45

Kolumnin kirjoittaja Jonna Kolehmainen on 20-vuotias lähihoitaja Espoosta. Palautetta voi lähettää osoitteeseen: jonna.kolehmainen1@gmail.com

E n ole koskaan ollut lihava. Mutten niin laihakaan. Monet ovat sanoneet sopusuhtaiseksi. Olen aina vertaillut itseäni toisiin saman ikäisiin tyttöihin. Toi-voin aina olevani laihempi. Eräs kaverini on sairasta-nut anoreksian yläasteikäisenä ja olin toisinaan jopa kateellinen katsellessani hänen kuviaan ”hoikimpina aikoina”. Minua suorastaan raivostutti se, kuinka jo-

ku voi olla niin laiha, mutten itse pysty samaan.Halusin, että minutkin huomattaisiin. Yläasteella laihdutin muu-

tamia kiloja ja olin silloin painoindeksin mukaan alipainoinen. Jou-duin käymään terveydenhoitajan vastaanotolla kerran viikossa punnituksessa, paljonko painoni oli taas laskenut. Se oli mielestä-ni nöyryyttävää, kun terkkari soitti luokkaan, ja muut oppilaat sitten ihmettelivät, minne taas lähdin kesken tunnin. Kerran terveyden-hoitaja uhkasi lähettää minut anoreksiaosastolle, jos painoni vielä laskisi. Osa kavereistanikin huomautti minulle hoikkuudestani. En itse paljoakaan muista niistä ajoista. Elin ikään kuin jonkinlaisessa horroksessa.

Minulle ei koskaan diagnosoitu anoreksiaa tai mitään muuta-kaan syömishäiriötä. Enkä itse koskaan ajatellut, että minulla olisi mikään sellainen ollut.

Näin jälkikäteen kun miettii, niin ei kai se ihan normaalia ole, jos koko ajan ajattelee vain ruokaa ja syömistä, muttei kuitenkaan syö? Mietin ensimmäiseksi aamulla, mitä voin syödä ja minkä ver-ran. Milloin saan syödä seuraavan kerran? Ruoka pyöri mielessäni jatkuvasti. Toisinaan palkitsin itseni, jos pystyin olemaan syömättä.

Oman yläasteaikani jälkeen monet samaan kouluun tulevat sai-rastuivat. Tuntui, kuin anoreksia olisi ollut siellä jokin ”muoti-ilmiö”. Siitä huhuttiin silloin paljon, että nyt silläkin on se.

En onneksi ehtinyt laihtua liikaa, niin että vanhempanikaan oli-sivat huomanneet mitään. Piilottelin löysillä vaatteilla sitä, että olin laihtunut enkä käynyt enää edes äidin kanssa saunassa. Jossakin vaiheessa päässäni vain ”napsahti”. Tajusin, etten voi jatkaa näin.

Minua on aina loukannut, kun joku huomauttaa painostani tai ulkonäöstäni jotain hiemankaan negatiiviseen sävyyn. Olen aina ollut täydellisyyteen pyrkivä joka asiassa, myös painoni suhteen. Kroppani olisi pitänyt olla täydellinen. Monet itkut on itketty peilin edessä, kun olen huomannut vatsani pömpöttävän tai havainnut lantiolle kerääntyneet jenkkakahvat.

En koskaan puhunut siitä kenellekään, mitä silloin tunsin tai ajattelin. Kun 17-vuotiaana osallistuin ensimmäistä kertaa kau-neuskilpailuun, se oli aluksi todella hankalaa. Vertailin itseäni toi-siin; olin mielestäni muita pulleampi ja rumempi. Vasta usean kil-pailun ja pärjäämisen jälkeen aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että jo-kainen vartalo on erilainen, eikä laihuus ole maailman tärkein asia. Aluksi pönkitin kilpailemalla vain itsetuntoani ja olen huomannut, kuinka se on kohonnut kilpailujen myötä.

Osaan nykyään arvostaa jokaista kehua ihan eri tavalla, enkä vähättele niitä. En ennen uskonut, jos joku sanoi minua kauniiksi. Nyt, monien vuosien ja itkujen jälkeen, olen viimeinkin sinut itse-ni kanssa ja viihdyn kropassani. Olen ”minä itse” ja täysin tyyty-väinen siihen, mitä olen. Voin nyt katsoa peiliin ja sanoa itselle-ni: ”Olen kaunis ja sopivan hoikka.” Tuskin muuten arvovaltainen tuomaristokaan olisi edes päästänyt minua finaalikymmenikköön saakka Miss Suomi- kilpailussa. *silmänisku*

Melkein anorektikkoEi kai se ihan normaalia ole, jos koko ajan ajattelee vain ruokaa ja syömistä?