pääomamarkkinoiden ra-kenneuudistuksissa saavutettu vakauden tila ja alhaiset korot raha- ja ta-lousliitossa ovat edelleen erittäin tärkeä tekijä työllisyyden hoidossa. Korko-jen hypähtäessä ylös työttömyyden hoito kävisi hyvin vaikeaksi.

Myös työmarkkinoilla on tapahtunut rakenteellinen uudistus, kun yrityksis-sä on omaksuttu uusia palkkaustapoja. Tähän saakka tulos- ja voittopalkkiotovat olleet Suomessa vähäisemmät kuin muissa maissa. Viime vuonna palk-kasumma kasvoi 7,4 prosenttia ja työpanos 1,6 prosenttia. Näiden erotuskuvaa keskimääräistä ansioiden reaalista kasvua, 5,8 prosenttia, joka roi-masti ylittää säännöllisen työajan tulojen 3,6 prosentin kasvun. Kun raken-teelliset tekijät ovat tästä ehkä puoli prosenttiyksikköä, voidaan päätellä ettäansioiden kasvusta huomattava osa, ehkä noin 1,5 prosenttiyksikköä, selit-tyy tulospalkkioiden lisääntymistä. Tulos- ja voittopalkkiot ovat siten keskei-siä palkkakehitystä määrääviä tekijöitä. Voi olla, että tänä vuonna tulospalk-kiot selittävät palkankorotuksista jopa suuremman osan kuin sopimuskoro-tukset, jotka ovat 1,6 prosenttia. Teollisuudessa tulospalkkiojärjestelmienpiirissä onkin jo lähemmäs puolet työntekijöistä ja ne yleistyvät palvelusek-torilla. Lomautuksilla ja paikallisilla palkanalennuksilla kunnissa sen sijaanalennettiin ansioita keskimäärin 1 prosentti viime vuonna.

Tulos- ja voittopalkkiot eivät kuitenkaan ole rakenteellinen ratkaisu nykyi-siin työttömyysongelmiin. Tulospalkkioiden tarkoituksena on paremminkintyön tehokkuuden kasvu kuin lisätyölliset. Tutkimusten mukaan suora työl-lisyysvaikutus on negatiivinen varsinkin silloin kun tulospalkkiot ovat suu-ria. Sekä pääomamarkkinoiden että työmarkkinoiden rakenteellisten uudis-tusten seurauksena sen sijaan on, että taloudellisen kasvun työllisyysvaiku-tukset korostuvat.

Talouskasvun on pysyttävänä ripeänä, jotta palkkojen kasvu ei ylitä tuotta-vuuden kasvuastetta, joka viime vuonna oli alempi 3,1 prosenttia. Euroopan

Hannu Piekkola24.6.1999

37

ydinmaissa Saksassa ja Ranskassa palkat nousevat sen sijaan tällä hetkellävain noin kahden prosentin vuosivauhtia. Inflaationhillinnässä olisi olennaista,että palkkatasomme ei nouse olennaisesti enemmän kuin euroalueella keski-määrin tai ylitä tuottavuuden kasvua. Tähän tarvitaan työmarkkinoilla edel-leen koordinoitua yhteistyötä, eikä liittokohtaista kilpailua palkankorotuk-sista. Avainasemassa ovatkin tulevat tuponeuvottelut, joissa on tavalla taitoisella seurattava Euroopan yleistä palkkakehitystä. Tosin tuottavuuden no-peampi kasvu sallii myös hieman muuta Eurooppaa korkeammat palkanko-rotukset.

Taloudellisen kasvun merkitystä lisännee vielä Pohjoismainen ja manner-Eu-roopalle tyypillinen työn tuottavuuden samankaltaisuus teollisuus- ja palve-lualoilla. Tästä syystä työllistämisessä ei voida nojata halvan työvoiman run-saaseen käyttöön kuten anglo-saksisissa maissa. Yhdysvalloissa, Englannis-sa ja Japanissa palvelusektori on työllistävä, mutta myös tuottavuus on alhai-nen. Sen sijaan manner-Euroopassa ja Pohjoismaissa tuottavuuserot teolli-suuden ja palvelualojen välillä ovat hämmästyttävän pienet.

Toimivat työmarkkinat Suomessa eivät edellytäkään alhaisen tuottavuudenpalvelusektoria, vaan tehokkuutta kaikilla toimialoilla. Tämä on tärkeää myössilloin, kun halutaan pitää tulonjako mahdollisimman tasaisena. Verotuk-selliset keinot progressiivisuuden kiristämiseen ovat rajalliset, kun progres-sio on jo korkeampi kuin missään muussa maassa. Tosin palkkaverotuksenalenemisella tuetaan työintensiivistä palvelualaa suhteessa pääomavaltaiseenteollisuuteen. Palvelualojen työn kysynnän ja työmarkkinoiden tukeminenlieneekin toinen tukijalka yleisen talouskasvun ohella työllisyyden hoidos-sa.n

38

REPEÄÄKÖ SUOMI KAHTIA?

Lehdistössä on viljelty uhkakuvaa Suomen pirstaloitumisesta. Väitteen mu-kaan vilkas muuttoliike pääkaupunkiseudulle ja maaseudun tyhjentyminenaiheuttavat väestön pakkaantumisen Etelä-Suomen kasvukeskuksiin. Samastaaiheesta keskusteltiin 1950-luvulla. Rakennemuutos oli kiistatta voimakas,mutta pahimmat uhkakuvat unohdettiin historian roskakoppaan. Ongelma-na väitteessä on se, että keskustelussa unohdetaan tyystin muuttoliikettä ta-sapainottavat tekijät. Asuntojen hinnat ovat nousseet eniten Etelä-Suomenja rannikon kasvukeskuksissa kansantalouden elpyessä 1990-luvun alun sy-västä lamasta. Toisaalta monet ostivat omistusasunnon myös syrjäseuduilla1980-luvun lopun “hulluina vuosina”. Asunnon myyminen nykyisellä hinta-tasolla tuottaisi huomattavia menetyksiä syrjäseuduilla, jolloin pääomatap-pioiden mahdollisuus omistusasunnon vaihdosta jarruttaa edelleen muutto-liikettä Itä- ja Pohjois-Suomesta Etelä-Suomen ja rannikon kasvukeskuk-siin. Tuloksena voi olla muuttoliikkeen näivettyminen ja toisaalta se, etteimuuttoliike kykene tasapainottamaan työmarkkinoiden alueellista epätasa-painoa. Uudenmaan nouseva hinta- ja vuokrataso heikentää alueelle suun-tautuvaa muuttoliikettä, jolloin pahimmat uhkakuvat väestön pakkaantumi-sesta Etelä-Suomeen eivät tule toteutumaan, … ja eikö kaupungeissa olemuka eläväistä asua?n

Petri Böckerman16.5.1999

39

OVATKO HENKILÖSTÖRAHASTOTHISTORIAA?

Henkilöstörahastolaki uudistettiin vuonna 1997 yhteistyössä työmarkkina-järjestöjen kanssa. Sijoitukset henkilöstörahastoihin tulivat yrityksille ja työn-tekijöille edullisemmiksi kuin suoraan palkan päälle maksetut voittopalkki-ot. Samalla rahasto-osuuksien nosto-oikeutta aikaistettiin puoleen entisestäajasta eli viiteen vuoteen.

Uusi laki lievensi myös henkilöstörahastojen verotuskohtelua. Työntekijänrahastosta nostamasta osuudesta ja rahaston ylijäämästä viidesosa on nytverovapaata. Ylimenevää osaa verotetaan normaalina ansiotulona. Uusi lakitarjoaakin rahastojen piiriin kuuluville työntekijöille entistä paremman mah-dollisuuden “jaksottaa palkkatulojaan” viiden vuoden jaksolle. Voidaanhanhenkilöstörahastoihin koottuja varoja pitää työntekijöiden osuutena yrityk-sen tuloksesta ja näin ollen osana sovittua ja ansaittua palkkaa.

Yrityskohtaiset henkilöstörahastot eivät ole kuitenkaan kovin yleisiä. Henki-löstörahastoja on vain noin neljäkymmentä ja niiden piirissä on vajaat sata-tuhatta työntekijää. Rahastojen yhteenlaskettu pääoma on runsaat miljardimarkkaa. Valtaosa näistä rahastoista kuuluu suuriin pörssiyhtiöihin.

Kaksi suurta metsäteollisuusyritystä ovat päättäneet lopettaa henkilöstöra-hastonsa eli rahastojen edellyttämän voittopalkkioiden maksamisen. Tämäon vähentänyt yleisesti työnantajien kiinnostusta henkilöstörahastoihin. Nii-den sijasta erilaiset käteisenä maksettavat tulos- ja voittopalkkiot ovat yleis-tyneet. Viime mainittujen palkitsemistapojen merkitystä on korostettu sekäkannustimina että palkanmuodostuksen joustavuuden lisääjinä. Joissain yri-tyksissä on käytössä molemmat palkitsemisjärjestelmät rinnan. Näiden li-säksi monilla pörssiyhtiöillä on käytössä myös johdon optiojärjestely, mikäyhä useammin kattaa koko henkilöstön.

Työntekijöiden suhtautuminen tulos- ja voittopalkkioihin henkilöstörahas-tojen vaihtoehtona vaihtelee yritysten sisällä. Yleensä toimihenkilöt ja nuorettyöntekijät suosivat suoraan palkan päälle maksettavia tulos- ja voittopalkki-oita. Sen sijaan työntekijät ja yleensä varttuneempi henkilökunta kannattaahenkilöstörahastoja. Suhtautumiseen vaikuttaa paitsi asema yrityksessä, myöstyöntekijän elämäntilanne. Perheen perustamisvaiheessa olevat nuoret työn-tekijät tarvitsevat lisäpalkan nyt eikä viiden vuoden kuluttua.

Yrityskohtaiset henkilöstörahastot voivat toimia yrityksen kannattavuudenvaihteluita tasaavina puskureina. Hyvän kannattavuuden aikana osa yrityk-sen voitosta ja palkanmaksuvarasta voidaan siirtää henkilöstörahastoon. Kan-nattavuuden heiketessä tehdään taas vähemmän tai ei lainkaan siirtoja ra-hastoon. Työntekijöiden palkkoihin tällä ei ole vaikutusta, ainoastaan heidänodotettuun rahasto-osuuteensa.

Henkilöstörahastojen avulla yritys voi myös sitouttaa työntekijänsä omistaji-en tavoitteisiin. Osallistuminen yrityksen tuloksen jakoon ja omistamiseenon omiaan lisäämään työntekijöiden sitoutumista yrityksen tavoitteisiin jalisäämään työmotivaatiota. Samalla työntekijät osallistuvat riskin jakamiseenmutta saavat vastapainoksi turvatumman työpaikan.

Erilaiset uudet henkilöstön palkitsemistavat eivät välttämättä ole toisensapoissulkevia vaihtoehtoja. Mikä sopii yhteen yritykseen ja yhdelle toimialal-le, ei välttämättä sovi kaikille. Palkitsemisjärjestelmien tuleekin olla yrityk-sen ja sen henkilöstön tarpeiden pohjalta räätälöityjä. Mitään yleistä malliaei ole.

Tuovi Allén16.4.1999

40

Erilaisilla palkitsemistavoilla voidaan myös tähdätä erilaisiin tavoitteisiin. Josyritys pyrkii sitouttamaan henkilöstönsä yrityksen tulostavoitteisiin, saattaakoko konserniin tulokseen sidottu voittopalkkio olla paras vaihtoehto. Sensijaan henkilöstöoptiot ja yrityksen pörssiarvon kehitys voivat olla yksittäi-selle työntekijälle liian etäinen, toimiakseen kannustimena. Jos yritys kuiten-kin tekee optiojärjestelyjä, olisi ne syytä ulottaa koko henkilöstöön. Optio-han ei ole ansaittua tuloa vaan oikeus ostaa yrityksen osakkeita alihintaan.Vasta option realisoiminen tuo tuloa – jos tuo.

Henkilöstörahastojen keskeinen merkitys on yrityksen vakauden ja jatku-vuuden turvaaminen. Henkilöstörahastot voivat myös olla tarpeellisia suh-dannehäiriöiden tasaajina etenkin avoimen sektorin yrityksissä. Mikään eiestä perustamasta henkilöstörahastoja myös suljetun, kotimarkkinasektorinyrityksiin. Myös julkisiin yhtiöihin ja liikelaitoksiin voidaan perustaa henki-löstörahastoja siinä, missä yksityisiinkin.

Työmarkkinajärjestöt ovat yhteisesti sopineet, että henkilöstörahastojen jatulospalkkauksen merkitys yrityksille ja työntekijöille selvitetään. Samallaon todettu, että näiden ei tarvitse olla toistensa vaihtoehtoja vaan ne voivatolla rinnakkain käytössä. Edellinen hallitus käynnistikin asian valmistelun,ja uusi eduskunta saa parhaassa tapauksessa käsiteltäväkseen lainmuutok-sen, jolla erilaisia henkilöstön kannustamis- ja palkitsemistapoja kehitetäänyhä paremmiksi.

Henkilöstörahastot eivät ole mennyttä historiaa. Historiaan ne voivat kui-tenkin jäädä uudistuvana palkitsemistapana ja työntekijöiden kannustime-na.n

41

VEROT, MENOT JA TYÖLLISYYS

Palkansaajien kannalta verojen alentaminen on aina tervetullutta. Voidaanajatella, että kun työttömyysmenoja ja pankkitukea jouduttiin aikanaan ra-hoittamaan verotusta kiristämällä, veroastetta voitaisiin laskea sitä mukaakuin työllisyys paranee ja työttömyysmenot vähenevät. On vaadittu tätäkinsuurempaa verotuksen keventämistä ja julkisten menojen karsintaa. Suuriosa ihmisistä kantaa kuitenkin huolta julkisista palveluista ja sosiaalivakuu-tuksesta, mikä näkyi myös eduskuntavaalien tuloksessa. Radikaalia tulove-roasteen alentamista ja julkisten menojen supistamista esittänyt puolue kär-sikin murskatappion.

Veroasteen alentamista on esitetty yhdeksi keskeisimmäksi keinoksi paran-taa työllisyyttä. Mikä on loppujen lopuksi verotuksen ja työllisyyden välinenyhteys? Suosittu selitys työllisyyden ja verotuksen yhteydestä painottaa työ-voiman tarjontaa ja tuloloukkuja. Sen mukaan verot kaventavat nettopalkanja työttömyysturvan eroa, mikä vähentää halukkuutta hakeutua työmarkki-noille. Tämä ei kuitenkaan voi selittää 1990-luvun massatyöttömyyttä. Oli-sihan 1980-luvun lopullakin ollut mahdollista keinotteleminen työttömyys-korvauksen ja toimeentulotukien varassa.

Toisen selityksen mukaan työttömyyteen saattaa myös tottua niin, että työnhakuun ei lähdetäkään kovin hanakasti, jos toimeentulo on työttömänäkinkohtuullinen. Keskivertotyötön ei kuitenkaan ole niin lyhytnäköinen, ettätietoisesti valitsisi työttömyyden ja jäisi paitsi koulutuksesta ja työkokemuk-sesta sillä seurauksella, että koko loppuelämän toimeentulo heikentyisi.

Varteenotettavampi selitys verotuksen ja työllisyyden välisestä yhteydestä pai-nottaa verojen vaikutusta palkkavaatimuksiin. Tämän selityksen mukaan työt-tömyys on luonteeltaan lähinnä tahatonta. Verot nostavat ammattiliittojenpalkkavaatimuksia. Tämä taas nostaa työn hintaa ja rajoittaa työvoiman ky-syntää heikentäen työllisyyttä.

Onko siis työttömyyden ja pankkituen nostama veroaste suistanut taloudenkorkean veroasteen loukkuun, joka ylläpitää korkeaa työttömyyttä? Jos näinon, työttömyys on rakenteellista. Tämäkin selitys on ongelmallinen ja sitä onjäsennetty kovin pelkistetyssä viitekehityksessä, missä julkisilla menoilla eiedistetä lainkaan palkansaajien hyvinvointia. Tämä malli kuvaa lähinnä Ro-bin Hoodin ja Jaakko Ilkan aikaisia kuningaskuntia, jossa verot joivat köy-hän verta. Julkisten menojen vaikutus palkkavaatimuksiin tulisikin ottaa erik-seen huomioon.

Ehkä seuraava esimerkki tekee asiasta ymmärrettävämmän. Minulle soittitaannoin helsinkiläinen asianajaja, joka oli saanut selvittääkseen lapsen huol-tajuuskiistaa. Isä oli amerikkalainen ja äiti suomalainen. Elatusmaksun mää-räämiseksi isä oli tehnyt selvityksen veronjälkeisistä tuloistaan. Yhdenmu-kaistaakseen oman amerikkalaisen “veronjälkeisen” tulonsa isä oli lisännyt“veroihin” sellaiset toimeentulon kannalta välttämättömät menot, jotka Suo-messa kustantaa julkinen taho. Näitä olivat muun muassa sairaus- ja eläke-maksuissa. Tällä tavalla korjattu “amerikkalainen” veroaste oli noussut lä-helle Suomen korkeampaa veroastetta. Laskelmaa oli esitelty myös USA:nsuurlähetystössä, missä sitä ei ymmärretty. Laskelma kyseenalaistikin jo sel-laisenaan USA:n järjestelmän usein väitetyn paremmuuden.

Logiikka on tässä tapauksessa kuitenkin selvä. Jos me Suomessa alennam-me veroja alentamalla palkansaajaperheiden toimeentuloa, nostaa tämä osal-taan palkkavaatimuksia. Verojen ja julkisten menojen samanaikaisen alenta-misen vaikutus palkkavaatimuksiin ja työn hintaan voi siten olla lähes nolla.Loppujen lopuksi varsin suuri osa julkisista menoista vaikuttaa joko suoraan

Eero Lehto24.3.1999

42

tai välillisesti palkansaajan toimeentuloon. Tällä en tarkoita vain merkittävääosaa julkisista palveluista vaan myös sellaisia tulonsiirtoja kuin lapsilisät, an-sioeläketurva ja opintotuki.

Jos esimerkiksi opintotukea leikataan on selvää, että pitkälle koulutettujenpalkkavaatimukset ja palkat nousevat suhteessa muhin ryhmiin. Myös an-siosidonnaisen eläketurvan heikentäminen johtaa vaatimuksiin lisäpalkasta,jotta voitaisiin rahoittaa vapaaehtoisia lisäeläkkeitä. Ei olekaan itsestään sel-vää, että esimerkiksi veroasteen alennus ja siihen liittyvä julkisten menojensopeutus parantaisi työllisyyttä. Kuka uskoo, että ottamalla taas käyttöönverotuksen lapsivähennys ja alentamalla lapsilisiä, voidaan parantaa palkka-vaatimusvaikutuksen kautta työllisyyttä? Veroaste alenee, mutta miksi tyy-tyä pienempään palkkaan, jos lapsilisät vastaavasti pienenevät.

Julkisten menojen tarkoitus voi olla moninainen. Yksi pyrkimys on tasoittaaverotuksen avulla tuloeroja ja taata tulonsiirroilla vähimmäisturva iille, jotkaeivät pysty itse hankkimaan elatustaan. Tämän elementin poistaminen an-taisi kyllä mahdollisuuden alentaa veroja ja menoja siten, että myös palkka-vaatimukset pienenisivät. Tuolloin työvoiman kysyntää vahvistettaisiin syr-jäytyneiden, kaikkien köyhimpien kustannuksella. Jos joku haluaa kulkeatätä tietä, siitä olisi rehellisesti kerrottava. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että nejotka ajattelevat vain omaa etuaan, ovat onnistuneet pukemaan aikeensa jon-kinlaiseen yhteisen hyvän viittaan.

Aineksia tähän näytelmään, jossa köyhät on taas saatu näyttämään ahneiltaja kateellisilta sekä rikkaat oman edun tavoittelijat hyväntekijöiltä, on saatumyös taloustieteen puolelta. Yleinen viitekehys työllisyysvaikutusten analy-soimiseksi on karkea yksinkertaistus. Se ei ota huomioon sitä, että julkisetmenot lisäävät myös palkansaajien hyvinvointia. Myös verojen työllisyysvai-kutusta mittaavaan tutkimukseen on syytä suhtautua varauksella. Näissä las-kelmissa keskimääräistä veroastetta on pidetty palkkatason nousun syynä,mikä puolestaan selittäisi työn hintaa ja työllisyyttä. Mutta jo tuloverojenprogression aikaansaama vaihtelu palkkatason ja keskimääräisen tulovero-asteen välille heikentää tätä selitystä. Vaikeuksia tuo myös veroasteen ja työl-lisyyden välinen automatiikka. Negatiivinen työllisyysshokki laskee myösveroastetta.

Tietysti on myös sellaisia julkisia menoja, jotka eivät vaikuta palkansaajientoimeentuloon eivätkä tulonjakoon. Populistit puhuvat tarpeesta supistaa jul-kista byrokratiaa pystymättä kuitenkaan konkretisoimaan sen tarkemmin,miten supistus voidaan toteuttaa vaarantamatta julkisen hallinnon toiminta-kykyä tai palvelun laatua. Tuottavuutta on toki aina pyrittävä nostamaan,mutta niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella kokonaistuottavuuden pa-rantaminen ei voi edetä nopeasti ilman, että toiminnan laatu heikkenee. Jopyrkimykset rationalisoida sairaalahallintoa ovat osoittaneet, miten vaikeaon tehostaa toimintoja tuntuvasti ja nopeasti ilman, että vaikutetaan palve-lun laatuun.

Puolustusmenot ovat hyvä esimerkki niistä menoista, jotka eivät vaikuta pal-kansaajien toimeentuloon. Näiden menojen tarpeellisuutta on tosin arvioi-tava jostain muusta lähtökohdasta kuin työllisyysvaikutusten näkökulmasta.Ne jotka kiihkeimmin ajavat tuloveroasteen tuntuvaa alentamista ja julkistenmenojen samanaikaista supistamista työllisyyden edistämiseksi, olisivat voi-neet kiinnittäneet huomion juuri asehankintoihin. Jos veroastetta alennet-taisiin ja asehankintamäärärahoja leikattaisiin, työn hinta alenisi ja se taaslisäisi työvoiman kysyntää. Suurten menoleikkausten esittäjien listalta puut-tuu kuitenkin vaatimus juuri näiden määrärahojen karsimisesta, mikä antaaaiheen epäillä leikkauslistojen esittäjien perimmäisiä motiiveja. Ettei vainkysymys olisi ahtaasta omasta edusta ja valmiudesta edistää sitä huonompi-osaisten kustannuksella?n

43

EUROALUE TÖRMÄYSKURSSILLA?

Viime kuukausien tiedot Euroopan taloudellisesta tilanteesta ovat huoles-tuttavia. Kasvu on hidastunut. Tätä vuotta koskevia arvioita on korjattu alas-päin. Saksassa työttömyys on kääntynyt uudelleen nousuun. Epävarmuu-den maailmalla jatkuessa nämä tiedot kylmäävät sydäntä. Kansainvälisen ta-louden pelastuminen todella pahalta romahdukselta näyttää olevan tänäkinvuonna lähinnä Yhdysvaltojen varassa. Pohjoisamerikkalaiset selvisivät vii-me syksynä taas kerran odotettua paremmin maailmantalouden levottomuuk-sista. Mutta tämä elämänlanka ohenee kuukausi kuukaudelta. Mitä pidem-pään näet kotitalouksien velkaantumiseen ja vaihtotaseen alijäämän paisu-miseen perustuva kasvu Yhdysvalloissa jatkuu, sitä vaikeammaksi käy vält-tää jyrkkää käännettä alaspäin – ennemmin tai myöhemmin.

Koko maailmantalouden vakaus tarvitsee nyt kipeästi Euroopan kasvun no-peutumista. Euroopalla pitäisikin olla tähän mitä parhaimmat edellytykset:sen vaihtotase on vahvasti ylijäämäinen, inflaatio hidastuu ja avautuvia työ-paikkoja malttamattomina odottavia työttömiä on kosolti.

Mutta Eurooppa ei vain saa omaa konettaan käyntiin. Kysymys on osaltaantalouspoliittisesta neuvottomuudesta. Nyt näyttää siltä, että tämä Euroop-paa pitkään vaivannut halvaustila uhkaa heti alkuunsa myös omia talouspo-liittisia instituutioitaan vasta pystyttävää euroaluetta.

Euroopan keskuspankin johto ja suurten euromaiden valtiovarainministerit,ennen kaikkea Saksan Oskar Lafontaine, ovat joutuneet eskaloituvaan sa-nasotaan siitä, mitä Euroopan talouspolitiikassa nyt pitäisi tehdä ja kenen onvastuu kasvun laantumisesta. Tämä sanaharkka voi johtaa siihen, että kokoyritys Euroopan piristämiseksi jää tekemättä – tai siihen ryhdytään pakonedessä vasta sitten kun on jo liian myöhäistä.

Euroopan keskuspankin taholta väitetään, että heidän rahapoliittisina ilma-puntareina käyttämänsä indikaattorit, rahamäärän kasvu ja inflaatio, pysy-vät hyvin ennalta asetettujen ohjearvojen puitteissa eikä rahapolitiikan ke-ventämiseen siten ole syytä. Näin on. Mutta toisaalta voi väittää, että nämäilmapuntarit ovat tässä tilanteessa kovin karkeita. Eurovyöhykkeestä aluees-ta vasta luodaan yhtenäistä raha-aluetta eikä meillä oikein ole tietoa siitä,mille kannalla eri raha- ja luottosuureet sillä asettuvat. Inflaatio taas on nytniin alhainen, että sen liikkeet ovat kovin jäykkiä ja hyvinkin erilainen tuo-tanto- ja työllisyyskehitys on mahdollista inflaatiolukujen juurikaan hievah-tamatta.

Tämä rahapolitiikan ilmapuntareiden epäluotettavuus on havaittu Euroo-pan keskuspankissakin. Siellä on ryhdytty etsimään uusia perusteluja sille,miksi korkoon ei nyt tarvitsisi puuttua. On alettu väittää, että kasvun esteetovatkin rakenteellisia. Työttömyys johtuu ennen kaikkea jäykistä työmarkki-noista ja pelko budjettialijäämien kasvusta pitää rahoitusmarkkinat varpail-laan. Euroalueen hallitusten pitäisi siis saneerata budjettinsa ja toteuttaa työ-markkinoiden rakenteelliset uudistukset ennen kuin rahapolitiikassa voidaanliikkua.

Tällainen selittely ei ole suinkaan omiaan selventämään rahapolitiikan lin-jauksia. Vielä huolestuttavampaa on, että se on omiaan vain ärsyttämäänsanasodan toista osapuolta, suurten euromaiden valtiovarainministereitä.

Lafontaine onkin jo ehtinyt uhata, että ellei korkoja alenneta, on hallitustenkevennettävä finanssipolitiikkaansa ja tingittävä budjettialijäämien supista-mistavoitteistaan. Hän ei sano, mitä tehdään, jos alijäämät paisuvat yli vaka-us- ja kasvusopimuksen sanktiorajojen. Mutta sanktioista päättäminenhänon valtiovarainministereiden asia.

Jukka Pekkarinen16.2.1999

44

Jos finanssipolitiikkaa todella alettaisiin Euroopassa nyt löysätä, EKP voisipuolestaan todeta olleensa oikeassa epäilyissään hallitusten löysäkätisyydes-tä. Se ehkä alkaisi nostaa korkoa. Euron kurssi vahvistuisi. Euroopassa al-kaisi suurten budjettialijäämien ja kasvavan työttömyyden kierre, jonka syn-nyttämä katkeruus ei suinkaan helpottaisi rakenteellisten ongelmienkaan rat-kaisemista.

Euroalue voi vahvistaa taloudellisen kasvun edellytyksiä tehokkaimmin jakestävimmin juuri sillä samalla reseptillä, jonka Lipposen hallitus pani täy-täntöön Suomessa. Hallitukset sitoutuvat rakenteellisten budjettialijäämienpoistamiseen samoin kuin rakenteellisiin uudistuksiinkin. Keskuspankilla ontällöin parhaat mahdolliset edellytykset sysätä kasvu liikkeelle alentamallakorkoa. Kasvun nopeuttaminen helpottaa puolestaan niin budjettisaneera-usta kuin rakenteellisten reformien toimeenpanoakin.

Mutta tämän hyvän kierteen edellytyksenä on, että keskuspankki ja hallituk-set ovat yhteistyökykyisiä ja luottavat toisiinsa. Hallitusten on tiedettävä, ettäkeskuspankki todella ampuu pallon maaliin jos he kerran asettavat sen pil-kulle. Keskuspankin on puolestaan saatava riittävät takeet siitä, ettei pallonsisään ole piilotettu kiveä.

Tämä raha- ja finanssipolitiikan yhteensovittamisen ongelma on unohdettuMaastrichtin sopimuksesta – tietyissä olosuhteissa ihan hyvin toimivaa va-kaus- ja kasvusopimusta lukuunottamatta. Euroopan keskuspankki näyttäätulkitsevan itsenäisyytensä niin pyhäksi ettei se voi sotkea käsiään hallitustenkanssa tehtäviin sopimuksiin. Tämä on paradoksaalista, sillä terve järkihänsanoisi, että juuri keskuspankin itsenäisyys – ja mahdollisuus käyttää ainamyöhemmin korkoasetta jos toinen osapuoli ei pysy ruodussa – tarjoaa sillehyvän selkänojan raha- ja finanssipolitiikan annostusta koskevan yhteisym-märryksen hakemiseksi.

Yhteisen kielen löytymistä ei suinkaan edesauta se, että EKP:n pankkiiritedustavat lujasti 1980-luvun talouspoliittista aatemaailmaa, jossa inflaationjuurimista pidettiin taloudellisen vakauden välttämättömänä ja riittävänä eh-tona. Inflaatio näyttää nyt kyllä nujerretulta, mutta taloudellisen vakauden jatäystyöllisyyden tilaa olemme yhä paitsi. Tarvitsemme uutta ajattelua, jonkasuhteen EKP ei ole, eikä sen suinkaan tarvitsekaan olla, luovin.

Hallitukset käyttävät, mielenkiintoista kyllä, nyt myös uhkauksia saadak-seen EKP:n ruotuun. Finanssipolitiikan keventämisellä pelottelu voi olla osatällaista uhkastrategiaa. Vielä selvemmin sitä edustavat vihjailut siitä, ettäneuvosto voi asettaa euron kurssille vaihtelurajat. Lyömällä kiinni euron kurs-sin neuvosto voi lopettaa EKP:n itsenäisen rahapolitiikan kerralla.

Tällaisiin uhkastrategioihin liittyy omat riskinsä. Toinen osapuoli voi reagoi-da tavalla, jonka seurauksena lopputulos on entistä huonompi. Siksi olisikinparasta, että euroalueen talouspolitiikan johtajat istuisivat pikaisesti ilmansarvia ja hampaita yhteiseen pöytään kasvulukon avaamiseksi. Rahapolitiik-ka, finanssipolitiikka ja rakenteelliset uudistukset on sovitettava yhteen. Pal-loa on pystyttävä pelaamaan samaan maaliin. Maalisyöttö saadaan parhaitenaikaan keventämällä rahapolitiikkaa. Syötön on sitä paitsi tapahduttava pi-kaisesti. Japani on näet ajankohtainen esimerkki siitä, miten rahapolitiikkamenettää tehonsa, jos sen keventämistä odotetaan liian pitkään ja talous ajau-tuu deflatoriseen taantumaan. Tähän on kuitenkin vielä lisättävä: jotta pallosaadaan todella maaliin, on talouspolitiikan muiden toimijoiden liikuttavasyötön tapahtuessa oikeaan suuntaan.n

45

“TYÖREFORMI” JA TYÖMARKKINOIDENSOPEUTUMINEN RAHALIITTOON

Keskustapuolue on esittänyt ns. työreformissaan muutosta palkkaneuvotte-luja koskeviin pelisääntöihin. Ehdotuksen mukaan yrityksissä tulisi aina en-sin neuvotella palkoista paikallisesti ja soveltaa työehtosopimusta yleiskoro-tuksineen vain siinä tapauksessa, että paikallista sopimusta ei synny.

On tietysti hyvä, että myös poliittisessa keskustelussa osoitetaan mielenkiin-toa työmarkkinoiden säännöstöä kohtaan. Työmarkkinoiden pelisäännöt ovatkuitenkin muotoutuneet pitkän ajan kuluessa ja niissä on oma järkensä, jokaei välttämättä avaudu vain poliittisen keskustelun ideologisten iskulauseidenavulla. Niinpä Keskustankin ehdotus vaikuttaa vain puoliksi mietityltä. Siinäei varsinaisesti analysoida nykyisen pelisäännöstön ominaisuuksia eikä eh-dotus oikeastaan sisällä ainuttakaan perustelua sille, että työreformin mu-kainen neuvottelumalli johtaisi korkeampaan työllisyyteen. “Paikallisen so-pimisen” korostaminen tuntuukin ehdotuksessa ensisijaisesti ideologiseltapuheelta eikä se perustu tosiasioiden analyysiin ja punnintaan.

Miten Keskustan ajama neuvottelumalli sitten toimisi? Ehdotus on ylimal-kainen, eikä siinä puhuta lainkaan sellaisesta työmarkkinoiden neuvottelui-hin olennaisesti kuuluvasta asiasta kuin työrauhavelvoitteesta. Onko ehdo-tus tulkittava niin, että työrauhavelvoite olisi – samoin kuin nyt – voimassaheti kun työnantajaliitto ja työntekijäliitto ovat hyväksyneet työehtosopimuk-sen? Tällöin siis Keskustan toivomat paikalliset neuvottelut käytäisiin työ-rauhavelvoitteen alaisuudessa. Toinen mahdollisuus on, että Keskusta tar-koittaa ehdotuksellaan sitä, että paikallisten neuvottelujen aikana ei ole työ-rauhavelvoitetta ja osapuolet voivat paikallisesti turvautua normaaleihin työ-taistelutoimiin kuten lakkoihin ja työsulkuihin.

Jos ensimmäinen vaihtoehto on tosi, työreformi ei itse asiassa millään laillaeroaisi nykytilanteesta. Nytkin osapuolet voivat tietysti paikallisesti sopia ihanmistä tahansa palkasta, kunhan työehtosopimuksen vähimmäistavoitteet täyt-tyvät. “Paikallisten neuvottelujen” lopputulos olisi tietysti sama kuin nytkin:koska työnantaja tietää selviävänsä neuvotteluista maksamalla yleisen pal-kankorotuksen, ja koska työntekijäpuoli ei voi ryhtyä lakkoon, työnantajatietysti tarjoaa palkkojen yleiskorotusta. Työntekijät vaativat tietysti vähin-tään yleiskorotuksen suuruista palkannousua, koska se on joka tapauksessatyöehtosopimuksella taattu. Lopputulos olisi siis täsmälleen sama kuin nyt.

Jos taas työrauhavelvoite ei olisi voimassa, työmarkkinoiden toiminta muut-tuisi mullistavasti. Kaikissa niissä yrityksissä, joissa kannattavuus on hyvä jatyöntekijöillä hyvä neuvotteluasema, palkankorotusvaatimukset nousisivatselvästi. Samalla niitä pönkitettäisiin lakoilla.

Sellaisissa yrityksissä, joissa työntekijöiden neuvotteluasema on huono, työn-tekijät turvautuisivat tietysti työehtosopimukseen, joka Keskustan ehdotuk-sen mukaan olisi kuitenkin perälautana kaikissa tapauksissa.

Keskimäärin siis palkkainflaatio kiihtyisi, palkkataso nousisi, konfliktit li-sääntyisivät ja työllisyys heikkenisi. Keskusta lienee tuskin tarkoittanut tätäehdotuksellaan. Työreformin ongelma on siinä, että se hakee jonkinlaistakompromissia amerikkalaismallisen ja pohjoismaisen neuvottelumallin välil-lä. Sekä teoreettinen että empiirinen tutkimus puoltavat kuitenkin käsitystä,jonka mukaan tällaiset välimuodot toimivat huonosti. Jos Keskusta haluaatodella eroon pohjoismaisesta työmarkkinamallista, sen olisi ajettava työeh-tosopimusten syrjäyttämistä kokonaan ja siirtymistä amerikkalaistyyliseenhajautettuun palkkamalliin. Sellainen tuskin kuitenkaan vastaisi suomalais-ten poliittisia arvostuksia.n

Juhana Vartiainen28.1.1999

46

PIKKUJOULUVIINAT ALENNUSMYYNTIIN?

Alkoholijuomaveron kertymä kasvoi 2 promillea tämän vuoden tammi-loka-kuussa vuoden 1997 vastaavaan ajankohtaan verrattuna. Sitä vastoin arvon-lisäveron osalta vastaava lisäys oli 10 prosenttia, ja tupakkaveronkin kerty-mä kasvoi lähes 4 prosenttia. Onko Suomen kansa raitistumassa, vai onkosyytä haettava verotuksen muutoksista?

Kun Suomessa luovutaan tilapäisistä tuontirajoituksista, uhkaa rajakauppamurentaa alkoholiveropohjan. Veronalennukset on nähty ainoana vaihtoeh-tona tälle. Nämä alennukset on tarkoitus toteuttaa mietoihin juomiin paino-tettuina. Esimerkiksi alkoholiolojen tulevaisuutta selvittänyt työryhmä ei ar-vioinut lainkaan sellaisia vaihtoehtoja, joissa oluen hinta olisi alennettu mui-ta juomia vähemmän. Jo tämän vuoden alusta viinien veroa alennettiin 17prosenttia.

Englannissa alkoholin rajakauppa vapautui aiemmin, vuonna 1993. Tullilai-tos arvioi, että rajakaupan aiheuttamat menetykset olivat ensimmäisenä vuon-na noin 100 miljoonaa puntaa. Tämä vastaa kahta prosenttia alkoholivero-jen kertymästä. Suomessa on esitetty rohkeampia rajakauppaa koskevia en-nusteita, jotka vastaavat jopa kymmentä prosenttia kulutuksesta. Rajakaup-paan liittyvät kustannukset ovat kuitenkin selvästi suuremmat kuluttajilleSuomessa kuin Englannissa.

Voidaanko hinnanalennuksilla pelastaa alkoholin valmisteverokertymä, jokaon noin seitsemän miljardia markkaa vuodessa? Tähän vaikuttaa kotimaas-sa myytävien juomien hintajousto. Suomessa mitatut hintajoustot viittaavatsiihen, että hinnanalennukset pikemminkin vähentävät verokertymää kuinlisäävät sitä. Oluen hintajousto on pienempi kuin muiden juomien. Tästäsyystä ainakaan sen hintaa ei pitäisi alentaa verohelpotuksin.

Kuljetuskustannukset vaikuttavat niin, että rajakauppa vaikuttaa eniten vä-kevien juomien kotimaan myyntiin. Samalla on toki mahdollista, että hinta-jousto nousee tasolle, joka edellyttää niihin kohdistuvien verojen alennusta.Näin käy kuitenkin vasta tuontirajoitusten poistamisen jälkeen. Vastaaviapäätelmiä on tehty myös Englannissa.

Verovapaan myynnin lopettaminen Euroopan Unionin sisäisessä liikentees-sä olisi osaltaan tukkinut veropohjaan kohdistuvaa vuotoa. Intressiryhmienesittämät populistiset vastaväitteet ovat hiljattain saaneet kaikupohjaa myöspoliittisten johtajien taholta. Samalla suunnitelman aikataulu on vaarantu-nut. Suomessa hätiköidyt veroratkaisut ovat vähentäneet valtion tuloja. Senseurauksena jouluviinoja joudutaan rahoittamaan joko menoleikkauksistakärsien tai muita veroja maksaen.n

Ilpo Suoniemi17.12.1998

47

SUOMIKO VENÄJÄN KAUPAN GATEWAY?

Suomesta on 1990-luvun ajan puhuttu Venäjän kaupan gatewayna eli port-tina Venäjän markkinoille. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen avautunutVenäjä nähtiin merkittävänä markkina-alueena länsimaisille tuotteille. Ve-näjän menettäessä merkittäviä Itämeren satamia itsenäistyneille Baltian maille,Suomen uskottiin kehittyvän myös Venäjän ulkomaankaupan tärkeimmäksikauttakulkuväyläksi. Suomen kautta kulkevien liikenneväylien – satamien,maanteiden ja rautateiden – uskottiin tulevaisuudessa välittävän suurimmanosan Venäjän kasvavasta ulkomaankaupasta.

Kauttakulku- eli transitoliikenne Suomen kautta kuitenkin romahti heti 1990-luvun alussa. Tämän jälkeen transitoliikenteen määrässä on ollut suuria vaih-teluja ja huippuvuosi oli 1994. Silloin Venäjän kokonaistransiton määrä oli5,5 miljoonaa tonnia, mikä miltei kokonaan kulki Suomen satamien kautta.Vuonna 1997 Venäjän transiton määrä oli runsaat 5 miljoonaa tonnia, kunSuomen koko ulkomaankaupan määrä satamien kautta oli 71 miljoonaantonnia.

Venäjän vientitransitosta valtaosa on bulkkia, mikä kuljetetaan Venäjältä rau-tateitse Suomen satamiin – pääasiassa Kotkaan, Haminaan ja Kokkolaan.Vientitransiton vähentyminen on ollut voimakkainta nestemäisen bulkin osal-la. Tähän on yhtälailla vaikuttanut Venäjän talouden kehno tila kuin myösBaltian maiden markkinaosuuden kasvu Venäjän transitoliikenteessä.

Baltian maiden satamien kautta kuljetetaan kasvava osuus Venäjän vientit-ransitosta, etenkin öljyä, kemikaaleja, rikasteita ja metalleja. Markkinaosuuk-sien muutos Venäjän transitoliikenteessä on Suomessa johtanut ennen kaik-kea rautatieliikenteen mutta myös joidenkin satamien – etenkin Kokkolan –menetyksiin.

Suomessa vuonna 1997 Venäjän kokonaistransito oli 87 prosenttia huippu-vuoden kuljetusmäärästä. Kuitenkin vientitransito oli vähentynyt 37 prosenttiamutta tuontitransito kasvanut 130 prosenttia huippuvuoteen verrattuna.Viime vuonna viennin ja tuonnin osuudet Venäjän transitoliikenteessä olivatjo melkein tasapainossa, tuonnin osuuden ollessa 40 prosenttia.

Tuontitransito on pääasiassa arvokkaampaa, kulutus- ja kestokulutustava-raa, mikä vaatii kuljetustekniikalta myös enemmän kuin vientitransito. Kunvientitransito hoituu Suomen satamista Venäjälle pääasiassa rautateitse, tuon-titransito kulkee konteissa satamista kuorma-autoilla tai laivayhteydellä Pie-tarin kautta eteenpäin Venäjälle.

Venäjälle menevän transitoliikenteen kehitys on ennen kaikkea riippuvaistaVenäjän taloudellisista oloista. Venäläisten halu hankkia kulutus- ja kesto-kulutustavaroita on omiaan lisäämään tuontitransitoa Suomen kautta, kunVenäjän oma teollisuus ei pysty tuottamaan kysyntää vastaavia tavaroita. Ve-näläisten ostovoima on kuitenkin viime vuosina heikentynyt.

Venäjän tuontitransiton kehitystä hidastavat Venäjän epävakaat raha-olot jayleensäkin rahatalouden kutistuminen vaihtotalouden kasvaessa. Venäjällemenevä tuontitransito myös viipyy Suomen satamissa ja varastoissa entistäpitempiä aikoja, kun vastaanottajalla ei ole riittävästi valuuttaa tilauksen lu-nastamiseen.

Vientitransitossa Baltian maat ovat jo nyt merkittävä kilpailija Suomelle. Sa-maa voi lähivuosina ennakoida tuontitransiton osalta. Baltian maiden sata-mien kautta kulkevasta liikenteestä 50–90 prosenttia on Venäjän transitoa,ja vain vähäinen määrä näiden maiden omaa ulkomaankauppaa palvelevaaliikennettä. Baltian maissa sijaitsee paitsi suuria öljysatamia myös konttilii-

Tuovi Allén30.11.1998

48

kenteeseen erikoistuneita satamia, kuten Riika ja nyttemmin myös TallinnanMuuga.

Onko Suomella mahdollisuuksia vallata nykyistä suurempi osuus Venäjäntransitomarkkinoista? Onko Suomi luonteva kuljetusreitti Venäjän ulkomaan-kaupalle? Vai ovatko puheet Suomesta “Venäjän kaupan logistisena keskuk-sena” ja “sillanpääasemana idän kaupassa” vahvasti liioiteltuja?

Venäjän ja etenkin Pietarin alueen satamat toimivat tällä hetkellä puutteelli-sesti johtuen sekavista omistussuhteista sekä teknisestä ja logistisesta tehot-tomuudesta. Myöskään uudet satamahankkeet Pietarin lähistöllä eivät oleedenneet suunnitelmia pitemmälle johtuen pääasiassa rahoitusvaikeuksista.Sen vuoksi Baltian maat tarjoavatkin varteenotettavan väylän Venäjän tran-sitolle myös lähitulevaisuudessa.

Baltian maiden kilpailuetuna Venäjän vientitransitokuljetuksissa on ennenkaikkea bulkkiin erikoistunut satamakapasiteetti. Konttiliikenteeseen ja kap-paletavaran käsittelyyn investoidaan Baltiassa jatkuvasti, mikä vahvistaa Bal-tian maiden kilpailuasemaa myös Venäjän tuontitransitossa.

Arvata voisi, että Venäjän ulkomaankaupan transitokuljetusten määrä Suo-men kautta tulee jatkossakin säilymään noin 5–10 prosenttina koko ulko-maankaupan kuljetuksista. Venäjän transitoliikenteen varaan ei siten voi las-kea mitään suuria kuljetusalan kasvunäkymiä eikä alan investointeja.

Venäjän transitokulejtusten osuus Suomen koko ulkomaankaupan volyymistaon vähäinen. Rautateille ja kuorma-autoliikenteelle vaihtelut transitoliiken-teessä tuovat ajoittain ongelmia. Suomea ei kuitenkaan näillä näkymin voipitää minään “Venäjän ulkomaankaupan logistisena keskuksena”. Aika näyt-tää, tuleeko Suomesta koskaan sellaista. Se aika voi olla myös tavattomanpitkä.n

49

VOIKO “SE” TAPAHTUA UUDELLEEN?

“Voiko “SE” tapahtua uudelleen?” -otsikolla varustettuja kolumneja on vuo-sien varrella julkaistu eri maissa varmasti paljon. “SE” tarkoittaa luonnolli-sesti vuonna 1929 tapahtunutta suurta maailmanlaajuista pörssiromahdus-ta, jota seurasi pitkään jatkunut maailmanlaajuinen Suuri Lama. Nyt on lo-kakuu eli kuukausi, jolloin suuria taloudellisia romahduksia on perinteisestitapahtunut - ja jolloin perinteisesti tällaisia kolumneja kirjoitetaan. Loka-kuun 24. päivä vuonna 1929 sai nimekseen “Musta torstai” ja lokakuun 29.päivä puolestaan nimettiin “Mustaksi tiistaiksi”. Pelkästään näiden vuosi-päivien läheisyys ei perustele “Siitä” kirjoittamista. “SEn” toistuminen ontodennäköisesti lähempänä kuin kertaakaan 69 vuoteen.

Kaakkois-Aasian kriisin syntymisen takia “Siitä” kirjoitettiin eri puolilla maa-ilmaa jo viime vuodenkin lokakuussa. Toistaiseksi “Sitä” ei kuitenkaan oletapahtunut, mutta vuoden aikana pörssikurssit ovat eri maissa heilahdelleeterittäin voimakkaasti. Kaakkois-Aasian kriisin jatkumisen ja laajenemisentakia “SEn” tapahtumisen todennäköisyys on vuoden aikana pikemminkinnoussut kuin laskenut.

“SEn” tapahtumista uudelleen ovat vuosien varrella pohtineet monet mer-kittävät taloustieteilijät. Yksi heistä oli vuonna 1996 kuollut jälkikeynesiläi-nen taloustieteilijä Hyman Minsky. Hänen elämäntyönsä oleellinen osa olikehittää sellaista taloustieteellistä teoriaa, jonka avulla voitaisiin ymmärtääniitä mekanismeja, jotka synnyttävät kapitalistisissa talouksissa suuren pörs-siromahduksen ja Suuren Laman kaltaisia kriisejä.

Koska Minsky piti kapitalistista taloutta luontaisesti epävakaana, SuurenLaman kaltaiset kriisit olivat hänen mielestään ymmärrettäviä. Pohdittaessakysymystä “Voiko “SE” tapahtua uudelleen?” onkin hyödyllistä ottaa yh-deksi lähtökohdaksi Minskyn siihen esittämä vastaus, joka saattaa olla yllät-tävä. Hänen mielestään “SE” ei voi tapahtua uudestaan – tai ainakin toden-näköisyys “SEn” toistumiselle on oleellisesti pienempi.

Minsky perustelee näkemystään sillä, että talouden instituutiot ovat esimer-kiksi Yhdysvalloissa muuttuneet tavalla, joka on vakauttanut sinänsä epäva-kaata taloutta huomattavasti. Minsky, joka kirjoitti “Siitä” erityisesti 1970-ja 1980-luvulla, painottaa kahden tekijän merkitystä. Keskuspankin merki-tys viimekätisenä lainanantajana on Yhdysvalloissa aivan toinen kuin 1930-luvun alussa. Tämä muutos oli suoraa seurausta Suuresta Lamasta. Toisaal-ta julkisen vallan merkitys suhdanteiden vakauttamisessa – ja erityisesti osa-kekursseihin vaikuttavien yritysten voittojen vaihteluiden hillinnässä – onjulkisen sektorin kasvun myötä oleellisesti kasvanut. Tätä Minsky kuvasi IsonHallituksen (englanniksi Big Government) vakauttavaksi vaikutukseksi.

Kuinka paljon Minskyn antamasta vastauksesta sitten on hyötyä nykyisenkriisin arvioimisessa? Vaikka Minskyn näkemys onkin lohdullinen, sen so-veltamisessa tämänhetkiseen kriisiin kannattaa kuitenkin olla varovainen.Minsky tarkasteli “SEn” tapahtumisen todennäisyyttä lähinnä yhden, Yh-dysvaltojen kaltaisen talouden osalta. Hän ei tarkastellut kysymystä, voikokansainvälisessä taloudessa kokonaisuudessaan tapahtua “SE”.

Minskyn antama myönteinen vastaus edellyttäisi sitä, että kansainvälisessätaloudessa olisi paitsi keskuspankkiin verrattava viimekätinen lainanantajamyös Isoon Hallitukseen verrattavissa oleva toimija.

Vaikka esimerkiksi Milton Friedmanin kaltaiset monetaristit ovatkin arvos-telleet Kansainvälistä valuuttarahastoa siitä, että se toimii liiankin auliisti vii-mekätisenä lainanantaja, sillä ei kuitenkaan ole kansainvälisessä taloudessasitä asemaa, mikä keskuspankilla on kehittyneissä kapitalistissa maissa. On

Pekka Sauramo15.10.1998

50

myös ilmeistä, että kansainvälisestä taloudesta puuttuu sellainen Iso Halli-tus, joka Minskylla oli mielessään.

Minskyn teorian mukaan osakekurssien huipputason saavuttamisen ja var-sinaisen romahtamisen välillä on ajanjakso, jota luonnehtii spekulaattorei-den epävarmuus ja ahdistus (englanniksi distress). Sille on ominaista pörs-sikurssien voimakas heilahtelu. Wall Streetilla osakekurssit saavuttivat huip-punsa heinäkuun puolivälissä. Sen jälkeen voimakkaiden heilahtelujen lei-maama suunta on ollut laskeva. Minskyn teorian mukaan tämänkaltainenajanjakso voi kestää useita kuukausia ennen kurssien varsinaista romahta-mista...n

51

JOUSTAVAT TYÖAJAT JA TYÖAJANLYHENTÄMINEN – KATTAVUUS EIOLE KAAVAMAISUUTTA

Viime vuosien rivakka tuotannon ja tuottavuuden kasvu, työtahdin kiris-tyminen ja samanaikainen korkea työttömyys ovat pitkän ajan jälkeen an-taneet pontta työaikakeskustelulle uudesta näkökulmasta. Siinä ei puhutaenää vain työaikojen joustavoittamisesta tuotantotoiminnan tarpeiden mu-kaan, vaan nyt myös säännöllisen työajan lyhentämisestä. Työajan lyhentä-misen kiistattomin ja historiallisesti vahvin peruste on hyvinvoinnin lisäämi-sessä siten, että palkansaajien aineellinen elintaso ja vapaa-aika kehittyvättasapainoisella tavalla. Työajan lyhennys onkin perinteisesti ajoittunut vai-heisiin, jolloin tuottavuus ja jakovara ovat kehittyneet suotuisasti. Suomenitsenäisyyden aikana vuosityöaika on lyhentynyt teollisuuden päivätyössäyhteensä yli 700 tunnilla – 2431 tunnista vuonna 1917 1716 tuntiin vuonna1997.

Työajan lyhentämiseen ja sen reunaehtoihin on eri aikoina liittynyt erilaisiavaatimuksia. Sekä ihmisten työaikatoiveet että tuotantotoiminnan vaatimuksetovat aikaisempaan nähden huomattavasti kirjavoituneet. Työajan lyhentämi-sen tavan olisi vastattava näitä toiveita. Tämä on vähentänyt kaikille aloille jakaikille palkansaajille yhdenmukaisten työaikaratkaisujen toimivuutta. Kor-kean työttömyyden aikoina työajan lyhennyksestä toivotaan ymmärrettävästihelpotusta työttömyyden lievittämiseksi ja useissa Euroopan maissa on tä-hän liittyen otettu käyttöön ainakin tilapäisesti yhteiskunnan verovaroin sub-ventoituja työnjakamismalleja. Ja edelleen nyt, kun huolena on myös väes-tön elatussuhteen heikkeneminen ja sosiaaliturvan rahoituksen turvaaminenpitkällä aikavälillä, yhteiskuntapolitiikan tavoitteeksi on asetettu työllisyys-asteen selvä nostaminen, mikä samalla edellyttää eläkkeelle siirtymisen myö-hentämistä nykyisestä noin 59 vuoden iästä. Millaisella työaikapolitiikalla eritavoitteet ovat yhteensovitettavissa vai ovatko ne keskenään kokonaan risti-riitaisia?

Erityisen voimakkaasti mielipiteitä jakava kysymys on työajan lyhentämisenvaikutus työttömyyteen. Talousopissa työmarkkinoiden makrotasapainoakuvaavan pelkistetyn oppikirjamallin perustulos on se, että työajan pituus eivaikuta lainkaan pitkän aikavälin tasapainotyöttömyysasteeseen. Tällä pe-rusteella monet ekonomistit hylkäävät koko ajatuksen työajan yleisestä ly-hentämisestä. Tämä perustelu ei kuitenkaan merkitse sitä, että työajan ly-hennys on työttömyyden kannalta haitallista, vaan työajan lyhennystä onedelleen mahdollista perustella hyvinvoinnin ja työssä jaksamisen lisäämi-seksi. Äärimmäisen ristiriitaista on lisäksi se, että monet niistä, jotka talous-teoriaan tukeutuen hylkäävät yleisen työajan lyhentämisen, suosittavat vali-koitua työajan lyhentämistä – osa-aikatyön lisäämistä, työvuorottelun lisäys-tä tai eläkeratkaisuja – työttömyyden lieventämisen keinoiksi. Talousopintulos ei kuitenkaan tee eroa työvoiman tarjonnan eri vähentämistapojen vä-lille, vaan makromallin perustulos koskee yhtä lailla kaikkia keinoja.

Empiirisen taloudellisen tutkimuksen nojalla työajan lyhentäminen lisää työntuottavuutta ja työpanoksen tarjonnan väheneminen lisää palkkapaineita, mikäheikentää työajan lyhennyksen työllisyysvaikutuksia. Lopulliset vaikutuksetnäyttävät kansainvälisten kokemusten mukaan riippuvan keskeisesti kolmestaseikasta: työajan lyhentämisen tavasta sekä siihen liittyvästä palkkaratkai-susta ja työn uudelleen organisoinnista. Työn uudelleen organisoinnin mer-kitys nousee siitä, että viikottaisen työajan lyhentyessä yritysten käynti- jatoiminta-ajat on erotettava toisistaan pääoman käyttöasteen nostamiseksitai siitä, että pitempien vapaiden yleistyessä tehtävien suorittamisen suju-

Tuire Santamäki-Vuori14.9.1998

52

suuri, mutta valtaosa tutkimuksista päätyy suotuisiin, mutta melko vähäisiintyöllisyysvaikutuksiin paitsi lyhyellä myös pitkällä aikavälillä. Yleisen työajan

tömyyden vähentämiseksi. Työllisyysvaikutuksista kiisteltäessä todistustaakka

työajan lyhentämistä työllisyydelle haitallisena.

Hyvinvointipoliittiset syyt – kiireen kokemus, ylityöt, työuupumus ja eläke-

Pitemmällä aikavälillä nykyistä tasapainoisempi suhde työ-ja vapaa-ajan vä-lillä koko työssäoloajan saattaa olla tehokas keino vähentää eläkehakuisuut-

nittyviä unelmia. Kun vanhempien ikäluokkien osuus työikäisestä väestöstäkasvaa, korkeaan työllisyysasteeseen pääsy riippuu entistä enemmän siitä,

henevat. Ne ihmiset, jotka ovat käyttäneet yhteiskunnan voimakkaasti sub-ventoimia työajan vähennysmalleja, erityisesti vuorotteluvapaata tai osa-ai-

jaa tilausta, mutta työajan lyhentämisen tai sapatin mahdollisuutta on tähänasti päässyt käyttämään – osin taloudellisista syistä – vain pieni osa sitä ha-

samanaikaisesti yhteiskunnan varoja on perusteltua sitoa nykyistä enemmäntyöelämässä toimivien aikuisten omaehtoisen koulutuksen lisäämiseen. dollisuudet laajentaa pelkän vapaa-ajan subventoimista verovaroin ovat hei-kot. Tarvitaan sosiaalisia innovaatioita, jotka mahdollistavat kaikille palkan-

tusta julkisiin menoihin.

Tähän asti toiveita on asetettu kahtaalle: markkinoihin ja yksityiseen vakuu-

Työaikojen eriytyminen ei ole kuitenkaan johtanut siihen, että toiveet ja to-dellisuus vastaisivat paremmin toisiaan. Päinvastoin, työaikojen kehittymi-

työllisyys kasvavat. Yksityisen vakuutuksen kautta taas on verotuen avitta-mana ennen kaikkea aikaistettu eläkkeelle siirtymistä. Työministeriön työ-

hittämistä sapattivakuutuksen suuntaan, jossa verotuettu yksityinen vakuu-tus mahdollistaisi sapatin, kuitenkin niin, että tietyn, ehkä 3-7 vuoden sääs-

kertyneestä säästöstä olisi käytetty. Myös sapattivakuutuksen käyttö koh-taantuisi todennäköisesti hyvin epätasaisesti työmarkkinoille.

lyttää kattavampia työaikaratkaisuja kuin ne, minkä markkinat tai yksityi-nen vakuutus tuottavat. Saksan sosialidemokraattisen puolueen puheen-

luekokouksessa, että naisten ja miesten tasavertaisuuden toteutuminen työ-elämässä ja koko yhteiskunnassa edellyttää yleistä, koko työmarkkinat kat-

kemaan tasavertaisuutta laajemmaltikin – tasavertaisuutta esimerkiksi toi-mialojen tai hyvä- ja pienituloisten kesken.

lisesti kaavamaisiin ratkaisuihin. Vuosityöaikaa koskevat raamiratkaisut sal-livat kuitenkin monimuotoisia ja joustavia työaikajärjestelyjä ala-, yritys- tai

ajan yleisen lyhentämisen välineeksi pakottamatta silti yhdenmukaisiin rat-kaisuihin. Se ei myöskään sulje pois työsuojelullisista syistä tapahtuvaa työ-

53

Henkilökohtaisia vapaa-aikapankkeja kehittämällä vuosityöajan lyhennyk-sestä syntyvää vapaa-aikaa voitaisiin lisäksi siirtää yli kalenterivuosien. Tämämahdollistaisi pitempiä yhdenjaksoisia sapattivapaita. Samalla syntyisi insti-tutionaalisia edellytyksiä monipuolisemmille, yksilöiden tarpeista ja toiveistakäsin muotoutuville työurille. Kattavat raamiratkaisut ovat erillisratkaisujatai yksityistä vakuuttamista tasapuolisempi väylä joustavaan työajan lyhen-nykseen ja sellaisella tavalla, joka ei tukeudu verovarojen lisääntyväänkäyttöön.n

54

ILMASTOSOPIMUS JA SUOMI

YK:n ilmastokokouksen joulukuussa 1997 hyväksymässä Kioton pöytäkir-jassa tiukennetaan merkittävästi teollisuusmaiden päästörajoituksia. Suomiosallistui Kioton kokoukseen Euroopan unionin neuvotteluryhmän edusta-mana.

Kioton pöytäkirja laajentaa Suomenkin vuonna 1994 ratifioimaa YK:n il-mastosopimusta merkittävästi. Kioton pöytäkirjassa teollisuusmaiden pääs-töjä on sovittu vähennettävän viisi prosenttia vuoden 1990 tasosta. Kiotonpöytäkirjan päästötavoite määritellään päästökorilla, johon kuuluvat hiilidi-oksidi-, metaani-, typpidioksidi- ja hiilivetypäästöt sekä eräiden, lähinnä raa-ka-aineina käytettävien fluoriyhdisteiden päästöt. Pöytäkirjassa asetettu ta-voite on teollisuusmaiden osalta velvoittava.

Euroopan unionin päästötavoitteeksi on Kioton pöytäkirjassa sovittu kah-deksan prosentin vähennys vuoden 1990 tasosta vuosien 2008–2012 aika-na. Yksittäisten jäsenmaiden tavoitteista jäsenmaat ovat sopineet keskenään.Suomen tavoitteeksi sovittiin kesäkuussa pidetyssä EU:n ympäristöministe-rien kokouksessa nollakasvu vuoteen 1990 verrattuna. Samassa yhteydessäpäästöjen lähtötason määritelmiä tarkistettiin Suomen osalta merkittävästiylöspäin. Päästöjen tavoitetaso asetettiin kymmenen prosenttia korkeammaksikuin kokouksen ennakkovalmistelussa esiintynyt tavoite. Käytännössä ta-voite merkitsee päästöjen jäädyttämistä kutakuinkin nykytasolleen.

Kioton pöytäkirjassa hyväksytään periaatteellisella tasolla kansainvälinen pääs-tökauppa ja päästövähennysten yhteistoteutus. Kansainvälinen päästökaup-pa tarkoittaisi sitä, että kansallisen päästökiintiön hyväksi voitaisiin lukeatoisesta maasta ostetut päästöluvat. Yhteistoteutuksessa puolestaan yritysvoisi laskea kotimaisen kiintiönsä hyväksi toisessa maassa toteuttamansa pääs-tövähennykset. Päästökauppa rajattaneen koskemaan pelkästään teollisuus-maita, joihin luettaisiin myös siirtymätaloudet. Yhteistoteutusta tulisi koor-dinoimaan sopimusvaltioiden lisäksi erityinen koordinaatioelin. Myös nielutvoidaan laskea kansallisten kiintiöiden hyväksi. Suomen kannalta nieluillaon periaatteessa merkitystä, koska myös yhteistoteutuksena toteutettu met-sittäminen lisäisi käytettävissä olevaa päästökiintiötä.

Vaikka kansainvälinen sekä päästökauppa että yhteistoimeenpano helpottai-sivatkin päästötavoitteen toteuttamista, on niiden tarkempi säännöstö tois-taiseksi tarkentamatta. Vastustusta on herättänyt muun muassa siirtymäta-louksien energiankäytön tehostumisen seurauksena syntyvien ylijäämäkiin-tiöiden kauppa, jonka sallimisen ei katsota johtavan todellisiin päästövähen-nyksiin teollisuusmaissa. Euroopan yhteisö pyrkii silti nostamaan myös pääs-tökaupan ja yhteistoteutuksen esille Kioton pöytäkirjan allekirjoittajamai-den kokouksessa Buenos Airesissa marraskuussa 1998, jossa päästötavoit-teiden toteuttamisen valmistelua jatketaan.

Päästörajoitukset voidaan puhtaasti kansallisella tasolla toteuttaa kiintiöme-nettelyllä tai erilaisilla taloudellisilla ohjauskeinoilla, joita ovat lähinnä pääs-töverot ja valtion toteuttama päästökiintiöiden kauppa. Päästötavoitteessapysymiseksi on fossiilisten polttoaineiden efektiivisen hinnan menettelystäriippumatta noustava riittävästi, jotta polttoaineiden kysyntä laskisi tavoite-tasolle. Kiintiömenettelyissä polttoaineiden hintojen nousun aiheuttaa esi-merkiksi päästöluvan hinta, päästöverotuksessa puolestaan veronkorotuk-set. Päästöjen rajoittaminen edellyttää ohjauskeinoista riippumatta fossiilis-ten polttoaineiden käytön vähentämistä.

Päästörajoitusten vaikutuksista Suomessa on tehty lukuisia tutkimuksia, joi-den perusteella päästöpolitiikan lyhyen aikavälin kustannuksiin vaikuttaa

Juha Honkatukia

55

ennen kaikkea energian ja muiden tuotannontekijöiden korvaavuus. Mitävaikeampaa energian korvaaminen muilla tuotannontekijöillä on ja mitä vä-hemmän vaihtoehtoisten energianlähteiden käyttöä voidaan lyhyellä tähtäi-mellä lisätä, sitä suurempia kustannukset ovat.

Pitemmällä aikavälillä energiantuotannon rakennetta voidaan uudistaa kor-vaamalla nykyisiä polttoaineita vähäpäästöisemmillä energianlähteillä. Näitälienevät nykyhinnoilla ja -tekniikalla ennen kaikkea maakaasu ja ydinvoima.Myös vesivoimakapasiteettia on periaatteessa mahdollista vielä lisätä. Erit-täin pitkällä aikavälillä talouden rakenne voi muuttua vähemmän energiain-tensiiviseksi, mikä lieventäisi vaikutuksia kokonaistuotantoon. Käytännössärakennemuutos olisi kuitenkin aikaaviepä prosessi, joka edellyttäisi esimer-kiksi koulutuspolitiikan täydellistä uudelleenajattelua ja huomattavia inves-tointeja ei-energiaintensiiviseen tuotantoon.

Päästörajoitusten vaikutukset riippuvat kotimaisten tekijöiden lisäksi suu-resti siitä, missä määrin muut maat pitäytyvät omissa päästötavoitteissaan.Kioton sopimuksen toteuttaminen nostaisi hintatasoa kilpailijamaissakin, jatämä pienentäisi Suomelle aiheutuvia kustannuksia hintakilpailukykymmesäilyessä suhteellisesti parempana. On kuitenkin huomattava, että Suomi onenergiaintensiivisyydeltään Euroopan unionin keskitason yläpuolella ja sitenkilpailijoitaan herkempi energian hinnan kohoamiselle.n

56

VIENTI KASVAA, MUTTA RIITTÄVÄTKÖINVESTOINNIT?

Viime vuosikymmenen investointibuumin jälkeen investoinnit ovat laskeneet17 prosentin tasolle suhteessa bruttokansantuotteeseen. Investointien ker-tymä vuosina 1990–1997 on runsaan yhden vuoden bruttokansantuotteenverran 660 mrd. markkaa, joka on 20 mrd. markkaa vähemmän kuin pää-oman kuluminen vastaavana aikana. Kansantalouden tilinpidon mukaan in-vestoinnit eivät ole riittäneet uusimaan pääomakantaa tällä vuosikymmenel-lä. Myös kone- ja laiteinvestointien suhteellinen alhaisuus viime vuosina voinäyttää huolestuttavalta, vaikka lama-aikaan verraten ovat kaksinkertaisetnoin 44 mrd. markkaa. Jyrki Ali-Yrkkö ja Pekka Ylä-Anttila nostavat rinnalletutkimus- ja tuotekehitysinvestointien huiman kasvun, joka on osaltaan kor-vannut kiinteitä investointeja (Talouselämä 6.3.). Aikasarjat ovat kuitenkinepäluotettavia, koska palkkakuluja luokitellaan nykyisin herkemmin t&k-menoihin kuin ennen. Lisäksi t&k-menoista 6 miljardia eli valtaosa on vainyhdeltä toimialalta, sähkö- ja elektroniikkateollisuudesta.

Tärkein tekijä pitkissä aikasarjoissa on huomata, että nimellinen bruttopää-oman muodostus kansantalouden tilinpidossa ei anna oikeaa kuvaa pääoma-kannan kehityksestä. Siinä ei yksinkertaisesti riittävästi huomioida pääomanlaadun paranemista. Reaalinen pääomakanta, akkumuloidut investoinnit,suhteessa jalostusarvoon ei ole vähentynyt teollisuudessa viimeisen kahdenvuosikymmenen aikana. Yksi syy tähän on tekninen kehitys, joka on laske-nut investointien kustannuksia enemmän kuin muiden bruttokansantuot-teen kysyntäerien kuten kulutus ja vienti. Näin on myös suhteutettaessa in-vestoinnit arvonlisäyksen sijaan bruttokansantuotteen kehitykseen. Bkt:nhintadeflaattorin arvo on kymmenkertaistunut vuodesta 1964 vuoteen 1990.Investointien osalta vastaava kerroin on ainoastaan kolme. Investointien osuusbkt:sta on siten yli kaksi kertaa suurempi vuoden 1964 hinnoilla kuin vuo-den 1990 hintatasolla.

Investoinnit nykytaloudessa edellyttävät pienempiä resursseja kansantalou-den kakusta kuin mitä aikaisemmin. Aivan viime aikoina 1990-luvulla kone-ja laiteinvestointien hintataso on kuitenkin noussut enemmän kuin muidenhyödykkeiden. Osa tästä on merkinnyt laadun paranemista paremminkinkuin todellista inflaatiota. Hyvä hintakehitys viime vuosina verrattuna 80-lukuun pitää myös huolen siitä, että pörssiyrityksemme voivat myös jatkossahyvin. Näistähän melkeinpä puolet valmistaa investointihyödykkeitä.

Kun investoinnit muualla taloudessa kasvavat enemmän kuin teollisuudessayli 10 prosentin vauhdilla voidaan väittää, että teollisuuden investoinnit ovatjääneet muusta taloudesta jälkeen. Mutta 90-luvulla investoinnit ovat olleetkohtuulliset ainakin työllisyysnäkökulmasta. Työntekijöiden lukumäärä teol-lisuudessa ei ole viime vuosikymmenen aikana vähentynyt läheskään niindramaattisesti kuin muualla Euroopassa. Teollisuuden investoinnit vähene-vät tänä vuonna, mutta tuotantokapasiteetin laajentaminen lisännee inves-tointeja jo ensi vuonna. Taantuman iskiessä myös kapasiteettirajoitustenedellyttämät investoinnit jäävät kuitenkin tekemättä. Kone- ja laiteinvestoin-tien veropoistot 25 prosentista takaisin 30 prosenttiin voi olla välttämätöntä.Siksi korkealle odotukset investointien tuotosta on asetettu nykyisin korkeinpörssikurssein. Toistaiseksi teollisuuden vienti ja tuotanto kasvaa kuitenkinvoimakkaasti eikä investointilamaa ole näköpiirissä. Kaupassa ja palveluissainvestoinnit jo kasvavatkin yli 10 %. Aasian kriisin taittuessa teollisuudeninvestoinnitkin kääntyvät kasvuun ensi vuonna.n

Hannu Piekkola17.6.1998

57

MISSÄ ON RIIPPUMATON EKONOMISTI?

Talousennusteiden riippumattomuuden epäily on yksi talousjournalisminkestoteemoista. Ajatuksenjuoksu epäilyn taustalla kulkee seuraavasti. Koskaennustelaitoksilla (ETLA, PT, PTT) on rahoittajina ns. edunvalvontajärjes-töjä, tämä näyttäytyy suoraviivaisesti myös laitosten tekemissä ennusteissatai vähintäänkin ennusteiden yhteydessä annettavissa talouspolitiikkaa kos-kevissa suosituksissa. Tämä suoraviivainen päättely kuitenkin sivuuttaa montaasian kannalta tärkeää tekijää.

Yksi ilmeinen rajoite ennusteiden tarkoitushakuisuudelle on ennusteita te-kevien tutkijoiden oma tutkijanetiikka. Se on kuta kuinkin itsestään selväasia ennusteita tekevien sisäpiirissä, mutta arvatenkin moni kovaksikeitettytalousjournalisti sivuuttaa tämän argumentin perin kevyenä. Muitakin tosiaperusteita ennusteiden vilpittömyydelle toki löytyy. Yksi on uskottavuus, sil-lä laitokset ovat “markkinoilla” pysyvästi, tai ainakin toistaiseksi. Tarkoi-tushakuinen veto ylös- tai alaspäin vastoin parempaa tietoa kostautuu mai-neen menetyksenä varsin pian. Sama markkinoiden laki koskee myös yksit-täisiä tutkijoita. Ennusteita tekevät laitokset julkaisevat myös talouden erisektoreista vastaavien tutkijoiden nimet, jolloin jokaisen henkilökohtainenintressi on mahdollisimman osuva ennuste oman “markkina-arvon” nimis-sä.

On niin ikään selvää, että taustajärjestöt eivät tee mitään huonosti osuvillatalousennusteilla. Kysymys talouspoliittisten suositusten luonteesta on si-nänsä järkevämpi asettaa. Laitosten taustayhteisöillä on yhteys siihen, mitkäovat eri laitosten tutkimuksen painopistealueet. Tutkimusorientaatio puo-lestaan osaltaan sanelee sitä, mistä talouden osa-alueesta nousee esiin uuttasanottavaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja innovaatioita politiikkasuosi-tuksiksi. Palkansaajien tutkimuslaitoksen osalta tämä näkyy esimerkiksi työ-voimapolitiikan runsaana esillä olona talouspolitiikkasuositusten yhteydes-sä. Laitosten rahoitusrakenteen monipuolistuminen on puolestaan merkin-nyt sitä, että entistä vähemmän edes löytyy yhtä yhtenäistä taustayhteisöjenintressiä, joita suosituksilla pyrittäisiin edistämään. “Oman” laitoksen esit-tämänä tällainen intressin ilmaus olisi myös tuomittu suoralta kädeltä alasammuttavaksi.

Vaikka henkilökohtaisesti omien näkemysten leimaaminen tarkoitushakui-siksi tietysti “rassaa”, selkeyttävää keskustelua ekonomistien ammattietikas-ta pitää kuitenkin jaksaa käydä. Itse asia, ekonomistien sanomisen vapaus jariippumattomuus, on toki tärkeä. Mielenkiintoinen puheenvuoro teemastatulee Ruotsista. Arvostettu ruotsalaisprofessori Lars Jonung kysyi viime vuon-na Ekonomisk debatt -lehdessä “Missä on riippumaton professori?”. Hänkiinnittää huomiota ongelmaan, joka erityisesti pienessä maassa syntyy, kunvarsin suuri osa parhaista kansantaloustieteen professoreista on tullut kyt-ketyksi talouspolitiikan toteuttajaorganisaatioihin, lähinnä valtiovarainmi-nisteriöön ja keskuspankkiin. Tämä integroituminen on syntynyt erilaistenasiantuntija- ja neuvonantajakiinnitysten kautta ja yleistynyt melko nopeas-ti.

Jonung rinnastaa keskenään liiketaloustieteen ja kansantaloustieteen. Häntoteaa liiketaloustieteessä tieteenharjoittajien meriitteihin pitkään kuuluneenyhteydet yrityselämään. Kontaktipintoina ovat olleet edustukset yritysten hal-lintoelimissä ja erilaiset konsulttisuhteet yrityksiin. Akateemisen julkaisutuo-tannon rooli on vastaavasti ollut vähemmän korostunut kuin akateemisem-man kulttuurin tieteenaloilla, ja em. kiinnikkeet yliopistomaailman ulkopuo-lelle ovat saattaneet lisätä myös liiketaloustieteilijöiden haluttomuutta astuajulkiseen keskusteluun.

Seija Ilmakunnas15.5.1998

58

Kansantaloustieteessä perinteinen kulttuuri on ollut enemmän professori-en riippumattomuutta korostava, mutta viime vuosina sidokset erityisesti jul-kisen sektorin organisaatioihin ovat voimistuneet. Tämän kehityskulun osal-ta on mielenkiintoista miettiä sekä syitä että seurauksia. Julkisen sektorinkoon ja tehtävien kasvu on yksi luonteva selitys sille, että ekonomistiprofes-soreille on kysyntää. Mutta onko osittain kyse myös siitä, että on kannatta-vaa sitoa julkisuudessa talouspolitiikka kriittisesti arvioivat professorit omaanleiriin?

Jonung nostaa selkeästi esiin myös uusiin kytköksiin liittyvät ongelmat. Sii-nä missä neuvonantajia käyttävät instituutiot hyötyvät, voi yhteiskunnalli-nen keskustelu kärsiä. Hän kysyy, kuka opponoi valtiovarainministeriä Kan-santaloustieteellisen yhdistyksen vuosittaisessa budjettikokouksessa ja kukaarvioi rahapolitiikan linjaa, jos parhaat voimat kieltäytyvät vedoten asian-tuntijasidokseensa. Pienessä maassa resurssit ovat tässäkin suhteessa rajalli-set.

Oma lukunsa on tässäkin yhteydessä se, heijastuuko neuvonantajarooli muu-hunkin kuin halukkuuteen käydä julkisuudessa avointa talouspoliittista kes-kustelua. Jonungin suorittamien kollegahaastattelujen mukaan kokemuksiaon laidasta laitaan. Toiset painottavat yhteydenpidon positiivia puolia, kutenhyvää tiedonsaantia, ja korostavat riippumattomuuden säilymistä. Toiset puo-lestaan toteavat tulleensa vähemmän halukkaiksi esittämään kriittisiä talous-poliittisia arvioita.

Suomessakin kehitys on ollut samansuuntainen kuin Ruotsissa sikäli, ettäulkoisia neuvonantajia on alettu hyödyntää entistä enemmän talouspolitiik-kaa toteuttavissa organisaatioissa. Ekonomistien ammattiylpeys- ja ammat-tietiikkakeskusteluun tämä tuo toivottavasti lisää väriä ja osapuolia.n

59

PITÄISIKÖ MARKKA REVALVOIDA?

Suomessa on viime viikkoina keskusteltu vilkkaasti markan keskuskurssinrevalvoinnista ennen euro-muuntokursseista sopimista. Koko keskustelu olisihelpointa kuitata sillä, että revalvaatio ei kerta kaikkiaan käy enää käytän-nössä päinsä, koska se sotkisi pahimman kerran talous- ja rahaliiton kol-mannen vaiheen käynnistämistä koskevan päätöksenteon EU:n piirissä. Re-valvaation mahdollisuus meni ohi viimeistään muutama viikko sitten, kunEU-maat sopivat Irlannin punnan revalvoimisesta.

Revalvaation puolesta esitettyjä perusteluja voi kuitenkin arvostella myös pe-riaattellisin näkökohdin:

1. Eläkeläisten piiriin näyttää levinneen käsitys, että markan heikko kurssisyö eläkerahastoja. Tällaisia rahastoja on kuitenkin eläkevastuisiin verrattu-na perin vähän. Eläkejärjestelmän saatavat ja vastuut ovat sitä paitsi kumpi-kin markkasidonnaisia. Eläkevastuut turvaa parhaiten kansantalouden vah-va kunto.

Suomen kansantaloudella on yhä korollista valuuttamääräistä nettovelkaa.Revalvaatioon liittyvä pääomavoitto ei silti olisi tältäkään osin suuri. Valuut-tamääräisten velkojen ja saatavien arvon muutos jakaa pääosin pääomavoit-toja ja -tappioita vaikeasti jäljitettävällä tavalla uudelleen kansantalouden si-sällä. Nettohyötyjäksi jäisi todennäköisesti valtio.

2. Ei liioin voi väittää, että markan nykyinen kurssi olisi aliarvostettu pitkänajan tasapainokurssia ajatellen. Suomen hintataso on korkein euroalueeseenensi vaiheessa liittyvistä maista. Hintakilpailukyky on hyvä, mutta sitä kor-kea työttömyytemme edellyttääkin.

3. Revalvaatiota on perusteltu myös välittömällä inflaatiokierteen uhalla. Hin-tataso on meillä kuitenkin ollut vakaa neljän viime kuukauden ajan eikä vä-litöntä inflaation uhkaa ole näköpiirissä. Koska lyhyt korkotaso asettuisi mar-kan keskuskurssin vahvistamisesta huolimatta pysyvästi muun euroalueentasolle, ei nyt tehtävällä pienellä revalvaatiolla olisi kovin suurta merkitystävastaisten inflaatiopaineiden hillinnän kannalta.

Kansallisesta inflaation torjunnasta on silti syytä kantaa euroalueenkin oloissahuolta. Tuleva euroalue jakaantuu suhdannerytmin suhteen eri vaiheessa ole-viin maihin. Euroalueen keskusmaissa, Saksassa ja Ranskassa, suhdanneti-lanne on lähivuodet heikompi kuin sen reuna-alueilla. Kun EKP:n rahapoli-tiikka määräytyy lähinnä ensiksi mainittujen maiden tilanteen pohjalta, voireuna-alueella syntyä inflaatiopaineita.

Yhteisen rahapolitiikan oloissa perinteiset inflaatiohälytin-järjestelmät, ku-ten vaihtotaseen alijäämän kasvu sekä pääomanliikkeiden aiheuttama va-luuttavarannon väheneminen ja rahapolitiikan kiristäminen menettävät sitäpaitsi merkityksensä kansallisella tasolla. Paikallinen inflaatiokierre voi ede-tä pitkälle ilman rahataloudellisia vastareaktioita. On jopa mahdollista, ettäeuron myötä syntyvät yhteiset pääomamarkkinat ruokkivat tällaisia paikalli-sia inflaatiokierteitä.

Suomi kuuluu euroalueen nopeimmin kasvaviin kansantalouksiin. Kun in-flaatio on sitä paitsi perinteisiä vitsauksiamme, on sen torjuntaan kansallisinkeinoin varauduttava myös euro-olosuhteissa. Kansallisen inflaatiokierteenirti pääsy on euron oloissa käsitykseni mukaan suurempi, epäsymmetriseenhäiriöön rinnastettavissa oleva riski kuin jokin määrittelemätön ulkoinen re-aalitaloudellinen häiriö, johon lähinnä on kiinnitetty huomiota yhteisen ra-hapolitiikan riskejä arvioitaessa.

Jukka Pekkarinen15.4.1998

60

Paikallisen inflaatiokierteen torjunnassa, kuten yleensäkin kansallisessa suh-dannepolitiikassa, ovat euro-oloissa keskeisiä finanssipolitiikka ja tulopoli-tiikka. Suomella on niiden kummankin osalta suhteellisen hyvät lähtökoh-dat. Sijoitusmarkkinoiden paikallisen ylikuumenemisen torjunnassa myösrahoitustarkastuksella voi olla oma merkityksensä.

Näiden euroalueella käytössä olevin talouspolitiikan kansallisten välineidenkehittämiseen olisi meilläkin kiinnitettävä lähivuosina suurta huomiota. Oli-si arvioitava esimerkiksi sitä, miten julkisessa taloudessa toimivaa automaat-tista suhdannetasausta voitaisiin tehostaa. Myös verojärjestelmän suhdan-nepoliittista käyttöä olisi tutkittava. Tulopolitiikkaa ja työmarkkinoiden neu-vottelujärjestelmää on niinikään uudistettava.n

61

ERIARVOISUUS JA VALTIONTALOUDENMAHDOLLISUUDET

Tulonjako tasoittui maassamme aina 1990-luvun alkuun asti. Samalla kuntaloudellinen kasvu varmisti kaikkien väestöryhmien elintason nousun, niinköyhyys ja puute vähenivät. Lama mullisti talouden näköalat. Monet joutui-vat työttömiksi ja keskitulo pieneni. Pienituloisten keskuudessa ostovoimalaski niin, että leipäjonot ilmaantuivat katukuvaan.

Laajalle levinnyt työtulojen lasku ja aiempaa niukempi elanto sosiaalistentulonsiirtojen varassa aiheuttivat sen, että karkeilla mittareilla arvioituna ta-loudellinen eriarvoisuus pieneni laman aikana. Tämä tuli yllätyksenä päät-täjille ja vähensi huolta tulonjaon kehityksestä. Näin kävi, vaikka samanai-kaisesti rikkaimpien tulo-osuus kasvoi heidän saamien pääomatulojen ansi-osta.

Kun talouskasvu käynnistyi, niin sen vastapainona tuloerot kääntyivät maas-samme selvään kasvuun ensi kerran yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tilas-tokeskuksen tulonjakotilaston mukaan alimman tulodesiilin osuus laski vii-destä prosentista 4,7:ään vuonna 1996. Köyhät eivät lainkaan hyötyneet al-kaneesta talouskasvusta. Vastaavasti ylimmän desiilin osuus nousi 22,2:enkun se oli kymmenen vuotta aiemmin 17,8. Nämä vertailuluvut vastaavathyvin pitkäaikaisia keskiarvoja.

Pääoman osuus kansantuotteesta on tällä hetkellä huomattavan korkeallatasolla sekä aiempaan kehitykseen että muuhun Eurooppaan verrattuna. Senlisäksi, että pääomatulojen osuus on jatkuvasti kasvanut, ne kertyvät yhäenemmän kaikkein suurituloisimmille. Samalla työllisyyden parantuessa japalkkojen noustessa sosiaaliavustusten varassa olevat kotitaloudet ovat jää-mässä muista jälkeen. Voidaanko köyhimpien tuloja lisätä etuuksia nosta-malla, vai valitaanko Suomessa uusi suunta, tuloerojen kasvattamiseen?

Valtiontalous on saatu hallintaan. Vaikka valtio edelleen velkaantuu, aleneevaltionvelan kansantuoteosuus jatkuvasti. Viime vuonna valtion tulot ylitti-vät menot noin 10 miljardilla, jos korkomenoja ei lasketa. Talousnäkymätovat edelleen suotuisat ja valtion rahoitusasema paranee. Lisäksi vaihtotaseon vahvempi kuin aikoihin. Keskitetty työmarkkinaratkaisu hillitsi palkka-erojen kasvua ja mahdollistaa työllisyyden paranemisen. Tämä vähentää tu-lonsiirtomenoja ja parantaa keskituloisten asemaa. Vaikka työllisyys kasvaa,ei taloudessa ole inflaatiopaineita.

Jos köyhimpiä koskenut suhteellinen menetys korvataan, niin vastaava brut-tomeno jää noin puoleentoista miljardiin, vaikka se laskettaisiin kahden alim-man desiilin osalta. Toimeentulotuen saajille jaettuna se olisi noin 200 mkkuussa.

Syrjäytymistä ja pysyvää eriarvoisuutta estävien toimenpiteiden ensisijaisuusei välttämättä kiellä sosiaaliavustusten korotuksia. Onko meillä varaa jakaaosa talouskasvusta myös köyhimpien eduksi? Aiemmin, 1970- ja 1980-lu-vulla, talouskasvun hedelmät tulivat kaikkien hyväksi ja eriarvoisuus lievenimaassamme. Miten käy jatkossa?n

Ilpo Suoniemi17.3.1998

62

VOITTO, KILPAILU VAI REHTI OSANOTTO?

Julkisen sektorin toiminta muistutti vielä 1980-luvulla urheilutapahtumaa,jossa tärkeintä oli rehti osanotto. Voitosta ja kilpailusta ei niin väliä. Kunnattuottivat kaikille kaikkea. 1990-luvun alun lama ajoi kunnat taloudellisestiahtaalle ja toi kuntien palvelutuotantoon ostopalvelujen myötä kilpailun, jokaon muuttumassa entistä ammattimaisemmaksi.

Kilpailu, markkinaistaminen ja yksityistäminen ovat tulleet julkiselle sekto-rille jäädäkseen. Kilpailun lisääntymiseen ovat johtaneet kuntalain, kuntienvaltionosuuslain ja kilpailulakien uudistukset. Euroopan unionin jäsenenäSuomen on seurattava EU:n kilpailupolitiikkaa, mikä ulottuu myös julkisensektorin toimintaan.

Kilpailun käytön lisäämisessä on Suomessa viime aikoina törmätty ongel-miin, joita ei ole osattu ennakoida. Tuorein esimerkki lienee pääkaupunki-seudun joukkoliikenne, jonka kilpailuttamisessa ajauduttiin työtaisteluun. Kuntyöntekijöiden asemaa ei selvitetty etukäteen, ei kilpailuttaminenkaan eden-nyt vaikeuksitta. Työntekijöiden pelko markkinoiden vallankaappauksestaoli ymmärrettävä ja oikeutettu.

Kilpailun positiiviset vaikutukset hyvinvointiin ovat kuitenkin kiistattomat.Kilpailu parantaa taloudellista tehokkuutta voimavarojen käytössä ja tuo-tannossa, koska kilpailu valikoi tuottajien joukosta tehokkaimmat. Näin onmyös julkisella sektorilla, etenkin kuntien palvelutuotannossa.

Kuntien palvelutuotannossa kilpailun lisäämistä perustellaan julkisten varo-jen – eli veronmaksajien rahojen – käytön tehostamisella. Uusi kuntalaki jakilpailulainsäädäntö ovat ohjanneet palvelutuotantoa markkinaehtoiseensuuntaan. Nykyisin kunnalla on yksinomaan palvelujen järjestämisvastuu jatiettyjä viranomaisvelvoitteita. Niinpä valtaosa kunnan palveluista voitaisiinjo nykyisin ostaa ulkopuolisilta tuottajilta, jos kunta niin päättäisi.

Kun ostopalvelujen käyttö kunnissa lisääntyy, korostuu kilpailun merkitysentisestään. Palvelujen järjestäjänä kunnan on luotava kilpailulle selkeät pe-lisäännöt. Tarjoajien tasapuolinen kohtelu ja kilpailutilanteen aitous ovat tär-keämpiä kuin se, että palvelut ostetaan ulkopuoliselta.

Kilpailu ei kuitenkaan saa olla itsetarkoitus. Jos markkinat ovat kapeat taituotannossa vallitsee ulkoisvaikutuksia, ei palvelujen ostaminen yksityiseltäja tarjoajien kilpailuttaminen ole aina taloudellisesti mielekästä. Jos infor-maatio on epätäydellistä, ei kilpailukaan toimi. Jos alalla on suur- ja yhteis-tuotannon etuja, voi kilpailu muuttua vastakohdakseen – monopoliksi.

Markkinamekanismin ja kilpailun tuominen osaksi julkisen sektorin toimin-taa edellyttää myös, että kunnan, sen viraston tai liikelaitoksen johto on ase-tettava entistä selvemmin “liiketaloudelliseen vastuuseen”. Taloudellisen voi-ton maksimoinnin sijasta kunnallisen johdon tavoitteet tulee kuitenkin mää-ritellä laajemmista arvolähtökohdista. Jos keskusvallan sijaan tulee markki-noiden valta, niin kunnallinen demokratia kaventuu.

Kunnan palvelutuotannossa paikallisen demokratian sijaan ei voi koskaantulla puhdas markkinoiden valta. Julkisen sektorin, etenkin kuntien, tärkeintehtävä on tulevaisuudessakin palvelujen saatavuuden turvaaminen. Se edel-lyttää yhteisesti hyväksyttyjen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaat-teiden hyväksymistä.

Hyvä työmarkkinakäytäntö on osa reilun pelin ja oikeudenmukaisen kilpai-lun sääntöjä. Laajaan julkisuuteen nojaava kunnallinen demokratia on tässäkorvaamaton apu.n

Tuovi Allén16.2.1998

63

PIENESTÄ AVOIMESTA TALOUDESTASUUREEN SULJETTUUN?

Kun rahaliitto käynnistyy, suomalaisilla on monta syytä opetella katselemaantalouspolitiikkaa uusin silmin. Työmarkkinoiden joustoista ja julkisen talou-den kurinalaisuudesta onkin puhuttu ja kirjoitettu paljon. Suomalaisen talo-uspoliittisen ajattelutavan kannalta on kuitenkin uutta myös se, katsotaankotaloudenpidon perusasioita pienen avoimen talouden vai suuren suljetun ta-louden näkökulmasta. Suomalaisethan ovat tottuneet ajattelemaan, että ta-louden ongelmat ovat kilpailukykyongelmia. Jos vain kotimaiset kustannuk-set – devalvoimalla tai deflatoimalla – saadaan riittävän alas, ongelmat voi-daan ratkaista kasvattamalla vientiä. Pienen maan kannalta maailmantalousonkin niin iso kauppapaikka, että sinne mahtuu niin paljon vientituotteitakuin vain kykenemme kannattavasti valmistamaan. Suomen markan heilah-telut eivät kiinnosta muita maita. Toisaalta pienen avoimen talouden peli-kortit ovat vähissä. Rahapolitiikkaa on harjoitettava taiten, niin että maallasäilyy valuuttavaranto ja ulkomainen maksuvalmius. Finanssipolitiikan te-hoa vähentää puolestaan sen valuminen ulkomaille.

EU on kuitenkin aivan toista maata. Se on jättiläistalous, jonka ulkomaan-kauppa suhteessa tuotantoon on kovin pientä, samaa luokkaa kuin USA:ssa.Viennin osuus EU:n bkt:sta on noin 10 prosenttia, kun vienti lasketaan EU:nnettovientinä muuhun maailmaan. Rahaliitossahan ei enää ole mielekästälaskea EU-maiden sisäistä kauppaa vienniksi tai tuonniksi. Tällä hetkelläEU:lla on huomattava ulkomaankaupan ylijäämä suhteessa muuhun maail-maan; vuonna 1996 EU:n kauppataseen ylijäämä oli lähes 44 miljardia ECU:aeli noin 250 miljardia markkaa.

Ylijäämä on peilikuva EU:n korkeasta työttömyydestä ja viime vuosien kire-ästä talouspolitiikasta. Toisin kuin yleisesti uskotaan, EU:lla ei siis ole kilpai-lukykyongelmaa, vaan EU-maiden korkea työttömyys on osoitus EU:n sisäi-sen kysynnän ja taloudellisen toimeliaisuuden puutteesta. Koska monienmaiden julkiset vajeet ovat lähellä Maastrichtin sopimuksen alijäämärajoja,lähivuosien budjettipolitiikka tulee edelleen olemaan kireää. Tässä piilevätmyös lähivuosien riskit. Koska kireä politiikka tulee edelleen ylläpitämäänulkoista ylijäämää, maailmantaloudesta pitää löytyä alueita, jotka ovat val-miit ylläpitämään alijäämiä. Toisin ilmaistuna, kun Euroopan talouspolitiik-ka on kireää, kireys leikkaa Japanin ja USA:n vientiä, ja heikentää näin kokomaailmantaloutta. Tässä tilanteessa Eurooppaan sopisi itse asiassa melkokeveä rahapolitiikka – mutta voiko uskottavuuttaan vasta hankkiva Euroo-pan keskuspankki sellaista harrastaa?

EU:lla voi olla ”liikaakin” talouspoliittista liikkumavaraa. Ulkomaankaupanvaje ei rajoita talouspolitiikkaa, ja jos rahaliitto onnistuu, eurosta voi tulladollarille rinnakkainen tai jopa sen syrjäyttävä reservivaluutta. Näin EU voiUSA:n tapaan helposti rahoittaa ulkomaankaupan alijäämiä ilman että tämävaikuttaa korkotasoon lainkaan. Koska talouspolitiikkaa ohjaavat sekäUSA:ssa että Euroopassa sisäiset näkökohdat, euron ja dollarin kurssista voitulla hyvin epävakaa. Tähän suomalaisyritystenkin kannattaa varautua.

Euroopan unionin jäsenmaiden finanssipolitiikka on niinikään varsin teho-kasta, koska se ei neutraloidu omien valuuttakurssien muutoksiin ja korko-taso on yhteinen. Finanssipolitiikan tehokas käyttö edellyttää todennäköi-sesti kuitenkin sen lisääntyvää koordinointia jäsenmaiden kesken – sekä sik-si, että sitä voitaisiin käyttää tehokkaasti, että siksi, että sitä ei käytettäisiväärin ja holtittomasti. Jälkimmäistä uhkakuvaa vastaan on Maastrichtin so-pimukseen liitetty joukko vaatimuksia julkisen talouden tasapainosta. Neovat tarpeellisia, mutta aika jäykkiä ja mekaanisia. Koko EU:n kannalta olisikin

Juhana Vartiainen14.1.1998

64

suotavaa, että finanssipoliittinen yhteistyö jäsenmaiden kesken tiivistyisi, niinettä jäsenmaiden budjettipolitiikkaa voitaisiin muotoilla koko unionin kan-nalta suotuisalla tavalla. Tiiviimpää yhteistyötä tarvitaan siis taloudellisesti,ei siksi, että monikaan haluaisi asua liittovaltiossa. Talouspoliittisen yhteis-työn edellyttämät instituutiot ovat kuitenkin vielä alkutekijöissään. Voivatkone kehittyä Maastrichtin sopimuksen puitteissa?n