Luento 3 (12.11.)

Lähdekritiikki

(lähdekritiikin periaatteiden esittely historiantutkimuksen pelisäännöstönä)

Alkuperäislähteet ja muut lähteet

Alkuperäislähde on välitön jäänne tutkittavasta ilmiöstä, sen suoranainen tuote tai se on syntynyt välittömässä yhteydessä siihen. Lähteen muodostaja tai laatija on itse ollut joko vaikuttamassa tai osallisena tapahtumien kulkuun, tai vähintäänkin hän ollut niiden silminnäkijätodistaja

Sekundäärilähde taas on syntynyt tutkittavaan ajankohtaan nähden joko jälkikäteen tai sen laatija on ollut tapahtumiin nähden ulkopuolinen ja saanut tietonsa välikäsien kautta Hän ei ole ollut vaikuttamassa tutkittavien tapahtumien kulkuun eikä hänellä ole ollut tilaisuutta tarkkailla niitä välittömästi

Lähdekritiikki käytännössä

A. Lähteen aitouden ja alkuperän tarkistaminen = ulkoinen lähdekritiikki

- onko dokumentti se, mitä se väittää olevansa? ~ reliabiliteetti

- entä jos kyseessä on väärennös? – miten väärennös voi olla "paras lähde", nimittäin, jos päästään selville väärennöksen motiiveista

- tietoista väärentämistä esiintyy aika vähän

- sitäkin enemmän lähteiden häviämistä ja hävittämistä

B. Lähteen sisältämän sanoman punnitseminen ja arvioiminen=sisäinen lähdekriitiikki -~ validiteetti, todistusvoima … kuta lähempänä tutkittavaa ilmiötä sen vahvempi - yksittäisten lähdetietojen sijoittaminen kokonaisuuteen - sisäinen lähdekritiikki on kysymysten esittämistä - lähde ei vastaa, jos siltä ei osaa kysyä - sama lähde (voi) antaa eri tutkijoille eri vastauksia – tulos riippuu siitä, kuka kykenee argumentoimaan vakuuttavimmin - suurin osa tutkijan työstä on sisäisen lähdekritiikin kanssa pakertamista

Periaatteessa kaikki sellainen tieto, joka on syntynyt tutkimuskohteeseen nähden ajallisesti jälkikäteen, on luokiteltava muihin lähteisiin Niinpä esimerkiksi poliittinen muistelmakirjallisuus, jota Suomessakin on ilmestynyt erittäin runsaasti, on aina luokiteltava kategoriaan ’muut lähteet’ - ellei tutkimuskohteena ole nimenomaan muistelmakirjallisuuden tutkiminen

--- paitsi tietysti siinä tapauksessa, että tutkimuskohteena on muistelmakirjallisuus, jolloin siitä tulee alkuperäislähde

Jos esimerkiksi kokouspöytäkirjasta voidaan luotettavasti päätellä, että asiakirja on aidosti juuri se, mikä se väittää olevansa, se on primäärinen todiste siitä, että kyseinen kokous on pidetty ja siinä on tehty pöytäkirjaan merkityt päätökset

Näin on ulkoisen lähdekritiikin vaatimus, lähteen aitouden ja alkuperän todistaminen, tullut täytetyksi, ja voidaan siirtyä sisäiseen lähdekritiikkiin, lähteen sisältämän tiedon arviointiin

Primäärisen lähdetiedon todistusvoima on tutkimusongelman kannalta tietysti suurempi kuin sekundäärisen Tässä yhteydessä on syytä huomata myös se, että lähteet eivät suinkaan ole joko alkuperäislähteitä tai muita lähteitä, vaan yksi ja sama dokumentti saattaa sisältää sellaista lähdetietoa, josta osa on luoteeltaan primääristä, osa sekundääristä Sisäinen lähdekritiikki tulee sen vuoksi kohdistaa nimenomaan lähdetietoon

Aineiston luonne kussakin tutkimustehtävässä määrää lopulta sen, miten tätä pääluokitusta kannattaa käytännössä soveltaa ja sisäisesti jaotella

Läheskään aina tutkijat eivät saa käyttöönsä alkuperäislähteitä

Ne ovat joko salassapitosäännösten takia suljettuja, jollakin tavoin aukkoisia tai jostakin syystä tuhoutuneita Useimmiten tutkijaa juuri eniten kiinnostavista asioista, esimerkiksi päätöksenteon valmisteluista, ei ole tapana kirjoittaa muistiin mitään

Tutkijan on varmistauduttava siitä, että julkaistu teksti on ilmoitetun tai oletetun kirjoittajan työtä ja että se on todella laadittu asianomaisena ajankohtana

Käytännössä lähdekriittinen tutkimus on tutkijan ja lähteiden välistä vuoropuhelua, jossa tutkija testaa kysymyksiään eli ennakko-olettamuksiaan lähdeaineistolla

Olennaista tässä prosessissa on se, että tutkijan alun perin hypoteesinomaisina (olettamuksina) muotoilemat kysymykset muuntuvat vähitellen sellaisiksi, että niihin on löydettävissä lähdeaineistosta luotettavat vastaukset