Kaislikossasuhisee

Kenneth Grahame

Kaislikossa suhisee

kirjoittanut Kenneth Grahamekuvittanut Tiariia Tamminen

Myyrä oli jo pitkään halunnut tavata Mäyrän, mutta aina kun hän ilmaisi toiveensa Rotalle, hän tuli torjutuksi.

”Mäyrä ilmaantuu jonakin päivänä”, Rotta vain sanoi.

”Etkö voisi kutsua häntä tänne - illalliselle tai jotakin sellaista?” Myyrä kysyi.

”Ei hän tulisi”, Rotta vastasi ykskantaan. ”Mäyrä vihaa seurapiirejä, kutsuja, illallisia sekä sen sellaisia.”

”Entäpä jos me käymme hänen luonaan?” Myyrä ehdotti. ”Voi, olen varma, ettei hän pitäisi siitä lainkaan”, Rotta vastasi. ”Hän on hirvittävän ujo. Hän ilmaantuu itse jonakin päivänä.”

Mutta Mäyrä ei koskaan ilmaantunut. Vasta kun kesä oli ohi ja kyl-myys ja kuura saivat eläimet pysyttelemään sisätiloissa, Myyrä huo-masi ajattelevansa jälleen Mäyrää.

Eräänä kylmänä ja rauhallisena iltapäivänä, kun taivas näytti te-räksenkovalta, Myyrä lähti omin neuvoin lämpimästä olohuoneesta Erämetsään, jossa herra Mäyrä asui. Oksat rasahtelivat hänen käpä-liensä alla, kaatuneiden puiden rungot saivat hänet kompuroimaan ja kannoissa kasvavat sienet hätkähdyttivät häntä. Mutta se kaikki oli hauskaa ja jännittävää. Metsä johdatti häntä syvemmälle, missä valoa oli vähemmän ja puut kyyristelivät lähempänä toisiaan ja missä kolot ammottivat kuin suut hänen molemmilla puolillaan. Kaikki oli nyt hyvin liikkumatonta, ja valo tuntui huuhtoutuvan pois tulvaveden tavoin. Sitten tulivat kasvot. Ensimmäiset kasvot hän oli näkevinään olkansa yli: pienet, ilkeät, kapeat kasvot, jotka katsoivat häntä kolos-ta. Kun hän kääntyi, ne olivat kadonneet.

Hän tihensi tahtia ja kielsi hilpeästi itseään kuvittelemasta asioita, koska silloin mielikuvitus saisi vallan.

Hän ohitti toisen kolon ja seuraavan, ja sitten: kyllä! - ei! - kyllä!

5

Pienet, kapeat kasvot kylmine silmineen olivat vilahtaneet eräässä kolossa lyhyen hetken ja kadonneet sitten. Myyrä rohkaisi itseään ja jatkoi kulkuaan. Sitten, aivan yllättäen, kaikissa koloissa kaukana ja likellä näytti olevan omat kasvonsa, ja ne kaikki tuijottivat häntä täyn-nä halveksuntaa ja vihaa kylmin, ilkein, terävin katsein.

Jospa vain pääsisi kauas mättäistä, joissa kolot olivat, hän ajatteli. Silloin pääsisi eroon kasvoistakin. Hän kääntyi pois polulta ja sukelsi tutkimattoman metsän syvyyksiin.

Silloin alkoi kuulua ujellusta.

Sillä välin Rotta torkkui tulisijan äärellä. Keskeneräiset runoliuskat valuivat alas hänen sylistään, hänen päänsä notkahti taaksepäin ja hänen suunsa aukesi. Sitten hiilet rasahtelivat ja valkea rätisi ja Rot-ta heräsi hätkähtäen. Hän kumartui poimimaan säkeensä lattialta; tarkasteli niitä tovin ja katsahti sitten ympärilleen etsiäkseen silmiinsä Myyrän, jolta halusi tiedustella hyvää riimiä jollekin ilmaisulle. Mut-ta Myyrä ei ollut paikalla. Hän kuulosteli hetken. Talo vaikutti varsin

6

hiljaiselta. Sitten hän huusi: ”Myyränen!” ja nousi kävelläkseen etei-seen. Myyrän hattu ei ollut sille varatussa koukussa. Myös hänen ka-lossinsa, jotka olivat aina sateenvarjotelineen vierellä, olivat poissa. Rotta lähti ulos ja tutki mutaista maastoa toivoen löytävänsä Myyrän jälkiä.

Ja niitä löytyi. Kalossit olivat uudet, ne oli juuri ostettu talven varalle, ja niiden pohjan kuviot olivat kulumattomat ja terävät. Rotta näki ken-kien painaumia mudassa: määrätietoiset askeleet johtivat suoraan Erämetsään. Rotta näytti vakavalta. Hän astui takaisin sisään, kiin-nitti lanteilleen vyön ja työnsi siihen pistooliparin, otti vahvan nuijan eteisen nurkasta ja suuntasi reippaasti Erämetsään.

Oli jo hämärtymässä, kun Rotta saapui metsän reunaan ja sukelsi epäröimättä puiden sekaan etsien levottomasti merkkejä ystäväs-tään. Ilkeät pikku kasvot työntyivät ulos koloistaan mutta katosivat

saman tien nähdessään Ro-tan, hänen pistoolinsa ja suu-ren nuijan hänen kourassaan. Ujellus ja töminä, jota hän oli kuullut astuessaan metsään, tukahtui ja kaikkialla oli hiljais-ta.Hän kulki eteenpäin met-sässä ja huuteli iloisesti:

”Myyränen! Missä sinä olet? Minä täällä - Rotta!”

Hän oli etsiskellyt tunnin tai hiukan pidempään kun kuuli heikon parahduksen. Vanhan pyökin kolosta kuului heiveröi-nen ääni, joka kysyi:

”Rottaseni, oletko se todella sinä?”

7

Rotta ryömi kolo on ja löysi ontosta puusta Myyrän, joka oli uuvuk-sissaja vapisi vieläkin.

”Voi Rotta!” Myyrä huudahti. ”Et osaa kuvitellakaan, kuinka peloissa-ni olen ollut!”

”Sinun ei olisi pitänyt ottaa ja lähteä tänne, Myyrä”, Rotta sanoi.

”Me jokivartelaiset tulemme tänne hyvin harvoin. Jos meidän on pakko tulla, tulemme pareittain. Silloin ei käy kuinkaan. On sitä pait-si sata asiaa, jotka täällä pitäisi tietää: tunnussanoja ja merkkejä, kasveja joita voi kantaa taskussaan, loitsuja joita voi hokea sekä monia muita temppuja. Ne ovat kaikki yksinkertaisia, kunhan ne vain tuntee, ja meidän pienikokoisten on syytä tunteakin ne, sillä muuten olemme pulassa.”

”Rohkea herra Rupikonna uskaltaisi varmasti tulla tänne yksinkin?” Myyrä kysyi.

8

”Vanha Rupikonnako?” Rotta sanoi ja nauroi sydämellisesti. ”Hän ei näyttäisi naamaansa täällä edes hatullisesta kultakolikoita. ”

Myyrä piristyi kuullessaan Rotan naurun ja nähdessään tämän nui-jan sekä kiiltelevät pistoolit. Vapina loppui, ja Myyrä alkoi tuntea olonsa omaksi itsekseen.

”No niin”, Rotta sanoi, ”meidän on parasta lähteä kotia kohti. Yön viettäminen täällä ei tule kuuloonkaan.”

”Rakas Rottaseni”, sanoi Myyrä-parka, ”olen henkihieverissä. Anna minun levätä vielä tovi, niin saan voimani takaisin.”

”Olkoon niin”, Rotta sanoi. ”On jo miltei pimeää, ja kuu taitaa loistaa myöhemmin.”

Niinpä Myyrä kaivautui syvälle kuiviin lehtiin, venytteli ja nukahti

saman tien. Rotta peitteli itsensä lämpimästi ja odotti makoillen, pis-tooli tassussaan.

9

Kun Myyrä vihdoin ja viimein heräsi virkistyneenä ja sielunvoimis-saan, Rotta sanoi: ”Käyn vain katsomassa, onko siellä rauhallista. ”

Hän meni heidän asumuksensa suulle ja työnsi päänsä ulos. Myyrä kuuli hänen sanovan itsekseen: ”Katsos kummaa.”

”Mikä on, Rotta?” Myyrä kysyi.

”Lunta”, Rotta vastasi. ”Sataa sankasti lunta.”

Myyrä katsoi ulos ja näki metsän muuttuneen melko lailla. Kolot, au-kot ja muut mustat vaarat katosivat kovaa vauhtia, ja hohtava satu-matto peitti koko maan.

”Ei voi mitään”, Rotta sanoi. ”Luulen, että meidän on lähdettävä joka tapauksessa. Pahinta tässä on se, etten oikeastaan tiedä, missä olemme. Ja lumi saa kaiken näyttämään niin erilaiselta.

Se oli totta. Myyrä ei olisi tunnistanut metsää samaksi. He lähtivät kuitenkin urheasti matkaan ja valitsivat reitin, joka vaikutti kaikkein lupaavimmalta.

10

Tuntia tai kahta myöhemmin he pysähtyivät toivottomina ja istahtivat kaatuneen puun rungolle. Heidän jäseniään särki, ja he olivat mus-telmilla kompastelun takia. He olivat pudonneet useisiin koloihin ja olivat nyt läpimärkiä. Lumi oli jo niin syvää, että he kykenivät hädin tuskin nostelemaan pieniä jalkojaan hangessa. Metsällä ei tuntunut olevan alkua eikä loppua, se vaikutti läpikotaisin samanlaiselta ja mikä pahinta, sieltä ei päässyt pois.

”Me emme voi jäädä tähän istumaan”, Rotta sanoi. ”Meidän pitää yrittää uudestaan. Tuolla on jonkinlainen notko, jossa maa näyttää kumpuilevalta. Laskeudutaan sinne, yritetään löytää jokin suoja ja levätään hetki ennen kuin yritetään uudestaan. Lumi voi sitä paitsi sulaa, tai jotakin muuta voi ilmaantua.” He nousivat jaloilleen ja tar-poivat notkoon, josta he yrittivät löytää luolan tai nurkkauksen, joka suojaisi heitä tuulelta ja lumimyräkältä.

Silloin Myyrä tupsahti vingahtaen kuonolleen.

”Aijai, minun jalkaani!” hän parahti. ”Sääriparkaani!” Hän nousi istu-maan kinokseen ja hieroi jalkaansa etutassuillaan.

”Voi sinua, Myyrä-raukka”, Rotta sanoi lempeästi. ”Sinulla ei tunnu olevan onnea tänään.”

”Taisin kompastua oksaan tai kantoon” , Myyrä sanoi surkeana. ”Ai-jai, aijai!”

”Onpa siisti haava”, Rotta sanoi tarkastellessaan vammaa.

”Oksa tai kanto ei saisi aikaan tuollaista jälkeä. Näyttää siltä kuin jo-kin terävä reuna olisi tehnyt sen. Kummallista!”

”Väliäkö aiheuttajalla” , Myyrä tokaisi kipunsa keskellä.

”Tekee kipeää joka tapauksessa.”

Rotta sitoi haavan nenäliinallaan ja alkoi sitten raapia lunta.

11

Yhtäkkiä hän huudahti: ”Hurraa! Hurraa-hurraaa-hurraa!” ja tanssah-teli vähäeleisesti.

”Mitä sinä oikein löysit?” Myyrä kysyi ja könysi ylös. ”Kynnysraudan! Miksi sinä hyppelehdit sen ympärillä?”

”Etkö sinä tajua, mitä se tarkoittaa, sinä - sinä vähä-älyinen eläin?” Rotta kysyi kärsimättömästi.

”Totta kai minä tajuan, mitä se tarkoittaa”, Myyrä vastasi. ”Se tarkoit-taa, että joku kovin huolimaton ja hajamielinen henkilö on jättänyt kynnysrautansa keskelle Erämetsää, missä se takuuvarmasti saa kaikki kompastumaan!”

”Voi hyvänen aika!” Rotta huusi epätoivoisena. ”Lopetahan kiukuttelu ja tule kaapimaan.”

Hetken kestäneen ponnistelun jälkeen lumen alta ilmestyi nuhjuinen ovimatto.

”Mitä minä sanoin!” Rotta huudahti voitonriemuisesti.

”Et mitään”, Myyrä vastasi totuudenmukaisesti. ”Näytät löytäneen lisää kotitalousjätteitä. Suoritahan tanssisi myös sen ympärillä, niin saadaan asia hoidettua ja jatketaan sitten matkaa tuhlaamatta enempää aikaa roskiin. Voimmeko syödä ovimaton? Vai nukummeko sen alla? Vai istahdammeko sen päälle ja kelkkailemme kotiin?”

”Tarkoitatko, että - että tämä ovimatto ei sano sinulle mitään?”

”Ihan totta, Rotta”, Myyrä sanoi penseästi. ”Onko kukaan koskaan kuullut ovimaton sanovan yhtään mitään? Ne vain eivät puhu, eivät sitten ollenkaan.”

Kuulehan, senkin paksukalloinen pölvästi”, Rotta vastasi todella vi-haisesti, ”nyt riittää. Ei enää sanaakaan. Raavi, kaavi ja kaiva, jos haluat nukkua lämpimässä seuraavan yön.”

12

Rotta kävi lumikinoksen kimppuun, huitoi nuijallaan joka suuntaan ja kaivoi raivoisasti. Myyräkin raapi maata kiireen vilkkaa, mutta pikem-minkin totellakseen Rottaa kuin mistään muusta syystä, sillä hänen mielestään hänen ystävänsä oli tulossa höperöksi.

Kymmenen minuutin uurastuksen jälkeen Rotan nuija osui johonkin kumeaan. Hän kutsui Myyrän apuun. Kahden pikku eläimen pon-nistelujen ansiosta lumipenkalta vaikuttaneen kasan alta ilmestyi vankan näköinen, tummanvihreäksi maalattu ovi. Sen vierellä roikkui rautainen ovikellon vitja. Ovikellon alle oli kiinnitetty pieni, messinki-nen kyltti, johon oli kaiverrettu HERRA MÄYRÄ.

13

Myyrä pyllähti kumoon silkasta yllätyksestä.

”Rotta”, hän huudahti, ”olet ihmeellinen! Toden totta ihmeellinen! Nyt käsitän kaiken! sinä selvitit kaiken tuossa viisaassa päässäsi askel askeleelta, kun kaaduin ja satutin sääreni. Katsoit haavaa ja majes-teettinen mielesi sanoi: ’kynnysrauta’. Ja sitten löysit kynnysraudan. Tyydyitkö siihen? Et! Monet olisivat aivan tyytyväisiä siinä vaiheessa, mutta et sinä. ’Annas kun etsin ovimaton’, sinä sanoit itsellesi. Ja tietystikin löysit ovimaton. Olet niin nokkela. Uskon, että voisit löytää mitä vain haluaisit. Olet niin nokkela. ’Nyt pitää löytää ovi’, sinä sa-noit. Olen lukenut kirjoista tällaisista taidoista, mutta en ole koskaan törmännyt niihin tosielämässä. Kykysi valuvat hukkaan meikäläisten seurassa. Kumpa minulla olisi hoksottimesi, Rottanen-”

”Mutta sinulle ei ole”, keskeytti Rotta töykeästi, ”ja ajattelit ilmeisesti istua koko yön hangessa ja puhua? Ylös siitä ja kiskaise tuota ovikel-lon vitjaa ja soita ovikelloa niin kovaa kun pystyt, niin minä kolkutan samalla”.

Rotta kävi oven kimppuun nuijansa kanssa. Myyrä kurottui tarttu-maan ovikelloon, sai siitä otteen ja roikkui molemmat jalat ilmassa. Jostakin kaukaa he kuulivat vaimeana ovikellon syvä-äänisen soiton.

14

15

Kymenlaakson kansanopisto

2013